[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_mLZgF5UF-7Htyp17XEXF8FYirRxxySOIUCy_4vEQ28":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},324,"Iloisia juttuja I","Jääskeläinen, Kaapro (oik. Mäkelä, August Bernhard)",1863,1932,"324-jaaskelainen-kaapro-iloisia-juttuja-i","324__Jääskeläinen_Kaapro__Iloisia_juttuja_I",null,"novelli",[14],"huumori",[],"fi",1888,19349,123795,false,20517,[23],"Fiction",[25,26],"Humour","Short Stories","\"Iloisia juttuja I\" by Kaapro Jääskeläinen is a collection of humorous short stories written in the early 20th century. The work presents a series of comedic and reflective anecdotes about Finnish life, often exploring themes of culture, society, and the peculiarities of human behavior through a humorous lens.   At the start of the book, the author sets the stage with a lighthearted preface that informs readers how to approach the stories—best read in small portions for maximum enjoyment. The first story focuses on Tahvo Taskinen’s journey to Helsinki, offering a naive yet charming perspective filled with comic misunderstandings about the new technologies of rail travel. As he travels, he marvels at each new experience, emphasizing the contrasts between rural life and urban sophistication, and humorously grapples with his excitement and confusion regarding the bustling city of Helsinki. Through the vivid and whimsical accounts, readers are introduced to a vibrant tapestry of Finnish life and humor that characterizes the entire collection. (This is an automatically generated summary.)",[],315,"Kokoelma huumoripitoisia lyhyitä kertomuksia ja pakinoita, jotka käsittelevät suomalaista elämänmenoa, tapoja ja kommelluksia. Tarinoissa tarkastellaan satiirisesti muun muassa maalaisten kaupunkimatkoja, raittiusrientoja sekä arkisia sattumuksia.","Kaapro Jääskeläisen 'Iloisia juttuja I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 324. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ILOISIA JUTTUJA I\n\nKirj.\n\nKaapro Jääskeläinen\n\n\nVihtori Kosonen, Helsinki, 1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe\nSavon ukon Helsingissä käynti\nNuorempi veljeni\nPuolentoista manttaalin mies\nPukki kellonsoittajana\nSuomalaisen muinaistutkimuksen ja kansatieteen alkeet\nKahdenlaisesta moraalista\nVanhasta ainekirjoitusvihkostani:\n  1. Hyvästijättö muuttolinnuille\n  2. Sivistyksen arvosta\nValkoinen lakki\nHelsinki kesällä\nVossikka-nurkalla\nMiksi Oinolan Aatami luopui perämiehen virasta\nMaitokuski torilla\nRunollinen venereisu\nKalosseista\nKiinalainen nainen\nJuoppoudesta\nRakkaus ja esimerkki raittiusriennoissa\n\"Sananen\" syötävistä sienistä\nAnoppien puolesta\nRitarillisuuden palkka\nMiksi minusta tuli tupakkamies\nPuolen tuopin pullo\nOnneton kyytimies\nYhden vanhan pojan maljapuhe\nKahden suutarin rakkaus\nTaiteen harrastusta eli Kettusen kihlaus\n\n\n\n\nESIPUHE\n\nensimaiseen painokseen, joka ilmestyi v. 1888.\n\n\nTässä ei ole tarkoituksenani tehdä oikeata selvää kirjan sisällöstä,\nsillä luettava se on kuitenkin, ennenkuin sen sisällöstä saa täyttä\ntietoa. Väärin olisi myös puhua siitä, minkä puutteen tämä teos poistaa\nsuomalaisesta kirjallisuudesta. Ei se poista mitään tosi puutetta.\nSuomen kansa tulee varsin hyvin toimeen ilman näitä \"Iloisia Juttuja\"\nja on erittäin tyytyväinen ikäviinkin kirjoihinsa, jos vaan sitä ei\npakoteta lukemaan niitä ulkoa. Minun luullakseni Suomen kansan\nenemmistö pitäisi suurimpana onnena, että ei olisi mitään kirjoja, ei\naapistakaan. Eihän niistä ole muuta kuin pään vaivaa.\n\nMutta kun tämä kirja kerran on ilmestynyt, jää ainoaksi tehtäväkseni\nneuvoa, kuinka sitä on käytettävä, että se vaivaisi lukijaa niin vähän\nkuin mahdollista. Siinä tarkoituksessa pyydän huomauttaa, ettei tämä\nkirja sisällä semmoista viisautta, joka olisi nautittava yhteen\ntiukkaan alusta loppuun asti, vaan parasta on lukea ainoastaan joku\npätkä päivässä. Muuten kirja piankin menettää makunsa.\n\nIhan viisaimmin teet, jos kutakin kappaletta kuulemaan kutsut\nherttaisen perheesi jäsenen -- hyvän päivällisen jälkeen -- ja sitte\nluet ääneen niin taitavasti kuin suinkin osaat. Sillä tavalla\nluettavaksi on tämä kirja aiottu. Mutta jos se ei silloinkaan herätä\niloista mielialaa perheessäsi, älä heti moiti _kirjaa_ huonoksi. Tutki\nensin tarkoin, eikö päivällisessä ollut vikaa, ja jos siinä ei ollut\nmitään muistuttamista, koeta saada selville, onko huoneesi\nseinäpapereissa arsenikkia, joka pitää perheesi jäsenten mielet\nalakuloisina. Vasta senjälkeen voit ruveta kirjaa arvostelemaan. Sen\nsaatan myös edeltäpäin ilmoittaa, että näet turhaa vaivaa, jos rupeat\nasian aikain etsimään näistä jutuista taiteellista eheyttä, neroa,\nuusia aatteita y.m. joutavaa.\n\nKunnioituksella\n\n_Kaapro Jääskeläinen._\n\n\nAlkulause tähän toiseen painokseen.\n\nÄlkää syyttäkö _minua_ tämän uuden painoksen ilmestymisestä! Ei se\nminun syyni ole. Mitäs olette lopettaneet sen entisen?\n\nNyt kuulutte vuosikausia kyselleen kirjakaupoista \"Iloisia Juttuja\".\nMutta turhaan. Minä olen ollut maailman kululla, enkä tiennyt\nasiastakaan, ennenkuin vasta kotiintultuani kuulin.\n\nSaatte niitä nyt, mutta pitäkää tarkasti, etteivät taas aivan heti ole\nlopussa.\n\nMuutamia pahemmasti vanhentuneita juttuja olen senverran paikkaillut,\nettä eiköhän nuo menne täydestä nykyaikanakin.\n\nTietysti on minun, niinkuin muidenkin ihmisten, myöhemmin monessa\nasiassa -- esim. raittius- ja naiskysymyksessä -- täytynyt muuttaa\nmielipiteitäni ajanmukaisemmiksi kuin miltä ne vanhemmissa jutuissani\ntuntuvat, mutta en ole niitä sentähden enää ruvennut repostelemaan.\nYmmärrättehän itsestänne, että \"aika aikaa kutakin\".\n\nTerveeks' vaan!\n\n_Se sama Kaapro._\n\n\n\n\nSAVON UKON HELSINGISSÄ KÄYNTI, siihen aikaan kun Savoon ei vielä ollut\nrautatietä.\n\nTahvo Taskisen itsensä kertoma.\n\n\n1. Rautatiellä.\n\n\"Höyryssä\" sitä näet lähdettiin ja tultiin Lappeenrantaan asti.\nEnsikertalaisesta on kummaa tuokin höyrylaivain laitos, vaan minä sitä\nolin kyllä nähnyt jo ennenkin, kun olin poikaa saattamassa Kuopioon\narvannostoon. Silloinhan ne sotaherrat näkyivät hyvin paljon pitävän\nVillestä, kun ei tämä heitä säikähtänyt enempää kuin muitakaan ihmisiä.\nKysyivät näet, että sinäkö se olet Vilhelm Taskinen, niin Ville vastaa,\nettä \"ovathan ne minuakin Taskis-Villeksi puhutelleet.\" Silloin se\nVille lupautui lähtemään vapaaehtoisena Keisarin kaartiin Helsingissä,\nja sitä Villen oloa minä nyt olin menossa katsomaan.\n\nSitte Lappeenrannasta lähdettiin ajaa katistamaan saloa myöten Pulsaan.\nMinä sinne päästyäni menen kievaritaloon hevosta vaatimaan, mutta\nsiellä sanoivat, että \"vähän ajan perästä junakin tulee.\" Siihen minä\narvelin, että tulkoon vaikka kymmenen junaa, kunhan saan kyytiä\nHelsingin kaupunkiin. Toiset taas sanoivat, että kyllähän kyytiä saa,\njos niin tahtoo, mutta junassa pääsee paljoa pikemmin ja mukavammin\nkuin hevosella, kun vaan maltan vähän aikaa odottaa. Minä siihen\ntuumasin, että maltanhan minä odottaa, kun sitte saan nähdä senkin\njunalaitoksen. Eihän tuo Helsinki mihin mene sillä aikaa, jos sinne\nmennessä vähän maailmaa katseleekin.\n\nSitte joutessani läksin maantietä silmäilemään. Leveä tuo olikin ja\ntasainen, mutta yksi kohta se mulle ihmeeltä näytti, kun oli näet\npitkin teitä rautakiskot rinnakkain molemmin puolin, niin kauvas kuin\nsilmä kantoi. Minä tuota arvailin ja tutkailin, että mitä ihmettä\nniillä tehdään. Pitäisikö kärrillä ajaissa pyörien kulkea kiskoja\npitkin, ettei tie kuluisi... Mutta vaikea olisi kärrin pyöriä niin\nkapeilla kiskoilla pysytellä, varsinkaan jos juosten ajaa. Ja\ntaitaisipa tuo olla liikaa säästäväisyyttäkin valtion tavaroille.\nKummiahan ovat ne herrain metkut.\n\nKun tuossa oli muutakin joukkoa, niin en malttanut olla eräältä\nkysymättä, että mitä nuo rautakiskot tuossa ovat tarkoittavinaan. Tämä\nkun äimistyy ja ölmistyy ja kysyypä, että Sysmästäkö minä olen, kun en\ntuon vertaa tiedä enkä tajua. Minä tuumaan, että \"tuoltapa ollaan\nNilsiän rajalta, ja viisaspa sitä olisikin, jos syntyissään jo tietäisi\nkaiken maailman kompeet.\"\n\nSittehän tuo selvitti, että tämä nyt on se aina mainittu rautatie, ja\nsiinä kulkevat vaunut pitkin kiskoja. On näet pyöriin sovitettu niin\nparaiksi koloa, että ne tien kohdalla pysyvät.\n\nNo, saapihan tuon kumman nähdä koht'sillään.\n\nMenin sitte minäkin muiden mukana piletin ostoon. Luukun takaa\nmyymämies tuskin raski nenänsä ja toisen silmänsä näyttää, kun kysyi,\nettä mihin minä olen menevä. Arvelin itsekseni, että mitähän tuo\nsinuakin liikuttaa, kunhan itse tiedän. Mutta päätin kumminkin vastata,\nettei tuo pääse ylpeäksi minua luulemaan: \"Niinpä tuo on maannut mieli\nmielessäni, että mennä Helsinkiin Villeä katsomaan, ja on mulla vähä\nviemisiäkin.\" Vaikka olisin kuinka tinkinyt, ei alentanut hintaa 12\nmarkasta 25 pennistä.\n\nSitte pantiin piletti taskuun ja lähdettiin tien varrelle vorjailemaan.\nPälyi siinä aina yksi ja toinen päivännousua kohden. Kohtapa alkaakin\nsavua näkyä, ja samassa kuuluu vinkaus semmoinen kuin olisi\nvahvanlaisella seipäällä sikaa lyönyt joku hyväkäs.\n\nMinä arvaan, että nyt se \"juna\" vinkasi, ja tulla körröttääkin sieltä\nemä hamppua koko juna. Olihan semmoinen kuin olisi panna jälekkäin ja\nnostaa pyörille kaikki Korpeiskylän mökit -- ja olisivatpa saattaneet\ntarpeina mennä kaikkikin Nilsiän mökit, ennenkuin saisi mointa\nkyhätyksi. Savu siitä tuprusi kuin höyrylaivastakin. Mutta nythän sen\nhoksasin, että tämä se onkin juuri se \"maamasiina\", josta kirkkoherran\nnappiotsa poika kertoi käydessäni häntä kyyditsemässä. Seisottui se\njuna kuitenkin talon kohdalle, kuten ainakin hyvälaatuinen hevonen, ja\nsitte pistäyttiin pirttiin penkille istua vekottamaan.\n\nHetipä lähdettiin liikkeelle, ensin hyvin hiljaa, mutta siitähän se\nvaan oli yltymään päin kuin Rytkösen tappelu. Kohta se ravasi niin,\nettei kärsinyt ikkunasta katsoa ulos eikä silmiään auki pitää. Ei sitä\nvoi ihmisen kielellä sanoa, kuinka kovasti se kulki, paljoa kovemmin\nkuin pyssyn luoti. Niin sitä vaan mennä huristettiin, ja aina vähä\nväliin se seisottui hiukan henkäsemään. Silloin vähän uskalsin silmiäni\nraottaa -- ja myös silloin, kun muutama sotaherra tuontuostakin kävi\nnäpistämässä piletin nurkkaa, että se pitemmän päälle näytti ihan rotan\nsyömältä. Olisinhan minä tuon raskinut hänelle kokonaankin antaa, vaan\neipä se kelvannut, ennenkuin perillä.\n\n\n2. Tulo Helsinkiin.\n\nHelsinkiin tullessa oli tien varressa jo koko joukon isompi talo kuin\nmuut syöttöpaikat matkalla olivat olleet. Tulet ne olivat niin\nkirkkaat, että näki kuin päivällä, ja väkeä oli vastassa jos minkä\nnäköistä. Katselin siinä ja toilailin, tokko Ville on arvannut tulla\nvastaanottamaan. Mutta vaikeapa sitä olisi tainnut olla tunteakaan\nmuiden sotaherrain joukosta.\n\nSeisoi tuossa muutama siviili-herrasmieskin, pitkä ja laiha kuin\nNiskalan kissa. Tosiaan olivat sillä niin pitkät sääret, että ihmeeksi\nminulle kävi tuo uskallus, kun on rohennut semmoisille koiville nousta.\nHäneltä minä kysäsin, että \"tokkohan tuntisit Taskis-Villeä, Keisarin\nkaartissa joka on?\" Mutta tuopa ei ollut koko kuulevinaan. Jotakin vaan\n\"vinskastaan\" mölähti, ja sitte lähti astelemaan kädet selän takana ja\nkeppi pitkin selkää.\n\nKun ei Villeä näkynyt, läksin omin nokkineni kävelemään. Syöttötalon\nedessä on iso tori, vaan se oli pimeä, eikä näkynyt muuta kuin iso\njoukko vossikoita, rinnan niin pitkässä rivissä kuin tästä tuonne\nnavettaan. Menin sitte yhtä puhuttelemaan ja kysyin, että \"paljostako\nveisi Ville Taskiseen elikkä Keisarin kaartiin?\" Uhkasi viedä 75\npennistä, mutta piti poliisilta ensin hakea lippu. -- Nuo ijankaikkiset\npiletithän ovat tarpeen joka kohdassa, ei näet pääse vossikallakaan\najamaan ilman niitä.\n\nSitäköhän varten niitä herroja kouluutetaan ja syötetään, että sitte\nosaavat mokomia koukkuja asettaa?\n\nLähdetään sitte ajamaan vieterirattailla kuin suuret herrat ja\nkomesroodit pitkin katuja, joiden kahden puolen oli semmoisia\nkivirakennuksia, että Kuopion isoimpia taloja saisi panna viisi kuusi\nrinnakkain ja kolme neljä päällekkäin, eikä sittekään syntyisi\nsemmoisia.\n\n\n3. Tahvo Taskisen vahtipalvelus.\n\nMonen mutkan ja käänteen perästä tultiin erään torin laitaan, jossa\nvossikka sanoi olevan kaartin kasarmin. Se oli hirveän iso talo, kahta\nkauheampi kuin Jerusalemin temppeli Salomonin aikaan. Portin luona\nvahti eräs sotamies, jota ensin luulin Villeksi, vaan ei tuo sentään\nVille ollut. Häneltä kysyin, tunteeko Ville Taskista, ja tämä sanoi\ntuntevansa, kun vielä kuuluivat asuvan samassa plutuunassa.\n\nPyysin häntä viemään minua Villen luo. Mutta hän sanoi, ettei uskalla\nvahtipaikastaan liikahtaa. Hän koetti mulle neuvoa ja selittää, missä\nhuoneessa Ville on, vaan en minä -- outo kun olin -- tuosta tullut\nhullua hurskaammaksi.\n\nSiinä sitä aateltiin ja aprikoitiin, mutta juohtui sitte päähäni aika\nmukava keino. Minä pyysin sotamiehen antamaan mulle lakkinsa,\npäällysnuttunsa ja kiväärinsä: minä jäisin vahtiin ja hän menisi\nhakemaan Villeä ulos ja sanoisi hänelle, että ukko Taskinen on tullut\nhäntä tapaamaan.\n\nTuo nyt kävi kuin naulaan. Minä jäin seistä jököttämään, ja sotamies\nlähti asialle. Siinä vuottelen, vuottelen hyvän aikaa, eikä kuulu\nsotamiestä takaisin tulevaksi eikä Villeä. Jos tuo veitikka hyvinkin\npistiin maata, arvelin, ja jätti minut koko yöksi seisomaan!\n\nAstui sitte hyvin kiiltonappinen herra torin halki kasarmiin päin.\nSilläkös oli helyjä, yksin kantapäissäkin. Oli jos jonkinlaista silan\nsolkea. Kun se tuli portille, minä ilman piloillani aloin pelotella,\netten laske sisään näin yön aikana. Se hihkasi:\n\n\"Mistä komppaniasta Te olette?\"\n\n\"Olempahan Korpeiskylän komppaniasta, Nilsiän pitäjän rajalta.\"\n\n\"Humalassako sinä olet? -- Na pletscho! -- Vai etkö tunne toisen\nkomppanian kapteenia?\"\n\n\"En toki tunne tässä hyvässä kylässä muita kuin Villen -- jos lienette\nsattunut kuulemaan sitä Taskis-Villeä mainittavan? Enkä minä ole oikein\nhumalassakaan ollut sitte Villen ristiäisten; silloin tuo alkoi vähä\nheilutella miestä.\"\n\n\"Hulluko sinä olet? -- Mitkä sulla on jalassa?\"\n\n\"Lapikaskengät nämä ovat -- mutta hyvät! Kyllä vihollinen näitä pelkää,\nsen minkä muitakin saappaita.\"\n\n\"Putkaan -- mars!\"\n\nNiskaan tarttui peijakas.\n\n\"Älkää hyvä kirkkoherra, vai mikä kenraali sinä olet! Jos vaan et heitä\nirti, niin minä huudan, että Keisari kuulee!\"\n\nMutta ihan kun oli saamassa minut muutamasta ovesta sisään, tuli miehiä\nulos kasarmista. Se äskeinen vahtisotamies oli toinen, ja Villeksi\narvasin toisen.\n\n\"Kuulehan Ville, tuleppas nyt apuun! Tämä herra tässä hyvin rupesi\nkomeilemaan.\"\n\nHeitti se toki onnekseen minut irti ja alkoi kysellä tarkemmin, mikä\nmies minä olin ja mistä minä Villen tunsin pimeässä.\n\n\"Otahan ryyppy, että lauhdut!\" Aloin sitte kaivaa taskustani semmoista\nkappaletta, josta sen saisi. Mutta ei se taipunut tuumaan.\n\n\"Tulee se päivä toinenkin\", arvelin, ja aloin sitte perustaa asiaa.\nKerroin oikein latukantasiaan, mitenkä se nyt tällä lailla sattui, että\nminä rupesin vahtina seista töröttämään.\n\n\"Enkä minä sinulle olisi mitään tehnyt, vaikka kieltelin tulemasta.\nIlman vaan leikilläni koettelin, tokko sinussa on sotamiehen luontoa.\"\n\nSillä se minut päästi. Mutta alkoi sitte olla tiukkana sille\nsotamiehelle. Se ei näet olisi saanut hievahtaa vahtipaikastaan. Tuskin\nse sotamiesparka olisi siitä selvinnyt, jos en minä olisi alkanut\nselittää, että täytyihän tässä minunkin lähteä paikaltani, kun niskasta\nnujuutettiin.\n\n\"Jos se ei olisi tämä sotamies niin nöyrästi lähtenyt, olisin saattanut\nputelilla kajauttaa.\"\n\n\"Olihan sillä kivääri, sinä tolvana!\"\n\nVähän tuo vielä purisi ja meni sitte maata.\n\n\n4. Helsingin ihmeitä.\n\nSitte lähdettiin sisälle Villen huoneeseen. Mutta eipä tuo näkynyt\nyksistään Villen hoteilla olleen. Miestä oli kuin Viron sutta,\nsängyissä pitkin lattiaa, mikä selällään, mikä mahallaan.\n\nSiinä sitä tarinoitiin kaikki kuulumiset Villen kanssa. Ei tuo tuntunut\nVille olevan juuri milläänkään koko sotamiehen ammatista. Yhtä hyvä\nolisi ollut kotona kyntää ja syödä kalakukkoa ja piimävelliä.\n\n\"Missä huoneessa se täällä Keisari asuu?\"\n\n\"Ei se nyt sattunut kotiin, on Pietarissa käymässä\", selitti Ville.\n\nOtettiin tuosta eväät esille ja tuomiset Villelle. Eukko näet laittoi\npuolen tusinaa sukkia ja kolme paria alushousuja; minä taas olin\nhommannut emä jässäkän kartuusitupakkaa ja minkä mitäkin. Sain sitte\nruveta maata vahdissa olevan sotamiehen sänkyyn, ja siinäpä se hurahti\nyö aina aamuun asti.\n\nAamulla sitte, kun oli pyhäpäivä ja kaunis ilma, lähdettiin kävelemään\nja kaupunkia katselemaan Villen kanssa. Kaartin pihalla oli kauhean iso\npatsas, jota en illalla pimeässä ollut huomannutkaan. Ensin luulin\nsiinä olevan kaivon, mutta Ville selitti, että se on rakennettu Turkin\nsodassa kaatuneitten muistoksi.\n\nUlos kaupungille kun sitte tultiin, niin enpä ensin yrittänyt nähdä\nmitään. Huikasi näet silmiäni se komeus ja prameus. Kädet ristissä ja\nsuu auki seisoin, eikä hengen hiventäkään päässyt rinnastani. Siinähän\nvaan oukailin kuin Tiilikaisen hevonen taivaan merkkiä.\n\nOutoa oli kaikki, katsoipa ylös tahi alas. Ylhäällä taivaan ja maan\nvälillä oli rautalankoja vierekkäin tuhkatiheässä aina monen sylen\nlaajuudelta. Korkeimmilla katoilla ne olivat kiini suurissa\nheinähaasioissa. Ville tuo selitti, että niillä herrat puhelevat\nkeskenään. Onhan niillä herroilla omat kujeensa jos missä asioissa.\nSitä minä vaan ihmettelin, että sai kadulla kävellä ilman pilettiä.\n\nAlas sitte jos vilkasi, näki jalkatien olevan sileäksi hakatusta ja\nhöylätystä kivestä, jota ei näihin asti vielä ole piisannut Kuopion\nkirkon rappusiinkaan. Monessa kohti oli yksi ainoa liipattu ja\npuleerattu kivi niin pitkä kuin silmä kantoi ja aika leveä myös.\nMistähän kalliosta ja millähän keinolla nekin lie irti saatu, ja millä\nihmeen tavalla paikoilleen pantu?\n\nMuutenkin oli kaduilla ihmeellisiä laitoksia: tuontuostakin nousi\nmaasta torvi, josta sai vettä, kuinka vaan tahtoi ottaa. Tottapa lienee\nkaupungin alus ollut ihan yhtenä järvenä.\n\nJos sitte rupeaisin taloista tarkoin puhumaan, niin jatkuisi siitä\ntarinaa koko ijäkseni ja jäisi kesken vielä sittekin. Muutamia taloja\noli semmoisia kuin jos kallio hakattaisiin nelisnurkkaiseksi ja siitä\nsitte tehtäisiin talo. Erään puiston reunassa oli talo kaikkia muita\nuhkeampi. Väsyäkseen asti sai kävellä sen pisintä seinää, eikä siitä\nsittenkään tahtonut sivu päästä, ja niin korkea ja leveä oli se, että\ntahtoo tulla hulluksi, jos sitä ajatteleekin, saatikka sitte kun sen\nnäkee. Ei ole tässä avarassa maailmassa mitään niin suurta eikä\nkomeata, ei piisaa sille Paapelin torni, ei Jerikon muurit eikä Ekyptin\nvaarauonit. Koko etuseinä oli täynnä lasia sekä kultaa, kalliita kiviä\nja myrhamia, timanttia ja punamaalia. Ei ollut sileää paikkaa, enempää\nkuin pappilan mampselin leningissä. Katolla oli tornia ja seipäitä kuin\nhyvässäkin sotalaivassa.\n\nPäivällisen syötyä sitte lähdettiin pois kaupungista katselemaan sen\nympäristöä ja puistoja. Mutta en noista heidän puistoistaan ollut juuri\nmillänikään. Nilsiässä on paljoa parempaa ja tiheämpää metsää.\n\nKävellessä kerkesi jo pimeä tulla. Varhain se tuleekin syksyiseen\naikaan. Palattiin siis kaupunkiin ja tultiin sen ison talon\nkohdalla olevaan puistoon. Sielläkös liikettä oli kuin hyvillä\nhevosmarkkinoilla. Tyttöjä ja poikia niin vietävästi. Ihmettelin vaan,\nkun Villelle näkyi olevan tuttu useampi tyttö. Hyvinhän ne kuuluvat\nKuopiossakin tytöt sotamiehistä pitävän -- ja Ville ei ole mikään\ntuhmatekoinen poika. Jo pienenä sanoivat, että \"hyvin on isänsä\nnäköinen.