[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3SvrWc8GiHJL75D58MdgR9HYP0xYLZDr6WWKyv_frok":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3242,"Lyö sinä, minä venytän","Hirn, Eva",1877,1948,"3242-hirn-eva-lyo-sina-mina-venytan","3242__Hirn_Eva__Lyö_sinä_minä_venytän",null,"romaani",[],[],"fi",1928,20757,122557,false,74377,[22],"Finnish wit and humor",[24,25],"Gender & Sexuality Studies","Novels","\"Lyö sinä, minä venytän\" by Eva Hirn is a fictional work likely written in the early 20th century. This novel presents a snapshot of family life and social issues through the lens of its main character, Tekla Sevinen, who aspires to write about societal shortcomings and the challenges faced by women, especially within domestic spaces. The narrative is set against a backdrop where Tekla’s husband, a patriotic history lecturer, inadvertently embodies traditional gender roles that challenge her writing ambitions.  The opening of the narrative introduces us to the Sevinen family, highlighting Tekla’s desire to become a published writer while balancing her domestic responsibilities and caring for her six children. With dialogues rich in humor and social critique, the author captures the dynamic between Tekla and her husband, who initially discourages her literary aspirations. Despite facing scorn from her husband and societal expectations, Tekla remains resolute, humorously detailing her plans to expose societal issues through her writing, which leads to both encouragement and conflict within her household. The narrative sets the stage for exploring themes of gender, family dynamics, and the complexities of societal roles in the early 20th century. (This is an automatically generated summary.)",[],248,"Humoristinen teos kuvaa 1920-luvun suomalaista arkea ja säätyläisperheen elämää. Se käsittelee satiirisesti muun muassa isänmaallisuutta, taloudellista niukkuutta ja kodin askareita lehtori Sevisen ja hänen perheensä kautta.","Eva Hirnin 'Lyö sinä, minä venytän' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3242. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LYÖ SINÄ, MINÄ VENYTÄN\n\nKirj.\n\nEva Hirn\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEpäkohtia.\nMaalle, »maalle!\nKleopatra.\nLihakauppias.\nKilpailu.\nAamukävely.\nOma koti jouluna.\nTaiteilijaksi syntynyt.\nUutta äitiä katsomassa.\nKylänhieroja.\n\n\n\n\nEPÄKOHTIA.\n\n\nHistorianlehtori Sevinen oli isänmaallinen mies. Hän käytti\nkotikutoisia kankaita, kannatti Kalevalaseuraa, viljeli savonsuomea\nkodissaan ja innostui olympialaisista. Sitä paitsi hän rakasti,\nvastoinkäymisissä, 80-kiloista vaimoaan ja elätti niukasti kuutta\nkansallista lastaan.\n\n— Milloin me saamme palkanylennyksen? kysyi rouva joka tiistai, torstai\nja lauantai, jotka olivat hänen toripäiviään.\n\n— Me emme saa vaatia liikaa valtiolta. Ajattelepas roomalaisia,\nkuinka he olivat alttiita uhraamaan henkensä isänmaansa ja\nkaupunkinsa puolesta. Naiset ajattelevat aina yksilöitä, he eivät näe\nkokonaisuutta, vastasi lehtori.\n\n— Tietysti minä soisin, että kaikki lehtorit koko maassa saisivat\npalkanylennyksen. Eikä ainoastaan Konrad Sevinen.\n\n— Meidänkin täytyy uhrata maan puolesta jotakin, Tekla.\n\n— Minä en usko, että roomalaiset uhrasivat lakanansa ja irtopeitteensä\nisänmaan alttarille. Eivät he syöneet margariinia ja silakkalaatikkoa.\n\n— Sinä et näy tuntevan roomalaisten elintapoja enempää kuin\nensiluokkalainen. Odotapas, niin minä tuon sinulle pienen kirjan, joka\non aivan välttämätön sinun sivistystasosi koroilttamiseksi. Siinä on\n650 sivua vanhaa sivistystä.\n\n— Minun sivistystasooni kuuluisi pikemmin sateenvarjo tai uudet salin\nuutimet, huokasi Tekla.\n\n— Minä voisin ehkä saada lisätunteja, sanoi lehtori levottomana.\n\n— Sinähän raadat kesät talvet, Konrad parka. Pian sinä sytyt palamaan\nniinkuin huonosti voideltu kone.\n\n— Pannaan sitten leipään puolet petäjäistä. Se on suomalaista\nisänmaallisuutta.\n\n— Se on jo tehty. — Ruiskahvi ja margariini!\n\n— Jaa-a. Meillä on köyhä isänmaa.\n\n— Vai köyhä! Huomasitko ne menoarvion miljoonat, joita hallitus vaatii\nyksinomaan hevosen ruoaksi?\n\n— Täytyyhän sotaväellä olla hevosia.\n\n— Ne hirnuvat vammankin kauniimmin kuin nälkäiset lehtorit luokan\nedessä. Näillä palkoilla joutuu opetus kokonaan naisten käsiin. Onko se\nedullista nuorisolle, joka muutenkin on kuritonta ja hyppii jokaisen\nnenälle?\n\n— Kehitys noudattaa omia lakejaan, joita me emme voi muuttaa, sanoi\nlehtori alistuvaisesti.\n\n— Mutta minä nousen takajaloilleni ja aion ansaita ihmismäisen elämän\nmeille. Tai ainakin uuden talvitakin, sanoi Tekla ja pani kädet\nlanteille.\n\n— Älä! Perustatko lihakaupan vai parturinliikkeen? Minä ehdotan\ntanssisalonkia ajureille. Tai tarjoudu kirjoittamaan sotilaitten\nrakkauskirjeitä, pilkkasi lehtori.\n\n— Minä rupean kirjailijaksi, ja ensi askel on jo otettu.\n\nLehtori haukkasi ilmaa.\n\n— Minä olen lähettänyt kirjoituksen viikkolehteen ja se otettiin\nvastaan, sanoi Tekla voitonriemuisesti.\n\n— Ja mitä sinä, onneton, kirjoitit? Roomalaisten lakanoista ja\nsilakkalaatikoistako? kysyi lehtori uhkaavana.\n\n— Sellaisesta ei saa rahaa. Minä kirjoitan kevyeen tyyliin yhteiskunnan\nepäkohdista.\n\n— Vai epäkohdista? Epäkohdista?\n\n— Niinkuin kuulit, Epäröin ensin kauan ennenkuin keksin sopivan tyylin.\nNykymaailma ei siedä silkkaa moraalia. Romaanimuoto vaatii juonta ja\njännitystä. Sentähden minä valitsin huumorin.\n\n— Oletko vähämielinen, Tekla? Sehän on mahdoton ala naiselle.\nHistoriallinen ja myöskin tämänpäiväinen totuus on, että nainen\nymmärtää vain alkeellisinta huumoria. Hän nauraa kuperkeikalle tai\nnurinpäin vedetyille housuille. Mutta satiiri, sanaleikit, leveä pila\nja nerokas huumori ovat kokonaan vieraat naisen olennolle ja tajunnalle.\n\n— Kyliä sitä sen verran oppii, että toimeen tulee. Saat nähdä.\n\n— Käytätkö sinä edes salanimeä?\n\n— En. Rahat minä käytän Sevisen perheen hyväksi ja sentähden minä panen\nalle: Tekla Sevinen.\n\n— Julkisuus pilaa naisen. Se tekee hänet itserakkaaksi ja\nsopimattomaksi tavalliseen kotiin.\n\n— Sopiihan sellainen mieskin kotiin. Sinä vain pelkäät, että minä\nhäpäisen sinun nimesi. Onko minun kahdeksanvuotinen pyhähameeni sinulle\nkunniaksi?\n\n— Minun hännystakkini on yhtä vanha, alkoi lehtori, mutta nähtyään\nkuinka Tekla oikoi käsivarsiaao hän jatkoi nopeasti: — Mistä sinä siis\nkirjoitit?\n\n— Johan minä sanoin — epäkohdista. Ja yhteiskunnan mätäpaiseista,\nniinkuin kätilöistä.\n\n— Mitä?\n\n— Niille jaloille naisille pitäisi antaa suuret tulot. Ja\nyötyö olisi kiellettävä. Sitten kirjoitan hissipoikien aivoja\ntärisyttävästä ja silmiävärisyttävästä ammatista. Ja konekirjoittajan,\nsairaanhoitajattaren ja puotineidin epäkohdista.\n\n— Sinä tulet itse minun epäkohdakseni, valitteli lehtori.\n\n— Täytyy kirjoittaa lasten elokuvavillityksestä, aviovaimon pitkästä\ntyöpäivästä ja kuinka perheen isää nyljetään joulun aikana.\n\n— Lopeta jo, Tekla! Minä otaksuin, että sinun tarkoituksesi oli ansaita\nrahaa, eikä parantaa luonnollisia oloja.\n\n— Rahaa minä ansaitsenkin samalla kuin palvelen kärsivää ihmiskuntaa\nhuumorin varjossa. Ja miksen eläinkuntaakin, kun niin sattuu. Paitsi,\nettä eläimissä ei ole rahtuakaan huumoria.\n\n— Niinkuin ei naisissakaan, sanoi lehtori itsepäisesti.\n\n— Miksei nainen sitten osaisi nauraa? Selitäpä se asia?\n\n— Hän nauraakin tyhjälle, sanoi lehtori ja meni tunnilleen.\n\nTekla kirjoitti milloin kerkesi: kun lapset olivat koulussa,\nsilitysraudat kuumenemassa, hammaslääkärin odotushuoneessa ja muun\nperheen nukkuessa. Ei ollut ihme, että tulos ei aina ollut eheää.\n\nMieliala kotona oli kuitenkin toivorikas. Ensimmäisellä palkkiolla\nostettiin yhteinen sateensuoja perheelle ja kaasunsytyttäjä.\n\nLapset lukivat äidin kirjoituksia. Vanhimmat eivät olleet oikein\nmielissään tästä julkisuudesta, mutta nuoremmista se oli jännittävää.\n\nLehtori ei puhunut mielellään koko asiasta. Hän oli kuitenkin\nantanut sen verran myöten, että mutisi itsekseen: »Eihän humoreskien\nkirjoittaminen ole suorastaan häpeällistä.»\n\nJos jokin Teklan kirjoitus sattui hänen käsiinsä, niin hän luki sen,\nellei ollut mitään muuta tehtävää. Lopetettuaan hän sanoi aina:\n\n— Mitenkähän viisaat ihmiset painattavat tuollaista?\n\n— Ehkä ihmiset lukevat niitä huvikseen? otaksui Tekla rohkeasti.\n\n— Nykyjään maksetaankin parhaiten roskasta, vastasi lehtori aviomiehen\ntapaan ja katsoi hellästi vaimoonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kirjailijan elämä ei suju kolahduksitta. Viikkolehteen tuli\nkirjoitus, jossa kätilöt ilmaisivat paheksuvansa Teklan tapaa kuvata\nheitä. Heidän sukkansa eivät olleet huonossa kunnossa, vaan päinvastoin\ntekosilkistä. Ja kurjuus ei irvistänyt heidän olemuksestaan. He\nhuomasivat, että pääkaupunki halveksi heidän ammattiaan.\n\nTekla vastasi ja koetti selittää epäitsekkäitä vaikutelmiaan ja tosi\nkätilöllistä mieltään. Hän sanoi syntymättömien sukupolvien huutavan\nkätilöille ainakin 25 % palkanylennystä. Mutta kätilöt sanoivat, että\nhe olisivat mieluummin ilman lisäpalkkaa, kuin että saisivat sen Teklan\nilveilevän kynän avulla.\n\n— Johan minä sanoin sinulle sen, lehtori sanoi luettuaan vastalauseen.\n\n— Mitä sinä sanoit? — Miehet ovat aina sanoneet kaikki ennakolta, Tekla\nmurisi.\n\n— Minä sanoin, että naiset eivät käsitä huumoria.\n\n— Entä miehet? Minä kirjoitin säkenöivän pirteän kertomuksen eräästä\napteekkari Pullokarista. Tässä näet seurauksen, ja Tekla huiskutti\nkirjettä.\n\n— Säkenöivän pirteän? oli kuin lehtori olisi saanut koulupojan kiinni\nlunttaamisesta.\n\n— Useat lehdet ovat kirjoittaneet juuri nuo sanat minusta.\n\n— Luultavasti se on ollut kustantajan arvostelu, mumisi lehtori, otti\nTeklalta kirjeen ja luki:\n\n »Ellette lopeta käyttämästä nimeäni turhanpäiväisissä\n kirjoituksissanne, käännyn oikeuden tai miehenne puoleen. Voitteko\n todistaa, että joku Pullokari käyttäisi opiumia? Se on tahallista\n vääristelyä. Kuka teille on sanonut, että minä olen ollut rakastunut\n ja että minulla on keltaiset kengät? Sellaiset asiat ovat ihmisen\n pyhiä yksityiselämyksiä. Niinkuin myöskin väkijuomien käyttö, joka ei\n ole minun heikko puoleni. Itse te olette nauttinut aivoja pimittäviä\n ainoita.\n\n Piirrän ilman kunnioitusta\n\n Kasper Pullokari,\n\n                   apteekkari.»\n\nTeklaa puistatti. Hänen mielikuvituksensa luomat henkilöt astuivat\nesiin kuin haamut.\n\n— Nyt olisi ollut hyvä, jos olisit seurannur neuvoani ja käyttänyt\nsalanimeä. Minkätähden sinä kirjoitat elävistä ihmisistä? torui lehtori.\n\n— Minä olen keksinyt sekä nimen, että ammatin ja opiumin ja kengät\nja kaiken. Ja nyt se hävytön mies alkaakin elää. Kuinka minä saatoin\naavistaa, että olisi olemassa niin mahdotonta nimeä kuin Pullokari.\n\n— Kaikki mahdolliset suomalaiset nimet ovat olemassa. Etkö voisi\nkäyttää egyptiläisiä nimiä. Minä luulen, että Suomessa nykyjään asuu\nverraten vähän egyptiläisiä. Esimerkiksi: Ptolemaios tai Sesostris.\n\n— Olisiko luonnollista kertoa apteekkari Matti Ptolemaioksesta, joka on\nkotoisin Rautalammilta?\n\n— Älä kirjoita liian todenmukaisista asioista. Naiset pystyvät\nkuvaamaan romanttisia rakkaussuhteita tai puolipsykologisia\ntunneasioita. Ei sinusta ole yhteiskuntaolojen kuvaajaksi eikä\nparantajaksi. Etkö ole saanut kylliksesi julkisuudesta? Parempi on elää\nvarjossa.\n\n— Vaatteitta palelee varjossa, intti Tekla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin ajan kuluttua Tekla sai taas kirjeen.\n\n »Kirjailijatar Tekla Sevinen.\n\n Minä olen lukenut teidän liikuttavan kertonurksenne puotineidistä.\n Minä tunnen hänet että kun me ollaan samassa liikkeessä. Hän ei\n ole päivänpaiste ja avulias, kuin myöskään hienotunteinen olento,\n semminkään alistuvainen uhri kundien oikkujen alla. Hän on panettelija\n ja ulkokullattu kun näkee mitä pohjalla piilee. Ja paiskasi\n rihmarullalaatikon juoksupojan perään sen mennessä hajalle ja sanoi\n ruman sanan osastopäällikölle ja hänen peessikengät maksoivat 300\n markkaa johon palkka ei riitä ja olivat ne 40 numeron laivat jaloissa.\n Ja nyt on tullut ylpeäksi kun te nimitätte häntä »ostavan yleisön\n hyväksi enkeliksi». Eikä ole muuta yhtäläisyyttä kuin nimi Sylvi ja\n muotikauppa,\n\n Tuntematon varoittaja..»\n\nTekla poltti kirjeen. Luultavasti oli Suomessa jossakin sopukassa aina\njoku olento, joka oli hänen luomiensa henkilöiden näköinen, tapainen\ntai nimellinen. Täytyi tottua julkisuuden tuottamaan harmiin. Ikävä\nvain, että Konrad pysyi nurjamielisenä hänen riennoilleen.\n\nIltapäivällä sanoi Tekla miehelleen:\n\n— Minusta on ihanteellista, kun aviopuolisoilla on yksi sielu ja yksi\nmieli.\n\n— Jaa-a. Niin kylläkin. Lehtori vastasi leposohvaltaan.\n\n— Ajatteles Curie puolisoja! koko maailma ihaili heidän yhteistyötään\nkemian kentällä. Minäkin tahtoisin yhteisymmärrystä. — Mitä sinä nyt\nharrastat?\n\n— Minä kirjoitan historialliseen viikkolehteen assyrialaisten\nvaunumalleista. Tässä näet erilaisten ajopelien kuvia, ja lehtori\ninnostui selittämään.\n\nTekla kuunteli ja kyseli. Välillä hän silitti Konradin hiusjäännöksiä\ntai päästi hyväksyvän huudahduksen. Kymmenen minuutin kuluttua hän\nsanoi:\n\n— Nyt on niin hauskaa, kun me ymmärrämme toisiamme.\n\n— Hm, sanoi lehtori.\n\n— Etkö sinäkin tahtoisi kuulla minun riennoistani?\n\n— Miksen, jos ehdit kertoa ennen kuin minä menen saunaan.\n\n— Minä olen ajatellut, että karjakkojen koulutuksessa on vielä paljon\nepäkohtia. He ovat tavallaan välittäjiä ihmisten ja eläinten välillä.\nEikö olisi edullista, jos he syventyisivät sekä eläintieteeseen että\neläinsielutieteeseen? Silloin he ymmärtäisivät lehmien omituisuudet\nparemmin. Ruumis ei ote eläimen ainoa hoitoa vaativa osa.\n\n— On lehmien. Maito ei tule paremmaksi, jos lehmä on enemmän tai\nvähemmän sivistynyt, nauroi lehtori.\n\n— Sinä tahallasi et käsitä minua. Surullisen lehmän maito on varmaankin\nkitkerämpää kuin tyytyväisen. Puhumattakaan raivostuneen lehmän\nmaidosta.\n\n— Kuule, Tekla. Anna muitten epäkohtien olla rauhassa. Korjaa\nensiksikin minun kotitakkini kulunut kaulus ja opeta Hilmaa\nvalmistamaan kelvollista sipulikastiketta.\n\n— Sinä et ymmärrä minun rientojani, ja äsken minä — — —\n\n— Äsken sinä luulit assyrialaisten uhrivaunuja kaasukeittiöksi, lehtori\nsanoi halveksivasti.\n\n— Meistä ei näy tulevan Curien tapaisia avioparia, sanoi Tekla ja lähti\näkkiä pois.\n\nEteisen pöydällä oli taas kirje.\n\n »Tartume nyt kynän kun ihminen rupe kirjotaman nin ei tartte kisko\n ansiotoimi hisipojilta kun silmät kestä tjika kaksi ympärystä levarisa\n hurjan kehnosa tiaterisa nin ne ei t&vvelty hisisä kun ei myös aivot\n tärise ja me toivotan etä rankastus tule aikanan sen päle kun nin sano\n ja on hurjan hävytömästi tehty, toivo joka ihminen ja hisipoika.»\n\nTekla rypisti harmistuneena kokoon paperin. Samalla hän näki toisen\nkirjeen. Ensin hän aikoi heittää sen menemään, mutta päätti sitten\nlukea senkin.\n\n »Koska olen lukenut Teidän hauskat kertomuksenne omituisista\n ihmisistä, niin pyytäisin nyt Teitä kirjoittamaan koulujen\n paheksuttavasta tavasta suosia vain hyväpäisiä oppilaita. Minulla on\n kiltti ja kaunis poika, joka ei tahtoisi mitenkään istua kahta vuotta\n luokalla. Ja kuiankin hänen täytyy syystä tai toisesta tehdä sitä\n kerta toisensa jäikeen. Kirjoittakaa tästä pyytää\n\n                               ääni öitien syvistä riveistä.»\n\n— Hyvä, että ihminen joskus saa rohkaisevan sanan. Minun työni saa siis\nvastakaikua yleisön puolelta. Jopa sitä kaivataankin, sanoi Tekla ja\nriensi kirjoituspöytänsä ääreen.\n\nTämä oli epäkohta, jonka alaisena Sevisenkin pojat olivat joskus\nolleet. Sitä paitsi tuttavapiiristä oli saatavana valaisevia\nesimerkkejä.\n\nKirjoitettuaan sydämensä yltäkylläisyydestä Tekla nousi jaloittelemuan.\n\nHän kuuli eteisestä ääniä, lehtori puhui jollekin:\n\n— Astutaan tänne minun huoneeseeni. Minun vaimoni kirjailee tuolla\nloisella puolella. Kyllä hän tulee esiin myöhemmin illalla.\n\n— Niin, minä olen lukenut hänen kirjoituksiaan. On kait hauskaa olla\nkirjailijattaren kanssa naimisissa.\n\n— Tekla on saanut paljon tunnustusta. Hänellä on synnynnäinen huumorin\nlahja ja sellaiselle, pannaan nykyisin arvoa, vastasi lehtori ja vei\nvieraan huoneeseensa.\n\n— Katsos mokomaa! ajatteli Tekla nauraen.\n\n\n\n\nMAALLE! MAALLE!\n\n\n— Koeta valmistua, niin että voimme lähteä maalle heti koulujen\npäätyttyä, sanoi lehtori Sevinen vaimolleen pitkin toukokuuta.\n\nLehtorin rouva hääräsi ja ahersi. Hän neuloi kesäpukuja sikäli\nkuin niukka kassa salli. Vanhin poika, joka lähti kotiopettajaksi\nkesäksi, oli saatava kuntoon. Koti oli siivottava, sillä pari huonetta\nvuokrattiin pois kesän ajaksi. Talvivaatteet heiluivat pihassa nuorilla\nja paljastivat perheen puku-salaisuudet.\n\nTekla sulloi tyhjiä hilloastioita pakkalaatikkoon, kun Hilma asettui\nhänen eteensä kädet puuskassa ja sanoi:\n\n— Minä en ole tottunut tällaiseen rehkimiseen. Minä muutan huomenna,\nettäs on kuultu.\n\n— Miksi Hilma ei sanonut sitä ajoissa? Ei nyt voi lähteä kesken\nmuuttoa, kivahti Tekla.\n\n— Yläkerran Tilta ja tirehtöörin Olka muuttavat oitis, kun herrasväki\nvalittaa kaupungin kortteeriakin. Minä menen oikian herrasväen tykö.\n\n— Kutka ovat oikeaa herrasväkeä? kysyi Tekla nöyrästi.\n\n— Sellaiset, joilla on kaksi palvelijaa, kun on lapsia ja lamppuratio\nja kunnolliset matkatamineet, eikä emali poissa kattiloista.\n\n— Ostetaan uusi kattila, koetti Tekla.\n\n— Minä en huoli Iapsipaikkaa. Pertta hankki minulle paikan\nherassyötinkin tykönä ja puoli tuntia Helsinkistä, sanoi Hilma\nlopullisesti.\n\n— Ehkä minä voisin koroittasi hiukan palkkaa, ehdotti Tekla, sillä hän\ntiesi, ettei ollut helppoa saada palvelijaa, joka lähtisi huvilalle.\n\n— Ei täältä kuitenkaan saa ihmismäistä palkkaa, sanoi Hilma ja meni.\n\nTeklan täytyi nyt yksin siivota huoneita ja laittaa ruokaa. Hänen\ntyöpäivänsä olivat laittoman pitkiä, ja öisin liikkuivat hänen kätensä\nlevottomina vuoteella seuraten jatkuvaisuuden lakia.\n\nVihdoin hänen onnistui saada uusi palvelija lupaamalla suuren palkan.\nTiesi sitten, kuinka sen jaksoi maksaa!\n\nLapset olivat innoissaan ja pyörivät jaloissa. Heidän mielensä paloi\nmaalle. Paitsi Ailin, joka oli vanhin. Hänestä huvilaelämä oli tylsää.\n\nLehtori oli hyvällä tuulella.\n\n— Minä saan ainakin kaikki ajoissa valmiiksi. Olen ostanut uuden\nilmapuntarin, puolipohjauttanut saappaani ja hankkinut kurkun siemeniä,\nhän sanoi.\n\n— Minä en usko, että me voimme muuttaa ensimmäisenä päivänä. Eihän\nmeillä ole niin kova kiire, kun ilmatkin ovat kylmät ja sateiset, Tekla\nsanoi.\n\n— Sinähän olisit voinut valmistella muuttoa pääsiäisestä asti. Kuku\nhennoisi viivyttää päivääkään lasten maalle pääsyä. _Minä_ osaan\ntoimittaa tehtäväni ajoissa, kehui lehtori.\n\n— Ethän sinäkään ole sullonut tavaroitasi kokoon. Ja huomenna on\nlähdettävä.\n\n— Sen minä teen parissa tunnissa. Naiset tuhlaavat aikaa turhaan\njärjestelemiseen. Luulisi, ettei tällaisen armeijan liikkeellepano\nveisi montakaan tuntia. Meidän miehistömme on viisihenkinen, palvelija,\nkoira ja kuormasto. Kaksi upseeria kai kykenee hallitsemaan tämän\nmanööverin?\n\nLähtöpäivänä vallitsi tulinen kiire. Lehtori antoi määräyksiä\nja lähetti lapsia asioille. Yksi meni maksamaan unohdetun\npalovakuutusmaksun, toinen juoksi ostamaan matolääkettä ja kolmas\nkärpäshaavin. Uusi Iita sulloi lehtorin tavaroita kokoon tämän\nojentaessa hänelle kirjoja, parranajotarpeita ja kalastusvehkeitä.\n\nPikku Elli purki valmiiksi pakattua koria, ja Eljas seisoi nurkassa\nja itki. Lehtori oli asettanut hänet sinne rangaistukseksi. Eljas oli\nnaulannut yhteen »Ihmiskunnan historian» ensimmäisen osan ja »Robinson\nCrusoen» kahdellakymmenellä viidellä naulalla.