[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiN42Say6NpI4dFvsbRaW2Au3GLson_zl4GUTl-PWErU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3243,"Sokkosilla","Hoikkanen, Juho",1876,1947,"3243-hoikkanen-juho-sokkosilla","3243__Hoikkanen_Juho__Sokkosilla",null,"naytelma",[14],"huumori",[],"fi",1925,24854,163417,false,66896,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25,26],"Humour","Plays/Films/Dramas","\"Sokkosilla: Yksinäytöksinen huvittelu\" by Valto Edward Aaltio is a one-act comedic play written in the early 20th century, specifically around the 1900s. The narrative centers on Elma Terho, an orphaned girl living with her wealthy aunt in the capital city, and explores themes of love, social class, and the intricacies of romantic relationships. The story unfolds in a modestly furnished room in the aunt's home, showcasing the engagements and interactions among various characters, including Elma, her suitor Toivo, the music teacher Hervenius, and his friend Raponen.  The play primarily revolves around Elma's affections and the comedic misunderstandings that ensue when she is courted by multiple suitors, including the more financially motivated Raponen. During a social gathering at her aunt's home, misunderstandings regarding their intentions are presented humorously, leading to Elma's clever manipulations of the unfolding situations. Ultimately, the play culminates in a joyful resolution with the announcement of engagements, revealing the characters’ true feelings while highlighting the comedic elements of social dynamics and love. The intricate relationships paired with witty dialogue and engaging scenarios make this work a delightful examination of the interplay between love and social expectations. (This is an automatically generated summary.)",[],273,"Maalaismiljööseen sijoittuva teos seuraa Iso-Mannilan talon tyttären Lainan salaperäistä käytöstä ja emännöitsijä Marjaanan epäilyksiä. Tapahtumat saavat alkunsa Lainan öisistä retkistä ja yrityksistä peitellä salattua asiantilaansa vedoten lääkärin toteamaan vaivaan.","Juho Hoikkasen 'Sokkosilla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3243.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SOKKOSILLA\n\n\nKirj.\n\nJUHO HOIKKANEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nOli puolipimeä elokuun yö.\n\nIso-Mannilan talossa nukkui työväki omassa asuinrivissään, mutta\nvierasrakennuksessa, jossa isäntäväellä oli makuuhuoneensa, valvoi\nainakin kaksi: talon tytär Laina ja vanhahko emännöitsijä Marjaana.\nHeidän makuuhuoneittensa sijaitessa seinäkkäin, ilman väliovea,\nMarjaana kuuli Lainan kamarista hiljaista valitusta, joka väliin\ntuntui pyrkivän ilmoille pidätettynä, kipeänä kirkaisuna. Emännöitsijä\nei kuitenkaan kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota, sillä jo\nkeväästä alkaen, Lainan lääkärillä käynnin jälkeen, hän oli useinkin\nkuullut viereisestä kamarista valitusta ja itkunnyyhkytystä. Ne äänet\nolivat hänestä kyyneliin asti liikuttavia, mutta eivät mitenkään\nkummeksittavia. Päinvastoin: joku muu olisi saattanut huutaa\nsudenkoloon, saatuaan kuulla kohtalostaan niin raskauttavan lausunnon\nkuin Laina. Tytön oman kertoman mukaan oli lääkäri sanonut hänen\nvatsassaan olevan n.s. liikkuvan kasvin, jonka vuoksi leikkaus oli\nvälttämätön. Mutta kun lääkäri oli lisäksi todennut hänen potevan\nmyös niin vaikeaa sydänvikaa, että jos hänet silloin olisi nukutettu,\nhän olisi voinut uinahtaa ikuiseen uneen, ei toistaiseksi ollut muuta\nkeinoa kuin koettaa vahvistaa sydäntään mahdollisesti myöhemmin\ntehtävää leikkausta varten karttamalla etenkin kuumia kylpyjä ja\nraskasta työtä. Näitä lääkärin määräyksiä Laina oli noudattanut\nniin tarkasti, että hän koko kesänä ei ollut käynyt kertaakaan\nsaunassa kylpemässä eikä poistunut kamaristaan -juuri muulloin, kuin\npistäytyessään silloin tällöin rannassa peseytymässä, aina yksin.\n\nKun tuttua voivotusta oli tällä kertaa jonkin aikaa jatkunut, kuuli\nMarjaana Lainan nousevan vuoteestaan ja menevän ulos. Mutta jokainen\nhiipivä askel ja oven ylen varovainen käynti ikäänkuin kuiskuttivat\nhänen korvaansa: Pidä silmällä, Marjaana, tuolla tavoin liikkuvat vain\nne, joilla on jotakin salattavaa.\n\nHieman levottomana emännöitsijä päätti valvoa ja odottaa poistuneen\npalaamista, mutta väsymys voitti ja hän raukesi uneen. Tietämättä,\nkuinka kauan oli nukkunut ja mikä yön hetki lienee ollut kulumassa,\nhän herättyään kuuli Lainan kamarin oven avautuvan ja paukahtavan\nkuuluvasti kiinni. Sitten niinkuin se tulija olisi huoneen perälle\npyrkiessään horjuvan humalaisen tavoin törmännyt muutaman raskaan\njuoksuaskelen eteenpäin, mutta kaatumistaan välttääkseen pysähtynyt\nmelkein samassa, ryöpsähtänyt taas kolkkavin kengin kappaleen matkaa\nja jälleen seisahtunut, kunnes vihdoin sängyn raskaasta rysähdyksestä\npäättäen retkahti voihkaisten vuoteelleen.\n\nSilloin se salainen aavistus, mikä vanhan emännöitsijän sydämessä oli\njo jonkin aikaa kipinänä kytenyt, leimahti hirvittävään liekkiin.\nHän lennätti korvansa väliseinään ja kuunteli suu auki ja silmät\nrenkaina, eikö Lainan valituksen ohella tirskahtaisi seinän läpi\njotain toistakin ääntä. Mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, tuntui\nhänestä, kuin se puuttuva ääni huutaisi apua hengenhädässä: Kiiruhda,\nkiiruhda, Marjaana, asiat ovat onnettomammin kuin jaksat uskoakaan.\nMarjaanalle tuli niin hätäinen hoppu, että hän oli sekautua hameeseensa\npujottaessaan sitä yllensä.\n\nLähtee sitten — hiipien hän nyt vuorostaan — ulos ja pysähtyy\npihamaalle, elokuun salaperäisen yön ympäröidessä nukkuvalta näyttävää\ntaloa. Hetkisen mietittyään, minne mennä, hän kiiruhtaa juoksujalkaa\nsaunaan, kyntää kourin karsinamullan, etsii lauteet, mallasparven,\njoka sopen, sohaisee kohennuskepillä uuniinkin, joka mustana ja suu\nammollaan ruhjottaa raskaana nurkassaan.\n\nSaunasta hän rientää rantaan, etsii kiihkeästi jotakin jäljille\njohtavaa merkkiä: veritippaa laiturista, jalan jälkeä nurmikon\nkasteesta. Tuijottaa sitten hetkisen tyynen veden pintaan laiturin\nvierelle, niinkuin odottaisi pohjasta poretta nousevaksi. Kun sitä ei\nkuitenkaan kuulu, kurkistaa hän laiturin reunan yli matalaan pohjaan,\nmutta tempaisee samalla päänsä takaisin kuin tulesta.\n\n— Jumala varjelkoon! Sielläkö se on? Onko se se?\n\nKim Marjaana vapisten ja sydän seppänä takoen uskaltaa uudelleen\nkallistautua kurkantoralta laiturin laidan yli, häntä melkein\nhymähdyttää hirveä säikähdyksensä; sillä siinä missä hänen\npelästyneisiin silmiinsä äsken oli vilahdukselta kuvastuvinaan pienen\nlapsen alaston, valkoinen ruumis, näkee hän nyt siltapalkin alta\nkurkottavan vain oman himmeän kuvansa. Keventynein mielin hän heittää\nsilmäyksen järvenselällekin, jonka tyynellä kalvolla siellä etäämpänä\nhohtaa himmeänä hopeana valkoisten kesäöitten viimeinen, kalpea\nkajastus. Ja eikös taas vanha sydämensä hätkähdä, kun hän äkkää siellä\njotakin mustaa liikkuvan. Mutta kun katsoo kätensä alta tarkemmin,\nnäkee hän siellä vain yksinäisen sorsan, joka rantapensaitten kiiluvia\nsilmiä väljille vesille paenneena ja pää siiven alle painautuneena\nnukkuen kiertää hiljalleen yöllistä ympyräänsä.\n\nVanhan emännöitsijän askelet olivat paljon keveämmät hänen noustessaan\nrantatörmää ylös kartanolle kuin hetkistä aiemmin laskeutuessaan\nrinnettä alas rantaan.\n\nHän hakee, hakee edelleen. Mutta vaikka hänen pitäisi valalla vannoa,\nniin ei kuolemakseen hän voisi muistaa, mistä kaikista paikoista hän\non sitä kaipaamaansa etsinyt. Vihdoin hän ikäänkuin löytää itsensä\nkarjapihasta, jossa hänet yht'äkkiä yllättää niin herpaiseva väsymys,\nettä hän tahtomattaan lysähtää navetan kynnykselle istualleen, ja\nnyt vasta huomaa, kuinka hiki lämpiminä virtoina valuu yli uupuneen\nruumiin. Eksyneen tavoin hän on aluksi niin pökerryksissä, ettei heti\nota oikein tunteakseen tuttua paikkaa. Kuin unessa hän näkee edessään\noutoja, makaavia lehmiä, jotka laiskasti kääntävät katseensa häneen\nkuin kysyen: mitäs nyt, joko nyt on aamulypsynaika? Joku ynähtää, muuan\nvääntäytyy seisoalleen, useat alkavat märehtiä. Marjaanan vähitellen\nselviydyttyä täyteen tajuunsa alkaa hänen mielessään rauhoittavana\norastaa epäilyksen ihana itu:\n\n— Eihän minulla, hupakolla, ole asiasta sen selvempää tietoa kuin omat\naavistukseni ja johtopäätökseni. Onhan voinut, tällä kertaa, kouristaa\nLainan sydäntä niin ankarasti, että siinä ja siinä, pääsikö kaatumatta\nkamarinsa lattian yli. Ehkä olen olemattoman jäljessä juossut? Ehkä\nolenkin etsinyt vain viimetalvista lunta?\n\nMutta toisaalta: kuta hiljaisemmaksi elokuun satumainen yö tuntui\nkäyvän, sitä äänekkäämpänä hän oli sielussaan kuulevinaan vaaranalaisen\näänetöntä hätähuutoa, joka kalliitten hetkien tuloksettomina kuluessa\ntuntui jo etääntyneenä kaikuvan kuin kuoleman kynnykseltä. Ei\nmilloinkaan ennen elämässään Marjaana ollut tuntenut itseänsä niin\ntärkeäksi henkilöksi kuin nyt, jolloin elämä tai kuolema riippui\nhänestä. Hänen teki mieli kysyä neuvoa lehmiltä, teki mieli kysyä\nkuunkannalta, joka taivaalla kynsistään kiikkuen näytti pienellä\nsilmänurkallaankin näkevän kaikki. Epätoivoisen tuskalla hän ojensi\nkätensä harmaalle taivaalle, ikäänkuin olisi tahtonut kurkottaa ne kuun\nohi vielä ylemmäksi, huulten hiljaa höpistessä äänetöntä rukousta.\n\nKun hän sitten herkkäuskoisen jännityksellä oli aikansa turhaan\nodottanut jotakin yliluonnollista vihjausta etsimänsä salaisen\nkätköpaikan löytämiseen, ja kun hän — Jumala ja omatunto olkoot\ntodistajina viimeisellä tuomiolla — oli puolestaan tehnyt kaiken,\nminkä ihminen voi, hän nousi jo seisoalleen lähteäkseen kamariinsa\nmaata. Mutta hän ei ehtinyt vielä poistua, kun hänen korviinsa kuului\nnavetasta outo narahdus. Tavallisissa oloissa hän olisi saattanut pitää\nsitä tappelevien rottien rääkäisynä, mutta nyt hän tunsi sydämensä\nkuin seisahtuvan ja väsymyksen väistyvän. Hän juoksi lampokarsinaan\nkuin kassalleen, kopeloi kourin puolipimeässä nurkassa ja sai käsiinsä\nriepuun kääräistynä jotakin pehmeää, lämmintä, ja kuin sattumalta\npienen pullon.\n\nMarjaana kiidätti molemmat löytönsä erääseen vieraskamariin,\nmahdollisimman etäälle Lainan makuuhuoneesta. Kääräistyään lapsen\ntilapäisesti lämpimiin vuodevaatteisiin hän laski kierrekaihtimen\nakkunan eteen ja tarkasti terävästi sen ryppyisiä, mustansinisiä\nkasvoja. Navetassa kuulemansa urahduksen jälkeen hän ei ollut\nkuullut raukan päästävän pienintä uikahdusta. Kun hän tämän oudolta\nkuulostavan äänettömyyden lisäksi huomasi nyt valkean valossa lapsen\nsuusta pursuavan ilmakuplia ja vihreätä vaahtoa, kaappasi hän käteensä\nmukanaan tuomansa pikku pullon. Nuuskaistuaan sieraimillaan sen\navonaisesta suusta ja tarkastettuaan valoa vasten pullon pohjassa\nhelmeilevän nesteen väriä, syöksähti hänen suustansa kuin kipeänä\nparkaisuna yksi ainoa sana:\n\n»Sievettä!»\n\nTämän järkyttävän havainnon tehtyään ja ymmärtäen, että minuuteista\nvoi riippua kaikki, Marjaana silmänräpäystäkään viivyttelemättä juoksi\nkahvikuppi kädessä takaisin karjapihaan, nyt vielä nopeammin kuin\netsintämatkalle lähtiessään.\n\n»No, Mansikki, ylös, ylös, kiireesti!... Nopeammin, nopeammin!... Kas\nniin, hiljaa nyt vaan... vatj sii...!»\n\nKyykähtäen seisoalle nousseen lehmän kupeelle hän heruttaessaan puheli\nsille kuin maanitellen elukkaa pysymään hiljaa paikallaan:\n\n»Voi, et tiedä, et tiedä, Mansikkini, mikä erinomainen lääkäri,\nmikä mainio apteekki olet — jos ollakseen — sille... sille pienelle\npojalle, jonka huulille äitinsä... oma äitinsä... maailmaan tulon\nensi tervehdykseksi... lämpimän rinnan asemesta pisti myrkkypullon\nkylmän suun... Vatj sii...! Älä vain suutu, kun ajoin sinut niin\nkovakouraisesti ylös: älä nosta maitoasi... Jollei sinunkin apusi\nliene jo liian myöhäistä?... Jumalan kiitos, jopa herahti! Pari\npitkää vetäisyä vain herkimmästä nännästäsi... Kas niin, jo riittää.\nEn miljooniin, en koko maailman kultaan voisi vaihtaa nyt tätä yhtä\nkahvikupillista sinun lämmintä maitoasi. Kiitos, Mansikki, rupea maata\nnyt taas.»\n\nParhaan ymmärryksensä mukaan lääkittyään lasta maidolla ja käärittyään\nsen kunnolliseen kapaloon Marjaana hiipi parin huoneen läpi ja koputti\nhiljaa talon haltijoitten makuukamarin oven. Mutta kun ei kuulunut\nmitään vastausta, ajatteli hän säälien asiasta tietämättöminä siellä\nvain nukutaan vanhurskaan unta. Hän koputti uudelleen lujemmin.\n\n»Kuka se?» kuului vihdoin isännän unelias kysymys.\n\n»Minä se olen, Marjaana.»\n\n»Mikä on hätänä?»\n\n»Tulkaapa vähän tänne.»\n\nKun isäntä ja emäntä yöpukimissaan, mielessä outo aavistus, tulivat\nMarjaanan jäljessä valaistuun kamariin ja huomasivat sängyssä\npieluksella kurttuiset, mustanpuhuvat lapsen kasvot, eivät he olisi\nvoineet pahemmin hätkähtää, vaikka olisivat nähneet siinä, käärmeen\nkiemurassa. Molemmat vastatulleet olivat niin hämmästyksen lyömiä,\netteivät aluksi saaneet sanaa suustansa.\n\n»Mi-mi-mikä tuo on?» änkötti isäntä vihdoin kuin hengästyneenä.\n\n»Se on nyt se Lainan liikkuva kasvi», vastasi Marjaana surumielisesti.\n\nTämän kuultuaan emäntä lyyhistyi tuolille istualle. Eikä ollut muuten,\nkuin että isännänkin polvet hiukan notkahtivat, mutta pian hän\nsuoristautui entistä pystymmäksi, samalla kuin kädet vaistomaisesti\npuristuivat nyrkkiin.\n\n»Olette te naisia! Eikö teillä ole ollut silmiä päässänne? Te tiedätte\nlehmienne poikimisen paremmin kuin...!» ryöppysi sanoja hänen suustaan\nniin koskenaan, että tuntui kuin viime lauseen sanomatta jäänyt\nloppuosa olisi ruuhkautunut hänen kurkkuunsa.\n\nIsännän mielenpurkauksesta välittämättä Marjaana alkoi kertoa\nyöllistä etsintäänsä. Ikäänkuin itselleen voimia kooten ja antaakseen\nkuulijoilleen hiukan toipumisaikaa hän piti pienen väliajan, ennenkuin\njaksoi nostaa kuormaan viimeisen, raskaimman kiven.\n\n»Minun on vaikea sanoa kaikkea mitä tiedän, sillä minä pelkään, että\nteidän sydämenne eivät kestä sitä kuulla. Mutta kun on ihmishenki\nkyseessä, on minun pakko ilmaista, että sieltä lampokarsinasta minä\nlapsen kera löysin, niinkuin Jumalan johdatuksesta, tämänkin», hän\nsanoi ja otti esiin kukkaruukun taakse piilottamansa pikku pullon.\n\n»Mitä?... Minun sievesipulloni! Mi-mitä tämä on?... Eihän Marjaana\ntarkoittane, että... että tätä olisi annettu lapselle?» kyseli isäntä\nkiihtyneenä ja katsoi emännöitsijään niin terävästi, kuin olisi tämän\nsilmistä tahtonut lukea hänen ajatuksensa.\n\n»Kyllä... sitä minä tarkoitan», vastasi Marjaana.\n\nTuskin hän oli ehtinyt sen sanoa, kun emännältä pääsi vihlaiseva\nparahdus, ja hän olisi kuukahtanut tuolilta lattialle, ellei Marjaana\nolisi ehtinyt häntä tukemaan. Isäntä tuijotti lattiaan, niinkuin\nolisi ajatuksissaan koettanut luoda kuvaa viimeksi kuulemansa teon\nkantavuudesta. Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoivat hänen sanansa\nputoilla lyijykuulina molempain naisten sydämelle, jopa niin raskaina,\nettä hän näytti itsekin niitä kauhistuvan:\n\n»Vanha totuus on: joka antaa sormensa pirulle, se vie koko käden. Mutta\n_kun_ kerran myrkkyä antoi, niin olisi antanut niin pitkän ryypyn, että\nmuuta ei olisi tarvinnut.»\n\n»Voi, taivaan Isä!» huudahti emäntä ja jonkin äkillisen voiman\nvahvistamana kiiti kädet levällään kuin suojelusenkeli vuoteen luo,\nkietoen lapsen hellään syleilyynsä, niinkuin olisi tahtonut varjella\nsitä kaikesta pahasta.\n\n»Jumala varjelkoon, että se ryyppy ei olisi ollut liian pitkä. Isäntä\nkatsoo: tuossa pieluksella pienessä ruumiissa kamppailevat keskenään\nmaito ja myrkky, elämä ja kuolema. Mutta kun meillä ei ole tietoa,\nkumpi puoli pääsee voitolle, on lapsi kastettava», sanoi emännöitsijä.\n\nKun isäntä tämän odottamattoman huomautuksen johdosta mietti, että\nhänen pitäisi ilmiantaa vieraalle, vieläpä papille, välillisesti häntä\nitseään ja koko talon kunniaa leikkaava häpeä, ehkäpä vankilaan johtava\nraskas rikoskin, vastasi hän jyrkästi:\n\n»Ei ikinä!»\n\n»Voiko isäntä Jumalan ja omantuntonsa edessä vastata, jos kävisi\nniin onnettomasti, että kuolematon sielu teidän takianne joutuisi\niankaikkiseen kadotukseen?» jatkoi Marjaana järkähtämättömästi, ja\nhänenkin äänessään kalskahti terästä.\n\nSe naula veti. Isäntä väänteli käsiänsä tuskissaan kahden tulen\nvälissä: yhtäällä pahansuovan maailman nauru ja pilkka, toisaalla\nkastamattoman sielun iankaikkinen itku. Hän melkein vapisi kahden niin\nvoimakkaan mahdin puserruksessa ja hänen äänensä värähti kysyessään\nMarjaanalta avuttoman rukoilevasti:\n\n»Olisiko pappia lähdettävä hakemaan nyt heti — yöllä?»\n\n»Kuka tässä puhuu papista», Marjaana sanoi. »Jos lapsi on mennäkseen,\nniin ei ehdi pappi tähän tarpeeseen. On toimitettava hätäkaste.»\n\n»Hätäkaste!»\n\nKas, sitäpä seikkaa isäntä ei ollut hoksannut. Mutta kun asia sai nyt\ntällaisen käänteen, hänestä tuntui, kuin hänen rinnassaan leimahtanut\nhelvetin tuli olisi tupsahtanut sammuksiin, ja että sen maallisenkin\npuolen voi jotenkuten järjestää, kun saa ajatusaikaa.\n\n»Se sopii, se sopii», hän myönnytteli, Marjaanan mielestä tilaisuuteen\nnähden liiankin vapautuneesti.\n\n»Mutta kukas meistä osaa sen kastamisen toimittaa?»\n\n»Miehiselle miehellehän se tehtävä kai oikeutta myöten kuuluisi,\nmutta kun minä olen ollut lapsen lääkärinä ja kun minulla on yhtä\npuhtaat paperit kuin isännälläkin, niin ehkäpä voin olla pappina myös.\nMutta kummeina teidän ainakin on oltava — vai tahdotteko, että käyn\nkutsumassa väen puolelta jonkun...?»\n\n»Ei, ei! Ei hiiskaustakaan väen puolella!»\n\nKun Marjaana oli keittiöstä hakenut puhdasta, haaleata vettä, ja isäntä\nhänen pyynnöstään tuonut virsikirjan ja varmuuden vuoksi raamatunkin,\nalkoi kastetoimitus. Emäntä naiskummina piti sylissään lasta, jossa\nhän ei huomannut muuta elonmerkkiä kuin sen, että kastettava tuntui\nkäteen lämpimältä, josta päättäen henki luultavasti ei ainakaan vielä\nollut paennut. Marjaana toimitti tehtävänsä käsikirjan mukaan aivan\nkirjaimellisesti: nosti kädellään vettä kolmasti lapsen päälaelle ja\nsamalla luki kirjasta:\n\n»Minä kastan sinut N.N. nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. Amen.»\n\nKun kastaja lopuksi oli lukenut Isä meidän rukouksen ja Herran\nsiunauksen ja sen päätyttyä oli tavan mukaan, päät hartaasti\nkumarruksissa ja silmät suljettuina, hetkinen vaiettu, sanoi emäntä:\n\n»Eikö olisi oikein, että minä nyt tämän pienen — pienen... mikäs sen\nnimeksi nyt tuhkaan? Vai tahko tälle raukalle nimeä ollenkaan?»\n\n»Niin, tosiaan, mitenkäs se on, Marjaana, sen nimen laita? Se taisikin\nunohtua kokonaan pois», kyseli isäntäkin kuin hätäytyneenä.\n\nMarjaana säikähti niin, että hän hiukan kalpeni. Sitten hänen\nposkipäilleen leimahti kuin häpeän puna, mutta kun hän katsoi\nvirsikirjasta hätäkasteen kaavaa uudelleen, sanoi hän rauhoittuneena:\n\n»Ei siinä mitään erehdystä tullut: Änän on hänen nimensä.»\n\n»Mutta onkos se semmoinen ihmisen nimi ollenkaan?» epäili isäntä.\n\n»Nimi kuin nimi. On niitä almanakassa hullumpiakin nimiä... ja olisi\nisäntä itse kastanut ja pannut pojan vaikka Vapiaaniksi», sanoi\nMarjaana suutahtaneena.\n\n»Olkoon nyt sen asian laita miten tahansa, ja eiköpä tuo lie yksi nimi\nyhtä hyvä kuin toinenkin», sanoi emäntä sovittavasta »Mutta eikö olisi\noikein, että minä nyt tämän onnettoman raukan veisin äitinsä viereen,\näitinsä rinnoille?»\n\nIsännän sokea suuttumus oli aluksi kohdistunut lapseen, mutta kun hän\nhiukan tyynnyttyään kykeni ajattelemaan, mikä suunnaton vääryys oli\ntehty syyttömälle, ja kun hän lisäksi lapsen kummina oli ikäänkuin\nsitoutunut sen suojelijaksi, muuttui viha viatonta kohtaan voimakkaaksi\nmyötätunnoksi, leimahtaen sitä tulisempana syylliseen.\n\n»Ei ikinä! Ei ikipäivinä sitä lasta äitinsä tule näkemään, jääköön\npoika eloon tai kuolkoon», hän vastasi vääjäämättömästi emännän\nehdotukseen.\n\n»Siinä kohdassa yhdyn minäkin isäntään», sanoi Marjaana emännän\nkummastukseksi. »Juuri sen vuoksihan minä toin lapsen tänne enkä vienyt\nsitä äidilleen. On parasta Lainan itsensäkin takia jättää hänet siihen\nluuloon, niinkuin me muut emme hänen asiastansa mitään tietäisi.»\n\n»Oikein. Tämä asia on tavalla tai toisella järjestettävä niin, että,\nmeitä kolmea lukuun ottamatta, siitä ei kukaan muu tule tietämään\nmilloinkaan mitään. Salpa suun eteen — pankaa mieleenne se!» jatkoi\nisäntä.\n\n»Kyllä ymmärretään. Mutta isäntä hakee nyt kaapistaan viinipullon, että\nsaan viedä sen Lainalle, sillä kyllä kai hänenkin sydän parkansa nyt\nvahvistusta tarvitsee», pyysi Marjaana.\n\nHiukan viivyteltyään isäntä, pää miettivästi kumarassa, käveli hitaasti\novelle, mutta vilkaistuaan sattumalta kuolleelta näyttävän lapsen\nsinisiin kasvoihin hän pyörähtikin ympäri, tuli kiivaasti takaisin,\nojensi pöydältä kaappaamansa sievesipullon Marjaanalle ja sanoi:\n\n»Tässä on viinipullo!»\n\nNyt Marjaanakin todenteolla kuohahti. Hän otti pöydältä raamatun, iski\nrystysillään sen puukanteen että kopsahti ja suoristautuen isännän\neteen sanoi:\n\n»Minä en tahdo puoltaa pahaa. Mutta jos isännän tapana olisi lukea\nmuutakin kuin seteleitään, niin isännän pitäisi tietämän, mitä\nannettiin sille naiselle, joka kyynelillään kasteli Jeesuksen jalat ja\nkuivasi ne hiuksillaan.»\n\n»Mitäs sille annettiin?» kysyi isäntä.\n\n»Sille annettiin synnit anteeksi — eikä ne tainneet niin pienet\nollakaan.»\n\n»Eipä kai.»\n\n»Ja tietääkös isäntä, mitä juomaa Jaakopin kaivolla annettiin sille\nvaimolle, jolla oli ollut viisi miestä, eikä se viides ollut hänen\nomansa — liekö ollut ne neljäkään?»\n\n»En satu tietämään.»\n\n»Ei se ollut sievettä.»\n\n»Mitäs se oli?»\n\n»Elävätä vettä... Isäntä menee hakemaan viinipullon nyt heti.»\n\nIsäntä meni.\n\n\n\n\nII\n\n\nSyrjäisen silmissä kulki Iso-Mannilan elämä entistä latuansa, niinkuin\nei mitään erikoista olisi tapahtunut: riihiä puida jyskytettiin,\nsuviviljaa leikattiin, ja eräänä iltana vinkui viulut ja jytisi jalat\nväentuvassa iloisessa talkootanssissa, — samalla kuin vieraspuolella\noli hiljaista ja kolkkoa kuin ruumishuoneessa. Siellä seisoi kuolema\näidin ja pojan kamarien ovilla sirppeineen yötä ja päivää. Mutta sen\nvilja ei ollut tuleentunutta.\n\nEnsin parani äiti, tai oikeammin vain se puoli hänestä, mikä oli\nliikkuvan kasvin aiheuttama, mutta »sydänvika» tuntui vain yltyvän.\nNiinä öinä, jolloin Marjaana makasi kamarissaan, emännän valvoessa\nvuorollaan lapsen luona, hän kuuli usein Lainan kamarista edestakaista\nkävelyä, milloin miettivän hidasta, milloin niin kiivasta, että tuntui\nkuin hän olisi raivoissaan tahtonut puskea päänsä seinään. Sellaisen\nvihurin jälkeen voi kamarissa vallita pitkät purrot hiiskumaton\näänettömyys, niinkuin siellä olisi nukuttu rauhoittavaan uneen.\nMutta tätä pettävää yön hiljaisuutta saattoi yht'äkkiä leikata kuin\nvinkaisevan piiskan iskulla sivalletun koiran ulvahdus, niin polttavan\nkipeä voihkaisu, että siitä päättäen ne synnytysyön vaivat olivat\nolleet vain neulan pistoksia näihin kadotuksen tuskiin verrattuina.\n\n— Niinhän pitääkin olla, ajatteli Marjaana. Eihän sitten Jumalaa\ntaivaassa olisikaan, jos ihminen rankaisematta saisi tehdä mitä\nhyvänsä. Ja ehkäpä tämä kaikki on Lainalle vain hyväksi, ehkäpä\ntarvitaan tavallista kuumempaa tulta ennenkuin niin rikollisessa\nsydämessä kulta kuonasta eroaa.\n\nKun sairas oli niin paljon virkistynyt, että hän voi olla jalkeilla,\nkuuli Marjaana hänen eräänä yönä nousevan vuoteestaan ja alkavan\nlaittaa kenkiä jalkaansa. Emännöitsijä arvasi heti, että Laina on\nnyt kai lähdössä uudelleen navettaan, katsomaan työnsä seurauksia ja\narvatenkin viemään vainajaa väliaikaisesta piilopaikasta varmempaan,\nlopulliseen kätköön. Marjaana päätti tällä kertaa ehtiä ennen häntä;\nsillä kun hän itse aiemmin oli henki kurkussa etsinyt elävää lasta,\nniin olipa hän nyt hiukan utelias näkemään toisen etsivän kuollutta.\nHän oli tuskin ehtinyt piiloutua tyhjään vesisäiliöön navetan nurkassa,\nkun jo Lainakin tuli. Hän sytytti mukanaan tuomansa kynttilän, ja\ntuli toisessa kädessä, toisen hajasormin harrottaessa pelokkaasti\neteenpäin, alkoi varpaillaan, ruumis kumartuneena hiipiä kätköänsä\nkohti niin hiljaa, kuin olisi pelännyt herättävänsä kuolleen, jonka hän\nkuvitteli siellä olevan. Kuta likemmäksi lampokarsinaa hän tuli, sitä\nkovemmin lepatti kynttilän liekki, ikäänkuin sieltä pimeästä nurkasta\nolisi puhaltanut vastaan kylmä viima, joka pani hänen kätensä vilusta\nvapisemaan. Aidan likelle päästyään hän kallistihe hieman takakenoon,\nniinkuin jokin näkymätön voima olisi työntänyt häntä takaisin. Kun hän\nnähtävästi ei olisi jaksanut jatkaa loppumatkaa entiseen, hiipivään\ntapaansa, hän väsyneen hevosen tavoin, joka kaikki voimansa kooten\nkoettaa raskaine kuormineen rynnäten päästä mäen viimeisen, jyrkimmän\nkinkaman päälle, hyökkäsi parilla harppauksella aidan viereen ja samaa\nvauhtiansa kumartui katsomaan karsinan sisään.\n\nNähdessään karsinan tyhjäksi Laina kohoutui vaivoin seisoalle ja jäi\nkuin kiinni naulattuna paikalleen. Kasvot kalpeina, silmät seisten\npäässä suurina ja värähtämättöminä, suu tyhmästi ammollaan hän katsoa\ntollotti maahan yhteen kohti kuin hölmö. Mutta kynttilän liekissä\nMarjaana näki hänen sielunsa. Samoin kuin tuli hänen kädessään ihan\nsammuakseen heiluen piirteli pyrstö sojossa mutkikkaita viivoja sinne\ntänne, sikin sokin, niin yhtä sekavina risteilivät hänen hätäytyneet\najatuksensa, koettaessaan päästä selville, minne lapsi oli joutunut.