\"\n\nOlisi vielä juteltava, kuinka eksyin, kun yksin yrittelin kävelemään;\nkuinka täällä on kadut täynnä kyyhkysiä ja varpusia, jotka ovat yhtä\nkesyjä kuin meidän kanat, ja kuinka kotimatkalla jo olin kuin vanha\ntottunut reisumies ainakin, vaan ne pitää jättää, sillä potaatit\njäähtyvät ja ruokatunti loppuu.\n\n\n\n\nNUOREMPI VELJENI.\n\n\nKyllä mun silloin elää kelpasi, kun Eeroa ei vielä ollut. Sokeria sain\npyytämättäkin jokaiselta vieraalta ja korppua myös, tasan \"Polluksen\"\nkanssa. Mutta sitte tuli meille Takamaan muori.\n\nÄiti ei ollut sinä aamuna tuvassa, ja isä oli jo ennen aamusia lähtenyt\nTakamaahan. Piika Leena veti minua ilman äänettä tukasta, kun yritin\näitin kamariin. Suutuksissani menin sängyn alle ja hain sieltä vanhat\nkenkäni -- uudet olivat äidin tallessa. Toisen kengän vedin jalkaani,\nmutta ennenkuin kerkesin sitä kiini panna, sain hyvän tilaisuuden\nheittää Leenaa takaapäin selkään toisella kengällä. Sen tehtyäni\njuoksin jotenkin nopeasti ulos ja huusin mennessäni: \"Mylly-Antin\nmorsian!\"\n\nLeena tietysti läksi perässä, ja minulle tapahtui oven suussa se\nonnettomuus, että avosuinen kenkäni saattoi minut kaatumaan.\nKynnykselle jäin, pää pihalle, jalat eteiseen... Leena tarttui tukkaani\nkuin tuli... Mutta ennenkuin hän oli oikein alkuunkaan päässyt, heitti\nhän yht'äkkiä irti ja juoksi tupaan. Minä itkussa suin huusin, minkä\njaksoin: \"Mylly-Antin morsian!\"\n\nHeti tunsin tukassani toisen käden, paljoa tukevamman kuin Leenan, ja\ntuttu ääni sanoi: \"Kiljutkos siinä, kun äiti on kipeä!\" Vilkasin\ntaakseni ja näin isän ja Takamaan muorin. Leena oli nähnyt heidän\nportista tulevan.\n\nMenin tupaan taas tavalliseen paikkaani, sängyn alle, Pollusta\nhyväilemään. Minä en vanhastaan oikein pitänyt Takamaan muorista. Isä\nmeni talliin ja Takamaan muori äidin kamariin. Minä yksinäni\nihmettelin, mikä äitiä vaivasi, kun minua ei päästetty katsomaan,\nniinkuin aina ennen, jos äiti oli kipeä. Nyt ei minua enää\nhaluttanutkaan sinne lähteä, sen Takamaan muorin tähden.\n\nNukuimme sitte sängyn alla jonkun aikaa, minä ja Pollus, kunnes\nheräsimme -- pienen lapsen itkuun. Pollus hyökkäsi haukkuen ulos --\nmeidän ovessa ei ollut linkkua. Hän kai luuli, niinkuin minäkin, että\nmustalaisia oli tullut pihaan. Mutta siellä ei näkynyt ketään.\nKuuntelimme tarkemmin ja tulimme siihen päätökseen, että ääni tuli\näidin kamarista.\n\nVähän ajan perästä meidät päästettiin sisään. Takamaan muorin sylissä\noli lapsi, niin peräti pieni, etten semmoista ollut koskaan nähnyt.\n\n\"Katsos nyt, Kaapro, minä toin sinulle pienen veljen\", sanoi Takamaan\nmuori.\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Saunan lattian alta\".\n\n\"Onko siellä pieniä veljiä?\"\n\n\"On kyllä\", vastasi muori.\n\nMinä olin hyvin iloissani ja hyväilin pikku veljeäni.\n\nKun renki Heikki tuli puolista syömään, en hänelle kohta virkkanut\nveljestä mitään. Mutta kun Heikki kysyi äitiä, sanoin että hän on\nkipeä. Heikki ei puhunut mitään, vaan tupakkaa pannessaan hyräili tuota\nvanhaa laulua:\n\n    \"Kaks' ilopäivää on miehellä vaan:\n    Kun ämmästä pääsee ja kun ämmän saa.\"\n\nMutta kohta kun hän kuuli itkua kamarista ja Takamaan muorin äänen,\nsylkäsi hän ja rupesi syömään.\n\nIltapuolen päivää vietin saunassa Polluksen kanssa. Revimme irti\nlattialankkuja, minkä voimme, ja etsimme niiden alta pieniä lapsia.\nMutta ei löytynyt yhtään. Pimeän tullessa menin äidin kamariin ja\nsanoin Takamaan muorille, ettei meidän saunan lattian alla suinkaan ole\npieniä lapsia.\n\n\"Ei se teidän saunasta ollutkaan\".\n\n\"Kenen saunasta sitte?\"\n\n\"Ylistalon vanhasta saunasta, jossa on niin paljon pöppöjäkin.\"\n\n\"Kuinkas Te sinne uskalsitte mennä?\"\n\n\"Ole nyt vaiti ja mene maata!\" sanoi Takamaan muori.\n\nKun Eero jonkun ajan kuluttua pantiin kätkyeen, täytyi minun häntä aina\nliekuttaa. Ja se oli ikävää työtä. Pollus sai yksin juoksennella ja\nkiertää maita, mantereita. Minulta meni se kevät ihan hukkaan ja koko\nseuraava kesä -- vielä niin hyvä marjakesä. Pian suutuin Eeroon ja\nvielä enemmän Takamaan muoriin.\n\nVihdoin kuitenkin kykeni Eero enemmän olemaan ylhäällä ja makasi\nvähemmän.\n\nMutta sitte täytyi minun kuulla, kuinka kaikki kehuivat Eeroa\nkauniimmaksi minua, ja nähdä, kuinka kaikki vieraat antoivat\ntuomisensa, sokerinsa, korppunsa ja muut namusensa Eerolle. Minulle jäi\nainoastaan nautinto katsella, millä halulla Eero niitä söi.\n\nJos olin yksissä tuumissa Eeron kanssa ja jotakin viatonta yritimme --\neli kuten äiti sanoi \"olimme pahanteossa\" -- niin aina kuului: \"Taas on\niso edellä ja pieni perässä! Ei se lapsi niin osaisikaan, vaan tuo\nisompi neuvoo.\" Ja minä sain yksin sovittaa yhteiset synnit.\n\nTuli sitte mulle pahin kaikista, tuo lukeminen. Arkipäivät kumminkin\njotensakin pujottelimme: olin miesten matkassa töissä, ja kotona vaan\nsilloin kun ei kellään ollut aikaa minua opettaa. Mutta pyhinä ei\nauttanut mikään. Aamusin koetin maata ja olla nukkuvinani niin kauvan\nkuin mahdollista, mutta nälkä viimeinkin ajoi ylös. Kohta kuului käsky:\n\"kirja kätees!\" ja sitte alkoi kamala aika. Järkeni ei keksinyt mitään\nkeinoa, jolla olisin lukemisesta päässyt. Olin olevinani milloin kipeä,\nmilloin sokea tai kuuro; joskus tekeydyin hulluksikin. Mutta ne\nyritykset tavallisesti tulivat ruumiilleni kalliiksi.\n\nEero oli onnellinen, sillä hänen ei tarvinnut lukea.\n\nTilani ei parantunut, ennenkuin kävin rippikoulun ja kykenin miesten\ntöihin. Sitten aloin vähitellen saada Eeron harmiksi savuja luihautella\nyhä tiheämmin ja julkisemmin.\n\nOikein sydäntä hiveli, kun tytöt kirkolla aina minuun vilkuivat eikä\nEeroon. Mikä kauniimpi se Eero oli kuin minäkään? Ja jouti olla minkä\nnäköinen tahansa -- lapsi! Minun mukaani toki Polluskin aina\nlyöttäytyi, läksinpä metsään tai muuten kylälle.\n\nNiin ei minulla sitte ennen naimisiin menoani ollut muusta huolta kuin\nlukukinkereistä.\n\nSuurin iloni oli se, että sain nähdä Eeron kokevan aivan samat\nkärsimykset kuin minäkin, sillä muutamia vuosia sitten kävi Takamaan\nmuori taas meillä.\n\nSilloin olin jo siksi viisastunut, etten enää lähtenyt penkomaan saunan\nlattian alustaa.\n\n\n\n\nPUOLENTOISTA MANTTAALIN MIES.\n\n\nAlholan vaari oli käsketty Mäkikylän muorin peijaisiin -- ei suinkaan\nsentähden, että hän olisi ollut seuraelämälle välttämätön henkilö. Vaan\ntärkeä sija oli hänelle kumminkin pitopaikoissa annettava. Sillä Alhola\nei ollut mikään pieni talo eikä köyhä.\n\nEnnenkuin vaari lähti hautajaisiin, tapahtui Alholassa semmoista, joka\nei ollut missään yhteydessä kuoleman eikä hautajaisten kanssa -- tahi\noikeastaan jota ei ollut aiottu olemaan missään yhteydessä niiden\nkanssa. Päinvastoin. Alholan vanha kissa synnytti sinä aamuna kahdeksan\nkaunista poikaa. Ja sitä ei ollut tapahtunut kolmeen vuoteen. Siinä oli\nharmaita, valkoisen ja harmaan kirjavia, mustan ja valkoisen ja\nvalkoisen ja mustan kirjavia. Mutta yksi ainoa oli pikimusta, ja se oli\nkaikista suurin.\n\nAnkara ja tunnollinen tuumailu syntyi siitä, mikä näistä pojista\npidettäisiin, mikä taas vietäisiin veteen. On näet laki semmoinen tässä\npuuttuvaisuuden maassa, että ainoastaan yhden kissanpojan itsekustakin\npesäkunnasta annetaan elää, ja toiset menettävät henkensä -- siitä\nainoasta syystä, että ovat rohjenneet syntyä tähän matoiseen maailmaan.\n\nJotakin harmaata tahi säännöllisesti kirjavaa tahtoivat muut säilyttää.\nMutta vaari julisti, että musta oli pidettävä, koska se oli kaikista\nsuurin. Ja väri oli peräti vähäpätöinen asia, kun on kysymys\nkissanpojista eikä nuorista neitosista. Tosin tuo musta oli\nurospuolinen, mutta se vaarin mielestä vaan enensi sen arvoa.\n\nPäätökseksi tuli, että musta pidettiin. Ennen hautajaisiin menoansa\nvaari omin käsin hukutti muut seitsemän kissanpoikaa. Omin käsin\nsentähden, kun hän pelkäsi jotain vilppiä eli petosta, että esim. olisi\nsäästetty joku pehmeäkarvainen harmaa tahi semmoinen, jolla oli muu\nruumis musta, vaan kaula ja käpälät valkoiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Alholan vanha pari tuli Mäkikylän saliin, oli siellä jo vieraita\nkoko joukko. Peräpöydän takana istui pastori ja hänen vieressänsä\nvasemmalla puolella kanttori. Ensin tuli sisälle Alholan muori ja\nniijasi peräpöydän puoleen. Hänen esimerkkinsä vietteli vaarinkin\nniijaamaan -- ainahan ne akat meitä johdattavat harhaan.\n\nMuori vietiin salin takaiseen kamariin muun naisväen seuraan. Vaari jäi\nsaliin. Otti tuolin ja istui. Mutta istui vähä toisin kuin muut. Sillä\nhän asetti tuolin karmin etupuolelleen ja jalkansa sen kahden puolen.\nTämän teki hän piippunsa tähden, koska siinä oli niin lyhyt varsi,\nettei sitä ollut helppo käsissä pitää, ja taas niin raskas koppa, ettei\npiippu pitelemättä pysynyt hampaissa. Nyt se lepäsi sangen mukavasti\ntuolin karmia vasten.\n\nSivumennen voi huomauttaa, ettei vaimoväen sopinut liikkua\nvaatekengissä niillä seuduin, missä Alholan vaari istui, sillä hän ei\nensinkään käsittänyt uunin edessä olevan sylkilaatikon tarkoitusta.\n\nKun Alholan vaari tuli seuraan, puheltiin asioista, jotka sangen vähän\nolivat yhteydessä muorivainajan muiston kanssa. Ensin saatiin selväksi\nse, että sateinen ilma oli huonontanut vuodentulon, varsinkin heinistä\nja perunoista, ja että taitaa tulla rehun puutos, jos tulee pitkä\nkevät.\n\nSitte puhuttiin venäläis-turkkilaisesta sodasta, Plevnasta,\nSkobeleffistä y.m. sekä moitittiin useampaan kertaan englantilaisten\njumalatonta käytöstä kaikissa maailman äärissä ja keskusteltiin, mikä\nkeino mahtaisi olla sitä valtakuntaa vastaan tehokkain.\n\nMutta kun totia oli maistettu muutamain punssilasien päälle, kävi\nkeskustelu ylevämpään suuntaan, ja silloin nousi kysymys \"Helsingin\nMatista\", joka Suomettareen kirjoittaa niin voimakkaita Helsingin\nkirjeitä.\n\nSen keskustelun kestäessä miehet taas täyttivät lasinsa, ja pastori\nmeni naisväen kamariin kilistämään -- hän oli poikamies -- ja\njuttelemaan. Kanttori jäi siis yksin ylhäisimmälle sijalle. Sentähden\nhän nosti huulensa likemmäksi nenää ja asetti päähänsä silmälasit,\njoita hän ei koskaan pitänyt pastorin läsnäollessa.\n\nLautakunnan esimies sitte kertoi, kuinka Suomen kansa on kauvan\nnukkunut, ja ylisti \"Helsingin Mattia\", joka ahdistaa ruotsinkielisiä\nkuin kissa hiiriä. Ei herraksi päästyään ole kansan asiasta vilpistynyt\npois, kuten moni muu hyville päiville päässyt. Jos kissakin liian\nlihavaksi tulee, niin ei se enää viitsi hiiriä ajaa.\n\nAlholan vaari oli ääneti kuunnellen vetänyt sauhuja ja syljeskellyt\nsekä tuontuostakin maistellut lasiansa. Pastorin puheeseen ei hän\nkoskaan puuttunut, vaan kyllä kanttorin, kun sai vähän väkevää. Oli\nnäet riidan kaunaa hänen ja kanttorin välillä.\n\nLautakunnan esimiehen puheen johdosta juohtui vaarille mieleen\naamullinen kissajuttu. Samalla muisti hän olevansa puolentoista\nmanttaalin isäntä ja monen torpparin maallinen turva. Sentähden hän\nsylkäsi ja sanoi:\n\n\"Niinkuin Suomen kansa, niin on meidän vanha kissa ollut kolme vuotta\nmahona -- --\"\n\n\"Mutta\", kysyi kanttori, \"onkos Suomen kansa ollut mahona yhtään\nvuotta? Eikö joka vuosi ole ollut syntyneitä enemmän kuin kuolleita?\"\n\n\"Yhtä enemmän oli syntyneitä kuin kuolleita, sillä syntyi kahdeksan\npoikaa, ja minä niistä omin käsin tapoin seitsemän.\"\n\n\"Ketä olette tappanut?\"\n\n\"Kissanpoikia tietysti. Eikös kanttori ymmärrä, että meidän kissa on\nollut kolme vuotta mahona? Totisesti mahona, kuten kunnan esimies äsken\nsanoi.\"\n\n\"Eihän kunnan esimies puhunut mitään Alholan kissasta.\"\n\n\"Tottahan niin lukenut ja valistunut mies kuin herra kanttori ymmärtää,\nettä kun meidän kissa tänä aamuna synnytti kahdeksan sokeaa poikaa,\nniin se on vertaus meille ihmisille.\"\n\nVaikka kanttorin teki mieli huomauttaa sitä, ettei Alholan vaari ollut\noikein perehtynyt uudenaikaisiin sivistysrientoihin, ei hän kuitenkaan\nsitä tehnyt, koska kaikkia näkyi huvittavan Alholan vaarin puhe. Sen\nhuomasi vaari itsekin, sylkäsi ja kertoi laveasti, minkä näköinen mikin\nkissanpoika oli ollut ja kuinka ne vinkuivat pussissa, kun hän kantoi\nne veteen. Kaikki kauniimmat hän hukutti, \"sillä\", sanoi hän, \"minä en\nrakasta ulkokullaisuutta enkä prameutta. Nämät ovat ne, joista kunnan\nesimies sanoi, että ne ovat poikenneet pois, kun pääsevät herroiksi.\"\n\n\"Nekö kissan pojat pääsevät herroiksi?\" kysyi kanttori.\n\n\"Tuskin niistä enää tulee kanttoriakaan, vaikka niillä kyllä oli\nsuloinen laulun ääni. Nyt on jo myöhäistä panna niitä lukkarin oppiin,\nsillä ne ovat kuolleet, koska minä ne tapoin. Mutta yksi oli pikimusta\nja se oli kaikista suurin. Sitä ei panna kanttorin kouluun, vaan siitä\nminä kasvatan talon vahdin, joka ei pelkää tapella rotan kanssa -- ei,\nvaikka olisi yhtä suuri rotta kuin itse kanttori. Totisesti vaikka\noikein kirkon rotta. -- Ymmärtääkös kanttori? Se on vertaus eli\ntunnusmerkki.\"\n\nVaari joi lasinsa pohjaan ja sylkäsi. Hänen puheestaan ei kukaan\nymmärtänyt muuta kuin että hänellä oli hyvä halu nokitella kanttorille.\nJa se toisia huvitti.\n\nMutta Luotolan Kustaa, joka aina ryypyn saatuansa tekeytyi jumaliseksi,\nitki ja sanoi:\n\n\"Eiköstä tämä ole varoitus ihmisille, että toisten pitää kuolla ja\ntoiset jäävät tänne? Niinkuin kissanpojat...\"\n\nJuuri silloin astui pastori takaisin saliin. Kanttori pisti nopeasti\nsilmälasit takaisin taskuunsa. Kaikki tulivat taas asianmukaiselle\nhautajaistuulelle. Alholan vaari sydämessään kiroili kanttoria, mutta\nistui ääneti koko ajan, imi piippuaan ja syljeskeli.\n\n\n\n\nPUKKI KELLONSOITTAJANA.\n\n\nErityisistä syistä olisi kaiketi parasta ottaa omaksi syykseen kaikki\nharvinaisemmat teot, joista aikoo kertoa. Sillä jos niitä toisten\nsyyksi sanoo, saattaa asianomainen tulla vaatimaan likempiä selityksiä\nkertomuksen johdosta. Ja semmoinen ei aina ole hauskaa.\n\nKun minä nyt esimerkiksi aion jutella Kuivalan Kustaasta, niin voi joku\nyksinkertaisuudessaan ajatella minun tekevän vääryyttä -- ei niin\npaljon itse Kustaalle kuin hänen vanhemmillensa. Sillä jos ei Kustaata\nmuuten tuntisi, voisi tämän kertomuksen johdosta luulla hänen saaneen\nhuonon kasvatuksen.\n\nMutta on huomattava, että kasvatus on monipuolinen ja että sitä on\nmonta eri lajia, ja se on siltä aina hyvä, jos sillä vaan saavutetaan\nkasvatuksen tarkoitus. Kuivalan Kustaa oli aiottu hyväksi merimieheksi,\nja _siihen_ oli hän saanut sangen hyvän kasvatuksen. Hänen isänsä oli\nlähtenyt merelle jonkun verran ennen pojan syntymää ja ollut siellä\nyhtä mittaa 37 vuotta. Kun hän 38:na vuotena tuli kotiin, oli Kustaa jo\npurjehtinut ulkomerillä neljätoista vuotta.\n\nItse oli poika oppinut uimaan ja tappelemaan. Toverit neuvoivat hänet\nkorttia lyömään, tupakoimaan ja muihin merikulun tieteen haaroihin.\nNäin oli hänestä kasvanut hyvä merimies ilman eri kasvatusta vanhempien\npuolelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli Krimin sodan aika ja useimmat merimiehet olivat kotona, koska\nliikemiehet pelkäsivät englantilaisten vehkeitä. Sentähden olivat\nKuivalankin molemmat miehet kotosalla.\n\nKun oli sunnuntaipäivä, lähdettiin tavallisuuden mukaan soutamaan\nRuotsiin menevää postia mantereen puolisesta saaristosta Ahvenanmaalle.\nVeneessä oli, paitsi Kuivalan miehiä, pari muuta.\n\nKauniilla ilmalla mentiin aika vauhtia ja jouduttiin matkan varrella\nolevaan Brändön saareen juuri kirkon aikana. Miehet soutivat\nkirkkorantaan levähtämään. Mutta kirkkoon he _eivät_ menneet. Ei ollut\nulkona kirkosta ketään seurakuntalaista saarnan aikana. Sellainen on\ntapa niillä tienoin -- ja oli luonnollistakin näin sota-aikana.\n\nSisällä kirkossa vallitsi syvä hiljaisuus. Ei ollut kesäyskääkään\nmonella. Joku veteli rauhallista unta. Kuului vaan saarnaajan totinen\nääni, kun hän puhui \"siitä suuresta kalansaaliista\", joka sai monen\nverkkomiehen kadehtimaan Pietarin ja Sepeteeuksen poikain kalaonnea --\n\nYht'äkkiä kuuluu kirkonkellojen kumina. Ensin hiljainen, sitte\njuhlallinen -- hätäinen -- soitettiin molempia kelloja -- molempia\nyht'aikaa. Pappi ei lopettanut saarnaansa, vaan hyppäsi alas\nsaarnastuolista. Hänen mieleensä muistuivat kertomukset entisiltä\najoilta, kun hätäkelloja soitettiin. Julmat kirgiisit ja kalmukit -- ja\nhänellä oli kotona nuori kaunis vaimo.\n\n\"Kirkko palaa!\" huudettiin.\n\n\"Ei, vaan joku talo kylässä.\"\n\n\"Engelsmannit täällä!\"\n\nKaikki ryntäsivät meluten, vavisten ja tuuppien ulos.\n\nLikellä asuvat juoksivat kotiinsa. Kaukaisemmat keskustelivat,\nmahtaisiko se sittekin olla myöhäistä.\n\nKesken kiireen kuului kellotapulista soiton lomassa erinomaista ääntä.\nEi ollut juolahtanut kenenkään mieleen mennä katsomaan, kuka siellä\nsoitti. Nyt sen huomasi suntio, joka oman virkansa ohessa hoiti\nkellonsoittajan, kirkonvartijan ja unilukkarin toimia.\n\nSuntion käskystä tuli kellotorniin muitakin. Kummakseen he näkivät\nheinän jätteitä lattialla. Ja kelloja soittamassa -- he luulivat sitä\nensin häneksi, jonka syyksi kaikki ihmisten synnit luetaan -- mutta\ntarkemmin katsoen se oli _pukki_, suntion oma pukki, jonka sarviin\nkellojen soittonuorat olivat sidotut.\n\nAsiasta neuvoteltua tultiin seuraavaan yksimieliseen päätökseen, joka\nvielä tänä päivänä löytyy Brändön kirkon arkistossa:\n\n\"Koska luultavata on, ettei pukki itse sitonut nuoria sarviinsa, vaan\njoku pahanilkinen ihminen, joka oli syömässä suntion rantahaassa\nnuoraan kytkettynä, ja pani heiniä eteen, että hän söisi niitä, kunnes\npahantekijä pääsi karkuun, ja sitte teki sen mieli pois, mutta tunsi\nnuorat sarvissansa ja kiivastui ja alkoi hypellä edestakaisin, niinkuin\ntämän elävän tapa on, kuten me kaikki omasta itsestämme tiedämme, ja\njos hän on tästä seurakunnasta tahi jostakin muualta, on semmoinen\nihminen kaikella muotoa lain ala saatettava.\"\n\nSiihen loppuivat kirkonmenot sinä sunnuntaina. Mutta brändöläiset\ntunsivat itsensä hieman loukatuiksi ja tyytymättömiksi. Sentähden he\nrupesivat pahantekijää etsimään. Se oli tyhmä teko, sillä häntä\ntietysti ei ole vieläkään löytynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta olinpa unhottaa Kuivalan Kustaan.\n\nBrändöläiset eivät nähneet, kuinka Kustaa juoksi kaitaa metsäpolkua\npostiveneeseen, joka oli valmis lähtemään. Jos he sen olisivat nähneet,\nniin tuskin olisi postivene vasta poikennutkaan Brändön rantaan.\n\n\n\n\nSUOMALAISEN MUINAISTUTKIMUKSEN JA KANSATIETEEN ALKEET,\nlaadittuina meikäläisten tiedemiesten malliin.\n\n\n1. Suomalaisten käsitys muutamista yleisistä asioista.\n\n_Maailma_ on Kalevalan mukaan syntynyt linnun munasta. Luonnollista\nsiis on, että käsitys maailmasta vivahtaa käsitykseen linnusta.\nPuhutaan maailman _silmistä_. Muutamat ihmiset ovat maailman _suussa_.\nHuonolle jälelle joutuneet voi korjata maailman _jaloista_. Mutta\nmaailman nenästä, korvista ja käsistä ei tiedetä. Samoin: puhutaan\nlinnun silmistä, suusta ja jaloista, mutta ei nenästä, korvista eikä\nkäsistä. Linnut tekevät pesäkseen ja muuksikin leposijakseen _kuopan_.\nSamoin lauletaan:\n\n    \"Maailma minua nyt paljokin vaivaa\n    Ja minun eteheni _kuoppaa_ kaivaa\".\n\n_Maan pyörimisestä_ on suomalaisilla vanhuudestaan hämärä käsitys.\nHämärä, koskapa he saatuaan silmiä hämärtävän iskun, huomaavat että\nmaailma _pyörii_ heidän silmissään.