[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fs15F6zCEuTOn1U45_nUn2JLQf_xm_n1Edf3L0zqzrRg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3250,"Pyhäsaaren arvoitus","Sauramo, Lauri (oik. Soini, Lauri)",1875,1919,"3250-sauramo-lauri-pyhasaaren-arvoitus","3250__Sauramo_Lauri__Pyhäsaaren_arvoitus","Salapoliisiromaani","romaani",[14],"rikos",[],"fi",1917,null,10302,66296,false,74983,[24,25],"Detective and mystery stories","Finnish fiction -- 20th century",[27,28],"Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Pyhäsaaren arvoitus: Salapoliisiromaani\" by Lauri Soini is a detective novel likely written in the early 20th century. This story unfolds in the aftermath of a mysterious fire on Pyhäsaari Island, intertwining elements of mystery and the investigation led by the protagonist, a private investigator named Haukka. As he delves into the incident, readers can expect a compelling journey filled with suspense and local intrigue.  At the start, the narrative introduces us to the character who wakes up to the arrival of a newspaper containing startling news about a destructive fire on Pyhäsaari Island. The protagonist is quickly swept into action when his friend Haukka, a keen investigator, invites him to accompany him to the scene. As they travel, they hear local legends and rumors surrounding the fire, hinting at a deeper mystery involving a potential arsonist. Characters are introduced, including Haukka's loyal dog, Silmä, who plays a crucial role in the unfolding investigation. The initial chapters set the stage for a captivating mystery that combines personal dynamics with the broader social and historical context of the island's past. (This is an automatically generated summary.)",[],227,"Salapoliisiromaani sijoittuu vuoden 1917 poliittisen kuohunnan ja santarmipaljastusten aikaan. Etsivä Haukka selvittää Pyhäsaaren salaperäisiä tapahtumia, joihin liittyy niin tulipalo kuin yhteiskunnan ulkopuolelle hylättyjen kätyrien kohtalot.","Lauri Sauramon 'Pyhäsaaren arvoitus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3250. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PYHÄSAAREN ARVOITUS\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nLAURI SAURAMO [Lauri Soini]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1917.\n\n\n\n\n\n\n1. Luku.\n\n\nHeräsin siihen, että ovi aukeni hiljaa, koputtamatta, ja oven raosta\nnäyttäytyi sisälle naiskäsi, laskien oven viereen, pesukaapin päälle\njotakin, mikä kahahti niin houkuttelevan pehmeästi.\n\nTiesin hyvin mitä se oli. Talon maitokuski oli jo palannut kaupungista\nja tuonut päivän sanomalehden.\n\nOli häpeä maata keskellä kirkasta kesäpäivää! Kimmahdin heti\nvuoteestani.\n\nIkkunasta, joka oli ollut auki koko yön, tulvahti sylin täydeltä\npäiväpaistetta ja linnunlaulua. Mutta minusta se tuntui niin omituisen\netäiseltä. Se ei ollut elinilmaa ja lumosointua, kuten muina kesinä,\nvaan se tuntui pikemminkin koristeelliselta kehykseltä. Asuin niin\nlähellä kaupunkia, etten päässyt luonnonvaistojen valtaan.\n\nTämä lehtikin saapui joka päivä aivan tuoreeltaan, niin että päivä aina\nalkoi kaupunkielämän merkeissä.\n\nHypähdin housuihini ja kävin kurkistamassa keittiön ovelta. Se oli\nmerkki, että kesävieras oli noussut, ja että hänelle sai tuoda\nkahviaamiaisen. Heidän päiväkahviaan.\n\nAloin ahmia uutisia voileivän ja kahvin keralla. Tänä kesänä nämä\nlehdet toki tiesivät jotakin. Joka päivä jotain suurta tekeillä,\nluomistyötä ja kahleitten katkontaa. Lahon repimistä, uuden\nrakentamista!\n\nKiinnyin lehden alakertaan, jossa jatkui elämäkerrallinen luettelo\npaljastetuista santarmikätyreistä. Heille, miekkosille, ei vapautemme\naamunkoitto tiennyt onnellisen ajan aamunkoittoa. Jokaisen\nrangaistusvanginkin on varmaan helpompi aloittaa uudestaan, sillä viha\nja halveksiminen ei heitä kohtaan ole yhtä armoton, yhtä verinen,\nkuin niitä kohtaan, jotka ovat koko kansan elinehtoja vastaan\ntaistelleet. Liekö kosto yleensä oikeutettu tai ei, niin ainakin se\ntuntuu ehdottomalta velvollisuudelta heitä kohtaan. Mutta samalla tulin\npakostakin ajatelleeksi, että mihinhän nämä paljastetut miesrähjät\ntästedes tulevat ryhtymään. Kun paljastus tukkii kaikki tiet heidän\nedestään, sulkee heidät yhteiskunnan ulkopuolelle, heittää heidät\nhenkipatoiksi, niin eiköhän heistä pakostakin tule ammattirikollisia,\nyhteiskunnan vaarallisimpia vihollisia.\n\nNäin aprikoidessani temmattiin ovi yhtäkkiä auki ja talon tytär syöksyi\nsisään:\n\n— Puhelimeen!\n\nRiensin isännän kamariin, jossa puhelin oli.\n\n—— Halloo!\n\n—— Terve! Haukka täällä...\n\n— Terve!\n\n—— Olet aina sanonut, että tahtoisit nähdä \"Silmän\" joskus toimessa...\n\n—— Olisihan se hauskaa.\n\n—— Tuletko nyt?\n\n—— Mihin sitten?\n\n—— Pyhäsaareen.\n\n—— Ja kuinka pian?\n\n— Laiva lähtee puolen tunnin kuluttua.\n\n— Hyvä isä! Etkö tiedä, että asun viiden kilometrin päässä kaupungista?\n\n—— Ehdit vielä hevosella, kun heti lähdet.\n\n—— Mutta talon miehet ja hevoset ovat töissään...\n\n—— Oletpa sinä avuton! hän huudahti kärsimättömästi.\n\n—— Mitä tehdä, kun...\n\n—— No, laittaudu sitten valmiiksi kymmenessä minuutissa. Silloin on\nauto talon portilla.\n\n—— Oho! pääsi minulta.\n\n—— Jätä vain filosofiasi ja ole valmis.\n\n—— Onko se sitten niin tärkeää?\n\n—— Tahdon matkatoverin.\n\n—— No, olen valmis sitten.\n\nHän soitti korvaani. Minä riensin pukeutumaan. Viidessä minuutissa olin\nkunnossa.\n\nPyhäsaareen! Pukeutuessani juolahti mieleeni, että lehdessä oli ollut\nlihava teho-otsake, jossa Pyhäsaaren nimi mainittiin. Sieppasin lehden\nja istahdin silmäilemään. \"Suuri, salaperäinen tulipalo Pyhäsaarella\",\noli yläotsakkeena suurilla kirjaimilla kahdella palstalla ja\nalaotsakkeet kertoivat koko uutisen sisällyksen: talo palanut\nkokonaan, vanha, halvaantunut isäntä jäänyt liekkeihin, neljä sikaa\nja viljavarasto palanut, palon alku salaperäinen. \"Murhapolttoko?\"\nTähän kysymykseen päättyi otsakesarja. Itse uutisesta ehdin silmätä\nvain loppurivit: \"Paikkakunnalla on liikkeellä tästä salaperäisestä\ntulipalosta mitä kummallisimpia juttuja, joiden todenperäisyys tai\nperättömyys tänään pidettävässä poliisitutkinnossa selvinnee.\"\n\nSamassa suhahti auto tuututtaen pihaan. Kohta vilisi metsä silmissäni\ntien molemmin puolin, niin etten puita ehtinyt erottaa. Ja kaupungista\npalaavien maalaisten pelästyneet hevoset peittyivät tien varsilla\npaksuun tomupilveen.\n\nKuka minua sitten kiidätti tällaisella kumman vauhdilla? \"Hast du\nHaukka gesehen?\" on eräällä hyvällä toverillani tapana kysyä.\n\nKuka oli Haukka? Hän oli yksityisetsivä, tämän tarinan sankari. Hän ja\nhänen \"Silmänsä\".\n\nJos koira konsanaan on miehelle kunniaksi, niin haukansilmä oli\ntotisesti Haukalle kunniaksi. Sillä Silmä ei ollut mikään saksalainen\npaimenkoira, kuten viralliset poliisikoirat, vaan oikea lappalainen\npystykorva, porokoira, jonka Haukka itse oli kouluttanut.\n\nKun olen sanonut, mikä Silmä oli, olen kenties hänen isännästäänkin\nsanonut tärkeimmän.\n\nSalapoliisikertomuksen reseptiin taitaisi tosin kuulua, että esittäisin\nsankarin puolittain noidaksi, puolittain tiedemieheksi, ylipäänsä\njoksikin mystilliseksi olennoksi. Mutta minua on kaiken ikäni kohdannut\nse kova onni, etten ole tutustunut muihin kuin rakenteeltaan varsin\ntavallisiin ihmisiin. Ja Haukkakin oli varsin tavallinen, iloinen ja\nreipas herrasmies. Sittenpähän näette, kun esittelen hänet tavattaessa!\n\nMinä olin jo poikana tutustunut häneen. Siihen aikaan meillä vielä oli\n(helläluonteisten tyttöjemme tarpeeksi) sotaväkikin, ja ystäväni oli\ntorvensoittajana savolaisessa tarkk'ampujapataljoonassa. Meitä vetivät\nyhteen kirjalliset harrastukset, vaikka makumme kävikin huomattavasti\neri suuntiin. Hänellä oli paljon valikoivampi aisti kuin minulla. Minä\nluin mitä käsiini sattui, mutta rakastin varsinkin rakkausromaaneja.\nHän puolestaan jakoi kirjallisuuden neljään luokkaan: rosvoromaaneihin,\nintiaaniromaaneihin, historiallisiin romaaneihin ja rakkausromaaneihin.\nLuokat olen luetellut arvojärjestyksessään. Ensimmäinen luokka oli\nhänestä verrattomasti paras, ja viimeinen ei kelvannut mihinkään.\nNykyisin, kun hän on syventynyt rikosromaaneihin luonnossa, hän\nharrastaa psykologiaa ja sille läheisiä luonnontieteen haaroja, vieläpä\nhistoriaa ja monistista filosofiaakin.\n\nKun suomalaiset pataljoonat hajoitettiin, hän antautui poliisialalle.\nOli aluksi kotvan järjestyspoliisinakin. Mutta se ei häntä tyydyttänyt.\nHäntä viehätti enemmän etsivän poliisin omavaraisempi toiminta. Hän\nsaikin siirron ja toimi menestyksellä aikansa. Mutta takavuosina, kun\npoliisilaitoksen toiminnalla oli jokaista rehellistä suomalaista niin\ntympäisevä valtiollinen väritys, ei reipasta ystävääni kruunun leipä\nenää maittanut.\n\nPoliisilaitoksessa hän oli kiintynyt poliisikoiriin niin suuresti,\nettä tavallisella rohkealla reippaudellaan oli alkanut tuumia, jotta\ntarvitsikohan niiden välttämättä olla ulkolaista rotua. Hän oli\nkokeillut useammillakin kotimaisilla koira-tyypeillä, mutta huomannut\nlappalaisen pystykorvan taipuvaisimmaksi poliisitehtäviin. Hän oli\nmuutaman porokoiran opettanut niin taitavaksi, että sille hänen\nkehumansa mukaan oli maksettu melkein yhtä suuri palkka kuin hänelle\nitselleenkin.\n\nSitten, kun hän muutamassa rikosjutussa oli joutunut\nvenäläistyttämisjärjestelmän puristukseen, hän otti eronsa koirineen.\nJa siitä pitäen Haukka (joksi hän vaatimattomasti oli suomentanut\nentisen Adler-nimensä) Silmänsä kera vietti varsin vapaata ja\nriippumatonta elämää.\n\nEn oikein muista, kumpiko meistä ensin tuli maininneeksi, ettei meidän\nrehottavassa suomalaisessa kirjallisuudessamme vielä ole, paitsi\nmuuatta humoreskia, ainoatakaan varsinaista etsivätarinaa. Ainakin hän\noli sangen innostunut asiaan. Hän jutteli minulle monia ihmeellisiä\ntarinoita Silmästään, niin ettei muka muuta kuin kirjoittaa. Mutta\nne tuntuivat minusta siinä määrin pelkiltä kaskuilta, etten voinut\nkiinnostua asiaan.\n\nKerran tulin hänelle maininneeksi, että hän joskus ottaisi minut\nmukaan, sillä saattaisi olla sangen huvittavaa nähdä Silmää toimessaan\nja voisi muutenkin kenties panna merkille jotakin kiinnostavaa.\n\nNyt hän oli sen muistanut. Ja uteliaana minä lähestyin autollani\nlaivarantaa. Mitähän merkillistä hänellä oli tekeillä?\n\nOlin ehtinyt niin aikaisin, että sain pari minuuttia odottaa\nhäntä. Mutta kohta tuli tuiskuna ajuri, ja ystäväni vihreänharmaa\nmetsästystakki ja samanvärinen lakki näkyi rattailla.\n\n—— Terve! Jopa jouduit! hän huusi lähestyessään.