\n\nTies, kuinka kauan hän olisi siinä seissyt, ellei Marjaanalta\nkylmähkössä sementtisäiliössä olisi tahtomattansa päässyt rikkinäinen\nrykäisy, joka tyhjässä, kumisevassa kivinavetassa räsähti yön\nhiljaisuudessa niin kammottavasti, että hän itsekin säikähti. Vain\nvilahdukselta hän ehti nähdä, kuinka sammuneen kynttilän kytevä sydän\nlentävänä tulitähtenä kiiti halki pimeän navetan ja katosi ovesta ulos.\n\n— Olisiko luullut sen kadonneen poikansa täältä pimeästä nurkasta\nhänelle kummituksena rähähtäneen. Semmoisesta voisi saada pitämistä\nelämäniäkseen, ajatteli Marjaana kömpiessään pois vesisäiliöstä.\n\nKului taas muutamia päiviä, ilman erikoisempia tapahtumia. Mutta eräänä\nyönä Marjaana sai jälleen aihetta koputtaa isännän makuukamarin oven.\n\n»Ei, minä en voi maata kamarissani enää yhtään yötä. Minä en jaksa\nkuulla niitä ääniä, joita sieltä seinän takaa nyt on alkanut kuulua»,\nhän puhui kiihtyneenä, ennenkuin isäntä ehti edes mitään kysyä.\n\n»Yhäkö se itkee?» tutkaisi isäntä.\n\n»Kunpa se vain itkisi, niin eihän silloin olisikaan vielä ylen suurta\nhätää.»\n\n»Mitäs se muuta tekee?»\n\n»Se nauraa.»\n\n»Nauraa?»\n\n»Semmoista kolkkoa naurua, joka kiertää kylmän renkaan kuulijan sydämen\nympärille ja panee kananlihalle nousseen ihon vilusta värisemään.»\n\nHe vaikenivat hetkisen, niinkuin olisivat miettineet, mistä tämä\nsisäinen taudinkäänne mahtoi johtua.\n\n»Mitä se nauraminen merkinnee?» kysyi isäntä.\n\n»Se merkitsee sitä, että kun omantunnon uuniin kertyy polttoainetta\nliian paljon ja liian tulenarkaa, niin kuumuus voi viimein nousta\nniin suureksi, että lieska lyö sydämestä ylös aivoihin asti. Jos tätä\njatkuu, niin voi palaa poroksi sekä sydän että pää. Ja mitäs silloin\njää jäljelle: elävältä kuollut ihmishaamu kuin semmoinen tulipalon\nturmelema huone, jonka sisus on palanut tuhkaksi, mutta ulkopuolinen\nkehys on vielä jäänyt jotenkuten seisomaan.»\n\n»No miten se semmoinen tulipalo Marjaanan mielestä olisi sammutettava?»\nkysyi isäntä neuvottomana.\n\n»Vain kuolema voi sen kokonaan sammuttaa, mutta me ihmiset voimme\nhillitä sen raivoa tempaamalla tulesta pois kaikkein tervaisimman\nhalon.»\n\n»Millä tavoin?»\n\n»Sanomalla äidille vain: Lapsesi elää.»\n\nVaikka isäntä ei voinut väittää, että Marjaana olisi väärässä, sanoi\nhän siitä huolimatta jyrkästi:\n\n»Ei koskaan!»\n\nMutta hiukan mietittyään hän samalla lisäsi:\n\n»Tai ehkä — ehkä sitten, kun Laina ensin omasta aloitteestaan\ntunnustaa, että hän on salaa synnyttänyt lapsen ja surmannut sen.»\n\nMarjaanan täytyi puolestaan myöntää isännän asettama ehto\nkohtuulliseksi. Tarkemmin ajatellen tarvittiin hänenkin mielestään\nLainan puolelta sen verran avomielistä, luottavaa nöyrtymistä,\nennenkuin todellinen parannuksen teko voi kunnolleen edes alkaa.\nVaikka, sikäli kuin hän Lainan luonnetta tunsi, sitä tunnustusta lienee\nturha odottaa.\n\nKun oli jo täysin varmaa, että kuolema oli äidin tällä kertaa jättänyt,\nseisoi se vielä nyrkki koholla lapsen kamarin ovella, valmiina\niskemään minä hetkenä hyvänsä kohtalokkaan kolmannen lyönnin. Emäntä\nja Marjaana olivat hienoksittain huomauttaneet isännälle, että olisi\nhaettava lääkäri sairaan avuksi, mutta tämä oli ehdottomasti vastaan.\nPitäisihän heidän ymmärtää, että kun kerran pappia ei oltu voitu tuoda,\nniin ei lääkäriäkään. Molempien naisten oli sen vuoksi omine oppeineen\nhoidettava ja lääkittävä lasta edelleen, ja epätietoista on, olisiko\noikea lääkäri voinut saada nopeampaa parannusta aikaan kuin he: mitä\ntiedosta puuttui, sen korvasi sydän.\n\nIsäntää sen sijaan ei sairasvuoteen ääressä nähty kertaakaan.\nKuitenkin hän hoitajilta kyselemällä seurasi tarkasti taudin kulkua.\nKaikkein vakavimpina hetkinä, jolloin lapsen elämä ja kuolema\nkiikkuivat puntaruksissa puoleen ja toiseen, hoitajat olivat surukseen\nhuomaavinaan isännän kasvoilla varkain häivähtävän jonkinlaisen\nhyvänmielen ilmeen ja kuulevinaan hänen rinnastaan kohoavan kuin\nhelpotuksen huokauksen silloin, kun vaakalautanen oli painumassa\nenemmän hautaan päin.\n\n— Jäässä, liikkumattomassa teräsjäässä on yhä isännän sydän,\nhuokailivat naiset. Ja jäässä se pysyy. Sillä kun kerran kuolema, jonka\npitäisi olla kaiken sovittaja, ei voi sitä sulattaa, niin ei sitten\nmikään muukaan.\n\nJa kuitenkin piili jäljellä vielä voimakkaampi mahti, jota isännänkään\nsydän ei voinut järkkymättä kestää.\n\nLapsen parannuttua Marjaana oli jo aiemmin ollut huomaavinaan sen\nkauniissa, sinisissä silmissä outoa, tuijottavaa ilmeettömyyttä.\nKäsittämättä syytä siihen hän eräänä päivänä kuin sattumalta huiskautti\nkättänsä lapsen silmien edessä ja hämmästyi nähdessään, että tämä\nei liikkeen johdosta räpsäyttänyt silmiään ollenkaan. Uudistettuaan\nhuiskuttamistansa vielä useita kertoja, aina samoin tuloksin, hän\nhätäytyneenä haki lapsen isovanhemmat kamariin ja kertoi heille\nhavaintonsa. Kun sitten hekin vuoroonsa olivat erilaisin kokein\nkoettaneet saada lapsen räpsäyttämään silmiään, siinä kuitenkaan\nonnistumatta, kähähti isännän suusta vihdoin kuin läkähtyvän kuiskaus:\n\n»Sokea!»\n\nTuskinpa se tulematta jäänyt kuoleman kolmas isku olisi niin raskaasti\njysäyttänyt molempien naisten sydämille kuin tämä yksi ainoa, hirveä\nsana.\n\n»Äidin antama myrkky ei jaksanut viedä lapsen henkeä, mutta näön se\nnähtävästi on iäksi vienyt», huomautti isäntä kuin selitykseksi.\n\nKun tämä kauhea totuus oli emännälle ja Marjaanalle täysin selvinnyt,\neivät heidän kyynelensä olisi olleet niin kuumia, jos siinä heidän\nedessään vuoteella makaavan lapsen silmissä olisi ollut iankaikkinen yö.\n\n»Jos Marjaana haluaa nyt mennä Lainalle ilmoittamaan, että hänen\nlapsensa elää, niin minulla ei ole enää mitään sitä vastaan», sanoi\nisäntä taas.\n\n»Ei, ei mitenkään. Sehän olisi samaa, kuin kaataisi öljyä tuleen»,\nepäsi Marjaana.\n\n»Mitäs minä taanoin sanoin: _Kun_ kerran myrkkyä antoi, niin olisi\nantanut niin pitkän ryypyn, että muuta ei olisi tarvinnut. Eikös se\nolisi ollut parempi niille molemmille?» huomautti isäntä.\n\n»Kauheata se olisi ollut sekin, kauheata, mutta kyllä minun täytyy niin\npaljon yhtyä isännän sanaan, että _näin_ ollen se ehkä olisi ollut\nonnellisempaa», myönnytteli Marjaana.\n\n»Ei, ei!» huudahti emäntä, jonka mielestä tässä käytiin kauppaa\nihmishengestä, sulkien taas, kuten kerran aiemmin ja niin monta kertaa\njälkeenpäin, varjelusenkelinä lapsen suojelevaan syleilyynsä.\n\nMummon ja sokean lapsen kohtausta katsoessaan isäntä seisoi\ntuokion sanattomana ja poistui sitten kiireesti kamarista. Piti\nmuka jouduttautua pellolle kiirehtimään ohran aumaajia, sillä\nnäytti nousevan sade. Mitään sellaista uhkaa ei Marjaana taivaalla\nhuomannut, mutta isännän sumenevissa silmissä hän oli nähnyt niin\nsakeaa liennettä, että sen läpi katsottuna lienee taivaskin näyttänyt\npilviseltä. Hän arveli, että jos isäntä vielä hetkenkään olisi viipynyt\nkamarissa, tämä ei olisi voinut enää pidättää kyyneliään, ja sen sateen\npuhkeamista hänen miehuutensa ei sallinut muitten nähdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapsen päivä päivältä vaurastuessa alkoi sen itku käydä niin\näänekkääksi, että oli pelättävissä sen kuuluvan seinien ulkopuolellekin\nja piilotetun siten ilmaisevan itse itsensä. Ne kolme, jotka\nsalaisuuden tunsivat, pitivät sen vuoksi eräänä myöhäisenä iltana\nperheneuvottelun, millaisiin toimenpiteisiin nyt olisi ryhdyttävä,\nkun lasta oli mahdoton enää kauemmin kotona säilyttää. Tehtiin\nuseita, ehdotuksia, jotka aluksi tuntuivat hyvinkin onnistuneilta,\nmutta tarkemmin harkitessa osoittautuivat kuitenkin toinen toistaan\nmahdottomammiksi käytännössä toteuttaa. Kun oltiin jo joutumassa\ntäydelliseen neuvottomuuteen, pelasti Marjaanan käytännöllinen ymmärrys\numpikujasta, nyt kuten usein ennenkin.\n\n»Jos salaisuus tahdotaan sulkea lujan lukon taakse, on Änän vietävä\nniin kauaksi, että sen ääni ei tänne kuulu», sanoi Marjaana —\nainoa, joka tahtoi juurruttaa käytäntöön lapselle hätäkasteessa\nantamaansa nimeä. »Minun kotipuoleni, josta nuorena tyttönä maailmalle\npäädyin, on tarpeeksi etäällä ja niin syrjässä muusta maailmasta,\nettä sen piiloisempaa loukkoa on vaikea muualta löytää. Siellä\nasuu muuan minulle lapsuuden ajoista tuttava pariskunta: puuseppä\nAletuinen ja vaimonsa Saara, hyviä ihmisiä, joiden hoivissa Änännän\nolisi turvallista olla kuin Jumalan kämmenellä. Mutta kun ne ovat\nköyhänpuoleisia, niin... Vaikka ei suinkaan se Saara mitään palkkaa\nsiitä hoidostaan, kunhan isäntä antaisi rahaa senkään verran, mitä\nkuluu Änännän ruokaan ja vaatteisiin. Minä kyllä ottaisin viedäkseni\npojan heille.»\n\n»Voivatko ne myöskin olla vaiti, jos myöhemmin sattuisivat jotenkuten\nsaamaan vihiä salaisuudesta?» kysyi isäntä, jolle asian tämä puoli\ntuntui olevan tärkein.\n\n»Niinkuin hauta.»\n\n»Hyvä on», sanoi isäntä ja jatkoi kuin jo aiemmin valmiiksi\najattelemaansa asiaa:\n\n»Mitä siihen rahalliseen puoleen tulee, niin minä, kun en voi tehdä\njulkisia perintöpapereita, tässä Jumalan ja meidän kuuden korvan\nkuullen vannon, että niin kauan kuin poika elää, minä hänen hyväkseen\n— tosin maailmalle näkymättömänä — teen kaiken sen, minkä rahalla voi\nsaada aikaan, vaikka minun sitä varten pitäisi uhrata... uhrata koko\nIso-Mannilan talo.»\n\n»Nyt enkelit taivaassa ilosta itkevät», sanoi emäntä liikutettuna, ja\nisännän näin suuren myönnytyksen rohkaisemana uskalsi mennä askelta\npitemmälle:\n\n»Etkö voisi taipua vielä siihenkin, että lapsi saisi jäädä kotiin?»\n\n»En!»\n\nSiinä kohden ei ollut tinkimisen varaa. Mutta emäntä lohdutti itseään\nsillä, että ehkäpä tulee vielä sekin aika, jolloin isäntä ilomielin voi\ntehdä tämänkin uhrauksen.\n\nOli määrä lähteä matkalle jo seuraavana yönä, aluksi isännän saattamana\nkaupunkiin asti, sieltä rautateitse edelleen ja lopuksi kyytihevosella\nperille.\n\nKun kaikki oli jo lähtövalmista ja erikoisesti emännän pelkäämä\neronhetki käsissä, otti hän vielä viime kerran lapsen syliinsä, katsoi\nsen sokeihin silmiin niin haikean hellästi, kuin poika olisi ollut\nhautaan lähtevä, ja puheli sille äänellä, joka tuntui tulevan suoraan\nsydämestä:\n\n»Hyvästi nyt — hyvästi nyt. Saanenko sinua enää milloinkaan nähdä?...\nOi saan, saanhan toki, jollei täällä, niin siellä, missä sinunkin\nsokeat silmäsi selkenevät ja jossa me kaikki jälleen lapsiksi tullaan.\nEnhän minä ilman sitä toivoa tätä eronhetkeä kestäisikään... Onhan\nsiellä, Marjaana, korissa jo tutit ja maitopullo ja kaikki pienet\nvaatteet — ettei vaan mitään unohtuisi?»\n\n»On, on.»\n\n»Hoida, rakas Marjaana, tätä pientä, pitkälle matkalle lähtijää hyvin.\nKatso, että se ei vilustu, että aina on villaista ympärillä, ja maista\nmaitoa aina itse ensin, ettet anna myrtynyttä.»\n\n»Kyllä, kyllä. Mutta meidän pitää nyt...»\n\n»Ja sano, sille vaimolle — mikä sen nimi nyt olikaan?... Niin, sille\nSaaralle, että se tälle, äidittömälle, olisi äitinä, pehmein käsin\nja hellin sydämin. Voi, joko se Marjaana tahtoo tämän pois, joko\nteidän täytyy lähteä?... Niin, niin: ennenkuin kuu nousee. Se on\ntälle, yön lapselle, kuunkin kalpea valo liian kirkas — yö sisällä,\nyö ympärillä... Voi, kyllä tämä nyt on... mutta ei auta, ei auta...\nHyvästi nyt — hyvästi nyt... ja Jumala sinua, lapseni, siunatkoon ja\nvarjelkoon.»\n\nMarjaanan täytyi lievällä väkivallalla ottaa lapsi mummon sylistä. Pian\nsen jälkeen rattaat lähtivät hiljalleen vierimään kaupunkia kohti yön\npimeydessä, ihmisten raskaimmin nukkuessa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nPuuseppä Aletuisen tuvan portailla istui noin kymmenvuotias poika,\njonka hieman elähtäneissä kasvoissa, kumaraisessa asennossa ja\ntukevassa, polvien välissä seisovassa sauvassa, josta hän piti lujasti\nkiinni molemmin käsin, oli jotakin vanhusta muistuttavaa. Hän, sokea,\nei nähnyt mitään, mutta siitä salaperäisestä hiljaisuudesta, joka nyt\nleikkien vaihteessa vallitsi puusepän pihamaalle kokoontuneitten kylän\nlasten kesken, hän ymmärsi, että jotakin jännittävää oli tekeillä.\n\n»Viimeinen pari!» kajahti vihdoin kimakka lapsen ääni hänen korviinsa.\n\nSiinä tuokiossa alkoi tanner jytistä. Nopeat juoksuaskelet milloin\netääntyivät, milloin lähenivät ja kaapasivat väliin ohi niin\nlikeltä, että portailla istuja tunsi vauhdin aiheuttaman lämpimän\nilmavirran leyhähtävän kasvoillensa. Hän kohensihe ryhtinsä istuessaan\nsuoraksi, sauvaa yhä jännittyneempänä puristavat kädet ojentuivat\neteenpäin, herkästi elehtivät kasvot värähtelivät ja ripsireunaiset\nsilmäluomet takoivat kelmeänä maitona muljahtelevien valkuaisten yli,\nikäänkuin silmien vangittu valo olisi kiinni sidotun linnun tavoin\nräpyttänyt siipiänsä vapauteen pyrkiessään. Kun jäljekkäin kiitävien\npaljaitten jalkojen jytinä pihamaan pintaan kuului yhä sakenevan\nja ohi vilkaisevien huohottava hengitys käyvän yhä kiivaammaksi,\nponnahti sokea poika vihdoin kuin jonkin sisäisen voiman ampaisemana\nseisoalleen, juosta vilisti paikallaan, että keppi kädessä heilui,\nja huohotti kuten muutkin juoksijat. Kuullessaan kentältä ahdinkoon\njoutuneen pakenijan hätäisen kirkaisun, parkaisi hänkin ja hypähti\nsykähtävin sydämin syrjään, ikäänkuin sillä ovelalla tempulla\npettääkseen kuvittelemaansa takaa-ajajaansa, jonka kurkottavan käden\nkouraisun hän oli jo tuntevinaan niskassansa. Askelten aivan liki\nlähetessä hän juoksijoita kiinni tavoittaakseen kahmaisi käsin eteensä\nkuin kolossaan pyytävä rapu pihdeillään saalista, joka on osunut sen\nsaksien ulottuville.\n\nSokea poika oli leikissä mukana sieluineen ja ruumiineen ehkä\ninnokkaammin kuin kukaan muu. Mutta kun lesken vihdoin onnistui iskeä\ntoinen pakenevista parikseen, lyyhähti hän jännityksen lauettua\nherpautuneena portaille istualleen ja kätki kasvonsa käsiinsä häpeäänsä\nsalatakseen.\n\nOli taas, niinkuin aina ennenkin, hänen leikkinsä ollut vain pelkkää\nkuvittelua, leikin leikkiä.\n\nSokean pojan portaalla murheellisena istuessa ja verratessa itseänsä\nnäkeviin lapsiin paistaa pohotti heinäkuinen sunnuntai-iltapäivän\naurinko hänen lakittomaan päähänsä. Hänelle se ei paistanut taivaalta,\nvaan taivaasta Jumalan luota. Siellä — niin oli »täti» aina kertonut —\nhänenkin silmänsä kerran selkenevät ja hän saa nähdä paljon sellaista,\njota täällä maan päällä ei näe näkeväkään. Hän saa siellä enkelien\nkanssa olla hippasilla ja juosta leskistä pitkin taivaan tasaisia\ntanteria, kompastumatta ja päätänsä seiniin ja aitoihin mustelmille\nkolhimatta. Siellä hän osaa lukea aapista niinkuin muutkin lapset, voi\nkiipeillä katoille ja pitkiin palmupuihin, hyppiä ojien yli ja sauvalla\neteensä tunnustelematta kulkea kivikkoisiakin polkuja, lankeilematta\npolviaan nahattomiksi ja lyömättä varpaitaan verille. Niin, ja\nlentääkin hän voi, kun kerran siivet on.\n\nKiitollisena kaikesta tästä hän surunsa unohtaen käänsi kasvonsa kohti\naurinkoa, jonka hehku sihisi korvissa, pisteli ja nipisteli leikkisästi\nihoa ja tunkeutui lempeästi hyväilevänä aina sydämeen asti. Suoraan\navoimiin silmiin paistava aurinko valaisi hänen sokeutensa harmaata\nhämärää kuin sen suuren, tulevan kirkkauden maidonvalkea kajastus.\nLämmön vaikutuksesta hän tunsi kuin kohoutuvansa ylös aurinkoa kohti ja\nsulautuvansa sen hehkuun niin välittömästi, että leikkijäin jalkojen\ntöminä kantautui vain aika-ajoin hänen korviinsa heikosti kuin jostakin\nhyvin kaukaa, hänelle vieraasta maailmasta.\n\nPihan perällä koivun katveessa istui kaksi vanhaa vaimoa: puuseppä\nAletuisen emäntä ja muuan naishenkilö, jota paikkakunnalla ei tunnettu.\nRäätäli Jahnukaisen akka tosin arveli, että vieras ei voinut olla\nkukaan muu kuin se salaperäinen kulkija, jonka hän kymmenen vuotta\nsitten eräänä syksyisenä kuutamoyönä oli nähnyt käärö käsivarrella\najavan Aletuisen mökkiin ja jo samana yönä sieltä kääröttömänä\nlähtevän, sellaisin seuraamuksin, että aamulla oli puusepän pirtistä\nalkanut kuulua itkunvikinää, ikäänkuin lapsi olisi sinne yön aikaan\ntaivaasta tipahtanut. Nuorten jaloista nöyrästi syrjään vetäytyneinä\nvanhukset katsoivat ääneti lasten leikkiä, ristiin liitetyt kädet\nhartaina helmassa.\n\n»Muistatkos sinä, Marjaana, vielä niitä aikoja, kun sitä mekin noin\nhapset hajalla ja hameet hulmuavina leskistä juostiin?» huomautti\npuusepän emäntä vieraalle hiukan surumielisesti.\n\nPuhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä.\n\n»Muistanko? Eihän sitä meidän iällä enää paljon muuta muistetakaan.\nNiistä eväistähän meidän, Saara hyvä, on loppuikämme elettäväkin. Mutta\nniitä on sellaisiakin, joilla elämänsä ehtoolla ei tule olemaan edes\nsitä iloa, joiden muistoon vanhuksina, jos sinne asti elävät, yksinpä\nvihreimmät nuoruusmuistotkin kompuroivat kolmella jalalla», sanoi\nvieras ja viittasi kädellään portaalla istuvaan sokeaan poikaan.\n\n»Kyllä ymmärrän — Moosesta tarkoitat. Mutta onhan hänellä nyt sentään\njotain iloakin, niinkuin äsken näit. Ja saahan hän tuolloin tällöin\nleikkiä myös yhdessä muitten lasten kanssa. Odotahan, kun kyllästyvät\ntuohon kisaansa, niin saatpa nähdä, että niitä on semmoisiakin\nleikkejä, joissa Mooses on parasta mestaria.»\n\n»Näyttää vähän siltä, että ne Mooseksen pienet ilot on kyynelillä\nmaksettava. Mutta kiitollinenhan tulee olla vähästäkin. Onhan,\ntoisekseen, olemassa vielä onnettomampia, sellaisiakin, joilta kaikki\nvaltatiet tähän näkyväiseen maailmaan ovat suljetut, jotka samalla ovat\nsekä sokeita että kuuroja ja mykkiä.»\n\n»Mitä mahtanee Jumala viisaudessaan ajaa takaa siinä, että hän, joka\nitse näkee näkymättömätkin, kuulee kuulumattomatkin ja ymmärtää kaikki\nkielet, sallii syntyä sellaisia luomuksia, joiden silmille maailma on\nvain loputonta syksyistä yötä, korville ainaista haudan hiljaisuutta\nja joiden eläinten ääntä muistuttavassa mölinässä on kuulevinaan\nkielelle sidottujen sanojen rimpuilevan raudoissaan kuin elinkautiset\nkahlevangit?»\n\n»Sitä se siinä takaa ajaa, että nekin, jotka aina marisevat\nköyhyyttään, saisivat heistä nähdä kuin kuvastimesta, kuinka äärettömän\nrikkaita he itse ovat.»\n\nMarjaana vaikeni hetkiseksi ja sanoi sitten syvään huokaisten:\n\n»Eikähän ole aina Jumalan syy...»\n\nSaara heitti häneen tutkivan silmäyksen ja kysyi kuin matkien:\n\n»Jumalan syy?... Kun sinä aikoinaan laskit tuon portailla istuvan\npojan kolmikorttelisena minun syliini ja pistit setelitukun kouraani,\noli sinulla sellainen hoppu, että tuskin kahvikuppia maltoit odottaa.\nSuhahdithan vain hät’hätää korvaani, että poika on parempain ihmisten\nlapsia ja hoitopalkkio sen mukainen. Silloiseen vaiteliaisuuteesi ja\nkiireeseesi saattoi sinulla olla omat syysi, — pelkäsit kai, että\nsinut täällä tunnetaan, mutta se oli turhaa luuloa, koska minäkään en\nsinua enää tuntenut. Enkähän minä salaisuuttasi liioin kärkkynytkään.\nMutta kun tulen pian kymmenen vuotta olleeksi lapsen äitinä, olen\nkantanut poloisen kasteelle, kuormittanut kummina puolet sen syntejä\nhartioilleni ja hoitanut sitä, sokeaa raukkaa, hellemmin kuin omaa\nlastani, niin minulla on oikeus saada vihdoinkin tietää pojan syntyperä\nja alkuvaiheet pohjia myöten.»\n\n»Kasteelle, sanot. Kenenkäs nimeen se on kastettu?» tutkaisi Marjaana.\n\n»Herra nähköön! Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.»\n\n»Ole tuossa viisastelematta, ikä-ihminen. Tarkoitan, kenen nimiin poika\non merkitty kirkonkirjoihin?»\n\n»Omiin nimiinsä. Me kummit, mieheni ja minä, esitimme sen papille\nlöytölapsenamme, jonka isän ja äidin Jumala yksin tietää.»\n\n»Ja Mooseksenko annoitte lapselle nimeksi?»\n\n»Osui olemaan silloin ristimispäivänä, syys kuussa, Mooseksen päivä.»\n\nMarjaana mietti hetkisen.\n\n»Niin... no niin... hm!... Se kastamisasia, kuulen mä, on tainnut mennä\nvähän vikaan. Näin meidän kesken: pojan nimi pitäisi oikeastaan oleman\nÄnän.»\n\n»Häh? Mikä Änän?»\n\n»Katsos, minä annoin lapselle heti sen synnyttyä hätäkasteen ja nimen,\nmutta kun vielä pappikin on nostanut sen päälaelle kolmasti vettä,\ntuntuu minusta, kuin poika olisi kastettu kuusiyhteisen jumalan nimeen.»\n\n»Varmempi on.»\n\n»Muutenhan Mooses on sille pojalle hyvinkin sopiva nimi.»\n\n»Miten niin: _sille_ pojalle? Onkos se tämä meidän Mooses myös vedestä\npelastettu?»\n\nMarjaana katsoi kaiken likellä olevan ohi kauas taivaan rannalle,\nikäänkuin hän sieltä etäisyydestä olisi tahtonut palauttaa kymmenen\nvuoden takaiset tapahtumat kuvina muistiinsa. Vannotettuaan Saaraa\nikuiseen vaitioloon kaikesta siitä, mitä tämä nyt saa tietää, hän\nkertoi Mooseksen varhaisimman lapsuuden surullisen tarinan aina siihen\nasti, jolloin hän jätti lapsen Saaran haltuun.\n\nNyt Marjaana puolestaan olisi halunnut tietää jotakin Mooseksen\nmyöhemmistä elämänvaiheista, mutta Saara ei ehtinyt vielä kertomuksensa\nalkuunkaan, kun heidän mielenkiintonsa kohdistui toisaalle. Leskisen\njuoksuun kyllästyneinä lapset olivat muodostaneet pihaan ison, suljetun\npiirin ja kutsuivat Mooseksen mukaan leikkimään »Aatamia ja Eevaa».\nKun tämä ei ollut voinut ottaa osaa muuhun leikkiin, annettiin hänen\nnyt ikäänkuin sen korvaukseksi melkein aina olla Aatamina, tyttöjen\nvuorollaan ollessa Eevana sidotuin silmin.\n\nNäiden kiinni saaminen oli Moosekselle niin helppoa, että Marjaana,\njoka ei ollut tätä hänen taitoansa ennen nähnyt, epäili hänen näkevän.\nKuitenkin hänestä näytti Mooseksen innostus odottamattoman laimealta.\nPojan kuullessa aina uudelta Eevalta ilmeisellä mielenkiinnolla\nodottamansa vastauksen tavanmukaiseen kysymykseensä: »Missä Eeva?»\nnäytti hänen kasvoillaan joka kerta kuvastuvan pettymystä.\n\nKaikki tähän asti mukana olleet tytöt olivat kilvan pyrkineet sokoksi,\nmutta joukossa oli muuan vaaleaverinen tyttönen, joka aina uutta\nEevaa valittaessa kyyristäytyi muitten taakse piiloon, ikäänkuin\nsiten koettaen tehdä itsensä näkymättömäksi. Mutta kun kaikki muut\ntytöt tulivat vihdoin osansa suorittaneiksi, ei hän enää voinut\nvälttää kohtaloansa: puoliväkisin, silmät sidottuina talutettiin hänet\nvastaanhangottelusta huolimatta paratiisiin.\n\n»Missä Eeva?» kysäisi Mooses entiseen välinpitämättömään tapaansa.\n\n»Täällä!» kuului piirin vastakkaiselta laidalta heikosti hänen\nkorviinsa.\n\nKas, se ääni vaikutti. Mooses ryntäsi viivyttelemättä sitä kohti,\nmutta tyttö vältti taitavasti hyökkäyksen. Näki heti ensi alusta, että\ntällä kertaa oli tosi kysymyksessä: Aatamilla oikeata kiinnisaamisen\nintoa ja Eevalla todellista pakenemistahtoa, jota ei suinkaan voinut\nsanoa olleen kaikilla tytöillä. Mooseksesta tuntui päinvastoin, kuin\nmonet heistä antautuisivat tahallaan kiinni, niin että ei oikein\ntietänyt, tavoittiko hän heitä vai he häntä — seikka, joka hänen\nmuutenkin laimeaan intoonsa vaikutti erittäin tympäisevästä Mutta kun\nMooseksen hyökkäykset tällä kertaa, liiallisen kiihkon takia olivat\nharkitsemattomia ja askelet liian kuuluvia, onnistui tytön aina\nlivahtaa pakoon melkein läpi käsien, ja Aatami sai joka kerta kahmaista\nsyliinsä tyhjää ilmaa. — »Missä Eeva?» — »Täällä!» vaihtelivat\nkysymykset ja vastaukset tuhkatiheään. — »Polttaa, polttaa!» —\n»Polttaa, polttaa!» rähähti varoittavana milloin mistäkin piirin\nkohdasta, sokkojen ryntäillessä hehkuvin poskin tätä elävää, käsin\nsidottua raja-aitaa vasten.\n\nKamppailun käydessä yhä jännittävämmäksi jakautuivat leikkitoverit\nkahteen vastakkaiseen puolueeseen, poikien toivoessa voittoa Aatamille,\ntyttöjen Eevalle. Kun Mooseksen tuloksettomien hyökkäysten johdosta\npoika-puolueen kesken oli jo pääsemässä valtaan masentava epäilys\nsiitä, että tämä ei saisi tyttöä ollenkaan kiinni, kivahti piiristä\nvihdoin äkäisellä äänellä lausuttu sana:\n\n»Nuuski!»\n\nTämän huomautuksen kuultuaan tytöt tahtoivat, että Aatamin sieraimiin\npitäisi pistää tappuratukot, hän kun näkee nenällään, mutta poikien\nulvova vastalause tukahdutti moisen sääntöjenvastaisen ehdotuksen\nalkuunsa. Mooses muutti oitis menettelytapansa sellaiseksi, että se\nentisten kokemusten perusteella herätti yhtäällä iloista voiton toivoa,\ntoisaalla pelokasta levottomuutta. Saadessaan jälleen vastauksen\nkysymykseensä: »Missä Eeva?» hän alkoi nyt kissan askelin hiipiä\nääntä kohti, samalla nuuskien sieraimillaan ilmaa kuin saalista\nvainuava metsäkoira. Sen Eevakin näytti aavistavan. Kuulumattomasti\nkoskettivat hänenkin varpaansa pehmeää nurmikkoa, ja äärimmilleen hän\nherkisti kuuloansa, samalla kuin hän käsin koettelemalla pysyttelihe\npiirin lähellä, koettaen siten sekoittaa omaa erikoishajuansa joukon\nyhteishajuun. Aikansa näin kierreltyään ja kaarreltuaan sokot alkoivat\nvihdoin toistensa tietämättä kulkeutua vastakkain ja sivuuttivat\ntoisensa niin likeltä, että olkapäät miltei hipaisivat toisiaan, koko\npiirin painautuessa jännityksestä hiukan kyykkyyn ja pidättäessä\nhengitystään. Tuskin oli tyttöpuolue ehtinyt helpotuksesta hengähtää,\nkun Aatami yhtäkkiä pyörähti ympäri, niinkuin olisi nyt vasta saanut\nhajua etsimästään, ja kaappasi säikähdyksestä kirkaisevan Eevan\nsyliinsä. Tämä koetti kaikin voimin rimpuilla irti, mutta Mooses painoi\nhäntä niin kiinteästi rintaansa vasten, että näytti siltä, kuin hän\nei niin vaikeasti pyydystämästään saaliista aikoisi luopua ollenkaan.\nMutta kun hän tytön petollisesti rauhoittuessa hellitti hiukan\notettansa, riuhtaisihe tämä äkillisellä tempaisulla vapauteen. Nyt\nalkoi entistä kiivaampi ottelu, joka kuitenkin päättyi leikki-Aatamille\nmelkein yhtä surkeasti kuin alkuaikojen oikealle Aatamillekin. Kun\nhän kiihkeässä takaa-ajon innossaan teki erään kaikkein rajuimpia\nhyökkäyksiänsä, osui hän törmäämään piiriä vastaan niin voimakkaasti,\nettä se murtui, ja hän syöksyi samaa vauhtiansa keskelle läheistä, isoa\nnokkospensaikkoa. Siellä hän yhdessä kohti sätkytti paljaita sääriänsä,\nkun hätäännyksissään ei tietänyt, minne päin pitäisi mennä viholaisista\nvapautuakseen.