\n\n_Onni_ ei pure eikä puske, vaan onni _potkasee_. Ei se siis sovi koiran\nnimeksi, vaan hevosen. Vieläpä puhutaan onnen _ohjista_ ja siitä että\nonni _vetää_ jotakuta. Hyvä onkin istua onnen _kelkkaan_.\n\n_Valheella_ ovat erityiset _kengät_. Sanotaanhan: \"en minä valheen\n_kengillä_ kulje!\" -- Mutta päättäen siitä että: \"_lyhyet_ ovat valheen\n_jäljet_\", valhe käyttää matkoillaan puujalkoja.\n\n_Nälkääkin_ sanovat suomalaiset \"_nähneensä_\", mutta ei ole tietoja sen\nulkonäöstä.\n\n\n2. Muinaissuomalaisten yhteiskuntaoloja.\n\n_Virkamiehet_ näkyvät saaneen nimityksensä _voitelemalla_, niinkuin\nisraelilaisillakin. Sitä todistavat säkeet:\n\n    \"Voilla _voidan_ voudin rinnan,\n    tuomarin sianlihalla,\n    jottei tuomari toruisi\n    eikä vouti vormahtaisi.\"\n\nMuutamat tutkijat arvelevat, että voita ja sianlihaa olisi käytetty\nrintatähtien ja kunniamerkkien asemesta. Ainakin olisi näillä merkeillä\nsilloin ollut suurempi käytännöllinen arvo kuin nyt. -- Toivottavasti\nvastainen tutkimus ratkaisee tämän asian.\n\n_Naisten_ nykyisellä orjuudella ei ole perustusta entisyydessä.\nNaimattomat neitseet olivat kunnan kirjureina, henkiherroina j.n.e.,\nkoska puhutaan joutumisesta vanhan piian _kirjaan_.\n\nVanha runo kertoo että miehet:\n\n    \"Arvelevat akkojansa,\n    kuulevat lutuksiansa,\n    _Pelkeävät_ piikojansa.\"\n\nNäyttää naisilla siis silloin olleen oikeus antaa muitakin iskuja kuin\nsilmäniskuja.\n\n_Oppineita_ on kahta lajia, niinkuin oppiakin: korkeata ja syvää.\n_Korkeasti_ oppineita tietysti ovat tähteintutkijat ja torninvahdit.\nSyväoppisia taas merimiehet ja haudankaivajat.\n\n_Koululaitos_ on ennen ollut eläinkunnankin käytettävänä. Niiden\naikojen kokemuksesta on syntynyt sananlasku:\n\n    \"Vaikea on vanhaa _sutta_ kirjalle opettaa.\"\n\nVieläkin kuuluvat ahneet rovastit _luettavan_ lehmiä.\n\n_Hulluinhoito_ on ollut huonolla kannalla. Eivät näy näitä onnettomia\nihmisinäkään pitäneen, vaan juhtina. Sillä sanoohan vanha lause:\n\n    \"Hulluilla herrat _kyntävät_.\"\n\n\n3. Suomalaisten elinkeinoja.\n\n_Metsästys_ on ollut korkealla kannalla, sillä ikivanhoista ajoista on\notuksien rauhoittaminen ollut tunnettu. Esim. riihtä _tapetaan_\nainoastaan syksyisin ja talvisin.\n\n_Ampumataito_ on ollut suuri. Pakko olikin oppia ampumaan, sillä\nhuonoja ampujoita pidettiin _pilkkana_. Nykyään pidetään pilkkana vain\nmiesten kuvia sotaväen ampumaharjoituksissa.\n\n_Kalastus_ on vanha elinkeino. Siihen ovat suomalaiset niin tottuneet,\nettä kalastajat mieluimmin asuvat jonkun lahden _pohjassa_, ahvenien\nseurassa.\n\n_Kauppatavarana_ näkyvät suomalaiset pitäneen m.m. omaa päätään, sillä\nusein on mies jossakin päänsä _kaupalla_. Kauppatarkoituksia varten\nkaiketi myös usein ihmisiä pannaan _pussiin_.\n\nMutta kun rahan korko on korkealla, on kauppa niin huonossa kunnossa,\nettä sitä täytyy _hieroa_.\n\n_Koti-eläimiä_ ei juuri ole tarvittu, sillä suomalainen ajaa mukavasti\nhyvällä _reellä_. Muutamat, esim. Antti nimiset ajavat _aisoilla_.\n\nVetoeläiminä käytetään astioita, peliä, nauloja, huushollia y.m.\nSanotaanhan: \"tuo saavi _vetää_ tynnyrin jyviä\" (joka jo on sievä\nkuorma), \"se peli _vetää_\", \"se naula _veti_\", \"voi kun se huusholli\n_vetää_.\"\n\n\n4. Suomalaisten elämäntarpeet: asunnot, vaatteet, ruuat y.m.\n\n_Rakennuksia_ ei suomalainen tarvitse. Hän on hyvin tyytyväinen\npitkävartisissa _saappaissaan_, ehyissä _sukissaan_, ja voipi ilosta\nhypellä tervatuissa _lapikkaissaan_.\n\nJuhlatilojen sattuessa tanssitaan valkeissa _hansikkaissa_.\n\nUlkohuoneet suomalaisia yhtä vähän huolettavat. Eivät he esim. tallia\ntarvitse, sillä hevoset saattaa panna huonoon _kenkään_.\n\n_Vaatteet_ ovat suomalaisille tarpeetonta mukavuutta. Usein voi\nmatkoillaan maaseuduilla sydäntalvellakin nähdä _paljaita_ talonpoikia.\n\n_Rahakukkaro_ on liikaa ylellisyyttä. Suomalainen voi panna koko\nvuotisen palkan _suuhunsa_. Mutta paljoa varmempi on panna rahansa\n_viinaan_, sillä niin väkevässä nesteessä se parhaiten säilyy.\n\nMuutenkin on suomalaisilla suuri luottamus viinaan ja läheinen\nystävyys. Mies on _viinaan_ menevä ja viina on _mieheen_ menevä. Tämän\nsopusoinnun kannalta on helppo selittää suomalaisten tavatonta:\n\n_Ruokahalua_. Mies saattaa syödä kokonaisen _puurovadin_, puisen tahi\nsavesta valetun y.m. astioita. Näitä ruokia keitettäissä tarvitaan\nsemmoista kuumuutta, että pata _kiehuu_, takkiraudasta valettu pata.\n\nMutta usein tyytyy suomalainen miedompaankin ruokaan. Miestä voi esim.\nsanoilla _syöttää_. Ja joskus, kun intoutuu mies, voi hän syödä\nkokonaisen _päivän_ (ei aurinkoa vaan aikaa).\n\n_Ihmissyönti_. Vaikea on ratkaista kysymys, ovatko suomalaiset muiden\npakanain tavalla olleet ihmissyöjiä. Siltä se vähän näyttää. Ei ennusta\nhyvää, kun mies toiselle sanoo: \"älä suuhun tule, ennenkuin entisenkään\n_nielasen_!\" -- Tosin sanotaan: \"ei mies _miestä_ syö!\" Mutta sillä ei\nole todistettu, eikö miehellä olisi tapana syödä vaimoja ja lapsia.\n\nSivumennen sanoen, ei ihmislihan syöminen niin kummaa ole. Niinkin\nhyviä ystäviämme ja niin viattomia olentoja kuin omia saappaitamme,\nvoimme pitää ihmissyöjinä, milloin ne _syövät_ ihmisten jalkoja.\n\n\n5. Suomalaisten sukuperä, uskonto ja luonne.\n\n_Suomalaisten sukuperä_ on hyvin yhtäpitävä kehitysopin kanssa. Sitä\ntodistavat sananlaskut:\n\n    \"Vaikka suku _sutena_ juoksisi,\n    kun itse ihminen olen,\"\n\nja\n\n    \"_Susi_ isäni; _karhu_ emoni:\n    kun minusta mies tulisi!\"\n\n_Suomalaisten uskonto_ ja vanhat jumalat ovat yleisesti tunnetut. Mutta\nhuomattava on, että vieläkin tavataan paljon _silmän palvelijoita_.\n\n_Itsepäisyyttä_ osoittaa se, että suomalainen saattaa ikänsä asua\nvuoren _alla_ eikä pyri poiskaan.\n\nEi hän myöskään pakene, vaikka _räystäät tippuvat_.\n\n_Vähäpuheisuuteen_ lienee syynä se, että Suomen mies syötyään panee\nleukansa tahi ainakin hampaansa _naulaan_.\n\n_Kevytmielisyyttä_ osoittaa se, että kalliita lamppuja ja kyntteliä\npannaan _tuleen_. Moni on tunkenut tupakkansa ja pannut piippunsakin\n_tuleen_, vaikka ei ole ensinkään aikonut lakata tupakoimasta.\n\n\n6. Luonnontieteellinen tutkimus suomalaisten ruumiista.\n\n_Luut_ eivät ole tärkeät suomalaisessa ruumiissa. Joskus jäävät ne\nkokonaan pois matkasta, jolloin syrjäisten täytyy huomauttaa: \"_korjaa_\nluusi!\"\n\n_Nahka_ on melkein yhtä tarpeeton. Urhoolliset miehet eivät näy sitä\nviitsineen itse kantaa, koska halveksien sanotaan:\n\n    \"Arka nahkansa _kantaa_!\"\n\n_Pää_ on ankara ruumiin osa, sillä usein täytyy miehen itsensäkin\n_pelätä_ päätään.\n\nOmituista kyllä, näyttää suomalaisen pää olevan ontto, sillä miehellä\nvoi olla lakki _päässä_, joskus _kaksikin_ lakkia. Sopii suomalaisen\npäähän muutakin tavaraa, esim. silmälasia sankoineen päivineen. Samoin\nvoivat he tukehtumatta pitää huivia _kaulassaan_ j.n.e.\n\nMoitittavaa huolimattomuutta on, ett'eivät tullivirastot ole ottaneet\nnäitä asioita huomioonsa; sillä kätkemällä kalliita kappaleita\nerityisiin jäseniinsä, voivat suomalaiset harjoittaa laveata\ntullipetosta.\n\nPäässä näkyy myös asuvan suomalaisen henki, sillä muut ihmiset\nkuolevat, jos heiltä kaula katkaistaan, mutta suomalaiselta pitää vielä\nlyödä _pää_ poikki.\n\n_Sydämessä_ voisi henki asua yhtä mukavasti kuin esim.\nrautatievaunussa, sillä sydän on kovin rauhaton paikka. Milloin on\nsydän _kulkussa_, milloin _suussa_, milloin kintaan _peukalossa_ j.n.e.\n\n_Silmät_ ovat vielä rauhattomammat, sillä ne ovat suuria urheilijoita.\nKesällä silmät _uivat_ kyynelissä. Talvella luultavasti luistelevat\nniiden jäätyneellä pinnalla. (Tämä ei kuitenkaan ole tieteellisesti\ntodistettu).\n\nSemmoisella luonnolla ne tietysti harvoin pysyvät kotona, ja omistajan\non pakko lainata toisilta silmiä. Niinpä lapsilla usein ovat _isänsä_\ntahi _äitinsä_ silmät.\n\n_Korvia_ suuresti säästetään ja lyödessäkin niitä kartetaan. Annetaan\nvain _ympäri_ korvia.\n\n_Nenä_ on hyvin sitkeää laatua. Sitä saa _niistää_ kuin kynttilää koko\nelämänsä ijän, ja kuitenkin se täysimittaisena seuraa omistajaansa\nhautaan. Myös voi suomalainen _pistää_ nenänsä yhteen ja toiseen\npaikkaan ja taas asettaa sen sijallensa.\n\n_Suu_ on suomalaisella suuri, koska joskus kannattaa antaa toiselle\n_suuta_.\n\n_Kieli_ voi olla _ulkona_ suusta. Silloin voidaan kieltä _pieksää_, jos\nhaluttaa, ja myös kieliä _kantaa_.\n\n\n7. Suomalaisten ruumiinkoko ja kasvojen muoto.\n\nSuomalaisten ruumiillinen suuruus on hyvin vaihteleva. Toiset ovat\nhyvin suuria, toiset hyvin pieniä.\n\nSieväkokoinen mies on se, jolla on kymmenhenkinen perhe _hartioillaan_\nja vielä appi ja anoppi _niskassa_.\n\nUsein tavattava pituus on noin 6 tai 7 metriä. Sillä mitalla voipi\nseista \"toinen jalka haudassa, toinen haudan partaalla\", kun asetusten\nmukainen hauta on 2 tai 3 metriä syvä.\n\nMutta peräti pieniä ovat ne, jotka voivat seista oven _raossa_, sillä\novessa tavallisesti ovat ahtaammat raot kuin seinässä.\n\nPieni ja notkea ruumis täytyy olla sillä, joka voi _hypätä_ toisen\n_nenälle_.\n\nErään tunnetun pikku elävän tavalla saattaa suomalainen huvikseen\n_kiikkua_ toisen tukassa eli nivuksissa. Tämän huvituksen sanotaan\nolevan vaimoväellekin tunnetun.\n\nIhmeekseni kuulin kerran erään järkevän miehen sanovan: \"Väistypäs\nvähän, että pääsen tuohon _pöytälaatikkoon_!\" En olisi uskonut hänen\nsinne mahtuvan.\n\nHävyliäisyyden vuoksi tavallisesti hyvin vähän ja ihan viimeiseksi\npuhutaan _kasvojen kauneudesta_. Muinaissuomalaisten sankarillista\nulkomuotoa kuvaa esim. nimitys _partasuu_. Nykyään on parta\nulkopuolella suuta.\n\nSotaiset ja uhkaavat lienevät silloin miehen kasvot, kun voidaan sanoa:\n\"tuolla miehellä on _pää_ kuin _partaveitsi_!\"\n\n\n\n\nKAHDENLAISESTA MORAALISTA.\n\nSananen siveellisyyskysymykseen.\n\n\nNiin vanha mies kuin minä olenkin, olen kuitenkin nuorena syntynyt. Ja\nmuutamia vuosia syntymäni jälkeen pantu kouluun.\n\nMinä olin \"parempain ihmisten\" lapsi eli, toisin sanoen, vahtimestarin\npoika. Siitä syystä ei minun tarvinnut kouluun tullessani tuntea\nkirjaimia, niinkuin köyhäin poikain, jotka pantiin kansakouluun. Minä\npääsin Tant Fiinan kouluun.\n\nSiellä opin, ettei milloinkaan saanut juosta kadulla, vaan piti kävellä\nkauniisti, kädet ulkona taskuista; ei koskaan mennä katsomaan, kuinka\nsikaa tapetaan naapurissa; ei hävittää linnun pesiä, eikä koskaan puhua\n\"housuista\" -- ja monta muuta kaunista asiaa.\n\nKerran sitte kävelin Tant Fiinan rinnalla koulusta kotiin päin ja Tant\nFiina kehui, kuinka hyvät pojat pääsevät taivaaseen.\n\n\"Vai taivaaseen tuommoinen herasilmä!\" ivasi jälestäni tuleva\nkansakoulun poika.\n\nNiitä oli useampia yhdessä matkassa ja tekivät jos jonkinnäköistä\nkujetta. Uskalsivat latoa kirjojaan Tant Fiinan turnyyrille --\nsalaisesti kyllä -- mutta toisilleen kehuivat, että \"tämä poika se\nvedättää kirjojaan pyöreäpäisellä hevosella!\" Muuan pani jotain pehmeää\nminun taskuuni. Arvasin, että se oli kuollut rotta.\n\nVähitellen pääsi minussakin se toinen moraali vallalle. Yht'äkkiä\nsanoin Tant Fiinalle:\n\n\"Arvaakos Tantti, mitä viemistä minulla on pikku sisarelleni tässä\ntaskussa?\"\n\n\"Rusinoita?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Omenoitakos?\"\n\n\"Ei!\"\n\n\"Annappas, kun koettelen!\"\n\nTant Fiina veti sen ulos taskusta -- ja kiljasi. Minä en silloin\njoutanut sanomaan hänelle \"hyvästiä\" enkä \"hyvää yötä\", niinkuin oli\nkotona neuvottu, vaan erosin hänestä äkkiä.\n\nSeuraavana aamuna kun tulin kouluun, sanoi Tant Fiina, että olin ollut\n\"tuhma\", ja antoi minulle kahden kesken \"riissiä\". Mutta kotona sain\nkaikkein nähden \"selkääni\", siitä syystä että olin ollut \"sikamainen ja\nhävytön\". Tant Fiina oli käynyt kielimässä siellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKansakoululaiset tappelivat keskenään, juoksivat ja huusivat; viskoivat\nkivillä toisiaan ja muita koiria; kiroilivat keskellä katua; särkivät\nlinnun pesiä; panivat kirjansa Tant Fiinan turnyyrille ja työnsivät\nkuolleen rotan minun taskuuni -- kaikki ihan onnekseen. Mutta minä sain\nkärsiä siitä syystä, että ainoastaan arvuutin Tanttia. Pakkoko hänen\noli panna kättään minun taskuuni?\n\nNäin jouduin ensi kerran elämässäni kahdenlaisen moraalin uhriksi.\nMieleni teki pois Tant Fiinan koulusta.\n\nKun sieltä vihdoin pääsin lyseoon, tulin tuntemaan, että vanhempain\ntoverien moraalina oli pehmittää heikompia. Heikompien velvollisuus oli\njuosta pakoon ja vaatia vahingonkorvausta vielä heikommilta.\n\nTunnilla saivat etevämmät nauraa toisten tuhmille vastauksille, mutta\nmenipäs kovapäinen vetämään suutansa vinoon, vaikka kuinka olisi\nkutkuttanut, niin äkkiä opettaja hihkasi, ettei saa \"irvistellä\", ei\n\"turskua\" eikä \"hirnua\" -- aina naurun laadun mukaan.\n\nSittemmin olen pitkin elämääni huomannut, että moraali aina on\nriippuvainen asianhaaroista.\n\n\n\n\nVANHASTA AINEKIRJOITUSVIHKOSTANI.\n\n\nKun sattumalta löysin vanhan ainevihkoni muun rojun joukosta ja\nkääntelin sen lehtiä, muistin opettajamme toisenkin kerran sanoneen\naineistani puuttuvan \"jäsennystä, sopivaa muotoa ja järjellistä\nsisältöä\". _Virheitä_ niissä sensijaan oli riittävästi. Tässä on pari\nsenaikaista kirjoitusnäytettä, varustettuina opettajan huomautuksilla.\n\n\n1. Hyvästijättö muuttolinnuille.\n\nKunnioitettavat muuttolinnut! [Puuttuu johdanto aineeseen. Opett.\nhuom.]\n\nJos puhun suuni puhtaaksi, niin paljoa suuremmalla mielihalulla minä\nTeitä keväällä tervehdän kuin nyt jätän hyvästi. Mutta luonnon pakko\n[Ainekirjoitus on säädetty säännölliseksi oppiaineeksi eikä sitä\nsovi sanoa \"luonnon pakoksi\". Opett. huom.] ja asianhaarat, jotka eivät\nole minun eikä Teidän vallassanne, vaativat minua tällä kertaa\npyytämään Teitä hetkeksi keskeyttämään matkanne ja lepuuttamaan\nsiipiänne vaikka tässä kaupunkimme pitkän sillan kaiteilla. Minä sitte\nastelen välitsenne kuin pappi katkismussaarnan jälkeen, ja Te\nkuuntelette, mitä minulla olisi Teille sanomista. Minulla -- köyhällä\nmiehellä, joka en kykene kanssanne matkustamaan rahan puutteen tähden,\nja joka olen niin rasitettu henkisellä työllä, etten ole voinut\nharjoittaa ruumistani lentämään, enkä uinnissakaan pysty Teille\nkilpailijaksi.\n\nKun Te tänne ensin keväällä tulitte, täytyy minun tunnustaa, etten\nlukupuuhain tähden ehtinyt Teitä tarpeellisella kunnioituksella ja\nkohteliaisuudella vastaanottaa. Usein saitte turhaan minua lauluillanne\ntervehtiä. Minä vain tuumailin, että \"mitähän ne lehtorit laulaa\", kun\nei ota läksyt asuakseen päässä. On näet meillä kouluissa se järjestys,\nettä keväällä on pojilla [Ainoastaan laiskoilla ja huolimattomilla.\nOpett. huom.] yhtä tiukka pääsö ylöspäin, kuin jokijäällä alaspäin.\n\nKuitenkin minä Teitä kohtelin paremmin kuin etelämaissa kuuluvat\ntekevän. Puhtaalla omallatunnolla voin vakuuttaa, etten tänäkään\npäivänä tiedä, mille laululinnun liha maistaa.\n\nAina kun lomaa sain, astelin metsäteitä, kuuntelin ja ihailin Teitä.\nVieläpä väliin koettelin, kuinka minun bassoni taipuisi hra Lahorastaan\nsäveleihin. Mutta uskon minä, että sääliksi Teille kävi, kun näitte sen\nbasson haltijan aina aamusilla neljännestä vaille kahdeksan, kirjat\nkainalossa astuvan kouluuni päin. Surkuteltava koulumestarin alku,\ntoisten koulittavana. -- Kunpa olisin sensijaan saanut kuusen oksalla\nheilua ja laulella ylistyslauluja kultani ihanuudesta!\n\nMinkä kultani?\n\nSe seikkapa juuri mieltäni enimmän painoi ja saatti minun murehtimaan\nkovaa kohtaloani, kun näin Teidän lemmenliittoja rakentavan ja\nperustelevan pesän pohjaa. Minulla onnettomalla kun ei ollut\nviitteitäkään sinnepäin! [Nämä lauseet olisivat hyvin hyvästi saaneet\njäädä pois. Opett. huom.] Mutta ollappa minulla hra Tiklin punaset\nposket, niin eri silmällä silloin tytöt katselisivat minuun. Eiköhän\nherahtaisi silmistä rakkauden kyynel, kun ei kukaan näkisi? -- Entä se\npesän laitto sitte! Minun suhteeni se on johtokuntain ja ylihallitusten\nvallassa, saanko sitä ollenkaan, ja minkälainen se tulee.\n\nSitte kesän pitkään meidän kohtalomme jossakin määrässä muuttuivat.\nTeidän täytyi olla toimessa, jos satoi taikka paistoi, ja lentää\nitikkain perässä, varsinkin senjälkeen kun perhe-elämän varjopuolet --\nne velvollisuudet -- alkoivat ilmestyä. Todellakaan en minä tahtoisi\nottaa Teidän lapsianne kortteeriin ja talon ruokaan. Minä elin\nkesäkauden enemmän helpoilla päivillä ja hyvillä ruu'illa. Eikä ollut\nminulla mitään muuta maallista huolta kuin \"ehdot\" soitannossa; ja\nsitäkin taidetta Te harjoititte monta vertaa enemmän kuin minä.\n\nLoppukesällä en mitenkään olisi tahtonut vaihtaa virkoja hra Sorsan\nkanssa, vaikka olisin maailman etevin uimamaisteri. Opettaa semmoista\npoikajoukkoa uimaan ja tehdä senkin seitsemän sukellusnäytettä\npyssymiehen edessä!\n\nKoska herroilla näyttää olevan kiire, lopetan nämä kesäiset muistelmat\ntähän. Toivon että ensi kevännä taas terveinä tavataan, ja sitte voin\njatkaa.\n\nAinoa paikka, johon omasta puolestani tohtisin kutsua herroja\nlähtökahville, on raittiusravintola. Mutta pelkään, että ovat sielläkin\nkovin ahneita lintupaistille.\n\nHyvästi sentähden! \"Klöm int port!\" [Ei sovi käyttää vierasta kieltä,\nvarsinkaan kun sitä ei osaa. Opett. huom.]\n\n\n2. Sivistyksen arvosta.\n\nKun [\"Kun\" on nolo sana alkuun. Opett. huom.] viime kerran sillalla\nkävellessäni jätin hyvästi muuttolinnut, luulin ensimäisessä\nalakuloisuuden puuskassa, ettei koko pitkänä talvena saa kuulla muita\nlaululintuja kuin variksia ja heidän vertaisiaan. Tästä väärästä\nluulosta herätti minut heleä kukon laulu kaupungilla.\n\nSiitä johduin mietelmiin, joita en tahdo yksityisenä salaisuutenani\npitää.\n\nKansalla on arvoitus: \"Miksi kukko laulaa silmät kiini?\" -- ja siihen\non vastattava: \"Kun se osaa virtensä ulkoa.\" Siinä on kyllä perä. Mutta\ntoiselta puolen: mitä hyötyä kukolla olisi silmiensä auki pitämisestä,\nkun hän kuitenkaan ei osaa lukea? Ajatelkaa mihin pulaan hän joutuisi,\njos kerran unhottaisi virtensä, eikä likiseuduille sattuisi muita\nkukkoja! [Sopimaton johdanto. Sen ohessa on koko aine käsitelty\nväärältä kannalta. Opett. huom.]\n\nJos kerran koittaisi maassamme aika, jolloin kukot osaisivat käyttää\n\"Sävelistöä\" ja \"Kansanvalistusseuran nuottivarastoa\" ja laulaa suoraan\nnuoteista, niin tottamaar ei suuresti kaivattaisi muuttolintuja.\nPohjolan talvet olisivat yhtä laulurikkaat kuin kesätkin.\n\nTosi on että sen hauskuuden saavuttamiseksi tarvittaisiin paljon\nlaajentaa ja lisätä kouluja, perustaa monta uutta kansakoulua joka\nkuntaan. Mutta _ajatukselle_ ei mikään ole mahdotonta, ja\nmahdottomistakin ajatuksista voi olla jotain hyötyä. [Tavallisesti\nniistä ei ole mitään hyötyä. Opett. huom.] Enkä minä ole ensimäinen,\nnäihin mietelmiin joutunut. Vanhoissa aapisissa oli kuva, joka esitti\nkukkoa opettamassa ihmisen lapsille lukutaidon alkeita -- vaikka sillä\nlienee enemmän tarkoitettu kuvata opettajan luonnetta kuin\nopetustaitoa. [Tämä hävytön lause on pyyhittävä pois. Opett. huom.]\n\nMeillä ihmisillä on paljon syytä iloita saavutetusta\nsivistysmäärästämme ja kehoitusta käyttämään sitä oikein, jos\nkatselemme, mitä nelijalkaisilta kumppaneiltamme täällä maanpäällä\npuuttuu.\n\nOikein kävi säälikseni tässä vasta erästä koiraa hänen\noppimattomuutensa tähden. Hän oli yksinkertainen maalaispiski, juoksi\nuskollisesti rumpalin jälestä nurkalta nurkalle ja kuunteli, kuinka\ntämä julisti, että koirat meidän kihlakunnassa ovat sadan (100) markan\nsakon uhalla pantavat kiini. Sokrates kuunteli levollisena\nkuolemantuomiotansa, sillä hän oli vakuutettu siitä, että kuolemansa\njälkeen pääsee sangen siedettäviin oloihin. Mutta kysymyksessä oleva\nkoira oli levollinen tietämättömyytensä tähden. Jos hän olisi\nymmärtänyt rumpalin tarkoituksen, olisi hän varmaan viipymättä\nmatkustanut toiseen kihlakuntaan.