\n\n— Nyt Iitan on laitettava eväskori kuntoon. Hänellä ei ole enää aikaa\nauttaa sinua, sanoi Tekla.\n\n— Mielihyvin minä suon, että Iita auttaa siima, Tekla rakas, mutta nyt\nminäkin tarvitsisin apua. Minkätähden te jätätte kaikki tekemättä viime\nhetkeen? kysyi lehtori viattomasti.\n\n— Samasta syystä kuin sinäkin.\n\n— Jos nyt olisi vain minun asiani hoitamatta, niin ei olisi lainkaan\nkiirettä. — Lopeta huutaminen, Eljas. Saat mennä ostamaan jodia\napteekista. Meillä ei luonnollisestikaan ole sitä kotona.\n\n— Meillä oli, mutta Aili voiteli ruskeat kenkänsä sillä, sanoi Eljas.\n\n— Ruskea kenkävoide on tietysti tuntematon keksintö meidän talossamme.\n— Voi, Tekla, minne sinä aina katoat? Missä tämän korin avain on?\n\n— Ei riipu. Lukitse nyt matkakapineet hiusneuloilla tai rintasoljilla,\nniitähän käytetään kaikkeen, Minä menen ostamaan kaulavitjoja Tellulle.\n\n— Koira on meidän perheen tärkein henkilö.\n\n— Tekla, minulla on yksi ainoa ilo maailmassa ja se on viaton\nmetsästys. Kadehditko minulta niitä puhtaan onnen hetkiä, joita vietän\n— — —\n\n— En minä jouda kuuntelemaa» kaunokirjallisia purkauksia. Oletko sinä\nnähnyt hohtimia?\n\n— En — niitä on luultavasti käytetty puurokauhana, hammastikkuna tai\nkäherrysrautana.\n\nLehtori veti takin ylleen mumisten vielä eteisessä. — Tellun entiset\nvitjat ovat luultavasti pesutiinun vanteena tai pellinnaruna.\n\nValmistuksia jatkui viime hetkeen asti, mutia Tekla oli muuttanut joka\nkesä samoissa olosuhteissa maalle. Sentähden hän sai ihmeitä aikaan.\n\nSatoi ja tuuli, kun perhe saapui hengästyneenä ja huohottaen asemalle.\n\nTekla osti liput, pani lasten avustamana tavarat pakaasiin ja kuljetti\nirtoesineitä vaunuun. Iita hyvästeli saattavia Hiltoja ja Mantoja.\n\nLehtoria ei näkynyt ennen kuin viime hetkenä. Hän oli vienyt Tellun\nkoiravaunuun ja syönyt piirakan ja lasillisen olutta ravintolassa.\n\nNyt oli kaikki ahdettu kolmannen luokan vaunuun tavaroitten ja ihmisten\njoukkoon höyryäväksi ja kosteaksi massaksi.\n\n— Muistiko kukaan ilmoittaa sanomalehdille kesäosoitetta? kysyi lehtori.\n\nTekla istui riutuneena paikalla, joka vastasi hänen puolta\ntilavuuttaan. Eväskori, kantohihnat, maitolekkeri, kasvipuristin,\nkukkiva pelargoonia ja monet muut tavarat olivat hyllyillä, penkeillä\nja lattialla. Tekla muutteli niitä ja lapsia niinkuin tamminappuloita.\n\n— Muistiko kukaan?\n\n— En minä muistanut sitä enkä myöskään vetää sinun kelloasi enkä sitoa\nkaulaliinaasi, vastasi Tekla.\n\nLehtori mykistytti hänet uhkaavin katsein.\n\nVaunussa oli levotonta, sillä perhe huusi puhuessaan. Tekla oli\nkerran saanut korvataudin junamatkalla ja sen jälkeen hän tukki\nlasten korvat pumpulilla pienimmällekin matkalle lähdettäessä.\nLehtori ei vapaaehtoisesti suostunut tähän, mutta Tekla teki sen\nkuin silmänkääntäjätempun, suudellessaan häntä aamulla. Lehtori ei\nvieläkään tietänyt, että isot pumpulitukot törröttivät hänen korvissaan\nrapakivenväristen hiusten reunustamina.\n\nAili oli yläluokkalainen ja häpesi perheen kursailematonta\nmatkustustapaa ja sisarusten lukumäärää. Hetikin kun samassa osastossa\nistui Ludde Rahikainen. Tämä oli tanssikoulunaikainen tuttava ja\nkäyttäytyi kuten kauppaopistolainen maailmanmies.\n\nAili siirtyi edemmäksi perheestä. Niin teki Iitakin, joka piteli\nhattukoteloa ja alpumia, jotka eivät olleet mahtuneet pärekoriin.\n\nLudde Rahikainen savukkeineen tuli puhelemaan. Sitä hän osasikin\nvilkkaasti ja henkevästi.\n\n— Minä matkustan sukulaisten kanssa huvilalle, sanoi Aili toivoen, että\nLudde pitäisi Viljoa ja Väinöä pikkuserkkuina.\n\n— Minä harjoittelen puutavaraliikkeessä vilkkaalla tehdasseudulla.\nMutta minun henkeni on yksin ja sisäistä myötätuntoa vailla, sanoi\nRahikainen ja näytti siltä kuin pinta olisi tyyni vaikka sisällä kuohui.\n\n— Juuri sellaiselta minusta tuntuu. Minä olen yksin kuin yön tähti\navaruudessa. Minun henkeni ei ole sopusoinnussa kenenkään kanssa,\nuskalsi Aili yhtyä.\n\n— Väinö, älä riisu kenkiä jaloistasi, kajahti Teklan ääni vaunun läpi.\n— Kuinka sinulla on pelkät varret sukissasi, missä terät ovat?\n\n— Minun kenkäni ovat kasvaneet yöllä, niin että varpaat heiluvat\nirtonaisina, huusi Elli yhtä kimakasti.\n\n— Minä tiedän. Meidän kenkämme ovat varmaankin vaihtuneet, sanoi Väinö.\n\nTekla alkoi vaihtaa lasten jalkineita, ja Aili sanoi nopeasti.\n\n— Katsokaa kuinka metsä on siniutuinen ja salaperäinen sadeverhon\ntakana.\n\nJohon Ludde sanoi:\n\n— Nykyjään tapaa harvoin tyttöjä, jotka ymmärtävät luonnon tenhon. He\novat niin järkevän ihanteettomia. Te, neiti Sevinen, sitä vastoin — — —\n\n— Aili, sukkanauha katkesi, huusi Viljo ja kiipesi selkänojan yli\npenkille.\n\nAilin täytyi kiinnittää sukka lukkoneulalla, jonka Ludde lainasi.\n\n— Oletteko, Aili-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen\nihanteen kaipuuta? kuiskasi Ludde Viljon mentyä.\n\n— Hiero vähän selkää, Aili kuului Kilin ääni vierestä. Tellu makasi\nviime yönä minun jalkopäässäni ja siitä saa kirp — — — ai!\n\nAili nipisti häntä käsivarresta.\n\n— puja. Hyi, miten sinä nipistät.\n\n— Mennään vaununsillalle, ehdotti Aili Rahikaiselle.\n\n— Aili ei saa mennä sinne. Varsinkaan, kun sinä olet ottanut tukot\nkorvistasi, sanoi Otso, joka luki Tuulispäätä. Eikö totta, äiti?\n\n— Anna äidin olla rauhassa, pihisi Aili ja tyrkkäsi salaa Otsoa.\n\n— Kyllä minä sinun metkusi tiedän, sanoi Otso.\n\nMutta Aili siirtyi vielä etemmäksi perheestä.\n\nLudde seurasi ja koetti vielä kerran aloittaa nerokkaan keskustelun.\n\n— Minulla on taipumusta järkeilyyn. Kun sydämeni joskus lämpenee, niin\nkatsoo järkeni sitä jäätävän ivallisesti. Silloin jäätyy sydänkin, niin\nettä pinnalla heijastuvat vain haaleat tunteitten revontulet.\n\nTämä puhe oli jo tepsinyt kolmeen kauppakoulutyttöön ja kahteen\nnaisopistolaiseen. Ailin se tenhosi kokonaan.\n\n— Minäkin olen kärsinyt elämään kyllästymisestä, sanoi hän.\n\n— Aililla oli kerran paise sääressä, ihka paksuimmassa — — huusi Elli\netempänä, mutta vaikeni puolitukehtuneena, kun Aili painoi käden hänen\nhuulilleen.\n\nJuna pysähtyi ravimola-asemalle ja lehtori lausui:\n\n— Tulehan, Aili, kävelyttämään Tellua. Juna seisoo täällä parikymmentä\nminuuttia. Minä menen kahvia juontaan.\n\n— Eikö Iita voisi? kuiskasi Aili epätoivoisena.\n\n— Minä en usko kallista metsäkoiraa kenelle hyvänsä.\n\nAili ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi puhettaan Rahikaisen kanssa:\n\n— Korkeimmat sisäiset elämykset minä koen metsässä, jossa luonto puhuu\nsuoraan vastaanottavalle sielulle.\n\n— Joudu nyt, Aili, minulla ei ole aikaa odottaa, huusi lehtori vaunun\novelta.\n\nAilin alennustila oli suuri, kun hän kulki Tellun raahaamana\nsähköpylväältä aseman nurkan taakse, täältä parin tappelevan koiran luo\nja taas sähköpylväälle, Ravintolahuoneen oven ohi vilistäessään hän\nehti nähdä Ludde Rahikaisen juovan kahvia lyhyttukkaisen tytön kanssa.\n\nSekin oli isän syy, että hänellä oli tällainen vanhanaikainen nuttura\nniskassa. Piti olla muka naisellinen!\n\nKuka hullu nykyjään tahtoi olla naisellinen? Miksi ei vieno yksin tein?\n\nAilin täytyi kaikin voimin vastustaa Tellua, joka oli vetää hänet\nravintolan ovesta sisään. Hän ehti kuitenkin nähdä Ludden ivallisen\nhymyn.\n\nKun juna jatkoi matkaansa, istui Aili nurkassaan ja taisteli itkua\nvastaan. Hänen mielialansa ei kohonnut, kun hän junan pysähtyessä\nseuraavalla asemalla kuuli Rahikaisen äänen viereisestä osastosta:\n\n— Oletteko, Maire-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen\nihanteen kaipuuta? Anteeksi, että minä huudan, mutta minä olen\nseurustellut pari tuntia kuuron perheen kanssa.\n\n— Minäkin olin ensin samassa osastossa kuin he, mutta sitten minä\npakenin piirakoita, munankuoria ja kiipeileviä poikia, nauroi tyttö.\n\nAili työnsi jalallaan välioven kiinni ja veti Viljon, joka kurottautui\nikkunasta ulos, penkille.\n\nTultiin vihdoinkin pääteasemalle. Juna seisoi niin lyhyen ajan, että\nhät'hätää ehdittiin saada tavarat junasta. Elli oli unohtua, sillä\nhän oli kiivennyt tavaraverkkoon ja nukahtanut sinne, Eräs matkustaja\nojensi hänet ikkunasta lehtorille.\n\nViereisen osaston avonaisessa ikkunassa istui Ludde ja poikapäätyttö.\nJälkimmäinen katseli lehtorilaisten lähtöä, mutta Ludde ei ollut\nhuomaavinaankaan.\n\nSatoi yhä ja lapset katsoivat noloina hevosta, joka oli vastassa.\nHeidän oli käveltävä pari kilometriä asemalta huvilalle.\n\nPuolet tavaroista sijoitettiin kärryille ja Iita päällimmäiseksi. Tämä\nei voinut kävellä, koska hänellä oli kiiltonahkakengät ja ihonväriset\nsukat.\n\nLehtori ja Tellu kulkivat toisten edellä ja edellinen puhui\nrohkaisevasti.\n\n— Mitäs tämä merkitsee? Kesällä täytyy oppia sietämään sadetta.\nKatsokaa, tuolla on vihreitä ruisoraita! Huonoin ilma maalla on parempi\nkuin paras kaupungissa, — Väinö, älä juokse edelle, sinä läiskytät\nrapaa muitten päälle. Miksi sinä raahaat tuota pelargooniaa, Tekla?\nAnna se Ailille.\n\n— Minulla on enemmän tavaroita kuin hampaita suussa ja kengissä pari\nkiloa mutaa, sanoi Aili.\n\n— Ja minulla on valokuvauskone ja sateenmittari, ehätti Otso sanomaan.\n\n— Älkää nyt murisko, lapset. Tuolla näkyy jo rakas Onnela. Eikö\nsydämenne ilostu? sanoi lehtori hurmaantuneena.\n\n— Hurraa, Onnela näkyy jo! huusivat Väinö ja Viljo ja räiskyttivät\nrapaa juostessaan muitten ohi.\n\nHuvila oli kylmä ja kostea, vaikka naapurin vaimo oli lämmittänyt sen\nmolemmat tulisijat. Ikkunoista tuuli niin, että uutimet heiluivat.\n\n— Nyt, Teklaseni, me olemme oikeassa kodissamme, kaupungissa meillä on\nvain asunto. Minä toivon, että sinä saat rauhallisen ja suloisen kesän,\nsanoi lehtori hampaitten kalistessa kylmästä.\n\n— Kesät ovat raskaita emännille, syksyllä minä olen aina väsyneempi\nkuin koskaan ennen, sanoi Tekla, joka järjesteli vuoteita.\n\n— Pojat saavat auttaa sinua. Tänä kesänä sinun ei tarvitse astua\njalallasikaan puutarhaan.\n\n— Saatteko te sitten puutarhan kylvetyksi ilman minua?\n\n— Tällä kertaa sattuu niin hullusti, että minun on lähdettävä\nylihuomenna kaupunkiin, niin että jos viitsit kylvää retiisit, olisi se\nsuuri ajanvoitto.\n\n— Lähdetkö sinä heti pois? huudahti Tekla hämmästyneenä.\n\n— Minulla on tärkeä kokous ja sitten pieni työ, josta ansaitsen rahaa.\nTäällä ei voi nain kylmällä kirjoittaa. Minä raadan ilomielin perheen\npuolesta.\n\n— Minä en olisi vielä muuttanut, jos minä olisin tietänyt, että sinä et\njääkään tänne.\n\n— Mikä hätä täällä on. Pannaan vähän enemmän vaatteita päälle, lehtori\nsanoi ja veti saappaat jalkaan.\n\nMyöhään yöllä perhe pääsi lepoon kosteisiin vuodevaatteisiin.\nRiisuttiin vain kengät ja päällysvaatteet. Peitteitten lisänä oli\ntakkeja, pöytäliinoja ja purje.\n\n— Minulla on yhä kylmä, valitteli Väinö. Hänellä oli peitteen päällä\nvain riippumatto.\n\nViljo ja Elli riitelivät Tellusta. Kumpikin tahtoi sitä peitteekseen.\n\nAamulla oli lämpö haihtunut ovien ja ikkunoiden rakojen kautta. Ulkona\noli jäätävä ilma, ikävä harmaa sade tihkui. Keittiöön muodostui\nlätäkkö, sillä katto oli alkanut vuotaa talven aikana.\n\nTekla laittoi ruokaa ja kaivoi laatikoista välttämättömimpiä\ntarvekaluja.\n\nIita makasi sängyssä ja sanoi sisälmyksiään vääntävän# eikä uskaltanut\npukeutua kylmän tähden.\n\nAili laittoi kuumaa hiekkapussia poskelleen. Hänen hammastaan oli\nsärkenyt koko yön.\n\n— Alku tuntuu aina vaikealta, mutta kyllä tästä selvitään. Lapset\nnauttivat niin sanomattomasti, rohkaisi lehtori, joka istui pomppatakki\nyllä keittiön tulen ääressä.\n\n— Kunpa olisimme olleet vielä pari viikkoa kaupungissa, niin ilmat\nolisivat ehtineet parantua ja hermostuttava kiire olisi vältetty, sanoi\nTekla ja raapi ruostetta padasta.\n\n— Mutta puutarha on kylvettävä.\n\n— Kuka sen tekee tällaisella ilmalla?\n\n— Kyllä se onnistuu, kun käyttää hyväkseen jokaisen hetken, jolloin ei\nsada. Porkkanan ja punajuuren pitäisi olla aikoja sitten maassa.\n\n— Minä alan olla liian vanha maatöihin, Tekla huokasi.\n\n— Saat nähdä, että se on vain terveydeksi. Sinä oletkin jo aika lihava.\n— Sitäpaitsi voit panna lapset työhön. Ei saa hemmoitella heitä.\n\n— Se on heistä niin vastenmielistä.\n\n— Siitä ei tarvitse välittää. Minä tahdon, että he oppivat rakastamaan\nmaaemoa ja luonnollista maaelämää.\n\n— Miksi sinä hoputit meidät tänne, kun itse lähdet heti pois?\n\n— Koska teillä on hyvä olla täällä. Älä nyt ole kiittämätön. Moni\nkadehtii sinua ja omaa huvilaasi.\n\nTekla repi hiirien nakertamia hyllypapereja ja koetti olla kiitollinen.\n\nLapset juoksivat edestakaisin ulos ja sisään ja likasivat matot ja\nlattiat. .\n\nSeuraavana päivänä ei satanut, mutta oli pilvistä ja tuulista.\n\nLehtori matkusti kaupunkiin. Hän oli saanut reumaattisen piston\nselkäänsä, mutta ei myöntänyt, että vuoteet olivat kosteat.\n\nIita uhkasi myöskin lähteä, elleivät ilmat paranisi.\n\nTekla teki koko päivän työtä puutarhassa, ja pojat auttoivat häntä\nkymmenen minuuttia. Aili kirjoitti päiväkirjaansa:\n\n»Elämä on viheliäistä. Taivas itkee ja kaikki lakastuu — ainakin\nminun sydämessäni. Minun ainoat täyspainoiset elämykseni tärveltyvät\nperheen ja metsäkoirien takia. Kauppaopistolaiset ovat huikentelevaisia\nluonteita. Kuudentoista vuotiaana särkyi uskoni miehiin.»\n\nIllalla oli porkkanat, punajuuret, retiisit, salaatti, spenaatti,\ntilli ja persilja kylvetty. Maa oli kovaa ja täynnä juuria ja pieniä\nkiviä, joita täytyi alituisesti kumartua poimimaan. Teklan kädet olivat\nrakoilla, kynnet pikimustat, ja selkä oli hellä monta aikaa. Kun\nlehtori pyysi kylvämään retiisejä, tarkoitti hän koko keittiöpuutarhaa.\n\nNeljäntenä päivänä perhe alkoi tottua kärsimyksiinsä. Satoi yhä ja\ntuuli. Lasten kädet olivat sierettyneet ja kengät kovettuneet märästä\nmullasta. He marisivat alituisesti, eivätkä tietäneet, mitä tehdä. Iita\nlämmitti keittiötä melkein ympäri vuorokauden ja oli happamen näköinen.\nTekla siivosi kaappeja ja komeroita ja vaihtoi kenkiä lapsille.\n\nMutta lehtorilta tuli kirje.\n\n »Rakas Teklaseni!\n\n En voi, ikävä kyllä, vielä tulla luoksenne, sillä toimitan nyt samalla\n kaikki työt, jotka jäivät tekemättä, Niinkuin esimerkiksi kesäpukuni\n koettelemisen ja hampaan paikkuuttamisen. Olen iloinen, että rakkaani\n ovat kesälaitumella ja että sinäkin kerran saat nauttia ja levätä.\n Sano Iitalle, että säästäköön puita. Täällä minä en ole lämmittänyt\n kertaakaan, ja ilma on huoneissa lämmin ja kuiva. Kaipaan teitä ja\n tulen, kuu ehdin. Teille ovat kesän riemut jo alkaneet,\n\n Oma miehesi.»\n\nTotisesti: kesän riemut olivat alkaneet.\n\n\n\n\nKLEOPATRA.\n\n\nMonet entisajan hyödylliset ammatinharjoittajat ovat häviämäisillään\nsukupuuttoon. Niinkuin ruokarouvat, naimattomat kotitädit, uskotut\npalvelijat ja hevoset. Tätä kaikkea elävää voimaa korvaavat\nruoka-automaatit, tilapäinen apu, ehkä tomunimijät ja autot.\n\nMutta rouva Jenny Rosenströmin täyshoitola oli muistomerkki\nentisiltä ajoilta. Se oli ollut samanlainen vuosikausia. Puisessa\nUudenmaankadulla olevassa piharakennuksessa ei ajan vieriessä tehty\nmuita muutoksia kuin että öljyvalaistus vaihdettiin sähköön.\n\nYlioppilaat, jotka söivät siellä silakkalaatikkoa ja lihapalleroita,\nolivat tosin eri näköisiä, kuin edellinen polvi, mutta heidän elämän\notteensa ei ulottunut kuluneihin, kukallisiin plyyssimattoihin, ja\nmiesvainajan huonekaluihin. Ruokahuoneen ristipisteiset pöytäliinat,\nhelmikoristeinen sanomalehtisäiliö ja rouvan vuoteen kehyskaihtimet\ntaistelivat nykyajan muoteja vastaan. Kaikki oli halpahintaisen\nkodikasta. — Niinkuin antimakassit — joita nykyajan nuoriso ei tunne\nnimeltäankään.\n\nMutta täyshoitolaiset olivat uudenaikaisia eteen päin pyrkiviä\nylioppilaita. Kaikki muut — paitsi vanhapoika, kamreeri Salomon Höök.\n\nIstuttiin rokan ääressä. Rouva Rosenström höysti laihaa ruokalistaa\nkertomalla onnettomuustapauksista. Murtovarkaudet olivat hänen\nmieliaiheitaan.\n\n— Saa nähdä kuinka kauan ihminen saa pitää kotinsa rauhassa rosvoilta!\nhuokasi hän aina lopetettuaan.\n\n— Minä aavistan, että joku varas himoitsee jo tämän talon aarteita ja\nhopeita, sanoi kamreeri Höök ja työnsi alumiinilusikan suuhunsa.\n\n— Toisilla on aina iva valmiina ja pahansuopaiset ajatukset, sanoi\nrouva Rosenström. Ja kun ihminen on vanha leski, niin ei välitetä\nkohteliaisuudesta.\n\n— Jos tämä puhe tarkoittaa minua, niin pyydän ilmoittaa, etten minä ole\nvanha leski. — Saanko vähän voita? sanoi Höök.\n\nRouva puristi huulensa olemattomiin. Höök oli hoitolan musta lammas.\n\nToisten syödessä loikoi pikimusta Kleopatra-kissa lihavana ja laiskana\nsohvalla. Sillä oli sopiva pesä rikkinäisten vieterien kohdalla\nolevassa kuopassa.\n\n— Mistä sinä sait kissan zootomissa ollessasi? kysyi Aino Mattila\nveljeltään Ollilta, joka oli medisiinari.\n\n— Minä lupasin pojalle, jonka sattumalta näin kadulla, pari markkaa ja\nhän hankki minulle katin. Viidessä minuutissa hän löysi ison kollin,\nvastasi tämä.\n\n— Niistä on nyt puute. Ei niitä niinkään saa, huokasi Aino.\n\n— Mitä te kissoilla teette? kysyi rouva Rosenström.\n\n— Nyljetään, leikataan ja tutkitaan tieteellisessä tarkoituksessa. .\n\n— Oletteko te raakalaisia? Kuinka se poika hennoi myydä rakkaan\nperheystävän murhattavaksi?\n\n— Ei se luultavasti ollut hänen kissansa, sanoi Olli rauhallisesti.\n\n— Silloin sinä tapoit toisen kotieläimen, joka oli varastettu.\n\n— Anteeksi, rouva Rosenström, mutta eilen minä tapoin teidän\nkotieläimenne, jonka löysin sängystäni, sanoi Salomon Höök.\n\n— Minä en suo anteeksi, Höök. Kissa on eläinkunnan korkein olento. Se\nkorvaa monelle perheen ja kaipuun olentoon, jota rakastaa, sanoi rouva\nRosenström hämärästi. . .\n\n— Minäkin kalpaan hartaasti kissaa, sanoi Aino Mattila.\n\n— Eräs minun kurssitovereistani toi maalta kissan; se oli teurastettu\nja hiukan suolattu. Toinen löysi yöllä katolta räystäskissan, kertoi\nylioppilas Reuna.\n\n— Millainen kissa se räystäskissa on? kysyi Aino.\n\n— Kattokissat jaetaan harja-, räystäs- ja uuninpiippukissoihin, niiden\nolinpaikoista päätellen, selitti Reuna.\n\n— Minun serkkuni otti tädiltään. Se oli vain etukäteen otettu perintö,\nkertoi ylioppilas Teränen.\n\n— Varasti ja tappoi tutun kissan! päivitteli rouva Rosenström\nkauhuissaan.\n\n— Tietääkö Hilma ketään, jolla olisi ylimääräistä kissaa? kysyi Aino\nkotiapulaiselta.\n\n— Räntöössä on yhellä arkitehilla valkonen kissa, joka on vallan\nlampaan näkönen, ja sitten tuo Patra tuossa sohvassa, vastasi Hilma.\n\nRouva Rosenström nousi kiivaasti ja vei Kleopatran vuoteelleen\nkaihtimen taakse.\n\n— Minä hankin teille kissan, Aino-neiti, lupasi ylioppilas Hara.\n\n— Kyllä minäkin kykenen siihen, sanoi ylioppilas Teränen, joka aikoi\nproviisoriksi.\n\n— Minä olen ikuisesti kiitollinen sille, joka tuo minulle elävän\nmirrin, sanoi Aino ja hymyili suloisesti.\n\n— Naisia pitäisi kieltää harjoittamasta raakoja lääketieteellisiä\nopintoja, sanoi rouva Rosenström.\n\n— Mutta sairaanhoitohan on aina ollut aito naisellinen toimi, sanoi\nHara.\n\n— Niin kylläkin, kun naiset tyytyvät antamaan lääkkeitä ja panemaan\nkääreitä otsalle, tai täyttämään lääkärin määräyksiä, Mutta eläinten\nsisälmysten tutkiminen ja ihmisruumiin tarkka tunteminen on\nepänaisellista. Sitäpaitsi naiset saavuttavat opiskelemisellaan sen,\nettä miehet eivät elätä heitä. Onko sellainen hauskaa? kysyi rouva\nRosenström.\n\n— Erinomaisen hauskaa, hykersi Höök.\n\n— Minä luulen, että mies rakastaa todella vain sellaista naista, jota\nhän elättää ja suojelee.\n\n— Minä en ole koskaan elättänyt niitä naisia, joita minä olen\nrakastanut, sanoi Höök viattoman näköisenä.