\n\n»Polttaa, polttaa!» leukaili leikkiä matkien muuan irvihammas.\n\nMutta silloin eräs pitkä poika tarttui kiivaasti pilkkaajan niskaan\nja nakkasi hänet Mooseksen seuraksi samaan nokkospensaaseen. Tästä\nteostaan hän sai kaikilta muilta hyväksyvän, kiitollisuutta ilmaisevan\nsilmäyksen.\n\nMooseksen päästyä vihdoin pois piinapaikastaan hän lähti häpeäänsä\nja tuskiansa itkien, keppi kolmantena jalkana, yksinäisyyteen järven\nrantaan, pihaan jääneiden leikkitoverien katsoessa surumielisinä hänen\njälkeensä.\n\n»Vieläkö leikitään?» kysyi muuan joukosta, kun Mooses oli kadonnut\nrantatörmän taakse.\n\n»Ei, ei leikitä enää», kuului yhtaikaa useasta suusta kaikkien\nyksimielinen vastaus.\n\nLapset hajautuivat hiljaisina ja alakuloisina kukin taholleen. Mutta\nse viimeksi Eevana ollut tyttö itki kulkiessaan yksinäistä metsäpolkua\nmyöten kotiinsa päin.\n\n\n\n\nIV\n\n\nVuosien vieriessä oli Aletuisen naapurien ja muitten kyläläisten\nmielenkiinto Moosekseen ja hänen salaiseen syntyperäänsä vähitellen\nväljähtynyt. Mutta syksyllä, Marjaanan käynnin jälkeen, leimahti\nmielissä jo melkein sammunut uteliaisuus uuteen liekkiin. Sokea\npoika oli kadonnut jäljettömiin, häipynyt puusepän mökistä yhtä\nsalaperäisesti kuin kesäisiin maihin muuttanut pääskynen pesästään\nräystään alta, kenenkään huomaamatta, kenenkään osaamatta tarkalleen\nsanoa päivää ja hetkeä, milloin hän oli lähtenyt ja minne mennyt —\ntai paremminkin: viety. Sillä pojan poistumisen aikoina oli myös\nitse Aletuinen ollut kateissa useita päiviä. Jotakin yhteyttä mahtoi\nniinikään olla sen kesällisen, puusepän mökissä vierailleen vaimon\nja pojan katoamisen välillä. Arvailtiin sinne ja tänne. Ahdisteltiin\nAletuista ja Saaraa piinaavilla kyselyillä, mutta kun nämä vain\nlyhyesti ja yli olan huomauttivat, että eipä sen asian pitäisi\nsivullisia liikuttaa, suututtiin ja haukkua nalkutettiin takana päin,\nhyvinkin myrkyllisesti.\n\n»Miksi kidutetaan ihmisiä tietämättömyyden pimeydessä kuin käärmettä\npihdeissä, miksi ei sanota suoraan, minne sokea on viety. Ihan olisi\nvallesmannille sana saatettava. Ties, vaikka puuseppä olisi vasarallaan\nmoukaroinut pojan kuoliaaksi, pistänyt ruumiin säkkiin, raahannut\nsen selässään yön pimeydessä pois kotoaan ja upottanut Kuorejärven\nsyvyyteen.»\n\n»Niin, niin, kukapa tietää. Vaikka kunnian kirjoissahan nuo ovat\npuusepän väet näihin asti kulkeneet. Mutta ei tuntuisi oikein\nsopeutuvan tähän karjanhoitajajärkeen se, että joku, ellei hän ole\naivan pähkähullu, tuhoaisi parhaan lypsylehmänsä. Elähtäneempi väki\nmuistaa: ei sitä ennen Aletuisen nokan edessä näkynyt juuri muita\nherkkuja kuin kuorekuppi ja leipäkannikka, mutta siitä alkaen kun sokea\npoika ilmestyi, on puusepän pöydällä höyrynnyt riisiryynipuurot ja\nrusinasopat joka jumalan pyhä, usein arkinakin.»\n\n»Entäpä jos asiat nykyisin ovat keikahtaneet niin päin, että Aletuinen\nsen entisen emännän tapaan olisi pitänyt edullisempana teurastaa\nkultamunia munivan kanan, kaapatakseen kaiken kullan — pojan suuret\nperinnöt, näet — yhtaikaa.»\n\n»Niinkin voisi olla.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului vuosi vuoden jälkeen. Lapset kasvoivat aikuisiksi, aikuiset\nhuomaamattaan vanhenivat, ja tuolloin tällöin sai Aletuinen tehdä\nkätkyen jollekin maailmaan tulevalle ja ruumisarkun jollekin hautaan\nlähtevälle.\n\nMutta sokeaa Moosesta tuskin enää muistettiinkaan.\n\nHirvaskylän elämän näin mataessa eteenpäin vanhaa tuttua latuansa\najoi eräänä hiljaisuuttaan torkkuvana keväisenä sunnuntaipäivänä\nkylän läpi näköjään nuori herrasmies, joka kärryjen kuoppaisella\nkylätiellä kallistellessa ja laiskan kyytipojanloikareen sinne\ntänne retkahdellessa istui koukkupäiseen sauvaansa käsillään tukien\njäykkänä ja suorana kuin tikku, suurilla, pyöreillä, pikimustilla\nsilmälaseillaan naama totisena katsoen suoraan eteensä kuin pöllö\nhongan oksalla, kertaakaan sivulleen vilkaisematta, kertaakaan\nnostamatta valkoista olkihattuaan vastaukseksi harvojen vastaantulijain\nnöyriin tervehdyksiin.\n\n»Olisiko, ryöttä, ollut niin koppava, ettei ollut näkevinäänkään,\ntai lieneekö uppoutunut niin syviin mietteisiin, ettei huomannut»,\narvelivat vastaantulijat ja pysähtyivät närkästyneinä katsomaan tuon\nylpeältä näyttävän matkustajan jälkeen.\n\n»Niitä on tönöjä tässä tien poskessa useitakin. Ehkä se on tämä, johon\nherra aikoo», sanoi kyytipoika vihdoin ja seisautti hevosensa erään\nmökin eteen.\n\n»Kuka...? Sus siunatkoon!» kuului tuvan avonaisesta ovesta käsien\nläiskähdyksen säestämä huudahdus ja sen jälkeen kiireistä, ikäänkuin\nhätääntynyttä liikehtimistä.\n\n»Tuo kiljaisu lähti Jahnukaisen akan kurkusta. Aja eteenpäin ja muista:\nsuuri yksinäinen koivu pihan perällä», neuvoi kyydittävä.\n\n»Tässä», sanoi ajaja hetken päästä ja pysähdytti hevosen Aletuisen\npihaveräjälle.\n\nOudon herrasmiehen äkkiarvaamatta ilmestyminen herätti puusepän\npirtissä melkein yhtä suurta hämmästystä kuin Jahnukaisenkin tuvassa.\nSukaistuaan takin ylleen Aletuinen meni vierasta vastaan, kouraisi\nhatun päästänsä, kumarteli ja kohotti kätensä tervehtiäkseen, mutta\nkun tämä ei näyttänyt häntä huomaavan, rykäisi puuseppä ilmaistakseen\nläsnäolonsa.\n\n»Onko se Aletuinen? Hyvää päivää. Terveisiä Helsingistä», sanoi vieras\nja puristi pitkään ja lämpimästi vanhuksen kättä.\n\n»Ki-kiitos... Tuota... vai Helsingistä herra ... En taida tuntoakaan.»\n\nVieras naurahti.\n\n»Vai ei setä minua enää tunne. Siitähän onkin kulunut aikaa jo\nkolmetoista vuotta, kun viimeksi on yksissä oltu.»\n\nPuuseppä kyhni niskaansa.\n\n»Ei maar, mutta... ei suinkaan se liene — ei mitenkään...»\n\n»Mooses, vai...?»\n\n»Ei suinkaan hän mahtane se olla?»\n\n»Sama mies. Mutta entäs — vieläkö täti elää?»\n\n»Jumalan kiitos — tässähän minä», sanoi Saara ja niiata töksäytti\njäykillä jaloillaan. »Terve tulemasta, terve tulemasta. Vai hän...\nHer... Mooses käy sisään, käy sisään.»\n\nAletuinen hiukan punastui ja ikäänkuin vieläkin olisi epäillyt\nkuulemansa todenperäisyyttä painoi hatun verkkaan päähänsä.\n\nKun matkatavarat oli kannettu sisään, istui Mooses väsyneenä\nkeinutuoliin puusepän kamaripöksässä, otti kellon taskustaan, laski\nsormensa sen lasille ja hetkisen tarkattuaan kuin lääkäri sairaan\nvaltimon sykintää sanoi: »Jaha, jopa se onkin kello kymmentä vailla\nkaksitoista.»\n\nAletuinen ja Saara vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, mutta eivät\npuhuneet mitään. Tuommoisesta ihmeestä oli kyllä kuultu, mutta ei oltu\nennen nähty eikä jaksettu sitä todeksi uskoa.\n\n»Ei ole tässä ehditty vielä kuulumistakaan kysellä. Koulun penkilläkö\nhän on Mooses istunut kokonaista kolmetoista vuotta?» alkoi Saara.\n\n»Niin, koulua olen käynyt, ensin kymmenen vuotta varsinaista koulua ja\nsitten kolme vuotta työkoulua.»\n\n»On siinä housujen takamuksia kysytty. Mutta aina siitä asti kun Mooses\nsinne kouluunsa lähti, on minun mieltäni ehtimiseen kaivellut kysymys,\nettä millä kumman tavalla heitä opetettaneen ja mitä opetettaneen\nniille, joilta puuttuu silmien valo», jatkoi Saara.\n\n»Mitäkö opetetaan? Lukemista, laskentoa, kirjoitusta, monta muuta»,\nsanoi Mooses.\n\n»Lukemista? Ettäkö ihan sisästä, kirjasta, eikä vain korvakuulolta ja\nulkomuistin varassa?»\n\n»Ihan sisästä, kirjan lehdiltä luetaan.»\n\n»En oikein ymmärrä: eihän sitä tämä näkeväkään, kun painaa silmänsä\nkiinni, osaa lukea...»\n\n»Kiinni! Sitä ei moni meikäläinen osaa lukea, vaikka pitää silmänsä\naukikin», huomautti Aletuinen.\n\nSaara heitti paheksuvan silmäyksen mieheensä, jonka lausunnossa hän\nvainusi verhotun viittauksen omaan, varsin kangertavaan lukutaitoonsa.\n\n»... osaa lukea muuta kuin sen, mitäpähän vähän virren värsyä, raamatun\nlausetta ja katkismuksen kappaletta on vähän muistiin rippeeksi jäänyt.»\n\nVastaamatta mitään Mooses avasi erään matka-arkkunsa, pinosi\nkäsivarrelleen kannannaisen sylyyksen muutamia kirjojen näköisiä ja\nkantoi ne selkä kenossa kamarin pöydälle:\n\n»Kas tässä.»\n\n»Mitäs ne ovat nuo?» kysyi Saara, jossa samoin kuin miehessäänkin noin\ntavattoman isojen teosten näkeminen herätti hiukan ahdistavan tunteen,\nvähän samanlaisen kuin lukuisten alkaessa suntion kannettua raskaat\nkirkonkirjat kinkerituvan pöydälle.\n\n»Kirjoja», vastasi Mooses lyhyesti.\n\n»Onko hän, herra, lukenut läpi kaikki nuo?» kysyi Aletuinen\nkunnioitusta ja arvonantoa värähtävällä äänellä.\n\n»Ei mitään herraa. Enemmän, paljon enemmänkin olen lukenut, setä.»\n\n»Jo pitää olla oppinut sen, joka on tuommoisen paperinpaljouden\naivoonsa ahtanut. Ei uskoisi yhden ihmisen pääkoppaan mokoman viisauden\nmäärän mahtuvankaan», arveli Saara.\n\n»Pitää maar siinä nupissa olla muutakin kuin täitä», lisäsi Aletuinen.\n\nPyhällä kunnioituksella lähenivät aviopuolisot kirjoja. Mutta kun Saara\narkaillen ja hiukan vapisevin käsin uskalsi avata pienimmän niistä, hän\nmelkein hätkähti säikähdyksestä, ikäänkuin hän aarrelippaan avattuaan\nolisi löytänyt vain tyhjän sisuksen.\n\n»Taisi Mooses sittenkin pitää meitä yksinkertaisia maanmoukkia\nnarrinaan. Eihän täällä näy yhtä ainoata puustainta, ei muuta kuin\npelkkiä valkoisia lehtiä, jotka ovat paksuja ja jäykkiä kuin härän\nvuota», sanoi Saara.\n\n»Silmätkäähän vähän tarkemmin», kehoitti Mooses.\n\n»Niin, katsotaanpas pilanpäiten, ripustetaanpas mekin, Henteri,\nsilmälasit nokalle ja tutkitaan tarkemmin... On, on maar siinä jotakin,\nniinkuin valkoista risukkoa valkoisella pohjalla. Mikä mahtanee olla\ntämä kirja — vai liekö tuolla tuommoisella nimeä ollenkaan?»\n\n»Katekismus.»\n\n»Kate...!»\n\n»Lyhyt katekismus», lisäsi Mooses.\n\n»Lyhyt — tuo, joka on kookas kuin raamattu. Entäs nämä muut, jotka ovat\nisoja kuin kirkon kirjat?»\n\n»Ne ovat virsikirja, Johanneksen evankeliumi ja Paavalin epistola\nRoomalaisten tykö.»\n\nTämän nimiluettelon kuultuaan vanhuksista tuntui, niinkuin heidän\näsken kuvittelemansa, noihin kirjoihin kätketyn viisauden leiviskäisen\npaino olisi pudonnut heidän sydämeltään. Olo tuntui taas keveältä ja\nkodikkaalta, kuten ainakin vanhojen tuttavien parissa, ja Mooseskin\nikäänkuin läheisemmältä.\n\n»Mooses lukisi, olisi tuo soma nähdä meidän vanhojen tuokin, ennenkuin\nkuollaan, lukisi vähän niinkuin näkeeksi jotakin, vaikkapa siitä\nPaavalin epistolasta», pyysi Saara.\n\nKohtaa erikoisesti valikoimatta Mooses avasi pyydetyn kirjan, kuljetti\nmolempien käsiensä sormia lehdillä ja lausui samalla ääneen:\n\n»Mitästä me siis sanomme meidän isämme Abrahamin lihan puolesta\nlöynneen? Sillä jos Abraham on töiden kautta vanhurskaaksi tullut, niin\nhänellä on kerskaamista, vaan ei Jumalan edessä. Mutta mitä Raamattu\nsanoo: Abraham uskoi Jumalaan ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi...»\n\nLukemisen päätyttyä oli kamarissa hetkisen hiljaisuus. Saara vain\npyyhiskeli huivinsa kulmalla kyyneliä silmistään.\n\n»Ihan tämä tuntuu luonnolle mahdottomalta, vaikka kyllä kai se nyt\nuskoa pitää, kun tuon on omin silmin nähnyt. Kun katsoin noita\npuustaimettomia lehtiä ja vain kuulin Mooseksen äänen, niin oikein löi\nihoni vilunsiiraan. Tuntui näet — ja eikö sinustakin, Henteri — kuin\nitse pyhä Paavali olisi haastanut haudastaan valkoisen hangen alta.»\n\n»Tai itse isäjumala suoraan lumisesta taivaasta», lisäsi Aletuinen.\n\n»No niin — miks'ei niinkin. Käsilläänkö hän Mooses tosiaankin lukee?\nOnko hänellä silmät sormien päissä?»\n\n»Hm. Voisin minä lukea varpaillanikin, tai vaikkapa hätätilassa\nnenälläni.»\n\n»Vueh!... vai vaikkapa nenällä. Kummalliseltahan tuo tuntuu sekin\nmykkien sormillaan puhuminen, mutta kyllä tämä on vielä ihmeellisempää.»\n\n»Mitä hänellä on tässä mustassa sankaniekkalaatikossa, joka tuntuu\nkevyeltä ja muistuttaa vähän pienen lapsen ruumisarkkua?» kysyi\nAletuinen, haluten kääntää keskustelun arkisempiin asioihin.\n\n»Viulu siinä vain on», sanoi Mooses.\n\nVanhukset vilkaisivat taas toisiinsa ja hymähtivät, ikäänkuin tuon\niloisen nimen kuuleminen olisi herättänyt jonkun kaukaisen muiston\nheidän nuoruutensa ajoilta, kenties hääillastaan.\n\n»Osaako hän soittaa viulua myös? Onko hän käynyt koulua silläkin\nalalla?» kysyi Aletuinen.\n\n»Kyllä», sanoi Mooses, haukotteli ja kallistihe keinutuolin selustaa\nvasten.\n\nVanhukset käsittivät sen merkiksi, että Mooses haluaisi nyt hetkisen\nolla yksin, levähtääkseen pitkän matkan vaivoista. He hiipivät\nvarpaisillaan ulos, Saara tuliaiskahvin keittoon ja päivällispuuhiin,\nAletuinen paitahihasillaan loikoilemaan aurinkoiselle pihanurmikolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Jahnukaisen akka, jonka täytyi urkkia tietoonsa kaikki kylän asiat,\npäivällispataansa hämmentäessään ja alituiseen maantielle kurkkiessaan\nhuomasi äskeisen kyytipojan palaavan yksin takaisin, pisti hän hierimen\nmiehensä käteen ja läksi niistä jalkainsa teistä kuulustelemaan,\nminne matkustaja oli jäänyt, mitä se oli miehiään ja mitä tekemistä\nhänellä mahtoi olla täällä Hirvaskylässä. Saatuaan Aletuisen Saaralta\nhaluamansa tiedot ja vielä vähän enemmänkin hän juoksi asunnosta\nasuntoon kuuluttamaan suurta uutistansa.\n\n»Ette taida tietääkään...?»\n\n»Mitä tietää?»\n\n»Että Mooses on palannut.»\n\n»Mikä Mooses?»\n\n»Sokea Mooses. Hän, jota me hullut Jurvaset olemme pitäneet melkein\nvainajana, on taas ilmestynyt Aletuisen mökkiin kuin kuolleista\nnousseena.»\n\n»Valehtele!»\n\nJahnukaisen akka sipaisi suutahtaneena kämmensyrjällä jäntereistä\nkurkkuansa kuin puukolla:\n\n»Tuosta poikki!»\n\n»No ei sitten. Milloin se on tullut?»\n\n»Nyt juuri, siunaaman aika sitten.»\n\n»Missä se on ollut?»\n\n»Helsingissä. Opissa. Se on käynyt koulua kolmetoista vuotta, kuulkaa:\nkol-me-tois-ta vuotta. Mutta sittenpä se on tullutkin niin oppineeksi,\nettä tietää ajan kulun minuutilleen koettamalla vain kädellään kellon\nlasia. Se osaa lukea varpaillaan ja nenällään semmoisia kirjoja, joista\ntämä näkevä ei näe muuta kuin pelkkää tyhjää — kertoja pyyhkäisi\nkämmeniään kuvaavasti vastakkain — ei tämän enempää. Ja herra se on\noikein: mustat silmälasit, valkoinen hattu, hopeahelainen keppi.»\n\n»Jo toki sen pitää olla isokin herra, joka on käynyt koulua kolmetoista\nvuotta.»\n\nJahnukaisen akan kulku kylässä oli vaikutuksiltaan samanlaista kuin\nkasken sytyttäjän, joka tuikkaa tulen sinne tänne, kunnes se kerta\nalkuun päästyään leviää omalla voimallaan oksasta oksaan ja leimauttaa\npian koko kasken ilmiliekkiin. Iltapäivään mennessä oli Mooseksen paluu\njo melkein kaikkien kyläläisten tiedossa ja ainoana puheen aiheena.\nNiin merkillinen mies oli omin silmin nähtävä — tiesi, milloin hän taas\nkatoaa. Kuin salaisesta sopimuksesta alkoi ihmisiä kokoutua Aletuisen\nmökille. Niitä istuksi pihanurmikolla, nojaili aitoihin ja salavihkaa\nvilkuili kamarin akkunaan, jonka takana Mooseksen tiedettiin olevan.\nPuhuttiin hiljaisella äänellä ja kartettiin koskettelemasta sitä asiaa,\njonka takia oli liikkeelle lähdetty, ikäänkuin hieman hävettäisiin\nnäyttämästä lapsekasta uteliaisuuttaan toisillensa. Oltiinpa vain\nmenossa kyläilemään sinne ja sinne, palaamassa sieltä ja sieltä,\nmutta kun tästä ohi kulkiessa satuttiin kuulemaan, että se Mooseskin\non sieltä Helsingistä palannut, niin... Ja vähän asian nimellistä\nitselleen puusepällekin: poika siinä puuhaillut akan ottohommissa,\nniin olisi teetettävä sille laveampi sänky ja pyydettävä Aletuisen\nveistämään yksin häpein kätkyen keikkapuut kuivamaan.\n\nSaaran huomautettua Moosekselle pihamaalle kokoutuneesta väestä meni\ntämä ulos, nosti kohteliaan sirosti hattuaan ja pyysi, että tultaisiin\nhäntä kädestä pitäen tervehtimään. Kului melkoinen aika, ennenkuin hän\ntunsi ojennettuun käteensä tarttuvan luisevan kouran, jonka karhumainen\npuserrus muistutti hänelle elävästi, että hän oli nyt kaukana\nHelsingistä. Seurasi useita yhtä miehekkäitä tervehdyksiä, mutta niiden\nloputtua alkoi niin pitkä väliaika, että Mooses, näköjään pettyneenä,\nluuli jo kaikkien häntä tervehtineen, kunnes vihdoin kuuli jonkun\nmiesäänen komentavan:\n\n»Mitäs siinä kursailette ja ujostelette, menkää nyt vaan — kun mielenne\nkuitenkin tekee.»\n\nHetkistä myöhemmin läiskähti kuuluvasti kuin korvapuusti Mooseksen\nkäteen karhea, mutta edellisiä hiukan pienempi kämmen, luja likistys\nmolemmin käsin, Jahnukaisen akan vanhahko, honottava ääni jossakin\nMooseksen pään yläpuolella:\n\n»No Herran terveeks, Herran terveeks — pitkästä aikaa.»\n\nVähitellen kädet tuntuivat käyvän yhä pienemmiksi ja pehmeämmiksi,\nniiden otteet aremmiksi ja ujommiksi, mutta Mooseksen sitä lujemmiksi.\nMuuan pieni käsi tuntui vapisevan, niin hiljaa, että kenenkään muun\nkuin sokean herkät hermot eivät olisi kyenneet sitä tuntemaan.\n\n»Kuka se on?» kysyi Mooses.\n\n»Hilja vaan», kuului kuiskaava vastaus.\n\n»Kuka Hilja? Mistä?»\n\n»Hilja Lehtimäki — Lehtimäen torpasta.»\n\nTämän nimen kuultuaan Mooses tunsi omankin kätensä hiukan vavahtavan.\nHellittämättä tytön kättä omastaan hän kysyi:\n\n»Muistaako Hilja vielä niitä aikoja, kun me yhdessä leikittiin?»\n\nViipyvä vastaus oli tuskin kuuluva:\n\n»Eiköhän.»\n\nOlisi ollut vielä monta esittäytymään pyrkivää neitosta, mutta Mooses\nnäytti unhottaneen kaikki muut. Pahastuneina ja ikäänkuin julkisesti\nhäväistyinä nämä tervehtimättä jääneet Mooseksen entiset lapsuustoverit\nvetäytyivät kuin voitettuina syrjään keventämään loukattua mieltänsä.\n\n»Sitä vartenko Mooses tämän pitkän kättelyn toimeenpanikin, että\nlöytäisi joukosta vain sen yhden ainoan.»\n\n»Niin kai. Näittehän, ettei sillä ollut kenellekään muulle kuin\nHiljalle edes puolta sanaa lausuttavana. Mitähän salaista lienevät\nkeskenään kuiskutelleet.»\n\n»Arvaahan sen! Ettekö huomanneet, kuinka Hiljan kasvot leimahtivat\npunaisiksi ja katse painui kenkien kärkiin.»\n\n»Ehkä he haluavat olla sokkosilla kerran vielä.»\n\n»Leikkiä 'Aatamia ja Eevaa', niinkuin ennen lapsina.»\n\n»Silloin Mooses poltti vain jalkansa nokkosiin, mutta sanokaa minun\nsanoneen: tässä leikissä se polttaa vielä sydämensäkin.»\n\n»Ja Hilja myös.»\n\n»Hilja myös.»\n\nVieraitten pyynnöstä Mooses näytti heille kirjojansa ja luki\nnäytteeksi, jonka kestäessä ja kotvan aikaa sen päätyttyäkin väen\njoukossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, pidätetyn kummastuksen\nlauetessa vihdoin hillityksi, pihan laajuiseksi ihmettelyn sorinaksi.\n\n»Ei uskoisi — ei uskoisi... Jo pitää olla ikuinen ihme...»\n\nKun kuultiin, että Mooses osaa soittaa viulua, pyydettiin hänen sitäkin\ntaitoansa näyttämään. Aluksi hän soitti vakavia isänmaallisia lauluja,\nsitten lemmenlauluja, joita kaikkia kuunneltiin yhtä hartaina, moni\nkyyneltyvin silmin. Olihan kyllä ennenkin viuluniekkoja kuultu, olipa\nsellaisia omassa kylässäkin, mutta halkojen sahaamista oli heidän\nvingutuksensa tähän verraten. Siinä oli tässä opinkäyneen soittimessa\nsellainen selittämätön, vapiseva sivusointu, jota ei ollut oman kylän\nsoitossa, ja joka iloisenkin sävelen kielillä laulaessa ikäänkuin\nitki siinä vierellä. Se oli tämä surunvoittoinen valitus, joka sielun\nsalaisissa kielissä herätti herkimmän vastakaiun ja nosti kyynelet\nsilmiin.\n\nIllemmalla uskallettiin nuorten taholta ehdottaa, että kun Mooses nyt\non palannut, niin sopisiko ehkä hänen kunniakseen panna pystyyn pienet\ntulijaistanssit. Olisi tuo somaa kerran eläessään pyörähtää semmoisen\nmestarin soiton mukaan. Ei Mooseksella enempää kuin Aletuisella ja\nSaarallakaan ollut mitään sitä pyyntöä vastaan.\n\nSokea istui tuvan portaalla, kuten ennen poikasena, ja soitti polkkaa,\nja samat jalat, jotka kolmetoista vuotta sitten olivat tässä leskistä\njuosseet, jytisivät nyt pihamaalla tanssin tahdissa. Mutta toiset\nolivat hameet, joiden helmukset ohimennen pyörähtäessään humauttivat\nlämmintä ilmaa hänen kasvoillensa. Ja samoin kuin silloin tuntui\nMooseksesta nytkin, kuin se töminä kuuluisi ajoittain hyvin kaukaa,\njostakin toisesta maailmasta, kuin oli se, jossa hän eli.\n\nVasta yömyöhällä lähdettiin kotiin. Mutta moni neitonen kääntelehti\nlemmen tuskissa unettomalla vuoteellaan aamuun asti, korvissa yhä\nyöllisen soiton sävel ja silmissä sokean soittajan hienostunut kuva.\nLehtimäen tyttären aitassa taidettiin itkeäkin, tietämättä oikein,\nolivatko ne kyynelet ilon vai surun.\n\n\n\n\nV\n\n\nHuomenissa, Mooseksen paluun jälkeisenä päivänä, Saara lämmitti saunan.\nSillä hänen mielestään jokaisen, ken oli ollut kotoaan poissa pitemmän\najan, täytyi ikäänkuin uudestaan syntyä, eikä sellainen ruumiin ja\nsielun vieraista vaikutteista puhdistuminen voinut tapahtua missään\nmuualla niin hyvin kuin saunan lauteilla, sisäänlämpiävän, nokisen\nsaunan hautovassa höyryssä.\n\n»En ole tullut kysäisseeksi, onko heillä siellä kaupungeissa saunansa\nniinkuin täällä maallakin, ja kylpenevätkö heitin, vai millä tavoin\nhikiänsä puhdistellevat — jos nuo, joutilaat, hikoillevat ollenkaan?»\nkysyi Saara, joka löylyn lyöjänä seisoi kippo kädessä kiukaan edessä,\nMooseksen ja Aletuisen lauteilla kylpiessä.\n\n»Kyllä, onhan siellä saunoja myös. Mutta ei ole löyly niissä niin\nsuloisen hautovata eikä kylpeminen muutenkaan tunnu niin kotoisen\nrattoisalta kuin tällaisessa oikeassa maalaissaunassa», sanoi Mooses.\n\n»Kunhan tässä kesä kerkiää pitemmälle ja koivuun kasvaa isompi lehti,\nettä saan taittaa käsiinne uudet vastat, niin kas sitten se kylpy\nvasta oikein kylvylle tuoksahtaa», sanoi Saara hyvillään siitä, että\ntäällä maallakin oli sentään jotain yhtä hyvää ellei parempaakin kuin\nkaupungissa.\n\nAletuinen ja Saara eivät olleet pitäneet sopivana Moosekselta heti\nhänen tulennaltaan kysellä, minne tämä nyt opintonsa päätettyään\naikoi vakiutua asumaan ja mitä töitä aikoi toimitella. He toivoivat\nhänen itsensä ottavan sen asian puheeksi, niinkuin nyt tänä iltana\ntapahtuikin.\n\nHeidän kolmisin istuessaan kylvyn jälkeen viillytteleimässä vihreällä\nnurmikolla saunan edustalla, alkoi Mooses kertoa:\n\n»Koko kouluaikani asuin saman, yksinäisen leskivaimon luona, jonne setä\nminut aikoinaan vei. Vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi tultuani kyselin\nusein emännältäni, kuka minun koulunkäyntini oikein kustantaa, valtioko\nvai kunta. Mutta rouva taputteli vain ystävällisesti olkapäälleni,\nhymähteli ja kiertäin kaartain vastaili, ettei minun sen asian takia\ntarvitse ollenkaan mieltäni murheuttaa: on olemassa rikkaita, hyviä\nihmisiä, jotka ovat ottaneet minut siipiensä suojaan, vaikka eivät sitä\nhyvää työtänsä tahdokaan maailmalle torvella toitottaa.»\n\nMooses oli hetkisen vaiti miettivän näköisenä. Sitten hän aivan\nodottamatta heitti vanhuksille kysymyksen, jonka esiintuomisen he\nolisivat suoneet jäävän ainaisesti tekemättä tai ainakin siirtyvän niin\nkauaksi, että olisivat ehtineet vastauksesta keskenään neuvotella:\n\n»Ehkä _te_ tiedätte, kuka se minun tuntematon hyväntekijäni on?»\n\nSaara hädissään painoi sormen huulilleen ja pudisti miehelleen\nvaroittavasti päätänsä. Tämä nyökäytti ymmärtämyksen merkiksi.\n\n»Tuota... sitä on vähän vaikea tietää», alkoi Aletuinen. »Sillä se\navunantaja ei itse lähetä rahoja, vaan on Mooseksen nimiin tallettanut\nsumman pankkiin, josta määrätyn suuruisen erän lähettäminen uusiutuu\njoka kuukauden ensimmäisenä päivänä yhtä säännöllisesti kuin auringon\nnousu.»\n\n»Sen minä kyllä tiedän», sanoi Mooses ja teki kädellään kiivaan,\ntyytymättömyyttä ilmaisevan liikkeen.\n\n»Mutta kukas — —?»\n\nHänen vuoroin punastuvat, vuoroin kalpenevat kasvonsa alkoivat elehtiä\nja nytkähdellä hermostuneesti. Vihdoin hänen suustansa syöksähti\nvastausta vaativana:\n\n»Kukas minun _äitini_ on?»\n\nSitä kysymystä odottaessaan Saara oli pelosta ihan vapissut. Mutta kun\nvanhukset eivät tahtoneet kasvatilleen teeskennellä tietämättömyyttä\neivätkä näin yhtäkkiä voineet myöskään totuutta ilmaista, ei heillä\nollut muuta keinoa kuin vaieta.\n\n»Ja _isäni_...?» lisäsi Mooses.\n\n»Jumala sen tietää», huokasi Saara totuuden mukaisesti.\n\nKuin äkillisen raivon puuskassa Mooses karkasi molemmin käsin tukkaansa\nja sähisi:\n\n»Jumala! Enkö _minä_ sitten saa koskaan tietää vanhempiani?»\n\nHän kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti:\n\n»Pitääkö minulle kaikki olla yötä?»\n\nVanhukset vaikenivat liikutettuina, odottaessaan Mooseksen tyyntymistä.\nKauan ei viipynytkään, kun hän oli taas rauhallisempi, ja ilmeisesti\nhäpeillään tunteittensa tahdottomasta purkautumisesta kiiruhti\njatkamaan asiaansa:\n\n»Jo varemmin keväällä oli rouva saanut jostakin kirjeen, jossa häntä\npyydettiin järjestämään asiat niin, että kun nyt olin tarpeeksi\noppinut, minä palaisin jälleen lapsuuteni kotiin asumaan. Kiitollisena\ntuntemattoman ystäväni tähänastisesta avustuksesta minä olen kuitenkin\npäättänyt, nyt mieheksi tultuani, yrittää lentää omin siivin ja\nkieltäytyä vastaanottamasta kirjeessä luvattua, jatkuvaa avustusta.\nKoulussa oppimani kotiteollisuuden avulla luulen itsekin voivani\nhenkeni elättää. Kunhan ehtivät sieltä Helsingistä lähettää lupaamansa\nkoripajut, teen niistä kesän pitkään erilaisia sen alan tuotteita,\njoita talven tultua kiertelen pitäjillä ja kaupungeissa myymässä.\nHevonen olisi kuitenkin sitä varten ostettava- ja saatava joku\npoikanen oppaaksi. Ehkäpä siinä sivussa voisin ansaita jonkin markan\nviulunsoitollakin ja seinäkellojen korjaamisella, jonka taidon myös\nolen koulussa oppinut. Niin, sillä tavoin ne muut ovat minun puolestani\npuuhailleet. Mutta mitäs te, setä ja täti, tästä minun asuntoasiastani\nsanotte? Sitä ei ole taidettu teiltä tiedustaa ollenkaan?»