[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwutOGLya2VFAFb2RNWjzjxwV_ctMsPjNl8nr3x0AY_0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3235,"A.I.V.-rehua","Karhumäki, Urho",1891,1947,"3235-karhumaki-urho-a-i-v-rehua","3235__Karhumäki_Urho__A.I.V.-rehua","Kaksinäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1938,null,5790,36952,true,[],[],[],"Kaksinäytöksinen näytelmä sijoittuu maalaistalon tupaan, jossa seurataan Aholan perheen arkea ja suhtautumista maatalouden uudistuksiin. Tapahtumat saavat alkunsa radioesitelmästä, joka innostaa isäntää A.I.V.-rehun valmistukseen herättäen samalla keskustelua ja vastustusta talon väen keskuudessa.","Urho Karhumäen 'A.I.V.-rehua' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3235.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","A.I.V.-REHUA\n\nKaksinäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nJUSSI HAUKKA [Urho Karhumäki]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nPellervo-Seura,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT\n\n_Heikki Ahola_, maanviljelijä.\n_Anna_, emäntä.\n_Irja_, tytär.\n_Mikko_, poika.\n_Amalia_, Heikin sisar.\n_Arvo Koivunen_, maatalousharjoittelija.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nNäyttämö: Kodikkaasti sisustettu maalaistalon tupa. Ovi perällä\nja vasemmalla seinällä, oikealla avautuva akkuna. Kaksi pöytää,\nastiahylly, seinäpenkit ja muutamia jakkaratuoleja. Seinähyllyllä ison\npöydän takana kirjoja, sanomalehtiä ja radio.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Heikki, Amalia, Mikko ja Arvo\n\nHeikki, noin 45-vuotias, kooltaan pienehkö, paitahihasillaan,\nlapikkaat jalassa, rassaa ja puhaltelee tukkeutunutta piippuaan.\nAmalia, veljeänsä vanhempi, liikkeissään ja puheissaan tuiskahteleva,\ntiukasti palmikoitu saparotukka, lyhyt hame, paljaat säärivarret.\nMikko, 12—14-vuotias kujeileva vekkuli, puettu kesäisesti pikkupoikien\ntapaan, polvihousut puolikashenkseleineen. Arvo, 25-vuotias, solakka ja\nreipas, kumisaappaissa, ketjupusero yllään.\n\nAmalia silittää valkoisia vaatteita sivupöydällä suurella\nvanhanaikaisella luotiraudalla. Heikki ja Arvo istuvat syrjittäin\npöytärahilla radioesitelmää kuunnellen. Mikko istuu keskellä lattiaa\nlennokkia veistellen.\n\n_Esitelmöitsijän ääni radiossa_. Karjanomistajat kaikkialla maassamme!\nTahdon vielä kerran sanoa teille tämän tärkeän asian. Varatkaa ensi\ntalveksi lypsykarjallenne riittävästi tuoretta rehua! Mitä enemmän\nkykenette säilöämään sitä navettaruokintaa varten, sitä parempana\nsäilyy eläintenne terveys ja korkea tuotantokyky. Valkoisena\nrieskamaitona, keltaisena voirasvana hyvinvoiva karjanne maksaa teille\nsaamastansa tuorerehusta korkeimman hinnan.\n\nViljelkää juurikasveja! Valmistakaa runsaasti tuoretta rehua! Kautta\nmaan kuulukoon ja vaikuttakoon tunnettu tunnussanamme: Entistä enemmän\nA.I.V.-rehua! Joka talon karjalle koko talveksi tuoretta mehua!\n\n_Amalia_ (Huiskauttelee esitelmän kestäessä vihaisesti hameitaan ja\nhartioitaan, potkaiseekin takakäteen kuin kärpäsiä hälväisten.\nTempaisee silitysrautansa takaluukun auki luotia vaihtaakseen. Luoti\nputoaa kolahtaen lattialle).\n\n_Heikki_ (Hätkähtäen penkillään, lausuu r-kirjaimen sorahtaen, muutenkin\npehmeästi ääntäen). Herran pojat! Sinähän ryskyt ja räiskähtelet kuin\nranaattipommit Matritin sodassa!\n\n_Amalia_. Ryskyn minä! (Nostaa tikulla luodin maasta ja kiidättää sen\nhellanuuniin). Hulluja kohta kaikki ihmiset niin Hispanjassa kuin\nKiinassa! Ja Suomenkin maassa!\n\n_Heikki_. Suomenkin maassa? Mitä sillä tarkoitat?\n\n_Amalia_. Tarkoitan mitä sanoin. Sanoohan sen jo vanhain sanakin:\nHulluja ei kylvetä eikä kynnetä...\n\n_Heikki_. Koska niitä kasvaa itsestään, ryökäleitä. He, he, hee.\n\n_Kuuluttaja radiossa_. Tähän päättyi agronomi Heinämaan esitelmä\ntuorerehusta. Ohjelmassa seuraa äänilevymusiikkia.\n\n_Amalia_. Sitäkö renkutusta tässä nyt vielä tarvittaisiin (miehiin\nvilkaisten) rehupäivällisten jälkiruoaksi! (Rientää sulkemaan radion).\n\n_Heikki_ (Niskaansa raapien). Herran pojat! Minkälainen pörriäinen\nsinusta on tullut.\n\n_Amalia_. Kunpa talossa olisikin jokin pörriäinen, joka pistäisi\nnahkaasi kerran päivässä. (Potkaisee ohimennessään tarkoituksellisesti\nmiesten istuinrahia ).\n\n_Heikki_ (Kerraten). Pörriäinen kerran päivässä? (Arvoon päin\nkääntyen). Kuuletko, mitä se pirskutti puhuu?\n\n_Arvo_ (Naurahdellen). Mahtaneeko aina tottakaan tarkoittaa.\n\n_Heikki_. Tarkoittaa se...\n\n_Amalia_. Enemmän tarkoittaa kuin sanoo! Pantiinko meillä isävainajan\neläessä koskaan parhainta apilapeltoa maakuopissa mätänemään, pantiinko\njo?\n\n_Heikki_ (Mietteliäästi piipun luulla leukaansa rapsuttaen). Ei pantu.\n\n_Amalia_. Ei kertaakaan, sanon minä.\n\n_Heikki_. Ei edes odelmasatoa Laurin päivän aikaan.\n\n_Amalia_. Laurin päivän aikaan kylvettiin pitkä pelto riihessä puidulla\nuutisrukiilla. Mitäs nyt tehdään, minä vain kysyn?\n\n_Heikki_. Varmavehnää meinataan kylvää ja...\n\n_Amalia_ (Sieppaa sanan Heikin suusta). Varmavehnää! Kyllä minun\nmielestäni rukiinen jumalanvilja olisi monin verroin varmempaa.\nJa oljetkin pärsätään ruuvuiksi, ettei sikopahnan kuivikkeeksi kehtaa\nniitä kantaa.\n\n_Heikki_. Pärsätään ruuvuiksi... voi, voi, herran pojat!\n\n_Amalia_ (Silittää vihaisesti selin kääntyen, hame heilahtelee, jalka\nkaapaisee).\n\n_Mikko_ (Ryömii hiljaa, mutta nopeasti Amalian taakse ja kiinnittää\npitkän päreliuskan kuin hännäksi).\n\n_Heikki_ (Huomaa Mikon). Sinäkin siinä, Mikko repolainen. Tuosta ei\nkunnian kukko laula.\n\n_Mikko_ (Ottaa lennokkinsa lattialta ja juoksee ulos).\n\n_Amalia_ (Pyörähtää kipakasti ympäri, pärehäntä heilahtelee kahden\npuolen). Ei laula, joko itsekin alat sen käsittää! Usko sinä kaikki,\nmitä tuo valehtelee. (Silitysraudallaan huiskuttaen viittaa radioon ).\nJa tuokin! (Viittaa Arvoon).\n\n_Heikki_ (Väistellen). Älä herran tähden! Jos takaluukku\nryykiraudastasi taas avautuu ja tulikuuma luoti pompahtaa vaikka...\n(Suojelee käsillään vatsansa pohjaa).\n\n_Amalia_. Pompahtakoon! Ehkä sitten lopultakin tulisit järkiisi.\n\n_Heikki_ (Kummastellen). Minäkö jätkiini?\n\n_Amalia_. Kun ei enää sana auta, niin tottahan edes kuuma ryykirauta!\n(Huiskuttaa ).