\n\n— Mitä suojelusta me tarvitsemme. Vaaroja ei ole muualla kuin merellä\nja siellä ei aviomiehestä ole suurtakaan hyötyä, sanoi Aino ja otti\nsyliinsä Kleopatran, joka laiskasti kömpi esiin kaihtimen takaa.\n\n— Kleopatra ei ole vielä ollut kenellekään hyödyksi ja onhan sekin\nkissa, sanoi Höök syrjäkatsein.\n\n— Eikä tule olemaankaan, sanoi rouva ja otti lemmikkinsä Ainolta. —\nMutta se on ilo ja lohdutus, eikä kiusanhenki, niinkuin joku toinen,\njoka ei ole hieno, eikä tunteellinen ja joka pilkkaa ja nalkuttaa\nelämän varjopuolella eläviä naisia. Kissat ovat luomakunnan — — —\n\n— Kruunuja, täydensi parantumaton Höök.\n\nRouva Rosenström meni ylhäisen näköisenä keittiöön.\n\n— Kyllä olisi suotavaa, että Kleopatrakin uhraisi jotakin tieteen\nhyväksi, sanoi Hara.\n\n— Siitä uskallatte suunnitella? Jos te tuotte minulle mustan kissan,\nniin en ota sitä vastaan, sanoi Aino jyrkästi.\n\n— Sopisiko ruskea? kysyi Teränen.\n\n— Onko sellaisiakin?\n\n— Vaikka ei ole, niin voi syntyä, vastasi ylioppilas Teränen ja lähti\nhuoneesta.\n\nPari päivää myöhemmin työskenteli Aino zootoniissa.\n\nOvesta astui ylioppilas Teränen.\n\n— Hyvää huomenta Aino-neiti. Te olette tavattomasti naisellinen\ntyöpuvussanne.\n\n— Vaikka minä tutkin eläinten sisälmyksiä, naljaili Aino.\n\n— Sehän on erittäin sopivaa naisille. Sitähän he ovat aina tehneet\nesimerkiksi peratessaan kaloja ja lintuja. — Nyt minä tuon teille hyvän\npaistin.\n\n— Mainiota? Onko se eteisessä? kysyi Aino innokkaasti.\n\n— Ei, se on tässä sanomalehtikäärössä — sanoi Teränen ja asetti ison\nmytyn, joka riippui käärönappulassa, Ainon etten pöydälle.\n\n— Ihme, ettei se ole tukehtunut, nauroi Aino ja avasi käärön.\n\n— Minä olen varannut sille ilmareikiä. Se on vanha ja laiska, sitä voi\nhelposti kuljettaa. Alussa se oli kuitenkin hiukan hysteerinen.\n\n— Tämä on sangen omituinen otus. Nahka on vaaleanruskea ja häntä\nmelkein keltainen. Onkohan tämä kissa? kysyi Aino levottomana.\n\n— On varmasti. Se on hienoa Leghorn-rotua.\n\n— Silloin se on kana.\n\n— Minä tarkoitin Kapmaan-rotua. Minä ostin sen merimieheltä, lisäsi\nTeränen nopeasti nähtyään Ainon epäilevän katseen.\n\n— No, kyllä se nyljettynä käy kissasta. Kiitoksia vain, herra Teränen.\n\nKotimatkalla oli Teränen hyvällä tuulella. Hän arveli edistyneensä koko\njoukon Ainon suosiossa.\n\n— Medisiinaritytöt ovat mielenkiintoisia ja hauskoja. Kannattaa\nuskaltaa jotakin heidän tähtensä, ajatteli hän.\n\nKun Aino tuli kotiin huoneeseensa, heittäytyi hän sohvalleen, mutta\nkimmosi heti seisoalleen. Hänen kauhukseen oli sohvatyyny naukaissut ja\nhypännyt maahan.\n\nToinnuttuaan hän keksi matolla harmaan kissan, jonka kaulassa roikkui\npaperi.\n\n— Oletko sinä mirri-parka, tullut pestissä? Kylläpä ihmiset nyt ovat\nhuomaavaisia minulle, sanoi Aino ja luki paperista:\n\n »Tämän pedon minä olen metsästänyt Teille. Minä samoilin Kallion\n linjat ja sokkelot kuin eränkävijä. Olen kuljettanut sen kotiin\n takkini alla, kasvoiltani tyynenä ja rauhallisena kuin kettua kantava\n spartalainen poika. Ottakaa vastaan vaatimaton lahjani.\n\n Kunnioittavasti\n\n                                                 Toivo Hara.»\n\nAino nauroi ja ajattelu minähän saan kissaläheyksiä nuorilta herroilta,\nkuten maailmannaiset Kukkalaitteita.\n\nMutta ennen kuin hän ehti päättää, mitä hän tekisi uudella kissalla,\nsoi ruokakello. Hän sulki oven ja meni ruokahuoneeseen.\n\nRouva Rosenström tarjosi piparjuurilihaa hoidokeilleen. Outo hiljaisuus\nvallitsi, ei yhtään ylimääräistä sanaa lausuttu.\n\nVihdoin Aino kertoi, että hän oli saanut kissan zootomiin.\n\nRouva Rosenström kirkaisi ja peitti kasvonsa käsillään ja lusikalla.\n\n— Sinne meni Kleopatra! Minun ainoa elävä iloni? Sinä olet hirviö, Aino.\n\n— Mutta rakas täti. Mitä tämä merkitsee? Missä Kleopatra on?\n\n— Se on ollut kadoksissa aamusta asti. — Kleopatra on poissa ja sinulla\non kissa — etkö häpeä?\n\n— Minä en tiedä mitään Kleopatrasta. Kuinka täti keksiikään sellaista?\nMinun kissani oli vaaleanruskea. Häntäkin oli melkein keltainen,\npuolustautui Aino.\n\n— Etkö sinä naisena kärsi näiden eläinparkojen kanssa? Toinen\nluontokappale ei voi kylmästi nähdä toisen antavan henkensä sanaakaan\nsanomatta.\n\n— Hah, haa! Eikö luontokappale sanonut sanaakaan, Aino-neiti? kysyi\nHöök.\n\n— Kunhan vain ei olisi värjätty Patraa, sanoi Hilma, joka tarjosi\ntoista ruokaa.\n\nRouva Rosenström kiljaisi uudelleen.\n\n— Silloin sitä on keitetty puoli tuntia suolan kanssa väripadassa ja\nhämmennetty puukauhalla, että väri tulisi tasaiseksi. — Saanko lisää\nvatkulia? sanoi Höök.\n\n— Aino, oliko se kissa elävä, rouva kysyi.\n\n— Aivan elävä, raaka kissa. Tarkoitan, ettei se ollut keitetty.\nSitäpaitsi se oli vaaleanruskea. Eikö ollutkin, herra Teränen? kysyi\nAino.\n\n— Minä en tiedä mitään. — Oletteko kuulleet Uuraan suuresta\nsahapalosta? puhui Teränen hätäisesti.\n\n— Patralla ei ollut varvasta takakoivessa, sanoi Hilma. — Nyt neiti\nkaataa kaljaa puserolle.\n\nAino katsoi kauhuissaan Terästä.\n\n— Useat kissat ovat nykyisin varpaattomia. Ne jäävät usein puolittain\nautojen alle, mumisi Teränen.\n\n— Tahdotteko sanoa, että Kleopatra olisi jäänyt auton alle? Se ei ole\ntotta. Minun viisas, varovainen kissani ei tee sellaista, sanoi rouva\nRosenström.\n\nAino juoksi huoneeseensa ja toi sieltä pienen harmaan kissan.\n\n— Tässä on tädille uusi, kaunis ystävä. Kaula on lumivalkoinen ja\nhännänpää samanlainen, hän sanoi.\n\n— Kuinka monta kissaa sinulla nyt on? kysyi rouva Rosenström\nepäilevästi.\n\n— Minä sain tämän lahjaksi. Ellei täti tahdo sitä, niin minä heitän sen\nkadulle, sanoi Aino itku kurkussa.\n\n— Minä en voi rakastaa toista niin kuin Kleopatraa, joka oli minun\nuskottu ystäväni, sanoi rouva, mutta otti kumminkin kissan syliinsä.\nSiinä se alkoi kehrätä tyytyväisenä.\n\n— Voi pientä raukkaa, kylläpä se on kesy. Hilma, tuo sille maitoa.\n\nRouva Rosenström alkoi hiukan rauhoittua ja leikitteli kissan\nkanssa. Se oli melkein poikanen ja tarrautui rouvan hameeseen hänen\nkävellessään.\n\n— Herra Teränen, te joka olette lukenut kemiaa, voitte ehkä neuvoa\nminua, sanoi kamreeri Höök. — Minulla on musta talvihattu, mutta ruskea\ntakki. Voisikohan hatun värjätä, ruskeaksi keittämättä?\n\n— Ehkä se onnistuisi käyttämällä vetysuperoksidia. Se haalistaa\nhiuksetkin erinomaisesti, sanoi ylioppilas Teränen.\n\n— Tekee vaaleanruskeiksi ja hännänpään melkein keltaiseksi, nauroi Höök\nja lähti huoneesta.\n\nYlioppilas Teränen lähti myöskin nopeasti ulos. Aino seurasi häntä\neteiseen.\n\n— Herra Teränen, teidän kissaltanne puuttui takajalan varvas — aloitti\nAino jylhästi.\n\n— Johan minä sanoin, että se on tavallinen ilmiö. Varpaattomia kissoja\non yhtä tiheässä kuin ihmisiä, joilla on liikavarpaita. Hyvästi,\nAino-neiti, minulla on hiukan kiire.\n\n— Voiko hiuksia haalistaa vetysuperoksidilla? kysyi Aino.\n\n— Miksei, mutta minun mielestäni teidän hiuksenne ovat paljon\nkauniimmat mustina.\n\n— Minä alan nähdä teidän lävitsenne ja kauhistun.\n\n— Ei ansaitse. Hyvästi, neiti, ja Teränen kiiruhti ulos.\n\nAino meni varovaisesti viereiseen huoneeseen. Hän katseli nopeasti\nympärilleen. Huone oli Teräsen. Pesupöydällä oli pullo, jonka kyljessä\noli nimilappu.\n\nAino aukaisi nopeasti ikkunan ja heitti pullon menemään takapihan\nromujen joukkoon. Sitten hän hiipi huoneeseensa ja mumisi: —\nVetysuperoksidia!\n\n\n\n\nLIHAKAUPPIAS.\n\n\n— Santtu, annapas tälle rouvalle pari lanttua, sanoi rehevä\nlihakauppias apulaiselleen.\n\nPuoti oli täynnä väkeä ja kauppias hääri iloisena ja f toimeliaana\nmyymäläpöydän takana.\n\nMitä pienet kesälinnut haluavat? kysyi hän kahdelta vaaleapukuiselta\ntytöllä.\n\n— Kilon sipuleja ja retiisejä, vastasi toinen.\n\n— Kiitoksia. Katsokaapa tätä vaakaa — se on ihme. Tuli syttyy ja\nsammuu, ja peili heijastaa ostajien kauniit kasvot. Vuosisatoja on\nuneksittu ilmalaivasta — mutta tällaista vaakaa ei rohkeinkaan ole\nosannut kuvitella, puheli kauppias sitoen sipulikääröä.\n\n— Olkaa hyvä ja antakaa parempaa jauhelihaa kuin viime kerralla,\nkeskeytti happamen näköinen nainen.\n\n— Mitä rouva sanoo? Minun lihani on aina ensiluokkaista. Niin kuin\nkukkaset viihtyvät sellaisen hoidossa, joka niitä rakastaa, niin\nlihakin menestyy minun kaupassani. Minä vaistoan heti hyvän raavaan\nja erotan pässin- ja lampaanpaistin pimeässäkin. Jauheliha sekoitettu\nrasvasta ja lihasta sopivan resetin mukaan, siitä tulee ihastuttavia\nkäärylöitä, ellei menetellä huolimattomasti. Tässä on rouvalle Lihaa,\njoka saa teidät muistamaan tämän kevätpäivän harmaahapsisenakin.\n\n— Saanko selkälihaa noin kilon verran, pyysi vanhanpuoleinen\npalvelijatar.\n\n— Minä arvasin jo, että fileetä se neiti haluaa. Parasta täytyy olla\nhyvälle köksälle. Onnistuivatko sukupäivälliset?\n\n— Kyllä kai ainakin ruoan puolesta. Tirehtööri kehui lintuja.\n\n— Vai kehui! Kaikki minulle onnistuu. Minä olen Kruununhaan onnellisin\nmies. Elämä on ihanaa ja ihmisen tarkoitus on suuri ja jalo. — Palvella\ntoisia ja samalla itse vaurastua — kolmekymmentäkuusi markkaa ja\nneljäkymmentä penniä, olkoon tasan kolmekymmentäkuusi markkaa. — Vai\nsäilykesipulia? Nämä ovat kuin rypäleitä. Katsokaa tätä hyllyä, siinä\non silmänruokaa! Vihreitä kurkkuja etikkaliemessä, punaisia tomaatteja,\nraparperia, retiisejä, kukkakaalia, joka on kuin morsiuspuketti ja\npersiljaniitty! ja kauppias teki kaarevan liikkeen kädellään, aivan\nkuin olisi siunannut satoa.\n\n— Kappale luuta ja lihaa koiralle, pyysi isokasvuinen neiti, joka\ntalutti koiraa vitjoista.\n\n— Neiti on onnellinen, kun omistaa terveen ja kauniin koiran. Sen\nuskollisuus palkitsee neidin uhrautuvaisuuden. Pannaanko sille\nmakkaraa? Kaikki, jotka elävät, ovat lihottamisen arvoisia. Nykyjään\nihmiset laihduttavat itsensä surullisen näköisiksi. Mikä on seuraus? He\novat tyytymättömiä ja levottomia. Aurinko on pyöreä ja sehän on ilon ja\nkauneuden tunnuskuva, sanoi kauppias, jonka kasvot loistivat valaisten\nlihakaupan kuin pieni aurinko.\n\n— Mutta suorat ääriviivat ovat muodikkaat, sanoi hento neiti, joka\nseisoi ikkunan vieressä.\n\n— Varjelkoon niistä! Ovatko puhelinpylvään ääriviivat kauniit?\nAjatelkaapas porsasta, jonka ääriviivat olisivat suorat, tai lehmää,\njoka solakkana horjuisi laitumella. Nuori, lihava olento on luonnon\nkaunistus ja ihmisten ilo. — Tässä on rouvan liikkiö — Poustisen\nliikkeen parasta lajia.\n\n— Ihme, ettei tällainen arkitouhu tukahduta kauppiaan runollista\nmielikuvitusta, sanoi joku ostajista.\n\n— Minun elämäni on alituista juhlaa, niinkuin nytkin, kun neiti tuli\nkirkastamaan lihakaupan uuteen ihanuuteen. Maksapasteija on loppunut,\nrouva, mutta piirakat ovat uusi korjattu painos edellisistä.\n\n— Kuka näitä leipoo?\n\n— Oikein hienon pankkiherran rouva. Herroilla on kaksi koettelemusta\nelämässä: matematiikka koulussa ja kassat viroissa. Pankkiherra menetti\nvirkansa ja valoisan maailmankatsomuksen, ja rouva talousrahat ja\nhaisunäädännahkaisen kauluksen. — Mutta onhan piirakoiden leipominen\nhauskaa, hymyili lihakauppias.\n\n— Saanko kapan perunoita, pyysi laiha rouva.\n\n— Heti, rouva. — Saivatko rouvan pojat ehtoja?\n\n— Toinen sai, kun oli sikotauti juuri kokeitten aikaan. Tai pussitauti,\nhienommin sanottuna.\n\n— Mikä sikotautinimitystä vaivaa? Sika on jalo luontokappale. Sen\nkoko ruumis on herkullinen ja sen ääriviivat kauniisti pyöreät. —\nEikö muuta kuin silliä tyttöseni? Siinä on kiltti lapsi, joka säästää\näidin askeleita. — Mistä minä tässä puhuin? — Jaa, saattepa nähdä,\nettä kalliin ajan loputtua rehevät muodot tulevat muotiin. Sika on\ntarkoituksenmukaisin olento. Se täyttää tinkimättä velvollisuutensa ja\non luomakunnan mestariteos. Kauppiaan kädet liikkuivat sulavasti.\n\n— Paitsi ihmistä, sanoi joku.\n\n— Ihminen ei ole aina mestariteos — jota tämä kaalinpää sitä vastoin\non, rouva, kuusi markkaa. Hyvästi rouva.\n\n— Puoli kiloa teemakkaraa, pyysi sotilas.\n\n— Se on tarpeen kasarmipojalle. Minunkin poikani on asevelvollinen,\nja lisämuonaa ne veikot tarvitsevat. Kaksi poikaa lukee yliopistossa,\nmutta lihakauppiaita minä sittenkin toivon heistä. Eloako vai\nPaasivaaraa, neiti? Molemmissa on vitamiinaa.\n\n— Ei sellaista tarvita voissa, sanoi vanhanpuoleinen nainen.\n\n— Se juuri lämmittää ruumista sisältäpäin. Sitä tarvitaankin\nvastapainoksi ohuille vaatteille ja reumatismille, vakuutti Poustinen.\n\n— Saattekohan te poikanne lihapuotiin, kun he ovat opiskelleet ja\nmaistaneet herraselämää? kysyi joku.\n\n— Herroiksihan täälläkin eletään. Vanhin poika saa parastaikaa\nesimakua ammatista. Hän opiskelee lääketiedettä ja leikkaa lihaa ja\njänteitä ja oppii eläinten ja ihmisten ruumiinrakenteen. Sellainen\nkykenee erottamaan etupaistin takapaistista ja leikkaamaan irti fileen\nselkäluusta. — Rouvalle varmaankin kieltä? Eikö? Rouva ei ole kielevällä\npäällä tänään? ja kauppias nauroi makeasti sukkeluudelleen.\n\n— Entä raskas työ lihapuodissa? kysyi edellinen utelija.\n\n— Sen ihanampaa elämää ei ole. Työ on vaihtelevaa eikä kuluta aivoja.\nSe on siunaukseksi tuhansille. Täällä on kuin paraati, puhelin soi,\nlapset ja koirat vilkastuttavat myymälää ja jokainen tuo kappaleen\nelämästään tänne. Meillä on jännittävää kuin elokuvissa. Eilenkin\nkaatui makkaralaatikko ja koira sieppasi makkaranauhan ja kuljetti\nsen kadulle. Muuan rouva huusi nurkassa ja toinen siunaili ovella.\nApulaiset kaatuivat toistensa päälle ja vetivät kaalinpäät lattialle.\n\nKauppias nauroi riemullisesti ja jatkoi heiluttaen lihakirvestä:\n\n— Ei täällä ikävysty eikä väsy. Minun poikieni ei ole pakko kilpailla\nvirkauralla elääkseen ummehtunutta kamarielämää. — Annapa, Santtu,\nhapankaalia lehtorin keittäjälle. — Eikös teidän herranne ajattele\nnaimista?\n\n— Se vanhapoika ei rakasta muuta kuin kauppiaan »fransyskoja», sanoi\nkeittäjä ja meni kaaleineen.\n\n— Kas vain. Vikke-poika kunnioittaa meitä käynnillään.\n\n— Minä tulin katsomaan minun lihallista isääni, naljaili pitkä nuori\nmies.\n\n— Hahhah haa, nauroi kauppias. — Se on vitsikäs poika tämä Vikke.\nViepäs mennessäsi palanen syöttöporsasta kotiin. Se on ihanaa katsella\nja maistella ihan niinkuin »meiän mamma» nuorena. Vahinko, ettei se\nsaanut kehittyä yhtä pulskaksi rouvaksi... tarkoitan imisäksi, kuin\nmeiän mamma.\n\n— Sattuuko isällä olemaa» kassassa jokin lantti? Minulla olisi vähän\nmenoja — tärkeitä ostoksia, kuiskasi Vikke myymäläpöydän yli.\n\n— Kassasta ei saa ottaa ilman kuittia. Mutta kyllä tässä lompakossa on\njotakin, sanoi kauppias ja pisti setelin Viken kouraan. — Isä on sekä\nlihallinen että rahallinen.\n\n— Kiitoksia, isä-ukkeli. — Saanko lähettää Santun viemään kenkiäni\nsuutarille? kuiskasi Vikke.\n\n— Et. hyvä herra. Santtu on ammattityöläinen, hänestä tulee\nensiluokan lihakauppias. Hän arvioi paistin painon punnitsemalla sitä\nkämmenellään, eikä erehdy laskuissa. Hänen sydämensä on laupias kuin\nlampaan sydän ja ruumis vahva kuin sonnin. Hyvää maatiaisrotua se poika\non, häntä ei saa käyttää teidän juoksupoikananne.\n\n— Hyvästi, sanoi Vikke nopeasti. Hän oli nähnyt ikkunasta, että muuan\nylioppilasneiti aikoi myymälään, ja kiiruhti avaamaan ovea, hattu\nkourassa.\n\n— Kas, hyvää päivää, herra Poustinen. Taidatte itse ostaa ruokanne?\nilkkui tyttö.\n\n— En, neiti, minä kävin vain vaihtamassa rahaa. Saanko pyytää neitiä\nFazeriin kahville?\n\n— Kiitos — ei. Minä olen äidin asioilla, me ostamme aina tältä\nherttaiselta ukolta. Oletteko huomannut, kuinka valoisa hänen\nelämänfilosofiansa on? Tulkaa sisään juttelemaan, sanoi tyttö ja meni\nmyymälään.\n\n— Minun on pakko lähteä luennolle, sanoi Vikke ja meni nopeasti kadulle.\n\n— Päivää, herra kauppias, taitaa tulla sade, sanoi ylioppilasneiti.\n\n— Siitä maanviljelijät iloitsevat. Retiisitkin tulevat mehevämmiksi.\nMitä neiti haluaa — kukkakaaliako? kysyi kauppias hymyillen\naurinkoisesti.\n\n— Äiti pyysi ostamaan lammaspaistia. Katsokaa, aurinko alkaa paistaa.\n\n— Se on suloista, silloin tomaatit kypsyvät. Tässä on Lammaspaisti,\njoka sopii sekä iloisille että murheellisille. Kuin myöskin sadesäällä\nja poutapäivänä.\n\n— Kiitoksia, kuinka paljon se maksaa?\n\n— Kahdeksantoista markkaa ja kolmekymmentä penniä, — Nyt onkin näyttämö\ntyhjä ja esirippu laskee. Neiti oli loistava loppu tämän päivän työlle.\nHyvästi, neiti.\n\n— Hyvästi kauppias, sanoi neiti ja meni.\n\n— Suljepa, Santtu, ovi ja peitä lihat. — Kassa täsmää pennilleen. Mene\nlepäämään, Santtu-ystävä, sinä olet suoriutunut loistavasti tänäpäivänä.\n\nKauppias riisui valkoisen takkinsa, puhdisti unohdetun kirveen ja\nirroitti lihamyllyn veivin.\n\n— Jokainen päivä on edellistä parempi, sanoi hän ja lähti kotiin.\n\n\n\n\nKILPAILU.\n\n\nLaiskanlinnassa istui johtaja Verneri Janhunen, keinutuolissa huojui\nhiljaa kamreeri Lounas ja nojatuolissa käsitöivät heidän rouvansa.\n\n— Tällainen lauantaiehtoo on suloinen. Työ on takana, rauha ja lepo\nedessä, sanoi johtaja ja tarjosi savukkeen kamreerille.\n\n— Me naiset sekä nautimme että teemme jotakin hyödyllistä. Teiltä\nmiehiltä menee satoja tunteja hukkaan, vain poltellessa ja puhellessa.\nMinä teen aina käsitöitä — raitiovaunussa, lääkärin odotushuoneessa ja\nsilloinkin kun minua hierotaan. Puhelintorvenkin minä voin kuminauhan\navulla kiinnittää korvaan, joten kädet voivat tehdä työtä. Sanomalehteä\nlukiessani minä vatkaan kakkua ja kudon sukkaa, kun hiuksia\nkäherretään, sanoi Helmi Janhunen.\n\n— Niin minäkin, ja Kerttu kuunteli eilen radiota, laski algebraa ja söi\nmaapähkinöitä samalla kertaa. Kylvyssä ja teatterissa kädet lepäävät,\nsanoi Elin Lunnas.\n\n— Naiset eivät näe metsää puitten tähden. He eivät luo mitään suurta\nnoitten ikuisten pikku näpertelyjen takia, sanoi kamreeri.\n\n— Juuri niin. Me miehet teemme jotakin täyspitoista, tai sitten\nlepäämme ja nautimme. Silloin meihin patoutuu energiaa. Teistä vuotaa\nalituisesti voimaa ja sen lähden ei synny voimajännitystä suuriin\ntehtäviin, sanoi johtaja.\n\n— Entä ne naiset, jotka hoitavat sekä kodin että viran? kysyi Helmi.\n\n— Kummankin he tekevät ala-arvoisesti. Sellaisetkin rouvat, joita\non lapsesta asti kasvatettu hoitamaan taloutta, ovat avuttomia kun\npalvelijat ovat lomalla. Vaikka minä en ole käynyt oppia, niin osaisin\nterveen järjen avulla valmistaa hyvän päivällisen, kehui kamreeri.\n\n— Mitäs siinä muuta kuin sytyttää tulen, käärii takinhihat ylös ja\ntekee työtä keittokirjan mukaan vahvisti johtaja.\n\n— Kuuletko, Helmi, nauroi Elin. Paremmin me hoitaisimme sänkyliikkeen,\nkuin te talouden.\n\n— Ja tehtäisiinkin vähän parempia kauppoja kuin te, yhtyi Helmi\nedelliseen.\n\n— Ohhoo! Vanha totuus on, että miehet voittavat naiset silloinkin, kun\nhe toimivat naisten aloilla — niinkuin kokkeina tai räätäleinä. Mutia\nkeskustelemalla ei tällaisia asioita todisteta. Menkää te maanantaina\nsänkyliikettä hoitamaan, me laitamme teille juhlapäivällisen täällä\nkotona. Palvelijat saavat lomaa koko päiväksi, pöyhisteli johtaja.\n\n— Mainiota! Me otamme vastaan haasteen, nauroi Helmi.\n\n— Minä olen levoton liikkeen puolesta, ja kamreeri pudisti päätään.\n\n— Yhden päivän vahingot eivät vie perikatoon, sanoi johtaja.\n\n— Perikatoon? Niinkuin meillä ei olisi liikekykyä! Eilen minä tingin\njuutalaiselta sataviisikymmentä markkaa kevättakin hinnasta, sanoi Elin.\n\nEnnenkuin kahvit oli juotu olivat kaikki yksimielisiä. Päätettiin tehdä\nkoe. Naiset ja miehet vaihtaisivat työtä yhdeksi päiväksi, nähdäkseen\nkumpi suoriutuisi paremmin.\n\n— Tutki sinä sunnuntaina keittokirjasta liha- ja kalaruokia, minä\nläpäisen liemet, vihannes- ja jälkiruoat, kuiskasi johtaja erotessa\nkamreerille.\n\n— Hyvä — ja maanantaina aikaisin torille, vastasi tämä.\n\nMaanantai-aamuna näytti Helmi miehelleen, missä keittoastiat,\nruokakalusto ja hopeat olivat.\n\n— Älä polta ruokia ja varo tärvelemästä kasareja, Verneri.