\n\nJos hevoset tuntisivat mitä laki säätää eläinrääkkäyksestä, niin\nsaisipa kihlakunnanoikeus istua ympäri vuotta tutkimassa\nheidän kanteitaan, ja eläinsuojelusyhdistykset muuttuisivat\nasianajotoimistoiksi.\n\nEi tarvitsisi pelätä eläinten menevän vieraille laitumille, kun\nveräjällä sakkotauluista näkisivät, että se on kielletty. Eikä\ntarvitsisi etsiä kissoja maitohuoneesta, jos he oppisivat odottamaan\nsiksi, että maito on separeerattu, jolloin saadaan enemmän kermaa kuin\nsuoraan pytyistä kuorimalla.\n\nRiikinkukot varmaankin lakkaisivat muiden nähden komeilemasta suurella\npyrstöllään, jos he kirjallisuudesta näkisivät, kuinka vakavat ihmiset\nheitä ylenkatsovat. Tosin on maailmassa olentoja, jotka komeilevat\nriikinkukoilta saaduilla höyhenillä, vaikk'ei heidän ruumiinsa\nollenkaan niitä kasva, -- olentoja, joita ei millään järkevillä syillä\nvoi taivuttaa luopumaan ruumiinsa rakennukselle aivan vieraista\nkoruista. Riikinkukon pyrstön on sentään luonto hänelle lahjoittanut.\n\nVoisi vielä aavistaa, kuinka suuressa määrässä tämä sivistystyö\nedistäisi tieteitä. Kun jokainen eläin itse kykenisi selvittämään\nruumiinsa rakennuksen ja elintapansa; kun saisi kuulla luentoja\nruohokasveista kotinavetassaan, niin paljoa vähemmän kuluisi aikaa ja\nvaroja luonnontieteellisiin opinnoihin. Valtioiden ei tarvitsisi\nkustantaa kalliita retkikuntia eikä rohkeain miesten tarvitsisi viettää\ntalveaan jäissä ja pakkasessa, jos jääkarhut tekisivät tieteellisiä\nhavaintoja napaseuduilla.\n\nMuutamia haittoja saattaisi meille ihmisille olla tästä eläinkunnan\nsivistämistyöstä. Neekerien vapautuksesta oli tappiota heidän\nvalkoihoisille isännilleen. Niin tässäkin. Vanhoille piioille ei jäisi\nmuuta seurakumppania kuin kahvipannu ja kortit. Kun mirri saisi tietää,\nettä hänen emäntänsä on vanha piika, jättäisi hän tietysti heti\nsemmoisen emännän. Karhut saisivat sanomalehdistä tiedon, milloin\nmetsästysseuroja on liikkeellä. Kärpäset eivät enää menisikään\nsemmoiselle paperille, jossa jollakin sivistyskielellä saisivat lukea:\n\"Kärpäsen myrkkyä.\"\n\nVai kuinkahan kävisi? -- Osaahan juomarikin lukea pullon kylessä sanan:\n\"Viinaa\" tai \"Rommia\", ja kapakkaan tullessaan näkee jo toisia\nkellistyneen kuin kärpäset myrkkypaperin laidoilla -- mutta arvelee\nvaan, että eihän tuo ehkä häneen pysty. [Ainoa järjellinen ajatus koko\naineessa. Opett. huom.]\n\n\n\n\nVALKOINEN LAKKI.\n\n\nMyöhään eräänä kevät-iltana saatiin tuo yliopiston tutkijakunnan päätös\n-- eli Helsingin kielellä \"uutslaaki\" -- joka korotti m.m. 23 meidän\nkoulun koulupoikaa Suomen ylioppilaskuntaan.\n\nEn ole koskaan muulloin nähnyt kolmekyynäräisten miesten sillä tavoin\nilosta hyppivän kuin sinä kesäkuun iltana, enkä toivoisi sen ikäisten\nmiesten, muulloin kuin tulipalon aikana, kulkevan niin kiireesti kuin\nsilloin mentiin ostamaan valkoisia lakkeja. Semmoisesta voisi olla\nvaaraa rauhallisten kävelijäin pystyssä pysymiselle. Onnellisesti\nkuitenkin päättyi lakin osto. Lakkikaupoissa jäivät seinät paikoilleen.\n\nToivorikkaissa päissämme oli siis hohtavan valkoinen lakki, johon sen\nihana myyjätär oli omin käsin kiinnittänyt lyyran. Myöhemmällä sen\nsitte Villensaunalla otimme päästämme pois, kun isänmaalliset tunteet\nriehuivat rinnassamme. Näitä tunteita virkistivät vaahtoharjaiset\nmaljat.\n\nKun sieltä saavuin asuntooni, oli jo vuorokauden aika sellainen, että\npäti päivän valolla peiliin katsella. Lyhyitähän ovat keväiset yöt\nPohjolassa. Mutta lähestyvän unen vaikutuksesta olivat silmäni niin\nsameat, etten silloin vielä voinut itseäni täydellisesti \"mönsträtä\",\nvaan täytyi tyytyä vajanaiseen yleissilmäykseen ja alkaa etsiskellä\nlepuusijaa. Mielelläni olisin tietysti tuo uusi lakki päässä\nmaannutkin, mutta pelkäsin että se rypistyisi. Sen vuoksi asetin sen\ntuolille sängyn viereen -- lyyrapuolen itseeni päin -- ja vaivuin\nsuloisiin unelmiin. Se tietysti on ja pysyy minun salaisuutenani, mistä\nuneksin, mutta älykäs lukija voi kyllä sanomattakin arvata, mistä\nnuori, naimaton ja rahaton ylioppilas näkee unta.\n\nHerätessäni laitteli \"matami\" ruokaa pöydälle. Aamiaista\nluonnollisesti. Sitte hän teki liikkeen, semmoisen kuin olisi joku\nhäntä takaapäin potkassut säärille, ja toivotti onnea. Salaperäisesti\nhymyillen katseli hän ponnistuksiani saada silmäni auki. Katsoin\nkelloa. Se oli kymmentä vailla kaksi. Matami puuhasikin siis\npäivällistä.\n\nAurinko paistoi lakilleni, ja tuo puolen kolmatta markan lyyra säteili\nniin ystävällisesti. Väkisinkin sai se hymyn huulilleni. Rohkealla\nhyppäyksellä nousin ylös. Lakki päähän ja peiliin. -- No, istuihan se\njotakuinkin, vaikk'ei sitä vieläkään oikein voinut arvostella, kun olin\nalusvaatteissani, eli sievemmin sanoen \"kesävaatteissa.\" Siispä laitoin\nitseni täyteen pukuun ja söin päivällisen hyvällä ruokahalulla. Olikin\nsiinä kolmea lajia, niinkuin on tapa Helsingissä.\n\nSitte läksin kaupungille, näyttämään että uusi säde sivistyksen\nauringosta oli puhjennut. Alussa en tahtonut jaksaa kantaa arvoni\npainoa oikein luontevasti. Toverit rohkenivat huomauttaa minua siitä\nmuka \"sopimattomasta tavasta\", kun kadulla kävellessäni tuontuostakin\nkoettelin sormellani, oliko lyyra tallella ja suoraan nenän\nyläpuolella.\n\nUseimmat tovereistani olivat kiiruhtaneet aamujunassa kotipuoleen\nnäyttämään, mitä olivat Helsingistä saaneet päähänsä, nimittäin sen\nulkopuolelle. Mutta minä en tahtonut mennä heidän kanssaan kilpailemaan\nloistossa, vaan päätin antaa lakkini vielä pari päivää loistaa\npääkaupungissa. Astuin rantaan. Satamaan tullessani oli muuan laiva\nvalmiina jonnekin lähtemään. Siihen tulvaili väkeä, nuorta ja vanhaa.\nAloin katsella taivaan merkkejä ja tunnustella tuulen suuntaa ja\nvoimaa, ylpeänä siitä että muka kaikki nyt minun lakkini huomaavat ja\narvelevat, että \"kukahan tuo oppinut nuori herra on?\"\n\nIlma oli äreä. Tuima tuuli ajoi pölyä pitkin rantatoria ja jakeli sitä\nrunsaalla mitalla ihmisten silmiin. Olisin muuten lähtenyt pois koko\nkestistä, mutta muutamat ylen sievät neitoset -- tuiki tuntemattomat --\nvangitsivat katseillaan askeleeni. Varmaan hekin lakkini huomasivat ja\nsyväoppisen käytökseni.\n\nTavallisilla menoilla alkoi laiva eritä rannasta. Hatut heiluivat,\nnenäliinat liehuivat. Minäkin tavottelin valkoista lakkiani. Mutta se\nolisi saanut olla tekemättä, sillä eräs saksalainen vääräsääri, jolla\nnäkyi olevan tulimmainen kiire laivaan, töykkäsi samassa hetkessä\nkyynäspäätäni. Käteni puski lakkiani paraiksi sen verran, että hyvä\nvihuri pääsi sen alle ja lennätti sen veteen.\n\nEnempää en voi kertoa, sillä eihän tähän kirjaan saa tulla muuta kuin\niloisia tarinoita. Ja minä olen varma siitä, etteivät lukijat voi\nnauraa onnettomuudelleni, niinkuin se sydämetön rantajätkä, joka\nlakkini vedestä nosti.\n\nEnempää en voi kertoa siitäkään syystä, että lakkini ei sitte enää\nollut _valkoinen_.\n\n\n\n\nHELSINKI KESÄLLÄ.\n\n    \"Totiveen, biffin kaupunki,\n    Sa tuhatlyhtyinen!\"\n\n\n1. Helsingin maantieteellinen asema kesällä.\n\nHelsingin saattaa sanoa olevan kesällä samassa paikassa maapalloa kuin\ntalvellakin eli 25° idässä päin Greenwichistä ja vähän pohjoisempana 60\nleveys-astetta, mutta niin voi sanoa ainoastaan sillä ehdolla, että\nsanalla \"_Helsinki_\" tarkoitetaan Helsingissä olevia taloja,\nkoululaitoksia ja virastoja, ja että koululaitoksilla ja virastoilla\ntaas tarkoitetaan väljiä huoneita ja kaupungissa olevia\nvahtimestareita.\n\nMuussa tapauksessa täytyy pitää Helsingin maantieteellistä kesä-asemaa\nhyvin epämääräisenä. Se on siirtynyt kaikille läheisille saarille ja\nrannikoille. Se on siirtynyt sisämaahan ja kylpylaitoksiin sekä\nSuomessa että ulkomailla... Mutta niin epämääräisestä Helsingistä on\nmahdoton kirjoittaa mitään tieteellistä kokonaisuutta. Sentähden minä\nseuraavassa tarkoitan Helsingillä samaa kaupunkia kesällä kuin\ntalvellakin.\n\n\n2. Helsingin ilmanala kesällä.\n\nIlmaa Helsingissä sanotaan kesällä \"vaihtelevaksi.\" Mutta minun\nkokemukseni mukaan se on aivan säännöllinen.\n\nJos katsot pilvetöntä taivasta ja siihen luottaen menet kävelylle ilman\nsateenvarjoa, saat olla vakuutettu siitä, että tulet takaisin\nlikomärkänä.\n\nMutta jos varovaisuuden vuoksi kumminkin otat sateenvarjon, saat sitä\nkäyttää suojana rutikuivaa hiekkaa ja tuulen lennättämiä kiviä vastaan,\nja kuitenkin ovat silmäsi soraa täynnä, kun tulet kävelyltä. (Kävelyllä\nminä tarkoitan semmoista liikuntoa, joka tehdään huviksi ja\nvirkistykseksi).\n\nMuutamassa tapauksessa ei kuitenkaan voi ilmaa edeltäpäin niin tarkoin\narvata kuin sunnuntaisin, jos silloin on ilmoitettu joku kansanjuhla\npidettäväksi tahi huvimatka tehtäväksi. Silloin voi olla jotenkin varma\nsiitä, että tulee sade.\n\n\n3. Muutamia erinomaisia mukavuuksia Helsingissä.\n\nEn tiedä toista kaupunkia Suomessa, jossa saa olla niin huoleti\nsaappaittensa sivistyneestä ulkomuodosta kuin Helsingissä. Vaikka\nsaappaasi kiiltäisivät kuin mätäkuun aurinko, on kuitenkin ihmisiä,\njotka ovat valmiit niitä kiillottamaan neljäkymmentä kertaa tunnissa.\nIstuhan penkille johonkin kaupungin viileään ja varjokkaaseen puistoon,\nniin heti on edessäsi poikia, selässä eriskummainen sätös, ja jokainen\nsanoo: \"skuuputsare!\" -- tarkoittaen sillä että he maksua vastaan\nkiillottavat saappaasi.\n\n_Sanomalehtien_ tilaamisesta et myöskään tarvitse pitää vähintäkään\nhuolta, sillä alinomaa kohtaat poikia, joiden lakissa on ostettavan\nsanomalehden nimi ja kainalossa itse ostettava sanomalehti.\n\n_Soittoa_ saat kuulla sekä silloin kun sinua haluttaa että silloin kun\nsinua ei haluta. Posetiivin sydäntä liikuttava sulosointuinen ääni on\nnautintoa, josta koskaan ei voi loppua toivoa. Näiden soittajien\ntaiteellinen innostus ja hellä huolenpito lähimäistensä taidetarpeesta\non kummastuttava. Vaikea on minun antaa sen tarkempia tietoja heidän\nsisällisestä elämästään, heidän sydämestään. Sen vaan voin sanoa, ettei\nheidän sydämensä missään suhteessa voi olla mustempi kuin heidän\nulkomuotonsa. Itse posetiivin säveliin olen äärettömästi innostunut.\nMonasti olen ajatellut aivan samaa kuin Pielaveden mies posetiivia\nkuullessaan: \"voi tuon ilkeän märäntää, kun soittaa koreasti!\"\n\nKaikista näistä mukavuuksista on vielä sekin etu, että ne ihmeellisesti\nauttavat pääsemään pienistä rahoista.\n\n\n4. Puolue-olot Helsingissä.\n\nIhmiset Helsingissä jakaantuvat kahteen puolueeseen: _karhuihin_ ja\n_karhuttaviin_. Kumpaisillakaan ei ole rahaa.\n\nMinä puolestani kuulun jälkimäiseen puolueeseen. En ole viikkokausiin\nnähnyt muuta rahaa kuin näyteseteleitä pankkien ikkunoissa. Olenkin\nkäynyt niitä katsomassa joka päivä, etten kokonaan unhottaisi rahan\nulkomuotoa, jos sitä vielä joskus maailmassa sattuisi käsiinsä saamaan.\n\nSiihen aikaan kun täälläkin vielä olivat olemassa vanhat puolueet,\nsuomen- ja ruotsinmieliset, väitettiin että ylioppilaat ottavat liiaksi\nosaa puoluetaisteluihin. Ylioppilaat taas valittivat, ettei heillä\nyleisissä asioissa ollut kylliksi sananvaltaa. Mutta kun on ilmestynyt\nuusi puolue, _karhuttavien_ puolue, niin jokainen tunnustaa, että\netumiehinä siinä ovat juuri ylioppilaat. Elleivät _karhut_ tunnustaisi\nheitä tuon puolueen etevimmiksi sankareiksi, niin -- sen parempi --\nsaisivat olla karhuamatta!\n\nKarhujen puolueessa on naisilla etevä asema, nimittäin vanhemmilla\nnaisilla, etupäässä ruokamuoreilla ja pesumatameilla. Karhuttavien\npuolueeseen myös kuuluu osa naisia, mutta nuoria ja kauniita, semmoisia\njoilta velotaan paalipukujen ja korutavarain hintoja. Senvuoksi ovat\nkaikki naiset erinomaisesti ihastuneet tähän uuteen puoluejakoon, kun\nhekin kerran saavat toimia julkisuudessa ja \"taistella\".\n\nToiselta puolelta taas kaikki ne, jotka naiskysymyksessä kannattavat\nvanhan-aikaisia mielipiteitä, ihailevat tätä puoluejakoa. Sillä se\nsaattaa naiset taistelemaan keskenään: vanhemmat naiset nuorempia\nvastaan. Se seikka tietysti ehkäisee ja tekee mahdottomaksi\nnaissankarien suunnitteleman yhteishyökkäyksen miesten ylivaltaa\nvastaan.\n\nVoitteko arvata, minkä ilon tämä puoluejaon aate tuotti räätälilleni!\nKun hän tuli minua velkomaan, koetin rahan puutteessa huvittaa häntä\ntällä keksinnölläni. Tietysti se heti herätti hänessä toivon päästä\nvastapuolueen eturiviin. Kun hän, joka hamasta nuoruudestaan on saanut\nnöyränä kulettaa paikasta paikkaan laskuja, joita ei kukaan maksa, --\nkun hän voi toivoa pääsevänsä \"karhupuolueen\" edusmieheksi\nvaltiopäiville, isolle päiväpalkalle, -- niin kuohahti hänen povessaan\nvuosikymmeniä levännyt miehuus ja toimintahalu. Hänen katseensa\nkirkastui, ja paikalla hän julisti antavansa anteeksi kaikki vanhat\nvelkani, repi rikki rätingin ja meni.\n\n\n5. Juutalaisvainoa Helsingissä.\n\nLuulen melkein että jokainen rehellinen suomalainen sanalla\n\"_juutalaisvaino_\" ymmärtää sitä kuin _juutalaisia vainotaan_, mutta\nminä tarkoitan sillä sanalla sitä että _juutalaiset vainoovat_ muita\nihmisiä. Eikö minulla olisi yhtä hyvä oikeus kuin muillakin käyttää\nsanoja missä merkityksessä tahdon?\n\nJoka kolmannen askeleen perästä, minkä Helsingin kaduilla ottaa, taikka\nvähän harvemmin, täytyy pysähtyä -- kunnioituksesta naissuvulle.\nEdessäni seisoo vähä väliin mustasilmäinen ja mustanenäinen Israelin\ntytär, joka välttämättömästi tahtoo sinua puhutella. Hänen, niin\nsanoakseni, kansallisuudestaan ylpeilevän nenänsä alta kuuluu aina tuo\nsama kysymys: \"Haar herrn gamla kleeder att selja?\" (Onko herralla\nvanhoja vaatteita myydä?)\n\nJoka ainoalle heistä olen pitänyt pienen esitelmän siitä aineesta, että\nminä en ole juutalainen, eikä minulla siis ole vanhoja vaatteita myydä;\nettä minun vanhempanikaan eivät olleet juutalaisia, vaikka heidän\nesi-isänsä joskus ovat tulleet Aasiasta ja vaikka minun sivistykseni\nsentähden perustuu aasialaiselle pohjalle, niinkuin juutalaistenkin.\nMutta tämä yhtäläisyys sivistyksessä ei voi minua tehdä juutalaiseksi,\nsillä aasialaiselle pohjalle perustuu kaikkien kansojen sivistys -- jos\nei oteta lukuun Tammisaarelaisia. Kunniasanallani olen vakuuttanut,\nettä tämä on totta. Todistukseksi olen ottanut ulkomuotoni, joka\nvähemmän kuin kenenkään muun ihmisen, vivahtaa juutalaiseen.\nVarmemmaksi vakuudeksi olen vielä maininnut muutamia nimiä, joiden\nomistajien sanotaan asuvan maan alla. Mutta kaikki ponnistukseni ovat\ntähän asti olleet turhat. He luulevat, että minulla sittekin on vanhoja\nvaatteita myydä. Aina vaan kuuluu juutalaiskysymys: \"Haar herrn gamla\nkleeder att selja?\"\n\nJa kuitenkin on kristinuskoon kastettuja ihmisiä, jotka puuhaavat\njuutalaisille vielä parempaa tilaisuutta sortaa maan onnettomia\nalkuasukkaita!\n\n\n\n\nVossikka-nurkalla.\n\n\nJuttu on v. 1885 valtiopäivien ajalta, jolloin Talollissäädyn\nvanhoilliset A. Meurmanin johdolla useampaan kertaan äänestivät\nsilloiseen \"nuoreen puolueeseen\" kuuluvan turkulaisen K. Vehasen pois\nsäädystä.\n\nYlioppilastalossa oli naamiohuvit. Talon edustalle olivat vossikat\nruvenneet pitkään jonoon.\n\nJoku siinä rekensä kokkalautaa vasten nukkui, kun ei ollut tarkkaa\ntietoa, missä lie viime yökään kulunut.\n\nItsekullakin vossikalla oli kuitenkin toinen korva auki, nimittäin\nEsplanaadin puoleinen korva, sillä sieltäpäin useimmiten vihelsi joku\nkyytiä tarvitseva. Semmoinen vihellys kun kuului, niin lähti sitä\nkohden ei yksi eikä kaksi, vaan vähintäinkin kolme -- enemmän vaan\n\"vapaan kilpailun\" vuoksi kuin halvassa rahan himossa.\n\n\"Viäläks sull' on tupakkia, Santeri?\" kysyi vossikoista eräs, Kustaa\nnimeltään. Sekä hän että Santeri olivat Helsingin miehiä peräisin ja\npolttivat Borgströmin \"Kaukaasialaisia\".\n\n\"On tääll' joku viäl'.\" Kustaa liikkui lyhyin askelin hänen luoksensa,\nsillä vossikan mekossa on mahdoton pitkiä askelia ottaa.\n\n\"Ketäs sa tän' ehtoon' tatsuunalt' ookasit?\"\n\n\"Herra se kait tais' olla, vaikkei juur' ensimäist' rankia. Tonn'\nEerikin karun päähän ma sen vein ja jämtist' se maksoi. Mutt'\nreissaavaisen ei piräis sitä niin nuukaan räknäämän, jos rookaa vähän\nisompikin raha...\"\n\n\"Kun meill' ei ol' takaisin antaa.\"\n\n\"Rahhaampa outta näpylijäitä työhii\", äänsi Pekka Savolainen, jolta\nmyöskin olivat tupakat lopussa. \"Mut yhellainen sit' oun ronkuja\nminnäi. Nyttii oisin Santerin tupakkain varraan lyöttäytynnä, jos\nhyvinnii kuontus...\"\n\n\"On tääll' joku viäl'.\"\n\n\"Tottapahan minnäi' toas, kun tässä rahat miten kuten korjautuu. --\nMittään ne nyt kuotoilekset tuolla sisässä?\"\n\n\"Kutes mar sa sitä tiär!\" sanoi Iisakki, Turun puolelta kotoisin.\nKäytti tilaisuutta päästäkseen hänkin tupakkain seutuville. \"Siäl' ova'\nsuure' maskeraati' käymäs'.\"\n\n\"Ilmankos min' ounnii' tässä katastanna sitä värjnoamain paljoutta,\nmikä täst' on sivu kulukenna.\"\n\n\"Ne ova' oikke' sutanu' ja plaastanu' taulus', ete' tunn', mimmone'\nihmine' siäl' sisäläkkä' o'.\"\n\n\"Eiköpä se lie jumala sitä varten näitäi oikeita noamoja luonna, jottei\nerottas, mittee siell' on sisässä!\"\n\n\"Niin taitaa ollakkin!\" sanoi Santeri. \"Ja vaatteet kans'. Kyll' on\nusevallakin puhtaat silmät ja vaatteet kattoo kans' pulskiast' ulloos,\nmutt' ei ol' juamarahaa plakkaris' vaan.\"\n\n\"Mutt' sem meijän Vehasen ku' ne ajo' pois täält' herrattem päivilt'\",\npisti väliin turkulainen. \"Se miäs muist' juamaraha' ain', kum ma vaa'\nsano ett' mä olen kans' siält' pualest' kotosi. -- Kaiketakki se\nMöörmannin konstest' oil...\"\n\n\"Kennenkäpäs se ois' ollunna!\" sanoi Savolainen. \"Eihän se ou' mies\neikä mikkään koko Möörmanni. Eihän tuo näy milloinkaan vossikalla\najelovan. Ilekii, vanaha mies, kävellä!\"\n\n\"Eik' siin' mahr' oll' raham puutos kans' fölis'... Viäläk' sinull' on\ntupakki', Santer?\"\n\n\"On tääll' joku viäl.\"\n\nKun jokainen oli saanut hampaihinsa \"Kaukaasialaisen\", ei enää ollut\nsyytä jatkaa keskustelua. Kukin meni reelleen taas ja nojasi\nkokkalautaa vasten. Mutta auki oli kaikilla Esplanaadin puoleinen\nkorva.\n\n\n\n\nMIKSI OINOLAN AATAMI LUOPUI PERÄMIEHEN VIRASTA.\n\nKuvaus Kuopion tienoilta.\n\n\nOli kevätkesällä poutainen ilma ja sunnuntaiaamu. Ensi kertoja taas\nkirkkoveneet laskivat Kuopion rantoihin. Tullessaan työnsivät maalle\nuhkean aallon, jota seurasi pari kolme pienempää.\n\nAhtaista salmista nähtiin yhä uusia veneitä puikahtavan väljemmille\nvesille. Oli niiden joukossa muuan ykstoistahankainen, pitkä ja kapea\nja korkeakeulainen. Se oli Syyssalolaisten.\n\nPeränpitäjänä istui Oinolan vaaleapartainen ukko, itse Aatami Oinonen,\nketunnahkainen lakki päässä. Joka virstan alussa hän kerran nosti\npolvensa ruotelin yli ja kumartui vasemman housuntaskunsa puoleen. Kun\nkäsi oli hetkisen työskennellyt taskussa, ilmestyi ukon hampaihin\nvisakoppainen piippu. Sitte teki oikea käsi samanlaisen retken oikeaan\nhousuntaskuun ja toi sieltä saaliinansa tulukset. Iskettyään muutaman\nkerran terästä piikiven särmään, pisti hän piippuun kytevän\ntaulapalasen. Kohtapa tunkeili Aatamin parrasta sinertävä sauhu, ja\nhymyily autuaallinen hänen kasvojaan kirkasti. Tästä soutajat aina\ntiesivät, milloin ja monesko virsta oli kulettu, eivätkä tarvinneet\njoutavia kysellä.\n\nPiimäpunkkia ja voipyttyjä oli siellä täällä veneessä, joku kalavasukin\nja munakopsa oli pistetty tuhtojen alle.\n\nMutta kokkapuolella vallitsi yhtä hankaväliä kirjavakoipinen vasikka,\njonka Anttilan lautamies oli Oinolan Ollille antanut viedä kaupunkiin.