[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTSixGl1MZs03sLhAH0ojkn6m79hhbUEeXO-1qZYXKKo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},3232,"Nälkä","Hamsun, Knut",1859,1952,"3232-hamsun-knut-nalka","3232__Hamsun_Knut__Nälkä",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1890,1919,43880,280012,false,53365,[24,25,26,27,28],"Authors -- Fiction","Hunger -- Fiction","Norway -- Fiction","Starvation -- Fiction","Urban poor -- Fiction",[30,31],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Nälkä\" by Knut Hamsun is a novel published in 1890. Set in late 19th-century Kristiania, it follows an unnamed starving young man wandering the streets as his mental and physical state deteriorates. While trying to maintain respectability, he descends into a delusionary existence, overwhelmed by hunger and his own self-destructive choices. This psychology-driven work explores the irrational workings of the human mind through a series of encounters, depicting the darker side of modern urban life with both intensity and dark humor. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Kärkkäinen, Viki",274,"Nuori kirjailijanalku kamppailee äärimmäisen köyhyyden ja nälän kanssa 1800-luvun lopun Kristianiassa. Romaani seuraa päähenkilön henkistä ja ruumiillista murentumista hänen vaeltaessaan kaupungin katuja epätoivon ja ylpeyden välillä.","Knut Hamsunin 'Nälkä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3232. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NÄLKÄ\n\nKirj.\n\nKnut Hamsun\n\n\nSuomentanut\n\nViki Kärkkäinen\n\n\n\n\n\nTampereella,\nKustannus Oy Kirja,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nSe oli siihen aikaan kun kuljeskelin nälkäisenä Kristianiassa, tuossa\nihmeellisessä kaupungissa, josta kukaan ei lähde saamatta merkkejä\nsiitä...\n\nMakaan valveilla ullakkokamarissani ja kuulen kellon alapuolellani\nlyövän kuutta; oli jo hyvin valoisaa, ja ihmiset alkoivat liikuskella\nportaissa. Alhaalla oven vieressä, missä huoneeni seinä oli paperoitu\nvanhoilla \"Morgenbladetin\" numeroilla, oli — sen saatoin aivan\nselvästi nähdä — majakanjohtajan julistus ja siitä hiukan vasemmalla\nleipuri Fabian Olsenin lihavin kirjaimin painettu mahtava ilmoitus\nvastaleivotusta leivästä.\n\nHeti saatuani silmäni auki aloin vanhan tapani mukaan ajatella,\nolisiko minulla tänään ilon aihetta. Elämäni oli ollut hiukan\ntukalaa viime aikoina, tavaroistani oli yksi toisensa jälkeen\njoutunut \"sedälle\", olin tullut hermostuneeksi ja kärsimättömäksi,\npari kertaa olin vuorokauden ajan levännyt vuoteessakin tuntiessani\nankaraa huimausta. Välistä kun onni sattui suosimaan, saatoin ansaita\njoltakin lehdeltä viisi kruunua alakertajutusta.\n\nAamu valkeni valkenemistaan, ja ryhdyin taas lukemaan oven pielessä\nolevia ilmoituksia, saatoin erottaa nuo laihat, irvistelevät\nkirjaimet: \"Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle\".\nSe askarrutti aivojani pitkän aikaa, kuulin alakerran kellon lyövän\nkahdeksaa, ennen kuin nousin ja pukeuduin.\n\nAvasin ikkunan ja katsoin ulos. Siitä missä seisoin näin pyykkinuoran\nja aution pellon; kauempana oli palaneen pajan ahjon rauniot,\nmissä muutamia työmiehiä oli raivaustöissä. Nojauduin kyynärvaraan\nikkunassa ja tuijotin ilmaan. Enteili kirkasta päivää, syksy oli\nsaapunut, tuo hieno, viileä vuodenaika, jolloin kaikki muuttaa\nväriään ja kuihtuu. Hälyä oli jo alkanut kuulua kaduilta ja se\nhoukutteli minua ulos; tämä tyhjä huone, jonka lattia keinui joka\naskelella, oli kuin ravistunut, hirvittävä ruumisarkku; ovessa ei\nollut kunnon lukkoa eikä huoneessa minkäänlaista uunia; minun oli\ntapana öisin nukkua sukkieni päällä saadakseni ne hiukan kuivamaan\naamuksi. Ainoa, mikä minulle tuotti hauskuutta, oli pieni, punainen\nkeinutuoli, jossa istua nuhjottelin iltaisin ajatellen milloin\nmitäkin. Kun tuuli kovasti ja alakerran ovet olivat auki, kuului\nihmeellisiä vinkuvia ääniä lattian rakosista ja seinistä, ja ovensuun\n\"Morgenbladetiin\" ilmestyi vaaksanpituisia halkeamia.\n\nNousin ja menin tutkimaan, olisiko vuodekomeroni nurkkauksessa jotain\naamiaiseksi kelpaavaa, mutta en löytänyt mitään ja palasin takaisin\nikkunan luo.\n\nHerra tietää, ajattelin, hyödyttikö minun enää hakea paikkaa! Nuo\nmonet hylkäävät lausunnot, nuo puolittaiset lupaukset, nuo suorat\neväävät vastaukset, heränneet ja pettyneet toiveet, uudet yritykset,\njotka aina menivät myttyyn, olivat lannistaneet rohkeuteni. Olin\nlopulta hakenut laskuttajan paikkaa, mutta saapunut liian myöhään,\nsitä paitsi en voinut hankkia viidenkymmenen kruunun takuuta.\nAina oli jokin esteenä. Ilmoittauduin jopa palokuntaan. Meitä oli\npuolisensataa miestä eteishuoneessa ja me pullistimme rintaamme\nnäyttääksemme väkeviltä ja urhokkailta. Muuan virkailija kävi\ntarkastamassa näitä pyrkijöitä, tunnusteli heidän käsivarsiaan ja\nkyseli heiltä yhtä ja toista, mutta minun ohitseni hän meni pudistaen\nvain päätään ja sanoi, että minut oli hylätty silmälasieni vuoksi.\nYritin uudelleen, ilman silmälaseja, seisoin siellä kulmat kurtussa\nja katse tuimana, ja mies meni jälleen ohitseni, hymyillen, — hän\noli tuntenut minut. Pahinta kaikesta oli, että pukuni oli käynyt\nniin nukkavieruksi, etten voinut enää esiintyä paikanhaussa kunnon\nihmisenä.\n\nMiten tasaisesti ja säännöllisesti olinkaan luisunut alaspäin koko\najan! Olin lopulta niin merkillisesti typö tyhjä, ettei minulla\nollut enää kampaakaan eikä kirjaa, jota olisin voinut aikani\nkuluksi lueskella. Koko kesän olin liikuskellut hautausmailla tai\nlinnanpuistossa ja kirjoitellut eriaiheisia artikkeleita lehtiin,\npalstan toisensa jälkeen levottomien aivojeni kummallisia keksintöjä,\noikkuja ja päähänpistoja. Epätoivoissani olin usein valinnut mitä\netäisimpiä aiheita, jotka olivat aiheuttaneet minulle pitkäaikaisia\nponnistuksia mutta joita ei koskaan julkaistu. Kun olin saanut\nyhden työn valmiiksi, ryhdyin uuteen ja harvoin minua toimittajain\nepäävät vastaukset lannistivat; vakuutin itselleni, että kerran vielä\nonnistuisin. Ja tosiaankin välistä, kun onni oli suotuisa ja sain\njotakin hyvää syntymään, saatoin ansaita viisi kruunua iltapäivän\ntyöstä.\n\nNousin jälleen ikkunasta, menin pesutelineen luo ja kostutin hiukan\nvedellä kiiltäviä housuni polvia tummentaakseni niitä ja saadakseni\nne näyttämään uudemmilta. Tämän tehtyäni pistin tapani mukaan paperia\nja lyijykynän taskuuni ja läksin ulos. Hiivin hyvin hiljaa portaita\nalas, jotten olisi herättänyt emäntäni huomiota; oli kulunut pari\npäivää siitä, jolloin vuokrani olisi ollut maksettava, eikä minulla\nollut, millä olisin maksanut.\n\nKello oli yhdeksän. Rattaiden räminä ja ihmisäänet halkoivat ilmaa,\nmahtava aamukuoro, johon sekaantuivat jalankulkijain askelet ja\najurien piiskanläimäykset. Tämä kaikkialle ulottuva häly virkisti\nminua heti, ja aloin tuntea itseni yhä tyytyväisemmäksi. Mikään ei\nollut kauempana ajatuksistani kuin pelkkä aamukävely raikkaassa\nilmassa. Mitä ilmalla on minun keuhkojeni kanssa tekemistä? Olin\nväkevä kuin jättiläinen ja saatoin pysäyttää vaunun hartioillani.\nHieno, harvinainen tunnelma, kirkas, keveä iloisuus oli vallannut\nminut. Ryhdyin tarkastelemaan ihmisiä, jotka tulivat vastaani ja\nkulkivat ohi, luin julistuksia seiniltä, vastaanotin vaikutelman\nkatseesta, joka heitettiin minuun ohikiitävästä raitiovaunusta,\nannoin jokaisen pikkuseikan vaikuttaa itseeni, kaikkien pikku\nsattumain, jotka joutuivat tielleni ja katosivat.\n\nSaisipa vain hiukan ruokaa tällaisena kirkkaana päivänä! Iloisen\naamun tunnelma valtasi minut, tulin hillittömän tyytyväiseksi ja\naloin hyvillä mielin, suotta aikojani hyräillä. Erään teurastajan\nmyymälän luona seisoi muuan eukko kori käsivarrella, tuumimassa\nmakkarainostoa päivälliseksi; kulkiessani hänen ohitsensa hän\nkatsahti minuun. Hänellä oli vain yksi etuhammas. Kun viime päivinä\nolin tullut ylen herkäksi ja vaikutteille alttiiksi, tekivät eukon\nkasvot minuun heti vastenmielisen vaikutuksen; tuo pitkä keltainen\nhammas oli kuin pieni sormi, joka töksötti alaleuasta ylös, ja hänen\nkatseensa oli vielä täynnä makkaraa, kun hän suuntasi sen minuun.\nMenetin heti ruokahaluni ja tunsin kuvotusta. Tultuani myymäläin luo\nmenin suihkukaivon ääreen ja join hiukan vettä, katsahdin ylös —\nVapahtajamme kirkon tornin kello oli kymmenen.\n\nAstelin edelleen katuja, kuljeskelin huolehtimatta mistään, pysähdyin\naiheetta kulmauksissa, pujahdin asiatta sivukadulle, annoin\nkaiken mennä menoaan, harhailin tässä iloisessa aamussa, liikuin\nhuolettomana edestakaisin toisten onnellisten ihmisten joukossa: ilma\noli kuulakka ja kirkas, eikä mielessäni ollut varjon häivääkään.\n\nKymmenisen minuuttia oli edessäni kulkenut vanha ontuva mies. Hänellä\noli käärö kainalossaan ja hän asteli koko ruumiillaan, uurasteli\nkaikin voimin lisätäkseen vauhtia. Kuulin, miten hän läähätti\nponnistuksesta, ja mieleeni juolahti, että minä voisin kantaa hänen\nkääröään; en kuitenkaan yrittänyt tavoittaa häntä. Kaupungin rajalla\ntapasin Hans Paulin, joka tervehti ja kiiruhti ohi. Miksikähän\nhänellä oli sellainen kiire? En ollut lainkaan aikonut pyytää\nhäneltä yhtä kruunua, halusin samoin ensi tilassa palauttaa hänelle\npeiton, jonka olin lainannut häneltä muutamia viikkoja sitten. Heti\nkun olisin päässyt hiukan varoihini, en haluaisi olla kenellekään\npeiton velassa; ehkäpä alkaisin jo tänään kirjoittaa artikkelia\ntulevaisuuden rikoksista tai tahdon vapaudesta, mistä tahansa, kunhan\nse vain olisi luettavaksi kelpaavaa, josta saisin vähintään kymmenen\nkruunua... Ja ajatellessani tätä artikkelia tunsin itseni äkkiä\nhalukkaaksi aloittamaan heti ja tyhjentämään täysinäisiä aivojani;\nhakisin sopivan paikan linnanpuistosta enkä lepäisi ennen kuin olisin\nsaanut sen valmiiksi.\n\nMutta tuo ukonkänttyrä pingersi yhä edelläni kadulla. Lopulta alkoi\nminua kiusata se, että tuo raihnainen mies aina oli edessäni. Hänen\nmatkansa ei näyttänyt loppuvan koskaan, ehkäpä hän oli päättänyt\nmennä juuri samaan paikkaan kuin minäkin, joten hän siis olisi koko\nmatkan silmieni edessä. Kiihdyksissäni kun olin minusta tuntui kuin\nhän olisi jokaisella poikkikadulla hiljentänyt hiukan kulkuaan ja\nikään kuin odottanut, minkä suunnan minä valitsisin, minkä jälkeen\nhän jälleen kohautti kääröään ja asteli kaikin voimin pysyäkseen\nedellä. Kävelen ja katselen tuota ponnistelevaa olentoa ja kiukustun\nhäneen yhä enemmän, tunnen, että hän vähitellen hävitti valoisaa\ntunnelmaani vetäen samalla tämän puhtaan, kauniin aamun mukanaan\nrumuuteen. Hän näytti suurelta, ontuvalta hyönteiseltä, joka\nväkivalloin halusi asettua johonkin paikkaan maailmassa ja pidättää\netuoikeuden yksistään itselleen. Tultuamme mäen päälle halusin\ntehdä lopun tästä, käännyin päin erästä kaupan ikkunaa ja pysähdyin\nantaakseni hänen mennä menoaan. Kun muutaman minuutin kuluttua\njälleen läksin kulkemaan, oli mies taas edessäni, hänkin oli seisonut\nhiljaa. Astuin sen enempää ajattelematta, kiiruhtaen kolme neljä\naskelta eteenpäin, tavoitin hänet ja löin miestä olalle.\n\nHän pysähtyi äkkiä. Jouduimme molemmat tuijottamaan toisiimme.\n\n\"Pieni lantti maidon ostoon!\" sanoi hän vihdoin kallistaen päätään.\n\nKas niin, nytpä olinkin pulassa! Tunnustelin taskujani ja sanoin:\n\n\"Maitoon, niin. Hm. Rahat ovat vähissä näinä aikoina, enkä tiedä,\nmiten suuressa puutteessa olette.\"\n\n\"En ole syönyt kuin eilen Drammenissa\", sanoi mies; \"minulla ei ole\nniin äyriä, enkä ole vielä saanut työtä.\"\n\n\"Oletteko käsityöläinen?\"\n\n\"Kyllä, olen saumaaja.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Saumaaja. Osaan muuten tehdä kenkiäkin.\"\n\n\"Se muuttaa asian\", sanoin. \"Odottakaa täällä muutama minuutti, niin\nmenen hakemaan teille hiukan rahaa, muutamia äyrejä.\"\n\nKiiruhdin alas Pilestraedelle, missä tiesin erään panttilainaajan\nolevan kolmannessa kerroksessa; en ollut muuten koskaan ennen käynyt\nhänen luonaan. Päästyäni porttikäytävään riisuin nopeasti liivit\nyltäni, käärin ne kokoon ja pistin kainalooni; nousin sitten portaita\nylös ja koputin liikkeen ovelle. Kumarsin ja heitin liivit tiskille.\n\n\"Puolitoista kruunua\", sanoi mies. \"No, sama se, kiitos\", vastasin.\n\"Jolleivät ne olisi alkaneet käydä hiukan liian pieniksi minulle, en\nolisi tietystikään niistä luopunut.\"\n\nSain rahat ja panttilipun ja läksin takaisin. Itse asiassa tämä\nliivijuttu oli erinomainen keksintö; rahaa riittäisi runsasta\naamiaistakin varten, ja ennen iltaa olisi tulevaisuuden rikoksia\nkäsittelevä artikkelini valmis. Aloin heti katsella elämää suopeammin\nja kiiruhdin takaisin miehen luo päästäkseni hänestä vapaaksi.\n\n\"Olkaa hyvä!\" sanoin. \"Minua ilahuttaa, että käännyitte ensimmäiseksi\nminun puoleeni.\"\n\nMies otti rahat ja alkoi silmäillä minua. Mitä hän siinä katsoa\ntöllötteli? Sain sen vaikutelman, että hän tarkasteli varsinkin\nhousujeni polvia, ja minua harmitti hänen hävyttömyytensä. Luuliko\ntuo lurjus, että minä todella olin niin köyhä kuin miltä näytin? Enkö\nollut ryhtymäisilläni kirjoittamaan kymmenen kruunun artikkelia? En\nylipäänsä pelännyt tulevaisuutta, minulla oli monta rautaa tulessa.\nMitä se liikutti tuiki vierasta miestä, jos minä annoin juomarahaa\ntällaisena kirkkaana päivänä. Miehen katse ärsytti minua ja päätin\nläksyttää häntä ennen eroamistamme. Kohautin olkapäitäni ja sanoin:\n\n\"Hyvä mies, teillä on paha tapa katsoa töllöttää miehen polviin, kun\nhän antaa teille kruunun verran rahaa.\"\n\nHän keikautti päänsä taaksepäin seinää vasten ja katseli suu auki.\nAivot askartelivat jotain tuon kerjäläisotsan takana, aivan varmaan\nhän ajatteli, että tarkoitukseni oli narrata häntä, ja hän ojensi\nminulle rahat takaisin.\n\nJalkaa polkien ja kiroten sanoin, että hänen oli ne pidettävä.\nKuvitteliko hän, että minä turhan takia näin tällaista vaivaa? Ehkäpä\nlopultakin olin velkaa hänelle tuon kruunun, se oli minulla vanhaa\nvelkaa varten; hän oli nyt oikeudenmukaisen ihmisen edessä, joka oli\nrehellinen sormenpäitään myöten. Lyhyesti, rahat olivat hänen... Ooh,\nei mitään kiittämistä, se oli tuottanut minulle iloa. Hyvästi.\n\nLäksin. Olin kuitenkin päässyt tuosta leininruntelemasta\nkiusanhengestä ja saatoin olla rauhassa. Astelin jälleen Pilestraedeä\nja pysähdyin talouskaupan edustalle. Siellä oli ikkuna täynnä ruokaa,\nja päätin mennä sisälle saadakseni hiukan evästä matkaan.\n\n\"Pala juustoa ja ranskanleipää!\" sanoin ja heitin puolen kruunua\ntiskille.\n\n\"Juustoa ja leipää koko rahalla?\" kysyi eukko ivallisesti katsomatta\nminuun.\n\n\"Koko viidelläkymmenellä äyrillä, niin\", vastasin rauhallisesti.\n\nSain tavarani, sanoin hyvin kohteliaasti hyvää huomenta tuolle\nvanhalle, lihavalle eukolle ja aloin kiivetä linnanmäkeä ylös\npuistoon. Löysin sopivan penkin ja rupesin ahneesti syödä hotkimaan.\nSe teki hyvää; en ollut isoon aikaan saanut niin runsasta ateriaa, ja\nvähitellen minut valtasi samanlainen kylläinen rauhallisuus jommoista\nihminen tuntee pitkän itkun jälkeen. Rohkeuteni kasvoi rajusti;\nmielestäni ei ollut enää kyllin siinä että laatisin kirjoitelman niin\nyksinkertaisesta asiasta kuin tulevaisuuden rikoksista, joita sitä\npaitsi kuka hyvänsä voisi kuvitella, melkeinpä lukea historiasta;\ntunsin kykeneväni suurempaan ponnistukseen, voittamaan vastukset,\nja päätin ryhtyä kirjoittamaan kolmiosaista filosofista tutkielmaa\nmielteestä. Tietysti tahtoisin nujertaa perusteellisesti muutamia\nKantin sofismeista... Aikoessani ottaa kirjoitusneuvoni esiin\nhuomasin, ettei minulla enää ollutkaan lyijykynää; olin unohtanut sen\npanttilainaajan liikkeeseen, lyijykynäni oli liivintaskussa.\n\nHerrajumala miten kaikki minun asiani pyrkivät menemään päin mäntyä!\nKirosin muutamia kertoja, nousin penkiltä ja astelin edestakaisin\nkäytävillä. Oli hyvin hiljaista kaikkialla; kaukana, kuningattaren\nhuvimajan luona työnneskeli pari lapsenpiikaa vaunujaan, muuten\nei näkynyt ainoatakaan ihmistä missään. Olin hyvin harmistunut ja\nastelin kuin raivohullu penkkini edustalla. Merkillisen hullusti\nmenivätkin nyt kaikki asiat! Kolmiosaisen artikkelin pitäisi jäädä\nsyntymättä tuon mitättömän seikan vuoksi, ettei minulla ollut\nkymmenen äyriä maksavan lyijykynän pätkää taskussani! Jospa menisin\nPilestraedelle noutamaan lyijykynäni? Jäisihän vielä sittenkin\naikaa, ennen kuin kävelijöitä alkaisi tulla puistoon. Paljonhan\nriippuikin tuosta filosofisesta mielletutkielmasta, ehkäpä monien\nihmisten onni, kukapa sen tietää. Sanoin itsekseni, että siitä tulisi\nolemaan suurta apua monille nuorille ihmisille. Oikein ajatellen\nen tahtoisi hyökätäkään Kantin kimppuun; voisinhan välttää sen,\nminun tarvitsisi tehdä vain aivan huomaamaton kaarros joutuessani\nkysymykseen ajasta ja paikasta; mutta Renania en puolustaisi, tuota\nvanhaa pitäjän pappia... Joka tapauksessa oli kysymys niin ja niin\nmonta palstaa pitkästä artikkelista; maksamaton vuokra, emännän pitkä\nkatse aamusella, kun tapasin hänet portaissa, vaivasi minua koko\npäivän ja ilmestyi esiin iloisina hetkinänikin, kun minulla muuten ei\nollut synkkiä ajatuksia. Tästä täytyi tehdä loppu. Poistuin nopeasti\npuistosta hakemaan lyijykynääni panttilainaajalta.\n\nTullessani linnanmäkeä alas saavutin kaksi naista, joiden ohi menin.\nKulkiessani heidän sivuitsensa satuin koskettamaan toisen hihaa,\nkatsahdin häneen, hänellä oli täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot.\nÄkkiä hän punastuu ja tulee ihmeellisen kauniiksi, en tiedä miksi,\nehkä jostakin ohimennen kuulemastaan sanasta, ehkä vain hiljaisesta\nomasta ajatuksestaan. Vai kenties siksi, että minä kosketin hänen\nhihaansa? Korkea povi aaltoilee kiivaasti muutamia kertoja, ja hän\npuristaa kädellään lujasti päivänvarjon kädensijaa. Mikä hänelle tuli?\n\nPysähdyin ja annoin hänen jälleen joutua edelleni, en voinut\nsillä hetkellä kulkea eteenpäin, tämä kaikki tuntui minusta niin\nmerkilliseltä. Olin ärtyisellä tuulella, kiukuissani lyijykynäjutun\nvuoksi ja hyvin kiihtynyt ruoasta, jonka olin nauttinut tyhjään\nvatsaan. Äkkiä saavat ajatukseni oikullisen päähänpiston vuoksi\nmerkillisen suunnan, tunnen kummallista halua pelottaa tuota naista,\nseurata häntä ja tehdä hänelle kiusaa tavalla tai toisella. Saavutan\nhänet jälleen ja menen hänen ohitsensa, käännyn äkkiä ympäri ja\nkatson häntä suoraan kasvoihin tarkastellakseni häntä. Seison\nsiinä katsellen häntä silmiin ja keksin samalla nimen, jota en\nkoskaan ollut kuullut, nimen, jolla on sointuva, hermostunut kaiku:\nYlajali. Kun hän on tullut aivan lähelleni, suoristaudun ja sanon\ntungettelevasta:\n\n\"Pudotatte kirjanne, neiti.\"\n\nSaatoin kuulla, miten sydämeni jyskytti kuuluvasti tätä sanoessani.\n\n\"Kirjani?\" kysyy hän seuralaiseltaan. Ja hän astelee edelleen.\n\nIlkeyteni kasvoi, ja minä kuljin naisen jäljestä. Olin tällä hetkellä\ntäysin selvillä, että tein hullutuksia voimatta sille mitään,\nkiihtynyt tilani jatkui herättäen minussa mitä mielettömimpiä\npäähänpistoja, joita noudatin jatkuvasti. Ei auttanut, vaikka kuinka\nolisin sanonut itselleni, että käyttäydyin moukkamaisesti, vääntelin\nnaamaani mitä typerimpiin irvistyksiin naisen selän takana, ja\nrykäisin raivokkaasti muutamia kertoja kulkiessani hänen ohitsensa.\nAstelin sitten aivan hiljaa eteenpäin, aina muutamia askelia edellä,\ntunsin hänen katseensa selässäni ja vaistomaisesti kumarruin\nhäpeästä, että olin kiusannut häntä. Vähitellen minussa syntyi\nkummallinen ajatus, että olin kaukana, toisilla seuduilla, minulla\noli puoliksi epämääräinen tunne, että siinä kiveyksellä kulkija en\nollutkaan minä.\n\nMuutaman minuutin kuluttua nainen on saapunut kirjakaupan luo, minä\nolen jo pysähtynyt ensimmäisen ikkunan eteen, ja kun hän kulkee\nohitseni, astun esiin ja toistan:\n\n\"Pudotatte kirjanne, neiti.\"\n\n\"Minkä kirjan?\" sanoo hän hädissään. \"Voitko käsittää, mistä kirjasta\nhän puhuu?\"\n\nJa hän pysähtyy. Hänen hämilleen joutumisensa tuottaa minulle julmaa\nhuvia, tuo neuvottomuus hänen silmissään ihastuttaa minua. Hänen\najatuksensa ei jaksa käsittää pientä kiihtynyttä puhutteluani,\nhänellä ei ole lainkaan kirjaa mukana, ei lehteäkään mistään\nkirjasta, ja kuitenkin hän hakee taskuistaan, katselee katua\ntakanaan, rasittaa pieniä herkkiä aivojaan äärimmilleen, päästäkseen\nselville, mistä kirjasta minä oikeastaan puhun. Hänen kasvojensa\nväri vaihtelee, milloin niissä on mikin ilme, ja hän hengittää aivan\nkuuluvasti, yksinpä hänen takkinsa napitkin näyttävät tuijottavan\nminuun kuin rivi säikähtyneitä silmiä.\n\n\"Älä välitä hänestä\", sanoo hänen seuralaisensa ja vetää häntä\nkäsivarresta, \"hänhän on humalassa, etkö näe, että mies on humalassa!\"\n\nNiin vieras kuin tällä hetkellä olinkin itselleni, niin täydellisesti\nmerkillisten, näkymättömien vaikutusten uhrina, ei minulta kuitenkaan\nmikään ympärilläni päässyt huomaamatta. Suuri ruskea koira juoksi\nyli kadun Studenterlundia kohti ja alas Tivoliin, sillä oli hyvin\nkapea uushopeinen kaulanauha. Ylempänä kadun varrella avattiin jokin\nkolmannen kerroksen ikkuna, ja palvelustyttö kurkottautui hihat\nylöskäärittyinä puhdistamaan ruutuja ulkopuolelta. Mikään ei jäänyt\nminulta huomaamatta, järkeni oli kirkas ja tarkkaavainen, kaikki\nasiat virtasivat minuun loistavan selvinä, ikään kuin voimakas\nvalo olisi äkkiä ympäröinyt minut. Edessäni kulkevilla naisilla\noli molemmilla siniset linnunsiivet hatussa ja skotlantilainen\nsilkkinauha kaulassa. Minussa heräsi ajatus, että he olivat\nsisaruksia.\n\nHe läksivät kävelemään ja pysähtyivät Cislerin musiikkikaupan luona\njutellen keskenään. Minä pysähdyin myös. Sitten he tulivat molemmat\ntakaisin, kulkivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin, sivuuttivat\nminut jälleen, kääntyivät Universitet-kadun kulmasta menemään St.\nOlavin toria kohti. Kuljin koko ajan heidän jäljessään niin lähellä\nkuin uskalsin. He kääntyivät kerran ja loivat minuun puoliksi\npelokkaan, puoliksi uteliaan katseen, eivätkä heidän kasvonsa\nkielineet närkästymisestä. Tuo kärsivällisyys, millä he suhtautuivat\nkiusantekooni, teki minut hyvin häveliääksi, ja minä loin silmäni\nalas. En tahtonut enää kauemmin kiusata heitä, halusin vain sulasta\nkiitollisuudesta seurata heitä katseellani siksi kunnes he menisivät\nsisälle jonnekin ja jäisivät sinne.\n\nNumero 2:n, suuren viisikerroksisen talon edustalla he kääntyivät\nvielä kerran, minkä jälkeen he menivät sisälle. Nojasin suihkukaivon\nluona olevaan kaasulyhtyyn ja kuuntelin heidän askeliaan portaissa,\nne häipyivät kolmanteen kerrokseen. — Astun esille lyhdyn luota ja\nkatson ylös taloon. Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Uutimet\nsiellä ylhäällä liikkuvat, hetkisen kuluttua avataan ikkuna, pää\npistää sieltä ulos, ja kaksi tutkivaa silmää on suunnattuina minua\nkohti. Ylajali! lausuin puoliääneen ja tunsin punastuvani. Miksikä\nhän ei huutanut apua? Miksei hän viskannut kukka-astiaa päähäni tai\nlähettänyt jotakuta alas ajamaan minua pois? Seisomme liikkumattomina\nkatsellen toisiamme silmiin, sitä kestää minuutin ajan, ajatuksia\nsinkoilee ikkunan ja kadun välillä, eikä sanaakaan lausuta. Hän\nkääntyy, se hätkäyttää minua, antaa sielulleni hienon sysäyksen, näen\nolkapään, joka kääntyy, selän, joka häviää sisälle. Tuo verkkaisa\npoistuminen ikkunasta, sävy tuossa olkapään liikkeessä oli kuin\nnyökkäys minulle, vereni tajusi tuon hienon tervehdyksen, ja samalla\ntunsin itseni merkillisen iloiseksi. Sitten läksin astelemaan katua\nalas.\n\nEn uskaltanut katsoa taakseni enkä tietänyt, oliko hän jälleen tullut\nikkunaan; mitä enemmän tätä kysymystä harkitsin, sitä levottomammaksi\nja hermostuneemmaksi tulin. Varmaankin hän tällä hetkellä seurasi\nkaikkia liikkeitäni, eikä ollut suinkaan mieluista tietää, että sillä\ntavoin takaapäin tarkasteltiin. Suoristausin niin hyvin kuin voin ja\nastelin eteenpäin, jalkani alkoivat nytkähdellä, käyntini muuttui\nepävarmaksi koettaessani sitä tahallani kaunistaa. Näyttääkseni\nrauhalliselta ja välinpitämättömältä heiluttelin turhanpäiväisesti\nkäsivarsiani, syljeskelin kadulle ja nostin nenäni pystyyn,\nmutta mikään ei auttanut. Tunsin alituisesti takaa-ajavat silmät\nniskassani, ja kylmiä väreitä kulki ruumiissani. Vihdoin pelastauduin\neräälle sivukadulle, mistä suuntasin kulkuni Pilestraedelle hakemaan\nlyijykynääni.\n\nSen takaisin saaminen sujui vaivattomasti. Mies toi itse minulle\nliivit ja pyysi samalla tarkastamaan kaikki taskut; löysin pari\nlainauslippuakin, jotka otin itselleni ja kiitin tuota ystävällistä\nmiestä hänen suopeudestaan. Minua miellytti tuo mies yhä enemmän,\nsamalla kun ponnistelin tehdäkseni häneen miellyttävän vaikutuksen.\nAstuin askelen ovea kohti ja palasin jälleen tiskin luo, kuin olisin\nunohtanut jotakin, tarkoituksenani oli antaa hänelle selitys, ja minä\naloin hyräillä herättääkseni hänen huomiotaan. Sitten otin lyijykynän\nkäteeni ja pidin sitä korkealla.\n\nMinun ei juolahtaisi mieleenikään, sanoin, lähteä juoksemaan\nminkälaisen lyijykynän takia tahansa, mutta tämän suhteen oli\nasianlaita toisin, sillä oli oma syynsä. Sanalla sanoen oli tämä\nlyijykynän pätkä, niin vähäiseltä kuin se näyttikin, tehnyt minusta\nsen, mikä olin, niin sanoakseni asettanut minut paikalleni elämässä...\n\nEnempää en sanonut. Mies tuli aivan tiskin luo.\n\n\"Vai niin?\" virkkoi hän ja katseli minua uteliaasti.\n\nTällä lyijykynällä, jatkoin kylmäverisesti, olin kirjoittanut\nkolmiosaisen filosofisen tutkielman mielteestä. Eikö hän ollut\nkuullut siitä puhuttavan?\n\nJa miehestä tuntui siltä kuin hän olisi kuullut nimen.\n\nNiin, vakuutin, se oli juuri minun kirjoittamani! Joten hänen ei\npitäisi lainkaan ihmetellä, että halusin tuon pienen lyijykynän\npätkän takaisin, se oli kovin arvokas minulle, se oli melkein\nkuin pieni ihminen. Muuten olin hänelle syvästi kiitollinen hänen\nhyväntahtoisuudestaan, ja olin muistava häntä sen johdosta, minä\npysyisin sanoissani, sellainen mies minä olin, ja hän ansaitsi sen.\nHyvästi.\n\nMenin ovea kohti niin ryhdikkäänä kuin voisin hankkia miehelle\nkorkean aseman palolaitoksessa. Tuo kelpo panttilainaaja kumarsi\nminulle kaksi kertaa pois mennessäni, ja minä käännyin vielä kerran\nympäri ja sanoin hyvästi.\n\nPortaissa tapasin vaimon, jolla oli kapsäkki kädessä. Hän siirtyi\npelokkaasti syrjään, antaakseen minulle tietä, ja minä pistin\nvaistomaisesti käteni taskuun antaakseni hänelle jotakin. Kun en\nlöytänyt mitään, tulin noloksi ja menin allapäin hänen ohitsensa.\nHetkisen kuluttua kuulin hänenkin kolkuttavan panttilaitoksen ovelle,\nsiellä oli teräslankaristikko ovessa, ja minä tunsin heti sen\nkilisevän äänen, kun ihmisen sormet sitä koskettivat.\n\nAurinko oli etelässä, kello oli kahdentoista tienoilla. Kaupunki\nalkoi päästä jalkeille, kävelyaika lähestyi, ja tervehtiviä ja\nhymyileviä ihmisiä liikuskeli Karl Johanin kadulla. Puristin\nkyynärpäät kuvettani vasten, tekeydyin pieneksi ja pääsin huomaamatta\nmuutamien tuttavien ohi, jotka olivat vallanneet erään kulmauksen\nyliopiston luona katsellakseen ohikulkevia. Astelin linnanmäkeä ylös\nja vaivuin ajatuksiini.\n\nMiten keveästi ja hauskasti nuo tapaamani ihmiset keinuttelivatkaan\nvaaleata päätään ja kieppuivat läpi elämän kuin olisivat olleet\ntanssisalissa! Surua en nähnyt ainoassakaan silmässä, en taakkaa\nkenenkään hartioilla, en pilvettynyttä ajatusta, en salaista\nvaivaa noissa iloisissa mielissä. Ja minä astelin aivan noiden\nihmisten rinnalla, nuorena ja vasta miehistyneenä, ja minä olin\njo unohtanut, millaiselta onni näytti! Haudoin itsekseni tuota\najatusta ja havaitsin, että minulle oli tapahtunut julma vääryys.\nMinkä vuoksi olivat nämä viimeiset kuukaudet olleet niin merkillisen\nankarat minulle? Valoisa mielialani oli kaikonnut ja minulla oli\nmitä kummallisimpia kärsimyksiä joka taholla. En voinut istahtaa\npenkille yksikseni tai liikuttaa jalkaani minnekään päin ilman,\nettä kimppuuni hyökkäsi pieniä ja merkityksettömiä sattumia,\nkiusallisia mitättömyyksiä, jotka tunkeutuivat kuvitteluihini ja\nhajottivat voimani kaikkiin ilmansuuntiin. Koira, joka juoksi\nohitseni, keltainen ruusu jonkun herran napinlävessä saattoi\npanna ajatukseni väräjämään ja pitää minua vallassaan kauan\naikaa. Mitä minulta puuttui? Oliko Herran sormi osoittanut minua?\nMutta miksi juuri minua? Miksi ei yhtä hyvin jotakin miestä\nEtelä-Amerikassa, samasta syystä? Harkitessani tätä asiaa minusta\ntuntui yhä käsittämättömämmältä, miksi juuri minut oli asetettu\nJumalan armollisen mielivallan kohteeksi. Outoa menettelyä lähteä\njuoksemaan ympäri koko maailmaa hakemaan minua, kun esimerkiksi\nantikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivaekspeditööri Hennechen\nolivat olemassa.\n\nAstelin tätä asiaa mietiskellen enkä voinut vapautua siitä, keksin\nmitä painavimpia väitteitä tuota Herran valintaa vastaan, että hän\nantoi minun kärsiä kaikkien puolesta. Vieläpä löydettyäni itselleni\npenkin ja istuuduttuani sille tämä kysymys yhä askarrutti aivojani\nja esti minua ajattelemasta muita asioita. Siitä toukokuun päivästä\nlähtien, jolloin vastoinkäymiseni olivat alkaneet, saatoin selvästi\nhavaita väsymykseni vähitellen kasvavan, olin tullut ikään kuin liian\nvoimattomaksi ohjaamaan ja johtamaan itseäni sinne minne halusin,\nparvi pieniä tuhoeläimiä oli tunkeutunut sisääni ja nakertanut minut\nontoksi. Entäpä jos Jumalalla olikin tarkoituksena tuhota minut\nkokonaan? Nousin ylös ja astelin edestakaisin penkin edustalla.\n\nKoko olemukseni oli tällä hetkellä äärimmäisen kärsimyksen vallassa,\nminulla oli käsivarsissanikin tuskia ja tuskin saatoin pitää niitä\ntavalliseen tapaan. Runsas viime aterianikin aiheutti minulle ilkeän\nolon, olin ylen kylläinen ja kiihtynyt ja astelin edestakaisin\nylös katsomatta, ympärilläni liikkuvat ihmiset kulkivat ohitseni\nkuin varjot. Vihdoin anasti penkkini pari herraa, jotka sytyttivät\nsikarinsa ja juttelivat äänekkäästi, minä kiukustuin ja halusin\npuhutella heitä, mutta käännyin poispäin ja menin kokonaan toiselle\npuolelle puistoa, mistä löysin uuden penkin. Istahdin sille.\n\nJumala-ajatus alkoi jälleen vaivata minua. Mielestäni hän menetteli\nhyvin kelvottomasti asettumalla väliin joka kerta kun hain paikkaa,\nja tuhoamalla kaiken, pyysinhän vain jokapäiväistä ruokaa. Olin\nselvästi huomannut, että aina kun näin nälkää hiukan kauemmin\nyhteen menoon, oli kuin aivoni olisivat vuotaneet hiljaa ulos\npäästä ja tehneet minut tyhjäksi. Pääni tuli keveäksi ja ikään\nkuin olemattomaksi, minä en tuntenut enää sen painoa hartioillani,\nja minulla oli sellainen tunne kuin olisivat silmäni olleet liian\navoinna katsellessani jotakin.\n\nIstuin siinä penkillä tällaisia mietiskellen ja tulin yhä\nkatkerammaksi Jumalaa kohtaan, kun hän näin jatkuvasti piinasi minua.\nJos hänen tarkoituksensa oli vetää minua lähemmäksi itseään ja tehdä\nminut paremmaksi piinaamalla minua ja asettamalla vastoinkäymisen\ntoisensa jälkeen eteeni, niin erehtyi hän hiukan, sen voin hänelle\nvakuuttaa. Ja minä katsoin ylös korkeuteen melkein itkien uhmasta ja\nsanoin hänelle tämän hiljaisessa mielessäni.\n\nLapsuusaikana oppimiani asioita johtui mieleeni, rytmikkäitä\nraamatunlauseita soi korvissani, ja minä puhelin aivan hiljaa\nitsekseni ja kallistin katkerasti päätäni. Miksi kantaisinkaan\nmurhetta siitä mitä söisin, mitä joisin ja millä täyttäisin\nviheliäisen matosäkin, jota maalliseksi ruumiikseni nimitettiin!\nEikö minun taivaallinen isäni ollut pitänyt minusta huolta kuten\ntaivaan varpusista ja ollut minulle armollinen osoittamalla vähäistä\npalvelijaansa! Jumala oli pistänyt sormensa hermoverkkooni ja\nsopivasti, aivan helposti saattanut langat hiukan epäjärjestykseen.\nJa Jumala oli vetänyt sormensa pois ja minun hermosäikeistäni oli\njäänyt sormeen katkenneita osia ja hienoja juuria. Ja hänen sormensa,\njoka oli Jumalan sormi, oli jättänyt jälkeensä avonaisen kolon,\nja hänen sormensa oli haavoittanut aivojani. Mutta kun Jumala oli\nkoskettanut minua kätensä sormella, antoi hän minun olla, eikä\nkoskettanut minua enää eikä antanut minulle mitään pahaa tapahtua.\nMutta hän antoi minun kulkea rauhassa, ja hän antoi minun vaeltaa\ntuota ammottavaa aukkoa pitäen. Eikä minulle mitään pahaa aiheuttaisi\nJumala, joka on Herra iankaikkisesta iankaikkiseen...\n\nTuuli tuo soiton katkelmia Studenterlundista kuuluviini, kello\noli siis yli kahden. Otin paperini esille yrittääkseni kirjoittaa\njotakin, samassa putosi taskusta parturilomakekirjani. Avasin sen\nja laskin lehdet, niitä oli vielä kuusi. Jumalan kiitos! sanoin\nvaistomaisesti; voin vielä saada partani ajetuksi muutamien viikkojen\naikana ja pysytellä sikäli siistin näköisenä! Ja minä tulin heti\nparemmalle tuulelle keksittyäni tämän pikku omaisuuden, suoristin\nliput huolellisesti ja kätkin kirjan taskuuni.\n\nMutta kirjoittaa en voinut. Parin rivin jälkeen en saanut enempää\nsyntymään; ajatukseni olivat muualla enkä voinut pakottautua\nmäärätietoiseen ponnistukseen. Kaikki asiat vaikuttivat minuun\nsaattaen minut hajamieliseksi, kaikki mitä näin antoi minulle uusia\nvaikutelmia. Kärpäsiä ja pieniä hyttysiä laskeutui paperilleni\nhäiriten minua; puhalsin niitä kohti ajaakseni ne pois, puhalsin yhä\nkovemmin mutta tuloksetta. Nuo pikku otukset asettuivat takaperin,\ntekeytyivät painaviksi ja taistelivat vastaan niin että niiden hoikat\njalat taipuivat. Niitä on mahdoton saada siirtymään paikaltaan. Ne\nlöytävät jonkin, mihin tarrautuvat kiinni, painavat kantanivelensä\njotakin pilkkua tai paperissa olevaa rosoa vasten ja seisovat\njärkkymättömän hiljaa niin kauan kunnes itse katsovat hyväksi lähteä\ntiehensä.\n\nNuo pikku hirviöt pitivät kauan aikaa mielenkiintoani vireillä,\npanin jalkani ristiin ja tarkastelin niitä hyvän aikaa. Äkkiä kuulin\npari kaikuvaa klarinetin säveltä Studenterlundista ja ne antoivat\najatuksilleni uuden sysäyksen. Harmistuneena, etten voinut saada\nartikkeliani kokoon, pistin paperit taskuun ja nojauduin taapäin\npenkillä. Sillä hetkellä oli pääni niin selkeä, että voin ajatella\nmitä hienoimpia ajatuksia, väsymättä. Levätessäni tässä asennossa ja\nsilmäillessäni rintaani ja jalkojani kiintyy huomioni nytkähtävään\nliikkeeseen, jonka jalkani tekee joka kerta, kun suoni tykähtää.\nKohottaudun puoliksi ja katselen jalkojani ja sillä hetkellä koen\nhaaveellisen ja oudon tunnelman, jollaista en koskaan ennen ollut\ntuntenut; se antoi hienon, kummallisen nykäyksen hermoilleni,\nkuin olisivat kylmät valoliekit kulkeneet niiden läpi. Luodessani\nsilmäyksen kenkiini minusta tuntui kuin olisin tavannut hyvän\ntuttavan tai saanut itsestäni irtireväistyn osan takaisin; tuo tunne\nvärähdyttää minua sisintäni myöten, kyynelet tulevat silmiini, ja\nkenkäni tekevät saman vaikutuksen kuin vastaani saapuva hiljainen,\nsuhiseva sävel. Heikkoutta! lausun ääneen itsekseni, ja minä puristin\nkäteni nyrkiksi ja sanoin: heikkoutta! Pilkkasin itseäni noiden\nnaurettavien tunnelmien takia nauttien samalla täysin tietoisesti;\njuttelin hyvin ankarasti ja järkevästi ja puristin silmäni rajusti\nkiinni saadakseni pois kyynelet. Ikään kuin en olisi nähnyt kenkiäni\nkoskaan ennen minä ryhdyin tutkimaan niiden ulkonäköä, niiden ilmeitä\nliikuttaessani jalkaani, niiden muotoa ja kulunutta yläosaa, ja minä\nhuomaan, että niiden rypyt ja valkoiset ompelukset antavat niille\nilmettä, ulkomuotoa. Noihin kenkiin oli siirtynyt jotain omasta\nolemuksestani, ne vaikuttivat minuun kuin henki, kuin henkivä osa\nitsestäni...\n\nIstuin kuvitelmiin vaipuneena pitkän aikaa, ehkäpä kokonaisen\ntunnin. Pieni, vanha mies tuli ja anasti toisen pään penkistäni;\nistahtaessaan hän huokasi syvään ja lausui:\n\nJaa-haa!\n\nNiin pian kuin kuulin hänen äänensä, tuntui kuin tuuli olisi\npuhaltanut läpi pääni, annoin kengän pysyä kenkänä ja sain sellaisen\najatuksen, että se sekava mieliala, missä juuri olin elänyt, olikin\nkaukaiselta menneeltä ajalta, ehkäpä vuoden tai parin takaa, ja oli\njuuri häipymäisillään. Rupesin katselemaan vanhusta.\n\nMitä hän minua liikutti, tuo pieni mies? Ei mitään, ei kerrassaan\nmitään! Vain, että hän piti sanomalehteä kädessään, vanhaa numeroa,\nilmoitussivu ulospäin, jokin esine näytti olevan siihen kääritty.\nTulin uteliaaksi enkä voinut saada katsettani pois tuosta lehdestä;\nminussa heräsi hullu ajatus, että se saattoi olla aivan merkillinen\nsanomalehti, ainoa laatuaan; uteliaisuuteni kasvoi ja aloin\nliikahdella penkillä. Siinähän saattoi olla asiakirjoja, vaarallisia\npapereita, jostakin arkistosta varastettuja. Ja mielessäni välähti\najatus jostakin salaperäisestä sopimuksesta, salaliitosta.\n\nMies istui hiljaa ja mietiskeli. Miksi hän ei pitänyt lehteään kuten\nkaikki muut ihmiset, nimi ulospäin? Mitä kavaluutta sekin oli? Näytti\nsiltä, ettei hän halunnut luovuttaa pakettia kädestään, ei mistään\nhinnasta, ehkäpä hän ei uskaltanut pistää sitä omaan taskuunsakaan.\nKautta henkeni, tuossa paketissa piili jotakin salaista.\n\nLoin katseeni taivaalle. Juuri se, että oli niin mahdotonta tunkeutua\ntuon salaperäisen asian perille, teki minut hermostuneen uteliaaksi.\nHaeskelin taskuistani antaakseni jotakin miehelle, päästäkseni\nkeskusteluun hänen kanssaan, ja löysin parturikirjani, mutta kätkin\nsen jälleen. Äkkiä sain halun olla hyvin julkea, taputin tyhjää\nrintataskuani ja sanoin:\n\n\"Rohkenenko tarjota teille savukkeen?\"\n\nKiitos, mies ei polttanut, hänen oli täytynyt lakata säästääkseen\nsilmiään, hän oli melkein sokea. Kiitoksia muuten paljon!\n\nOliko siitä jo kauankin kun hänen silmänsä olivat vioittuneet? Ehkä\nhän ei siis voisi lukeakaan? Ei edes sanomalehtiä?\n\nEi edes sanomalehtiä, ikävä kyllä!\n\nMies katsoi minuun. Kummassakin sairaassa silmässä oli kalvo, joka\nantoi niille lasimaisen ulkonäön, hänen katseensa oli valkoinen ja\nteki vastenmielisen vaikutuksen.\n\n\"Olette muukalainen täällä?\" sanoi hän.\n\nNiin. — Eikö hän edes voinut lukea sen lehden nimeä, mikä hänellä\noli kädessään?\n\nTuskin. — Hän oli muuten heti kuullut, että olin muukalainen; minun\näänensävyssäni oli jotakin, joka ilmaisi sen hänelle. Hän tarvitsi\nvain vähän sen huomatakseen, hän kuuli niin hyvin; yöllä, kun kaikki\nnukkuivat, saattoi hän kuulla ihmisten hengityksen viereisestä\nhuoneesta... Mitä minun pitikään sanoa, missä te asutte?\n\nMinulla oli heti valhe valmiina päässäni. Valehtelin vasten tahtoani,\nilman mitään tarkoitusta tai taka-ajatusta, minä vastasin:\n\n\"St. Olavin torin varrella numero 2:ssa.\"\n\nTodellakin? Mies tunsi joka kiven St. Olavin torilla. Siellä oli\nsuihkukaivo, muutamia kaasulyhtyjä, pari puuta, hän muisti kaikki...\nMissä numerossa te asuttekaan?\n\nTahdoin tehdä lopun tästä ja nousin seisomaan, tuon sanomalehtijutun\näärimmilleen kiihottamana. Salaisuus olisi saatava selville, maksoi\nmitä maksoi.\n\n\"Kun ette voi lukea tuota lehteä, niin miksi...\"\n\n\"Numero 2:ssa, luulen teidän sanoneen?\" jatkoi mies huomaamatta\nlevottomuuttani. \"Tunsin aikoinani kaikki ihmiset numero 2:ssa. Mikä\non teidän isäntänne nimi?\"\n\nKeksin tuota pikaa nimen päästäkseni hänestä vapaaksi, muodostin\nnimen siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani,\ntukkiakseni suun kiusanhengeltäni.\n\n\"Happolati\", sanoin.\n\n\"Happolati, niin\", nyökkäsi mies, eikä hän kadottanut ainoatakaan\ntavua tuosta vaikeasta nimestä.\n\nKatsoin hämmästyneenä häneen. Hän istui hyvin vakavana ja hänen\nkasvoillaan oli mietiskelevä ilme. Tuskin olin lausunut tämän\nmieleeni juolahtaneen tyhmän nimen, kun mies jo sopeutui siihen ja\nnäytti siltä kuin olisi kuullut sen ennen. Sillä välin hän asetti\npakettinsa penkille, ja minä tunsin koko uteliaisuuteni tärisyttävän\nhermojani. Huomasin, että lehdessä oli pari rasvatahraa.\n\n\"Eikös hän ole merimies, teidän isäntänne?\" kysyi mies, eikä hänen\näänessään ollut vähintäkään pilkallista sävyä. \"Luulen muistavani,\nettä hän oli merimies?\"\n\n\"Merimies? Anteeksi, te ehkä tunnette veljen; tämä on nimittäin J. A.\nHappolati, asioitsija.\"\n\nLuulin, että tämä hänet hölmistäisi; mutta mies myöntyi kaikkeen;\njos olisin keksinyt nimeksi vaikka Barabas Rosenknop, ei se olisi\nherättänyt hänessä epäilystä. \"Hän on, tietääkseni, toimekas mies?\"\nsanoi hän lähennellen.\n\n\"Ooh, hyvin neuvokas mies\", vastasin minä, \"kelpo liikemies, välittää\nkaikkia mahdollisia tavaroita, kiinalaisia puolukoita, venäläisiä\nhöyheniä ja untuvia, nahkoja, puumassaa, kirjoitusmustetta...\"\n\n\"He-he, peijakas vieköön!\" keskeytti ukko hyvin riemuissaan.\n\nTämä alkoi käydä mielenkiintoiseksi. Mukauduin tilanteeseen,\nvalhe toisensa jälkeen syntyi päässäni. Istahdin jälleen, unohdin\nsanomalehden, nuo merkilliset asiakirjat, innostuin ja syvennyin\ntuon miehen jutteluun. Tuon ukkopahan herkkäuskoisuus teki minut\ntyhmänrohkeaksi, tahdoin ajaa hänet valheita täyteen, kukistaa hänet\nsuurenmoisesti ja saattaa hänet hämmästyksestä mykäksi.\n\nOliko hän kuullut sähkökirjoituksesta, jonka Happolati oli keksinyt?\n\nMitä, sähkö...\n\nSähkökirjaimilla varustetusta, jotka saattoivat loistaa pimeässä!\nAivan suurenmoinen yritys, miljoonia kruunuja liikkeessä, valimona\nja kirjapainoja työssä, suuret joukot vakinaisella palkalla olevia\nkonetyöläisiä toiminnassa, olin kuullut puhuttavan seitsemästä\nsadasta miehestä.\n\n\"Niin, eikös olekin, kuten sanoin!\" lausui mies hiljaa. Enempää\nhän ei virkkanut; hän uskoi kaikki mitä kerroin, eikä kuitenkaan\nhämmästynyt. Tämä kummastutti minua hiukan, olin odottanut hänen\nhölmistyvän päähänpistoistani.\n\nKeksin vielä pari hurjaa valhetta, kehitin ne uhkayritykseen\nsaakka, mainitsin, että Happolati oli ollut yhdeksän vuotta\nministerinä Persiassa. Teillä ei kai ole aavistusta, mitä merkitsee\nministerinäolo Persiassa? kysyin. Se oli enemmän kuin kuningas\ntäällä tai melkein kuin sulttaani, jos hän tiesi, mikä se oli. Mutta\nHappolati oli selviytynyt kaikesta eikä koskaan joutunut kiikkiin.\nJa niinä kerroin Ylajalista, hänen tyttärestään, hengettärestä,\nprinsessasta, joka omisti kolme sataa orjatarta ja lepäsi keltaisista\nruusuista valmistetulla vuoteella; hän oli kaunein olento, minkä olin\nnähnyt, kautta Jumalan, minä en ollut koskaan nähnyt moista näkyä\nelämässäni!\n\n\"Vai oli hän niin kaunis?\" virkkoi vanhus hajamielisen näköisenä ja\nkatseli alas maahan.\n\nKaunisko? Hän oli ihana, hän oli hekumallisen suloinen? Silmät kuin\nsilkkiä, käsivarret kuin merenkultaa! Yksistään hänen katseensa oli\nviettelevä kuin suudelma, ja kun hän kutsui minua, virtasi hänen\näänensä kuin viinisuihku minun sieluni fosforiin. Miksipä hän ei\nolisi sitten niin ihana? Pitikö ukko häntä laskuttajana tai jonakin\npalolaitoksen toimihenkilönä? Hän oli yksinkertaisesti taivaallinen\nihanuus, sanoin ukolle, kokonainen satu.\n\n\"Niin, niin!\" sanoi mies hiukan ällistyneenä.\n\nHänen rauhallisuutensa ärsytti minua; oma ääneni oli kiihdyttänyt\nminua ja minä puhuin täysin vakavasti. Varastetut arkistopaperit,\nsopimus jonkun vieraan vallan kanssa eivät enää juolahtaneet\nmieleeni! Tuo pieni, ohut paketti oli penkillä välillämme, eikä\nminulla ollut enää vähintäkään halua tutkia sitä ja katsoa, mitä\nse sisälsi. Olin kokonaan omien juttujeni vallassa, jotka toivat\nkummallisia näkyjä silmieni eteen, veri nousi päähäni, ja minä\nvalehtelin täyttä kurkkua.\n\nTällä hetkellä mies näytti olevan halukas lähtemään. Hän kohentausi\nja kysyi, jotta ei poistuisi liian äkkiä:\n\n\"Hänellä mahtaa olla suuret omaisuudet, tuolla Happolatilla?\"\n\nKuinka saattoi tuo sokea, vastenmielinen ukko käsitellä tuota\nkeksimääni outoa nimeä kuin olisi se ollut hyvin yleinen nimi ja\nnähtävissä kaupungin jokaisen kamasaksan kyltissä? Hän ei koskaan\nnielaissut yhtään kirjainta eikä unohtanut yhtään tavua, tuo nimi oli\nasettunut hänen aivoihinsa ja juurtunut samassa. Tulin kiukkuiseksi,\nsisäinen katkeruus alkoi herätä tuota ihmistä kohtaan, jota mikään ei\nsaattanut pulaan eikä mikään tehnyt epäileväksi.