\n\n_Heikki_ (Pompahtaa penkiltä ulommaksi). Ryykirauta! Herran pojat,\nmikä pirskutti sinusta on tullutkaan! Enpä ihmettelisi enää, vaikka\ntappaisit minut tuolla rässiraudallasi.\n\n_Amalia_. Kuolet tappamatta, ellet tapojasi paranna. Nälkään kuolet,\nennenkuin kymmentäkään vuotta on kulunut.\n\n_Heikki_. Nälkään? Mitä sillä tarkoitat?\n\n_Amalia_. Sitä mitä sanon. Nälkään kuolet, rukiisen leivän puutteeseen\nkuin rusakka kylmilleen heitetyssä tuvassa.\n\n_Heikki_ (Suuttuu vähitellen, alkaen kävellä kiivaasti lattialla).\nRukiisen leivän puutteeseen... kuin rusakka tuvassa. Rukiisen leivän\npuutteeseen ei Aholassa kuole ei isäntä eikä renki niin kauan kuin\naurinko paistaa ja pelto vihoittaa.\n\n_Amalia_. Mutta kun ei paista eikä vihoita tuommoisella ilveellä.\n\n_Heikki_ (Pyörähtää kipakasti ympäri). Millaisella ilveellä, pirskutti!\n\n_Amalia_. Että lehmänrehut tärvätään ja ruispeltoihin kylvetään nisua...\n\n_Heikki_. Sanoitko tärvätään?...\n\n_Amalia_ (Ääntään koroittaen). Sanoin minä. Eikä sitä tarvitse toiseen\nkertaan sanoa, minkä minä kerran sanon!\n\n_Heikki_ (Kovalla äänellä), Älä huuda, en minä kuuro ole.\n\n_Amalia_ (Vielä kovemmin). Oletpas! Huudanpas! Haudatkaa minun\npuolestani lehmien rehut maakuoppiin, viekää koko apilapelto! Miksi\nette aja sitä järveen. Silloinhan pääsisitte koko roskasta yksin häpein.\n\n_Arvo_ (Naurahtaen). Jos tuorerehua tarkoitatte, niin asiassa on pieni\nväärinkäsitys...\n\n_Amalia_. Suuri väärinkäsitys se on.\n\n_Heikki_. Suuri väärinkäsitys, hirmuinen väärinkäsitys...\n\n_Amalia_. Suuri kuin Hoorepin vuori. Eikö riitä, että mädätätte Jumalan\nkasvattamat apilankukat, pitäisikö vielä lehmien mädättää sisuksensa\nteidän moskanne takia!\n\n_Heikki_. Moskanko takia?\n\n_Amalia_. Moskan, moskan ja sen myrkkyliemen takia!\n\n_Heikki_ (Arvolle). Mahtanee tarkoittaa A.I.V.-liuosta.\n\n_Amalia_. Mitä pahaa lehmät ovat tehneet, että niiden talvikaudet\npitäisi nieleskellä A.V.C.-liuosta? Kumisaappaissahan tuolla itsekin\nkeikutte, koska parkittu saapasnahkakaan ei kuulu kestävän sitä\nmyrkkyhappoa. Onko lehmän suolenseinämä mielestänne kovempaa ainetta\nkuin pohjanahaksi parkittu vuotanahka?\n\n_Arvo_. Ei ole, eipä tietenkään, mutta...\n\n_Amalia_. No niin, ei siinä sen enempää muttia eikä mutkia tarvita.\n\n_Heikki_. Älä sinä, Amalia, tirhennä. Kuulithan omin korvin, mitä\nsanottiin äsken radiossa.\n\n_Amalia_. Kuulin, mistä muutoin sen niin hyvin tietäisinkään. Ja olen\nminä nähnytkin sen omilla silmilläni. En olekaan niin sokea kuin\nmuutamat luulevat. (Heikille). Ja haistoinkin minä viime keväänä tuolla\nkarjapihassa tällä nenälläni. (Tuhahtelee). Hyi, hyi, hyi!\n\n_Heikki_ (Arvolle). Pintakerros mätäni, kun erehdyksessä pantiin liian\nvähän liuosta.\n\n_Amalia_. Hoo! Vai tuli herroille erehdys. Siksi kai lehmät ovatkin\nvielä hengissä. Tänä suvena tietysti olette jo viisaampia ja laskette\nV—C:tä niin paljon, että koko kasa varmasti mätänee. (Tuiskahtaa ympäri\nja menee ulos tikkuhäntä helmoissa keikkuen).\n\n_Heikki_ (Piippuaan sytytellen). On siinä muoria kahteenkin rekeen.\n\n_Arvo_ (Naurahtaen). Näyttääpä olevan. Isännän täytyy puhua hänelle\njärkeä. Ei siinä muu auta.\n\n_Heikki_. Järkeä! Kuinkas puhut järkeä sellaiselle, jonka pää on\njärjettömyyttä täynnä, niin täynnä että kaikista reisistä ulos pirisee.\n\n_Arvo_ (Naureskellen). Ei kai nyt sentään.\n\n_Heikki_. Kuulithan sen itse. Nainen tulee tuommoiseksi karhiaiseksi,\nmilloin jää naimattomaksi. A.I.V.-rehua hän tarvitsisi puoli\nleiviskää päivässä, sisko parka.\n\n_Arvo_. Aikoinaan hän varmaan on ollut kaunis ja reipas nainen.\n\n_Heikki_. Oli, pulska oli ja reipas on yhä vieläkin, siinä oikean sanan\nsanoit.\n\n_Arvo_. Kuinka sellainen nainen yksinäiseksi on jäänyt, eikö halunnut\nehkä naimisiin?\n\n_Heikki_. Halusi niin riivatusti, mutta sen yhden ja ainokaisen kanssa\nvain. (Raapaisee tulta piippuunsa). Meillä oli täällä kerran maita\njakamassa ja linjoja ajamassa semmoinen nuori insi (niistää nenäänsä)\nnyöri, velikulta luonnoltansa. Päivät hän ajeli linjoja metsässä,\niltakaudet Amalian kamarissa.\n\n_Arvo_. Sehän oli luonnollista.\n\n_Heikki_ (Epäluuloisesti vilauttaen). Häh! Ei siitä vain mitään\nvalmista tullut, tokko lie tosissa ajateltukaan. Mutta kun poika\nsyksyyn mennessä sai metsälinjansa loppuun, niin Amalia jäi yksinään\nkamariinsa omille linjoilleen. Suri vuoden, kaksi, monta pitkää vuotta.\nKolmekymmentä kuivaa vuotta, onpa siinä ollutkin murheen rupeamaa yhden\nlinjamestarin perään. (Lähtee kävelemään ).\n\n_Arvo_. Pitkä on odottavan aika.\n\n_Heikki_. Pitkä! (Amalia ilmestyy ulkopuolelta akkunaan miesten\nhuomaamatta häntä). Ja eivätkä ne ole mitään tuorerehua naimattoman\nnaisen vuodet. (Amalia herkistäytyy kuulemaan). Siinä hän kuuntelee\nja kurkistelee kuin tuo sulkasatoinen kana syksyisen räystään alla.\nPää kallellaan, kaula pitkällään, hän odottaa tippaa, joka ei tipu.\nEihän se tipu, syksyinen räystäs, pakkasen puolella jo kaikki asteet\nraatilasissa. Mitä siitä sanot?\n\n_Arvo_ (Naurahtaen). Minä? Mitäpä minä osaisin sanoa.\n\n_Heikki_. Mitäpä osaisitkaan, koska olet nuori ja kokematon ja\nodottelet keväisen räystään alla. Koetahan kuvitella itsesi syksyisen\npuolelle, tämän sulkasatoisen kanan tilalle. (Amalia nytkäyttää\nhartioitaan vihaisesti, kyeten vaivoin hillitsemään itseään). Kylmä\ntuuli repii höyheniä, viluinen kananliha värisee edessä ja takaa.\n(Amalia lähtee, mutta palaa heti takaisin). Mutta eipäs hän kuitenkaan\npääse räystäänsä alta, ylöspäin yhä tirkistelee, suutaan aukoo ja\ntärisee.\n\n_Arvo_ (Naurahdellen). Te puhutte lystillisillä vertauksilla.\n\n_Heikki_. Vertauksilla kaikki profeetat puhuvat ja ovat puhuneet.\n(Kävelee kiivaasti piippuaan imien). Kuule, nuori mies! Kuuletko sinä?\n\n_Arvo_. Kuulen.\n\n_Heikki_ (Arvon eteen pysähtyen). Älä milloinkaan heruta, ellet lypsä.\n\n_Arvo_. Heruta? (Ymmällään). Nyt minä en ymmärrä.\n\n_Heikki_. Etkö ymmärrä selvää vertausta. Lehmää minä nyt tarkoitan. Jos\nkerran herutat, niin lypsä myös! Äläkä lähde lipettiin, niinkuin teki se\nentinen insin... (Akkuna romahtaa).\n\n_Amalia_ (Vihaisesti). Heikki! Karjapihan porttia korjaamaan sieltä!\nKaikki siat ovat kärsineen ryytimaassa!