[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fm3wCD0egw4w8miWKUo37CWcih8tAcZHhoZhXfMkGomU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3251,"Hevosmiehiä","Kataja, Väinö",1867,1914,"3251-kataja-vaino-hevosmiehia","3251__Kataja_Väinö__Hevosmiehiä","Markkinakuvaus Tornionjoelta","romaani",[],[],"fi",1913,null,29182,186896,false,74586,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[],"\"Hevosmiehiä: Markkinakuvaus Tornionjoelta\" by Väinö Kataja is a narrative that falls within the realm of historical accounts, likely written in the early 20th century. The story centers around the horse traders from Tornio as they embark on their journey home after a market trip, highlighting their interactions and experiences in the context of early 20th-century Finland's horse trading culture.  The opening of the book introduces the main characters, notably Heikkilän Ulrikki, a renowned horse trader. As Ulrikki and his companions prepare for their journey home, they navigate the bustling atmosphere, tending to their horses and acquiring the necessary gear for their return trip. The narrative captures a lively scene, marked by camaraderie, excitement, and the pressing challenges of managing their valuable horses amidst the market's chaos. Themes of competition and camaraderie among the horse traders, as well as the underlying risks of their business ventures, are evident from the outset, setting the stage for their evolving story. (This is an automatically generated summary.)",[],228,"Kertomus seuraa torniolaisia hevosmiehiä, jotka palaavat etelän markkinamatkalta kotiin pohjoiseen. Matkantekoa Oulusta kohti Tornionjokea värittävät kaupankäynti, hevosten varustaminen ja markkinatunnelma talvisissa maisemissa.","Väinö Katajan 'Hevosmiehiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3251.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HEVOSMIEHIÄ\n\nMarkkinakuvaus Tornionjoelta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nTorniolaiset hevosmiehet hommailivat taipaleelle.\n\nEdellisenä iltana olivat he junassa saapuneet Ouluun hevosineen. Olivat\nolleet kaupungissa yötä ja aikoivat nyt jatkaa matkaansa pohjoiseen\npäin, kotipuoleensa.\n\nTampereella asti olivat he tällä markkinamatkalla käyneet ja uljaita\nlihavankiiltäviä hevosia sieltä ostaneet monta vaununlastia. Ouluun\nasti pääsivät junakyydillä, mutta siihen loppui tämän kertomuksen\naikana rautatie, ja matkaa oli nyt jatkettava maanteitse Tornioon ja\nkotipitäjääseen asti.\n\nHeinätornin laidassa Soinilla ja Lustilla oli torniolaisten\nhevosmiesten vakituiset asunto- eli kortteeripaikat. Niissä taloissa\noli tilavat tallit, jotta hevoset saatiin hyvään suojaan, ja talonväki\nreilua ja kohteliasta. Niihin taloihin aina menivät kuin kotiaan, niin\netelän markkinoille mentäessä kuin sieltä palattaessa.\n\nJa vilkas oli liike ja häärinä nyt Soinin pihalla varhaisena joulukuun\naamuna, kun hevosmiehet valmistausivat taipaleelle. Hommaa, muistamista\nja huolta monenlaista siinä olikin, kun joka mieheen oli monta hevosta,\nlisäksi korskuvia orhia tammojen ja ruunain joukossa. Ouluun asti kun\njunassa olivat tulleet, ei heillä kenelläkään ollut minkäänlaisia\najoneuvoja, rekeä ei ainoatakaan, — suitset ja päähiset korkeintaan, ja\npäähisissä pitkä marhaminta.\n\nMutta nyt oli hankittava reet, sitolkit, mäkivyöt, luokit, kaikki. Ja\nkomeita, hopealta hohtavia ja kiiltävän mustia mäkivöitä ostettiin,\ntupsullisia suitsia, tiu'ullisia sitolkkeja, sillä uljaalta tuli\nhevosen näyttää uusissa valjaissa ja helisevissä kulkusissa, kun\ntorniolainen kotipuoleen palasi.\n\nTallin ovet olivat auki, ja miehiä kulki kahakäteen tallista pihalle.\nJa siinä nyt hevosmiehistä mikä köytteli rihmoilla kokoon vanhaa,\nkelottunutta reslarekeä, mikä aisoihin naulasi savirikkoja tai muuta\nkorjaili. Toiset taasen puhdistelivat hevosiaan tallissa, väliin\nvihellellen, väliin kiroten, taikka kiinnittivät mahtavaa, kauas\nkuuluvaa aisatiukua komeudeksi ja taipaleen huvitukseksi. Aamu\noli vielä varhainen, ja lyhtyjen valossa hevosmiehet hommailivat,\nkovaäänisesti ja remuavasti haastellen, ja pihalla haisi viina ja\nhokmanni.