\n\n\"Sitä en tiedä\", sanoin senvuoksi suoraan; \"en ollenkaan tiedä\nsitä. Sallikaa minun muuten sanoa teille kerta kaikkiaan, että\npäättäen hänen omista etukirjaimistaan hänen nimensä on Johan Arendt\nHappolati.\"\n\n\"Johan Arendt Happolati\", toisti mies hiukan ihmeissään kiivauteni\njohdosta. Sitten hän vaikeni.\n\n\"Olisittepa nähnyt hänen puolisonsa\", virkoin raivoissani; \"paksumpaa\nihmistä... Niin, te ette kai usko, että hän oli paksu?\"\n\nKyllä, miksei hän uskonut että sellaisella miehellä oli varmaankin\nlihavahko vaimo.\n\nUkko vastasi sävyisästi jokaiseen hyökkäykseeni ja haki sanoja kuin\nolisi pelännyt menettelevänsä pahoin ja saattavansa minut vihastumaan.\n\n\"Helvetti sentään, luuletteko, mies, että minä ajan teidät valheita\ntäyteen?\" huudahdin hillittömästi: \"Ettekö ehkä uskokaan, että on\nolemassa Happolati-niminen mies? Enpä ole koskaan nähnyt moista\nuhmaa ja ilkeyttä vanhassa miehessä! Mitä hittoa te ajattelette?\nOlette kenties kaiken lisäksi arvellut itseksenne, että minä olen\nhyvin köyhä mies, joka istun tässä parhaassa asussani, ilman\nsavukelaatikkoa taskussa? Sellaiseen kohteluun kuin teidän en ole\ntottunut, sanon sen teille, enkä kautta henkeni salli sitä teidän\nenkä kenenkään muunkaan taholta, että sen tiedätte!\"\n\nMies oli noussut penkiltä. Hän seisoa töllötti suu auki kuunnellen,\nkunnes mielenpurkaukseni oli lopussa, sitten hän tempasi nopeasti\npakettinsa penkiltä ja läksi, melkein juosta köpittäen käytävää\npitkin pienin vanhuksen askelin.\n\nJäin istumaan ja katselemaan hänen selkäänsä, joka eteni yhä\nkauemmaksi ja näytti yhä enemmän kutistuvan kokoon; en tiedä mistä\nsen vaikutelman sain, mutta minusta tuntui kuin en olisi koskaan\nnähnyt vilpillisempää, inhottavampaa selkää, enkä minä katunut, että\nolin haukkunut miehen ennen kuin hän lähti luotani...\n\nPäivä alkoi kallistua iltaan, aurinko laskeutui alemmaksi, ympärillä\nolevat puut rupesivat hiukan suhisemaan, ja lapsentytöt, jotka\nistuivat ryhmissä hyppylaudan luona, ryhtyivät työntämään vaunujaan\nkotiin. Olin rauhallinen ja hyvällä tuulella. Kiihtymys, jonka\nvallassa juuri olin ollut, laimeni vähitellen, ruumiini velttoni,\ntulin raukeaksi ja aloin tuntea itseni uniseksi, suuri määrä leipää,\nminkä olin syönyt, ei enää tuottanut minulle erikoista vaivaa.\nMitä parhaimman tunnelman vallassa nojauduin taaksepäin penkillä,\nsuljin silmäni ja tulin yhä uneliaammaksi, torkahdin ja olin\njuuri vaipumaisillani syvään uneen, kun puistovahti pani kätensä\nolkapäälleni ja sanoi:\n\n\"Te ette saa istua täällä nukkumassa.\"\n\n\"Ei\", sanoin minä ja nousin heti. Ja samalla oli surullinen tilani\njälleen ilmielävänä silmieni edessä. Minun täytyi tehdä jotakin,\nkeksiä yhtä tai toista! Paikan hakemisesta ei ollut hyötyä,\nsuositukset, joita näyttelin, olivat hiukan vanhentuneet ja liian\ntuntemattomilta henkilöiltä voidakseen vaikuttaa tehokkaasti,\nsitä paitsi olivat nuo alituiset hylkäämiset tehneet minut hiukan\nalakuloiseksi. No — joka tapauksessa oli vuokrani langennut\nmaksettavaksi, ja minun täytyi keksiä joku keino sitä varten. Joten\nkaikki muu sai nyt jäädä toistaiseksi.\n\nAivan vaistomaisesti olin jälleen saanut lyijykynän ja paperia\nkäteeni, ja istuin kirjoitellen koneellisesti vuosilukua 1848\nkaikkiin kulmiin. Jospa nyt vain yksi kuohuva ajatus valtaisi\nminut rajusti ja toisi sanat suuhuni. Olihan tapahtunut ennen, oli\ntodellakin tapahtunut, että minulle oli tullut hetkiä, jolloin voin\nvaivatta kirjoittaa pitkälti ja saada vielä siunatun hyvää aikaan.\n\nIstun siinä penkillä ja kirjoitan parisenkymmentä kertaa 1848,\nkirjoitan tätä vuosilukua pitkin ja poikin kaikilla mahdollisilla\ntavoilla, ja odotan, että käyttökelpoinen ajatus juolahtaisi\nmieleeni. Kokonainen parvi irtonaisia ajatuksia pyörii päässäni,\niltaan kallistuvan päivän tunnelma tekee minut haikeaksi ja\nalakuloiseksi. Syksy on tullut ja alkanut vaivuttaa luonnon\nhorrostilaan, kärpäset ja pikku eläimet ovat saaneet ensimmäisen\nmuistutuksen, ylhäältä puista ja alhaalta maasta kuuluu taistelevan\nelämän ääniä, puuhailevan, levottomasti suhisevan elämän, joka\ntaistelee häviötään vastaan. Kaikki matelijamaailman poljetut\nolennot liikkuvat vielä kerran, pistävät keltaisen päänsä\nheinikosta esiin, nostavat jalkaansa, tunnustelevat eteensä\npitkillä tuntosarvillaan ja lysähtävät äkkiä kokoon, kiepsahtavat\nympäri ja kääntävät vatsapuolensa taivasta kohti. Jokainen kasvi\non saanut erikoisleimansa, ensimmäisen yökylmän hienon henkäyksen,\nkorret kurottuvat kalpeina aurinkoa kohti ja pudonneet lehdet\nkahisevat maassa kuin eteenpäin ryömivä silkkikäärme. Nyt on\nsyksyn aika, ollaan keskellä hävityksen karnevaalia, ruusut ovat\nsaaneet tulehduksen punerrukseensa, hivuttavan, kummallisen hehkun\nveripunaiseen väriinsä.\n\nTunsin itsekin olevani kuin tuhoutumistilassa oleva mato, hävityksen\nkynsissä keskellä tätä horroksiin vaipuvaa maailmaa. Nousin penkiltä\nmerkillisten pelontunteiden vallassa ja astelin rajusti muutamia\naskelia käytävällä. Ei! huudahdin ja puristin molemmat käteni\nnyrkkiin, tästä täytyy tulla loppu! Ja minä istuuduin jälleen,\notin taas kynän käteeni ja halusin todella ryhtyä artikkelia\nkirjoittamaan. Ei saanut lannistua silloin, kun vuokra oli juuri\nmaksettava.\n\nVerkalleen, hyvin verkalleen alkoivat ajatukseni keskittyä. Otin\nhetkestä vaarin ja kirjoitin tyynesti ja hyvin harkitusti pari\nsivua johdannoksi johonkin, se voi olla alkuna mihin tahansa,\nmatkakuvaukseen, valtiolliseen artikkeliin, minkä itse hyväksi\nnäkisin. Se oli aivan erinomainen alku vaikka mihin.\n\nSitten ryhdyin haeskelemaan määrättyä kysymystä, jota voisin\nkäsitellä, miestä, asiaa, jonka kimppuun saattaisin käydä, enkä\nvoinut löytää mitään. Tämän tuloksettoman ponnistelun aikana alkavat\najatukseni jälleen joutua epäjärjestykseen, minä tunsin, miten aivoni\nsuoraan sanoen iskivät harhaan, pääni tyhjeni tyhjenemistään, ja\nlopulta se lepäsi keveänä ja sisällyksettömänä hartioillani. Tunsin\ntämän ammottavan tyhjyyden päässäni koko ruumiillani, mielestäni olin\ntullut ontoksi ylhäältä alas saakka. \"Herra minun Jumalani ja isäni!\"\nhuudahdin tuskissani, ja minä toistin tätä huudahdusta monta kertaa\nperätysten, sanomatta sen enempää.\n\nTuuli kahisutti lehtiä, se oli kiihtymäisillään myrskyksi. Istuin\nvielä hetkisen ja tuijotin masentuneena papereihini, panin ne sitten\nkokoon ja työnsin verkalleen taskuuni. Ilma muuttui viileäksi eikä\nminulla ollut enää liivejä, napitin takkini aivan kaulaan saakka ja\npistin kädet taskuun. Sitten nousin ja läksin.\n\nJospa minua onnistaisi tämän kerran, tämän ainoan kerran! Pari kertaa\noli emäntäni silmillään kysynyt minulta maksua, ja minun oli täytynyt\nalla päin pujahtaa hänen ohitsensa neuvottomasti tervehtien. En\nvoinut tehdä sitä enää, kun seuraavan kerran kohtaisin ne silmät,\nilmoittaisin muuttavani pois ja esiintyisin rehellisesti, eihän se\najan pitkään voisi jatkua tällä tavalla.\n\nTultuani puiston laitaan näin jälleen saman ukkorahjuksen, jonka\nraivoissani olin ajanut pakosalle. Se salaperäinen sanomalehtipaketti\noli avattuna hänen vieressään penkillä, täynnä erilaista ruokaa, jota\nhän pureskeli. Halusin mennä suoraa päätä hänen luokseen ja pyytää\nhäneltä anteeksi käytöstäni, mutta hänen ruokansa vieroitti minua;\nvanhat sormet, jotka olivat kuin kymmenen ryppyistä linnunvarvasta,\npitelivät inhottavasti rasvaisia voileipiä; se teki ilkeän\nvaikutuksen ja minä menin hänen ohitseen puhuttelematta häntä. Hän\nei tuntenut minua, hänen silmänsä tuijottivat minuun kuivina kuin\nsarvet, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet mitään.\n\nJa minä jatkoin matkaani.\n\nTapani mukaan pysähdyin jokaisen tielleni sattuvan näkösällä olevan\nsanomalehden kohdalla tarkastellakseni työpaikkailmoituksia,\nja kaikeksi onneksi löysin yhden, joka sopi minulle: muuan\nGrönlandslerin varrella asuva kauppias haki miestä, joka voisi joka\nilta parin tunnin ajan hoitaa hänen kirjanpitoaan; palkka sopimuksen\nmukaan. Merkitsin miehen osoitteen muistiin ja hiljaisessa mielessäni\nrukoilin Jumalalta tätä paikkaa; vaatisin palkkaa vähemmän kuin\nkukaan muu; viisikymmentä äyriä olisi runsas korvaus, tai ehkä\nneljäkymmentä äyriä, asia saisi mennä aivan omaa menoaan.\n\nKun tulin kotiin, oli pöydälläni kirjelappu emännältäni, missä hän\npyysi minun maksamaan vuokrani etukäteen tai muuttamaan pois niin\npian kuin voisin. Minun ei pitänyt tästä närkästyä, tämä oli vain\ntarpeen vaatima pyyntö. Ystävällisesti matami Gundersen.\n\nKirjoitin hakemuksen kauppias Christielle, Grönlandsler numero 31,\npanin sen kuoreen ja vein kulmassa olevaan kirjelaatikkoon. Sitten\nmenin jälleen huoneeseeni ja istahdin keinutuoliin mietiskelemään,\nillan yhä pimetessä. Alkoi käydä vaikeaksi pysyä valveilla.\n\nAamulla heräsin hyvin aikaisin. Oli vielä aivan pimeä, kun avasin\nsilmäni, ja vasta kauan sen jälkeen kuulin kellon alapuolellani\nolevassa asunnossa lyövän viisi. Halusin vielä nukkua, mutta\nen saanut enää unta, virkistyin yhä enemmän ja ajattelin siinä\nlevätessäni tuhansia asioita.\n\nÄkkiä johtuu mieleeni pari hyvää tarinan aihetta, alakertajutuiksi,\nhienoja kielellisiä täysosumia, jollaisia en ennen koskaan ollut\nkeksinyt. Levätessäni toistan noita sanoja itsekseni ja huomaan\nniiden olevan erinomaisia. Vähitellen niitä putkahtaa useampia,\nherään äkkiä täysin valveille, nousen ja sieppaan lyijykynän ja\npaperia sänkyni takana olevalta pöydältä. Tuntui kuin lähde olisi\npulpahtanut olemukseni pohjalta, sanat tulevat toinen toisensa\njälkeen, järjestyvät kokonaisuudeksi, muodostavat tilanteita,\nkohtauksia kasaantuu, tapahtumat ja vuorosanat kumpuavat aivoissani,\nja ihmeellinen tyytyväisyys valtaa minut. Kirjoitan kuin hurjimus ja\ntäytän sivun toisensa jälkeen hetkeksikään taukoamatta. Ajatukset\nsyntyvät niin äkkiä ja virtaavat edelleen niin vuolaasti, että\nmenetän joukon hienoja sivuasioita, joita en kylliksi nopeasti\nvoi kirjoittaa paperille, vaikka työskentelen kaikin voimin. Tämä\nkumpuaminen jatkuu, olen täynnä aihettani, ja joka sana, minkä\nkirjoitan, tulee itsestään esille.\n\nKestää, kestää siunatun kauan, ennen kuin tämä ihmeellinen hetki\ntaukoaa, minulla on viisitoista, kaksikymmentä kirjoitettua sivua\npolvieni päällä, kun vihdoin lakkaan ja panen kynän syrjään. Jospa\ntosiaankin noilla papereilla oli jotakin arvoa, niin pelastuisin!\nHypähdän vuoteestani ja pukeudun. Aamu valkenee valkenemistaan, voin\njo puolittain erottaa majakanjohtajan julistuksen, alhaalla oven\nsuussa ja ikkunan ääressä on jo niin valoisaa, että näen kirjoittaa.\nJa niin ryhdyn heti kirjoittamaan puhtaaksi papereitani.\n\nIhmeellinen valo- ja värihehku kumpuaa noista kuvitteluistani,\nriemastun hämmästyneesti hyvästä asiasta toisensa jälkeen ja sanon\nitsekseni, että se oli parasta, mitä koskaan olin lukenut. Innostun\nhyvästä mielestä, ilo virkistää minua ja tunnen itseni suurenmoisen\nmahtavaksi, punnitsen kirjoitusta kädessäni ja arvioin sen hinnaksi\nviisi kruunua. Eihän kenenkään mieleen juolahtaisi tinkiä viidestä\nkruunusta, päinvastoin olisi kymmenen kruunua pilkkahinta, jos\notettiin huomioon sisällyksen laatu. Tarkoitukseni ei ollut tehdä\nniin erikoislaatuista työtä ilmaiseksi; mikäli tiesin, ei sentapaisia\nromaaneja ollut joka paikassa. Päätin vaatia kymmenen kruunua.\n\nHuoneessa tuli yhä valoisampaa, loin katseeni alhaalle oven luo ja\nsaatoin vaivattomasti erottaa nuo hienot, luurankomaiset kirjaimet\nneiti Andersenin käärinliinoista oikealla portista, oli jo kulunutkin\nhyvä aika siitä kun kello löi seitsemän.\n\nNousin tuoliltani ja jäin seisomaan keskelle lattiaa Kun oikein\nperin pohjin ajattelin, matami Gundersenin irtisanominen tuli\njokseenkin sopivaan aikaan. Eihän tämä oikeastaan ollutkaan mikään\nhuone minulle, täällähän oli vain tavalliset, yksinkertaiset vihreät\nuutimet ikkunoissa, eikä täällä ollut kovin monta naulaakaan\nseinässä, mihin olisi vaatteensa ripustanut. Keinutuoli parka\nnurkassa oli oikeastaan vain keinutuolin pilakuva, jolle voi nauraa\nkatketakseen. Se oli liian matala aikamiehelle, sitä paitsi se\noli niin ahdas, että täytyi niin sanoakseni käyttää saapaspihtiä,\npäästäkseen siitä jälleen ylös. Lyhyesti sanottuna, tämä huone ei\nollut tarkoitettu henkisiä harrastuksia varten, enkä minä aikonut\npitää sitä kauemmin. En millään muotoa tahtonut sitä pitää! Olin\nliian kauan ollut vaiti ja kärsinyt ja pysynyt tässä vajassa.\n\nToivon ja tyytyväisyyden pöyhistämänä, yhä merkillisen kirjoitukseni\nvallassa, jonka vähän väliä otin taskustani lukeakseni, minä halusin\nheti tehdä siitä totta ja ryhdyin muuttohommiin. Otin esille\nnyyttini, punaisen nenäliinan, jonka sisällä oli pari puhdasta\nkaulusta ja hiukan rypistynyttä sanomalehtipaperia, jossa olin tuonut\nleipää kotiin, käärin sängynpeittoni kokoon ja pistin taskuuni\njäljelläolevat valkoiset kirjoituspaperini. Sitten tutkin varmuuden\nvuoksi kaikki nurkat tullakseni vakuuttuneeksi, että en ollut\nunohtanut mitään, ja kun en mitään löytänyt menin ikkunan luo ja\nkatsoin ulos. Aamu oli hämärä ja kostea, palaneen pajan raunioilla ei\nollut ketään, ja pyykkinuora alhaalla pihalla oli jäykkänä seinästä\nseinään, kutistuneena kosteudesta. Tiesin kaikki entiseltään,\npoistuin senvuoksi ikkunan luota, otin peiton kainalooni,\nkumarsin majakanjohtajan julistukselle, kumarsin neiti Andersenin\nkäärinliinoille ja avasin oven.\n\nSamalla muistin emäntäni, hänelle pitäisi kuitenkin ilmoittaa\nmuutostani, jotta hän voisi nähdä, että hän oli ollut tekemisissä\nkunnon ihmisen kanssa. Tahdoin myöskin kiittää häntä kirjallisesti\nniistä parista päivästä, joina olin käyttänyt huonetta yli ajan.\nVarmuus siitä, että olin pelastettu pitkäksi ajaksi, tunkeutui\nminuun niin voimakkaasti, että lupasin antaa emännälleni vielä viisi\nkruunua, kun tulisin jonakin päivänä, halusin ylenmäärin näyttää\nhänelle, millainen kelpo ihminen hänellä oli ollut vuokralaisena.\n\nKirjelipun jätin pöydälle.\n\nVielä kerran pysähdyin ovella ja käännyin takaisin. Tämä hehkuva\ntunne, että nyt pääsisin jalkeille, riemastutti minua ja teki minut\nkiitolliseksi Jumalaa ja koko maailmaa kohtaan, ja minä polvistuin\nsängyn viereen ja kiitin korkealla äänellä Jumalaa hänen suuresta\nhyvyydestään minua kohtaan tänä aamuna. Minä tiesin sen, oi minä\ntiesin, että se innoituksen puuska, jonka juuri olin kokenut ja\npurkanut paperille, oli ihmeellinen taivaan työ sielussani, vastaus\neiliseen hätähuutooni. Jumala on olemassa! Jumala on olemassa!\nhuudahdin itsekseni, ja minä itkin innostuksesta omien sanojeni\njohdosta, välistä täytyi minun vaieta ja kuunnella hetkisen, tulisiko\njoku portaissa. Vihdoin nousin ja läksin, hiivin äänettömästi alas ja\npääsin huomaamattomasti portille.\n\nKadut välkkyivät kosteina, oli satanut aamuhetkellä, taivas lepäsi\nkosteana ja matalalla kaupungin yllä, eikä niin auringonpilkahdusta\nnäkynyt missään. Mitenkähän pitkällä päivä mahtoi olla? Menin tapani\nmukaan raatihuoneelle päin ja näin, että kello oli yhdeksän. Minulla\noli siis pari tuntia kävelyaikaa, lehteen ei hyödyttänyt mennä ennen\nkymmentä, ehkä yhtätoista, saisin harhailla niin kauan ja mietiskellä\nkeinoa, miten saisin hiukan aamiaista. En muuten ollenkaan pelännyt,\nettä minun tarvitsisi mennä nälkäisenä sänkyyn tänään, ne ajat\nolivat, jumalankiitos, ohi! Se oli voitettu kausi, ilkeä uni, tästä\nlähtien noustiin ylöspäin.\n\nVihreä sängynpeitto tuotti minulle hankaluuksia, enhän voisi\nsellaista kapistusta kantaa kainalossani kaikkien nähden. Mitähän\nminusta mahdettiin ajatella? Astelin mietiskellen, missä oli\nsellainen paikka, johon voisin panna sen säilöön toistaiseksi.\nSilloin juolahti mieleeni, että voisinhan mennä Sembille, missä\nse käärittäisiin paperiin, se näyttäisi heti paremmalta, eikä sen\nkantaminen olisi miksikään häpeäksi. Astuin liikkeeseen ja esitin\nasiani eräälle apulaiselle.\n\nHän katsahti ensin peittoon, sitten minuun, minusta näytti, että hän\nhiljaisessa mielessään kohautti hiukan halveksivasti olkapäitään\nottaessaan vastaan paketin.\n\n\"Kuolema ja kirous! Olkaa hiukan varovaisempi!\" huudahdin minä.\n\"Siinä on kaksi kallisarvoista lasimaljakkoa, paketti on menemässä\nSmyrnaan.\"\n\nSe auttoi vallan suurenmoisesti. Mies pyysi jokaisella tekemällään\nliikkeellä anteeksi, ettei ollut heti aavistanut paketin sisältävän\ntärkeitä esineitä. Kun hän oli saanut paketin valmiiksi, kiitin häntä\navusta kuin mies, joka aikaisemmin oli lähettänyt kallisarvoisia\nkapineita Smyrnaan, hän avasi minulle oven ja kumarsi kaksi kertaa\nmennessäni.\n\nLäksin liikuskelemaan ihmisten joukossa Suurtorilla ja pysyttelin\nmieluummin niiden muijien lähettyvillä, joilla oli myytävänä\nruukkukasveja. Raskaat, punaiset ruusut, joiden terälehdet hohtivat\nverenkarvaisina kosteassa aamussa, saattoivat minut himoamaan,\nkiihottivat minua synnillisesti näpistämään yhden niistä, ja minä\nkysyin yhden hintaa, vain päästäkseni niin lähelle sitä kuin\nmahdollista. Jos minulta jäisi rahaa, ostaisin sen, käyköön miten\ntahansa, voisinhan säästää hiukan elintavoissani, päästäkseni jälleen\ntasapainoon.\n\nKello tuli kymmenen, ja minä menin lehden toimitukseen. Saksimies\nnuuskii muutamia vanhoja lehtiä, päätoimittaja ei ole vielä saapunut.\nPyynnöstä jätän suuren käsikirjoitukseni, annan miehen aavistaa, että\nse on tavallista tärkeämpi ja muistutan häntä pontevasti, että hän\nantaisi sen päätoimittajan omaan käteen, kun tämä saapuisi. Halusin\nitse käydä tiedustamassa myöhemmin päivällä.\n\n\"Hyvä!\" sanoi saksimies ja alkoi jälleen tutkia lehtiään.\n\nMielestäni hän otti asian hiukan liian rauhallisesti, mutta en\nsanonut mitään, nyökkäsin vain hiukan välinpitämättömästi hänelle ja\nläksin.\n\nNyt minulla oli aikaa itseäni varten. Kunpa vain sää kirkastuisi! Oli\nkerrassaan kurja ilma, vailla tuulta ja virkeyttä, naiset käyttivät\nvarmuuden vuoksi sateenvarjoa, ja herrojen huopahatut näyttivät\nnoloilta ja surkeilta. Kuljin jälleen torin kautta ja katselin\nvihanneksia ja ruusuja. Silloin tunnen käden laskeutuvan olalleni ja\nkäännähdän. \"Mamsseli\" sanoo hyvää huomenta.\n\n\"Huomenta?\" vastaan hiukan kysyvästi, saadakseni heti tietää, mitä\nhänellä oli asiaa. En juuri pitänyt \"Mamsselista\".\n\nMies silmäilee uteliaasti suurta uudenuutukaista pakettia\nkainalossani ja kysyy:\n\n\"Mitä teillä tuossa on?\"\n\n\"Olen ollut Sembillä ja ostanut pukukankaan\", vastaan\nvälinpitämättömällä äänellä, \"en halunnut enää kulkea niin kehnoissa\npukimissa, ihminen voi olla liian kitsas ruumistaankin kohtaan.\"\n\nHän katselee minua hämmästyneesti.\n\n\"Mitä muuten kuuluu?\" kysyy hän verkalleen.\n\n\"No, yli odotusten.\"\n\n\"Oletteko sitten saanut työtä?\"\n\n\"Työtä?\" vastaan hyvin kummastuneena, \"minähän olen kirjanpitäjänä\nChristien tukkuliikkeessä.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoo hän ja hätkähtää hiukan. \"Jumala teitä varjelkoon,\nmiten kadehdinkaan teitä! Kunpahan teiltä ei vain kerjättäisi niitä\nrahoja, joita ansaitsette. Näkemiin.\"\n\nHetkisen kuluttua hän kääntyy ja palaa uudelleen, hän viittaa\nkepillään pakettiini ja sanoo:\n\n\"Suosittelen teille hoviräätäliäni. Parempaa räätäliä kuin Isaksen\nette saa. Sanokaa vain, että minä lähetin teidät, niin.\"\n\nTämä oli minusta hiukan liikaa. Mitä hänen tarvitsi pistää nokkaansa\nminun asioihini? Mitä se häntä liikutti, minkä räätälin ottaisin?\nKiukustuin, tuon tyhjän, komeilevan ihmisen näkeminen harmitti minua,\nmuistutin häntä jokseenkin röyhkeästi kymmenestä kruunusta, jotka\nhän oli lainannut minulta. Ennen kuin hän ehti vastata, kaduin, että\nolin karhunnut häntä, tulin noloksi enkä katsonut häntä silmiin.\nKun samassa muuan nainen kulki ohi, vetäydyin nopeasti taaksepäin\npäästääkseni hänet sivuitse, ja käytin tilaisuutta hyväkseni\nmennäkseni matkoihini.\n\nMissähän nyt maleksisin odotellessani? Kahvilaan en voinut\nmennä tyhjin taskuin, enkä tietänyt ketään tuttavaakaan, jonka\nluokse olisin voinut mennä tähän aikaan päivästä. Vaistomaisesti\nsuuntasin kulkuni ylemmäs kaupunkiin, kulutin osan aikaani torin ja\nkaupunginrajan välisellä tiellä, luin \"Aftenpostenia\", joka äsken oli\nilmestynyt taululle, poikkesin Karl Johanin kadulle, käännyin sitten\nympäri ja menin suoraan Vapahtajamme hautausmaalle, missä löysin\nrauhallisen paikan mäellä kappelin vieressä.\n\nIstuin siellä kaikessa rauhassa, nuhjotellen kosteassa ilmassa,\nmietiskelin, torkuin ja värisin. Ja aika kului. Olikohan sittenkään\nvarmaa, että se alakertajuttu oli pieni isnpiroidun taiteen\nmestariteos? Jumala tietää, eikö siinäkin ollut vikoja siellä\ntäällä. Oikein ajatellen sitä ei tarvitsisi hyväksyäkään, niin, ei\nhyväksyäkään, suoraan sanoen! Se saattoikin olla keskinkertainen,\nehkä suorastaan huono, mitä takeita minulla oli, että se ei ollut jo\njoutunut paperikoriin?... Itseluottamukseni oli järkkynyt, hyppäsin\npystyyn ja riensin pois hautausmaalta.\n\nAlhaalla Aker-kadulla kurkistin erään kaupan ikkunaan ja näin,\nettä kello oli vain hiukan yli kahdentoista. Tämä teki minut vielä\nepätoivoisemmaksi, olin niin varmasti luullut, että se oli jo paljon\nyli keskipäivän, ja ennen neljää ei maksanut vaivaa yrittää tavoittaa\npäätoimittajaa. Alakertajuttuni kohtalo täytti minut synkillä\naavistuksilla, kuta enemmän ajattelin sitä, sitä mahdottomammalta\nminusta tuntui, että olisin kirjoittanut käyttökelpoista niin\nnopeasti, melkein unessa, aivan kuin kuumehoureessa. Olin\ntahallisesti pettänyt itseäni ja syyttä suotta ollut iloinen koko\naamun. Luonnollisesti!... Astelin kiivaasti Ullevoldin tietä\nylös, ohi St. Hanshaugen, jouduin aukeille tienoille, ahtaille,\nmerkillisille kaduille sahojen luona, menin yli tonttien ja peltojen\nja huomasin lopulta olevani maantiellä, jonka päätä en voinut nähdä.\n\nTäällä pysähdyin ja päätin kääntyä takaisin. Olin kävellyt itseni\nlämpimäksi ja paluumatkalla astelin hiljaa ja hyvin alakuloisena.\nKohtasin kaksi heinäkuormaa, ajajat loikoivat heinien päällä ja\nlauloivat, molemmat paljain päin, molemmat pyörein, huolettomin\nkasvoin. Ajattelin kulkiessani, että he halusivat puhutella minua,\nsinkauttaa minulle jonkin huomautuksen tai tehdä kepposen, ja kun\nolin tullut kylliksi lähelle heitä, huusi toinen minulle ja kysyi,\nmikä minulla oli kainalossa.\n\n\"Sängynpeitto\", vastasin.\n\n\"Paljonko kello on?\" kysyi hän.\n\n\"Enpä oikein tiedä, noin kolme luullakseni.\"\n\nSilloin nauroivat molemmat ja ajoivat ohi. Samalla sipaisi\nköydenpätkä korvallistani, hattuni putosi, nuorukaiset eivät antaneet\nminun päästä ohi tekemättä minulle pientä kepposta. Kynsäisin hiukan\nnolona päätäni, nostin hattuni ojan reunalta ja jatkoin matkaani.\nAlhaalla St. Hanshaugella tapasin miehen, joka kertoi, että kello oli\nyli neljän.\n\nYli neljän! Kello oli jo yli neljän! Riensin melkein juoksujalkaa\nkaupunkiin ja poikkesin lehden toimitukseen. Päätoimittaja oli\nehkä jo aikoja sitten ollut siellä ja lähtenyt! Astelin ja juoksin\nvuorotellen, kompastuin, töytäsin vaunuja vasten, jätin kaikki\njalankulkijat taakseni, olin esteenä hevosten kululle, riehuin kuin\nhullu ehtiäkseni ajoissa. Pujahdin portista sisälle, harppasin\nportaat muutamalla askelella ja koputin ovelle.\n\nEi kukaan vastaa.\n\nHän on lähtenyt! Hän on lähtenyt! ajattelen. Koetan ovea, se on auki,\nkoputan vielä kerran ja astun sisään. Päätoimittaja istuu pöytänsä\nääressä, kasvot ikkunaan päin, kynä kädessä, valmiina kirjoittamaan.\nKuullessaan hengästyneen tervehdykseni hän kääntyy puolittain, katsoo\nhiukan minuun, pudistaa päätään ja virkkaa:\n\n\"Niin, minulla ei ole ollut vielä aikaa lukea teidän kirjoitustanne.\"\n\nOlen iloissani, ettei hän sitä kuitenkaan vielä ollut hylännyt, ja\nvastaan:\n\n\"Niin, senhän kyllä käsitän. Eihän sillä olekaan kiirettä. Parin\npäivän kuluttua ehkä, tai...\"\n\n\"Niin, saa nähdä. Minullahan on muuten teidän osoitteenne.\"\n\nJa minä unohdin mainita, ettei minulla ollut enää mitään osoitetta.\n\nTapaaminen oli päättynyt, vetäydyn kumarrellen takaisin ja lähden.\nToivo hehkuu jälleen minussa, vielä ei ollut kaikki menetetty,\npäinvastoin, minähän saatoin voittaa vielä kaikki, sen puolesta. Ja\naivoni alkoivat kuvitella suurta taivaallista neuvoskuntaa, joka\njuuri oli päättänyt antaa minun voittaa, voittaa kymmenen kruunun\nomaisuuden alakertatarinalla...\n\nKunpa minulla nyt vain olisi paikka, jonne voisin vetäytyä yöksi!\nMietiskelen, minne parhaiten voisin pujahtaa ja tämä kysymys\naskarruttaa minua niin ankarasti, että pysähdyn seisomaan keskelle\nkatua. Unohdan, missä olen, seison kuin yksinäinen meriviitta\nkeskellä merta, aaltojen vyöryessä ja pauhatessa sen ympärillä.\nSanomalehtipoika ojentaa minulle \"Vikingeniä\": Se on niin hauska,\nettä! Nostan katseeni ja hätkähdän — olen jälleen Sembin edustalla.\n\nKäännyn nopeasti, pidän pakettia piilossa etupuolellani ja riennän\nalas Kirkkokatua nolona ja peloissani, että minut mahdollisesti oli\nnähty ikkunasta. Kuljen ohi Ingebretin, suuntaan portista kulkuni\nmeren rannalle linnoituksen luo. Jälleen löydän penkin ja alan\nuudelleen mietiskellä.\n\nMistähän tosiaankin saisin yösijan? Olikohan missään sellaista\nsoppea, minne voisin pujahtaa ja missä voisin piileksiä aamuun\nsaakka? Ylpeyteni kielsi minua palaamasta takaisin huoneeseeni,\npäähäni ei pälkähtäisikään perua sanojani, työnsin harmistuneesti\nmokoman ajatuksen syrjään ja hymyilin hiljaisessa mielessäni\nylimielisesti sille pienelle, punaiselle keinutuolille.\nMielleyhtymissäni jouduin äkkiä suureen kaksiosaiseen huoneeseen,\njossa kerran olin asunut Haegdehaugella, näin tarjottimen pöydällä\ntäynnä suuria voileipiä, se muutti ulkonäköään, vaihtui pihviksi,\nhoukuttelevaksi pihviksi, lumivalkoiseksi lautasliinaksi, suureksi\nleipäkasaksi ja hopeahaarukaksi. Ja ovi aukeni: emäntäni tuli ja\ntarjosi minulle teetä...\n\nNäkyjä ja tyhmiä unelmia! Sanoin itselleni, että jos nyt saisin\nruokaa, kiihtyisin jälleen, saisin samanlaisen kuumeen aivoihini ja\nmonia hulluja päähänpistoja, joiden kanssa joutuisin kamppailemaan.\nEn kärsinyt ruokaa, en ollut sillä päällä, se oli minun\nerikoisuuksiani, merkillisiä ominaisuuksiani.\n\nEhkäpä keksitään keino yösijan saamiseksi, kun ilta alkaisi lähestyä.\nEihän sillä ollut kiirettä, pahimmassa tapauksessa voisin mennä\njonnekin metsään, olihan koko kaupungin ympäristö käytettävissäni,\neikä ilmassa ollut pakkasasteita.\n\nJa meri keinui tuolla ulkona raskaan rauhallisesti, laivat ja\nkömpelöt, leveäkeulaiset proomut kyntivät sen lyijynkarvaista\npintaa, saattoivat väreitä oikealle ja vasemmalle ja kulkivat\neteenpäin, savupiippujen pöllyttäessä savua kuin tyynyjä ilmaan ja\nkoneiden jyskeen kuuluessa heikosti nihkeässä ilmassa. Ei ollut\nauringonpaistetta eikä tuulta, puut takanani olivat melkein märät,\npenkki, millä istuin, oli kylmänkostea. Aika kului, istua nuhjotin,\nväsyin ja selässäni tuntui hiukan kylmää väristystä, hetkisen\nkuluttua tunsin, että silmäni alkoivat painua umpeen. Ja minä annoin\nniiden painua...\n\nKun heräsin, oli ympärilläni pimeää, hyppäsin pystyyn pökerryksissäni\nja kylmästä väristen otin pakettini ja läksin astelemaan. Astelin\nyhä nopeammin ja nopeammin tullakseni lämpimäksi, pieksin itseäni\nkäsilläni, hieroin sääriäni, jotka olivat miltei tunnottomat, ja\nsaavuin paloaseman luo. Kello oli yhdeksän, olin nukkunut monta\ntuntia.\n\nMinnekähän minä oikeastaan hommautuisin? Jossakinhan minun täytyisi\nolla. Seison siinä ja töllistelen paloasemalle ja tarkastelen,\nsaattaisiko päästä johonkin käytävään, varron hetkeä, jolloin\nvahtimies kääntäisi selkänsä. Astelen portaita ylös ja aion ruveta\njuttelemaan miehen kanssa, hän kohottaa heti kirveensä kunniantekoon\nja odottaa, mitä minulla olisi sanottavaa. Tuo kohotettu kirves,\njonka terä on käännetty minua kohti, vaikuttaa kuin kylmä isku\nhermoihini, joudun äänettömäksi pelosta tuon aseellisen miehen edessä\nja vetäydyn vaistomaisesti takaisin. En virka mitään, väistyn vain\nkauemmas hänestä, pelastaakseni nokkani nostan käden otsalleni ikään\nkäin olisin unohtanut jotakin ja luikin pois. Kun jälleen seisoin\nkatukäytävällä, tunsin kuin pelastuneeni suuresta vaarasta. Ja minä\nkiiruhdin tieheni.\n\nViluisena ja nälkäisenä, yhä enemmän ja enemmän masentuneena astelin\nKarl Johanin katua ylöspäin, aloin kiroilla sangen äänekkäästi\nenkä välittänyt, jos joku sattui kuulemaankin. Suurkäräjätalon\nluona, juuri ensimmäisen leijonan kohdalla muistan äkillisestä\nmielleyhtymästä erään tuntemani maalarin, nuoren miehen, jonka olin\npelastanut saamasta korvapuustia Tivolissa ja jonka luona kerran\nmyöhemmin olin käynyt. Napsautan sormiani ja lähden Tordenskjoldin\nkadulle, löydän oven, jonka ulkopuolella oli kortissa nimi C.\nZacharias, ja koputan.\n\nHän tuli itse ulos, hän tuoksui oluelle ja tupakalle niin että pahaa\nteki.\n\n\"Iltaa!\" sanoin.\n\n\"Iltaa! Tekö se olette? No, mutta mitä hittoa te näin myöhään\ntulette? Se ei tee edullista vaikutusta lampunvalossa. Olen lisännyt\nsiihen heinähaasian sitten viime näkemän ja tehnyt pari muutosta.\nTeidän täytyy nähdä se päivällä, nyt ei maksa vaivaa yrittääkään.\"\n\n\"Anna minun nähdä se kuitenkin\", sanoin, en muuten muistanut, mitä\nkuvaa hän tarkoitti.\n\n\"Aivan mahdotonta!\" vastasi hän. \"Se näyttää kokonaan keltaiselta! Ja\nsitten vielä\" — hän lähestyi minua ja lausui kuiskaten — \"minulla\non pieni tyttö luonani tänä iltana, joten se ei mitenkään sovi.\"\n\n\"No, niin ollen ei siitä voi olla puhettakaan.\"\n\nVetäydyin takaisin, sanoin hyvää yötä ja läksin.\n\nEi siis sittenkään ollut muuta keinoa kuin mennä jonnekin metsään.\nKunpa vain maa ei olisi ollut niin kostea! Taputtelin peittoani ja\ntunsin yhä enemmän ja enemmän mukautuvani ajatukseen, että minun\npitäisi nukkua ulkona. Olin niin kauan kiusannut itseäni hakemalla\nyösijaa kaupungista, että olin vallan väsynyt ja ikävystynyt\nkoko hommaan, oli miellyttävä nautinto rauhoittua ja heittäytyä\nvetelehtimään kaduilla, ajattelematta niin mitään. Menin katsomaan\nyliopiston kelloa ja näin, että se oli kymmenen, sieltä läksin\nastelemaan läpi kaupungin. Eräässä paikassa Haegdehaugella seisoin\nhiljaa erään talouskaupan edustalla, jonka ikkunassa oli näytteillä\nruokatavaroita. Kissa nukkui pyöreän ranskanleivän vieressä, sen\ntakana oli pölyinen kannu ja useita laseja täynnä ryynejä. Seisoin\nsiinä hetkisen katsellen noita ruokatavaroita, mutta kun minulla\nei ollut varoja ostaa mitään, käännyin äkkiä poispäin ja jatkoin\nkulkuani. Astelin hyvin hiljaa, kuljin ohi Majurinmajan, astelin\nedelleen, yhä edelleen, tuntikausia, ja tulin vihdoin pyökkimetsään.\n\nTäällä poikkesin tiepuoleen ja istahdin lepäämään. Sitten ryhdyin\netsimään itselleni sopivaa paikkaa, aloin keräillä hiukan kanervia\nja katajia ja laitoin vuoteen eräälle mäentöyräälle, missä oli\njokseenkin kuivaa, avasin pakettini ja otin peiton esille.\nOlin väsynyt pitkästä kävelymatkasta ja kävin heti pitkäkseni.\nKääntelehdin ja vääntelehdin monta kertaa, ennen kuin sain mukavan\nasennon, korvaani särki, se oli hiukan turvonnut köydeniskun jälkeen,\nenkä voinut levätä sillä puolen. Riisuin kengät jaloistani ja panin\nne pään alle ja niiden päälle Sembiltä saamani paperin.\n\nJa pimeän suuri tunnelma lepäsi ympärilläni, kaikki oli hiljaista,\nkaikkityynni. Mutta ylhäällä korkeudessa suhisi ikuinen laulu,\nilman sävel, tuo kaukainen, yksitoikkoinen suhina, joka ei koskaan\nvaikene. Kuuntelin niin kauan tuota loputonta, sairasta suhinaa, että\npääni alkoi mennä pyörälle, se oli varmaankin pyörivien maailmojen\nsinfoniaa, tähtien, jotka ryhtyivät laulamaan...\n\n\"Mitä vielä!\" sanoin ja nauroin ääneen virkistyäkseni, \"nehän ovat\nhuuhkajia, jotka huhuilevat Kaanaassa!\"\n\nJa minä nousin ja heittäydyin pitkäkseni jälleen, panin kengät\njalkaani, kuljeskelin pimeässä ja rupesin pitkäkseni uudelleen,\nkamppailin ja taistelin vihan ja pelon kanssa aivan aamutunneille\nsaakka, jolloin vihdoin uinahdin uneen.\n\nOli kirkas päivä, kun avasin silmäni, ja minulla oli sellainen tunne,\nettä päivä oli melkein puolessa. Panin kengät jalkaani, laitoin\npeiton jälleen pakettiin ja läksin takaisin kaupunkiin. Aurinkoa\nei näkynyt tänäänkään, ja olin viluinen kuin koira, jalkani olivat\npuutuneet, ja silmäni alkoivat vuotaa kuin ne eivät olisi sietäneet\npäivänvaloa.\n\nKello oli kolme. Nälkäni alkoi käydä aika ankaraksi, olin väsynyt\nja oksentelin hiukan siellä täällä piilopaikoissa. Pistäydyin\nhöyrykeittiöön, luin taulun ja kohautin huomiota herättävästi\nolkapäitäni, ikään kuin puolisuolainen liha ja läski ei kelpaisi\nminulle; sieltä tulin rautatietorille.\n\nTunsin äkkiä merkillistä sekavuutta päässäni, astelin edelleen enkä\naikonut siitä välittää, mutta se tuli yhä pahemmaksi ja viimein\nminun täytyi istahtaa eräälle portaalle. Koko sielussani tapahtui\nmuutos, ikään kuin jokin siirtyisi syrjään sisimmässäni, tai jokin\nesirippu, jokin kudos aivoissani menisi rikki. Huokasin pari kertaa\nja jäin ihmetellen istumaan. En ollut tiedoton, tunsin selvästi,\nmiten korvaani hiukan särki, ja kun muuan tuttava kulki ohi, nousin\nseisomaan ja tervehdin.\n\nMikä oli se uusi, kiusallinen tunne, joka nyt liittyi entisiin?\nJohtuiko se siitä, että olin nukkunut raa'an mullan päällä?\nVai aiheutuiko se siitä, että en ollut vielä saanut aamiaista?\nOikeastaan tällaisessa elintavassa ei ollut hivenenkään järkeä,\nkautta Kristuksen pyhän kärsimyksen en myöskään käsittänyt, minkä\nvuoksi minä ansaitsin tällaista vainoamista! Ja äkkiä juolahti\nmieleeni, että yhtä hyvin voisin tekeytyä kulkuriksi heti ja mennä\nsängynpeittoineni \"sedän\" kellariin. Voisin pantata sen yhdestä\nkruunusta ja saada sitten kolme soveliasta ateriaa, pysyttelisin\nvalveilla, kunnes saisin jonkin toisen, Hans Paulille tekisin\ntepposet. Olin jo matkalla kellariin, mutta pysähdyin oven edessä,\nravistin päätäni ja käännyin ympäri.\n\nSitä mukaa kuin astelin kauemmaksi, tulin yhä iloisemmaksi, että\nolin voittanut tämän ankaran kiusauksen. Tietoisuus siitä, että\nolin vielä puhdas ja rehellinen, nousi minulle päähän, täytti minut\nihanalla tunteella siitä, että olin luja luonne, valkoinen majakka\nkeskellä sameaa ihmismerta, missä hylkyjä uiskenteli. Pantata toisen\nomaisuutta yhdestä ruoka-ateriasta, syödä ja juoda itsellensä tuomio,\ntahrata sielunsa ensimmäisellä pikku kolttosella, painaa ensimmäinen\nmusta merkki kunniallisuuteensa, nimittää itseään kulkuriksi omien\nkasvojensa edessä ja hävetä itseään — ei koskaan! Ei koskaan.\nVakavasti se ei ollut aivoissani liikkunut, eipä se oikeastaan\nollut juolahtanutkaan mieleeni, irtonaisista, harhailevista\najatuksenpätkistä ei tosiaankaan tarvinnut olla edesvastuussa,\nvarsinkaan, kun oli hirvittävä päänsärky ja oli melkein kuoliaaksi\nväsynyt kantaessaan sängynpeittoa, joka oli toisen miehen omaisuutta.\n\nAivan varmasti ilmaantuisi jokin keino ajan pitkään! Olihan tuo\nGrönlandslerin kauppias, olinko minä ahdistellut häntä joka tunti\npäivässä sen jälkeen kun olin lähettänyt hänelle hakemukseni, olinko\nsoittanut myöhään ja aikaisin ja oliko minut käännytetty ovelta\ntakaisin? Tuskinpa olin oikeastaan ilmoittautunutkaan hänelle ja\nsaanut vastausta. Sen ei tarvinnut olla aivan turha yritys, minulla\noli kai ollut onni matkassa tällä kertaa, onnella oli useasti niin\nmerkillisen mutkalliset tiet. Ja minä menin Grönlandslerille.\n\nViimeinen täristys, joka oli kulkenut pääni läpi, oli tehnyt minut\nhiukan heikoksi, astelin hyvin verkalleen ja mietiskelin, mitä\nsanoisin kauppiaalle. Hän oli ehkä hyvä ihminen, jos hänen päähänsä\npälkähtäisi, antaisi hän mielellään minulle työstäni kruunun\netukäteen pyytämättäni, sellaisilla ihmisillä saattoi olla välistä\nvallan erinomaisia päähänpistoja.\n\nPujahdin erääseen porttikäytävään ja tummensin housunpolviani\nsyljellä, näyttääkseni hiukan siistimmältä, jätin peittoni erään\nlaatikon taakse pimeään nurkkaan, harppasin yli kadun ja astuin\ntuohon pieneen kauppaan.\n\nSiellä seisoo mies liimaamassa pusseja vanhoista sanomalehdistä.\n\n\"Haluaisin mielelläni tavata herra Christietä\", sanoin.\n\n\"Minä olen\", vastasi mies.\n\nNo! minun nimeni oli se ja se, olin lähettänyt hänelle\npaikanhakemuksen, enkä tietänyt, oliko se minua hyödyttänyt.\n\nHän toisti nimeni pari kertaa ja alkoi hymyillä.\n\n\"Nyt saatte nähdä!\" sanoi hän ja otti paperin rintataskustaan.\n\"Haluatteko katsoa, miten käsittelette lukuja, hyvä herra. Olette\npäivännyt kirjeenne vuonna 1848.\" Ja mies nauroi täyttä kurkkua.\n\nNiin, se oli hiukan hullusti, sanoin nolona, se oli\najattelemattomuutta, hajamielisyyttä, minä myönnän sen.\n\n\"Nähkääs, minun täytyy saada mies, joka yleensä ei tee virheitä\nluvuissa\", virkkoi hän. \"Valitan; teidän kirjoituksenne on niin\nselvää, pidän muuten teidän kirjeestänne, mutta...\"\n\nOdotin hetkisen; oli mahdotonta, että tämä olisi miehen viimeinen\nsana. Hän ryhtyi jälleen laittelemaan pussejaan.\n\nNiin, se oli ikävää, lausuin sitten, aivan hirvittävän ikävää; mutta\neihän se tietysti enää toistuisi, eikä tuo pieni erehdys saattanut\ntehdä minua kokonaan sopimattomaksi kirjanpitoon yleensä?\n\n\"Ei, sitä minä en sano\", vastasi hän, \"mutta kuitenkin se vaikutti\nminuun niin paljon, että päätin samassa ottaa toisen miehen.\"\n\n\"Paikka on siis täytetty?\" kysyin.\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, herrajumala, sittenhän sen suhteen ei ole mitään tehtävissä!\"\n\n\"Ei. Valitan; mutta...\"\n\n\"Hyvästi!\" sanoin.\n\nNyt kiehahti viha minussa, hehkuvana ja rajuna. Hain pakettini, purin\nhampaani yhteen ja törmäsin katukäytävällä rauhallisiin ihmisiin\npyytämättä anteeksi. Kun muuan herra pysähtyi ja nuhteli minua\nkäyttäytymiseni johdosta, käännyin ympäri ja ärjäisin mielettömän\nsanan hänelle korvaan, puin nyrkkiäni aivan hänen nenänsä edessä\nja läksin menemään edelleen, paatuneena sokeasta raivosta, jota en\nvoinut hillitä. Hän kutsui poliisikonstaapelin, enkä mitään sen\nmieluummin halunnut kuin saada konstaapelin käsiini hetkiseksi,\nhiljensin tarkoituksellisesti kulkuani antaakseni hänelle tilaisuuden\nsaavuttaa minut, mutta hän ei tullut. Oliko siinäkään mitään järkeä,\nettä ihmisen kaikkien hartaimpien ja uutterimpien yritysten piti\nepäonnistua? Miksi olin siis kirjoittanut 1848? Mitä tuo kirottu\nvuosiluku minua liikutti? Nyt kuljeskelin täällä nälissäni, niin että\nsuoleni kerääntyivät kiehkuraan kuin käärmeet, eikä missään paikassa\nollut kirjoitettu, että päivän pitkään jäisi hiukan ruokaa tähteeksi.\nJa sitä mukaa kuin aika kului tulin henkisesti ja ruumiillisesti yhä\ntyhjemmäksi ja alennuin päivä päivältä kunniattomampiin tekoihin.\nValehtelin punastumatta, riistin köyhiltä ihmisiltä huoneen vuokran,\nkamppailin mitä kehnoimpien ajatusten kanssa anastaakseni toisten\nsängynpeittoja, tein kaikkea tätä tuntematta katumusta, ilman\npahaa omaatuntoa. Sisimpääni alkoi ilmestyä mätäpilkkuja, mustia\nsieniä, jotka levisivät leviämistään. Ja ylhäällä taivaassa istui\nJumala pitäen valvovan silmänsä suunnattuna minua kohti ja katsoen,\nettä sortumiseni tapahtui taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti,\ntasaisesti ja verkalleen, keskeytymättä. Mutta helvetin kuilussa\nkulkivat perkeleet harjakset pystyssä kiukuissaan siitä, että kesti\nniin kauan, ennen kuin tein oikein suursynnin, anteeksiantamattoman\nsynnin, jonka takia Jumalan vanhurskaudessaan täytyisi syöstä minut\nalas.\n\nJoudutin askeliani, tein äkkiä käännöksen vasemmalle ja tulin\nkiihtyneenä ja kiukkuisena valaistuun, koristettuun porraskäytävään.\nEn pysähtynyt hetkeksikään, mutta porraskäytävän koko omituinen\nulkoasu tunkeutui silmänräpäyksessä tietoisuuteeni, jokainen pikku\nseikka ovissa, koristeet, kiveys ilmestyi selvästi tajuntaani\njuostessani portaita ylös. Soitin kiivaasti kolmannen kerroksen\novikelloa. Miksi minun piti pysähtyä juuri tässä kerroksessa? Ja\nmiksi minun piti tarttua juuri tuohon kellonnuoraan, joka oli\nkauimpana portaista?\n\nNuori nainen yllään harmaa, mustalla koristettu puku tuli avaamaan;\nhän katseli hetkisen minua hämmästyneesti, pudisti sitten päätään ja\nsanoi:\n\n\"Ei, meillä ei ole mitään tänään.\" Ja hän näytti aikovan sulkea oven.\n\nMinkä vuoksi olinkaan häirinnyt tuota ihmistä? Hän luuli minua\nepäilemättä kerjäläiseksi, ja minä tulin äkkiä kylmäksi ja\nrauhalliseksi. Otin hatun päästäni ja kumarsin kunnioittavasti\nja ikään kuin en olisi kuullut hänen sanojaan ja lausuin hyvin\nkohteliaasti:\n\n\"Pyydän anteeksi, neiti, että soitin niin rajusti, en tuntenut\nkelloa. Täällähän pitäisi olla sairas herra, joka on ilmoittanut\nottavansa miehen työntämään itseään vaunuissa?\"\n\nHän seisoi hetkisen harkiten tuota valheellista keksintöä ja näytti\ntulevan epätietoiseksi minusta.\n\n\"Ei\", sanoi hän lopulta, \"ei täällä ole ketään sairasta herraa.\"\n\n\"Eikö? Vanhahkoa herraa, kahden tunnin ajelu päivässä, neljäkymmentä\näyriä tunnilta?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Sitten pyydän jälleen anteeksi\", sanoin, \"hän on kenties\nensimmäisessä kerroksessa. Olisin vain suositellut erästä miestä,\njonka tunnen ja jota kohtaan tunnen mielenkiintoa. Nimeni on\nWedel-Jarlsberg.\" Ja minä kumarsin jälleen ja vetäydyin takaisin.\nNuori nainen sävähti tulipunaiseksi, hämillään kun oli hän ei osannut\nliikahtaa paikaltaan, vaan seisoi tuijottaen jälkeeni, kun astelin\nportaita alas.\n\nRauhallisuuteni oli palannut, ja pääni oli selvä. Naisen sanat,\nettei hänellä ollut minulle mitään annettavaa tänään, vaikutti kuin\nkylmä suihku. Niin pitkällä siis oltiin, että kuka hyvänsä saattoi\najatuksissaan osoittaa minua ja sanoa itsekseen: tuossa kulkee\nkerjäläinen, yksi niistä, joille viskataan ruokaa ihmisten ovilta!\n\nMöllerin kadulla pysähdyin erään ruokalan edustalle ja vedin\nsieraimiini sisällä paistettavan lihan raikasta tuoksua; minulla oli\njo käsi rivassa ja halusin mennä sisälle ilman asiaa, mutta peruutin\najoissa aikeeni ja menin pois paikalta. Tullessani Suurtorille ja\netsiessäni paikkaa, missä voisin levätä hetkisen, havaitsin, että\nkaikki penkit olivat täynnä ihmisiä, ja minä hain turhaan hiljaista\npaikkaa, minne voisin istahtaa. Tietysti! sanoin synkästi itsekseni,\ntietysti, tietysti! Ja niin läksin jälleen kävelemään. Poikkesin\nbasaarikulmauksessa olevan vesisuihkun luo ja join kulauksen vettä,\nastelin uudelleen, liikuin eteenpäin askel askelelta, viivyttelin\nkauan jokaisen kaupanikkunan ääressä, pysähdyin seuraamaan\nkatseellani jokaista ohikulkevaa vaunua. Tunsin päässäni hehkuvaa\nkuumuutta, ja ohimoillani jyskytti hiukan kummallisesti; vesi, minkä\nolin juonut, teki hyvin pahan vaikutuksen, kävellessäni oksentelin\nkadulle vähän sinne, vähän tänne, jotta sitä ei olisi huomattu.\nNiinpä tulin sitten Kristuksen kirkon hautausmaalle. Laskeuduin\nistumaan kyynärpäät polviin nojaten ja pää käsien varassa; näin\nkyyrysilläni minun oli hyvä olla enkä enää tuntenut pientä kaivavaa\ntunnetta rinnan alla.\n\nMuuan kivenhakkaaja oli vatsallaan erään suuren graniittilevyn päällä\nja hakkasi nimikirjaimia; hänellä oli siniset silmälasit ja hän\nmuistutti erästä tuttavaani, jonka melkein olin unohtanut, erästä\npankkimiestä, jonka joitakin aikoja sitten olin tavannut Oplandin\nkahvilassa.\n\nJospa vain voisin purra hävyltä hännän ja kääntyä hänen puoleensa,\nkertoa hänelle suoraan totuuden, että aloin olla jokseenkin vähissä\nvaroissa ja että minun oli vaikea pysytellä hengissä! Voisin antaa\nhänelle parturikirjani... Hitto soikoon, parturikirjani! Lippuja\nmelkein kruunun edestä! Haeskelen hermostuneesti tätä kallisarvoista\naarretta. Kun en löydä sitä tarpeeksi joutuin, hypähdän pystyyn,\netsin otsa hiessä, löydän sen vihdoin rintataskun pohjalta, toisten\npuhtaiden ja kirjoitettujen, arvottomien paperien joukosta.