\n\n— Minä olen säntillisempi kuin sinä. Tässä on liikkeen avainkimppu.\nKysy neuvoa vahtimestari Kopolalta, kun joudut, pulaan, Helmi. Minä\nolen soittanut konttoripäällikölle, että sinä ja Elin edustatte meitä\ntänään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmi ja Elin istuivat kumpikin pöytänsä ääressä. Toinen sommitteli\nsohvatyynyn mallia ja toinen siivosi miehensä kirjoituspöydän laatikkoa.\n\nPuhelin soi.\n\n— Kansallinen Sänkyliike, vastasi Helmi.\n\n— Saanko puhutella johtajaa. Minä olen tirehtööri Lintula.\n\n— Minä edustan johtajaa.\n\n— Vastatkaa siinä tapauksessa — minkä tähden te lähetitte viisi senttiä\nlyhyemmät patjat, kuin oli sovittu? Tarkoitan matkustajakoti »Trissan»\njousipatjoja.\n\n— Viisi senttiä sinne tai tänne ei ole koko maailmaa, sanoi Helmi.\n\n— Lähettäkää heti vaihtamaan patjat. Me emme tyydy näihin.\n\n— Älkää nyt viitsikö olla pikkumainen. Suomalaisethan ovat\nlyhytkasvuisia.\n\n— Meille tulee usein ulkomaalaisiakin. Vaihdattako?\n\n— Minä ymmärtäisin teidän vaatimuksenne, jos teille tulisi\nskandinaavilaisia kuninkaita — vaikka silioin ei viisi senttiä\nauttaisikaan. Mutta nyt tämä on vain turhaa oikkuilemista.\n\n— Jos ette vaihda patjoja, niin minä en maksa, sanoi vihainen ääni.\n\n— Jo on hävytöntä! Sattumalta minä tiedän, että herra Lintula oli\n»Iloisessa leskessä» balettitytön kanssa ja teillä ei kestä palvelijat\nviikkoakaan ja »Trissassa» juodaan joka huoneessa.\n\n— Minä haastan teidät oikeuteen kunnianloukkauksesta. Ja tämä ei\nliikuta patjoja, huusi raivostunut Lintula.\n\n— Ellette maksa laskua, niin minä kerron rouva Lintulalle siitä\nbalettitytöstä ja muusta, uhkasi Helmi.\n\n— Saatte rahat, mutta kyllä minä varoitan kaikkia liikkeitä\nkannattamasta teitä, ja Lintula paiskasi puhelimen kiinni.\n\n— Se asia selvisi helposti, sanoi Helmi tyytyväisenä. — Menehän, Elin,\ntarkastamaan kassaa. Nykyjään puhutaan paljon vaillingeista.\n\nElin yhdisti lukkoneulalla pakan kirjeitä ja pani ne siivottuun\nlaatikkoon. Sitten hän ripusti täytekynän kaula-aukkoonsa ja meni\nmyymälän puolelle.\n\nKassanhoitaja leskirouva Masula nousi tervehtimään.\n\n— Paljonko rahaa on kassassa? kysyi Elin alkaen selailla kassakirjaa,\n\n— Sitä minä en tiedä vielä — kun suljetaan, minä lasken rahat, vastasi\nrouva Masula.\n\n— Parasta, että laskette joka puolen tunnin kuluttua. Eikö olisi\nviisainta pitää rahat käsilaukussa. Tuossa ne ovat heikkojen ihmisten\nkiusauksena.\n\n— No, en minä ole kuullut mokomaa! kiivastui rouva.\n\n— Katsokaa tuota miestä! Olkaa varuillanne, kuiskasi Elin.\n\n— Tässä on lasku sadasta jousesta. Se on kamreerin hyväksymä.\n\nRouva Masula aikoi maksaa, mutta Elin esti hänet siitä.\n\n— Antakaa lasku tänne! Päivämäärä on tummempaa mustetta kuin\nallekirjoitus. Ja yksi i-pilkku puuttuu. Mikä teidän nimenne on?\n\n— Antti Karonen.\n\n— Mistä kotoisin?\n\n— Kuortaneelta. Minulla on kiire.\n\n— Kuinka vanha te olette?\n\n— 30 vuotla, rokotettu vuoden vanhana, käynyt kansakoulun, tatuoitu\nvasempaan käsivarteen ja kuuden lapsen isä. Vieläkö muuta? murisi mies.\n\n— Te olette asiallinen mies. Rouva Masula, maksakaa lasku, mutta\nottakaa aina selkoa asiakkaista ennen kuin luotatte heihin.\n\nKun mies oli mennyt, sanoi Elin:\n\n— Viekää nyt rahat pankkiin. Teidän itsennekään ei tarvitse tuntea niin\nsuurta kiusausta ja pelkoa, kun ei ole niin paljon rahaa edessänne.\n\n— Ne on vietävä, kun kassa on laskettu sulkemisen jälkeen. Enkä minä\ntunne minkäänlaista viekoitusta varastaa niitä, sanoi rouva Masula\npunaisena kasvoiltaan.\n\n— Älkää nyt käsittäkö sanoja niin kirjaimellisesti. Elin sanoi ja\nriensi myymälään, josta kuului sananvaihtoa.\n\n— Mitä nyt? hän kysyi kahdelta herralta, jotka seisoivat\nvuodepeitekasan edessä.\n\n— Tämä herra tahtoo kuusi peitettä velaksi, mutta me emme anna\ntuntemattomille, vastasi Blom, joka hoiti vuodevaateosastoa.\n\n— Kuka te olette? kysyi Elin.\n\n— Minä olen Albin Rentula ja minä tunnen Sihvon ja Somersalon ja Lucina\nHagmanin, sanoi ostaja.\n\n— Mistä te olette kotoisin?\n\n— Samasta pitäjästä kuin rouvakin.\n\n— Luhangaltako? Ketä te tunnette sieltä?\n\n— Minulla on eno apteekkarina siellä ja rovasti on vihkinyt minut\nja lukkari ja suntio kävivät usein meillä isän isossa talossa\neteläpuolella pitäjää.\n\n— Ette kai te ole Suurpekkalan poikia? Vanhin kuuluu olevan kaupungissa?\n\n— Se minä juuri olenkin, vaikka minä olen muuttanut nimeni Rentulaksi.\nMuistan, että Suurpekkalassa kasvoi koivuja ja leppiä ja että siellä\noli kaivo, jossa oli vettä.\n\n— Minkälainen Luhangan kirkko on?\n\n— Siinä oli kauniisti soivat kellot ja miehet istuivat vasemmalla ja\nnaiset oikealla puolen käytävää.\n\n— Päinvastoin se oli.\n\n— Minä ajattelin seisovani päinvastaisella suunnalla.\n\n— Jaa, tietysti silloin. — Minä takaan, että tämä herra on luotettava.\nAntakaa hänelle peitteet, Blom.\n\n— Mitä kamreeri sanoo?\n\n— Hänkin tietää, että Suurpekkalan väki on rehellistä. Hyvästi herra\nRentula.\n\n— Kiitoksia, rouva. Terveisiä Luhangalle.\n\nElin teki kierroksen myymälässä, puheli sekä henkilökunnan että\nostajien kanssa ja teki parannusehdotuksia.\n\nHelmi oli sillä aikaa saanut Mikkelin sänkyliikkeeltä kirjeen,\njossa sanottiin, että muuan helsinkiläinen liike tarjosi halvempia\nrautasänkyäa kuin Janhusen liike. He tulisivat kääntymään tämän toisen\nliikkeen puoleen.\n\nHelmi kirjoitti heti ja puhui suunsa puhtaaksi, sekä mikkeliläiselle\nettä helsinkiläiselle liikkeelle.\n\nVahtimestari Kopola tuli sisään, ja Helmi kyseli häneltä henkilökunnan\nasioita. Hän huomasi paljon epäkohtia, jotka hän päätti poistaa\ntarmokkaasti.\n\nEnsiksikin hän soitti rouva Hansonin miehelle:\n\n— Täällä puhuu rouva Janhunen. Minä olen kuullut, että herra Hanson\nelää rouvansa hiellä ja vaivalla —\n\n— Hyi sentään, sitä minä en tee.\n\n— Onko teillä sitten minkäänlaista tointa?\n\n— Tietysti — vaikka minulla nyt on sattumalta loma.\n\n— Kuinka pitkä loma?\n\n— Noin 14 vuotta. Kun terveys vakaantuu, niin minä aloitan taas työni.\n\n— Ja millaista työtä te teette?\n\n— Minä aion opettaa venäjän kieltä oppikouluissa.\n\n— Te näytte olevan täys-humpuuki. Sitäpaitsi terveys ei parane, kun\nherra Hanson juo.\n\n— Vain Elannon kaljaa, vakuutti Hanson.\n\n— Mutta Kopola on nähnyt herra Hansonin hoipertelevan, kaljasta ei\nhoiperrella.\n\n— Niin heikko mies kuin minä hoipertelee vähemmästäkin.\n\n— Kuulkaa nyt, herra Hanson, tulkaa huomenna tänne, niin saatte\ntoimittaa tomunimemistä patjojen valmistusosastolla. Etenkin\nuntuvaosastolla se on tarpeen.\n\n— Mutta jospa minä en erota tomua untuvista?\n\n— Jos te olette raitis, niin varmasti erotatte. No tuletteko?\n\n— Onkohan sitä konetta vaikea käyttää?\n\n— Tehkää parannus, herra Hanson, kunnollisen vaimonne tähden. Huomenna\nteidän on tultava tänne, sanoi Helmi navakasti.\n\n— Minä tulen, rouva. Varmasti minä tulen.\n\nHelini sulki puhelimen, sillä oveen naputettiin,\n\n— Sisään! Hyvää päivää herra Martikainen. Minä olen kuullut, että\nherra Martikainen on tehnyt keksintöjä. Pyytäisin teitä tekemään vielä\nmuutamia tärkeitä pikku keksintöjä, sanoi Helmi sisään tulevalle\nmiehelle.\n\n— Kernaasti, tirehtöörska, mutta ei niitä niinkään tehdä käskystä,\nvastasi Martikainen.\n\n— Miksi ei, kun minä ensin keksin, mitä on keksittävä. Tahtoisin\npatjoja, jotka ovat ilma- tai vesitäytteisiä, mutta eivät\nkumipäällyksisiä. Niitä olisi helppo uusia. Päällinen pestäisiin ja\npuhdas ilma tai vesi pumpattaisiin entisen mukulaisen sijaan.\n\n— Minkä mukulaisen?\n\n— Vanhat patjat ovat aina mukulaisia. Toiseksi olisi hyvä keksiä\nsänkyihin vipulaitos, jolla voisi kohottaa pääpuolta ylös ja alas tai\nvivuta ishiasta sairastava ihminen seisoneen lattialle. Kolmanneksi\nolisi Töölöön lähetettäviin jousipatjoihin asetettava pieniä vieterejä,\njotka laukeavat ja ruiskuttavat myrkkyä, niin pian kuin lutikka astuu\njalallaankaan niihin.\n\nMartikainen katsoi levottomana oveen päin.\n\n— Ymmärtääkö Martikainen? kysyi Helmi.\n\n— Nyt on niin lämmin ilma, että minun käsityskykyni ei oikein toimi,\nsanoi tämä anteeksipyytelevästi.\n\n— Ehkä asiat selvenevät ajattelemalla. Onko Martikaisella muuten\ntoivomuksia?\n\n— Ei, ei mitään. Minä menen juoksujalkaa keksimään tirehtöörskan\nehdotuksia, sanoi Martikainen vetäytyen selkä edellä käytävään.\n\nTäällä hän tapasi leposohvaosaston päällikön Eetu Rostin.\n\n— Meneekö Rosti konttoriin? kysyi hän tältä.\n\n— Menen, Minut on kutsuttu sinne, vastasi Rosti.\n\n— Olkaa varovainen. Kaikki ei ole siellä niinkuin olla pitää. Parempi\nolla menemättä, sanoi Martikainen ja naputti otsaansa.\n\nMutta Rosti meni urheasti sisään.\n\n— Mitä leposohvapuolelle kuuluu? kysyi Helmi.\n\n— Martikainen on konstruoinut uuden vuodemallin. Päivällä se on\ntavallinen sohva ja yöllä siitä muodostuu kaksikerroksinen vuode.\nNiinkuin makuuvaunuissa, kertoi Rosti.\n\n— Sehän on jännittävä laite. Onko herra Rostilla mitään toivomuksia?\n\n— Palkanlisäys ei haittaisi.\n\n— Poikamies ei tarvitse suurta palkkaa, se saattaa olla vaarallistakin.\nMutta jos Rosti menee naimisiin niin — — — ja Helmi nyökkäsi\nkehoittavasti.\n\n— Mieluummin minä olen entisellä palkallani.\n\n— Minä satuin kuulemaan miellyttävästä naisesta, jolla on toimi ja joka\nrakastaa teitä.\n\n— Voi pahus sentään!\n\n— Kuinka niin? Hän on runollinen ja erittäin hyveellinen. Te saatte\n500 markkaa kuussa lisää palkkaa ja kaksikerroksisen vuodesohvan\nhäälahjaksi, lupasi Kelmi. — Oletteko harjoitellut korkeushyppyä, niin\nettä pääsette yläsänkyyn?\n\n— Siihen pääsee huononpuoleinen kolmiloikkaajakin, sillä vuoteeseen\njohtavat portaat. Mutta kuka se runollinen neiti on? kysyi Rosti\nlevottomana.\n\n— Rostia näkyy jo asia kiinnostavan. Melinda Alaheimo, konekirjoittaja,\non lahjoittanut teille sydämensä.\n\n— Kenelle se höpsäkkä on sellaista uskonut?\n\n— Vahtimestari Kopola sanoi huomanneensa sen ja hän tietää parhaiten\nliikkeen asiat.\n\n— Ettäkö Melinda-neiti? Se olisi juuri hänen laistaan, sanoi Rosti pää\nkallellaan.\n\nHelmi painoi soittonappulaa ja sanoi sisääntulevalie Kopolalle:\n\n— Kopola sanoo nyt itse herra Rostille, onko totta, että neiti\nAlaheimolla on tunteita häntä kohtaan.\n\n— Ei minua, mutta herra Rostia kohtaan. 'Niin myymälän neiditkin\nsanovat, eikä se minua ihmetytä, sanoi Kopola ja teki liikkeen Rostia\nkohti.\n\n— Repola kutsuu neiti Alaheimon tänne, sanoi Helmi.\n\nVahtimestarin mentyä sanoi Rosti:\n\n— Minä olen ollut uskollinen Janhusen Kansalliselle sänkyliikkeeile 24\nvuotta ja kolme viikkoa, mutta tämä homma on vasten luontoa.\n\n— Olkaa levollinen. Tämä on luonnollisin asia. Aatamin ja Eevan\najoista asti. Minä ajatteien myöskin henkilökunnan onnea enkä vain\nliikeasioita. — Tässähän neiti Alaheimo tuleekin. Istukaa, olkaa hyvä.\nMeillä on asiaa teille.\n\n— Anteeksi, minä olen tilannut aikapuhelun Turkuun, sanoi Rosti\nhätäisesti ja nousi tuoliltaan.\n\n— Ensin tämä asia. Olkaa nyt rohkea, Rosti, ja puhukaa kaikki selväksi\nneiti Alaheimon kanssa, kehoitti Helmi.\n\n— Voi, voi, mitä tämä merkitsee? Minä aavistan jotakin, sanoi neiti\nAlaheimo ja liikehti kaarevasti.\n\n— Mikähän tarkoitus tällä lieneekään, sanoi Rosti ja ajatteli: »Aika\nkomea vielä, mutta vähän ylikypsä!»\n\n— Te olette minun miesihanteen! Eetu Rosti, sanoi neiti ja siirtyi\naivan viereen.\n\n— Mitä? kysyi Rosti ja katseli kuin lammas.\n\n— Siitä asti kuin Valentino kuoli, en ole tavannut täydellistä\nhurmaajaa, mutta nyt —. Eetu, kiemurteli neiti.\n\n— Samapa se, Melinda, sanoi Eetu ja kiersi käsivartensa neidin\nympärille koettaen olla niin Valentinomainen kuin mahdollista.\n\nKun Helmi palasi, sai hän ilon onnitella kihlautuneita. Hän piti heille\nsopivan puheen ja sanoi lopuksi:\n\n— Nyt kaksi yksinäistä ihmistä saa lohdutusta elämän ohdakkeisella\ntiellä, jolle rakkauden ruusut luovat valoaan.\n\n— Voi peijakas! Se aikapuhelu Turkuun jäi nyt tämän höpötyksen tähden,\nsanoi Rosti ja ryntäsi ulos.\n\n— Kiitoksia, rouva tirehtöörska, minä ja minun sukukuntani siunaavat\nteitä, sanoi neiti Alaheimo tunteellisesti.\n\n— Katsokaa nyt vain, että saatte hänet vihille, varoitti Helmi.\n\n— Huomispäivänä me menemme ottamaan kuulutuksen, sanoi neiti Alaheimo\nja kiiruhti Rostin jälkeen.\n\nSamassa tuli Elin sisään.\n\n— Minä kuulin, että Stockmannilla on viehättävä kevätpukujen\nmannekiini-näyttely. Sinne olisi mentävä. Minä tahtoisin nähdä uudet\nkenkämuodit ja heidän hurmaavat hiuslaitteensa, kertoi Elin.\n\n— Eihän sellaista tilaisuutta voi laiminlyödä. Mehän olemmekin jo\nsaaneet paljon aikaan täällä. Miehemme eivät varmaankaan vaadi meiltä\nenempää, sanoi Helmi.\n\n— Lähdetään vain minunkin puolestani. Eiköhän Kopola voi hoitaa tätä\nhommaa vähän aikaa, sanoi Elin ja lukitsi laatikot.\n\nLähtiessä Helmi sanoi Rapolalle:\n\n— Meillä on liikehommia Stockmann osakeyhtiön kanssa. Kopola on hyvä ja\nhoitaa tehtäviä sillä aikaa, ja varokaa varkaita ja tulipaloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohtaja Janhunen ja kamreeri Lounas palaavat torilta hienot nahkaiset\nkäsilaukut täynnä ruokaa.\n\nMolemmat pukeutuivat pyjamaksiin ja alkoivat tehdä työtä.\n\nEnsin käytiin käsiksi voileipäpöytään.\n\nJohtaja muovaili voilaitteen. Hän koetti ensin luoda joutsenen,\nmutta siitä tuli teekannu, sentähden hän muovaili uuden voilaitteen\nrautasängyn muotoiseksi. Siinä oli vuodevaatteet ja peite, johon oli\nviilletty ranskalaisia liljoja.\n\nKamreeri järjesti sardiini-, lohi- ja maksapasteijalautasia.\nPunajuurista, porkkanoista ja persiljasta tehtiin kauniit\nreunakoristeot.\n\nPöytää katettaessa syntyi pieni kiista. Johtaja veti juomakaapista\nlakanan, jota hän väitti pöytäliinaksi, mutta kamreeri tahtoi\nvuodepeitettä pöydälle, Pitkätikku suosi lakanaa. Veitsenaluksia,\nkorkkiruuvia ja muita pikku tarpeita ei löytynyt. Ne tilattiin\ntalouskaupasta.\n\n— Minä olon ostanut teeren ja ahvenia, ne ovat himoruokiani. Ryhdytään\nnyt heti työhön. Tämä näyttää olevan mutkikasta hommaa, sanoi kamreeri\nja luki keittokirjasta: »Lintu kynitään ja siivet leikataan poikki\nnivelien kohdalta, sitten se kärvennetään tulella.»\n\n— Ah, eiväthän nämä höyhenet lähde kuin yksitellen, tähän menee koko\npäivä, hän murisi. Minä en ole kyninyt muita kuin liiketuttavia, ja se\non lapsenleikkiä tähän verraten.\n\n— Odorapas, niin minä tuon Urhon hiusleikkuukoneen, sillä sinä keritset\ntuon otuksen kädenkäänteessä, sanoi johtaja.\n\nKamreeri toimitti tämän työn kylpyhuoneessa, jättäen höyheniä\nporsliiniammeeseen ja vähän joka paikkaan. Sitten hän ryhtyi\nkärventämään lintua kaasulla. Hän sitoi sen hiilihankoon rautalangoilla\nja piti nenäliinaa suunsa edessä.\n\n— Mitä hemmetin käryä sinä synnytät, torui johtaja, joka valmisteli\nparsavanukasta. Sanopas, millä pelillä minä erotan valkuaiset\nkeltuaisista? Minä koetin lusikalla, mutta ne menivät sekaisin.\n\n— En minä tiedä muuta keinoa, kuin että kaadat munat varovaisesti\nkuumaan pannuun. Valkuaiset hyytyvät ja keltuainen muodostuu\nkäsiteltäväksi kokonaisuudeksi. Sellaiselta se näyttää ainakin\npaistetuissa munissa. — Luuletko sinä, että tätä lintua on nuijittava\nja millä vehkeellä se tapahtuisi?\n\n— Kaikki liha on nuijittava. Jos et löydä moukaria, niin tee se vaikka\npyssynperällä. — Nyt minä sytytän tulen lieteen, sanoi johtaja ja tunki\nhalkoja ja Uutta Suomea aukosta sisään.\n\nKamreeri jatkoi Reinilästä:\n\n— »Polvinivelien ympäriltä leikataan nahka auki ja jalat vedetään\npois niin, että reidessä olevat suonet seuraavat jalkaa, kaulanahka\nleikataan auki pään luota. Nahka vedetään alaspäin, kaula katkaistaan\nja ruokakupu sekä henkitorvi poistetaan.» Auta armias, tässähän\nsietäisi olla anatomian dosentti. Pidäpäs, Verneri, tätä aukkoa\nlevällään, niin minä vedän sisälmykset hohtimella ulos. Mikähän näistä\non sydän ja mikä kivipiira? Ne on keitettävä erikseen.\n\n— Nyt saat tehdä ruokottomat työsi Minun on mentävä ostamaan bentsiiniä\nhalkojen sytykkeeksi, ne pahukset eivät pala, sanoi johtaja.\n\n— Tuolla on paloöljyä pullossa, se tekee saman viran. Tämä teeri\non ommeltava kokoon ja sitä se sietääkin, kun sitä on hakattu\npyssynperällä. Annapas, Verneri, neulaa ja pikilankaa.\n\n— En minä tiedä, missä niitä on, mutta Singerin kone on Helmin\nhuoneessa.\n\n— Sitä minä en osaa käyttää. Parasta lienee kiertää rautalanka tämän\nedesmenneen linnun ympärille. Nyt pata tulelle ja voita sisään. Kah,\npata taisi olla liian kuuma, koska voi syttyi palamaan.\n\nKamreeri jäähdytti pataa vesiraanan alla ja pani sen uudestaan tulelle.\nSitten hän pani puoli kiloa voita ja linnun sisään.\n\n— Tämä vuoka on jauhoitettava korpun muruilla, mutta minä on löydä\nkorppuja. No, tässä on mantelileipiä, niistä tuleekin hyviä murusia.\nMitenkähän minä saan ne kestämään reunoilla, Anton?\n\n— Voitele vuoka jollakin liimalla, vaikkapa munanvalkuaisella, neuvoi\nkamreeri ja otti esille ahvenet nahkalaukusta.\n\n— Hei, tässähän on liivatelehtiä. Kun niitä kastelee veteen, niin\nniillä voi tapetseerata vuoan sisäseinät. Raastettu sitruunankuori?\nOnkohan se venytetty? Myyvätköhän ne sitruunan kuoria kaupassa?\n\n— Merkillisiä ahvenia nämä! Ne harvat suomut jotka suostuvat\nirtaantumaan puukolla, sinkoavat kiinni silmälaseihin. Hiusleikkuukone\nei tepsi tähän tarkoitukseen. Onkohan täällä suomustamisvehjettä.\nVerneri? kysyi kamreeri sinkkipöydän ääreltä.\n\n— Kylpyhuoneen hyllyllä on parranajokone, koeta sitä.\n\nKamreeri ajoi ahvenet huolellisesti kylpyhuoneessa. Suomut lensivät\nenimmäkseen ammeeseen, vain osa jäi koristamaan seiniä ja muita\nesineitä. Palattuaan keittiöön hän sanoi:\n\n— Etkö ehtisi, Verneri, kyhäistä majoneesikastiketta? Minulla menee\nnäitten elukkain kimpussa mahdottomasti aikaa. Onko teillä jäätä\nkotona? Sitä tarvitaan kastikkeeseen.\n\n— Luullakseni ei Helmillä ole jäävarastoa täällä kaupungissa. Mutta\nminä en ehdi auttamaan sinua, hyvä, kun selviän itse. Minä toin torilta\nfileetä lihaliemeksi ja nyt tässä vähäjärkisessä Reinilässä lukee, että\nsiihen käytetään — potkaa.\n\n— Potkaa? Ehkä se on kotkaa — kotkan lihaa?\n\n— Potkaa tässä sanotaan — etupotkaa. Lihaa se näkyy kumminkin olevan,\neiköhän filee kelpaa?\n\n— Taas on tuli sammunut. Palokuntalaisten ammatti on helppoa, ainahan\ntuli sammuu, sytyttäminen se se on poikaa, sanoi johtaja ja kaatoi\npaloöljyä ja lisäksi vielä Helmin denaturoidun käherrysspriin haloille.\n\nKun liedessä paloi vahva valkea, tahtoivat molemmat käyttää viimeistä\nvapaata reikää.\n\n— Ota pois teeri, se haisee liiankin kypsältä, sanoi johtaja.\n\n— Sen on oltava tulella vielä kaksi tuntia, mutta ehkä se voi olla\nsyrjällä, sanoi kamreeri ja nosti padan kantta hohtimilla.\n\nLiesi hehkui tulipunaisena, ja pata räiskyi epäilyttävästi.\n\n— Häh? Teeri on hävinnyt, huusi kamreeri kauhuissaan.\n\n— Älä, ja pata on melkein tyhjä. On siinä jotakin tuhkantapaista\njäljellä, sanoi johtaja, joka katsoi uteliaana pataan.\n\nPengottuaan padan pohjaa sanoi kamreeri:\n\n— Luita ja rautalankaa on jäljellä. Teeri on palanut. Tämähän on kuin\nkrematorio, rämä sinun keittiösi. Onneksi minulla on ahvenet jäljellä.\nNe minä saan kirkkaasti onnistumaan. Vähennetään tulta.\n\n— Onkohan vanukaskin palanut uunissa? arveli johtaja pahaa aavistaen.\n\nVanukas oli ollut vain vähän aikaa uunissa, niin että siitä oli\npelastunut noin lusikallinen keskellä palaneita syrjiä. Johtaja\nmaisteli sitä varovasti, mutta sylki sen heti suustaan.\n\n— Se näyttää ihmisruoalta, mutta näkö pettää. Vihannesämmä myi\nluultavasti voikukan varsia parsan asemesta, sanoi hän ja pyyhki\nkieltään pyjamaksen hihalla.\n\nMolemmat työskentelivät ääneti jonkin aikaa. Kamreeri paistoi ahvenia\nja johtaja selaili keittokirjaa. Hän haki vesikarahvin huoneestaan,\nkaatoi siihen kermaa ja alkoi puistella voimainsa takaa.