\n\nMuita mahtavampana ja ikäänkuin kaikkien toisten päällikkönä käveli\npihalla edes takaisin Heikkilän Ulrikki, kuuluisa torniolainen\nhevosmies. Hän oli kuin herra toisten joukossa, kookas ja lihava\nmies, punanaamainen, uusi saukonnahkainen lakki päässä ja yllään\nmustaverkapäällinen lyhyt turkki, joka oli köytetty koreanpunaisella\nnahkavuorivyöllä. Mahtavana ja punottaen Ulrikki käveli pihalta talliin\nja tarkasteli siellä tarkalla hevosmies-silmällään hevosiaan, joille\nnyt pitkän taipaleen varalta oli annettu vankat appeet. Punottaen ja\nnaurusuin hän siinä katseli ja väliin viinaäänellään puhua rämisi.\nSillä olipa hän aamukahvin jatkoksi kumonnut muutamia hyvänlaisia\npaloviinaryyppyjä. Ja kun oli sikaarin sytyttänyt, astui hän\npilttuuseen, jossa seisoi iso ja vankka ruuna. Löi kämmenellään sitä\nlautaselle ja rämisi:\n\n»Siitä mustasta vielä kruunuja lähtee kuin hyllyltä..»\n\nJa viereisen pilttuun luona, jossa seisoi kiltti raudikko, arveli:\n\n»Siitä se tulee Ylikainuun Vamperille nätti ja keveäjalkainen\najohevonen...»\n\nMutta peräpilttuussa, muista erillään, seisoi uljas ja vankka orhi,\nAlarikki nimeltään. Orhia vielä Ulrikki lautaselle löi ja arveli:\n\n»Siinä se on juoksija, josta Luulajan Kuvenjus hyvät voitot maksaa...»\n\nKatseli vielä muitakin hevosiaan, näytti tyytyväiseltä ja ylpeältä ja\npalasi pihalle.\n\nSiellä hommasi hänen renkinsä Helmeri pientä reslarekeä reilaan.\nHelmeri oli isäntänsä oikea käsi ja monivuotinen markkinakumppani.\nTampereella asti oli Helmeri nytkin käynyt, hevosia ruokkien ja\nhoitaen, ja palvellen isäntäänsä, joka ei itse näin markkinamatkoilla\nviitsinyt hevosia apehtia eikä muutenkaan huoltaa.\n\nUlrikki antoi neuvoja Helmerille ja lopuksi sanoi:\n\n»Minä käväsen satulasepässä ostamassa Alarikille koreat valjaat...»\n\n»Ostakaahan silkkimustallekin komea kulkunen», evästi häntä Helmeri.\n\nMahtavana ja pönäkkänä Ulrikki asteli portista kadulle ja läksi\nkävelemään kauppatorille päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaitsi Heikkilän Ulrikkia olivat Soinilla kortteeria Lomman pojat Ville\nja Nestori, ylempää Tornionjoki-varrelta Ruotsin puolelta kotoisin.\nTorikan Hermanni taasen oli samasta kylästä kuin Ulrikkikin, Suomen\npuolelta. Kaikki he olivat tottuneita hevosmiehiä. Lomman pojat tosin\nolivat vielä nuoria miehiä, mutta monet markkinat olivat hekin jo\nkulkeneet, monet kymmenet hevoset Etelä-Suomesta asti tuoneet ja tullia\nmaksamatta vieneet Ruotsin puolelle. Ville, vanhempi veli, olikin\njo kehittynyt erinomaiseksi hevosmieheksi, joka osasi asianhaarain\nmukaan valehdella ja pettää. Nestori, nuorempi, alkoi sentään jo\nolla yhtä nokkela kaupoissa, ja tällä Tampereen-matkalla oli hän\npaljon edistynyt. Mutta ei heistä yksikään, yhtä vähän kuin kukaan\nmuukaan Tornion puolen hevosmies, vetänyt vertoja Heikkilän Ulrikille.\nSillä Ulrikki oli hevosmiesten hevosmies, joka tunsi ammattiveljensä\nViipurista asti, samoin kuin hän vuorostaan oli tunnettu muun Suomen\nhevosmiesten keskuudessa.\n\nNytkin, tällä Tampereen-matkalla, oli Ulrikki ostanut kuusi uljasta\nhevosta omiin nimiinsä. Lomman veljeksillä oli kaksi hevosta mieheen,\nja samaten Torikan Hermannilla.\n\nKun Ulrikki oli mennyt portista kadulle, riensi Torikan Hermanni\nkysymään renki Helmeriltä, mihin Ulrikki oli aikonut lähteä.\n\n»Satulasepässä aikoi käydä», ilmoitti Helmeri.\n\n»Se ostaakin sitten monenlaisia hevosvaljaita», arveli Hermanni.\n\n»Komeat aikoi ostaa», sanoi Helmeri.\n\nTulivat siihen Helmerin reen viereen Lomman pojatkin, ja kun kuulivat,\nettä Ulrikki oli satulaseppään aikonut, niin arvelivat:\n\n»Pitää tästä joutua meidänkin ostamaan valjaita... kyllä ne\nYlikainuulla kaupaksi käyvät!»