\n\nRattailta astui alas ensin Silmä, sitten itse Haukka. Silmä seurasi\nkyllä visusti isäntäänsä vapaanakin, mutta hetken tärkeyden vuoksi se\noli talutusnuorassa.\n\nKoirakin näytti ymmärtävän, että oli tärkeää tekeillä. Se tuli korvat\nterhassa, minkä talutusnuoralta pääsi, ja nuuskaisi hyvin hanakasti\nhousujani, mutta tutuksi tunnettuaan liehutti ystävällisesti pörröistä\nkippurahäntäänsä vaaleanhallavalla peräkannellaan.\n\nAstuimme höyrypurteen. Silmä varovasti edellä, korvat ja häntä\netukäppyrässä. Jäljestä lyhyehkö, ketterä Haukka, ja minä joukon\njatkona.\n\nSilmä kytkettiin purren suurehkon konehuoneen nurkkaan, ja se\nnäytti hyvin loukkaantuneelta ja tyytymättömältä, kun me poistuimme\nyläkannelle, jättäen hänet siihen maalaisten joukkoon.\n\nIstuuduttuamme vastatusten höyrypurren pieneen kansisalonkiin loin\nystävääni kysyvän katseen. Hän vain hymyili minulle, veti taskustaan\nsikarikotelonsa ja tarjosi minulle baharabatin, joita hän aina poltti.\nMutta hänen silmiensä iloisessa tuikkeessa oli aina jotakin pistävää,\nkirpaisevaa.\n\n—— Sekö tulipalo se on? kysyin.\n\n—— Se, vastasi hän kuin ohimennen.\n\n— — Mihin kummallisiin juttuihin uutisen lopussa viitattiin?\n\n—— En tiedä vielä muuta kuin mitä oli lehdessä. Eikä tiennyt paljoa\nseurakunnan pappikaan, joka minut kutsui puhelimella. Hän oli asiasta\nkovasti kuohuksissaan, koska valkea oli pahoin uhannut pappilaa.\nPalo oli syttynyt riihirakennuksesta, jota ei ole lämmitetty puoleen\nvuoteen. Murhapoltto siis, mutta syyllisestä ei ole niin mitään vihiä,\nyhtä vähän kuin rikoksen syystäkään.\n\nHaukka tuntui ottavan asian jotenkin kylmäkiskoisesti. Mutta lehden\nviittausten vuoksi se herätti minussa uteliaita aavisteluja. Ja olinhan\nsaava olla omin silmin näkemässä.\n\n\n\n\n2. Luku.\n\n\nIhana oli laivamatka kauniina ja kirkkaana kesäpäivänä pitkin\nLänsi-Suomen satasaarista, tuhattutkelmaista, muistorikasta rannikkoa.\n\nPäästyämme hyvään matkavauhtiin tuli purren ystävällinen, puhelias\nkapteenikin kansisalonkiin kahville. Pakina kääntyi itsestään tämän\nrannikon historiallisten muistojen runsauteen, ja kapteeni tuntui\ntuntevan kaikki vanhat tarinat purtensa liikkumavesillä. Tuli siinä\nmainituksi matkamme määränpääkin.\n\n— Pyhäsaari? tuumin. — Olisi hauska, jos joku kerran tutkisi, mistä\nkaikki tällaiset \"pyhät\" paikannimet ovat saaneet alkunsa.\n\n— Useimmilla niillä varmaankin on syntytarinansa, virkkoi kapteeni\nvilkkaasti. — Tämä pyhä on muuten siitä merkillinen, että se\ntäydellisesti vastaa nimeään. Pyhäsaari lienee tosiaankin pyhimpiä\npaikkoja Suomessa.\n\n— Kuinka niin? kysyin.\n\n— Uskovaisin ja rukoilevaisin, selitti kapteeni. — Tuskin missään\nmuualla on kansa niin harrashenkistä läpikotaisin.\n\nSanojensa jälkeen kapteeni silmäili katuvaisesti meihin. Katsoi\nvarmaankin puheliaisuudessaan menneensä hieman harhaan. Sillä jotenkin\nyleisesti nykyään pidetään hengellinen hartaus yhtä epäilyttävänä\nseurakeskustelun aiheena kuin lihalliset himotkin.\n\n— Saaren nimi, jatkoi kapteeni hymyillen, — kuului muuten aikaisemmin\nolleen Pahasaari. Tarun mukaan se oli harmaassa muinaisuudessa ollut\nviikinkien pesäpaikka. He olivat asuneet saarella kallioluolassa,\nViikinluolassa, josta muuten vei salakäytävä mantereelle parin\nkolmen kilometrin levyisen salmen alitse. Saareltaan käsin nämä\nviikinkiertäjät soutelivat sotapursillaan pitkin rannikon lahdelmia\ntekemässä tuhojaan, ja vuoren povessa heillä oli suuret salit, joissa\nsäilyttivät aarteitaan.\n\nHymy katosi taitavan kertojamme huulilta ja hänen kasvonsa saivat\ntekopyhän ilmeen.\n\n— Mutta sitten olivat hurskaat munkit tulleet ja seudun kansan\nkastaneet. Saarelta oli rosvot karkotettu ja kirkko pystytetty\nViikinluolan lähelle, joka on juuri viikingeistä saanut nimensä. Ja\nsilloin sai Pahasaari Pyhäsaaren nimekseen.\n\nMinä olin pelkkänä korvana, ja kapteeni huomasi kiinnostukseni. Hän\njatkoi:\n\n— Eikö muuten lie se sopukka vanhin historiallinen seutu Suomessa.\nPyhäsaaren lähellä on Ristisaari — näytän sen herroille, kun niille\nmain joudutaan. Siellä oli munkeilla ollut ensimmäinen tyyssijansa.\nSinne olivat he ensin ristinsä pystyttäneet. Sinne olivat laittaneet\npienen luostarin ja kirkon, varmaan ensimmäisen Suomessa. Risti on\nsiellä pystyssä vieläkin, ja paikkaa pidetään pyhänä. Milloin risti\nlahoaa ja kaatuu, on uusi heti pystytettävä tilalle, ja voi sitä\nsukupolvea, joka lyö laimin pyhän perinnön vaalimisen!\n\nTämä tällainen saattoi pakanankin syvennyttää hartauteen. Mutta\nystävääni Haukkaa näytti pyhäsaarelaisten nykyinen sieluntila\nkiinnostavan enemmän.\n\n— Harrastavatko seutulaiset jotakin erikoista lahkosuuntaa? hän kysyi.\n\n— He lienevät lähinnä vanhaa herännäisyyttä, vastasi kapteeni. —\nMutta oikeastaan he yleensä harrastavat kaikkea sitä, mikä vanhaa on.\nHeidän sielujensa kalleimpana aarreaittana on joku vanha suomennos\nkuudenneltatoista sataluvulta. Sitä levitetään näillä seuduin yhä\nuusina painoksina, ja jos sen oikeinkirjoitusta kirjaimenkin verran\nmuutettaisiin, olisi sen pyhyys piloilla. Vanha yleensä on heille\nrakkainta. Tässä muutama vuosi sitten, kun uusi kirkkokäsikirja tuli\nkäyttöön, pitivät pyhäsaarelaiset kirkonkokouksen, jossa vaativat,\nettei ainoastaan hyljättäisi uusi käsikirja, vaan palattaisiin siihen,\njoka oli käytössä ennen tätä nykyistä. Kokouksessa kävi sellainen\nmetakka, että pitäjän pappi, joka on verrattain uudenaikainen mies ja\nympäristössään kuin mato muurahaispesässä, lopulta livisti tiehensä\nkokousta johtamasta. Ja silloin kokous joutui niin avuttomaan tilaan,\nettei saanut mitään lausuntoa aikaan, ja uusi käsikirja astui\nvastalauseetta käytäntöön.\n\nHaukkaa ilmeisesti huvittivat kuvaukset näistä omituisista ihmisistä,\njoiden kanssa hän oli kohta joutuva tekemisiin. Sen tähden kapteeni\njatkoi:\n\n— Kun tämä nykyinen suursota syttyi, uskoivat pyhäsaarelaiset lujasti,\nettä se oli maailmanlopun enne. He löysivät selvät todistukset Vanhan\ntestamentin profeetoista, ja monet odottivat loppua ristissä käsin\nja virsiä veisaten. Kettelin vanha isäntä myi talonsa kaikkineen\npolkuhintaan — arveli varmaankin puijaavansa epäuskoista ostajaa,\njoka luuli vielä taloja tarvitsevansa — muutti mantereelle, laittoi\nmetsämajan johonkin takamaille ja odotti siellä erakkona viimeistä\ntuomiota.\n\n— Loppua ei tullut, jatkoi kapteeni. — Mutta pyhäsaarelaiset eivät\nsuinkaan horjuneet uskossaan. Kun tuli tämä kumousaika ja esivallat\nkukistettiin, niin he uskoivat nyt tämän viimeiseksi villitykseksi,\njoka oli pahempi kuin ensimmäinen. Tuskin lie koko saarella muusta\nvälitetty kuin virrenveisuusta ja hartauskokouksista. Se on\nheikäläisten vallankumousta. Jos lienevät peltonsa kyntäneet, ovat\ntehneet sen vain koneellisesta tottumuksesta tai siksi, että raamatussa\nkäsketään tekemään työtä otsansa hiessä. Kaikkea he katsovat uskon\nutukehästä, arkiaskareetkin ovat heille vain uskonnollisia menoja.\n\nPurren merkkipilli vihelsi, ja kapteeni pujahti tehtäviinsä.\nPoikkesimme vielä useaan laituriin.\n\nVihdoin lähdimme tiedustelemaan, eikö jo aleta tulla perille.\n\n— Tuolla on Ristisaari, sanoi kapteeni, viitaten metsäiseen\nkalliosaareen, joka kuvasteli tyyneen veteen. — Ja tuolta näkyy\nPyhäsaaren kirkko edestä päin.\n\nPoikettuamme vielä laiturissa, joka kuului olevan Riitaranta nimeltään,\nlaskimme leveähkön salmen poikki Pyhäsaaren satamaan.\n\nRannalla laiturin juurella oli koko joukko väkeä, ukkoja ja akkoja,\npoikasia ja lapsia. He töllistelivät kaikki höyrypurteen silmää\nräpäyttämättä. Ja kun me astuimme laiturille, seurasivat ihmettelevät\nkatseet ihmekoiraa, jota Haukka talutti.\n\nJoukosta lähestyi meitä muuan isäntämies körttiläiskuosisessa\nsarkatakissa. Hän kohensi hieman lakkiaan, raapaisi tasalatvaksi\nleikattua tukkaansa korvallisellaan ja kysäisi Silmään viitaten:\n\n— Taitaa tämä olla se koira?\n\n— Niin on, koira on, vastasi Haukka juhlallisesti.\n\nIsäntä jatkoi omituisella ivahymyllä:\n\n— Kirkkoherra käski minun tulla herrasväkeä vastaan.\n\nHän tarkoitti nähtävästi koiraa.\n\n— Hyvä on, vastasi Haukka.\n\nMinä silmäilin väkijoukkoa, ja ihmeekseni olin huomaavinani\nsamanlaisen, miltei vihaisen ivahymyn muidenkin vanhempien ihmisten\nsilmissä. Ainoastaan nuorison ja lasten silmistä tuikki ihmettelevä\nuteliaisuus.\n\n— Nimismies on muuten, jatkoi isäntä, — jo löytänyt syypäät.\n\n— Oho! äännähti Haukka yllätettynä, melkein pettyneenä.\n\nNurjamielinen väkijoukko oli kerääntynyt aivan ympärille, ja he\nkatselivat koiraa kammolla kuin itse paholaista. Silmä ei kuitenkaan\nheistä välittänyt, tähysti vain isäntäänsä korvat pystyssä ja häntä\nkäppyrässä peräkannella.\n\n— Nimismiespähän sen löysi! kuului kimeä naisääni selittävän\nväkijoukolle. — Jumala itse näytti käden, jota oli käyttänyt. Ei\ntarvinnut nimismiehen panna rikkaa ristiin.\n\nPuhuja oli laiha akka, jonka tavattoman leveä röijy roikkui kuin\nlinnunpelätti. Körttitakkinen isäntäkin oli kuullut eukon selityksen.\n\n— Niin, vahvisti hän huoaten. — Ei häneltä ole mikään salattu, ei tässä\nasiassa enemmän kuin muissakaan.\n\nHän tarkoitti Jumalaa, eikä eukkoa.\n\n— Eikä saloja ilmi saataessa tarvita herroja eikä herrojen koiria,\nlisäsi muuan mökkiläisen näköinen mies.\n\nHän mahtoi edustaa pyhäsaarelaisten luokkatietoisuutta.\n\nYstäväni oli lähtenyt Silmää taluttaen kohoamaan vastarinnettä kylään.\nJälkijoukossa kuulin samaisen leveäröijyisen variksenpelätin kertovan\njotakin tarinaa, jossa mahtipontiset sanat \"Jumalan valkea\" toistuivat\nuseaan kertaan. Hän mahtoi selittää palon syttymistä. Körttitakkinen\nisäntä johdatti meitä pappilaan, jossa nimismieskin kuului olevan.\n\nTiemme kulki aivan palaneen Kännärin talon mustien raunioitten ja\nkekälekasojen ohitse. Pappila oli lähinnä tuulen alla, ja pappilan\nikkunat olivat kuumuudessa särkyneet paloraunioitten puolelta. Seinät\nja kattokin mustuneet. Ihme, että se oli saatu pelastetuksi.\n\n— Oli sallittu, selitti pitkätukkainen saattajamme, — että pappila\npelastui, kuten kyläkin. — Mutta ihmeitten ihme oli, että Kännärin\nulkoriihikin paloi, vaikka oli kylän takana lähes kilometrin päässä.\n\n— Kuinka? kysäisi Haukka kiinnostuneena.\n\n— Kännärin ulkoriihikin paloi kaukana kylän takana! toisti isäntä,\näänellään osoittaen, että juuri tässä taivaan ihme oli suurin.\n\n— Talossa oli siis kaksi riihtä?\n\n— Niin oli. Tuli sai alkunsa kotiriihestä, tuosta, jonka rauniot\nnäkyvät kivenheiton päästä, tuolta tuulen päältä. Toinen riihi oli\nkylän takana peltojen perällä.\n\n— Ja sekin paloi?\n\n— Paloi.\n\n— Mikä sen sitten sytytti?