\n\nNiin oli Olli ukon kuullen kertonut.\n\nYli veneen laidan olisi vasikka niin mielellänsä silmäillyt, mutta joka\nyrityksellä löi Olli sitä airon varrella päähän. Tämän iskun\ntarkoituksesta näkyivät molemmat olevan selvillä, niin Olli kuin\nvasikka, ja tyytyväisinä he jatkoivat matkaansa.\n\nVaikea on sanoa, mitä varten Oinolan Ollikaan oikeastaan oli luotu.\nSitä hän usein itsekin hartaasti mietti. Mutta suruissaan ei hän\nkoskaan ollut, vaikka usein ääneti. Jos sanoit hänelle sanan iloisen\ntahi suruisen, niin yhtä huoleton oli aina Ollin vastaus.\n\nNuoruudessaan oli hän käynyt koulua kuusi vuotta ja seitsemättä jouluun\nasti. Pitäjän entinen rovasti oli saanut ukon taipumaan tähän tuumaan,\nkun Olli toista kertaa oli lukusilla. Kauan oli rovasti puhutellut\nOinolan Aatamia kahden kesken, ja kauan oli Aatami istunut ääneti,\nkunnes rovasti lopuksi lausui:\n\n\"Meillä ei ole kaikkitietäväisyyden lahjaa, sillä se kuin ihminen\ntietää, ei se mitään ole. Mutta mitä tuntisi sydämesi silloin, jos Olli\nAataminpoika Oinonen Kuopion kirkkoherran virkaan astuisi, kun kerran\nminun pääni lepoon kallistuu ja he laskevat hautaan minun väsyneet\nluuni? Etköhän tahtoisi sinä olla sen Olli Aataminpojan isä?\"\n\nSilloin alkoi Oinolan ukko käännellä lakkiansa, käänsi ylös vuorotellen\npäällisen ja vuorin, ja katseli ikkunasta pihalle. Sitte pani hän lakin\npäähänsä, nousi seisalleen, istui taas, sylkäsi ja lähti. Mutta ovesta\nmennessään hän lausui:\n\n\"Yrittäisikö häntä!\"\n\nSiitä ajasta lähtien oli Oinolan Aatami joka sunnuntai käynyt kirkossa.\nHänen rinnassaan kyti salainen toivo, kun hän lammasnahkaturkissaan\nnojasi penkin korvaan ja katsoi rovastia silmästä silmään.\n\nUkon toivosta eivät muut mitään tienneet, siis eivät hänen\npettymisestänsäkään.\n\nKun rovasti joulun edellä seitsemäntenä vuonna Ollin kouluun tultua\nhaudattiin, ei Olli tullutkaan hänen sijaansa.\n\nSeuraavalla tammikuulla kun Olli eräänä pakkasaamuna valjasti hevosta\nkouluun lähteäkseen, isä sanoi: \"Viehän talliin ruuna ja pane apetta\neteen!\"\n\nVielä toisena aamuna Olli samaten puuhaili lähtöä, mutta taas kuului\nkäsky: \"Vie talliin ruuna ja pane apetta!\" -- Siihen se Ollin\nkoulunkäynti oli jäänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJopa alettiin tulla Kuopion rantaan. Veneitä siellä oli ja väkeä\nviljalta.\n\n\"Piisaa!\" kuului peräpuolelta Aatami Oinosen käsky ja airot käännettiin\nveneeseen.\n\nKokasta hyppäsivät miehet tervatuissa lapikkaissaan. Vetivät venettä\nlikemmäksi, että naisväki mataloine kenkineen pääsi maalle.\n\nMustana parvena syöksi muiden veneiden ympäriltä kaupunkilaisten\nnälkäinen liuta vastatulleen kimppuun. Piimäpunkkia ja kalavasuja\nahdistelivat herrasväen pystynenäiset kyökkipiiat, ja liharaajoihin\nvilkuivat ruokamuorien silmät. Erottipa joukossa jonkun talouden toimia\nhuolehtivan rouvankin, joka nenäänsä nyrpistäen tutkisteli kaloja,\nnähdäkseen kitasista, olivatko ne vasta saatuja. Kysymällä ei\nmaalaisilta koskaan saanut oikeata vastausta. Rouva oli usein kysynyt:\n\n\"Kuinka vanhoja ovat kalasi, ukko?\"\n\n\"Kukapa heidän ikäänsä...\" Niin ne vaan mahtailivat.\n\nKiire nyt oli kaupanteossa ja kova kilpailu. Kilvan voipytyn kansia\nraotettiin ja kilvan tehtiin sormen jälkiä voin keltaiseen pintaan,\nkunnes joku päättävästi sieppasi pytyn kainaloonsa ja veti esiin rahat.\n\nKun piimäpunkkia kaupunkiin kannettiin, oli vanhan tavan mukaan\nkorennon toisessa päässä kaupunkilainen, toisessa maanmies. Yhteinen\nkirkko ja yhteinen korento sekä monet muut siteet ovat ikimuistoisista\najoista yhdistäneet nämä kaksi säätyä Kuopion tienoilla.\n\nVarovasti talutti Oinolan Olli vasikkansa rannalle, puhdisteli sen\npörhöistä kaulaa ja likaisia koipia ennenkuin lähti sitä myymään.\n\nMutta sillä välin ehätti Anttilan piika Maikki sanomaan Oinolan ukolle\nsalaa, niin ettei Olli kuullut:\n\n\"Kyllä se toki on teidän omasta karsinasta tuo vasikka.\nEi se Anttilasta ole! Milläpä rahoilla se teidänkään Sanna\nsunnuntai-aamupuolet kahvikestiä pitäisi, Teidän kirkolla ollessa?\nArkinakin saunassa iltakaudet kahvia keittää toisten akkain kanssa.\"\n\nUkko jo imeksi visakoppaista piippuaan. Sitä tehdessään hän harvoin\nmitään virkki. \"On sitä yhdelle suulle työtä tässäkin\", oli hänen\najatuksensa.\n\n\"Pettävät ne tuota vanhaa tässä maailmassa\", jatkoi Maikki. \"Ja mikäpä\non pettäissä, kun ei enää silmä näe eikä korva kuule!\"\n\n\"Jopa se on pienen kiven ikä sullakin\", sanoi ukko ja lähti astumaan\nkaupunkia kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkosta tultua kokoontuivat Syyssalolaiset veneellensä ja ajattelivat,\nkuinka mukavaa se kumminkin oli, että löytyi kaupungissa tuttuja\npuotimiehiä. Muuten täytyisi tulla jo lauantaina tahi odottaa\nmaanantaihin.\n\nKotimatkaksi oli noussut vahvanlainen vastatuuli. Soutu alkoi tuntua\ntyöltä, ja se vähän lannisti mieliä.\n\nOllikin istui alkutaipaleen ihan ääneti. Kaupungissa käydessään hän\naina muisti kouluaikaansa ja ajatteli entisiä kumppaneitaan.\n\nYhä kiihtyi tuuli. Vihaisina vyöryivät laineet, ja kahden puolen kokkaa\nräiskähteli vaahtoinen vesi. Kovin painoi tuuli airon lapaa, kun sen\nvedestä nosti, ja matka edistyi hitaasti.\n\nTultiin perille vihdoin viimein.\n\nKun airot oli kannettu veneestä nuottakotaan, sanoi ukko Ollille:\n\n\"Annappas mulle ne vasikalla saadut kahvit!\"\n\nÄäneti aukasi Olli pitkäkielisen konttinsa, kaivoi sieltä\nviisinaulaisen kahvijässäkän ja antoi sen isälleen. Ukko kantoi sen\naivan laiturin päähän asti ja sitte heitti kauas järveen.\n\n\"Sinne se nyt hyppäsi, se vasikka\", sanoi Olli niille, jotka tätä\nkatselivat. Mutta isälleen hän ei virkkanut mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnttila oli aivan lähellä rantaa, Oinola vähän etempänä. Mutta\nkuitenkaan ei Oinolan ukko ollut käynyt Anttilassa kymmeneen vuoteen.\n\nNäillä isännillä ei ollut mitään keskinäistä vihaa. Se vaan oli kiero\nkohta asiassa, että Anttilan lautamies piti itseään kaikin puolin\nsopivana kirkkoveneen perämieheksi, ja Oinolan ukko oli mielestään\nsiihen vielä paremmin oikeutettu. Sentähden ei Anttilan isäntä käynyt\nkoskaan kirkossa eikä kumpikaan toistensa luona.\n\nJo pitkän aikaa oli muuan pieni kotihuoli vaatinut Oinolan Aatamia\nkäymään Anttilassa. Nyt kun hän aikoi tehdä Sannan kahvikesteistä\nlopun, oli hänellä Anttilaan kaksi asiaa.\n\nKirkkomiehet jo väljentelivät vaatteitaan Anttilan tuvassa, kun\nkaikkein kummaksi Oinolan Aatami astui sisään.\n\nÄäneti istuttiin. Joku joskus rykäsi tahi iski tupakkaansa tulen.\n\nKun Anttilan emäntä alkoi saada ruuan valmiiksi, tunsi Oinolan ukko,\nettei hänkään muuta ollut kuin nälkäinen ihmislapsi. Sentähden hän\npäätti toimittaa asiansa lyhykäisesti ja suoraan.\n\n\"Eikö vaihdeta kukkoa, lautamies?\"\n\n\"Kukkoa? -- Miks'ei!\".\n\n\"Kovin on arka meidän kukko. Suututtaa minua, kun näen kanaparven sitä\nalinomaa höyhentävän.\"\n\n\"Mutta meidän kukko on poikaa. -- Jätetään kuitenkin tämä asia\nhuomiseen, sanon minä.\"\n\nLautamiehellä oli aina tapana seurata Ullansa neuvoja, mutta ei hän\nsitä kaikkien tiedoksi tahtonut. Eikä tahtonut Ullakaan.\n\n\"Miksi huomiseen?\"\n\n\"Kauppa ei saattaisi olla laillinen näin sunnuntaina.\"\n\nNuoret nauroivat. He eivät käsittäneet, että oikeusasioissa pieni lain\npykälä ja ihmisten mielestä hullunkurinen mutka voi olla suuresta\narvosta.\n\nKun kaupasta ei tällä kertaa näyttänyt tulevan valmista, alkoi Oinolan\nukko tehdä lähtöä. Vasta mennessään hän lausui:\n\n\"Tästä puoleen pidä sinä lautamies kirkkoveneestä huolta ja ole\nperämiehenä! Minä pysyn kotona -- katsomassa, ettei meillä sunnuntaisin\nkahvikestiä pidetä... Airot ovat nuottakodassa, vasemmalla puolella\noven pielessä.\"\n\nKun lautamies ja hänen emäntänsä olivat ensi hämmästyksestään\ntointuneet, juoksivat he kumpikin ulos ja huusivat, minkä jaksoivat:\n\"Aatami hoi! -- Kukon tuomme jo tänä iltana.\"\n\n\n\n\nMAITOKUSKI TORILLA, kelirikon aikana.\n\n\nTämä maitokuski tosin on nainen, mutta kelirikon aikana hän puhuu kuin\nmies. Kun väkeä on tarpeeksi keräytynyt rattaiden ympärille, alkaa hän:\n\n\"Työ sen vietävän roistot! Ei teille kelpaa kauppaneuvoksen maito,\nsilloin kun muilta saatte, mutta ottakaapas nyt muilta! Ottakaapas\nuhalla! -- Niin, ei nyt maalaiset pääse maitoineen tänne, mutta\nnäettekös, minä pääsen! Nyt se on minun vuoroni tehdä kiusaa. Saan\nottaa minkä hinnan tahdon. 80 penniä litra, ei se siitä alene. Ottakaa\nnyt maalaisilta 20 pennillä! Kah, miks'ette ota? -- Tuokaapas niitä\nastioitanne tännemmäksi!\"\n\nOstajilla kun on kiire kullakin kotiinsa, ojennetaan useampia\nmaitokannuja eukolle. Silloin hän jatkaa:\n\n\"Vai työ, sen näköiset, tähän kaikki yht'aikaa nokkanne työnnätte!\nOikein jos tekisin, en antaisi yhdellekään sielulle, en pisaraakaan.\nSinä, Heiskasen tyttö, saat ensi aluksi suoraan mennä kotiisi. Äitisi\nnäkyi talvella Järvelän mieheltä ostavan; ostakoon nyt kanssa! Mikä\npakko minun on teitä ravita, kun tunnutte muiltakin saavan? -- Ja sinä,\nPenna Kososen poika, joudat mennä yhteen matkaan. Ei kannattanut\nsinunkaan sisaresi sanoa minulle toissa pyhänä hyvää huomenta. Älä\nluule, että kauppaneuvos siitä köyhtyy, jos en teille raukoille\nannakaan. Ei teidän rahoilla pitkälle potkita kauppaneuvoksen\nasioissa.\"\n\nSanoo siihen sitte joku, että \"Olkaa nyt niin hyvä ja antakaa minulle!\nMulla olisi niin kiire!\"\n\n\"Vai _olkaa_ niin hyvä! Mikä _työ_ minä olen? Enhän minä ole kuin\n_yksi_ akka! Ja minnekkä sulla sitte on semmoinen kiire? No, kun lie\nkiire, niin laputa matkaasi! En kai minä ennätä niin kiireellä liikkua,\nettä sinulle kelpaisi. Mene tiehesi vaan torjottamasta -- älä luule,\nettä maitoa saat!\"\n\nSillä välin joku onnellinen, joka on arvannut olla ihan ääneti, voipi\nsaada astiaansa maitoa, jos ei hänellä eikä hänen suvullaan ole mitään\nvanhoja syntiä.\n\nEntiseen tapaan jatkuu eukon puhe, jos joku kunnioittaa häntä \"matamin\"\nnimellä. Mutta joskus tapahtuu, että joku uhkarohkea miehenpuoli maitoa\npyytäessään sanoo eukkoa \"rouvaksi\". Ja silloin jos hän ei saa\nkorvalleen, voi hän saada pyyhkiä naamaansa, mutta astiaansa ei hän saa\nkauppaneuvoksen akalta maitoa elinpäivinään.\n\nAinoa keino pysyä tämän eukon suosiossa on se, ettei koskaan kesällä\neikä talvella osta maitoa muilta kuin häneltä, vaikka sitte saisikin\nmaksaa kolmenkertaisen hinnan. Mitä eukon puhuttelemiseen tulee, on\nsiinä se salaisuus, ettei häntä saa sanoa \"työksi\", ei \"matamiksi\" eikä\n\"rouvaksi\", vaan maitoa on pyydettävä näin: \"Annapas Liisa maitoa!\"\n\n\n\n\nRUNOLLINEN VENEREISU.\n\n\nEttä runoilijat ovat maailman ihmeellisempiä olennoita, siitä ei voi\nolla eri mieliä. Heidän syvämielinen ajatusjuoksunsa ja lennokas\nmielenkuvituksensa saattaa yksinkertaisen maailman lapsen useasti\nvaikenemaan. Otan esimerkiksi eräästä Valvojaan painetusta runosta\n\"_Venhematka_\" ensimäisen värsyn.\n\n    \"Kirkkaana läikkyi järvi, oli ilma herttainen,\n    Rannasta venhe vilpas vieriipi laineillen.\n    Pian teljot täyteen saapi, ja liinat liehuilee --\n    Niin matka armas alkaa, pois ranta pakenee.\"\n\nMikä ylevä luonnonilmiö, kun tyynellä ilmalla _kirkas järvi läikkyy_!\nHuomattava on, että vesi ei ilman tuuletta läiky, roiskahtele yli\nrantaäyrästen muulloin kuin suurien luonnonmullistusten aikana, esim.\nsilloin kun maanjäristys nostaa jonkun osan järven pohjaa ylös ja\npakottaa sillä tavalla veden nousemaan pois entiseltä asemaltaan. Jos\npanee huopahatun vettä täyteen ja sitte työntää sen pohjaa ylöspäin,\nsaa käsityksen siitä, kuinka vesi maanjäristyksen vaikutuksesta\n\"läikkyy\" pois järvestä.\n\nTästä päättäen runoilija siis kuvailee maanjäristystä, vaikka hän\ntaitavasti osaa tämän tarkoituksensa peittää, sanomalla että ilma oli\nherttainen. Suurenmoiseen kauneuteen tottunut runoilijan mieli voi\npitää maanjäristystäkin herttaisena ilmana, mutta me yksinkertaiset\nolemme mielellämmme niin kaukana kuin mahdollista siitä\nherttaisuudesta. Todellakin on meidän usein vaikea käsittää runollisen\nsielun ylevyyttä.\n\n_Venettä_ voi runoilija sanoa _vilppaaksi_. Me yksinkertaiset sanomme\nvilppaaksi hevosta ja nopeaa ihmistäkin, mutta kenenkään mieleen ei\ntulisi sanoa semmoiseksi _venettä_, joka talvikaudet makaa laiskana ja\nkesälläkin ainoastaan pakosta lähtee liikkeelle. Aivan yhtä hyvin\nvoisimme sanoa vilppaiksi vanhoja saappaitamme. Mutta me emme olekaan\nrunoilijoita!\n\nRunoilija kertoo, että tämä vilpas venhe _vierii_ laineille. En ole\nnähnyt tervatynnyrinkään vierivän ilman vierittämättä muutoin kuin\nalamäessä. Maanjäristyksen aikana voivat veneetkin vieriä ihan\nitsestään mereen. Kuitenkin toivoisin, ettei se vene missä minä satun\nkulkemaan, koskaan rupeaisi vierimään.\n\nMe elämän jokapäiväisiin askareihin vaipuneet luulisimme, että teljot\nveneen vieriessä putoaisivat pois, ja sentähden hämmästyksellä kuulemme\nrunoilijan jatkavan: \"Pian teljot täyteen saapi.\" Tätä on jotensakin\nvaikea käsittää. Mutta kun tarkemmin ajattelee, huomaa että runoilija\nonkin aivan yksimielinen meidän kanssamme. Runokielessä usein jätetään\npois joku sana, joka on lukijan itsensä lisättävä. Niin tässäkin. Lause\non varmaankin kuuluva täydellisenä näin: \"Pian teljot _elämänsä määrän_\ntäyteen saapi.\" Se luonnollisesti merkitsee sitä, että ne putoavat pois\nveneestä ja häviävät maanjäristyksen sekamelskaan.\n\nSitte tekee runoilija hyvin tavallisen katsauksen muihin seikkoihin\nitse päätapauksen aikana. Hän jättää venheen vierimään ja huomaa, että\n\"_liinat liehuilee_.\" Tästä päättäen tuntui tuo maanjäristys muuallakin\neikä vaan järvellä, koska pellolla kasvavat liinat eli pellavat\nrupesivat liehumaan. Luultavasti irroitti maanjäristys turpeita\npellosta ja liinat rupesivat vaihtamaan paikkoja. Kenties oli tuossa\nkiireessä myös hienoa tappelua, sillä sanalla \"liehuu\" on semmoinenkin\nmerkitys, esim. lauseessa: \"_Liehuu_ kuin mustalainen markkinoilla.\"\n\n\"_Niin matka armas alkaa_.\" Jos joku maallinen matka alkaisi\nsemmoisella kauhealla ilmalla, ei sitä edes runoilija voisi sanoa\n_armaaksi_. Nyt vasta selkeneekin runoilijan oikea syvämielinen\ntarkoitus. Tällä matkalla tietysti kuvataan matkaa ijankaikkisuuteen.\n\nEdellisessä ei siis olekaan tarkoitettu tavallista maanjäristystä, vaan\n_maailman loppua_, jolloin kirkkaat järvet voivat läikkyä, venheet\nrannoilta vieriä laineille ja liinat pelloilla liehua. Mutta hyville ja\nrunollisille sieluille on tämä matka armas.\n\nLauseella: \"Pois ranta pakenee\", luulisi runoilijan tarkoittavan sitä,\nettä maanjäristyksestä syntynyt liike ajaa rannat pois tavallisilta\npaikoiltaan. Mutta vielä ylemmä tähtää runoilijan mielenkuvitus. Kun\nsielut matkallansa ijankaikkisuuteen vilkaisevat taaksensa, näyttää\nmaapallo kaukaiselta rannalta, joka vähitellen häviää avaruuteen eli\nrunokielessä \"pakenee pois.\"\n\nIhmeteltävä on se taito, jolla tämä runoilija kuvaa maailman lopun\nkauhuja. Ja vielä ihmeteltävämpi se tapa, millä hän sen tekee.\nAjattelematon lukija voipi tuon sangen luontevan maailman lopun\nkuvauksen sijaan luulla lukevansa kertomusta -- hauskasta venematkasta.\n\n\n\n\nKALOSSEISTA.\n\n\nPaljon puhutaan nyky-aikana suurista herroista, ruhtinaista ja\nkauniista naisista, mutta vähän muistetaan niitä, jotka ovat varjelleet\nheitä monesta yskästä ja hammastaudista; niitä, jotka ovat kantaneet\nheitä monen likarapakon yli ja niin nostaneet heidät kunnian\nkukkuloille; vähän muistetaan niitä, jotka uusina, nuorina ovat\nloistavammat kuin kauniimmat naiset.\n\nVoipiko nähdä mitään kauniinpaa ja silmälle ihanampaa kuin vasta\nostettu kiiltävä kumikalossi? Ei, tuhat kertaa ei! Kalossit ne tekevät\nvasta maalta tulleesta puotimiehestä herran, ja vaan kalosseihin\nkatsoen voi erottaa rikkaan talon pojan köyhän talon pojasta,\nrenkimiehestä ja loisesta.\n\nErotus on vielä kalosseinkin välillä; toiset ovat _kokokorkeat_, toiset\n_puolikorkeat_ eli _matalat_; ja ne, jotka kokokorkeita pitävät, ovat\nluonnollisesti korkeammalla sekä sivistyksen että varallisuuden\nkannalla kuin ne, jotka tyytyvät mataliin. Sillä täysikorkeat maksavat\nenemmän kuin puolikorkeat eli matalat.\n\nMutta vähemmän on aikomukseni puhua itse kalosseista kuin niiden\nhistoriasta, johon siis pyydän huomiotanne kiinnittää. Kuinka ne\nsyntyvät ja kuinka niitä tehdään, se on kaikelta tiedolta, vieläpä itse\nkalosseiltakin salattu. Eihän ihminenkään muista, mikä hän oli ennen\nsyntymistänsä, eikä tuo ole niin tärkeätäkään. Vasta syntymisen jälkeen\nalkaa hänen vaikutuksensa elämässä.\n\nNiin on kalosseinkin laita. Siitä lähtien kun he alkavat muistaa, ovat\nhe sievässä järjestyksessä levänneet kauppiaan hyllyllä, tietysti\n_parittain_ -- sillä mitään ei voi tässä maailmassa olla ilman elämän\nkumppania. Näin he ensi lemmen suloista aikaa viettävät ja nauttivat\navioliiton valoisempia puolia ja hekumaa.\n\nMutta ennen pitkää pitää heidän astua ulos maailmaan omistajaansa\nverhoamaan ja peittämään, sekä samalla näyttämään hänen\nyhteiskunnallisen asemansa korkeutta ja varallisuutensa tilaa.\n\nToisten hyväksi, yhteiseksi eduksi uhraavat he elämänsä. Jalo on heillä\ntarkoitus, jalo päämaali. Laatunsa ja suuruutensa mukaan joutuvat\ntoiset palvelemaan pikkuisia herrasväen alkuja, joiden sukupuolta ei\nvielä voi pukuun katsoen varmasti erottaa; toiset joutuvat neitosen\nvaatekenkien peitoksi; toiset sadan kilon painoisen rouvas-ihmisen\npolettaviksi; toiset vasta puhjenneen herrasmiehen tunnusmerkeiksi;\ntoiset taas verhoamaan tehdaspatruunan tukevata koivenjuurta.\n\nKun heitä on koeteltu ja heidän suuruutensa sopivaksi havaittu,\nkatkaistaan se side, jolla molemmat aviopuolisot ovat olleet yhteen\nliitettyinä. Mutta vanha rakkaus heitä vastaisuudessakin pitää yksissä\nmatkoissa elämän vaarallisella ja vastamäkisellä polulla.\n\nTukala ja vaivaloinen on kalossien elämän tie. Ei se kulje yli ruusuin\nja kukkasten, vaan likarapakkoin ja kuraisten katujen. Niinkuin kaikki\nmaallinen kauneus ja loisto on katoovaista, niin kalosseinkin kiiltävä\npinta pian lakastuu ja rypyt peittävät ennen niin sileät ja kauniit\nkasvot. Usein sentähden aviorakkaus puolisojen välillä kylmenee.\nMilloin vaatii mies, milloin vaimo _avioeroa_, ja siihen eivät nykyajan\nuudet aatteet siviiliavioliitosta ja vapaarakkaudesta mahda vähän\nvaikuttaa. Jossakin juhlatilaisuudessa jättää eroava puoliso toverinsa\nleskeksi ja kääntyy toisen puoleen, joka häntä paremmin miellyttää.\nTurhaa on sitä sitte sanomalehdissä kuuluttaa tulemaan takaisin\nyhdyselämään entisen puolisonsa kanssa. Nykyisen yhteiskunnan turmelus\ntunkeutuu kaikille aloille.\n\nUsein kuitenkin tapahtuu niin, että kun toinen yrittää karata, niin\ntoinen palavasta rakkaudesta seuraa häntä, ja heidän entinen isäntänsä\nmenettää molemmat kalossinsa yht'aikaa. Vaikea on näitä onnettoman\nrakkauden uhreja kuulutusten kautta takaisin saada. He joko ovat\n\"kadonneet\", s.o. tehneet kaksois-itsemurhan, tahi -- varsinkin jos he\nvielä ovat kauniit, nuoret ja vahvat -- tulevat he kyllä omin neuvoin\nmaailmassa toimeen, ja toimittavat entiselle isännälleen jonkun\nvanhemman ja sopuisamman pariskunnan sijaiseksi. Nämä rakkauden\nseikkailut saattavat edes vähäsen vaihtelevaisuutta ja runollista\nväritystä kalossien muuten yksitoikkoiseen elämään.\n\nMuuta säätyrajoitusta kuin edellä mainittu erotus kokokorkeitten ja\npuolikorkeitten sekä matalain naisten kalossien välillä tuskin\nhuomataan kalossien kesken -- paitsi ehkä se että kankeat\n_nahkakalossit_ tavallisesti kuuluvat sotilassäätyyn. Tahi oikeastaan\novat sota-aseina riitaisella herrasväellä.