\n\n_Heikki_ (Säikähtäen Amaliaa touhuaa lähteäkseen). Herran pojat! Vai\nkärsineen ryytimaassa! (Touhuaa ovelle, mutta palaa heti takaisin\nvilkaisten akkunaan, josta Amalia on kadonnut. Ääntään hiljentäen).\nÄlä heruta, äläkä lähde lipettiin. Tuska siitä seuraa, pitkä poru\nja paikkojen pakotus.\n\n    (Menee).\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Arvo ja Mikko.\n\n_Arvo_ (Katsoo naurahdellen Heikin jälkeen. Ottaa pöydältä sanomalehden,\njota silmäilee).\n\n_Mikko_ (Akkunan takana lennokkeineen, kurkistaa sisälle ja nousee\nikkunalaudalle, jossa tähtäilee Arvoon päin ja päästää lennokkinsa\nirti). Eipä sattunut, mutta vähällä se piti.\n\n_Arvo_. Lentohyökkäyskö turvatonta kaupunkia vastaan. (Ottaa lennokin\nlattialta). Pommikoneko tämä on vai tiedustelija?\n\n_Mikko_ (Akkunanlaudalta permannolle hypähtäen). Pommikone! Vähänpä\nmies tietää sota-asioista, vaikka väessä jo olet ollut.\n\n_Arvo_. Olin polkupyöräpataljoonassa.\n\n_Mikko_. Minä vain en mene semmoiseen pataljoonaan. Pyörällähän saa\nkotonakin ajaa.\n\n_Arvo_. Lentoväkeenkö aiot? Mutta jos tipahdat sieltä.\n\n_Mikko_. Mitä se haittaa.\n\n_Arvo_. Oho, poika. Tiedätkös, mitä siitä seuraa?\n\n_Mikko_. Pari vuorokautta pimeätä putkaa, se ei nuorelle miehelle\nmitään meinaa.\n\n_Arvo_. Minunpa tietääkseni lentäjän putoamisesta useimmiten pimeätä\nputkaa lopuksi iäksi ja vielä kotvan matkaa siitäkin päin.\n\n_Mikko_. Mutta minäpä kuulunkin niihin lentäjiin, jotka aina tipahtavat\nkyntysilleen. (Näyttää lattialla nelinkontin hypellen).\n\n_Arvo_ (Naurahdellen). Se muuttaa asian. En tietänyt, että olet tuollainen\nheinäsirkka.\n\n\n_Mikko_. En minä mikään sirkka ole. Yksitasoisen hävittäjäkoneen\nkeksijä minä olen.\n\n_Arvo_ (Edelleen lennokkia tarkastellen). Vai hävittäjä tämä on.\nVarmaan hyvinkin hyödyllinen ase Suomen armeijalle.\n\n_Mikko_ (Huokaisten). Ei se vielä ole sellainen, mutta kyllä siitä\ntulee.\n\n_Arvo_. Aiotko parantaa mallia?\n\n_Mikko_. Paljon parannankin. (Raapii mietteliäänä päätään). Kuule,\nArvo, oletko nähnyt sudenkorentoa?\n\n_Arvo_ (Nauraen). Sudenkorentoako? Tottahan toki montakin.\n\n_Mikko_. Mutta oletko nähnyt sellaista parannettua mallia?\n\n_Arvo_ (Naurahtaen). Enpä tiedä, mikä niistä on parannettu, mikä\nalkuperäinen. Hyviä lentäjiä ne tietääkseni ovat kaikki korentomallit.\n\n_Mikko_. Eilen illalla Niittylammella ongella ollessani minä näin yhden\nsellaisen yksitasoisen, sinisiipisen. Tiedäks, se jäi ankkuriin sylen\nkorkeudelle minun kohoni kohdalle. Se katseli minua ja minä katselin\nsitä. Vaikka kilon painoinen ahven olisi tarrannut onkeeni, en olisi\nhoksannut sitä niitylle heittää.\n\n_Arvo_. Jopa olit ajatuksissasi. Mikä ihme siinä sudenkorennossa oli?\n\n_Mikko_. Mikäkö ihme? Kysytkin vielä! Se seisoi koko ajan tyhjän\npäällä, kyntystensä varassa näin. (Levittäytyy liikahtamattomaan\nvaaka-asentoon). Ja tätä sinä et myönnä ihmeeksi.\n\n_Arvo_. Myönnän, veikkonen, kun asian oikean laidan kuulen.\n\n_Mikko_ (Heittäytyy varovasti asennostaan). Kun minä kerran saan\nlennokkini sellaiseksi yksitasoksi kuin sininen sudenkorento on, niin\nsilloin meidän kelpaa.\n\n_Arvo_ (Naurahtaen). Etpä vähään tyydykään. Se ei ole aivan helppo\ntemppu.\n\n_Mikko_. Onhan sudenkorentokin saanut.\n\n_Arvo_. Sudenkorento. (Nauraa). Sinä uskot siis, että mies aina pystyy\nsiihen, mihin jokin sudenkorento. Se on oikea usko. Aina nuoren miehen\npitää ampua kauas ja korkealle. Vain sellainen mies siivillänsä seisoo\nja lentää.\n\n_Mikko_ (Lattialla istuen, lennokkiaan heilutellen). Ja sitten kun\nminä saan lentokoneeni sinisiipisen sudenkorennon veroiseksi, rakennan\nminä tuhannen, kaksituhatta sellaista lentokonetta!\n\n_Arvo_. Voi, mahdoton mies. Ennen sitä sinun täytyy rakentaa kilometrin\nmittainen tehdas koneitasi varten.\n\n_Mikko_. Miksi en rakentaisi, vaikka kahden kilometrin mittaisen!\nToisesta päästä syötän sinne rautaa ja lautoja ja viiden tuuman\nlankanauloja. Toisessa päässä on suuret ovet, koko seinä yhtenä ovena.\nSieltä tippuu valmiita lentokoneita noin noin, noin. (Näyttää käsillään).\n\n_Arvo_. Niilläkö pidetään huolta valtakunnan rajasta?\n\n_Mikko_. Tietysti! Eikä olekaan sen jälkeen myrkkyvariksilla asiaa\nSuomen rajojen ylitse. (Kuuntelee akkunaan juosten). Linjuri meidän\nportilla! (Juoksee ulos).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Arvo ja Irja.\n\n_Arvo_ (Heittää lehden pöydälle kävellen akkunaan. Katselee naurahdellen.\nPalaa keskilattialle tehden jonkun riehakkaan liikkeen, esittäjän\nkykyjen mukaan käsillään seisten, kärrynpyörää heittäen tms.).\n\n_Irja_ (Ilmestyy ovelle matkalta palaavana. Kaunis 20-vuotias tyttö\nkesäisissä matkapukimissa). Arvo, sinäkö täällä, yksin!\n\n_Arvo_. Ypöyksin! (Rientää Irjaa vastaan syliinsä ottaen). On ollutkin\nniin surkean ikävä, että ihan...\n\n_Irja_. No?\n\n_Arvo_. Epäiletkin vielä. (Syleilee Irjaa).\n\n_Irja_. Päästä! (Kuuntelee). Olin kuulevinani askeleita ulkoa.\n\n_Arvo_. Mitä me askeleista. (Suutelee).\n\n_Irja_. Villitty olet. (Taas kuunnellen). Kuule, nyt varmasti joku\ntulee.\n\n_Arvo_. Olisikohan tätisi? (Hellittää).\n\n_Irja_. Ei se täti ole. Vaateaittaan näkyi juuri menevän.\n\n_Arvo_. No sitten saan vielä yhden. (Syleilee ja suutelee).\n\n_Irja_. Lemminkäinen olet. Kaikki kääntelet ja vääntelet.\n\n_Arvo_. Onko se kääntelemistä, jos arvaa asian juuri niinkuin se on.\n(Taluttaa Irjan penkin ääreen, istuvat käsikkäin). Nyt tee tiliä\nmatkastasi. Mitä näit ja opit siellä?\n\n_Irja_. Ainako pitäisi oppia?\n\n_Arvo_. Totta kai. Sitä varten kai opintomatkalle lähdetään. Johan sen\nnimikin sanoo.\n\n_Irja_. Kun ihminen näkee niin paljon uutta kuin me näimme tällä\nmatkalla, niin lienee viisainta pitää opit omina tietoinaan, ettei\nainakaan heti tuoreeltaan kaikki vuoda ulos.\n\n_Arvo_. Aivan oikein. Se on vaarallista, hyvänen aika. (Tukkii Irjan\nsuuta, silmiä ja korvia).\n\n_Irja_. Mikä on vaarallista?\n\n_Arvo_. No se järjen ja tiedon haaskaaminen. Se on nähty jo ennenkin\ntässä talossa, enpäs vain silloin vielä keksinyt kyllin pätevää keinoa.\n\n_Irja_. Mitä keinoa?\n\n_Arvo_. Tätä keinoa. (Suutelee).\n\n_Irja_. Voi sinua. (Nauraa).\n\n_Arvo_. Älä naura. Ei Amalia-tätisi ja minun rakkauteni ole mikään\nnaurun asia.