\n\n— Sama taivaan tuli, joka poltti talonkin. Ihmeelliset ovat Herran\ntiet... ja taivaan tulenkipinät, selitti isäntä heprealaisin\nkertosäkein.\n\nHaukka pudisti kummastellen päätänsä. Mutta pettymyksen ilme hänen\nkasvoillaan näytti hälvenneen. Juttu ei ilmeisesti ollut vielä\nselvitetty.\n\n\n\n\n3. Luku.\n\n\n— Silmä makasi ovipielessä, johon isäntänsä oli hänet komentanut. Me\nmuut istuimme nelikannassa kahvipöydän ääressä: pappi hyväntuulisena,\nvierasvaraisen kohteliaana, nimismies virallisin ilmein, Haukka hieman\nrauhattomana ja minä silmänä ja korvana.\n\n— Turhaan tulitte, sanoi nimismies itsetietoisesti. — Pojat ovat jo\ntallessa.\n\n— Pojat? virkahti Haukka iloisen uteliaana.\n\n— Kaksi kerjuupoikaa, kuritta kasvanutta mierolaista, vastasi nimismies.\n\nJa hän alentui hyväntahtoisesti selostamaan Haukalle tutkimuksensa\ntulokset.\n\nKylästä saaren toiselta kulmalta oli aamulla saapunut pari miestä\ntaluttaen kumpikin kulkija-poikaansa. Nämä eivät, kun kylässä oli\nkerrottu Kännärin talon palosta, olleet malttaneet olla kehumatta, että\nhe olivat siitä tienneet ennen kuin kukaan muu. He olivat näet olleet\nnukkumassa riihessä, josta palo alkoi, mutta aamulla ennen auringon\nnousua heränneet muka palon räiskeeseen ja savuun, joka jo tunkeutui\nriiheen. He olivat siitä muka niin säikähtyneet, että lähtivät\npäättöminä juoksemaan tietä, joka ensiksi eteen sattui. Vasta illalla,\nkun kaikki palosta puhuivat, olivat uskaltaneet saaren toisella\nkulmalla mainita olleensa sen alkua katsomassa.\n\nKuulustelussa oli selvinnyt asian oikea laita. Pojat olivat myöhään\npalon edellisenä iltana tulleet Kännärin taloon. Olivat pyrkineet\nyöksi. Mutta Kännärin isäntä ei ollut antanut heille yösijaa, vaan\najanut mierolaiset tiehensä. He olivat varkain pujahtaneet talon\nkotiriiheen yöksi. Mutta kehno oli heidän kiitoksensa yösijasta.\nPistivät riihen tuleen lähtiessään.\n\nTeoriaansa poikien syyllisyydestä piti nimismies niin sitovasti\ntodistettuna, ettei siinä ollut pienintäkään aukkoa. Ensiksikin pojat\nyksin, oman tunnustuksensa mukaan, olivat olleet riihirakennuksessa\npalon syttyessä. Toiseksi heillä oli mielestään syytä kantaa kaunaa\nisäntää vastaan, joka tylyin sanoin oli heidät ajanut tiehensä.\nKolmanneksi, mikä oli mitä ilmeisin syyllisyyden todistus, olivat he\ntulen sytytettyään kiireesti paenneet, eivätkä tulleet talonväkeä\nherättämään. He olivat muuten ensin viettäneet yönsä riihessä ja sitten\nvasta aamun koitteessa, kun eivät enää yösijaa tarvinneet, sytyttäneet\nsen tuleen. Ainoastaan poikien kannalta oli siis selitettävissä, miksi\npalo syttyi vasta aamulla eikä yöllä aikaisemmin... Eikö kaikki ole\npäivänselvää? kysyi nimismies selostuksensa lopetettuaan.\n\n— En ole tutkinut asiaa, vastasi Haukka. — Mutta kuinka on ulkoriihen\nsyttyminen selitettävissä?\n\n— Kipinästä tuli syttyy, hymähti nimismies kuin lapselle.\n\n— Kilometrin päässäkin!\n\n— Miksei niin kova tuuli saattaisi lennättää tulen kauemmaksikin.\n\n— Yhden ainoan kipinän, koko kylän ylitse, kauas peltojen perille!\n\n— Kylää suojeltiin.\n\n— Ja kuinka pojat, jotka eivät malttaneet toisessa kylässä pitää\nsuutansa kiinni, saattoivat täällä itsepintaisesti kieltää totuuden?\n\n— Luulivat siellä, ettei heillä ole vaaraa. Täällä eivät voi luulla\nsamoin. Tyhmiä ovat, mutta paatuneita.\n\n— Hm, hymähti Haukka.\n\n— Tahdotteko muuten itse kuulustella poikia? kysyi nimismies toisen\nepäilyksistä hieman närkästyneenä.\n\n— No, olisipa hauska nähdä heidät, suostui Haukka.\n\nPojat tuotiin perhetuvasta, jossa he olivat olleet kyläläisten\nmulkoiltavina. Konstaapeli talutti heitä käsipuolesta kumpaakin ja\ntuuppasi heidät kynnyksen yli sisälle.\n\nToinen heistä oli kymmenen tai yhdentoista vuotias, toinen paria vuotta\nnuorempi. Arkoina ja itkettyneinä he jäivät seisomaan oven suuhun.\nNuoremmalla oli sormi suussaan.\n\nTarkastelin ystävääni. Tuokioksi hänen silmiinsä ilmestyi pistävä\ntuikahdus, mutta se sammui heti lempeään, iloiseen hymyyn.\n\nKatsoin uudestaan poikiin. Näiden pikku veljesten silmissä oli niin\nauttamattoman kaino madonnan ilme, että sitä etsii turhaan muiden kuin\nsyvimmän salosopukan lasten silmistä.\n\nJos nämä lapset olivat palon sytyttäneet, oli se tapahtunut vahingossa,\neikä ikinä mistään \"kostosta\". Mutta miksi he olisivat ensinkään tulta\nkäsitelleet? Ja jos heille oli tullut vahinko, kuinka he olisivat\nvoineet olla sitä tunnustamatta? Ei, se oli mahdotonta!\n\nNimismies loi Haukkaan kysyvän katseen. Minusta näytti, että hänkin\nepäröi katsellessaan poikia ja odottaessaan toisen arvostelua hänen\npäätelmistään.\n\nHaukka iski nimismiehelle silmää merkiksi, että tämä antaisi hänen\nrauhassa toimia.\n\nHän nousi ja lähestyi poikia. Pelotellut pojat näyttivät tahtovan\nkyyristyä kasaan kuin vitsaa varovat koiranpennut.\n\nHaukka silitti ja taputti nuoremman pojan päätä. Sitten hän kysyi\ntoverillisesti, mahdollisimman arkipäiväisesti:\n\n— Ovatko ne muistaneet antaa teille ruokaa?\n\nKaikista valtavin ja ihmeellisin lumovaikutus on väliin kaikkein\narkipäiväisimmillä sanoilla. Mikään liikatunteellinen \"rakkaus\" ei\nvarmaan olisi tehonnut poikiin niin kuin tämä yksinkertainen kysymys.\nNäytti ikäänkuin jotakin ahdistavaa putoavan pois heidän päältään. He\ntunsivat löytäneensä turvan ahdingossaan, ja herkin lapsen äänin he\nriensivät selittämään:\n\n— Kyllä me olemme saaneet!\n\n— Hyvä on.\n\nSamassa Haukka suuntasi katseensa osaaottavasti vanhempaan poikaan.\n\n— Kuinka tulit niin varomattomasti käsitelleeksi tulitikkuja?\n\n— Tulitikkuja? ihmetteli poika suurin silmin. Hän oli niin\nvilpittömästi kummissaan, ettei näyttänyt heti osaavan ensinkään\najatella, että vastaus merkitsi hänelle sangen paljon.\n\n— Ei Akulla ole ollut tulitikkuja! ehätti nuorempi selittämään.\n\n— Olikos sinulla sitten!\n\n— Ei. Ei ole ollut koskaan!\n\n— Ei minullakaan, yhtyi vanhempi poika selitykseen.\n\nTilanne oli niin ylenmäärin selvä, että Haukka näytti käyvän melkein\nneuvottomaksi.\n\n— Niin, ette taida olla tupakkamiehiäkään, hän virkkoi sitten\nnaurahtaen.\n\nNimismiehen luo palattuaan Haukka totesi yksinkertaisesti:\n\n— Pojat eivät ole paloa sytyttäneet.\n\n— Eivätkö? sanoi nimismies itseviisaasti hymyillen.\n\nHaukka ilmaisi lähtevänsä hieman katselemaan. Nimismies oli niin varma\nasiastaan, ettei suvainnut edes tulla mukaan. Sanoi olevan toisia\nvirkatehtäviä.\n\nHaukka lähti koiraansa taluttaen. Pappilan pihalta lähti joukko miehiä\nja poikasia jälkeemme.\n\n\n\n\n4. Luku.\n\n\nMenimme ensin palaneen Kännärin talon raunioille. Kännärin isäntä oli\nmuiden miesten mukana. Haukka pyysi häntä kertomaan palosta hieman\ntarkemmin.\n\n— Minä heräsin vasta tulen räiskeeseen ja savuun, jota tihkusi\nmakuukamariimme läpi laipion, aloitti isäntä. — Kun hypähdin pystyyn ja\njuoksin katsomaan, oli katto ja lakka valkean vallassa.\n\n— Kuinka! huudahti Haukka ihmeissään. — Asuinrakennuksen lakkako?\n\n— Niinpä, vastasi isäntä. — Ensin tulin ajatelleeksi että onkohan isä\npidellyt tulta varomattomasti. Yritin mennä lakkaan, vinttikamariin.\nMutta se oli mahdotonta. Lakka oli tulimerenä. Isä jäi sinne, sairas,\nhalvaantunut isäni.\n\n— Entä riihi? kysyi Haukka.\n\n— Se oli tulessa kokonaan. Vasta sitten, kun sen näin mentyäni pihalle,\nkäsitin, että kova tuuli oli sieltä paiskannut tulen tuparakennuksen\ntuohikattoon.\n\n— Mutta välillähän olivat ulkohuoneet, ladot ja navetat! huudahti\nHaukka viitaten mustaan hiilikasaan pihan ylitse. — Eivätkö ne olleet\ntulessa?\n\n— Niidenkin olkikatto oli jo tulessa useista paikoin, niin ettei\nsammuttamisesta voinut olla puhettakaan.\n\n— Ei siis kauttaaltaan! huudahti Haukka. Ainoastaan paikoittain?\n\n— Ei, näin aivan tulenkoskemattomiakin olkia, vahvisti isäntä.\n\nHaukka mittaili välimatkoja katseellaan. Yhtäkkiä hän kysyi:\n\n— Onko asuinrakennuksen ulko-ovi lukittu öisin?\n\n— On tietysti, vastasi isäntä.\n\nHaukka seisoi kuin käyristynyt kysymysmerkki ja tuijotti\nasuinrakennuksen kekäleihin. Yhtäkkiä hän hypähti lähemmin tarkastamaan\nmustia kekäleitä palopaikan reunalla. Siinä oli hiiltyneet tikapuut,\njoiden yläpää oli kokonaan palanut.\n\n— Nämä tietenkin olivat asuinrakennuksen räystästä vasten? kysyi Haukka.\n\n— Olivat.\n\n— Ja katto oli tuohesta?\n\n— Niin.\n\n— Oliko vanhan isännän vinttikamari suunnilleen tikapuiden kohdalla.\n\n— Oli kyllä, vastasi isäntä, ilmeisesti ihmetellen, mitä tämä kaikki\nkuului asiaan.\n\nHaukka mietti jotakin niin ankarasti, että hän näytti aivan pöyristyvän\nomia ajatuksiaan.\n\n— Entä jos asuinrakennuksen tuohikatto syttyikin ensin? hän kysyi\nsitten iskevästi.\n\n— Ensin? ihmetteli isäntä.\n\n— Niin.\n\n— Ennen riihtä?\n\n— Niin.\n\n— Mutta kuinka Herran nimessä olisi tuli sitten päässyt riiheen\nvastatuuleen? huudahti isäntä.\n\n— Ei tietysti, myönsi Haukkakin.\n\n— Mitä kummaa sitten tarkoitatte?\n\n— Riihi on voitu sytyttää heti perästä.\n\nIsäntä seisoi kuin pyörällä päästään.\n\nKuka kumma ne sitten olisi sytyttänyt? hän kysyi epäillen.\n\n— Siitä juuri on kysymys, vastasi Haukka.\n\nHän siirtyi tarkastelemaan pappilaa ja Kettelin taloa, joiden tontit\nrajoittuivat Kännäriin.\n\n— Kuinka kummalla nuo saatiin pelastetuksi? hän kysyi silmäillen\ntalojen mustuneita seiniä.\n\nNe oli saatu suojelluksi kirkon ruiskulla, selittivät miehet. Omituista\nkyllä, tämä harras seurakunta oli uskonut kaikkivoivan Jumalan niin\nvähän välittävän omasta huoneestaan, että kirkon turvaksi ukkosen\nnuolia vastaan oli hankittu varsin nykyaikaiset palokalut. Niiden\navulla oli naapurit saatu pelastetuksi. Kylän takalistolla sijaitsevia\ntaloja ei valkea ollut hätyytellytkään.\n\nKännärin isäntä oli muiden miesten mukana Haukkaa seuratessaan lähemmin\nmiettinyt tämän kaameaa otaksumaa, että hänen talonsa asuinrakennus\nolisi sytytetty erikseen. Yhtäkkiä hän kysyi:\n\n— Mutta mikäs ulkoriihen sitten sytytti?\n\n— Niin, sitä minäkin ihmettelen, vastasi Haukka.\n\nMiehet kertoivat, että keskellä paloa, hätää ja hälinää oli yleiseksi\nhämmästykseksi huomattu mainitun riihirakennuksenkin olevan valkean\nvallassa. Tuuli oli tosin ollut kova, mutta ihmeitten ihme oli,\netteivät takimmaiset talot, eivätkä muut riihet pitkin peltoja, olleet\nensinkään missään vaarassa. Kännärin riihi, joka oli kauimpana peltojen\nperillä, se yksin oli syttynyt.\n\n— Jumalan valkea se oli! Jumalan valkea! Siinä on kyllin syntisille\nihmisille ihmettelemistä! kuului silloin kimeä, uskonpauhuinen ääni\nmiesjoukon takalistolta.\n\nVanha, laiha variksenpelätti leveässä röijyssään! Hänkin oli saapunut\npaikalle. Haukka vilkaisi hymähtäen minuun ja kysyi sitten miehiltä:\n\n— Mistä sinne ulkoriihelle mennään?