\n\n»Sitä on toki turha ottaa huulilleenkaan. Avosylin otamme Mooseksen\nvastaan — onhan hän meille melkein kuin oma poika», sanoi Aletuinen.\n\n»Enemmän, Henteri, vielä enemmän kuin oma», lisäsi Saara ja osoitti\näänettömästi miehelleen sokean silmiä. »Oli niin haikea ollakseni\nsilloin Mooseksen mentyä, että se ikäväni pyrki toisinaan ihan itkuksi\npihahtamaan.»\n\n»Siihen lisäksi se, että kun me kaksi ammattimme perusteella nyt olemme\ntulleet ikäänkuin virkaveljiksi keskenämme, niin onhan meidän molempain\nrattoisampi työskennellä yhdessä saman katon alla kuin kummankin\nerikseen. Huononpuoleisethan tässä tosin vähän on oltavat, parempain\nihmisten, mutta jos Mooses tyytyisi tuohon kamaripöksään, niin voisi\nsiitä ehkä korjailemalla ja sanomalehtiä seiniin liisteröimällä saada\nvielä jotenkuten mukiinmenevän», ehdotti Aletuinen.\n\n»Näin kesän aikana olisi aitassa raittiimpi ja viileämpi maata. Sinne\nminä jo Mooseksen vuoteen laitoinkin», sanoi Saara.\n\n»Pahinta taitaa sittenkin olla se, miten Mooses muuten ruvennee täällä\nsydänmaan hiljaisuudessa viihtymään, kun on niin pitkän ajan imenyt\nveriinsä pääkaupungin melua. Minä, vaikka olin siellä vain käymättä,\nen ole sitä Paapelin pesää saanut kokonaan haihtumaan mielestäni\nvieläkään», sanoi puuseppä kuin suuttuneena.\n\nMooseksen maatessa yksin aitassa oli ympäröivä hiljaisuus äkikseltään\nniin outoa, että hän ei tahtonut saada unta silmiinsä ollenkaan.\nIltayöstä kuului jostakin yksinäinen lehmän ammahdus kuin pasuunan\npuhallus, kalahti kello, kulkeutui korviin aitan seinien himmentämänä\nkäen kukuntaa kuin maan alta ja pikku lintujen vaimenevaa viserrystä\nisosta pihakoivusta, kunnes nekin äänet myöhemmin yöllä vaikenivat.\n\nTässä hiljaisuudessa johtui kuin itsestään Mooseksen mieleen lähinnä\neiliset tapahtumat: hänen tänne paluunsa, kyläläisten tervehdyskäynti\nhänen luonansa, yöllinen soittonsa, tuliaistanssi. Mutta kaikkein\nsuloisimpana muistona jäi Lehtimäen Hiljan pieni pehmeä käsi värisemään\nhänen käteensä — eikä ainoastaan käteensä — hänen vihdoin uneen\nrauetessaan, yökehrääjän rukin tasaisesti hyrrätessä läheiseltä\nniityltä.\n\nAletuisen lausuma pelko Mooseksen viihtymisestä osoittautui paikkansa\npitäväksi. Aluksi paikkakunnan muutoksen uutuus, keskustelut vanhusten\nkera ja huoleton joutilaisuus tuntuivat Mooseksesta hyvinkin\nviehättäviltä. Mutta kun tuossa pienessä perheessä elettiin ei\nainoastaan ikään, vaan koko hengen sisältöön nähden niin erilaisissa\nmaailmoissa kuin hän, olivat yhteiset keskusteluaiheet pian lopussa.\nKun lisäksi päivästä päivään jatkuvaa hiljaisuutta häiritsi vain\nAletuisen veistokirveen säännölliset kopsahtelut tai höylän sihahtava\nääni ja joskus Saaran vanhuuttaan vapiseva virren veisuu, alkoi Mooses\ntuntea yhtä voimakasta kaipuuta täältä pois kuin kymmenvuotiaana tänne\ntakaisin. Vaikka hän ei kaihoansa vanhuksille valittanutkaan, olivat\nnämä kuitenkin huomaavinaan hänen jotakin, sen tapaista kärsivän, kun\nMooses haikeimpina hetkinään otti viulunsa kamarin seinältä ja soitti\n— soitti vähin niin kauan, että siitä ei ollut loppua tullakaan. Mutta\nvasta sitten kun Saara varmempaa todistuskappaletta etsiessään eräänä\nlauantai-iltana, Mooseksen muutettua kylvyn jälkeen puhtaat yllensä,\nlöysi hänen käytetyn paitansa kauluksen kureesta jotakin, vakuutti hän\nmiehelleen löytöänsä näyttäessään:\n\n»Ikävä sillä pojalla on.»\n\n»Jollei tuo ole tartuntatäi», epäili Aletuinen.\n\n»Tai jollei se ennusta jotakin onnettomuutta», lisäsi Saara.\n\nTöllin yksinäisyyden painaessa raskainna Mooseksen mieltä hän koetti\npelastautua siitä pakenemalla vielä suurempaan yksinäisyyteen.\nHän istuskeli vähin päiväkaudet järven rannalla, ja kun tärkein\nulkomaailmaan johtava tiedonportti oli ikuisesti suljettu eikä\nkorvienkaan kautta ohut sen vaativampia sisään pyrkijöitä kuin käen\nkukunta, pikku lintujen laulu ja laineiden hiljainen lipatus laituria\nvasten, saattoi hän uppoutua muistoihinsa häiritsemättömämmin kuin\nnäkevä. Mooseksen muistot tulivat hänen sieluunsa sokeina, muotoa\nvailla olevina elämyksinä, eivätkä ne kaikki olleet yksinomaan iloista\nlaatua. Mutta oli joukossa semmoisiakin, surullisen lystillisiä, jotka\nvielä vuosien kuluttua pyrkivät vetämään huulia hymyyn.\n\nKerrankin muuan poika oli vastannut opettajalle, joka liiallisen\nankaruutensa tähden oli oppilaiden epäsuosiossa, niin näsäviisaasti,\nettä koko luokka remahti raikuvaan nauruun. Opettaja oli suuttuneena\nmäärännyt naurun aiheuttajalle jälki-istuntoa, mutta kaikki muut\npojat olivat toverinsa puolesta tehneet käsin ja jaloin jyrisevän\nvastalauseen. Siitä opettaja oli kimmastunut yhä enemmän ja\njalkaa polkaisten uhannut salvata koko luokan lukkojen taakse\njälki-istuntoon. Silloin pojat olivat kaapanneet keppinsä kupeeltaan,\nnousseet seisoalleen ja aseet koholla alkaneet mennä opettajan\npöytää kohti, mutta melua hyväkseen käyttäen uhattu oli onnistunut\nkenenkään kuulematta pujahtamaan ovesta ulos. Näkymätöntä vihollista\ntapaillessaan tarkoitti joku iskeä kepillään siihen kohtaan, missä\narveli opettajan istuvan, mutta onnettomuudekseen osuikin kopsauttamaan\ntoveriansa päähän, samoin toinen, kolmas. Mutta kun lyödyt antoivat\nsamalla mitalla takaisin, oli pian kaikkien sota kaikkia vastaan. Se\noli sokeaa ympärihuitomista, huutamista, valitusta, siunailemista,\nkiroilemistakin. Kun opettajista yksi ja toinen yritti mennä\nkiihtynyttä laumaa hillitsemään, sulkivat he nopeasti oven, ikäänkuin\nolisivat pistäneet päänsä ampiaispesään: sojottavia aseita oli heti\nsuunnattuina opettajaa kohti. Kylmänä vetenä niskaan vaikutti vasta\njohtajan uhkaus mennä noutamaan konstaapeli kadulta kapinaa kukistamaan\nja viemään pojat poliisiputkaan. Rauhan palattua havaittiin joukossa\nsinikuhmuisia otsia ja verta vuotavia neniä, mutta kuitenkin ainoastaan\nyhden kapinoitsijoista oli pakko turvautua lääkärin apuun. No,\nrangaistushan siitä sitten tuli ja ankara tulikin, mutta kärsittyähän\non nyt sekin.\n\nTämäntapaiset ja monet muut Mooseksen muistot tulivat ja menivät ja\npalautuivat yhä uudelleen. Mutta joka kerta toistuessaan ne olivat\nmenettäneet osan alkuperäistä voimaansa ja tuoreuttansa. Kun ne\nkalvenneina vihdoin olivat häipyneet kuin jonnekin hyvin kaukaisen\najan taakse, silloin tapahtui, että tähän asti sulkeuksissa ollut\naistien ainoa valtaportti avautui, ja hän alkoi kuulla käen kukuntaa,\npikkulintujen laulua ja laineiden lipatusta samalla korvalla kuin\nkolmetoista vuotta sitten. Aletuisen kirveen kopsahtelut ja höylän\nsihahtelut olivat taas niin kotoisen rattoisia kuulla, ja Saaran\nvirrenveisuu herätti rinnassa samanlaista pyhää hartautta kuin ennen\nlapsuuden aikoina.\n\nVihdoin tuli ilmoitus koripajujen lähetyksestä. Aletuinen haki niitä\nkaukaiselta rautatieasemalta kokonaisen hevoskuorman. Joutilaisuuteen\nkyllästyneenä Mooses ryhtyi heti ahkeraan työhön. Hänen punoessaan\npajuista erimuotoisia ja erikokoisia koreja, korituoleja ja muita\nhuonekaluja istua könötti Aletuisen tuvan penkillä melkein aina\nuteliaita kyläläisiä ihmettelemässä hänen hämmästyttävää taitoansa.\n\n— Eivät ikinä he, koira vie, vaikka ovat näkeviä, kykenisi saamaan\nmoisia teoksia käsistään irti — ei sinnepäinkään. Siinä ja siinä, jos\nmonikaan poropeukalo osaisi kyhätä kokoon yksinkertaista pärekoppaa,\nkiertokopasta puhumattakaan.\n\nLuottamus sokean taitoon kasvoi vähitellen niin suureksi, että muuanna\npäivänä nähtiin erään vanhan vaarin kulkevan Aletuisen tölliä kohti,\nhelisevä seinäkello kainalossa, pitkä heiluri kädessä ja nuoralla\nyhdistetyt hiekkapussit niskan varassa rinnalla roikkumassa. Tutiseva\npää miettivästi kumarassa hän väliin hidastutti askeliaan, vähin\npysähtyi kokonaan, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin. Katsoi väliin\nsurullisesti kellonsa mustuneita, muumiomaisia kasvoja, painoi taas\nkoperon hellävaroen kainaloonsa ja jatkoi epäröivänä helisevää\nkulkuansa. Puusepän pirttiin tultuaan hän esitti Moosekselle asiansa:\n\n»Tämä kello ei ole enää mikään eilispäivän teerenpoikanen. Isäni\nisä kuuluu sen aikoinaan kaupungista ostaneen. Kuulopuheiden mukaan\npitäisi sen oleman itsensä Könnin käsialoja — liekö totta, en\ntiedä. Vaari-vainajani ajoista asti on se jotenkin täsmällisesti\ntätä ajallista armonaikaa näyttänyt, mutta on nyt viime aikoina\nruvennut reistailemaan — olisiko mennyt russakka rattaiden vähin vai\nkuolemaaniko ennustellee.»\n\n»Miten se on reistaillut?» kysyi Mooses.\n\n»On vähin käynyt, väliin seissut, kunnes tässä muuanna ehtoona —\noltiin juuri iltasta syömässä — sen sisälmyksissä korahti kuin\nkuolevan rinnassa, ja siitä hetkestä asti se on näyttänyt ajatonta\niankaikkisuutta, joka ei kulje eteen- ei taapäin.»\n\n»Lyökö se?» tutkaisi Mooses taas.\n\n»Sehän siinä melkein hirvittääkin, että se lyö, kun taulua vain hiukan\ntäräyttää. Että on, näet, mielestäni kuin seinälle nostettu ruumis,\njota kun sormella otsaan kopsautat, se alkaisi puhua.»\n\n»Vai könniläinen? No herätetään se vainaja sitten henkiin», sanoi\nMooses ja haki säilystään melkoisen varaston erilaisia kellosepän\ntyökaluja.\n\nHänen alkaessa purkaa kellon sisuksia tarrautui ukko yht'äkkiä molemmin\nkäsin sokean ranteeseen, niinkuin olisi tahtonut estää tämän jatkamasta\nhajoitustyötään.\n\n»Mitä? Ettekö te usko minun osaavan tätä korjata?» kysyi Mooses hiukan\nnärkästyneenä.\n\n»Ky-kyllähän minä, mutta... Mooses antakoon anteeksi tämmöiselle\nvanhalle hupsulle... On tuo niin rakas — rakas...»\n\nKun Mooses oli purkanut kellokoneiston pöydälle, meni ukkoon entistä\nväkevämpi epäuskon henki: eivät ikinä nuo monet rattaat ja ruuvit tule\nsokean taidolla takaisin oikeille paikoilleen. Mutta kun ne kuitenkin\ntulivat, ja kun kello lisäksi näyttäytyi korjauksen jälkeen tarkaksi\ntehtävässään, oli se vaarista likipitäin yhtä suuri ihme, kuin jos\nsokea olisi oikean kuolleen herättänyt henkiin.\n\nTämä Mooseksen ensimmäinen kellonkorjaus kotikulmallaan oli\nkyläläisille kuin hyvin suoritettu, luottamusta herättävä koenäyte\nSeurauksena siitä oli, että Aletuisen kamarin seinällä käydä\nraksutti yht'aikaa vähin kaksi, kolmekin vierasta kelloa korjattuina\nhakijoitansa odottamassa.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKesän kuluessa Mooses teki työtä niin herkeämättömän ahkerasti, että\nvanhuksista näytti, kuin moinen uupumaton aherrus ei voisi johtua\npelkästä työnilosta, vaan että hänellä kannustimena täytyi olla\njokin muu, salainen päämäärä, johon hän erinomaisella ahkeruudellaan\nhikiotsin pyrki.\n\nMutta syksyn tultua vanhukset olivat havaitsevinaan hänessä jälleen\nsamantapaisia ikävänoireita kuin aiemmin keväällä. Eräänä päivänä\nAletuisen tehdessä akkunankehystä höyläpenkkinsä ääressä ovensuun\npuolella ja Saaran kehrätessä villoja peräpenkillä he molemmat\nkeskeyttivät työnsä, vilkaisivat päätä nyökäten toisiinsa ja katsoivat\ntaas Moosekseen, joka keskellä lattiaa tavalliseen työasentoonsa\npolvilleen unohtuneena, keskentekoinen kori edessänsä ja pää hiukan\neteen kumartuneena näytti ikäänkuin rukoilevan. Hänen kauneilla,\neloisilla kasvoillaan ilmehti sisäinen onnellisuus iloisena kuin\nauringonpaiste, ja hymyilevät huulet hihkuivat tuskin huomattavasti,\nniinkuin hän olisi kuulumattomasti kuiskaillut jollekin näkymättömälle\nhyvin helliä sanoja. Hetkisen kuluttua hän nosti molemmat kätensä ylös\nkasvojensa kohdalle ja liikutti vilkkaasti sormiaan.\n\nAviopuolisoiden jännittyneinä seuratessa sokean outoja eleitä ja\nkoettaessa turhaan arvailla niiden tarkoitusta, jäykistyivät Mooseksen\nsormet yhtäkkiä aivan liikkumattomiksi, kädet retkahtivat raskaasti\nalas ja kasvot ikäänkuin kivettyivät. Vähäistä myöhemmin he näkivät\npikimustan silmälasin alta valuvan ison, kirkkaan kyynelhelmen,\nvierivän kovettunutta poskea pitkin ja tipahtavan alas, sokean itsensä\nsiitä nähtävästi mitään tietämättä.\n\nKun Mooses vihdoin hiukan hätkähtäen ja punastuen heräsi\nhaaveistansa, alkoi Saaran rukki hyrrätä ja Aletuisen nuija paukkua\ntaltan päähän; sillä vanhukset hienotunteisesti tahtoivat jättää\nsokean siihen luuloon, että he eivät olleet tästä kaikesta mitään\nhuomanneet, vaan olivat koko ajan näinikään ahkerasti ahertaneet.\nMooses ryhtyi kiireesti jatkamaan keskeytynyttä työtänsä, ikäänkuin\nsiten korvatakseen hukkaan kulunutta aikaa. Mutta Aletuisen\nammattimiessilmä näki heti, että nyt tulee »susi». Vihdoin Mooses\nnäkyi sen itsekin huomaavan, purki kudontaansa ja yritti uudelleen,\nmutta kun hajamielisyydessään ei onnistunut sen paremmin, heitti hän\nhermostuneena tekeleen syrjään ja meni ulos.\n\n»Mitäs tuo oli? Mitä ihmeen ihanuuksia hän sielunsa silmillä mahtoi\nnähdäkään?» huomautti Saara miehelleen rukkinsa takaa.\n\n»Ja mitä kummaa hän sormillaan haparoi tyhjää ilmaa, niinkuin olisi\nkoetellut jotakin, soittanut viulua tai lukenut niitä sokeankirjojaan»,\nihmetteli Aletuinen.\n\n»Iloiselta tuo aluksi näytti, mutta kyynelpä sen silmälasin alta\nlopuksi tipahti kuin raskas sadepisara mustasta pilvestä.»\n\n»Se pisarapa tuo tainnee tässä maailmassa monenkin povessa pohjinna\nolla», arveli Aletuinen.\n\nSinä päivänä Mooses ei yrittänytkään enää työhön. Koko iltakauden hän\nkäveli, seisoskeli, istuskeli levottoman näköisenä järven rannalla,\nMutta siellä ei kuulunut enää keväällistä käen kukuntaa, ei lintujen\nlaulua eikä laineiden rattoisaa lipatusta. Niiden asemesta tunkeutui\nnyt sokean korviin korkeina vyöryvien aaltojen kumeata kohinaa järven\nselältä, laineiden raskasta loiskintaa laituria vasten ja tuulen\nulvahtelevaa huminaa rannan puista.\n\nIllan tultua Mooses sulkeutui aittaansa tavallista aikaisemmin.\n\nHuomatessaan tämän, kaiken muun lisäksi, vanhukset pudistelivat\nhuolestuneina päätänsä: eihän ihminen, vaikkapa nuori ja voimakaskin,\nole sentään mikään kone. Kun poika heidän ystävällisistä\nvaroituksistaan huolimatta oli kaiken kesää ahertanut yötä ja päivää,\nnäyttää käyvän niin, että hän rangaistukseksi tottelemattomuudestaan\nluontoa vastaan saa nyt syyspuolella nukkua päivää ja yötä.\n\nMutta kun Saara myöhään yöllä pistäytyi ulos asialleen, jäi hän\nhämmästyneenä pihaan seisomaan, käänteli päätänsä puoleen ja\ntoiseen ja vilkaisi taivaallekin, kuuluiko sieltä enkelien laulua\nvai valehtelivatko hänen vanhat korvansa. Päästyään selvyyteen,\nettä soitto kuuluikin Mooseksen aitasta, oli sen sävy hänestä\ntällä kertaa niin erikoista, että hän ei malttanut olla kutsuvasti\nkopsauttamatta miehelleen tuvan akkunaruutuun. Aletuisen tultua ulos\nvanhukset kyykkivät hiljaa aitan ovelle kuuntelemaan. Heidän siinä\nalusvaatteisillaan, virsut jalassa seistessään Saara liikutettuna\nkopeloi miehensä käteen kiinni, pusersi sitä vähäisen ja kallistihe\nruumistaan hiukan Henteriin päin. Aviopuolisot unohtivat kotvaseksi\najan kulun, mutta kun he vihdoin palasivat takaisin tupaansa lämpimään\nvuoteeseen, Mooseksen jäädessä aittaan jatkamaan yöllistä soittoansa,\nsiirsihe Saara hyvin lähelle miehensä kupeeseen ja sanoi:\n\n»Tuolla aitan ovella seistessämme minusta tuntui, että sen saman hymyn\nja kyynelen, mitkä päivällä näin Mooseksen kasvoilta silmilläni, nyt\nsain hänen viulustansa kuulla korvillani.»\n\n»Semmoiseltapa se vähän soinnahti minunkin mielelleni», myönsi\nAletuinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli jälleen yö, pilkkoisen pimeä syksyinen yö. Aikansa taaskin\nsoitettuaan Mooses laski viulun koteloon niin hellästi kuin äiti\nrakkaimpansa kehtovuoteelle. Kopeloi sitten keppinsä aitan nurkasta ja\nlähti oikopolkua, joka hänelle oli tuttu lapsuudesta asti, kulkemaan\nLehtimäen torppaan. Sinne päästyään hän sauvansa ponnella kopsautti\npari kertaa tyttären aitan ovelle. Sen hiukan viipyen avauduttua Mooses\nastui sisään, haparoi tervehtiäkseen Hiljan käden omaansa ja siitä yhä\nkiinni pitäen istuutui tytön viereen vuoteen laidalle.\n\n»Tulin taas sinua katsomaan», sanoi hän puheen aluksi.\n\n»Katsomaan!» pääsi Hiljalta tahtomattansa melkein kuin hätähuuto.\n\nHänen olonsa näin Mooseksen välittömässä läheisyydessä tuntui ja oli\naina tuntunut samanlaiselta kuin nuotiolla lämmittelijän pakkasyössä:\nkun toista puolta polttaa, palelee toista.\n\n»Minulla on ollut sinua niin ikävä, etten ole voinut olla tänne\ntulematta, semmoinen selittämätön kaipaus, että näinä viime viikkoina\nen ole voinut tehdä juuri mitään muuta kuin viulua soittaa ja sinua\najatella. Meidän vanhukset sanovat, että heistä tuntuu, kuin minä\nsoittaisin yht'aikaa häitä ja hautajaisia», sanoi Mooses.\n\n»Häitä ja hautajaisia!... Mutta miten ihmeessä sinä osaat kulkea\nkapeaa, mutkittelevaa metsäpolkua näin säkkipimeässä? Vai eikö sinulle\nyö ole yhtään pimeämpi kuin päiväkään?»\n\n»Kyllä niiden välillä eroa on, minunkin silmissäni. Mutta kuta pimeämpi\nja hiljaisempi yö on, sitä paremmin minä osaan kulkea, kuta kirkkaampi\npäivä, sitä huonommin.»\n\n»Mitenkä niin voi olla?» kummasteli Hilja.\n\n»Päivällä, näet, kaikenlaiset äänet vaikuttavat huomiota hajoittavasti,\nmutta varsinkin valon ja varjon vaihtelut pyrkivät harhauttamaan\noikeasta suunnasta. Onhan siinä osaamisessani sitten vielä jotakin\nmuutakin, jota en osaa oikein sanoa, etkä sinä sitä taitaisi ymmärtää\nselittämälläkään, kun teillä näkevillä ei sellaista kykyä ole. Mutta\ntänne sinun luoksesi minä osaan yöllä ja päivällä, vaikka pitäisi\ntakaperin kulkeakseni.»\n\n»Tokkohan sentään takaperin?» naurahti Hilja ja pusersi kuin\nkiitollisuuden osoitukseksi hiukan lujemmin Mooseksen kättä.\n\nMutta kun tämä ei hänen kysymykseensä enempää kuin\nkädenpuserrukseensakaan mitään vastannut, tuntui Hiljasta, kuin sokea\nolisi tullut vielä mykäksikin.\n\n»Minkä tähden sinä sitä minun näkemistäni nyt kyselet? Peloittaako\nsinua se, että olen sokea?» kysyi Mooses.\n\n»Anna anteeksi, Mooses, enhän minä mitenkään tahtoisi loukata enkä\nmieltäsi pahoittaa. Mutta vaikka minä hammasta purren koettaisin\nkaraista luontoani, niin minä en mahda mitään sille enkä voi sitä\nsinulta salata, että kun sinä nyt syyspimeitten tultua istut tässä\nvuoteen laidalla näinikään vierelläni, niin tuntuu minusta kuin\nistuisin kahden yön välissä.»\n\nAlkoi pitkä äänettömyys. Hilja tunsi Mooseksen otteen kädessänsä\nherpautuvan, sitten lievän yrityksen irroittaa kätensä kokonaan pois,\nmutta säälistä tyttö esti sen.\n\n»Näetkö sinä minua nyt?» kysyi Mooses vihdoin.\n\n»En hitusen vertaa», vastasi Hilja.\n\n»No, mutta eikö meidän näin käsikädessä istuessa ole yhtä hyvä olla,\nvaikka emme näekään toisiamme?»\n\n»Kyllä — joskus. Mutta minusta tuntuu hirveältä ja ihan kuolemankammo\nvärisyttää sydäntäni, kun kuvittelen, että tällaista pimeyttä, kuin\nnyt tämäkin yö, jatkuisi aina, että aurinko ei koskaan nousisi eikä\naamu valkeneisi. Ja semmoista aamutonta yötähän on sinun elämäsi. Ethän\nsinä ole edes minun kasvojani nähnyt etkä tule milloinkaan näkemään.\nVoisinhan olla niin ruma, että et minusta näkevänä huolisikaan.»\n\n»Sinäkö! Sinä olet kaunis, olenhan sinut monta kertaa nähnyt. Aina\nsiitä asti, kun ennen lapsina yhdessä leikittiin, on sinun kuvasi\nollut mielessäni niin ilmielävänä, että voisin sen savesta muovata. Ja\nsanoinhan äsken, että ikävissäni tulin sinua nytkin katsomaan — kas\nnäin.»\n\nMooses alkoi molempien käsiensä sormien päitä hyvin hellästi hivuttaa\ntytön kasvoilla, vähän samaan tapaan, kuin hän lukiessaan kuljetti\nniitä kirjan lehdillä. Hän koetteli tutkien sileitä poskia, nenän\nmuotoa, huulia, leuan pyöreyttä, korvia, kaulaa, kulmakarvojen\nkaarevuutta, tukan pehmeyttä. Hiljan ruumiissa sokean lempivä »katse»\ntuntui aluksi melkein siltä, kuin kuollut olisi pimeässä aitassa\nkylmillä sormillaan kopeloinut hänen kasvojansa. Mutta sen jatkuessa\nhän tunsi vähitellen vaipuvansa jonkinlaiseen suloiseen puoliuneen.\nVaistomainen tunne kyllä sanoi, ettei pitäisi antaa ylivaltaa\nsellaiselle herpautumiselle, vaan olisi koetettava äkillisellä\nvoimainponnistuksella riuhtautua lumouksesta irti kuin painajaisesta.\nMutta raukea väsymys oli mennyt jo niin pitkälle, että hänellä ei ollut\nenää voimia eikä lopulta haluakaan siitä vapautua.\n\nMelkein yhtä ohjatonta oli Mooseksenkin rakkaus. Niin sileä, pehmeä ja\nlämmin oli hänen Hiljasta saamansa kuva, ettei hän enää voinut hillitä\nitseänsä, vaan ikäänkuin nälkäisen iskiessä leipäkannikkaan kietaisi\nkätensä tytön vyötäisille, nosti hänet syliinsä ja aistiviallisen\nsairaalloisella intohimolla pusersi häntä rajusti rintaansa vasten.\nKuin itsestään kiertyivät Hiljan kädet Mooseksen kaulalle ja pää\nnojautui hänen olkaansa vasten. Heidän vuoteen laidalla näin sylikkäin\nistuessaan Hiljasta tuntui, niinkuin he olisivat jossain kaukana\nvirran vietävänä venheessä, jossa ei ollut airoja eikä perämelaa.\nValtoinaan kiitävän venheen vauhti huumasi suloisesti aisteja, mutta\ntoisaalta vihloi sydäntä värisyttävä pelko. Lieneekö ollut kuuman veren\nkohinaa korvissa tai jotain outoa aavistelua, Hilja oli ihan selvästi\nkuulevinaan jostakin alempaa kuohuvan kosken pauhua, jonka pyörryttävää\nputousta kohti virran voima heitä, sokeita ja avuttomia, veti pimeänä\nsyysyönä yhä kiihtyvämmällä vauhdilla.\n\nHeidän äänettöminä nauttiessaan sanattomasta lemmestänsä Mooses tunsi\nvihdoin Hiljan raukean ruumiin alkavan vavahdella ja kuuli hänen hiljaa\nnyyhkyttävän. Sokea hellitti syleilynsä tytön vyötäisiltä, jolloin tämä\nsiirtyi jälleen vuoteen laidalle istumaan.\n\n»Miksi sinä itket?» kysyi Mooses.\n\n»En minä tiedä sitä itsekään. Sydämessäni tuntuu vain niin vaikealta,\nkuin sitä olisi painamassa raskas kivi», sanoi Hilja.\n\nMooses mietti hetkisen.\n\n»Raskas kivi?... Niin, en minä sitä ymmärrä, kuinka raskasta sinulle\nolisi, jos aurinko ei enää, nousisi eikä aamu valkenisi. Minulle se\nolisi yhdentekevää: eihän ole mitään menettämistä siinä, jota koskaan\nei ole ollutkaan. Mutta minä tahtoisin vihdoinkin tietää, voitko sinä\nrakastaa minua — tämmöisenä kuin olen.»\n\n»Rakastanhan minä. Olenhan jo ennen sanonut, että minun aittani ovi ei\nmilloinkaan ole avautunut muille pojille kuin sinulle.»\n\n»Onkos ollut pyrkijöitä?» kysyi Mooses hiukan mustasukkaisena.\n\n»Olenko minä sitten mielestäsi niin ruma, että poikien olisi pitänyt\nkaukaa kiertää minun aittani ohi?»\n\n»No, no, mitä sinä nyt. Kaunis ja ihana sinä olet.»\n\n»Mutta mitenkäs sinun laitasi on siinä asiassa? Oletkos sinä koputellut\nkepilläsi muittenkin tyttöjen aittojen oville kuin minun?»\n\n»Hm... Totta pulinakseni: yhden kerran, vain yhden ainoan kerran.»\n\n»Miksi vain yhden?»\n\n»Sillä tytöllä taisi olla petos mielessä houkutellessaan minut\nluokseen. Ehkä hän ei ollut saanut muita, niin lienee ajatellut, että\ntuon, sokean, joka ei mitään näe, hän voi viekoitella pauloihinsa.\nMutta siinä hän erehtyi. Minäpä vilkaisinkin sormillani hänen\nkasvojansa ja sanoin samalla ikuiset hyvästit.»\n\n»No minkä näköiset sen kasvot olivat?»\n\n»Kuin riivinrauta tai raspiviila. Näkevät sanoivat jälkeenpäin,\nettä sen tytön naama on täynnä näppylöitä ja rokonarpia. Siitä\npitäen minulla on ollut hienoksittain epäluuloa ja kammoa kaikkia\ntuntemattomia naisia kohtaan.»\n\n»Niin, että viattomia ja puhtaita siis ollaan — mutta...»\n\n»Mitä mutta?»\n\n»Se avioliitto minua peloittaa.»\n\n»Sinä taidat pelätä sitä, etten voi sinua elättää?»\n\n»Enhän minä niin sitäkään. Olenhan minä tottunut työtä tekemään, niin\nettä tarpeen vaatiessa voisin elättää meidät molemmatkin.»\n\n»Oho! Niinkuin mustalaisakka. Ei, kyllä minä, jos luoja antaa\nterveyteni tällään säilyä, pidän huolta meistä molemmista — ja lapsista\nmyös.»\n\n»Herra Jumala! Lapset?... Niitä minä en ole tullut ajatelleeksikaan.\nMutta jos ne nekin syntyvät sokeina kuin kissanpojat tai koiranpenikat.»\n\n»Ei niin kuulu olevan, ei sokeus periydy. Mutta mennäkseni vielä\näskeiseen, minun työni on kalliimpaa kuin monen muun, jopa niin\nkallista, että harva täällä Hirvaskylässä kykenisi arvokkaimpia\nteoksiani ostamaan.»\n\n»Niin kai. Mutta mitäs sinä tekisit, jos en suostuisikaan tulemaan\nvaimoksesi, vaan ottaisin miehekseni jonkun toisen?»\n\nMooses mietti.\n\n»En minä nyt ehkä ihan järveenkään taitaisi mennä. Mutta jos sinä\ntoisen ottaisit, niin kyllä minä silloin puhdistaisin Hirvaskylän tomut\njaloistani ja lähtisin — kauas pois.»\n\n»Ei, ei! Ei pois!» hätäytyi Hilja ja kuin pidättääkseen Moosesta\nlähtemästä kietoi lujasti käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, hän nyt\nvuorostaan.\n\nTytön hellää halailemista ja rukoilevaa pyyntöä Mooses piti puolittain\navioliitto-lupauksena. Mutta hänen mielestään asia ei ollut vielä\nkypsynyt sille asteelle, että hän olisi uskaltanut Hiljalle tarjota jo\naikoja sitten varaamaansa kihlasormusta.\n\n\n\n\nVII\n\n\nTäysikuu nosti pyöreää naamaansa Mustikkamäen takaa ja kurkisti puitten\nvälistä nukkuvaa Hirvaskylää. Kohoutui siitä vähitellen ylemmäksi,\njolloin vuoren laella törröttävät petäjien latvat kuvastuivat sen\npintaan tummana maisemamaalauksena, joka pyöreän kehyksen alaosaan\npainautuen pieneni pienenemistään. Sen vihdoin kokonaan näkyvistä\nkadottua halkaisi taulun pintaa ylhäältä alas ulottuva patsas. Sitä\nmyöten kiipesi pallo yhä ylemmäksi, mutta patsaasta ei näyttänyt\ntulevan loppua. Vasta sitten kun kuu oli jättänyt äskeisen puuryhmän\nkappaleen matkaa allensa, kuvastui sen kirkkaalle pinnalle mustana\nvarjokuvana kelohongan käkkyräinen latva. Näytti kuin vuoren\nkorkeimmalla kiireellä näkymättömänä seisova jättiläinen olisi\nojentanut ylös paksua käsivarttansa, pitänyt kuuta hetken kourassaan\nja työntänyt tuon hopeisen jättiläiskuulan kulkemaan komeassa kaaressa\nhalki avaruuden.