\n\n_Irja_. Sinun ja Amalia-tädin rakkaus? (Nauraa pidättämättä).\n\n_Arvo_. Et nauraisi, jos tietäisit, mitä minä tiedän.\n\n_Irja_. Mitä sitten tiedät?\n\n_Arvo_. Ei, ei, en minä mitään tiedä. (Toisiin asioihin kääntäen).\nEt arvaa, miten lujilla Amalia-täti on pitänyt isääsi ja minua\nA.I.V.-rehun vuoksi.\n\n_Irja_ (Epäillen). Rehun vuoksi?\n\n_Arvo_. Niin rehun, tuorerehun.\n\n_Irja_. Tuosta minä en mitään ymmärrä.\n\n_Arvo_. En minäkään ymmärrä. Eikä siitä varmaan ymmärtäisi professori\nVirtanen itsekään, niin viisas mies kuin onkin.\n\n_Irja_. Mitä sinä tarkoitat?\n\n_Arvo_. Sitä, mitä koko ajan olen tarkoittanut, A.I.V.-rehua ja\nAmalia-tädin rakkautta.\n\n_Irja_ (Nauraen). Sinä olet hassu.\n\n_Arvo_. En juuri vielä, mutta kohta, ellei vastamyrkkyä pian anneta.\nAjattelehan, näinä kolmena viimeisenä päivänä, jolloin isäsi kanssa\nolemme tuorerehua valmistaneet, olemme saaneet kärsiä nälkää ja janoa,\nvilua ja hellettä...\n\n_Irja_ (Keskeyttäen). No ei kai nyt vilua sentään.\n\n_Arvo_. Kyllä! Kylmiä jääpuikkoja on pistelty paidan ja ihon väliin\nja heti sen jälkeen meitä on ryykätty suurilla rässiraudoilla, joista\ntulikuumat luodit ovat varpaillemme sinkoilleet.\n\n_Irja_. Olettepa saaneet, mitä olette ansainneet.\n\n_Arvo_. Enemmän, mitä milloinkaan olemme ansainneet.\n\n_Irja_. Tuskinpa vain. Te olette kyllä aika junkkareita, isä ja sinä.\nAmalia-täti lienee hiukan vanhanaikainen.\n\n_Arvo_. Vain hiukan?\n\n_Irja_ (Painostaen). Hiukan. Hän lienee nuorille miehille ja Virtasen\nrehulle vähän vihainen, muuten hän on kovin kultainen. Tuorerehun\nvalmistus viime kesänä epäonnistui meillä ja hän pääsi näkemään vain\nkaikki sen pahat puolet.\n\n_Arvo_. Siltä se tuntuu. (Puristautuu lähemmäksi Irjaa). Mutta tänä\nvuonna ei pahene, ei kylmene eikä mätäne! Siitä panen kallisarvoisen\npääni pantiksi. (Amalia vilahtaa akkunan ohitse ja Irja huomaa hänet).\n\n_Irja_. Lähde! Täti tulee!\n\n_Arvo_ (Nousee nopeasti). Minun täytyy muutenkin jo mennä\npainorehukuopan päälle multaa lapioimaan, ettei liiaksi lämpene eikä\njäähdy. (Aikoo ovesta, jossa Amalia jo seisoo vaatesylyksineen, kääntyy\nkeskilattialla ja loikkaa akkunasta).\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\nIrja ja Amalia.\n\n_Amalia_ (Astuu muutaman askelen, pysähtyen keskilattialla). Olitko\nsinä kahden kesken täällä tuon kanssa? (Viittaa akkunaan).\n\n_Irja_ (Nauraen). Miksi en olisi ollut. Hänhän oli Arvo, meidän\nharjoittelija.\n\n_Amalia_ (Kävelee silityspöydän luokse ja heittää vaatteet siihen\nhuiskauttaen). Harjoittelija! Niinkuin minä en liiankin hyvin tietäisi,\nmitä ne mielellään harjoittelevat, tuollaiset...\n\n_Irja_ (Itsetietoisesti, hieman loukkautuneena). Arvo ei harjoita\nmitään sopimattomia.\n\n_Amalia_. Jaa ettei harjoita! (Hakee silitysrautansa ja alkaa kiivaasti\nsilittää). Joka vartavasten turmelee ja haaskaa paholaisen myrkyillä\nja hapatuksilla lehmien parhaat lypsätysrehut, hän kyllä varmasti\nharjoittaa muutakin (painaa lujasti silitysrautaa rinnallaan)\nepäsiveellisyyttä!\n\n_Irja_ (Kiivaasti). Amalia-täti! Minä suutun jo Arvon puolesta.\n\n_Amalia_ (Katsoen tiukasti olkapäänsä ylitse). Arvon puolesta. Sinulla\nsittenkin on ollut tekemistä sen lurjuksen kanssa?\n\n_Irja_ (Hämmentyen). Ei minulla mitään. Mutta täti ei saa tuolla\ntavalla takanapäin puhua kunniallisista ihmisistä.\n\n_Amalia_. Uskallan minä sanoa sen myös edessäpäin, olen sanonutkin jo.\n\n_Irja_ (Pahoittuen). Ette suinkaan ole mennyt Arvolle päin silmiä\nmitään tuollaisia puhumaan?\n\n_Amalia_. Miksi en olisi. Minun velvollisuuteni on puhua, ennenkuin\nvanha sukutalo kokonaan pannaan hunningolle. Kun ensin myrkytetään\nlehmät, niin pian siinä sitten häviävät ihmisetkin, kaikki tuon\nvihoviimeisen V-C:n takia!\n\n_Irja_. Mitä täti noilla kauheilla puheilla tarkoittaa?\n\n_Amalia_ (Kääntyy tuiskahtaen Irjaan päin). Sitä hapatettua moskaa!\nSitä paholaisen rehua!\n\n_Irja_. Mutta sitähän tehtiin niissäkin taloissa, joissa tällä\nopintomatkalla kävimme.\n\n_Amalia_. Saattaahan niitä olla hassuja muuallakin, lehmäinsä tappajia.\n\n_Irja_. Lehmienkö tappajia? Kuka tädille mokomia hullutuksia on\nuskottanut?\n\n_Amalia_. Näenhän sen silmilläni. Ensin rehut vartavasten myrkytetään\nja sitten vielä mädätetään. Kuolisi niistä villi metsäneläinkin.\n(Kääntyy touhukkaasti silittämään).\n\n_Irja_. Täti heittää jo mielestänsä tuollaiset. Viisaiden ihmisten\nkeksimää se on niin tuorerehu kuin tuoremehukin. Ei täti voi kehityksen\npyörää pidättää.\n\n_Amalia_. Jarrutanhan edes. (Työntää silitysrautaansa kuin lumiauraa\nrintaansa vasten jungertaen).\n\n_Irja_ (Naurahtaen). Kun pyörä vauhtiin pääsee, niin ei siinä\njarruttaminenkaan auta. (Rientää sisäovesta).\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Amalia, Anna ja Heikki.\n\n    (Anna, 45-vuotias, lihavahko, mutta ketterä, aina\n    hyväntuulinen. Riisuu jo ovella matkapukimiaan).\n\n_Anna_. Hyvää päivää, Amalia! Ja terveisiä monesta pitäjästä! Kuinka\nkotoinen emäntä täällä jakselee?\n\n_Amalia_ (Vähän yrmeästi). No, aina huonompikin ihminen kotona\naikoihin tulee.\n\n_Anna_. Huonompi ihminen? Älä yritäkään tekojasi peitellä. Porsaatkin\ntuolla karjapihalla röhkivät niin tyytyväisinä, kehahtelevat, että hyvä\non ollut emäntä.\n\n_Amalia_. Entä isäntä? Kai hänkin jo jotakin röhkäisi?\n\n    (Heikki astuu ovesta).\n\n_Anna_. Kyllä. Kehaista hänkin jo omasta puolestaan kerkisi.\n\n_Heikki_. Oho! Kohtuus kaikessa, oli se Oriveden makkarassakin, vaikka\nsitä korennossa kannettiin.\n\n_Amalia_. Siinä kuulit.\n\n_Anna_. Mitä minä leikkipuheista. Tunnenhan minä Heikin yhtä hyvin kuin\nsinäkin.\n\n_Heikki_. Mitä vielä. Kyllä Amalia paremmin tuntee. (Käy pöytärahille\nistumaan. Anna touhuaa matkavaatteitaan nauloihin).\n\n_Anna_. Mihin se Irja juoksi?\n\n_Irja_ (Kamarin puolelta). Täällä, äiti!\n\n_Anna_. Laitahan nyt, Irja, pöytään jotakin tuliaisiksi.\n\n_Irja_ (Ovella). Äiti, jospa toisin tuliaisiksi tuoremehua, sitähän\nSyrjälän emäntäkoulullakin meille tarjottiin.\n\n_Heikki_. Sopii erinomaisesti. Tässä onkin monta päivää tehty\ntuorerehua enemmän kuivanpuoleisilla sapuskoilla.\n\n_Anna_. Eihän Amalia ole ehtinyt aina...