\n\nMiehet lähtivät, vakaasti ja hitaasti, joukolla tietä näyttämään. Me\nkuljimme kylänraittia läpi kylän, jossa oli lähemmäs kymmenkunta taloa\nyhdessä rykelmässä. Sitten tulimme pelloille, jotka olivat aitaillut\npieniin tilkkuihin, sillä eri talojen peltokappaleet olivat toistensa\nlomissa mitä somimmassa epäjärjestyksessä.\n\nMatkan varrella oli monia olkikattoisia latoja ja riihiä. Mutta vasta\npeltojen perillä, missä Kännärillä oli isompi peltotilkku ja sen\nreunassa riihi, oli tuli tehnyt tuhojaan.\n\nKoiraansa talutusnauhasta pidellen pysähtyi Haukka tuhka- ja hiilikasan\nääreen, kaameasti ammottavan uunin lähelle. Siitä hän loi pitkän\nkatseen kylää kohden.\n\nEn ollut koskaan nähnyt ystävääni niin tyhmän näköisenä. Hän seisoi\nsiinä ja tuijotti pitkän aikaa, mutta ei ilmeisesti lopulta nähnyt\nmitään. Koko hänen ajatusjuoksunsakin näytti pysähtyneen.\n\nVihdoin hän osoitti jälleen elonmerkkejä. Hänen avuttomasti harhaileva\nkatseensa suuntautui ensin tuhkakasan takana humisevaan metsään. Sitten\nhän silmäsi pisteaitaan, joka palaneen riihen nurkalta juoksi kylään\npäin.\n\nAidan takana heilimöi parhaillaan pitkäkasvuinen ruis. Muut läheiset\npeltotilkut olivat joko kesantona tai matalampana orastavassa\nkevätkylvössä.\n\nIkäänkuin vaistomaisesti Haukka meni pisteaidan varteen, nojasi siihen\nkyynärvarsillaan ja tähysti ruispellon ojaan. Minä seurasin häntä ja\nhänen katsettaan.\n\nOja kasvoi heinää aivan täydeltään, ja siniset elokaunokit\npilkistelivät ruispellon olkien lomista. Kärpäset ja mehiläiset\nsurisivat ojanurmen tuoksuvissa kukissa, ja loitommalla liiteli iso\nvaaleanvihreä apollo-perhonen. Olin pääsemäisilläni oikeaan maalaiseen\nsuvitunnelmaan.\n\nMutta ystäväni ei tarkastellut kukkia, ei perhosia eikä muita\nhyönteisiä.\n\n— Katsos, siitä on joku kulkenut tai luultavimmin kontannut aivan\näskettäin, hän sanoi minulle.\n\nMinäkin katsoin ojaan toisella silmällä. Siitä oli tosiaan joku\nkulkenut ja kyntänyt vahvaan heinikkoon syvän vaon. Jälki oli aivan\nveres, sillä taittuneet heinänkorret eivät olleet ensinkään kuivuneet.\n\nYstäväni alkoi innolla tarkastella pisteaidan ylimpiä aidaksenpäitä\nedessään. En tiedä, näkikö hän niissä mitään erikoista, mutta minä olin\nhänen kasvoissaan näkevinäni metsäkoiran sokeaa intoa, kun se näkee\nisäntänsä ottavan pyssyn olalleen. Se hyppelee ja touhuaa tolkutta\nympäriinsä, kun ei vielä tiedä, minne päin lähdetään.\n\nAidanselkää tarkastellessaan ystäväni tuli silmänneeksi myöskin\npientareelle aidan ylitse. Yhtäkkiä hän hypähti aidan yli niin ripeästi\nkuin vainolaistaan ahdistava villi. Hän harppasi niin innoissaan, että\nSilmä oli vähällä kuristua talutusnuorassaan, ennen kuin ehti jäljestä.\n\nYli päästyään hän kumartui ja otti maasta jotakin. Hänellä oli\nkädessään tulitikkurasia. Varovasti, ikäänkuin verenmyrkytystä\npeläten, hän piteli sitä molemmista päistä peukalonsa ja etusormensa\näärimmäisten kärkien välissä.\n\n— Tulkaa katsomaan! hän huusi miesparvelle.\n\nMiehet lähestyivät suut uteliaisuudesta ammollaan, mutta pian he\nmurahtelivat pettyneinä:\n\n— Tulitikkurasia!\n\n— Oletteko ennen nähneet tällaisia tikkuja? kysyi Haukka.\n\n— Ovatko ne sitten tulitikkuja kummempia?\n\n— No, eivät juuri, vaikka ovatkin hyviä. Mutta ne ovat kuopiolaisia.\nHallmannin tikkuja Kuopiosta täällä maan länsirannikolla!\n\nMiehet eivät ensinkään näyttäneet ottavan osaa hänen intoonsa.\n\n— Voiko joku sanoa, onko tällaisia tikkuja kaupan täkäläisillä\nkauppiailla? hän kysyi tuumiskellen.\n\nMuuan isäntämies tuli ja aikoi ottaa rasian Haukan kädestä, mutta\nnopeasti hän tempaisi kätensä syrjään.\n\n— Katsoa saa, muttei koskea! hän varoitti.\n\nMiehet tulivat ja tähystelivät vuoron perään rasiaa Haukan\nsormenkärkien välissä. Yhdestä suusta he vakuuttivat, ettei kukaan\nheistä ollut ennen nähnyt sellaista tulitikkurasiaa.\n\n— Sen arvasinkin, sanoi Haukka.\n\nVarovaisesti hän asetti rasian paikoilleen. Mutta samassa minusta\nnäytti, kuin se iloinen herrasmies, jollaisena ystävääni olin tottunut\npitämään, olisi tykkänään kadonnut. Haukassa oli todella jotakin\nhaukkamaista. Hänen silmissään oli petomainen ilme, kasvoissaan\npedon energiaa, kun hän kumartui ja päästi talutusnauhan koiransa\nkaularenkaasta.\n\n— Silmä, nyt lähdetään! hän virkkoi äkäisesti usuttaen.\n\nArvasin, että Silmän oli lähdettävä jäljille.\n\n— Eikö se jätä meidät? kysyin.\n\n— Virkakoiria talutetaan nauhasta, virkkoi Haukka koppavasti. — Minun\nSilmäni osaa odottaa.\n\nHän osoitti tuimasti tulitikkurasiaa sormellaan.\n\n— Silmä, uh!\n\nSilmä syöksyi rasian ääreen ja nuuski sitä innoissaan. Kohotti sitten\npäänsä, katsoi herraansa ja liehutti kysyvästi häntäänsä.\n\n— Uh! vastasi Haukka.\n\nSilmä nuuskahteli ja usahteli touhuissaan pientareen nurmikolla ja\nkimmahti kohta keränä ruispellon ojaan. Haukka riensi jälkeen ja me\nmuut yhdessä perästä.\n\nHeinä oli ojassa niin korkea ja vahva, että Silmä olisi pian\npeittynyt meiltä näkymättömiin, jollei sen olisi täytynyt loikkia\npaksuimpien heinäpensasten ylitse. Juoksujalkaa me seurasimme häilyvää\nkippurahäntää ja vaaleanhallavaa karvatukkoa, joka tuon tuostakin\nkimmahteli heinikon latvojen ylitse. Ojan päähän päästyään Silmä\npoikkesi näkymättömiin. Mutta Haukka huusi samassa:\n\n— Seh, Silmä, seh!\n\nJa kun mekin ehdimme ojan päähän, näimme Silmän siellä läähättäen\nseisovan ja odottavan. Se haukahti iloisesti meidät nähdessään ja lähti\ntaas jatkamaan juoksuaan.\n\nSe poikkesi raja-aidan vartta kulkevalle ajotielle. Mutta se ei juossut\ntietä, vaan alinomaa nuuskien jatkoi loikintaansa pitkin heinikkoista\nojaa, joka oli tien ja ruisvainion välissä. Näki selvästi, että\nkulkijalla oli ollut syynsä hiipiä salassa.\n\nOlin näkevinäni hänen kyyryisillään luikkivan pitkin ojaa ja tuon\ntuostakin vilkaisevan kylään, josta hän kenties kuuli tulipaloon\nheränneitten ihmisten hälinää.\n\nOjaa myöten loikki Silmä aina ruispellon ulkoreunaan saakka ja harppasi\nsiellä aidan yli metsään.\n\n— Seh, Silmä, seh! huusi Haukka.\n\nJa Silmä odotti. Metsässä ei meidän olisi ollut ajattelemistakaan\npysymistä jäljillä, jollei Silmä siten olisi vähän väliä odottanut.\n\nMetsiä myöten Haukka johdatti meidät siten monimutkaisessa kaaressa\nkylän ympäri. Jouduimme lopulta niin lähelle kirkkoa, että näimme sen\nruskeanharmaat seinät petäjikön tyvien lomitse. Siitä jatkui retki\npitkin vuorenrintamaa, joka ulottui yhä loitommalle salmenrantaa\nkohden. Siintävä salmenpinta pilkahteli jo silmiimme metsän lomitse.\n\nSilloin kuulimme räyhäävää haukuntaa mäenrinteen alta. Silmä oli\npysähtynyt korkeitten, jyrkkärintaisten kalliolohkareitten juurelle ja\nalkanut siellä haukkua.\n\n— Se kuuluu Viikinluolasta, selittivät miehet.\n\nViikinluolasta! Tarujen rosvopesästä! Oliko Silmä löytänyt\nsyyllisen sieltä? Vieläkö vanhat viikingitkin kummittelivat tällä\nmuinaismuistoissaan elävällä saarella?\n\n\n\n\n5. Luku.\n\n\nHengästyneinä ja jännittyneinä lähestyimme tarujen rosvoluolaa.\nJokainen hermo oli kireällä.\n\nSuunnattoman suuret kalliolohkareet nojautuivat vastatuksin, niin että\nniiden välissä oli ammottava aukko. Tummana ja tarumaisen kaameana tämä\nluola ammotti jo loitolle vastaamme.\n\nSilmä seisoi luolan suulla ja haukkui äkäisesti. Se tuijotti luolaan\nsilmäänsä räpäyttämättä. Hypähti tuon tuostakin, ikäänkuin näkymättömiä\nnuolia väistäen, mutta ei silloinkaan kääntänyt silmiään luolasta. Ja\nhaukkui herkeämättä.\n\nLähestyimme varovaisesti luolaa. En voi olla tunnustamatta, että\nkaarsin muista hieman syrjään, kallionlohkareitten suojaan. Ettei vain\nsurmannuoli ensiksi sattuisi minuun!\n\nHaukka meni arastelematta koiransa luo. Minä rohkaisin mieleni ja menin\nperästä. Odotin näkeväni sen, jota etsimme, joko uhaten meitä tai\nkyyröttäen arkana jossakin luolan perimmässä kolkassa.\n\nTähystelin ja tuijotin luolaan. Mutta en erottanut mitään. Näin vain\nsyvän, ammottavan kuilun, joka peremmältä hämärtyi hämärtymistään,\npimeni pimenemistään. Ja näytti jatkuvan loputtomiin.\n\nJännittyneen odotuksen jälkeen tämä tyhjyys alkoi tuntua hieman\nnaurettavalta. Muistin tarinan salakäytävästä, joka luolan\naarresaleista muka vei mantereelle. Tuumailin ääneen:\n\n— Se on mennyt mantereelle salakäytävää myöten...\n\n— Eikös mitä! väitti muuan saarelainen vastaan.\n\n— Mahdoton on mahdotonta, selitti toinen. — Mutta se on piiloutunut\nluolaan.\n\nNämä saarelaiset ottivat asian vakavasti ja niin tein minäkin.\n\n— Pitäisi mennä luolasta etsimään, ehdotin.\n\n— Lempo sinne lähteköön! kirosi muuan miehistä, hetken kaameudessa\nnähtävästi unohtaen hurskautensakin.\n\n— Minä kyllä uskallan, jolleivät muut, uljailin.\n\n— Älähän mene sotkemaan, huomautti Haukka. Hän tarkasteli jotakin\nluolan pohjalla. Siinä oli savukkeen pätkiä. Lähemmin katsoessani\nhuomasin, että niitä oli luolan pohja kirjavanaan.\n\n— Se on ollut täällä kauan, tuumi Haukka. — Kenties koko päivän.\n\n— Miksei yötä? kysyin.\n\n— Miksei, mutta mitäpä hän yöllä olisi täällä tehnyt.\n\n— Mitä sitten päivällä?\n\n— Oli piilossa.\n\n— Ja se on ollut tupakkamies, uskalsin minäkin koettaa ajatukseni\nterävyyttä.\n\n— Hyvin varustautunut matkalle, tuumi Haukka. — Hätiköidessään pani\ntulitikkurasiansa niin huonosti taskuun, että se putosi aidassa. Mutta\nei joutunut pulaan.\n\nHaukka tähysteli luolan pohjaa, ikäänkuin savukkeen pätkiä lukien.\n\n— Niitä on toista laatikkoa, hän sanoi. — Hyvin on varustautunut!\nHänelle on tupakka leipääkin tärkeämpi!\n\nUteliaisuuteni kannusti minua ryömimään luolaan ja tutkimaan, kuinka\npitkälle se ulottui. Jaksoin sentään siitä pidättäytyä. Vanhoilla\ntaruilla on viehätyksensä ainoastaan silloin, jollei niitä ja niihin\nliittyviä paikkoja ensinkään ryhdy tutkimaan ja repostelemaan.\nUtuharsot viihdyttävät tunnettamme, ja tutkimattakin tiedämme, että\ntotuus on alaston.\n\nSilmä oli isäntänsä saavuttua lakannut haukkumasta. Sen viisas katse\ntähysti vuoroin luolaan, vuoroin seurasi isäntänsä toimia. Kun Haukka\nvihdoin käänsi katseensa siihen, liehutti se iloisesti ja kysyvästi\nhäntätupsuaan.\n\n— Etsi vielä, Silmä! kehotti Haukka, lisäten tutun usuttavan\näännähdyksen.\n\nSilmä oli sekin ilmeisesti luullut ensin jälkien päättyvän luolaan.\nNyt se aluksi nuuskahteli kaaressa luolan edustalla. Vihdoin se löysi\njäljet uudestaan ja lähti vilistämään rantaa kohden. Rannalla se alkoi\nuudestaan haukkua. Tai ei oikeastaan haukkua. Pikemmin avuttomana\nulvahdella.\n\nLähetessämme näimme sen tepastelevan rannalla ja suuntaavan kuononsa\nmerelle. Jäljet olivat siihen katkenneet.