\n\nKuu ei nähnyt kylässä aluksi mitään liikettä, mutta korkeammalle\nkohottuaan se huomasi erään aitan oven avautuvan, mieshenkilön tulevan\nsiitä ulos, pysähtyvän aitan eteen ja kääntävän mustat silmälasinsa\nkuin valoa vaistoten kohti kuuta, joka hetkisen katseli kasvojaan\nnoissa synkissä kuvastimissa. Kauemmin viivyttelemättä mies lähti\nkulkemaan saunan taitse metsään päin, varjo kupeellansa. Ylhäällä\nkatsoja olisi voinut luulla siinä kulkevan kaksi sokeaa, jotka\nyht'aikaa tökkäsivät keppinsä aina samaan kohtaan.\n\nKun Mooses oli ehtinyt noin puoliväliin tuttua tietänsä, joka vie\nAletuisen mökistä Lehtimäen torppaan, ja oli sivuuttanut polun poskessa\nkyyköttävän yksinäisen metsätönön, näki kuu tässäkin asunnossa aitan\noven avautuvan ja sen mustasta kidasta työntyvän kumarassa kuutamoon\nnuoren miehen, joka kappaleen matkaa jäljessä pysytellen alkoi hiipien\nseurata äsken mennyttä yhtä uskollisesti kuin varjo: edellä kulkijan\nkävellessä käveli hänkin, milloin tämä pysähtyi, seisahti seuraajakin.\n\nLehtimäen kartanolle tultua hyyvistyi jäljessä kulkija navetan\nseinukselle varjoon ja tuijotti kiiluvin silmin nurkan takaa\nMoosekseen, joka vähääkään arkailematta ja näköjään varmana asiastaan\nmeni pihan halki Hiljan aitan ovelle kuin kassalleen. Nuoren miehen\nkuullessa sieltä pian hiljaista koputusta, koski se häneen niin\nkipeästi, kuin jos sokea olisi sauvansa ponnella iskenyt olan takaa\nhänen jyskyttävään sydämeensä.\n\n»Saatana!» sähähti kuin kyyn kähähdys hänen yhteen purtujen\nhampaittensa välistä, kun aitan ovi Mooseksen sisään mentyä sulkeutui\nja salpa kuului kolahtavan sen eteen. Yksin jäätyään hän hiipi aitan\nkupeelle varjon puolelle ja korva seinän raossa koetti kuunnella, mitä\nsisällä puhuttiin, mutta keskustelu oli niin hiljaista sipinää, että\nhän ei voinut erottaa sanoja. Äänen hellästä sävystä hän kuitenkin\nymmärsi, että rakkaita oltiin. Hän ei ollut mikään oppinut mies, vaikka\nolikin kantanut kahta konttia rippikoulussa, mutta olipa kuin itse\npaholainen olisi muun kiusan kukkuraksi puhaltanut nyt hänen sieluunsa\nsen vähäisen tiedonrippeen, mikä niiltä ajoilta oli hänen muistiinsa\njäänyt: kertomuksen häähuoneesta, jonka ovet toisille avataan, toisilta\nsuljetaan.\n\n— Jumaliste! Enkö minä itse juuri tällä kirotulla hetkellä ole yksi\nniitä, jotka hampaitaan kiristellen jäävät värjöttämään hääsalin\nulkopuolelle, samalla kuin toiset sisällä riemuitsevat. Sitä\nkertomusta, enempää kuin monta muutakaan, en silloin osannut enkä\nymmärtänyt, mutta tämänsyksyisen kokemuksenkoulun käytyäni taitaisin\nselittää sen paremmin kuin pappi, se vanhapoika, joka luultavasti ei\nitse ole milloinkaan ollut häähuoneen sisä- eikä ulkopuolella, mietti\nhän synkässä mielessään.\n\nTällä välin oli puhelu aitassa käynyt vähän äänekkäämmäksi, joten\nulkona-olijakin saattoi siitä erottaa joitakin yksityisiä lauseita.\n\n»Ettäkö ihan varmaan aittasi ovi ei milloinkaan ole auennut muille kuin\nminulle?» kuului Mooses vannottavan.\n\n»No mutta hyvänen aika, etkö sinä nyt saata sitä uskoa. Olenhan sinulle\njo tuhannenkin kertaa penännyt, että ei», oli Hiljan vastaus.\n\n»Valehtelet!» teki salakuuntelijan mieli ärjäistä ja sanansa vakuudeksi\niskeä nyrkillänsä aitan seinään, mutta saadakseen lisää tyydytystä\nuteliaisuudelleen, hillitsi kuitenkin mielensä ja pysyi hiljaa.\n\n»Mitä se asiamme enää vitkuttamisesta paranee», kuului taas Mooseksen\nääni sanovan. »Rohkaisepas mielesi, kultaseni, ja ota tämä... tämä\nkultainen kahle.»\n\n»Mikä se on? Sormusko?»\n\n»Tai ei, annahan kätesi tänne, niin minä painan itse sen sormeesi.»\n\n»Voi, hyvä Jumala, minua vieläkin niin peloittaa, että mitä tästä\noikein tulee, ja mitä siitä ihmisetkin sanovat. Eikähän tästä äitini ja\nisänikään tiedä vielä yhtään mitään.»\n\n»Ei vanhempaisi eikä kenenkään muunkaan tarvitse tästä toistaiseksi\nmitään tietääkään. Ollaan aluksi vain salakihloissa.»\n\n»Voi, Jeesus... no ollaan nyt sitten... Kyllä se yhtäkaikki somalle\nsormessa tuntuu. Kiitos vaan, kiitos vaan, rakas Mooses.»\n\nVarjossa piileksijän silmissä pimeni kuun kirkastama maailma hänen tätä\nkeskustelua kuullessaan. Kun hetkistä myöhemmin aitan hiljaisuudesta\nkuului tai oli kuuluvinaan hänen humiseviin korviinsa pitkien\nsuutelojen suriseva ääni, ikäänkuin juuri tehdyn liiton vahvistukseksi,\ntempasi hän puukon kupeeltansa. Vavahteleva käsi uhkaavasti koholla,\nikäänkuin tahtoisi iskeä aseen seinän läpi, hän tuokioksi jäykistyi\nlyöntiasentoonsa kuin rajatonta vihaa esittävä kuvapatsas. Yhä\ntulisemmilta kuulostavien suutelojen polttaessa piileksijän rintaa\nhän helvetillisessä tuskassaan piirsi puukkonsa kärjellä ristin aitan\nseinähirteen, painoi puukon tuppeensa, otti tulitikkurasian taskustaan\nja, pää miettivästi kumarassa, tuijotti sen punaiseen kanteen, huulilla\nhirveä hymy. Tähyili sitten pimennostaan valoisalle kartanolle,\nniinkuin olisi katseellaan etsinyt sopivaa ovea, tukevaa pönkkää ja\nhelposti palavaa sytykettä.\n\nMutta ennenkuin hän ehti ryhtyä suunnitelmaansa toteuttamaan, jos olisi\nsiihen ollenkaan ryhtynyt, kuului aitassa hyvästeltävän. Mooseksen\npäästyä polulle hän alkoi taas seurata sokeaa kappaleen matkan päässä,\nkuten tulomatkallakin. Mooses käveli patiineillaan kevyesti kuin\nvietereillä, kasvot loistavina ja melkeinpä hypähdellen iloisesti\nviheltämänsä tanssikappaleen tahdissa. Mutta jäljessätulijan punaiset\npieksut putoilivat raskaasti polkuun kuin puupölkyt. Kuitenkin oli\nhänen kulussaan jotakin kavalasti hiipivää kuin ketulla jänistä\nseuratessaan, ja väliin näytti, kuin hän aikoisi lähteä juoksuun\nväijymäänsä tavoittaakseen, mutta jokin salainen voima pidätti häntä.\n\nJotenkin lähellä Lehtimäen torppaa leikkaa polku pienen niittypataman\nnurkkaa. Miesten sinne saavuttua pysähtyi jälkimmäinen, ja ensikerran\nkoko matkalla vetäytyi hänen suunsa jonkinlaiseen naurunirvistykseen.\nMiten lienee Mooses erikoisesti tällä kertaa ollut niin ajatuksiinsa\nkiintyneenä, että hän niityllä harhautui polulta, mutta sitä\nhuomaamatta kulki vain keppiään ilmassa heiluttaen ja iloisesti\nviheltäen eteenpäin. Ennen pitkää hän kuitenkin äkkäsi erehdyksensä\nja kadottamaansa polkua etsiessään harhaili eksyneen tavoin ristiin\nrastiin. Vihdoin hän läksi päättävästi kulkemaan määrättyyn suuntaan.\nSen nähdessään paikallaan seisoja veti suunsa entistä leveämpään\nirvistykseen, kunnes hän lopuksi hengitystään pidättäen painautui\nihan koukkuun pelkästä jännityksestä. Yks kaks, kuului niityltä\nloiskahdus, eikä Mooseksesta ollut enää jälkeäkään näkyvissä. Silloin\nse salaseuraaja kaappasi aidan varrelta ison, laakean kiven ja sitä\nsylissään kantaa retuuttaen lähti suoraan sitä paikkaa kohti, minne\nsokea oli kadonnut.\n\n»Ähähähä!» kuuli Mooses jostakin yläpuoleltansa, pian sen jälkeen veden\nloiskahduksen alhaalta viereltänsä, ähkymistä, pärskymistä ja lopuksi\nkiukkuisen:\n\n»Op perkele!»\n\nTapaukset seurasivat toisiaan niin nopeasti, että sokea ei ollut vielä\nehtinyt selvitä edes ensi säikähdyksestään, kun hän tunsi lujan kouran\ntarttuvan kurkkuunsa, työntävän hänet selin jotakin pehmeää vasten ja\nkuuli äskeisen äänen ärjähtävän kuin peto:\n\n»Jumalaut'! Nyt tapellaan!»\n\n»Minkä tähden?» koki Mooses kähistä, puristuksen hengitystä salvatessa.\n\n»Tytön tähden.»\n\n»Minkä tytön?»\n\n»Hiljan.»\n\n»Hiljan!» kiljaisi Mooses, hän nyt vuorostaan, ja ikäänkuin tuo sana\nolisi leimauttanut tulen hänen suoniinsa, hän karkasi terävästi kuin\npii vastustajansa kurkkuun.\n\nSyntyi tuima ottelu, joka kiivaudessa veti vertoja kahden villipedon\ntaistelulle samasta naaraasta. Aluksi oli epävarmaa, kumpi voitolle\npääsee, mutta vähitellen alkoi tappelun aloittajan ote höltyä, ja hän\nperäytyi askel askelelta, kunnes tulla töksähti seinä eteen.\n\n»Älä... älä hiidessä... kurista... tukehdun», hän kähisi.\n\nMutta ennenkuin Mooses uskalsi hellittää otettansa, kopeloi hän\nvapaalla kädellään vastustajansa vyötäisiä, nykäisi puukon tämän\ntupesta ja nakkasi sen ylös niitylle. Peräytyi sitten takaperin, kunnes\nhänkin sai seinän selkänsä suojaksi.\n\n»Kuh-kukas se on?» kysyi hän huohottaen kuin palje.\n\n»Jaa mih-minäkö? Eikös sitä soh-sokeakin äh-äänestä tunne?» läähätti\nkysytty vastaukseksi.\n\n»Eh-eikös se ole Muh-mullikan Topi?»\n\n»Sah-sama mies.»\n\n»Mih-missäs meh ollaan?»\n\n»Missä?... Heh-elvetti! Suh-uohaudassa.»\n\n»Puh-utositko sinäkin?»\n\n»Puh-utosin... juuri kun aioin...»\n\n»Niin mih-mitä aioit?»\n\n»... mätkäyttää kiven päähäsi», piti hänen sanoa, mutta huomatessaan,\nettä Mooseksen kanssa ei ollut leikkimistä, hän lausui ääneen:\n\n»Ah-auttaa sinua.»\n\n»Vah-vai niin!»\n\nKeskustelu kävi niin vaikeasti, että heidän täytyi kotvaksi keskeyttää\nse, rauhoittaakseen ja tyynnyttääkseen hengitystään.\n\n»Mitäs pahaa minä olen Topille tehnyt, että sinä minua niin\nkovakouraisesti tervehdit?» alkoi Mooses puuskuttamasta lakattuaan.\n\n»Mitä pahaa! Eikö sinulla silmittömällä ole edes korvia päässäsi:\nsanoinhan jo äsken, että tytön tähden», vastasi Topi.\n\n»Älä hauku. Jos sinä tarkoitat Hiljaa, niin on parasta, että et\ntunkeudu puun ja kuoren väliin. Sinulle voin sanoa, että me olemme\nkihloissa. Hilja on minun kihlattu morsiameni.»\n\n»Jukuliut! Minä tiedän sen sanomattasikin melkein paremmin kuin sinä\nitse.»\n\n»Mistäs sinä sen tietäisit?»\n\n»Siitä, että minä tänä saatanan syksynä olen aitassani valvonut ja\nvahtinut sinua kuin kartanokoira. Ja joka jumalan yö, kun keppiäsi\ntiehen tökkien olet nokka pystyssä mennä köpittänyt oveni ohi\nLehtimäkeen, olen minä seurannut sinua puukko kourassa, kyyröttänyt\nkorva seinänraossa aitan kupeella sinun sisällä ollessasi ja saattanut\nherraa taas kotimatkalla, välistä Aletuisen palatsiin asti.»\n\nMooseksen ruumiissa risteili kylmiä väreitä, ikäänkuin jäistä rautaa\nolisi viiltäen vedetty hänen selkäänsä pitkin.\n\n»En minä kai ole sinulta sitä palvelusta pyytänyt», sanoi hän.\n\n»Et kai, enkä minä olisi sitä käskemälläsi tehnytkään. Mutta tiedä,\nettä minäkin rakastan Hiljaa ja tytön lähimpänä naapurina olen tottunut\npitämään häntä kuin omanani jo lapsuudestani asti. Ja jos sinua,\njota kaikki pitivät jo kuolleena, ei olisi ilmestynyt taas tänne\nHirvaskylään kummittelemaan, niin Lehtimäen tyttären sormessa voisi\nkiiltää nyt minun sormukseni... Vai luuletko olevasi ainoa, jolle\nHiljan aitan ovi on auennut?»\n\n»Mitä! Mitä sinä sanot?»\n\n»Ähähähä! Maistahan nyt sinäkin kerran pisara sitä sappea, jota minä\nolen koko syyskauden latkinut.»\n\n»Hilja on vakuuttanut toista.»\n\n»Usko sinä ykslahkeisia.»\n\n»Valehtelet!» karjaisi Mooses ja teki terävän liikkeen, kuin aikoisi\nuudestaan karata Topin kimppuun.\n\nKuu osui parhaiksi paistamaan pitkin suorakaiteen muotoista hautaa\nja valaisi kokonaan sen pääsemän, jonka luona Mooses seisoi. Topi\nhyyvistäytyi vastakkaisen, varjoisan seinän nurkkaan ja vapisi pelosta.\nHiljan epäröivistä vastauksista Mooseksen rakkaudentunnustuksiin\nhän oli vielä näihin asti koettanut sydämessään elättää kalpeata\ntoivoa tyttöön. Mutta äsken tapahtuneen kihlauksen musertaessa\nlopullisesti hänen haaveensa rippeetkin, ei hänellä silmittömässä\nvihassaan hautaan pudotessaan ollut aikaa ajatella, kenen kanssa oli\ntekemisissä. Siksi hän uskalsi tapella. Mutta nähdessään nyt Mooseksen\nja osan mustaa hautaa kuun valossa, Topista tuntui, kuin hän olisi\nhiljaisella hautausmaalla avonaisessa ruumishaudassa, jonka pohjalle\nlaskettu vainaja oli noussut ylös arkustaan seinää vasten seisomaan ja\nsanattomana tuijotti häneen mustilla silmäkuopillaan. Äskeistä tapausta\nlukuun ottamatta oli tämä kummituspelkoon verrattava kammontunne\npidättänyt häntä vahingoittamasta kadehtimaansa ja verisesti\nvihaamaansa Moosesta. Eikä hän voinut ymmärtää, miten Hilja rohkeni\nolla aitassaan yöllä kahden kesken sokean kanssa, jota hän itse kammosi\nkuin kuollutta, hullua, unissakulkijaa.\n\n»Meidän on yritettävä päästä täältä pois», urahti hän nurkastaan\nvärähtävällä äänellä.\n\n»Mitä?» tutkaisi Mooses, niinkuin olisi mietteistään herännyt.\n\n»Pois...»\n\n»Niin kai. Mutta mitenkäs täältä päästään?» Topin pysytellessä\nmahdollisimman etäällä kolkosta toveristaan miehet alkoivat kulkea\npitkin haudan sivuja, kurkottivat käsiään ylös ja yrittivät hyppäämällä\npäästä äyrääseen kiinni, mutta pohja oli pehmeää ja seinä liian korkea\nheidän ylettyäkseen partaalle.\n\n»Niillä miehillä on täytynyt olla jättiläisvoimat ja Koljatin pituus,\njotka täältä kaivonpohjasta ovat ylettyneet ja jaksaneet mättää märkää\nmutaa ylös partaalle», arveli Mooses.\n\n»Mitä vielä. Haudan toisessa päässä on aikoinaan ollut maahan lapiolla\nluodut askelet, joita myöten miehet ovat nousseet kantamuksineen ylös\nkuin portaita», tiesi Topi.\n\n»Missäs ne portaat nyt ovat?»\n\n»Sateet ja tulvavedet ovat ne vuosien kuluessa liottaneet ja huuhtoneet\nliejuksi haudan pohjaan.»\n\nMiesten asema kylmähkössä vedessä seisten alkoi käydä vakavaksi.\n\n»Jos huudettaisiin?» ehdotti Mooses.\n\n»Ei helkkarissa! Pidetään hiidessä turpamme kiinni koko asiasta, nyt\nja vastakin. Jos tämä tulisi tiedoksi, niin johan meille nauraisi\nharakatkin», sanoi Topi.\n\n»Niinpä taitaisi olla.»\n\nKun miehet vielä kerran olivat kiertäneet haudan ympäri matalinta\nkohtaa etsimässä, pysähtyivät he taas neuvottomina kuopan eri päihin.\n\n»Muistatkos sinä, Topi, kun me ennen lapsina 'Aatamia ja Eevaa'\nleikkiessämme kiruimme ja potkimme paljaine säärinemme Aletuisen\npihassa samassa nokkospensaassa?» kysyi Mooses.\n\n»Perhana! Taittiinpa jo silloin sätkyttää sääriämme Hiljan tähden.\nNokkoset polttivat jalkani rakoille.»\n\n»Niin minunkin. Mutta nyt tuntuu, niinkuin tassuja alkaisi palella.»\n\n»Ei kahta kolmannelta. Saapa nähdä, milloin ja millaisessa paikassa me\nkolmannen kerran yhdymme», sanoi Topi.\n\nPoispääsyn näyttäessä mahdottomalta ja Topin päätyessä siihen\nvakaumukseen, että hänen on koko yö oltava sokean kanssa yksin syvässä,\nmustassa haudassa, yltyi hänen kammonsa sydäntä jyskyttäväksi peloksi.\n\n»Miten ihmeessä me pääsemme tästä sudenkuopasta pois?» vaikeroi hän\nhädissään.\n\n»Sudenkuopasta?» matki Mooses, mietti hetkisen ja kysäisi:\n\n»Oletkos sinä kuullut satua sudesta ja ketusta, jotka putosivat samaan\nkuoppaan?»\n\n»Totisesti, mutta siinähän meillä onkin pelastus», sanoi Topi. »Sinun,\njoka olet ryöstänyt minulta tytön, sopii olla sutena, minä kettuna\nnousen selkääsi, kapsahdan partaalle ja autan sinut sitten ylös.»\n\nMooses kumartui, Topi kapusi hänen selkäänsä ja siitä olkapäille\nseisomaan. Saatuaan äyräästä lujan otteen hän hypähti ylös ja\nsamalla hihkaisi: »Hyvästi!» Sen kuullessaan Mooses teki nopeasti\nkaksijalkaiselle ketulle saman tempun kuin susi aikoinaan\nnelijalkaiselle: puuttuvan hännän asemesta hän tarttui haudan reunalta\nroikkuviin Topin sääriin ja suuttuneena tempasi niin voimakkaasti, että\nmies pudota roiskahti nurinniskoin haudan pohjaan selälleen.\n\n»Ei talosta niin lähdetä kuin torpasta. Sinä et tainnutkaan tuntea\nsatua kokonaan», sanoi hän, tarttui Topin niskaan, painoi hänet haudan\nkupeelle kumaraan ja kapusi nyt itse partaalle.\n\n»Etsippäs keppini, kai se siellä veden pinnalla jossakin uiskentelee»,\nkomensi hän.\n\nTopi teki nöyrästi työtä käskettyä ja kepin löydettyään ojensi sen\nMoosekselle. Sokean pitäessä koukusta kiinni kiipesi hän sitä myöten\nylös ja ponnisti samalla jaloillaan haudan reunasta. Partaalle\npäästyään hän aikoi hyvästiä sanomatta lähteä tiehensä, mutta Mooses\ntarrautui hänen kainaloonsa kiinni ja sanoi:\n\n»Ei niin kiirettä. Kun sinä olet minua ennenkin saatellut, niin teeppä\nvielä kerran pieni palvelus ja ohjaa minut tästä polulle — sitten saat\nmennä sen pitkän tien.»\n\nTopin jouduttua tahtomattaan näin kiinteään kosketukseen sokean kanssa\nvaltasi hänet niin kammottava pelontunne, että hänen viimeinenkin\nvastustuskykynsä lopen herpautui. Hän tunsi jollakin käsittämättömällä\ntavalla olevansa kuin Mooseksen salaperäisen voiman vankina, ja\nuskaltamatta yrittääkään tempaista kättään pois tämän kainalosta, hän\nei voinut muuta kuin totella.\n\n— Jos Hiljakin on näin avuton Mooseksen läheisyydessä, niin\nsilloinhan hän on yhtä turvaton kuin minä nyt, ajatteli Topi. —\nMutta miksi se sitten päästää Mooseksen aittaansa? Se heitä tiennee\nja tuntenee, hameväkeä. Sanotaan niillä vähin olevan kummallisen\nvetämyksen kauheihin ja hirveihin miehiin, kunhan vain jotenkin ovat\ntavallisuudesta poikkeavia. No, tämä tässähän kyllä on puolivillainen\nherra, soittoniekka ja kirjanoppinut — viis silmistä..\n\nLäntiselle taivaalle kiertänyt kuu näki aamupuolella yötä kaksi\nmärkyyttään kiiltävää, suomudan neekereiksi värjäämää kilpakosijaa\näänettöminä astelevan käsikoukkua kalpeavaloisella niityllä, ikäänkuin\nolisivat olleet keskenään hyviäkin ystäviä.\n\n\n\n\nVIII\n\n\n— Kaksikymmentä vuotta...\n\nKalpea, talvinen iltapäivä viipyi vielä ulkona pihamaalla, mutta\nsisällä kamarin nurkissa hiipi jo harmaa hämärä. Laina laski\nsukankutimen syliinsä, kallisti päänsä väsyneesti kiikkutuolin\nselkänojaa vasten, sulki silmänsä ja alkoi keinua lyhyin heilahduksin.\n\n— Enemmän: kaksikymmentäkolme vuotta. Ja jok'ikinen niistä minulle\npitkä kuin ikuisuus. Hyvä Jumala, kuinka kauan tätä vielä kestää?\nMilloin tulee loppu? Ja mitä seuraa sitten, lopun jälkeen? Vai seuraako\nmitään? Mikä siinä lie, etten _minä_ ole saanut enkä saa tunnustetuksi,\nen papillekaan, en salaripissäkään, vaikka on monia muita, jotka vielä\nvuosikymmenienkin kuluttua ovat ilmiantaneet itsensä, pienemmistäkin\nrikoksista kuin minun, ja omaatuntoaan keventääkseen menneet vankilaan\nomasta vapaasta tahdostaan?\n\n— Oli se yhtäkaikki kummallista, että onnistuin sen asiani salaamaan\nniin hyvin, ettei siitä vieläkään tiedä mitään kukaan muu kuin minä\nitse — ja Jumala... Jumala?... Vai tietävätkö ne? Minkätähden ne\nkaikki, isä, äiti ja Marjaana, liikkuvat ja ovat aina siitä hirveästä\nyöstä lähtien liikkuneet täällä vieraspuolella kuin varpaisillaan\nja puhuneet kuiskailemalla kuin ruumishuoneessa? Ja minkä tähden ne\nkatsovat minuun niin kummallisesti, niinkuin niillä olisi jotakin\nsalattavaa? Aavistavatkohan ne sittenkin jotakin, vai tämä minun\nsurkeuteniko lie syynä siihen, että ovat niin vanhentuneen ja\nmurheellisen näköisiä, he myös? Ja lisäksi: mihin ihmeeseen se pullo\noli hävinnyt sieltä lampokarsinasta? Ei kai se ketulle tai koiralle\nkelvannut — jos muun veivätkin. Mutta ehkä se kuitenkin oli siellä,\nvaikka en silloin hädissäni hoksannut. Piti käydäkseni sitä jälkeenpäin\nperkkäämässä, mutta en voinut. Ennen nuorena tyttösenä siellä vasikoita\njuottelin ja vein heiniä lampaitten häkkiin, sitten aikuisempana lehmiä\nlypsin, mutta sen etsintäyöni jälkeen olen navettaa kaukaa kiertänyt ja\ntulen kiertämään niin kauan kuin elän.\n\n— Kyllähän ne ovat koettaneet minua lohduttaa, Marjaana ja äiti —\nvarsinkin äiti: »Sydämelläsi, rakas lapseni, jos jotakin on, rukoile\nJumalaa, taivaallinen isä antaa anteeksi, niinkuin antoi sille ja\nsille.» Ja sitten: »Kristuksen veri puhdistaa.» Kunpa jaksaisin uskoa\nkaiken sen. Mutta kun minusta tuntuu, että sen rikokseni sovitukseksi\npitäisi vuotaa minun omakin vereni — eikä vielä sekään riittäisi.\nVuosikausiahan sitä sitäkin, itsemurha-ajatusta, mielessäni haudoin, ja\njos tehdäkseen, niin silloin se olisi pitänyt toteuttaakseni, kun vielä\nvoimia oli. Nyt en enää jaksa. Mutta mitä se olisi sekään hyödyttänyt?\nVaikka minulla olisi antaa kymmenen henkeä, niin minä en sillä\nuhrillani voisi herättää yhtä ainoaa kuollutta eloon... Vaan onhan\nse hengissä — siellä — jossain — vaikka ruumis... Hui, hui, hui!...\nSitten ne monet muut luonani kävijät, pappikin: »On olemassa helvetti\nja iankaikkinen kadotus.»... On kai! Pitäisivät suunsa kiinni! _Sitä_\nhe vakuuttavat _minulle_. Mitä ne tietävät iankaikkisesta kadotuksesta,\nne, jotka eivät ole jalallaan astuneet edes ajallisen helvetin\nkynnykselle...\n\n— Kaksikymmentäkolme vuotta... Se olisi nyt, jos olisi saanut elää —\nminä en tiedä edes sitä, oliko se poika vai tyttö — olisi aikaihminen.\nSe voisi olla jo naimisissa. Sillä saattaisi olla lapsi. Ja minä\nolisin silloin isoäiti, mummo... Minkä näköinen se mahtaisi olla nyt?\nMinkä näköinen sen puoliso? Ja niiden lapsi?... Voi, taivasten isä\nsentään! Minä kysyn ja kysyn — kaikkea, ja ainoan vastauksen voi antaa\nainoastaan pöytälaatikkoon piilottamani lasipalanen, eikä sekään muusta\nkuin siitä, minkä näköinen minä itse olen.\n\nLaina oli jo kauan sitten huomannut, että kaikki kuvastimet\nvieraspuolelta katosivat vähitellen olemattomiin. Hän ymmärsi kyllä,\nettä se toimenpide tapahtui hänen tähtensä: nähtävästi ei olisi suotu\nhänen näkevän omaa kuvaansa. Kuin menetetyn korvaukseksi ilmestyi\nsamaan aikaan hänen pöydälleen iso perheraamattu, ikäänkuin olisi\ntahdottu huomauttaa, että on tullut aika hänen hylätä muut kuvastimet\nja katsoa kuvaansa siitä. Kuitenkin hän oli ajoissa ehtinyt kätkeä\ntarpeeksi ison, rikkoutuneen kuvastimen palasen. Sen hän nyt, kuten\nusein ennenkin, otti esiin pöytälaatikostaan ja pystytti nojalleen\nraamattua vasten, jonka puukanteen Marjaana aikoinaan oli rystysillään\nkopsauttanut, lyödäkseen isännän aseettomaksi sanan voimalla.\n\nHän katsoi hetkisen kuvaansa kuin jotakin vierasta henkilöä. Otti\nsitten pöytälaatikostaan valokuvansa ja piteli sitä kasvojensa vierellä\nniin käännettynä, että nykyinen ja nuoruudenaikainen kuva näkyivät\nkuvastimessa rinnakkain.\n\n— Mikä hirvittävä ero! Toisen täyteläisyyttä uhkuvilla huulilla naurava\nhymy, niinkuin voi olla vain kahdeksantoistavuotiaalla, joka ei vielä\ntiedä murheesta mitään. Suurissa, kirkkaissa silmissä sirkeä viattomuus\nkuin lapsella. Kasvot pyöreät kuin omenat, ja pieni hymykuoppa\nvasemmassa poskessa. Ja kuin kruununa varjostavat sileää otsaa\nulkonevana, kaarevana räystäänä tuuheat kutrit, mustat kuin syysyö...\nToisen ohuet huulet kuin sinertävä, mutkikas nauha, ja riippuvien\nsuupielien veltoissa poimuissa irvistävä katkeruus kuin synti. Syvällä\nraskaina lupsottavien silmäluomien kapeissa raoissa tuijottava\nsyyllisyys ja elämäntyrtymys. Molemmat ryppyjen risteilemät posket kuin\nyhtä ainoaa, sisään painunutta kuoleman hymykuoppaa. Ja syvinä uurteina\naaltoilevan otsan yllä kumottaa kiireellä harvojen hopeasuortuvain\nlomista pitkinä päivinä paljas, valkoinen päälaki.\n\n— Ja niitä erottaa toisistaan vain kaksikymmentäviisi vuotta!\n\nHän kätki kuvastimenpalasen ja valokuvan takaisin säilyyn. Kyynärpäät\npöydällä, pää käsiin nojaten hän silmät suljettuina vertaili vielä\nmuistissaan noita kahta kuvaa toisiinsa, voisiko niiden välillä\nolla mitään muutakaan yhtymäkohtaa, mutta huomasi suruksensa, että\nsisäinen eroavaisuus oli vielä suurempi kuin ulkonainen. Hän kulki\nkuvitelmissaan elämänsä aurinkoista alkutaivalta, lähtien niin kaukaa\nlapsuutensa aamusta kuin muisti jaksoi kantaa, vaikka tuntuikin\npyhyyden loukkaukselta hänen nyt enää edes ajatuksissaan astua sitä\npolkua, jota hän viattomana oli vaeltanut. Se tie tuntui juontavan\nalkunsa aluttomuudesta, jonne muisti ei ulottunut, ja maan päälle\npäästyään jatkuvan puhtaana, valkoisena lankana aina siihen asti,\nkunnes tuli eteen jyrkkä raja. Siihenastisen Lainan jäädessä kauniina\nmuistona sen taakse, syntyi solmu lankaan ja jatkui mustana eteenpäin,\nvääntelehtien kuin päähän isketty käärme, joka kuolleenakin lakkaa\nliikkumasta vasta sitten kun aurinko laskee. Mutta lakkaako hänen\nkäärmeensä kiemurtelemasta vielä sittenkään, kun hänen aurinkonsa\nlaskee? Tuntui siltä, että niinkuin sillä valkoisella langalla ei ollut\nalkua, niin ei myöskään tällä mustalla ole loppua, on vain avaamaton\numpisolmu välissä... Vaan entäpä siihen voisi syntyä vielä toinenkin\nsolmu, josta se taas alkuperäisen värisenä jatkuisi loputtomuuteen, ja\nmusta olisi vain pienenä pätkänä kahden valkoisen välissä... »Taivaan\nisä antaa anteeksi.»... »Kristuksen veri puhdistaa...»\n\n— Niin — niinhän se äiti. Mutta miksi se taas, erikoisesti tänään, niin\nkummallisen raskaasti painaa mieltäni, se lapsi-vainaja?\n\nHän aukaisi ison raamatun vahvoista vaskihakasistaan ja alkoi\nkuiskaavalla äänellä lukea sen viimeistä lukua:\n\n»Ja hän osoitti minulle puhtaan elämän veden virran, selkeän niinkuin\nkristallin vuotavan Jumalan ja Karitsan istuimesta...»\n\nLaina ei ehtinyt päästä luvun loppuun, kun hänen korviinsa helähti\nulkoa kulkusen kilinää. Hän kääntyi akkunasta katsomaan ja näki pihaan\najavan valkoisella hevosella pari miestä, jotka näyttivät olevan\noutoja näillä tienoin. Turkinkaulukset pystyssä he istuivat korkealla\nisoon heinähäkkiin ladotun kuorman sevillä. Toisella oli mustat\nsilmälasit päässä, ja aikamiehen turkkiin pukeutunut ajaja näytti\nvielä poikaselta. Hän sitoi hevosen piha-aitaan ja taluttaen toveriaan\nkädestä he menivät väen puolelle.\n\n— Ketä lienevät, kaupustelijoita. Mies taitaa olla heikkonäköinen\ntai sokea, koska poika sitä kädestä taluttaa, arveli Laina ja jatkoi\nkeskeytynyttä lukemistansa:\n\n»Ja katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani,\nantamaan kullekin, niinkuin hänen työnsä on...»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Hyvää iltaa», tervehti silmälasimies, pysähtyi tuvan ovensuuhun ja\nherrasväen tapaan otti lakin päästään.\n\n»Saisiko talossa yötä olla?»\n\n»Onhan lämmintä. Mistä kaukaa ollaan?» kuului isännän vastakysymys\nperäpenkiltä.