\n\nTäysikorkeat, puolikorkeat ja naisten matalat kalossit muuten elävät\nhyvin rauhallisesti keskenänsä eteisessä, vaikka heidän omistajansa\nsisähuoneissa saattavat olla hyvinkin riitaisia. Naisvapautuksen aate\non kalossimaailmassa täydellisesti toteutunut. Miesten kalossit eivät\nensinkään halveksi eivätkä sorra naisten kalosseja, vaan elävät mitä\nsuloisimmassa sopusoinnussa.\n\nLikarapakosta kuraan ja kurasta likarapakkoon, ulkoa eteiseen ja\neteisestä ulos kulkee kalossien elämän juoksu. Ei siis ole kumma, että\nhe kylmästä ja kosteasta ilmasta usein saavat nuhan ja yskän, josta\nsyntyy kovempiakin tauteja, ja ne heidät vihdoin kuolinvuoteelle\nkaatavat. Jos kalossit ovat herrassukuiset eli kokokorkeat, niin he\nhyvin pian saavat herrasväessä tavallisen \"rintataudin\". Sangen rumasti\nrepeää kalossien ammottava rinta, jota nähdessään niiden omistaja vetää\nsyvän huokauksen ja koettaa muistella, montako viikkoa ne kestivät.\n\nAlhaisemmat eli puolikorkeat kalossit monasti seuraavat ylhäisten\ntapoja, kuten sangen paljon tehdään tässä maailmassa. Usein he myöskin\nsortuvat yskän vaikuttamaan päänkivistykseen, joka sekin ajan pitkään\nvaikuttaa kuoleman. Ensin lähtee tukka päälaelta, sitte tuo paljas\npaikka vähitellen laajenee, kunnes peitteensä on menettänyt onnettoman\nkalossin kovaonninen pää, jota ihmiset kantapääksi eli \"kannaksi\"\nsanovat. Tuota palelevaa kalloa kokevat sitte suutarit peittää parhaan\ntaitonsa mukaan: kalossiukolle tehdään päähän nahkainen patalakki,\nkalossiakalle taas tietysti ostotukka. Mutta turhaan useimmiten\nraukeavat suutarin ponnistukset lääketieteen alalla. Kalossivanhukset\neivät tahdo tottua patalakkiin eikä ostotukkaan, vaan semmoinen on\nhyvin nopea putoamaan -- varsinkin kun heidän päänsä tavallisesti on\nalaspäin.\n\nNäin taudin voima yhä kiihtyy ja paisuu, suuremmaksi ja suuremmaksi\nkasvaa halkeama rinnassa, ja aina kamalammin irvistelee kulunut\nkantapää. Hyvään aikaan ei heidän omistajansa näy tuota huomaavankaan.\nKylmäverisesti hän kalossiraukkoja laahaa perässään, huolimatta\nheidän vaivoistansa. Eikä mikään hyväntekeväisyysseura -- ei\neläinsuojeluyhdistyskään -- ojenna heille pelastavaa käsivarttansa.\n\nMitä sitte kalossien historiassa seuraa on synkkää ja murheellista.\nHeitä varten ei ole mitään eläkelaitosta ei edes vaivaistaloa. Aikansa\npalveltuaan ensin herrasväkeä sitte herrasväen piikoja pyykin\nhuuhdontaretkillä heidät heitetään ulos rikkatunkiolle kuolemaan ja\nmätänemään.\n\nEikä heidän henkensä edes ole vakuutettu. Isäntä ostaa uudet kalossit\nja niillä komeillessaan on hän jo unhoittanut vanhat.\n\nNiin käy tässä maailmassa! Kiittämätön ihmissuku ei muista\nhyväntekijäinsä töitä, ei huomaakaan kalossien suurta arvoa. Mutta\ntehkäämme me poikkeus: ottakaamme esimerkkiä kalosseista, ja varsinkin\nheidän hyvästä sovustaan! Ajatelkaa että on suuri kokous,\nylioppilaskokous tahi eduskunnan istunto, ja sisällä riidellään, että\nluulisi herrojen tahtovan käyttää toisin ajattelevia ravinnokseen --\nmutta vilkaskaapa eteiseen: siellä näiden riitaisten herrojen kalossit\nkatselevat toisiansa suloisimman sovinnon silmäyksillä, ja kuka tietää,\nmitä rakkausseikkailuja heillä vielä on tekeillä. Saattavat ehkä\npahimmat riitaveljet poislähtiessään saada toistensa kalossit.\n\nToivoni on, että ihmiset eivät riitelisi, vaan lepäisivät rauhassa,\nniinkuin heidän kalossinsa ulkona oven pielessä.\n\nPitäköön jokainen myös mielessään kalossien surullisen lopun ja\nvarokoon, ettei vanhana, kun on käynyt maailmalle tarpeettomaksi,\njoutuisi kiittämättömän yhteiskunnan hylyksi, rikkatunkiolle!\n\n\n\n\nKIINALAINEN NAINEN.\n\nEsitelmä.\n\n\nJokainen teistä aavistaa, ettei kiinalaisia naisia tiettävästi ole\nSuomessa, vaan jossakin muualla. Etupäässä tavataan niitä Kiinan\nvaltakunnassa, joka on hyvin kaukana auringonnousuun päin. Ensi\nsilmäyksellä luulisi, ettei Kiinassa ole ensinkään naisia, koska siellä\njuodaan teetä eikä kahvia. Mutta venäläisten esimerkki todistaa, että\nnaiset voivat kahvin sijaan tottua juomaan teetä yhtä hyvin kuin miehet\ntotia.\n\nKiinan kansa on ammoisista ajoista ollut muiden kansojen edellä, ihan\nnäihin viime vuosiin asti. Ja yhdessä suhteessa tulevat he vielä kauan\njättämään jälellensä kaikki muut kansat.\n\nJuuri tämä kohta on saattanut minut puhumaan kiinalaisesta naisesta.\n\nKun vinosilmäinen kiinalainen äiti synnyttää yhtä vinosilmäisen\ntyttölapsen, on siitä tietysti suuri ilo koko perhekunnalle. Lapsen\nsyntymisen jälkeen seuraa sen kasvatus, ja tämä tyttölasten kasvatus\ntekee kiinalaisen naisen niin hyväksi ja kuuluisaksi olennoksi, että se\nkelpaa saavuttamattomaksi esimerkiksi meille kristityille.\n\nKiinalaisten tyttölasten kasvatus on kahta lajia:\n\n1:nen. Jos kiinalainen perheen isä arvelee, että hänellä jo ennestään\non tarpeellinen määrä tyttäriä, niin hän ottaa viimeksi syntyneen\nmukaansa johonkin läheiseen kivikkomäkeen. Ja kun hän tulee takaisin,\nei hänellä enää ole sitä tytärtä. Sitte juovat isä ja äiti kupillisen\nväkevää teetä, ja perheellinen onni loistaa heidän kasvoistansa, kun he\nhymyillen keskustelevat tämänlaatuisen kasvatuksen etuisuuksista. Äiti\nsaa rauhassa tehdä töitään ja isä nauttia yön lepoa, jota eivät\nkeskeytä mitkään oudot sävelet. Sitäpaitsi säästyvät teehen ja opiumiin\nnekin varat, jotka olisivat menneet tuon tyttären tähden\nvaatemyymälöihin ja myötäjäisiin.\n\n2:nen. Jollei kiinalaisessa perheessä ennestään ole tarpeeksi tyttöjä,\nniin isä ei ota vastasyntynyttä mukaansa, vaan lähtee yksin lähimpään\nrautakauppaan ja ostaa sieltä pienen pienet rautaiset kengät, jotka hän\nlahjoittaa nuorimmalle tyttärellensä. Ensimäisenä kymmenenä vuotena ei\nhänelle anneta muita vaatteita eikä muuta kasvatusta.\n\nSiinä onkin tarpeeksi.\n\nMeillä on kyynärän paksuisia kasvatusoppeja, mutta yhdessäkään ei\nneuvota niin mukavaa keinoa lasten estämiseksi potkimasta peitettä\npäältään, kuin nämä kiinalaisten raskaat rautakengät. Jos taas lapsi\nsattuu putoamaan kätkyestä tahi vanhempain sylistä lattialle, niin hän\naina putoaa jaloilleen eikä kärsi mitään vahinkoa.\n\nVielä tuntuvammaksi tulee tämän kasvatustavan edullisuus tytön tultua\nvanhemmaksi -- sillä noita isänsä kerran ostamia rautakenkiä saa tyttö\npitää kuolinhetkeensä asti. Sentähden ovatkin niissä pohjat alkujaan\nniin paksut, että kahdeksana ensimäisenä ikävuotenaan ei tyttö niillä\njaksa kävellä, ja sitte ovat hänen jalkansa jo liian pienet voidakseen\nkannattaa neitosen kasvavaa painoa. Jalat eivät tietysti pääse\nvarttumaan ahtaassa rautakengässä. Tästä on se etu, että neitoset eivät\nvoi varastella kukkia hautausmailta, eivät kykene keikkumaan peilin\nedessä, ei houkuttelemaan konvehtia puotipojilta eikä kummittelemaan\nkaupungin puistoissa. Sotamiehet saavat kävellä yksinään ja yksin\nkuunnella torvisoittoa. Sentähden he pääsevät paljoa vähemmällä\nkotiarestilla kuin meidän sotamiehemme.\n\nTämä kiinalaisen naisten kasvatuksen monipuolinen hyöty on kuitenkin\nvähäpätöinen sen siunauksen rinnalla minkä se tuottaa avioliitossa.\n\nKunnioitettavat kuulijat! (Minä tarkoitan miehiä, sillä naiset näkyvät\njo menneen pois).\n\nAjatelkaa, kuvailkaa mielessänne, että armas puolisonne päiväkaudet\nistuu tahi makaa ja tekee käsitöitä, ja että hänellä on kummassakin\njalassa kymmenen kilon painoinen rautakenkä, jota hän ei voi saada\nsiitä pois, niin ymmärrätte, kuinka onnellinen on kiinalainen aviomies,\nkun hänen vaimonsa ei pääse liikkumaan ilman kantamatta -- ei voi\njuosta rollikäräjiä pitämässä eikä hypätä miehensä tukkaan.\n\nJuuri tämän oivallisen naiskasvatuksen tähden sanovatkin kiinalaiset\nomaa maatansa \"Taivaan valtakunnaksi.\" Onpa syytäkin siihen.\nKiinalainen aviomies saa koko elämänsä ajan pitää niin pitkää tukkaa,\nettä se täytyy palmikoida. Meillä tavallisesti mies avioliittoon\nmennessään vakuuttaa henkensä.\n\nNäin onnellinen on kiinalainen aviomies, sillä hänen ei tarvitse pitää\nmuuta huolta perheensä onnesta ja omasta turvallisuudestaan kuin\ntuontuostakin leikata vaimonsa kynnet, että hänen on mukavampi\narmastaan hyväillä.\n\nSuomen miehet! Mitä maksaisimme, jos meillä olisi tämmöisiä vaimoja?\n\nJa kuitenkin on koko tämä onni ainoastaan taitavan lastenkasvatuksen\nhedelmä.\n\nEdellisestä huomaatte, että kiinalaiset juuri tässä suhteessa ovat\näärettömästi edellä kaikkia muita kansoja. He ovat ymmärtäneet mitä\nheidän rauhaansa sopii, ja osanneet laittaa kotinsa turvalliseksi\nolinpaikaksi itselleen ja ystävilleen.\n\nOn toki muuallakin maailmassa ryhdytty toimiin siihen suuntaan, ettei\nhyviä vaimoja tarvitsisi tuottaa Kiinasta, vaan että niitä saataisiin\nkasvamaan kotona. Ulkomailla on jotenkin pitkälle päästy, ja alku on\ntehty Suomessakin. Naisten liiallinen hyppimisen halu ehkäistään\nahtailla leningeillä ja vielä ahtaammilla teräksisillä kureuumilla,\njoista minä toivon sangen paljon hyvää vaikutusta entisen pelättävän ja\nripeän naissuvun lannistamiseksi.\n\nJalat saadaan melkein kiinalaiseen malliin uudenaikaisilla kengillä,\njoiden kannat ovat puolta kyynärää korkeat ja joiden pituus kärjestä\nkantaan harvoin nousee yli kahden tuuman. Kun näitä jalkineita vähän\nvielä parannetaan, saamme ilon nähdä, ettei koko Suomessa ole yhtään\nnaista, joka kykenisi omin jaloin liikkumaan.\n\nNäin nuo ikivanhat kiinalaiset ovat tälläkin alalla raivanneet tietä\nmuiden kansojen kehitykselle. Mutta jos vielä keksimme jonkunlaisen\nvarustuksen naisten kielen ympärille olemme kiinalaistenkin edellä ja\nvoimme vakaasti toivoa, että aviomiehille Suomessakin kerran koittaa\nvaloisampi tulevaisuus.\n\n\n\n\nJUOPPOUDESTA.\n\nRaittiusluento.\n\n\nPäättäen teidän hämmästyneistä kasvoistanne, näyttää siltä, kuin ette\nolisi odottaneet, että juuri minä pitäisin luennon juoppoudesta, sillä\nluultavasti ette ole nähneet minua koskaan ennen raittiuskokouksissa\nettekä raittiusseurojen huvimatkoilla. Sitä suurempi syy teillä on\niloita, että minäkin olen huomannut aikakautemme turmeluksen ja koetan\nsitä poistaa.\n\nKoko turmeltuneen aikakautemme surkein vika on kätketty sanaan\n_juoppous_.\n\nEnnenkuin turmeltuneet lapsemme osaavat kävelläkään, he jo tahtovat\n\"juoda\", sillä perinnöllisen juoppouden siemen on heihinkin kylvetty.\nJa kun he kävelemään kykenevät, juovat he jo pyytämättä.\n\nKunnioitettavat kuulijat! Minä luulen, että te ymmärrätte, mitä sana\n\"_juoda_\" merkitsee. Te ette _juo_ kuumaa kahvia, vaan ryypitte eli\nmaistelette sitä; te ette _juo_ viinaa ettekä muita väkeviä nesteitä,\nvaan maistelette niitä. Mutta te _juotte_ vettä, maitoa, kaljaa y.m.\nraittiusjuomia. Te olette siis juoppoja joka mies, parantumattomia\njuoppoja -- ja minulla on oikeus puhutella teitä oikealla nimellänne.\n\nKunnioitettavat juopot! Turmeltuneella aikakaudellamme on tullut\ntavaksi pitää juoppoina niitä, jotka väkeviä nesteitä maistelevat.\nMutta siinä tehdään aivan väärin. Juoppoja ovat ne, jotka ahnaasti\njuovat raittiusjuomia. Juoppous on siis juuri sitä mitä te sanotte\nraittiudeksi.\n\nJos tosiaan löytyy niitä, jotka juomalla juovat viinaa ja muita väkeviä\nnesteitä, ovat sellaiset henkilöt luettavat raittiusintoilijoihin\nkuuluviksi. Sillä he pitävät viinaa raittiusjuomana ja nauttivat sitä\nsamalla tavalla kuin raittiusjuomia nautitaan. Me väkinesteiden\nmaistelijat emme tahdo olla missään tekemisessä niiden kurjien\nolentojen kanssa, jotka siinä määrässä halveksivat viinaa ja muita\nluonnon jalompia nesteitä, että pitävät niitä juomanaan.\n\nTämä minun käsitykseni juoppoudesta luultavasti vaatii hiukan tukea ja\njonkun verran esimerkkejä kirjallisuudesta.\n\nEräs vanha runoilija laulaa:\n\n    \"Maa multainen se juopi\n    Ja puut ne juovat maata,\n    Meretkin ilmaa juovat\n    Ja merta päivän tähti\n    Ja kuu se juopi päivää.\"\n\nTämmöistä on oikea vanhanaikainen juoppous. Vielä kertovat\nmuutamat runoilijat, että \"nuorukainen juo autuutta immen huulilta\"\n(luultavasti muun juoma-astian puutteessa). Aleksis Kivi puhuu \"Yö ja\npäivä\" -nimisessä näytelmässään \"ilosta juopuneista silmistä\", vaikka\nniiden omistaja oli tyttö eikä ollut maistanut väkevän tippaakaan.\n\nKaikista selvin kanta tässä asiassa on sillä runoilijalla, joka on\nkirjoittanut säkeet:\n\n    \"Linnut _juovat_ vettä,\n    Mehiläiset mettä,\n    Vaan ystävykset _maistelevat_ maljoistaan.\"\n\nNäistä esimerkeistä voitte jo ymmärtää, kuinka yleiseksi juoppouden\nturmelus on paisunut meidän aikakautenamme ja kuinka väärin on sanoa\njuopoiksi väkinesteiden maistelijoita. Heitä voi sanoa juopoiksi\nainoastaan kohmelossa, sillä silloin he _juovat_ vettä.\n\nTämä väärä käsitys juoppoudesta on tunkeutunut kaikille aloille.\nNykyään sanottaisiin \"juomalauluksi\" esim. tämmöistä:\n\n    \"Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi,\n    Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on;\n    -- Tulkate, juokamme siis Sherrynestehen vanhoa voimaa,\n    Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois!\"\n\nRunoilijan kanssa olen aivan yksimielinen siitä, että \"viina on ainoa\nvaan, joss' ilo varmana on.\" Mutta tämän ilonesteen sijaan kehottaa hän\n_juomaan_ sherryä, kunnes kuolema tulee keskeyttämään näin varomattoman\nnautinnon. Sillä jos juomalla juo vaikkapa vaan sherryä, on niitä\nnäitä, voiko välttää kuolemaa. Sen tunnustaa runoilijakin etempänä\nsamassa laulussa:\n\n    \"Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet.\n    Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen.\"\n\nAikakautemme väärää käsitystä täytyy minun syyttää siitä, että\njuomalauluna pidetään tämmöistä viinalaulua, joka neuvoo ihmisiä\nsuorastaan itsemurhaan. Vedestä ja luonnollisimmasta juomisesta tässä\nei puhuta sanaakaan. Oikea _juomalaulu_ alkaisi minun mielestäni näin:\n\n    \"Sua lähde kaunis katselen\n    Likellä vettäsi.\"\n\nKunnioitettavat juopot! Jotakin on tehtävä nykyaikana vallitsevan\nyleisen juoppouden parantamiseksi. Ensimäinen askel siihen suuntaan\nolisi oikean nimen antaminen sekä niille, jotka rakastavat vettä\nenemmän kuin viinaa, että niille jotka rakastavat viinaa enemmän kuin\nvettä. Edellä olen todistanut että sana \"raittius\" olisi muutettava\nsanaksi \"juoppous\". Mutta jos sitä katsotaan liian suureksi\nmullistukseksi, voisi \"raittius\" sanan asemesta käyttää sanaa\n_vesiahneus_, ja siihen merkitykseen, jossa nykyään käytetään sanaa\n\"juoppous\", sopisi sana _vesikauhu_.\n\nTätä asiaa pyydän maamme raittiusseurojen ja raittiuslehtien ottamaan\nsuosiolliseen huomioonsa.\n\n\n\n\nRAKKAUS JA ESIMERKKI RAITTIUSRIENNOISSA.\n\n\n    \"Raittiuslupaus on hieno perkeleen paula omien tuntojemme\n    raskauttamiseksi. Fariseusten hapatuksesta varjele meitä,\n    laupias Jumala!\" (Rovasti Grönberg Vaasan pappein kokouksessa.)\n\nEi kaikissa romaaneissakaan puhuta niin paljon rakkaudesta kuin\nnykyiset vesiperäiset herrat siitä puhuvat. Minun pitää mennä\nraittiusseuraan, jos en ole juoppo, _rakkaudesta_ lähimaistani kohtaan.\nEn saa antaa lähimäiselleni ryyppyä, kun hän tulee pakkasesta, jos\nhäntä rakastan j.n.e.\n\nTäydellisemmin vielä \"rakasti\" se mustalainen hevostaan, joka ei sille\nantanut ruokaakaan. Jos meidän muijamme meitä oikein rakastaisivat,\neivät he koskaan panisi keittoa tulelle, sillä moni on syömällä\nturmellut vatsansa. Jos tätä asiaa oikein tutkii, täytyy sanoa, että\nuseimmat ihmiset ovat kuolleet vatsatauteihin, jotka on syönnillä\nhankittu.\n\nSanotaan, että _esimerkin vuoksi_ minun pitäisi heittää ryypyn otto\npois.\n\nTodellakin. Kuka ei tuntisi suurta kiusausta, nähdessään kuinka\njuopunut jätkä makaa rapakossa tahi kiljuu pitkin katuja? Mikä\nviehättävä esimerkki!\n\nRaittiuslehti \"Aamun airut\" sanoi kerran, että raittiussaarnaajoiksi\nparaiten sopivat _entiset_ juopot. Mutta jos asian ottaa todelliselta\nkannalta, niin vielä paremmin saarnaavat raittiutta _nykyiset_ juopot.\nHe eivät tarvitse mitään tekstiä, ei mitään \"rakkautta\", heidän\ntarvitsee vaan näyttää itsensä oikein elementissään. Entiset juopot\nvoivat korkeintaan vedota punaiseen nenäänsä. Mutta kun näkee miehen\nrapakossa, voi olla vakuutettu, että tuo mies on todellakin juoppo, ja\nettä sinne se viina miehen viskaa.\n\nJos siis rakkaus lähimäiseen on pääasia ja määrää, mitä meidän on\ntehtävä, mitä ei, on minusta selvintä ja paraiten vaikuttavaa, että\nraittiusluennot järjestetään edellä viitattuun suuntaan. Luennon\npitäjiksi sopii valita joku todellinen juoppo. Hänelle ei tarvitse\nantaa käytettäväksi vanhoja luentoja, vaan litra viinaa. Ja hän puhuu\nselvästi, innokkaasti ja vakaumuksesta. Semmoinen saarna vaikuttaa\nkuulijain tuntoon paljoa tehokkaammin kuin virstaa pitkät luennot.\n\nNykyään kun aika on rahaa ja kalliimpaa kuin viina, olisi tämä tapa\nhyvin edullinen kuulijoille eli katselijoille. Siten tulisi\nraittiusasia ajetuksi draamalliseltakin puolelta. Tähän asti on siitä\npuhuttu vaan uskonnolliselta, taloudelliselta ja terveysopilliselta\nkannalta. Naiskysymyskin pääsi vasta oikein vauhtiin, kun näytelmätaide\ntuli avuksi. Mitkään luennot eivät voisi tehdä sitä vaikutusta kuin\nNoora ja Homsantuu. -- Halukkaita luennonpitäjiä ei suinkaan tulisi\npuuttumaan.\n\nPaljas rakkaus ei tässä maailmassa saa suuria aikaan, jos sitä ei\nkäytetä järjellisellä tavalla.\n\nKerran Helsingin markkinoilla vietiin putkaan yhtenä päivänä 70\nraittiusapostolia, jotka esimerkillään näyttivät, miten ihminen voi\nväkeviä juomia väärinkäyttää ja mihin poliisi semmoisen ihmisen vie.\nSen yleisön, joka markkinoilla kävi tämän päivän kuluessa, voi laskea\nvähintään viiteentoista tuhanteen. Kutakin heistä riitti siis katsomaan\nja kuulemaan niin lukuisa yleisö, että sitä saattaisi jokainen\nraittiusluennon pitäjä kadehtia. Että näiden seitsemänkymmenen esitelmä\ntodella vaikutti terveellisesti, sitä todistaa se seikka, että\nseuraavina päivinä siitä sai lehdissä lukea ei kiitoskirjeitä, vaan\nsurullisia mietelmiä. Heidän esimerkkinsä siis ei viekotellut muita\nihmisiä juomaan, vaan kirjoittamaan juoppoutta vastaan.\n\nKumpiko siis oikeastaan osottaa suurempaa rakkautta lähimmäistään\nkohtaan, juoppoko vai raitis? Molemmat rääkkäävät ruumistaan --\nrakkaudesta kai -- ja juoppo maksaa vielä humalasakot, makaa yönsä\nputkassa ja potee kohmelot, ollaksensa muille varoittavana esimerkkinä.\nSillä rakkaus on väkevä.\n\nEntä se esimerkki sitte?\n\nJos lähimäiseni vatsa ei siedä potaattia, täytyykö _minun_, rakkaudesta\nhäntä kohtaan, lakata potaattia syömästä?\n\nKun Kain sanoi: \"Olenko minä veljeni vartija?\" ajatteli hän aivan\noikein. Hänen kaltaisestaan miehestä ei ollut nuoremmalle holhojaksi\neikä esikuvaksi.\n\nYhtä vähän kelpaa raittiusmiehen nimellä kulkeva salajuoppo\njärkimiehelle esimerkiksi kuin sekin joka rehellisesti rötköttää\nkatuojassa.\n\n\n\n\n\"SANANEN\" SYÖTÄVISTÄ SIENISTÄ.\n\n\nMinä toivon, että teillä on jotenkin selvä käsitys sanasta _syötävä_.\nSe ei merkitse samaa kuin \"sen syötävä\", sillä _se_, josta tässä\nsananparressa on kysymys, ei tiettävästi syö sieniä. Mutta en minä\ntarkoita sitäkään syötävää, jota mainitaan laulussa:\n\n    \"Kom, kom, min lilla _syötävän_,\n    Viska tanssaa suullen hyppijän\",\n\nsillä syötävä tässä tarkoittaa ihmistä -- ja niitä, jotka ihmisiä\nsyötävänä pitävät, sanotaan ihmissyöjiksi eli kannipaaleiksi.