\n\nSe oli hiekkaranta. Hiekassa näimme uurron, jota myöten oli vedetty\nvene aivan rantaleppien väliin ja sitten taas työnnetty samaa jälkeään\nvesille.\n\n— Arvasinhan, tuumi Haukka minulle. — Se ei ole tohtinut heti lähteä\nvesille, kun tiesi ihmisten heränneen tulipaloon. Se on maannut koko\npäivän luolassa ja luultavasti vasta viime yönä soutanut salmesta\nylitse.\n\nTiemme oli noussut pystyyn. Minä en käsittänyt lainkaan, mitä meidän\nnyt oli tehtävä, mutta ystäväni tiesi ainakin yhden tehtävän. Hän\nlähestyi vesirajaa tähystellen hiekkaan. Ja sieltä hän löysikin\netsimänsä.\n\nKosteassa vesirajassa oli sangen selväpiirteisiä suurenpuoleisten,\nleveäkärkisten kenkien jälkiä.\n\nHaukka otti mittanauhansa, mittasi tarkoin jälkien pituuden ja leveyden\nja merkitsi mitat muistikirjaansa.\n\nTyytyväisenä hän pisti muistikirjansa taskuunsa ja lähti astelemaan\nkylää kohden. Kävellessämme hän tuumiskeli minulle:\n\n— Luulen, ettemme toistaiseksi voi tehdä muuta, kuin mennä mantereen\npuolelle tiedustelemaan, mistä miehellä oli ollut vene soutaakseen\nsaareen ja takaisin. Kenties siten saamme jotakin vainua jäljistä,\nmutta luultavasti emme. Sillä mieshän on soutanut yöllä ihmisten\nnukkuessa, ja vene on nähtävästi ollut varastettu.\n\nEmme päässeet heti mantereelle lähtemään, sillä pappilassa oli jo hyvät\najat odotettu meitä päivällisille. Ja kutsu oli sangen tervetullut.\n\nNimismies oli mennyt matkoihinsa ja vienyt pojat saaliinaan. Hän\nkatsoi palojutun selvittäneensä ja oli lähtenyt pitäjälle ryöstämään\npapinsaatavia pitäjän aniharvoilta sosialisteilta, jotka eivät olleet\npappia kuulleet eivätkä nähneet vuosikausiin, ja sen tähden paatuneet\nniin, etteivät hyvällä maksaneet kymmenyksiään. Nimismiehen käytyä he\ntaasen saivat vuosikauden nukkua rauhassa suruttomuutensa unta.\n\nPappi oli muuten erittäin kiinnostunut asiaan, nimittäin palojuttuun,\nkuultuaan millä kannalla Haukan tutkimukset olivat.\n\nPäivällisen jälkeen hän avuliaasti kyseli puhelimella mantereen\npuolelta, oliko siellä kenelläkään ollut venettä lainassa tai kateissa.\nSoitettuaan muutamiin paikkoihin hän saikin selville, että erään talon\npikku vene oli koko eilisen päivän ollut teillä tietämättömillä. Sen\nkatoaminen oli huomattu lähdettäessä tulipaloa sammuttamaan ja oli\npelätty sen menneen niille teilleen, kun ei vielä illallakaan ollut\ntuotu takaisin. Mutta tänä aamuna se oli ollut jälleen rannassa, vaikka\nhieman toisessa paikassa.\n\nSe kävi Haukan päätelmien kanssa yhteen, mutta enempää ei selvinnyt\nsiitäkään.\n\nTiedettiin vain, miten perinpohjaisen järjestelmällisesti mies oli\nsaarella tehnyt tihutyönsä, mutta ei enempää. Ei aavistustakaan siitä,\nmikä murhapolttaja oli miehiään. Eikä siitä, mitä kumman aihetta\ntällä tuntemattomalla miehellä saattoi olla polttaa Kännärin talo\nkaikkine suojineen, yksinpä molempine riihineenkin, jotka olivat muista\nrakennuksista erillään.\n\nMaalaistalon palo, joka alkujaan oli näyttänyt hyvin yksinkertaiselta,\noli muuttunut käsittämättömäksi ongelmaksi.\n\n\n\n\n6. Luku.\n\n\nPappi kertoi hymyillen, että pyhäsaarelaiset jonkin vanhan tarinan\nnojalla julistivat Kännärin palon taivaan ihmeeksi, Jumalan valkeaksi.\nNiin että viranomaisten ja muiden syntisten ihmisten oli turha, jollei\nsuorastaan syntikin ryhtyä sitä tutkimaan.\n\nPappi itse oli kuitenkin niin jumalaton, että lupasi sievän\nrahapalkinnon Haukalle, jos tämä saisi mystillisen rikoksen\nselvitetyksi, sillä olihan tulipalo niin läheltä uhannut pappilaakin.\n\nJa ystäväni Haukka oli siinä määrin tavallinen kuolevainen, että\nlupaus melkoisessa määrin syvensi hänen kiinnostustaan asiaan. Hän ei\nollut ensinkään niin ihanteellinen kuin romaanien etsivät, ettei olisi\nvälittänyt rahoista. Hänellä ei ollut niitä liikoja.\n\nHän tuumaili lähteä iltapäiväksi mantereen puolelle tiedustelemaan,\noliko siellä nähty liikkuvan ketään epäilyttävää henkilöä. Sillä\nemmehän missään tapauksessa päässeet palaamaan kaupunkiin ennen kuin\nhuomisaamuna.\n\nMutta ennen kuin ehdimme lähteä, tultiin keittiön puolelta sanomaan,\nettä siellä oli muuan vaimo, joka tahtoi tavata vierasta herraa.\n\n— Ketä vierasta herraa? kysyi isäntämme.\n\n— Sitäpä kaupunkilaista koirapoliisia, rohkeni lihavahko köksä selittää\neukon omin sanoin.\n\nPappi nauroi makeasti tai oikeammin ilkikurisesti ystäväni uudelle\narvonimelle. Mutta itse asiassa se oli aivan oikeaa ja viatonta\nkielenkäyttöä. Sillä niin kuin koira, joka seuraa poliisia, on\npoliisikoira, niin poliisi, joka seuraa koiraa, on koirapoliisi.\n\nKöksälle sanottiin, että hän toisi vaimon sisälle. Tämä näyttäytyikin\nkohta ovella. Leveä röijy, ristikko sisällä. Vanha tuttu\nvariksenpelätti, joka jo pari kertaa oli avannut suunsa ja todistanut.\nVarmaan hänellä oli enemmänkin sydämellään.\n\nEukko astui epäröiden sisälle. Luulenpa, että hän arasteli virallista\nsielunpaimentaan. Tämän ylemmyys varmaankin tuntui vaikuttavan\nhäiritsevästi tehtävään, jota varten hän oli tullut. Eukko vilkuili ja\nyskähteli, tuskin muistaen edes niiata.\n\n— No, mitäs se Karukka haluaa? kysyi pappi.\n\nIlmeisesti eukko olisi halunnut puhua koirapoliisille yksin, mutta nyt\nhän joutui puhumaan papille. Se hämmensi häntä, mutta juuri hämmennys\npakotti hänet ponnistamaan kaikkensa päästäkseen voitolle itsestään.\nSiitä hän innostui puhumaan entistäänkin kimeämmällä äänellä:\n\n— Sitä minä... sitä... että turha on sitä Kännärin asiaa maailman\nviisaitten työntyä tutkimaan! Yksi on, yksi ainoa, joka sen on tiennyt\njo kuusikolmatta vuotta...\n\n— Kuusikolmatta vuotta! Kuka sitten? kysyi Haukka uteliaana.\n\n— Hän, joka sen on tiennyt jo aikojen alusta...\n\n— Mutta mitä tarkoitatte sitten kuudellakolmatta vuodella? kysyi Haukka.\n\n— Sitä, vastasi eukko hämillään, — että silloin sen jo tiesivät hänen\nvalittunsakin.\n\nHaukka ei enää puuttunut eukon naiselliseen logiikkaan. Hän silmäili\ntarkkaavaisesti eukon teräväsärmäisiä kasvoja, ilmeisesti tutkistellen,\nmiten saisi vieraansa hieman tasaantumaan.\n\nHänellä oli omat noitakeinonsa. Matalalla, lempeällä, melkein\nsuojelevalla äänellä hän virkkoi:\n\n— Huomasin jo aamupäivällä, että te ymmärrätte asian paremmin kuin\nmuut. Mutta kertokaahan kaikki alusta alkaen. Muuten en ymmärrä, mitä\ntarkoitatte.\n\nKuinka tämä uskonkiihkoinen akka ilostuikaan ystäväni imartelusta!\nVoitonriemuisesti, melkein ylenkatseellisesti hän silmäsi pappiin. Ja\nsitten hän lähestyi antautuvalla luottamuksella koirapoliisia, jonka\nsaapuminenkin oli hänestä ennen ollut pahennus. Kaiketi hän iloitsi\nsyntisen parantumisesta...\n\n— Hyvä herra, lasketti hän virtanaan, — kuusikolmatta vuotta sitten\nsen tiesi jo Ristiniemen autuas kapteeni ja puhui siitä puhumasta\npäästyäänkin, ja kyllä sen sai kymmenet kerrat kuulla tämä Kännärin\nvanha isäntäkin, hän juuri, jonka nyt Herra kutsui tuomiolle tulessa\nja liekeissä, ja saipas sitten ampujaisenkin, niin että hänen piti\nmaata niin kuin Ristiniemen autuaan kapteeninkin, ja nytkään ei päässyt\nliikkeelle, vaan hukkui liekkeihin talonsa mukana. Ihmeelliset ovat\nHerran tiet!\n\nIhmeellistä oli tämä eukon puhekin. Ihmeellistä ja käsittämätöntä\nsekamelskaa. Mutta tunsin, että siinä sittenkin oli kumma teho,\njoka helposti tarttui. Niin kuin luja usko aina herkästi tarttuu ja\nvaltaa monet ihmiset kokonaan, vaikkei sillä olisi mitään järkisyitä\npuolellaan. Tunsin, että eukon sekavien sanojen takana oli rikas\npikku maailma, omituisen tukehtunut ja ummehtunut unelmamaailma,\njossa vallitsi palava, mutta samalla kivettynyt tunnekylläisyys.\nKivihiilethän todistavat meille, että on vuoria, jotka palavat, eivätkä\nkuitenkaan ole tulivuoria.\n\n— Kuka oli Ristiniemen kapteeni? kysyi Haukka.\n\n— Kukako? ihmetteli eukko, alkaen tilanteen ymmärrettyään kertoa\naivan ymmärrettävästi. — Eikö herrastuomari sitä tiedä? Se oli tämän\nKännärin veli. Herra häntä armahtakoon! Veljekset olivat, mutta\nmillaiset veljekset! Vihaa ja alituista riidan härskettä, alituista\ntoraa ja tappelua koko kylän ja pitäjän pahennukseksi! Uskovaisia\nolivat molemmat ja rukoilevaisia. Mutta mistä luulit riidan ratkenneen,\nmistä kiehtyneen kaunan? Maailman mammonasta, katoavasta tavarasta\nkamppailivat. Vanhempien perinnöstä ja sukutiloista. Kuinka monet\nHerran vuodet olivatkaan jo otelleet, kuinka monet maanmittarit olivat\njo käyneet rajoja ratkomassa! Mutta sopua ei syntynyt, ei rakentunut\nrauha, yhä yltyi vain tora ja temmellys. Koko saaren perisynti lie\nmennyt miehiin, hornan henki, joka ei täältä kuunaan lähde tekemästä\ntihujaan, täytisen tuli, jonka usein on nähty öisin Viikinluolassa\npalavan.\n\nKuinka kummasti eukko voi puhua itsensä lämpimäksi, yltyä omista\nsanoistaan! Mutta aina käytännöllinen Haukka koetti saada häntä jälleen\nrajoihin.\n\n— Mitä tapahtui kuusikolmatta vuotta sitten?\n\n— Mitäkö tapahtui? kertasi eukko. — Kuusikolmatta vuotta sitten alkoi\nRistiniemen kapteeni ennustaa tätä Kännärin paloa, paunasi siitä\nlakkaamatta, maatessaan rujona ja rampana vuoteessaan.\n\n— Hm, silloinko hän tuli rammaksi?\n\n— Silloin.\n\n— Kuinka sitten?\n\n— Oma veli runteli Luolavuoren rinteellä. Oma veli runteli, tämä\nKännärin isäntä. Herra häntä armahtakoon! Kumpikin katsoi omakseen sitä\nLuolavuoren vierua, ja Ristiniemen kapteeni pani renkinsä sieltä hirsiä\nhakkaamaan. Tämä Kännäri säntäsi hänkin sinne miehineen, ja siellä\nsyttyi sota ja tappelun tuoksina. Tappelussa Ristiniemen kapteeni\nsuistui alas jyrkältä rinteeltä, oma veli oli sysännyt. Ja oli kapteeni\npomppinut kuin koppi kivestä kiveen, loukosta toiseen. Tiedottomana\ntoivat hänet kotiin, ja siinä oli katkennutta käsivartta ja kylkiluuta,\nja selkärangankin sanoivat taittuneen. Eikä noussut sen jälkeen\nkapteeni vuoteestaan, oma veli oli hänet siihen tuominnut.\n\nHartaalla, mutta kumman kirvelevällä liikutuksella eukko jatkoi:\n\n— Ja lakkaamatta, jos vain kuka oli kuulemassa, pauhasi rampa\nvuoteestaan: Jumalan valkea on vielä polttava hänen talonsa, taivaan\ntuli tuhoava, ettei jää hirttä hirren päälle, ei hirttä hirren\npäälle... niin että lopulta alkoi kipinöidä silmissä ja kyteä kaikkien\nkyläläisten mielissä, ja monet sukupolvet tulevat sen kostonhuudon\nmuistamaan. Kahdeksan pitkää vuotta sai Ristiniemen vanha kapteeni\nmaata vuoteen omana, mutta ei lakannut hän taivaan kostoa huutamasta,\nhänen, jonka kosto on. Eikä tullut sovintoa veljesten välille, vaan\nkostoa huusi ja Jumalan valkeaa ennusti autuas kapteeni vielä ennen\nlähtöään.\n\nEukko alkoi nyyhkyttää.\n\n— Vanhurskaan rukous voi paljon, jatkoi hän hieman tyynnyttyään.