\n\n— Merkillinen kerma, joka ei vaahtoa, vaikka hiki vaahtoaa hiusrajassa,\nsanoi hän ja istuutui uupuneena puulaatikolle. — Jokin transformaatio\nsiinä kuitenkin on tapahtunut. Katsos, Anton.\n\n— Selvää voita, veli hyvä. Sitäkö kävit kirnuamaan tässä kiireessä?\n\n— Kermajäätelöä minä tarkoitin. Kerma on vatkattava vaahdoksi, sanotaan\ntässä kirotussa kirjassa. Miten sitä muuten vatkataan? sanoi johtaja ja\nkoetti pudistaa voita ulos pullosta.\n\n— Elin pieksää kermaa jonkinlaisella rautalankavehkeellä avonaisessa\nastiassa.\n\n— Silloin se räiskyy silmille.\n\n— Niinhän kaikki ruoat tekevät. Mikä näkyy näistä ahvenistakin, sanoi\nkamreeri ja käänsi kaloja.\n\n— Mistä minä nyt valmistan jälkiruoan?\n\n— Mitä tässä enää ehtii, kun on vain tunti päivälliseen, sanoi kamreeri\nkatsoen kelloa.\n\nJohtaja ponnahti seisoalleen.\n\n— Peijakas! Lihaliemi ei kiehukaan vielä ja sitä sen on tehtävä 5—6\ntuntia. Tuli on joko liian kuuma tai se sammuu kokonaan.\n\n— Nyt meillä ei ole muuta ruokaa kuin voileipäpöytä ja nämä ahvenet,\nhuokasi kamreeri ja pyyhki rasvaa kasvoistaan.\n\n— Ovatko nuo ahvenia? Paistettuja luurankoja ne ovat, murisi johtaja.\n\n— Se vietävä parranajokone nylki paljon lihaa suomusten mukana. Kuinka\nsinä uskallat ajaa partaasi sillä? Ihme, että leuassasi on niinkin\npaljon lihaa jäljellä.\n\n— Kuules, Anton. Leikki on nyt kaukana. Me saamme kuulla tästä\nateriasta koko elänemme ajan, sanoi johtaja synkkänä ja istuutui\ntuolille.\n\nSiitä hän kumminkin nousi äkkiä ja huusi:\n\n— Äh, nyt minä istuin ahvenvainajan päälle. Niitä näkyy olevan joka\npaikassa.\n\n— Älä nyt kiinnitä huomiotasi pikku seikkoihin. Verner-parka. Nyt on\najateltava pelastusta pulasta. — Seurahuoneelta tai Kämpistä saa tilata\nvalmiita päivällisiä. Tuovat vihannekset, salaatit, kahvit, juomat,\nkaikki tyyni, sanoi kamreeri uskaltamatta katsoa johtajaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun rouvat saapuivat kotiin, ottivat herrat heidät vastaan eteisessä.\n\nHuoneet oli koristettu kukkasin, käry oli tuuletettu pois ja maukas\nateria odotti ruokahuoneessa.\n\nJohtaja meni päästämään omat lapsensa ja kamreerin Kertun huoneesta,\njonne hän oli sulkenut heidät. Lapset olivat tulleet puoli tuntia\nsitten yhdessä koulusta.\n\n— Tämähän on suurenmoista, sanoi Helmi, istuuduttuaan aterialle. —\nItsekö te olette saaneet tämän tehdyksi?\n\n— Isä oli ainakin nokinen ja rasvainen, kun hän ajoi meidät eteisestä\nhuoneeseemme, sanoi Elli.\n\n— Ja täällä haisi ruoalle ja palaneelle ja Antonia jyski keittiössä,\nsanoi Urho.\n\n-Me emme saaneet pestä käsiämme kylpyhuoneessa, se oli lukittu. Ehkä\nlihaliemi on keitetty siellä vesisäiliössä, nauroi Kerttu.\n\n— Keittiö ja kylpyhuone ovat suljettuja, kunnes me ehdimme saada ne\nsiivotuiksi. Niissä on hiukan pesemättömiä astioita ja kuoria ja\nsellaista, selitti johtaja ja tarjosi lohta.\n\nMolemmat herrat kantoivat tarjoiluhuoneesta vateja ja kulhoja, jotka\noli numeroitu. Näin tuli kaikki tarjotuksi oikeassa järjestyksessä.\n\n— Sinähän olet polttanut kätesi, Anton, pahoitteli Elin.\n\n— Kun minä kärvensin teertä — — —\n\n— Kananpoikiahan tässä on?\n\n— Niin aivan. Ota vähän kukkakaalimuhennosta. Elin.\n\n— Tämä on herkullista. Onko se Reinilän mukaan valmistettu? kysyi Helmi.\n\n— Luultavasti ei, vastasi johtaja.\n\n— Luultavasti?\n\n— Niin, katsos Anton sujautti sen valmiiksi minun selkäni takana,\n\n— Älä. Tämän saat opettaa minullekin, Anton, sanoi Elin ihaillen.\n\n— Miksi ei, jos vain sattuu aikaa, lupasi kamreeri.\n\n— Mitenkäs teitä onnisti liikkeessä? kysyi johtaja.\n\n— Erinomaisesti. Liikkeen hoito kävi meiltä yhtä hyvin kuin teiltä\npäivällisen valmistus, sanoi Helmi.\n\n— Siinä tapauksessa minä pelkään pahinta, ajatteli johtaja.\n\n— Perästäpäin näkyy, sanoi kamreeri.\n\n— Onko tämä hummerivatkulikin, vai mitä tämä on, Reinilän kirjasta? Se\nminun on opittava, sanoi Elin.\n\n— Ostan sinulle huomispäivänä uuden keittokirjan, Elin. Heinilä\non sekava ja sitä noudattamalla ei saa ihmisruokaa. Sinun on heti\npoltettava se kelvoton kirja, sanoi kamreeri.\n\n— Ihme, että me olemme elossa, vaikka olemme syöneet vuosikausia\nHeinilän ruokaa, sanoi johtajakin.\n\n— Minkä mukaan te sitten laitoitte päivällisen? ihmetteli Helmi.\n\n— Puhelimen avulla, pääsi kamreerilta.\n\n— Anton tarkoittaa, että kysyimme hiukan neuvoa muilta\nasiantuntijoilta, kiiruhti johtaja sanomaan.\n\n— Täytyy myöntää, että te olette selvinneet erinomaisesti, sanoi Helmi.\n\n— Ei tästä kannata ylpeillä, esteli kamreeri.\n\n— Kuinka te nyt olette noin vaatimattomia? ihmetteli Elin.\n\nErotessa illalla sanoi johtaja:\n\n— Tässä on iso kori eteisessä. Minä tulen kanssasi, Anton, viemään sitä\nasemalle. — Siinä on liiketavaraa, Helmi. Tässä on keittiön avaimet ja\nkymppi Kustaavalle, että hän siivoaisi jälkemme.\n\nHerrat kantoivat korin alas ja ottivat auton. Saavnutuaan Munkkiniemen\ntielle yksinäiselle paikalle he raahasivat korin metsään ja tyhjensivät\nsen sisällön kallion onkaloon.\n\nSinne menivät ahvenen raadot, muotti parsoineen, särkyneet kulhot,\nkatkaistu kahveli, palaneet pyyheliinat, keittiön maton riekaleet,\nmolempien pyjamaspuvut ja vesikarahvi voineen.\n\n— Jätetään korikin tänne, se on vaarallinen todistuskappale, ehdotti\nkamreeri.\n\nAuton ohjaaja oli tarkasti merkinnyt paikan muistiinsa. Illalla\nhän palasi, mutta odotettujen kanisterien sijasta hän löysi sangen\nomituisen kokoelman. Hän arvasi kyydinneensä rikollisia, jotka\ntahtoivat peittää jälkensä, mutta päätti vaieta mukavuussyistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä, kun johtaja tuli kotiin, sanoi Helmi hänelle\nuhkaavana ja synkkänä:\n\n— Minun on pakko koroittaa Kustaavan palkkaa, saadakseni hänet jäämään\nmeille. Hän väittää, että keittiössä on ollut maaottelu tai painit.\n\n— Blom kertoi, että te olitte antaneet kuusi peitettä velaksi\njollekulle Luhangan miehelle. Nyt hän on ottanut selkoa miehestä, joka\nonkin petturi ja on hävinnyt teille tietymättömille, eikä Luhangalla\ntiedetä mitään hänestä, johtaja sanoi.\n\n'— Sisäkkö väittää, että kylpyhuoneessa on ollut lintujen ja kalojen\ntaistelu. Vesijohdot ovat tukossa suomuista ja höyhenistä. Missä\nkeittiön matto on? kysyi Helmi välittämättä miehensä syytöksistä.\n\n— Se kului loppuun. — Sinä olet kirjeellisesti loukannut kahta suurta\nliikettä ja puhelimessa kolmatta. Minä selvisin pälkähästä selittämällä\nsinun olevan asiaan kuulumattoman henkilön.\n\n— Ne herrat tarvitsivat sapiskaa. Kuules — Antonilla kasvaa varmaan\nsuomuja parran paikalla, koska parranajokone oli aivan suomuinen?\n\n— Etkö sinä ole sitä tietänyt ennen. — Luepa tämä kirje, sanoi johtaja\nja ojensi paperin Helmille, joka luki:\n\n »Herra Johtaja.\n\n Saan ilmoittaa, että olen hankkinut passin Kanadaan, jonne lähden ensi\n tilaisuudessa. Meiinda Alaheimo on liian voimakas annos minulle.\n\n Kunnioittavasti\n\n Eetu Rosti.»\n\n— Hävytön mies! Karkaa ja unohtaa velvollisuutensa ja morsiamensa,\nhuudahti Helmi.\n\n— Minä sain hänet jäämään purkamalla kihlauksen ja siirtämällä neiti\nAlaheimon Porvoon haaraosastoomme. Melinda-neiti lähti — mutta Anton\nsaa tästälähin tarkastaa sen liikkeen. Minä en lähde Porvooseen\nerehdyksestäkään.\n\n— Ihmiset eivät ymmärrä omaa onneaan. — Mitä soppaa te aloitte keittää\npadassa luista ja rautalangoista? teki Helmi vastahyökkäyksen.\n\n— Siinä on juuri näyte Reinilän menettelytavoista.\n\n— Rouva Hansonin juoppo mies kulki myymälässä hosuen tomunimijän\nletkulla sekä myyjiä että ostajia. Minä ajoin hänet kotiin. Martikainen\nsanoi aivan selvään selkäni takana Kopolalle:\n\n— Onkohan johtaja lähettänyt rouvansa toipumaan jonnekin?\n\nJohon Kopola sanoi:\n\n— Kamreerskan järki on yhtä hyvin selvityksen tarpeessa.\n\n— Mitä sinä luulet, että Kustaava ja sisäkkö sanovat teistä?\n\n— Lopetetaan nyt tämä riita. Eikö päivällinen ollutkin onnistunut?\nkysyi johtaja ja otti Helmiä vyötäisiltä.\n\n— Mainio. Ja emmekö me suoriutuneet suurenmoisesti? kysyi tämä.\n\n— Kyllä, rakkaani. Ja tässä saat pari satasta, jos sattuisi\nodottamattomia menoja lähiaikoina, sanoi johtaja ja suuteli vaimoaan\nhellästi.\n\n\n\n\nAAMUKÄVELY.\n\n\nSuuressa kaupungissa voi jokainen valita kaupan oman mielensä mukaan.\nToinen pitää puheliaasta puotiapulaisesta, toinen jäykän kohteliaasta.\nRouvat haluavat tinkiä, herrat kysyvät neuvoja ja tietoja tehtaista ja\nmerkeistä. Lapset juoksevat pitkät matkat löytääkseen kaupan, jossa ei\ntarvitse odottaa kunnes jokainen aika-ihminen on poistunut.\n\nRouva Pilman oli ostanut vuosikausia arkitarpeensa samoista\nkaupoista. Isoja ja harvinaisia ostoksia hän valmisteli käyden kaikki\nkeskikaupungin suuret liikkeet.\n\nNyt hän oli matkalla kauppahalleihin. Lähestyessään mielimyymäläänsä,\njossa pitkä mies palveli pöydän takana, kuuli hän äänekästä\nsananvaihtoa läheisyydestä.\n\nRouva Pilman oli tottunut tällaiseen, sillä hallin väki joutui helposti\nkuohuksiin. Se lisäsi paikan vetovoimaa.\n\n— Hyvää päivää, rouva. Mitä rouva suvaitsee ostaa tänäpäivänä? tervehti\npitkä mies, nostaen hattuaan.\n\n— Minä katsoisin pyyheliinakangasta, — mutta mikä meteli täällä on\ntänäpäivänä? huusi rouva Pilman. Oli vaikeaa saada ääntään kuuluville,\nsillä vastapäätä olevasta kaupasta kajahteleviin ääniin vastasi kaiku\nhallien sementtiseinistä.\n\n— Naiset ovat huonotuulisia tänään, sanoi mies levitellen kangasta.\nOmistaja neuvoo apulaistaan, joka ei osaa käyttäytyi kohteliaasti.\nKatsokaa, hyvä rouva, — minä neuvon myöskin apulaistani, mutta se\ntapahtuu hienotunteisesti ja sivistyneesti.\n\n— Luonnollisesti. Mitä tämä kangas maksaa?\n\n— Kaksitoista markkaa metri... Vaikka olisikin tullut kolme vuotta\nsitten Kuopiosta, niin siinä ajassa ei paljonkaan opi, kuu ei ole\ntaipumuksia. Helsinkiläisten kanssa ei kuka tahansa osaa seurustella.\nSiihen tarvitaan synnynnäisiä lahjoja. Minä olen itse helsinkiläinen,\nja käyttäytymisen taito on minulla veressä, sanoi kauppias\nvaatimattomasti.\n\n— Sen huomaa heti. Eikö tätä saa yhdellätoista markalla?\n\n— Suokaa anteeksi, rouva, — mahdotonta. Minulla on suurimmat verot koko\nhalleissa.\n\nRouva Pilman oli jo monta kertaa kuullut kerrottavan kauppiaan\nsuhteettomista veroista, verrattuina kenkäkauppiaan mitättömiin\nmaksuihin. Sentähden hän keskeytti:\n\n— Saanko 40 numeron rihmarullan, sekä valkoisen että mustan.\n\n— Katsokaa, rouva, tuota neitiä, joka näyttelee valmiita hameita,\n— jatkoi kauppias kääriessään rullia paperiin. Hän on ystävällinen\njokaiselle, suu hymyilee ja kädet liikkuvat kuin elokuvissa. Hän on\nsyntynyt Helsingissä. -- Minä tunnen maalaiset ensi tervehdyksestä.\n\nRouva Pilman maksoi ja kumarsi niin suurkaupunkilaisesti kuin\nsuinkin, toivoen ettei kauppias vaistoaisi hänen lappeenrantalaista\nsyntyperäänsä.\n\nSitten hän siirtyi lähemmäksi riiteleviä naisia.\n\nLihava omistaja seisoi kädet puuskassa ja puhui kimakoin äänin:\n\n— Ellan täyty katso perään, että esiinty minun afäärissä passaavasti.\nJos Ella ei ole luotu julkisuuden tähden, niin Ella otta paikka\nsisäompelijaksi, taikka plisörskaksi taikka automaattiseinän takana\nseisomassa.\n\n— Minua kiukuttaa, kun ihmiset kysyvät hintoja moneen kertaan. Ja\nronaavat kaikki ylös alaisin, eivätkä osta mitään, vastasi Ella\nkoettaen hillitä kiivauttaan.\n\n— Mutta ei tarvis olla näsäviisas, se minä sanon Ellalle tykö. — Ja\nnyt meni rätinki sokin. Taas on viistoista markka hävinny pois, sanoi\nomistajatar penkoen kassaa.\n\n— Joko minua epäillään varkaaksikin? Itsehän rouva tarkastaa joka\nkaupan. Mutta kun on köyhä, niin saa olla epäiltykin.\n\n— En minä syytä Ellan päälle, mutta jos Ellasta olis varastettu yhtä\npaljon kuin minusta, niin Ella epäilisi jokaisia varkauden tähden.\n\n— Mitä rouvasta sitten on varastettu? Minusta rouvaa on paljon enemmän\njäljellä kuin minua, sanoi Ella ja nauroi härnäävästi.\n\n— Jos Ella asettu pilkan päälle, niin saa luvan että katsoa kuka naura\nlopussa, Minä ajan Ellan edullista, eikä nuorten tarvis katso kokenutta\nylön, vaan kääritä ympäri huonolta tiellä. Pitä olla nöyrän ja täynnä\nkärsimystä kundia vastaan.\n\n— Paljasta kärsimystä tämä orjan elämä onkin.\n\n— Ei hän näytä ulos kuin orja. Mutta hänen käyttäminen ja puhe ei passa\npubliikin eteen.\n\n— Selvempää suomea minä puhun kuin joku muu, sanoi Ella syrjään\nvilkaisten.\n\n— Jos Ella meinaa minusta, niin minä puhun tavallisen Helsingin kielen,\njoka on alussa luotu ruotsin kielen käyttämiseksi. Ella katso minun\npäälle ja oppi tiskin takana käyttäminen ja viemän itsensä oikealla\ntavalla. Ellalla on rumat fasongit.\n\n— Viis minä välitän mokomastakin, sanoi Ella ja heitti niskojaan.\n\n— Ella ei pidä lyödä itsensä sturskin päälle. — Ja nyt tämä kassa meni\nsikin.\n\n— Sokinhan se äsken meni.\n\n— Jos Ella käyttä itsensä hävytön, niin hänen aika ei tule pitkä\nafäärin päällä.\n\n— Kyllä tästä viheliäisestä elämästä pian kuolee, kun tuosta ovestakin\naina vetää.\n\n— Pitä sitten ajatella sen päälle, että jättä minkälaisen muiston\nkundeille ja ihmisille.\n\nMolemmat vaikenivat ja rouva Pilman jatkoi aamukävelyään. Hän oli\nnauttinut virkistävän hetken aina kiinnostavissa halleissa.\n\nSeuraava kauppa oli sekatavaramyymälä. Lattialla oli jauho-, kahvi-,\nsipuli- y.m. säkkejä, vesirinkeleitä riippui seinällä ja vilkas\nvenäläinen kauppias kumarsi ystävällisesti.\n\nRouva Pilman kyseli hedelmien hintoja. Hän söi joka aamu yhden omenan.\nOmenat hän osti yksitellen, sillä tavalla riitti asiaa kaupungille.\n\n— Ovatko nämä pehmeitä, varmasti pehmeitä? kysyi hän kymmenestä lajista.\n\n— Ah, hyvä frouva, ne sulavat suussa kuin voi kuuman pliitan päällä,\nselitti kauppias ääntäen sanat pehmeästi.\n\nRouva Pilman hieroi omenaa ruskealla käsineellään yrittäen sitten\npurra sitä.\n\n— Tämähän on raaka ja kova omena. Hampaat särkyvät sitä syödessä, sanoi\nhän harmistuneena.\n\n— Hampaissa on vika. Minä söin kolme omenaa yhdessä minuutissa. Minun\nhampaani ovat täysin ehjiä, täynnä rauhanajan plombeja. — Mutta jos ei\nanna paikata hampaita — — —\n\n— Mitä te minun hampaistani tiedätte? Kyliä ne kestävät, kunhan annatte\nhedelmiä ettekä kiviä.\n\n— Omenat ovat prima sortti, mutta kun hampaat on ilman plonibia, niin\nei jaksa purra taikinaakaan.\n\n— Minulla on ehjät hampaat, sanoi rouva Pilman ja veti huulet tiukasti\nkiiltävien tekohampaittansa suojaksi. — Mutta omenat on ruudilla\nräjäytettävä, jos niistä on saatava pala irti.\n\n— Saako olla kilo? kysyi kauppias yhtä ystävällisenä.\n\n— Minä en heitä rahojani kaivoon. Ovatko nämä munat tuoreita?\n\n— Ihka färskiä. 20 markkaa tiu.\n\n— Kuinka ne ovat niin halpoja?\n\n— Kaikki halpaa meillä.\n\n— Minä otan puoli tiua, mutta niitten täytyykin olla tuoreita. Ne ovat\nminun sairaalle sisarelleni.\n\nKauppias laski munat ääneti.\n\nRouva Pilman oli jo kadulla, kun hän kuuli äänen takanaan:\n\n— Ei tarvis antaa kipiälle munia.\n\n— Ovatko ne sittenkin vanhoja, kysyi rouva Pilman kimakasti.\n\n— Oikein prima munia, ei paljon märändyny. Mutta kipiälle tarvis antaa\nstämplattu sortti. Meillä ei ole nyt stämpeli kanssa.\n\nJa omantunnontarkka kauppias vetäytyi nopeasti sisään.\n\nRouva Pilman päätti tuoda seuraavana päivänä munat takaisin, jos ne\nolisivat mätiä.\n\nHänen mietteensä kauppiaista ja heidän luonteestaan ja moraalistaan\nkeskeytyivät, kun hänen huomionsa kiintyi kahteen nuoreen naiseen,\njotka kävelivät kadun toisella puolella.\n\nToisella oli käärmeennahalla koristettu kävelypuku ja toisella\nkääpiökoira kainalossa.\n\nRouva Pilman meni nopeasti kadun yli ja alkoi seurata heitä. Se\nkannattikin, sillä näin hän sai kuulla jännittävän keskustelun.\n\n— Kuinka sinä voit olla sellaisissa oloissa onnellinen, Lilli? kysyi\nkoiraa kantava nainen.\n\n— Kuinka minä en olisi? Harri on niin tavattoman uskollinen. Hän\nrakastaa ainoastaan minua. Ja on rakastanut jo viisi vuotta, neljä\nkuukautta ja kuusitoista päivää — paitsi kahtena päivänä, jolloin\nmeidän välillämme oli syvä juopa. Minä laskin eilen. Siihen juopaan oli\nsyynä se syntymättömän vasikan nahasta tehty takki. Muistatko, Salli?\n\n— Kuinka se juopa täyttyi? kysyi tämä.\n\n— Aivan itsestään, kun Harri osti minulle sen takin. Hän on hyvä mies.\n\n— Minusta hän on liian paljon ulkona muitten naisten kanssa. Hän\nhuvittelee ominpäin, sanoi Salli.\n\n— Harri ei ole luotu homehtumaan kotona. Perhoselämä tekeekin hänet\nniin hurmaavaksi. Mutta tiedätkö. Salli, hän ihailee ja kunnioittaa\nyksinomaan minua.\n\n— Älä! Onko hän kauniitten naisten kanssa?\n\n— Aina. Hän sanoo, että hänen henkensä vaatii autuutta. Mutta Harrin\nsilmissä kukaan heistä ei ole minua kauniimpi, sanoi Lilli.\n\n— Miksi hän ei ota sinua mukaansa?\n\n— Harri ei tahdo, että minä olisin heidän kanssaan. Hän tahtoo\nsäilyttää joutsenensa siivet valkoisina. Eikö se ole kauniisti sanottu?\n\n— Pyh! Minkälaisessa seurassa hän sitten oleskelee? kysyi Salli.\n\n— Ei mitenkään huonossa, mutta hän sanoo, että he ovat noin vähän\n»skrääpisiä» — ymmärrätkö? kysyi Lilli.\n\n— Vallan mainiosti. Mutta minä en uskoisi noin sokeasti miesten\npuheita, He pimittävät meitä aina. Mene sinä kerran tähystelemään hänen\ntietämättään.\n\n— Hyi sentään, Salli! Sitä minä en tee ikipäivinä, Harri sanoo, että\ntärkeintä avioliitossa on täydellinen luottamus. Sille pohjalle me\nolemme rakentaneet onnemme. Minä en alennu urkkijaksi. Harri halveksii\nsyvästi vaimoja, jotka epäilevät miestensä tunteita.\n\n— Etkö sinä usko, että miehet ovat huikentelevaisia?\n\n— Harri sanoo, että: »Luota sinä vain mieheesi, niin et koskaan kärsi\nmustasukkaisuuden tuskin.» Mitä minä muista? Harri kantaa minua\nkäsillään.\n\n— Milloinka hän ehtii sellaiseen?\n\n— Voi, usein! Esimerkiksi aamiaistunnilla, tai silloin kuin hän on\nvilustunut.\n\n— Suurenmoista! Entä kun sinä olet sairas?\n\n— Siiloin Harri muuttaa äitinsä luo. Hänhän voisi saada tartunnan\nkotona.\n\nLilli alkoi nopeasti kertoa, mitä Harri toi ulkomailta tai antoi\njouluksi ja syntymäpäiviksi. — Mutta rouva Pilmanin täytyi kääntyä\nkotiinpäin, sillä hän oli joutunut aivan syrjään omalta reitiltään.\n\n— Kylläpä tuo Harri on kasvattanut itselleen mukavan rouvan. Ei\nole huolta yllätyksistä, ei juoruista eikä moitteista. Täydellinen\nluottamus vallitsee ja suojelee aviomiestä ja kodin onnea. Mutta tuosta\nSallista koituu vielä käärme paratiisiin. Yllyttää maistamaan hyvän ja\npahan tiedon puusta! Ja urkkimaan miehen elämää! On niitä monenlaisia\nihmisiä!\n\nNäin mutisten saapui rouva Pilman kotiin.\n\nKun hän sitten istui vanhan sisarensa vuoteen ääressä, kutoen ainaista\nkudelmaansa, ei aika käynyt pitkäksi. Hän oli koonnut muistoja koko\npäivän varalta. Sairas sai kuulla ihmisten omituisuuksista ja maailman\nkieroudesta ja moninaisuudesta.\n\nElämä tuntui rikkaalta, vaikka hän olikin kaupungin näyttämöllä vain\nsyrjästäkatsoja.\n\nKun kuvat ja muistelmat alkoivat tuntua vanhoilta, lähti rouva Pilman\ntaas kaupungille. Siellä tulvahti elämä häntä vastaan vilkkaana ja\nkiehtovana. Hän kokosi pirstaleita ja tuokiokuvia kanssaihmisten\nelämästä ja olemuksesta. Ja se teki elämän jännittäväksi.\n\n\n\n\nOMA KOTI JOULUNA.\n\n\nLoma alkaa. Tohtori vetää tohvelit jalkaansa ja suunnittelee, miten\nkäyttäisi vapaa-aikansa. Tärkeä tieteellinen julkaisu valmistuisi\nvihdoinkin, ellei elämä olisi hyvin levotonta. Naima tosin huolehtii\nkäytännöllisistä hommista, mutta tohtorin täytyt kuitenkin olla isäntä\ntalossa. Ja se on hänestä raskas ja aikaa nielevä tehtävä.\n\nVieraille tulee olla kohtelias ja kutsuja ei saa laiminlyödä.\nSuorastaan hankalaa on, kun täytyy lausua mielipiteensä asioista,\njoista ei ole omaa mielipidettä. Kesäloma oli rauhallinen Savon\nsydämessä — mutta joululoma sitä rasittavampi.