\nLasken nuo kuusi lippua moneen kertaan, edestä ja takaa, minä en\nniitä paljon tarvinnut, saattoihan olla oikku, päähänpisto, etten\nviitsinyt enää ajauttaa partaani. Olisin autettu puolella kruunulla,\nvalkoisella puolen kruunun rahalla! Pankki suljettiin kello kuusi,\nvoisinhan vartoa miestä Oplandin ulkopuolella siinä seitsemän —\nkahdeksan tienoissa.\n\nIstuin kauan aikaa iloiten tästä ajatuksesta. Aika kului, tuuli\nheilutteli ankarasti ympärilläni olevia kastanjoita, ja päivä alkoi\nkallistua iltaan. Eiköhän sentään ollut hiukan pikkumaista tarjota\nkuutta parturilippua nuorelle herralle, joka oli pankissa? Hänellä\noli ehkä pari täysinäistä parturikirjaa taskussaan, ehkäpä hienompia\nja puhtaampia lippuja kuin minun, kenpä sen tiesi. Ja minä haeskelin\nkaikista taskuistani useampia esineitä, joita voisin antaa mukaan,\nmutta en löytänyt mitään. Avasin kaulukseni, suuren etumuksen,\njoka peitti puolet rintaani, puhdistin sen huolellisesti ja käärin\nvalkoiseen kirjoituspaperiin, parturikirjan panin mukaan. Sitten\nläksin hautausmaalta ja menin Oplandin kahvilan edustalle.\n\nRaatihuoneen kello oli seitsemän. Liikuskelin kahvilan läheisyydessä,\nkuljin edestakaisin rauta-aitauksen sivustaa ja pidin tarkasti\nsilmällä kaikkia ovessa kulkevia. Vihdoin kahdeksan tienoissa näin\nsen nuoren miehen, reippaana ja sirona astelevan mäkeä ylös ja\nsuuntaavan kulkunsa kahvilan ovea kohti. Sydämeni lepatti kuin pikku\nlintu rinnassani, kun huomasin hänet, ja minä hyökkäsin hänen eteensä\ntervehtimättä.\n\n\"Puoli kruunua, vanha ystävä!\" sanoin rohkeasti, \"tässä — kai tässä\non korvaukseksi\", ja minä pistin sen pikku paketin hänen käteensä.\n\n\"Ei ole!\" sanoi hän, \"ei kautta Jumalan, minulla ei ole!\" ja hän\navasi rahakukkaronsa aivan silmieni edessä. \"Olin ulkona eilen\nillalla ja jouduin rahattomaksi! uskokaa minua, minulla ei ole.\"\n\n\"Niin, niin, rakas ystävä, niinhän se on!\" vastasin ja uskoin\nhänen sanojaan; eihän hänellä ollut syytä valehdella niin pienessä\nasiassa; minusta näytti myös kuin olisivat hänen siniset silmänsä\nolleet melkein kosteat kun hän tutki taskujaan eikä löytänyt mitään.\nVetäydyin takaisin. \"Anteeksi sitten!\" sanoin, \"olin vain pikku\npulassa.\"\n\nOlin jo hyvän matkan päässä kadulla, kun hän huusi jälkeeni, että\nolin unohtanut paketin.\n\n\"Pitäkää se, pitäkää se!\" vastasin, \"sen te kyllä ansaitsette! Siinä\non vain pari pikku esinettä, mitättömyyksiä — melkein kaikki,\nmitä omistan.\" Ja minä tulin liikuttuneeksi omista sanoistani, ne\nkuulostivat niin lohduttomilta tässä hämärtyvässä illassa, ja minä\nratkesin itkuun...\n\nTuuli raikastui, pilvet kulkivat kiivasta vauhtia taivaalla, ja\nilma tuli yhä kylmemmäksi sitä mukaa kuin pimeni. Astelin itkien\nkoko kadun loppuun saakka, surkuttelin yhä enemmän itseäni ja\ntoistin kerran toisensa jälkeen paria sanaa, huudahdusta, joka\njälleen kohotti kyynelet esiin, kun ne olivat jo alkaneet lakata.\nHerrajumala, miten kärsin! Herrajumala, miten kärsin!\n\nKului tunti, kului verkalleen ja hitaasti. Pysyttelin kauan aikaa\nTorikadulla, istuin portailla, pujahdin porraskäytäviin, kun joku\nkulki ohi, seisoin tuijottaen mitään ajattelematta valaistuihin\nkauppoihin, missä ihmiset liikkuivat tavarain ja rahojen keskellä,\nlopulta löysin rauhallisen paikan lantakasan takaa kirkon ja\nbasaarien väliltä.\n\nEi, minä en voinut mennä metsään tänä iltana, käyköön miten tahansa,\nminulla ei ollut siihen voimia, ja matka oli liian pitkä. Tahdoin\nantaa yön kulua miten tahansa, ja jäädä tänne, missä olin; jos tulisi\nkovin kylmä, voisin kävellä kirkon luona, en aikonut sen enempiin\npuuhiin ryhtyä. Ja minä nojauduin taaksepäin ja torkuin.\n\nHäly ympärilläni laimeni, kaupat suljettiin, jalankulkijani askelia\nkuului yhä harvemmin, ja vähitellen kaikki ikkunat pimenivät...\n\nAvasin silmäni ja huomasin olennon edessäni. Kiiltävät napit, jotka\nloistivat vastaani, saattoivat minut aavistamaan, että se oli\nkonstaapeli, miehen kasvoja en voinut nähdä.\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi hän.\n\n\"Hyvää iltaa!\" vastasin ja tulin pelokkaaksi. Nousin hämilläni. Hän\nseisoi hetkisen liikkumattomana.\n\n\"Missä te asutte?\" kysyi hän.\n\nMainitsin tottumuksesta ja sen enempää ajattelematta vanhan\nosoitteeni, sen pienen ullakkohuoneen, josta olin lähtenyt.\n\nHän seisoi jälleen hetkisen.\n\n\"Olenko tehnyt jotakin hullua?\" kysyin peloissani.\n\n\"Eipä suinkaan!\" vastasi hän. \"Mutta teidän pitäisi nyt mennä kotiin,\non kylmä levätä täällä.\"\n\n\"Niin, se on totta, tuntuu hiukan kylmältä.\"\n\nJa minä sanoin hyvää yötä ja suuntasin vaistomaisesti kulkuni vanhaa\nasuntoani kohti. Jos vain menettelisin varovasti, voisin kyllä\npäästä sinne kenenkään kuulematta; siellä oli kaikkiaan kahdeksan\nporrassarjaa, ja vain kaksi ylintä narisi askelten alla.\n\nRiisuin kenkäni alhaalla portaissa ja astelin ylös. Oli hiljaista\nkaikkialla; toisesta kerroksesta kuului kellon verkkaisaa tikitystä\nja hiukan lapsen itkua, sitten en kuullut mitään. Löysin oveni,\nnostin sitä hiukan saranoissa ja avasin sen ilman avainta totuttuun\ntapaani, menin huoneeseen ja vedin oven jälleen äänettömästi kiinni.\n\nKaikki oli samassa kunnossa kuin sieltä lähtiessäni, uutimet\nikkunoissa oli työnnetty syrjään ja sänky oli tyhjänä; pöydällä\nhäämötti paperia, se oli ehkä kirjeeni emännälle; hän ei siis ollut\nkäynytkään täällä sen jälkeen kun olin lähtenyt. Hapuilin kädelläni\ntuota valkoista paikkaa ja tunsin ihmeekseni, että se oli kirje.\nKirje? Vien sen ikkunan luo, tutkin niinkuin siinä pimeässä oli\nmahdollista noita epäselviä kirjaimia ja löydän siitä vihdoin oman\nnimeni! Ajattelin: vastaus emännältä, kielto astua enää huoneeseen,\njos haluaisin yrittää takaisin!\n\nJa verkalleen, hyvin verkalleen poistun jälleen huoneesta, kannan\nkenkiä toisessa kädessä, toisessa kirjettä ja peittoa kainalossa.\nKiristän ja puren hampaitani narisevilla portailla, pääsen\nonnellisesti ja hyvin alas noista kaikista portaista ja olen jälleen\nulko-oven luona.\n\nPanen taas kengät jalkaani, käytän paljon aikaa nauhojen\nkiinnittämiseen, istunpa hetkisen hiljaa saatuani ne kiinni, tuijotan\nmitään ajattelematta eteeni ja pidän kirjettä kädessäni.\n\nSitten nousen ja lähden.\n\nKadulla jonkin matkan päässä hehkuu kaasulyhty, menen aivan valon\nalle, nostan pakettini lyhtytolppaa vasten ja avaan kirjeen. Kaiken\ntämän teen hyvin verkalleen.\n\nTuntuu kuin valovirta syöksähtäisi rintaani, ja minä kuulen\npäästäväni pienen huudahduksen, mielettömän iloäänen: kirje oli\npäätoimittajalta, alakertajuttuni oli hyväksytty, oli juuri\nmennyt latomoon! \"Muutamia pieniä muistutuksia... korjannut pari\noikeinkirjoitusvirhettä... kyvykkäästi tehty... painetaan huomenna,\nkymmenen kruunua.\"\n\nMinä nauroin ja itkin, läksin juosta riehkaisemaan katua pitkin,\npysähdyin ja satutin polveni, kiroilin ja pauhasin ankarasti\ntyhjänpäiväisille. Ja aika kului.\n\nKoko yön, aivan valoisaan aamuun saakka, keljuilin kadulla, tyhmänä\nilosta, ja toistin: Kyvykkäästi tehty, siis pieni mestariteos, neron\ntuote. Ja kymmenen kruunua.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nPari viikkoa myöhemmin olin eräänä iltana ulkona.\n\nOlin jälleen istunut hautausmaalla ja kirjoitellut artikkelia lehteä\nvarten; sitä hommaillessani kello tuli kymmenen, ilta hämärtyi ja\nportin sulkemisaika oli käsissä. Olin nälissäni, hyvin nälissäni;\nne kymmenen kruunua olivat, ikävä kyllä, riittäneet vain lyhyen\najan; nyt oli kulunut kaksi, melkein kolme vuorokautta siitä kun\nolin syönyt, ja tunsin itseni hiukan väsyneeksi, rasittuneeksi\nkynän käyttämisestä. Minulla oli taskussani kynäveitsen puolikas ja\navainkimppu, mutta ei äyrin äyriä.\n\nKun hautausmaan portti suljettiin, olisi minun pitänyt mennä suoraan\nkotiin, mutta vaistomaisesti inhoten huonettani, missä kaikki oli\npimeää ja tyhjää, hylättyä läkkisepän työhuonetta, jossa vihdoin\nolin saanut luvan oleskella toistaiseksi, minä lorvailin edelleen,\nharhailin umpimähkään raatihuoneen ohi, aivan rantaan saakka,\nrautatiesillalla olevalle penkille, johon istahdin.\n\nSillä hetkellä ei mieleeni juolahtanut yhtään surullista ajatusta,\nunohdin tukalan tilani ja tunsin mieleni rauhoittuvan katsellessani\nsatamaa, joka lepäsi tyynenä ja kauniina hämyssä. Vanhaan tapaan\nhalusin ilahduttaa itseäni lukemalla läpi kirjoituksen, jonka juuri\nolin valmistanut ja joka kärsivistä aivoistani tuntui parhaalta,\nmitä olin tehnyt. Otin käsikirjoitukseni taskusta, pidin sitä aivan\nsilmieni edessä, nähdäkseni, ja luin sivun toisensa jälkeen. Vihdoin\nväsähdin ja pistin paperit taskuun. Oli hiljaista kaikkialla; meri\nlepäsi kuin sininen helmiäinen edessäni, ja pikkulintuja lenteli\näänettöminä ohitseni paikasta paikkaan. Muuan poliisikonstaapeli\nkävelee jonkin matkan päässä, muuten ei näy ainoatakaan ihmistä, ja\nkoko satama lepää hiljaa.\n\nLasken jälleen rahani: kynäveitsen puolikas, avainkimppu, mutta ei\näyriäkään. Äkkiä työnnän käteni taskuuni ja vedän paperit esille.\nHaen valkoisen, kirjoittamattoman lehden, ja — jumala ties, mistä\nsain sen ajatuksen — laitoin paperitötterön, suljin sen varovasti,\nniin että se näytti täysinäiseltä, ja viskasin sen kauas alas\nkatukiveykselle; tuuli kuljetti sen vielä kauemmas, sitten se\npysähtyi lepäämään.\n\nNyt oli nälkä alkanut ahdistaa minua. Istuin katsellen tuota\nvalkoista paperitötteröä, joka oli ikään kuin pullollaan\nhopearahoista, ja kiihotin itseni uskomaan, että se todella sisälsi\njotakin. Koetin arvailla summan suuruutta — jos arvaisin oikein,\nolisi se minun! Kuvittelin, että pienet, ihanat kymmenen äyrin\nrahat olisivat pohjalla ja lihavat, uurteiset kruunut päälläpäin —\nkokonainen paperitötterö täynnä rahaa! Katselin sitä himokkain silmin\nja olin lähtemäisilläni itse sitä varastamaan.\n\nSitten kuulen konstaapelin yskäisevän — ja miksikä minun päähäni\npälkähti tehdä samoin? Nousen ylös penkiltä ja yskäisen, ja\ntoistan sen kolmasti, jotta hän sen kuulisi. Miten halukkaasti\nhän hyökkäisikään paperitötteröön käsiksi, kun hän saapuisi! Minä\nriemuitsin tästä kepposesta, hykertelin iloissani käsiäni ja\npäästelin suurenmoisia kirosanoja suustani. Kylläpä hän saisi pitkän\nnenän, se koira! Ehkäpä hän vajoaisi helvetin kuumimpaan kattilaan ja\nkidutukseen sen tepposen takia! Olin humaltunut nälästä, syömättömyys\noli päihdyttänyt minut.\n\nParin minuutin kuluttua saapuu konstaapeli, helskyttäen\nrautakorkojaan katukiviin, tähyillen kaikille suunnille. Hän\naikailee, hänellä on koko yö edessään, hän ei näe paperitötteröä —\nei ennen kuin on aivan lähellä sitä. Silloin hän pysähtyy ja katselee\nsitä. Se näyttää niin valkoiselta ja arvokkaalta siinä maassa, ehkäpä\npieni summa, mitä? Pieni summa hopearahaa?... Ja hän ottaa sen ylös.\nHm! se on kevyt, hyvin kevyt. Ehkäpä joku kallisarvoinen höyhen,\nhatun koriste... Ja hän avaa sen varovasti suurilla käsillään ja\ntirkistää sisälle. Minä nauroin, nauroin ja iskin nyrkillä polveeni,\nnauroin kuin raivokas mies. Eikä niin ääntä tullut kurkustani,\nnauruni oli äänetöntä ja perinpohjaista, se oli harrasta kuin itku...\n\nSitten kuuluu jälleen kopinaa katukiveyksellä, ja konstaapeli\nastelee sillan yli. Istuin siellä kyynelet silmissä ja pidätin\nhenkeäni, aivan hajamielisenä kuumeisesta riemusta. Aloin puhella\nääneen, kerroin itselleni paperitötteröstä, matkin konstaapeliparan\nliikkeitä, tirkistin tyhjään käteeni, ja toistin toistamistani\nitsekseni: hän yskäisi viskatessaan sen pois! Hän yskäisi\nviskatessaan! Näihin sanoihin liitin uusia, ärsyttäviä lisiä, muutin\nkoko lauseen ja kärjistin sen tällaiseksi: hän yskäisi kerran —\nkhöhöm!\n\nRyhdyin muuntelemaan ja vääntelemään noita sanoja, ja ilta kului\nmyöhäiseksi, ennen kuin hauskuuteni lakkasi. Uuvuttava rauha\nvaltasi sitten minut, miellyttävä väsymys, jota en vastustellut.\nHämärä oli käynyt pimeämmäksi, pieni vihuri kynti vakoja meren\nhelmiäiseen; laivat, joiden mastot näin taivasta vasten, näyttivät\nmustine runkoineen äänettömiltä hirviltä, jotka lepäsivät harjakset\npystyssä odotellen minua. En tuntenut mitään tuskaa, nälkäni oli\nsen poistanut, sen sijaan tunsin itseni miellyttävän tyhjäksi, koko\nympäristöstä piittaamattomaksi ja iloiseksi siitä, ettei kukaan\nminua nähnyt. Nostin jalkani penkille ja nojasin taaksepäin, sillä\ntavoin saatoin parhaiten tuntea eristäytymisen koko nautinnon. Ei\nollut niin pilveä mielessäni, ei yhtään epämiellyttävää tunnetta,\neikä minulla ollut ainoatakaan täyttymätöntä halua tai kaipausta\nniin laajalti kuin ajatukseni saattoivat ulottua. Lepäsin silmät\navoinna hajamielisyyden tilassa, tunsin sieluni liitelevän ihanassa\nkaukaisuudessa.\n\nEdelleen ei mikään ääni häirinnyt minua; lempeä pimeys oli kätkenyt\nkoko maailman katseeltani ja haudannut minut pelkkään rauhaan —\nainoastaan hiljaisuuden yksitoikkoinen äänettömyys kuului korvissani.\nJa nuo tummat hirviöt tuolla tahtoivat vetää minua luokseen, kun yö\nsaapui, ja ne tahtoivat kuljettaa minut kauas yli meren ja kautta\nvieraiden maiden, missä ihmisiä ei asu. Ja ne tahtoivat viedä\nminut prinsessa Ylajalin linnaan, missä aavistamaton ihanuus minua\nodottaa, suurempi kuin kenelläkään ihmisellä on. Ja hän itse istuisi\nloistavassa salissa, missä kaikki on ametistista, keltaruusuista\nvalmistetulla valtaistuimella, ja ojentaisi kätensä minua kohti, kun\nastuisin sisään, tervehtisi ja huutaisi tervetuloa, kun lähestyisin\nja polvistuisin: tervetuloa, ritari, luokseni ja maahani! Olen sinua\nodottanut kaksikymmentä kesää ja kutsunut sinua kaikkina valoisina\nöinä, ja kun sinä olet surrut, olen minä itkenyt täällä sisällä, ja\nkun sinä olet nukkunut, olen minä hengittänyt sinuun kauniita unia...\nJa kaunotar ottaa minua kädestä ja seuraa minua, ohjaa minua kautta\npitkien käytävien, missä suuret ihmisjoukot huutavat hurraata, kautta\nvaloisien puutarhojen, missä kolme sataa nuorta tyttöä leikkii ja\nhymyilee, kolmanteen kerrokseen, missä kaikki on loistavaa smaragdia.\nPäivä paistaa tänne sisälle, parvekkeilta ja käytäviltä kaikuvat\nmusiikin sävelet, vastaani leyhyy tuoksuja. Pidän hänen kättään\nomassani, ja minä tunnen vereeni virtaavan tenhoisuuden hurjaa suloa,\nkiedon käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja hän kuiskaa: ei täällä,\ntule vielä edemmäksi! Ja me astumme punaiseen saliin, missä kaikki\non rubiinista, uhkeaan ihanuuteen, missä lyyhistyn alas. Silloin\ntunnen hänen käsivartensa ympärilläni, hän hengittää kasvojeni yllä,\nkuiskaa: tervetuloa, rakkaani! Suutele minua! Enemmän... enemmän...\n\nNäen penkiltäni tähtiä silmieni edessä, ja ajatukseni tempautuu\nvalojen hirmumyrskyyn...\n\nOlin vaipunut uneen siinä levätessäni, ja minut herätti konstaapeli.\nSiinä istuin, armottomasti kutsuttuna takaisin elämään ja kurjuuteen.\nEnsi tunteeni oli hämmästys sen johdosta, että huomasin olevani\nulkona taivasalla, mutta pian se vaihtui katkeraksi alakuloisuudeksi;\nolin itkemäisilläni surusta, että olin vielä hengissä. Oli satanut\nsillä aikaa kun nukuin, vaatteeni olivat aivan läpimärät, ja tunsin\njäsenissäni raakaa vilua. Pimeys oli käynyt yhä synkemmäksi, vaivoin\nsaatoin erottaa konstaapelin kasvonpiirteet edessäni.\n\n\"Soh\", sanoi hän, \"nouskaahan nyt ylös!\"\n\nNousin heti; jos hän olisi käskenyt minua lepäämään vielä, olisin\ntotellut. Olin hyvin masentunut ja aivan voimaton, lisäksi aloin\nmelkein samassa silmänräpäyksessä jälleen tuntea nälkää.\n\n\"Odottakaas!\" huusi konstaapeli jälkeeni. \"Tehän jätätte hattunne,\nhassu! Sooh, menkää nyt!\"\n\n\"Minustakin tuntui, että jotain minä aivan kuin — aivan kuin olisin\nunohtanut\", sammalsin hajamielisenä. \"Kiitos. Hyvää yötä.\"\n\nJa minä läksin tallustelemaan poispäin.\n\nOlisipa nyt hiukan leipää! Sellainen kaunis, pieni ruisleipä,\njota voisi pureskella katuja kulkiessaan. Ja minä ajattelin juuri\nsellaista erikoislaatuista ruisleipää, jota olisi niin sanomattoman\nhyvä nakerrella. Tunsin katkeraa nälkää, toivoin olevani kuollut ja\nkaukana, tulin kaihomieliseksi ja itkin. Kurjuudestani ei koskaan\ntullut loppua! Sitten äkkiä pysähdyin kadulla, poljin jalkaani\nkiveykseen ja kiroilin äänekkäästi. Miksikä hän olikaan minua\nnimittänyt? Hassuksi? Minä vielä näytän sille konstaapelille,\nmitä merkitsee sanoa minua hassuksi! Samalla käännyin ympäri\nja läksin juoksemaan takaisin. Tunsin vereni kiehuvan vihasta.\nAlempana kadulla kompastuin ja kaaduin, mutta en välittänyt siitä,\nnousin ylös ja juoksin edelleen. Asematorilla olin kuitenkin niin\nväsyksissä, että en tuntenut jaksavani sillalle saakka; vihani oli\nsitä paitsi jo lauhtunut. Vihdoin pysähdyin levähtämään. Eiköhän\nollutkin samantekevää, mitä sellainen konstaapeli oli sanonut! —\nTotisesti! keskeytin vihani; mutta hän ei tietänyt parempaa! Ja tämän\nanteeksiannon huomasin tyydyttäväksi; toistin kaksi kertaa itsekseni:\nhän ei tietänyt parempaa! Sitten käännyin jälleen ympäri.\n\nJumala, mitä sinä voitkaan keksiä! ajattelin harmissani; juosta kuin\nhullu tällaisilla kosteilla kaduilla pimeänä yönä! Nälkä kalvoi\nminua sietämättömästi eikä antanut minulle rauhaa. Nieleskelin\nsylkeä tyynnyttääkseni sillä tavoin nälkääni, ja minusta tuntui kuin\nse olisi auttanut. Olin saanut liian vähän ruokaa monien viikkojen\naikana ennen tätä, ja voimani olivat viime aikoina huomattavasti\nriutuneet. Kun jollakin tavalla olin onnistunut saamaan hankituksi\nviisi kruunua, eivät nämä rahat oikein ottaneet riittääkseen niin\nkauan, että olisin kokonaan palautunut entiselleni ennen kuin uusi\nnälkäkausi alkoi minulle ja heikensi minua. Pahimmin se iski selkään\nja hartioihin; vähäisen kaivamisen rinnassa saatoin vaimentaa\nhetkiseksi, kun yskäisin oikein ankarasti tai kun astelin hyvin\netukumarassa; mutta selkää ja hartioita en voinut hallita. Minkä\nvuoksi elämäni ei oikeastaan ottanut kirkastuakseen? Enkö ehkä ollut\nyhtä oikeutettu elämään kuin kuka muu hyvänsä, kuin esimerkiksi\nantikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivain ekspeditööri\nHennechen? Vaikka minulla ehkä ei ollutkaan jättiläisen hartioita ja\nkahta lujaa kättä työskennelläkseni ja vaikka kenties en ollutkaan\nhakenut halonhakkaajan paikkaa Möllerin kadun varrella, ansaitakseni\njokapäiväisen leipäni? Olinko laiska? Enkö ollut hakenut paikkoja\nja kuunnellut luentoja ja kirjoittanut artikkeleita ja lukenut ja\ntyöskennellyt yöt päivät, kuin hullu mies? Ja enkö ollut elänyt kuin\nsaituri, syönyt leipää ja juonut maitoa, kun minulla oli paljon,\nleipää, kun minulla oli vähän, ja nähnyt nälkää, kun ei ollut mitään?\nAsuinko hotellissa, oliko minulla sarja huoneita ensimmäisessä\nkerroksessa? Ulkohuonerakennuksessa minä asuin, läkkisepän\ntyöpajassa, jonka Jumala ja ihmiset olivat hylänneet viime talvena,\nkun sinne oli tuiskunnut lunta sisälle. Joten en siis saattanut\nlainkaan käsittää koko juttua!\n\nKaikkea tätä minä kävellessäni ajattelin, eikä mielessäni ollut\nhiventäkään ilkeyttä tai kateutta tai katkeruutta.\n\nErään värikaupan edessä pysähdyin ja katsoin sisään ikkunasta; koetin\nlukea nimiä parin ilmaapitävän purkin kupeesta, mutta oli liian\npimeä. Kiukkuisena itselleni tämän uuden päähänpiston johdosta, ja\nkiivaana, melkein vihaisena siitä, etten voinut päästä selville, mitä\nnuo purkit sisälsivät, iskin nyrkilläni kerran ikkunaan ja läksin\nastelemaan edelleen. Kadulla näin poliisin, kiiruhdin askeliani,\nmenin aivan hänen luokseen ja sanoin ilman vähintäkään syytä:\n\n\"Kello on kymmenen.\"\n\n\"Ei, se on kaksi\", vastasi hän kummastuneena.\n\n\"Ei, se on kymmenen\", sanoin minä, \"kello on kymmenen.\" Ja vihasta\npuhkuen astuin vielä pari askelta lähemmäksi, puin nyrkkiäni ja\nvirkoin. \"Kuulkaa, tietäkää se — kello on kymmenen!\"\n\nHän seisoi mietiskellen hetkisen, tarkasteli minua, tuijotti\nhämmästellen. Vihdoin hän lausui aivan hiljaa:\n\n\"Joka tapauksessa teidän on jo aika mennä kotiin. Haluatteko, että\nsaatan teitä?\"\n\nTämä ystävällisyys riisti minulta aseet; tunsin kyynelien nousevan\nsilmiini, ja kiiruhdin vastaamaan:\n\n\"Kiitos, ei! — Olen vain ollut hiukan myöhään ulkona...\nravintolassa... Kiitän teitä hyvin paljon.\"\n\nHän nosti kätensä kypärälle, kun läksin. Hänen ystävällisyytensä\noli kokonaan masentanut minut, ja minä itkin, kun minulla ei ollut\nantaa hänelle viisikruunusta. Pysähdyin katselemaan häntä, kun hän\nverkalleen asteli tietänsä, iskin nyrkillä otsaani ja itkin yhä\nhurjemmin sitä mukaa kuin hän eteni. Haukuin itseäni köyhyyteni\ntakia, annoin itselleni pilkkanimiä, keksin sydäntyneitä nimityksiä,\nmainioita, raakoja haukkumanimiä, joilla pommitin itseäni. Näin\njatkoin, kunnes olin melkein asuntoni luona. Tultuani portille\nhuomasin, että olin kadottanut avaimeni.\n\nNiin, tietysti! sanoin katkerasti itsekseni, miksipä en olisi\nkadottanut avaimiani? Asun täällä rakennuksessa, missä on talli\nalapuolella ja läkkisepän työpaja yläpuolella; portti on lukossa\nyöllä, eikä kukaan, ei kukaan voi sitä avata — miksipä en siis\nkadottaisi avaimiani? Olen märkä kuin uitettu koira, hiukan\nnälissäni, aivan hiukan vain nälissäni, ja hiukan naurettavan väsynyt\npolvista — miksipä en siis kadottaisi niitä? Miksi oikeastaan ei\nkoko talo ollut siirtynyt Akeriin, kun tulin yrittämään sisälle?...\nJa minä nauroin itsekseni, karaistuneena nälästä ja riutumuksesta.\n\nKuulin hevosten jyskivän tallissa ja saatoin nähdä yläpuolella\nolevan ikkunani; mutta porttia en voinut avata enkä päästä sisälle.\nVäsyneenä ja katkeroituneena päätin senvuoksi palata takaisin\nsillalle etsimään avaimiani!\n\nOli jälleen ruvennut satamaan, ja tunsin jo veden tunkeutuvan läpi\npukuni hartioille. Raatihuoneen luona sain äkkiä loistavan ajatuksen:\naioin kehottaa poliisia avaamaan portin. Käännyin heti erään\nkonstaapelin puoleen ja pyysin hartaasti häntä seuraamaan mukana ja\npäästämään sisälle, jos hän voisi.\n\nHjaa, jospa hän voisi, niin! Mutta hän ei voinut, hänellä ei ollut\navaimia. Poliisin avaimet eivät olleet täällä, ne olivat etsivässä\nosastossa.\n\nMitä minun sitten oli tehtävä?\n\nHjaa, mentävä hotelliin nukkumaan.\n\nMutta minä en todellakaan voinut mennä hotelliin nukkumaan; minulla\nei ollut yhtään rahaa. Olin ollut ulkona... ravintolassa... hänhän\nkäsitti kyllä...\n\nSeisoimme siinä hetkisen raatihuoneen portailla. Hän harkitsi ja\nmietti ja tarkasteli olemustani. Sade virtasi ulkopuolellamme.\n\n\"No sitten saatte mennä sisälle päivystäjän luo ja ilmoittautua\nasunnottomaksi\", sanoi hän.\n\nAsunnottomaksi? Sitä en ollut ajatellut. Niin, kuolema ja kirous, se\noli hyvä ajatus! Ja minä kiitin heti konstaapelia tästä mainiosta\nkeksinnöstä. Voisinko siis yksinkertaisesti mennä vain sisälle ja\nsanoa, että olin vailla asuntoa?\n\nYksinkertaisesti!...\n\n\"Nimi?\" kysyi päivystäjä.\n\n\"Tangen — Andreas Tangen.\"\n\nEn tiedä, miksi valehtelin. Ajatukseni liihotteli ja antoi minulle\npäähänpistoja enemmän kuin jaksoin hallita; keksin tämän oudon nimen\nsiinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani, vähääkään\nharkitsematta. Valehtelin ilman, että se oli välttämätöntä.\n\n\"Toimi?\"\n\nMutta tämäpä olikin kysymys. Hm. Toimi! Mikä _oli_ minun toimeni?\nAjattelin ensin tekeytyä läkkisepäksi, mutta en uskaltanut; olin\nantanut itselleni nimen, jota ei jokaisella läkkisepällä ole, sitä\npaitsi minulla oli silmälasit nenällä. Silloin johtui mieleeni\nolla tyhmänrohkea, astuin askelta lähemmäksi ja sanoin lujasti ja\npäättävästi:\n\n\"Sanomalehtimies.\"\n\nPäivystäjä hätkähti, ennen kuin rupesi kirjoittamaan, ja minä\nseisoin mahtavana kuin valtioneuvos aitauksen edessä. Se ei\nherättänyt epäilyksiä, päivystäjä saattoi kylläkin käsittää, miksi\nolin viivyttänyt vastaustani. Sanomalehtimies raatihuoneella,\nasunnottomana!\n\n\"Missä lehdessä — herra Tangen?\"\n\n\"Morgenbladetissa\", sanoin minä. \"Ikävä kyllä, olen ollut hiukan\nmyöhään ulkona...\"\n\n\"Niin, no siitä emme puhu!\" keskeytti hän ja lisäsi hymyillen: \"kun\nnuoriso on ulkona... me kyllä käsitämme...\" Kääntyen konstaapelin\npuoleen hän sanoi, samalla nousten seisomaan ja kumartaen\nkohteliaasti minulle: \"Saattakaa tämä herra varattuun osastoon. Hyvää\nyötä!\"\n\nTunsin kylmiä väreitä selässäni oman rohkeuteni johdosta, ja puristin\nkäteni nyrkkiin terästääkseni itseäni. Kunpa en olisi sekoittanut\n\"Morgenbladetia\" asiaan. Tiesin Frielen voivan purra hampaitaan, ja\nkun avain narahti lukossa, muistutti ääni siitä.\n\n\"Kaasu palaa kymmenen minuuttia\", sanoi konstaapeli vielä ovella.\n\n\"Ja sitten se sammuu?\"\n\n\"Sitten se sammuu.\"\n\nIstahdin sängyn laidalle ja kuulin, miten avainta kierrettiin\nlukossa. Valoisa koppi näytti ystävälliseltä, tunsin viihtyväni\ntalossa ja kuuntelin mielihyvää tuntien sateen ropinaa. En haluaisi\nmitään sen parempaa kuin tämä mukava koppi oli. Tyytyväisyyteni\nkasvoi; istuen sängyn laidalla hattu kädessä ja katse suunnattuna\nseinällä olevaan kaasuliekkiin ryhdyin ajattelemaan ensimmäistä\ntuttavuuttani poliisilaitoksen kanssa. Tämä oli ensimmäinen, ja\nmiten olinkaan niitä narrannut. Journalisti Tangen, mitä vielä? Ja\nsitten \"Morgenbladet\"! Miten olinkaan satuttanut miestä sydämeen\n\"Morgenbladetilla\"! Siitä emme puhu, mitä? Istunut pääministerin\npalatsissa juhlapuvussa kello kahteen, unohtanut portin avaimen ja\nmuutamia tuhansia kruunuja sisältävän lompakon kotiin! Saattakaa tämä\nherra varattuun osastoon...\n\nSitten sammuu äkkiä kaasuliekki, niin ihmeellisen äkkiä,\npienenemättä, kutistumatta; istun pilkkopimeässä, en voi nähdä\nkättäni, en valkoisia seiniä ympärilläni, en mitään. Ei ollut muuta\ntehtävänä kuin mennä makuulle. Ja minä riisuuduin.\n\nMutta en ollut uninen enkä voinut nukkua. Jäin loikomaan joksikin\naikaa katsellen pimeään, tuohon pilkkoisen pimeään, jolla ei ollut\nmitään pohjaa ja jota en voinut ymmärtää. Ajatukseni ei jaksanut sitä\nkäsittää. Pimeys oli minusta tavallista synkempi, ja minä tunsin sen\npainostavan itseäni. Suljin silmäni, aloin hyräillä ja heittelehdin\nlavitsalla rauhoittuakseni, mutta tuloksetta. Pimeys oli vallannut\najatukseni eikä jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. Entä jos minä\nitse olisin hajonnut pimeyteen, sulautunut sen kanssa yhteen? Nousen\nistumaan vuoteellani ja oikaisen käsivarteni.\n\nHermostus oli saanut minut valtaansa, eikä auttanut, vaikka kuinka\nolisin koettanut sitä vastaan taistella. Siinä minä istuin, mitä\nmerkillisimpien mielikuvien uhrina, komennellen itseäni olemaan\nhiljaa, hyräillen kehtolauluja, hikisenä yrittäessäni hankkia\nitselleni lepoa. Tuijotin pimeään, enkä ollut koskaan elämässäni\nnähnyt sellaista pimeyttä. Ei ollut epäilystäkään siitä, että olin\naivan erikoislaatuisen pimeyden edessä, raivokkaan elementin, jota\nei kukaan aikaisemmin ollut pannut merkille. Mitä naurettavimmat\najatukset askarruttivat minua, ja kaikki asiat pelästyttivät.\nPieni kolo seinässä sänkyni vieressä antaa minulle paljon\najattelun aihetta, muurissa oleva naulan jälki. Tunnustelen sitä,\npuhallan siihen ja koetan arvailla sen syvyyttä. Se ei ollutkaan\nturhanpäiväinen kolo, ei ollenkaan, se oli oikein kavala ja\nsalaperäinen kolo, jota minun täytyi varoa! Ja tuon kolo-ajatuksen\nvallassa, kokonaan suunniltani uteliaisuudesta ja pelosta minun\ntäytyi lopulta nousta sängystä ja etsiä käsiini kynäveitseni puolikas\nmitatakseni sen syvyyden ja vakuuttautuakseni, ettei se ulottunut\naivan viereiseen koppiin saakka.\n\nLaskeuduin takaisin vuoteelle yrittääkseni jälleen nukkumista, mutta\nitse asiassa kamppaillakseni taaskin pimeän kanssa. Sade oli tauonnut\nulkona, enkä kuullut ääntäkään. Jonkin aikaa kuuntelin, kuuluisiko\naskelia kadulta, enkä suonut itselleni rauhaa, ennen kuin olin\nkuullut jonkun astelevan ohi, äänestä päättäen se oli konstaapeli.\nÄkkiä napsautan sormiani useita kertoja ja hymyilen. Sepä vasta\npeijakkaanmoista! Haa! — Minä kuvittelin keksineeni uuden sanan.\nNousen istualleni sängyssä ja sanon: sitä ei ole kielessä, minä olen\nsen keksinyt, _kuboaa_. Siinä on kirjaimia kuin sanassa, suloisin\njumala, mies, sinä olet keksinyt sanan... _Kuboaa_... jolla on suuri\nkieliopillinen merkitys.\n\nIstuin silmät auki, hämmästyneenä keksinnöstäni ja hymyillen ilosta.\nSitten alan kuiskailla; minua voidaan vakoilla; ja minä aioin\npitää keksintöni salassa. Olin päässyt nälän iloiseen hulluuteen;\nolin tyhjä ja tuskista vapaa, ja ajatukseni kulkivat ohjattomina.\nMietiskelen hiljaisuudessa itsekseni. Mitä merkillisimmillä\najatushyppäyksillä koetan tutkia uuden sanani merkitystä. Sen ei\ntarvinnut merkitä Jumalaa eikä Tivolia, ja kuka oli sanonut, että\nse merkitsisi eläinnäyttelyä? Puin kiivaasti nyrkkiäni ja toistan\nvielä: kuka on sanonut, että se merkitsisi eläinnäyttelyä? Kun oikein\najattelin, eihän ollut ensinkään välttämätöntä, että se merkitsisi\nmunalukkoa tai auringonnousua. Tällaiselle sanalle ei ollut vaikeaa\nlöytää merkitystä. Jäisin odottelemaan. Sillä välin voisin kuitenkin\nnukkua.\n\nLepään lavitsalla ja hymyilen, mutta en sano mitään, en yhtään\nmitään. Kuluu muutama minuutti, ja minä hermostun, tuo uusi sana\nkiusaa minua lakkaamatta, palaa aina takaisin, valtaa koko ajatukseni\nja tekee minut vakavaksi. Olin päässyt selvyyteen siitä, mitä se ei\nmerkinnyt, mutta en siitä, mitä se merkitsisi. Sehän on sivuasiat\nsanoin ääneen itsekseni, puristan käsivarttani ja toistan, että\nse oli sivuasia. Sana oli, jumalankiitos, löydetty, ja sehän oli\npääasia. Mutta ajatus kiusaa minua lakkaamatta ja estää minua\nvaipumasta uneen; mikään ei ollut minusta tarpeeksi hyvä tuolle\ntavattoman harvinaiselle sanalle. Vihdoin nousen jälleen vuoteellani\nistumaan, tartun molemmin käsin päähäni ja sanon: Ei, onhan aivan\nmahdotonta antaa sen merkitä siirtolaisuutta tai tupakkatehdasta!\nJos se olisi merkinnyt jotain sellaista, olisin jo aikoja sitten\nhyväksynyt sen ja vetänyt johtopäätöksiä. Ei, oikeastaan oli sana\nomiaan merkitsemään jotain _sielullista_, tunnetta, sieluntilaa\n— enkö sitä saattanut käsittää? Ja minä haeskelen muististani,\nlöytääkseni jotakin sielullista. Silloin minusta tuntuu, kuin joku\npuhuisi, sekaantuisi jaaritteluuni, ja minä vastaan vihaisesti! Mitä\nvielä? Ei, sinunlaistasi idioottia ei ole toista! Ompelulankaa? Ooh,\nmene helvettiin! Nyt minun täytyy ihan nauraa! Ja minun täytyi kysyä:\nMiksi minä olisin velvollinen antamaan sen merkitä ompelulankaa,\nkun erikoisesti olin sitä merkitystä vastustavalla kannalla? Olin\nitse keksinyt sanan, ja minulla oli täysi oikeus antaa sen merkitä\nmitä tahansa, sen puolesta. Mikäli tiesin, en ollut vielä lausunut\nmielipidettäni...\n\nMutta ajatukseni joutuivat yhä enemmän epäjärjestykseen. Vihdoin\nhyppäsin pois sängystä etsimään vesijohtoa. En ollut janoissani,\nmutta pääni oli kuuma, ja tunsin vaistomaista vedenkaipuuta. Juotuani\nmenin jälleen vuoteelle ja päätin väkisinkin koettaa nukkua. Suljin\nsilmäni ja pakottauduin olemaan rauhallinen. Sillä tavoin lepäsin\nmuutaman minuutin vähääkään liikahtamatta, hiostuin ja tunsin veren\nkiivaasti virtaavan suonissani. Hei, olipa se kovin huvittavaa, että\nhän saattoi hakea rahoja siitä paperitötteröstä. Hän yskäisikin vain\nkerran. Kulkeekohan hän siellä vielä? Istuu minun penkilläni?... Se\nsininen helmiäinen... laivat...\n\nAvasin silmäni. Kuinka saatoinkaan pitää niitä suljettuina, kun en\nvoinut nukkua? Ja ympärilläni lepäsi sama pimeys, sama selvittämätön\nmusta iankaikkisuus, jota ajatukseni ei voinut käsittää. Mihin\nsaattaisinkaan sitä verrata? Tein mitä epätoivoisimpia ponnistuksia\nlöytääkseni sanan, joka olisi kylliksi musta merkitsemään tätä\npimeyttä, sanan, joka olisi niin hirvittävän musta, että se mustaisi\nsuuni, kun mainitsisin sen. Herrajumala, miten pimeä täällä oli! Ja\njälleen tulen ajatelleeksi satamaa, laivoja, niitä mustia hirviöitä,\njotka siellä odottelivat minua. Ne imisivät minut luokseen ja\npitäisivät minut kiinni ja purjehtisivat kanssani yli maiden ja\nmerien, kautta pimeiden valtakuntien, joita kukaan ei ole nähnyt.\nTunnen olevani laivalla, joutuvani merelle, leijailevani pilvissä,\nlaskeutuvani, laskeutuvani... Minulta pääsee käheä tuskanhuuto ja\ntarraudun kiinni sänkyyn; olin ollut vaarallisella retkellä, pudonnut\nalas kuin kivi läpi ilman. Miten tunsinkaan itseni vapautuneeksi, kun\niskin käteni kovaa lavitsaa vasten! Sellaista on kuolema, lausuin\nitsekseni, nyt sinä kuolet! Ja minä lepäsin hetkisen ajatellen, että\nnyt minä kuolisin. Sitten hypähdin istumaan vuoteellani ja kysyin\nankarasti: kuka sanoi, että minun pitäisi kuolla? Jos olen itse\nkeksinyt sanan, niin olen täysin oikeutettu itse määräämään, mitä\nsen tulee merkitä... Kuulin itse, että kuvittelin, kuulin sen vielä\npuhuessani. Hulluuteni oli heikkouden ja väsymyksen deliriumia, mutta\ntajuton en ollut. Ja yhtäkkiä välähti aivoissani ajatus, että olin\ntullut hulluksi. Kauhun vallassa nousen sängystä. Hapuilen ovelle,\njota yritän avata, heittäydyn pari kertaa sitä vasten särkeäkseni\nsen, nojaan pääni seinää vasten, vaikeroin ääneen, puren sormiani,\nitken ja kiroilen...\n\nKaikkialla oli rauhallista; ainoastaan oma ääneni kajahti takaisin\nseinistä. Olin kaatunut lattialle, jaksamatta enää mekastaa kopissa.\nSilloin näen seinässä himmottavan harmaan neliön, vivahduksen\nvaaleasta, aavistuksen — se oli valoa. Tunsin sen olevan valoa,\ntunsin ruumiini joka solulla. Ooh, miten ihanasti hengähdin!\nHeittäydyin pitkin pituuttani lattialle ja itkin ilosta tuon\nsiunatun valohäivän johdosta, nyyhkytin kiitollisuudesta, suutelin\nikkunaa kohti ja käyttäydyin kuin hullu. Ja tälläkin hetkellä minä\nolin täysin tietoinen siitä, mitä tein. Kaikki murhe oli yhtäkkiä\npoistunut, kaikki epätoivo ja tuska laannut, eikä minulla ollut\nyhtään täyttymätöntä toivoa, niin etäälle kuin ajatukseni saattoi\nentää. Rupesin istumaan lattialle, panin käteni ristiin ja odotin\nkärsivällisesti päivän nousua.\n\nMillainen yö tämä olikaan ollut! Ettei melua sentään ollut\nkuultu, ajattelin ihmeissäni. Mutta minähän olinkin varatussa\nosastossa, korkealla kaikkien vankien yläpuolella. Asunnoton\nvaltioneuvos, jos niin voisin sanoa. Yhäti mitä parhaimmalla\ntuulella, katse suunnattuna yhä vaalenevaa ruutua kohti huvitin\nitseäni kuvittelemalla olevani valtioneuvos, nimitin itseäni von\nTangeniksi ja sovitin puheeni hallitustyyliin. Kuvitteluni eivät\nolleet lakanneet, olin ainoastaan vähemmän hermostunut. Kun vain\nen olisi tehnyt tuota valitettavaa ajattelemattomuutta, että olin\njättänyt lompakkoni kotiin. Kaiketi minulla oli kunnia saattaa herra\nvaltioneuvos vuoteelle? Ja mitä ankarimman vakavuuden vallassa, monin\ntempuin menin lavitsan luo ja laskeuduin vuoteelle.\n\nOli tullut jo niin valoisa, että saatoin jotenkuten erottaa kopin\nsuuruuden, ja hiukkasta myöhemmin voin nähdä tukevan ovenrivan. Tämä\nrauhoitti minua, yksitoikkoinen pimeys, niin kiusoittavan paksu, että\nse esti minua näkemästä itseäni, oli voitettu, vereni rauhoittui ja\nkohta tunsin silmieni painuvan umpeen.\n\nMinut herätti pari iskua ovelleni. Kiiruimman kaupalla hypähdin ylös\nja pukeuduin nopeasti, vaatteeni olivat vielä eilisestä likomärät.\n\n\"Ilmoittautukaa alhaalla päivystäjälle\", sanoi konstaapeli.\n\nOliko siis jälleen muodollisuuksia kestettävänä! ajattelin peloissani.\n\nJouduin suureen huoneeseen, missä istui kolme-, neljäkymmentä\nihmistä, kaikki asunnottomia. Ja heidän nimensä huudettiin yksi\ntoisensa jälkeen pöytäkirjan mukaan, kukin sai lipun, jolla voi saada\nruokaa. Päivystäjä sanoi aina vieressään olevalle konstaapelille:\n\n\"Saiko hän lipun? Niin, älkää unohtako antaa heille lippua. Ne\nnäyttävät olevan aterian tarpeessa.\"\n\nJa minä seisoin katsellen noita lippuja ja toivoin myös saavani\nsellaisen.\n\n\"Andreas Tangen, sanomalehtimies!\"\n\nAstuin esiin ja kumarsin.\n\n\"No kuinka te olette tänne joutunut?\"\n\nSelitin asian kokonaisuudessaan, kerroin saman jutun kuin eilen\nillallakin, valehtelin avosilmin ja värähtämättä, valehtelin\nrehellisesti: Ollut hiukan liian myöhään ulkona, ikävä kyllä...\nravintolassa... hävittänyt portin avaimen...\n\n\"Niin\", sanoi hän hymyillen, \"sellaista se on! Oletteko nukkunut\nhyvin?\"\n\n\"Kuin valtioneuvos!\" vastasin. \"Kuin valtioneuvos!\"\n\n\"Se ilahuttaa minua!\" sanoi hän ja nousi seisomaan. \"Hyvästi!\"\n\nJa minä läksin.\n\nLippu, lippu minullekin! En ole syönyt kolmeen päivään ja yöhön.\nLeipää! Mutta kukaan ei siellä tarjonnut minulle lippua, enkä\nuskaltanut sellaista pyytää. Se olisi heti herättänyt epäilyksiä.\nAlettaisiin penkoa yksityisasioitani ja tutkia, kuka minä oikeastaan\nolin; minut vangittaisiin väärien tietojen antamisesta. — Pää\npystyssä, ryhti kuin miljoonikon ja kädet takkini liepeessä astun\nulos raatihuoneelta.\n\nAurinko paistoi jo lämpimästi, kello oli kymmenen ja hyörinä\nYoungin torilla oli täydessä käynnissä. Minnekähän minä menisin?\nKoetan taskuani ja tunnustelen käsikirjoitustani; kun kello tulisi\nyksitoista, voisin yrittää tavata toimittajaa. Seison hetkisen\nkaiteen vieressä ja tarkastelen alapuolella vilisevää elämää, sillä\nvälin olivat vaatteeni alkaneet höyrytä. Nälkä palasi jälleen,\nkaiveli rintaani milloin mistäkin paikasta, tuikkasi kipeästi. Eikö\nminulla tosiaankaan ollut ystävää, tuttavaa, jonka puoleen voisin\nkääntyä? Haeskelen muististani löytääkseni miehen, jolla olisi\nkymmenen äyriä, enkä löydä. Oli sentään kaunis päivä, ympärilläni oli\nrunsaasti päivänpaistetta ja runsaasti valoa; taivas väreili kuin\nhieno meri kunnaiden yllä...\n\nTietämättäni jouduin matkalle asuntoani kohti.\n\nNälkäni oli ankara, ja minä löysin kadulta lastun pureskellakseni. Se\nauttoi. Kas, kun en ollut ennen ajatellut sitä!\n\nPortti oli auki, tallimies sanoi tavalliseen tapaan hyvää huomenta.\n\n\"Kaunis ilma!\" sanoi hän.\n\n\"Niin\", vastasin minä. Siinä kaikki mitä keksin sanoa. Voisinkohan\npyytää häneltä lainaksi yhtä kruunua? Hän antaisi kyllä mielellään,\njos voisi. Olin sitä paitsi kerran auttanut häntä kirjeen\nkirjoittamisessa.\n\nHän seisoi harkiten jotain, minkä halusi ilmaista.\n\n\"Kaunis ilma, niin. Hm. Minun olisi maksettava emännälle tänään,\netteköhän voisi olla niin hyvä ja lainata minulle viisi kruunua,\nmitä? Vain muutamaksi päiväksi. Olette tehnyt mulle palveluksen\nennenkin.\"\n\n\"En, Jens Olaj, en tosiaankaan voi\", vastasin. \"En nyt. Kenties\nmyöhemmin, ehkä iltapäivällä.\" Ja minä astelin portaita ylös\nhuoneeseeni.\n\nHeittäysin sänkyyn ja nauroin. Miten mainiota, että hän ehti ennen\nminua! Kunniani oli pelastettu. Viisi kruunua — Jumala sinua\nvarjelkoon, mies! Olisit yhtä hyvin voinut kysyä minulta viittä\nhöyrykeittiön osaketta tai jotain Akerin herraskartanoa.\n\nJa kun ajattelin noita viittä kruunua, rupesi minua naurattamaan\nyhä enemmän. Enkös ollutkin koko mahtava mies, mitä? Viisi kruunua!\nKyllä tässä oli sellainen mies! Hilpeyteni kasvoi ja minä antauduin\nsen valtaan: hyi hittoa, mikä ruoan katku täällä on! Oikein tuore\npihvipaistin haju, päivällisen jälkeen, hyi! Ja minä avaan ikkunan,\ntuulettaakseni pois tuon inhottavan hajun. Tarjoilija, puoli pihviä!\nKääntyen pöytään päin, tuohon kehnoon pöytään, jota minun täytyi\nkirjoittaessani tukea polvillani, minä kumarsin syvään ja kysyin:\nsaanko luvan kysyä, haluatteko juoda lasillisen viiniä? Eikö? Olen\nTangen, valtioneuvos Tangen. Ikävä kyllä, olen ollut hiukan myöhään\nulkona... Portin avain...\n\nJa ohjattomina liihottelivat ajatukseni jälleen hurjia ratojaan.\nOlin yhä tietoinen siitä, että puhuin puuta heinää, enkä lausunut\nsanaakaan kuulematta ja käsittämättä sitä. Sanoin itselleni: nyt\npuhelet taas hölynpölyä! Enkä kuitenkaan mahtanut sille mitään. Se\noli kuin hereillä lepäämistä ja unissa puhumista. Pääni oli keveä,\ntuskaton ja painostusta vailla, ja mieleni pilvetön. Lähdin vastaan\nhangoittelematta purjehtimaan.\n\nTule sisään! Niin, tule vain sisään! Kuten näet, kaikki on\nrubiinista. Ylajali, Ylajali! Punainen, hohtava silkkidivaani! Miten\nkiivaasti hän hengittää! Suutele rakkaani, vielä, vielä! Käsivartesi\novat valkoiset kuin valaanrasva, huulesi hehkuvat... Tarjoilija,\npyysin pihviä...\n\nAurinko paistoi ikkunastani sisään, alapuolellani kuulin hevosen\nsyödä rouskuttavan kauroja. Istuin pureskellen lastuani,\ninnostuneena, iloisena kuin lapsi. Vaistomaisesti olin kädelläni\ntunnustellut käsikirjoitustani, se ei ollut ajatuksissani, mutta\nvaisto sanoi minulle, että se oli olemassa, vereni muistutti minulle\nsiitä. Ja minä vedin sen esille.\n\nSe oli kastunut ja minä levitin sen auringonpaisteeseen kuivamaan.\nRyhdyin sitten astelemaan edestakaisin huoneessani. Miten\nmasentavalta siellä näyttikään! Lattialla pieniä tallattuja\nläkkipellin palasia, mutta ei yhtään tuolia, mihin voisi istua, ei\nedes naulaa tyhjillä seinillä. Kaikki oli viety \"sedän\" kellariin\nja syöty. Pöydällä pari arkkia paperia paksun pölyn peitossa, siinä\nkaikki omaisuuteni, vanhan vihreän sängynpeiton oli Hans Pauli\nlainannut minulle muutamia kuukausia sitten... Hans Pauli! Napsautan\nsormiani. Hans Pauli Petersen on auttava minua! Yritän palauttaa\nmieleeni hänen osoitteensa. Kuinka saatoinkaan unohtaa Hans Paulin!\nHän varmasti suuttuisi kovin kun en ollut heti kääntynyt hänen\npuoleensa. Tempaan nopeasti hatun päähäni, kokoan käsikirjoitukseni,\npistän sen taskuuni ja kiiruhdan portaita alas.\n\n\"Kuulehan Jens Olaj\", huusin talliin, \"uskon aivan varmasti voivani\nauttaa sinua iltapäivällä!\"\n\nTultuani raatihuoneen luo huomaan, että kello on jo yli yhdentoista,\nja päätän samassa lähteä toimitukseen. Konttorin oven ulkopuolella\npyörähdin tarkastaakseni, olivatko liuskat järjestyksessä, suoristin\nne huolellisesti, panin jälleen taskuuni ja koputin ovelle. Sydämeni\njyskytti kuuluvasti, kun astuin sisään.\n\nSaksija istuu tapansa mukaan paikallaan. Kysyn arasti toimittajaa. Ei\nmitään vastausta. Mies istuu leikellen pikku uutisia maaseutulehdistä.\n\nUudistan kysymykseni ja astun lähemmäksi.\n\nToimittaja ei ollut saapunut, ilmoitti vihdoin saksija, nostamatta\nkatsettaan.\n\nJa milloin hän saapuisi?\n\nEi voinut sanoa, ei ollenkaan voinut sanoa.\n\nKauanko toimitus oli avoinna?\n\nTähän en saanut mitään vastausta, ja minun täytyi lähteä. Saksija\nei ollut vilkaissutkaan minuun koko aikana, hän oli kuullut ääneni\nja tuntenut siitä minut. Niin huonossa huudossa olet täällä,\najattelin, ei viitsitä edes vastata sinulle. Onkohan se toimittajan\nmääräys. Olin tosin, aina siitä saakka kun kiitetty kymmenen kruunun\nalakertani oli otettu lehteen, pommittanut häntä tuotteillani,\nrynnännyt hänen luokseen tuoden käyttökelvottomia töitä, jotka hänen\noli täytynyt lukea läpi ja palauttaa minulle. Hän ehkä tahtoi tehdä\ntästä lopun, ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin... Läksin astelemaan\nHomandsbytä kohti.\n\nHans Pauli Petersen oli talonpoikaisylioppilas ja asui\nviisikerroksisen talon ullakkokamarissa, Hans Pauli Petersen oli siis\nköyhä mies. Mutta jos hänellä olisi yksikin kruunu, ei hän välittäisi\nsitä säästää. Saisin sen yhtä varmasti kuin se jo olisi kädessäni. Ja\nminä astelin iloiten tästä kruunusta koko matkan ja tunsin olevani\nvarma sen saamisesta. Kun tulin ulko-ovelle, oli se suljettu, ja\nminun täytyi soittaa.\n\n\"Haluan puhutella ylioppilas Peterseniä\", sanoin ja aioin mennä\nsisälle, \"tiedän hänen huoneensa.\"\n\n\"Ylioppilas Peterseniä?\" toistaa palvelijatar. Häntäkö, joka asui\nullakolla? Hän oli muuttanut. Niin, palvelijatar ei tosin tietänyt\nminne, mutta hän oli pyytänyt lähettämään kirjeensä Hennansenille\nToldbokadun varrella ja palvelijatar mainitsi numeron.