\nTämä Kännärin isäntä sai ampujaisen kohta veljensä kuoltua ja sai\nkahdeksantoista vuotta maata vuoteen omana. Ristiniemen kapteenin\npoika luki tohtoriksi vai miksi rovisoriksi lie lukenut, myi\nperintötalonsa ja muutti muille maille näiltä veljesvihan kirokedoilta.\nMuilta nuoremmilta koko asia unohtui. Hiljaisessa mielessään vain\nvanhat muistelivat vainajan kostonhuutoa ja ennustusta, eivätkä\nsiitä sanaakaan puhuneet. Mutta ihmeellisesti se vihdoin toteutui,\nihmeelliset ja tutkimattomat ovat hänen tekonsa.\n\nSaatuaan sydämensä kevennetyksi vanha vaimo itki hiljaa huojutellen\nlaihaa ruumistaan ja sulin mielin ja leppyneenä koko maailmaa kohtaan.\nKohteliaasti Haukka kiitti häntä tarinastaan.\n\n— Jos Ristiniemen kapteeni vielä eläisi, niin tässähän olisi aihe\nepäluuloon häntä kohtaan, tuumaili pappi eukon lähdettyä.\n\n— Entä hänen poikaansa kohtaan? rohkenin minä kysyä.\n\nHe istuivat molemmat kotvan äänettöminä, niin ystäväni kuin pappikin.\nPappi ja minä odotimme Haukan vastausta. Mutta hän ei näyttänyt\nhuomautustani ottavan ensinkään huomioon.\n\n— Tiedetäänkö kapteenin pojasta mitään? hän kysyi vihdoin.\n\n— Hän lienee apteekkarina jossakin Savon puolella, vastasi pappi.\n\nMinä tunsin aivan kuin kirkkaan välähdyksen sielussani. Muistin\nkuopiolaisen tulitikkurasian, joka ystävääni oli niin kiinnostanut.\nTähystelin tarkasti Haukan kasvoja, mutta en huomannut niissä mitään\nerikoista ilmettä. Ainoakaan hermo ei näyttänyt värähtävän. Ei suinkaan\nhän ollut unohtanut tärkeää rasiaa?\n\nMinusta tuntui sopimattomalta kysyä tai mainita siitä mitään, sillä\nystäväni ilmeisesti vältti katsettani. Nähtävästi hänestä oli väärin\nilman perusteita suunnata epäluulojaan niin aroille aloille.\n\nVaimon sanat, että palojuttua oli turha tutkia, näyttivät muuten\ntoteutuvan täydelleen.\n\nMe lähdimme mantereen puolelle ja tiedustelimme koko illan, oliko\nsiellä nähty ketään, johon epäluulomme olisimme voineet kohdistaa.\n\nKyselimme tarkoin kaikista ihmisasunnoista eri teiden varsilla, joita\nkylästä lähti. Tiedustelimme puhelimellakin kaikista lähimmistä\nmajataloista, arvellen, että hän olisi siellä näyttäytynyt päivällä,\nvaikka täällä liikkuikin yöllä. Mutta missään ei hänestä tiedetty\nmitään.\n\nHän oli kadonnut jäljettömiin. Kaikki tiedustelumme näyttivät turhilta.\n\n\n\n\n7. Luku.\n\n\nHaukalla oli asioita, jotka vaativat hänet seuraavaksi päiväksi\nkaupunkiin. Höyrypursi lähti sinne aamulla anivarhain.\n\nSitä paitsi hän heitti vielä viimeisen toivonsa juuri tähän purteen.\nVaikkei Riitarannalla kukaan ollutkaan pannut merkille, että ketään\nepäilyttävää henkilöä olisi tullut tai mennyt purrella, niin saattoihan\nolla jäljellä joku mahdollisuus. Saattoihan olla, että hän oli tullut\nja mennyt huomaamatta, ja tietysti hän ei tahtonutkaan herättää\nhuomiota.\n\nVietimme iltayön majatalossa ja aamulla puoli neljän aikaan olimme\njälleen purren kansisalongissa. Sen nimittäin täytyi varhain kuljettaa\nmaalaisia kaupunkiin.\n\nHaukka paloi halusta päästä kapteenin kanssa juttusille. Mutta olisi\nollut rauhatonta keskustella ulkosalla kannella, ja Haukan kannalta\nolisi myöskin ollut kömpelöä kutsua kapteenia luoksemme.\n\nMeidän ei sentään tarvinnut kauan odottaa tilaisuutta. Kapteeni oli\nkuullut, millä asioilla liikuimme ja tuli itse juttusille.\n\n— No, mitäs herrat pitävät Pyhäsaaren muinaismuistoista? hän kysyi.\n\nHaukka silmäsi kysyvästi häneen.\n\n— Tarkoitan eläviä muinaismuistoja, selitti kapteeni. — Tuskinpa he\nperimmältään lienevät ihmisiä kummempia. Kullakin on vain oma hajunsa,\ntuumi ystäväni. — Ai, herra katsoo ihmisiä koiransa kannalta!\n\n— Tottuu vähitellen, hymähti ystäväni. — Mutta muistin juuri, jatkoi\nhän, — tuliko Riitarannalta eilisaamuna mukaanne ketään herrasmiestä?\n\n— Herrasmiestä...?\n\n— Niin, tai jotakin siihen malliin.\n\n— Ei nyt johdu mieleeni. Voitteko sanoa, miltä hän näytti?\n\n— En. Hän on minulle aivan tuntematon. Mutta luullakseni\npitkämatkalainen, ei paikkakuntalainen.\n\n— Tuskin oli ketään sellaista. Mutta annahan olla... ei... hän ei\ntullut Riitarannalta...\n\n— Mitä tarkoitatte?\n\n— Tarkoitan, että joku herrasmies, tai ainakin kaupunkilainen, tuli\nkyllä laivaan. Mutta hän tuli Kynsilahdesta.\n\n— Missä Kynsilahti on? kysyi Haukka vetäen turistikarttansa esiin.\n\n— Kynsilahti on tuskin parin kilometrin päässä Riitarannalta.\n\n— Ai, tuossa! löysi Haukka.\n\n— Niin, kapea niemenkannas vain välissä. Meillä on alituinen riita\nkynsilahtelaisten kanssa, kun he eivät tahdo tulla kaupunkimatkoillaan\ntänne Riitarannalle, vaan vaativat sinne poikkeamaan. Saamme tehdä\nkuuden, seitsemän kilometrin mutkan heidän takiaan.\n\nHaukka katsoi karttaa huulet vihellyssupussa. \"Kas, minkä tepposen teki\npeittääkseen jälkiään!\" olin lukevinani hänen silmistään.\n\n— Menikö hän kaupunkiin? Haukka kysyi katkaisten kapteenin pakinan\nlaituririidoistaan.\n\n— Niin, se herrasmies! Joo, hän meni. Ja kaupungista hän tulikin.\n\n— Samaanko laituriin?\n\n— Joo.\n\n— Edellisenä päivänä?\n\n— Edellisenä? Annas olla... edellinen oli palopäivä... ei hän tullut\nsinä päivänä.\n\n— Tarkoitankin palon edellistä päivää.\n\n— Joo, hän tuli palon edellisenä päivänä.\n\n— Tulitteko tarkastelleeksi miestä niin, että muistaisitte joitakin\nhänen tuntomerkkejään?\n\n— Annas olla... alkoi kapteeni muistella, mutta samassa purren\nmerkkipilli vihelsi. — Odottakaahan vähän, sillä tulemme juuri\nKynsilahteen.\n\nKäytyään selvittämässä purtensa jatkamaan matkaa, palasi kapteeni\nluoksemme.\n\n— Siellä saa usein käydä aivan turhaan, hän valitteli. — Jaha, vai oli\nse mies epäiltävillä retkillä?\n\nHaukka pudisti umpimielisesti päätänsä. Hän halusi udella itse eikä\ntyydyttää toisten uteliaisuutta.\n\n— No, olkoonpa retkillä millä tahansa, lohduttautui kapteeni. — Mutta\nalaspäin näytti mies menneen. Olen näet nähnyt hänet ennenkin.\n\n— Tunnette hänet! huudahti Haukka.\n\n— No, tuntevani en juuri voi sanoa. En tiedä nimeäkään, mutta hän\nmatkusti kerran purressani.\n\n— Milloin?\n\n— Viime kesänä. Ja hienossa naisseurassa! Hieno oli silloin mieskin.\nPuku aivan räätälin silitysraudan jäljiltä. Nyt se oli epäsiisti ja\nkulunut. Eikö lie ollut sama puku.\n\n— Matkustiko hän silloinkin näille tienoille?\n\n— Ei.\n\n— Mihinkäs sitten?\n\n— Ei oikeastaan mihinkään. Tuli vain mukaan naisensa kanssa, ja\njuomia oli kovasti eväinä. Niitä hoitelivat tässä samassa salongissa.\nKyselivät, onko jossain kievaria rannalla. Kun neuvoin, että\nTammilahdessa on, jäivät sinne maihin. Kievarissa olivat vuorokauden\njuopotelleet ja rähjänneet. Seuraavana aamuna palasivat.\n\nMinä tunsin suurta pettymystä kapteenin kertomuksen johdosta. Mieleeni\noli alkanut juurtua unelmallinen ajatus, että Ristiniemen kapteenin\npoika piili koko salaperäisen murhapolton takana. Mutta nyt tuntui\nunelmani särkyvän. Sillä kuinka joku savolainen apteekkari olisi tullut\ntänne länsirannikolle moisille retkille?\n\n— Naisen, jatkoi kapteeni, — olin nähnyt ennen tarjoilijattarena\nCommerce-hotellissa. Kun väkevien tarjoilu on nyt lopetettu, ovat siitä\nammatista monet antautuneet seikkailuun.\n\n— Entä mies? kysyi Haukka. — Minkä näköinen hän oli?\n\n— Vaaleaverinen, kookkaanpuoleinen. Kasvoissa oli jotakin onttoa,\nauhtoa, ikäänkuin liiaksi tuuletettua, niin että hän näyttää\nverettömältä, vaikkei silti laihalta. Molemmilla eri näkemillä hän\noli muuten aivan erilainen käytökseltään. Viime kesänä rehentelevä,\nmelkeinpä röyhkeä, virallisen varma, mutta samalla ikäänkuin väijyvä\nkatseeltaan. Tuppautui silloin mielellään juttelemaan, etenkin\npolitiikasta. Nyt mies oli arka ja hiljainen, painautui melkein\npiiloon konehuoneen nurkkaan, maalaisten joukkoon, ei liikkunut sieltä\nmihinkään ennen kuin perille päästyään pujahti matkoihinsa. Näytti\naivan kuin pelkäävän tuttujen tapaamista.\n\n— Sanoitte hänen olevan vaaleaverisen ja kookkaan, huomautti Haukka. —\nKuulkaas, tunsitteko Ristiniemen kapteenin?\n\n— Hänetkö, joka on kuollut jo lähes parikymmentä vuotta sitten?\n\n— Niin.\n\n— Tunsin hyvinkin.\n\n— Entä hänen poikansa?\n\n— Poikasena kyllä näin hänetkin.\n\n— Olivatko he tummia vai vaaleita?\n\n— Tummia, kuten koko sukukin.\n\n— Mitä luulette, eikö matkustaja olisi voinut olla hän?\n\n— Niin kapteenin poikako?\n\n— Hän.\n\n— E-ei, naurahti kapteeni.\n\n— Kiitos! virkkoi Haukka. — Mutta ettekö vielä muistaisi tuosta\ntuntemattomasta matkustajasta mitään täsmällisempiä tuntomerkkejä?\n\n— Annahan olla, muisteli kapteeni. — Hattu, musta huopahattu, oli\nruttuinen ja tomuinen.\n\n— Hyvä, arvosteli Haukka.\n\n— Ja sitten muistan, että hän käveli näin... Kapteeni näytti mallia. —\nKädet riippuivat omituisen hervottomasti... näinikään... ja hän käveli\nhartiat hieman kumarassa... näinikään...\n\n— Hyvä, hyvä!\n\n— Muuta en muista panneeni merkille, virkkoi kapteeni hymyillen.\n\n— Se riittääkin.\n\n— Ai, niin, jatkoi kapteeni. — Sen samaisen naisen, joka viime kesänä\noli hänen mukanaan, näin muutama viikko sitten Cour-kahvilassa. Hän\ntietenkin tuntee miehen. Ja hän näytti olevan hyvä tuttu kahvilan\ntarjoilijattaren kanssa.\n\n— Kiitos, se oli tärkeä huomautus, sanoi Haukka. — Mutta voitteko\nmainita joitakin hänenkin tuntomerkkejään?\n\n— Hän on yhä mitä hienoin daami ulkoasultaan, hyvin putsattu ja\npyntätty kaikin puolin. Keskikokoinen, kohtalaisen pyöreähkö, joustava\nja kimmoinen, tumma tukka, ja posket taitavasti punatut.\n\nKapteenin täytyi jälleen mennä selvittämään purttaan jostakin\nlaiturista, ja tyytyväisenä siihen, että olimme päässeet taas jäljille,\nme jäimme kiittelemään hänen kuvaustaitoaan.\n\n— Yksi asia vain käy yhä käsittämättömämmäksi, tuumaili Haukka. — Se\nnimittäin, että miksi tämä mies kävi polttamassa Kännärin?\n\nVaikka variksenpelättimen kaamea tarina yhä tenhosikin tunteitani, en\nenää uskaltanut savolaisesta apteekkarista mainita mitään. Nähtävästi\nmurhapolttaja oli tämän puolelaisia. Eikähän muuan tulitikkurasiakaan\nniin paljoa merkinnyt. Kuopiolaisia tikkuja saattoi olla kaupassa\ntäälläkin, vaikkei ollutkaan yleisesti.\n\n\n\n\n8. Luku.\n\n\nKaupunkiin päästyämme menimme Cour-kahvilaan. Siellä sain nähdä\nystäväni uudessa osassa, jota hän mielestäni näytteli odottamattoman\nhyvällä menestyksellä. Nimittäin kevytmielisen vekkulin osassa.\nTarjoilijattarelta, joka toi tilaamamme kahvit, hän kysyi koppavasti:\n\n— Näkyikö heilaani täällä eilen illalla?\n\n— Oliko tilaus! nauroi neitonen.\n\n— Olipa niinkin.\n\n— Miksette tullut sitten?\n\n— Löysin toisen ja paremman.\n\n— Jospa hänkin löysi toisen!\n\n— Oliko hän sitten täällä?