\n\n_Amalia_. Kyllä minä ehtinyt olisin, mutta en ole välittänyt. Koska\nnäillä kerran riittää hyvää puna-apilaa maakuopissa haaskattavaksi,\nniin...\n\n_Heikki_. Niin syökööt itsekin rehua. Järkevästi tuumittu. Ja tarkka\nemäntä talon pitää, se oli jo vanhain koettu neuvo. (Käy Amalian\nluokse). Älä ole milläsikään, siskoseni. Suurin piirtein ottaen aina\nhyvin olet talon leiviskät hoitanut, vain omasi siinä sivussa ovat\njääneet hieman lapeetiin.\n\n_Amalia_. Välittäisitkö siitä?\n\n_Heikki_. Herran pojat! Mistä välittäisin, ellen omasta siskostani.\nYhdessä kansakouluakin käytiin. Niin monta kertaa korjasit minun\nlaskuni ja risaisten kirjojeni kannet.\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Edelliset, Irja, Arvo ja Mikko.\n\n    (Irja tulee sisäovesta mehutarjotinta kantaen, Arvo ja\n    Mikko ulko-ovesta, Mikolla lennokkinsa toisessa kädessään).\n\n_Anna_. Siellähän Irja jo tulee ja pojatkin saapuvat. Jätä, Amalia, ne\nvaatteet jo ja käy pöytään.\n\n_Heikki_ (Amalian luokse käyden). Niin, jätä maallinen touhu ja käy\ntuoremehulla varustettuun pitopöytään! (Kumartaa käsivarttaan tarjoten).\n\n_Amalia_ (Käy mukaan naurahtaen). Tuoremehua täynnä olet koko mies.\n\n_Heikki_. Tuoremehua, mutta kuoppa on täynnä rehua. Me rustaamme vaikka\nrunoa, jos niiksi tulee. (Istuvat pöytään).\n\n_Anna_. Arvo ja Mikko, joutukaa jo mukaan! (Kiepsahtaa penkille\nistumaan).\n\n_Mikko_. Ja meitä kun ei tarvitse kahdesti käskeä.\n\n_Arvo_. Yhdestäkään ei aina ehditä. (Kiiruhtavat pöytään).\n\n_Heikki_. No, olemme taas koko perhe koossa. Kertokaa nyt, retkeläiset,\nmitä te siellä opintomatkallanne näitte.\n\n_Irja_. Äiti, kerro sinä!\n\n_Anna_. Minäkö! Tottahan sinä nuorempana enemmän näit ja paremmin\nmuistat, mutta ensin mehua, rakkaat kotimiehet!\n\n_Heikki_. No, käydään käsiksi, ennenkuin jäähtyy. (Ottavat lasinsa).\n\n_Irja_ (Naurahtaen). Ei kai tämä juuri tämän kylmemmäksi jäähdy.\n\n_Heikki_. Ellei jäähdy, niin väljähtyy sitten. Terveydeksenne!\n(Maistavat). Jos me kyselisimme, ehkä paremmin pääsisitte alkuun.\n\n_Mikko_ (Innostuen). Joo! Niin opettajakin aina tekee ja äiti itsekin\nmielellään kyselee. Näittekö matkallanne monta lentokonetta?\n\n_Anna_. Kuinka olisimme nähneet, kun auton katto oli edessä.\nKotiportilla minä kuitenkin näin yhden.\n\n_Irja_. Minä näin sen jo portilta lähtiessämme.\n\n_Anna_. Mutta pelloilla näimme sadoittain ahertelevia ihmisiä. Ja\nniissä kymmenissä taloissa, joissa vieraina kävimme, niissä vasta\ntouhuttiin. Puutarhoja perkailtiin ja rintapelloilla jo kauniiseen\nkasvunalkuun päässeitä juurikasvimaita harvenneltiin.\n\n_Irja_. Apilapelloilla monin paikoin kävi iloinen työ ja vilske.\n\n_Amalia_ (Kuohahtaen). Apilapelloilla? Näin varhain?\n\n_Anna_. Se on totta. Niittokoneet surisivat ja rehukuoppia täytettiin\ntulisella kiireellä.\n\n_Heikki_ (Amaliaa kylkeen nykäisten). Siinä kuulit.\n\n_Amalia_ (Yksikantaan). Kuulin.\n\n_Anna_. Noin sitä pannaan lehmille säilöön kesää ja kesän rehua pitkän\ntalven varaksi jo meidänkin talossa, ajattelin minä.\n\n_Heikki_. Etpä juuri tyhmästi ajatellutkaan. Sen kunniaksi\nmaistetaanpas taas tätä tuoretta mehua. (Maistavat). Terveydeksenne,\nAnna ja sisko Amalia!\n\n_Mikko_. Hyrisee! (Pompahtaa permannolle tarkkaavasti kuunnellen).\nLentokone! Kaksi, kolme! (Kuuntelee). Ihan varmasti niitä on kolme!\n(Syöksyy ulos).\n\n_Heikki_ (Perässä). Kas tätä, olipa noita nyt kaksi taikka kolme.\n(Kiiruhtaa ulos housujaan nostellen).\n\n_Anna_ (Samoin). Täytyy mennä katsomaan, onko niitä kolme.\n\n_Amalia_ (Vähän aikaa kuulustellen). Kylläpä lapsettaa! Hassuiksiko\ntulivat tuon hyrinän takia kaikki kolme! (Rientää ulos).\n\n_Arvo_. Etkö sinä lähde?\n\n_Irja_. Ethän sinäkään lähde.\n\n_Arvo_. Minäkö? Minähän kuulun polkupyöräpataljoonaan.\n\n_Irja_. Niinpä kyllä, mutta kuitenkin...\n\n_Arvo_. Reserviin siirretty sen lisäksi. (Lähestyy vangiten Irjan\nsyliinsä). Mutta sen minä sanon, että, että — — —\n\n_Irja_. Sano pian, palaavat kohta.\n\n_Arvo_. Vaaran uhatessa en väisty vartiopaikaltani. (Syleilee,\nsuutelee).\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nNäyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Iltapuhde, lampussa tuli.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Heikki ja Mikko.\n\n    (Heikki istuu pöydän päässä sanomalehteä tutkistellen,\n    Mikko jakkaralla lampun alla Nuorten Pellervoa lukien).\n\n_Mikko_. Hei, isä! Onko siellä mitään uutta?\n\n_Heikki_ (Katsoo silmälasiensa yli). Ei. Muuta paitsi että Hispanjassa\nja Kiinassa tapellaan nahistellaan, mutta se ei ole mitään uutta. Sitä\nmaailmassa on tehty Aatamin ajoista alkaen.\n\n_Mikko_. Minunpa lehdessäni on uutta. Täällä sanotaan, että\njuurikasvien loppuessa voidaan kanoillekin antaa A.I.V.-rehua.\n\n_Heikki_ (Heittää lehtensä). Vai että kanoillekin. Kaikkea siinä sinun\nlehdessäsi neuvolaankin.\n\n_Mikko_. No, ei sentään ihan kaikkea. Minä olen kysymysosastoon\nlähettänyt tiedustelun, miksi ei tässä lennokeista mitään puhuta.\n\n_Heikki_. Mutta kanahan juuri on jokin lennokki, minun tietääkseni.\n\n_Mikko_ (Pilkallisesti). Kanako lennokki! Lennokkiko söisi Virtasen\nrehua?\n\n_Heikki_. Eipä taida syödä oikea lentokonekaan.\n\n_Mikko_. Ei syö eikä juo. Pentsua sen muonittamiseen tarvitaan.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Edelliset ja Arvo.\n\n_Arvo_ (Hiihtopukimissa, suksisauvat kädessä ovella). Mihinkä talvella\npentsua tarvitaan? Siellä on niin mainio hankikeli, ettei tarvita edes\nmurtomaavoiteitakaan, ei muuta kuin rekitervaa koivuisen puun alle.\n\n_Mikko_ (Pompahtaa jaloilleen). Voi, herran... (Keskeyttää isäänsä\nvilkaisten). Minä lasken sinun suksillasi yhden pitkän mäen.\n\n_Arvo_. Laske, jos kenkäsi vain sopivat minun siteisiini?\n\n_Mikko_. Sopii, sopii! Vielä löysääkin jää! (Juoksee ulos).\n\n_Heikki_. Siinä minulla yksi rasavilli. Varmaan hän päänsä vielä\npetäjään lentää.\n\n_Arvo_. Eikö mitä. Eihän palokärkikään lennä. Mikolla on yhtä kova\nlentopää ja sen pään sisällä vielä terävä järki.\n\n_Heikki_. Lieneekö isäänsä tullut.\n\n_Arvo_ (Naurahdellen). Varmaankin. (Hakee kaapista pitkän sinikantisen\nvihon). Täällä ovat nyt viime tarkastusvuoden tulokset valmiiksi\nlaskettuina. Jos isännällä on aikaa, niin katsellaanpa niitä?