\n\nSivumennen sanoen ei Suomessa nykyään voi ihmissyöjinä pitää muita kuin\nkärpäsiä y.m. itikoita, sillä sudetkin ovat alkaneet taipua\nsivistyneempiin elämäntapoihin. Siitä saamme sekä me että sudet kiittää\nvenäläisiä sudenajajia, jotka tulella ja miekalla ovat levittäneet\nsivistyksen valoa heidän keskuudessaan. Suomalaiset itse ovat saaneet\ntuli- ja miekkasivistyksen ruotsalaisilta. Kuitenkin sanovat\nkirjanoppineet, että sivistyksemme perustuu aasialaiselle pohjalle.\nPaljoa suuremmalla syyllä voidaan nyt väittää, että susiemme sivistys\non kotoisin Aasiasta.\n\nJoku itseviisas voisi ajatella, ettei susien sivistysoloilla ole mitään\ntekemistä syötäväin sienien kanssa. Enkä minäkään uskalla väittää, että\nsudet jo olisivat oppineet syötäviä sieniä arvossa pitämään. Mutta ei\nole mitään syytä ajatella, etteivät he lähimmässä tulevaisuudessa\ntulisi käyttämään hyväksensä tätä \"terveellistä ja helposti sulavaa\nravinto-ainetta.\"\n\nMinä en ole mikään erinomainen susien ystävä, mutta lähimäisen rakkaus\nvaatii minua lausumaan sen toivomuksen, että sudet tyytyisivät vähemmän\nvaaranalaiseen ravintoon kuin ihmisen lihaan.\n\nEdellä sanoin sieniä \"helposti sulavaksi\" ravintoaineeksi. Sitä en\ntehnyt ihan ajattelematta, vaikka sienien sulamisesta kyllä voi olla\neri mieliä. Ainakin sulavat sienet vähän toisella tavalla kuin lumi ja\njää. Kovilla sateilla ei sienissä huomaa sulamisen oireitakaan. Ne\npäinvastoin kasvavat ja lisääntyvät sitä paremmin, mitä enemmän sataa.\nMutta poutasyksyinä, semmoisina kuin esim. tätä kirjottaessa, ovat\nkaikki sienet sulaneet jo ennen puhkeamistaan ylös maan pinnasta.\n\nSadesyksyinä, kun sienet eivät metsässä sula, sulavat ne vatsassa. Ja\npoutasyksyinä, kun ne eivät sula vatsassa, sulavat ne kaiketi metsässä.\nSienet siis sulavat molemmissa tapauksissa, ja ovat sentähden helposti\nsulavaa ravintoainetta. Joka oli todistettava.\n\nSyy, joka minut oikeastaan saattoi tästä asiasta puhumaan, on se, että\nyleisö luopuisi pitämästä tavallisia _pesusieniä_ eli \"vamppuja\"\nsyötävien sienien joukkoon kuuluvina. Eivät näet sanomalehdet kaiken\nkarvaiset ja kokoiset ole minun eläissäni ennen pitäneet niin suurta\nhuolta sienien syömisestä kuin juuri tänä vuonna, jolloin ei kovien\npoutain tähden muita sieniä ole saatavana kuin pesusieniä. Ne tosin\nvahvasti saippuoituina voisivat mennä liukkaasti alas, mutta mikään ei\nestä niitä nousemasta yhtä liukkaasti takaisin.\n\nSienien kerääminen on hauskaa ja terveellistä ajan viettoa ja varsin\nhyvää voimistelua kuivana poutasyksynä. Minä haluaisin nähdä sitä\nmiestä tai naista, joka 30 neliökilometrin alalta poutasyksynä löytää\n30 syötävää sientä kasvamasta.\n\nSentähden: kootkaa sieniä talveksi! Älkää jättäkö tätä terveellistä ja\nhelposti sulavaa ravintoainetta metsien sulatettavaksi!\n\n\n\n\nANOPPIEN PUOLESTA.\n\n\nJos tässä syntisessä maassa olisi ritarillisuutta läheskään yhtä paljon\nkuin siinä on kataluutta ja halpamaisuutta, niin eipä vainottaisi\ntäällä viattomia olentoja, jotka eivät koskaan ole yrittäneetkään\nitseään puolustaa.\n\nEi ole maassa, ilmassa eikä vedessä -- lukuun ottamatta lentokalaa --\nyhtään olentoa, pientä eikä suurta, ketä niin onnettomasti\nahdistettaisiin, pisteltäisiin ja salaisesti ammuttaisiin kuin\n_anoppimuoreja_. Ellei yleisö tuntisi suurta nautintoa anoppien\nvainoamisesta, niin ilmestymättä olisivat jääneet kaikki romaanit ja\nnäytelmät -- tahi ainakin melkein kaikki.\n\nMutta oletteko koskaan nähneet miestä tai naista, jota olisi haluttanut\nryhtyä anoppeja puolustamaan? Tuskin.\n\nSentähden olen katsonut pyhäksi velvollisuudekseni ottaa anoppimuorit\nlähemmän tarkastuksen alaiseksi ja menetellä heitäkin kohtaan\ntasapuolisesti.\n\nJos todella niin on, että minä olen ihan ensimäinen mies, joka aion\npuhua pari sanaa anoppien eduksi, niin onpa se vähän kummallista.\nVuosituhansia on kulunut ensimäisen anoppimuorin, Evan, Aatamin vaimon,\najasta, -- ja juuri tätä yhteistä anoppiamme Eevaa on parjattu enemmän\nkuin ketään muuta maan päällä -- kenties sen allakin -- eikä ole kukaan\nritarillinen Aatami noussut häntä puolustamaan. Ei ole ollut\nihmiskunnassa niin paljon \"vanhaa Aatamia\". Muut anopit, nuorempaa\njuurta, ovat tähän asti samaten saaneet mennä hautaan, löytämättä\nyhtään rehellistä sydäntä, siksi ritarillista, että se olisi sykkinyt\noikeutta heillekin.\n\nTämä seikka on minusta niin eriskummainen, että sietää tutkia syitä\nsiihen.\n\nMiksi anopit itse ovat olleet niin vaiti tässä asiassa, vaikka anoppeja\nluullakseni ei juuri vähäpuheisuus vaivaa? -- Kirjoissa aina puhutaan\n_pahoista_ anopeista. Se anoppi, joka semmoisia puolustaisi,\ntunnustaisi suoraan itsensä \"pahaksi\" anopiksi. Mutta se ihminen ei ole\npaha, joka pahuutensa tuntee ja tunnustaa. Sentähden ovat anopit\njättäneet sen tekemättä.\n\nMiksi eivät anopit ole kyhänneet romaaneja ja näytelmiä, joissa\nanoppimuorit kuvattaisiin vanhan puoleisiksi enkeleiksi, jotka tähän\npölyiseen ja tupakansavuiseen maailmaan liehtovat henkäyksiä paratiisin\nruusuisilta mättäiltä? -- Naiskirjailijat ovat vasta uudemman ajan\nkeksinnöitä, ja heillä on näihin asti ollut muutakin työtä: kuvata\nmiesten huonoja tapoja ja heidän intoansa pitämään naista orjuudessa.\nEn toki tiedä, olisiko yhdenkään anopin mieleen juolahtanut kuvata\nitseään vävypoikansa orjaksi. Mutta onhan anopillakin \"oikeus ottaa\niskuja ja antaa iskuja\", ja jos he oikein todenteolla ryhtyisivät meitä\nmiehiä kirjallisesti kurittamaan, käyttäen luonnonomaisia apukeinojaan,\nniin varmasti he pian saisivat kaikki muut vaikenemaan.\n\nVielä on selitettävä se seikka, miksi eivät miehet ole ottaneet tätä\nolentoa tieteellisesti tutkittavaksi. Semmoinen tutkimus ihan varmaan\nolisi tuonut ilmi muutamia valopuoliakin anopeissa. Tiedemiehet kyllä\ntutkivat tähtiä pyörryttävässä kaukaisuudessa ja villiä petoja Afrikan\nkuumissa sisämaissa, mutta eivät koskaan omaa armasta anoppimuoriansa,\njoka on niin likellä heitä.\n\nAavistanpa että juuri tämä anopin _läheisyys_ on ehkäissyt kaiken\nsyvällisemmän tutkimuksen. Millähän tunteilla allakantekijä ojentaisi\ntähtikiikarinsa vasten anoppinsa särmäistä naamaa, löytääksensä\nkipenenkään taivaallista lemmen tulta hänen silmäkuopistaan? --\nMillähän keinolla luonnontutkija ottaisi selvän siitä, mitkä\nanoppimuorin syömähampaista ovat vaaralliset, mitkä aivan vaarattomat,\nja millähän tavalla hän asettaisi suurennuslasin alle anoppinsa\nsitkeäkuorisen sydämen, nähdäkseen edes vilahdukselta jonkun väreen\nlempeämmistä tunteista? -- Ei olisi hyvä ryhtyä näin perinpohjaisiin\ntutkimuksiin naimisissa olevan miehen. Eivät onnistuisi ne siltäkään,\njolla koskaan on vaimoa ollut. Vielä vähemmän siltä, joka koskaan aikoo\nsen saada.\n\nMutta onneksi ei allekirjoittanut kuulu yhteenkään näistä luokista\n[Tässä pistin pienen valheen. Mutta Liena ei ollut kuulemassa.], ja\nsentähden ei minun tarvitse tyytyä entiseen pintapuoliseen käsitykseen\nanopeista; käsitykseen joka ei suinkaan ole heille edullinen ollut.\nVoin monipuolisemman tutkimukseni johdosta mainita yhtä ja toista\nanoppimuorien arvon ylentämiseksi meidän ja koko ihmiskunnan silmissä.\nVahinko vaan, ettei Kaapro Jääskeläinen elänyt jo muutamia\nvuosituhansia tätä ennen.\n\nJoku ehkä odottaa, että minä tieteellisyyttä tavotellakseni tahtoisin\nerottaa tämän olennon -- anopin nimittäin -- muista siihen\nvivahtavista. Mutta minä en aio sitä tehdä. Minusta ei ole sopivaa\nmainita anopin kasvoissa ilmestyvää pyrintöä hienoon parrankasvuun,\neikä sitäkään että hän on varustettu harvempilukuisilla hampailla\nkuin muut nisäkkäät (mammalia). Ja että hän oston kautta voi\nhammasrakennustansa täydentää.\n\nPaljoa suuremmalla syyllä moni saattaa ajatella, että minulla jo\nalkaisi olla aika puhua suuni puhtaaksi ja ilmaista, mitä minulla ehkä\nvoisi olla sanomista anoppien kunniaksi. Tiedän, että moni tulee\nsuurella epäluulolla kohtelemaan jokaista lausettani siihen suuntaan.\nHe luulevat löytäneensä oikein noidutun pykälän, kun suoraan kysyvät\nminulta: \"Puhutko _kokemuksestasi_, mies? Oletko kokenut, minkä anoppi\nvoi miehelle tehdä?\"\n\nTämmöisiin kysymyksiin minä tyynesti vastaan, että minua ei ensinkään\n_haluta_ sitä kokea. Jos minä missään suhteessa voin elämääni\nonnelliseksi sanoa, on se juuri siinä, ettei minulla ole ollut\nsemmoista kokemusta.\n\nVielä suurempaa paatumusta osottaisi, jos jotakuta huvittaisi ajatella,\nettä minä olen ryhtynyt tähän anoppien puolustamiseen jossakin\nitsekkäässä tarkoituksessa. Esim. voittaakseni anoppimuorien erityisen\nsuosion. Mutta mahdotontahan minun on anoppien suosioon päästä. Sillä\nminussa ei olisi miestä pitämään tätä puolustuspuhettani yhdenkään\nanoppimuorin kuullen. Ei siis ole minun syykseni luettava, jos anopit\nhyvinkin päättävät pystyttää muistopatsaan haudalleni. Tullaksemme\nkäsittämään anoppien hyvät puolet muiden ihmisten rinnalla, on\nverrattava itseämme heihin tahi heitä itseemme. Tässä vertailussa\nkäymme monessa suhteessa tappiolle. Anopeissa ei huomata naissuvun\nyleisintä vikaa, sitä päävikaa, joka parhaimpiakin nuoria naisia\nhaittaa:\n\n1) Anopit eivät varasta eivätkä valloita miesten sydämiä.\n\nOn huomattava, että minä yleensä hyvin vähän tunnen nuoria naisia ja\nheidän vikojansa. Sen tähden en voi jatkaa tätä vertailua anoppien ja\nnuorien naisten kesken. Mutta me miehet, meissä on lukemattomia\nvarjopuolia, joista anopit ovat täydellisesti vapaat ja kirkastetun\npuhtaat.\n\n2) Anopeilla ei ole tapana panna palavia paperossin pätkiä\nkukka-astioihin.\n\n3) Ei ole kuultu yhdenkään anoppimuorin kadottaneen portinavainta.\n\n4) Ei ole havaittu anopeilla vähintäkään taipumusta pakkoluovutuksiin\nja muuhun vallankumoukselliseen toimintaan.\n\nKun tarkastelemme anoppien kansallistaloudellista merkitystä, tulemme\nnäkemään hämmästyttäviä asioita. Avioliitoista ei tulisi mitään, ellei\njoku olisi synnyttänyt ja kasvattanut avioliittoon aikovia. Siitäkin\npitävät anopit huolen, että jokainen kihlaus tulee aikanaan tiedoksi --\njos asianomaisilla ei itsellään olisi älyä kihlakorttien hankkimiseen.\nAvioliittojen harvalukuisuus näkyy anoppeja suuresti huolettavan. Ja\nsurkea asia se onkin. Sentähden kokevat anopit sitä auttaa, kertomalla\nkihloissa olevan ihmisiä, jotka tuskin ovat kuulleet toisistaan.\n\n5) Anoppeja saapi kiittää jokaisen uuden avioliiton syntymisestä.\n\n6) Anoppimuorien sydän on hyvin altis ottamaan osaa ihan syrjäisten\nihmisten kohtaloon.\n\nKovin paheksitaan anopin olemista perheessä; häntä pidetään kolmantena\npyöränä uusissa hyvissä kirkkokiesissä. Miehestä tuntuu ihmeen\nraskaalta palvella ja elättää vanhaa ämmää, vaikka muistettava olisi\nettä \"kissahan yksin saaliinsa syö.\"\n\nEräs suomalainen sananlasku kuuluu:\n\n    \"Kaksin on aina kaunihimpi,\n    Kaksin kaiketi parempi:\n    Kaksin on kalat vedessä,\n    Kaksin ilman lintusetkin,\n    Kaksin aidan seipähätkin.\"\n\nSen mukaan ei anopeilla olisi mitään oikeutta maailmassa olla, sitte\nkun hänen lapsensa on löytänyt toisen puoliskonsa. Mutta minä suuresti\nepäilen koko tuon sananlaskun totuutta.\n\nEttä minulla tosiaan on syytä epäilykseeni, osottaa lause:\n\n    \"Kaksin aidan seipähätkin.\"\n\nJoka on hyvää pystyaitaa nähnyt, tietää että ainakin joka toisella tahi\nkolmannella seiväsparilla on anoppimuori tukena. Muuten ei aita\npystyssä pysyisi. Samoin ei ole sanottu, että ihan jokaisella\nihmisparilla olisi anoppia. Mutta se tästä käy selväksi että:\n\n7) Anopit ovat ne \"yhteiskunnan tukeet\", jotka perhe-elämän ja isänmaan\npystyssä pitävät, niinkuin pönkät aidan.\n\nKahdella jalalla ei tuolikaan seiso, vaan kyllä kolmella. Ja jos missä\nsuksiparin näette, niin huomaatte myöskin likitienoilla sauvan, joka\nkulkee suksien varassa, kuten ainakin anoppi. Tarkemmin tutkien on\nluonnossa hyvin vähän anopittomia paria, ja ne jos tyystin poimisi,\nvoisi edellä olevan sananlaskun sijaan saada seuraavan:\n\n    \"Kaksin on aina kauheampi,\n    Kaksin kaiketi pahempi:\n    Kaksin on _kalossi-rähjät_,\n    Kaksin _tuohilöttösetkin_,\n    Kaksin rengin _rukkasetkin_.\"\n\nNämä ovat lähes ainoat auringon alla, jotka tässä suhteessa kelpaavat\nesimerkiksi ottaa. Harvalukuisuudellaan ja kurjuudellaan eivät ne voi\nkumota sitä yleistä luonnonlakia, että anopin pitää löytyä talossa.\n\nAnopin arvoa ei moni huomaa, ennenkuin anoppi on kuollut ja päästy\nhäntä perimään.\n\n8) Ei mikään olento voi kuolemallansa vaikuttaa enemmän hyvää kuin\nanoppi. Harvalle kaivattavat sukulaiset hautaa niin syväksi kuin\nanoppimuorille. Syvältä kaivamisen taito kuuluu maanviljelyksen alalle.\n\nSiis:\n\n9) Anopit edistävät maanviljelystä enemmän kuin muut kuolleet.\n\nKun anopin jättämä testamentti on avattu ja sen sisällys hymysuin\nluettu, pannaan vielä haudalle varoilta mahtava kallion lohkare. Ja\nvanhemmat kun kesällä sunnuntaisin käyvät sitä katsomassa, puhuvat\nlapsillensa liikuttavan kertomuksen isoäidin hyvyydestä. \"Ei hän\nkoskaan silmiä pestessä itkenyt; ei koskaan pannut paperossin päitä\nkukka-astioihin\" j.n.e.\n\nAnoppi ei ole ainoa olento, joka on kuolemaa varten luotu; ei ole\nainoa, jota eläissään toivotaan kuolleeksi, mutta jonka kuoltua\nsanotaan: \"hyvä on, että hänkin on olemassa ollut!\"\n\nHyvät ystävät!\n\nLuulen rehellisesti täyttäneeni lupaukseni puhua pari sanaa anoppien\neduksi. Mutta jos en sittekään olisi saanut teistä poistetuiksi\nsyntyperäistä kammoanne anoppeja vastaan, joka teitä naimisiin\nmenemästä estää -- \"niinkuin, sen pahempi, nyt usein nähdään ja\nkuullaan\" -- voin salaisuutena ilmaista teille keinon, kuinka pääsette\ntästä pulasta, vieläpä uskallatte puhua anopeista yhtä vapaasti kuin\nminä olen puhunut:\n\nJos se, joka uhkaa teille anopiksi tulla, on leski -- niinkuin anopit\ntavallisesti ovat -- voitte naida sen anoppimuorin.\n\n\n\n\nRITARILLISUUDEN PALKKA.\n\n\nEräänä aamuna, vähä senjälkeen kun edellä oleva anoppien \"puolustus\"\noli lehdessäni julkaistu, kuulin koputuksen ovelleni.\n\nLaskin tulijan sisään.\n\nHän oli nainen, laiha ja vanhanpuoleinen. Silmälasit hänen silmiään\npeittivät, vaikka melkein tarpeettomasti, sillä muutenkin vivahti hänen\nnaamansa kylliksi kaupungin kirjelaatikkoihin, joissa ei ensi\nsilmäyksellä erota muuta kuin suun. Jaloissa olivat ihka uudet\nkalossit, ja luultavasti sentähden hän ei niitä päästänytkään pois\njaloistaan.\n\n\"Onko se herra, joka kutsutan Kaarpo Jeskeleinen?\" kysyi hän minulta.\n\nTuo kysymys kyllä oli siksi huonoa kieltä, etten suinkaan olisi ollut\nvelvoitettu mitään vastaamaan. Mutta me suomalaiset olemme kiitolliset,\njos herrasväki osaa kieltämme edes rääkätä. Sentähden vastasin\nkohteliaasti:\n\n\"Sehän se on papin panema nimi mulla.\"\n\nVieras otti poveltansa sanomalehden, joka näytti minusta hyvin tutulta.\n\n\"Tietekö herra Jeskeleinen, Te on haukunut anopit tesse? Tietekö herra\nJeskeleinen: _mine_ myös kutsutan anoppi?\"\n\n\"En minä mikään herra ole. Eikä ole koko Jääskeläisen suvussa herroja\nmuitakaan, jos minusta ei ehkä tule.\"\n\n\"Mine on anoppi, kuuleko Te?\"\n\n\"Terveenäpä ne on korvat... Paljonko ne nykyjään ottavat tuommoisilla\nkalosseilla? Lienalle sietäisi...\"\n\n\"Puhukan teme asia! Te on tekenyt pilkka anopeista. Onko Teile\nomatunto?\"\n\n\"Liehän noita kaksikin\", vastasin minä ja asetin molemmat nyrkkini\nniin, että anopin ei ollut vaikea nähdä niitä.\n\nMutta vanha nainen pisti kätensä johonkin koloon monipoimuisessa\nhameessaan ja veti esille -- revolverin.\n\n\"Te teke tili nyt! Onko Te nekenyt 'Töömeehen vaimo'? Minna Canth on\noppetannut, kuinka me otta se oikkeus.\"\n\n\"On noita työmiehen akkoja nähty, vaan harvoja silmälasit päässä.\"\n\nTuntui se vähän oudolta, kun revolverilla uhattiin. Olisin kenties\nhiukan pelännytkin, mutta entuudestaan olin varma, ettei vaimoväki saa\nrevolverilla sattumaan. Liena ei ole kertaakaan saanut käymään, kun on\nruokapöydässä koettanut minua potaateilla pommittaa.\n\n\"Eikö Te tunte yhtiken katumus? Mite Te on tarkotannut, kun Te on\nhaukunut anopit?\"\n\nMinä koetin innostua. Niistin nenäni, otin asennon ja lausuin:\n\n\"Kiittämätön aikakausi! Minä olen uhrannut nuoruuteni voiman,\npuhetaitoni ponnen, unohtanut kalliin Lienani ja noussut puolustamaan\nanoppien sorrettua sukua...\"\n\n\"Te pitte suu kiini, taikka mine antta tulla yks skotti\", huusi hän\näänellä, joka sai Lienan liikkeelle kyökin puolelta.\n\nVarjele pois, minkä pöllyn se Liena anopille antoi!\n\nMinutkin vielä ohimennen kylvetti hyvänpäiväisesti -- koska muka panen\ntoimeen lemmenkohtauksia \"ihan hänen nenänsä alla, vihityn vaimon.\"\n\n\n\n\nMIKSI MINUSTA TULI TUPAKKAMIES.\n\n\nKaiketi te muistatte, kuinka Caesar sanoi, kun hyppäsi ojan yli? Hän\nsanoi: \"Arpa on heitetty!\"\n\nJotkut ehkä tietävät senkin, kuinka Vänni sanoi, kun vihiltä pääsi? Hän\nsanoi: \"_Tupakka_!\"\n\nJokainen tietää, mikä mies Caesar oli, mutta harvoilla on käsitystä\nmeidän Vännistä. Se osottaa yksipuolista klassillisuuteen menemistä\nmeidän opinnoissamme ja epäkansallisuutta riennoissamme etteivät kaikki\ntunne Vänniä, vaikka hän on tosi suomalainen mies.\n\nKerran markkinoilla minä hänet tapasin. Hän oli näköjään muuten kuin\nkaikki vaimosta, eli erään papin sanoen, \"apinjasta\" syntyneet, paitsi\nettä hänen hampaansa olivat ruskeat, ja hänen suupielistään voi\narvella, että hän oli syönyt lakritsaa. Mitä hampaihin tulee, todisti\nniiden väri vaan, etteivät ne olleet ostetut. Hänen suupielensä taas\nerottivat hänet siitä sukupuolesta, jota -- joskus suottakin --\nsanotaan \"kauniimmaksi.\" Jos joku humalainen herrasmies kuitenkin olisi\nluullut häntä tytöksi ja suudellut häntä suupieliin, niin ei hän olisi\ntehnyt sitä monta kertaa.\n\nTässä on pieni huomautus nuorille palvelustytöille, jotka myöhään\niltasella palaavat asioiltaan kaupungilta. Jos heillä olisi\ntupakkapurus suussa, kun herran retkut heitä ahdistelevat, niin\nsaisivat he huoleti tarjota suunsa suudeltavaksi. Kun humalainen\nherrasmies saa semmoisen muiskun, luulee hän suudelleensa isäänsä ja\npötkii häpeissään pois.\n\nMuuten näytti Vänni kauniilta mieheltä -- tahi ei juuri \"kauniilta\"\nvaan \"intressantilta\", niinkuin Herman Bang Helsingin naisista.\n\n\"Terve, terve! Tehän kuulutte olevan Vänni?\"\n\n\"Juu -- panisitkos tupakan?\"\n\n\"Kiitoksia! Minä en polta.\"\n\nVänni huokasi ja katsoi säälivästi minuun. Sitte hän sanoi\nkyynelsilmin:\n\n\"Nuorukainen, sinä kuolet pian! -- Mulla on veli, joka kitui\nrintatautia neljäkymmentä vuotta ja tupakalla hän eli. Mutta sitte\nkielsi tohtori hänen tupakoimasta, ja sen jälkeisellä viikolla hän ei\nenää huolinut tästä maallisesta tupakasta. Hän oli enkelien luona.\"\n\n\"Tupakkaenkelienkö?\"\n\n\"Ei, vaan taivaassa. Hänellä oli puhdas sydän, vaikka hänen hampaitaan\nsanottiin keltaisemmiksi kuin minun.\"\n\n\"Tupakka surmasi veljenne. Monen muunkin se on saattanut liian\naikaiseen hautaan.\"\n\n\"Päinvastoin\", sanoi Vänni. \"Minä olen nähnyt ihmisten kuolevan,\nennenkuin ovat täyttäneet neljää vuotta ja tuskin äidin rinnoilta\neronneet, vielä vähemmän päässeet tupakan makuun. Mutta ei _yksikään\ntupakkamies_ ole kuollut niin nuorena.\"\n\n\"Mutta se on niin ruma tapa.\"\n\n\"Jääskeläinen, minä tunnen sinut\", vastasi Vänni. \"Sinä olet kansan\nmies. Minkätähden kansallispukuja pidetään? Senkötähden että ne ovat\nkauniit? -- Ei, vaan sentähden että ne ovat kansalliset. Samoin on\ntupakan nautinto kaunis tapa, sentähden että se on kansallinen.\"\n\n\"Mutta kuitenkin...\"\n\n\"Mitä mutta? Olisiko tupakkaenkeliä, ellei olisi tupakkaa? Ja mikä\nolisi maailma ilman tupakkaenkeliä? Murheen laakso! Kuinka\nihmeellisesti tupakka varjelee kaikista taudeista, ja kuinka pian\nihmiset kuolevat, elleivät saa tupakkaa, niinkuin näet minun\nonnettomasta veljestäni. Jos Eeva olisi Aatamille antanut tupakan eikä\nomenaa, emme kuolisi koskaan.