\n\n— Minkä näköinen hän on?\n\n— Kaunis!\n\n— Tietysti. Mutta kauniitakin on monenkarvaisia.\n\n— Punaiset silmät ja siniset posket! kuvasi Haukka.\n\n— Kaunispa olikin! nauroi neitonen.\n\nHaukka aloitti uuden nuotin. Hän katsoi kauas ja puhui vienolla ja\nihastelevalla äänellä. Mutta sanat olivat samat, joilla kapteeni oli\nkuvannut entistä tarjoilijatarta. Neitonen seurasi hymyillen hänen\npilaansa, mutta kohta tytön silmät tuikahtivat niin kuin sen, joka on\narvoituksen arvannut.\n\n— Onko hänellä vihertävä harso? hän kysyi varmuuden vuoksi.\n\n— On kai, vastasi Haukka. — Mutta hän kohottaa sen pois, kun...\n\n— Pitikö hänen istua tuolla? kysyi tarjoilijatar viitaten pöytään oven\nposkessa, katuikkunan edessä.\n\n— Siellä juuri, vastasi Haukka silmää räpäyttämättä.\n\n— Sehän on sitten Ruura! huudahti neitonen nauraa kihertäen.\n\n— Ruurako hän on? tuumi Haukka. — Emme näet ole vielä lähemmin tutut.\nHän on ennen tarjoillut hänkin.\n\n— Commercessa?\n\n— Niin juuri. Oliko hän täällä?\n\n— Onhan hän melkein joka ilta. Mutta hänellä on heiloja joka sormelle!\n\n— Peijakas! harmitteli Haukka. — Mutta lupasiko hän tänään tulla\nuudestaan?\n\n— Kyllä hän tulee, sanoi tyttö virnistellen.\n\nTytön poistuttua Haukka selitti minulle, että tämän kahvilan omistaja,\nentinen viinuri, suosi sellaisia somannäköisiä, hienosti puettuja\nkevytkenkiä, sillä hänestä ne olivat hyvä vetovoima kahvilalle.\n\nMeidän täytyi siis odottaa iltaa. Sovimme ajasta, jolloin saavumme\nuudestaan.\n\nMääräaikana istuimme juuri oven viereisessä pöydässä, katuikkunan alla.\nMinä odotin uteliaana, kuinka Haukka oli selviytyvä. Mutta se oli\nhelpompaa kuin aavistinkaan.\n\nEmme olleet kauan ehtineet istua, kun sellainen nuorehko nainen saapui,\njoka vastasi kuvausta. Kohta ovesta tultuaan hän katsoi yli olkansa\nmeihin.\n\nHaukka iski haikailematta silmää, nyökäytti päätä ja lisävarmuudeksi\nviittasi kädellään.\n\nRuura silmäili ympäri kahvilaa, katsoiko kukaan. Kun kukaan ei\nkiinnittänyt erikoista huomiota meihin eikä häneen, hän lähestyi\nepäröiden.\n\nHaukka viittasi uudestaan ja Ruura tuli luoksemme. Hän tarkasteli meitä\narvostelevasti kauluksista aina kengänkärkiin. — Mitä kello on? hän\nkysyi sitten. Haukalla oli kahvilan seinäkello aivan edessään, mutta\nhän ei katsonut siihen, vaan veti kultakellonsa taskustaan, avasi\nkannen ja antoi neidin itsensä katsoa. Kultakello sai neidin sangen\nystävälliselle tuulelle.\n\nJälkeenpäin Haukka selitti, että jos hän olisi katsonut seinäkelloa,\nolisi neiti luultavasti lähtenyt tiehensä. Se oli heikäläisten näppärä\nkeino ottaa hieman selkoa toisen varallisuudesta. Jos ei miehellä ollut\nedes kelloa, voi kelloa kysyttyään hyvin sanoa, että oli kiire johonkin\nmuualle.\n\nHaukka viittasi kohteliaasti tuoliin, ja Ruura istuutui pöytäämme\nkodikkaasti kuin vanhojen tuttujen seuraan.\n\nKupposet juotuamme poistuimme. Kävimme hiljalleen katua eteenpäin.\n\n— Mihinkäs mennään? kysäisi Ruura ammattiäänellä.\n\n— Me asumme maalla kesällä, vastasi Haukka.\n\n— Ettekö halua munkkia? kysäisi Ruura tunnustellen.\n\n— Mistä sitä saa?\n\n— Tulkaa meille... äiti käy noutamassa. Viisikymmentä markkaa kvartta...\n\n— Mistä hän saa näin myöhään? kysyi Haukka yksinkertaisesti.\n\n— Vaikka yösydännä!\n\nHeillä oli siis kotona varasto. Haukka katsoi kysyvästi minuun, mutta\neihän minulla ollut mitään sanomista siihen.\n\n— Mennään sitten, hän vastasi Ruuralle.\n\nOtimme auton. Ajoimme aika komean kivitalon eteen. Tosin se sijaitsi\nlaitakaupungilla.\n\nRuuran asunto oli ensimmäisessä kerroksessa. Hänen avatessaan\namerikkalaista lukkoa ehdin nähdä, että ovella oli vaskinen\nnimikilpikin ja siinä nimi: Aurora Siven. Viereinen ovi näytti vievän\nkeittiöön.\n\nSomasti ja soreasti, niin kuin herrasväki konsanaan!\n\nSisälle päästyämme Ruura käski meidät istumaan ja pistäytyi keittiöön,\nmutta palasi kohta takaisin.\n\n— Eikö tuoda kaksi samalla kertaa? hän kysyi.\n\nHaukka hymähti väkinäisesti, mutta täytyihän hänen pitää yllä arvoaan!\n\nSatamarkkasen saatuaan Ruura kävi keittiössä järjestämässä ja alkoi\nrimputella mandoliinia.\n\nKotvan kuluttua kuului keittiön ovelta hiljainen koputus ja sitten\novi aukeni arasti. Sieltä tuli vanha vaimo kantaen tarjotinta, jolla\noli kahvit ja liköörit. Ystävällisesti, vieläpä nöyrästi sukoillen\nhän asetteli tarjottimen eteemme pöydälle ja meni menojaan. Ja pidot\nalkoivat.\n\nMinulle johtui mieleeni, että Ruura oli maininnut äidistään.\n\n— Oliko hän äitinne? kysyin. Äänessäni lie kuvastunut kummasteluni.\n\nRuura kehaisi:\n\n— Olipa niinkin! Minä en jätä vanhaa äitiäni köyhäintaloon!\n\nHaukasta varmaankin keskustelu tuntui alkavan liian vakavasti. Hän\nvirkkoi viattoman hilpeästi Ruuralle:\n\n— Minäpä olen nähnyt teidät ennenkin!\n\n— Missä sitten? kysyi Ruura huvitettuna.\n\n— Arvatkaapas!\n\n— Ainahan minut...\n\n— Se oli maalla.\n\n— Maalla!\n\n— Viime kesänä.\n\n— Ja missä kummassa sitten?\n\n— Tammilahden kievarissa.\n\n— Tammilahden...\n\n— Vaaleaverisen, pitkän herran keralla.\n\nRuura muisti vihdoin. Ja kumma kyllä hän näytti tulevan hieman\nhämilleen.\n\n— En minä muista teitä yhtään, hän virkkoi.\n\n— Minä vain hetkisen odotin kyytihevosta. Ja toisekseen...\n\nRuuraa ei näyttänyt se muisto kovasti huvittavan. Siirtyäkseen\nmiellyttävämpään asiaan hän kysäisi:\n\n— Tilataanko kolmas?\n\n— Ehditäänpähän vielä, väisti Haukka. — Missähän mahtanee hänkin olla,\nse silloinen matkatoverinne?\n\n— Kättökö! vastasi Ruura halveksivasti. — Kimpussani on yhä, että olen\naivan pääsemättömissä!\n\n— Milloin olette hänet nähnyt?\n\n— Eilen illalla viimeksi!\n\nHaukka vilkastui, mutta hän pidätti itsensä, ettei Ruura olisi\nhuomannut mitään.\n\n— Oliko hän täällä?\n\n— Hyh! Hän! Täällä! tirskahteli Ruura myrkyllisesti.\n\n— Ettekö sitten ole enää hyvissä väleissä?\n\n— Minäkö! Minäkö sietäisin sellaisia... santarmikätyreitä!\n\nRuuran suusta tuli sana kuin sähkötäräys. Ja sähköisku, odottamaton\nisku se oli meille muutenkin. Se sai Haukankin hyväksi aikaa\nmykistymään.\n\nMinä puolestani en voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen tapaan,\njolla Ruura lausui tämän sanan. En ollut kenenkään muun kuullut sitä\nlausuvan niin myrkyllisesti. Halveksittu ilotyttö osasi nähtävästi\nhalveksimisen taidon paremmin kuin muut. Kenties hän juuri läheisyyden\nvuoksi halveksi niin katkerasti... kaukaisemmat halveksivat viileämmin.\n\n— Onko hän sitten sellainen? kysyi Haukka ikäänkuin ohimennen, mutta\nhänen äänensä tuntui omituisen kuivahkolta, värittömältä ja etäiseltä.\n\n— Pahinta lajia onkin! huudahti Ruura.\n\nHaukkaa näytti Ruuran sisuttelu jostakin syystä harmittavan.\n\n— Eikö hän sitten ollut sama mies viime kesänä? hän kysyi terävästi.\n\n— Eivät häntä silloin halveksineet muutkaan, vastasi Ruura\npuolustautuen.\n\n— Ja hänellä oli viljalti rahoja? pisteli Haukka.\n\n— Oli kuin roskaa! naurahti Ruura.\n\n— Mutta nyt taitaa olla köyhä? kysyi Haukka entistäänkin terävämmin.\n\n— Köyhä kuin kirkon rotta! puuskahti Ruura. — Eilen kyllä kehui\nrahoillaan. Ja pirtuakin kehui saavansa kuinka paljon tahansa. Mutta\nkukapa lääkäri hänelle kirjoittaisi pirtureseptejä! Tohtori Saarnio,\nvanha rahjus, jonka potilaat ovat jo kaikki kuolleet, kyllä antaa\npirtureseptejä viidelläkymmenellä pennillä, kuka vain pyytää. Mutta\nsen resepteillä ei enää anneta apteekista pirtua, kun niitä tuli niin\ntukuttain. Muut lääkärit ottavat kolme markkaa pirturesepteistä, ja he\nkatsovat ensin miestä silmiin. Mistähän sellainen hylky saisi pirtua!\nMistäpä rahojakaan muuten kuin varastamalla!\n\nHaukka kuunteli kärsimättömästi Ruuran pirtupakinaa, jolla tämä\npelastautui hänen piikittelystään.\n\n— Tiedättekö, missä hän asustaa? hän kysyi sitten.\n\n— Mistäs minä... Manda tietänee! Se katosi, hylky, täältä kumouspäivien\njälkeen, sillä hänet paljastettiin jo silloin. Mitä varten lie\nilmaantunutkin takaisin viikkokausi sitten.\n\n— Jaha, Manda on siis nyt hänen ystävänsä?\n\n— Näkyivät menevän yhdessä eilen illalla, kun minä ajoin hänet\nmatkoihinsa.\n\n— Missä Manda asuu?\n\n— Kysykää ajureilta! Heistä tietävät sen useimmat.\n\nRuura yritti työlästyä, mutta sitä seurasi hellyyden puuska. Hän alkoi\narveluttavasti lähennellä Haukkaa, mutta Haukalle tuli odottamaton\npelastus.\n\nOvikelloa soitettiin. Ja heti perään seurasi maltiton jyskytys\nnyrkillä. Kuiskuttaen Ruura varoitti meitä olemaan hiljaa.\n\nKuulin, että äiti avasi keittiön oven ja selitti ovenraosta, ettei\nRuura ollut kotona, mutta vieras ei uskonut. Hän tempaisi oven auki ja\nsaapasteli keittiön kautta sisään.\n\n— Arvasinhan sen! puuskahti tulija, iso herrasmies. Hän seisoi keskellä\nlattiaa ja mulkoili meitä.\n\n— Nämä herrat tulivat vain maistamaan lasin, rauhoitteli Ruura.\n\n— Kyllä minä sinut tunnen! ärähti humalainen sysäten Ruuran luotaan ja\nmulkoillen meitä.\n\n— Yksi kahta vastaan, mutta ei pelätä! hän pauhasi.\n\n— Eipä tässä niin pahoin pelättäviä ollakaan, Haukka virkahti tyynesti.\n\n— No, pannaan tupakaksi sitten, koska olette herrasmiehiä! rauhoittui\nhumalainen. — \"Herrasmiehiä mekin ollaan, vaikkei taireta ruottii\",\nalkoi hän laulaa kaivaen rikkinäistä savukerasiaa taskustaan.\n\n— Senkin mörkö! marisi Ruura. — Tules hiukan tänne siitä mölisemästä!\n\nRuura veti keittiöön uuden vieraansa. Hän palasi nopeasti ja kuiskutti\nmeille:\n\n— Olkaa hyvät ja menkää hetkeksi kävelemään! Muuten en saa häntä pois.\nTulkaa puolen tunnin kuluttua uudestaan, hän lisäsi liehitellen.\n\nMe läksimme ajurilta kyselemään Måndan osoitetta. Pian löysimmekin\najurin, joka vei meidät hänen luoksensa.\n\nMandalta kuulimme, että herrasmies, jota etsimme, oli eilisaamuna\nmatkustanut maalle. Hän oli kertonut, että hänellä oli kesämökki\nsiellä, ja hän oli pyytänyt Mandaa sinne emännöimään. Mutta se oli\nollut niin kaukana, ettei Manda ollut uskaltanut lähteä.\n\nNimi, jonka Manda mainitsi, oli pitäjän ja aseman nimi Savossa.\n\nSavossa sittenkin!\n\nJa aamulla, kun ennen junan lähtöä kävimme kysymässä aseman\npilettiluukulta, vastattiin meille, että eilisaamuna oli tosiaankin\nostettu piletti mainitulle asemalle.\n\nHaukka riensi puhelimeen ja järjesti tärkeimmät asiansa. Ja\nensimmäisellä mahdollisella junalla hän jo höyrysi Savoa kohden. Minä\njäin asemalle ja katsoin hänen jälkeensä.\n\nMe kyllä jo ymmärsimme, että murhapolttaja oli vain kätyri, ja että\ntakana oli toinen, mutta jännityksellä jäin odottamaan, millaiset\nnäiden herrojen keskinäiset suhteet olivat yksityispiirteiltään.\n\n\n\n\n9. Luku.