\n\n_Heikki_ (Heittää lehden kätevästi vihkoon tarttuen). Aina sellaiseen\ntäytyy aikaa riittää. (Ottaa vihon Arvon kädestä, selaillen lehtiä).\n\n_Arvo_. Tässä, olkaa hyvä! (Jättää Heikille avatun vihon, itse ottaa\npöydältä sanomalehden. Istuutuu).\n\n_Heikki_ (Korjaa silmälasejaan ja lukee itsekseen puoliääneen).\nRuusa... kaksituhattakahdeksansataa kiloa maitoa... satakymmenen\nkiloa voirasvaa... (Kovemmalla äänellä). Ressukka...\nkolmetuhattakaksisataa kiloa maitoa!... sataneljäkymmentä kiloa\nkuusisataa grammaa voirasvaa... (Ottaa silmälasinsa, pyyhkien\nniitä kiihkeästi, jatkaa edelleen). Missä se nyt taas olikaan?...\nRuusa... Ressukka... sataneljäkymmentä kiloa kuusisataa grammaa.\nRessukka ei liene noihin määriin päässyt sitten nuoruuspäiviensä.\n(Lukee edelleen vihosta). Ruusa... Ressukka... Hertta... Entäs\nHertta? Hertta... kolmetuhattakuusisataakuusikymmentäkuusi kiloa...\n(Pyyhkii kiihkeästi lasinsa ja asettaa ne uudelleen nenälleen).\nKolmetuhattakuusisataakuusikymmentäkuusi! Herran pojat sitä Herttaa!\n(Etsii katseillaan). Hertta.... No, mihin se nyt hävisi... Pahuksen\nHertta! Ai tuossa! Hertta... (Lasiensa ylitse Arvoon muljauttaen).\nKuule, tässä seisoo kolmetuhattakuusisataakuusikymmentäkuusi!\n\n_Arvo_. Eikö saisi seistä?\n\n_Heikki_. Saa minun puolestani. Seisokoon Hertta kernaasti neljällä\njalallaan, vaikka hännälläänkin, kun minä vain ymmärtäisin... (Raapii\nniskaansa ).\n\n_Arvo_. Onko merkinnöissä jotakin epäselvää?\n\n_Heikki_. On ja turkasesti vielä sittenkin.\n\n_Arvo_. Ovatko numerot ehkä tuhrautuneet? (Nousee katsomaan).\n\n_Heikki_. Ei numeroissa mitään vikaa ole, mutta kun en minä ymmärrä,\nmistä hyvästä se Hertta nyt tuollaisen kuusimetsän lykkäsi.\n\n_Arvo_ (Nauraen). Entäpäs jos ensi vuonna tulee kuusituhattakuusisataa.\n\n_Heikki_. Älä, älä säikyttele vanhaa miestä. Mutta kai se\nvoirasvaakin on vielä antanut. Katsotaanpa! Katsotaanpa!\n(Etsii kiihkeästi sormellaan auttaen). Hertta... Voirasvaa...\nvoirasvaa... satakahdeksankymmentäseitsemän kiloa sata grammaa...\nSatakahdeksankymmentäseitsemän kiloa ja sata grammaa! (Katsoo Arvoon\nlasiensa ylitse). Niinkö tässä seisoo?\n\n_Arvo_. Niin siellä seisoo.\n\n_Heikki_. Mistä se sata grammaakin tipahti siihen päälle? Sen\ntäyteisestäkö?\n\n_Arvo_. A.I.V.-rehusta varmaankin.\n\n_Heikki_. Voi, herran pojat! (Nousee lattialle astelemaan).\nEttä tuo vanha lehmänkanttura vielä lypsää kuin...\nsatakahdeksankymmentäseitsemän ja sata grammaa päälle! Mitä se\ntekeekään prosenteissa? Alutta onhan se näissä papereissa. (Avaa vihon\netsien).\n\n_Arvo_. Muistaakseni Hertan rasvaprosentti on keskimäärin viisi ja yksi\nkymmenesosa.\n\n_Heikki_. Yksi kymmenesosa. Mistä se kymmenesosa siihen vielä tipahti?\n\n_Arvo_ (Naurahtaen). Eiköhän sekin siitä tuorerehusta.\n\n_Heikki_. No niin. Mistäpä se vanha herttainen kanttura lypsäisi,\nellei tuorerehusta. Missä meidän äiti ja Irja, kaikki talon akat!\n(Rientää kamariin ).\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Edelliset, Amalia, Anna ja Irja.\n\n_Heikki_ (Kamarin puolella). Äiti! Irja! Joutukaa tänne! Juoskaa jo!\nVoi, herttainen, mitkä tepposet meille teki!\n\n_Irja_ (Ovella). Kuka teki?\n\n_Anna_ (Samoin ovella). Mitä teki? Onko joku tullut päästään vialle?\n\n_Heikki_. No on, se professori! Se vanha kanttura! (Amalia ilmestyy\nsamaan aikaan talvisissa pukimissaan ulko-ovelle). Amalia! Senkö\ntäyteinen sinutkin tänne lähetti juuri parhaimpaan aikaan.\n\n_Anna_. Hyvää päivää, Amalia! Riisu toki ja käy peremmälle. Ethän\nole käynytkään meillä moneen viikkoon. (Kiiruhtaa tervehtimään ja\nriisumaan, Irja samoin).\n\n_Heikki_ (Kuin heräten touhuaa hänkin riisumaan ja tervehtimään\nAmaliaa). Et tosiaan ole käynytkään. Aiotko viettää mörskässäsi\nkokonaan viimeisen karkausvuotesi kolmesataakuusikymmentäkuusi päivää!\n\n_Amalia_ (Naurahtaen). Milloinkahan tulet järkiisi?\n\n_Heikki_. Minähän olen ollut järjissäni jo yli kaksikymmentä vuotta.\nSiitä on todistuksena minulla tämä kunniakirja (pyöräyttää Annaa) ja\ntämäkin jälkeenpäin räntätty tiploomi. (Ravistaa Irjaa leuasta). Mutta\nkuinkasta on, sisko raiska, sinun järkesi laita?\n\n_Amalia_ (Annalle ja Irjalle). Kovinpa äijä onkin nyt henkeä\npullollaan. Mitä hänellä taas lieneekään takataskussaan?\n\n_Anna_. Mitähän lienee? Minut ja Irjankin hän kävi juuri noutamassa\npirttiin tuolla touhullansa.\n\n_Irja_. Mutta nyt hän lienee unohtanut jo koko asiansa.\n\n_Arvo_. Enpä luule sitä hänen aivan vähällä unohtavan. (Menee ulos).\n\n_Heikki_ (Naurahdellen). Hullu olisin, jos unohtaisin sellaisen\nrieskan ja rasvan.\n\n_Anna_. Minkä rieskan ja rasvan?\n\n_Heikki_. No sen kolmetuhattakuusisataakuusikymmentäkuusi kiloa rieskaa\nja satakahdeksankymmentäseitsemän kiloa sata grammaa voirasvaa, jotka\nHertta, se vanha kampura, viime tarkastusvuotena pusersi meille\nA.I.V.-rehun tuoreuden ansiosta.\n\n_Anna_ (Nauraen). Ja tämäkö se meidän isän ihme oli?\n\n_Heikki_. No, tämä! Ja käsittääkseni siinä olikin täräystä kerrakseen.\n\n_Anna_. Oli, sitä ei sovi kieltää. Hertta on kyllä ikäisekseen lypsänyt\nihmeen hyvin. Ja entistä paremmin ovat toisetkin lehmät lypsäneet.\n\n_Heikki_. Lisääntyneet, vahvistuneet ovat meillä A.I.V.:n ansiosta\nniin rasvat kuin prosentit.\n\n_Irja_. Joka päivä viedään meijeriin täydet astiat maitoa.\n\n_Heikki_. Niin viedään ja kuukauden lopussa ne siirretään tänne. (Lyö\npoveensa). Ja tänne. (Lyö sinisellä merkintäviholla kämmeneensä).\nKatso, Amalia siskoseni, näitä numeroita! (Tarjoaa vihkoa Amalialle).\n\n_Amalia_. Mitäpä minä niistä ymmärtäisin, kun ei tullut lasejakaan\nmukaani.\n\n_Heikki_. Kas tässä! (Sieppaa silmälasit päästään). Jos kaiken ikäsi\nolisit nauttinut tuorerehumaitoa, niin etpä vielä tarvitsisi noita\nvarakakkuloita nenällesi.\n\n_Amalia_ (Tarkastelee vihkoa). Kauniita numeroita. Mutta ovathan\nAholan lehmät jo ennenkin hyviä numeroita näyttäneet.\n\n_Heikki_. Ovat kai ne näyttäneet, ei kuitenkaan kantturat, Hertat ja\nRessukat. Sitä se tuorerehu vanhassakin vaikuttaa.\n\n_Anna_. Lehmät syövät mielellään sitä.\n\n_Amalia_. Minäpä olen kuullut, että se rehu laittaa lehmän mahan\nhuonoon kuntoon.