\"\n\nSilloin minä panin tupakan -- ja elän vielä.\n\n\n\n\nPUOLEN TUOPIN PULLO.\n\nYksinpuhelu siltä ajalta kun viinanmyynti pullottain kiellettiin.\n\n\nMe olimme kahden kesken, minä ja viinapullo. Me olimme kävelleet\nkaupungilla ja sitte yhdessä tulleet kotiin.\n\nTäytyy sanoa, että minä olin ollut melkein lapsekas tänä päivänä.\nTunsin ihmeellistä vetoa ja rakkautta tuohon mustaan mieheen, rakkautta\nniin palavaa, että olisin suudellut häntä vaikka keskellä katua. Olen\nnähnyt tyttöjä suudeltavan kadulla, olen nähnyt vanhempain ihmisten\nsuutelevan toisiaan julkisilla paikoilla, rautatieasemalla y.m., mutta\nviinapulloa on kielletty suutelemasta kadulla, porttikäytävissä ja\npihamaallakin ilman talonomistajan luvatta.\n\nMinä kysyn, missä on oikeus? Mihin perustuu tämmöinen sorto\nyhteiskunnan kaikilla aloilla? -- Hevostani saan minä suudella keskellä\nkatua ja kalossiani vaikka kirkossa, mutta pulloani, joka on minulle\ntuhat kertaa rakkaampi kuin nämä kaikki -- sille en saa suukkosta antaa\nmuuten kuin salaa, omassa huoneessani tahi ystäväin lukituissa\nsuojissa.\n\nKuitenkin on minun rakkauteni tähän pulloon niin puhdas kuin puhtain\nkulta, niin kirkas kuin sähkövalo Sinebrychoffin tontilla. Silloin en\najattele silliä enkä leipää, kun minulla on seurassani pullo.\n\nMinä en tarkoita tällä rommipulloa enkä pihkaista olutta, vaan\nkristalli-kirkasta viinaa. Sitä puolen tuopin pulloa minä tarkoitan,\nsitä ihmiskunnan hyväntekijätä, jota raittiussaarnaajat sanovat \"Suomen\nkansan pahimmaksi viholliseksi.\" Mutta istuisipa nyt seurassamme\nkolmantena joku raittiussankari, niin minä käsi sydämellä kysyisin\nhäneltä: \"Onko tämä vihamies -- tämä, jonka katse on niin ystävällinen\nja kirkas ja jonka huulilla aina on autuuden hymy?\"\n\nSinä vainottu puolen tuopin pullo! Älköön yksikään katkeruuden kyynel\nhimmentäkö silmäsi kirkkautta. Jos myrskyisen aikakautemme turmeltuneet\nhenget pääsevät voitolle; niin muista että kaikkea hyvää on maailmassa\nvainottu, kaikkea suurta on tallattu ihmisten syntisiin jalkoihin. Jos\nhe sinun sijaasi panevat oluen tahi suuta kirveltävän rommin, jos he\nsinun kirkkaan sisältösi vangitsevat viiden kannun leiliin, niin\nkuolkaamme yhdessä me, jotka yhdessä eläneetkin olemme. Mutta onneton\nse kansa, joka esi-isäinsä yksinkertaisista tavoista luopuu. Millä se\nrakentaa rautatiet, millä koulut ja kirkot, jos se hylkää puolen tuopin\npullon?\n\nVaihdelkoot ajanjaksot, pääskööt valloilleen sorto ja vääryys, mutta\naina olemme ystäviä me kaksi ja ystävinä kuolemme. Suudelkaamme siis,\nja maa ja taivas veisatkoon:\n\n    \"O sinä kirkas ja makia,\n    Tule tänne syntisten takia!\n    Sä, joka sairaatkin parannat,\n    Etkä terveillekään pahaa tee.\n    Astu alas maailmaan,\n    Meidän pojan mekkoon ja paitaan!\n    Klung, klung, klung!\"\n\n\n\n\nONNETON KYYTIMIES.\n\n\nOnneton kyytimies oli tässä tuiskujen aikaan eräällä matkustavaisella.\n\nKun jättää kiroukset y.m. väkisanat pois, puheli hän Rautavaaran kautta\nkulkiessa melkein näin:\n\n\"On tämäkin ihmisten rypysija, tämä Rautavaara! Ei mitään muuta kuin\nsaloa, synkkää saloa vaan. Ei ihmisasuntoa, ei sitä paikkaa, missä\nvoisi levähtää, ei kaivoa tienpuolessa, missä hevosta juottaa. Ei muuta\nkuin susia ja karhuja ja rosvoja.\"\n\nKun Rautavaaran rajalle tultiin, hän riemuitsi, että viimeinkin\npäästiin niistä ijankaikkisista saloista, eikä luvannut elämänsä\npäivinä Rautavaaralle palata, jos mitenkään pääsee kiertämään sitä\nseutua.\n\nAjettiin sitte Kaavin kautta Nilsiään. Siellä ei ollut saloja, vaan\nviljeltyjä maita, aidat kahden puolen tietä. Nyt kun hevonen kahlasi\nkorviaan myöten hangessa, puheli hän tähän suuntaan:\n\n\"Jo nämä ovat kulkupaikkoja, nämä kujoset! Polttaneet varsin aikain\nkaikki mäkensä paljaiksi, että tuuli oikein ahtaisi aitain välin lunta\ntäyteen. Olisivat polttaneet nuokin aidat! Sitte ei olisi tuommoisia\nnietoksia. Ihmisten kiusaksi asettelevat aitojaan. Toista oli\nRautavaaralla, siellä ei ollut aitoja, vaan tie oli hyvä ja tasainen\nkuin lattia.\"\n\nOltiin vihdoin pääsemässä Juan tehtaalle. Tie kulki peltojen halki, ja\njälet olivat tuiskunnet umpeen. Aitoja ei enää ollut. Tien paikkaa\netsiessään keventi hän sydäntään tämmöisillä puheilla:\n\n\"Kun eivät pane edes aitoja tiensä viereen, ei yhtä seivästä, että\nihmiset tietäisivät, mistä ajaa! Varsinko ne tahtovat matkustavaisia\neksyttää hukkumaan heidän peltoihinsa? Ne ovat tehtaalaisia! Pitävät\ntiensä ilman aitoja! Onko se ihmisten tapaa? Koskeen joutaisivat\npatoineen ja pannuineen. Kaavilla toki osasi ajaa, kun olivat aidat\nkahden puolen tietä.\"\n\n\n\n\nYHDEN VANHAN POJAN MALJAPUHE, yhdellä rekiretkellä, jonka\n\"vanhat pojat\" tekivät ulos yhdestä kaupungista.\n\n\n\"Luomisen herrat!\n\n\"Tervehdän teitä, te jalot sankarit; te joiden korvia ei ole särkenyt\nminkään öisin vinkuvan veivittömän posetiivin säveleet; te joille ei\nmikään maitohampainen suu ole koskaan sanonut: 'pappa nam-nam!' -- te\njotka ette koskaan ole tarvinneet maksaa toivorikasten poikienne\nkapakkavelkoja; te joita ei itse avioliiton nerokas keksijä ole saanut\nosakkaiksi yhtiöönsä! -- Avioliiton keksijä ... niin -- ainoa, joka ei\nole ottanut patenttia keksinnölleen. Ja se keksintö on kuitenkin\nhankkinut leivän useammalle ihmiselle kuin mikään muu: miljoonille\nvaimoille ja lapsille, jotka eivät olisi muuten voineet tulla toimeen.\n\n\"Rakkaat ystävät -- herroja minä tarkoitan. Nämä toiset, hevoset\nnimittäin, eivät suvainneet tulla sisään. Eivätkä he oikein tänne\nkuuluisikaan. Sillä minun ymmärtääkseni ei meitä mikään niin suuresti\nmuistuta avioliiton kirouksesta kuin nämä hevoset. Mies on hevonen,\nvaimo on reki: mutareki, lumireki tai oikein kivireki -- taikka karhi,\ntuhatpiikkinen sikinsokinkarhi.\n\n\"Niinkuin hevosella on neljä jalkaa, niin on avioliitossakin neljä\njalkaa. Mutta avioliitolla ovat pahemmat jalat kuin hevosella. Hevosen\njalat eivät tavallisissa oloissa toki potki toisiaan, mutta avioliiton\njalat kyllä taipuvat siihenkin ja moneen muuhun. Välistä voivat nämä\njalkaparit olla hyvin kaukana, penikulmien päässä toisistaan; välistä\ntaas hyvinkin lähekkäin.\n\n\"Hevosella ei ole yhtään kättä; avioliitolla ei myös ole yhtään kättä\n-- tarkoitan semmoista kättä, joka voisi tarttua lasiin. Sillä jos\naviomies sen tekisi, niin mistähän sitte saataisiin hakea perheen\n_kastrullia_? Muutamia jäännöksiä ehkä löytyisi miehen päästä. Ja sitte\nei voitaisi keittää ruokaa moneen aikaan.\n\n\"Ajatelkaa aviomiestä, joka tulee kotiin sillä tuulella että näkee\nesineet monen kertaisina, näkee kolme -- neljä -- viisi vaimoansa ja\nniillä kaikilla kastrullin kädessä! Ajatelkaa vielä, että sitte\naamusella yksi vaskiseppä takoo miehen päätä ja toinen korjaa\nkastrullia!\n\n\"Täällä monen virstan päässä kaikista kastrulleista ja kaikista\naviovaimoista voipi näin kauheita asioita ajatella ja niistä puhua.\nTäällä voimme näyttää, että _meillä_ on kädet, jotka voivat tarttua\nlasiin; osottaa ettemme ole aviomiehiä emmekä hevosia. Sydämestäni\nsoisin, että näiden maljaimme kuorena olisi kastrulli, voidaksemme\noikein näyttää, mitä me _täällä_ uskallamme.\n\n\"Eläkööt naimattomat!\"\n\n\n\n\nKAHDEN SUUTARIN RAKKAUS.\n\n\nLehteni ilmestymispäivän jälkeen tuli toimistoon nuori mies, joka sanoi\nolevansa Jooseppi Nahkanen, suutarin ulosoppinut, ja tietävänsä\nsenverran maailmasta kuin joku toinenkin.\n\n\"Sitä ei voi epäilläkään. Jos tahdotte ilahuttaa tiedoillanne lehtemme\nlukijakuntaa, niin olkaa hyvä -- tässä on paperia ja kynä.\"\n\n\"Ei, en minä sitä varten!\" Hän otti lehden taskustaan ja näytti sitä\npaikkaa, jossa puhuttiin viime sunnuntaisista seuranäytelmistä.\n\n\"Tästä on jätetty pois!\"\n\n\"Mikä?\"\n\nVähitellen tuli selville, että illan kuluessa oli perälehterillä\nkulkenut eri näytelmä yhtä rintaa lavalla esitetyn kappaleen kanssa.\nSiinä oli veli Jooseppi ollut yhtenä henkilönä. Mahdotonhan toimittajan\noli sitä tietää. Mutta nyt katson velvollisuudekseni kertoa sen\nsisällyksen pääpiirteissään.\n\nSe oli murhenäytelmä. Jooseppi Nahkasella oli morsian, erinomaisen\nkaunis sekä sisästä että päältä, oikein ihme ihmisten seassa. Mutta\nJoosepilla ei ollut rahaa. Eikä Joosepin veljelläkään ollut sitä. Veli\npalveli soittokunnassa. Tämä veli oli saanut vapaapiletin näytelmään.\nSemmoisia annettiin soittajain käytettäväksi, kun he eivät tahtoneet\nmaksua soitostaan.\n\nNäin hymyili onni Joosepille. Veli antoi hänelle pilettinsä, Jooseppi\nvei sen Liisalleen. Liisalle se maksoi suutelon.\n\nNäytelmä oli jo aluillaan, kun Jooseppi tuli näytelmähuoneelle. Hän oli\nkäynyt Liisaa tapaamassa, mutta Liisa ei enää ollut kotona. Oli jo\nmennyt, luullen ettei Jooseppi tulekaan. Jooseppi oli myynyt liivinsä,\njoten sai piletin hinnan. Ei hän juuri olisi pitänyt sinne menemisellä\nväliä, mutta pelkäsi Lestisen Kustia, joka myös näytti toivovan Liisaa.\nPelkäsi että Kusti ehkä muuten käyttäisi tilaisuutta hyväkseen.\n\nOvella osti hän piletin perälehterille, sillä sinne oli Liisakin\nvapaapiletillään päässyt. Niin soittajaveli oli vakuuttanut.\n\nJoosepin piletissä oli numero 27. Urhoollisesti riensi hän\nperälehterille ja etsi tuota sijaa. Mutta kaikki paikat olivat täynnä.\nTuskin sopi sinne seisomaankaan. Vihdoin hän sai selville, missä sija\n27 oli. Siinä istui -- niin, siinä istui Liisa, kovin loukatun\nnäköisenä, vaikkei Jooseppi hänen sijalleen pyrkinytkään.\n\n\"Hyvää iltaa, Liisa!\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Mikä sulla on? -- Istu vaan! Enhän minä... Sentähden tulin tähän\nkatsomaan, kun minun piletissäni oli numero 27. Istu vaan!\"\n\n\"Sinun piletissäsi! Milloin sinulla on pilettiä ollut? -- Sillä tavalla\nilkiät pettää ja häv --\". Puhe keskeytyi kyyneleihin. \"Tuoss' on sun\npilettisi!\" Liisa heitti vihoissaan Joosepin antaman keltaisen\nvapaapiletin hänen eteensä lattialle.\n\nJooseppi ei tästä ymmärtänyt mitään. Hämmästyneenä kumartui hän,\nottaakseen Liisan heittämän lipun lattialta. Samassa nousi Liisa\nsijaltaan ja meni tiehensä, jonnekin sivulehterille.\n\nJooseppi istui hänen sijalleen ja koetti ajatella syytä Liisan\nvihaiseen käytökseen. Olisiko tuo saanut tietää, että hän oli myynyt\nliivinsä? Ei millään muotoa, sillä se tapahtui ihan hänen lähteissään,\neikä siitä tiennyt kukaan muu kuin ostaja, eräs torikauppias.\n\nHänen mietteensä keskeytti muuan, joka koetti tunkea häntä pois\nsijaltaan. Jooseppi katsoi ja näki, että se oli Liisan äiti, hänen\ntuleva anoppinsa.\n\n\"Minulla oli numero 27\", sanoi eukko.\n\n\"Kyllä minulla oli myös.\"\n\n\"Koetetaanhan mahtua tähän.\" Eukko työntäytyi rakoon ja Joosepille tuli\naika ahdas. Eukon silmistä näkyi, ettei hän uskonut Joosepilla olleen\nminkäänlaista pilettiä.\n\nLestisen Kusti oli valinnut toisen tien kuin Jooseppi -- toisen tien\nLiisan sydämeen. Hän koetti ensin voittaa äidin luottamuksen. Siinä\ntarkoituksessa oli hän nyt tuonut eukon näytelmähuoneelle. Itse oli\nKusti jäänyt alas tupakoimaan.\n\nMutta Kusti tuli, eikä kauan viipynytkään.\n\n\"Missä se on 27:s sija?\" kuuli Jooseppi Kustin kyselevän.\n\nJooseppi oli kuin hiilillä paistettava ahven, ihan pyörällä.\n\nKohta sai Kusti selville, että Jooseppi oli vallannut 27:nnen sijan.\nHänen vihansa julmistui. Liisan äitiä ei ollut tänne tuonut kukaan muu\nkuin hän, Kusti Lestinen, suutarin ulosoppinut ja kaikin puolin\nkunniallinen mies -- ja nyt oli Jooseppi tunkeutunut hänen tielleen.\n\n\"Kuules, Nahkanen! Minulla on 27:s sija.\"\n\n\"Mutta minulla ... kyllä se oli minullakin.\"\n\n\"Vai oli!\"\n\nKusti meni ovenvartijan luokse ja otti lippunsa, saadakseen oikein\nmasentavasti näyttää Liisan äidille, minkä arvoinen mies Jooseppi\nNahkanen oikeastaan oli.\n\n\"Tässä on minun lippuni. Näetkös numeroa?\"\n\nJooseppi ei tainnut mitään. Hän tiesi kyllä olevansa oikeassa. Mutta\nKusti todisti nyt hänen viekkaudella ja väkivallalla tunkeutuneen\nihmisten seuraan. Joosepin täytyi nousta.\n\n\"Olisit ostanut piletin\", pilkkasi Kusti, \"niin olisit saanut olla\ntäällä. Et olisi juonut sitä liivisi hintaa...\"\n\nEnempää ei Jooseppi kärsinyt kuulla. Hänen täytyi päästä pois. Anopin\nkuullen puhui liivin myynnistä!\n\nLestisen Kusti oli sattunut myymään liivinsä samalle torikauppiaalle\nkuin Jooseppikin, ja silloin oli hän saanut tietää, että Jooseppi oli\ntuonut sinne liivinsä vähää ennen.\n\nHeleä nauru soi Joosepin korvissa hänen lähteissään. Se ei ollut\n\"Pukkisen matamin\" nauru näyttämöltä, vaan Joosepin toivotun anopin.\n\nNyt kävi Jooseppi piletin myyjäin ja ovenvartijain kimppuun. Ensin\nnäytti hän heille Liisalle antamaansa vapaalippua ja kysyi:\n\n\"Mikä tämä on?\"\n\nEi kukaan tuntenut sitä miksikään.\n\nSitte sai hän tietää, että perälehterin lippuja oli myyty useampaan\nkertaan, niin että siellä nyt tuskin sopi seisomaankaan.\n\n\"Koetelkoot sovitellata!\" lohduttivat he itseään ja Jooseppia.\n\nJooseppi tunsi, että häntä oli katalasti petetty. Veli, tuo soittaja,\noli hänelle antanut lipun, jolla ei tehnyt mitään. Liisan oli täytynyt\nitsensä ostaa piletti. Sitte oli myyty sama sija Liisalle, Joosepille,\nLiisan äidille ja Lestisen Kustille. Kaikesta tästä sai Jooseppi yksin\nkärsiä.\n\nKostonhimo kiehui hänen povessaan. Aluksi päätti hän tappaa veljensä,\nsitte Lestisen Kustin ja sen torikauppiaan, piletinmyyjät,\novenvartijat, näyttelijät ja kaikki.\n\nUlos hän lähti viileään talvi-ilmaan. Se vähitellen jäähdytti hänen\ntulistunutta vertaan. Ehkä veli oli syytön; ehkä siinä kohden oli joku\nerehdys, joka voi kerran selvitä.\n\nMutta se ainakin oli varma, että rukkaset hän nyt Liisalta sai.\nIlmankos se vapaapiletti olikin keltainen!\n\n\n\n\nTAITEEN HARRASTUSTA ELI KETTUSEN KIHLAUS.\n\n\nNäinä päivinä arveli hra Antti Kettunen tehdä jotakin suomalaisen\nteatterin hyväksi. Kettunen oli sivistynyt mies, vaikka ei mikään\nkirjanoppinut -- kaksi luokkaa oli käynyt lyseota. Mutta sivistynyt hän\noli. Sen huomasi siitäkin, että hän aina piti keppiään takapuolellaan\npitkin selkää ja hyräili jokaisen vastaantulijan kohdalla, vaikka ei\nensinkään ollut laulumies.\n\nHra Kettusella oli muutamia vanhoja ystäviä porvarisäädystä, joita hän\nmonasti oli houkutellut suomalaiseen teatteriin. Mutta he olivat kovin\nsyvälle vaipuneet kauppa-asioihinsa, ja näytelmätaide ei heidän\nmielestään kuulunut niihin. \"Sellaiset hommat tietävät konkurssia\",\nsanoivat he ja näyttivät hyvin salaperäisiltä. Toiseksi sanoivat he,\nettä jos heidän jolloinkulloin täytyy olla naisväen seurana\nteaatterissa niin he aina menevät ruotsalaiseen, sillä sinne kokoontuu\nmuitakin liikemiehiä, ja nämä teaatterissa käynnit voi siten yhdistää\nasioimatoimiin. Mutta kuka suomalaisessa teaatterissa käy? Ei etevää\nporvaria yhtään; huonompaa yleisöä vaan, jolla ei ole muuta huvia\nteaatterista kuin paukuttaa käsiään ruumiinsa lämpimäksi. Ja\nnäytteleminen sitte -- se on vaan sellaista tuherrusta.\n\nHra Kettunen ei heitä suuresti vastustanut, sillä hän ei teaatterista\noikeastaan välittänyt mitään. Kävi suomalaisessa teaatterissa\nsentähden, että neiti Liina Lintunen myöskin kävi siellä. Ja\nluonnollista on, että hra Kettunen oli likellä neiti Lintusta. Toinen\nsyy siihen, ettei Kettunen näitä porvareja suuresti vastustanut, oli se\nettä hän oli erään kauppiaan vanhempi konttoristi -- sangen taitava ja\nluotettava virassaan -- ja hänellä oli raha-asioita usean liikemiehen\nkanssa, sillä tavalla nimittäin, että hra Kettusella ei ollut koskaan\nsaatavaa heiltä. Ja semmoiset raha-asiat masentavat vastustamisen\nhalun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHra Kettunen kysyi telefoonilla, onko kauppias Lindström kotona.\nKauppias Lindström tuli telefoonin luokse.\n\nLindström: \"Kenen kanssa minun on kunnia puhua?\"\n\nKettunen: \"Maanviljelijä Laitisen Pernajasta. Kuten kauppamies muistaa,\noli meillä tekeillä voikauppa talvella; olisi hinnasta sovittava.\"\n\nLindström: \"Paljonko Teillä on voita?\"\n\nKettunen: \"Valmiina kolmetuhatta kuusisataa kiloa, vähän päälle, ja\nerittäin talvivoit.\"\n\nLindström: \"Mitä aiotte vaatia?\"\n\nKettunen: \"Ehkäpä sopii kauppamiehen tulla tänä iltana suomalaiseen\nteaatteriin? Sinne tulee pari muuta voin omistajaa, ja näytöksien\nvälillä on meillä tilaisuus keskustella hinnasta.\"\n\nLindström: \"Hyvä, minä tulen.\"\n\nKettunen: \"Kiitoksia!\"\n\nSeitsemän muun kauppiaan kanssa oli hra Kettusella aivan sama\nkeskustelu.\n\nKun hra Kettunen tuli teaatterille, istui kauppias Lindström jo eräässä\nsyrjähuoneessa. Oli hyvin ymmärtäväisen näköinen, kun hra Kettunen\nkyseli, kuinka hän nyt on päättänyt tulla suomalaiseen teaatteriin,\nvaikka on aina ennen pannut vastaan.\n\nHra Lindström ei viitsinyt juoda punssia yksinään, sentähden kutsui hän\nhra Kettusellekin lasin.\n\nVähitellen ilmestyi huoneeseen kauppias toisensa perästä, kunnes kaikki\nkahdeksan totisina ja viisaina puhelivat huonoista ajoista, rahan\nkurssista ja politiikasta. Mutta voista ja maanviljelijä Laitisesta ei\nkukaan _puhunut_. Jokainen tahtoi yksin tehdä etuisan kaupan, eikä\nluullut toisten tietävän koko jutusta mitään.\n\n\"Laitista\" ja hänen paria toveriaan ei näkynyt teaatterilla ennen\nnäytännön alkua. Ei vielä ensimäisen näytöksen jälkeen, eikä\ntoisenkaan. Ja kun ei häntä kolmannenkaan näytöksen loputtua kuulunut,\nalkoivat arvoisat porvarit katsella pitkään ja joutuivat vähitellen\nepätoivon ja sisällisen levottomuuden valtaan. Mutta toisilleen eivät\nhiiskuneet mitään. Katseissa vaan oli ihmisviha selvästi nähtävänä.\n\nSillä välin oli hra Kettunen ehtinyt näyttää neiti Liina Lintuselle,\nettä hän oli kaupungin rikkaimpain porvarien seurassa. Sitäpaitsi oli\nhän lainannut joitakuita seteleitä itsekultakin kauppiaalta -- sillä\nsopimaton on kauppiaan virkaveljiensä lähettyvillä sanoa, että hänellä\n\"ei tällä kertaa todellakaan ole.\"\n\nViimein kumminkin loppui herrojen kärsivällisyys. Joku tuli sattumalta\nmaininneeksi mitä varten hän oikeastaan oli teaatterille saapunut.\nVähitellen selkeni asia, ja sitte tulivat kauheat hetket, kun raivo\npuhkesi sanoihin. Maanviljelijä Laitista mainittiin melkein kaikilla\nsiihen tarkoitukseen sopivilla nimillä, joita kielemme runsaat varat\ntarjoavat.\n\nMutta sangen tyytyväisenä lähti hra Kettunen saattamaan neiti Lintusta,\njoka nyt osotti hänelle suurempaa huomiota kuin koskaan ennen. Kaikkien\nhämmästykseksi jaettiin seuraavana päivänä paksusta kiiltopaperista\ntehdyt kihlauskortit.\n\nKiroillen Laitista, itkien ja meluten läksivät nuo kahdeksan kauppiasta\nteaatterista.\n\n\"Mutta kuka meistä tuntee maanviljelijä Laitisen Pernajasta?\"\n\nEi, ei sitä tuntenut kukaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuhutaan usein _oikeasta_ ja _väärästä_, niinkuin ne olisivat eri\nasioita. Mutta minä luulen, että niitä on melkein mahdoton erottaa,\nsillä toinen pitää oikeana sen, mitä toinen pitää vääränä. Nyt esim.\nnämä kahdeksan kauppiasta varmaankin sanoisivat hra Kettusen tehneen\nväärin, jos tietäisivät, että hän se heidät peijasi. Mutta muiden\nmielestä hra Kettunen teki varsin oikein: hankki, varaton mies,\nitselleen tilaisuuden juoda koko illan punssia maksamatta mitään;\nnäyttäytyä armaalleen komeassa seurassa; ottaa rahoja lainaksi, ja sai\nsuomalaiseen teaatteriin kahdeksan miestä, jotka eivät alentuneet\nistumaan muualle kuin nojatuoliin, kolmen markan sijalle. Hän on siis\nsuomalaisen taiteen hyväksi jotakin _tehnyt_, ei vaan puhunut. Eikö hän\ntehnyt oikein, eikö hän yhdistänyt omaa etuansa yleiseen?\n\n\n\n"]