\n\n\nHaukka kertoi myöhemmin:\n\n— Perille päästyäni kyselin asemamieheltä, tiesikö hän neuvoa minulle\nKätön asuntoa, mutta hän ei tuntenut ketään sen nimistä henkilöä.\nEivätkä asemalla tunteneet muutkaan.\n\nLähdin kävelemään kirkonkylää kohti. Tienhaarassa, jossa asematie\nerosi maantiestä, oli muutaman torpan edessä joukko lapsia. Mieleeni\ntuli, että lapset usein aikuisia paremmin voivat muistaa henkilön\ntuntomerkeistään. Matkin heille kapteenin näyttelemää kävelytapaa ja\nkyselin, olivatko he nähneet pitkää, valkoveristä setää, joka käveli\nsillä tavalla.\n\nJuu, sellaisen sedän oli nähnyt muuan pikku tyttönen. Setä oli tullut\nasemalta ja mennyt suoraa päätä apteekille, ei apteekkiin, vaan taloon\npihan puolelta. Sitten olivat lapset menneet leikkimään, eivätkä\nnähneet miehen paluuta.\n\nApteekkitalo näkyi aivan läheltä. Siellä tietysti tiedettiin, missä\nmieheni oleskeli. Minä mietin hetken, sopisiko minun mennä sieltä\nkysymään, sillä apteekkari saattoi alkaa epäillä. Lopulta kuitenkin\npäätin tutustua mieheen. Saatoinhan häntä säikyttää ja tehdä\nymmärrettäväksi, että oli kysymys kätyrin muista kolttosista.\n\nAstuin apteekkiin. Ovikellon kutsumana saapui apteekkari tiskinsä\ntaakse. Hän oli noin neljäkymmentävuotias, tummaverinen ja\nsynkännäköinen mies.\n\n— Mitä saisi olla? hän kysyi.\n\nVastasin kohteliaasti, mutta täsmällisesti:\n\n— Ei mitään. Tulin vain kysymään, tunnetteko erästä Kättö-nimistä\nmiestä?\n\nApteekkari säikähti hirveästi, eikä osannut mitenkään sitä salata. Ja\ntaitamattomasti, vailla kaikkea malttia, hän alkoi äreillä:\n\n— Täällä käy niin paljon väkeä! Mikä tahtoo pirtua, mikä mitäkin...\n\n— Pirtuako hän tahtoi? kysyin.\n\n— Kuka sitten? hän ärähti.\n\n— Kättö, vastasin minä.\n\n— Mikäpä heidän tiennee nimensä, kaikkien kävijöiden...\n\n— Kättö lie tuttu, koska oli tullut tänne pihan puolelta, eikä apteekin\novesta, huomautin.\n\n— Ah, hänkö? oli apteekkari älyävinään. — Niin, hän tuli ja tahtoi\npirtua, mutta eihän minulla ole lupa myydä ilman lääkärin määräystä.\nKun hän kärtti kärttämistään, annoin vihdoin tilkan ilmaiseksi...\n\n— Oikeastaan ei siitä ole kysymys, huomautin. — Mutta jos hän oli\ntuntematon, miksi sitten annoitte pirtua ilmaiseksi?\n\n— Äh, päästäkseni hänestä! ärähti apteekkari, mutta ilmeisesti\nhän sitten huomasi, ettei sekään selitys mahtanut tuntua oikein\nluonnolliselta ja ryhtyi selittämään lähemmin: — Ja sitten mies puhui\nvanhoista lapsuuden muistoista, sanoi, että hänen isällään oli ollut\nmökki minun isäni maalla, ja että olimme yhdessä lapsina leikkineet...\nOnko mies muuten tehnyt jotain laittomia? hän kysyi levottomasti.\n\n— Laittomia taitaa olla koko mies täynnä, vastasin. — Tiedättekö, missä\nhän asuu?\n\n— Sitä en tiedä tosiaankaan, hän vastasi. — Mutta mistä häntä syytetään?\n\n— Kaikki sellaiset laittomuuden kätyrit aiotaan saattaa kiikkiin\nteoistaan, vastasin kaksimielisesti.\n\nSe näytti hälventävän hänen pelkoaan.\n\n— Mitkä kätyrit? hän kysyi tyynemmin.\n\n— Santarmijärjestelmän kätyrit, sanoin selvemmin.\n\n— Onko hän sellainen! ihmetteli apteekkari. — Jos oikein muistan, niin\nhän jutteli aikovansa pesiytyä johonkin autioon tölliin. Se lienee\nmaantien varrella, lähellä hautausmaan nurkkaa, hän koetti muistella\nmahdollisimman lojaalisesti.\n\nApteekkari nähtävästi ajatteli, että jos hänen kätyrinsä valtiollisista\nsyistä joutuu telkien taakse, niin sittenpähän hän on mieheltä\nrauhassa. Sanoin hänelle jokseenkin tuimat hyvästit, mikä ei ollut\nlainkaan viisasta.\n\nEtsittyäni hetken löysin vihdoin hautausmaan nurkalta vanhan,\npahanpäiväisen tuparähjän. Poikkesin sinne, avasin narisevan ja\nrusahtelevan oven ja astuin sisään.\n\nTuparähjä oli melkein pilkkosen pimeä. Seinänraoista ja pärein ja\nryysyin tukitusta ikkunasta tihkui kuitenkin sen verran valoa, että\nsaatoin erottaa miehen, joka makasi lattialla peränurkassa. Kun silmäni\ntottuivat hämärään, näin, että hän oli taitellut lehdeksiä alleen.\nHänellä oli pirtupullo ja limonadipullo lattialla vierellään.\n\n— Mitä te täältä haette? ärähti mies kohottaen päätään.\n\nEn katsonut olevan syytä selitellä ja kysyin vain kylmästi:\n\n— Täällä kuulemma asuu eräs Kättö, entinen keisarin virkamies?\n\n— Mikäs miliisi tai huliisi te sitten olette? hän kysyi äreästi vastaan.\n\n— En ole miliisi enkä liioin poliisikaan, vastasin. Tulin vain kysymään\nerästä asiaa.\n\n— Mitä asiaa?\n\nSamassa huomasin sanomalehden lattialla miehen päänpohjissa. Otin sen.\nSe oli taitettu nelinkerroin, mutta niin, että päällimmäisenä oli\nkertomus Pyhäsaaren tulipalosta.\n\n— Kas vaan! huudahdin. — Minun pitikin juuri kysellä lisätietoja\nPyhäsaaren tulipalosta!\n\nMies hypähti pystyyn ja yritti riuhtaista lehden kädestäni.\n\n— Mitä lisätietoja? hän puuskahteli kuin tulisilla hiilillä. — En tiedä\nmitään! En ole ollut siellä päinkään! Enkä...\n\n— Ettekö? huomautin. — Mutta kun näytte olevan kiinnostunut asiasta,\nniin pyydän muistelemaan tarkemmin.\n\n— En tiedä mitään!\n\n— No, minä autan muistianne. Te menitte laivalla Kynsilahteen,\npiileksitte päivän metsässä, varastitte veneen yöllä, souditte\nsaarelle, sytytitte Kännärin asuinrakennuksen tuohikaton...\n\n— Lehdessä on, että palo syttyi riihestä!\n\n— Sytytitte ensin asuinrakennuksen katon tikapuilta käsin, sitten koti-\nja ulkoriihet...\n\n— Ulkoriihi syttyi kipinöistä! muistutti humalainen puoleksi\nkiljaisten, puoleksi mielettömästi nauraen.\n\n— Hiivitte ruispellon ojia metsään, makasitte päivän Viikinluolassa,\nsouditte yöllä maihin ja aamulla hiivitte Kynsilahdessa jälleen\nhöyrypurteen. Tahdotteko kuulla vielä tarkemmin?\n\n— En, en, höpötti mies tuskallisesti torjuen. — Mutta kun tiedätte\nkaiken, mitä sitten tulitte kysymään?\n\nHän nauroi itkunsekaista humalaisen naurua, joka tuntui mielettömän\nkamalalta.\n\n— Yhtä asiaa, jatkoin, — en aluksi oikein ymmärtänyt. Sitä nimittäin,\nmitä hyötyä teille oli Kännärin polttamisesta. Mutta sen sanoi minulle\napteekkari, joka juuri on vangittu. Te olitte mennyt, ja kun tunsitte\nvanhan veljesvihan, tarjoutunut rahasta murhapolttajaksi, houkutellut\nhänet kostoon!\n\nSe sattui, kuten olin tarkoittanutkin.\n\n— Se on saatanan valhe! huudahti Kättö pyhällä suuttumuksella. —\nVai minä olen \"tarjoutunut\" ja \"houkutellut\"! Vaikka itse kiehtoi,\nhoukutteli ja viekoitteli Jumalan jos paholaisenkin nimessä!\n\n— Apteekkari väitti toisin, ärsyttelin edelleen, mutta kehotin häntä\nkertomaan, kuinka asia oikein oli.\n\n— Minä kerron, kerron uhallakin, koska hän kerran niin katalasti\nvalehtelee! Onko hänet muuten vangittu? Sepä hyvä, se! Vai minä\nhoukutellut!\n\nAivan selvästi hän ei malttanut kertoa, mutta kysellen ja muistutellen\nsain kuitenkin selon, kuinka kostoaate oli syntynyt.\n\nKätyri Kättö, katalasti kavaltamansa yhteiskunnan koston uhri, oli\nhenkipattona pakolaisena harhaillessaan osunut niille main, varmaankin\njuuri apteekkaria, lapsuutensa toveria etsien. Hän oli hädissään\nmennyt tältä vippaamaan, vedonnut kotipuolen ja aikaisemman nuoruuden\nyhteisiin muistoihin, ja niin oli tullut puheeksi vanha veljesvihakin.\n\n— Minä kyllä, jutteli Kättö, — kerroin hänelle, että olin ollut\nmetsässä näkemässä, kuinka Kännäri runteli hänen isänsä, ja että\niäksi olivat jääneet mieleeni raajarikon kostonhuudot. Silloinkos\nalkoi vuotaa sekä pirtu että konjakki! Ja tietysti minä yhä pidin\nmiestä kuumana samalla jutulla. Kuinka ollakaan, kun olin humaltunut,\nkuumenimme kuumenemistamme, ja hän alkoi jutella minulle, että koska\nminua nyt miliisit ja huliisit niin sortavat, olisi minun kostettava\npuolestani. Sanoin kyllä vielä kostavanikin. Hän alkoi silloin tarjota\ntilaisuutta kostoon — hänen puolestaan! Kieltäydyin jyrkästi. Lopulta\nhän tunnusti takana olevan jonkun omituisen testamenttijutunkin,\nja kuten Bobrikoff-vainajan kerrotaan erään herrasmiehen kanssa\nkeskustellessaan ikäänkuin leikitellen työntäneen tämän eteen paksun\nsetelitukun, ja kun herra oli sen aina työntänyt takaisin, oli\nBobrikoff sen taas muutamin tuhansin lisättynä työntänyt uudestaan\nhänen eteensä, samoin tämä apteekkarikin latoi eteeni satasen toisensa\npäälle. Niin lopulta suostuin.\n\nNiin kuin ainakin viaton, jota suotta syytetään, puuskahteli hän\nvieläkin:\n\n— Vai minä muka häntä houkuttelin!\n\nMinä huomautin hänelle, että meidän oli lähdettävä nimismiehen luo. Hän\nei yhtään vastustellut, vaan laittautui mukaan.\n\nMutta samassa hän muisti pirtunsa! Häthätää hän tyhjensi pullot, hyvin\ntietäen, että se lysti oli häneltä kenties iäkseen lopussa. Juodessaan\nhän pahoitteli, että häneltä nyt meni hukkaan hyvä tilaisuus, sillä\napteekkarilta hän olisi voinut kiristää pirtua, niin että olisi voinut\njuoda itsensä kuoliaaksi.\n\nPirtuaan lopettaessaan hän tuli niin humalaan, että minun täytyi hänet\npuolittain laahata nimismiehen luo.\n\nKätyrin olin siten saattanut talteen, mutta meidän velvollisuutemme\nnimismiehen kanssa oli vielä lähteä itsensä apteekkarin luo.\n\n\n\n\n10. Luku.\n\n\n— Me poikkesimme, jatkoi ystäväni kertomustaan, — apteekkitalon\nportista pihaan ja riensimme avoimesta ovesta sisälle. Palvelustyttö,\njonka ensiksi kohtasimme, vei meidät konttorin tapaan sisustettuun\nhuoneeseen apteekin vieressä.\n\n— Apteekkarihan oli juuri täällä, kummasteli tyttö. — Mahtoikohan joku\ntulla apteekkiin?\n\nPahoja aavistellen riensimme apteekkiin. Siellä ei ollut ketään\nasiakkaita. Apteekkari seisoi muutaman suljetun kaapin ääressä ja avasi\nkiireesti pulloa.\n\nJuoksujalkaa riensin tiskinkulman ympäri hänen luoksensa, mutta hän\nehti kohottaa pullon huulilleen.\n\n— Lääkäri! Missä on puhelin? minä huusin hädissäni.\n\n— Se on turhaa, sanoi apteekkari ylpeästi. — Tietäkää, että apteekkari\ntuntee myrkyt!\n\nMinä riensin konttorihuoneeseen ja soitin lääkärille. Palatessani\ntapasin apteekkarin seisomassa lääkehyllyn reunaan nojaten.\n\n— Se on nyt täytetty! Olen aina muistanut isäni kirot ja kostonhuudot\nvielä kuollessaankin. Tulikirjäimin ne ovat leimunneet ja palaneet\nmielessäni, vaikkei minussa itsessäni ollut miestä tekoon. Mutta tämä\naika on koston aika. Korkeina leimuavat koston liekit kaikkialla, ja\nhuipuilta pohjasakkojaan myöten riehuu koko yhteiskunta myrkyllisestä\nkostonhimosta. Jollei ole miehiä mihinkään muuhun, niin on ainakin\nkostoon, millaiseen tahansa. Kostonhengetär toi luokseni miehen, joka\nviritti ja lietsoi liekin uuteen paloon, toi käsiini... aseen... ja...\nminä... kostin. Koston liekki... on... Jumalan valkea! Jumala itse...\non... viha... ja kosto...\n\nKun lääkäri vihdoin saapui, hän saattoi ainoastaan todeta, että\napteekkari oli kuollut.\n\n\n     — Loppu —\n\n\n\n"]