\n\n»Puolet saapi siellä voittoa», virkkoi Torikan Hermanni.\n\n»Niin. Ja mikäpä sitä kotikylään kehtaa ajaa, elleivät valjaat välky ja\ntiu'ut helise», naurahti Helmeri.\n\n»Niin on tosi», myönsivät Lomman veljekset.\n\nJa niin menivät kaupungille kaikki, paitsi Helmeri, joka jäi rekiä ja\nmuita neuvoja matkaa varten reilaamaan.\n\nAamiaisen ajaksi palasivat muut paitsi Ulrikki. Soinin emäntä oli\nhevosmiehille laittanut vankan lihakeiton ja kävi kutsumaan heitä\naamiaiselle. Ja kun päivä jo oli valjennut, meni emäntäkin uteliaana\ntallinovelta katsomaan uljaita markkinahevosia.\n\nSiinä siunaili ja kehui niiden komeutta ja lihavuutta ja tiedusteli,\nmitkä hevosista olivat Heikkilän Ulrikin... Helmeri siihen tuli\nemännälle selittämään ja kehumaan kunkin hevosen erinomaisia tapoja.\n\n»Mutta kylläpä ovat komioita... Vaan komia on isäntäkin, parhaan\nherran näköinen... Eikäpä ole Heikkilän isäntä koskaan huonoa hevosta\nmarkkinoilta tuonutkaan», hän kiitteli, mutta ei uskaltanut mennä\ntunnustelemaan, vaikka Helmeri kehoitti.\n\nEmännän kutsua kuunnellen läksivät hevosmiehet aamiaiselle. Mutta\nHeikkilän Ulrikkia ei vieläkään kuulunut tulevaksi kaupungilta, vaikka\ntoiset jo olivat ateriansa lopettaneet.\n\n»Taisi mennä susiteettiin aamiaiselle», arveli emäntä. »Oli minusta\ntässä aamusella niin rennolla humöörillä, että... ja puolikuppisia\nmaisteli...»\n\n»Taikka olisiko osunut kohtaamaan jonkun tuttavan hevosmiehen», arveli\nLomman Ville.\n\n»Sitten ei heti ehditäkään taipaleelle, jos maistelemaan alkavat»,\narveli Helmeri.\n\n»Tottapahan tietää lähteä... eipä ole ensi kertaa markkinamatkalla»,\nsanoi emäntä.\n\nAamiaisen jälkeen läksivät Lomman pojat ja Torikan Hermannikin\nkaupungille, mutta Helmeri jäi kortteeripaikkaan hevosia hoitamaan ja\nmatkaan valmistautumaan.\n\nVasta illalla ehtivät hevosmiehet taipaleelle. Oli mainio keli ja\nsyystalven kirkas kuutamo, täyden kuun aika.\n\nPitkin päivää olivat he maistelleet tuttaviensa seurassa milloin\nolutta, milloin väkevämpääkin. Tulipunaisena naamaltaan ja ääni kuin\nvanhalla jäärällä puuhasi Heikkilän Ulrikki hevosiaan valjaisiin. Oman\nrekensä eteen valjasti hän Alarikin, uljaan juoksijan, joka kuului\nolleen Savon kuuluisaa Alarik-sukua. Mutta rekensä perään köytti hän\nmarhaminnasta mustan ruunan, pitkäharjaisen ja leveälautasisen, ja\nmustalle kumppaniksi ruskean laukkipään tamman, jolla oli liinainen\nharja ja häntä. Helmerillä oli valjaissa harmaanpapumus tamma ja\nperässä kaksi kookasta, jouhevaa ruunaa.\n\nEväsviinaksi ja markkinatuliaisiksi kotikylän hevosmiehille oli Ulrikki\nostanut kaksi isoa nassakkaa Oulun viinaa. Ja nyt, ennenkuin matkaan\nlähtivät, täytti hän molemmat taskumattinsa, antoi Helmerillekin vankat\nlähtöryypyt ja selviysi vihdoin matkaan.\n\nJo olivat Lomman pojatkin valmiit lähtemään. Rähinää, hevosten\nhirnuntaa ja kulkusten ja aisatiukujen helinää oli piha täynnä, ja\nväliin kuului vihlova kirous, kun jotkut perässä olevista hevosista\nyrittivät toisilleen luikkaisemaan.\n\nEmäntää hyvästellen istahti Heikkilän Ulrikki rekeensä, ja vauhdilla\nja takajaloilleen nousten rymisti orhi portista kadulle. Ja koska oli\nkaunis, lauhkea ja kuutamoinen ilta, ei Ulrikki ollut pannut ylleen\nmuuta kuin lyhyen hevosmiesturkkinsa, jonka molemmissa povitaskuissa\npullottivat täysinäiset taskumatit. Siinä hän istui, ohjat lujalla kuin\nviulunjänteet ja suu tyytyväisessä hymyssä.\n\nHänen peräänsä ajoi Helmeri hevosineen, ja Ulrikki ja hän ehtivät\nkadulle ennenkuin Lomman pojat ja Torikan Hermanni joutuivat matkaan.\n\n»Onnea matkalle!» huusi emäntä minkä jaksoi. »Ne ovat rentoja miehiä\nmatkoillaan nuo torniolaiset», kiitteli hän sitten piialleen, joka oli\nmyös tullut pihalle hevosmiesten lähtöä näkemään, avopäin ja naurusuin\nhuutoja ja helinää katsellen.\n\nTorikatua pitkin läksivät ajamaan kauppatorille ja rantaan päin.