\n\n_Heikki_. Väärin olet senkin kuullut. Minun käsittääkseni lehmän maha\non parhaimmassa kunnossa silloin kun...\n\n_Amalia_ (Keskeyttäen). Olen kuullut sellaistakin, että vuosien\nmittaan vanhojen lehmien hampaat heltiäisivät.\n\n_Heikki_. Vanhojen lehmien hampaat! Luuletkos, etteivät ne vuosien\nmittaan heltiä, vaikka lehmä söisi nupukiviä ja kuivia kuusenkalikoita.\nNäytäppäs suutasi!\n\n_Anna_ (Nauraen). Oletko hulluttelematta.\n\n_Amalia_ (Naurahtaen). Älä välitä, Anna. Kyllä minä hänet hyvin tunnen.\n\n_Heikki_. Minä vielä paremmin hänet. Muistanpa selvästi, kuinka ennen\nmuinoin vasikkahaassa ketunleipiä ja suolaheiniä rouskuttelimme.\nTuoretta rehua se oli sekin, vaikka ei säilöön pantua.\n\n_Amalia_. Siitä on jo kauan.\n\n_Heikki_. Etäiset tulevat läheisiksi jälleen. Katso, Amalia,\nvanhentuessamme tulemme yhä enemmän kaukonäköisiksi. Mitä eilen näit,\net enää tänään muista. Mitä neljä- viisikymmentä vuotta sitten näit,\nnäet selvempänä kuin kotoisen pihamaasi pestyn ikkunaruudun lävitse,\nvarsinkin jos muistosi koskee suolaheiniä, ketunleipiä ja sen sellaista\ntuoretta rehua.\n\n_Anna_ (Nauraen). Meidän isä on nyt siinä tuorerehussansa niin kiinni,\nettei irtikään enää pääse.\n\n_Heikki_. Niinkuin harakka tervatussa sillankaiteessa. Kun nokka\nheltiää, niin tarttuu pyrstö.\n\n_Amalia_. Sanovat, että se haiseekin niin tuhottomasti.\n\n_Heikki_. Haisee! Herran pojat, totta kai kaikki tuore ja vähän\nimeltynyt haisee. Mutta ei se pahalta haise. Minäpä käväisen hakemassa,\nettä saat silmilläsi nähdä ja nenälläsi tuntea. Tämän päivän jälkeen ei\ntarvitse enää uskoaksesi kaikenkarvaisia sananselittäjiä. (Kiiruhtaa\nulko-ovesta).\n\n_Amalia_. Älä viitsi, Heikki. Pääsenhän minä itsekin tästä navettaan.\n\n_Heikki_ (Ovella). Etkä pääse. Minä haen tupaan sitä! (Menee).\n\n_Anna_. Anna sen hakea. Miehethän nyt kerta kaikkiaan ovat sellaisia,\nettä haluavat raahata sisään kaiken, mikä ovesta mahtuu. En minä yhtään\nihmettele, vaikka ne ennenmuinoin kuuluivat kiskoneen hevosensakin\ntupaan.\n\n_Irja_ (Naurahtaen). Voi teidän puheitanne! Lähdenpä katsomaan teille\njotakin juotavaa. (Menee sisäovesta tanssiaskelin, lauleskellen).\n\n_Amalia_. Isäänsä tulee, tuo tyttö. Et sinä nuorena noin irtanainen\nollut.\n\n_Anna_. Kyllä olin ja olit sinäkin. Nuori ottaa ilon itsestään.\n\n_Amalia_ (Huokaisten). Ottaa sen joskus joku toinenkin. Pelkäänpä\npahoin, että Irjallakin lienee jo ottajansa.\n\n_Anna_. No, mitäpä ihmettä tuossakaan olisi. En minä sentään vielä\nmitään ole huomannut.\n\n_Amalia_. Äidit eivät hevin huomaa. Kylillä tällaiset asiat tunnetaan\naina paljon aikaisemmin.\n\n_Anna_. Oletko kuullut Irjasta jotakin?\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Anna, Amalia ja Mikko.\n\n_Mikko_ (Tulee touhuten ulko-ovesta). Kyllä pitää olla hyvä hiihtokeli!\n(Heittää rukkasensa ja lakkinsa ilmaan). Pyyhälsin lennossa niityn ja\npuronotkon yli!\n\n_Anna_. Et suinkaan sinä lentoihisi erikoisempaa keliä tarvitse. Tule\nsanomaan tädille päivää.\n\n_Mikko_. Iltaa kai äiti tarkoittaa. (Käy lähemmäksi ja tervehtii\nAmaliaa kädestä, kumartaen). Hyvää iltaa, täti!\n\n_Amalia_. Hyvää iltaa! Sinähän olet kasvanut (tarkastelee) milteipä\nkoko pääsi viime kesästä.\n\n_Mikko_. Kuuletko, äiti, mitä täti sanoo? Senvuoksi opettaja kai usein\nsanoo, että minä olen saanut järkeä. Järkihän asuu päässä. Mitenkä täti\non jaksanut?\n\n_Amalia_. Menee siinä, terve olen ollut, vaikka järkeni ei enää\nkasvakaan.\n\n_Mikko_. Sehän on oikein hauskaa.\n\n_Anna_. Kaikki olemme säilyneet terveinä. Se on todella hyvä ja kallis\nasia.\n\n_Mikko_. On se.\n\n_Anna_ (Naurahtaen). Älä sinä sekaannu enää meidän puheisiimme. Ala\nlukea läksyjäsi ennenkuin tulee ilta ja uni.\n\n_Mikko_. Kyllä, äiti. (Ei kuitenkaan lähde, hieroutuu vain penkkiä\npitkin Amaliaa lähemmäksi).\n\n_Anna_. No, mene jo!\n\n_Mikko_. Pian, äiti. (Yhä lähemmäksi Amaliaa, niinkuin ei kehtaisi\nsanoa, mitä haluaa).\n\n_Amalia_. Mene lukemaan, kun äiti käskee.\n\n_Mikko_. Menenhän minä, mutta... (Rapsuttelee korviaan).\n\n_Amalia_. Mutta?\n\n_Anna_. No?\n\n_Mikko_. Muistaakos täti, kun täti oli meillä äidin kotimiehenä viime\nkesänä?\n\n_Amalia_. Miksikä en sitä muistaisi.\n\n_Mikko_. Muistaakos täti, kun täti silitti vaatteita tuossa pienellä\npöydällä.\n\n_Amalia_. Kyllä minä senkin muistan.\n\n_Mikko_ (Raapii niskaansa). Eikö täti mitään muuta enää muista?\n\n_Amalia_ (Kummeksuen). Enhän minä... muuta...\n\nMikko (Laukaisten). Eikö täti sitäkään muista, kun minä laitoin\npäreestä pitkän tikkuhännän tädin pyrstöön?\n\n_Anna_. Kaikkia sinä..\n\n_Amalia_ (Naurahdellen). En minä mitään huomannut.\n\n_Mikko_. Voi, herran pojat!\n\n_Anna_. So, Mikko, ei sillä tavalla saa sanoa!\n\n_Mikko_. Sanoohan isäkin ja opettaja on aina sanonut meille: Pojat,\nteidän pitää aina käydä isäinne jälkiä! Vai ei täti tietänyt mitään\nsiitä ja minä onneton kun turhan vuoksi olen sitä harmitellut.\n\n_Anna_. Kuinka sinä sellaisia kolttosia omalle tädillesi?\n\n_Mikko_. En minä voinut mitään, kun se kerran juolahti mieleeni. Kun\ntädillä oli paljaat säärivarret ja täti potkiskeli kärpäsiä. Ajattelin,\nettä jonkinlainen häntä tädilläkin pitää olla, koska lehmäkin niin\nkivasti hännällään ripsuu kärpäsiä...\n\n_Anna_. Ellet sinä koiranleuka lähde siitä niin... Pyydä ensin tädiltä\nanteeksi ja sitten läksyjäsi lukemaan.\n\n_Mikko_. Antaaks' täti anteeksi?\n\n_Amalia_ (Nauraen). Eihän siinä mitään anteeksi pyytämistä, kun en\nmitään tietänytkään.\n\n_Mikko_. Ei minustakaan. Mutta jos minä olisin tietänyt, ettei täti\ntietänyt sitä, niin...\n\n_Anna_. Niin, mitä sitten?\n\n_Mikko_. En olisi ruvennut sitä sitten harmittelemaankaan. Ja nyt minä\nrupean lukemaan läksyjäni. Niitä onkin huomiseksi ainakin näin pitkältä\n(levittää sylensä), ellei pitemmältäkin vielä. (Heittää rattaanpyörää\ntai kuperkeikkaa, ottaa kirjansa ja istuu sitten jakkaralle lampun\nalle).\n\n_Amalia_ (Nauraen). Kyllä se osaa.\n\n_Anna_. Liiaksikin tuolla iällä. (Lähentyen ja ääntään hiljentäen). Jäi\nkesken äskeinen juttumme. Oletko tosiaan kuullut kylillä puhuttavan jo\nIrjasta ja meidän harjoittelijasta?