\n\nTäynnä uskoa ja toivoa lähden Toldbokadulle tiedustamaan Hans\nPaulin osoitetta. Tämä oli minun viimeinen keinoni ja minun täytyi\nkäyttää sitä. Matkalla kuljin vasta rakennetun talon ohi, missä pari\npuuseppää oli ulkopuolella höyläämässä. Otin kasasta pari puhdasta\nlastua, pistin toisen suuhuni ja kätkin toisen taskuuni myöhemmäksi.\nJa jatkoin matkaani. Läähätin nälästä. Erään leipuriliikkeen\nikkunassa olin nähnyt tavattoman suuren kymmenen äyrin leivän,\nsuurimman leivän, mitä sillä hinnalla voi saada...\n\n\"Tulen tiedustamaan ylioppilas Petersenin osoitetta.\"\n\n\"Bernt Ankerin katu, numero 10, ullakko.\" — Olinko sinne menossa?\nNo, sitten olisin ehkä hyvä ja ottaisin mukaani pari kirjettä, jotka\nolivat saapuneet?\n\nMenen jälleen kaupunkiin, samaa tietä kuin olin tullutkin, kuljen\ntaas puuseppien ohi, jotka nyt istuivat läkkikannu polvien välissä\nsyöden hyvää, lämmintä höyrykeittiön päivällistä, astelen ohi\nleipuriliikkeen, missä leipä on yhä paikallaan, ja saavun vihdoin\nBernt Ankerin kadulle, puolikuolleena väsymyksestä. Ovi oli auki\nja minä nousen vaivalloisia portaita ylös ullakolle. Otan kirjeet\ntaskustani saattaakseni Hans Paulin yhdellä iskulla hyvälle tuulelle,\nkun astuisin sisään. Hän ei varmaankaan kieltäisi minulta tätä apua,\nkun selittäisin hänelle olosuhteet, ei tosiaankaan. Hans Paulilla oi\nsuuri sydän, sen olin aina sanonut hänestä...\n\nOvella näin hänen nimikorttinsa: \"H. P. Petersen, jumaluusopin\nyliopp. — matkustanut kotiin.\"\n\nLysähdin istumaan, istumaan paljaalle lattialle, lopen väsyneenä,\nyllätyksen masentamana. Toistan koneellisesti pari kertaa:\nMatkustanut kotiin! Matkustanut kotiin! Sitten mykistyn äänettömäksi.\nSilmissäni ei ollut niin kyyneltä, en ajatellut mitään, en tuntenut\nmitään. Kului kymmenen minuuttia, ehkä kaksikymmentä tai enemmän,\nistuin yhä samalla paikalla enkä liikauttanut sormeanikaan. Tämä\nraskas horros oli melkein kuin uinahdus. Kuulen sitten jonkun tulevan\nportaissa, nousen seisomaan ja sanon:\n\n\"Haluaisin tavata ylioppilas Peterseniä — minulla on pari kirjettä\nhänelle.\"\n\n\"Hän on matkustanut kotiin\", vastaa vaimo. \"Mutta hän tulee takaisin\nloman jälkeen. Kirjeet voin kyllä ottaa, jos haluatte.\"\n\n\"Kyllä kiitos, sepä oli oikein hyvä\", sanoin, \"sittenpähän hän ne\nsaa, kun tulee. Niissä saattaa olla tärkeitä asioita. Hyvästi!\"\n\nUlos päästyäni pysähdyin keskellä katua ja lausuin ääneen nyrkkiä\npuiden: Minä sanon sinulle, rakas herra Jumala: sinä olet ynseä!\nJa minä nyökkään raivoissani, hammasta purren pilviä kohti: hitto\nvieköön, sinä olet ynseä!\n\nKuljin muutaman askelen ja pysähdyin jälleen. Äkkiä muuttaen\nsävyä hypistelen käsiäni, panen pääni vinoon ja kysyn suloisella,\nhurskaalla äänellä: oletko kääntynyt hänenkin puoleensa, lapseni?\n\nSe ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.\n\nIsolla H:lla, sanon, isolla kuin tuomiokirkko! Uudelleen siis: oletko\nhuutanut Häntä avuksesi, lapseni? ja minä taivutan pääni alas, teen\nääneni surkeaksi ja vastaan: En!\n\nSekään ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.\n\nEthän voi teeskennellä, senkin narri! Kyllä, on sinun sanottava,\nkyllä, minä olen huutanut Isää Jumalaa avukseni! ja sinun tulee saada\nääneesi surkein sävy, mitä milloinkaan olet kuullut. No, uudelleen\nsiis! Se kuulosti paremmalta. Mutta sinun täytyy huoata, huoata kuin\nkouristustautinen hevonen. Noin!\n\nSiinä minä astelen opettaen itselleni teeskentelyä, poljen\nkärsimättömänä jalkaani, kun en onnistu, ja haukun itseäni\npölkkypääksi, kun hämmästyneet ohikulkijat kääntyvät minua katsomaan.\n\nPureskelin lakkaamatta lastuani ja hoippuilin niin nopeasti kuin\nvoin katuja pitkin. Saavuin kohta rautatietorille. Vapahtajamme\nkirkon tornikello osoitti puolta kahta. Seisoin hetkisen aprikoiden.\nVäsymyksen hiki nousi kasvoilleni ja valui silmiini. Saatapa minua\nsillalle! sanoin itselleni. Tarkoitan, jos sinulla on aikaa. Ja minä\nkumarsin itselleni ja menin rautatiesillalle.\n\nLaivoja satamassa, meri aaltoilevana auringonpaisteessa. Kaikkialla\nvilkasta liikettä, höyrypillien vihellyksiä, kantajia taakka\nhartioilla, reippaita nostolauluja, jotka kajahtelevat aluksista.\nPullamuija istuu lähettyvilläni nuokottaen ruskeaa nenäänsä\ntavarainsa yli, pieni pöytä hänen edessään on viekoittelevan täynnä\nherkkuja, ja vastenmielisyyttä tuntien käännyn toisaanne päin. Hän\ntäyttää koko sataman ruoanhajullaan, hyi sentään, ikkunat auki!\nKäännyn erään herran puoleen, joka istuu vierelläni ja esitän hänelle\nvakuuttavasti, millainen epäkohta on, että pullamuijia on siellä\ntäällä... Eikö? Niin, mutta täytyisihän hänen kuitenkin myöntää,\nettä... Mutta tuo kelpo mies aavisti pahaa eikä antanut minun edes\npuhua loppuun, kun hän jo nousi ja läksi. Minä nousin myös ja\nseurasin häntä lujasti päättäen vakuuttaa miehelle, että hän oli\nväärässä.\n\n\"Ottamalla sentään huomioon terveydelliset olosuhteet\", sanoin minä\nja taputin häntä olalle...\n\n\"Anteeksi, olen täällä muukalainen enkä tunne terveydellisiä\nolosuhteita\", sanoi hän tuijottaen minuun peloissaan.\n\nNo, se muutti asian, kun hän oli muukalainen... Enkö voisi tehdä\nhänelle jotain palvelusta? Opastaa kaupungilla? Eikö? Sillä se\ntuottaisi minulle huvia, eikä se maksaisi hänelle mitään...\n\nMutta mies tahtoi ehdottomasti päästä minusta ja harppasi kiiruusti\nkadun yli toiselle käytävälle.\n\nMenin takaisin istumaan penkilleni. Olin hyvin levoton, ja suuri\nliirasoitin, jota oli alettu soittaa vähän kauempana, vaikutti minuun\nvielä pahemmin. Lujaa, metallista soittoa, pätkä Weberiä, minkä\nohella pieni tyttö laulaa surullista laulua. Liiran huilumainen,\nintohimoinen sävel tunkeutuu vereeni saakka, hermoni alkavat väristä\nikään kuin samassa äänilajissa ja hetkisen kuluttua alan penkilläni\nhyräillä mukana. Mitä kaikkea päähän juolahtaakaan, kun on nälkäinen!\nTunnen joutuvani noiden sävelien valtaan, haihtuvani säveleksi, minä\nlähden virtaamaan, ja tunnen aivan selvästi, miten minä virtaan,\nleijailen korkealla vuorten yllä, tanssien valoisiin avaruuksiin...\n\n\"Yksi äyri!\" sanoo pikku liiratyttö ja ojentaa läkkilautastaan, \"vain\nyksi äyri!\"\n\n\"Kyllä\", vastaan vaistomaisesti, ja hyökkään pystyyn tutkien\ntaskujani. Mutta lapsi uskoo, että minä tahdon vain pilailla hänen\nkanssaan, ja poistuu heti, sanaakaan virkkamatta. Tämä äänetön\nkärsivällisyys oli minusta liian suuri; jos hän olisi haukkunut\nminua, olisi se sopinut paremmin, tuska repi minua ja minä huusin\nhänet takaisin. Minulla ei ole äyriäkään, sanoin, mutta olen muistava\nsinua myöhemmin, kenties huomenna... Mikä sinun nimesi? Niin, se oli\nsievä nimi, en tulisi sitä unohtamaan. Siis huomenna...\n\nKäsitin hyvin, ettei hän uskonut minua, vaikka hän ei sanonut\nsanaakaan, ja minä itkin epätoivoissani, että tuo pikku katutyttö\nei tahtonut uskoa minua. Vielä kerran huusin hänet takaisin, avasin\nnopeasti nuttuni ja tahdoin antaa hänelle liivini. Annan sinulle\npalkkion, sanoin, odotahan vain hetkinen...\n\nEikä minulla ollutkaan liivejä.\n\nKuinka olinkaan saattanut hakea niitä! Oli kulunut viikkoja siitä\nkun olin sellaiset omistanut. Mitä minä teinkään? Hämmästynyt tyttö\nei odottanut enää, vaan poistui nopeasti. Ja minun täytyi antaa\nhänen mennä. Väkeä kerääntyi ympärilleni ja nauroi ääneen, poliisi\ntunkeutuu luokseni ja haluaa tietää, mitä on tekeillä.\n\n\"Ei mitään\", vastaan minä, \"ei yhtään mitään! Tahdoin vain antaa\ntuolle pikku tytölle liivini... hänen isälleen... sille teidän ei\ntarvitse nauraa. Voisin vain mennä kotiin ja ottaa toiset ylleni!\"\n\n\"Ei mitään katurähinää!\" sanoo konstaapeli. \"Kas niin, mars!\" Ja hän\ntuuppaa minua lähtemään. \"Ovatko nämä teidän papereitanne?\" huutaa\nhän jälkeeni.\n\nKyllä, hitto vieköön, sanomalehtiartikkelini, monta tärkeää\nkirjoitelmaa! Kuinka saatoinkaan olla niin varomaton...\n\nSaan käsikirjoituksen käteeni, vakuuttaudun, että se on\njärjestyksessä ja lähden, hetkeksikään pysähtymättä tai ympärilleni\nvilkaisematta, lehden toimitukseen. Vapahtajamme kirkon kello oli nyt\nneljä.\n\nToimitus on suljettu. Hiivin hiljaa portaita alas, arkana kuin varas,\nja pysähdyn neuvottomana ulko-oven eteen. Mitä minä nyt tekisin?\nNojaudun muuria vasten, tuijotan kiveykseen ja mietiskelen. Jalkojeni\nedessä loistaa nuppineula, ja minä kumarrun ottamaan sen ylös.\nMitähän, jos irrottaisin napit nutustani, mitähän minä niistä saisin?\nSe ei ehkä hyödyttäisi, napit olivat nappeja, mutta minä tarkastelin\nniitä kaikilta puolilta ja huomasin, että ne olivat melkein kuin\nuudet. Se oli mainio ajatus sittenkin, minä voisin leikata ne irti\nkynäveitselläni ja viedä ne kellariin. Toivo siitä, että voisin\nmyydä viisi nappia, virkisti minua heti, ja minä sanoin: Kas, kas,\nrupeaa luonnistamaan! Ilo sai minut valtoihinsa ja minä ryhdyin\nheti irrottamaan nappeja, yhden toisensa jälkeen. Sillä aikaa minä\njuttelin hiljaa itsekseni näin:\n\nNiin, nähkääs, on tultu hiukan köyhäksi, satunnainen pula...\nKuluneita, sanotte? Älkää puhuko pötyä. Tahdonpa nähdä sen, joka\nkuluttaa vähemmän nappeja kuin minä. Kuljen aina nuttu auki, sanon\nteille, se on tullut minulle tavaksi, omituisuudeksi... Ei, ei,\nkun ette tahdo, niin! Mutta minä tahdon niistä kymmenen äyriä\nvähintään... Ei, herrajumala, kuka on sanonut, että ne sitä olisivat?\nVoitte pitää suunne kiinni ja antaa minun olla rauhassa... Niin,\nniin, voittehan sitten hakea poliisin. Minä odotan täällä, kun te\nolette poliisia hakemassa. Enkä minä varasta teiltä mitään... No\npäivää, päivää! Nimeni on siis Tangen, olen ollut hiukan liian\nmyöhään ulkona...\n\nSitten tulee joku portaissa. Olen silmänräpäyksessä jälleen\ntodellisuudessa, tunnen saksijan ja pistän napit kiiruusti taskuuni.\nHän tahtoo mennä ohi, ei edes vastaa tervehdykseeni, saa äkkiä\nkiirettä tarkastella kynsiään. Pysäytän hänet ja kysyn toimittajaa.\n\n\"Ei ole saapuvilla.\"\n\n\"Te valehtelette!\" sanoin minä. Ja julkeudella, joka ihmetytti\nitseänikin, jatkoin: \"Minun täytyy puhutella häntä, on tärkeä asia —\ntietoja pääministerin palatsista.\"\n\n\"No, ettekö voi sanoa sitä sitten minulle?\"\n\n\"Teille?\" sanoin minä ja mittailin saksijaa katseellani.\n\nSe auttoi. Hän seurasi heti mukana ja avasi oven. Nyt oli minulla\nsydän kurkussa. Purin hampaita lujasti vastakkain, rohkaistakseni\nitseäni, koputin, ja astuin toimittajan yksityishuoneeseen.\n\n\"Päivää! Tekö se olette?\" sanoi hän ystävällisesti. \"Istukaa.\"\n\nJos hän olisi näyttänyt minulle ovea, olisi se ollut tervetulleempaa,\ntunsin itkun kuristavan kurkkuani ja sanoin:\n\n\"Pyydän teiltä anteeksi...\"\n\n\"Istukaa\", toisti hän.\n\nJa minä istuin ja selitin, että minulla jälleen oli artikkeli, jota\nhalusin hänen lehteensä. Olin paljon ahertanut sen kimpussa, sen\nvalmistaminen oli kysynyt paljon voimia.\n\n\"Minä luen sen\", sanoi hän ja otti sen. \"Vaivaa kysyy teiltä tosin\nkaikki, mitä kirjoitatte, mutta te olette liian kiihkeä. Kun vain\nvoisitte olla hiukan järkevämpi! Olette kovin kuumeinen. Kuitenkin\nminä luen sen läpi.\" Ja hän kääntyi jälleen pöytäänsä päin.\n\nSiinä minä istuin. Uskaltaisinkohan pyytää yhtä kruunua? Selittää\nhänelle, miksi olin niin kuumeinen? Silloin hän aivan varmasti\nauttaisi minua, eihän se ollut ensimmäistä kertaa.\n\nNousin seisomaan. Hm. Mutta viimeksi kun olin ollut hänen luonaan,\noli hän valittanut rahanniukkuutta, kuitenkin hän oli lähettänyt\nlaskujen karhuajan keräämään minulle. Ehkäpä nyt tulisi sama juttu.\nEi, se ei saisi tapahtua. Enkö nähnyt, että hän oli uppoutunut\ntöihinsä?\n\n\"Oliko mitään muuta asiaa?\" kysyi hän.\n\n\"Ei!\" sanoin tehden ääneni lujaksi. \"Koskahan saisin jälleen\ntiedustaa?\"\n\n\"Oo, milloin vain satutte ohi kulkemaan\", vastasi hän, \"parin päivän\nkuluttua tai niin pois päin.\"\n\nEn voinut saada pyyntöäni huuliltani. Tuon miehen ystävällisyys\nnäytti rajattomalta, ja minä kyllä osaisin ottaa sen huomioon.\nMieluummin nälkiintyä kuoliaaksi. Ja minä läksin.\n\nEn sittenkään kun seisoin ulkona, kadulla ja tunsin jälleen nälän\nkalvavan, katunut sitä, että olin lähtenyt toimituksesta pyytämättä\ntuota kruunua. Otin toisen lastun taskustani ja pistin sen suuhuni.\nSe auttoi jälleen. Miksi en ollut tehnyt sitä ennemmin? Häpeä toki!\nsanoin ääneen, kuinka voi pälkähtääkään päähäsi pyytää tuolta\nmieheltä kruunua ja jättää hänet jälleen pulaan? Ja minä tulin\noikein röyhkeäksi itseäni kohtaan sen julkeuden johdosta, joka oli\njuolahtanut mieleeni. Se on, kautta Jumalan, typerintä mitä vielä\nkoskaan olen kuullut! sanoin, hyökätä miehen kimppuun ja melkein\nkiskoa silmät päästä häneltä, vain sen vuoksi, että tarvitset yhden\nkruunun, senkin kurja koira! No, mars matkaan! Nopeammin! Nopeammin,\nsenkin pölkkypää! Kyllä minä sinulle opetan!\n\nAloin juosta, rangaistakseni itseäni, juosta hölkkäsin kadun toisensa\njälkeen, ajoin itseäni eteenpäin nieleskellen huudahduksia ja\nsadattelin hiljaa ja raivokkaasti itselleni, kun halusin pysähtyä.\nTällä välin olin joutunut ylhäälle Pilestraedelle. Kun vihdoinkin\npysähdyin, melkein itkemäisilläni vihasta, etten voinut juosta\nkauemmaksi, vapisi koko ruumiini ja minä heittäydyin eräälle\nporraskivelle istumaan. Ei, seis! sanoin. Ja oikein kiduttaakseni\nitseäni nousin jälleen ylös ja pakottauduin seisomaan, ja minä\nnauroin itselleni ja nautin omasta hölmistyksestäni. Vihdoin monen\nminuutin kuluttua annoin nyökkäyksellä itselleni luvan istuutua,\nkuitenkin valitsin epämukavimman paikan portaalla.\n\nHerrajumala, oli ihanaa levätä! Kuivasin hien kasvoiltani ja vedin\nsyvään raikasta ilmaa keuhkoihini. Miten olinkaan juossut! Mutta\nen sitä katunut, olin sen hyvin ansainnut. Miksi olinkaan halunnut\npyytää sitä kruunua? Nyt näin seuraukset. Ja minä aloin jutella\nlempeästi itselleni, antaa neuvoja kuin äiti. Jouduin yhä enemmän\nliikutuksen valtaan, ja väsyneenä ja voimattomana aloin itkeä.\nHiljaista ja sydämellistä itkua, sisäistä, kyyneletöntä nyyhkytystä.\n\nNeljännestunnin tai enemmänkin istuin samalla paikalla. Ihmisiä tuli\nja meni, eikä kukaan minua loukannut. Pikku lapsia leikki siellä\ntäällä ympärillä, pieni lintu lauloi puussa kadun toisella puolen.\n\nPoliisikonstaapeli astelee minua kohti.\n\n\"Minkä vuoksi siinä istutte?\" sanoi hän.\n\n\"Minkäkö vuoksi istun tässä?\" kysyin minä. \"Huvikseni.\"\n\n\"Olen tarkannut teitä puolisen tuntia\", sanoi hän. \"Olette istunut\ntässä puoli tuntia?\"\n\n\"No, jokseenkin\", vastasin. \"Oliko vielä muutakin asiaa?\" Nousin\nkiukkuisena ja läksin.\n\nTorille tultuani pysähdyin ja katselin alas kadulle päin. Huvikseni!\nOliko sekin vastaus? Väsymyksestä! olisit sanonut ja muuttanut\näänesi surkeaksi — olet nauta, sinä et koskaan opi teeskentelemään!\nUupumuksesta! ja olisit huoannut kuin hevonen.\n\nTultuani palolaitoksen luo pysähdyin jälleen, uuden päähänpiston\njohdosta. Napsautin sormiani, päästin röhönaurun, joka hämmästytti\nohikulkijoita, ja sanoin: Ei, nyt sinun täytyy tosiaankin mennä pappi\nLevionin luo. Se sinun täytyy, hitto soikoon, tehdä. Niin, ainoastaan\nyrittääksesi. Miksipä et sitä keinoa käyttäisi? Onhan niin kaunis\nilmakin.\n\nMenin Paschan kirjakauppaan, löysin osoitekalenterista pastori\nLevionin asunnon ja läksin astelemaan sinne päin. Nyt on tosi\nkysymyksessä! sanoin, älä nyt epäröi! Omatunto, sanot. Älä\nlörpöttele, olet liian köyhä omataksesi omaatuntoa. Olet nälkäinen,\nsitä sinä olet, tullut tärkeälle asialle. Mutta sinun on pantava\npää kallelleen ja saatava sointua sanoihisi. Sitä et tahdo, mitä?\nSilloin en mene askeltakaan etemmäksi, ettäs sen tiedät. Siis: olet\nsangen tukalassa asemassa, kamppailet pimeyden valtojen ja suurten,\näänettömien kummitusten kanssa öisin, niin että vallan hirvittää,\nnäet nälkää ja janoat viiniä ja maitoa etkä sitä saa. Niin pitkälle\nolet joutunut. Nyt olet täällä etkä omista kerrassaan mitään. Mutta\nsinä uskot armoon, et ole siis sentään uskoasi kadottanut! Ja silloin\non sinun lyötävä kätesi yhteen ja oltava sen näköinen kuin olisit\nitse saatana uskomaan armoon. Mitä mammonaan tulee, niin vihaat\nmammonaa kaikissa muodoissa, toinen on asia virsikirjan suhteen,\nparin kruunun arvoisen muiston... Papin ovella pysähdyin ja luin:\n\"Konttoriaika kello 12-4.\"\n\nEdelleen, ei turhaa lörpötystä, nyt tehdään totta asioista! Siis, pää\nkallelleen, vielä hiukan... ja minä soitin ovikelloa.\n\n\"Haen pastoria\", sanoin palvelustytölle, mutta minun oli mahdoton\nsaada Jumalan nimeä mainituksi.\n\n\"Hän on mennyt ulos\", vastasi palvelustyttö.\n\nMennyt ulos! Mennyt ulos! Se luhisti koko suunnitelmani, hämmensi\ntäydellisesti kaikki, mitä olin ajatellut sanoa. Mitä hyötyä minulla\noli siis tästä pitkästä matkasta? Siinä minä nyt olin.\n\n\"Oliko jotakin erikoista?\" kysyi palvelustyttö. \"Ei lainkaan!\"\nvastasin, \"ei ollenkaan! Oli vain tällainen kaunis Jumalan ilma,\nsitten halusin tulla tänne häntä tervehtimään.\"\n\nSiinä nyt seisoin ja siinä seisoi tyttö. Röyhistin tahallani rintaani\nantaakseni hänen huomata nuppineulan, joka piti nuttuani kiinni,\npyysin silmilläni häntä katsomaan, mille asialle olin tullut, mutta\nse raukka ei ymmärtänyt mitään.\n\nKaunis Jumalan ilma, niin. Eikö rouvakaan ollut kotona?\n\nKyllä, mutta hänellä oli reumatismi, lepäsi sohvalla kykenemättä\nliikkumaan... Halusinko jättää jonkin pyynnön vai mitä?\n\nEi, ei ollenkaan. Tein vain tällaisia kävelymatkoja silloin tällöin,\nsain hiukan liikuntaa. Se teki niin hyvää päivällisen jälkeen. —\n\nLäksin paluumatkalle. Mitä hyödytti puhella enää itsensä kanssa? Sitä\npaitsi olin alkanut tuntea huimausta, toden totta, olin tosiaankin\nluhistumaisillani. Konttoriaika oli 12-4, minä olin kolkuttanut\ntuntia liian myöhään, armon aika oli päättynyt!\n\nSuurtorilla istahdin eräälle penkille kirkon luona. Herrajumala,\nmiten synkältä kaikki alkoi näyttää! En itkenyt, olin liiaksi\nväsynyt, äärimmilleen kiusaantuneena istuin siinä yrittämättä\nmitään, istuin liikkumattomana ja kärsin nälkää. Rintaa vaivasi\neniten, siellä sisällä viilteli aivan merkillisen kipeästi. Ei olisi\nollut apua enää lastunkaan pureksimisesta, leukani olivat väsyneet\nhyödyttömästä työstä, ja minä annoin niiden levätä. Antauduin\nolemisen nojaan. Lisäksi oli ruskea appelsiinin kuori, jonka olin\nlöytänyt kadulta ja jota heti olin ryhtynyt kaluamaan, tuottanut\nminulle tuskaa. Olin sairas. Suonet pullottivat sinisinä ranteissani.\n\nMitä minä oikeastaan olin hommaillut? Juossut koko päivän etsimässä\nyhtä kruunua, joka pitäisi minut hengissä muutamia tunteja kauemmin.\nEikö itse asiassa ollut samantekevää, tapahtuiko se välttämätön\npäivää aikaisemmin tai päivää myöhemmin. Jos olisin käyttäytynyt\nkuten kunnon ihmiset, olisin heittäytynyt kuoleman valtaan.\nAjatukseni oli tällä hetkellä kirkas. Nyt minä kuolisin, oli syksyn\naika, kaikki oli horrostilassa. Olin koettanut kaikkia keinoja,\nkäyttänyt kaikki apulähteet mitä tiesin. Haudoin kaihomielisesti tätä\najatusta, ja joka kerta, kun vielä toivoin mahdollista pelastusta,\nkuiskasin torjuvasti: Narri, olethan jo alkanut kuolla! Minun pitäisi\nkirjoittaa pari kirjettä, laittaa kaikki valmiiksi, kuolemaa varten.\nMinä peseytyisin huolellisesti ja laittaisin vuoteeni siistiksi,\npääni minä laskisin parille valkoiselle kirjoituspaperiarkille,\npuhtaimmalle kapineelle, mikä minulla oli, ja vihreän peiton minä\nvoisin...\n\nVihreä peitto! Yhtäkkiä hätkähdin aivan hereille, veri kohosi\npäähäni ja sain ankaran sydämentykytyksen. Nousen penkiltä ja alan\nkävellä, elämä liikkuu jälleen kaikissa säikeissäni ja minä toistan\ntoistamistani noita yksinäisiä sanoja: Vihreä peitto! Vihreä peitto!\nAstelen yhä nopeammin kuin olisi mentävä jotakin hakemaan, ja olen\nhetkisen kuluttua jälleen kotona läkkisepän työhuoneessa.\n\nPysähtymättä hetkeksikään tai horjumatta päätöksessäni menen sängyn\nluo ja käärin Hans Paulin peiton kokoon. Olisipa ihmeellistä,\njollei hyvä päähänpistoni pelastaisi minua! Tyhmät empimiset, jotka\nsyntyivät minussa, puolittaiset sisäiset huudot jonkinlaisesta\nhäpeätahrasta, ensimmäisestä mustasta merkistä kunniallisuudessani,\nminä sysäsin syrjään, annoin palttua koko asialle. En ollut mikään\npyhimys, en mikään hyveidiootti, minulla oli järki tallella...\n\nJa minä otin peiton kainalooni ja läksin Stenerkadulle, n:o 5:een.\n\nKoputin ovelle ja astuin suureen vieraaseen saliin, ensi kertaa,\nkello ovessa kilisi hätäisesti pääni yläpuolella. Mies tulee sisään\nviereisestä huoneesta, pureskellen, suu täynnä ruokaa ja astuu tiskin\ntaakse.\n\n\"Ooh, lainatkaa minulle puoli kruunua näitä silmälasejani vastaan!\"\nsanoin minä, \"minä lunastan ne parin päivän kuluttua, varmasti.\"\n\n\"Mitä? Ehei, niissähän on terässangat?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ei, en voi.\"\n\n\"No ei, ettehän te voi. Oikeastaan se olikin leikkiä. Ei, minulla\non mukana peitto, jota en oikeastaan enää tarvitse, ja minun pisti\npäähäni, että te voisitte ehkä päästää minut siitä.\"\n\n\"Minulla on, ikävä kyllä, kokonainen varasto sänkyvaatteita\", vastasi\nhän ja kun minä olin saanut sen levitetyksi auki, heitti hän vain\nsilmäyksen siihen ja huudahti:\n\n\"Ei, anteeksi, sitä en tarvitse!\"\n\n\"Minä halusin näyttää teille ensiksi huonomman puolen\", sanoin, \"se\non paljon parempi toiselta puolelta.\"\n\n\"Niin, niin, mutta se ei auta, minä en halua sitä, ettekä te saa\nsiitä kymmentä äyriä missään paikassa.\"\n\n\"No, onpa surullista, ettei se ole minkään arvoinen\", sanoin, \"mutta\najattelin, että se voisi mennä jonkun toisen vanhan peiton ohella\nhuutokaupassa.\"\n\n\"Niin, ei, se ei auta.\"\n\n\"Viisikolmatta äyriä?\" lausuin.\n\n\"Ei, minä en halua sitä ollenkaan, en huoli sitä.\"\n\nNiinpä otin peiton kainalooni ja menin kotiin.\n\nOlin olevinani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, levitin peiton\njälleen sängyn päälle, suoristin sen hyvin tapani mukaan ja koetin\npoistaa kaikki jäljet viime teostani. Oli mahdotonta, että minä\nolisin voinut olla täydessä järjessä sillä hetkellä, jolloin\npäätin tehdä tämän kepposen; kuta enemmän sitä ajattelin, sitä\nmahdottomammalta se minusta tuntui. Minut mahtoi yllättää jokin\nheikkouden puuska, jokin sisäinen väsähtämys. Enpäs ollut joutunut\ntuohon ansaan, minussa oli aavistus, että asiat menisivät hulluun\nsuuntaan, ja olin tarkoituksellisesti yrittänyt ensin pantata\nsilmälasejani. Ja minä iloitsin suuresti, etten ollut saanut\ntilaisuutta panna täytäntöön tuota rikosta, joka olisi tahrannut\nkunniani viime hetkeeni saakka.\n\nLäksin jälleen kaupungille.\n\nIstahdin penkille Vapahtajamme kirkon luona, hervahdin nuhjottamaan,\npää rinnalla, kiihtymyksestä väsyneenä, sairaana ja nälän\nraukaisemana. Ja aika kului.\n\nSain istua tämän hetken rauhassa, ulkona oli hiukan valoisampaa kuin\nsisällä, minusta tuntui sitä paitsi kuin ei rintavaiva olisi ollut\nniin ankaraa ulkoilmassa, voisinhan vielä ajoissa ehtiä kotiin.\n\nJa minä nuhjotin ja ajattelin ja kärsin kovasti. Olin löytänyt pienen\nkiven, jonka puhdistin takkini hihalla ja pistin suuhuni saadakseni\njotain mukellettavaa, muuten en liikahtanut enkä edes katsettani\nsiirtänyt. Ihmisiä tuli ja meni, rattaiden räminä, kavioiden kopina\nja ihmisten juttelut täyttivät ilman.\n\nMutta voisinhan yrittää tarjota nappeja? Siitä ei tietysti olisi\nmitään hyötyä, ja sitä paitsi olin jokseenkin sairas. Mutta kun\noikein ajattelin, niin eiköhän minun olisi kuljettava sieltä \"sedän\"\nliikkeen kautta — varsinaisen \"setäni\" — kun menisin kotiin?\n\nVihdoin nousin penkiltä ja läksin laahustamaan katuja pitkin.\nSilmäkulmiani alkoi polttaa, kuume oli nousemassa ja minä kiiruhdin\nminkä voin. Jälleen kuljin ohi leipuriliikkeen, missä oli se leipä.\nNo, nyt pysähdymme tässä! sanoin teeskennellyn päättävästi. Mutta\njospa nyt menisin sisälle ja pyytäisin palasen leipää? Se oli\nharha-ajatus, päähänpälkähdys, se todellakin johtui mieleeni. Hyi!\nkuiskasin ja pudistin päätäni. Ja astelin edelleen.\n\nRebslager-kujalla oli pari rakastavaista kuiskailemassa eräässä\nporttikäytävässä, vähän kauempana pisti tyttö päänsä ulos ikkunasta.\nAstelin niin hiljaa ja mietteissäni, kuin olisin pohtinut kaikkea\nmahdollista — ja tyttö tuli ulos kadulle.\n\n\"Mikä sinun on, vanha tuttu? Mitä, oletko sairas? Ai, jumala\nparatkoon, mitkä kasvot!\" Ja tyttö kiepsahti kiireesti takaisin.\n\nPysähdyin samassa. Mikä minun kasvojani vaivasi? Olinko jo tosiaankin\nalkanut kuolla? Tunnustelin käsilläni poskiani: laiha, tietysti olin\nlaiha, posket olivat kuin kaksi maljaa, pohja sisäänpäin, mutta\nherrajumala... ja läksin jälleen laahustamaan eteenpäin.\n\nMutta pysähdyin taaskin. Mahdoin olla aivan hirvittävän laiha.\nJa silmät olivat vajoamaisillaan pään sisään. Minkähän näköinen\nminä oikeastaan olin? Olipa sekin pirullista, että täytyi rumentua\nyksistään nälästä! Tunsin raivon vielä kerran riehahtavan, sen\nviimeisen leimahduksen, jänteeni kouristuvan. Minkälaiset kasvot,\nmitä? Tässä astelin omaten pään, jonkalaista ei ollut koko\nmaassa, pari nyrkkiä, jotka voisivat jauhaa kaupunginpalvelijan\nsihtijauhoiksi, ja nälkiinnyin rumaksi keskellä Kristianian\nkaupunkia! Mitä järkeä ja järjestystä siinä oli. Minä olin Saelissä\nahertanut yöt päivät kuin hevonen, joka raahaa pappia, olin lukenut\nmelkein silmät päästäni opinhalusta ja nähnyt nälkää niin että järki\noli tahtonut aivoista lähteä — mitä hittoa minä sitä jälleen hankin\nitselleni? Yksin katutytötkin kaikkosivat minut nähtyään. Mutta nyt\nsiitä olisi tehtävä loppu — ymmärrätkö! — _loppu_, piruvieköön,\nsiitä olisi tuleva!... Yhä yltyvällä raivolla, hampaita purren ja\nväsymystä tuntien, itkien ja kiroillen, minä riehakoin ohikulkijoista\nvälittämättä. Aloin taas kiduttaa itseäni, juoksin ehdoin tahdoin\notsani vasten lyhtytolppia, iskin kynteni syvälle kämmeniini, purin\nmielettömästi kieltäni, kun se ei puhunut selvästi, ja nauroin\nraivokkaasti joka kerta kun se koski ankarasti.\n\nNiin, mutta mitä minun olisi tehtävä? kysyin lopulta itseltäni. Ja\nminä poljen jalkaani katuun monta kertaa ja toistan: mitä minun on\ntehtävä? — Muuan herra kulkee juuri ohi ja huomauttaa hymyillen:\n\n\"Teidän täytyy mennä pyytämään, että teidät pidätettäisiin.\"\n\nKatsoin häneen. Hän oli yksi tunnettuja naistenlääkäreitämme,\n\"Herttuaksi\" nimitetty. Ei edes hänkään käsittänyt tilaani, mies,\njonka tunsin ja jonka kättä olin puristanut. Jäin seisomaan.\nPidätettäisiin? Niin, minä olin hullu, hän oli oikeassa. Tunsin\nhulluutta veressäni, tunsin sen riehuvan aivoissani. Niin minun siis\nkävisi? Niin, niin! Ja minä aloitin jälleen verkkaisen, surullisen\nkulkuni. Siihen minä siis joutuisin.\n\nYhtäkkiä pysähdyn taaskin. Mutta ei pidätetyksi! sanon, ei sitä! Ja\nminä olin melkein käheä tuskaisesta pelosta. Rukoilin itsekseni,\npäästelin pyyntöjä, ettei minua pidätettäisi. Silloin joutuisin\njälleen raatihuoneelle, minut suljettaisiin pimeään koppiin, missä\nei ollut niin valon kipinää. Ei sellaista! Oli vielä muitakin\nkeinoja käytettävissä, joita en ollut koettanut. Ja minä tahdoin\nkoettaa niitä, tahdoin olla hyvin ahkera, ottaa sitä varten hyvää\naikaa ja kulkea masentumatta talosta taloon. Olihan esimerkiksi\nmusiikkikauppias Cisler, jonka luona en lainkaan ollut käynyt.\nKyllähän keinoja keksittäisiin... Sillä tavoin astelin ja juttelin,\nkunnes sain itseni melkein itkemään mielenliikutuksesta. Ei vain\njoutua pidätetyksi!\n\nCisler? Olikohan se ehkä kohtalon johdatusta? Hänen nimensä oli\njohtunut mieleeni aiheettomasti, ja hän asui kovin kaukana, mutta\nminä menisin kuitenkin hänen luokseen, kulkisin hiljaa ja lepäisin\nvälillä. Tunsin paikan, olin ollut siellä usein, ostanut paljon\nnuotteja niinä entisinä hyvinä aikoina. Pyytäisinkö puoli kruunua? Se\nehkä oudoksuttaisi häntä, minä pyytäisin kokonaisen.\n\nMenin kauppaan ja kysyin johtajaa; minut ohjattiin hänen\nkonttoriinsa. Siellä istui mies, kauniina, kuosikkaasti pukeutuneena,\ntarkastelemassa laskuja.\n\nSammalsin anteeksipyynnön ja esitin asiani. Pakotettuna kääntymään\nhänen puoleensa... ei kestäisi kauan kun maksaisin sen takaisin...\nkun saisin palkkion sanomalehtiartikkelistani... Hän tekisi minulle\nsuuren hyväntyön...\n\nVielä minun puhuessani hän kääntyi pöytäänsä päin ja jatkoi työtään.\nKun olin lopettanut, vilkaisi hän minuun, pudisti kaunista päätään ja\nsanoi: \"Ei!\" Ainoastaan: ei. Ei mitään selityksiä. Ei sanaakaan muuta.\n\nPolveni tutisivat ankarasti, ja minä nojasin pientä kiilloitettua\naidaketta vasten. Päätin yrittää vielä kerran. Miksi piti juuri\nhänen nimensä juolahtaa mieleeni, kun olin kaukana Vaterlandissa\n[kaupunginosa Kristianiassa. Suom. huomautus]. Tunsin muutamia\npistoksia vasemmassa kupeessani ja aloin hiestyä. Hm! Olin tosiaankin\nhyvin huonossa tilassa, sanoin, jokseenkin sairas, ikävä kyllä;\nvarmasti ei kuluisi kuin pari päivää kun jo maksaisin sen takaisin.\nJos hän tahtoisi olla niin suopea?\n\n\"Hyvä mies, miksi te tulette minun luokseni?\" sanoi hän. \"Olette\nminulle aivan tuntematon, kadulta tullut. Menkää lehteen, missä\nteidät tunnetaan.\"\n\n\"Mutta vain täksi illaksi!\" sanoin minä. \"Toimitus on jo suljettu, ja\nminä olen nyt hyvin nälissäni.\"\n\nHän pudisti yhä päätään ja jatkoi sen pudistamista vielä sittenkin,\nkun olin jo tarttunut ovenripaan.\n\n\"Hyvästi!\" sanoin.\n\nSe ei ollutkaan kohtalon johdatusta, ajattelin ja hymyilin\nkatkerasti; niin korkealta voisin minäkin viitata, jos niikseen\ntuli. Laahustin eteenpäin kautta korttelin toisensa jälkeen, välistä\nlepäsin jollakin portaalla. Kunpa vain en joutuisi pidätetyksi!\nKoppikauhu vaivasi minua koko ajan, ei jättänyt minua lainkaan\nrauhaan! Joka kerta, kun näin konstaapelin matkallani, pujahdin\nsivukadulle, välttääkseni tulemasta häntä vastaan. Nyt laskemme\nsata askelta, sanoin, ja koetamme jälleen onneamme! Kerrankin neuvo\nkeksitään...\n\nOli pienenlainen lankakauppa, paikka missä en koskaan aikaisemmin\nollut käynyt. Mies tiskin takana, sisempänä konttori posliinisine\novikyltteineen, pakkoja täynnä olevia hyllyjä ja pöytiä pitkä rivi.\nOdotin, kunnes viimeinen ostaja oli lähtenyt kaupasta, nuori nainen\nhymykuoppineen. Miten onnelliselta hän näytti! En hennonut yrittää\nkiinnittää hänen huomiotaan nutussani olevaan nuppineulaan; käännyin\npoispäin, ja rintani nyyhkytti.\n\n\"Haluatteko jotakin?\" kysyi apulainen.\n\n\"Onko johtaja tavattavissa?\" sanoin.\n\n\"Hän on tunturimatkalla Jotunheimissä\", vastasi hän. \"Olisiko jotakin\nerikoista asiaa, mitä?\"\n\n\"Olisin pyytänyt muutamia äyrejä ruokaa varten\", sanoin ja koetin\nhymyillä; \"olen nälissäni eikä minulla ole yhtään äyriä.\"\n\n\"Olette siis yhtä rikas kuin minäkin\", sanoi hän ja ryhtyi\njärjestelemään lankapakkojaan.\n\n\"Oi, älkää ajako minua pois — ei nyt!\" sanoin tuntien samalla kylmiä\nväristyksiä koko ruumiissani. \"Olen todellakin melkein kuollut\nnälästä, on kulunut jo monta päivää siitä kun nautin jotakin.\"\n\nÄärimmäisen vakavana, sanomatta mitään, hän ryhtyi kääntelemään\ntaskujaan nurin, yhden toisensa jälkeen. Enkö voinut uskoa hänen\nsanojaan, mitä?\n\n\"Vain viisi äyriä?\" sanoin. \"Niin, saatte kymmenen takaisin parin\npäivän kuluttua.\"\n\n\"Hyvä mies, tahdotteko, että varastaisin laatikosta?\" kysyi hän\nkärsimättömästi.\n\n\"Niin\", sanoin, \"ottakaa viisi äyriä laatikosta.\"\n\n\"Sitä en tee\", virkkoi hän, ja lisäsi: \"Ja sallikaa minun sanoa\nteille samalla, että nyt tämä voi jo riittää.\"\n\nLäksin ulos, sairaana nälästä ja kuumana häpeästä. Olin tekeytynyt\nkoiraksi, joka halusi viheliäisintä luuta, enkä ollut saanut sitä.\nEi, nyt tästä täytyi tulla loppu! Olin tosiaankin joutunut liian\npitkälle. Olin pysytellyt hengissä niin monta vuotta, seisonut\nsuorana niin kovina hetkinä, ja nyt olin äkkiä vajonnut röyhkeään\nkerjäläisyyteen. Tämä yksi päivä oli raaistanut koko ajatuskykyni,\ntäyttänyt mieleni häpeämättömyydellä. Olin alentunut tekeytymään\nsurkuteltavaksi ja seisonut ja itkenyt pienimpien rihkamakauppiaiden\nedessä. Ja mitä se oli hyödyttänyt? Enkö edelleenkin ollut ilman\nsuuhunpantavaa. Olin saavuttanut sen, että olin kyllästynyt itseeni.\nNiin, niin, nyt tästä täytyi tulla loppui Juuri nyt suljettaisiin\nkotiportti, ja minun täytyi kiiruhtaa, jollen haluaisi levätä jälleen\nraatihuoneella...\n\nTämä antoi minulle voimia; raatihuoneella en tahtonut levätä. Ruumis\nkumarassa, kädelläni painaen vasenta kylkeäni vaimentaakseni hiukan\npistoksia, mennä kuukertelin eteenpäin, pidin katseeni suunnattuna\nkatukäytävään, etten pakottaisi mahdollisia tuttavia tervehtimään, ja\nkiiruhdin paloasemaa kohti. Jumalan kiitos, kello oli vain seitsemän\nVapahtajamme kirkon tornissa, minulla oli vielä kolme tuntia, ennen\nkuin portti suljettaisiin. Miten olinkin ollut peloissani!\n\nSitten ei jäisi yhtään keinoa yrittämättä, olisin tehnyt kaiken\nvoitavani. Että tosiaankaan ei saattanut kertaakaan onnistua koko\npäivänä! ajattelin. Jos kertoisin sen jollekin, niin kukaan ei sitä\nuskoisi, ja jos sen kirjoittaisin paperille, sanottaisiin, että se\noli tehtyä. Ei ainoassakaan paikassa! Niin, niin, sitä ei tarvinnut\nharmitella; ennen kaikkea en saisi olla enää surkuteltava. Hyi, se\noli iljettävää, vakuutan sinulle, sinä tympäiset minua! Kun kaikki\ntoivo oli mennyttä, niin se oli mennyttä. Enkö muuten voisi varastaa\nkourallista kauroja tallista? Se oli vain valon pilkahdus — minä\ntiesin, että talli oli suljettu.\n\nOtin asian tyynesti ja astuskelin kotiin päin. Tunsin janoa,\nilokseni ensi kerran koko päivänä, ja minä etsiskelin paikkaa,\nmistä voisin juoda. Olin tullut liian kauas myymälöiden luota enkä\nyksityisasuntoon halunnut mennä; voisin ehkä odottaa siksi kunnes\ntulisin kotiin; siihen menisi neljännestunnin aika. Ei ollut lainkaan\nsanottu, että voisin pitää sisälläni vettäkään; vatsani ei sietänyt\nenää mitään; tunsin, että minua vaivasi sylkikin, jota nieleskelin.\n\nMutta napit? En ollut vielä ollenkaan yrittänyt nappeja tarjota.\nSilloin pysähdyin ja rupesin hymyilemään. Ehkäpä siinä sittenkin\nolisi keino! En ollut vielä aivan tuomittu! Minä saisin aivan\nvarmasti niillä kymmenen äyriä, huomenna jostakin toiset kymmenen, ja\ntorstaina saisin maksun sanomalehtiartikkelistani. Saisinpa nähdä,\nse luonnistaisi! Että tosiaankin saatoin unohtaa napit! Otin ne\ntaskustani ja katselin niitä kulkiessani; silmäni himmenivät ilosta,\nen nähnyt katua jolla astelin.\n\nMiten hyvin tunsinkaan sen suuren kellarin, paikan, minne olin\npujahtanut pimeinä iltoina, verenimijä-ystäväni luo. Toinen toisensa\njälkeen olivat kapistukseni hävinneet sinne, pikku esineet, viimeinen\nkirjani. Huutokauppapäivänä menin mielelläni sinne katsomaan, ja\nminä riemuitsin joka kerta, kun huomasin kirjani joutuvan hyviin\nkäsiin. Näyttelijä Magelsenilla oli kelloni, ja siitä minä olin\nmelkein ylpeä; erään vuosikalenterin, missä olivat ensimmäiset pienet\nrunokokeeni, oli muuan tuttava ostanut, ja palttooni oli joutunut\neräälle valokuvaajalle lainattavaksi ateljeessa. Joten mistään ei\nollut pahaa sanottavaa.\n\nPidin napit valmiina kädessäni ja astuin sisään. \"Setä\" istuu\npöytänsä ääressä kirjoittamassa.\n\n\"Minulla ei ole mitään kiirettä\", sanon, peläten häiritseväni häntä\nja saattavani hänet kärsimättömäksi esittämällä asiani. Ääneni\nkuulosti kummallisen oudolta, tuskin tunsin sitä enää omakseni, ja\nsydämeni paukutti kuin vasara.\n\nHän tuli hymyillen vastaani, tapansa mukaan, pani molemmat kätensä\ntiskille ja katsoi minua silmiin, sanaakaan virkkamatta.\n\nNiin, minulla oli jotakin mukana, josta halusin kysyä, voisiko hän\nsitä tarvita... jotakin, joka oli vain tiellä kotona, vakuutan\nteille, aivan vaivana... muutamia nappeja.\n\nNo, mitä, minkälaisia nappeja? Ja hän suuntaa katseensa käteeni.\n\nEikö hän voisi antaa minulle niistä muutamia äyrejä?... Niin monta\nkuin hän itse katsoisi sopivaksi... Aivan hänen oman mielensä\nmukaan...\n\nNoista napeista? Ja \"setä\" tuijottaa ihmeissään minuun. _Noista_\nnapeista?\n\nVain yhtä sikaria varten, tai mitä hän itse haluaisi. Satuin\nkulkemaan ohi ja tahdoin kuulostaa.\n\nSilloin nauroi tuo vanha panttilainaaja ja kääntyi takaisin pöytänsä\nääreen, sanaakaan sanomatta. En oikeastaan ollut toivonut niin\npaljon, ja kuitenkin olin ajatellut mahdollisuutta, että tulisin\nautetuksi. Tuo nauru oli kuolintuomioni. Ei kai hyödyttäisi nytkään\ntarjota silmälaseja?\n\nMinä antaisin luonnollisesti silmälasit mennä mukana, sehän on selvä,\nsanoin sitten ja otin ne käteeni. Vain kymmenen äyriä, tai, jos hän\ntahtoisi, viisi äyriä?\n\n\"Tiedättehän, etten voi lainata silmälasejanne vastaan\", sanoi\n\"setä\"; \"olen sanonut sen teille jo ennen.\"\n\n\"Mutta minä tarvitsen postimerkin\", lausuin; en voinut edes saada\nlähetetyksi kirjeitä, joita minun piti kirjoittaa. \"Kymmenen tai\nviiden äyrin postimerkki, aivan, miten itse haluatte.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon ja menkää tiehenne!\" vastasi hän ja viittasi\nkädellään minua poistumaan.\n\nNiin, niin, saa sitten olla! virkoin itsekseni. Koneellisesti asetin\nsilmälasit jälleen nenälleni, otin napit käteeni ja läksin; sanoin\nhyvää yötä ja suljin oven jälkeeni, kuten tavallista. Kas niin,\nmitään ei ollut enää tehtävissä! Ulko-ovella pysähdyin ja katselin\nvielä nappeja. Että hän ei lainkaan niitä halunnut! sanoin; ne ovat\nkuitenkin melkein uusia nappeja; en voi sitä käsittää!\n\nSeisoessani siinä näissä mietteissäni totesin erään miehen pyrkivän\nohitseni kellariin. Mennessään hän hiukan töytäisi minua; pyysimme\nkumpikin anteeksi, ja minä käännyin katsomaan häntä.\n\n\"Hei, sinäkö se oletkin?\" sanoi hän äkkiä alhaalla portailla. Hän\ntuli ylös, ja minä tunsin hänet. \"Herra siunatkoon, minkä näköinen\nsinä olet!\" sanoi hän. \"Mitä sinä täällä olet tehnyt?\"\n\n\"Ooh — ollut asioilla. Aiot sinne alas, näen mä?\"\n\n\"Niin. Mitä sinä olet sinne tarjonnut?\"\n\nPolveni tutisivat, nojasin seinää vasten ja ojensin käteni, jossa\nolivat napit.\n\n\"Mitä hittoa?\" huudahti hän. \"Ei, nyt se menee liian pitkälle!\"\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoin ja halusin mennä, tunsin itkun pyrkivän ulos\nrinnastani.\n\n\"Ei, odotas hetkinen!\" sanoi hän. Mitäpä minä odottaisin? Hänhän\noli itse matkalla \"sedän\" luo, vei ehkä kihlasormustaan, oli nähnyt\nnälkää useita päiviä, oli velkaa emännälleen. \"Kyllä\", vastasin, \"jos\npalaat pian...\"\n\n\"Tietysti\", sanoi hän ja tarttui käsivarteeni, \"mutta minä sanon\nsinulle, minä en usko sinua, olet idiootti, parasta, että seuraat\nmukana.\"\n\nKäsitin, mitä hän tahtoi, minussa välähti äkkiä kipinä kunniantuntoa\nja vastasin:\n\n\"En voi! Olen luvannut olla Bernt Ankerin kadulla puoli kahdeksan,\nja...\"\n\n\"Puoli kahdeksan, aivan niin! Mutta nyt on kello kahdeksan. Tässä\nminä seison kello kädessä, menen juuri tarjoamaan. Kas niin, sisään,\nsinä nälkäinen synninkyörä! Saan vähintään viisi kruunua sinulle.\"\n\nJa hän tuuppasi minut sisälle.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\n\n\n\nViikon verran elelin ilossa ja ihanuudessa.\n\nOlin voittanut pahimman tälläkin kertaa, minulla oli ruokaa joka\npäivä, elämänrohkeuteni kasvoi, ja minä pistin raudan toisensa\njälkeen tuleen. Minulla oli työn alaisena kolme, neljä artikkelia,\njotka riistivät köyhistä aivoistani jokaisen kipinän, jokaisen\najatuksen, mikä niissä syntyi, ja minusta se näytti sujuvan paremmin\nkuin ennen. Viime artikkelini, josta olin nähnyt niin paljon vaivaa\nja johon olin kiinnittänyt niin paljon toiveita, oli toimittaja\njo palauttanut, ja minä olin hävittänyt sen heti, äkäpäissäni,\nloukkautuneena, lukematta sitä läpi uudelleen. Ajan oloon aioin\nyrittää tarjota töitäni toiseen lehteen, avatakseni itselleni uusia\ntulolähteitä. Pahimmassa tapauksessa, jollei sekään auttaisi, voisin\npyrkiä laivoihin; \"Nunna\" oli lähtövalmiina laiturissa, ja minä\nvoisin ehkä saada siinä työtä Arkangeliin saakka, vai minne sen\ntarkoitus oli lähteä. Joten minulla oli mahdollisuuksia monilla\ntahoilla.\n\nViimeinen ankara aika oli pidellyt minua hiukan pahasti; tukkani\nalkoi lähteä, päänsärky oli myös hyvin kiusallista, varsinkin\naamuisin, eikä hermostuneisuus ottanut hävitäkseen. Istuin päivällä\nkirjoitellen kädet riepuihin käärittyinä, yksistään senvuoksi, etten\nsietänyt omaa hengitystäni niihin. Kun Jens Olaj alapuolellani iski\ntallin oven lujasti kiinni tai koira alkoi takapihalla haukkua, kulki\nkylmän väristys kautta luiden ja ydinten. Olin jokseenkin huonossa\nkunnossa.\n\nPäivät päästään ahersin työssäni, tuskin sain itselleni aikaa ruoan\nhotaisemiseen, ennen kuin jälleen istahdin kirjoittamaan. Tällöin\noli sekä sänkyni että pieni, ontuva pöytäni täynnä luonnoksia ja\nkirjoitettuja liuskoja, joita vuorotellen valmistelin, liitin\nuusia seikkoja, jotka päivän pitkään saattoivat juolahtaa mieleen,\nkorjailin, virkistin kuolleita kohtia lisäämällä sinne tänne\nvärikkään sanan, uurastin eteenpäin lause lauseelta nähden mitä\nsuurinta vaivaa. Eräänä iltapäivänä oli vihdoin yksi artikkeleistani\nvalmis, onnellisena ja iloisena pistin sen taskuuni ja läksin\n\"komendöörin\" luo. Olikin jo aika ryhtyä hommailemaan rahaa, minulla\nei ollutkaan enää monta äyriä jäljellä.\n\n\"Komendööri\" pyysi minua istumaan hetkiseksi, niin voisi hän heti...\nja hän jatkoi kirjoittamistaan.\n\nTarkastelin tätä pientä toimitushuonetta: rintakuvia, painokuvia,\nsanomalehtileikelmiä, tavattoman iso paperikori, joka näytti voivan\nniellä miehen karvoineen päivineen. Tunsin itseni surulliseksi\nnähdessäni tuon hirvittävän suun, tuon lohikäärmeen kidan, joka aina\noli avoinna, aina valmiina vastaanottamaan uusia hylättyjä töitä —\nuusia murskattuja toiveita.\n\n\"Monesko päivä nyt on?\" kysyy \"komendööri\" äkkiä pöytänsä ääreltä.\n\n\"28:s\", vastaan iloisena voidessani olla hänelle avuksi.\n\n\"28:s.\" Ja hän kirjoittaa edelleen. Vihdoin hän sulkee pari kirjettä\nkuoreen, viskaa muutamia papereita paperikoriin ja laskee kynän\nkädestään. Sitten hän käännähtää tuolillaan ja katsoo minuun.\nNähdessään minun vielä seisovan ovella hän tekee puoliksi vakavan,\npuoliksi leikillisen viittauksen kädellään ja osoittaa tuolia.\n\nKäännyn syrjittäin, jotta hän ei näkisi, ettei minulla ole lainkaan\nliivejä, kun avaan nuttuni ja otan käsikirjoituksen taskustani.\n\n\"Tässä olisi vain pieni luonnekuvaus Correggiosta\", sanon, \"mutta se\nei kai ole kirjoitettu sillä tavoin, ikävä kyllä, että...\"\n\nHän ottaa paperit kädestäni ja alkaa niitä selailla. Kasvonsa hän\nkääntää minuun päin.\n\nTuollaiselta hän siis näytti läheltä, tuo mies, jonka nimen olin\nkuullut jo varhaisimmassa nuoruudessani ja jonka lehti oli kautta\nvuosien eniten minuun vaikuttanut. Hänen tukkansa on kihara ja\nkauniit, ruskeat silmänsä hiukan levottomat; hänellä on tapana\nsivellä nenäänsä tuon tuostakin. Skotlantilainen pappi saattoi tuskin\nnäyttää lempeämmältä kuin tuo vaarallinen kynämies, jonka sanat\naina olivat iskeneet verisiä haavoja, minne vain olivat sattuneet.\nOmituinen pelon ja ihailun tunne valtaa minut tuon ihmisen edessä,\nolen melkein saamaisillani kyyneliä silmiini, ja vaistomaisesti\nastahdan askelen eteenpäin sanoakseni hänelle, miten sydämellisesti\npidin hänestä kaiken sen takia, mitä hän oli minulle opettanut, ja\npyytääkseni, ettei hän kiusaisi minua; minä olin vain köyhä poloinen,\njonka asiat ennestäänkin olivat huonosti...\n\nHän nosti katseensa ja pani käsikirjoitukseni verkalleen kokoon,\nsiinä istuessaan ja mietiskellessään. Jotta hän voisi helpommin antaa\nminulle hylkäävän vastauksen, minä ojennan hiukan kättäni eteenpäin\nja sanon:\n\n\"Ah, niin, sitä ei tietysti voida käyttää?\" Ja minä hymyilen, jotta\nnäyttäisi siltä kuin ottaisin asian kevyesti.\n\n\"Kaiken, mitä voimme käyttää, täytyy olla kansantajuista\", vastaa\nhän; \"tiedätte, minkälainen yleisö meillä on. Mutta ettekö voi tehdä\nsitä hiukan yksinkertaisemmaksi? Tai keksiä jotain muuta, jota kansa\nymmärtää paremmin?