\nEilimmäisenä ajoi Ulrikki, hänen perässään Helmeri, vihellellen\nja hyvillään. Lomman pojat saavuttivat heidät jo toisessa kadun\nristeyksessä, mutta Torikan Hermanni remusi vielä Soinin portilla,\njohon oli ajanut rekensä jotenkin kiinni.\n\nKiiltävän kova oli katu, ja kaikki hevoset kuin lentoon pyrkimässä.\nValjaat välkkyivät kuutamossa, tiu'ut ja kulkuset helisivät... hevosten\nharjat hulmusivat, ja kavioiden kopse kajahteli.\n\nPoliisit katselivat naurusuin torniolaisten menoa, ja eräästä kadun\nkulmasta juoksi poikalauma kannaksille pyrkien ja huutaen:\n\n»Voi, torniolaiset hevosmiehet menevät!»\n\nLustilla kortteeria olleet hevosmiehet olivat niinikään ehtineet yhteen\nmatkaan; kun Ulrikki silmäsi taakseen, oli siten koko pitkä katu\ntulijoita täynnä.\n\nSilloin Ulrikki vähän kiinnitti ohjia ja massautti huuliaan... orhi,\nAlarikki, puhalsi heti vihaiseen juoksuun, jotta molemmat perässäolevat\nhevoset kuin venyen marhaminnoistaan vastahakoisesti lönkyttivät\nperässä.\n\nHelmeri kiinnitti myöskin ohjia, hihkaisi kerran ja oli kadun\nristeyksessä kaatua...\n\nPoikki kauppatorin lasketti Ulrikki menemään, jotta yhtenä tiukujen\nhelinänä tuntui olevan koko maailma ja niinkuin pieni, keveä resla ei\nkoskisi katuun kuin vain paikka-paikoin.\n\nHauskalta tuntui vauhti, Alarikki astui pitkään ja puhtaasti, iski\nkaviota, jotta maa jytisi. Kauppatorin toisesta päästä ajaa huristi\njoku kaupungin ajuri, ja kun näki torniolaisten kiivasta kyytiä menevän\nja kuuli tiukujen ja kulkusten helinän, innostui hänkin. Löi useaan\nkerran hevostaan kyljelle ja koetti lähteä seuraamaan Ulrikkia. Kaksi\nherraa istui reessä, ja ne huusivat ja hurrasivat...\n\nUlrikki innostui siitä ja kiinnitti ohjia, hihkaisi kerran kaksi,\nja lintuna painui Alarikki alas jäälle ja tikoitetulle tielle, joka\nkaupungin rannasta lähti viemään pohjoista kohden. Ajurin hevonen\nturvausi laukkaan, herrat huusivat ja nauroivat, Helmeri karjui\nperässä, ja kuutamossa kaikuivat helut, jotta maailma lauloi...\n\nRaatin ravintolasta loistivat tulet, ja ajuri lasketti sinne\nkääntyvälle tielle. Herrat huusivat ja nostivat lakkiaan, voivat\nolla tuttavia herroja... Ulrikki silmäsi Raattiin päin ja arvasi,\nettä siellä tietenkin oli kaupungin herroja juomassa... Oli siellä\nUlrikkikin monet kerrat kilpa-ajojen aikana harjakannuja juonut ja\niloisiin hevospäivällisiin ottanut osaa... Ne olivat hauskoja muistoja,\nja ehkäpä siellä vielä tänä talvena saisi niitä uudistaa.\n\nSivuutettuaan Raatin tyydytteli Ulrikki Alirikkia kävelemään,\nvihellellen ja hellävaraisesti ohjia hoitaen. Palasen matkan perästä\nasettuikin Alarikki vauhdistaan, mutta kun kuuli jälestäpäin remuavaa\ntiukujen ja kulkusten helinää ja väliin huutoja, niin kimpausi\nuudestaan juoksemaan. Nyt oli Ulrikilla täysi työ ohjain hoitamisessa,\nsillä vähäväliä pyrki Alarikki lyömään laukkoja. Perässä tulevat\nhevoset laukkasivat kaikki, kun eivät juoksulla ehtineet Alarikin\nperässä. Ulrikki koetti tyydyttää vihellellen ja suullaan sopottaen...\n\nMutta Alarikki pelkäsi perässä kuuluvaa hälyä ja pyrki yhä laukkaamaan.\nYlen nopeasti, katkesi taival, ja ennenkuin Ulrikki arvasikaan, nousi\ntie jäältä maalle ja Tornioon menevälle maantielle.\n\nSiinä Alarikki vihdoin asettui ja tyytyi kävelemään.\n\nJäältä kuului vieläkin huutoja, mutta kuului pidätyksiäkin. Ulrikki\narvasi, että jälessä tulevat olivat alkaneet ajaa kilpaa... Ehkä\nHelmeri ja Torikan Hermanni... ja ehkäpä olivat Lustilla asuneet\nhevosmiehet sekaantuneet joukkoon... Miukin Matti ja Oukan Aapeli...\n\nAlarikin tyydyttyä siivosti kävelemään rupesi Ulrikki miettimään ja\nmuistelemaan tätä viimeistä Tampereen-matkaansa. Hyvin hän uskoi\ntaas näissäkin hevoskaupoissa vetelevän. Verrattain halvalla oli hän\nsaanut ostetuksi kaikki kuusi hevosta, mutta varsinkin tuntui, että\nAlarikin kauppa oli aivan erinomainen. Sillä Alarikki oli juoksija ja\nkerran jo palkittukin, vaikka olikin vielä kovin nuori. Oli Ulrikki\nTampereellakin jo sipikan edessä Alarikkia ajanut, oli nähnyt, että\nhyvä oli askel ja pitkään ja puhtaasti astui... ja ohjalle hellä ja\nnotkea ajaa... Halpaan hintaan oli Ulrikki sen mielestään saanut.