\n\nKun vieras oli maininnut kotipitäjänsä, tutkaisi isäntä uteliaasti:\n\n»Mistä sieltä?»\n\n»Hirvaskylästä — ei isäntä taida tuntea niitä maita. Minä asun siellä\nerään puuseppä Aletuisen luona.»\n\nSen kuullessaan isäntä hiukan hätkähti ja ponnahti kuin pelästyneenä\nseisoalleen. Kasvoilla vastenmielisyyttä kuvastava ilme hän, käsi\nmiettivästi korvallisella, katsoi pitkään ja terävästi vieraaseen.\nKäveli sitten ketterästi, vaikka jo hiukan kumaraisena, ovensuuhun,\nojensi kätensä vieraalle ja sanoi:\n\n»Iltaa — ei ole vielä lähemmin tervehdittykään.»\n\nHeidän puristaessaan toistensa kättä isäntä tutki nyt läheltä vieraan\nkasvoja, ja näytti niinkuin hän samalla olisi ystävällisesti hymyillyt.\n\n»Vieras käy tänne... kä-käydään tänne toiselle puolelle», pyysi hän.\n\nIsäntä hiukan edellä, vetäen jäljessä harppailevaa sokeaa kädestä, he\nkävelivät pihan poikki vieraspuolelle niin kiireesti, että näytti, kuin\ntaluttajalla olisi erikoinen hätä saada vieras piiloon mahdollisimman\npian. Lieneekö ollut sattuma vai tahallinen tarkoitus, että isäntä\njohti sokean samaan kamariin, josta kaksikymmentä vuotta aiemmin eräänä\nsyysyönä oli hänet pienenä kapaloraukkana pois kyydinnyt.\n\n»Vieras istuu — tässä on tuoli. En ole vielä nimeäkään kysynyt.»\n\n»Mooses minun nimeni on», sanoi vieras.\n\n»Niinpä. Vaan entäs sukunimi?»\n\nMooses punastui, ja käsi kohoutui sokeitten silmien eteen kuin häpeän\npeitteeksi.\n\n»Minä, hyvä isäntä, olen niitä semmoisia, joilla ei omaa sukunimeä\nolekaan, kun ei ole mitään sukuakaan. Kasvatusisäni Aletuisen nimellä\nolen kirjoissa kulkenut.»\n\nNähdessään sokean nuorilla kasvoilla kuin oman verensä häpeästä\nleimahtavan isännän sydämen yllätti voimakas säälinpuuska. Hänen\nhuulensa tapailivat äänettöminä sanoja, niinkuin hän vastoin tahtoansa\naikoisi hämmästyttää Moosesta ilmaisemalla hänen salatun syntyperänsä.\nMutta melkein samassa hän huiskautti torjuvasti kättänsä ja\nyhteenpuristettujen huuliensa takaa mumisi kuin itsekseen:\n\n»Hm... hmm...! Eihän nimi miestä pahenna Moo... vieras istuu, on\nvapaasti kuin kotonaan — ihan kuin kotonaan. Minä pistäydyn vähän\nasioillani, mutta tulen tuokiossa takaisin.»\n\nHän jätti Mooseksen yksin kamariin hieman oudolta tuntuvaa\nystävällisyyttä kummeksimaan, meni tupaan ja sanoi tallimiehelle:\n\n»Riisu vieraan hevonen talliin ja anna apilasta eteen. Ota lisäksi\naitasta kauroja korvoon ja sipulia leipää joukkoon. Jos hevonen on\nhiessä, niin anna vettä vasta vähän myöhemmin, ettei saa köhää... Mikä\nsen tämän nuoren miehen nimi on?»\n\n»Sehvania minä olen», sanoi poika.\n\n»Vai Sehvania. Siellä teidän maanääressä taitaa ollakin vain pelkkiä\nrohveettoja. Miina vie Sehvanian keittiöön ja antaa suunavaukseksi\njotain lämmittävää ja ruokaa niin paljon kuin makoon mahtuu.»\n\nIsäntä palasi vieraspuolelle ja pysähtyi hetkiseksi salin lattialle\nmiettimään.\n\n— Se on ilmoitettava varovin lausein kuin odottamaton kuolonsanoma,\nsillä äkillinen ilo voi vanhoille sydämille olla yhtä tuhoisa kuin ylen\nsuuri surukin, hän päätteli ja meni keittiöön, jossa emäntä ja Marjaana\nolivat parhaillaan iltapäiväkahvia juomassa.\n\n»Sepä sattui. Herunee sieltä pannunne pohjasta kuppi kuumaa\nvieraallekin?» kysäisi hän.\n\n»Vieraalle? Onko tullut vieraita? Ketä?»\n\n»Koettakaapa arvata.»\n\nIsännän äänensävystä ja koko olennosta uhosi niin outoa\nsalaperäisyyttä, että vanhukset käsittivät tavallista harvinaisemman\nvierailun olevan kyseessä. Viitsimättä kuitenkaan ruveta arvoituksilla\nleikkimään he tiukkasivat isäntää ilmaisemaan vieraan. Mutta kun tämä\nei heti siihen suostunut, katsoi Marjaana häntä kiinteästi silmiin ja\nsanoi:\n\n»Ellei näin vanhan hupsun unet ole jo merkitystänsä menettäneet, niin\nse vieras ei voi olla kukaan muu kuin Änän.»\n\n»Entäpä jos olisikin», myönsi isäntä.\n\n»Voi, Herra jumala!» huudahti emäntä. »Mooses! Onko Mooses tullut?\nMissä se on? Minkä näköinen se on?»\n\n»Siellä on omassa kamarissaan. Tulkaa katsomaan, niin sittenpä näette\nomin silmin. Mutta muistakaa: ei hiiskaustakaan, ei viittaustakaan\nsiitä — tiedätte kyllä mistä. Eikä Lainalle halaistua sanaa.»\n\n»Vai _omassa_ kamarissaan. Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka sinä\nsamalla olet kova: eikö vieläkään äiti ja lapsi saa tavata toisiaan,\nvaikka poika tulee kuin Jumalan lähettämänä emonsa luokse? Mutta minä\nuskon, että vielä ne kerran... Kuule, Marjaana, älä jätä, älä jätä,\nmennään yhdessä. Pitele minua vähän kädestä — tuntuu niinkuin jalkani\neivät jaksaisi pitää päällänsä ja päätäni pyörryttäisi. Älä, älä —, ei\nniin lentämällä.»\n\nIsännän aukaistua kamarin oven tähystivät molemmat naiset sykkivin\nsydämin kynnyksen takaa hämärähköön huoneeseen. Odottamansa surullisen\nnäyn asemesta nähdessään kauniin, hienosti pukeutuneen nuorukaisen,\nmustat silmälasit juhlallisina nenällä, istumassa tuolilla ryhdikkään\nsuorana, he eivät olleet uskoa silmiänsä. Hilliten ilmoille pyrkivää\niloansa mummot, huulet hymyssä ja päät maireina kallellaan, tyytyivät\nvain pari kertaa koskettamaan kämmeniään kuulumattomasti vastakkain.\n\n»Anteeksi — viivähdin vähän — vieras saanut istua yksikseen. Täällä\ntulee pari naishenkilöä tervehtimään: emäntä ja talon vanha, uskollinen\npalvelijatar», esitteli isäntä.\n\nMooses nousi seisoalleen, kumarsi kohteliaasti ovelle päin ja ojensi\nkätensä tervehdykseen. Siihen tartuttiin kaksin käsin ja puristettiin\nniin hellästi, kuin siinä kosketuksessa olisi hehkunut välittömästi\nsydämen lämpö.\n\n»Emäntä?»\n\n»Niin. Noin nuori voisi sanoa minua mummoksikin. Jumalan terveeksi,\nJumalan terveeksi ... ja terve tulemasta.»\n\n»Kiitos. Teidän kätenne vapisee.»\n\n»Me vanhat vapisemme. Onko hän ollut terve? Miten hän on matkoilla\nvoinut? Ovatko ihmiset olleet hyviä — kotona ja kylässä?»\n\n»Kiitos, kyllä. Ei minulla ole valittamista missään suhteessa — paitsi,\ntietysti... huomaahan emäntä sen.»\n\nKäsi taputti häntä hellästi olalle.\n\n»Niin, niin. Jumalalle kiitos, että on hyviä oltu.»\n\nMarjaana, joka emännän takana kärsimättömänä vuoroaan odottaen oli tätä\nkiirehtien hihasta nykinyt, ei malttanut enää odottaa, vaan tarttui\nemäntää käsipuoleen ja siirsi hänet yksinkertaisesti syrjään.\n\n»No tuohon käteen! Herran terveeks, sanon minäkin. Ja terve tulemasta\nminunkin puolestani.»\n\nMooses hiukan hölmistyi.\n\n»Mutta emmekö me ole ennenkin tavanneet toisiamme?» kysyi hän.\n\n»Vo-hooi! Montakin kertaa.»\n\nNäin uhkaavan alun kuullessaan isäntä pui Marjaanalle kiivaasti\nvaroittaen nyrkkiään ja pudisteli tuskaisena päätänsä, ja levottomalta\nnäytti emäntäkin. Mutta Marjaana vain rauhallisesti huiskautti\nkättänsä: kyllä minä tiedän.\n\n»Mutta mistä Änän... tuota... Mooses — sanotaan me vanhat noin nuorta\npoikaa vain ristimänimellä — mistä Mooses minut tuntee?»\n\n»Äänestä ja... hm — hajusta.»\n\nMarjaana nyrpisti nenäänsä hiukan loukkautuneena.\n\n»Eipä minussa pitäisi liikoja hajuja olla, joka muutan puhtaan paidan\nylleni joka lauantai.»\n\nAlkuun päästyään hän selitti sokealle pääpiirtein koko sikäläisen\nsukunsa, maailmalle kulkeutumisensa ja tutustumisensa Moosekseen, tämän\nollessa vasta mustalaispojan kokoinen. Kyseli kuulumisia: miten jaksaa\nvanha Aletuinen, miten Saara, Jahnukaiset ja muut hirvaset. Tokaisi\nlopuksi:\n\n»Joko sitä on Mooseksella niinkuin kaveria?»\n\n»Ei ole», kielsi Mooses, mutta samoin kuin äsken isännän tutkaistessa\nsukunimeä hän jälleen punastumisellaan ilmaisi, kuinka arkaan kohtaan\ntämäkin kysymys koski.\n\n»Eikäkö vielä tiedossakaan? Sanoo suoraan vaan, ei me kielitä», ahdisti\nemännöitsijä.\n\n»Mitäpä syytä olisikaan sitä teiltä näin etäällä peitelläkseni. Olen\nsalakihloissa — ollut jo viime syksystä asti.»\n\nKuin tyrmistyneinä kuulemastaan vanhukset vilkaisivat toisiinsa,\nja laajoin ihmetyksen elein läppäsivät mummot taas kämmeniään\nkuulumattomasti vastakkain.\n\n»Herra isä! Kuka? Mistä?»\n\n»Ette taida tuntea Lehtimäen Hiljaa?»\n\n»Lehtimäen Hiljaa?... Sekö! Muistanhan minä, kun Saaran kanssa\nAletuisen pihakoivun alla istuttiin ja katsottiin teidän sokkosilla\nleikkimistänne. Se lippari karkasi silloin Mooseksen käsistä, mutta\nnäytätpä — sanon sinäksi, kun ollaan vanhoja tuttuja — näytätpä saaneen\njälkeenpäin lujemman otteen. Mutta olekin kärellä ettei lähde uudestaan\nliesuun.»\n\nMarjaana leväytti sylensä ja halata hätisti Moosesta hartioista.\n\n»Eipä sitten muuta, kuin onneksi olkoon ja lapsia tulkoon.»\n\n»Jumala siunatkoon, Jumala siunatkoon — teitä molempia», toivotti\nemäntäkin surumielisesti, ristiriitaisin tuntein.\n\nIsäntä, mitä lienee miettinyt, ei puhunut mitään.\n\n»Vai niin, vai sillä lailla on Mooseksen asiat. No, sittenpä juodaankin\nkihlajaiskahvit», sanoi Marjaana, meni keittiöön ja tuli pian takaisin\ntarjotin kädessä.\n\n»Mitä tavaraa Mooseksella — sanotaan nyt sitten Moosekseksi — on\nheinähäkissä?» kysyi isäntä kahvia juodessa.\n\n»Koriteoksia», vastasi Mooses.\n\n»Myytävänä kai?»\n\n»Niin. Ehkä isäntä ostaa jonkin?»\n\n»Ties, vaikka ostaisinkin. Käydäänpä niitä katsomassa.»\n\nHeidän kuormalle tultuaan Mooses kopeloi ensimmäiseksi viulukotelon\nkäsiinsä.\n\n»Onko sekin myytävänä?» kysyi isäntä.\n\nSokea pudisti kieltävästi päätänsä.\n\n»Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»\n\nIso-Mannilassa, kuten kaikkialla muuallakin, herättivät Mooseksen työt\nihailevaa ihmettelyä ja peitettyä epäilyäkin siitä, voivatko sellaiset\nmestariteokset olla ensinkään hänen itsensä valmistamia. Enemmän\nkuin tositarpeen takia saattoi moni saidempikin ostaa jonkin esineen\nvain sen vuoksi, että saisi näytellä sitä tuttavilleen kuin jonakin\nharvinaisena ihmekapineena, siksi että oli sokean tekemä. Isäntä\naikoi ensi-innostuksessaan tyhjentää Mooseksen häkin pohjia myöten,\nmutta tarkemmin harkittuaan tyytyi kuitenkin ostamaan vain kaikki\njäljelläolevat korituolit, jotka sijoitettiin isoon vierashuoneeseen.\nSitten hän meni kamariinsa hakemaan rahaa ostoksiensa maksuksi, mutta\nnaisten mielestä hän viipyi tarpeettoman kauan. Kun hän vihdoin palasi\nja antoi setelit myyjälle, tutki tämä niitä kutakin erikseen sormeansa\nja kättänsä pitkin mittaamalla. Tarkastuksensa tuloksena hän kummeksien\nhuomautti:\n\n»Isännälle on varmaankin tullut erehdys: satamarkkasten asemesta olette\nantanut pelkkiä viisisatasia. Tässähän on rahaa enemmän kuin minun koko\nkuormani ja hevoseni maksavat yhteensä.»\n\n»Ei siinä ole erehdystä tullut», sanoi isäntä. »Kun tässä äsken kuulin,\nettä Mooses aikoo avioliittoon ja tietenkin oman kodin perustamiseen,\nniin se, mitä summassa liikaa lienee, on tarkoitettu meidän kaikkien\nyhteiseksi huomenlahjaksemme tuleviin häihin.»\n\nKun naiset tiesivät isännän tavallisesti pitävän pennin syrjästä ehkä\nliiankin tiukasti kiinni ja kun he nyt lisäksi käsittivät, että hänen\npitkällinen viipymisensä kamarissaan ei voinut johtua muusta kuin\nraha-arkun ääressä käydystä ankarasta kamppailusta kahden vastakkaisen\nvoiman kesken, oli heistä isännän voitto mammonasta tällä kertaa\nsitäkin suurempi. Vesikierteet silmissä he nyökäyttelivät kiitollisina\nliikutuksesta tutisevia päitänsä. Mitä merkitsivätkään heidän tyhjät,\nkyyneleiset onnittelunsa isännän miehekkään uhrin rinnalla.\n\nVanhukset odottivat Mooseksen ilahtuvan ikihyväksi ja puhkeavan\nkiitoksiin niin kuninkaallisen runsaasta lahjasta. Mutta kävikin\npäinvastoin. Sokea seisoi setelit kourassa kuin lyötynä. Hän ymmärsi\nasian niin, että isäntä ainoastaan säälistä hänen sokeuttansa kohtaan\nantoi häälahjansa. Mutta hänen elämänsä raskaimpana taakkana oli tähän\nasti ollut yksinkertaisten, maitosydämisten ihmisten ymmärtämätön\nsääli, eikä hän halunnut sitä lajia lisää, ei ainakaan vierailta,\ntuntemattomilta ihmisiltä. Isännän olisi pitänyt nähdä ja ymmärtää,\nettei hän kulkenut hääapua kerjäämässä, vaan myymässä kättensä töitä\nniille, jotka halusivat ostaa. Oltuaan aluksi kahden vaiheella, miten\nmenettelisi, ettei loukkaisi hyvää tarkoittavaa antajaa, hän vihdoin\npäättävästi erotti rahoista tuolien hinnan lompakkoonsa ja laski\nylijäämän kiittäen isännän eteen pöydälle.\n\nTämän jälkeen oltiin salissa kotvan aikaa ääneti, ja tuntui puolelta ja\ntoiselta, niinkuin väliin olisi laskeutunut jotakin vierasta ja kylmää.\n\n»Mooses taitaa olla hyvin rikas?» pisti Marjaana, suutahtaneena isännän\npuolesta.\n\n»Eikä niin rikaskaan, semmoinen vain omillaan eläjä», vastasi sokea\nvaatimattomasti.\n\n»On tainnut Mooses ennenkin omillaan elää ja kouluja käydä?»\n\nKuten taanoin pudisti isäntä Marjaanalle taas varoittavasti kättänsä ja\nestääkseen hänen jatkamasta puuttui itse puheeseen:\n\n»Minä en tarkoittanut lahjallani loukata enkä antaa sitä miksikään\nvaivaisavuksi, mutta koska Mooses näkyy sen semmoiseksi käsittäneen,\nniin en minä liioin tahdo tyrkyttää. Olen aina pitänyt niistä, jotka,\nkuten minäkin, pyrkivät elämässään toteuttamaan sananlaskua: oma apu\nparas apu.»\n\nHän veti salin akkunoitten kierrekaihtimet tarkasti alas, sytytti\ntulen kattokruunuun ja haihduttaakseen välikohtauksen synnyttämää\npainostavaa tunnetta pyysi Mooseksen soittamaan viulua. Siihen tätä\nei tarvinnutkaan kahta kertaa pyytää. Kotoisten kuulijoitten istuessa\nuusissa korituoleissa salin seinämillä sokea soitti seisoallaan —\nvanhoille enimmäkseen virsiä ja hengellisiä lauluja. Avarassa huoneessa\nmahtavina ja tunnelmallisina kaikuvia säveliä kuuntelivat naiset\nhartaina. Ja Mooseksen eläytyessä yhä syvemmälle soittoonsa alkoi\nisännänkin sielussa tuntua välitöntä kosketusta hänelle oudoista\nmaailmoista, joissa seteleillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä.\nVasta nyt hän saattoi ymmärtää perussyyn Mooseksen järjettömältä ja\nvähän ylpeältäkin näyttävään kieltäytymiseensä ottamasta lahjaa vastaan\nja käsittää sokean soittajan kielteistä vastausta kysymykseensä viulun\nmyynnistä: »Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»\n\nKesken rauhallista soittoa vanhukset yht'äkkiä hätkähtivät ja\nvilkaisivat kysyvinä toisiinsa, samalla kuin heidän kasvoillaan\nkuvastui jännitystä ja levotonta neuvottomuutta. Heidän aavistamattaan\nastui Laina saliin ja pysähtyi eräälle sisähuoneisiin vievälle ovelle\nkuuntelemaan. Pään Hyökkäyksillä ja muilla eleillä koetti Marjaana\nsalavihkaa tehdä isännälle ymmärrettäväksi, että odottamattoman\nkohtauksen selvittäminen jätettäisiin hänen huoleksensa, on hän ennen\npahemmistakin pulmista suoriutunut. Kun vanhukset olivat Lainan\nläsnäollessa jo parikymmentä vuotta keskustelleet tilaisuuden vaatiessa\nosittain mykkien tapaan, oli heidän jotenkin helppoa silläkin tavoin\nymmärtää toistensa ajatuksia. Sormi varoittavasti huulilla isäntä\nnyökäytti Marjaanalle myöntävän vastauksen. Tämä meni luvan saatuaan\nLainan luo ja puhua sopotti hiljaa hänen korvaansa:\n\n»Tämä nuori mies on syntyisin... hm — kotoisin minun synnyinseudultani.\nSokea raukka, niinkuin näet. Ehkä haluat häntä kädestä pitäen\ntervehtiä?»\n\nSaatuaan hyvin epämääräisen vastauksen Marjaana sanoi ääneen:\n\n»Ei Mooses taida tietääkään, että täällä on nuorempiakin kuulijoita\nkuin me vanhat: talon tytär — haluaisi tervehtiä.»\n\nSokea pisti viulun kainaloonsa, kumarsi ja ojensi kätensä odottavasti\ntervehdykseen. Lainan lähtiessä hiljaa kulkemaan häntä kohti ei emäntä,\nvaikka juuri hän oli enimmän toivonut näiden kahden keskinäistä\ntapaamista, nyt voinutkaan olla heidän tervehdyksensä näkijänä, vaan\npakeni kiireesti keittiöön. Isäntä käänsi katseensa poispäin ja\nliikutuksesta tärähteli hänen leukansa. Mutta Marjaana vain hymähteli\nja hykerteli tyytyväisenä käsiään.\n\n»Hyvää iltaa. Teidän kätenne vapisee — niinkuin emännänkin», sanoi\nMooses.\n\n»Niin. Äiti on vanha ja minä olen sairas», selitti Laina niukasti,\nikäänkuin siten huomauttaakseen, että hän ei haluaisi ryhtyä pitempiin\nkeskusteluihin.\n\n»Onko neiti jo kauankin sairastanut?»\n\n»Hm!... Yli kaksikymmentä vuotta.»\n\n»Niin kauan! Anteeksi — mikä neitiä vaivaa?»\n\nLaina mietti hetkisen.\n\n»Sydämessähän se taitaa suurin kipu olla.»\n\n»Eivätkö lääkärit voi sitä parantaa?»\n\n»Ei muut kuin se yksi, joka meidät kaikki tekee terveiksi.»\n\nNiin toivottoman vastauksen kuullessaan joku muu olisi voinut valittaa\nja surkutella, mutta omien kokemustensa opettamana Mooses piti parhaana\nvaieta.\n\n»Laina, tuleppa tänne», kutsui Marjaana. »Istuppa tähän poi... (poikasi\ntekemään tuoliin, aikoi hän sanoa). Et ole tainnut huomatakaan, ne on\ntuon sokean pojan tekemiä.»\n\n»Niinkö? Ihmeellistä. Ne ovat kauniita.»\n\n»Ehkä haluat sinäkin yhden kamariisi? On siinä mukava istuaksesi.»\n\n»Kyllä — jos vain annetaan.»\n\n»Si-sinua vartenhan minä...» alkoi isäntä, mutta sai niin äkillisen\ntarpeen niistää nenäänsä, että lause jäi kesken.\n\nKun Laina oli istuutunut poikansa tekemään korituoliin, värähti hiukan\nMarjaanankin ääni hänen sanoessaan:\n\n»No, Mooses, annappa nyt tulla viulustasi mitä siitä parasta lähtee.»\n\nMooses antoi. Isäntä ja Marjaana olivat ymmärtävinään, että sokea\nsoitti nyt erikoisesti viimeksi tulleelle, että hän sen osanottonsa,\nminkä äsken jätti suullisesti sanomatta, nyt lausui viulullansa. Ja\nsaattoihan siinä käyrän alla valittaa osa hänen omaakin kohtaloansa.\nMiten hän olisi mahtanut soittaakaan, jos olisi edes aavistanut\nosankaan siitä, minkä he tiesivät. Tai, kuka ties, olisi hän siinä\ntapauksessa iskenyt viulunsa säpäleiksi. Kun soitto oli lakannut ja sen\nviimeinen sävel irrallisena kaikuna ilmassa värähtänyt, oltiin salissa\nääneti tovin aikaa.\n\n»Kiitos. Hyvää yötä», sanoi Laina vihdoin ja poistui kamariinsa yhtä\naavemaisen hiljaisena kuin oli tullutkin.\n\nTalvinen ehtoo oli jo pitkälle kulunut. Iltasen syötyä Mooses vietiin\nmaata »omaan kamariinsa». Emäntä itse oli laittanut vuoteen, ja\npehmeä se oli. Valot sammutettiin, ja talossa oli taas hiljaista ja\npimeää. Mutta Lainan kamarin akkunasta tuikki tuli myöhäiseen yöhön\nasti. Soiton innoittamana hän pöytänsä ääressä Marjaanan viemässä\nkorituolissa istuen luki isosta puukantisesta perheraamatusta\nIlmestyskirjan näkyjä Uuden Jerusalemin ihanuuksista.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKevättalvella eräänä maaliskuun aamuna lähti joukko talkoomiehiä\nkirveet olalla hankiaista myöten sydänmaahan kaatamaan hirsiä Mooseksen\nuutta asuinrakennusta varten. Silmiä häikäisevänä hohti valkoinen\nhanki aamuauringon kirkkaassa valossa. Harmaana hämäränä huomasi sen\nsokea Mooseskin, joka Aletuisen taluttamana oli myös mukana. Perille\npäästyä alkoivat kirveet paukkua petäjien kylkiin, ja katkeamattomana\nraikuna soi kaikuva metsä. Humahtaen kaatua rysähteli petäjiä hangelle.\nKaikki tämä oli Mooseksen sydämelle kuin suloista soittoa. Mutta vanha\nAletuinen oli sokean tulevaisuudenunelmista, joista muut miehet eivät\nvielä mitään tietäneet, hiukan alakuloisella mielellä.\n\nAletuisessa alkoi nyt työ ja touhu, kalke ja nakutus. Hankiaista\nmyöten ajettiin hirret talkoolla kotiin. Mooses palkkasi muutamia\nmiehiä veistämään ne kuivamaan, toisia halkomaan kiiloilla kiviä\nperustusta varten. Pari miestä veteli lankkusahalla pukkien päälle\nnostettuja hirsiä lattia- ja laipiotarpeiksi. Aletuinen teki ovia\nja akkunankehyksiä, ja Mooses itse kutoi öin päivin korihuonekaluja\nuuteen kotiinsa. Siitä oli muuten määrä tehdä samanlainen kuin vanhakin\nrakennus, paitsi että tuvan ja kamarin piti tulla hiukan kookkaampia ja\nakkunoiden isompia.\n\nHeti lumen sulattua ryhdyttiin rakennusta salvomaan Aletuisen pihan\nperälle. Hirsikertojen kohottua niin korkealle, että oli ruvettava\nakkuna-aukkoja suunnittelemaan ja mittailemaan, sanoi muuan työmiehistä\npuoleksi leikillään, puoleksi tosissaan:\n\n»Sitä minä tässä olen itsekseni tuumaillut, että sen täytistäkö\ntämä rakennus tekee akkunoilla ollenkaan, kun Moosekselle ei niistä\nkuitenkaan ole mitään hyötyä, ja huoneet pitäisivät umpinaisina\nparemmin lämpimänsä.»\n\n»Onhan tuolla akkunat omallakin nokallaan, vaikk'ei hänelle niistäkään\nliene mitään hyötyä», arveli toinen.\n\n»Silläpä. Voisihan tämän rakennuksenkin ulkoseiniin maalata tuhria näön\nvuoksi mustat valeakkunat.»\n\n»Kuka ties, vaikka Mooses tähän piankin emännän kemmertäisi, kun niin\ntulista hoppua pitää tämän palatsinsa valmistumiseksi.»\n\n»Ties hänen senkään. Ne on tuommoiset aistivialliset useinkin\nhanakampia naisväkeen kuin tavalliset meikäläiset miehet, joista\nmonikin jänishousu pelkää hametta pahemmin kuin ruttoa.»\n\nMies nurkallaan kohosi rakennus ennen pitkää vesikattoon. Viimeisiä\npäreitä naulattaessa ruoteisiin ylhäällä katonharjalla iskettiin\njo alhaalla permantopalkkeja niskasiin kiinni, ja uunien muuraajat\nläiskivät kauhoillaan saviseosta tiilien väliin sen kuin kerkisivät.\n\nJo paljon ennen ajateltua määräaikaa oli Mooseksen rakennus valmis\nvastaanottamaan nuorta emäntää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun sokean olisi ollut hiukan vaikeaa ja oudoissa ihmisissä kiusallista\nhuomiota herättävää mennä pappilaan vihittäväksi, oli Aletuinen käynyt\npyytämässä papin tulemaan heille. Mutta kun olisi voinut näyttää liian\nvaateliaalta yksistään heikäläisten vihkimisen takia vaivata pappia\nniin pitkän matkan taakse, hän oli esittänyt raamatunselityksen pitoa\nsamassa yhteydessä. Ehkäpä tuotaisiin joku lapsikin kastettavaksi.\n\nRovasti oli ensin luvannut apulaisensa, mutta kun oli huomannut\npyytäjän kasvoilla pettymyksen ilmeen ja muistellut sitä hetkeä,\njolloin Aletuinen ja Saara kantoivat sokean, isättömän ja äidittömän\nlöytölapsen ristittäväksi hänen luoksensa, oli hän tullut kuin\nliikutetuksi ja sanonut, että kun hän oli ottanut Mooseksen\nkasteenliittoon, niin tahtoi hän itse tulla vahvistamaan tämän\ntoisenkin liiton. Rovasti oli sanonut haluavansa toimittaa tämän\nvihkimisen itse senkin vuoksi, että se oli hänelle ainoalaatuinen.\nSillä vaikka hän pitkän pappeutensa aikana olikin jo monta avioliittoa\nsolminut, niin ei milloinkaan ennen ollut sattunut, että sokea olisi\nhänen edessään vihkipallille polvistunut. Määräajaksi sovittiin eräs\nsunnuntai heinäkuun keskipaikkeilla.\n\nNyt oli se päivä tullut.\n\nJo paljon ennen vihkimistoimituksen alkua tuli Aletuisen mökille\nensimmäisiä kutsumattomia häävieraita, tai oikeammin sanankuulijoita,\nmuutamia vanhoja mummoja, isot liinaan käärityt virsikirjat kädessä.\nHeti ensimmäinen silmäys pihamaalle viritti heidän sieluunsa\naransekaisen juhlatunnelman: molempien tupien portaitten pielissä\nseisoi kahteen riviin pystytettyjä koivuja kuin juhannuksena. Keskellä\npihaa pienellä, valkoisen liinan peittämällä pöydällä oli vedellä\ntäytetyn pullon suuhun pistetty vertauskuvaksi kaksi orjantappuran\noksaa, toisessa punaisia, toisessa valkoisia ruusunkukkia. Aidan\nulkopuolella ruhjottivat rovastin isot, mustat vaunut, kun eivät\nnähtävästi olleet mahtuneet kapeasta portista sisään.\n\nKartanolla oli salaperäisen hiljaista, kuin mökissä kaikki olisi\nollut kuollutta ja huoneisiin hautautunutta. Kerran vain Saara mennä\nhompsotti aittaansa ja palatessaan näkyi kantavan esiliinansa alla\njotakin pyöreätä, nähtävästi viilipyttyä rovastin päivällispöytään.\nMutta juhlakoivujen lehtien lipatuksessa hiljaisessa tuulessa,\npöytäliinan nurkkien häilähdyksissä, ruusujen kumarruksissa kuin\njollekin näkymättömälle, puhdistetussa pihassa, rovastin vaunuissa,\nkaikkialla tuntui kuiskivan arkisuudelle vieras, pyhäisessä\nsalaperäisyydessään hieman raskas odotuksen henki.\n\nIltapäivän lähetessä sitä kellonlyömää, jolloin toimituksen oli määrä\nalkaa, oli Aletuisen kartanolle kertynyt kansaa, kuten vuotta aiemmin\nMooseksen palattua pitkältä matkaltaan, nyt kuitenkin paljon enemmän\nja kaukaa naapurikylistäkin. Miehet odotellessaan seisoksivat ja\ntupakoivat sankkana, harmaana ryhmänä rovastin vaunujen ympärillä.\nSellaiset ajoneuvot olivatkin harvinainen nähtävyys Hirvaskylän teillä.\nMuuan uskalikko renkipoika oli kavunnut vaunuun, jossa hän selkäkenossa\nrehevänä istuen, punaiset pieksut jalassa, hattureuhka takaraivolle\ntyönnettynä ja »rantsalmelainen» letkuvarsi hampaissa pössäytteli\nsuupielestään kessuhaikuja teeskennellyn mahtavana.\n\n»Pois tieltä, alamainen kansa!»\n\n»On siinä kai toista istuaksesi kuin lantakorin terävällä syrjällä\nkivikkoisella tiellä ajaessasi, salamat silmissä?»\n\n»Kuka porsas se puhuu lantakorista, rovastille?»\n\n»Totta totisesti: että vaikka, näet, on vieterit ja resoorit ja topatut\nistuimet ja selkänojat, niin sittenkin pitää olla vielä höyhenpatjat\npakaroiden alla.»\n\n»Pehmeä se pitää olla pehmeätä vastassa.»\n\n»Mutta kun laittaa lanta-aisoille norjan kiikkulaudan ja sen\nnenään sitoo täyden heinäsäkin, niin siinä on yhtä pehmeä istua\nkuin tuossakin, ja kuoppaisella tiellä karkuuttaessa vietraa niin\nvietävästi, että on ilmaan lentää.»\n\n»Miltä se nyt näyttäisi, kun rovasti ratsastaa nelistäisi kahareisin\nkiikkulaudalla, liperit kaulassa, kirja kainalossa ja kappa pyrstönä\nperässä.»\n\nNaisväki istuskeli pikku ryhmissä pihan puolella. Ne ensimmäisinä\ntulleet vanhat mummot isoine virsikirjoineen olivat jo ajoissa\nsiirtyneet likelle pöytää, huonokuuloisina ollakseen lähellä rovastia\ntämän saarnatessa. Heidän joukossaan ei paljon puhuttu, mutta se vähä\nmitä lausuttiin, koski häitä — ei niin paljon tämänpäiväisiä kuin\nmenneitä ja tulevia.\n\n»Ne ovat jo kaukana takanapäin, meidän häämme.»\n\n»Ja niin likellä edessäpäin se päivä, jolloin meidät, kuoleman\nkihlaamat, jälleen vihitään.»\n\n»Niin, niin... Vaikka eihän sitä sen vihkimäpäivän likeisyyttä tai\nkaukaisuutta tiedä nuorikaan — ei sekään tämänpäivän morsian.»