\"\n\nHänen suopeutensa ihmetyttää minua. Käsitän, että artikkelini on\nhylätty, ja kuitenkaan en olisi voinut saada kauniimpaa kieltoa.\nJotta en häiritsisi häntä kauemmin, vastaan:\n\n\"Kyllä, sen kyllä voin tehdä.\"\n\nMenen ovelle. Hm. Hän suokoon anteeksi, että olin kuluttanut hänen\naikaansa... Minä kumarran ja tartun ovenripaan.\n\n\"Jos haluatte\", sanoo hän, \"voitte kernaasti saada hiukan\nennakkomaksua. Voittehan kirjoittaa sen edestä.\"\n\nNythän hän oli nähnyt, etten osannut kirjoittaa, hänen tarjouksensa\nnöyryytti minua hiukan, ja minä vastasin:\n\n\"Ei, kiitos, minä kyllä selviydyn asioistani jonkin aikaa. Kiitoksia\nmuuten hyvin paljon. Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi!\" vastaa \"komendööri\" ja kääntyy samassa kirjoituspöytäänsä\npäin. Hän oli sittenkin kohdellut minua ansaitsemattoman\nhyväntahtoisesti, ja minä olin hänelle siitä kiitollinen; tietäisin\nmyöskin sen korvata. En aikonut mennä hänen luokseen ennen kuin\nminulla olisi mukanani työ, johon olisin aivan tyytyväinen, joka\nvoisi hämmästyttää \"komendööriä\" hiukan ja saada hänet heti empimättä\nmääräämään minulle kymmenen kruunua. Ja minä menin jälleen kotiin ja\nryhdyin uudelleen kirjoitustyöhöni.\n\nSeuraavina iltoina, kun kello tuli noin kahdeksan korville ja kaasu\noli jo sytytetty, tapahtui minulle säännöllisesti seuraavaa:\n\nTullessani ulos asunnostani lähteäkseni päivän vaivojen ja vastuksien\njälkeen kävelemään kaduille, seisoo mustapukuinen nainen kaasulyhdyn\nluona aivan portin ulkopuolella ja kääntää kasvonsa minuun päin,\nseuraa minua silmillään, kun kuljen hänen ohitsensa. Panen merkille,\nettä hänellä on aina sama puku yllään, sama tiheä harso, joka peittää\nhänen kasvonsa ja laskeutuu hänen rinnalleen, ja kädessä pieni\npäivänvarjo, jonka kädensijana on norsunluinen rengas.\n\nOli jo kolmas ilta kun olin nähnyt hänet siinä, aina samalla\npaikalla; heti kun olin päässyt hänen ohitsensa, hän kääntyy\nverkalleen ja lähtee astelemaan katua alas, minusta poispäin.\n\nHermostuneet aivoni kasvattivat tuntosarvia, ja sain mielettömän\najatuksen, että hänen käyntinsä tarkoitti minua. Olin lopulta\nmelkein valmis puhuttelemaan häntä — kysymään häneltä, hakiko hän\njotakuta, tarvitsisiko hän minun apuani johonkin, saisinko saattaa\nhäntä kotiin, vaikka olinkin niin huonossa kunnossa, suojella häntä\npimeillä kaduilla — mutta mieleni pohjalla kyti epämääräinen pelko,\nettä se ehkä saattaisi maksaa jotakin, lasin viiniä tai ajelumatkan,\neikä minulla ollut enää lainkaan rahoja; lohduttoman tyhjät taskuni\nvaikuttivat liiankin masentavasti minuun, eikä minulla ollut\nedes rohkeutta katsoa hiukan terävästi häneen, mennessäni hänen\nohitsensa. Nälkä oli jälleen alkanut vaivata minua, ruokaa en ollut\nsaanut kuin eilen illalla, — se ei ollut mikään pitkä aika, olin\nmonesti saattanut kestää useita päiviä — mutta minä olin alkanut\narveluttavasti kuihtua, en voinut sietää nälkää yhtä hyvin kuin\nennen, yksi ainoa päivä saattoi nyt tehdä minut melkein sekapäiseksi,\nja minä oksentelin aina juotuani vettä. Lisäksi minua värisytti\nyöllä, makasin täysissä pukimissa, jotka olivat päivälläkin ylläni,\nja värisin kylmästä, tunsin puistatuksia iltaisin ja jäykistyin\nyöksi. Vanha peitto ei voinut estää vetoa, ja minä heräsin aamulla\nsiihen, että ulkoa tuleva raaka viima oli saattanut nenäni tukkoon.\nAstelin katuja mietiskellen, mitä tekisin pysyäkseni pystyssä, kunnes\nsaisin seuraavan artikkelini valmiiksi. Ollapa minulla kynttilä, niin\nvoisin jatkaa yöllä; veisi pari tuntia, ennen kuin pääsisin oikein\nkirjoitustuulelle; huomenna saattaisin sitten kääntyä \"komendöörin\"\npuoleen.\n\nMenen suoraa päätä Oplandin kahvilaan ja haeskelen nuorta\npankkituttavaani hankkiakseni itselleni kymmenen äyriä kynttilän\nostoon. Minun sallittiin vapaasti kulkea läpi kaikkien huoneiden;\nsivuutin toistakymmentä pöytää, missä loruilevat vieraat istuivat\nsyömässä ja juomassa, tunkeuduin aivan kahvilan sisimpään, Punaiseen\nhuoneeseen, tapaamatta etsimääni miestä. Nolona ja harmissani palasin\njälleen kadulle ja läksin astelemaan linnalle päin.\n\nEikö ollutkin hitonmoisen pirullista, että vastoinkäymiseni\neivät lainkaan ottaneet loppuakseen! Pitkin, raivokkain askelin,\nnutunkaulus röyhkeästi nostettuna ylös niskaan ja kädet nyrkissä\nhousuntaskuissa minä astelin ja haukuin kohtalontähteäni koko matkan.\nEi kunnon huoletonta hetkeä seitsemään, kahdeksaan kuukauteen, ei\nvälttämättömintä ruokaa lyhyeksi viikoksi ennen kuin hätä jälleen\niski kimppuuni. Kaiken lisäksi minä olin kulkenut ja ollut rehellinen\nkeskellä kurjuutta, he-he, rehellinen pohjia myöten! Jumala\nvarjelkoon miten narrimainen olinkaan ollut! Ja minä aloin kertoilla\nitselleni, miten minulla sittenkin oli ollut paha omatunto, koska\nkerran olin vienyt Hans Paulin peiton panttilainaajalle. Nauroin\npilkallisesti herkälle oikeudentunnolleni, sylkäisin halveksivasti\nkatuun enkä löytänyt kylliksi voimakkaita sanoja ivatakseni\ntyhmyyttäni. Olipa se nyt sattunut! Jos olisin tällä hetkellä\nlöytänyt koulutytön säästörahat kadulta, köyhän lesken ainoan äyrin,\nolisin poiminut sen heti ja pistänyt taskuuni, varastanut sen\ntietäen, tahtoen, ja nukkunut rauhallisesti kuin tukki seuraavana\nyönä. En sentään ollut turhanpäiten kärsinyt niin sanomattoman\npaljon, kärsivällisyyteni oli lopussa, olin valmis mihin tahansa.\n\nKiersin linnan kolme, neljä kertaa, päätin sitten mennä kotiin,\npistäydyin vielä puistossa ja läksin vihdoin takaisin Karl\nJohaninkadulle.\n\nKello oli yhdentoista korvilla. Katu oli melkein pimeä, ja ihmisiä\nliikuskeli kaikkialla, hiljaisia pareja ja häliseviä joukkoja samassa\nmylläkässä. Suuri hetki oli saapunut, paritteluaika, jolloin salainen\nkuljeskelu tapahtuu ja iloinen seikkailu alkaa. Kahisevia tyttöjen\nhameita, joitakin lyhyitä, aistillisia naurahduksia, aaltoilevia\nrintoja, kiivaita, huohottavia hengityksiä; alhaalla Grandin luona\nääni, joka huudahtaa: \"Emma!\" Koko katu oli liejukko, josta nousi\nkuumia höyryjä.\n\nVaistomaisesti haeskelen taskuistani paria kruunua. Himo, joka\nväräjää jokaisen ohikulkijan liikkeessä, yksinpä kaasulyhtyjen\nhimmeä valo, tämä hiljainen, siittävä yö, kaikkityynni oli alkanut\nhyökätä kimppuuni, tämä ilma, joka on täynnä kuiskauksia, syleilyjä,\nväriseviä tunnustuksia, puoliksi lausuttuja sanoja, pientä suhinaa;\npari kissaa armastelee kimakasti ja valittavasti naukuen Blomqvistin\nporttikäytävässä. Eikä minulla ollut kahta kruunua. Oli kirotun\nkurjaa tällainen köyhyys! Mikä nöyryytys, mikä häpeä! Ja jälleen\ntulin ajatelleeksi köyhän lesken viimeistä ropoa, jonka olin\ntahtonut varastaa, koulupojan lakkia tai nenäliinaa, kerjäläisen\nruokapussia, jotka empimättä olisin vienyt lumppukauppiaalle. Niistä\nsaadut rahat olisin käyttänyt hummailuun. Lohduttaakseni itseäni ja\npysyäkseni ulkopuolisena aloin keksiä kaikkia mahdollisia vikoja\nnoissa iloisissa ihmisissä, jotka riensivät ohitseni, kohauttelin\näkäisesti olkapäitäni ja katselin heitä halveksivasti, sitä mukaa\nkuin he kulkivat, pari parilta. Nuo tyytyväiset sokerileivoksia\nsyövät ylioppilaat, jotka arvelivat esiintyvänsä eurooppalaisesti,\nkun saivat taputtaa ompelijatarta vatsalle. Nuo nuoret herrat,\npankkimiehet, tukkukauppiaat, bulevardileijonat, jotka eivät edes\najautuneet karille merimiesten vaimojen kanssa, paksujen karjatorin\nkanojen, jotka olutseidelin vuoksi saattoivat langeta ensimmäisessä\nsopivassa porttikäytävässä! Mokomia merenneitoja! Paikka heidän\nvierellään oli vielä lämpimänä viimeöisen palosotilaan tai\ntallimiehen jälkeen; valtaistuin oli aina yhtä vapaa, yhtä avoin, ole\nhyvä, astu siihen!... Sylkäisin kauas katukäytävälle, välittämättä\nsattuiko se johonkin, olin äkeissäni, täynnä inhoa noita ihmisiä\nkohtaan, jotka kihnasivat toisiaan vastatusten ja parittelivat\nsilmieni edessä. Nostin päätäni ja tunsin itseni siunatuksi\nvoidessani pitää tieni puhtaana.\n\nSuurkäräjätorin varrella kohtasin tytön, joka tuijotti hyvin\nterävästi minuun tullessani hänen kohdalleen.\n\n\"Iltaa!\" sanoin.\n\n\"Iltaa!\" Hän pysähtyi.\n\nHm. Oliko hän ulkona näin myöhään kävelyllä? Eiköhän nuoren naisen\nollut hiukan vaarallista kulkea tähän aikaan vuorokaudesta Karl\nJohanilla? Eikö? Niin, mutta eikö häntä koskaan puhuteltu, loukattu,\ntarkoitan, suoraan sanoen, eikö häntä pyydetty mukaan kotiin?\n\nHän tuijotti ihmeissään minuun, tarkasteli kasvojani, päästäkseen\nselville, mitä minä tällä oikein tarkoitin. Sitten hän äkkiä pisti\nkätensä kyynärkoukkuuni ja virkkoi:\n\n\"No, mennään sitten!\"\n\nMinä seurasin mukana. Kuljettuamme muutamia askelia ohi ajurien minä\npysähdyin, tempasin käsivarteni vapaaksi ja sanoin:\n\n\"Kuulkaas, ystäväni, minulla ei ole äyriäkään.\" Ja minä laittausin\nlähtemään matkaani.\n\nAluksi hän ei ollut uskoa minua, mutta kun hän oli saanut tunnustella\nkaikki taskuni eikä löytänyt mitään, hän suuttui, keikautti päätään\nja sanoi minua kapakalaksi.\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoin.\n\n\"Odottakaas hiukan!\" huudahti hän, \"kultasankaiset silmälasitko\nteillä on?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"No, menkää hiiteen sitten!\"\n\nJa minä läksin.\n\nHetkisen kuluttua hän juoksi jäljestäni ja huusi minulle uudelleen.\n\n\"Voitte olla kanssani siitä huolimatta\", sanoi hän.\n\nTällainen poloisen katutytön tarjous loukkasi minua, ja minä\nkieltäydyin. Oli sitä paitsi myöhäinen yönhetki ja minun piti\nmennä erääseen paikkaan; eihän hänellä ollut varaakaan sellaisiin\nuhrauksiin.\n\n\"Niin, mutta minä _tahdon_ teidät mukaani.\"\n\n\"Mutta minä en lähde mukaan sillä tavalla.\"\n\n\"Te menette tietysti toisen luo\", sanoi hän.\n\n\"En\", vastasin.\n\nMutta minä tunsin olevani tukalassa asemassa tyttöliehakon edessä ja\npäätin pelastaa nahkani.\n\n\"Mikä teidän nimenne on?\" kysyin. \"Maiju? No! Kuulkaas nyt, Maiju!\"\nJa minä ryhdyin selittämään käytöstäni. Tyttö kävi yhä enemmän\nkummastuneeksi. Oliko hän siis luullut, että minäkin olisin yksi\nniitä, jotka kulkivat iltaisin kaduilla kaappailemassa pikku\ntyttöjä? Oliko hän tosiaankin uskonut niin pahaa minusta? Olinko\nminä ehkä alusta saakka sanonut hänelle jotakin epäkohteliasta?\nKäyttäydyttiinkö sillä tavoin, kun oli jotain pahaa mielessä?\nLyhyesti sanottuna, minä olin puhutellut häntä ja saattanut pari\naskelta nähdäkseni, miten pitkälle hän haluaisi asian johtaa.\nMuuten oli nimeni se ja se, pastori se ja se. Hyvää yötä! Menkää\nmatkoihinne, älkääkä tehkö syntiä enää!\n\nSen sanottuani minä läksin.\n\nHykertelin käsiäni ihastuksissani keksintöni johdosta ja puhelin\nääneen itsekseni. Miten riemukasta olikaan kulkea ympäri tekemässä\nhyviä töitä. Ehkäpä olin antanut tuolle langenneelle olennolle\nsysäyksen parannukseen koko elämän ajaksi! Vapahtanut hänet kerta\nkaikkiaan kadotuksesta! Ja hän tunnustaisi sen tultuaan sen\nkäsittämään, vieläpä sydän täynnä kiitollisuutta tunnustaisi sen\nkuolinhetkelläänkin. Ooh, kannatti sittenkin olla kunniallinen,\nkunniallinen ja oikeudenmukainen!\n\nOlin aivan loistavalla tuulella, tunsin itseni terveeksi ja rohkeaksi\ntekemään mitä tahansa. Kunpa minulla vain olisi ollut kynttilä, niin\nehkä olisin saanut artikkelini valmiiksi! Astelin heilutellen uutta\nportinavainta kädessäni, hyräilin ja mietiskelin keinoa, millä voisin\nsaada kynttilän itselleni. Mitään muuta keinoa ei ollut kuin ottaa\nkirjoitusvehkeet ulos kadulle, kaasulyhdyn alle. Ja minä avasin\nportin ja menin hakemaan papereitani.\n\nPalattuani lukitsin portin ulkoapäin ja asetuin lyhdyn valoon. Oli\nhiljaista kaikkialla, kuulin vain konstaapelin raskaat, kilahtelevat\naskelet alempana olevalta poikkikadulta ja koiran haukuntaa St.\nHanshaugenista päin. Mikään ei minua häirinnyt, nutunkauluksen vedin\nkorviin ja ryhdyin ajattelemaan kaikin voimin. Minulle olisi suureksi\navuksi, jos voisin saada tämän pienen artikkelin loppuun. Olin juuri\nmelko tukalassa kohdassa, tulisi aivan huomaamaton siirtyminen\njohonkin uuteen, sitten vaimennettu, liukuva loppuosa, pitkä murina,\njoka vihdoin päättyisi ponteen, niin jyrkkään, niin liikuttavaan kuin\nlaukaus tai kuin vuoren repeämä. Piste.\n\nMutta sanat eivät tahtoneet tulla mieleeni. Luin koko kirjoituksen\nläpi alusta saakka, luin ääneen joka lauseen, enkä voinut ollenkaan\nkoota ajatuksiani tuohon paukahtavaan loppuponteen. Seisoessani siinä\nmietiskellen tätä saapui kaiken lisäksi konstaapeli ja pysähtyi\nkeskelle katua vähän matkan päähän minusta ja pyyhkäisi pois\nkoko tunnelmani. Mitä se häntä liikutti, jos minä tällä hetkellä\nseisoin kirjoittamassa erinomaista loppuosaa artikkeliin, joka\noli tarkoitettu annettavaksi \"komendöörille\"? Herrajumala, miten\nkerrassaan mahdotonta minun oli pysytellä veden pinnalla, mitä\nhyvänsä yritinkään! Seisoin siinä tunnin ajan, konstaapeli meni\nmatkoihinsa, alkoi tuntua liian kylmältä seisoa siinä tunnin ajan\nhiljaa. Masentuneena uudesta turhasta yrityksestäni avasin vihdoin\nportin ja menin huoneeseeni.\n\nSiellä ylhäällä oli kylmä, ja tuskin erotin ikkunaani synkässä\npimeydessä. Hapuilin sänkyni luo, riisuin kengät jaloistani ja\nistahdin lämmittelemään jalkojani käsieni välissä. Sitten heittäysin\nvuoteelle, samoin kuin olin tehnyt pitkät ajat, täysissä pukimissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna nousin istumaan vuoteellani heti kun oli tullut\nvaloisa ja kävin jälleen käsiksi artikkeliini. Istuin siinä\nasennossa puolipäivään saakka, jolloin olin saanut kokoon kymmenen,\nparikymmentä riviä. Enkä sittenkään ollut päässyt loppuosaan.\n\nNousin ylös, vedin kengät jalkaani ja ryhdyin astelemaan edestakaisin\nlattialla tullakseni lämpimäksi. Ikkunat olivat huurteessa, katsoin\nulos, siellä satoi lunta, alhaalla takapihalla oli paksu kerros lunta\nkiveyksellä ja kaivolla.\n\nHääräilin huoneessani, liikuin tahdottomasti edestakaisin,\nraaputtelin kynsilläni seiniä, asetin otsani varovasti ovea vasten,\naivan tarkoituksettomasti, ikään kuin minulla olisi hyvinkin tärkeää\nhommaa. Ja sillä välin virkoin ääneen kerran toisensa jälkeen, niin\nettä kuulin sen itse: mutta hyväjumala, tämähän on hulluutta! Ja minä\njatkoin samaa hullutusta. Puuhattuani pitkän aikaa, ehkä pari tuntia,\nterästäydyin ankarasti, purin huultani ja koetin reipastua parhaani\nmukaan. Tästä täytyi tulla loppu! Löysin tikun pureskellakseni ja\nistahdin päättävästi jälleen kirjoittamaan.\n\nPari lyhyttä lausetta sain aikaan suurella vaivalla, parisenkymmentä\nköyhää sanaa, jotka kiusasin esille voimalla ja väellä, päästäkseni\nkuitenkin eteenpäin. Sitten taukosin, pääni oli tyhjä, en jaksanut\nenempää. Ja kun en mitenkään voinut päästä pitemmälle, istuin\ntuijottamaan silmät selällään noihin viimeisiin sanoihin, tuohon\nepätäydelliseen arkkiin, katsoa töllötin noihin merkillisiin,\nväräjäviin kirjaimiin, jotka ponnistelivat ylös papereita kuin\npienet, karvaiset eläimet, enkä lopulta ymmärtänyt mitään koko\njutusta, en ajatellut yhtään mitään.\n\nAika kului. Kuulin liikettä kadulta, rattaiden räminää ja kavioiden\nkapsetta; Jens Olajn ääni kaikui tallista, kun hän huuteli hevosille.\nOlin aivan tylsä, istuin ja maiskuttelin suutani, mutta muuten en\ntehnyt mitään. Rintani oli surullisessa tilassa.\n\nAlkoi hämärtää, lyyhistyin yhä enemmän kokoon, väsyin ja heittäydyin\njälleen sänkyyn. Lämmittääkseni hiukan käsiäni sivelin tukkaani\nedestakaisin, ristiin ja rastiin; mukana irtausi pieniä hiustupsuja,\njoita jäi sormien väliin ja putoili tyynylle. En välittänyt\nsiitä juuri sen enempää, tuntui kuin ei se olisi minua lainkaan\nliikuttanut, olihan minulla kylliksi tukkaa jäljellä. Yritin jälleen\nheristäytyä vapaaksi tästä kummallisesta horrostilasta, joka tuntui\nkaikissa jäsenissäni, nousin pystyyn, iskin kämmenilläni polviini,\nyskin niin ankarasti kuin rintani salli, — ja retkahdin jälleen\nvuoteelle. Mikään ei auttanut, minä kuolisin auttamattomasti avoimin\nsilmin, tuijottaen suoraan laipioon. Vihdoin pistin etusormeni\nsuuhuni ja aloin imeskellä sitä. Jokin alkoi liikkua aivoissani,\najatus, joka rupesi siellä orastamaan, pähkähullu keksintö: mitähän,\njos purisin? Ja vähääkään ajattelematta ummistin silmäni ja iskin\nhampaani yhteen.\n\nHypähdin pystyyn. Vihdoinkin olin herännyt. Sormesta tihkui hiukan\nverta ja minä nuolin sitä pois. Se ei koskenut, haavakaan ei ollut\nsuuri, mutta minä olin yhtäkkiä tullut järkiini; pudistin päätäni\nja menin ikkunan luo, mistä löysin rievun, jonka käärin haavan\nympärille. Siinä puuhaillessani tulivat silmäni täyteen kyyneliä,\nminä itkin hiljaa itsekseni. Tuo laiha, purtu sormi näytti niin\nsurulliselta. Taivaan Jumala, miten pitkälle olinkaan joutunut.\n\nIlta pimeni yhä. Ehkäpä ei ollut mahdotonta, että voisin kirjoittaa\nloppuosan iltasella, jos minulla vain olisi kynttilä. Pääni oli\njälleen selkeä, ajatukset tulivat ja menivät, kuten tavallisesti,\nenkä tuntenut erikoista kärsimystäkään, nälkäkään ei vaivannut niin\npahasti kuin muutamia tunteja sitten, kestäisin kyllä seuraavaan\npäivään. Ehkäpä saisin kynttilän velaksikin, jos kääntyisin\ntalouskaupan puoleen ja selittäisin asemani. Olinhan siellä hyvin\ntunnettu, hyvinä aikoina, jolloin minulla vielä oli siihen varaa,\nolin ostanut siitä kaupasta monta leipää. Ei ollut epäilystäkään,\netten saisi kynttilää kunniallisella nimelläni. Ja ensi kertaa\npitkiin aikoihin ryhdyin harjaamaan hiukan vaatteitani, poistinpa\nirtohiuksetkin nuttuni kaulukselta, mikäli se oli mahdollista\npimeässä, sitten hapuilin alas portaita.\n\nKadulle tultuani välähti mieleeni, että minun ehkä ennemminkin\nolisi pyydettävä yksi leipä. Jouduin kahden vaiheille, pysähdyin ja\njäin ajattelemaan. Ei millään muotoa! vastasin vihdoin itselleni.\nIkävä kyllä, en ollut sellaisessa tilassa, että olisin voinut\nsietää ruokaa, uudistuisivathan vain samat jutut näkyineen ja\naistimuksilleen ja hulluine päähänpistoilleen, artikkelini ei tulisi\nkoskaan valmiiksi, ja nyt oli kysymyksessä meno \"komendöörin\" luo,\nennen kuin hän unohtaisi minut jälleen. Ei millään muotoa! Ja minä\npäätin pyytää kynttilää. Sitten astuin kauppaan.\n\nTiskin ääressä seisoo nainen ostoksia tekemässä, hänen vieressään on\nuseita erilaisiin papereihin käärittyjä paketteja. Myyjä, joka tuntee\nminut ja tietää, mitä minä tavallisesti ostan, jättää naisen ja panee\npakettiin ilman muuta leivän sekä ojentaa sen minulle.\n\n\"Ei — oikeastaan tarvitsisin tänä iltana kynttilää.\" Sanon sen hyvin\nhiljaa ja nöyrästi, jotta en suututtaisi häntä ja kadottaisi toivoani\nsaada kynttilän.\n\nVastaukseni oudoksuttaa häntä, hän tulee happamen näköiseksi\nkuultuaan odottamattomat sanani; ensi kertaa olin pyytänyt häneltä\njotakin muuta kuin leipää.\n\n\"No, siinä tapauksessa saatte odottaa hiukan\", sanoo hän vihdoin\nja ryhtyy jälleen kauppoihin naisen kanssa. Nainen saa ostoksensa,\nmaksaa, antaa viisi kruunua, josta saa takaisin, ja poistuu. Nyt\nolemme myyjän kanssa kahden. Hän sanoo:\n\n\"Jaha, kynttilä siis.\" Ja hän avaa erään kynttiläpaketin ja ottaa\nsieltä yhden minulle.\n\nHän katsoo minuun, ja minä häneen, enkä minä voi saada pyyntöä\nhuuliltani.\n\n\"Niin, sehän on totta, tehän maksoitte jo\", sanoo hän äkkiä. Hän\nsanoo tosiaankin, että minä olin maksanut; kuulin joka sanan. Ja\nhän alkaa laskea hopearahoja laatikosta, kruunun toisensa jälkeen,\nkirkkaita, lihavia rahoja, — hän antaa jälleen takaisin viidestä\nkruunusta. \"Olkaa hyvä\", sanoo hän.\n\nSeison siinä ja katselen noita rahoja sekunnin ajan. Käsitän, että\njotakin on hullusti, en kuitenkaan harkitse enkä ajattele yhtään\nmitään, olen vain hölmistynyt kaikesta tästä rikkaudesta, joka\nloistaa siinä silmieni edessä. Ja koneellisesti kerään rahat käteeni.\n\nSeison siinä tiskin ulkopuolella, tyhmänä kummastuksesta, lyötynä,\nmasentuneena, astun askelen ovea kohti ja pysähdyn jälleen. Suuntaan\nkatseeni määrättyyn kohtaan seinällä; siellä riippuu pieni kulkunen\nnahkaisessa kaulanauhassa, ja sen alapuolella nuoranippu. Seison\ntuijottaen noihin esineisiin.\n\nMyyjä, joka arvelee minun haluavan jutella, koska siinä niin\naikailen, sanoo järjestellessään käärepapereita tiskillä:\n\n\"Näyttää siltä kuin saisimme nyt talven.\"\n\n\"Hm, Niin\", vastaan, \"näyttää siltä kuin saisimme talven. Näyttää\nsiltä.\" Ja hetkisen kuluttua lisään: \"No, eipähän se ole liian\naikaisin.\"\n\nKuulin itseni puhuvan, mutta käsitin kuin olisi joka sana lähtenyt\ntoisen henkilön suusta; puhelin aivan tiedottomasti, vaistomaisesti,\nitse sitä tajuamatta.\n\n\"Niinkö tosiaankin arvelette?\" sanoo myyjä.\n\nPistin rahat taskuuni, tartuin ovenripaan ja poistuin, kuulin\nsanoneeni hyvää yötä ja myyjän vastanneen.\n\nOlin kulkenut pari askelta portailta, kun kaupan ovi tempaistiin\nauki ja myyjä huusi minua. Käännyin, kummastelematta, tuntematta\nvähintäkään pelkoa, kokosin vain rahat käteeni ja valmistauduin\nantamaan ne takaisin.\n\n\"Olkaa hyvä, olette unohtanut kynttilänne\", sanoo myyjä.\n\n\"Oi, kiitosi\" vastaan rauhallisesti. \"Kiitos! Kiitos!\"\n\nJa minä läksin jälleen astelemaan katua pitkin pitäen kynttilää\nkädessäni.\n\nEnsimmäinen järkevä ajatukseni koski rahoja. Menin lyhdyn luo ja\nlaskin ne uudelleen, punnitsin niitä kädessäni ja hymyilin. Niinpä\nolin siis sittenkin tullut ihanasti autetuksi, suurenmoisesti,\nkerrassaan ihmeellisesti autetuksi pitkiksi, pitkiksi ajoiksi! Ja\nminä pistin jälleen rahat taskuuni ja läksin.\n\nErään ravintolan luona Suurkadun varrella pysähdyin ja harkitsin\nkylmästi ja rauhallisesti, uskaltaisinko mennä nauttimaan pienen\nillallisen ja heti. Kuulin sisältä lautasten ja veitsien kilinää ja\nlihan hakkaamista, tämä oli liian suuri viettelys ja minä astuin\nsisään.\n\n\"Pihvi!\" sanon.\n\n\"Pihvi!\" huutaa neiti eräästä luukusta.\n\nIstahdin pienen pöydän ääreen yksikseni aivan oven viereen ja kävin\nodottamaan. Oli hiukan hämärää siinä missä istuin, tunsin olevani\ntarpeeksi varjossa ja ryhdyin mietiskelemään. Välistä loi neiti\nhiukan uteliaan silmäyksen minuun.\n\nEnsimmäinen varsinainen epärehellinen tekoni oli suoritettu,\nensimmäinen varkauteni, jonka rinnalla kaikki aikaisemmat kepposeni\neivät olleet mitään, ensimmäinen suuri lankeemukseni... No hyvä!\nEipähän; siinä ollut mitään tehtävää. Olihan minulla muuten vapaus,\nvoisinhan järjestää asian myyjän kanssa sitten myöhemmin, kun\nsaisin siihen paremman tilaisuuden. Eihän sen tarvinnut sen enempää\nvaikuttaa, sitä paitsi en ollut ottanut elääkseni rehellisemmin kuin\nmuutkaan ihmiset, en ollut tehnyt sopimuksia... \"Luuletteko, että\npihvi tulee pian?\"\n\n\"Kyllä, aivan heti!\" Neiti avaa luukun ja katsoo keittiöön.\n\nMutta jos asia tulisi ilmi jonakin päivänä? Jos myyjä joutuisi\nepäilemään, alkaisi ajatella leipäjuttua, niitä viittä kruunua,\njoista nainen sai takaisin? Ei ollut mahdotonta, että hän palaisi\nasiaan jonakin päivänä, ehkäpä seuraavalla kerralla, kun menisin\nsinne. No jaa, herrajumala!... Kohautin olkapäitäni.\n\n\"Olkaa hyvä!\" sanoo neiti ystävällisesti ja panee pihvin pöydälle.\n\"Mutta ettekö mieluummin halua tulla toiseen huoneeseen?\"\n\n\"Ei, kiitos, antakaa minun vain olla täällä\", vastaan Hänen\nystävällisyytensä suorastaan liikuttaa minua, minä maksan pihvin\nheti, annan hänelle umpimähkään, mitä saan käsiini taskustani ja\nsuljen ne hänen käteensä Hän hymyilee, ja minä sanon leikillä\nkyynelet silmissä \"Jäljellä olevilla saatte ostaa itsellenne talon...\nOoh, pitäkää hyvänänne!\"...\n\nAloin syödä, tulin yhä ahneemmaksi, nielin purematta suuria paloja,\nnautin eläimellisesti joka suupalasta. Raastoin lihaa kuin ihmissyöjä.\n\nNeiti tuli jälleen luokseni.\n\n\"Ettekö halua jotakin juotavaa?\" sanoo hän. Ja hän nojautuu hiukan\nminua vasten.\n\nKatsoin häneen: hän puhui hyvin hiljaisella äänellä, melkein kainosti\nja loi silmänsä alas.\n\n\"Tarkoitan puolikasta olutta, tai mitä haluatte minulta... ruoan\njälkeen... jos tahdotte...\"\n\n\"Ei, paljon kiitoksia!\" vastasin. \"Ei nyt. Minä tulen toisen kerran.\"\n\nHän vetäytyi takaisin ja istahti tiskin taakse; näin vain hänen\npäänsä. Miten merkillinen ihminen!\n\nSyötyäni ateriani loppuun menin suoraa päätä ovelle, tunsin jo\nahdistusta. Neiti nousi seisomaan. Pelkäsin tulla valoon, varoin\nnäyttäytyä liiaksi tuolle nuorelle tytölle, joka ei aavistanut\nkurjuuttani, ja sanoin senvuoksi nopeasti hyvää yötä, kumarsin ja\nläksin.\n\nRuoka alkoi vaikuttaa, kärsin siitä kovin enkä saanut sitä pitää\nkauan sisälläni. Tyhjentelin suutani jokaiseen pimeään loukkoon,\njonka ohi menin, koetin vaimentaa tuota vaivaa, joka kalvoi minua\njälleen, puin nyrkkiä ja tekeydyin topakaksi, poljin katua ja nielin\nraivoissani takaisin mikä pyrki ylös, — turhaani Juoksin viimein\nerääseen porttikäytävään, kumarassa, pää edellä, sokeana vedestä,\njoka kiurui silmissäni, ja tyhjentäysin jälleen.\n\nTulin katkeraksi, menin kadulle ja itkin, kiroilin niitä julmia\nvoimia, olivatpa ne sitten mitä tahansa, jotka vainosivat minua,\nkirosin ne helvetin kadotukseen ja ikuiseen vaivaan niiden kehnouden\ntakia. Vähän oli kohtalolla ritarillisuutta, se täytyi sanoa!...\nMenin erään miehen luo, joka seisoi katsoa töllöttäen erääseen kaupan\nikkunaan, ja kysyin häneltä kaikessa kiireessä, mitä hänen mielestään\nolisi tarjottava miehelle, joka oli nähnyt nälkää kauan aikaa. Elämä\noli kysymyksessä, sanoin, hän ei sietänyt pihviä.\n\n\"Olen kuullut kerrottavan, että maito pitäisi olla hyvää, keitetty\nmaito\", vastaa mies hyvin ihmeissään. \"Kenen puolesta te muuten\nkysytte?\"\n\n\"Kiitos! Kiitos!\" sanon. \"Saattaa olla, että se on kylläkin hyvää,\nkeitetty maito...\"\n\nJa minä menen.\n\nEnsimmäiseen kahvilaan, minkä tapasin, menin sisälle ja pyysin\nkeitettyä maitoa. Sain maidon, join sen niin kuumana kuin se\noli, nielin ahneesti joka pisaran, maksoin ja poistuin. Läksin\nkotimatkalle.\n\nNyt tapahtui jotakin ihmeellistä. Porttini ulkopuolella, kaasulyhtyyn\nnojaten ja sen valossa seisoo ihminen, jonka erotan jo kaukaa, — se\non jälleen se mustapukuinen nainen. Sama mustapukuinen nainen kuin\naikaisempinakin iltoina. En voinut erehtyä, hän oli saapunut samalle\npaikalle neljännen kerran. Hän seisoo aivan liikkumattomana.\n\nPidän tätä niin merkillisenä, että vaistomaisesti hiljennän kulkuani;\ntällä hetkellä ovat ajatukseni hyvässä järjestyksessä, mutta olen\nhyvin kiihtynyt, hermoni ovat ärtyneet viime ateriasta. Menen\ntapani mukaan aivan hänen ohitsensa, tulen melkein portille ja\nolen astumaisillani sisäpuolelle. Silloin pysähdyn. Yhtäkkiä saan\npäähänpiston. Ajattelematta sen enempää käännyn ympäri ja menen\nnaisen luo, katson häntä silmiin ja tervehdin:\n\n\"Iltaa, neiti!\"\n\n\"Iltaa!\" vastaa hän.\n\nAnteeksi, etsikö hän jotakin, olin huomannut hänet ennenkin;\nvoisinkohan jollakin tavoin häntä auttaa? Pyydän muuten hyvin\nsuuresti anteeksi.\n\nNiin, ei hän tietänyt oikein...\n\nTämän portin takana ei asunut ketään, paitsi kolmea neljää hevosta\nja minua; siellä oli muuten talli ja läkkisepän työhuone... Hän oli\nvarmasti harhateillä, ikävä kyllä, jos hän haki jotakuta täältä.\n\nSilloin hän kääntää kasvonsa poispäin ja sanoo:\n\n\"En hae ketään, seison vain tässä, juolahti mieleeni...\"\n\nHän vaikeni.\n\nVai niin, hän vain seisoi siinä, seisoi näin ilta toisensa jälkeen,\nvain siksi, että se oli juolahtanut mieleen. Se oli hiukan\nmerkillistä; mietiskelin sitä ja jouduin yhä enemmän ymmälle naisen\nsuhteen. Sitten päätin olla rohkea. Kilistelin hiukan rahoja\ntaskussani ja pyysin häntä ilman muuta mukaani juomaan lasin viiniä\njossakin... ottaen huomioon, että talvi oli tullut, he-he... Ei\nkauaksi aikaa... Mutta sitä hän ei kai halunnut?\n\nOi, ei, kiitos, se ei käynyt laatuun. Ei, sitä hän ei voinut tehdä.\nMutta jos tahtoisin olla kiltti ja saattaa häntä hiukan, niin... Oli\npimeääkin kotimatkalla, ja häntä hävetti kulkea yksin Karl Johania,\nkun oli tullut jo näin myöhäkin.\n\nLäksimme kulkemaan, hän asteli oikealla puolellani. Omituinen, kaunis\ntunnelma valtasi minut, tietoisuus siitä, että sain olla nuoren\ntytön läheisyydessä. Kulkiessamme katselin häntä koko matkan. Hänen\ntukkansa hieno haju, lämpö, joka säteili hänen ruumiistaan, tuo\nnaisen tuoksu, joka häntä seurasi, suloinen henkäys joka kerta, kun\nhän käänsi kasvonsa minuun päin, — kaikki tyynni virtasi minuun,\ntunkeutui itsepintaisesti kaikkiin aistimiini. Välistä saatoin\nnähdä täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot harson takaa, ja korkean\npoven, joka kaartui viitan alla. Ajatus kaikesta tuosta salatusta\nihanuudesta, jonka aavistin olevan viitan alla ja harson takana,\nhämmensi ajatuksiani, teki minut idioottimaisen onnelliseksi, ilman\nmitään varsinaista syytä; en kestänyt sitä enää kauemmin, kosketin\nhäntä kädelläni, hyväilin hänen olkapäätään ja hymyilin autuaasti.\nKuulin sydämeni jyskytyksen.\n\n\"Miten ihmeellinen te olette!\" sanoin.\n\nKuinka niin, oikeastaan?\n\nNiin, ensiksikin hänellä oli melkein tapana seisoa hiljaa talliportin\nulkopuolella useina iltoina, ilman mitään tarkoitusta, ainoastaan,\nettä se oli juolahtanut mieleen...\n\nNo, hänellähän saattoi olla syynsä siihen; hän oli sitä paitsi\nmielellään myöhään jalkeilla, hän oli aina pitänyt siitä. Haluttiko\nminua mennä nukkumaan ennen kello kahtatoista?\n\nMinua? Jos minä jotakin maailmassa vihasin, niin juuri nukkumaan\nmenoa ennen kahtatoista yöllä.\n\nNiin, siinäpä sen näitte! Senpä vuoksi hänkin teki tämän kävelymatkan\niltaisin, kun hän ei mitään laiminlyönyt sen takia; hän asui P.\nOlavin torin varrella...\n\n\"Ylajali!\" huudahdin.\n\n\"Mitä sanoitte?\"\n\n\"Sanoin vain: Ylajali... No niin, jatkakaa!\"\n\nHän asui P. Olavin torin varrella, melkein yksin, äitinsä kanssa,\njonka kanssa ei voinut keskustella, sillä hän oli kuuro. Oliko siinä\nsitten niin ihmeellistä, että hän mielellään oli hiukan ulkona?\n\nEi, ei ollenkaan! vastasin.\n\nNo niin, entä sitten? Kuulin hänen äänestään, että hän hymyili.\n\nEikö hänellä ollut sisarkin?\n\nKyllä, vanhempi sisar — mistä minä muuten sen tiesin? — Mutta hän\noli matkustanut Hampuriin.\n\nÄskettäin?\n\nNiin, viisi viikkoa sitten. Mistä tiesin, että hänellä oli sisar?\n\nEn sitä ollenkaan tiennyt, kysyin vain.\n\nVaikenimme. Ohitsemme kulkee mies kantaen kenkäparia kainalossaan,\nmuuten on katu tyhjä niin kauan kuin näemme. Tivolissa loistaa pitkä\nrivi värillisiä lamppuja. Lunta ei enää satanut, taivas oli kirkas.\n\n\"Herrajumala, eikö teitä palele ilman palttoota?\" sanoi nainen äkkiä\nja katsoo minuun.\n\nKertoisinko hänelle, minkä vuoksi minulla ei ollut palttoota?\nIlmaisten asemani heti ja säikäyttäen hänet pois yhtä hyvin\nnyt aikaisemmin kuin sitten myöhemminkin? Oli kuitenkin ihanaa\nkävellä tässä hänen rinnallaan ja pitää hänet vielä hetkisen\ntietämättömyydessä; valehtelin ja vastasin:\n\n\"Ei, ei ollenkaan.\" Ja siirtyäkseni johonkin toiseen asiaan kysyin:\n\"Oletteko nähnyt Tivolin eläinnäyttelyä?\"\n\n\"En\", vastasi hän. \"Onko siellä jotakin nähtävää?\"\n\nJos häntä nyt sattuisi haluttamaan mennä sinne? Kaikkeen siihen\nvaloon, niin monien ihmisten joukkooni Hän tulisi silloin kovin\nnoloksi, minä karkottaisin hänet huonolla puvullani, laihoilla\nkasvoillani, joita en edes ollut pessyt pariin päivään, ehkäpä hän\nvielä huomaisi, ettei minulla ollut liivejä...\n\n\"Ooh, ei\", vastasin siis, \"eihän siellä ole mitään nähtävää.\" Ja\nmieleeni juolahti muutamia onnellisia asioita, joita heti ryhdyin\nkäyttämään, pari mitätöntä sanaa, jätteitä tyhjentyneistä aivoistani:\nmitäpä sellaiselta pieneltä eläinnäyttelyitä saattoi odottaakaan?\nMuuten minusta ei ollut mielenkiintoista katsella häkkiin teljettyjä\neläimiä. Nuo eläimet tietävät, että niitä katsellaan, ne tuntevat\nnuo sadat uteliaat silmät ja joutuvat niiden vaikutuksen alaisiksi.\nEi, jospa saisin erästää eläimiä, jotka eivät tietäisi, että niitä\nkatsellaan, arkoja olentoja, jotka puuhailevat piilopaikoissaan,\nlepäilevät uinuvin, vihrein silmin, nuoleskelevat kynsiään ja\najattelevat. Mitä?\n\nNiin, siinä olin tosiaankin oikeassa.\n\nAinoastaan eläimellä, joka eleli kaikessa merkillisessä\nhirvittävyydessään, oli jotakin arvoa. Äänettömät, hiipivät askelet\nyön hiljaisuudessa ja pimeässä, metsän salaperäiset kauhut,\nohi lentävän linnun huudot, tuuli, veren haju, jyrinä ylhäällä\navaruudessa, lyhyesti sanottuna villieläinmaailman henki villieläimen\nyllä... tietämättömyyden runsaus...\n\nMutta minä pelkäsin tämän väsyttävän häntä, ja tietoisuus suuresta\nkurjuudestani valtasi minut jälleen ja masensi minut. Jos minä\nolisin ollut noin kutakuinkin hyvässä kunnossa, olisin ilahduttanut\nhäntä tuolla Tivolissa-käynnillä! En käsittänyt tuota ihmistä,\njoka saattoi löytää hupia siinä, että häntä saattoi Karl Johanilla\npuolialaston kerjäläinen. Mitä herrannimessä hän ajatteli? Ja miksi\nminä astelin tässä ja tekeydyin joksikin ja hymyilin idioottimaisesti\ntyhjänpäiväiselle? Oliko minulla oikeastaan mitään syytä antaa tuon\nhienon silkkilinnun kiusata itseäni tuolle pitkälle kävelymatkalle?\nEikö siitä ollut minulle vaivaa? Enkö tuntenut kuoleman kylmyyttä\naivan sydämeeni saakka pienimmästäkin tuulenpuuskasta, joka puhalsi\nvastaamme? Ja eikö jo hulluus mekastanut aivoissani, yksistään\nkuukausien nälän takia? Hän esti minua kuitenkin menemästä kotiin\nja saamasta hiukan maitoa kielelleni, lusikallisen maitoa, joka\nehkä pysyisi sisälläni. Miksi hän ei kääntänyt minulle selkäänsä\nja antanut minun mennä hiiteen?... Jouduin epätoivon valtaan;\ntoivottomuuteni saattoi minut äärimmäisyyteen saakka kiusaantuneeksi,\nja minä sanoin:\n\n\"Teidän ei oikeastaan pitäisi kulkea kanssani, neiti: minä häpäisen\nteidät kaikkien silmissä yksistään puvullani. Niin, se on tosiaankin\ntotta, tarkoitan, mitä sanon.\"\n\nHän säpsähtää. Katsahtaa pikaisesti minuun ja on vaiti. Sitten hän\nvirkkaa:\n\n\"Herrajumala sentään!\" Enempää hän ei sano.\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\" kysyn.\n\n\"Uh, ei, te teette minut häveliääksi... Nyt meillä ei olekaan enää\npitkä matka.\" Ja hän läksi astelemaan hiukan nopeammin.\n\nPoikkesimme Universitet-kadulle ja näimme jo P. Olavin torin lyhtyjä.\nSilloin hän jälleen rupesi astelemaan hitaammin.\n\n\"En tahdo olla tunkeileva\", sanon, \"mutta ettekö halua ilmaista\nnimeänne, ennen kuin eroamme? Ja ettekö tahtoisi vain hetkiseksi\nottaa pois harson, jotta saisin nähdä teidät? Olisin niin\nkiitollinen.\"\n\nÄänettömyys. Minä kävelin ja odottelin.\n\n\"Olette nähnyt minut ennen\", vastaa hän.\n\n\"Ylajali!\" sanon jälleen.\n\n\"Mitä sanoitte? Olette seurannut minua puoli päivää aivan kotiin\nsaakka. Olitteko pöhnässä silloin?\"\n\nKuulin taas hänen hymyilevän.\n\n\"Kyllä\", sanoin, \"kyllä, sen pahempi, minä olin pöhnässä silloin.\"\n\n\"Siinä teitte pahasti!\"\n\nJa minä myönsin masentuneena, että olin tehnyt siinä pahasti.\n\nOlimme saapuneet suihkukaivon luo, pysähdyimme siinä ja katselimme\nnumero 2:n monia valaistuja ikkunoita.\n\n\"Nyt teidän ei enää tarvitse minua saattaa\", sanoo hän; \"kiitos tästä\nillasta!\"\n\nMinä kumarsin, en uskaltanut sanoa mitään. Otin hatun päästäni ja\nseisoin paljain päin. Mahtaisikohan hän ojentaa minulle kätensä?\n\n\"Miksi ette pyydä minua lähtemään mukana pikkuisen matkaa?\" sanoo hän\nhiljaa ja katsoo kengänkärkeeni.\n\n\"Herrajumala\", vastaan ylenmäärin riemastuneena, \"herrajumala,\ntahdotteko todellakin!\"\n\n\"Kyllä, mutta vain pikkuisen matkaa.\"\n\nJa me käännyimme ympäri.\n\nOlin hölmistynyt, en tietänyt lainkaan, miten kävellä tai seisoa!\nTuo ihminen käänsi koko ajatuksenjuoksuni täydellisesti ylösalaisin.\nOlin hurmaantunut, suunnattoman iloinen; minusta tuntui kuin olisi\nonni vienyt minut ihanasti perikatoon. Hän oli selvästi pyytänyt\npäästä saattamaan, se ei ollut minun keksintöäni, se oli hänen oma\ntoivomuksensa. Kävelen häntä katsellen ja tulen yhä rohkeammaksi,\nhän reipastuttaa minua, vetää puoleensa joka sanalla. Unohdan\nhetkiseksi kurjuuteni, vähäpätöisyyteni, koko valitettavan tilani,\ntunnen veren virtaavan lämpimästi läpi ruumiini, kuten entisaikoina,\nennen sortumistani, ja minä päätin tunnustella tilannetta pienellä\nkepposella.\n\n\"Muuten en tarkoittanut teitä seuratessani silloin kerran teitä\",\nsanoin; \"tarkoitin sisartanne.\"\n\n\"Sisartaniko?\" sanoo hän ylenmäärin hämmästyneenä. Hän pysähtyy,\nkatsoo minuun, odottaa tosiaankin vastausta. Hän kysyi aivan\ntosissaan.\n\n\"Niin\", vastasin. \"Hm. Siis nuorempaa niistä kahdesta naisesta, jotka\nkulkivat edelläni.\"\n\n\"Nuorempaako? Niinkö? Ahaa!\" Hän purskahti nauruun, äänekkääseen,\nsydämelliseen kuin lapsi. \"Mutta olettepa te viekas! Sanoitte sen\nvain saadaksenne minut ottamaan pois harson. Eikö niin? Kyllä minä\nkäsitin. Mutta siitä saatte rangaistuksen.\"\n\nAloimme nauraa ja lörpötellä, juttelimme lakkaamatta koko ajan, en\ntiennyt oikein mitä sanoin, olin niin iloinen. Hän kertoi nähneensä\nminut kerran ennen, kauan sitten, teatterissa. Minulla oli ollut\nkolme toveria mukana, ja minä olin käyttäytynyt kuin hullu; olin\nvarmaankin ollut pöhnässä silloinkin, ikävä kyllä!\n\nMistä hän niin päätteli?\n\nNiin, minä olin nauranut niin kovin.\n\nVai niin. No niin, minä nauroin paljon niihin aikoihin.\n\nMutta ette enää?\n\nOoh, kyllä nytkin. Elämä on ihanaa!\n\nLähestyimme Karl Johania. Hän virkkoi: \"Tämän kauemmaksi emme enää\nmene!\" Ja me läksimme kulkemaan jälleen Universitet-katua. Tultuamme\nsuihkukaivon kohdalle hiljensin hiukan kulkuani, tiesin, etten saisi\nenää saattaa kauemmaksi.\n\n\"Niin, nyt teidän siis täytyy kääntyä takaisin\", sanoi hän ja\npysähtyi.\n\n\"Niin kai täytyy\", vastasin.\n\nMutta hetkisen kuluttua hän arveli, että minä kyllä voisin tulla\nmukaan ulko-ovelle saakka. Herrajumala, eihän se ollut hullua. Vai\nmitä?\n\n\"Ei\", sanoin minä.\n\nMutta seisoessani ulko-ovella ryntäsi koko kurjuuteni jälleen\nkimppuuni. Kuinka saatoinkaan pysyä tarmokkaana, kun olin niin perin\njuurin sortunut? Tässä minä seisoin nuoren naisen edessä, likaisena,\nraihnaisena, nälän runtelemana, pesemättömänä, vain puoliksi\npukeutuneena, — siitä voi ihan vajota maahan. Tekeydyin pieneksi,\nkumarsin vaistomaisesti ja virkoin:\n\n\"Mahtanenko enää tavata teitä?\"\n\nTuskin toivoinkaan tapaavani häntä enää, toivoin melkein jyrkkää\nkieltoa, joka teristäisi minua ja tekisi minut välinpitämättömäksi.\n\n\"Kyllä\", sanoi hän hiljaa, melkein kuulumattomasti.\n\n\"Milloin?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\nÄänettömyys.\n\n\"Ettekö tahdo olla niin kiltti ja ottaa harsoa pois vain\nsilmänräpäykseksi\", sanoin, \"jotta voisin nähdä, kenen kanssa olen\npuhunut. Vain silmänräpäykseksi. Jotta saisin nähdä kenen kanssa olen\npuhunut.\"\n\nÄänettömyys.\n\n\"Voitte tavata minut täällä ulkopuolella tiistai-iltana\"! sanoo hän.\n\"Haluatteko?\"\n\n\"Kyllä, rakas, saanko luvan!\"\n\n\"Kello kahdeksan.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\nSivelin kädelläni hänen viittaansa, puistelin lumen siitä, vain\nsaadakseni tekosyyn koskettaa häntä; minulle oli nautintoa olla hänen\nläheisyydessään.\n\n\"Sitten ette saa uskoa kovin hulluja minusta\", sanoi hän. Hän hymyili\njälleen.\n\n\"En...\"\n\nÄkkiä hän teki päättävän liikkeen ja nosti harson otsalle; seisoimme\nsiinä katsellen toisiamme sekunnin ajan. Ylajali! sanoin. Hän\nkurottausi, kietaisi kätensä kaulaani ja suuteli minua keskelle\nsuuta. Yhden ainoan kerran, nopeasti, päihdyttävän nopeasti, keskelle\nsuuta. Tunsin, miten hänen rintansa aaltoili, hän läähätti ankarasti.\n\nJa silmänräpäyksessä tempautui hän käsistäni, huusi hyvää yötä,\nhätääntyneesti, kuiskaten, kääntyi ja läksi juoksemaan portaita ylös,\nsanomatta sen enempää...\n\nUlko-ovi läiskähti kiinni.\n\nSeuraavana päivänä satoi vielä enemmän lunta, raskasta, vedensekaista\nlunta, suuria märkiä höytäleitä, jotka putosivat alas ja muuttuivat\nsohjuksi. Ilma oli raaka ja jäätävä.\n\nOlin herännyt jokseenkin myöhään, pää merkillisen pökertyneenä illan\nmielenliikutusten jälkeen, sydän päihtyneenä kauniista kohtauksesta.\nHurmauksessani olin lepäillyt hetkisen valveilla ja ajatellut\nYlajalia rinnallani; levittänyt käsivarteni, syleillyt itseäni ja\nsaanut uudelleen kupillisen maitoa sekä heti sen jälkeen pihvin, enkä\nenää ollut nälissäni; hermoni vain olivat jälleen kovin kiihtyneet.\n\nLäksin pukumyymälöihin. Pälkähti päähäni, että ehkäpä saisin\nkäytetyt liivit halvalla hinnalla, jotkin, jotka voisin pitää nutun\nalla, yhdentekevää minkälaiset. Nousin portaita ylös myymälään ja\nsain käsiini liivit, joita aloin tarkastella. Siinä hommaillessani\nkulki muuan tuttava ohi, hän nyökkäsi ja huusi minulle, minä jätin\nliivit ja menin alas hänen luokseen. Hän oli teknikko ja oli menossa\nkonttoriin.\n\n\"Tulkaas mukaan ottamaan lasi olutta\", sanoi hän. \"Mutta tulkaa pian,\nminulla ei ole paljon aikaa... Mikä se nainen oli, jonka kanssa\nkävelitte eilen illalla?\"\n\n\"Kuulkaahan\", mustasukkaisena yksistään hänen ajatukselleen, \"jospa\nse olikin rakastettuni?\"\n\n\"Peijakas sentään!\" sanoi hän.\n\n\"Niin, se päätettiin eilen illalla.\"\n\nOlinpa nolannut hänet, hän uskoi minua empimättä. Ajoin hänet\nvalheita täyteen, päästäkseni hänestä jälleen vapaaksi, me saimme\noluemme, joimme ja läksimme.\n\n\"Huomenta sitten!\" \"Kuulkaas\", sanoi hän äkkiä, \"olen teille velkaa\nmuutamia kruunuja, ja ikävää etten ole maksanut niitä takaisin aikoja\nsitten. Mutta nyt saatte ne ensi tilassa.\"\n\n\"Kiitos vain\", vastasin. Mutta minä tiesin, ettei hän koskaan\nmaksaisi minulle takaisin niitä kruunuja.\n\nOlut nousi, ikävä kyllä, heti päähäni, tulin hyvin kuumaksi. Muisto\nillan seikkailuista otti minut valtoihinsa, saattoi minut melkein\nhämmennyksiin. Entäpä, jos hän ei tulisikaan tiistaina! Jospa\nhän alkaisi mietiskellä asiaa tarkemmin, ryhtyisi epäilemään!...\nEpäilemään mitä?... Ajatukseni vilkastuivat ja alkoivat askarrella\nsiinä rahajutussa. Pelästyin, ankara kauhu itseäni kohtaan valtasi\nminut. Varkaus palautui mieleeni kaikkine! yksityiskohtineen, näin\npikku puodin, tiskin, laihan käteni rahoja ottaessani, ja minä\nkuvittelin, miten poliisi menettelisi tullessaan minua vangitsemaan.\nRaudat käsiin ja jalkoihin, ei, ainoastaan käsiin, ehkäpä vain yhteen\nkäteen, aitaus, päivystäjän pöytäkirja, hänen kynänsä rapina, ehkäpä\nhän otti uuden kynän tämän asian johdosta, hänen katseensa, hänen\nvaarallinen katseensa: No, herra Tangen? Koppi, ikuinen pimeys...\n\nHm. Puin ankarasti nyrkkiäni rohkaistakseni itseäni, astelin yhä\nnopeammin ja tulin Suurtorille. Siellä istahdin.\n\nEi mitään lapsellisuuksia! Kuinka herrannimessä voitaisiin todistaa,\nettä olin varastanut? Sitä paitsi ei puotipoika uskaltaisi nostaa\nmelua, vaikkapa hän jonakin päivänä sattuisi muistamaan, miten kaikki\noli tapahtunut, olihan hänelle paikkansa kyllin rakas. Ei mitään\nmelua, ei mitään kohtauksia, jos saisi luvan pyytää!\n\nMutta nuo rahat painoivat kuitenkin synnillisesti taskussani eivätkä\nsuoneet minulle rauhaa. Ryhdyin tutkistelemaan itseäni ja pääsin\nselville, että olin ollut onnellisempi ennen, silloin kun kuljin ja\nkärsin aivan rehellisenä. Ja Ylajali! Enkö ollut painanut häntäkin\nalas synnillisillä käsilläni! Herrajumala! Herra, minun Jumalani!\nYlajali!\n\nTunsin olevani aika pöhnässä, hypähdin äkkiä pystyyn ja menin suoraa\npäätä elefanttiapteekin luona olevan pullamuijan luo. Voisin vielä\nkohoutua huonosta maineesta, se ei olisi lainkaan myöhäistä, minä\nnäyttäisin maailmalle, että kykenisin sellaiseen! Matkalla sain rahat\nvalmiiksi, pidin jokaista äyriä kädessäni, kumarruin muijan pöydän\nyli ikään kuin haluaisin ostaa jotakin ja iskin ilman muuta rahat\nhänen käteensä. En sanonut sanaakaan, poistuin heti.\n\nMiten ihanalta tuntuikaan olla kunniallinen ihminen jälleen!