\nEnemmät puolet hän voittaa, kun Luulajan Kuvenjukselle sen myypi...\n\nUlrikki katseli, reen laitaa vasten nojaten, sivulta päin Alarikin\nkävelyä... Kaunista ja notkeaa oli. Keveästi nousi jalka, häntä\nheilahti ylpeästi, ruumis notkahteli, ja hermostuneesti silmäili se\nmolemmin puolin tietä...\n\nMiellyttää semmoinen hevosen kävely ketä hyvänsä, ja Ulrikki mietiskeli:\n\n— Sattui se onni minulle, kun osuin juuri tämmöisen orhin saamaan...\njuuri tällaista se Kuvenjus tahtoikin... kookasta raudikko-oritta,\njolla ei ollut tähteä otsassa eikä »sukkia» jaloissa... joka oli roima\nliikkeissään ja lisäksi juoksija... — No, siinä se nyt on... siinä\nse on nyt Kuvenjuksen hevonen... ja on kylliksi kiiltävä ja kylliksi\nlihava... Ei se poika, Kuvenjus, hintaa kiellä, kun vaan mieluisan\nsaapi... Ja tästä saapi...\n\nPoikamaista iloa tunsi Ulrikki mielessään, kun siinä katseli roiman\norhin rentoa kävelyä. Valjaat välkkyivät, tiu'ut helisivät, kulkunen\nkilisi, ja Alarikin kiiltävät kyljet ja pyöreä lautanen kuin säkenöivät.\n\nMutta jo alkoi taas takaapäin kuulua aisatiukujen helkettä, ja Alarikki\nalkoi heristellä korviaan, juoksuun pyrkien, mutta Ulrikki vihelteli ja\ntyydytteli, ja niin Alarikki alkoi rauhoittua.\n\nHetken perästä saavuttivat hänet toiset torniolaiset. Ulrikki koetti\nkatsella jälkeensä päin, oliko Helmeri pysynyt hänen perässään, vai\njoko olivat toiset päässeet edelle, ja pian huomasikin, ettei ollutkaan\nHelmeri likimpänä...\n\n»Ulrikki hoi!» huusi silloin lähimmässä reessä istuva mies.\n\n»Hoi!» vastasi Ulrikki. »Kuka se on? Onko se Oukan Aapeli?»\n\n»Aapeli on...»\n\nJa Aapeli alkoi selittää, että he olivat innostuneet ajamaan kilpaa\njäällä, ja kun ajoivat laukassa maalle, olivat siinä rytäkässä\nkaatuneet reet ja Torikan Hermanni loukannut vähän kulmaansa.\nMuuta vahinkoa ei kuitenkaan ollut sattunut, vaikka vierekkäin\nlaukkauttivat... Ja lopuksi Aapeli huusi, että »jopa taisit saada\nkulkevan raudikon siltä Kuopion ukolta...»\n\n»Näyttää tällä taival katkeavan», huusi Ulrikki vastaan.\n\n»Mutta juoksija on tämä minun tammanikin... en olisi uskonut», kiljui\nAapeli, jotta Ulrikki kuulisi.\n\n»Taitaa olla niitä tusinatravareita», vastasi Ulrikki puoleksi\nleikillään.\n\nToisetkin saavuttivat Ulrikin ja Aapelin, ja kova oli tiukujen helinä\nja kulkusten kalina, hevosten kavioiden kopse ja miesten kovaääninen\npärpätys.\n\nJa verrattoman hauskalta tuntui nyt olo ja kultainen vapaus. Valjaissa\nkiiltävän lihavat, levänneet hevoset; keveät reet, keli maan mainio,\nmiesten mielet iloiset, ja uutta vauhtia ja hauskaa otettiin\ntaskupulloista, jotka povitaskuissa pullottivat...\n\nJa kaiken lisäksi lauha kuutamoinen ilta!\n\nOli se jotakin tämmöinen matka! Oli toista istua somassa reessä, kun\nvaljaissa oli roimakäyntinen hevonen, oli toista tämä tämmöinen kuin\nrautatievaunujen ummehtunut ilma ja ikävä olo!\n\nHei vaan!\n\nOukan Aapeli jätti ohjat kumppanilleen Oinasmäen Santerille ja juoksi\nitse Ulrikin rekeen juttelemaan ja Alarikin kävelyn mallia lähemmin\ntarkastamaan. Mutta hyvinhän Oinasmäen Santeri arvasi, mikä Ulrikilla\noli mielessä, kun Aapelia rekeensä huusi, ja mikä Aapelilla, joka ensi\nkäskyä totteli... Ryyppäävät tietenkin... Ja kun aikansa maistavat,\nniin rupeavat kilpaa ajamaan...\n\nNiin oli aina ennenkin käynyt, ja lopuksi oli tullut tulinen tinka ja\ntappelu.\n\nSanteri tunsi miehet; itse olikin, vaikka innokas hevosmies, kuitenkin\naivan raitis.\n\nUlrikin viereen istuutui Aapeli ja ensi työkseen alkoi katsella, kuinka\nAlarikki roimasti käveli, kuinka häntä aisasta aisaan heilahteli, ja\njalka keveästi ja notkeasti nousi.\n\n»Onpa kyllä, vietävällä, roima käynnin malli, ja ruumis notkahtelee ja\nheiluu... on totta totisesti tämä kukko kanain joukossa... On lempo\nsoi...»