\n\n»Olet siis sinäkin kuullut...?»\n\n»Olen. Outoja enteitähän siitä Hiljankin kohtalosta vähän kuiskaillaan.»\n\nIson pihakoivun juurelle oli nuorista ja keski-ikäisistä muodostunut\npiiri, joka vastustamattomalla voimalla veti yhä uusia tulokkaita\npuoleensa. Mutta siinä rykelmässäpä olikin Jahnukaisen akka keskeisenä.\n\n»... Lipolla itselläänkään muuta kuin yksi silmä, sanot... Niin on,\nmutta minä näen sillä yhdellä silmällä ihmisten asioita paremmin kuin\nmoni kahdella. Toissilmäisiä morsiamia ja sulhasia — onhan niitä. Mutta\neihän tätä tämmöistä ihmettä, hyvät Jumalan luomat, ole kuuna päivänä\nkuultu ei nähty, että nyt umpisokea...»\n\nJahnukaisen akka ravisti rajusti päätänsä, ikäänkuin siten\nilmaistakseen asian niin mahdottomaksi, että sitä ei voi sanoin lausua.\n\n»Onhan Mooses aikaansaavampi kuin moni näkevä ja voi elättää vaimonsa\nsiinä kuin joku toinenkin», kuului joukosta sulhasta puolustava ääni.\n\n»Puhu mitä puhut ja olkoon Mooses niin kunnon mies ja koulunkäynyt ja\nviuluniekka kuin onkin, mutta sen minä sanon, että Hiljana minä en\nolisi uskaltanut tätä askelta astua.»\n\n»Olisi tainnut olla sen askelen ottajia muitakin kuin Hilja —\nrikkaampiakin.»\n\nMonet nuoret kasvot sävähtivät punaisiksi, joten puhujan väite tuli\nverellä todistetuksi.\n\n»Ne on hulluja nämä nykyajan nuoret», kivahti Jahnukaisen akka. »Vaikka\ntaitaahan noissa olla syytä moniaissa vanhoissakin... mutta olkoonpa\nsanomatta.»\n\n»Miten niin syytä?»\n\n»Jaa, jaa, kyllä ne Saaran metkut tiedetään. Se akka kun Hiljalle tai\nkelle tytölle tahansa kahvit keittää, niin se saa paremmankin heilakan\npikiintymään vaikka turkkilaiseen eli mahomettiin... Mutta kas, onhan\nTopikin täällä.»\n\n»Mullikanko Topi? Älkää nyt! Missä? Eikös olekin tuolla miessakissa.»\n\n»Mikähän tuuli tuon nyt tänne lennätti, hampparin, joka on ollut\nmaailman kululla viime syksystä asti, kun rukkaset saatuaan ei kärsinyt\nolla kotonaan Hiljan ja Mooseksen riijuuta näkemässä.»\n\n»Eihän sillä liene mitään palsaa mielessä, se on toisinaan vähän\nrajupäinen.»\n\n»Että kehtasikin tulla. Miltä mahtanee nyt sydämelleen tuntua, kun saa\nnähdä entisen morsiamensa vihillä toisen rinnalla.»\n\n»Nauravan tuo ainakin nyt näkyy että hartiat hytkää, mille höröttänee.»\n\n»Taitavat ne semmoisten naurut ja hörötykset olla vain surun peitteenä.»\n\nJahnukaisen akka vilkaisi ainoalla silmällään ympärilleen ja kuiskasi\nkuin salaisuutena:\n\n»Ette ole tainneet kuullakaan...?»\n\n»Mitä kuulla?»\n\n»On ilmestynyt risti Hiljan aitan seinään.»\n\n»Risti?»\n\n»Niinkuin se olisi jollakin teräaseella piirretty. Ja sitten on nähty\nsemmoista unta, että Hilja...»\n\n»Hsss... No nyt se alkaa.»\n\nKuulijat eivät saaneet tietää, minkälaista unta oli nähty, sillä\npuhelu keskeytyi, kun Saara tuli tuvastaan, käsissä kaksi matalaa,\nvartavasten tehtyä jakkaraa, jotka hän asetti rinnakkain pihaan pöydän\nviereen. Pian sen jälkeen tuli rovastikin Aletuisen puolelta ja asettui\nseisomaan jakkaroiden eteen, sormi kirjan välissä. Kaikkien katseet\nkääntyivät nyt uutta rakennusta kohti. Kauan ei tarvinnut odottaakaan,\nkun vihittävät muutamien sulhaspoikien ja morsiusneitojen saattamina\nastuivat koivukujanteeseen. Siitä eteenpäin piha-aukean yli kävellessä\nmorsian näytti häpeävän sitä, että hänen piti taluttaa sulhastansa\npapin eteen, kun olisi pitänyt olla päinvastoin. Mooseksella oli\npunainen ruusu takin rintapielessä, morsian oli puettu valkoisiin,\nkruununa morsiustyttöjen sitoma kukkasseppele päässä ja maahan asti\nulottuva harso takana. Yleisön mielestä oli kaikki sitä myöten hyvin,\nmutta kun nuorten morsiamien poskilla oli tällaisissa tilaisuuksissa\ntotuttu näkemään ujouden punan hehkua, tuntui oudolta, että Hiljan\nkasvot olivat miltei yhtä kalpeat kuin hänen pukunsakin.\n\nRovastin aluksi lukiessa käsikirjastaan aviomiehen ja -vaimon\nvelvollisuuksista toisen toistansa kohtaan Mooses seisoi suorana\nja pää pystyssä, niinkuin olisi mustilla silmälaseillaan hiukan\npöllömäisen näköisenä tuijottanut rovastia suoraan suuhun. Hilja seisoi\nhänen sivullaan pää alas painettuna ja silmät suljettuina, näköjään\nsemmoisena, kuin tämä kaikki olisi hänelle vain pelkkää unennäköä. Kun\nrovasti vihdoin kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja sen pihaan kokoutuneen\nseurakunnan läsnäollessa teki tavanmukaisen kysymyksensä, ensin\nsulhaselle, antoi tämä reippaasti ja kuuluvalla äänellä myöntävän\nvastauksensa. Mutta kun sen jälkeen tuli morsiamen vuoro lausua\nperuuttamaton »tahdon» sanansa, oli joukossa niitä, jotka pelkäsivät\nikävää hämminkiä, levottomina odottaessaan, mitä hän tulee vastaamaan.\nEikä lopultakaan kukaan kuullut, mitä hän sanoi, mutta huulien\nkaksiosaisesta liikkeestä arveltiin, että myönteiseksi lienee hänenkin\nvastauksensa tarkoitettu.\n\nToimituksen edistyessä siihen kohtaan, jolloin sulhasen piti ottaa\nliivinsä taskusta sormus ja pitää siitä kiinni yhdessä morsiamen\nkanssa, huomasivat lähellä olijat Hiljan käden vapisevan, niinkuin\nhänellä olisi ollut vilu heinäkuun helteessä. Eikä hänen ulkoa\noppimastaan »rakastamisesta myötä- ja vastoinkäymisessä» tullut mitään,\nyrittäessään lukea sitä omin avuin, niinkuin katkismuksen kappaletta\nlukusilla, vaan hän sekautui läksyssään, yritti uudestaan, mutta\nsotkeutui sanoissaan yhä pahemmin. Vihdoin rovastin täytyi ryhtyä\nsanelemaan edellä, ja morsian liikutteli huuliaan jäljessä. Papin\navustamana Mooses painoi sormuksen Hiljan vapisevaan sormeen.\n\nKun rovasti oli vielä lukenut muutamia rukouksia, pani hän kirjan\npöydälle ja ojensi molemmat kätensä siunaavasti jakkaroille\npolvistuneiden päitten ylle. Vanhan sielunpaimenen siinä asennossa\nlausuessa loppusiunaustansa: »Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon\nteitä-----», oli se kaiken muun nähdyn ja kuullun kukkuraksi niin\nliikuttavaa, että vanhat mummot pöydän likellä irroittivat nenäliinat\nvirsikirjojensa ympäriltä ja pyyhiskelivät silmiään.\n\nIllemmalla, rovastin lähdettyä, vavahteli Aletuisen pihamaa tanssijain\naskelten alla. Lujimmin löi pieksua ketoon Topi. Hän olikin melkein\naina »lattialla» ja hänen tanssinsa oli yhtä liioiteltua ja rajua kuin\nnaurunsakin. Ikävää huomiota herätti se, että morsianta ei näkynyt\njoukossa ollenkaan. Pahoinvointia kuului valitelleen. Mooses oli mukana\nloppuun asti ja soittajan levähtäessä antoi hänkin vaihteen vuoksi\nviulustansa jonkin tanssikappaleen, ottipa osaa karkeloonkin. Lopuksi\nnuoret nostivat hänet hurraata huutaen ukkomieheksi.\n\nKartanolla ovat jo kaikki äänet vaienneet, mutta häätaloon jääneistä\ntuntuu, niinkuin osa juhlahenkeä olisi jäänyt viipyvänä pihan\nhiljaisuuteen. Morsiustytöt ja muutamia vanhempiakin naisia on\npyynnöstä jäänyt Aletuisen aittoihin yöksi. Muuan kotiinsa palaava\nmiesjoukko on istuutunut rantapenkereelle laiturin luokse nauttimaan\nkesäyön ihanuudesta. Mooses makaa jo kamarissaan ja odottaa nuorta\nvaimoansa häävuoteelle vierellensä. Mutta häntä ei kuulu. Hilja seisoo\ntuvan akkunan edessä ja katsoo miettivän näköisenä tyynelle järvelle.\n\n»Etkö jo tule?» kuulee hän Mooseksen kutsuvan äänen oven takaa\nkamarista.\n\n»Kyllä kai sitä nyt on pakko tulla», vastaa Hilja niin heikolla\näänellä, kuin sitä ei olisi tarkoitettukaan kysyjän kuultavaksi.\n\nHän riisuu seppeleen päästänsä, harson, hääpukunsa, kenkänsä, ja\nastuu paitasillaan kamariin. Ensimmäiseksi sattuu hänen katseensa\nmustiin silmälaseihin pöydällä. Hän hätkähtää. Hilja ei ole niitä\nennen nähnyt muualla kuin Mooseksen nenällä, jossa ne ovat antaneet\nhänen kasvoilleen vain jonkinlaista, hiukan synkähköä lisäkaunistusta\nja arvokkuutta. Mutta minkä näköistä on niiden takana? Lapsuuden\najoilta hänellä oli niistä vain hämärä, epämieluinen muisto. Ei, hän\nei uskalla katsoa miestänsä silmiin. _Miestänsä!_ Olisi antanut olla\nlasit silmillään tämän ensi yön, maatessaankin — nyt, kun hän kaiken\njännittävän jälkeen on sairauteen asti hermostunut, ja kun tämän\npäivän ja koko kihlausajan levoton odotus ja paisuva pelko ovat tällä\navioelämän huippuhetkellä kasautuneet kuin keräksi hänen sydämeensä...\nJa kun vielä lisäksi se Topikin...\n\nKun hän kuitenkin vihdoin äärimmäisen jännityksen ja vastustamattoman\nuteliaisuuden vallassa vilkaisee vuoteelle ja näkee siellä käsiään\nhäntä kohti kurkottavan ja »katsomaan» kaipaavia sormiaan liikuttelevan\nmiehensä silmien paikalla elottomina muljahtelevat, kelmeät valkuaiset\nkuin pikku linnun munanpuoliskot, verestävin reunuksin, ryntää hän\nkirkaisten ovesta ulos ja rientää tuulena laituria kohti.\n\n»Topi!» pääsee hänen suustansa huudahdus, huomatessaan entisen\nsulhasensa rannalla miesjoukossa.\n\nHän kääntyy nyt lahdenpoukamaa kiertävälle rantapolulle, eikä hän näe\nmitään muuta kuin kuolleina muljahtelevat silmävalkuaiset ja ojennetut\nkädet, joiden värisyttävää koplottelua hän on joka hetki tuntevinaan\nniskassansa.\n\nRannalla istuvat miehet ovat ponnahtaneet seisoalle, mutta ovat\nnäkemästään niin ymmällä, etteivät osaa ryhtyä mihinkään toimiin. Kaksi\nmahdollisuutta voi olla: Hiljaa on kohdannut äkillinen mielenhäiriö tai\nhän on tullut hiukan liian myöhään katumapäälle ja on nyt karkumatkalla\nkotiinsa. Kuin takaa ajettu otus hän kiitää edelleen, katoaa vähin\nrantapensaitten taakse ja ilmestyy taas aukkopaikoissa näkyviin.\nJuostuaan jo kauaksi laituria vastapäiselle rannalle hän näyttää\ntekevän äkillisen päätöksen: poikkeaa polulta eräälle rantakalliolle,\njonka juurella vesi on syvää. Katsojat näkevät hänen nyt seisovan\nkaiholla kuin valkoisen haamun, toisen samannäköisen vedenneitona\nalhaalla järven pinnan alla. Sitten ne molemmat yht'aikaa viittaavat\nkuin hyvästiksi rannalla seisoviin miehiin ja Aletuisen mökkiin päin,\nlevittävät sylensä, niinkuin ystävykset jo matkan päässä, kohdatessaan\ntoisensa pitkän eron jälkeen, ja lentävät kuin joutsenet toistensa\nkaulaan kahden avaruuden keskellä.\n\nNyt miehet eivät enää viivyttele. Tuokiossa kelotaan verkkokoppelin\nseinältä uistimen siima kokoon, vene lykätään vesille, ja kuin\nkosken kuohua halkoo pian sen kiitävä kokka. Mutta ehtiäkseen\nonnettomuuspaikalle vieläkin pikemmin Topi lähtee juosten samaa polkua\nkuin Hiljakin, riisuu vauhtiaan hiljentämättä takin yltään ja heittää\nsen polun sivuun, sitten liivit, ja lopuksi nakkaa hatun päästänsä.\nKalliolle päästyään hän voimakkaalla henkäisyllä ahmaisee ilmaa\nkeuhkoihinsa, huiskauttaa kätensä ylös ja sujahtaa haukena syvyyteen.\nVenheessä toimettomina istujat nytkäyttävät ruumistaan vaistomaisesti\nsoudun tahdissa ja kurkottautuvat jännittyneinä eteenpäin, kuin\nsiten kiirehtiäkseen aluksen kulkua. Topi on tunnettu kotikylänsä\netevimmäksi ja rohkeimmaksi uimariksi ja sukeltajaksi, mutta kun hän\nnyt viipyy veden sisässä arveluttavan kauan, alkaa miesten mielessä\nherätä epäilevää levottomuutta. Oli ymmärrettävää, ettei taitavinkaan\nsukeltaja niin ankaran juoksun hengästyttämänä, tapauksen järkyttämänä\nja sellaista saalista etsiessään voinut olla oikeissa voimissaan. Tai,\nkuka tietää, jospa hän ei tahdokaan tulla takaisin? Entäpä he yhden\nasemesta saavatkin uistimellaan naarata kaksi? Vihdoin Topi kuitenkin\nkohoutui veden pinnalle, upposi uudelleen, nousi taas ja saatuaan\nrantapiissä maata jalkainsa alle raahasi kantamuksensa kallion sivuun\nnurmikolle. Mutta samalla hän itsekin horjahti istualle pelastamansa\nviereen ja silmät suljettuina huohotti kuin palje. Näki, että hän oli\nkatsonut kuolemaa silmiin melkein yhtä likeltä kuin tuo toinenkin.\n\nKiireesti lähdettiin hukuttautunutta viemään venheellä kotirantaan,\njonne Mooses, mökin vanhukset ja yöpyneet vieraat olivat\npuolipukeissaan kokoutuneet.\n\n»Herra Jumala! Herra Jumala!»\n\nTopi lähti toinnuttuaan niissä märissään polkua myöten takaisin\netsimään vaatteitaan ja kuulemaan Hiljan kohtalosta. Pihassa hän tapasi\nMooseksen, jota Aletuinen puoliväkisin talutti omalle puolelleen\nrauhoittamaan ja yöpymään.\n\n»Iltaa. Ei ole vielä tervehdittykään.»\n\n»Iltaa. Topiko se on?»\n\nPuristaessaan toistensa kättä oli heidän otteensa lämpimämpi kuin viime\ntapaamalla suohaudassa vuosi sitten, joka kohtaus johtui kuin itsestään\nnyt heidän kummankin mieleensä.\n\n»Sinun kuuluu omakin henkesi siellä järvessä olleen hiuksen varassa»,\nsanoi Mooses.\n\n»Eihän siinä muuten mitään, mutta lienenkö siinä kiireessä ottanut\nhiukan liian kiivaan sukellusvauhdin, niin puskea jysäytin pääni kovaan\npohjaan ja se löi vähän pökerryksiin.»\n\n»Kiitos... Hiljankin puolesta... itse se ei voine sinua enää...\nmilloinkaan kiittää.»\n\n»Niinkö ovat asiat?»\n\n»Niin ne taitavat olla.»\n\nMiehet olivat kantaneet Hiljan hervottomana ja vettä valuvana, mutta\nkuitenkin vielä lämpimänä, uuteen tupaan ja jättäneet hänet, naisen,\nnaisten haltuun. Hätäännyksissään ja tietämättömyydessään nämä eivät\noikein ymmärtäneet, mitä pitäisi tehdä hukkuneen henkiinpelastamiseksi.\nJoku arveli, että olisi pitänyt heti Hiljan maalle saatua sitoa\nnenäliina tai muu vaate tiukkaan hänen suunsa eteen, ettei ulkoilma\nolisi päässyt keuhkojen yhteyteen. Nyt se on jo liian myöhäistä. Ainoa\ntunnettu keino oli vanha, koeteltu hierominen. Mutta ei sekään nyt enää\nauttanut, kuollut kylmeni vähitellen hierojain käsiin.\n\nEivät auta kyynelet eikä itkut: morsiusneitojen on ryhdyttävä pukemaan\nystävätärtään kuolon morsiameksi.\n\n»Mutta emmekö voisi jättää sitä tehtävää huomisaamuun», ehdottaa joku.\n»Sillä mistä tähän nyt yöllä saadaan kuolinvaatteet ja ruumislaudat.»\n\n»Kuka puhuu kuolinvaatteista ja ruumislaudoista — häissä. Morsian on\npuettava morsiameksi ja nostettava nukkumaan häävuoteelleen», sanoi\ntoinen.\n\nOli kuin kuulijain polvet olisivat niin onnistuneen ajatuksen edessä\nliikutuksesta notkistuneet.\n\n»Niin on tehtävä. Niin on tehtävä.»\n\nKun Hilja sitten täydessä hääpuvussaan, morsiusseppele kalpealla\notsalla, kädet ristissä rinnan yllä ja kultainen vihkisormus sormessa\nlepäsi yksin häävuoteellaan, oli se morsiusneidoista niin kaunis näky,\nettä moni heistä olisi sillä hetkellä suonut itse olevansa hänen\nsijassaan.\n\nAkkunan eteen kiinnitettiin valkoinen vaate ja ovet lukittiin.\nMutta Mooseksen mustat silmälasit pöydällä tuijottivat hiljaiselle\nhäävuoteelle kuin kummastuneina.\n\n\n\n\nX\n\n\nSinä yönä oli Aletuisen mökissä yksi ainoa, joka nukkui rauhallisesti —\nHilja. Puusepän pyynnöstä oli Topikin jäänyt tölliin yöksi, ollakseen\nvanhan miehen apuna, jos jotakin odottamatonta sattuisi. Sellainen\nvarovaisuus osoittautuikin tarpeelliseksi. Kun Moosekselta ei voitu\nHiljan kuolemaa kauemmin salata, pyrki hänen tuskansa ajoittain\nriistäytymään yli rajojen. Hän teki itsensä syypääksi Hiljan kuolemaan\nja sai väliin niin ankaria raivokohtauksia, että ne lähenivät hulluuden\nrajoja. Sellaisina hetkinä oli molemmilla miehillä täysi työ pidellessä\nhäntä seinien sisällä, ettei hän saisi toteutetuksi uhkaustansa mennä\njärveen, hän myös. Kun naiset onnetonta rauhoittaakseen kokivat\nlohduttaen huomauttaa, ettei asia niin toivoton ole, kuin miltä se\nMooseksesta nyt näyttää, sillä saahan hän kuoltuaan tavata Hiljan\ntulevassa elämässä ja olla hänen kanssaan yhdessä iankaikkisesti,\nvastasi sokea, ettei hän jaksa odottaa niin kauan, vaan tahtoo tavata\nHiljan nyt heti. Myöhemmin hän kuitenkin rauhoittui kuin sähkönsä\npurkanut pilvi ja nukkui kyyneliinsä kuin pieni lapsi.\n\nAamun tultua vei Aletuinen kuivina kahisevat hääkoivut pois ja pystytti\nuuden tuvan ulko-oven pieliin kaksi kuusta, joiden tyvipuolet hän oli\nkolonut valkoisiksi. Kantoi sitten olallaan omaan tupaansa muutamia\npitkiä lautoja ja alkoi niitä höylätä sihautella.\n\nKun Mooses myöhemmin heräsi unenhorroksestaan, lähti hän heti noutamaan\nkamaristaan silmälasejansa ja samalla vainajaa »katsomaan». Hän oli\nkyllä kuullut puhuttavan kuolemasta, mutta kun ei ollut milloinkaan\nennen joutunut sen kanssa läheisempään kosketukseen, ei hänellä ollut\nsiitä ennakolta minkäänlaista ulkonaista aistimusta. Kenties jonkun\nmuun sieraimet eivät olisi kuolinhuoneessa tunteneet vielä mitään\nerikoista, mutta kun Mooses avasi oven, leyhähti häntä vastaan outo\nhaju, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Hän pani keppinsä pystyyn\noven pieleen ja ruumis hiukan kumarassa, kädet eteenpäin ojennettuina\nläheni hiipien ensi kertaa elämässään »suurta tuntematonta». Polvien\nodottamatta kopsahtaessa sängyn laitaan hän vavahtaen hiukan peräytyi,\nläheni uudestaan ja pelon ja uteliaisuuden sekaisin tuntein kosketti\nvarovasti vainajan kasvoja, hätkähti ja nykäisi kätensä nopeasti pois,\nikäänkuin hän lämpimän ihmisihon asemesta olisi tavannut jääkappaleen,\njonka kylmyys värisyttävänä karahti hänen omankin ruumiinsa läpi.\nTämmöistäkö oli siis kuolema: outo haju, liikkumattomuus, äänettömyys,\nkylmyys. Kun hänen sormensa monien yritysten jälkeen tuohon kolkkoon\nkylmyyteen vihdoin tottuivat, oli kamarissa harvinainen näky: sokea\nruumisvuoteen vieressä polvistuneena koettelemassa molemmin käsin\nkuolleen kasvoja.\n\nYöllisen, raivokkaan surunpurkauksen jälkeen Mooseksesta tuntui\nkummalliselta, että hän vainajan välittömässä läheisyydessä ei\ntuntenut murhetta juuri ollenkaan. Päinvastoin täytti hänen rintansa\nkeveä, vapauttava tunne. Vuoteella lepääjä tuntui läheisemmältä kuin\nmilloinkaan ennen ja niinkuin Hilja nyt vasta olisikin hänen oikea\nomansa — nyt, kun he molemmat olivat sokeita, ja Hilja hiivistelemättä\nja aristelematta salli hänen katsoa kasvojansa. Iski mieleen onneinen\najatus:\n\n— Jospa se juoksikin järveen sen vuoksi, että kuolemansa kautta pääsisi\nlähemmäksi minua, puhkaisisi sitä tietä sen yksipuolisen sokeuden\nmuurin, joka meitä ennen erotti. Niin täytyy olla.\n\nHän kallisti hellästi lämpimän poskensa kuolleen kylmää poskea vasten.\n\n»Hilja... Hilja...»\n\n»Mooses, Mooses.»\n\nHämmästyksen lyömänä hän palasi vanhaan tupaan ja istuutui vaiti\npenkille. Aletuinen höyläsi yhä niitä pitkiä lautoja, ja Saara keitti\naamiaispuuroa lieden ääressä.\n\n»Mitäs setä nyt niin ahkerasti höylää?» kysyi Mooses.\n\n»On tehtävä arkku vainajalle», sanoi puuseppä.\n\n»Minkä tähden sillä on niin kiire?»\n\n»Ei käy laatuun näin kesäkuumalla pitää ruumista kauan kotona... ja on\ntuo lajikseenkin tavallista kolkompi säilytettäväksi elävien ilmoilla.»\n\n»Miten niin kolkompi?»\n\n»Itsensä surmaaja.»\n\nHiljan surma-asiasta Mooseksella oli jo oma vakaumuksensa, vaikka hän\nei tahtonut siitä vielä mitään mainita. Sen sijaan hän hämmästytti\nvanhuksia kysymällä:\n\n»Voivatko kuolleet puhua?»\n\nAletuinen mietti hetkisen, ennenkuin antoi vastauksensa:\n\n»Minä olen jo monesta vainajasta viimeisen mitan ottanut ja monelle\nviimeisen majan valmistanut, mutta ainoastaan yksi niistä on tullut\nminulle työtäni valittamaan, sekin vain unessa, ja siihen sillä lie\nollutkin pätevät syynsä.»\n\n»Mitä se valitti?»\n\n»Miten lienen sillä kertaa sattunut mitassa hairahtumaan, niin siitä\ntuntui Juosulan Koaprovainaa puhetta pitävän, että hänen täytyy\niankaikkisesti maata polvet koukussa, kun kirstunsa on liian lyhyt.\nSen enempiä kokemuksia ei minulla itselläni niissä asioissa ole. Mutta\npaljonhan niistä tarinoita kerrotaan.»\n\n»Tarinoita? Sinulle on kaikki tarinoita. Ei niitä jokainen näe eikä\nkuule. Leppälän vaarivainajan sanotaan kuoltuaan laskeneen rahojaan,\nettä helinä ja kilinä kuului talossa harva se yö», puuttui Saara\nkeskusteluun.\n\n»Minkä tähden toiset vainajat puhuvat ja liikkuvat, mutta toiset\neivät?» uteli Mooses edelleen.\n\n»Kaikki kummittelijat ovat vieneet omallatunnollaan hautaan jonkin\nsalaisen, tunnustamattoman rikoksen, joka ei anna heille lepoa maan\npovessakaan», tiesi Saara.\n\n»Mahtaneeko Hiljallakin olla jokin salainen rikos tunnollaan?» kysyi\nMooses.\n\n»Tiettävästi ei. Mutta miksi Mooses nyt näitä tämmöisiä kyselee?»\n\n»Siksi, että minä kuulin Hiljan puhuvan.»\n\nSaaran kasvot läikähtivät hiukan kalpeiksi, kauha heltisi kädestä,\nja hän tunsi hartioitaan kylmästi kouristavan. Aletuinen lakkasi\nhöyläämästä, ja vanhukset katsoivat ääneti toisiinsa. Kuin asian\nselvitykseksi Aletuinen koputti sormella otsaansa: ei olisi kumma,\nvaikka niin määrätön murhe irtauttaisikin aivokopassa jonkin ruuvin\nhöllälleen. Mutta sille otaksumalle Saara pudisti epäilevästi päätänsä.\n\n»Puhui?... Taivas varjelkoon! Mi-mitä se sanoi?» kysyi mummo.\n\n»Ei muuta kuin kuiskasi kahdesti nimeni: Mooses, Mooses — aivan kuin\nennen elävänä.»\n\nAletuinen kävi miettiväksi, niinkuin hänellä olisi kypsymässä jokin\najatus.\n\n»Kuuluiko se kuiskaus vuoteelta, Hiljan suusta, vai jostakin muualta?»\nkysyi hän.\n\n»Ei, ei se vuoteelta kuulunut, vaan jostakin niinkuin ilmasta,\ntyhjyydestä — tai minusta itsestäni.»\n\n»Siinä tapauksessa Mooses on kuullut omiaan, korvat ovat valehdelleet.\nAjattelin jo, että olisiko Hilja ehkä valekuollut.»\n\n»Ei se ole vale- eikä muu kuollut. Nythän se vasta elääkin. Nythän me\nvasta toisemme näemmekin, kun kumpikin olemme sokeita. Mitä ruumiin\nkuolemasta, kun henki elää», innostui Mooses.\n\nAletuinen koputti taas Saaralle otsaansa, kuin huomauttaakseen: mitäs\nminä äsken sanoin? Mutta eukko pudisti äskeistä jyrkemmin päätänsä.\nHänen hermoilleen oli jo liikaa siinä, että itsensäsurmaaja lepäsi\nhänen kodissaan, mutta jos se vielä lisäksi rupeaa kummittelemaan, niin\nmihin tästä joudutaan. Hän alkoi kammoa Moosestakin, jonka koko elämä\nkuvastui hänelle nyt aivan uudessa valossa, tai paremminkin pimeydessä.\nTuommoinen kummallinen, ainaisessa yössä eläjä, joka on itsekin\nkuoleman kynnyksellä käynyt ja lukee niin peloittavia kirjoja, voi\nhyvinkin seurustella kuolleitten kanssa. Sokean läsnäolo tuntui hänestä\nnyt yhtä vaaralliselta kuin kissan tai koiran läheisyys ukkosilmalla.\nSillä niinkuin ne omalla sähköisyydellään vetävät taivaalta salamoita\npuoleensa, niin samoin saattaa sokean sielu vetää luoksensa ilmassa\nliiteleviä vainajien henkiä. Kuka tietää, vaikka Hilja juuri tällä\nhetkellä istuisi näkymättömänä tuossa penkillä hänen vierellään.\n\nVaikka Aletuinen ei ollut arkalasta kotoisin, horjautti Mooseksen\nkertomus kuitenkin hetkellisesti sen verran hänen uskoansa, että hän,\nennenkuin uskalsi lähteä Hiljasta arkunmittaa ottamaan, meni, Saaran\nkintereillä seuratessa, kamariinsa ja kulautti pullonsa suusta pari\npitkää rohkaisuryyppyä.\n\n»Parasta olisi pysyäksesi poissa, mutta kun sinun nyt kuitenkin on\npakko mennä, niin ota yksin tein raamattu kainaloosi ja pane se\naukinaisena kamarin pöydälle tai mieluummin vainajan rinnan päälle»,\npyysi Saara.\n\n»Voisithan sinäkin sen taian tehdä. Tule mukaani.»\n\n»Minä! Ei, vaikka tuhannen tuhatta annettaisiin.»\n\n»Turha vaiva, mutta voinhan sen mieliksesi viedäkin», lupasi Aletuinen.\n\n»Tai ei, raamattu on tarpeen täälläkin. Ota tämä Mooseksen 'Paavalin\nepistola', jos tuo olisi siihen tarkoitukseen vielä tehoisampi.»\n\nAletuisen ruumishuoneesta lähdettyä Hilja jäi jatkamaan ikuista\nuntansa, avattu sokeankirja rinnan päällä.\n\nIltaan mennessä oli yksinkertainen arkku kantta vaille valmis. Kaikki\nkolme rupesivat maata Aletuisen kamariin. Mutta kun Saara aamulla nousi\nvuoteeltaan miehensä vierestä ja avasi oven mennäkseen tupaan kahvia\nkeittämään, säikähti hän niin, että oli lentää selälleen eikä hetkiseen\nsaanut sanaa suustansa.\n\n»Mikä on hätänä?» kysyi Aletuinen.\n\n»Tässä tulee ihan hulluksi ja sydän pakahtuu pelosta... Siellä seh...\nnyt on... arkussaan», sammalsi Saara katkonaisesti.\n\n»Kuka?»\n\n»Hilja.»\n\nAletuinen nousi kiirettä pitämättä vuoteeltaan ja meni rauhallisesti\ntupaan. Piippunsa sytytettyhän hän alkoi varovaisesti herätellä\nMoosesta, joka valkoisissa alusvaatteissaan nukkui arkussa selällään\nkuin ruumis.\n\n»Mooses nousee ylös — ei se ole elävien vuode.»\n\n»Noustaanpa noustaan», sanoi Mooses herätessään puolivalveille ja\nkoetteli käsin arkun kupeille, niinkuin etsisi jotakin. Hymähti sitten\nsille puuhalleen ja jatkoi puhumistaan, nousematta vielä arkusta:\n\n»Yöllä ulkona käydessäni pisti päähäni oikaista tähän pitkäkseni\nkoettamaan, millainen siinä on Hiljan maata, mutta nukahdin, ja siinä\nse loppuyö meni.»\n\n»No millaiselta siinä lepääminen tuntuu?»\n\n»Ahdashan tämä vähän on ja kova. Mutta arvatkaapa, setä, mitä minä\ntässä yöllä maatessani uneksin.»\n\n»Kai niillä vuoteilla maatessa uneksitaan yhtä ja toista.»\n\n»Uneksitaanpa niinkin. Olin makaavinani Hiljan kanssa haudassa\nyhteisessä arkussa. Meidät oli vasta vihitty, ja vietimme nyt ensi yötä\nhäävuoteellamme. Tiesimme olevamme kuolleita ja puhuimme rakkaudesta,\nkunnes vihdoin nukahdimme, herätäksemme vasta viimeisellä tuomiolla.\nEikä se tuomio ankara ollutkaan. Meitä kosketetaan hellästi olkapäähän\nja puhutaan lempeällä äänellä: Lapset, nouskaa, on aika herätä. Kun\nsitten havahduin puolivalveille ja kuulin sedän äänen, oli se kuin\njatkoa sille unessa kuulemalleni. Näin mahtanee Isäjumala herättää\nkuolleet viimeisenä päivänä.»\n\n»Ehkäpä niinkin — vaikka kyllähän sen viimeisen heräämisen pitäisi,\nsanan mukaan, oikeastaan isommalla rymyllä tapahtua», sanoi puuseppä.\n\nKun Aletuinen parin päivän päästä vei vainajan kirkolle\nruumishuoneeseen ja teki papille kuolonilmoituksen, hän hiukan\nkummastui, kun uutisensa ei näyttänyt rovastia erikoisesti\nhämmästyttävän. Tyyneen tapaansa tämä vain lausui valittelunsa:\n\n»Minä otan sydämestäni osaa teidän kaikkien suruunne ja rukoilen\nJumalaa antamaan teille voimia tämän raskaan koettelemuksen\nkantamiseen. Mutta muuten Aletuisen surusanoma ei tule minulle aivan\nodottamatta, sillä jotakin tämän tapaista minä jo viime sunnuntaina\nsitä avioparia vihkiessäni aavistin, vaikka en odottanutkaan seurauksia\nnäin pian ja näin ylen järkyttävässä muodossa. Nähtävästi on niin, että\nyö ja päivä eivät sovi yhteen. Milloin olette ajatellut vainajan maan\npoveen siunattavaksi?»