\n\n— Isä, pääsemmekö me katsomaan urheilukilpailuja? Yrjölä ja Loukola\nesiintyvät, sanoo sisään ryntäävä Lauri.\n\n— Menkää vain. Pojille on luistelu terveellistä. Suuriko maksu on?\n\n— Höpsis, isä luulee, että Yrjölä on luistelija: Hän esiintyy uudessa\nurheiluhallissa ja on kymmenottelun kultamitalin voittaja. Tietääkö\nisä, mitä kymmenottelu on?\n\n— En totisesti. Luultavasti se on jotakin, joka tehdään kymmenellä\nsormella.\n\nLauri väänteli itseään naurusta.\n\n— No, sitten se on kymmenen miehen kilpailu, jatkoi tohtori\nkärsimättömänä. — Älä nyt naura siinä, kukapa jaksaa seurata urheilun\npieniä yksityisseikkoja. Kesällä minä iloitsin Suomen voitoista,\nja tiedänhän minä, että Nurmi on juoksija. Enempää ei voi vaatia\ntähtitieteilijältä.\n\n— Ainakin täytyy tietää, kuinka monta pistettä Suomi sai\nOlympialaisissa ja kuinka mones se oli voittajista, Luuri sanoi\ninnokkaana.\n\n— Emmekö me voittaneet kaikkia muita maita? Minkä vuoksi siitä muuten\nolisi meluttu niin paljon!\n\n— Suomi oli toinen maa, rakas isä. Koko Suomessa ei ole toista ihmistä,\njoka olisi niin tietämätön suurista tapahtumista kuin isä, päivitteli\nLauri.\n\n— Mene nyt, tässä on ovirahaa.\n\nLaurin mentyä tohtori alkoi kävellä edes takaisin huoneessa ja koetti\najatella.\n\n— Ihme, että perheellä on aina tuhansia rientoja, ja jokainen vaatii,\nettä hän kuuntelisi turhia juttuja niistä.\n\nLähestyessään kirjoituspöytää hän näki levottomuutta herättävän\npaperiliuskareen. Se oli paperi, joka levittää kauhua ympäri Suomen\nniemen — valtion verolippu.\n\nTohtori meni hakemaan vaimoansa, tällaiset kolahdukset jos mitkään\nolivat yhteisiä koettelemuksia.\n\n— Katsos tätä. Naima, sanoi hän syyttävin äänin.\n\n— Näen, että olet hämmästynyt, mutta itsehän ilmoitit tulosi viime\nvuonna, niin ettei tämä ole yllätys, sanoi Naima, joka itsekin\nkauhistui suurta summaa.\n\n— En ole: muistanut kertaakaan, että tällainen verotus oli\ntulemassakaan. Mikset varoittanut minua? Onhan sinun tapaistasi muistaa\nkaikki asiat.\n\n— Koko kaupunki ja jok'ikinen neulomaseura puhuu siitä. Luulin, että\nolit ryhtynyt toimenpiteisiin.\n\n— Mutta minä en koskaan tiedä, mistä koko kaupunki puhuu, en edes, mitä\nkoko maailma pohtii. Ja toimenpiteitä niinä kammoan, kaikkia muita\npaitsi tieteellisiä ja hyviä saunakylpytoimia.\n\n— Eikö sinulla ole yhtään rahaa pankissa?\n\n— On tilapäisesti, mutta aikomukseni on painattaa pieni kirjanen\nviimeisistä tutkimuksista. Nyt vievät verot koko summan.\n\n— Etkö saisi kustantajaa kirjallesi?\n\n— Mitä tarkoitat? Luuletko, että se on rakkausromaani tai\nseikkailukirja?\n\n— Kunpa olisikin, niin ehkä rikastuisimme. Onhan sinullakin ollut\ntunteita, ja kirjoittamaan olet tottunut. Hall Caine kuulun olevan\nkamalan rikas.\n\n— Mistä hän kirjoittaa?\n\n— Suurista intohimoista, jotka voittavat kuolemankin.\n\n— Sellaisista minä en ole kuullut.\n\n— Henkisistä ristiriidoista ja vaikeuksista, jotka yksin kuolema\nratkaisee.\n\n— Minusta se on huono ratkaisu. Lukevatko ihmiset sellaista?\n\n— Kaikki lukevat Hall Cainea. Esimerkiksi Vaimo, jonkas minulle annoit\nnimisen kirjan on jokainen sivistynyt ihminen lukenut.\n\n— Onko se Aatamista ja Eevasta? kysyi tohtori, joka alkoi epäillä omaa\nsivistystään.\n\n— Jalo mies rakastaa aatelisen lurjuksen ylevää vaimoa.\n\n— Kenelle se vaimo oli annettu, sille lurjukselleko?\n\n— Sille jalolle miehelle, joka otti hänet.\n\n— Silloin kirjan nimen pitäisi olla: Vaimo, jonka minä otin!\n\n— Älä nyt saivartele, vaan kirjoita itse kirja, jolle saat kustantajan.\n\n— Aionkin valmistaa teokseni protuberansseista.\n\n— Jos se on henkienmanausseura tai Jukonvirralla asustava rosvojoukko,\nniin maksat varmasti veromme.\n\n— Naima, Naima! Oletko sinä tiedemiehen vaimo? Onko tuollainen\nroska samanarvoista kuin auringon koronan ja protuberanssien\nmieltäkiinnittävä arvoitus? Viime auringonpimennyksen aikana tehtiin\nhavaintoja, joita entisaika ei voinut uneksiakaan. Nyt perästäpäin olen\nsaanut protuberanssin spektrumin keskellä selvintä auringonpaistetta\nhyvin yksinkertaisin keinoin. Tahdotko, niin näytän sinulle selvät\nvety- ja kalsiumviivat? Kun julkaisen teokseni, niin luulen, että se\nherättää melko lailla huomiota.\n\n— Sinun tunteettomat kirjoituksesi eivät koskaan lämmitä tai värisytä\nilmiissydämiä.\n\n— Auringon liekkien valovoima on kaksi sataa kertaa niin suuri kuin\nsähkövalon ja niiden kuumuus äärimmäisellä reunallakin tuhansia asteita.\n\n— Me puhumme eri kieltä, Johannes-kulta. Nyt lähestyy joulu,\nsuunnitelkaamme sen viettoa. Emmekö kutsu sinun sukulaisiasi ja\nVinbergin vanhoja tätejä tänne? Meitä on silloin kahdeksantoista\nhenkeä, ja sehän ei ole liikaa. Joulupäivänä olemme äitini luona\ntavallisilla päivällisillä, ja seuraavana päivänä tulevat molemmat\nsedät perheineen meille. Uutenavuotena...\n\n— Niin, niin, järjestä sinä vain mielesi mukaan. Miksi minun pitää\nkuulla kaikkia suunnitelmia?\n\n— Tahdon tietysti, että päätämme asiat yksimielisesti, sinähän olet\nisäntä talossa.\n\n— Valitettavasti minulla on ainakin se arvonimi, itse virkaan minulla\nei ole minkäänlaisia edellytyksiä.\n\n— Rakastathan sinä esimerkiksi lapsiasi, niin että sinun luulisi\ntahtovan kuulla heidän hommistaan. Kävin ilmoittamassa heidät\ntanssikouluun. Muistat kai, että päätimme sen jo aikoja sitten?\n\n— Ehkä. Minä en muista sellaisia asioita muuta kuin juuri niistä\npuhuttaessa.\n\n— Etkö pidä sitä tarpeellisena? Laurin käytös on huomattavan jörö, ja\nJouko on alkeellisimman kohteliaisuuden kannalla.\n\n— Tanssikoot minun puolestani, kunhan eivät tömise täällä kotona.\nPeriaatteellisesti en ole ajatellut asiaa, ja sen pohtiminen vaatisikin\nliikaa aikaa.\n\n— Sitten kävin tilaamassa seppeleen rehtori Viljasen haudalle. Sain\npuolellatoista sadalla oikein kauniin ja leveät nauhat.\n\n— Minun mielestäni halvempi olisi riittänyt. Jos Viljanen tietäisi,\nettä hän tuottaa sellaisen menon köyhälle dosentille, niin hän varmaan\ntinkisi vaatimuksistaan. Muistaakseni hän ei välittänyt vähääkään\nkukista tai ylipäänsä koko kasvikunnasta. Hän oli mineralogi.\n\n— Emmehän voi viedä kiviä tai läkkipeltiä hänen haudalleen. Eikä\nhaudalla voi esiintyä saiturina, silloinhan juuri pitää ajatella, että\ntämä maallinen on multaa. Mitä sanot, ostaisimmeko potkurit pojille\njoululahjaksi? Urheilu tekee heidät reippaiksi ja terveiksi.\n\n— Osta samalla tytöille soittokone, se jalostuttaa heidän henkeään, ja\nsukulaisille kirjoja, että he sivistyisivät, ja keittiöön taideteoksia,\nniin palvelijat kehittyvät, sanoi tohtori mennen toiseen huoneeseen.\n\nNaima meni rauhoittuneena omalle puolelleen. Hän huomasi, että hänen\nmiehensä oli toipunut entiselleen verokolahduksen jälkeen.\n\nMutta tohtori ei ollut tasapainossa. Illalla vuoteessaan hän pohti\nlähintä tulevaisuutta, laskien mahdollisuuksia entisten kokemusten\nnojalla. Perhejuhlia, lahjoja yli varojen, mässäämistä yli vatsan\nkestävyyden ja tieteeltä turhaan mennyttä aikaa. Rahoja pitäisi\nolla paljon enemmän, sillä Naima, jolla oli hellä sydän, muistaisi\njokaista sukulaista ja ystävää. Hän lähettäisi jotakin talonmiehelle,\npuunkantajalle, postiljoonille, sanomalehtipojalle, pesumuijalle ja\nkaljakuskille. Itse hän saisi lahjoja, joihin ensin oli annettava\nrahat. Kaikki tämä nielisi verorahat, ja kuitenkin oli valtio\nsäälimättömin velkoja, joka ei hellittänyt koskaan. Kuolemankin jälkeen\nse kiskoi saatavansa leskiltä ja orvoilta.\n\nTohtori kiemurteli levottomana vuoteellaan ajatellessaan joulurauhaa ja\npyhätunnelmaa, joka häntä odotti.\n\nKoko yön hän uneksi: Joku ajoi hiukset hänen päästään Naimalle\nputihkaksi, peite riistettiin keuhkotautiselle kulkurille suojaksi\nja vuode hakattiin haloiksi Vinbergin tädeille, jotka sytyttivät ne\npalamaan protuberanssikäsikirjoituksella.\n\nAamulla hän heräsi kello kuudelta. Pää oli raskas kuin sanakirja ja\nsydän huolia täynnä.\n\nMutta silloin hänen aivoissaan syntyi pelastava ajatus. Pulasta voi\npäästä joko taistelemalla tai pakenemalla. Tohtori päätti turvautua\njälkimmäiseen keinoon.\n\nHän kokosi käsikirjoituksensa, tohvelinsa, muutamat tarpeelliset\nja useat tarpeettomat tavarat matkalaukkuun, jonka onneksi löysi\nvaatekomerosta.\n\nSitten hän pani neljä viidesosaa palkastaan kirjekuoreen, osoitti sen\nvaimolleen ja liitti siihen vielä kirjeen.\n\n »Rakas Naima.\n\n Minun on pakko matkustaa heti. En voi jättää enempää rahaa, sillä\n helmikuun verot uhkaavat, lämmitä potkureilla, jos puut loppuvat.\n\n Oma Johanneksesi»\n\nSitten hän pukeutui varovaisesti ja hiipi laukkuineen portaita alas.\n\nJouluaattona istui tohtori mukavassa huoneessa matkustajakodissa\nMikonkadun varrella.\n\nHän oli viettänyt ihanan ajan suojapaikassaan. Päivittäin hän lähetti\nrauhoittavan kirjekortin vaimolleen, vieden ne itse asemalle, lähtevään\njunaan, ettei niitä leimattaisi Helsingissä.\n\nSe olikin hänen ainoa kävelymatkansa. Loput aikaa hän oleskeli\nhuoneessaan tehden työtä, syöden ja nukkuen.\n\nKukaan ei häntä ahdistanut. Puhelimet soivat muille, kirjeet\neivät olleet osoitetut hänelle eivätkä vieraat keskeyttäneet\najatuksenjuoksua. Lapsia ei ollut ainoatakaan koko talossa, niin että\ntohtori ei muistanut koskaan olleensakaan isä.\n\nMutta tänä iltana alkoi entisten jouluaattojen muisto häiritä\nsopusointua. Kuusentuoksu tuntui melkein nenässä, ruumis kaipasi\njoulukinkkua ja lipeäkalaa. Lasten kirkkaat silmät ja Naiman kodikas,\npyylevä olento alkoivat vetää ajatuksia yhtä voimakkaasti puoleensa\nkuin auringon korona.\n\nKello kahdeksan ajoissa hänen vastustuskykynsä murtui. Hän otti\nkiireesti ylleen päällysvaatteet ja lähti kotiin päin, haettuaan\nensin varmuuden vuoksi osoitteensa puhelinluettelosta. Hän totesi\nmuistaneensa oikein.\n\nAvattuaan eteisen oven hän hiipi ruokahuonetta kohti. Sieltä kuului\niloinen puheensorina. Oven takana hän pysähtyi kuuntelemaan.\nOskari-veli puhui:\n\n— Olitpa kiltti, Naima, kutsuessasi meidät tänne, vaikka Johannes ei\nole kotona.\n\nSiihen Naima vastasi:\n\n— Sain tänään häneltä kortin. Toivoin, että hän olisi tullut kotiin,\nmutta postileimasta näen, että hän näkyy yhä olevan matkoilla. Ehkä hän\nsillä tavalla näkee tähtitaivasta eri puolilta.\n\n— Ainakin hän on jättänyt sinulle rahaa, kun olet ostanut niin paljon\njoululahjoja.\n\n— Eipä juuri rahaa, mutta pankkikirjan hän jätti. En voi otaksua muuta,\nkuin että se on tarkoitettu käytettäväkseni.\n\n— Hänellä näkyy olevan inhimillisiäkin tunteita, eikä vain\ntaivaallisia tai astronomisia, sanoi toinen veli.\n\n— Johannes on hyvä mies ja hellä isä, kunhan hän vain keksii oikean\nmenettelytavan. Mutta hänen toimintaansa täytyy vain johtaa. Minä\nikävöin jo häntä kotiin. Olen ostanut hänelle sukset. Ehkä hänen\nkoukistunut vartalonsa oikenee hiihtäessä. Saaneekohan Johannes-parka\nkylpyäkään kiireellisiltä töiltään, sanoi Naima.\n\nNämä viimeiset sanat iskivät uuden tuuman tohtorin mieleen.\n\nHän riisui kengät ja sipsutti varovaisesti sukkasillaan\nkylpyhuoneeseen. Siellä hän aukaisi kuumavesihanan ja alkoi riisuutua.\n\nHäiriytymättä hän pääsi suloiseen kylpyyn.\n\n— Tämä on tosi nautintoa. Etäällä kuuluvat lasten iloiset äänet. Naima\nei vaadi minulta mitään, ja ruumis virkistyy ja puhdistuu, ajatteli\ntohtori ja alkoi lukea tieteellistä julkaisua, jonka hän oli ottanut\nmukaansa.\n\nVälillä hän laski pois vettä ja lisäsi uutta kuumempaa.\n\nSattumalta oli Laurilla asiaa kylpyhuoneeseen.\n\n— Hei, joku vieras mies on täällä kylpemässä, huusi hän ovelta.\n\n— Ole vaiti, onneton poika. Tule sisään ja sulje ovi, hosui tohtori\nammeesta.\n\nLauri toiteli. Onneksi kukaan ei ollut kuullut hänen huutoaan.\n\n— Onko isä oleskellut kauankin täällä? kysyi hän.\n\n— Kas vain, johan tässä on tullut olluksi liki kaksi tuntia, sanoi\ntohtori vilkaistuaan kelloon, joka riippui samassa naulassa kuin\nsaippua-astia.\n\n— Tule sisään isä. Siellä on kivaa ja joululahjojakin, kehoitti Lauri.\n\n— Minäpä tiedän jo. Sukset. Saat lahjoittaa ne salassa Oulunkylän\norpokodille. Annapas tohvelit, Lauri.\n\nTohtori kääri kylpyvaipan laihan ruumiinsa ympäri, keräsi tavaransa ja\nsanoi:\n\n— Onko siellä yhtään huonetta, missä ei vietetä joulua?\n\n— Joukon pieni huone keittiön takana on varma paikka, sanoi Lauri ja\nlähti näyttämään tietä.\n\nTohtori ryömi tyytyväisenä Joukon sänkyyn.\n\n— Tuopa minulle voileipää, annos lipeäkala» ja olutta, Lauri. — Ota\nsuoraan keittiöstä, ettet hälytä äitiä.\n\nKun tohtori syötyään makasi onnellisena kapeassa puusängyssä, pari\nlukematonta sanomalehteä peitteellä, ajatteli hän:\n\n— Minulla on ollut erinomainen loma tähän asti. Rauhaa ja työtä.\nMutta joulu-ilta on sentään aina vietettävä kodissa. — Naima on\nkiltti ja säästäväinen vaimo, hän ei sille mahda mitään, että hänessä\njouluvaistot heräävät, niinkuin jokaisessa naisessa.\n\n— Surkuttelen niitä raukkoja, joilla ei ole omaa kotia jouluna.\n\n\n\n\nTAITEILIJAKSI SYNTYNYT.\n\n\nKansallisteatterissa näyteltiin Romeota ja Juliaa. Eenokki Salminen,\nfarmaseutti, istui viimeisen morsiamensa vierellä ja tarkkaili\nesitystä. Ensin hän istui jäykkänä ja liikkumatta, mutta vähitellen\nhänen piirteensä sulivat. Suu alkoi liikkua ja ruumis hätkähdellä.\nPolvet löivät yhteen ja ulospäin, antaen sysäyksiä morsiamelle.\n\n— Ala nyt täällä, Eenokki, — kuiskasi tämä, käsittäen liikkeet\nhellyyden ilmaisuiksi.\n\n— Katso, Ruusa, tuossa tulee Romeo. Hän on perheen verivihollisen\ntalossa. — Eenokki vapisi niin että pitkä otsakihara heilui.\n\nOlo kävi vieläkin tukalammaksi Ruusalle, sillä Eenokki käyttäytyi\nyhä omituisemmin. Pian liikkui joka jäsen, ikäänkuin näkymättömät\nnuorat olisivat yhdistäneet ne näyttelijöiden vastaaviin osiin. Silmät\nolivat pudota kuopistaan tai siristyivät kapeiksi raoiksi ja posket\npullistuivat ja vetäytyivät kokoon kuin palkeet.\n\n— Onko sinulla vatsanväänteitä? — kysyi Ruusa.\n\n— Älä häiritse tunnelmaani, sanoi Eenokki alkaen ähkiä ja kiemurrella\nkilpaa Tybaltin kanssa, jonka Romeo oli pistänyt kuoliaaksi.\n\n— Oletko sinä teatterissa aina tuollainen? kysyi Ruusa.\n\n... Nyt hänen täytyy paeta. Paremmin minä olisin tuosta suoriutunut.\n\nEenokki kiersi Ruusan hameen polviensa yli ja kuiskasi:\n\n— Näin vaippa on kierrettävä. Katsos tuota tomppelia!\n\n— Etkö voisi istua alallasi? Sinä herätät huomiota.\n\nMutta Eenokki löi rintaansa, niin että avaimet kilisivät ja laiha\nlompakko hypähti.\n\n— Sinähän puhkit kuin veturi. Mene kotiin ja pane kylmä kääre vatsalle,\nniin poltto lakkaa.\n\n— Ihailu uhkaa halkaista rintani. Oletko nähnyt suloisempaa olentoa\nkuin Julia?\n\n— Mitä sinä minua kuljetit katsomaan, kuinka sinä puhkit Aili\nSomersalmelle? Oletko nähnyt häntä arkioloissa?\n\n— Katso Romeota! Hän kumartaa taivaallisesti, — ja Eenokki löi otsansa\nedessä istuvan rouvan hiuksia koristavaan kampaan.\n\n— Älä koetakaan jäljitellä Jussi Snellmania! Sinä voit korkeintaan\nsuoriutua rohdoskauppakumarruksesta, Pane nenäliina suuhusi, koska et\nosaa olla puhkimatta tuon rouvan paljaaseen selkään. Hän saa varmasti\nnuhan.\n\nEsirippu laski, ennenkuin yleisö ehti ajaa Eenokin ulos teatterista.\n\nTarjoilijaneidille hän kumarsi hovitapojen mukaisesti ja heitti\nkuluneen kukkaronsa pöydälle. Hän nautti sanomattomasti seisoessaan\nyleisön puolella pöytää eikä myyjän paikalla.\n\nNeiti antoi kukkaron takaisin.\n\n— Pitäkää se, te naismaailman ihanin kukka, lausui Eenokki käsi\nojennettuna kattoa kohti.\n\n— Hullu mies, sanoi tarjoilijatar heittäen kukkaron Ruusan eteen.\n\n— Juo, Ruusunnuppuni, ensin kupistani jotta näen, onko tuo nainen\nmyrkyttänyt juoman.\n\n— Minut sinä siis ensin uhraisit! Mikä sinua vaivaa? Olethan ihan\nvillitty.\n\n— Minä olen teatterin lumoissa. Käyn katsomassa joka kappaletta täällä\nKansallisessa ja aina joudun taiteen hurmaan. Selviän täydellisesti\nvasta rohdoskaupassa. Mutta täällä elän ja hengitän näyttelijöiden\nkanssa. Juovun taidenautinnosta ja unohdan kurjan konttoristisieluni.\n\n—- Mitenkäs minä, joka pliseeraan hameita kahdeksan tuntia päivässä,\nkelpaan sellaisen miehen morsiameksi?\n\n— Farmaseutti on sinut kihlannut keskiviikkona, jolloin edellisen\nteatterikäynnin huumaus oli haihtunut. Mutta minä tahdon aateloida\nsinut viettämällä henkisiä juhlia taiteen temppelissä. Tuletko\ntorstaina katsomaan Molièreä? Oo, oo, se on suurenmoista!\n\nEenokin ääni ja liikkeet olivat peilikuvia Adolf Lindforsin\ntavallisesta esiintymisestä.\n\n— En koskaan enää lähde kanssasi teatteriin, ainakaan kun sinä olet\nesiripun tällä puolella.\n\n— Mitä tarkoitat? kysyi Eenokki henkeään pidättäen.\n\n— Tarkoitan vain, että sinä olet varmaan syntynyt näyttelijäksi.\n\n— Minäkö, joka en ole henkilö, persoona, vaan kääröjen kokoonpanija,\nsaippuan ja hajuveden myyjä, salvojen kuningas, ikkunapaperiherttua ja\nkassakoneen rämpyttäjä?\n\n— Sinussa asuu taiteen liekki ja sinä puhut runollisia lauseita,\nainakin täällä teatterissa.\n\n— »Olkaa hyvä, neiti», »viis ja seitsemänkymmentä, rouva», »kyllä\ntämä varmasti kestää», »letkun kumi on tuoretta», siinä pian koko\nsanavarastoni. Tästä on liian pitkä askel taiteen pyhättöön.\n\n— Mitä vielä. Ida Aalberg oli ratavahdin tytär. Mutta kello soi. Istu\nnyt alallasi, Eenokki, muuten minä lähden kesken kotiin.\n\nEenokki istuikin hiljaa koko illan, sillä hänen omassa sisussaan kävi\nankara myrsky.\n\nVielä sängyssäänkin hän vääntelehti tuntikausia. Ensin hän oli\nHevospaimen, sitten Saituri ja Cyrano de Bergerac. Aamun sarastaessa\nKustaa Aadolf kuollessaan löi päänsä pukkisängyn laitaan, ja siitä\nsyntyi puolipökerryksissä Hamlet, jonka vasta herätyskello ajoi\nhautaansa.\n\nRohdoskauppa tuntui tavattoman vastenmieliseltä. Tosin puuteri,\nhajusaippuan ja ihomaalin tuoksu muistuttivat teatterin huumaavaa\nilmaa, mutta ostajat täällä laitakaupungilla olivat ensi-illan yleisön\nhuono vastike. Likaisten rahojenkin käsitteleminen oli inhoittavaa,\netenkin kun ne eivät olleet omia.\n\nMutta kohtalo oli määrännyt tämän päivän Eenokin elämän käännekohdaksi.\nSiihen vaikutti monta seikkaa, jotka sattuivat samalla kertaa.\n\nNoin yhdentoista tienoilla oli myymälä tyhjä. Eenokki lämmitteli\nvasenta jalkaansa uunin edessä. Asento muistutti Napoleonia leiritulen\nääressä. Hän alkoi ajatella itseään Napoleonina, käveli edestakaisin\nja saneli sihteerille, antoi määräyksiä sotaherroille ja astui vihille\nJosephinen kanssa. Hän tärisytti ääntään kuin Axel Ahlberg, mutta\nmuisti sitten, että Lindforshan on Napoleon. Hän oli tuskin saanut\noikean asennon, kädet rinnan yli ristittyinä ja kihara otsalla, kun ovi\naukeni ja keski-ikäinen, tavattoman hieno rouva astui sisään.\n\n— Saanko nähdä hajuvesipulloja? kysyi rouva.\n\n— Tässä on parasta, mitä Ranska voi tarjota, vastasi Napoleon heittäen\npöydälle useita pulloja.\n\n— Minä tahtoisin oikeata kölninvettä.\n\n— Vai saksalaisia tuotteita? Voitteko vannoa pitävänne Ranskan liljoja\nkorkeimmassa arvossa?\n\n— Mitä minä niistä? Mitä tämä maksaa?\n\n— Minä epäilen, että te olette maankavaltaja, deklamoi Eenokki.\n\nRouva alkoi vetäytyä ovea kohti.\n\n— Ostatteko yhden näistä, tai minä käsken sotilaitteni heittämään\nteidät linnan rappuja alas! — Ja Napoleonin käsi viittasi\nmajesteetilisesti.\n\nRouva kirkaisi ja lähti henkensä kaupalla juoksemaan ulos kadulle.\n\n— Vai näinkö Salminen kohtelee ostajia? kuului peloittava ääni ovelta.\n\nNapoleon muuttui tavattoman nopeasti isäntänsä edessä farmaseutiksi.\n\n— Anteeksi, minä olen hiukan sairas. Taisin vähän hourailla, sopersi\nEenokki.\n\n— Vai hourailla! Rohdoskaupassa ei hourailla sillä tavalla. Muutenkin\nolen huomannut, että te ette oikein syvenny tehtäväänne, ettekä\nanna sieluanne ja innostustanne työllenne. Rakastaako Salminen\nrohdoskauppatyötä? Onko tämä se elämäntehtävä, jolle uhraatte parhaat\nvoimanne? Vastatkaa suoraan ja totisesti.