\n\nNiin kiitteli Aapeli ja sikaaria poltellen katseli. Ja Ulrikki hyvillä\nmielin ja suu mujussa kaivoi taskustaan lämpöisen pullon, korkin auki\nkiskoi ja otti pitkän ryypyn. Ja kun oli ensin itse ottanut, tarjosi\npulloa Aapelille ja kehoitti maistamaan...\n\nEi Aapelia tarvinnutkaan kahdesti käskeä, kerralla jo totteli ja\nkiskoikin yhteen menoon kaksi pitkää ryyppyä, ähkäisten vain välissä.\n\nRyypättyään alkoivat miehet hartaasti haastella. Muistelivat entisiä\nmarkkinamatkoja ja menneitä hauskoja tapauksia. Ja niin joutuivat\nkeskustelemaan siitä, miten päästäisiin Ruotsin puolelle Ylikainuun\nmarkkinoille... miten meneteltäisiin nyt tänä talvena, jotta tullia\nmaksamatta nytkin päästäisiin vilahtamaan tullimiesten ohi...\n\nJa keskustelun lomassa ryyppäsivät.\n\nOli ollut Oulusta lähtiessä puhe, että Siipolan kestikievarissa\nHaukiputaalla levähdytetään hevosia, mutta vasta Iin Virkkulassa\npuhallutetaan pitempi aika. Keli oli mainio, ilma verraton, saattoi\nhuoleti ajaa semmoiset taipaleet levänneillä hevosilla!\n\nMutta yhä lisää maisteltuaan alkoivat Ulrikki ja Oukan Aapeli, —\nväkeviä viinamiehiä kumpikin, — yhä äänekkäämmästi jutella, ja jo\nlopulla taivalta, kun vielä oli neljä kilometriä Siipolaan, Ulrikki\nalkoi näyttää Aapelille, kuinka se oikea hevonen juoksee...\n\nVimmatusti juoksikin Alarikki, harja hulmuten korkean luokin alla\nja häntä sulkana perässä viipottaen. Ja yhä lisää vauhtia Ulrikki\nvaati, ohjia kiinnittäen ja karjuen lisäksi. Ne hevoset, jotka oli\nköytetty reen perään marhaminnasta kiinni, kynsivät täyttä laukkaa mitä\nkavioista lähti, ja sittenkin pysyivät marhaminnat kimmellä...\n\n»Mutta jopa astuu... jopa astuu... Onpa, saakurilla, sentään kaunis\naskel... ja puhdas juoksu... on piru vie», hoki Aapeli, vaikka väliin\nlensi jäinen tiera vasten kasvoja, jotta silmät tulta iskivät...\n\n»Hik!... Piruko siinä on...», komenteli Ulrikki, yhä kiivaampaan\nvauhtiin Alirikkia vaatien.\n\nJälessä tulevat torniolaiset olivat jääneet kuulumattomiin. Kun Ulrikki\nvihdoin tyynnytti Alarikin kävelemään, ei toisista kuulunut mitään, ei\ntiukujen eikä kulkusten helinääkään.\n\nJa he ehtivät Siipolaan, tilasivat kahvit ja olivat jo puolikuppisia\ntekemässä, kun toiset laukkaa ajoivat pihaan.\n\nSiipolassa sattui olemaan vastaantulevia torniolaisia ja kemiläisiä,\nOulun markkinoille menijöitä. Siinä alkoivatkin hevosmiehet\nmarkkinatuliaisia maistella ja haastella hartaasti, ja vastaan tulijat\nmielellään naukiskelivat, koska ilmaiseksi tarjottiin. Ja kun päästiin\nhyvään puhelystiin, niin mentiin miehissä pihalle hevosia katsomaan,\ntultiin takaisin sisälle ja tehtiin taas puolikupposet. Lopulta syntyi\nkiivas väittely Ulrikin ja Oukan Aapelin kesken siitä, kummallako\njuoksijampi hevonen oli.\n\nKovana pauhuna oli koko Siipolan avara pirtti.\n\nHevosia ei ollut riisuttu valjaista, sillä aikomuksena ei ollut viipyä\nkauan talossa, vaan oli määrä ajaa öin Virkkulaan. Mutta lähtöäkään\nei tullut, vaan yhä maisteltiin. Ulkona hevosia hoitaen hommailivat\nOinasmäen Santeri ja Ulrikin renki Helmeri sekä Oukan Aapelin\napulainen, selviä miehiä kaikki, ja kävivät välillä kuuntelemassa, kun\nhevosmiehet keskenään tinkailivat ja ryypiskelivät.\n\nYö kului.\n\nMutta Ulrikin ja Oukan Aapelin kinastus muuttui vähitellen\nhaukkumiseksi, jotta kumpikin suuttui silmittömäksi ja oli kerran jo\ntappelu tulossa; toiset pääsivät väliin.\n\nUlrikki lopuksi vimmastui niin, että läksi suuttuneena renkeineen ja\nomine hevosineen taipaleelle.\n\nUlrikkia seuraamaan läksivät Lomman pojat, mutta toiset väsyivät ja\njäivät Siipolaan nukkumaan. Oukan Aapeli nukahti penkin alle ja hänen\nviereensä Torikan Hermanni.\n\n\n\n\nII\n\n\nHeikkilän Ulrikki ei käynytkään Iin Virkkulassa, vaikka talossa oli\ntuttava isäntä, vaan ajoi sen sijaan Kemiläiselle, jossa syötti ja\nlevähdytti hevosiaan. Lomman pojat seurasivat häntä, mutta pitkään\nhe eivät Kemiläiselläkään viipyneet. Kiire heillä jo alkoikin olla.