\n\n_Amalia_. No niin, tiesithän sinäkin sen. (Vilkaisee Mikkoon, joka on\npainautunut jo kirjaansa). Joka paikassa siitä jo puhutaan. Istuvat\nrinnakkain iltamissa, näyttelevätkin samoissa kappaleissa. Ihmisten\nmielestä se on jo ihan selvä asia.\n\n_Anna_. Johan ihmeitä kuulen. (Katsoo Mikkoon).\n\n_Mikko_ (Ei ole mitään kuulevinaan, lukee laulavalla äänellä). Poro\non lappalaisen ainoa kotieläin. Se on hänen hevosensa, lampaansa ja\nlehmänsä...\n\n_Anna_. Eipä senvuoksi, että isällä ja minulla mitään Arvoa vastaan\nolisi. Hän on raitis, kaikin puolin kunnon mies ja kova työmies. (Mikko\nherkistäytyy kuulemaan, painuu jälleen kirjaansa).\n\n_Amalia_. Mitäpä minullakaan vastaan. Sen verran sanon vain:\nKatsokaakin tarkoin, ettei tyttö tule narratuksi. Aholasta on yksi\ntytär kerran vietelty ja se riittää tämän talon osalle. (Painaa päänsä\nkäsiinsä ).\n\n_Anna_ (Mikkoon vilkaisten). Sinutko vietelty! Älä sellaisia\nkuvittele! Kukaan ei pääse sinua pikkusormellansa osoittamaan.\n\n_Mikko_ (Tahallisesti ääntään koroittaen). Poro on vähään tyytyväinen\neläin. Talvisinkin se itse kaivaa ruokansa sylenvahvuisten hankien alta.\n\n_Amalia_. Mitäpä tuosta, vaikka pääsisikin. (Pyyhkii silmänsä). Olen\närtyinen vanhapiika, mutta kokemuksestani puhun ja tytön parasta\ntarkoitan. (Mikko herkistäytyy). Jos pojalla on oikea tarkoitus, niin\nkatsokaa sopiva tilaisuus ja laittakaa hänet tosiasian eteen.\n\n_Mikko_ (Oikein kuuluvasti). Sellainen on poro, lappalaisen elämä ja\nainoa kotieläin!\n\n_Anna_. Tähänkö me jäimme istumaan koko illaksi. Käydään kamarin\npuolelle, viedään nuo vaatteesikin sinne. (Menevät, Anna Amalian\npäällysvaatteita keräillen).\n\n_Mikko_ (Hypähtää jaloilleen kuperkeikan heittäen). Pankaa hänet\ntosiasian eteen! Tapahtukoon niin! (Heittää kirjansa korkealle ja ottaa\nsen koppina käsiinsä). Sellainen on poro, lappalaisen elämä ja ainoa\nkotieläin. (Hypähtää ulos).\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Irja ja Arvo.\n\n    (Tulevat samanaikaisesti, Arvo ulko-ovesta,\n    Irja sisältä teetarjotinta kantaen).\n\n_Arvo_ (Juoksee auttamaan). Herran terttu, kun selkänsä taittaa!\n\n_Irja_ (Nauraen). Äläkä luule! Se ei olekaan mikään viljankorsi!\n\n    (Laskee tarjottimen pöydälle).\n\n_Arvo_. Onpas! (Syleilee ja nostelee korkealle Irjaa). Viljankorsi!\nHeinänkorsi! Kotimaisen vehnän korsi!\n\n_Irja_. Älä, hyvä ystävä, minä katkean! (Mikko katselee ulko-ovella,\nnäpsäyttää hyppystään ja palaa takaisin).\n\n_Arvo_ (Nostelee ja hyväilee). Etkä katkea. Ethän äskenkään katkennut.\n\n_Irja_. Niin, mutta... mutta sinähän et olekaan mikään... mikään.\n\n_Arvo_. Mikä minä en ole?\n\n_Irja_. Teetarjotin.\n\n_Arvo_. Mikäs minä olen?\n\n_Irja_. Mistä minä tiedän, mikä sinä olet.\n\n_Arvo_. Tiedät kyllä. Sano!\n\n_Irja_. Mitä annat, jos sanon.\n\n_Arvo_. En sano.\n\n_Irja_. Enpä minäkään sitten sano.\n\n_Arvo_. Ellet sano, niin annan kaksi.\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Irja, Arvo, Mikko.\n\n_Mikko_ (Hiipii ulko-ovesta punainen auton sisärengas kädessään.\nNostaa sen huulilleen ja puhaltaa sen ilmaa täyteen).\n\n_Irja_. En sano enää, en sano, vaikka antaisit kolme.\n\n_Arvo_ (Ankaruutta teeskennellen). Uppiniskaisuutta, kovakorvaisuutta\nminä en kärsi. Siitä seuraa ankara rangaistus.\n\n_Irja_. Mikä rangaistus? Sano!\n\n_Arvo_. Enkä sano.\n\n_Irja_. Tiedän minä sen ilmankin.\n\n_Arvo_. Etkä tiedä.\n\n_Irja_. Tiedänpäs!\n\n_Mikko_ (On saanut renkaansa ilmaa täyteen. Ottaen keskilattialta\njakkaran hiipii rakastuneiden taakse).\n\n_Arvo_. En kärsi enkä kestä enempää. Nyt se tulee.\n\n_Irja_. Mikä tulee?\n\n_Arvo_. Se uppiniskaisuutesi rangaistus tietenkin. Se lepää jo ylläsi\nkuin kohtalon käsi. Se putoaa ympärillesi kuin jättiläiskäärme...\n\n_Mikko_ (On asettanut jakkaran heidän taakseen, nousee sille ja\npudottaa auton renkaan heidän ympärilleen). Terve! Se putosi jo!\n(Painelee rengasta alemmaksi).\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Edelliset, Amalia ja Anna, myöhemmin Heikki.\n\n_Amalia_ ja _Anna_. Herra hyvästi siunatkoon!\n\n_Anna_. Mitä tämä merkitsee?\n\n_Amalia_. Mikä niiden ympärillä on?\n\n_Mikko_. Rakkauden sisärengas. Minä olen pannut heidät tosiasian eteen,\nniinkuin täti käski.\n\n_Irja_ (Kiskoo itseään ulommaksi). Sinä junkkari!\n\n_Arvo_. Älä viitsi rimpuilla, Irja. Mihinkäpä me enää tästä pääsemme.\nEnkä minä mihinkään haluakaan. (Nostaa Irjan syliinsä ja kantaa hänet\nAnnan eteen). Toivottavasti ette ole pahoillanne, vaikka tosiasia on\ntämä!\n\n_Anna_. Mitä Irja itse sanoo?\n\n_Irja_ (Kumartaa). Kiitos, äiti! (Ottaa Arvoa kädestä).\n\n_Arvo_. Mitä täti siihen sanoo?\n\n_Amalia_ (Totisena, hartaasti). Onnea toivotan ja siunausta. Tuosta\nminä pidän.\n\n_Mikko_. Ja minä.\n\n_Heikki_ (Ulko-ovella, vadissa A.I.V.-rehua). Tässä on nyt sitä\ntuorerehua. Hyvältä se haisee... (Huomaa vasta Arvon ja Irjan).\nHerran pojat! Käsi kädessä kuin alttarilla!\n\n_Irja_. Sinnepäin tässä ollaan menossa, ellei isällä ole mitään sitä\nvastaan.\n\n_Heikki_. Mitäpä minulla hyvää asiaa vastaan. (Irjalle) ota hänet\n(Arvolle) ja sinä hänet! Luullakseni hänessä on sinulle tarpeeksi mehua.\n\n_Irja_ ja _Arvo_. Kiitos, isä. (Syleilevät toisiaan).\n\n_Heikki_. Ensi kesänä suolaamme kaksi pytyllistä A.I.V.-rehua!\n\n_Anna_. Mutta nyt käymme kihlajaispöytään.\n\n_Heikki_. Eikö laulettaisi jokin laulu ensin.\n\n_Mikko_. Lauletaan: Arvon mekin ansaitsemme.\n\n_Heikki_. Sopii mainiosti.\n\n(Laulavat Mikon hoidellessa johtajan virkaa):\n\n    Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa.\n    Vaikk’ ei riennä riemuksemme, leipä miesten maatessa.\n    Laiho kasvaa kyntäjälle\n        (Heikki ääntään korottaen)\n    A-V työnsä täyttäjälle\n    Lala-la-la-lal-lal-la....\n\n    Opin teillä oppineita, Suomessa on suuria.\n        (Heikki taaskin tekstiä muuttaen)\n    Tuorerehukeksinnöitä täällä tehdään uusia.\n    Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty.\n    Lalla-la-la-lal-la....\n\n    Suomen tytön poskipäihin veri vaatii kukkaset.\n        (Arvo hyväilee Irjan poskea).\n    Häll' ei pysty harmaa näihin...\n        (Heikki samoin Annan poskea).\n    Näit' ei pane pakkaset\n        (Mikko Amalian poskia)\n    Luonnossa on lempeyttä, sydämessä siveyttä.\n    Lalla-la-la-la-lal-lal-lal-lal-lal-la...\n\nVäliverho.\n\n\n\n"]