\n\n— Kuinka voi syventyä naftaliinin myymiseen, antaa sielunsa\npesusienille ja innostua terveyssuolasta? Voinko rakastaa partasutia ja\nuhrata parhaat voimani imututeille? Sitä ei Eenokki Salmisen leimuava\nhenki ainakaan voi tehdä.\n\n— Sitäpaitsi ei Salminen opi oikeaa rohdoskauppakäytöstä. Hymyily on\nliian haaveellista, liikkeet eivät sovellu hyvin meidän huoneistoomme,\nkumarruksessa on aavistus tuttavallisuutta, kädenliikkeet sopisivat\njuutalaisliikkeeseen ja tavaroiden käsitteleminen on huolimatonta.\n\nEenokki Salminen oli pelännyt ja kunnioittanut esimiestään kaksitoista\nvuotta, mutta nyt hänen luontonsa viimeinkin nousi vastaan.\n\n— Syynä tähän on minun korkeampi, parempi olentoni. Minua ei ole\nluotu kampojen ja saippuarasiain palvelijaksi tai ihovoiteitten ja\nkumiletkujen tuntijaksi. Minussa asuu henki, joka janoo kauneutta ja\ntaidetta. Jätän nyt kassakoneen ikipäiviksi. Hyvästi, rohdokset ja\nikkunavanu, kitti ja syndetikonpullo. Ja te, joka olette vuokrannut\nEenokki Salmisen kahdeksaksi tunniksi vuorokaudessa, kuulkaa\njäähyväissanani: Nyt aloitan kulkuni taiteen kuulakoita yläilmoja\nkohti. Laakeriseppele koristaa otsaani, ennen kuin te olette haalinut\nensimmäisen satatuhantisen. Teidän nimenne on aikoja sitten unohtunut\nja rohdoskauppanne kilpi revitty katuyleisön näkyvistä silloin kun\nlapsenlapsenne saavat lukea minun kuolemattoman nimeni historian\nlehdiltä.\n\nEenokki joi vettä, murskasi lasin kassakoneen sivua vasten ja jatkoi:\n\n— Se oli farmaseutin kuolinmalja. — Maksakaa nyt loput palkasta.\n\nRohdoskauppias ojensi hänelle nopeasti suuren setelin ja saattoi\nkohteliaasti ovelle, tarkaten jokaista Eerokin liikettä.\n\nKun tämä oli mennyt, istui kalpea mies tuolissa, pyyhki hikeä päästään\nja hoki:\n\n— Kaksitoista vuotta olen ollut hengenvaarassa, ruumiinvaarassa,\nhengenvaarassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEenokki Salmisesta tuli näyttelijä. Suuri, lahjakas näyttelijä. Hän\nlumosi rouvat, tenhosi neidit ja. Hän himosi rouvat ja tenhosi neidit,\nvaikutti voimallisesti ylioppilaihin ja herättävästi maaseutuun.\nHän uudisti suomalaisen näyttämötaiteen, valoi eloa jäykistyneihin\nmuotoihin. Hän oli kuningas ja roisto, valtiomies ja munkki, sotaherra\nja hirtehinen, paimen ja ritari.\n\nJa Ruusa sai olla kaikkien näiden morsian. Välistä häntä kohdeltiin\nniin sirosti kuin Ludvig XIV:n hovinaisia, välistä taas Othello oli\nkuristaa hänet, kun hän sai kukan rautakauppiaalta. Kerran roisto petti\nhänet katalasti ja toisen kerran munkki vältti häntä kuin syntiä.\nMonta viikkoa hänen täytyi hoitaa Luulosairasta tai kuunnella Mefiston\nkatalia puheita. Ruusa oli kiltti, uskollinen tyttö ja koetti siis\nparhaansa mukaan seurata sulhasensa hengen lentoa. Mutta vaikealta\nhänestä tuntui, kun Eenokki hänen syntymäpäiväkutsuissaan nimitti\nystävättäriä Gaselliksi, Annansilmäksi, Tummaksi tytöksi y.m. ja\nkohteli heitä Linnankosken reseptin mukaan.\n\nKerran Ruusa istui väsyttävän työpäivän jälkeen puolihämärässä\nhuoneessaan. Hän ajatteli rautakauppiasta, joka oli niin vakava ja\nasiallinen ja joka oli pitänyt hänestä monta vuotta.\n\n— Kuka täällä? kuului Eenokin ääni ovelta.\n\n— Minä, vastasi Ruusa.\n\n— Kuka?\n\n— Minä itse. Voitko sinä sanoa samaa?\n\n— Mitä ihminen on? Vain akanana lentävä. Ja hiukan tavan mukaan on myös\nmentävä.\n\n— Mitä osaa sinä nyt harjottelet? Kuka noin puhuu?\n\n— Peer Gynt. Se on minun vaikein osani. Teen työtä yötä päivää.\n\n— Olepa nyt vähän aikaa Eenokki ja sano minulle, aiotko mennä naimisiin?\n\n— Tietysti, Ruusa, sen vannon sinulle, ja Eenokki löi rinnanalustaansa\nvoimakkaasti.\n\n— Milloinka se tapahtuu?\n\n— Peer Gyntin tunnelmaan se ei sovi, senhän itsekin ymmärrät. Mutta\nehkä kesällä. Voimme yhdistää häämatkan ja maaseutukiertueen. Kaksi\nkärpästä yhdellä iskulla.\n\n— Kenen kanssa sitten olisin naimisissa? Millainen kiertueohjelma\nteillä on?\n\n— »Ei lempi leikin vuoksi», »Tukkijoella», »Nummisuutarit», ne sopivat\nkaikki kuherrusaikaamme.\n\n— Kuule nyt, Eenokki Salminen. Minusta tuli farmaseutin morsian ja\nhäntä minä ajattelen ja rakastan. Mutta mahdotonta on rakastaa koko\nnäytelmäkirjallisuuden sankareita. Ole ainakin minun kanssani Eenokki.\nSilloin tiedän, että saan miehen, joka on lihaa ja verta, enkä haamun,\njoka puhuu Ibseniä, Shakespearea, Schilleriä tai jotakin muuta\narkimahdotonta.\n\n— Mun sisintäin et ymmärrä, Ruusa. Sen kirjoista luin, taas havaita\nsaan: ei kenkään oo profeetta oman maan, tule syliini, Ruusa.\n\n— En ikinä tule hullun Peer Gyntin syliin. Hän voi rakastaa Dovren ukon\ntytärtä tai Amitraa, mutta hameiden pliseeraajaa ei koskaan.\n\n— Kuinka voit kaivata rohdoskauppasulhastasi? — Olen muuten elänyt\nsuuren hetken entisessä kaupassani. Kävin siellä eilen. Astuin sisään\nluonnollisen arvokkaasti, kumarsin omistajalle, joka oli saapuvilla,\nja pyysin ihomaalia. Hän itse antoi sitä minulla ja kysyi vointiani.\nSeisoimme eri puolilla pöytää, mutta minä, Eenokki Salminen, yleisön\npuolella kukkaro kädessä, ja hän, entinen hallitsijani, otti vastaan\nviisi markkaa seitsemänkymmentäviisi penniä ja — kiitti. Lahjoitin\nhänelle lipun ensi-iltaan ja hän — kiitti. Mitä sanot?\n\n— Sanon, että kauppias, joka saa rahaa joka hetki, on yhtä hyvä kuin\nhullu Peer Gynt tai Hamlet. Rautakauppiaan pää on aina selvä, ja hän on\naina rautakauppias, ja kun häntä rakastaa, niin...\n\n— Mitä tarkoitat, Ruusa? Aavistan jotakin.\n\n— Aavistat oikein. Minä en lähde sinun hääkiertueillesi, en osaa\nnäytellä ensimmäisen rakastajan vaimoa enkä seurata vaihtelevaa\nhaamuolentoasi. Sovin paremmin rautakauppiaalle.\n\n— Ruusa, Ruusa, nuoruuteni lempi!\n\nEenokin silmät katsoivat haaveellisina uuninpeltiä, joka oli Ruusan\npään yläpuolella.\n\n— Hyvästi, Eenokki. Tule minua tervehtimään, kun olet rauhallinen.\n\n— Sinä vaihdat esikoisoikeutesi rakkauteeni rautakauppiaan\nhernerokkaan. Pakosta myös mä täältä lähden, mut protesteeraan kaikkein\nnähden.\n\n— Hyvästi, Peer Gynt.\n\nEenokki veti lakin silmilleen, kääri takin tiukasti ympärilleen ja\npoistui sanoen:\n\n— Kerran lähetät seppeleen haudalleni, että sinut laskettaisiin\ntuttavieni joukkoon.\n\nKauppatorin Havis-Amandan juurella seisoo mies. Hän nojaa päätänsä\nmerileijonan kylmää ruumista vasten. Käsi on plastillisesti ojennettuna\nvenäläisen kirkon kiiltävää sipulia kohti. Hän puhuu puoliääneen\nitsekseen:\n\n— Nyt olen yksin. Olen vapautunut maan tomusta. Kulkuni käy vapaasti\nkorkeuksia kohti. Minä olen Brand, tulisielu, joka palan ja leimuan\ntaiteen pyhässä tulessa.\n\nKihara otsalla heilahti, kun pää kohosi uljaasti ylemmäksi.\n\n\n\n\nUUTTA ÄITIÄ KATSOMASSA.\n\n\nYliarkkitehti Kulomaa seisoi poikiensa huoneen ovella ja katseli ääneti\ntemmellyskenttää.\n\nSiellä oli sekaisin huonekaluja, vuodevaatteita, kirjoja, koneita,\nvoimistelutelineitä, potkupalloja, monta esinettä, joilla ei\nluultavasti ollut mitään virkaa. Ja jokainen esine oli luonnottomalla\npaikalla. Pallo riippui sähkölampun vieressä, kirjat koristivat sänkyä\nja räsymattoa ja voimistelutelineet olivat kirjahyllyllä. Pojat olivat\nyhtä luonnottomilla paikoilla. Valle istut gramofonitorven päällä ja\nliimasi ikkunapaperia haavalle, joka oli pohkeessa. Sevi oli kääntänyt\npöydän nurinpäin ja laski laskujaan sen pohjalla.\n\n— Eikö teidän huonettanne siivota koskaan? kysyi arkkitehti.\n\nPojat hypähtivät seisaalleen.\n\n— Siivotaan kamalasti. Mutta Hultalla oli tänä aamuna asiaa\nNikulaiselle, kolmannelle linjalle, ja hän sanoi, että ei se arkkitehti\nnyt tule tänne nuuskimaan, kun se o» niin väärtissä sen lesken kanssa,\nselitti Valle suulaasti.\n\n— Ja Manta kertoi, että meille tulee uusi kotipamppu, lisäsi Sevi.\n\n— Kylläpä te olettekin hoidon tarpeessa, poikaparat. Mitä Sevi on\nkirjoittanut tuonne pöydän nurjalle puolelle? kysyi arkkitehti.\n\n— Minä laskin kotitehtäviä, kun ei ole paperia. Sitten minä kirjoitan\nsen vihkoon. Katsos isä, onko tämä oikein? Poika vei myytäväksi 89\nmunaa, niistä hän särki 19 ja söi 3 munaa. Paljonko hänelle jäi\nmyytäväksi. Vastaus 70 munaa. Eikö jäänytkin? kysyi Sevi.\n\n— Jos 89:stä vähennetään 19 ja 3 jää 67, sanoi arkkitehti.\n\n— Ei suinkaan se poika ollut niin pähkähullu, että söi ehjiä munia.\nTietysti hän söi niistä rikkinäisistä 3. Ja miksei hän syönyt niitä\nkaikkia rikkinäisiä? Mutta oli se taitava peijakas, joka osasi\nsärkeä pussista 19 kappaletta, niin etteivät kaikki menneet mäsäksi.\nMitenkähän se luonnistui? Sano, isä, Sevi pyysi.\n\n— Olkoot nyt laskut tällä kertaa, minulla on teille jotakin\nkerrottavaa, arkkitehti sanoi ja istuutui.\n\n— Siitä uudesta naisestako? Onko se palvelija vai kotiopettaja vai\nemännöitsijä vai joku muu? kysyi Valle, joka oli kokenut kaikkia näitä.\n\n— Anna minun nyt puhua. — Te kaipaatte hellää, epäitsekästä holhoojaa.\nMinä olen koettanut olla teille isänä ja äitinä, sen jälkeen kuin\nteiltä riistettiin oma äitinne. Olen koettanut hankkia hyviä hoitajia\nja opettajia, mutta minä huomaan, että te olette monessa suhteessa\nlaiminlyötyjä ja huonosti kasvatettuja. Sitä paitsi on kotimme kolkko ja\nvaillinaisesti hoidettu.\n\n— Eilen ei Lämmitetty meidän huonettamme, ja saippua loppui, kun se oli\njäänyt pesukannuun sulamaan, täydensi Valle.\n\n— Niin, niin. Meillä on välistä parempi järjestys, toisen kerran taas\nkurjan kurja, riippuen siitä, minkälaista naisapua sattuu olemaan. —\nMutta nyt tulee taloon herttainen nainen, joka jää tänne elinajakseen.\nsanoi arkkitehti ja otti pojat polvelleen.\n\n— Älä usko sellaista puhetta, isä. Ei niistä kukaan ole kestänyt vuotta\nkauempaa, vakuutti Sevi.\n\n— Onko se juuri se sama leski, jonka kanssa isä on niin väärtissä?\nkysyi Valle.\n\n— Hulta käyttää aivan sopimattomia sanoja. Nyt on puhe kiltistä\ntädistä, josta tulee teille uusi äiti.\n\n— Sitä minä en usko. Ettäkö joku tahtoisi meitä lapsikseen? kysyi Sevi.\n\n— Miksikä ei? Te jäätte tietysti isän luo. Uusi äiti tulee tänne\nasumaan.\n\n— Mutta isä voi saada siitä paljon vastusta ja harmia, sanoi Sevi ja\npudisti päätään.\n\n— Isä pitää hänestä hyvin paljon ja toivoo, että tekin opitte\nrakastamaan häntä. Tässä näette hänen valokuvansa.\n\nKaksi vaaleaa päätä kumartui innokkaasti katsomaan hauskannäköisen,\nnuoranpuoleisen naisen kuvaa.\n\n— Oliko tämä paras kaikista hakijoista? Isähän on aina sanonut, että\nensi kerralla minä olen vielä tarkempi valinnassani, ja sittenkin ovat\nkaikki olleet kelvottomia. Onko tällä hyvät todistukset? tutkisteli\nValle.\n\n— Kuka häntä on suositellut? lisäsi Sevi.\n\n— Ettekö te saa päähänne, että nyt on kysymys äidistä eikä\nkotiopettajattaresta, selitti isä.\n\n— Otetaanko sellaiset ihan ilman vaatimuksia? Eikö hänellä ole\n»ominaisuuksia», joita muilla täytyy olla?\n\n— Hänellä on hyvin paljon hyviä ominaisuuksia. Hän on hellä ja\noikeudenmukainen ja kaikin puolin sopiva äiti teille, vakuutti\narkkitehti.\n\n— Mikä sen nimi on, Tilta vai Fiina vai Olka vai Aina? lateli Sevi.\n\n— Hänen nimensä on Ilma Kalm.\n\n— Ah. nyt minä ymmärrän. Manta ja Hulta puhuivat eilen Kalmin leskestä,\njoka ei ollut leski, vaan mies oli ottanut toisen ja hyväks lykyks ei\nollut lapsia, sanoi Valle.\n\n— Te ette saa kuunnella palvelijoiden juoruja, pojat, sanoi arkkitehti\nankarasti.\n\n— Ja se mies oli- majuri, ja Olka palveli samoissa portaissa, jatkoi\nValle.\n\n— Minä en tahdo kuulla teidän turhia puheitanne, keskeytti arkkitehti.\n\n— Tuleeko hänestä isänkin äiti? kysyi Sevi.\n\n— Hän on isän morsian.\n\n— Hyi sentään, isä!\n\n— Mitä sinä tarkoitat? arkkitehti rypisti kulmakarvojaan.\n\n— Ethän sinä ole kihloissa, isä, — ethän?\n\n— Mitenkä te muuten saisitte uuden äidin. Tietysti hän on minun\nmorsiameni, vastasi arkkitehti hermostuneesti.\n\nPojat räjähtivät äänekkääseen nauruun.\n\n— Mitä te nauratte, pojat? Jokainen, joka menee naimisiin, on ensin\nkihloissa.\n\n— Isä ei ikipäivinä osaa olla kihloissa. Julinin Kustaa, se osasi. Me\nnäimme kaikki sen temput sen entisen Alinan kanssa, sanoi Sevi.\n\n— Ja palokuntalaiset ne osaavat oikein vehtata. Usko meitä, isä, siinä\npelissä on monta mutkaa ja kommervenkkia. Yliarkkitehti ei selviä\nsellaisesta rinpuilemisesta. Kun on silmälasit ja vanha ja on ollut\npalkintotuomarina piirustuskilpailuissa. — Eheei! sanoi Valle.\n\n— Minä kauhistun teidän puheitanne, poikaraukat. Kenen kanssa te olette\nseurustelleet? Nyt ei ole kysymys rimpuilemisesta, vaan rehellisestä\nnaimisesta. Ettekö te ole iloisia, kun saamme emännän kotia hoitamaan?\nkysyi arkkitehti totisena.\n\n— Emäntiäkin on niin monta sorttia. Toiset ronaavat joka nurkassa\n— niinkuin Hultan viimeinenkin apteekkeri. Parasta olisi pitää\nhäntä vähän aikaa koe-äitinä, sanoi Sevi huolestunut ilme likaisissa\nkasvoissaan.\n\n— Kuulustele ainakin häntä ensin. Siitä voi tulla kiusankappale meille,\njos se on ihan sopimaton. — Tai äkäinen sisultaan, sanoi Valle.\n\n— Teidän ei sovi arvostella isänne toimenpiteitä. Te olette tosiaankin\nhemmoiteltuja ja laiminlyötyjä lapsia. Olkaa kiitollisia, kun saatte\nlämminsydämisen naisen hoitamaan ja rakastamaan teitä.\n\n— Mitenkä hän keksi rakastaa juuri meitä? kysyi Valle.\n\nKoska hän rakastaa teidän isäänne, niin hän rakastaa myöskin teitä.\n\n— Ovatko naiset sellaisia?\n\n— Toivon, että te olette kohteliaita ja kilttejä, niin hänen on helppo\nrakastaa isän pieniä pojusia, sanoi arkkitehti ja silitti poikien\npörröisiä päitä.\n\n— Kohtelias voi kylläkin olla, kun vain päättää, mutta kilttejä me ei\nalla pitkääkään aikaa — vaikka olisi tahtoakin, sanoi Valle.\n\n— Kuules Valle, saihan suutarin Eemelikin uuden äidin! Ja sekös oli\nvinha ihminen! Löi lestillä suutariakin, ja Eemeli meni kotiin vasta\niltasella ja silloin se sai nukkua matolla ja aamulla — — —\n\n— Mitä siitä, sehän oli vain äitipuoli. Kyllähän jokainen tietää,\nminkälaisia ne ovat, sanoi Valle, mutta lisäsi hätäisesti katsoen\nisäänsä: — Eihän tästä vain tule äitipuoli? Eihän, isä?\n\nSevi nauroi ja ilkkui:\n\n— Sinä sitten olet lapsellinen, Valle. Tietysti se on äitipuoli. Eihän\nihmisellä voi olla kuin yksi oikea ani. Mutta voihan tämä olla niinkuin\nse jalo nainen, joka oman henkensä uhalla pelasti miehensä lapset\nvesitulvan kourista. Josta kerrotaan siinä Hultan kirjassa, selitti\nSevi pikkuvanhasti.\n\n— Rakkaat pojat, älkää nyt enää tuumiko tätä. Kun tutustutte uuteen\näitiinne, opitte varmastikin rakastamaan häntä, sanoi arkkitehti ja\nnousi.\n\n— Minun mielestäni tämä morsian on liian komea. Mantakin sanoo, että\nkauniit naiset ovat epäluotettavia, sanoi Sevi, joka vielä piti kuvaa\nkädessään.\n\n— Sevi, muista, kenestä puhut. Anna kuva minulle. Pyytäkää Hultaa\nauttamaan teitä, niin että tulette siisteiksi, kynnet puhtaiksi ja\nkengät kiillotetuiksi. Sitten lähdemme Oulunkylään tervehtimään uuttu\näitiä.\n\n— Hip, se on hauskaa, sanoi Sevi.\n\n— Kaikki tapahtumat ovat jänniä, sanoi Vallekin, mutta lisäsi, kun\narkkitehti oli oven toisella puolella:\n\n— Eemeli laulaa: »Äitipuoli, rokat nuoli!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin tunnin kuluttua saapui arkkitehti poikineen Oulunkylään, hauskaan\nhuvilaan.\n\n— Asuuko se morsian täällä yksinään? kysyi Valle. — Vai onko se\nmorsianpuoli?\n\n— Älä nyt viisastele. — Hän asui ennen vanhan äitinsä, kanssa täällä,\nmutia nyt on äiti kuollut.\n\nOvelia seisoi iloinen, ruskeasilmäinen nainen, joka sanoi herttaisesti:\n\n— Tervetuloa rakkaat vieraani. Sinunko poikiasi, Einar?\n\n— Päivää Ilma. Tässä on Sevi ja tässä Valle, sanoi arkkitehti ja\ntervehti.\n\n— Onnea kihlauksen johdosta, sanoi Sevi kumartaen kohteliaasti.\n\n— Niin minultakin, yhtyi Valle.\n\n— Tepä olette juhlallisia pikku miehiä, nauroi Ilma ja kuljetti pojat\nsisään.\n\nMolemmat istuutuivat totisina tuoleille ja katselivat ympärilleen.\n\n— Teistä tulee nyt minun omia lapsiani — —\n\n— Puolilapsia, keskeytti Sevi.\n\n— Minä olen päättänyt rakastaa teitä ja toivon, että meistä tulee hyvät\ntoverit, sanoi Ilma. — Einar, tuossa on sanomalehti ja savukkeet. Minä\npuhelen poikien kanssa.\n\n— Me ollaan vallattomia ja melkein aina sietämättömiä poikia, varoitti\nSevi.\n\n— Ja huonosti kasvatettuja, pikkuvanhoja nulikoita, täydensi Valle.\n\n— Tietysti pojat ovat vallattomia ja vilkkaita, mutta kuka teille on\ntuota muuta uskotellut? kysyi Ilma nauraen.\n\n— Opettajat ja hoitajat ja isäkin.\n\n— Minä en usko sanaakaan siitä. Te olette herttaisia ja hauskoja\nmiehenalkuja. Ja nyt me liitymme vahvaan toveriliittoon. Me olemme\nuskollisia ystäviä, rakastamme ja puolustamme toisiamme. Ja sen päälle\nme syömme kukin jättiläisappelsiinin. Eikö niin? kysyi Ilma ja ojensi\nhedelmämaljakon pojille.\n\n— Varmasti, sanoi Sevi.\n\n— Just niin, ja Vallen silmät kiiluivat iloisesti.\n\nArkkitehti katseli onnellisena lehtensä takaa pientä joukkoa, joka\njutteli tuttavallisesti.\n\n— Me tulemme varmasti viihtymään hyvin yhdessä, sanoi Ilma ja tarjosi\nomenia pojille.\n\n— Mutta niin ne kaikki sanovat ensin, huokasi Valle.\n\n— Kutka sanovat? Mitä tarkoitat?\n\n— Valle ei tarkoita morsiamia, vaan opettajattaria, selitti Sevi.\n\n— Pienet äidittömät raukat, te olette nähtävästi pettyneet usein.\n\n— Omasta äidistä me en tiedetä muuta kuin valokuvan ja harmaan\nkivipatsaan, jossa on kultakirjaimia, sanoi Valle.\n\n— On hankalaa tulla meille äidiksi. Me ei osata olla naisen lapsia,\nvaan ainoastaan isän, kun hän on tavallisella päällä.\n\n— Millä päällä hän muuten on?\n\n— Sillä päällä, että hän kasvattaa meistä kunnon kansalaisia, sanoi\nSevi.\n\n— Ja hänen täytyy rangaista omia poikiaan, vaikka hän itse kärsii,\nmatki Valle.\n\n— Tai kun on harmia ylihallituksessa tai kun verot...\n\n— Pojat, varoitti isä.\n\n— Tahdotteko lisää hedelmiä? Vei eikö teidän vatsanne sulata enempää?\nkysyi Ilma.\n\n— Kun ei olo ollut äitiä, niin vatsat sulattavat vaikka mitä, ja\njalat voivat olla märkiä, ja sukissa saa olla reikiä näkymättömissä\npaikoissa. Nikulaisen lapset ovat äidillisiä ja heitä varotaan\nkamalasti. Voi äideistä olla haittaakin, Hulta sanoi, että: »Kyllä\nteille nyt tulee huonot ajat, kun arkkitehti tuo rouvan taloon.»\n\nIlma vilkaisi arkkitehtiin päin, mutta tämä oli syventynyt lukemiseen,\n\n— Mitä te itse luulette, pojat? kysyi hän.\n\n— Parempi olisi, kun vihittäisiin vain vuodeksi kerrallaan, sanoi\nvarovainen Valle.\n\n— Meihin väsyy kyllä siinä ajassa, lisäsi Sevi.\n\n— Te olette liikuttavia, kultaseni. Koetan voittaa teidän\nluottamuksenne ja sitten me olemme onnellisia koko elämän, sanoi Ilma\nja syleili poikia.\n\n— Nyt saatte mennä puutarhaan leikkimään vähäksi aikaa, sanoi\narkkitehti.\n\nPuutarha oli pian tarkastettu. Pojat kiipesivät kiviaidalle ja puihin.\nHeittelivät maaliin valmunnupuilla ja kiersivät onkimadon voikukan\nvarren ympäri.\n\n— Nyt mennään sisään katsomaan, mitenkä ne ovat kihloissa, sanoi Valle.\n\n— Älähän Nostetaan tämä rahi lähemmäksi, niin nähdään, mitä isä tekee\nsille morsiamelle. Ikkunasta on kivaa katsella, sanoi Sevi ja alkoi\nraahata rahia ikkunan alle.\n\n— Puhu hiljaa, etteivät kuule, varoitti Valle.\n\nPojat nostivat rahin penkin päälle ylettyäkseen näkemään sisään.\n\n— Isä on ruti naurettava. Näätkös, kuinka hän antaa sen nojata rintaa\nvasten? kuiskasi Sevi.\n\n— Morsian mutruilee, katso, katso. Että isä ilkeekin noin naisten\nkanssa! Nyt se meinaa pussata! Hoi isä! koroitti Valle äänensä: — Varo,\nettei se laske korville. Niin Hulta teki apteekkarille ja huusi sille,\nettä: »Hävetkää vanha mies.»\n\nValle unohti asemansa ja hakkasi nyrkkiään ruutuun.\n\nArkkitehti ja hänen morsiamensa ryntäsivät ikkunan luo ja ehtivät\nnähdä, mitenkä kaksi säikähtynyttä silmäparia katosi näkyvistä. Pölkky\noli pyörähtänyt ympäri ja pojat lensivät selälleen pehmeään multaan.