\n\n»Että asianomainen itsekin voisi olla saatossa mukana, olemme,\nhelteitten vuoksi, ajatelleet viedä Hiljan viimeiseen lepoonsa jo ensi\npyhänä», ilmoitti Aletuinen.\n\nSen sanottuaan hän vaikeni ja katsoi rovastia silmiin kuin tutkiakseen,\nrohkenisiko hän ollenkaan esittää sitä, mikä hänen mieltänsä tässä\nhautaamisasiassa raskainna painoi. Katseen painuessa alas kuin häpeän\nja syyllisyyden tunnustuksena hän vihdoin sanoi:\n\n»Nöyrin pyyntömme olisi haudata vainaja koulua käyden, kellojen\nsoidessa.»\n\nNyt rovasti vaikeni vuorostaan, niinkuin hänen olisi vielä vaikeampi\nsanoa sanottavaansa kuin Aletuisen:\n\n»Tällaisissa tapauksissa saattaisi lain mukaan tulla kyseeseen vain\nhiljainen hautaus.»\n\n»Minä tiedän sen. Mutta eikö voisi armo käydä oikeuden asemesta. Tämä\nkuolemantapaus on meille jälkeenjääneille jo sinänsä niin raskas, että\njos siihen vielä lisätään hiljaisen hautauksen häpeä ja sen kautta\nlangetetaan vainajan sielulle äänetön kirous, niin minä pelkään, että\nkaikki — ajattelen lähinnä onnettoman isää ja äitiä — eivät ehkä voisi\n_sitä_ kuormaa kantaa, jos muun voisivatkin.»\n\n»Minä en ole vielä lausunut asiasta omaa mielipidettäni, ainoastaan\nsen, mitä laki sanoo. Mutta laki on niinkuin luetaan. Kun muistelen\ntuota viimesunnuntaista vihkimistilaisuutta, niin minä luulen, että\nmeidän ei tarvitse turvautua lain armoon ollenkaan. Sillä oman näkemäni\nperusteella voisin melkein vannoa, että nyt ei ole kyseessä vakain\naikomuksin tehty itsemurha, vaan äkillinen mielenhäiriö tai jokin muu\nsiihen verrattava syy. Näin ollen minä hyvällä omallatunnolla voin\nsallia vainajallenne kunniallisen hautauksen ja Jumalan ja ihmisten\nedessä otan vastuulleni, jos lainrikosta tapahtuu», sanoi rovasti.\n\n»Pastoriko tullenee ruumiin siunaamaan?» kysyi Aletuinen.\n\n»Minä siunaan, mutta saattamaan tulee myös apulaiseni», lupasi rovasti.\n\nKun Aletuinen ajatteli, että rovasti ei ainoastaan suostunut hänen\npyyntöönsä, vaan vieläpä lupasi hautaussaattoon kaksi pappia kuin\nsuurille rikkaille, tarjoutui itse siunaamaan vainajan ja maallisen ja\njumalallisen lain edessä otti vapaaehtoisesti vastatakseen kaikesta\ntästä, oli se Aletuisen mielestä niin jaloa, ettei hän voinut\nestää harvoin esiintyvää kyyneltä vierähtämästä silmäkulmastaan,\npuristaessaan käsnäisellä puusepänkourallaan kiitokseksi rovastin kättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntaina aamupäivällä Mooses seisoi ensikertaa elämässään\nhautausmaan portilla. Siellä tuntui samanlainen tuoksu kuin Hiljan\nruumishuoneessakin, mutta niin paljon voimakkaampana, että jos kuoleman\ntoinen tunnusmerkki, kylmyys, oli samassa suhteessa, niin pitäisi\nläheisyydessä olla kokonaisen jäävuoren. Täydellistä hiljaisuutta tosin\nei tällä kertaa ollut, mutta puhelu oli kuiskailevaa ja äänensävy niin\nhillittyä, että se vain tehosti ympäröivää hiljaisuutta. Joku kuului\nnyyhkyttävän.\n\nKotvasen odotettua alkoi hautausmaan sisäpuolelta kuulua sokean korviin\nvirren veisuuta, johon tuntui ottavan osaa vain pari, kolme miesääntä.\nLaulun lakattua kumahti korkeudesta malmin ääni niin raskaana ja\nodottamatta, että Mooses hiukan säpsähti. Hänen pitäessään Aletuisen\nkädestä kiinni lähdettiin kulkemaan hiljaa eteenpäin, kaikkien kolmen\nkellon pauhatessa yhteen ääneen, niin että sokeasta tuntui, kuin\nmaailmaan ei sillä kertaa mitään muuta ääntä mahtuisikaan kuin niiden\njylinää. Kun oli pysähdytty ja kellot lakanneet soimasta, kuuli Mooses\nhetkistä myöhemmin kumean jymähdyksen alhaalta maan sisästä ja rovastin\näänen melkein viereltänsä: »Maasta olet sinä tullut.» Sitten toisen —\nkolmannen.\n\nHeti sen jälkeen sokea kuuli kirjan lehtiä selattavan ja jälleen papin\näänen:\n\n»Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä\nlevottomuutta, kasvaa kuin kukkanen ja lankee, pakenee kuin varjo ja ei\npysy.»\n\nKun rovasti oli lukenut ruumissaarnansa tekstin, kävi kuin liikutuksen\nhumaus haudalle kokoutuneessa väkijoukossa. Jok'ainoa sana oli kuin\nHiljasta kirjoitettu. Kuulijat olivat yksimielisiä siitä, että ainakaan\nhe eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet rovastin niin kauniisti\nja ottavasti puhuvan, ja sittenkin heistä tuntui, että rajoitettu\naika ei sallinut sielunpaimenen puhua puoltakaan kaikesta siitä, mitä\nhänen sydämellään oli. Mutta eipä sitä papilla ollut usein sellaista\nsaarnanaihettakaan.\n\nToimituksen päätyttyä Mooses Aletuisen kehoituksesta otti haudan\npartaalta hiekkaa kouraansa ja ravisti sen sormiensa läpi hautaan,\nkuten tapa vaati. Hienon hiekan joukossa olleiden pienten kivien\nkumea rapina arkun kanteen oli Hiljan vastauksena hänen viimeiseen\nhyvästijättöönsä.\n\n\n\n\nXI\n\n\nJo Hiljan haudalla herätti yleisössä ihmettelyä ja supattelua se,\nettä Mooses joukossa oli miltei ainoa, jonka silmistä ei tipahtanut\nyhtä ainoaa kyyneltä eikä hän näyttänyt muutenkaan surulliselta,\nvaikka juuri häneen olisi luullut tilaisuuden kipeimmin koskevan.\nKotikulmalla se kummastus vähäistä myöhemmin muuttui kauhunsekaiseksi\nhämmästykseksi. Oli ennenkuulumatonta jumalattomuutta ja hirvittävää\npakanuutta siinä, että leski, joka on saattanut itsemurhan tehneen\nvaimonsa siunattuun multaan, jo muutama päivä sen jälkeen vetelee\nviulullaan kamarissaan, puolisonsa ruumishuoneessa, iloisia\ntanssikappaleita ja veisaa rakkaudenlauluja.\n\nTies, kuinka kauan tällaista ilonpitoa olisi jatkunut, ellei olisi\nsattunut kohtalokasta tapaamista, jonka seuraamuksena sokean soitot ja\nlaulut lakkasivat kuin tikkua taittaen ja hänen koko elämänsä kääntyi\naivan uusille urille. Kerran kyläilemässä kulkiessaan Mooses poikkesi\nohimennen Jahnukaisen mökkiin, jossa akka yksin oli tupaisalla.\n\n»No, miltäs se yhden illan aviomiehen leskenäolo tuntuu?» kysäisi eukko\nhiukan pilkallisesti.\n\n»Leskenä? Ei, Lippo hyvä, enhän minä mikään leski ole», sanoi sokea\ntosissaan.\n\n»Vai ei leski. No, eipä oikeastaan. Sanotaan Mooseksen soittelevan\nkamarissaan polkkia, viheltelevän ja laulavan rakkauden lurituksia.\nMonet sitä paheksuvat, mutta minusta se on niinkuin ollakin pitää.\nMitäs tyhjää suremaan semmoista, missä ei ole murheen syytä.»\n\n»Onpa hauska tavata kerrankin ihminen, joka ymmärtää, että minä nyt\nvasta soitan todellisia häitäni ja että minun oikea avioliittoni nyt\nvasta onkin alkamassa.»\n\n»Ymmärtää? Totisesti, nyt minä en ymmärrä Mooseksen puheesta\nhölynpölyä.»\n\n»Nähkääs: Hiljan henki on minun kanssani, tunnen sen omassa hengessäni.»\n\nJahnukaisen akka läiskäytti kämmeniään yhteen ja höräytti raikuvan\nnaurun.\n\n»Minun päiviäni!... Maatkoon rauhassa, mutta sen minä sanon, että\nMooseksena minä viis mokomasta veisaisin.»\n\n»Miten: mokomasta?»\n\n»Heh! Onkos tämä nyt laitaa: karata miehensä luota hääyönään ja juosta\njärveen.»\n\n»Lippo ei taida käsittää, että Hilja hukuttautui ainoastaan sen vuoksi,\nettä kuolemansa kautta pääsisi likemmäksi minua, sokeaa.»\n\n»Höh! Vai likemmäksi? Mutta Topin nimi sen huulilla kuuluu viimeisenä\nsanana olleen.»\n\n»Topinko?»\n\n»Nii-in. Ja Topille se kuuluu kalliolta viimeisen hyvästinsä\nviitanneen.»\n\n»Topilleko?»\n\n»Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.»\n\n»Sehän se... On tainnut Hiljan aitan ovi avautua Topillekin, ennen\nminun koulusta tuloani?»\n\n»Vo-vooi! Vakituinen vieras, veikkonen.»\n\nMooses oli kuullut tarpeekseen, sanoi hyvästit ja läksi. Kotiin\ntultuaan hän tärkeän näköisenä kutsui Saaran kahdenkeskiseen\nkeskusteluun vanhusten kamariin.\n\n»Onko totta, että Topin nimi on ollut Hiljan huulilla sen viimeisenä\nsanana?» hän kysyi ja toivoi sydämestään kielteistä vastausta, sillä\nJahnukaisen akan puheisiin ei ollut aina luottamista.\n\n»Niin sanotaan», myönsi Saara yksinkertaisuudessaan, ymmärtämättä\nsokean kyselyn tarkoitusta.\n\n»Sille se kuuluu viimeisen hyvästinsäkin viitanneen?»\n\n»Lie hyvinkin viitannut.»\n\n»Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.»\n\n»Ei kai siihen Mooses olisi kyennyt.»\n\n»Miksi ei?»\n\n»Noh — sokea.»\n\n»Minkäs tähden minä olen sokea?»\n\n»Jumala sen tiennee.»\n\n»Kukas minun äitini on?»\n\n»Herra senkin tietänee.»\n\nMooses vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hermostuneesta nytkähtelystä ja\ntummenevasta väristä Saara näki, että sokean sisällä kiehui. Mummon\naavistamatta hän yht'äkkiä iski molemmat nyrkkinsä pöytään ja ärjäisi:\n\n»Herra?! Perkele sen tietää paremmin. Ja te tiedätte myös, olen minä\nsiksi paljon teidän ja muiden salaisia kuiskeita kuunnellut. Ne kaksi\nasiaa: äitini ja sokeuteni syyn minä tahdon tietää, nyt heti. Kuulkaa:\nnyt heti!»\n\nSokean mustat silmälasit välkähtelivät Saaraa kohti niin peloittavina\nja uhkaavina, että mummo parka hätäytyi ihan neuvottomaksi. Kun\nhänestä lisäksi tuntui, että semmoinen mies, joka seurustelee\nkuolleitten henkien kanssa, on voinut hyvinkin sitä tietä saada\nsalaisuudesta jotakin vihjettä ja kukaties saattaa jotenkin tietää\nhänenkin ajatuksensa, hän ei enää uskaltanut vedota ainaiseen Jumalan\ntietämiseen, vaan kertoi hädissään sokean synkän lapsuustarinan,\nilmaisematta kuitenkaan tarkemmin, kuka ja missä Mooseksen äiti on.\n\nSaaran kertomuksen päätyttyä oli kamarissa kotvan aikaa raskas\nhiljaisuus. Kasvojen merkeistä mummo voi jälleen havaita, että\nkiehuva tulivuori sokean sisällä odotti uutta purkautumistansa. Se\npuhkesi kuitenkin tällä kertaa jotenkin hillitysti, mutta kaameassa\nharvasanaisuudessaan sitä järkyttävämpänä:\n\n»Minä kiroan äitini.»\n\n»Herra Jeesus!» kuiskasi mummo kuin ukkosen jyrähtäessä ja pani\nvapisevat kätensä ristiin.\n\n»Minä etsin sitä lapsensa myrkyttäjää niin kauan kunnes löydän ja tapan\nsen sikiönsä surmaajan.»\n\n»Taivas varjelkoon!»\n\n»Minä kiroan Hiljankin, saatanallisen valehtelijan, jonka petollista\nsormiluuta vielä senkin jälkeen, kun syntinen liha on jo mädäntynyt,\nminun vihkisormukseni tulee ympäröimään kuin iankaikkinen, kultainen\nvalhe.»\n\nTämän keskustelun jälkeen Mooses ei puhunut enää sanaakaan äidistään,\nei Hiljasta eikä paljon muustakaan. Hän makasi yönsä kamarissaan ja\nkulutti siellä yksinäisissä ajatuksissaan enimmäkseen toimettomat\npäivänsäkin. Joskus, kaikkein synkimpinä hetkinään, hän otti viulun\nkäteensä ja soitti. Mutta se oli nyt toisenlaista kuin taanoinen\nhenkien häiden soitto. Raskaasti sahaavan käyrän alla parkui yht'aikaa\naina kaksi kieltä korvia repivinä epäsointuina. Mutta näytti siltä,\nkuin soittaja olisi jollakin tavoin nauttinut tästä tahallisesta\nviulunsa ja itsensä rääkkäämisestä. Viulun rääkyminen oli nähtävästi\nsopusoinnussa hänen sielunsa nykyisten sävelten kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kului loppukesä. Mutta kun Aletuinen eräänä syyskuun aamuna meni\nMooseksen kamariin kutsumaan häntä yhteiselle murkinalle, ei sokeaa\nsiellä ollutkaan, ja vuode oli aivan koskematon. Vanhuksille tuli\nhätä käteen. He etsivät kartanolta ja lähiympäristöstä, löytämättä\nkadonneesta jälkeäkään, kyselivät tienvarressa asujilta, olivatko nämä\nheidän etsimäänsä huomanneet.\n\nMutta ei kukaan, ei edes Jahnukaisen akan valpas silmä ollut huomannut\nsokean maantietä ohi kulkevan — ja mitenkäpä olisi voinut nähdäkään\npimeänä syysyönä.\n\nPerinpohjaisen etsimisen ja tiedustelujen jälkeen päädyttiin lopuksi\nmonen jo alunperin omaksumaan vakaumukseen, että sokea on hukuttautunut\njärveen. Kun Mooseksella lyhyen, onnellisen »henkisen avioliittonsa»\naikana oli tapana kulkea sitä pyhää polkua, jolla Hiljan jalat olivat\nviimeisen kerran maan pintaa koskettaneet, ja istuskella sillä\nkalliolla, jolta vaimonsa oli järveen hypännyt, ei voitu muuten\najatella, kuin että Mooses on pudottautunut — tai ehkäpä sokeudessaan\nvahingossa luiskahtanut — syvyyteen samalta kalliolta kuin Hiljakin.\n\nUseitten kylän miesten avustamana Aletuinen toimitti kallion juurella\nja muuallakin naarauksia monta päivää, mutta otaksuttua hukkunutta ei\nvain löytynyt.\n\n»Vaan jospa Mooses on lähtenyt äitiänsä etsimään, niinkuin minulle\nkerran uhkaili», huomautti Saara kahden kesken miehellensä.\n\n»Onpa voinut senkin tehdä. Tässä ei kohta tiedä, mitä uskoo», sanoi\nAletuinen väsyneesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan kuin Kuore järvessä toimitettiin innokkaasti naarauksia,\najaa junnasi muuan karjalainen kaupustelija nelipyöräisillä\nvankkureillaan istuen tavarakuormaansa ylämaihin päin. Eräällä\nasumattomalla taipaleella hänen huomionsa kiintyi yksinäiseen\nkulkijaan, joka pää kekassa käveli kiivaasti häntä vastaan, kepin\nkärjen iskiessä maantien raiteeseen tuimasti ja nopeasti kuin\nompelukoneen neula. Miesten lähetessä toisiaan kaupustelija näki, että\nvastaantulija oli sokea. Mutta se taisi olla lisäksi kuurokin, koska ei\nnäyttänyt aikovankaan väistyä tien sivuun.\n\n»Tpruu, tpruu!» kielteli ajaja, kun sokean rinta jo tuuppasi hevosen\nturpaan.\n\n»Älä päälle aja!» ärjäisi Mooses ja hypähti kuin unesta heränneenä\ntiepuoleen.\n\n»A siehää miun piällein tut ku noijan nuolj. Mihin siul on niin kiiru?»\n\n»Helvettiin!... Viekö tämä tie Imatralle?»\n\n»A sinne viep.»\n\nOli pimeä iltayö, kun Mooses läheni päämääräänsä. Kosken kohina kuului\njo etäältä hänen korviinsa hiljaisena, maanalaisena jumuna. Välimatkan\nlyhetessä pauhina yhä koveni, mutta sokean vasta rannalle tultua se\nkohahti möyryävänä ja ärjähtelevänä yön hiljaisuudessa kuin raivostunut\npeto ja sylkeä räiskytteli vihaisena vesipärskeistä ylös kalliolla\nseisojan kasvoille. Mooses oli asiansa jo niin kypsyttänyt, että mikään\nepäröinti ei voinut enää tulla kysymykseen. Hän nakkasi hattunsa ja\nkeppinsä kuin syötiksi karjuvan pedon kitaan ja heittäytyi niiden\njäljessä itse kuohuihin.\n\n\n\n\nXII\n\n\nVanhan Saara paran sydän oli ollut kylmänä aina Hiljan kuolemasta asti.\nVaikka vainaja jo aikaa sitten lepäsi haudassa, ei mummo uskaltanut\nvieläkään käydä yksin Mooseksen kamarissa päivälläkään. Kun voi olla\nmahdollista, että myöskin Mooses oli hukuttautunut, alkoi hän nyt\nkaiken muun lisäksi pelätä Kuorejärveäkin. Mutta Aletuinen ei ollut\nmilloinkaan ennen nähnyt häntä pelosta niin kalpeana ja vapisevana,\nkuin eräänä aamuvarhaisena eukon palatessa tupaan ulkoa asioiltaan.\n\n»No, mitä ihmeitä sinä nyt taas olet nähnyt?» kysyi ukko.\n\n»Eh-en minä... mitään ole nähnyt, mutta kuh-kuullut olen. Jos Mooseksen\nkah-kamarissa ei ennen ole kummitellut, niin nyt kummittelee...\nVah-vannon... Hoh-hommani jäi kesken...»\n\n»Paras vannomatta. Mitä sinä, kuuhkelo, sieltä olit kuulevinasi?» kysyi\nukko.\n\n»Puh-puhetta: Hih-hiljan ja Mooseksen heh-ehhenget...»\n\nSaaraa rauhoittaakseen ja voidakseen todistaa, mikä hupakko eukko taas\noli ollut, Aletuinen lähti perkkäämään asiaa. Mutta mentyään uuteen\ntupaan tunsi puuseppäkin pelottoman sydämensä hiukan vavahtavan.\nSaara oli kerrankin oikeassa. Kamarista kuului todellakin puhetta.\nAletuinen arveli ensin, että Mooses olisi yöllä tullut kotiin ja mennyt\nkamariinsa, avain kun illalla oli unohtunut ulko-ovelle. Mutta kun\nhän kuunteli tarkemmin, ei puhe, joka oli katkonaista, käsittämätöntä\nsekamelskaa, tuntunut ollenkaan Mooseksen ääneltä, pikemminkin jonkun\nunissapuhujan aavemaiselta honotukselta. Hän raotti hiukan ovea ja\nkurkisti sisään, mutta hämmästyi yhä enemmän, kun näki pöydällä oudon\nlippalakin. Pian hän kuitenkin karaisi luontonsa ja astui kamariin.\nMooses makasi sängyssä selällään ja jatkoi yksinpuheluaan:\n\n»Pauhaa... Korvissa kohisee... Auttakaa, auttakaa, minä hukun...\nHilja, nyt virta venettä vie-----------Sievettä... myrkkyä... Ei,\nei! Älä kaada suuhun. Pois pullo!... Juo itse!... Minä tapan sinut\n— äiti--------Hilja... Rakas, rakas, anna minun katsoa kasvojasi —\nkas näin... Kaunis... kaunis sinä olet... Topiko?... Tapellaan! Älä\nkurista, älä kurista kurkusta... Ähä — kettu-------------Topilleko\nse viittaa?... Hilja, älä tule likelle... Pois, saatana!... Sormus\npois!... Oh! Minä tapan — itseni... Pauhaa... Pauhaa-----------»\n\nHourailija rauhoittui hetkiseksi ja hengittää huohotti lyhyeen ja\nraskaasti. Aletuinen laski kätensä hänen otsalleen. Se poltti kuin\ntuli. Siitä aamusta alkaen ukko itse istui sairaan vuoteen ääressä yötä\nja päivää monta vuorokautta, muutti kylmiä kääreitä hänen yllensä ja\nhoiti miten parhaiten taisi.\n\nKun korkea kuume vihdoin laskeutui ja sokea tuli täysin tajuihinsa,\nkatsoi Aletuinen ajan tulleen tiedustaakseen, missä Mooses oli ollut.\n\n»Hm... Onhan sitä oltu, missä lie oltukaan — Imatrassakin», vastasi\nMooses peittelemättä.\n\n»Jotain sen tapaista täällä kotonakin aavisteltiin: luultiin Mooseksen\nmakaavan Kuorejärven pohjassa. Syynsä niin ratkaisevaan askeleeseen\nlienee itsekullakin, eikä se kuulu sivulliseen. Mutta jos Mooses\ntosiaankin on ollut niissä hankkeissa, niin olisi tuota luullut\nlöytyvän nestettä likempääkin.»\n\n»Kaiken sen jälkeen, mitä minä Jahnukaisen akalta Hiljasta kuulin,\noli minusta yksinpä Kuorejärven vesikin liian epäpuhdasta juostakseni\nsiihen sen valehtelijan jäljessä», sanoi Mooses.\n\n»Minä ymmärrän hyvin Mooseksen katkeruuden, mutta on tehtävä oikeutta\nsillekin, joka ei voi enää itseänsä puolustaa. Sinun ei pitäisi\nuskoa akkojen puheita, Jahnukaisen akan kaikkein vähimmän. Mitkä\nlienee Hiljallakin syynsä olleet ja mitkä väkevät voimat sielussansa\nvaikuttaneet toivottomaan tekoonsa, minä luulen tietäväni ja moni\nmuu minun kanssani, että se tyttö astui Herransa eteen puhtaana kuin\npulmunen, niin ruumiin kuin sielun puolesta — vaikkapa olisi niissä\nrakkausasioissa vähän valehdellutkin», sanoi Aletuinen ja sen enempää\nkantaansa perustelematta pyysi sokean lähemmin kertomaan merkillisestä\nmatkastaan.\n\n»Kuumehoureet ja tositapahtumat ovat muistissani kietoutuneet toisiinsa\nniin sekavaksi vyyhdeksi, etten voi varmasti tietää, mikä on unta,\nmikä totta. Oli voinut kulua silmänräpäys tai ikuisuus tiedotonta\nhuumaustilaani koskeen hyppäämisestäni siihen hetkeen, jolloin löysin\nitseni laakealta rantapaadelta, kuohujen pauhatessa ihan vierelläni.\nVaistomaisesti iskin käteni kallioon ja vedin itseäni ylemmäksi,\nmutta menetin uudelleen tajuntani. Kun siinä maattuani taas toinnuin,\nkonttasin rinnettä ylöspäin, tapasin puun ja taitoin siitä oksan\nkepiksi käteeni. Muistelen sitten horjuvana harhailleeni sinne\ntänne, kunnes vihdoin tunsin kovan raiteen jalkaini alla ja märkänä,\nlakittomin päin lähdin taivaltamaan takaisin samaa tietä, jota olin\ntullutkin. Mutta vaikka minä kuljin ja kuljin, tuntui minusta, niinkuin\nen etääntyisi Imatrasta askeltakaan: kosken pauhu kohisi yhä korvissani\nheikentymättömällä voimalla, eikä sen ääni ole vieläkään lakannut\ntyyten kuulumasta — lakanneeko milloinkaan. Lienen sitten tuntenut\njossakin tien varrella lämmitetyn saunan hajua sieraimiini, poikennut\nsinne kuivailemaan vaatteitani, nukkunut, jatkanut taas matkaani,\nväliin jalkaisin, väliin kyytihevosella, saanut jostakin lakin päähäni\nja... Kuinka kauan minä olen täällä maannut?»\n\n»Useita vuorokausia, hyvin heikkona — väliin on jo kuolevaksikin\nkatsottu», sanoi Aletuinen.\n\nMitä muuta Mooses lienee matkansa varrelta unohtanutkin, pääasian\nhän kuitenkin selvästi muisti: hyppäämisensä Imatraan. Moni muu oli\nsinne syöksynyt, vaan harva hengissä palannut. _Minä_ olen yksi niitä\nharvoja, ajatteli Mooses. Mutta entäpä jos koski ei olisikaan minua\nhylännyt? _Missä_ minä siinä tapauksessa nyt olisin?\n\nSen kysymyksen ympärillä sokean ajatukset alkoivat kiertää yhä\nahtaammassa kehässä, kunnes pysähtyivät keskipisteeseen — ja siinäpä\nse olikin kadotuksen kuilu. Kas, _siellä_ hän olisi, ellei hyöky\nheittänyt kalliolle. Siitä ajatuksesta hän tuli kuin sairaaksi\nuudestaan. Imatra oli hänet hylännyt, mutta tulinen järvi veti sielua\nsyvemmälle ja syvemmälle, eikä siitä tuntunut olevan mitään pelastuksen\nmahdollisuutta. Kun sokea oli jo useita viikkoja kärsinyt hengessään\nhelvetin tuskia, muisti hän vihdoin kirjansa. Koulusta tulonsa jälkeen\nMooses ei ollut niitä lukenut juuri muulloin, kuin silloin tällöin\nuteliaille näytteeksi. Mutta nyt hän otti ne esiin ja lukea ahmi läpi\nvuorokausien. Oli jotakin kummitusmaista ja kammottavaa, kun sokea\npimeinä syysöinä kamarissaan akkunan edessä pöytänsä ääressä istuen\nkuljetti kuin urkujen aavesoittaja kiihkeästi sormiaan edestakaisin,\nrivi riviltä, kirjan lehdillä, jotka nekin olivat mustat kuin yö. Sen\nlukukammion akkunoista ei tuikkanut tuli.\n\nEräänä yönä Mooses otti viulunsa seinältä ja vetäisi käyrällä korkeinta\nkieltä. Se kirkaisi hänen korviinsa kuin pahahenki.\n\n»Voisithan myydä viulun, jollet itse voi sillä soittaa», kuiskasi\npahahenki hänen sielussaan.\n\n»Mitä omatuntosi ei salli sinun itsesi tehdä, älä viekoittele sitä\nmuittenkaan tekemään», sanoi enkeli.\n\n»Voisithan soittaa sillä vain virsiä ja hengellisiä lauluja.»\n\n»Ne kielet, jotka ovat laulaneet syntisen maailman iloja, ovat epäpyhiä\nylistämään Jumalaa.»\n\n»Mutta niinhän on omankin kielesi laita.»\n\nJärjen kannalta Mooses myönsi saatanan olevan oikeassa, mutta hänen\nsydämensä oli enkelin puolella. Sokea meni rantaan viuluineen ja täytti\nsen kannen reijistä valuttamallaan hienolla hiekalla, jota sinne\noli tuotu maitopyttyjen pesemistä varten. Sitten hän ojensi kätensä\nheittääkseen soittokoneen järveen, mutta yht'äkkiä painoikin sen\nrintaansa vasten ja pusersi hellästi kuin äiti sylilastaan.\n\n»Kavahda! Eikö viulu sinun elämäsi koettelemuksissa ole useinkin ollut\nainoa pettämätön toverisi? Näinkö sinä palkitset parhaan ystäväsi?»\nkuiskutti viettelijä hänen sydämessään.\n\n»Jos kätesi pahentaa sinut, niin hakkaa se poikki ja heitä pois\ntyköäs», jyräytti enkeli ankarana.\n\nMooses kauhistui maailmanrakkauttansa. Hän tarttui viulun kaulaan ja\nkäsi ojona pyörähti ympäri kuin kiekon heittäjä. Kuullessaan heti\nsen jälkeen ruohikon takaa pimeältä järveltä äänen, vavahdutti hänen\nsydäntänsä, niinkuin hän olisi nakannut järveen kalleimpansa, alasti\nriisumansa elävän ihmisen, jonka paljas selkä pudotessa läiskähti veden\npintaan. Hän istuutui Saaran hiekkakasalle ja itki.\n\nSeuraavana päivänä Mooses pyysi Aletuisen tekemään hänelle puusta\nlaatikon, samanlaisen viilekkeistä selässä kannettavan, jollaisia\nkäyttivät kuljeksivat rihkamakauppiaat, hänelle kuitenkin vain\nyksilaatikkoisen.\n\n»Mitä Mooses sillä tekee?» kysyi Aletuinen.\n\n»Kirjoja minä siinä kannan», vastasi sokea.\n\n»Mitä varten Mooses kirjoja selässään kantaa?»\n\n»Henki käskee minun lähteä maailmalle saarnaamaan syntisille\nparannusta.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo myöhäinen syksy. Nopeasti oli kylään levinnyt suusta suuhun\nkulkenut tieto, että Iso-Mannilaan on tänään aamulla tullut sokea\nuskovainen, joka iltapäivällä pitää siellä raamatunselityksen.\nMääräaikana oli talon iso tupa väkeä täynnä, sillä jokainen tiedon\nsaanut halusi kuulla, mitä sokealla saarnaajalla on sanomista,\nKuulijain joukossa olivat myöskin talon isäntä, emäntä, Laina ja\nMarjaana. Saamansa tekstiksi Mooses luki tällä kertaa säkeistön\nIlmestyskirjasta:\n\n»Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antamaan\nkullekin, niinkuin hänen työnsä on.»\n\nSitä kuullessaan Laina kohotti kumaraista päätänsä. Oli omituinen\nsattuma, että sokean viime talvena ajaessa pihaan tuolikuormineen, hän\nitse oli parhaillaan lukemassa juuri samaa lukua, josta tämä nyt otti\nsäkeistön saarnansa aiheeksi.\n\nUseimpien kansanpuhujain tapaan Mooses ei jaksanut kauan pysyä\ntekstissään Hän alkoi puhua omasta elämästään, ja se olikin kuulijoista\npaljon mielenkiintoisempaa.\n\n»Minä olen lyhyen elämäni aikana ehtinyt jo kahdesti astua kuoleman\nkynnykselle», hän kertoi. »Tuskin on paria kuukautta kulunut siitä,\nkun minä itsemurha-aikeissa hyppäsin Imatraan. Silloin minä olin\nlähempänä kadotusta kuin milloinkaan ennen. Mutta Jumala pelasti minut.\nHän ei sallinut minun ruumiini ja sieluni hukkua iankaikkisesti.\nMuutama kuukausi sitä ennen minun vastavihitty vaimoni heittäytyi\nkalliolta järveen hääyönämme ja lepää nyt haudassa kaukana kotipitäjäni\nkirkkomaassa Minä olen ollut orpo syntymästäni asti. Minä en ole\nkoskaan tavannut vanhempiani. Isästäni en tiedä mitään, mutta\näidistäni olen kuullut, että hänen pitäisi olla ison talon tytär, joka\naviottomana synnytti minut salaa yöllä, kaasi sievettä pullosta suuhuni\nja heitti minut lampokarsinaan kuolemaan. Silloin minä ensikerran\nkolkutin tuonelan portille, ja olisi ollut onnellisempaa minulle\nja monelle muulle, jos se olisi silloin avattu. Niin ei kuitenkaan\ntapahtunut: minut pelastettiin, mutta silmieni valo----------»\n\nPuhuja keskeytti kertomuksensa kuullessaan oudon romahduksen, niinkuin\njoku olisi kaatunut penkiltä lattialle, sitten naisten siunailemista,\nkiireistä liikkumista ja hälinää.\n\n»Mitä on tapahtunut?» kysyi sokea.\n\n»Täällä muuan pyörtyi», vastattiin.\n\n»Kuka se on?»\n\n»Tämän talon tytär. Jatkakaa te vaan puhettanne, me kannamme sairaan\nvuoteellensa virkoamaan», kuului isännän ääni sanovan.\n\nMooses jatkoi. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa esitystänsä,\nkun Marjaanan vieraspuolelta tuoma viesti alkoi kuulijain joukossa\nkulkea kuiskeena korvasta korvaan:\n\n»Laina on kuollut... Laina on kuollut...»\n\n\n\n"]