\nSitäpaitsi olivat he nyt, kun olivat selvinneet humalastaan, päättäneet\najaa niin nopeaan, etteivät Siipolaan jääneet hevosmiehet heitä enää\nsaavuttaisi. Siihen olikin sekä Ulrikilla että Lomman pojilla omat\npätevät syynsä.\n\nSillä vaikka näennäisesti tuttavia ja hyviä veljiäkin olevinaan, olivat\nhevosmiehet kateellisia toisilleen. Oukan Aapeli ja Ulrikki olivat\naikoinaan käräjöineetkin hevosenvaihdon takia, ja Miukin Mattia oli\nsakotettu siitä, että oli kerran hävyttömästi haukkunut Heikkilän\nUlrikkia.\n\nNiin oli käynyt nytkin Siipolassa, kun kaikin humaltuivat, että\nhaukkumaan ja soimailemaan rupesivat toisiaan — vanhoista asioista.\nPurevasti oli Oukan Aapeli taaskin Ulrikkia kautta rantain\nhaukuskellut, pitkästä papinkirjasta herjaten, ja Miukin Matti\nhaastanut ja tolkuttanut siitä vanhasta sakkoasiasta.\n\nUlrikki oli tunnossaan loukkaantunut heille molemmille ja vähin\nmuillekin. Sen vuoksi hän sanoikin Lomman pojille, joiden kanssa välit\nolivat hyvinä pysyneet koko markkinamatkan, etteivät he, kunnon miehet,\nrupea kulkemaan yksin matkoin moisen sakin kanssa, jotka häpäisivät\nitsensä ja muut...\n\nTorikan Hermanni, joka Ulrikin ja Lomman poikain kanssa oli yksissä\nTampereella käynyt ja aina samassa talossa ollut kortteeria, oli hänkin\njäänyt Siipolaan nukkumaan eikä saavuttanut heitä Kemiläiselläkään.\n\n»Jääköön jälkeen Hermannikin», sanoi Ulrikki. »Koettakoonpa nyt olla\ntoverina Miukin Matin ja Oukan Aapelin kanssa, niin näkee kuinka käy...\nLuulen, että taitaa tulla toppi, kun lähtevät Ruotsin puolelle hevosia\nviemään...»\n\nLomman pojat yhtyivät täydellisesti Ulrikin puheeseen, ja niin he\npainuivat taipaleelle.\n\nUlrikki ajoi taas Alirikilla eilimmäisenä, Helmeri hänen perässään ja\nLomman pojat jälkimmäisinä...\n\nIlma oli lauhtunut ja taivas vetäytynyt paksuun pilveen. Puolipimeä oli\ntalvinen päivä, kun hevosmiehet ajoivat tasaista hölkkää Tornioon päin.\n\nOlhavan Vuornoksessa juottivat hevosiansa ja antoivat puraista\nkauraa päälle. Ja siinä Ulrikki tarjosi isännälle Oulun viinaa hyvät\npuolikupposet, vanha tuttava kun oli Vuornoksen isännän kanssa. Mutta\nitse hän ei maistanut kuin pienen pikarillisen. Pian taas lähtivät\ntaipaleelle, hyvää matkahölkkää ajaen.\n\nTalvitie oikoi ahteiden ja pikkuniittyjen poikki, nousi väliin\nkesätiehenkin, mutta oikaisi taas samassa metsään. Omiin ajatuksiinsa\nvaipui Ulrikki, ja paljon hänellä olikin nyt miettimistä. Hevoskauppa\nRuotsiin oli alkanut näinä vuosina käydä hyvinkin vaaralliseksi.\nRuotsin puolen tullimiehet kävivät vuosi vuodelta valppaammiksi ja\nnokkelammiksi. Moni Suomen puolen hevosmies oli jääneenä talvenakin\nmenettänyt hevosensa, kun tullia maksamatta poikki rajan ajoi ja\nruotsalaisten kanssa alkoi kauppoja hieroa. Miukin Matilta oli\nHaaparannalla otettu »peslaakiin» kaunis musta ruuna ja Oukan Aapelilta\njuoksija, tuhannen markkaa maksava tamma... Sitä tappoaan ne nyt tällä\nmatkalla koettavat korjata... vaan kuinka käynee...\n\nUlrikkia vähän nauratti.\n\nTyhmiä ja varomattomia miehiä ne olivat aina olleet alatorniolaiset\nkaikkikin, mutta varsinkin Oukan Aapeli ja Miukin Matti, jotka aina\nmarkkinapaikoilla pyörivät humalassa ja kehuivat hevosiaan. Eikä\nollut paljoa viisaampi Torikan Hermannikaan, tyhmä ja varomaton.\nMonasti olisi Hermannikin menettänyt hevosensa, ellei Ulrikki olisi\nehtinyt apuun, neuvoja antamaan, järkeä jakamaan. Ja hänen, Ulrikin,\nturvissa oli Hermannikin hevosensa myydyksi saanut Ylikainuulla, vaikka\ntullimiehet hätyyttelivät ihan kantapäillä. Mutta kuinka käynee nyt?\nHankalaksi ja ahtaaksi oli rajan yli pääsö tullut, ja yhä kireämmälle\nolivat tullimiehet nyt asiat aikoneet ottaa.\n\nKuinka lienee? Lienevätkö saaneet Ruotsin puolen tullimiehet kuulla,\nettä hän ja Lomman pojat olivat »Suomeen» markkinoille menneet?