\n\nIlma käytti tilaisuutta ollakseen äidillinen. Hän puhdisti poikien\nvaatteita, pyyhki mullan kasvoista, taputteli ja lohdutti.\n\nArkkitehti mumisi itsekseen tyytymättömänä. Onneksi eivät Vallen sanat\nolleet kuuluneet aivan selvästi sisään.\n\nKahvipöydässä sai Ilma nolot pojat pian elpymään. He puhelivat ja\nnauroivat kertoessaan juttuja pihalta ja Sevin luokalta. Valle ei vielä\nollut koulussa.\n\n— Eikö tämä ole onnistunut pieni perhe? kysyi Ilma katsoen hellästi\narkkitehtiin.\n\n— Sinä olet suurenmoinen, Ilma, sanoi tämä.\n\nValle alkoi nauraa tyrskiä.\n\n— Mitä sinä naurat? kysyi Ilma.\n\n— Minä vain ajattelen, että mitähän oikea äiti ja se majuri ajattelevat\nsiellä taivaassa, kun me täällä vain näin juodaan kahvia. — Ja isä ja\nsen majurin rouva ovat kihloissa, koetti Valle selittää tilannetta.\n\n— Hölmö Valle! sanoi Sevi. Eihän se majuri ole taivaassa. Sillä on jo\ntoinen. — Kuka hänestä välittää?\n\n— Vaiti, pojat. Te käyttäydytte sopimattomasti, sanoi arkkitehti ja\nkoetti hillitä itseään.\n\nIlma oli punastunut vahvasti, mutta sanoi rauhallisesti:\n\n— Tahdotko lisää kahvia, Einar?\n\n— Kiitän, en. Nyt me lähdemme kotiin, sanoi arkkitehti jyrkästi.\n\n— Me tahdotaan nähdä, kun te sanotte jäähyväisiä. Julinin Kustaa oli\nkiva siinä tempussa, sanoi Valle, mutta vaikeni nähdessään isän katseen.\n\n— Kumartakaa, pojat, ja joutukaa, kiirehti arkkitehti.\n\nIlma saattoi portille ja puristi arkkitehdin kättä kuiskaten:\n\n— Älä välitä, Einar. Pojat ovat olleet äidittömiä. Kyllä minä tulen\ntoimeen heidän kanssaan. He ovat joka tapauksessa herttaisia lapsia.\n\n— Kiitos, Ilma, oli ainoa, mitä arkkitehti sai sanotuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Onkohan aivan varmaa, ettei se peruuta sanojaan? kysyi Valle, kun isä\nillalla sanoi hyvää yötä.\n\n— Mitä sinä tarkoitat?\n\n— Että hän tulee äidiksi koko elämän ajaksi.\n\n— Häneen me voimme luottaa varmasti. Eikö hän ollutkin hyvä?\n\n— Oli niinkin, Anna hänelle iso palkka.\n\n— Että hän varmasti pysyisi meillä, kuului Sevinkin vuoteelta.\n\n\n\n\nKYLÄNHIEROJA.\n\n\nElokuun loppupäivinä tuli Kyyrön Hintriikka hieromaan Ada-rouvaa\nviimeisen kerran.\n\n— Onks teil vasliinii? Minen käy jylläämän lakana läp, niiko\nkaupuntlaiset kuuluut tahtova. Rasva kans paha kohhoo pintaa päi ja\najjautuu hyppysii välis parannettavaks.\n\nHintriikka kiersi hihat ylös ja istuutui punakkana ja pyylevänä\njalkopäähän hieromaan.\n\n— Mie alan näist varpaist hyppelehtimän syvämmee päi. Teil onkii liukas\nhipiä ja tiiviit lihat näi emäihmiseks.\n\n— Missä Hintriikka on ollut viimeksi hieromassa? kysyi Ada.\n\n— Mie olin yhel pomol Kuparsaares. A hänest mie en lykänt enskää.\nTiijätteks työ ko hää pannoo järkenää issellee ja miul häki korvii pääl\nja siin pittää kuunnel sitä raatii tuntkaupal.\n\n— Mutia radiotahan on hauska kuulla.\n\n— A tielyst, mut ko oot kuunnelt muutama kerra, ni se käy lope pitkäks.\nSiin kuuluu saksat ja enklannit. Mitä mie höist? Lustimp miust on\npuhhuu keskenää ja mie pien hänel seuraa paremmast ko raatit ja\nramohvoonit. Mut hää senkö tuuppaa häkit päähä ja siin pittää kuulla ja\nhieroo jynttyyttää toist sattaa killoo.\n\n— Onko hän naimisissa? kysyi Ada näyttääkseen huvitetulta.\n\n— Hänelt kuol rouva enne ko hää tul täys sata kiloseks. Nyt hää on\nkehno ko lihat painaat luita. Mie hieron heit irrailee, jottei hyö\nvaivaa liikaa. Otanks mie teit lope rutost?\n\n— Tältä syrjältä se on hellä.\n\n— Siin on issiakse oksa. Pittää kärsii vähä kouristamist. Mie alustan\nteit ko taikinaa. On teis olt hiivaa liiakskii ko ootta nousseet näi\najotaikinaks. Kaluuni everst sano enne, jot sorjist tytöist tulloo\näkäiset muijat. Häne rouvasa oi ja näi sillee pintane, pihis ko\nviholaine.\n\n— Ei se ollut ihme, jos hän oli Hintriikan käsissä, nauroi Ada.\n\n— Hää sihaht jokkaisel. A ko hää ol yl'oppilas, ni hää ol vissii ylpiä\noppisa pääl. Sorja hää ol kasvoist päi, mut sen mie oon huomant, jot\npotril tytöil ei oo kauneuvestaas siunaiist. Hyö kuoloot rintatautii,\ntai joutuut juopon keral vihil, tai jäävät leskeks. Kiepsauttakaas\nvassallee ni mie ajan selkäpuolt näi seisovaltai. On täs rahtii ennekö\ntää pehmiää.\n\n— Tämä tuntuu hyvältä. Hintriikka on oikein taitava hieroja.\n\n— Ehä mie mitä. Mut se miul on jot mitä tohtorilt ja muilt hierojilt\nei lähe terveeks, sen mie parannan. Yhelläkkii Pasili rouval ol olt\nneljäkymment ja kaks hierojaa, eikä pääst tuolist ylös. Mie vatkasi\nhänt neljä tuutii ja sillo hää nous kohvii juomaa herrasa kans.\n\n— He olivat varmaan hyvin kiitollisia Hintriikalle?\n\n— Rouva siunas veet silmis ja herra sano miu noitunee. Isse hää o.\nenemmä niiko happame näköne. Hänest tais olla paremp, ko rouva ol\nkytketty pilttuuseesa ko tamma. Sen Päsilin tiet ei olleet ukkomiehe\neik vaimniekan. Tyttölöit hää hak aitois ja kiertel käräjäherroi\njuominklois.\n\n— Hintriikka tuntee paljon ihmisiä?\n\n— En mie ennää niikää usjast kerkiä hieromaa, miul oma huusholli ja\nperettä tarpeeks. Mut Tuomas on nuuka mies ja ko mie tahon issellein\nommii rahhoi, nii välist käyn talolois jylläämäs. Tunnetks työ\ntiaatterlaisii?\n\n— Kyllä minä tunnen jonkun. Kuinka niin?\n\n— Jaaksaares asu män kesän herrasväkkee, jotka olliit oikein\ntiaatterlaisii ammattisa puolest. Mie hieroin hoit kuukauspalkal. Hyö\nkuuluit tiosohvin lahkoo eik syöneet lihhaa. Miul hyö iuettiit kirjoi\nhöi opistaasa. Siin ol valleit riskist. Isse hyö sanoit uskovnsa mite\nihmist on mont kerrost päällekkäi vaik myö nähhää vaa tiiviimmä osa\nhänest. Ette työkää mahtus tähä sänkyy, vaik tää on puoletoist ihmise\ntila. Heijä oppija mukkaa työ ulotutte tuoho piironkii ast.\n\n— Ai, jaj, miten Hintriikka ottaa kovasti, valitteli Ada.\n\n— Näit ihrasempii kohtij mie otan ravakast, ei tällane leini tottele\nvähhää. Hyväks lykyks ei huoli hieroo sitä näkymätönt ossaa tei\nruumiistanne. Se näyttelijä, Mitiks hänt kussuttii, selitti jot\nsielut kuoloor ja syntyyt uuvellee ja taas kuoloot ja yhä syntyyt ja\nkehittyyt täyvellisiks. Mut häne sielusa ei vissiikää olt kauva pitänt\nsitä pellii. Sen mie näin jot ohakkeit ol viel jälel, niiko hää poras\nrouvasa keral. Rouva retistel takasii oikee urakal. Minnuu oikee\nkehtoitti höit kuullessa.\n\n— Olivatko he molemmat näyttelijöitä?\n\n— No ei sunkaa, myönsi Hintriikka, — Se Mitti sano, jotta häne rouvasa\ntärvel rollisa. Mienen ilent kyssyy mitä se rolii meinas. Myö kussutaa\njuorupuhheit rolliks ja sellasii rollii se rouva osas urakal.\n\n— Mikä heidän nimensä oli?\n\n— Mitti — ja ässällä se alko.\n\n— SmithkÖ?\n\n— Nii justii Mitti. — Tiaatterlaiset kuuluvat kuppaattavan issijää\njoka kevät. Höil lyö ver sakiaksi siel palkeil hummatessaa. Ainaki\nmiehet tarvissoot monjaat sarvet nahkaasa ennekö taas kykenööt temppuja\nlaskettelemmaa.\n\n— Entä naiset?\n\n— No mie en tult uelleeks mite hyö keventäät vertaasa. Vissii se on\nkeppee syntymästää ast.\n\n— Minä luulin ettei kukaan enää käytä kuppausta.\n\n— Nyt se on jällee tult muotii. — Miss tei herra on?\n\n— Hän kirjoittelee huoneessaan.\n\n— Pittääks häne yleaikaa akkiloija? Mut potran hää on pysynt. Ei\nteil oo hyvä pyssyy häne rinnallaa. Koha mie näverrän rypyt pois tei\nkasvoist ni ette oo iha alakynnes. Mut sannoot jot kouluopettajat ei\nkasso toiste muijii. Niiko tuomarit ja varmasyötit ja tukkilaiset.\n\n— Nyt Hintriikka nipistää minulle mustelmia, keskeytti Ada.\n\n— Vähäst työ urajattekii. Miehä hyppeieihin ko kissa iljanjääl. Niskaa\nmie kynnän rutommast, siit männöö voima päähä ja olkapäihi. — Rantlahe\nIerikka kerto nähneesä Helsinkis mite nuorii ihmisii huijautettii\nautolois ympär katuloit. Nää huusit ja ulisiit ja kirjavii nauhoi liehu\nilmas ja kirjoi hyö raahasiit perässää. Toiset oikoit käsijää ja huusit\nniiko appuu ja toiset retkottiit syrjist rennollaa. Mie haastan mitä\nmie kuuli. Korvakuuloo koirakii haukkuu.\n\n— He olivat ylioppilaskokelaita, jotka viettivät koulun lopettajaisia.\n\n— Voip olla. Ko tääl maal on kihupyhät ni nuoret ajjaat kilpaa ja\nhihkuut. Mut ei höil oo siihe luontoo selvän olles.\n\n— Nyt tämä riittää. Juodaan kahvit ja sitten jatketaan ensi kesänä, kun\nminä taas tulen maalle.\n\n— Mänkää illal saunaa, ni lihakset ei lyö helläks. Ilma iöylytä työ\nette siijä liikkuu. Työ ootte luonnostaa ja syntymäst veteläpuoleine,\nsanoi HintHikka ja hieroi rasvan käsistään esiliinaansa.\n\n— Minä olen kuullut, että Hintriikka tulee ensi talvena käymään\nHelsinkiin.\n\n— Mie tuun toplinkipalttoota ostamaa ja hampaitan laittuuttanmaa. Sit\nmie pistäiksen teikii kortteeris.\n\n— Hintriikka tulee meille asumaan, pyysi Ada.\n\n— Kiitos vaa teil, mut mie sukuloitan minjän langon Tiitan luona, sanoi\nHintriikka ja istuutui kahvipöytään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkkaana talvisena aamuna kun Ada-rouva vielä nukkui, aukeni huoneen\novi.\n\n— Ka, vieläks työ lojotte, Aata-rouva? No mikäs leit estää, ko ei oo\nlehmii ja vaskoi korjattavan. Terveisä Jääskest, sanoi liukas kieli.\n\nAda katseli unisena tulijaa.\n\n— No, eikös olekin Kyyrön Hintriikka! Hyvää päivää ja tervetuloa.\n\n— Teil on lope jalo kortteer tää! kaupunkis. — Mienen ois uskoutkaa,\nsanoi emäntä ja istuutui oven viereen.\n\n— Kuinka isäntä jaksaa?\n\n— Hyväst hää ellää, vaik ain mokottaa, jot syvänalla vääntää ja\nsuolimuksii kipristää. Nyt hää syvämmisty, ko mie patistin hänelt\nrahat tähä reissuu. Hänes on se saituuve vika nii juurtunt, jot mie\nmelkei väkpukol pääsi iähtemää. Etteks työ lähe miu keral ostamaa\ntoplinkpaittoota juutalaiselt?\n\n— Mennään suomalaiseen kauppaan, ehdotti Ada,\n\n— Emmie osta ristitylt, hyö ovat kalliit, eikä saa tinkii oikiaks\nhinnaks. Juutalaise keral on lustii tehhä kauppoi. Nouskaaha nyt\nvällee, ni mie rupatelen täs kuulumissii.\n\n— Emäntä menee tuohon viereiseen huoneeseen, niin minä pukeudun sillä\naikaa, pyysi Ada.\n\n— Mitä työ miust ruusaatte, naisväkkeehä myö ollaa molemmat syntymäst\nast. — Mitäs vaste työ pönkitätte ruumist tuollaisil rnstinkeil? Etteks\ntyö ilma kestä pystys?\n\n— Eihän nämä ole kuin alusliivit. Emäntä katsoo kuvia tuosta kirjasta.\n\n— Teil on sit vehkeet — iha ko jakkarajalka kantapäänä. Älkäähä tok\npanko sepävehkeit hiuksii. No, voi pahus, ko käpristyy haivenet.\n\n— Nyt minä olen valmis, sanoi Ada ja vei Hinttiikan kahvipöytään.\n\nMatkalla kauppaan pani emäntä merkille ilmansuunnat ja kellotornit\nlöytääkseen takaisin kortteeriin.\n\nHeti kauppaan tultuaan sanoi Hintriikka:\n\n— Hyvää päivää! Puhutaaks tääl suomee?\n\n— Jaa natürlich, me puh» aina kundikielt. Mitä pitis frouralle näyltä?\nsanoi israeliitti.\n\n— Mie tahtoisin toplinkpalttoon, musta päällysvaate ja lammin\nvuor, alkoi Hintriikka suulaasti selitlää ja lisäsi sitten\nteatterikuiskauksella Adalle: Kassokaas mite hää on kammant hiuksessa,\njustii ko mei kitsa.\n\n— Oikka hyve koitta teme paltto. Se istu frouva peel kun yks naulattu.\nJa huokke hintta, selitti kauppias ja veti vaatekappaleen emännän\npäälle.\n\n— En mie hnokeest välitä. Mie tahton uusmuotisen ja renakan palttoon.\n\n— No tesse just uusmuotti ja renekke ulsterpaltto.\n\n— Tää en lope väljä harteist. Mie tahon akkuraatist istuvan, sanoi\nHintriikka ja kierteli itseään peilin ääressä. — Ja täs ei oo toplinkii.\n\n— Tesse me laitta täyte alle ja tenne omppele kiin ja frouva isente ei\ntunte hente samaks, — juutalainen veti ja kohutteii, pisti neuloja ja\nkierteli ympäri.\n\n— Mitä hää miust nyhkii ko lammast kerittäväks? Mut tää on lope lyhyt.\n\n— Teme lyhyt? Frouva hame itse liika pitkä. Teme lyhyt! Natürlich hame\nneky altta kun se on kaksi metri pitkä. Eikö frouva tiettä, et ole lupa\npittä sellaine hame kaupungissa? Juutalainen nosti haltioissaan emännän\nhametta.\n\n— Ikinäs et saa minnuu leikkaamaa hammeitan niiko toiset hassut. Anna\ntoine ja pitemp. Mie tahon olla reiman näköne, sanoi emäntä napakasti.\n\nJuutalainen riisui entisen ja toi toisen palttoon.\n\n— Frouva osta teme, pitkä paltto, uus fasong. — Modell kappa, extra\nchic, kääntyi kauppias Adan puoleen.\n\n— Emäntä tahtoo arvokasta ja hyvää, selitti tämä.\n\n— Mut kyl mie siit tahon vasonkii ja sellaist mitä ei nää joka kuppari.\nJääskes, sanoi Hintriikka ja otti itse toisen naulakosta.\n\n— Se kappa kestä lapsenlapsi asti. Minu oma frouva kulke teme kangas\nkymmene, sata vuotta.\n\nEmäntä purskahti nauruun ja kuiskasi kuuluvasti Adalle:\n\n— Mienen ikinä usko jot tuollaisel kirpul on muijaa, — ja lisäsi\nkauppiaalle:\n\n— Mitä tää röpelys maksaa?\n\n— Me sovi hinttä. Ens prova helma lyhempi.\n\n— Se pittää ruuvata pitemmäks, sanoi Hintrtikka itsepäisesti.\n\n— Frouva oma hame näyttä putto kadun peel. Kaikki naura, poliisi,\njuoksupoikka naura.\n\n—' Mitä tää maksaa?\n\n— Frouva saa 900 markka. Nyt maanantai ja vaan sikstähden frouva melkke\nilmaseks chic.\n\n— Hää luuloo minnuu höntöks. Syntrahhoi tahtoo.\n\n— Isente maksa, 800 — no panna paketti.\n\n— Sanokaa hänel, Aata-rouva, jot Tuomas on ikäns olt saita, hää ei\nmaksas puoliakkaa, kääntyi emäntä Adan puoleen.\n\n— No mite frouva antta?\n\n— 6000 markkaa mie voin laskee tuost mänemää.\n\n— Frouva teke pilkka. 700 viime hintta, kun frouva aina on osta meiltä,\nsanoi juutalainen tuttavallisesti.\n\n— Älkää sanoko hänel, jot mie oon ens reissul tääl, kuiskasi emäntä\nAdalle ja sitten kauppiaalle: 600 on viimene sana.\n\n— 700 markka. Kun frouva vanha tuttu ja kundi saa sen 650 markka.\n\n— Sit sen pittää ja istuu potrast, korjata pittää ja helma laskee alas.\n\n— Jos frouva ei kerro tuttavalle niin saa otta 625 markka. Minun omat\nlapset kärsi vahinko, kuiskasi myyjä emännän korvaan.\n\n— En mie taija välittää koko hokötyksest. Voip miu entinekkii viel\nkelvata Jääske sillal.\n\n— Osta paltto, muute palele. Jos frouva aina osta meidä afäärissä niin\nminä anta 600 markka ja on itse ilma peivelliste koko viikko, kiersi\nkauppias käsiään.\n\n— Lasketaaks helma alas?\n\n— Ei ole kangas, mutta teme ei ole lyhyt. Frouva oma hame pitkä, sopi\npalotorni hameeks.\n\n— Sit mie lähen. Tuomaskii ol nii äkäne siit palttoo meiningist.\n\n— Tehkä kauppa, paltto chic, rukoili kauppias.\n\n— Olkoo kui sikkaa tahansa, ni mie en osta, sanoi Hintriikka ja meni\nulos.\n\nAda kiiruhti nolona perään. Ulos tultuaan naurahti emäntä tyytyväisenä.\n\n— Miul ol oikee lusti häne kerallaa.\n\n— Mennään nyt kotiin aamiaista syömään. Minulla ei nyt ole aikaa käydä\nuseammassa kaupassa, sanoi Ada.\n\nAamiaisen jälkeen sanoi Hintriikka:\n\n— Nyt myö lähetää hammastohtoril. Vissii teil on aikaa?\n\n— Eikö Hintriikka jo käynyt lääkärissä?\n\n— Joha mie, mut se ei oltkäa oikia paikka. Mei postneit sano jot\nRuukius on niit parraimpii tohtorloit tääl Helsinkis. Ja hää kuuluu\nossaava ihmise luut ulkomuistisi. Mie lähin häne luoksee ensluoka\npiilil, ja vartuin häne porstuvassaa vissiiki par tuntri. Isse hää\nkuulu ollee lasaretis leikkaamas. Ko mie pääsin sissää ni mie pyysi\nhånt laittamaa miul uuvet hampaat. Mut siihe hää ei suostunt. Mie\nsanoin, jot tällaises juoksus miult männöö aika kaivoo. Mut vaikka hää\nol lope viini ja taputtel käsvartta ni ei vaa taipunt. Mie koeti sannoo\njot: »luu ko luu», mut hää vaa nauro ja sano jot eihä suutarkaa paikkaa\nvammoi ihmisenahas, vaik hää puolpohjaa kenkii.\n\n— Onhan täällä hammaslääkärejä.\n\n— Nii, justii. Kuka höist lienöö paras?\n\n— Minä tunnen taitavan naislääkärin. Hän on hellävarainen ja\nmiellyttävä, esitti Ada.\n\n— En mie lähe naisihmise kynsii. Akkapää, lampaanpää!\n\n—- Hän on yhtä taitava kuin mies.\n\n— Akka hakkaa, puolen taittaa, sanoi Hintriikka itsepäisesti.\n\n— Mennään sitten tohtori Vanteen luo. Hän asuu tässä lähellä.\n\n— Onks hänel partaa?\n\n— On viikset. Kuinka niin?\n\n— A ko tnienen pie sil jää sipinaamaa missää arvos Ei parta paboil\nkasva, turpajouhet joutavii, sano meijä vnijavainaa. No, sit mäntii.\n\nMatkalla Ada kysyi, missä Hintriikka oli asnnww\n\n— A ko mieeon pie siljää sipinaamaa missää arvos. Ei parta pahoil\nkasva, turpajouhet joutavil, sano meijä vaijavainaa. No, sit mentii.\n\nMatkalla Ada kysyi, missä Hintriikka oli asumassa.\n\n— Mie oon Tilta-minjän langol. Hää on nikkarniies ja peret on ko rotiii\nlaaris. Hyö näytteliit miul eile kirkkoloit ja kaupmikii. Ja haastoit\nkui tääl on tiatterloit ja muistopassait.\n\nPerille tultua he saivat odottaa vuoroaan, mutta emäntä vaipui mukavaan\nnojatuoliin ja nukahti.\n\n— Tuutteks työ sissää — jos hää viel ronnaa kui ilkeest? kysyi hän, kuu\nAda herätti hänet.\n\n— Minä odotan täällä, sanoi Ada nopeasti.\n\nLääkäri istutti Hintriikan tuoliin.\n\n— Avatkaa suu, olkaa hyvä.\n\n— Mie haastan enstää asjan puhraaks. Oottaks työ tottunt tekemään\nhampait akuraatist, jot hyö ei lonksaa, niiko mei lukkaril, jonka\nvirreveisuust ei saa selvää ko haahmollee, selitti Hintriikka.\n\n— Minä olen nyt tehnyt hampaita 20 vuotia. Katsotaan mitä on tehtävä,\nsanoi lääkäri.\n\n— Melkee ne on läppeesä lahhoi.\n\n— Aukaiskaa suu, joudutti lääkäri.\n\n— Minnuu viissittää, ko ne on nii kehnoi.\n\n— Minä olen tottunut sellaiseen. No, on tässä myllyssä uudet\njauhinkivet tarpeen, sanoi lääkäri katsottuaan suuhun.\n\nEmäntä nauroi huvitettuna.\n\n— Kui kauva höit kestää tehhä?\n\n— Entiset on ensin vedettävä ulos ja sitten täytyy odottaa ainakin\nkuukausi, ennenkuin ikenet asettuvat.\n\n— Mie maksan hyvät juomarahat, jos työ laitatte hampaat kohallee viikos.\n\n— Ei niitä voi nopeammin laittaa.\n\n— Mie tahtoisin nähä ko työ ens kiskotte joltai toiseit hampait. Jos\nhyö vonkuut koi pahast?\n\n— Ei täällä ole nyt muuta kuin paikkauksia. Minä kuoletan ennen\nulosottamista, lupasi lääkäri.\n\n— Mitä höist kuolettaa. Männööhä hyö kuiteskii piioil. A ehä mie\nhoksantkaa kyssyy, mitä työ otatte maksun?\n\nTohtori mainitsi summat.\n\n— Mienen viissi tinkii jos hyö vaa ei lonksaa tai ole keltaset. Mie\ntahon valkoset ko paper ja potrat.\n\n— Hyvä on. Aletaan nyt, kehoitti koeteltu lääkäri.\n\n— Onks teil hyvät pihit?\n\n— On sellaiset kuin olla pitääkin.\n\n— Työ taijatte olla leskmies?\n\n— Olkaa hyvä ja aukaiskaa suu, kehoitti lääkäri hermostuneena.\n\n— Ko nappi puuttuu takist. — Miust nuo ei näytä ihniispihtiiöilt, sanoi\nHintriikka ja katsoi levottomana lääkärin kättä.\n\n— Ne ovat ensiluokan kojeet. — No, mitä nyt? Miksi emäntä nousee?\n\n— Mie tuunki huomen uuvestaa.\n\n— Eihän asia sillä parane.\n\n— Mie tuun huomen. Vai tahottaks työ maksun täst haastamisest?\nPostryökkynä sano jot lääkärit ottaat maksun baastannsest, mut Ruukius\nei ottant.\n\nTohtori ei ollut näkevinään emännän ojennettua kättä.\n\n— Mitä lääkäri teki teille? kysyi Ada kadulla.\n\n— Emmie viel kayntkää häne ronittavaksee. Mie lähen ens kassomaa\nelävii. Minjän langon Tilta sano jot hyö näyttäät »Revontules» mite yks\ntohtor nykkii hampaii. Sit mie tiijän kuitennii mitä rahtii se on.\n\nAda saattoi Hintriikan elokuviin ja meni itse kotiin.\n\nParin tuimin kuluessa ilmaantui emäntä taas Adan luo.\n\n— Mie tulin sannoo hyvästit. Mie lähen Jääskee.\n\n— Mitä ihmettä? Entäs havmpaat?\n\n— Mie näin jo tarpeeks sen lustin. Tohtor ol humalas ja kaas yöytäsä\nastjoinee ja rehenteli pihtlöines nenäs ja korvis. Mie luulin jo, et\nhää ratkoo koko akan. Ja piialt hää vet hiusnuttura irrallee ja ko hää\nlopus sai pihtisä suuhun, ni siihe ne jäi ja akka juoksi kavul ja pihit\nretku suust. Ja mienen mää siihe kelkkaa elläissäin.\n\n— Mutta sehän oli vain elokuvapila.\n\n— Miul kohhoo pinta kananlihal ko mie muistan mite hää ivvistel —\nsemminki jos se on issellää eessa. Soittakaa työ sil Vanteel, jot mie\nen rupia häne ratkottavaksee.\n\n— Sitä minä en tee, torjui Ada.\n\n— Arvatkoo sit issestää. Hyväst van ja kiitos. Mie lähen yöjunas, ko\nmiul on tääl kaik asjat tehtyn. Ja viel mie jauhan näil kivil mont\nvuotta.\n\n\n\n"]