\nTyhjät taskuni eivät enää rasittaneet, minusta oli nautinto olla\njälleen rahattomana. Kun oikein ajattelin, olivat nuo rahat itse\nasiassa tuottaneet minulle paljon salaista huolta, olin tosiaankin\nvavistuksella ajatellut niitä kerran toisensa jälkeen, en ollut\nmikään kivettynyt sielu, rehellinen luontoni oli noussut kapinaan\ntuota alhaista tekoa vastaan. Jumalan kiitos, minä olin noussut\nomassa tietoisuudessani. Tehkääpä kuten minä sanoin katsellessani\nvilisevää toria. Tehkääpä vain kuten minä! Minä olin ilahduttanut\nvanhaa, köyhää pullamuijaa, niin että kelpasi, hän oli aivan\ntyrmistynyt. Tänä iltana hänen lapsensa eivät menisi nälkäisinä\nsänkyyn... Minä reipastutin itseäni noilla ajatuksillani ja olin sitä\nmieltä, että olin menetellyt erinomaisesti. Jumalan kiitos, rahat\nolivat nyt poissa käsistäni.\n\nPäihtyneenä ja hermostuneena astelin katua ja pöyhistelin. Ilo siitä,\nettä voisin mennä puhtaana ja kunniallisena Ylajalia vastaan, sai\nminut kokonaan valtoihinsa, minulla ei ollut enää mitään tuskia,\npääni oli kirkas ja selkeä, tuntui kuin se olisi ollut pelkkää\nvaloa täynnä, tuo pää, joka lepäsi hartioillani. Sain halun tehdä\nkoirankujeita, suorittaa hämmästyttäviä asioita, panna kaupungin\nylösalaisin ja mekastaa. Koko Graendse-kadulla esiinnyin kuin\nhullu mies, korvissani hiukan suhisi, ja aivoissani oli humala\ntäydessä vauhdissa. Rohkeuteni innostamana sain päähäni mennä\nilmoittamaan ikäni eräälle kaupunginpalvelijalle, joka muuten ei\nollut lausunut sanaakaan, ottaa häntä kädestä, katsoa tutkivasti\nhäntä silmiin ja jättää hänet jälleen, ilman mitään selityksiä.\nPanin merkille vivahdukset ohikulkevien äänessä ja naurussa,\nkatselin muutamia pikkulintuja, jotka hyppelivät edessäni kadulla,\nrupesin tarkastelemaan katukivien ilmeitä ja keksin kaikenlaisia\nmerkkejä ja kummallisia kuvioita niissä. Tällä välin olin tullut\nSuurkäräjätorille.\n\nÄkkiä pysähdyn tuijottamaan ajureihin. Ne astelevat jutellen\nsiinä vaunujensa ympärillä, hevoset nuokkuvat päin ilkeätä säätä.\nTulkaa! sanoin ja tuuppasin itseäni kyynärpäälläni. Menin nopeasti\nensimmäisen ajurin luo ja nousin vaunuihin. Ullevoldin tie 37!\nhuudahdin. Ja me läksimme ajamaan.\n\nMatkalla alkoi ajuri vilkuilla taaksensa, kumartua ja tirkistää\nvaunuun, missä istuin kuomun alla. Oliko hän alkanut epäillä? Kaiketi\nminun kehno pukuni oli herättänyt hänen huomiotaan.\n\n\"Minun on tavattava eräs mies!\" huudahdin hänelle ehtiäkseni ennen\nhäntä, ja selitin hänelle vakuuttavasti, että minun ehdottomasti piti\ntavata tuo mies.\n\nPysähdymme n:o 37:n edustalla, minä hyppään alas vaunuista, juoksen\nportaita ylös, aivan kolmanteen kerrokseen, tartun kellonnauhaan ja\ntempaisen, kello kilahti kuusi, seitsemän kertaa sisäpuolella.\n\nPalvelustyttö tulee avaamaan, panen merkille, että hänellä\non kultaiset korvarenkaat ja mustat lastinkinapit harmaassa\nhameenvyötärössä. Hän katsoo kauhuissaan minuun.\n\nKysyn Kierulfia, Joakim Kierulfia, jos niin täytyi sanoa,\nviljakauppiasta...\n\nPalvelustyttö pudistaa päätään.\n\n\"Ei täällä asu ketään Kierulfia\", sanoo hän.\n\nHän tuijottaa minuun, tarttuu oveen, valmiina vetämään sen kiinni.\nHän ei yrittänytkään hakea miestä, hän näytti tosiaankin tuntevan\nhenkilön, jota kysyin, kun hän vain haluaisi ajatella uudelleen, tuo\nlaiska otus. Minä suutuin, käänsin hänelle selkäni ja juoksin alas\nportaita jälleen.\n\n\"Hän ei ollut siellä!\" huusin ajurille.\n\n\"Eikö hän ollut siellä?\"\n\n\"Ei. Ajakaa Tomte-kadulle numeroon 11.\"\n\nOlin ankaran suuttumuksen vallassa ja ilmaisin sitä hiukan\najurillekin, hän uskoi aivan varmasti, että elämä oli kysymyksessä,\nja hän läksi empimättä ajamaan. Hän iski lujasti hevosta selkään.\n\n\"Mikä miehen nimi on?\" kysyi hän kääntyen pukillaan.\n\n\"Kierulf, viljakauppias Kierulf.\"\n\nAjuristakin tuntui, että sellainen mies oli olemassa. Eikö hänellä\nollut tapana kulkea vaaleassa takissa?\n\n\"Mitä?\" huudahdin, \"vaaleassa takissa? Oletteko hullu? Luuletteko\nminun hakevan teekuppia?\" Tuo vaalea takki tuli kuuluviin hyvin\nsopimattomasti, turmeli koko miehen ajatuksissani, minkälaiseksi olin\nhänet ajatellut.\n\n\"Minkä sanoittekaan hänen nimekseen? Kierulf?\"\n\n\"Tietysti\", vastasin, \"onko siinä jotakin merkillistä! Nimi ei miestä\npilaa.\"\n\n\"Eikös hän ole punatukkainen?\"\n\nNo saattoihan olla, että hänellä oli punainen tukka, ja kun ajuri\nmainitsi sen, olin äkkiä päässyt varmuuteen, että hän oli oikeassa.\nTunsin kiitollisuutta tuota ajuriparkaa kohtaan ja sanoin hänelle,\nettä hän oli arvannut miehen aivan oikein, asianlaita oli tosiaankin\nniin kuin hän sanoi, olisi suorastaan harvinaista, sanoin, nähdä\nsellaista miestä ilman punaista tukkaa.\n\n\"Mahtaa olla sama, jota olen kyydinnyt pari kertaa\", sanoi ajuri.\n\"Hänellä oli pahkakeppi?\"\n\nTämä teki miehen ilmieläväksi minulle ja minä virkoin:\n\n\"He-hee, eipä vielä kukaan liene nähnyt sitä miestä ilman\npahkakeppiä, joten siis voitte olla varma, aivan varma.\"\n\nNiin, oli selvää, että se oli sama mies, jota hän oli kyydinnyt. Hän\nmuisti hänet jälleen...\n\nJa me ajoimme niin että hevosenkengät säkenöivät.\n\nTässä kiihtyneessä tilassani en ollut hetkeksikään kadottanut\nmielenmalttiani. Ajamme ohi erään poliisin, ja minä panen merkille,\nettä hänellä on numero 69. Tuo numero iskee tajuntaani hirvittävän\nselvänä, 69, tarkalleen 69, en sitä unohda!\n\nNojauduin taaksepäin vaunuissa, mitä hulluimpien päähänpistojen\nvallassa, vetäydyin piiloon kuomun alle, jotta kukaan ei näkisi minun\nliikuttelevan huuliani, ja ryhdyin idioottimaisesti juttelemaan\nitsekseni. Hulluus riehuu aivoissani, ja minä annan sen riehua, olen\ntäysin tietoinen, että olen vaikutelmien vallassa, joita en voi\nhallita. Aloin nauraa, hiljaa, intohimoisesti, syyttä suotta, vielä\nhilpeänä ja päihtyneenä niistä parista olutlasillisesta, jotka olin\njuonut. Vähitellen raukenee kiihtymykseni, rauhallisuuteni rupeaa\npalautumaan. Tunsin kylmyyttä haavoittuneessa sormessani, ja minä\npistin sen paidankauluksen alle, lämmittääkseni sitä hiukan. Ja niin\ntulimme Tomte-kadulle. Ajuri pysäyttää.\n\nAstun alas vaunuista, kiiruhtamatta, ajattelematta, veltosti,\npää raskaana. Menen sisään portista, tulen takapihalle, jonka\npoikki kuljen, näen oven, josta menen sisälle ja saavun käytävään,\njonkinlaiseen etuhuoneeseen, jossa on kaksi ikkunaa. Siellä on kaksi\nmatka-arkkua päälletysten eräässä nurkassa ja pitkällä seinällä\nvanha maalaamaton sohvapenkki, jolla on peitto. Oikealta seuraavasta\nhuoneesta kuulen ääniä ja lasten kirkunaa ja yläpuolelta, toisesta\nkerroksesta, rautalevyn takomista. Kaiken tämän huomaan heti sisälle\ntultuani.\n\nMenen kiiruhtamaan läpi huoneen vastapäiselle ovelle kiiruhtamatta,\najattelematta pakoa, avaan senkin ja tuleni Vognmand-kadulle. Luon\nsilmäyksen taloon, jonka kautta olen kulkenut: Täysihoitoa ja\nhuoneita matkustajille.\n\nPäähäni pälkähtää yrittää mennä matkoihini, varastautua pois ajurin\nluota, joka minua odottaa, kuljen! hyvin järkevästi Vognmand-katua,\npelkäämättä ja tietämättä menetteleväni millään tavoin hullusti.\nKierulf, tuo villakauppias, joka niin kauan oli kummitellut\naivoissani, tuo ihminen, jonka luulin olevan olemassa ja jota minun\nväittämättä piti tavata, oli joutunut pois ajatuksistani, syrjäytynyt\nmuiden hullujen mielijohteiden ohella, jotka tulivat ja menivät\nvuoronsa jälkeen, en muistanut häntä enää kuin aavistuksena, muistona\nvain.\n\nPääni alkoi selvitä selviämistään sitä mukaa kuin astelin eteenpäin,\ntunsin oloni raskaaksi ja väsyneeksi ja laahasin jalkojani. Lunta\nsatoi yhä suurin, raskain höytälein. Vihdoin saavuin Grönlandin\nkaupunginosaan aivan kirkon luo, missä istahdin penkille levähtämään.\nKaikki ohikulkijat katsoivat minua hyvin ihmeissään. Vaivuin\nmietteisiini.\n\nHyvä Jumala, miten huonosti nyt oli laitani! Olin niin perinpohjin\nkyllästynyt ja väsynyt koko kurjaan elämääni, etten katsonut enää\nmaksavan vaivaa kamppailla sen ylläpitämiseksi. Vastoinkäyminen oli\nottanut ylivallan, se oli ollut liian ankara, olin niin merkillisen\nsortunut, aivan kuin varjo siitä, mitä kerran olin ollut. Hartiani\nolivat lysähtäneet alas, aivan toiselle puolelle, ja minulle oli\ntullut tavaksi kulkea hyvin kumarassa, säästääkseni vointini mukaan\nrintaani. Olin tarkastellut ruumistani pari päivää sitten, keskellä\npäivää huoneessani, ja olin seisonut ja itkenyt koko ajan. Olin\nkulkenut samassa paidassa monta viikkoa, se oli aivan jäykkänä\nvanhasta hiestä ja hieronut napani rikki, haavasta tuli hiukan\nveristä visvaa, mutta se ei tehnyt kovin kipeää, oli vain surullista\npitää tuota haavaa keskellä vatsaa. En mahtanut sille mitään,\neikä se tahtonut parantua itsestään, puhdistin sitä, kuivasin sen\nhuolellisesti ja vedin saman paidan jälleen ylleni. Eihän sille\nvoinut mitään...\n\nIstun siinä penkillä ajatellen kaikkea tätä ja olen jokseenkin\nalakuloinen. Olin kyllästynyt itseeni, jopa kätenikin tuntuivat\nminusta vastenmielisiltä. Tuo veltto, paatunut ilme käden selässä\nkiusaa minua, tuottaa minulle harmia, nähdessäni laihat sormeni\ntunnen kiukkua, minä vihaan koko kuihtunutta ruumistani ja minua\nkauhistaa pitää sitä, tuntea sen olemassaoloa. Herrajumala, kunpa\nvain tästä tulisi loppui Halusin kuolla.\n\nKerrassaan masentuneena, tahrattuna ja alennettuna omassa\ntietoisuudessani nousin koneellisesti ylös ja aloin astella kotiin\npäin. Matkalla kuljin ohi erään porttikäytävän, missä oli luettavana:\n\"Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle.\" — Vanhoja\nmuistoja! lausuin, ja muistin entisen Hammersborgin-huoneeni,\npienen keinutuolin, sanomalehtitapetin alhaalla oven pielessä,\nmajakanjohtajan ilmoituksen ja leipuri Fabian Olsenin vastaleivotun\nleivän. Niinpä niin, minulla oli paremmat olot silloin kuin nyt,\neräänä yönä olin kirjoittanut kymmenen kruunun alakertajutun, nyt en\nvoinut enää kirjoittaa mitään, en ollenkaan kyennyt kirjoittamaan\nmitään, pääni tuli tyhjäksi heti kun yritin. Niin, aioin tehdä tästä\nnyt lopun! Ja minä astelin astelemistani.\n\nKuta lähemmäksi talouskauppaa tulin, sitä selvemmäksi muuttui\npuoliksi vaistomainen tunteeni, että lähestyin vaaraa, mutta minä\npysyin aikeessani, minä tahdoin ilmiantaa itseni. Menen rauhallisesti\nportaita ylös, ovella kohtaan pienen tytön, joka kantaa kuppia\nkädessään, ja minä pääsen hänen ohitsensa ja suljen oven. Puotipoika\nja minä seisomme toistamiseen vastatusten, kahden kesken.\n\n\"No\", sanoo hän, \"nyt on hirvittävä ilma.\"\n\nMitä varten tämä kiertotie? Miksi hän ei pidättänyt minua heti? Minä\nvihastuin ja sanoin:\n\n\"Minä en nyt ollenkaan tullut lörpöttelemään ilmasta.\"\n\nTämä kiivauteni hämmästyttää häntä, hänen pienet kamasaksanaivonsa\ntyrmistyvät, hänen päähänsä ei ollut lainkaan pälkähtänyt, että olin\npettänyt häntä viidellä kruunulla.\n\n\"Ettekö siis tiedä, että olen kähveltänyt teiltä?\" lausun\nkärsimättömänä ja läähätän ankarasti, vapisen, olen valmis käyttämään\nväkivaltaa, jollei hän heti käy asiaan.\n\nMutta miesparka ei aavista mitään.\n\nTaivas sentään, minkälaisten tyhmien ihmisten parissa täytyy elää!\nMinä haukun häntä, selitän hänelle perinjuurisesti, miten kaikki\noli tapahtunut, näytän hänellä missä seisoin ja missä hän seisoi\ntapahtuman aikana, missä rahat olivat olleet, miten olin koonnut ne\nkäteeni ja puristanut käteni kiinni — ja hän käsittää kaiken! mutta\nei kuitenkaan tee minulle mitään. Hän kääntelehtii sinne tänne,\nkuuntelee askelia sivuhuoneesta, pyytää minua puhumaan matalammalla\näänellä ja sanoa lopuksi:\n\n\"Kylläpä menettelittekin hullusti!\"\n\n\"Älkäähän!\" huudahdin halusta sanoa vastaan, ärsyttää häntä, se\nei ollutkaan niin alhainen ja halpamainen teko kuin hän kehnoissa\nmyyjänaivoissaan kuvitteli. Minä en tietystikään pitänyt rahoja, se\nei olisi koskaan juolahtanut päähänikään, minä puolestani en tahtonut\nniillä hyötyä, nousihan perin rehellinen luontoni sellaista vastaan...\n\n\"Minnekä te sitten ne panitte?\"\n\nMinä annoin ne vanhalle, köyhälle mummolle, sellainen mies minä olin,\nminä en unohtanut kokonaan köyhiäkään...\n\nHän seisoo mietiskellen hetkisen tätä, joutuu nähtävästi ymmälle,\nolinko rehellinen mies vai en. Vihdoin hän virkkaa:\n\n\"Eikö teidän ennemmin olisi pitänyt luovuttaa rahat takaisin?\"\n\n\"Ei, kuulkaapas\", vastaan, \"minä en tahtonut saattaa teitä\npulaan, tahdoin säästää teitä. Mutta siinä on kiitos, kun ollaan\njalomielisiä. Nyt olen täällä selittämässä teille koko juttua, ettekä\nvähääkään häpeä, ette tee mitään lopettaaksenne riidan kanssani.\nSiksipä pesenkin käteni. Muuten annan teille palttua. Hyvästi!\"\n\nLäksin ja iskin oven lujasti kiinni jälkeeni.\n\nMutta palattuani kotiin, huoneeseeni, tuohon surulliseen luolaan,\nlikomärkänä kosteasta lumesta, polvet vapisten päivän vaelluksista,\nmenetin heti paikalla kopeuteni ja masennuin uudelleen. Kaduin\nhyökkäystäni myyjäparan kimppuun, itkin, tartuin kurkkuuni,\nrangaistakseni itseäni kehnosta työstäni, ja teuhasin kamalasti. Hän\noli tietysti ollut hirvittävässä pelossa paikkansa menettämisestä,\nei ollut uskaltanut nostaa mitään melua noista viidestä kruunusta,\njotka liike oli menettänyt. Ja minä olin käyttänyt hänen pelkoaan\nhyväkseni, olin kiusannut häntä äänekkäällä puheellani, iskenyt häntä\njoka sanallani. Ja kaupanhoitaja itse oli kai istunut viereisessä\nhuoneessa valmiina lähtemään katsomaan, mitä meidän kesken tapahtui.\nEi, halpamaisille töilleni ei ollut enää mitään rajaa!\n\nNo, mutta miksi minua ei sitten pidätetty? Asia oli siis saatettu\nloppuun. Olin melkein ojentanut käteni rautoja vastaanottamaan.\nMitään vastarintaa en olisi tehnyt, olisin päinvastoin ollut mukana\nauttamassa. Taivaan ja maan herra, antaisin päivän elämästäni\nsaadakseni yhden onnellisen sekunnin! Koko elämäni yhdestä\nhernerokasta! Kuule minua vain tämän kerran!...\n\nLaskeuduin vuoteelle märissä pukimissani, minulla oli epäselvä\najatus, että ehkäpä kuolisin yöllä, ja käytin viimeiset voimani\njärjestääkseni hiukan vuodettani, jotta aamulla näyttäisi\nsiistimmältä ympärilläni. Panin käteni ristiin ja valitsin asentoni.\n\nSitten äkkiä muistan Ylajalin. Että olinkin unohtanut hänet koko\niltana. Ja sieluuni tunkeutuu jälleen aivan heikosti valoa, pieni\nauringon säde, joka lämmittää minua suloisesti. Tuleepa enemmänkin\naurinkoa, lempeää, hienoa silkkivaloa, joka hivelee minua niin\nhuumaavan ihanasti. Ja aurinko tulee yhä voimakkaammaksi, polttaa\nohimoitani, kuumentaa raskaasti ja hohtavasti lopen laihtuneita\naivojani. Ja vihdoin leimahtaa silmieni edessä hullu säderovio, kuin\nolisi tulessa taivas ja maa, tulta kaikki ihmiset ja eläimet, tulta\nvuoret, tulta perkeleet, helvetti, erämaa, koko maailma tulessa,\nsuitsuava viimeinen päivä käsissä.\n\nSitten en nähnyt enkä kuullut enää mitään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeräsin seuraavana päivänä kauttaaltaan hiessä, koko ruumis kosteana,\nhyvin kosteana. Alussa minulla ei ollut selvää tietoisuutta,\nmitä minulle oli tapahtunut, katselin! kummastellen ympärilleni,\nkeksin olentoni kokonaan muuttuneeksi, tuskin tunsin enää itseäni.\nTunnustelin! käsivarsiani ja jalkojani, hämmästelin, että ikkuna\noli sillä seinällä eikä vastakkaisella, ja hevosten askelet!\npihalta kuuluivat kuin minun yläpuoleltani. Oloni tuntui jokseenkin\npainostavalta.\n\nTukkani hapsotti kosteana ja kylmänä otsallani, kohottausin\nkyynärpäilleni ja katsahdin tyynylle: kosteita hiuksia oli siinäkin,\npieninä tupsuina. Jalkani olivat puutuneet kengissä yöllä, mutta\nniihin ei koskenut, en vain voinut varpaita kovin paljon liikuttaa,\nne olivat niin jäykistyneet.\n\nPäivän kallistuessa iltaan ja hiukan alettua hämärtää nousin\nsängystä ja rupesin puuhailemaan huoneessani. Yrittelin eteenpäin\npienin, varovin askelin, koetin pysyä tasapainossa ja säästin niin\npaljon kuin suinkin jalkojani. En tuntenut suuresti kärsimystä,\nenkä itkenyt, ylipäänsä en ollut surullinen, päinvastoin olin hyvin\ntyytyväinen, mieleeni ei edes juolahtanut, että asiat saattaisivat\nolla toisinkin.\n\nSitten läksin ulos.\n\nAinoa, mikä minua hiukan vaivasi, oli kuitenkin nälkä, vaikka ruoka\ntuottikin minulle tuskaa. Aloin tuntea hitonmoista ruokahalua,\nsisäisesti kalvavaa ruoan himoa, joka tuli yhä pahemmaksi. Se kalvoi\nsäälimättä rintaani, se suoritti siellä hiljaista, kummallista työtä.\nSiellä oli kuin parikymmentä pienenpientä, hienoa eläintä, jotka\npanivat päänsä kallelleen ja nakersivat hiukan, olivat hetkisen\naivan hiljaa, alkoivat taas, kaivautuivat sisään ääntä pitämättä ja\nkiiruhtamatta ja jättivät jälkeensä tyhjiä kanavia kaikkialla missä\nliikkuivat...\n\nEn ollut sairas mutta voimaton ja aloin hikoilla. Aikomukseni oli\nmennä Suurtorille hiukan levähtämään, mutta matka oli pitkä ja\nrasittava, vihdoin viimein olin sentään melkein perillä, seisoin\ntorin ja Tornikadun kulmassa. Hiki valui silmiini, kostutti\nsilmälasini ja sokaisi näköni, ja olin juuri pysähtynyt kuivatakseni\nitseäni hiukan. En huomannut, missä seisoin, en sitä ajatellut, melu\nympärilläni oli hirvittävä.\n\nÄkkiä kajahtaa huuto, kylmä, terävä varoitus. Kuulen tämän huudon,\nkuulen sen vallan hyvin ja heittäydyn hermostuneesti syrjään, astun\naskelen niin nopeasti kuin huonoilta jaloiltani saatoin. Hirvittävän\nsuuret leipävankkurit kulkevat ohitseni ja pyörä sipaisee nuttuani;\njos olisin ollut hiukan pikaisempi, olisin päässyt vahingoittumatta.\nOlisinhan ehkä voinut olla hiukan pikaisempi, vain hiukkasen\nnopeampi, jos olisin ponnistautunut; sille ei mitään voinut, toiseen\njalkaani koski, pari varvastani oli murskaantunut, tuntui kuin ne\nolisivat kiertyneet yhteen kengässä.\n\nLeivänajaja pidättää hevosia kaikin voimin, käännähtää vankkureilla\nja kysyy kauhuissaan, miten kävi. Niin, olisi voinut käydä paljon\nhullummin... ehkä se ei ollut niin vaarallista... en luule minkään\nmurskaantuneen... Oo, ei mitään...\n\nLaahustin penkille niin nopeasti kuin voin, nuo monet ihmiset,\njotka pysähtyivät katsoa töllöttämään minuun, olivat tehneet\nminut noloksi. Oikeastaan se ei ollut mikään kuolinisku, se oli\nkäynyt verrattain onnellisesti, kun nyt kerran onnettomuuden piti\ntapahtua. Pahinta oli, että kenkäni oli painautunut rikki, pohja\noli irtautunut naulauksesta. Nostin jalkaani ja huomasin verta\nrepeämässä. No, tahallaan ei sitä ollut tehty kummallakaan puolella,\nmiehen tarkoituksena ei ollut pahentaa asiaani, hän näytti hyvin\nmurheelliselta. Ehkäpä, jos olisin pyytänyt häneltä pienen leivän\nkuormasta, sen olisin myös saanut. Hän olisi varmaankin ilolla\nantanut sen minulle. Jumala ilahuttakoon häntä vastalahjalla siellä,\nmissä on!...\n\nMinulla oli kova nälkä, enkä tiennyt, miten olisin tyydyttänyt\nhirvittävää ruokahaluani. Vääntelehdin sinne tänne penkillä\nja painoin rintani aivan polviani vasten, olin melkein poissa\nsuunniltani. Pimeän tultua laahustin raatihuoneen luo — Jumala\ntietää, miten sinne pääsin — ja kävin istumaan pilariaidan reunalle.\nRevin taskun irti nutustani ja ryhdyin sitä pureksimaan, muuten ilman\nmitään tarkoitusta, synkkänä, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin,\nkuitenkaan näkemättä mitään. Kuulin muutamien pikkulasten leikkivän\nympärilläni ja tajusin vaistomaisesti, kun joku kävelijä kulki ohi,\nmuuta en huomannut.\n\nSitten yhtäkkiä pälkähtää päähäni lähteä johonkin alapuolella olevaan\nmyymälään saamaan palasen raakaa lihaa. Nousen ja menen aidan yli,\nmyymäläkaton toiseen päähän ja astun alas. Kun olin tullut melkein\nlihamyymälään, huusin ylöspäin porrasaukkoa kohti ja kieltelin\ntulemasta ikään kuin olisin puhunut koiralle, ja käännyin rohkeasti\nensimmäisen teurastajan puoleeni minkä tapasin.\n\n\"Ah, olkaa niin hyvä ja antakaa yksi luu koiralleni!\" lausuin. \"Vain\nyksi luu, siinä ei tarvitse olla mitään lihaa, se vain tarvitsee\nsuuhunsa jotain kannettavaa.\"\n\nSain luun, mainion pikku luun, missä oli vielä hiukan lihaakin ja\npistin sen nuttuni sisälle. Kiitin miestä niin sydämellisesti, että\nhän katsahti hämmästyneesti minuun.\n\n\"Kylläpä vaan\", mumisin, \"teitte sangen kiltisti.\"\n\nJa minä menin ulos. Sydämeni jyskytti ankarasti.\n\nPujahdin Smedgangelle, niin pitkälle kuin pääsin ja pysähdyin erään\nränstyneen takapihaportin eteen. Ei näkynyt valoa miltään suunnalta,\noli siunatun pimeää ympärilläni, ryhdyin jyrsimään luuta.\n\nSe ei maistunut miltään, tuore veren haju lähti luusta, ja minun\ntäytyi aivan heti ryhtyä oksentamaan. Yritin uudelleen; jos vain\nvoisin pitää sen sisälläni, tekisi se kyllä vaikutuksensa, oli vain\nsaatava pysymään se sisällä. Mutta oksensin jälleen. Minä suutuin,\niskin hampaani kiivaasti lihaan, kiskoin irti pienen palan ja\nnielin sen väkisin. Sekään ei auttanut, heti kun pienet lihapalat\nolivat lämminneet vatsassa, ne tulivat ylös. Puin hurjistuneena\nnyrkkiäni, purskahdin avuttomaan itkuun ja jyrsin kuin hullu, itkin\nniin että luu kastui kyynelistä, itkin kuin sydän pakahtuisi ja\noksensin taas. Ja minä kirosin kovalla äänellä kaikki maailman\nvallat helvettiin. Hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä lähellä, ei\nvaloa, ei melua. Olen mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa,\nläähätän raskaasti ja äänekkäästi ja itken hammasta kiristäen aina\nkun minun täytyy oksentaa ulos nuo lihapalat, jotka ehkä saattaisivat\ntyynnyttää hiukan nälkääni. Kun se ei auta lainkaan, yritänpä\nkuinka monta kertaa hyvänsä, sinkoan viimein luun vasten porttia,\nmitä hurjimman vihan vallassa, raivostuksen yllyttämänä, huudan ja\nuhkailen ankarasti taivasta kohti, ärjyn Jumalan nimeä käheästi\nja kouristan sormeni kuin kynsiksi... Sanon sinulle, sinä taivaan\npyhä Baali, ettet ole olemassa, mutta jos olisit, kiroaisin sinua\nniin, että taivaasi vapisisi helvetin tulesta. Sanon sinulle, minä\nolen tarjonnut sinulle palvelustani ja sinä olet sen evännyt, sanon\nsinulle, olet työntänyt minut pois, ja minä käännän sinulle ainiaaksi\nselkäni, koska et tuntenut etsikkoaikaasi. Sanon sinulle, tiedän\nkuolevani, ja sittenkin sinua pilkkaan, sinä taivaan Jumala ja Apis,\naivan kuoleman kynnyksellä. Sinä olet käyttänyt väkivaltaa minua\nvastaan etkä tiedä, että minä en koskaan taivu vastoinkäymisessä.\nEikö sinun olisi pitänyt tietää sitä? Eikö sydämeni ole paljastunut\nsinulle unessa? Sanon sinulle, koko elämäni, jokainen veripisarani\nriemuitsee saadessaan pilkata sinun armoasi. Tästä hetkestä lähtien\nminä luovun kaikista sinun töistäsi ja koko sinun olemuksestasi, minä\nkiroan ajatustanikin, jos se jälleen sinua ajattelee, ja raastan\nhuuleni irti, jos ne jälleen nimesi mainitsevat. Minä sanon sinulle,\njos olet olemassa, viimeisen sanani elämässä ja kuolemassa, sanon\nsinulle hyvästi iäksi ja ainiaaksi ja vaikenen ja käännän sinulle\nselkäni ja menen matkoihini...\n\nHiljaista.\n\nVapisen kiihtymyksestä ja väsymyksestä, seison siinä samalla\npaikalla, vielä kuiskaillen kirouksia ja haukkumasanoja, nyyhkytellen\nankaran itkun perästä, kokoon lyyhistyneenä ja velttona mielettömän\nvihanpurkauksen jälkeen. Seison siinä ehkä tunnin verran nyyhkien ja\nkuiskaillen ja pitäen kiinni portista. Kuulen sitten ääniä, parin\nmiehen keskustelua, jotka astelevat Smedgangea pitkin. Poistun\nportilta, kuljeskelen seinävieriä ja saavun jälleen valaistuille\nkaduille. Hoippuessani Youngsbakkea alas alkavat aivoni äkkiä toimia\nmerkilliseen suuntaan. Pälkähtää päähäni, että kurjat hökkelit torin\nalareunassa, rihkamamyymälät ja vanhojen vaatteiden myyntikojut\noikeastaan olivat koko tienoon häväistyksenä. Ne turmelivat koko\ntorin ulkonäön ja tahrasivat kaupunkia, hyi sentään, alas rottelot!\nJa siinä kulkiessani johduin ajattelemaan, mitä maanmittauslaitokseni\ntalon siirtäminen tänne tulisi maksamaan, tuon kauniin rakennuksen,\njoka aina oli miellyttänyt minua niin paljon joka kerta kun olin\nsen ohi kulkenut. Sellaista siirtämistä ei ehkä voitaisi ryhtyä\nsuorittamaan alle 70 000—72 000 kruunun — sievä summa, täytyy\nsanoa, kauniit taskurahat, he-he, aluksi, mitä? Ja minä nyökkäsin\ntyhjällä päälläni ja myönsin, että se oli kaunis taskuraha, jolla\nvoisi alkaa. Koko ruumiini hytkähteli vielä ja silloin tällöin tuli\nvielä syvä nyyhkytys itkun jälkeen.\n\nMinulla oli sellainen tunne, että ruumiissani ei ollut enää paljon\neloa jäljellä, että minä oikeastaan lauloin viimeistä virttäni. Se\nolikin minusta jokseenkin samantekevää, se ei liikuttanut minua\nvähääkään, päinvastoin pyrin alemmas kaupungille, alas silloille,\nyhä kauemmaksi asunnostani. Olisinpa kyllä hyvinkin voinut\nlaskeutua suorastaan kadulle kuolemaan. Kärsimykset tekivät minut\nyhä tunteettomammaksi, murskaantuneessa jalassani jyskytti veri\nankarasti, minusta tuntui kuin olisi kipu kohonnut koko sääreen, eikä\nsekään tehnyt erikoisen kipeää. Olin kestänyt pahempiakin tuskia.\n\nTulin sitten rautatiesillalle. Siellä ei ollut liikettä eikä hälinää,\nvain siellä täällä joku ihminen, joku hamppari tai merimies, joka\nkäveli kädet housuntaskuissa. Huomioni kiintyi erääseen ontuvaan\nmieheen, joka katsoa murjotti minuun, kun sivuutimme toisemme.\nPysäytin hänet vaistomaisesti, nostin hiukan lakkiani ja kysyin,\ntiesikö hän, oliko \"Nunna\" jo matkustanut. Ja sitten en voinut olla\nnapsauttamatta yhden ainoan kerran sormiani aivan miehen nenän\nedessä ja sanomatta: hittovieköön, Nunna, niin! Nunna, jonka olin jo\naivan unohtanut! Ajatus siitä oli kuitenkin uinunut tiedottomasti\nmielessäni, olin sitä kantanut, itse siitä mitään tietämättä.\n\nNiin, peijakas, Nunna oli matkustanut.\n\nEikö hän voinut sanoa, minne se oli lähtenyt?\n\nMies mietiskelee hiukan, seisoo pitemmällä jalallaan ja pitää lyhyttä\nilmassa, lyhyt vavahtelee hiukan.\n\n\"En\", sanoo hän. \"Tiedättekö, mitä se oli täällä lastaamassa?\"\n\n\"En\", vastasin minä.\n\nMutta nyt olin jo unohtanut Nunnan, ja kysyin mieheltä, miten\npitkältä mahtoi olla Holmestrandiin, laskettuna vanhoissa\nmaantieteellisissä peninkulmissa.\n\n\"Holmestrandiin? Luulenpa...\"\n\n\"Tai Vaeblungnaesiin?\"\n\n\"Kuinka minä nyt sanoisinkaan: luulen, että Holmestrandiin...\"\n\n\"Ooh, kuulkaas, tulipa mieleeni\", keskeytin hänet jälleen, \"etteköhän\nolisi niin hyvä ja antaisi minulle hiukan tupakkaa, vain pikkuruisen\npalasen!\"\n\nMinä sain tupakkaa, kiitin miestä hyvin lämpimästi ja läksin\nmenemään. Tupakkaa en ryhtynyt lainkaan käyttämään, pistin sen heti\ntaskuuni. Mies katseli edelleen minuun, ehkäpä olin herättänyt\nhänessä jonkinlaisia epäluuloja, siinä kulkiessani tuo epäilevä katse\nseurasi minua ja minusta tuntui kuin olisi tuo ihminen ajanut minua\ntakaa. Käännyn ympäri ja menen jälleen hänen luokseen, katson häneen\nja sanon:\n\n\"Saumaaja.\"\n\nAinoastaan tuon sanan: saumaaja. En enempää. Katson hyvin tuimasti\nhäneen, sanoessani sitä, minusta tuntui, että tuijotin vallan\nhirmuisesti häneen, kuin olisin katsonut häntä koko ruumiillani enkä\nvain silmilläni. Ja minä seison siinä hetkisen, lausuttuani tuon\nsanan. Sitten hoippuilen rautatietorille jälleen. Mies ei päästänyt\nainoatakaan ääntä, hän vain seurasi minua silmillään.\n\nSaumaaja? Pysähdyin äkkiä. Niin, enkö minä tajunnutkin sitä jo heti:\nolin tavannut ontujan ennenkin. Ylhäällä Graendse-kadulla, eräänä\nkirkkaana aamuna, olin pantannut liivini. Minusta tuntui kuin olisi\niäisyys siitä kulunut.\n\nSeisoessani sitä mietiskelemässä — minä seison nojaten erääseen\ntalon seinään torin ja Havne-kadun kulmassa — hätkähdän äkkiä ja\nkoetan laahustaa tieheni. Kun se ei onnistu, tuijotan teristyneenä\nsuoraan eteenpäin ja puren pään kaikelta hävyltä, mikään ei siinä\nauttanut, — minä seison \"komendöörin\" kanssa vastakkain.\n\nTulen huolimattoman julkeaksi, otanpa askelen syrjäänkin seinän\nviereltä, kiinnittääkseni hänen huomiotaan. Enkä minä tee sitä\nherättääkseni hänen sääliään vaan pilkatakseni itseäni, asettuakseni\nhäpeäpaaluun, olisin voinut heittäytyä kadulle pitkäkseni ja pyytää\n\"komendööriä\" kulkemaan ylitseni, astumaan kasvoilleni. En sano edes\nhyvää iltaa.\n\n\"Komendööri\" aavisti kenties, että minun laitani oli jotenkin\nhullusti, hän hiljensi hiukan kulkuaan, minä sanon, pysäyttääkseni\nhänet:\n\n\"Minun olisi pitänyt tuoda teille jotakin, mutta siitä ei ole\nkuitenkaan tullut mitään.\"\n\n\"Niinkö?\" vastaa hän. \"Teillä ei ole se valmiina?\"\n\n\"Ei, en ole saanut sitä valmiiksi.\"\n\nMutta nyt saa \"komendöörin\" ystävällisyys vedet silmiini, ja minä\nkoetan yskiä vimmatusti, teristääkseni itseäni. \"Komendööri\" sipaisee\nkerran nenäänsä, hän seisoo ja katselee minua.\n\n\"Eikö teillä sitten ole, millä elää?\"\n\n\"Ei\", vastasin minä, \"eihän minulla sitäkään ole. En ole tänäänkään\nsyönyt, mutta...\"\n\n\"Jumala varjelkoon, eihän se käy laatuun, että te saatte kuolla\nnälkään, mies!\" sanoo hän. Ja samassa hän pistää käden taskuunsa.\n\nNyt herää häpeäntunne minussa, minä vetäydyn jälleen seinän viereen\nja tartun siihen, minä seison siinä ja näen \"komendöörin\" kaivelevan\nkukkaroaan, mutta minä en virka mitään. Ja hän ojentaa minulle\nkymmenen kruunua. Hän ei siekaile sen enempää, hän antaa minulle\nyksinkertaisesti kymmenen kruunua. Samalla hän toistaa, ettei käynyt\nlaatuun, että minä saisin kuolla nälkään.\n\nSammaltelin enkä ottanut seteliä heti: tämä oli häpeällistä minun\npuoleltani... se oli myös liian paljon...\n\n\"Kiiruhtakaa nyt!\" sanoo hän ja vilkaisee kelloonsa. \"Olen odottanut\njunaa, mutta tuollahan se tuleekin.\"\n\nOtin rahat, olin aivan lamautunut ilosta enkä saanut enää sanaakaan\nsuustani, en edes kiittänyt.\n\n\"Eihän siitä kannata olla hämillään\", sanoo \"komendööri\" vihdoin,\n\"tiedänhän, että voitte kirjoittaa sen edestä.\"\n\nSitten hän läksi.\n\nKun hän oli kulkenut muutaman askelen, muistankin äkkiä, että en\nollut kiittänyt \"komendööriä\" tästä avusta. Koetin saavuttaa hänet,\nmutta en voinut päästä tarpeeksi nopeasti liikkeelle, jalkani\ntekivät tenän, ja olin yhtä mittaa kompastua nenälleni. Hän eteni\nyhä kauemmaksi. Luovuin yrityksestä, ajattelin huutaa häntä, mutta\nen uskaltanut, ja kun vihdoin kuitenkin rohkaisin itseni ja huusin,\nkerran, kahdesti, oli hän jo kaukana, ääneni oli tullut liian\nheikoksi.\n\nJäin seisomaan siihen käytävälle ja katselemaan hänen jälkeensä, minä\nitkin aivan hiljaa. Enpä ole koskaan moista nähnyt! sanoin itsekseni,\nhän antoi minulle kymmenen kruunua. Menin takaisin ja asetuin siihen,\nmissä hän oli seisonut, ja toistin kaikki hänen liikkeensä. Ja minä\npidin seteliä kyyneleisten silmieni edessä, katselin sitä molemmilta\npuolilta ja aloin sadatella — sadatella tyhjään ilmaan, että se,\nmitä pidin kädessäni, oli täysin oikea raha, se oli kymmenen kruunun\nseteli.\n\nHetkistä myöhemmin — ehkäpä hyvinkin pitkän ajan kuluttua, sillä\noli jo aivan hiljaista kaikkialla — minä merkillistä kyllä seisoin\nTomte-kadun 11:n ulkopuolella. Kun olin siinä seisonut ja koonnut\nhetkisen ajatuksiani ja kummastellut sitä, menin sisään portista\ntoisen kerran, suoraa päätä sinne, missä oli Täysihoitoa ja Huoneita\nMatkustajille. Siellä pyysin yösijaa ja sain heti vuoteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiistai.\n\nPäivänpaiste ja tyyni, ihmeellisen kirkas päivä. Lumi oli poissa,\nkaikkialla elämää ja iloa, hilpeitä kasvoja, hymyä ja naurua.\nSuihkukaivoista nousivat vesisuihkut auringon kultaamina, siintävän\ntaivaan sinertäminä...\n\nPuolenpäivän aikaan läksin asunnostani Tomte-kadun varrella, missä\nedelleen asuin ja missä minulla oli hyvä olla, ja menin kaupungille.\nOlin sangen iloisella mielellä ja kuljeskelin koko iltapäivän\nvilkasliikkeisimpiä katuja ja katselin ihmisiä. Jo ennen kello\nseitsemää iltasella poikkesin P. Olavin torille ja tarkastelin salaa\nnumero 2:n ikkunoita. Tunnin kuluttua näkisin hänet! Astelin tuntien\nkevyttä, ihanaa pelkoa koko ajan. Mitähän tulisi tapahtumaan? Mitä\nminä osaisin sanoa, kun hän saapuisi portaita alas? Hyvää iltaa,\nneiti? Tai ainoastaan hymyilisin? Päätin lykätä hymyni myöhemmäksi.\nTietysti kumartaisin hänelle syvään.\n\nKiiruhdin pois, hiukan häpeissäni, että olin niin aikaisin\nodottamassa, kävelin Karl Johania jonkin aikaa pidin silmällä\nyliopiston kelloa. Kun kello tuli kahdeksan, läksin jälleen\nUniversitet-katua ylös. Matkalla juolahti mieleeni, että saapuisin\nehkä pari minuuttia liian myöhään, ja minä pinnistin kulkuani minkä\njaksoin. Jalkani oli hyvin kipeä, muuten minulta ei puuttunut mitään.\n\nJa minä pysähdyin suihkukaivon luo ja huoahdin, seisoin siinä hyvin\nkauan ja katselin numero 2:n ikkunoihin, mutta hän ei tullut. No,\nminä odottaisin kyllä, minulla ei ollut mitään kiirettä, hänellä oli\nehkä esteitä. Ja odotin jälleen. Enköhän vain ollut uneksinutkin koko\njuttua? Oliko se ensimmäinen kohtaus tapahtunut kuvitteluissani sinä\nyönä, jolloin olin kuumeessa? Neuvottomana aloin mietiskellä asiaa\nenkä tuntenut olevani lainkaan varma asiastani.\n\n\"Hm!\" sanottiin takanani.\n\nKuulin tuon yskäisyn, kuulin myös keveitä askelia läheltäni, mutta en\nkääntynyt, tuijotin vain edessäni olevaan suureen ulko-oveen.\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanottiin sitten.\n\nUnohdan hymyillä, en edes tartu hattuuni, kummastun niin kovin\nnähdessäni hänen tulevan siltä suunnalta.\n\n\"Oletteko odottanut kauan?\" sanoo hän, ja hän hengittää nopeasti\nkävelyn jälkeen.\n\n\"En suinkaan, tulin juuri hetki sitten\", vastasin. \"Ja sitä paitsi,\nmitäpä siitä, vaikka olisin odottanut kauankin? Ajattelin muuten\nteidän tulevan toiselta suunnalta?\"\n\n\"Olin saattamassa äitiä erään perheen luo, äiti on poissa kotoa tänä\niltana.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoin.\n\nNyt olimme vaistomaisesti alkaneet kävellä. Muuan poliisi seisoo\nkadun kulmauksessa ja katselee meitä.\n\n\"Mutta minnekä me oikeastaan menemme?\" sanoo hän ja pysähtyy.\n\n\"Sinne, minne tahdotte, vain sinne, minne tahdotte.\"\n\n\"Uh, niin, mutta on niin ikävä määrätä sitä itse.\"\n\nÄänettömyys.\n\nLausun sitten, vain sanoakseni jotakin: \"Huomaan, että teidän\nikkunanne ovat pimeät.\"\n\n\"Niin, kyllä!\" vastaa hän vilkkaasti. \"Palvelustyttö on saanut\nvapaaillan. Joten olen siis aivan yksin kotona.\"\n\nSeisomme siinä molemmat katsellen numero 2:n ikkunoihin, ikään kuin\nkumpikaan meistä ei olisi nähnyt niitä ennen.\n\n\"Emmekö sitten voi mennä teille?\" sanon. \"Minä istun aivan oven luona\nkoko ajan, jos vain tahdotte...\"\n\nMutta nyt minä värisin liikutuksesta ja kaduin, että olin ollut liian\njulkea. Entä jos hän suuttuisi ja menisi pois luotani? Entä jos en\nkoskaan enää saisi häntä nähdä? Oh, miten kehnosti olin ajatellut!\nOdotin epätoivoisena vastausta.\n\n\"Ei teidän ollenkaan tarvitse istua oven luona\", sanoo hän. Hän\npuhelee melkein hellästi ja sanoo juuri nuo sanat: ei teidän\nollenkaan tarvitse istua oven luona.\n\nLäksimme ylös.\n\nKäytävässä, missä oli pimeää, hän otti minua kädestä ja johti\neteenpäin. Minun ei ollenkaan tarvinnut olla niin hiljaa, sanoi\nhän, voisin aivan hyvin puhua. Ja me tulimme sisälle. Kynttilää\nsytyttäessään — hän ei sytyttänyt lamppua, vaan kynttilän —\nsytyttäessään tätä kynttilää hän lausui hiukan naurahtaen:\n\n\"Mutta nyt ette saa katsoa minuun. Uh, minua niin hävettää! Mutta\nminä en koskaan tee sitä enää.\"\n\n\"Mitä ette tee enää koskaan?\"\n\n\"Minä en koskaan... uh, ei, Jumala minua varjelkoon... minä en enää\nkoskaan suutele teitä.\"\n\n\"Ettekö tosiaan?\" sanoin minä ja me nauroimme molemmat. Ojensin\nkäteni häntä kohden ja hän livahti syrjään, pujahti pois, pöydän\ntoiselle puolelle. Seisoimme katsellen toisiamme hetkisen, kynttilä\noli välillämme.\n\n\"Koettakaas saada minut kiinni!\" sanoi hän.\n\nJa kovasti nauraen koetin saada hänet kiinni. Juostessaan ympäri\nhän irrotti harson ja otti hatun päästään, hänen veitikkamaiset\nsilmänsä olivat edelleen minuun suunnattuina ja vartioivat kaikkia\nliikkeitäni. Tein uuden hyökkäyksen, kompastuin mattoon ja kaaduin,\nkipeä jalkani ei tahtonut enää pitää minua pystyssä. Nousin\njaloilleni hyvin nolona.\n\n\"Jumalani, miten punaiseksi te tulitte!\" sanoi hän! \"Niin, te\nolittekin hirvittävän kömpelö.\"\n\n\"Niin olinkin!\" vastasin.\n\nJa me aloimme uudelleen juosta ympäri.\n\n\"Näyttää kuin te ontuisitte?\"\n\n\"Niin, minä onnun ehkä hiukan, vain hiukkasen muuten.\"\n\n\"Viime kerralla teillä oli kipeä sormi, nyt teillä on kipeä jalka,\nkauheaa, miten paljon kipuja teillä on.\"\n\n\"Niinpä niin. — Jouduin yliajetuksi jokin päivä sitten.\"\n\n\"Yliajetuksi? Pöhnässä jälleen? Mutta Jumala varjelkoon, miten\nte elättekään, nuori mies!\" Hän uhkasi etusormellaan ja tekeytyi\nvakavaksi. \"No istutaan sitten!\" sanoi hän. \"Ei, ei sinne oven luo,\nte olette liian kaino, tänne peremmäs, te siinä ja minä tässä, kas\nniin!... Uh, miten ikävää onkaan seurustella kainojen ihmisten\nkanssa! Itse täytyy sanoa ja tehdä kaikki, mihinkään ei saa apua. Nyt\nvoisitte esimerkiksi kyllä pitää kätenne tuolini selkämyksellä, te\nvoisitte kyllä keksiä itsekin paljon. Sillä jos minä sanon jotakin\nsellaista, niin olette tyrmistyneen näköinen, aivan kuin ette\noikein uskoisi, mitä sanottiin. Niin, se on tosiaankin totta, olen\nnähnyt sen monta kertaa, samoin teette nytkin. Mutta älkää suinkaan\nuskotelko minulle, että aina olette niin kaino. Olittepa rohkea\nsinäkin päivänä, kun olitte pöhnässä ja seurasitte minua kotiin\nsaakka ja kiusasitte minua henkevyyksillänne... pudotatte kirjanne,\nneiti, aivan varmasti pudotatte kirjanne, neiti! Ha-ha-haa! Hyi, te\nmenettelitte tosiaankin huonosti!\"\n\nIstuin masentuneena ja katselin häntä. Sydämeni jyskytti ankarasti,\nveri syöksähteli lämpimänä suonissani. Mikä ihmeellinen nautinto!\n\n\"Miksi ette sano mitään?\"\n\n\"Mutta olettepa te suloinen!\" sanoin minä. \"Minä istun vain tässä\nja ihastun teihin sydämestäni... sille en voi mitään... olette\nmerkillisin ihminen, mitä... Välistä säteilevät silmänne niin, etten\nkoskaan ole moista nähnyt, ne ovat kuin kukkaset... Mitä? Ei, ei,\nehkäpä ei sentään kuin kukkaset, vaan... Minä olen aivan rakastunut\nteihin, ja se on niin turhaa... Herrajumala, tietysti siitä ei ole\nminulle mitään hyötyä... Mikä teidän nimenne on? Nyt teidän täytyy\ntosiaankin sanoa minulle, mikä teidän nimenne...\n\n\"Entäs, mikä teidän nimenne? Jumalani, nyt olin sen jälleen vähällä\nunohtaa! Ajattelin koko eilisen päivän, että kysyisin teiltä. Niin\noikeastaan ei koko eilistä päivää, mutta...\"\n\n\"Tiedättekö, miksi olen teitä nimittänyt? Olen nimittänyt teitä\nYlajaliksi. Mitä pidätte siitä? Sellainen sointuva ääni...\"\n\n\"Ylajali?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Onko se vierasta kieltä?\"\n\n\"Hm. Ei, ei se sitäkään ole.\"\n\n\"Niin, eihän se hullumpi ole...\"\n\nPitkien neuvottelujen jälkeen sanoimme toisillemme nimemme. Hän\nistahti aivan viereeni sohvalle ja työnsi tuolin pois jalallaan. Ja\naloimme jutella jälleen.\n\n\"Olette ajanut partannekin tänä iltana\", sanoi hän.\n\"Kokonaisuudessanne olette hiukan siistimmän näköinen kuin viime\nkerralla, mutta vain hiukkasen, älkää nyt vain luulko... Ei, viime\nkerralla te olitte tosiaankin huolimattoman näköinen. Sormessanne oli\nsitä paitsi ruma riepu. Ja sellaisena te tahdoitte välttämättä lähteä\njonnekin juomaan viiniä kanssani: ei, kiitoksia!\"\n\n\"Te siis kurjan ulkonäköni takia ette halunnut lähteä mukaani\nsilloin?\" sanoin minä.\n\n\"Ei\", vastasi hän ja loi silmänsä alas. \"Ei, Jumalan tähden, sitä se\nei ollut! En sitä silloin edes ajatellutkaan.\"\n\n\"Kuulkaas\", sanoin minä, \"te olette kai siinä luulossa, että minä\nvoin pukeutua ja elää aivan kuinka tahdon, mitä? Mutta sitäpä juuri\nen voi, minä olen hyvin, hyvin köyhä.\"\n\nHän katsoi minuun.\n\n\"Oletteko todellakin?\" sanoi hän.\n\n\"Olenpa niinkin, ikävä kyllä.\"\n\nÄänettömyys.\n\n\"Niin, herrajumala, sitä minäkin olen\", sanoi hän keikauttaen\nreippaasti päätään.\n\nHänen jokainen sanansa huumasi minua, sattui sydämeeni kuin\nviinipisarat. Hän hurmasi minua tavalla asettaa päänsä hiukan\nkallelleen kuunnellessaan, kun sanoin jotakin. Ja minä tunsin hänen\nhengityksensä aivan kasvoillani.\n\n\"Tiedättekös\", sanoin minä, \"että... mutta te ette saa nyt suuttua\nminuun... kun menin vuoteelle eilen illalla, oikaisin minä tämän\nkäsivarteni teitä varten... kas näin... aivan kuin lepäisitte sen\npäällä... ja siihen minä nukuin...\"\n\n\"Vai niin? Se oli kaunista!\" Äänettömyys. \"Mutta sellaista te\nvoittekin vain välimatkan päässä; sillä muutoin...\"\n\n\"Ettekö luule minun sitä muuten voivan tehdä?\"\n\n\"En, sitä minä en usko.\"\n\n\"Kyllä, minulta voitte odottaa mitä hyvänsä\", sanoin minä. Ja minä\npanin käsivarteni hänen vyötäisilleen.\n\n\"Voinkos minä sitten?\" sanoi hän ainoastaan.\n\nMinua kiukutti, melkein loukkasi se, että hän piti minua niin kovin\nsiivona; minä pöyhistäydyin, röyhistin rintaani ja tartuin hänen\nkäteensä. Mutta hän veti sen aivan nokkelasti takaisin ja siirtyi\nhiukan kauemmas minusta. Tämä taas lannisti minua, häpesin ja katsoin\nikkunaan. Olin sittenkin niin kovin kurja olento siinä, missä istuin,\nminä en vain suinkaan saisi luulotella mitään. Asianlaita olisi ollut\ntoinen, jos olisin tavannut hänet silloin kun vielä näytin ihmiseltä,\nmahtipäivinäni, jolloin minulla oli hiukan, millä voin somistautua.\nJa minä tunsin itseni hyvin masentuneeksi.\n\n\"Siinä sen näette!\" sanoi hän, \"nyt sen kyllä näette: teidät voi\nsäikäyttää vain pienellä otsarypyllä, nolostuttaa ainoastaan\nsiirtymällä vain hiukan kauemmaksi teistä...\" Hän nauraa helisti,\nveitikkamaisesti, silmät ummessa, kuin ei hänkään olisi sietänyt\nkatsomista.\n\n\"Mutta herrannimessä!\" sanoa paukautin, \"saattepas nähdä!\" Ja\nminä kiedoin käsivarteni kiivaasti hänen hartiainsa ympäri. Olin\nmelkein loukkautunut. Oliko tyttö järjiltään! Pitikö hän minua aivan\nkokemattomana! Hehee, kylläpä minä... Kukaan ei saisi sanoa, että\nolin takapajulla siinä suhteessa. Olipa hän koko saatana ihmisekseen!\nJos vain olisi kyseessä käynti suoraan asiaan, niin...\n\nHän istui aivan rauhallisena, ja hänen silmänsä olivat edelleen\nummessa; kumpikaan meistä ei virkkanut mitään. Puristin häntä lujasti\nitseäni vasten, painoin kyyneltyvästi hänen ruumistaan rintaani\nvasten, eikä hän sanonut sanaakaan. Kuulin sydämemme lyönnit, sekä\nhänen että minun, ne kuuluivat kuin maanalaiset kavionkopseet.\n\nMinä suutelin häntä.\n\nEn ollut enää oma herrani, sanoin jotain hölynpölyä, jolle hän\nnauroi, kuiskasin hyväilynimiä hänen suuhunsa, taputin häntä\nposkelle, suutelin häntä monta kertaa. Avasin parisen nappia hänen\nliivistään ja sisäpuolelta häämöttivät hänen rintansa, valkoiset,\npyöreät rinnat, jotka kurkistivat paidan alta kuin kaksi suloista\nihmettä.\n\n\"Saanko nähdä!\" sanon minä ja koetan avata useampia nappeja, tehdä\naukon suuremmaksi, mutta liikkeeni ovat liian rajuja, alimpia nappeja\nen saa ollenkaan auki, siellä kun liivi on kireämmällä. \"Saanko nähdä\nvain vähäsen... hiukkasen...\"\n\nHän kietoo käsivartensa kaulaani, aivan verkalleen, hellästi; hänen\nhengityksensä leyhyy punaisista, väräjävistä sieraimista suoraan\nkasvoillani, toisella kädellä hän alkaa itse avata nappeja, yhden\ntoisensa jälkeen. Hän hymyilee ujostellen ja katsahtaa monta kertaa\nminuun, huomaanko minä, että hän on peloissaan. Hän aukaisee nauhat,\navaa korsettinsa, on hurmaantunut ja samalla levoton. Ja minä\nkäsittelen karkeilla käsilläni kaikkia noita nappeja ja nauhoja...\n\nJohtaakseen huomioni pois siitä, mitä hän tekee, hän sivelee\nvasemmalla kädellään olkapäätäni ja sanoo:\n\n\"Miten paljon irtohiuksia tuossa on!\"\n\n\"Niin\", vastaan minä ja tahdon lähentää suuni hänen rintaansa\nkohti. Hän on tällä hetkellä aivan vaatteet auki. Äkkiä näyttää\nsiltä kuin hän tulisi järkiinsä, kuin hän olisi mielestään mennyt\nliian pitkälle; hän kietaisee pukunsa kiinnemmäksi ja suoristautuu\nhiukan. Ja peittääkseen hämillään oloaan avonaisen pukunsa johdosta\nhän jälleen ryhtyy puhumaan lukuisista irtohiuksista, jotka olivat\nolkapäälläni.\n\n\"Mistä se johtuu, että tukkanne varisee niin kovin?\"\n\n\"En tiedä!\"\n\n\"Ooh, te juotte tietysti liian paljon, ja ehkäpä... Hyi, minä en\nsanokaan sitä! Hävetkää toki! Ei, sitä en olisi teistä uskonut! Että\nteillä, joka olette nuori, lähtee jo tukka!... Nytpä saattekin,\nolkaapa hyvä, kertoa minulle, miten te oikeastaan vietätte\nelämäänne. Varmasti se on aivan hirvittävää! Mutta vain totuuksia,\nymmärrättekös, ei mitään kiertelyjä! Minä muuten kyllä huomaan\nteistä, jos tahdotte salata jotakin. No, kertokaas nyt!\"\n\n\"Niin, mutta antakaa minun ensin suudella rintojanne.\"\n\n\"Oletteko hullu? No, kertokaa nyt!\"\n\n\"Ei, rakkaani, antakaa minulle ensin lupa siihen!\"\n\n\"Hm. Ei, ei sitä ennen... Sitten ehkä... Tahdon kuulla, minkälainen\nihminen te olette... Ooh, varmasti se on aivan hirvittävää!\"\n\nMinua kiusasi sekin, että hän saattoi uskoa pahinta minusta, pelkäsin\ntyöntäväni hänet kokonaan pois, enkä minä kestänyt sitä epäluuloa,\nmikä hänellä oli minun elämästäni. Tahdoin puhdistautua hänen\nsilmissään, tekeytyä arvoa ansaitsevaksi, osoittaa hänelle, että hän\nistui melkein enkelimäisen henkilön rinnalla. Herrajumala, minähän\nsaatoin sormillani laskea lankeemukseni tähän päivään saakka.\n\nMinä kerroin, kerroin kaikki tyynni, ja kerroin yksinomaan\ntosiasioita. En tehnyt mitään pahemmaksi kuin se oli, tarkoitukseni\nei ollut herättää sääliä hänessä: sanoin myöskin, että olin\nvarastanut viisi kruunua eräänä iltana.\n\nHän istui kuunnellen suu auki, kalpeana, pelokkaana, kirkkaat\nsilmät aivan levottomina. Tahdoin hyvittää asiat jälleen, karkottaa\nsurullisen vaikutuksen, minkä olin tehnyt ja teristäysin:\n\n\"Sehän on ohi nyt!\" sanoin; \"mistään sellaisesta ei enää voi olla\npuhetta, nyt olen pelastettu...\"\n\nMutta hän oli hyvin pidättyvä. \"Jumala minua varjelkoon!\" sanoi hän\nainoastaan ja vaikeni. Hän toisti sen uudelleen lyhyiden väliaikojen\nkuluttua ja vaikeni joka kerta jälleen. \"Jumala minua varjelkoon!\"\n\nAloin leikitellä, kutittelin häntä kupeesta, nostin hänet syliini.\nHän oli napittanut hameensa jälleen kiinni: tämä kiukutti minua\nniukan, suorastaan loukkasi! Minkä vuoksi hänen piti napittaa\nhameensa? Olinko hänen silmissään arvottomampi nyt kuin jos\nitse olisin aiheuttanut tukkani lähtemisen? Olisiko hän pitänyt\nenemmän minusta, jos olisin tekeytynyt hummailijaksi?... Ei mitään\nlörpötyksiä. Oli vain kysymyksessä käydä suoraan asiaan! Ja jos vain\ntulisi käydä suoraan asiaan, niin kautta...\n\nLaskin hänet alas, laskin hänet yksinkertaisesti alas sohvalle. Hän\ntaisteli vastaan, aivan vähäsen muuten, ja katseli hämmästyneesti:\n\n\"Ei... mutta mitä te tahdotte?\" sanoi hän. \"Mitäkö tahdon!?\"\n\nHehee, hän kysyi, mitä minä tahdoin! Suoraan asiaan, tahdoin minä,\nheti suoraan asiaan! Enpä suinkaan yksistään välimatkan päästä\nhalunnut ryhtyä siihen hommaan; sellainen ei kuulunut minunlaiseni\nihmisen tapoihin. Tahdoin olla miestä puolestani enkä antaa pelkän\notsarypyn nolostuttaa itseäni. Ei, ei, hitto vieköön, minä en vielä\nkoskaan ollut tällaisesta hommasta lähtenyt suorittamatta työtäni\nloppuun saakka...\n\nJa minä kävin asiaan.\n\n\"Ei... ei, mutta...?\"\n\nKyllä, sanoin, se oli tarkoitus!\n\n\"Ei, kuuletteko!\" huudahti hän. Ja hän lisäsi nuo loukkaavat sanat:\n\"Enhän voi olla varma, että ette olisi mielenvikainen.\"\n\nVaistomaisesti keskeytin hiukan hommaani, ja sanoin:\n\n\"Sitä te ette tarkoita!\"\n\n\"Kyllä, Jumalan tähden, te näytätte niin kummalliselta! Ja sinä\niltapäivänä, jolloin seurasitte minua — te siis ette ollutkaan\nhumalassa?\"\n\n\"En. Mutta silloin en ollut myöskään nälissäni, olin juuri syönyt...\"\n\n\"Niin, no sitä pahempi.\"\n\n\"Olisitteko mieluummin tahtonut, että olisin ollut humalassa?\"\n\n\"Kyllä... Huu, minä pelkään teitä! Herrajumala, ettekö nyt jo päästä\nminua!\"\n\nHarkitsin hiukan. Ei, minä en voinut päästää. Ei mitään lörpötyksiä\nsohvalla tällaisena iltana! Auki flanelli! Hee, minkälaisia\nmutkailuja voitiin esittääkään tällaisella hetkellä! Ikään kuin en\nolisi tiennyt, että se oli pelkkää häveliäisyyttä kaikki tyynni!\nOlisinpa silloin tosiaankin kokematon. No, hiljaa nyt! Ei mitään\nestelyjä! Eläköön kuningas ja isänmaa!...\n\nHän taisteli merkillisen voimakkaasti vastaan, liian voimakkaasti\ntaistellakseen pelkästä häveliäisyydestä. Jouduin ikään kuin\nvahingossa kaatamaan kynttiläni niin että se sammui, hän teki\nepätoivoista vastarintaa, päästipä pienen huudonkin.\n\n\"Ei, ei sitä, ei sitä! Jos tahdotte, niin saatte mieluummin suudella\nminua rinnalle. Rakas, kiltti...\"\n\nPysäytin hommani heti. Hänen sanansa kuuluivat niin kiukkuisilta,\navuttomilta, että herpaannuin. Hän aikoi tarjota minulle korvausta\nantamalla luvan suudella: rintaansa! Miten kaunista se olikaan,\nkaunista ja yksinkertaista! Olisin saattanut langeta polvilleni hänen\neteensä.\n\n\"Mutta, rakkaani!\" sanoin aivan sekavana ajatuksiltani, \"minä en\nymmärrä... minä en tosiaankaan käsitä, mitä peliä tämä on...\"\n\nHän nousi pystyyn ja sytytti jälleen kynttilän vapisevin käsin; minä\njäin istumaan sohvalle enkä tehnyt mitään. Mitähän nyt tapahtuisi?\nOlin itse asiassa hyvin huonolla tuulella.\n\nHän vilkaisi seinälle, kelloon, ja hätkähti.\n\n\"Uh, palvelustyttö tulee nyt kohta!\" sanoi hän. Nämä olivat\nensimmäiset sanat, mitä hän lausui.\n\nYmmärsin tämän viittauksen ja nousin seisomaan. Hän tarttui\nvaippaansa, ikään kuin ottaakseen sen ylleen, mutta mietti asiaa,\njätti sen ja meni kamiinan luo. Hän oli kalpea ja tuli yhä\nlevottomammaksi. Jotta ei näyttäisi siltä kuin osoittaisi hän minulle\novea, sanoin minä:\n\n\"Sotilassäätyäkö teidän isänne oli?\" ja samalla valmistauduin\nlähtemään.\n\nNiin, hän oli sotilas. Mistä minä sen tiesin?\n\nMinä en sitä tiennyt, se vain juolahti mieleeni.\n\nSe oli merkillistä!\n\nNiinpä niin. Muutamissa paikoin minä sain sellaisia aavistuksia.\nHehe, se kuului tietysti mielenvikaisuuteen...\n\nHän vilkaisi nopeasti minuun, mutta ei vastannut. Tunsin läsnäoloni\nkiusaavan häntä ja tahdoin tehdä lyhyen lopun asiasta. Menin ovelle.\nEikö hän tahtoisi suudella minua enää? Eikö edes kättänsä ojentaa?\nSeisoin ja odottelin.\n\n\"Joko te nyt menette?\" sanoi hän ja seisoi kuitenkin hiljaa kamiinan\nluona.\n\nEn vastannut. Olin nöyryytetty ja tietämätön mitä tehdä ja katsoin\nhäneen virkkamatta mitään. Miksi hän ei sitten jättänyt minua\nrauhaan, kun siitä ei kuitenkaan tullut mitään? Mitä hänen mielessään\nliikkui tällä hetkellä? Häntä ei näyttänyt liikuttavan se, että\nolin valmis poistumaan; olin äkkiä menettänyt hänet kokonaan ja\nminä arvelin sanoa hänelle jotakin jäähyväisiksi, raskaat, syvät\nsanat, jotka sattuisivat häneen ja tekisivät kenties voimakkaan\nvaikutuksen. Ja vasten lujaa päätöstäni minä loukattuna, sen sijaan\nettä olisin ollut ylpeä ja kylmä, aloin levottomasti jutella\nmelkein mitättömyyksiä; sattuvaa sanaa ei tullut, menettelin hyvin\najattelemattomasti.\n\nMiksi ei hän voinut yhtä hyvin sanoa selvästi ja kirkkaasti, että\nminun oli laputettava tieheni? kysyin häneltä. Niin juuri, miksi ei?\nEi ollut syytä kainostella. Sen sijaan, että muistutti palvelustytön\npaluusta, hän olisi yksinkertaisesti voinut sanoa tähän tapaan:\nNyt teidän täytyy poistua, sillä nyt minä menen hakemaan äitiäni,\nenkä minä halua teitä saattajaksi kadulla. Niin, eikö hän ollut\najatellutkin sitä? Kyllä, sitä hän sittenkin oli ajatellut, sen minä\nkäsitin heti. Niin vähän tarvittiin, jotta minä pääsisin jäljille;\nvain se tapa, millä hän oli tarttunut vaippaansa ja jälleen jättänyt\nsen, oli saattanut minut vakuuttuneeksi. Kuten sanottu, minulla oli\nsellaisia aavistuksia. Ja ehkäpä ei siinä itse asiassa ollutkaan niin\npaljon mielenvikaisuutta...\n\n\"Mutta, herrajumala, antakaa minulle nyt anteeksi se sana! Se livahti\nhuuliltani!\" huudahti hän. Mutta hän seisoi edelleen hiljaa eikä\ntullut luokseni.\n\nMinä olin taipumaton ja jatkoin. Seisoin siinä ja jaarittelin tuntien\nkiusallisen hyvin, että ikävystytin häntä, että yksikään sanani ei\nsattunut, enkä sittenkään lopettanut Oikeastaan saattoi ihminen\nolla hyvin herkkä luonne, vaikka ei olisikaan hullu, arvelin minä;\noli luonteita, jotka ravitsivat itseään pikku asioilla ja kuolivat\nyksistään kovasta sanasta. Ja minä annoin hänen ymmärtää, että\nminulla oli sellainen luonne. Seikka oli sellainen, että köyhyyteni\noli siinä määrin herkistänyt muutamia kykyjä minussa, että se tuotti\nminulle suorastaan ikävyyksiä, niin, minä vakuutan teille, suorastaan\nikävyyksiä, ikävä kyllä. Mutta sillä oli hyviäkin puolia, se auttoi\nminua muutamissa tilanteissa. Henkevä köyhä oli paljon hienompi\nhavaintojen tekijä kuin henkevä rikas. Köyhä katselee ympärilleen\njoka askelella, hän kuuntelee epäilevästi jokaista sanaa, minkä hän\nkuulee tapaamiltaan ihmisiltä, jokainen askel, minkä hän astuu,\nasettaa siis hänen ajatuksilleen ja tunteilleen tehtävän, työn.\nHän on herkkäkuuloinen ja tunteellinen, hän on kokenut mies, hänen\nsielussaan on palohaavoja...\n\nJa minä puhuin hyvin kauan noista palohaavoista, jotka olivat\nsielussani. Mutta kuta kauemmin puhuin, sitä levottomammaksi hän\ntuli; vihdoin hän sanoi epätoivoisesti \"herrajumala!\" pari kertaa\nja väänteli käsiään. Näin kyllä, että kiusasin häntä, enkä tahtonut\nhäntä kiusata, mutta tein sen kuitenkin. Vihdoin luulin sanoneeni\nhänelle suurin piirtein tärkeimmän, mitä minulla oli sanottavaa,\nminua liikutti hänen epätoivoinen katseensa ja siksipä huudahdin:\n\n\"Nyt minä lähden! Nyt minä lähden! Ettekö näe, että minulla on käsi\nrivalla? Hyvästi! Hyvästi, sanon minä! Voisitte sentään vastata\nminulle, kun sanon kaksi kertaa hyvästi ja olen ihan valmiina\nlähtemään. En edes pyydä saada tavata teitä jälleen, sillä se\nkiusaisi teitä; mutta sanokaa minulle: miksi ette jättänyt minua\nrauhaan? Mitä olen teille tehnyt? Enhän minä tullut teidän tiellenne;\nmitä? Miksi käännytte äkkiä pois minusta kuin ette tuntisi minua\nlainkaan? Nyt te olette riipinyt minut sisäisesti ihan tyhjäksi,\ntehnyt minut vielä kurjemmaksi kuin koskaan olen ollut. Herrajumala,\nmutta enhän minä ole hullu, sen te tiedätte vallan hyvin, kun\noikein ajattelette. Tulkaa siis ja ojentakaa minulle kätenne! Tai\nsallikaa minun tulla luoksenne! Haluatteko? Minä en tee teille\nmitään pahaa, haluan vain polvistua eteenne hetkiseksi, polvistua\nlattialle tuohon eteenne, vain silmänräpäykseksi, saanko minä? Ei,\nei, siis minä en sitä tee, näen teidän hätääntyvän, minä en sitä\ntee, en _tule_ sitä tekemään, kuuletteko. Herrajumala sentään, miksi\nte niin kauhistutte? Minähän seison hiljaa, en liikahdakaan. Olisin\ntahtonut polvistua matolle hetkiseksi, tuohon, missä tuo punainen\nväri on juuri jalkainne juuressa. Mutta te hätäännyitte, voin sen\nheti nähdä silmistänne, että te hätäännyitte, siksipä seisoin hiljaa.\nEnhän ottanut askeltakaan, kun teiltä sitä pyysin, mitä!? Seisoin\nyhtä liikkumattomana kuin nytkin, kun näytän teille tuota paikkaa,\nmissä olisin halunnut eteenne polvistua, tuohon matossa olevan\npunaisen ruusun päälle. En edes osoita sormellani, en ollenkaan\nosoita, jätän sen tekemättä, jotta en säikäyttäisi teitä, nyökkään\nvain ja katson tuonne, kas näin! Ja te käsitätte vallan hyvin, mitä\nruusua minä tarkoitan, mutta te ette salli minun polvistua siihen.\nTe pelkäätte minua ettekä uskalla lähestyä minua. En käsitä, että\nsydämenne sallii teidän sanoa minua hulluksi. Eikö niin, te ette usko\nsitä itsekään enää? Kerran viime kesänä, jo aikoja sitten, minä olin\nhullu; työskentelin liian ankarasti ja unohdin mennä päivälliselle\noikeaan aikaan, kun minulla oli paljon ajateltavaa. Se tapahtui\nmonena päivänä perätysten; minun olisi pitänyt se muistaa, mutta\nminä unohdin sen aina. Kautta Jumalan, se on totta. Älköön Jumala\npäästäkö elävänä tältä paikalta, jos minä valehtelen! Siinä sen\nnäette, te teette minulle vääryyttä. Rahanpuutteesta en sitä tehnyt;\nminulla on luottoa, suuri luotto Ingebret ja Gravesenilla; kuljin\nsilloin useasti rahakkaana, enkä kuitenkaan ostanut ruokaa, koska\nsen unohdin. Kuuletteko! Te ette sano mitään, ette vastaa, ette\npoistu lainkaan kamiinan luota, seisotte vain odotellen, että minä\npoistuisin...\"\n\nHän syöksähti minua kohti ja ojensi kätensä. Katsoin epäilevästi\nhäneen. Tekikö hän senkin keveällä sydämellä? Vai tekikö hän sen\nvain päästäkseen minusta? Hän kietoi kätensä kaulaani, hänellä oli\nkyyneliä silmissä. Seisoin vain katsellen häntä. Hän ojensi suunsa\nlähemmäksi; minä en voinut uskoa häntä, varmasti se oli uhraus hänen\npuoleltaan, keino tehdä loppu koko jutusta.\n\nHän sanoi jotakin, minusta tuntui kuin hän olisi sanonut: \"Rakastan\nteitä sittenkin!\" Hän sanoi sen hyvin hiljaa ja epäselvästi, ehkäpä\nen kuullutkaan hänen sanovan juuri noita sanoja, mutta hän heittäytyi\nrajusti kaulaani, piti molemmat käsivartensa kaulani ympärillä\nhetkisen, kurottuipa vielä varpailleenkin, yltääkseen hyvin ja seisoi\nsillä tavoin kenties kokonaisen minuutin.\n\nPelkäsin hänen pakottautuvan osoittamaan tällaista hellyyttä, sanoin\nainoastaan:\n\n\"Miten ihana te nyt olettekaan!\"\n\nEnempää en sanonut. Syleilin häntä tulisesti, päästin hänet irti,\ntuuppasin ovea ja poistuin takaperin. Ja hän jäi seisomaan sinne\nsisälle.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS OSA\n\n\n\n\nTalvi on tullut, raaka ja kostea talvi, melkein lumeton, sumuinen\nja pimeä, pitkällinen yö, ilman ainoatakaan raikasta tuulahdusta\nviikkomääriin. Kaasuvalo paloi kaduilla melkein kaiken päivää,\nja ihmiset törmäsivät sittenkin yhteen sumussa. Kaikki äänet,\nkirkonkellojen kumahtelu, ajurihevosten kulkuset, ihmisten puhelut,\nkavioiden kopse, kaikki kuuluivat niin särkyneinä ja kilahtelevina\ntässä paksussa ilmassa, joka laskeutui kaikkialle ja vaimensi\nkaikkea. Viikot kuluivat toisensa jälkeen ja ilma pysyi yhä\nsamanlaisena.\n\nJa minä asustelin edelleen Vaterlandin kaupunginosassa.\n\nJouduin yhä lujemmin kiinni tuohon täysihoitolaan, tuohon\nmatkailijakotiin, missä olin saanut asua, kehnosta asemastani\nhuolimatta. Rahani olivat jo aikoja sitten loppuneet, kuitenkin minä\nyhäti tulin tuohon paikkaan, kuin olisi minulla ollut siihen oikeus\nja ikään kuin olisin siellä kotonani. Emäntä ei ollut vielä sanonut\nmitään, mutta minua harmitti kuitenkin, etten voinut hänelle maksaa.\nNäin kului kolme viikkoa.\n\nOlin jo useita päiviä sitten ryhtynyt jälleen kirjoitustöihini,\nmutta minun ei onnistunut enää saada kokoon mitään sellaista, johon\nolisin ollut tyytyväinen; minua ei onnistanut enää lainkaan, vaikka\nolin hyvin ahkera ja yritin sekä myöhään että varhain; yritinpä mitä\ntahansa, kaikki oli hyödytöntä, onni oli poissa, ja minä ponnistelin\naina turhaan.\n\nNäitä yrityksiäni minä tein eräässä toisen kerroksen huoneessa,\nparhaimmassa vierashuoneessa. Olin saanut olla häiriintymättä siellä\nensi illasta saakka, jolloin minulla oli rahoja ja voin selvittää\nasiani. Minulla oli myös koko ajan toivo, että vihdoin saisin kokoon\nartikkelin jostakin aiheesta, jotta saisin huoneeni maksetuksi\nja mitä muuten olin velkaa; senvuoksi juuri työskentelin niin\nuutterasti. Minulla oli alulla eräs juttu, josta odotin jotakin,\nvertauskuva kirjakaupassa sattuvasta tulipalosta, syvämietteinen\naihe, jonka minä erittäin huolellisesti valmistelisin ja veisin\n\"komendöörille\" maksuksi. \"Komendööri\" tulisi huomaamaan, että\nhän sillä kertaa tosiaankin oli avustanut kykyä; uskoin varmasti\nhänen huomaavan sen, oli vain odotettava, kunnes henki tulisi\npäälleni. Ja miksikäs ei henki tulisi päälleni? Miksi se ei voisi\ntulla päälleni aivan ensi tilassa? Mikään ei ollut enää esteenä,\nminä sain emännältäni ruokaa hiukan joka päivä, muutamia voileipiä\naamuin ja illoin, ja hermostuneisuuteni oli melkein hävinnyt.\nKirjoittaessani en enää käyttänyt riepuja käsieni ympärillä, ja minä\nsaatoin tuijottaa kadulle toisen kerroksen ikkunoistani tuntematta\nhuimausta. Oloni oli käynyt kaikin tavoin paljon paremmaksi, ja minua\nalkoi suorastaan ihmetyttää, etten ollut jo saanut vertauskuvaani\nvalmiiksi. En käsittänyt, mistä se johtui.\n\nEräänä päivänä minä vihdoinkin sain aavistuksen, miten heikoksi\noikeastaan olin tullut, miten tylsästi ja kelvottomasti aivoni\ntyöskentelivät. Sinä päivänä toi näet emäntäni minulle laskun, jota\nhän pyysi minun katsomaan; siinä laskussa mahtoi olla jokin virhe,\nsanoi hän, se ei käynyt yhteen hänen oman kirjansa kanssa; mutta hän\nei ollut kuitenkaan voinut löytää virhettä.\n\nRyhdyin laskemaan, emäntäni istui vastapäätä ja katsoi minuun. Laskin\nnuo parikymmentä rahaerää, ensin ylhäältä alas ja havaitsin summan\noikeaksi, sitten alhaalta ylös ja sain uudelleen saman tuloksen.\nKatsoin vaimoon, hän istui aivan vastapäätä ja odotti vastaustani;\nsamalla panin merkille, että hän oli raskaana, se ei jäänyt minulta\nhuomaamatta, vaikka en mitenkään tutkivasti häntä silmäillyt.\n\n\"Summa on oikea\", sanoin.\n\n\"Ei, mutta katsokaas nyt jokaista lukua erikseen\", vastasi hän; \"se\nei voi olla niin paljon, olen varma siitä.\"\n\nJa minä aloin tarkastaa jokaista erää: 2 leipää à 25, 1\nlampunlasi 18, saippua 20, voita 32... Mitään erikoisen terävää\npäätä ei tarvittaisi noiden lukujen läpikäymiseen, tuon pienen\nlaskupahasen, jossa ei ollut mitään mutkallisuuksia, ja minä koetin\nperusteellisesti etsiä virhettä, josta muija puhui, mutta en sitä\nlöytänyt. Puuhailtuani noiden lukujen kanssa pari minuuttia huomasin\nikäväkseni, että kaikki alkoi pyöriä ympäri päässäni; en enää voinut\nerottaa Debetiä ja Kreditiä, sekoitin kaikki yhteen. Vihdoin jouduin\naivan ymmälle seuraavan erän kohdalla: 3 5/16 naulaa juustoa à 16.\nAivoni töksähtivät täydellisesti, tuijotin tyhmänä juustoon enkä\npäässyt minnekään.\n\n\"Onpa tosiaan kirottua, miten mutkikkaasti tämä on kirjoitettu!\"\nsanoin epätoivoissani. \"Täällä on, Jumala paratkoon, viisi\nkuudettatoista osaa juustoa. He-hee, onko mokomaa kuultu! Niin, siitä\nvoitte itsekin nähdä!\"\n\n\"Niin\", vastasi matami, \"tavallisesti kirjoitetaan niin. Se on\npallojuustoa. Kyllä se on oikein! Viisi kuudettatoista osaa on siis\nviisi luotia...\"\n\n\"Niin, no sen minä käsitän!\" keskeytin hänet, vaikka todellisuudessa\nen käsittänyt enää mitään.\n\nYritin uudelleen selvittää tuota pientä laskutehtävää, jonka muutamia\nkuukausia takaperin olisin laskenut yhdessä minuutissa; hikoilin\nankarasti ja ajattelin noita arvoituksellisia lukuja kaikin voimin,\nja minä räpäyttelin harkitsevasti silmiäni, kuin olisin tutkistellut\nhyvinkin tarkkaan tätä asiaa; mutta minun täytyi luopua siitä. Nuo\nviisi luotia juustoa sortivat minut kokonaan, tuntui kuin jokin olisi\nrevennyt aivokopassani.\n\nOllakseni edelleen puuhailevinani laskemistyössä minä liikuttelin\nhuuliani ja mainitsin silloin tällöin jonkin luvun ääneen, sitä mukaa\nkuin pääsin alemmas laskussa, ikään kuin olisin aina mennyt eteenpäin\nja lähestynyt loppua. Matami istui ja odotti. Vihdoin sanoin:\n\n\"Niin, nyt minä olen käynyt sen läpi alusta loppuun saakka, eikä\nsiinä minun nähdäkseni ole mitään virhettä.\"\n\n\"Eikö tosiaankaan?\" vastasi muija, \"vai niin, eikö tosiaan?\" Mutta\nminä näin selvästi, ettei hän uskonut minua. Ja äkkiä hän näytti\nsaavan puheeseensa jonkinlaista väheksyvää, hiukan välinpitämätöntä\nsävyä, jota en aikaisemmin ollut häneltä kuullut. Hän sanoi, että\nen ehkä ollut tottunut laskemaan kuudestoista-osia; hän sanoi\nmyöskin, että hänen täytyisi kääntyä jonkun puoleen, joka ymmärtäisi\nsellaista, saadakseen laskun kunnollisesti tarkastetuksi. Kaikkea\ntätä hän ei sanonut mitenkään loukkaavasti, nolatakseen minua,\nvaan ajattelevasti ja vakavasti. Mentyään ovelle ja ollessaan\npoistumaisillaan hän sanoi minuun katsahtamatta:\n\n\"Anteeksi, että olen vaivannut teitä!\"\n\nHän meni.\n\nHetkisen kuluttua avautui ovi uudelleen, ja emäntäni astui jälleen\nsisään; hän oli tuskin mennyt käytävää pitemmälle, ennen kuin oli\nkääntynyt takaisin.\n\n\"Se on totta!\" sanoi hän. \"Älkää ottako pahaksenne, mutta minullahan\non vielä teiltä hiukan saatavaa. Ettekös te saapunut kolme viikkoa\ntakaperin? Niin luulisin. On kovin tukala tulla toimeen niin suuren\nperheen kanssa, joten en voi antaa kenenkään asua luotolla, ikävä\nkyllä...\"\n\nKeskeytin hänet.\n\n\"Minä valmistelen erästä artikkelia, josta olen teille ennenkin\npuhunut\", sanoin, \"ja heti kun se on valmis, saatte rahanne. Voitte\nolla aivan rauhassa!\"\n\n\"Niin, mutta saattekohan te sitä artikkelia koskaan valmiiksi?\"\n\n\"Niinkö luulette? Henki tulee päälleni ehkä huomenna, tai kenties\njo ensi yönä; ei ole ollenkaan mahdotonta, että se tulee jo yöllä,\nja silloin tulee artikkelini valmiiksi enintään neljännestunnissa.\nNähkääs, minun työni ei ole sellaista kuin muiden ihmisten; minä\nen voi istua työskentelemään ja saada valmiiksi määrättyä määrää\npäivässä, minun täytyy vain odottaa hetkeä. Eikä kukaan voi sanoa\npäivälleen ja tunnilleen milloin henki tulee päälle; sen täytyy mennä\nomaa menoaan.\"\n\nEmäntäni poistui. Mutta hänen luottamuksensa minuun oli varmaankin\nhyvin vahvasti järkkynyt.\n\nHypähdin pystyyn ja raavin päätäni epätoivosta, heti kun olin\njäänyt yksin. Ei, minulle ei tullut sittenkään mitään pelastusta,\nei mitään, ei kerrassaan mitään pelastusta! Aivoni olivat tehneet\nvararikon! Olinko siis tullut aivan idiootiksi, koska en enää osannut\nlaskea, miten paljon pieni pala pallojuustoa maksaa? Mutta enkö\nollut myöskin menettänyt järkeäni, kun tein itselleni tuollaisia\nkysymyksiä? Enkö muuten ponnistellessani laskun kimpussa ollut tehnyt\nsitä päivänselvää havaintoa, että emäntäni oli raskaana? Minulla\nei ollut mitään syytä tietää sitä, kukaan ei ollut siitä minulle\nmitään kertonut, se ei myöskään välillisesti juolahtanut mieleeni,\nminä näin sen omin silmin ja minä tajusin sen heti, vieläpä sillä\nepätoivoisella hetkellä, jolloin istuin laskemassa kuudestoistaosia.\nKuinka se oli selitettävä?\n\nMenin ikkunaan ja katsoin ulos; ikkunani oli Vognmand-kadulle.\nAlhaalla näkyi muutamia lapsia leikkimässä, köyhästi puettuja lapsia\nkeskellä köyhää katua; he viskelivät tyhjää pulloa toisilleen\nja mekastivat äänekkäästi. Muuttokuorma kulki verkalleen heidän\nohitsensa, mahtoi olla jokin häädetty perhe, joka vaihtoi asuntoa,\nvaikka ei ollut muuttoaikakaan. Tämä ajatus tuli heti mieleeni.\nRattailla oli sänkyvaatteita ja huonekaluja, toukan syömiä sänkyjä\nja pesutelineitä, punaisiksi maalattuja kolmijalkaisia tuoleja,\nmattoja, rautaromua, läkkiastioita. Pieni tyttö, lapsi vielä, aivan\nhirvittävän näköinen, punanenäinen kakara, istui ylhäällä kuorman\npäällä ja piteli kiinni poloisilla sinertyneillä käsillään, jotta ei\nputoaisi alas. Hän istui kostean patjan päällä, jonka päällä lapset\nolivat nukkuneet, ja katseli pienokaisia, jotka heittelivät tyhjää\npulloa toisilleen...\n\nKaikkea tätä minä katselin, eikä minun tarvinnut vaivata päätäni\nkäsittääkseni, mitä tapahtui. Seisoessani siinä ikkunan ääressä ja\nsilmäillessäni tätä kuulin myöskin emäntäni palvelustytön laulavan\nkeittiössä, joka oli seinän takana; tunsin laulun, jota hän lauloi,\nkuuntelin senvuoksi, laulaisiko hän väärin. Ja minä sanoin itselleni,\nettä kaikkea tätä ei idiootti olisi tehnyt; minä olin, jumalankiitos,\nyhtä järkevä kuin kuka ihminen tahansa.\n\nÄkkiä näin, että kaksi noista lapsista tuolla alhaalla kadulla alkoi\nhaukkua toisiaan, pari pikku poikaa; tunsin toisen, se oli emäntäni\npoika. Avaan ikkunan kuullakseni, mitä he sanovat toisilleen, ja\nheti kerääntyy joukko lapsia ikkunani alapuolelle katselemaan\nodottavasti. Mitä he odottivat? Että heille viskattaisiin jotakin?\nKuivaneita kukkia, luunpalasia, sikarinpätkiä, joita he voisivat\npistää suuhunsa tai joilla voisivat huvitella? Kylmästä sinertynein\nkasvoin, tavattoman odottavin silmin he katsoivat ikkunaani. Sillä\nvälin jatkavat nuo kaksi pientä vihamiestä toistensa haukkumista.\nSanoja kuin suuria, kömpelöitä hirviöitä purkautuu kuuluville!\nnoista lasten suista, hirvittäviä haukkumanimiä, porttojen kieltä,\nmatruusien kirouksia, joita he kenties olivat oppineet alhaalla\nsatamassa. Molemmat ovat niin taistelun vimmassa, etteivät lainkaan\nhuomaa emäntääni, joka juoksee heidän luokseen kuullakseen, mitä on\ntekeillä.\n\n\"Niin\", selittää hänen poikansa, \"hän otti minua kurkusta; en voinut\npitkään aikaan hengittää!\" Ja kääntyen pikku ilkimykseen päin, joka\nseisoo irvistellen vahingoniloisesti hänelle, hän aivan raivostuu\nja huutaa: \"Mene helvettiin, senkin kaldealainen körri! Mokomakin\ntäitukka tarttuu ihmisiä kurkkuuni Kyllä minä piru soikoon...\"\n\nJa äiti, tuo raskauden tilassa oleva muija, joka vatsoineen on\nhallitsevana ilmiönä koko tuolla alhaalla olevalla kadulla, vastaa\ntuolle kymmenvuotiaalle lapselle, tarttuessaan hänen käsivarteensa ja\nyrittäessään viedä häntä mukaansa:\n\n\"Sh! Kitas kiinni! Kylläpä sinä kiroiletkin! Käytät suutasi kuin\nolisit ollut vuosikausia hampparien parissa! Nyt sinä tulet sisään!\"\n\n\"Enpäs tule!\"\n\n\"Mutta sinä tulet!\"\n\n\"Enpäs tulekaan!\"\n\nSeison ikkunassa ja näen, miten äidin kiukku kasvaa; tuo inhottava\nkohtaus kiihdyttää minua ankarasti, en voi sitä enää kestää, minä\nhuudan pojalle, että hänen täytyy tulla luokseni hetkiseksi. Huudan\npari kertaa, vain häiritäkseni heitä, saadakseni tuon kohtauksen\nhajaantumaan; viimeisen kerran huudan hyvin kovalla äänellä ja äiti\nkääntyy ällistyneenä ympäri ja katsoo minuun. Ja heti paikalla\nhän saa malttinsa takaisin, katsoo julkeasti minuun, katsoo\noikein ylimielisesti ja vetäytyy sitten takaisin antaen soimaavan\nhuomautuksen pojalleen. Hän puhuu kovalla äänellä, niin että voin sen\nkuulla, ja sanoo hänelle:\n\n\"Hyi sinuas, ettet häpeä antaessasi ihmisten nähdä, miten kehno sinä\nolet!\"\n\nKaikesta tästä, jota näin tarkastelin, ei mikään, ei edes yksikään\npieni sivuseikka jäänyt minulta huomaamatta. Huomiokykyni oli ylen\ntarkka, minä otin vaarin jokaisen pikku seikan ja muodostelin\najatuksia noista pikku seikoista sitä mukaa kuin ne tapahtuivat.\nJoten siis oli mahdotonta, että minun järjessäni olisi voinut olla\njotakin vikaa. Mitäpä vikaa siinä olisi nyt voinut ollakaan.\n\nKuulepas, tiedätkös mitä, sanoin äkkiä; nyt sinä olet tarpeeksi kauan\nhuolehtinut järjestäsi ja ollut huolissasi sen suhteen; nyt saa\nse narripeli loppua! Todistaako se hulluutta, että voi huomata ja\ntajuta kaikki asiat niin perusteellisesti kuin sinä nyt? Saat minut\nmelkein nauramaan sinulle, sen vakuutan, eikä siitä puutu huumoria,\nmikäli minä käsitän. Lyhyesti sanottuna, kaikille ihmisillehän sattuu\nsellaista, että takerrutaan kerran kiinni ja juuri yksinkertaisimpiin\nkysymyksiin. Se ei merkitse mitään, se on vain tilapäistä. Kuten\nsanottu, olen ihan vähällä ruveta nauramaan sinulle. Mitä siihen\nlaskupahaseen tulee, noihin viiteen kuudettatoista osaan kurjaliston\njuustoa, kuten sitä voin nimittää — he-hee, juustoa, jossa on\nneilikkaa ja pippuria, mitä tuohon naurettavaan juustoon tulee, niin\nolisi parhaimmallekin voinut sattua sellaista, että olisi tyhmistynyt\nsen edessä; jopa sen juuston hajukin saattoi lannistaa miehen...\nJa minä tein mitä pahinta pilkkaa kaikista pallojuustoista... Ei,\ntuo minulle pöytään jotakin syötäväksi kelpaavaa! sanoin minä, tuo\nminulle, jos haluat, viisi kuudettatoista osaa hyvää meijerivoita. Se\non jo toista.\n\nPurskahtelin nauramaan omille päähänpistoilleni ja havaitsin ne\nvarsin huvittaviksi. Tosiaankaan minussa ei ollut mitään vikaa, olin\nhyvin säilynyt. Olinpa niin sanoakseni erittäin hyvin säilynyt!\nMinulla oli selvä pää, siinä ei ollut mitään vikaa, jumalankiitos!\n\nHilpeyteni yltyi sitä mukaa kuin astelin lattialla keskustellen\nitseni kanssa; minä nauroin ääneen ja tunsin itseni railakkaan\niloiseksi. Näytti tosiaankin siltä kuin tarvitsisin vain tämän pienen\niloisen hetken, tämän oikean valoisan riemastuksen hetken saadakseni\npääni työkuntoon. Istahdin pöydän ääreen ja ryhdyin kirjoittamaan\nvertauskuvallista esitystäni. Ja se sujui sangen hyvin, paremmin kuin\npitkiin aikoihin, nopeasti se ei sujunut, mutta mielestäni se vähä,\nminkä sain kokoon, oli aivan erinomaista. Työskentelinkin tunnin ajan\ntuntematta väsymystä.\n\nKäsillä on juuri hyvin tärkeä kohta tässä vertauskuvallisessa\nesityksessäni: tulipalo kirjakaupassa; se tuntui niin tärkeältä, että\nkaikki muu, minkä olin kirjoittanut, ei ollut minkään arvoista tämän\nkohdan rinnalla. Halusin juuri muodostaa oikein syvämietteiseksi\najatuksen, että siinä eivät palaneet suinkaan kirjat, vaan aivot,\nihmisaivot, ja minä tahdoin valmistaa oikean Pärttylinyön noista\npalavista aivoista, kun äkkiä avataan oveni hyvin rajusti ja emäntäni\npurjehtii sisään. Hän tuli suoraan keskelle huonetta, hän ei edes\npysähtynyt kynnyksellä.\n\nPäästin pienen käheän huudahduksen, tuntui tosiaankin kuin olisin\nsaanut iskun.\n\n\"Mitä?\" sanoi hän. \"Luulin kuulleeni teidän sanoneen jotakin? Me\nolemme saaneet erään matkustajan, ja meidän täytyy antaa tämä huone\nhänelle; te saatte nukkua alhaalla meidän luona ensi yön; niin, te\nsaatte oman sängyn sinnekin.\" Ja ennen kuin oli kuullut vastaukseni\nhän alkoi muitta mutkitta kerätä papereitani pöydällä kokoon ja\nsaattaa ne kaikki epäjärjestykseen.\n\nIloinen tunnelmani oli pois puhallettu, olin vihainen ja epätoivoinen\nja nousin heti. Annoin hänen raastaa pöydälläni enkä sanonut mitään,\nen virkkanut sanaakaan. Ja hän antoi kaikki paperit käteeni.\n\nMuuta ei ollut tehtävissä, minun täytyi poistua huoneesta. Nyt oli\ntämäkin kallis hetki menetetty! Kohtasin uuden matkustavaisen jo\nportaissa, nuoren miehen, jolla oli suuret siniset ankkuripiirrokset\nkädenselkämyksissä; hänen jäljessään tuli hamppari kantaen\nlaiva-arkkua hartioillaan. Vieras oli varmasti merimies, siis vain\ntilapäinen matkustaja; hän ei kylläkään pitäisi huonettani hallussaan\nkauan aikaa. Ehkäpä onni suosisi minua huomennakin, kun mies oli\nlähtenyt, ja saisin jälleen suotuisan hetken; minulta puuttui\nvain viisi minuuttia kestävä innoitus ja sitten olisi esitykseni\ntulipalosta valmis. Sain siis mukautua kohtalooni...\n\nPerheen asunnossa en ollut aikaisemmin käynyt, tuossa yhdessä\nainoassa huoneessa, missä kaikki oleskelivat yöt päivät, mies, vaimo,\nvaimon isä ja neljä lasta. Palvelustyttö asui keittiössä, missä myös\nnukkui yöllä. Lähestyin sangen vastenmielisesti ovea ja koputin;\nkukaan ei vastannut, kuitenkin kuulin ääniä sisältä.\n\nMies ei virkkanut sanaakaan, kun astuin sisään, ei edes vastannut\ntervehdykseeni, hän vilkaisi vain välinpitämättömästi minuun, kuin\nen olisi vähääkään häntä liikuttanut. Hän muuten istui pelaamassa\nkorttia henkilön kanssa, jonka olin nähnyt satamassa, erään kantajan,\njota kutsuttiin \"Lasiruuduksi\". Pikku lapsi lepäsi leperrellen\nitsekseen sängyssä ja vanha mies, emännän isä istui kokoon\nkyyristyneenä lavitsalla pää käsien varassa, kuin olisi hänellä\nollut rinta- tai vatsakipuja. Hänellä oli melkein valkoinen tukka ja\nhän näytti kyyryasennossaan jonkinlaiselta matelijalta, joka istui\nhöristäen korviaan jotakin kuullakseen.\n\n\"Tulen, ikävä kyllä, pyytämään täältä yösijaa ensi yöksi\", sanoin\nmiehelle.\n\n\"Onko vaimoni sanonut sellaista?\" kysyi hän.\n\n\"On. Sinne tuli uusi mies minun huoneeseeni.\"\n\nTähän ei mies vastannut mitään, hän syventyi jälleen korttipeliin.\n\nNoin istui tuo mies päivät pääksytysten pelaten korttia kenen kanssa\ntahansa, joka vain tuli hänen luokseen, pelasi pelatakseen, vain\naikaa tappaakseen ja pidelläkseen jotakin käsissään. Muuta hän\nei tehnyt mitään, tuskin liikkui niin paljon kuin hänen laiskat\njäsenensä sallivat, vaimon sillä välin häärätessä portaita ylös ja\nalas, ollessa joka taholla ja huolehtiessa vieraiden hankkimisesta\ntaloon. Vaimo oli myös tehnyt sopimuksia satamahampparien ja\nkantajien kanssa, joille hän maksoi määrätyn palkkion jokaisesta\nuudesta vieraasta, jonka he toivat hänelle, ja hän antoi usein\nyösijaa noille hamppareille. Nyt oli \"Lasiruudun\" vuoro, joka juuri\noli tuonut uuden matkustajan mukanaan.\n\nPari lapsista tuli sisään, kaksi pikku tyttöä, joilla oli laihat,\nkesakkoiset kasvot; heillä oli hyvin viheliäiset pukimet. Hetkisen\nkuluttua tuli myös emäntä. Kysyin häneltä, minne hän sijoittaisi\nminut yöksi, ja hän vastasi lyhyesti, että minä saisin nukkua täällä\nsisällä toisten: kanssa tai eteisessä sohvapenkillä, aivan niinkuin\nitse hyväksi näkisin. Tätä vastausta antaessaan hän hääräili! ja\npuuhaili huoneessa järjestellen monia kapineita eikä edes katsonut\nminuun.\n\nLysähdin kokoon vastauksen kuultuani ja tekeydyin vähäiseksi, olin\nkuitenkin olevinani tyytyväinen huoneen vaihtoon yhdeksi yöksi;\nnäytin tarkoituksellisesti ystävällistä naamaa, jotta en ärsyttäisi\nhäntä ja kenties joutuisi ulosajetuksi koko talosta. Sanoin: \"No\nniin, kylläpähän siitä selvitään!\" ja vaikenin.\n\nHän hääräsi edelleen huoneessa.\n\n\"Muuten tahdon sanoa teille, että minulla ei ole lainkaan varoja\npitää ihmisiä täysihoidossa velaksi\", sanoi hän. \"Ja sen olen sanonut\nteille jo ennenkin.\"\n\n\"Niin, mutta hyvä emäntä, onhan kysymys vain parista päivästä, kunnes\nartikkelini valmistuu\", vastasin minä, \"ja silloin minä mielelläni\nannan teille viisi kruunua etukäteen, ainakin sen.\"\n\nMutta nähtävästi hän ei lainkaan uskonut artikkelini valmistumiseen,\nsen saatoin huomata. Enkä minä voinut ruveta ylpeäksi ja lähteä\ntalosta, vain pienen loukkauksen takia; tiesin, mikä minua odotti,\njos menisin tieheni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului pari päivää.\n\nOleilin edelleen perheen luona, kun eteinen, jossa ei ollut uunia,\noli liian kylmä; yöllä nukuin huoneen lattialla. Vieras merimies\nasui yhä huoneessani eikä näyttänyt haluavan muuttaa niinkään pian.\nPäivällisaikaan tuli myös emäntä sisään ja kertoi, että vieras oli\nmaksanut hänelle kokonaisen kuukauden etukäteen; hän muuten aikoi\nennen lähtöään suorittaa perämiehen tutkinnon, juuri senvuoksi hän\nviipyikin kaupungissa. Seisoin ja kuuntelin tätä ja käsitin, että\nolin menettänyt huoneeni ainiaaksi.\n\nMenin eteiseen istumaan; jos minä onnistuisin saamaan kokoonkyhätyksi\njotakin, niin voisi se sittenkin tapahtua täällä, hiljaisuudessa.\nVertauskuvallinen esitykseni ei enää aivojani askarruttanut, olin\nsaanut uuden aiheen, aivan erinomaisen suunnitelman: halusin\nkirjoittaa yksinäytöksisen näytelmän \"Ristin merkki\", aihe\nkeskiajalta. Erikoisesti olin ajatellut valmiiksi päähenkilön,\nkiihkomielisen porton, joka oli tehnyt syntiä temppelissä, ei\nheikkoudesta eikä himosta, vaan vihasta taivasta vastaan, tehnyt\nsyntiä aivan alttarin juurella, alttariliina päänsä alla, yksistään\nihanasta vihasta taivasta vastaan.\n\nTuo olento otti ajatukseni valtoihinsa yhä enemmän, sitä mukaa kuin\nhetket kuluivat. Lopulta hän oli ilmi elävänä silmieni edessä ja\njuuri sellaisena kuin tahdoin hänet esittää. Hänen ruumiinsa olisi\nviallinen ja vastenmielinen, kookas, hyvin laiha ja hiukan tumma,\nja kulkiessa hänen pitkät jalkansa näkyisivät hänen hameensa läpi\njoka askelella. Hänellä olisi myöskin suuret, ulkonevat korvat.\nLyhyesti sanottuna, hän ei olisi mitään silmän ruokaa, tuskinpa\nolisi hän siedettävä nähdä. Mutta minua kiinnosti ennen kaikkea tuo\nhänen ihmeellinen julkeutensa, tuo suorittamansa harkitun synnin\nsydäntynyt kukkuramittaisuus. Hän askarrutti ajatuksiani tosiaankin\npaljon, aivoni olivat melkein tyhjentyneet tuon erikoisen ihmisen\nmuodostamisessa. Ja minä kirjoitin näytelmääni pari tuntia yhtä\nmittaa.\n\nSaatuani kokoon kymmenisen, ehkäpä kaksitoista sivua, usein suurella\nvaivalla, välistä pitkien väliaikojen kuluttua, jolloin kirjoitin\nturhaan ja revin paperiarkkini palasiksi, olin väsynyt, aivan\nkohmettunut kylmästä ja väsymyksestä, ja minä nousin ja läksin ulos\nkadulle. Viimeisen puolen tunnin aikana olivat minua myös häirinneet\nlasten huudot perheen asunnosta, niin että minä joka tapauksessa\nen olisi silloin voinut enempää kirjoittaa. Kävelin senvuoksi\npitkät matkat Drammenin tietä ja olin poissa aivan iltaan saakka,\nkulkiessani alati mietiskellen, miten edelleen jatkaisin näytelmääni.\nEnnen kuin tulin kotiin sinä iltana, oli minulle tapahtunut seuraavaa:\n\nSeisoin erään kenkäkaupan edessä Karl Johanilla, lähellä\nrautatietoria. Jumala tietää miksi olin pysähtynyt juuri tämän\nkenkäkaupan eteen! Katsoin siinä seisoessani ikkunasta sisään, mutta\nen muuten lainkaan ajatellut, että olin juuri kenkien puutteessa;\najatukseni liiteli kaukana muualla. Joukko juttelevia ihmisiä kulki\ntaitseni, enkä ollenkaan kuullut, mitä he sanoivat. Silloin tervehti\nmuuan ääni kuuluvasti:\n\n\"Hyvää iltaa!\"\n\nSe oli \"Mamsseli\", joka tervehti minua.\n\n\"Iltaa!\" vastasin hajamielisenä. Katsoin myös \"Mamsseliin\" hetkisen,\nennen kuin tunsin hänet.\n\n\"No, mitäpäs kuuluu?\" kysyi hän.\n\n\"Ka, vain hyvää... kuten tavallisesti!\"\n\n\"Kuulkaas, te olette siis vielä Christien palveluksessa?\" sanoi hän.\n\n\"Christien?\"\n\n\"Luulen teidän sanoneen, että olette kirjanpitäjänä tukkukauppias\nChristiellä?\"\n\n\"Ahaa! Niin, se on ollutta ja mennyttä. Oli mahdotonta työskennellä\nyhdessä sen miehen kanssa; siitä tuli loppu jokseenkin pian.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, satuin tekemään kirjoitusvirheen eräänä päivänä, ja silloin...\"\n\n\"Kavalluksen?\"\n\n\"Kavalluksenko?\" Siinä seisoi \"Mamsseli\" ja kysyi minulta\nsuoraan, olinko tehnyt kavalluksen. Hän kysyi nopeasti ja hyvin\nsuurella mielenkiinnolla. Katsoin häneen, tunsin itseni syvästi\nloukkautuneeksi enkä vastannut.\n\n\"Niin, niin, herrajumala, voihan sitä sattua parhaimmallekin!\" sanoi\nhän lohduttaakseen minua. Hän uskoi edelleen, että olin tehnyt\nkavalluksen.\n\n\"Mikä se on, joka, niin, niin herrajumala, voi sattua parhaimmalle?\"\nkysyin. \"Kavallusko? Kuulkaas, mies, luuletteko tosiaankin, että minä\nolisin voinut ryhtyä niin halpamaiseen tekoon? Minä?\"\n\n\"Mutta, hyvä mies, minä luulin teidän selvästi sanoneen...\"\n\n\"Ei, minä sanoin, että olin kerran tehnyt kirjoitusvirheen,\nkirjoittanut vuosiluvun väärin, pikkuasia, jos sen tahdotte tietää,\nväärän päiväyksen erääseen kirjeeseen, yhden kynänvedon hullusti —\nsiinä koko rikokseni. Ei, jumalankiitos, onhan olemassa ero oikean ja\nväärän välillä! Mitenkä mahtaisi minun laitani sitten ollakaan, jos\nminä kulkisin kunniaani tahraamassa? Yksistään kunniantuntoni minut\nnykyisin pystyssä pitääkin. Mutta se onkin toivoakseni tarpeeksi\nvahva; se on joka tapauksessa säilyttänyt minut tähän päivään saakka.\"\n\nKeikautin päätäni, käännyin syrjin \"Mamsseliin\" ja katselin katua\npitkin. Katseeni osui punaiseen hameeseen, joka läheni meitä, naiseen\nmiehen rinnalla. Jos minulla ei olisi ollut juuri tätä keskustelua\n\"Mamsselin\" kanssa, jollen olisi loukkautunut hänen törkeästä\nepäilyksestään ja jollen olisi juuri sillä tavoin keikauttanut\npäätäni sekä hiukan nyrpistyneenä kääntynyt poispäin, niin ehkäpä\ntuo punainen hame olisi kulkenut ohi huomaamattani. Ja mitä se minua\noikeastaan liikutti? Mitä se minua liikutti, vaikka se olisi ollut\nhovineiti Nagelin hame?\n\n\"Mamsseli\" seisoi ja jutteli ja koetti parantaa erehdystään; minä\nen kuullut lainkaan, mitä hän sanoi, minä tuijotin koko ajan tuohon\npunaiseen hameeseen, joka lähestyi minua katua pitkin. Ja väristys\nkulki läpi rintani, hieno pistos; kuiskasin ajatuksissani, kuiskasin\nhuuliani liikuttamatta:\n\n\"Ylajali!\"\n\nNyt kääntyi \"Mamsselikin\" sinne päin, huomasi nuo molemmat, naisen\nja herran, tervehti heitä ja seurasi heitä silmillään. Minä en\ntervehtinyt, tai ehkä tervehdin tietämättäni. Punainen hame liukui\neteenpäin pitkin Karl Johania ja katosi.\n\n\"Kukahan oli häntä saattamassa?\" kysyi \"Mamsseli\".\n\n\"Herttua, ettekö sitä nähnyt? 'Herttuaksi' kutsuttu. Tunsitteko\nnaisen?\"\n\n\"Kyllä, sikäli mikäli. Ettekö te häntä tuntenut?\"\n\n\"En\", vastasin minä.\n\n\"Nähdäkseni te tervehditte syvään?\"\n\n\"Tervehdinkö minä?\"\n\n\"Hee, ettekö sitten tervehtinyt?\" sanoi \"Mamsseli\". \"Sepä\nmerkillistä! Teihinhän hän katsoikin koko ajan.\"\n\n\"Mistä te hänet tunnette?\" kysyin.\n\nHän ei oikeastaan naista tuntenutkaan. Hän oli tavannut tämän\nohimennen eräänä syysiltana. Oli myöhä, heitä oli ollut kolme\niloista sielua yhdessä, olivat juuri tulleet Grandista, tavanneet\ntuon ihmisen kävelemässä yksinään Cammermeyrin luona ja olivat\npuhutelleet häntä. Hän oli ensin ollut vierova; mutta yksi niistä\niloisista sieluista, muuan mies, joka ei kammonut tulta eikä vettä,\noli pyytänyt aivan hänen edessään tuota sivistyksen nautintoa:\nsaattaa hänet kotiin. Hän ei, kautta Jumalan, koskisi hiuskarvaakaan\nhänen päässään, kuten kirjoitettu on, ainoastaan saattaisi hänet\nulko-ovelle, tullakseen vakuuttuneeksi, että hän varmasti pääsi\nkotiini muuten hän ei saisi rauhaa koko yönä. Hän puhui lakkaamatta\nheidän kulkiessaan, nimitti itseään Valdemari Atterdagiksi ja\nilmoitti itsensä valokuvaajaksi. Lopulta naisen oli täytynyt nauraa\ntuolle iloiselle sielulle, jota hänen kylmyytensä ei ollut saattanut\nymmälle, ja asia päättyi niin, että mies pääsi häntä saattamaan.\n\n\"No niin, entä sitten?\" kysyin minä jääden henkeäni pidättäen\nodottamaan vastausta.\n\n\"Sittenkö? Ooh, älkää kysykö! Hänhän on nainen.\" Vaikenimme hetkisen\nkumpikin, sekä \"Mamsseli\" että minä.\n\n\"Mutta, hitto soikoon, oliko se 'Herttua'! Onko hän sen näköinen!\"\nsanoi hän sitten miettiväisesti: \"Mutta, kun nainen on sen miehen\nparissa, niin en voi vastata naisen puolesta.\"\n\nOlin yhä vaiti. Niin, tietysti tahtoi \"Herttua\" vetää hänet alas!\nHyvä! Mitä se minuun kuului? Minä annoin palttua neitoselle ja\nkaikille hänen suloilleen, palttua minä annoin hänelle! Ja minä\nkoetin lohduttaa itseäni ajattelemalla mitä kehnoimpia asioita\nhänestä, koetinpa suorastaan tuottaa itselleni iloa raastamalla\nhänet ihan likaisimpaan lokaan. Minua vain harmitti, että olin\ntuolle parille nostanut lakkiani, jos todella olin sen tehnyt. Minä\nen välittänyt hänestä enää, en ollenkaan; hän ei ollut enää kaunis\nvähimmässäkään määrässä, hän oli menettänyt kauneutensa, hyi sentään,\nmiten hän oli kuihtunut! Mahdollista kyllä, että hän oli katsellut\nvain minua, se ei minua kummastuttanut, ehkäpä katumus alkoi häntä\nkalvaa. Mutta senvuoksi minun ei tarvinnut kumartua maahan ja\ntervehtiä kuin narri, varsinkaan kun hän oli niin arveluttavasti\nkuihtunut viime aikoina. \"Herttua\" sai kyllä kernaasti pitää hänet,\nonneksi olkoon! Saattoi tulla vielä päivä, jolloin pistäisi päähäni\nkulkea ylpeästi hänen ohitsensa katsahtamatta edes sille suunnalle,\nmissä hän olisi. Saattoi tapahtua, että tekisin tämän, vaikka hän\nkatsoisi terävästi minuun ja lisäksi kulkisi veripunaisessa hameessa.\nSe saattoi kylläkin tapahtua! Hehee, siitä tulisi riemuvoitto! Jos\ntunsin itseni oikein, voisin näytelmäni valmistaa yön kuluessa, ja\nviikon sisällä olisin silloin masentanut neidin. Kaikkine hänen\nsuloineen, he-hee, kaikkine hänen suloineen...\n\n\"Hyvästi!\" sanoin lyhyesti.\n\nMutta \"Mamsseli\" pidätti minua. Hän kysyi:\n\n\"Mitä te nykyisin oikeastaan hommailette?\"\n\n\"Hommailenko? Kirjoittelen, tietysti. Mitäpä muuta minä hommailisin?\nSillähän minä elän. Paraikaa valmistelen suurta näytelmää 'Ristin\nmerkki', aihe keskiajalta.\"\n\n\"Älkää hemmetissä!\" sanoi \"Mamsseli\" suorasukaisesti. \"Niin, jos sen\nsaatte valmiiksi, niin...\"\n\n\"Mitään suurta huolta minulla ei sen suhteen ole!\" vastasin. \"Viikon\nkuluttua, luullakseni, saatte kuulla minusta jotakin.\"\n\nSen sanottuani läksin.\n\nKotiin tultuani käännyin heti emäntäni puoleen pyytäen lamppua.\nMinulle oli hyvin tärkeää saada tuo lamppu; en kävisi nukkumaan\ntänä yönä, näytelmä riehui päässäni, ja uskoin varmasti voivani\nkirjoittaa aamuun mennessä koko paljon. Esitin pyyntöni hyvin\nnöyrästi matamille, huomattuani, että hän irvisti tyytymättömästi\nminun jälleen ilmestyessä huoneeseen. Minulla oli melkein valmiina\nmerkillinen näytelmä, sanoin minä; puuttui vain pari kohtausta, ja\nminä löin vetoa, että se esitettäisiin jossakin teatterissa, ennen\nkuin minulla itselläni olisi aavistustakaan asiasta. Jos hän nyt\ntahtoisi tehdä minulle tuon suuren palveluksen, niin...\n\nMutta matamilla ei ollut lamppua. Hän tuumiskeli, mutta ei muistanut\nolevan lamppua missään. Jos tahtoisin odottaa, niin ehkä saisin\nkeittiön lampun kello kahdentoista jälkeen. Miksi en voinut ostaa\nitselleni kynttilää?\n\nEn vastannut. Minulla ei ollut kymmentä äyriä kynttilää varten, ja\nsen hän kyllä tiesi. Tietenkin aikeeni menisivät nytkin myttyyn! Nyt\nistui palvelustyttö luonamme, hän istui samassa huoneessa eikä ollut\nlainkaan keittiössä; lamppu ei siellä ollut siis sytytettykään. Ja\nminä mietiskelin tätä, mutta en virkkanut enää mitään.\n\nÄkkiä lausuu palvelustyttö minulle:\n\n\"Minusta näytti kuin olisitte vähän aikaa sitten tullut linnasta?\nOletteko ollut päivällisillä?\" Ja hän nauroi ääneen tuolle lorulleen.\n\nKävin istumaan, otin paperini esille ja yritin tehdä jotakin sillä\naikaa siinä missä istuin. Pidin papereita polvillani ja tuijotin\nlakkaamatta lattiaan, jotta mikään ei olisi häirinnyt minua; mutta se\nei hyödyttänyt, kaikki oli turhaa, en päässyt sen pitemmälle. Emännän\nkaksi pikku tyttöä tuli sisään ja mekasti kissan kanssa, kummallisen,\nsairaan kissan kanssa, jolla oli karvoja tuskin lainkaan; kun he\npuhalsivat sen silmiin, vuoti niistä vettä, joka valui alas pitkin\nnenää. Isäntä ja pari muuta miestä istui pöydän ääressä pelaamassa\nsataa ja yhtä. Eukko yksistään oli ahkera, kuten aina ja istui\nompelemassa jotakin. Hän näki kyllä, etten voinut kirjoittaa\nmitään tällaisessa melussa, mutta hän ei välittänyt minusta enää:\nhän oli sentään hymyillyt, kun palvelustyttö kysyi, olinko ollut\npäivällisillä. Koko talo oli muuttunut vihamieliseksi minua kohtaan;\ntuntui kuin olisin minä vain tarvinnut tuon pilkanteon, että minun\ntäytyi jättää huoneeni toiselle tullakseni kohdelluksi kuin joku\nsyrjäinen, asiaankuulumaton. Vieläpä tuo palvelustyttö, pieni,\nruskeasilmäinen katutyttö, jolla oli otsatukka ja aivan lattea rinta,\npilkkasi minua iltasella, kun sain voileipäni. Hän kyseli ehtimiseen,\nmissä minun oli tapana syödä päivällistä, koska hän ei koskaan\nnähnyt minun kävelevän hampaitani kaivellen Grandin ulkopuolella.\nOli selvää, että hän oli tietoinen kurjasta tilastani ja että hän\nhauskuutti itseään osoittamalla minulle sitä.\n\nJoudun äkkiä ajattelemaan kaikkea tätä, enkä kykene saamaan\nainoatakaan vuoropuhelua näytelmääni. Yritän kerran toisensa jälkeen,\naina turhaan; päässäni alkaa kummallisesti suhista, ja lopulta\nheittäydyn kohtalon huomaan. Pistän paperit taskuuni ja katsahdan\nylös. Palvelustyttö istuu aivan vastapäätä minua, ja minä katselen\nhäntä, katselen tuota kapeaa selkää, pieniä hartioita, jotka\neivät vielä olleet oikein kehittyneetkään. Mitä hän nyt mahtaisi\nsinkauttaa suustaan? Entä jos olisin tullutkin linnasta, mitä sitten?\nMitä vahinkoa siitä hänelle olisi? Hän oli viime päivinä nauranut\njulkeasti minulle, kun vahingossa kompastuin portaissa tai tartuin\nnaulaan, niin että sain nuttuuni repeämän. Olipa hän eilen kerännyt\nkokoon konseptini, jotka olin heittänyt pois eteiseen, varastanut\nnuo hylätyt näytelmäkatkelmani ja lukenut niitä sisällä huoneessa,\nilakoinut niillä kaikkien kuullen, vain pitääkseen hauskaa minun\nkustannuksellani. En ollut koskaan solvannut häntä, enkä saattanut\nmuistaa, olinko milloinkaan pyytänyt häneltä palvelusta. Päinvastoin\nminä itse laitoin vuoteeni kuntoon iltasella huoneen lattialle,\njotta en tuottaisi hänelle mitään vaivaa. Hän pilkkasi minua myös\nsen johdosta, että tukkani lähti. Pesuveteen jäi aamusella hiuksia\nuiskentelemaan ja sille hän ilkkui. Kenkäni olivat tulleet jokseenkin\nhuonoiksi, varsinkin toinen, jonka yli leipävankkurin pyörä oli\nkulkenut, ja hän naureskeli niillekin. Jumala siunatkoon teitä ja\nteidän kenkiänne! sanoi hän; katsokaas nyt, nehän ovat isot kuin\nkoirankopit! Ja hän oli oikeassa siinä, että kenkäni olivat kehnot;\nmutta minä en nähkääs voinut tällä hetkellä hankkia toisia.\n\nMinun tuumiskellessani kaikkea tätä ja kummastellessani tuota\npalvelustytön päivänselvää ilkeyttä olivat pikkutytöt alkaneet\nkiusata vanhusta lavitsalla; ne hyppivät kumpikin hänen ympärillään\nja olivat kovin innostuneita tässä työssään. Ne olivat kumpikin\nlöytäneet oljenkorren, jolla pistelivät vanhusta korviin. Katselin\ntätä hetkisen enkä sekaantunut asiaan. Vanhus ei liikauttanut\nsormeaankaan puolustautuakseen; hän loi vain kiusanhenkiinsä\nraivokkaan silmäyksen joka kerta kun ne pistivät häntä, ja pudisti\npäätään vapautuakseen, kun oljet jo olivat hänen korvissaan.\n\nTätä katsellessani minä kiihdyin yhä enemmän ja enemmän enkä voinut\nsaada silmiäni pois siitä. Isä katsahti ylös korteistaan ja nauroi\npienokaisille; hän huomautti pelitovereilleenkin, mitä siellä\ntapahtui. Miksi tuo vanhus ei liikahtanut? Miksi hän ei huitaissut\nlapsia pois kädellään? Astuin askelen lähemmäksi lavitsaa.\n\n\"Antakaa niiden olla! Antakaa niiden olla! Hän on halvaantunut\",\nhuudahti isäntä.\n\nJa pelosta joutua ajetuksi ulos yöksi, yksinkertaisesti peläten\nherättäväni miehessä suuttumusta sekaantumalla tuohon kohtaukseen\nminä vetäydyin äänettömänä takaisin entiselle paikalleni ja\npysyttelin levollisena. Miksikä asettaisin vaaranalaiseksi menettää\nyösijani ja voileipäni pistämällä nenäni perheen asioihin? Ei mitään\ntemppuiluja puolikuolleen äijäparan takia! Ja minä tunsin itseni\nkovaksi kuin piikivi.\n\nNuo pienet tytönvintiöt eivät lakanneet kiusanteoistaan. Heitä\nyllytti vielä se, että vanhus ei tahtonut pitää päätänsä hiljaa, ja\nhe pistelivät häntä myös silmiin ja sieraimiin. Hän tuijotti heihin\nkaukaisin katsein, ei sanonut mitään eikä voinut liikuttaa käsiään.\nÄkkiä hän nosti yläruumistaan ja sylkäisi toista pikku tyttöä\nkasvoihin; sitten hän kohottausi uudelleen ja sylkäisi myöskin toista\nkohti, mutta ei osunut häneen.\n\nNäin, miten isäntä viskasi kortit eteensä pöydälle ja juoksi lavitsan\nluo. Hän oli aivan punaisena kiukusta ja huusi:\n\n\"Syljetkö sinä ihmisiä kasvoihin, senkin vanha rahjus!\"\n\n\"Mutta, herrajumala, hänhän ei saanut rauhaa niiltä!\" huudahdin\nminä poissa suunniltani. Mutta minä olin koko ajan peloissani tulla\nulosajetuksi, enkä minä huudahtanut erikoisen ankarasti; minun koko\nruumiini vain vapisi suuttumuksesta.\n\nIsäntä kääntyi minuun päin.\n\n\"Mutta kuulkaas mokomaa! Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää vain\nleipäläpenne tyyten kiinni ja tehkää kuten minä sanon; se on parasta\nteille.\"\n\nMutta nyt kuului myöskin matamin ääni ja talo alkoi räiskyä\nhaukkumasanoista.\n\n\"Nähdäkseni, jumala-varjelkoon, te olette hulluja ja villittyjä\nkaikki tyynni!\" ärjyi hän. \"Jos tahdotte olla täällä sisällä,\nniin pysykää hiljaa molemmat, sen minä teille sanon! Hee, eipä\nsiinä kylliksi, että saa pitää asuntoa ja ruokaa ryökäleille, vaan\ntäytyy vielä olla tuomionpäivä ja rähinä ja saatananvalta sisällä\nhuoneissakin. Mutta sitä minä en enää siedä, se on ajatukseni! Sh!\nTukkikaa kitanne, kakarat, ja pyyhkikää nenänne myöskin, jollette,\nniin tulen minä sen tekemään. Enpä mokomia ihmisiä ole nähnyt! Tänne\nne tulevat kadulta, vailla äyrejä edes täisalvaa varten, ja alkavat\npitää rähinää keskellä yötä ja reiskua talon ihmisten kanssa. Minä\nen salli sitä, ymmärrättekö, ja saatte mennä tiehenne kaikki tyynni,\njotka ette tänne kuulu. Minä tahdon rauhan omassa asunnossani, se on\najatukseni!\"\n\nEn virkkanut mitään, en edes suutani avannut, vaan istuin oven\nvieressä jälleen ja kuuntelin mekastusta. Kaikki rähisivät yhtaikaa,\nvieläpä lapsetkin ja palvelustyttö, joka tahtoi selittää, miten koko\nriita oli alkanut. Kun vain pysyisin vaiti, niin se menisi kyllä\nohi; se ei kehittyisi huippuunsa, kun vain en virkkaisi sanaakaan.\nJa mitä minulla olisi sanottavaa? Eikö ollut talvi ulkona ja eikö yö\nollut käsissä? Oliko silloin aika lyödä nyrkkinsä pöytään ja olla\nmiestä puolestaan? Ei mitään narrinpeliä! Ja minä istuin hiljaa\nenkä lähtenyt talosta, en välittänyt nousta paikaltani, en edes\nhävennyt sen takia, vaikka minut melkein oli käsketty ulos. Tuijotin\nitsepintaisesti seinälle, missä Kristus riippui öljypainoksena, ja\nvastasin vaitiololla kaikkiin emännän hyökkäyksiin.\n\n\"Niin, jos te minusta, matami, tahdotte päästä, niin ei siihen minun\npuoleltani ole mitään estettä\", sanoi toinen korttipelureista.\n\nHän nousi seisomaan. Toinen peluri nousi myöskin.\n\n\"Ei, sinua minä en tarkoittanut. Enkä sinuakaan\", vastasi emäntä\nnoille kahdelle. \"Jos tarvis on, niin kyllä minä näytän, ketä\ntarkoitan. Jos tarvis on. Niin juuri! Kyllä näkyy, ketä minä...\"\n\nHän puhua papatti lakkaamatta, antoi minulle vähän väliä noita\niskuja ja oikein venytti niitä, tehdäkseen yhä selvemmäksi ja\nselvemmäksi minulle, että hän tarkoitti minua. Vaiti! sanoin\nitselleni. Pysy vain vaiti! Hän ei ollut käskenyt minua pois,\nei selvästi eikä suorin sanoin. Ei vain mitään kopeutta minun\npuoleltani, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä! Korvat kuuroiksi!...\nSentään, miten merkillisen vihreä tukka tuolla Kristuksella tuossa\nöljyväripainoksessa. Se muistutti suuressa määrin vihreää ruohoa,\ntai täsmällisemmin sanottuna: paksua niittyruohoa. Hee, aivan\noikea huomautus, suhteellisen paksua niittyruohoa... Sarja nopeita\najatusyhtymiä kulki tällä hetkellä läpi pääni: vihreästä ruohosta\nerääseen Raamatun paikkaan, missä sanottiin, että jokainen elämä oli\nkuin ruoho, joka sytytettiin, siitä tuomiopäivään, jolloin kaikki\ntulisi palamaan, sitten pieni poikkeus Lissabonin maanjäristykseen,\nminkä jälkeen mieleeni juolahti espanjalainen messinkinen\nkynänvarsi, jollaisen olin nähnyt Ylajalin luona. Ah, niin,\nkaikki oli katoavaista! Aivan kuin ruoho joka palaa! Siitä johtui\najatukseni neljään lautaan ja käärinliinoihin — Käärinliinoja neiti\nAndersenilla, portista oikealle...\n\nJa kaikki tämä vilahti päässäni tuona epätoivoisena hetkenä, jolloin\nemäntäni oli ajamaisillaan minut ulos.\n\n\"Hän ei ole kuulevinaan!\" huusi emäntä. \"Minä sanon, että teidän on\nlähdettävä talosta, nyt sen tiedätte! Luulenpa, jumala-paratkoon,\nettä mies on hullu! Nyt te lähdette heti paikalla, ja sitten ei siitä\nsen enempää.\"\n\nKatsahdin oveen, en lähteäkseni, en ollenkaan lähteäkseni; minussa\nheräsi julkea ajatus: jos ovessa olisi ollut avain, olisin kääntänyt\nsen lukkoon, sulkeutunut huoneeseen toisten kanssa, päästäkseni\nlähtemästä. Minulla oli aivan hysteerinen kauhu joutua ulos kadulle\njälleen. Mutta ovessa ei ollut avainta, ja minä nousin seisomaan;\nmitään toivoa ei enää ollut.\n\nSilloin sekaantuu äkkiä isännän ääni vaimon pauhaamiseen. Jäin\nhämmästyneenä seisomaan. Sama mies, joka äsken oli uhannut minua,\nasettuu, merkillistä kyllä, puolelleni. Hän sanoo:\n\n\"Ei, ei käy laatuun ajaa ihmisiä yön selkään, tiedätkös. Siitä\nrangaistaan.\"\n\nEn tiennyt, että siitä voitiin rangaista, en voinut sitä sanoa,\nmutta ehkäpä se oli niin, ja eukko talttui aivan heti, rauhoittui\neikä puhunut enää minulle. Asettipa hän vielä pari voileipääkin\neteeni illalliseksi, mutta minä en ottanut niitä vastaan, vain\nkiitollisuudesta miestä kohtaan en ottanut niitä vastaan, sanoin\nsaaneeni hiukan ruokaa kaupungilla.\n\nKun vihdoinkin läksin eteiseen mennäkseni nukkumaan, tuli matami\njäljestäni, pysähtyi kynnykselle ja sanoi kovalla äänellä, hänen\nsuuren raskauden tilassa olevan vatsansa pompottaessa minua kohti:\n\n\"Mutta se on viimeinen yö, jonka nukutte täällä, että sen tiedätte.\"\n\n\"Niinpä kyllä!\" vastasin.\n\nEhkäpä keino ilmaantuisi yösijan saamiseksi huomenna, jos oikein\npuuhaisin sen takia. Jokin olinpaikka minun kuitenkin täytyi löytää.\nToistaiseksi olin iloissani, ettei tarvinnut nyt mennä yöksi ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNukuin viiden kuuden tienoille aamulla. Ei ollut vielä valoisaa,\nkun heräsin, mutta nousin kuitenkin samassa, olin nukkunut täysissä\npukimissani kylmän takia eikä minulla ollut siis sen enempää\npukeutumista. Juotuani hiukan vettä ja kaikessa hiljaisuudessa\nsaatuani oven auki läksin heti ulos peläten tapaavani emäntäni\nuudelleen.\n\nMuutamat poliisit, jotka olivat valvoneet koko yön, olivat ainoat\nelävät olennot, jotka näin kadulla; vähän ajan kuluttua alkoi\nmyöskin pari miestä sammutella kaasulyhtyjä ympärilläni. Kuljeksin\nilman päämäärää, saavuin Kirkkokadulle ja suuntasin kulkuni alas\nlinnoitukselle päin. Kylmissäni ja vielä unisena, polvet ja selkä\npitkästä kävelymatkasta väsyneinä ja hyvin nälkäisenä minä istahdin\neräälle penkille ja nuhjotin siinä kauan aikaa. Kolme viikkoa minä\nolin elänyt yksistään niillä voileivillä, jotka emäntäni oli minulle\nantanut aamuin ja illoin; nyt oli juuri vuorokausi kulunut siitä\nkun olin saanut viimeisen ateriani, ilkeä kalvaminen alkoi jälleen\nja minun täytyi keksiä jokin keino aivan heti. Sitä ajatellen minä\njälleen nukahdin penkille.\n\nHeräsin siihen, että ihmiset juttelivat lähelläni, ja kun minä olin\nhiukan päässyt selville tilanteesta, näin, että oli kirkas päivä ja\nkaikki ihmiset jo jalkeilla. Nousin ja läksin astelemaan poispäin.\nAurinko yleni kunnaiden takaa, taivas oli valkoinen ja hieno, ja\niloitessani kauniista aamusta monien pimeiden viikkojen jälkeen\nminä unohdin kaikki surut ja arvelin, että monesti olin ollut\npahemmassakin asemassa. Taputin rintaani ja pistin pieneksi lauluksi.\nÄäneni oli kehno, se särähti ja minä hellyin kyyneliin asti. Tämä\nkomea päivä, tuo valkoinen, valohohtoinen taivas vaikuttivat myöskin\nliian voimakkaasti minuun ja purskahdin äänekkääseen itkuun.\n\n\"Mikä teillä on hätänä?\" kysyi muuan mies.\n\nEn vastannut, kiiruhdin vain pois, kätkien kasvoni kaikilta ihmisiltä.\n\nMenin alas satamaan. Suuri, venäläisellä lipulla varustettu\nparkkilaiva purki hiiliä; luin sen nimen, \"Copegoro\", kupeesta.\nMinua huvitti kauan aikaa katsella, mitä tuolla vieraalla laivalla\ntapahtui. Sen lasti mahtoi olla melkein purettu, IX jalka oli jo\nnäkyvissä, pohjalastista huolimatta, ja kun hiilihampparit astelivat\nkannella, kumahteli koko laiva ontosti.\n\nAurinko, valo, suolainen merenhenki, koko hääräävä ja iloinen elämä\nvirkisti minua ja sai vereni sykkimään elävästi. Yhtäkkiä pisti\npäähäni, että täällä istuessani voisin ehkä valmistaa pari kohtausta\nnäytelmästäni. Ja minä otin paperit esille taskustani.\n\nKoetin muodostaa vuorolausetta erään munkin suuhun, vuorolausetta,\njoka uhkuisi voimaa ja suvaitsemattomuutta, mutta en siinä\nonnistunut. Silloin sivuutin munkin ja halusin valmistaa puheen,\ntuomarin puheen temppelin häpäisijälle, ja minä kirjoitin puoli\nsivua tuota puhetta, minkä jälkeen lopetin. Sanoihini ei ottanut\ntullakseen oikeaa sävyä. Häärinä ympärilläni, nostolaulut, vorokkien\nmelu ja lakkaamaton rautaketjujen räminä sopivat niin huonosti siihen\nrehevään keskiajan ilmaan, joka verhoaisi kuin sumu näytelmääni.\nPanin paperit kokoon ja nousin pystyyn.\n\nNyt olin kuitenkin päässyt siunatun hyvään alkuun ja minä tunsin\nselvästi, että voisin nyt jotakin suorittaa, jos kaikki kävisi\nhyvin. Kunpa vain olisi rauhallinen paikka, mihin voisi pujahtaa!\nAjattelin sitä, pysähdyin keskellä katua ja ajattelin, mutta en\ntiennyt ainoatakaan rauhallista paikkaa koko kaupungissa, missä\nvoisin hetkisen olla. Ei ollut muuta keinoa, minun oli mentävä\ntakaisin entiseen asuntopaikkaani Vaterlandiin. Tarrauduin siihen,\nja minä sanoin koko ajan itselleni, ettei se käynyt laatuun, mutta\nminä kuljin kuitenkin ja lähenin yhä tuota kiellettyä paikkaa. Tosin\nse oli noloa, myönsin itselleni, niin, se oli halpamaista, oikein\nhalpamaista olikin, mutta mitäpä siitä. En ollut vähintäkään kopea,\nrohkenin sanoa sellaistakin, että olin nöyrimpiä olentoja, mitä tähän\npäivään saakka oli maailmassa ollut. Ja minä menin.\n\nPysähdyin portilla ja harkitsin vielä kerran. No, käyköön miten\ntahansa, minun täytyi se uskaltaa! Mikä pikku asia tässä olikaan\nkysymyksessä? Ensiksikin tarvitsin vain muutamia tunteja, toiseksi,\njumalaparatkoon, minä en koskaan myöhemmin tulisi siihen taloon enää.\nMenin pihalle. Vielä astellessani noilla pihamaan epätasaisilla\nkivillä minä olin epävarma ja olin vähällä kääntyä ovelta takaisin.\nPurin hampaani yhteen. Ei, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä!\nPahimmassa tapauksessa voisin puhdistautua sillä, että olin tullut\nsanomaan jäähyväisiä, jättämään kunnon jäähyväiset ja tekemään\nsopimusta velastani taloon. Avasin oven eteiseen.\n\nJäin seisomaan aivan hiljaa sisäpuolella. Aivan edessäni, vain\nparin askelen päässä oli isäntä itse, ilman hattua ja päällystakkia\nja kurkisti avaimen reiästä perheen omaan huoneeseen. Hän teki\näänettömän liikkeen kädellään, saadakseen minut olemaan hiljaa ja\nkurkisti jälleen sisälle avaimenreiästä. Hän seisoi siinä ja nauroi.\n\n\"Tulkaas tänne!\" sanoi hän kuiskaten.\n\nLähestyin varpaisillani.\n\n\"Katsokaas tuonne!\" sanoi hän ja nauraa hihitteli. \"Kurkistakaas\nsisälle! Hihii! Siellä ne rötköttävät! Katsokaas! Katsokaas ukkoa!\nNäettekö ukkoa?\"\n\nSängyssä, aivan öljyväripainoksessa olevan Kristuksen alapuolella,\nnäin kaksi olentoa, emännän ja vieraan perämiehen; emännän jalat\nloistivat valkoisina tummaa patjaa vasten. Ja lavitsalla toisella\nseinällä istui emännän isä, halvaantunut ukko ja katseli toimitusta,\nkäsiinsä nojaten, kyyryssä kuin tavallisesti, voimatta liikkua...\nKäännyin isäntääni päin. Hänen oli hyvin vaikea pidättyä nauramasta\nääneen.\n\n\"Näettekös ukkoa?\" kuiskasi hän. \"Oi jumalani, näettekös ukkoa? Hän\nistuu ja katselee toimitusta!\" Ja hän kumartui jälleen tirkistämään\navaimenreiästä.\n\nMenin ikkunan luo istumaan. Tuo näky oli auttamattomasti saattanut\nepäjärjestykseen kaikki ajatukseni ja myllertänyt ylösalaisin koko\nhyvän tunnelmani. No, mutta mitä se minuun kuului? Kun mies-itse\nmukautui siihen, vieläpä löysi suurta hupiakin siitä, niin ei minulla\nollut mitään syytä pahastua sen johdosta. Ja mitä ukkoon tulee, niin\nukko oli ukko. Ehkäpä hän ei sitä nähnytkään, ehkäpä hän istui ja\nnukkui; Jumala tietää, vaikka hän olisi ollut kuollutkin; minua ei\nihmetyttäisi, jos hän olisi kuollut. Enkä minä antanut sen vaivata\nomaatuntoani sen enempää.\n\nOtin jälleen paperini esille ja tahdoin sysätä kaikki\nasiaankuulumattomat vaikutteet syrjään. Olin pysähtynyt keskelle\nlausetta tuomarin puheessa: \"Niin käske minua Jumala ja laki, niin\nkäskee minua viisaiden miesteni neuvosto, niin käskee minua myös\nomatuntoni... Katsoin ulos ikkunasta ajatellakseni, mitä hänen oma\ntuntonsa käskisi. Pientä kupsetta kuului sisältä huoneesta. No, se\nei minua liikuttanut, ei vähääkään; ukko oli sitä paitsi kuollut,\nkuollut ehkä aamulla kello neljän aikaan; minusta tuo kupse oli ihan\nkerrassaan saman tekevää, mitä hittoa minä siis sitä ajattelemaani\nRauhallinen vain!\n\n\"Niin käskee minua myös omatuntoni...\"\n\nMutta kaikki oli vannoutunut minua vastaan. Mies ei seisonut\nlainkaan hiljaa avaimenreiän luona, kuulin silloin tällöin hänen\npidätettyä nauruaan ja näin että hän värisi; ulkona kadulla\ntapahtui myös jotakin, joka häiritsi minua. Pieni poika puuhaili\nitsekseen vastapäisellä katukäytävällä auringonpaisteessa, hän\noleili kaikessa rauhassa eikä aavistanut vaaraa, sitoi vain muutamia\npaperiliuskaleita yhteen eikä tehnyt mitään pahaa. Äkkiä hypähtää\nhän ylös ja kirkaisee; hän ryntää takaperin kadulle ja näkee miehen,\ntäysikasvuisen miehen jolla oli punainen parta ja joka kurkottaen\neräästä toisen kerroksen ikkunasta oli sylkäissyt hänen päähänsä.\nPienokainen itki vihasta ja kiroili voimattomana ikkunaa kohti, ja\nmies nauroi hänelle vasten kasvoja; kului ehkä viisi minuuttia sillä\ntavoin. Käännyin poispäin ollakseni näkemättä pojan itkua.\n\n\"Niin käskee minua myös omatuntoni...\"\n\nMinun oli mahdotonta päästä sen edemmäksi. Vihdoin alkoi kaikki\nmennä hunningolle; minusta näytti kuin olisi sekin, minkä olin\nkirjoittanut, kelvotonta, niin koko ajatus oli vaarallista\nlörpötystä. Eihän voinut olla edes puhettakaan omastatunnosta\nkeskiajalla, omantunnon keksi vasta tanssinopettaja Shakespeare, koko\npuheeni oli siis väärä. Eikö siis ollut mitään hyvää noilla arkeilla?\nSelailin ne läpi uudelleen ja kumosin heti epäilykseni; löysin\nsuurenmoisia kohtia, oikein pitkiä vallan erinomaisia kohtia. Ja\nrintaani syöksähti jälleen kaipuu ryhtyä työhön ja saada näytelmäni\nvalmiiksi.\n\nNousin ja menin ovelle ottamatta ollenkaan huomioon isännän\nraivokkaita viittauksia että oli kuljettava hiljaa. Poistuin varmasti\nja päättävästi eteisestä, nousin portaita toiseen kerrokseen ja\nastuin entiseen huoneeseeni. Perämieshän ei ollut siellä, ja\nmikäpä estäisi minua siis istumasta täällä hetkisen? Minä en\nkoskisi mihinkään hänen kapineisiinsa, minä en käyttäisi edes hänen\npöytäänsä, vaan istahtaisin tuolille oven suuhun ja olisin iloinen.\nSieppaan nopeasti paperit esille polvilleni.\n\nNyt kului useita minuutteja aivan erinomaisesti. Vuorosanat toisensa\njälkeen syntyivät valmiina päässäni ja minä kirjoitin lakkaamatta.\nTäytän sivuja yhtä mittaa, kuljen eteenpäin yli kantojen ja kivien,\nhyräilen hiljaa ihastuksissani hyvästä tunnelmastani ja tuskin olen\ntietoinen omasta itsestäni. Ainoa ääni, minkä kuulen tällä hetkellä,\non oma iloinen hyräilyni. Mieleeni juolahti myös onnekas ajatus\neräästä kirkonkellosta, joka paukahtaisi soimaan määrätyllä kohdalla\nnäytelmässäni. Kaikki sujui mainiosti.\n\nSilloin kuulen akselia portaissa. Vapisen ja olen melkein poissa\nsuunniltani, istuin melkein kuin valmiina hyppäykseen, arkana,\nhermot pingottuneina, peläten kaikkia asioita ja nälän kiihottamana;\nkuuntelen hermostuneesti, pidän kynää hiljaa kädessäni ja kuuntelen\nenkä voi kirjoittaa sanaakaan enää. Ovi avautuu, alhaalla huoneessa\nollut pari astuu sisään.\n\nJo ennen kuin olin saanut aikaa pyytääkseni anteeksi tekoani, huutaa\nemäntä aivan kauhistuneena:\n\n\"Mutta, herrannimessä, istuuko hän täällä taaskin!\"\n\n\"Anteeksi!\" sanoin minä ja olisin sanonut enemmänkin, mutta en\nehtinyt sen pitemmälle.\n\nEmäntä avasi oven selkosen selälleen ja ärjyi: \"Jollette heti lähde\nulos, niin, piru vieköön, minä haen poliisin!\"\n\nMinä nousin.\n\n\"Minä tahdoin vain sanoa teille jäähyväiset\", mumisin minä, \"ja\nsitten minun täytyi odottaa teitä. En ole koskenut mihinkään, istuin\ntässä tuolilla...\"\n\n\"Niin, ei se mitään\", sanoi perämies. \"Mitäs se teki? Antakaa miehen\nolla!\"\n\nTultuani porraskäytävään minä äkkiä raivostuin tuohon paksuun\npullistuneeseen eukkoon, joka seurasi minun kintereilläni saadakseen\nminut nopeasti poistumaan, ja minä seisoin hetkisen hiljaa, suu\ntäynnä mitä pahimpia haukkumanimiä, jotka tahdoin syytää häntä kohti.\nMutta minä maltoin mieleni ajoissa ja olin vaiti, vaiti yksistään\nkiitollisuudesta tuota vierasta miestä kohtaan, joka kulki emännän\ntakana ja olisi saattanut kuulla. Emäntä tulla humppasi jäljestäni ja\nhaukkui lakkaamatta, samalla myös vihani yltyi joka askelella.\n\nTulimme pihalle, minä kuljin hyvin verkalleen, vielä harkiten,\nolisiko minun annettava viimeinen isku emännälle. Olin tällä hetkellä\naivan sokeana raivosta, ja minä mietin mitä pahinta verenvuodatusta,\niskua, joka kellistäisi hänet kuoliaaksi paikalla, potkua vatsaan.\n\nKaupunginpalvelija kulkee ohitseni portilla, hän tervehtii, enkä minä\nvastaa; hän kääntyy matamin puoleen takanani, ja minä kuulen hänen\nkysyvän minua, mutta minä en käänny takaisin.\n\nPari askelta portin ulkopuolella saavuttaa kaupunginpalvelija minut,\ntervehtii uudelleen ja pysäyttää minut. Hän antaa minulle kirjeen.\nKiivaasti ja vastahakoisesti revin sen auki, kymmenen kruunun seteli\nputoaa ulos kuoresta, mutta ei mitään kirjettä, ei sanaakaan.\n\nKatson mieheen ja kysyn:\n\n\"Mitä narrinpeliä tämä on? Keneltä tämä kirje on?\"\n\n\"Niin, sitä en tiedä\", vastaa hän, \"mutta eräs nainen sen minulle\nantoi.\"\n\nSeisoin hiljaa. Kaupunginpalvelija poistui. Sitten minä pistän\nsetelin jälleen kuoreen, käärin sen hyvin kokoon, käännyn ympäri\nja menen emännän luo, joka vielä väijyy minua portilla ja viskaan\nsetelin vasten hänen kasvojaan. En lausunut sanaakaan, en tavuakaan\npäästänyt huuliltani, näin vain hänen tutkivan kokoonpuristettua\npaperia, ennen kuin poistuin...\n\nHee, sellaista voitiin sanoa kunnialliseksi esiintymiseksi! Ei sanoa\nmitään, ei puhutella roskaväkeä, vaan aivan rauhallisesti kääriä\nkokoon suuri seteli ja viskata se vainoojien silmille. Sitä voitiin\nsanoa arvokkaaksi esiintymiseksi! Sellaista niiden piti saada, senkin\nelukat!...\n\nTultuani Tomte-kadun ja Rautatietorin kulmaan alkoi katu äkkiä\npyöriä silmissäni, päässäni suhisi ja minä kaaduin seinää vasten. En\nvoinut ollenkaan mennä sen edemmäksi, en edes voinut suoristautua\ntukalasta asemastani; jäin siihen samaan asentoon ja tunsin, että\naloin menettää tajuntani. Hullu vihani vain yltyi tästä väsymyksen\npuuskasta ja minä nostin jalkaani ja polkaisin sillä käytävään.\nTein myöskin monia muita asioita päästäkseni voimiini, purin\nhampaani yhteen, rypistin otsaani, vääntelin epätoivoisesti silmiäni\nja se rupesi auttamaan. Ajatukseni selkeni, käsitin, että olin\nmenehtymäisilläni. Ojensin käteni ja tuuppasin itseni irti seinästä;\nkatu tanssi edelleen ympärilläni. Aloin nikotella raivosta, ja minä\ntaistelin oikein sydämen vimmalla kurjuuteni kanssa, pidin vallan\nurhoollisesti puoliani, etten olisi kaatunut kumoon, minä tahdoin\nkuolla seisoalleni.\n\nTyörattaat kulkevat ohitseni ja minä näen, että niissä on perunoita,\nmutta raivosta, itsepäisyydestä minä keksin sanoa, että ne eivät\nolleet perunoita, vaan kaalinkupuja. Kuulin hyvin, mitä itse sanoin,\nja minä vannoin tietoisesti kerran toisensa jälkeen tuon valheen,\nvain saadakseni sairaalloisen tyydytyksen, että tein jäykän väärän\nvalan. Päihdytin itseäni tuolla verrattomalla synnillä, ojensin kolme\nsormeani ilmaan ja vannoin väräjävin huulin isän, pojan ja pyhän\nhengen nimeen, että ne olivat kaalinkupuja.\n\nAika kului. Minä laskeuduin istumaan vieressäni olevalle portaalle ja\nkuivasin hikeä otsaltani ja kaulaltani, vedin ilmaa keuhkoihini ja\npakottauduin olemaan rauhallinen. Aurinko painui alas, päivä alkoi\nkallistua iltapuoleen. Aloin jälleen mietiskellä asemaani; nälkä kävi\nankaraksi minua kohtaan ja muutaman tunnin kuluttua olisi jälleen yö;\noli keksittävä keino vielä kun oli aikaa. Ajatukseni alkoivat jälleen\nristeillä asunnon ympärillä, josta minut oli ajettu pois; minä en\nlainkaan halunnut palata sinne takaisin, mutta en voinut kuitenkaan\nolla ajattelematta sitä. Oikeastaan emännällä oli ollut täysi oikeus\najaa minut ulos. Kuinka minä saatoin ajatellakaan asua jonkun\nluona, kun en voinut maksaa puolestani? Hän oli päälle päätteeksi\nantanut minulle ruokaa silloin tällöin; vieläpä eilen illalla, kun\nolin suututtanut hänet, hän oli tarjonnut minulle pari voileipää,\nhyvyydestä hän ne oli minulle tarjonnut, koska hän tiesi, että minä\nniitä kaipasin. Joten minulla ei ollut siis mitään valitettavaa,\nja minä ryhdyin siinä portaalla istuessani pyytämään hiljaisessa\nmielessäni anteeksi häneltä käytöstäni. Varsinkin kaduin katkerasti,\nettä olin viime hetkellä osoittanut hänelle kiittämättömyyttä ja\nviskannut hänelle kymmenen kruunua vasten kasvoja...\n\nKymmenen kruunua! Maiskautin kerran suutani. Kirje, jonka\nkaupunginpalvelija oli tuonut, mistä se saapui? Vasta tällä\nhetkellä minä ajattelin selkeästi tätä ja aavistin samalla, miten\nkoko asia oli. Tulin sairaaksi tuskasta ja häpeästä, kuiskasin:\nYlajali! muutamia kertoja käheällä äänellä ja pudistin päätäni.\nEnkö minä juuri vielä niin myöhään kuin eilen illalla ollut\npäättänyt kulkea ylpeänä hänen ohitsensa, kun kohtaisin hänet,\nja osoittaa hänelle mitä suurinta välinpitämättömyyttä? Ja sen\nsijaan minä olin herättänyt hänessä sääliä ja saattanut hänet\nlähettämään armeliaisuusrovon. Ei, ei, ei koskaan tulisi loppua\nminun alennustilastani! En edes häntä kohtaan ollut voinut esiintyä\nkunnollisesti; minä vajosin, vajosin kaikilla tahoilla, minne\nvain käännyin, vajosin alas, sorruin kunnottomuuteen enkä koskaan\npäässyt enää ylös, en koskaan. Se oli kaiken huippu! Ottaa kymmenen\nkruunua almuna, voimatta singota sitä takaisin vasten salaperäistä\nantajaa, kerätä äyrejä kokoon molemmin käsin, missä vain niitä\ntarjottiin, ja pitää ne, käyttää ne asuinrahoiksi, omasta sisäisestä\nvastenmielisyydestä huolimatta...\n\nEnkö voinut mitenkään saada takaisin noita kymmentä kruunua, tavalla\ntai toisella? Ei kylläkään hyödyttänyt mennä takaisin emännän luokse\nja saada hänet antamaan setelin takaisin, täytyi olla toinenkin\nkeino, kun oikein ajattelin, kun vain oikein ponnistin itseäni ja\najattelin juurta jaksain. Tässä, jumala-paratkoon, ei auttanut\najatella vain tavallisella tavalla; minä sain ajatella niin että koko\nihmisolentoani kirveli, löytääkseni keinon noiden kymmenen kruunun\nhankkimiseksi! Ja minä istuin ajattelemaan.\n\nKello saattoi olla noin neljän korvilla, parin tunnin kuluttua\nminä ehkä tapaisin teatterin johtajan, jos minulla vain olisi\nnäytelmäni valmiina. Otan käsikirjoituksen esille siinä istuessani\nja tahdon väkivoimalla saada kokoon kolme, neljä viimeistä\nkohtausta; minä ajattelen ja hikoilen ja luen läpi alusta saakka,\nmutta en pääse minnekään. Ei mitään metkuja! sanon minä, ei mitään\njäykkäniskaisuutta täällä! Ja minä alan kiireesti kirjoittaa\nnäytelmääni, kirjoitan, mitä mieleen johtuu, vain päästäkseni\nnopeasti loppuun. Olin uskottelevinani itselleni, että minulla\noli jälleen suuri hetki, syötin valheita itselleni, petin itseäni\npäivänselvästi ja kirjoitin kuin ei minun tarvitsisi ollenkaan hakea\nsanoja. Se on hyvä! se on tosiaankin mainio keksintö! kuiskailin\nvälistä; kirjoita vain niin!\n\nVihdoin alkavat kuitenkin viimeiset vuoropuheluni tuntua minusta\nepäilyttäviltä; ne olivat sävyltään niin erilaisia kuin ensimmäisten\nkohtausten vuoropuhelut, sitä paitsi ei munkin sanoissa ollut mitään\nkeskiaikaan viittaavaa. Katkaisen kynän hampaissani, hypähdän ylös,\nrevin käsikirjoituksen palasiksi, revin joka arkin palasiksi, viskaan\nhattuni kadulle ja poljen jaloillani sitä. Olen mennyttä miestä,\nkuiskaan itsekseni, hyvät naiset ja herrat, olen mennyttä miestä! En\nsano muuta kuin nuo sanat seisoessani ja polkiessani hattuani.\n\nMuuan poliisi seisoo jonkun askelen päässä ja katselee minua; hän\nseisoo keskellä katua eikä näe mitään muuta kuin minut. Nostaessani\npäätäni yhtyvät katseemme; hän oli ehkä seisonut siinä kauan aikaa ja\nvain katsellut minua. Otan hattuni maasta, panen sen päähäni ja menen\npoliisin luo.\n\n\"Tiedättekö, paljonko kello on?\" sanon minä.\n\nHän odottaa hetkisen, ennen kuin ottaa kellonsa esille, eikä sillä\nvälin luo silmiään minusta.\n\n\"Neljä\", vastaa hän.\n\n\"Oikein!\" sanon minä; \"neljä, aivan oikein! Te osaatte asianne,\nkuulen minä, ja muistan teidät vastakin.\"\n\nSen sanottuani jätin hänet. Hämmästytin häntä ylenmäärin, hän jäi\nsuu auki seisomaan ja katselemaan minua ja pitämään kelloa vielä\nkädessään. Tultuani Royalin ulkopuolelle käännyin katsomaan taakseni:\nhän seisoi vielä samassa asennossa ja seurasi minua silmillään.\n\nHe-hee, sillä tavoin piti elukoita kohdella! Harkitun\nhäpeämättömästi! Se vaikutti eläimiin, herätti pelkoa eläimissä...\n\nOlin kerrassaan tyytyväinen itseeni ja pistin jälleen pieneksi\nlauluksi. Kiihtymyksen jännittämänä, tuntematta enää mitään tuskaa,\ntietämättä minkäänlaisista tuskista, kuljin kevyesti kuin höyhen\nyli torin, käännyin ylös myymäläin kohdalla ja istahdin penkille\nVapahtajamme kirkon luona.\n\nEiköhän sentään ollut jokseenkin samantekevää, lähetinkö sen kymmenen\nkruunua takaisin vai ei? Kun olin sen saanut, niin se oli minun, ja\nvarmaankaan ei ollut hätää siellä, mistä se saapui. Täytyihän minun\nkuitenkin ottaa se vastaan, kun se ilmeisesti lähetettiin minulle;\noli tarkoituksetonta jättää se kaupunginpalvelijalle. Myöskään ei\nkäynyt laatuun lähettää takaisin toista kymmenen kruunun seteliä kuin\nsitä, minkä olin saanut Joten koko asialle ei voinut mitään.\n\nRupesin katselemaan toriliikennettä ja askarruttamaan aivojani\nmitättömillä asioilla, mutta siinä en onnistunut, ja mietiskelin yhä\nsitä kymmentä kruunua. Lopulta puristin käteni nyrkiksi ja suutuin.\nSe loukkaisi häntä, sanoin, jos lähettäisin sen takaisin, miksikä\nsiis lähettäisin? Ikuisesti kulkisin pitäen itseäni liian hyvänä\nkaikkeen mahdolliseen, pudistellen päätäni ja sanoen: ei kiitos. Nyt\nnäin, mihin se johti; olin jälleen taivasalla. Silloinkin, kun oli\nedellytyksiä, en pysynyt hyvässä, lämpimässä asunnossani; olin ylpeä,\nhypähdin pystyyn ensimmäisestä sanasta ja olin miestä puolestani,\nmaksoin kymmeniä kruunuja oikealle ja vasemmalle ja menin tieheni...\nTuomitsin ankarasti itseäni siitä, että olin jättänyt asuntoni ja\njälleen saattanut itseni pulaan.\n\nMuuten annoin palttua kaikelle! Minä en ollut pyytänyt sitä kymmentä\nkruunua, enkä sitä oikeastaan ollut pitänyt käsissänikään, vaan\nantanut sen heti pois, maksanut sen ventovieraille ihmisille, joita\nen koskaan enää haluaisi nähdä. Sellainen mies minä olin, maksoin\naina kaikki viimeistä äyriä myöten. Jos tunsin Ylajalin oikein, niin\nei hän myöskään katunut rahojen lähettämistä minulle; mitä minä siis\nmutkittelemaan? Oli suorastaan vähintä minkä hän saattoi tehdä,\nlähettää kymmenen kruunua. Olihan tyttö-parka rakastunut minuun,\nhe-hee, sittenkin aivan tulisesti rakastunut minuun... Ja minä istuin\nja pöyhistelin kelpolailla sitä ajatellessani. Ei epäilystäkään, että\nhän oli rakastunut minuun, tuo tyttöparka!...\n\nKello tuli viisi. Lysähdin jälleen hervottomaksi pitkällisen,\nhermostuneen kiihtymyksen jälkeen ja aloin uudelleen tuntea tyhjää\nsuhinaa päässäni. Tuijotin suoraan eteeni, pidin silmäni jäykkinä ja\nkatsoin vastapäätä olevaa Elefantti-apteekkia kohti. Nälkä raivosi\nankarasti sisälläni ja minä kärsin kovin. Istuessani siinä ja\nkatsellessani eteenpäin tajuan, että vähitellen jäykkään katseeseeni\nilmestyy olento, jonka lopulta näen aivan selvästi ja tunnen: se on\npullamuija. Elefantti-apteekin luona.\n\nHätkähdän, suoristaudun penkillä ja alan mietiskellä. Kyllä, aivan\noikein, se oli sama muija saman pöydän ääressä samalla paikalla!\nMaiskautan pari kertaa suutani ja napsautan sormiani, nousen\npenkiltä ja alan astella apteekkia kohti. Ei mitään kieräilyjä! Mitä\nsiitä, olivatpa ne syntirahoja tai hyviä norjalaisia kaupparahoja\nKongsbergistä! En halunnut olla naurettava, liiallisesta ylpeydestä\nsaattoi kuolla...\n\nMenen kulmaukseen, suuntaan kulkuni muijaa kohti ja asetun hänen\neteensä. Hymyilen, nyökkään tuttavallisesti ja sovitan sanani kuin\nolisi ollut päivän selvää, että tulisin kerran takaisin.\n\n\"Päivää!\" sanon minä. \"Ette ehkä tunne minua enää?\"\n\n\"En\", vastaa hän vitkalleen ja katsoo minuun.\n\nHymyilen vielä enemmän, kuin olisi se vain leikkiä, ettei hän\ntuntenut minua ja sanon:\n\n\"Ettekö muista, että annoin teille kerran muutamia kruunuja? En\nsanonut silloin mitään, mikäli muistan, en sanonut; se ei ole\ntapananikaan. Kun on rehellisten ihmisten kanssa tekemisissä, niin on\ntarpeetonta tehdä sopimusta ja niin sanoakseni valmistaa kontrahtia\njokaisesta pikkuasiasta. He-hee! Niin, minä se olin, joka annoin\nteille ne rahat.\"\n\n\"Jaha, vai niin, vai te se olitte! Niin, nyt teidät tunnenkin, kun\noikein ajattelen...\"\n\nOletin hänen rupeavan kiittämään rahoista, ja sano sen vuoksi\nnopeasti samalla tarkastellen pöydällä olevia ruokatavaroita:\n\n\"Niin, nyt minä tulin vehnäsiä hakemaan.\"\n\nSitä hän ei ymmärrä.\n\n\"Vehnäsiä\", toistan minä, \"nyt minä tulin niitä noutamaan. Ainakin\nosan. Kaikkia minä en tarvitse tänä päivänä.\"\n\n\"Tulitteko niitä noutamaan?\" kysyi hän.\n\n\"Niin kyllä, tulin niitä noutamaan!\" vastaan ja nauran ääneen\nikään kuin olisi jo heti pitänyt olla päivänselvä asia, että minä\ntulin niitä noutamaan. Otan pöydältä yhden vehnäsen, jonkinlaisen\nranskanleivän, jota alan syödä.\n\nKun muija näkee tämän, hän hypähtää pystyyn, tekee vaistomaisen\nliikkeen suojellakseen tavaroitaan, ja hän antaa minun ymmärtää,\nettei hän ollut odottanut minua takaisin niitä häneltä riistämään.\n\nEikö, sanon. Vai eikö tosiaan? Olipa hän minusta todellakin mainio\nmuija! Oliko hän koskaan kokenut sellaista, että joku olisi antanut\nhänelle säilytettäväksi joukon kruunuja, ilman että asianomainen\nolisi vaatinut niitä takaisin? Katsokaas mokomaa! Luuliko hän ehkä\nettä ne olivat varastettuja rahoja, kun minä olin ne viskannut\nhänelle sillä tavoin? No, sitä hän ei uskonut; se oli sentään\nhyvä, tosiaankin hyvä! Se oli, melkein voisi sanoa kiltisti hänen\npuoleltaan, että hän kuitenkin piti minua rehellisenä miehenä.\nHa-haa. Niin, hän oli tosiaankin hyvä!\n\nMutta miksi sitten annoin hänelle rahat? Muija tuli katkeraksi ja\nhuusi sen kovalla äänellä.\n\nSelitin, miksi olin antanut hänelle rahat, selitin sen sävyisästi ja\npainokkaasti: Minulla oli tapana menetellä sillä tavoin, koska uskoin\nkaikista ihmisistä hyvää. Aina, kun joku pyysi minulta kontrahtia,\ntodistetta, pudistin minä päätäni ja sanoin: ei kiitoksia! Jumala\ntiesi, että niin tein.\n\nMutta muija ei ymmärtänyt sittenkään.\n\nTartuin toisiin keinoihin, puhuin terävästi enkä enää lörpötellyt.\nOliko koskaan tapahtunut, että joku olisi maksanut hänelle etukäteen\nsillä tavoin? kysyin minä. Tarkoitin tietysti ihmisiä, jotka olivat\nhyvissä varoissa, esimerkiksi joku konsuli? Eikö koskaan? Niin, minä\nen voinut sille mitään, että menettely oli hänestä outoa. Sellainen\noli tapa ulkomailla. Hän ei ehkä ollut koskaan käynyt maan rajojen\nulkopuolella? Ei, siinä sen näette! Hän ei siis voisi puhuakaan tässä\nasiassa... Ja minä otin useampia vehnäsiä pöydältä.\n\nHän murisi vihaisesti, kieltäytyi itsepintaisesti antamasta mitään\nsiitä, mitä hänellä oli pöydällä, tempasipa vielä yhden vehnäsen\nkädestäni ja pani sen jälleen paikalleen. Suutuin, iskin nyrkilläni\npöytään ja uhkasin poliisilla. Olisin hänelle armollinen, sanoin.\nJos ottaisin kaikki, mikä minun oli, niin puhdistaisin koko hänen\nkauppansa, sillä minä olin aikoinani antanut hänelle hirvittävän\nsumman rahaa. Mutta en tahtonut ottaa niin paljoa, todellisuudessa\nhalusin vain puolet. Enkä päällepäätteeksi tulisi enää uudelleen.\nSiitä minua Jumala varjelkoon, koska hän oli sellainen ihminen...\n\nVihdoin hän otti esille joukon vehnäsiä, neljä, viisi kappaletta,\njoille hän määräsi korkeimman hinnan, mitä saattoi keksiä, ja pyysi\nminua ottamaan ne ja menemään matkoihini. Minä leukailin edelleen\nhänen kanssaan, väitin, että hän kähvelsi vähintään yhden kruunun\nrahoistani ja sitä paitsi nylki minua huimaavilla hinnoillaan.\nTiedättekö, että sellaisista kähvellyksistä rangaistaan? sanoin minä.\nJumala varjelkoon, te voisitte päästä pakkotyöhön elinajaksenne,\nmokomakin muija! Hän heitti minulle vielä yhden vehnäsen ja pyysi\nmelkein hammasta kiristäen minua menemään.\n\nJa minä menin.\n\nHee, oliko mokomaa pullamuijaa ennen nähty! Koko ajan toria\nkulkiessani ja vehnäsiä syödessäni puhelin ääneen muijasta ja hänen\njulkeudestaan, toistin itselleni, mitä kumpikin olimme sanoneet\ntoisillemme, ja minusta näytti, että olin ollut häntä koko lailla\netevämpi. Söin vehnäsiä kaikkien ihmisten nähden ja juttelin tästä.\n\nJa vehnäset hävisivät yksi toisensa jälkeen; ei tuntunut, söinpä\nmiten paljon tahansa, olin yhtä pohjattoman nälkäinen. Herrajumala\nsentään, ettei se jo alkanut pohjata! Olin niin nälkäinen, että\nolin melkein jo tarttua viimeiseen vehnäseen, jonka alusta pitäen\nolin päättänyt säästää, säilyttää Vognmand-kadun pikku pojalle,\nsille, joka oli leikkinyt paperiliuskaleilla. Muistelin häntä yhä,\nen voinut unohtaa hänen ilmettään, kun hän hypähti pystyyn ja\nkirosi. Hän oli kääntynyt ikkunaani päin, kun mies sylkäisi hänen\npäälleen, ja hän oli katsonut, nauraisinko minäkin hänelle. Jumala\ntietää, tapaisinko hänet nyt, jos menisin sinne! Ponnistin ankarasti\npäästäkseni nopeasti Vognmand-kadulle, kuljin sen paikan ohi, missä\nolin repinyt näytelmäni palasiksi ja missä vielä joukko papereita\noli jäljellä, sivuutin poliisin, jota äsken olin niin hämmästyttänyt\nesiintymiselläni, ja seisoin vihdoin portaiden ääressä, missä poika\noli leikkinyt.\n\nHän ei ollut siellä. Katu oli melkein tyhjä. Alkoi hämärtää, enkä\nvoinut jäädä poikaa odottamaan, hän oli ehkä mennyt sisälle. Laskin\nvehnäsen varovasti alas maahan, nostin sen pystyyn ovea vasten,\nkoputin ankarasti ovelle ja juoksin samalla tieheni. Hän löytää sen\nkyllä! sanoin itselleni; hän löytää sen ensimmäiseksi tullessaan\nulos! Ja minun silmäni kyyneltyivät ilosta tietäessäni, että pikku\npoika löytäisi vehnäsen.\n\nTulin jälleen rautatiesatamaan.\n\nNyt en enää ollut nälissäni, päinvastoin makea ruoka, jonka olin\nnauttinut, alkoi tehdä minulle pahaa. Päässäni mellastivat myös\nuudelleen mitä hurjimmat ajatukset: Mitähän, jos minä salaa\nkatkaisisin jonkin laivan köydet? Mitähän, jos minä äkkiä alkaisin\nhuutaa tulipaloa? Menen edemmäksi satamaan, löydän istumapaikan,\npanen käteni ristiin ja tunnen pääni menevän yhä enemmän sekaisin. En\nliikahdakaan, en tee yhtään mitään pysyäkseni pystyssä.\n\nIstun siinä ja tuijotan \"Copegoroon\", parkkiin, jolla oli venäläinen\nlippu. Huomaan miehen kaiteen takana; punainen sivulyhty valaisee\nhänen päänsä ja nousen puhuttelemaan häntä. Tarkoitukseni ei ollut\nlainkaan puhua niinkuin puhuin, en edes odottanut saavani mitään\nvastausta. Sanoin:\n\n\"Lähdettekö purjehtimaan tänä iltana, kapteeni?\"\n\n\"Kyllä, hetkisen kuluttua\", vastaa mies. Hän puhui ruotsia.\n\n\"Hm. Ettekö olisi miehen puutteessa?\" Olin tällä hetkellä yhtä\niloinen, sainko hylkäävän vai myöntävän vastauksen, minulle oli\nsamantekevää, minkä vastauksen mies minulle antaisi. Seisoin ja\nodotin, mitä hän virkkaisi.\n\n\"No eipä\", vastasi hän. \"Sen pitäisi olla jungmanni.\" Jungmanni! Minä\nsuoristausin, pistin silmälasini taskuun, astuin käytävälle ja nousin\nlaivaan.\n\n\"En ole ennen ollut merillä\", sanoin, \"mutta voin tehdä sitä, mitä\nannatte tehtäväksi. Minne on matka?\"\n\n\"Olemme lähdössä Leedsiin hakemaan hiiliä Cadixiin.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoin ja tunkeuduin lähemmäksi miestä.\n\n\"Minusta on samantekevää, minne mennään. Minä kyllä teen työni.\"\n\nHän seisoi hetkisen katsellen minua ja tuumiskellen.\n\n\"Ette ole purjehtinut ennen?\" kysyi hän.\n\n\"En. Mutta kuten sanoin, pankaa minut työhön ja minä teen sen. Olen\ntottunut kaikenlaiseen hommaan.\"\n\nHän tuumiskeli jälleen. Minä olin jo saanut päähäni ajatuksen,\nettä halusin lähteä mukaan, ja minua alkoi pelottaa, että minut\najettaisiin maihin jälleen.\n\n\"Mitä arvelette asiasta, kapteeni?\" kysyin vihdoin. \"Minä voin\ntosiaankin tehdä, olipa se sitten mitä tahansa. Mitäpä sanoinkaan!\nOlisin kehno mies, jollen tekisi enempää kuin juuri sen, mikä on\nannettu tehtäväkseni. Voin ottaa kaksi vahtivuoroa perätysten, jos\ntarvitaan. Se tekee minulle hyvää ja minä kyllä kestän sen.\"\n\n\"No niin, saahan tuota koettaa\", sanoi hän. \"Jollei se suju, niin\nvoimmehan erota Englannissa.\"\n\n\"Tietysti!\" vastasin iloissani. Ja minä toistin vielä kerran, että\nvoimme erota Englannissa, jollei se sujuisi. Sitten hän pani minut\ntyöhön.\n\nUlkona vuonolla suoristausin kerran seisomaan, märkänä kuumeesta\nja voipumuksesta, katselin maata kohti ja sanoin tällä kertaa\njäähyväiset kaupungille, Kristianialle, missä tulet loistivat\nkirkkaina joka kodista.\n\n\n\n"]