\n\nOlivat hyvinkin voineet kuulla varsinkin Lomman pojista, jotka asuivat\nsuuressa kylässä, missä useita tullimiehiäkin oli olokkaa. Kaikilla\nniillä oli vanhaa kaunaa sekä Lomman pojille että hänelle.\n\nAprikoimista ja hoksaamista sitä nyt oli, jos mieli onnistua. Sillä\nUlrikki ymmärsi hyvin ja tiesi, että tullimiehet olivat saaneet\nkuulla jääneen talven »luntreijaukset» ja markkinamatkat, koskapa\nolivat uhanneet, että kyllä he tänä talvena katsovat, saavatko Lomman\npojat ja Heikkilän Ulrikki nytkin tullittomasti hevosiaan Ylikainuun\nmarkkinoilla myydä...\n\nNiissä mietteissä Ulrikki istuu reessään. Ei halua nyt maistella\ntaskumatistaan, vaan päättelee, että nyt pitää pysyä raittiina ja\nselvin päin. Ei sovi ajaakaan enää niin kovaa kuin Oulusta lähtiessä;\ntäytyy säästää hevosia, etteivät laihtumaan pääsisi tai kiiltävä karva\nkävisi kerryksiin... Oli tullut liikaa jo ajetuksi Alirikkiakin.\n\nJa katsellessaan, reenlaitaa vasten nojautuen, kuinka Alarikki\nkauniisti käveli, häntä heilahdellen ja pää somasti liikahdellen,\nUlrikki mietiskeli:\n\n— Siitä saapi nyt Kuvenjus taas semmoisen hevosen, joka häntä\nmiellyttää... Sattui onni, että juuri tämmöisen osuin löytämään. Kunhan\nKuvenjus tätä kerran ajaa, — ja uskoo hän minua ajamattakin, — niin jo\nalkaa taas niinkuin aina ennenkin kehua, että on se tuo Ulrikki vähä\netevämpi hevosmies kuin muut torniolaiset. Se saapi aina semmoisen\nhevosen, joka miellyttää...\n\nJa Ulrikki unohtui nyt muistelemaan, mitä olivat Kuvenjuksen kanssa\nennen hänen Tampereelle lähtöään puhelleet.\n\nKoko Ruotsin maan paras hevosmies oli Kuvenjus ja rikas kuin ruhtinas.\nVarta vasten oli hän Ulrikin hotelliin kutsunut, kun oli saanut kuulla,\nettä Ulrikki oli Tampereelle lähtöhommassa.\n\nKoreana ja notkuen monenlaisten juotavain painamana oli pöytä ollut\nHaaparannan hotellissa, jossa Kuvenjus istui toisten herrain seurassa,\nkun Ulrikki käskyä noudattaen meni puheille.\n\n»_Ja, här kommer min käre Ulrik_.»\n\nJa kun sen oli ruotsiksi toisille herroille sanonut, niin nousi\nistumasta, kattelemaan kävi, olkapäälle löi, ja siihen piti hänen\nherrojen joukkoon istuutua...\n\nSiinä sitten alkoi selittää, minkälaista hevosta hänen nyt teki mieli.\n\n»Pitäisi olla raudikko, liinaharjainen, kookas, kaunis ja juoksija.»\n\n»Ja tässä se nyt on», sanoi Ulrikki ääneensä, Alarikin kävelyä\nkatsellen. »Tässä on nyt liinaharja raudikko.»\n\nSe oli kummallinen mies tämä Kuvenjus! Sillä teki mieli milloin minkin\nväristä hevosta, milloin minkin kokoista ja tapaista. Välisti oli\ntahtonut pientä, hiirenkarvaista hevosta, joka olisi virkku ja vikkelä,\nja sillä pitäisi olla hyvin lyhyet jalat! Joskus taas määräsi, että\ntuopa sieltä Kuopion puolesta oikein iso ja leveä tamma, semmoinen,\njoka näyttää emätammalta! Kerran taas tahtoi semmoista, joka olisi niin\nhyvä ja nopea kävelemään, ettei vertaa löytyisi Pohjois-Ruotsissa eikä\nPohjois-Suomessa!\n\n— Tästä nyt saapi liinaharjan juoksijan, nuoren ja kookkaan... Vaan ei\ntästä halpaa hevosta Kuvenjus saa...\n\nUlrikki hymähti.\n\nMutta maksaahan se poika, Luulajan Kuvenjus, niin paljon kuin toinen\ntahtoa ilkenee! Mitäpäs huolii hän, jolla on niin rahaa kuin muutakin\npaperia!\n\nUlrikki oli pitkin taivalta miettinyt, että nyt hän tämän Alarikin\nkaupassa oikein nylkee Kuvenjusta. Kuluneena talvena oli hän\nhevoskaupoissa hävinnyt monta tuhatta markkaa, ja nyt ne täytyi saada\ntakaisin, vaikka saakeli olisi... Panee oikein jymyhinnan Alarikille,\nkaksin-, kolminkertaisen... kyllä Kuvenjus maksaa... Se ei liioin\ntinkinyt, eikä ymmärtänytkään tinkiä. Mutta varovainen ja tähdellinen\noli Ulrikkikin puolestaan ollut. Oli monta kymmentä hevosta jo\nKuvenjukselle myynyt, mutta ei ollut Kuvenjus koskaan jälestäpäin\ntullut sanomaan: »Jopa petit; ei ollutkaan hevonen sellainen kuin sen\npiti olla!»\n\n— Samoin se uskoo nytkin, kun vakuutan. Ei se huomaa eikä tunne tuota\npientä patin alkua (jonka vuoksi hevosen hinta oli paljon helpompi\nollut) Alarikin takajalassa... ei ainakaan kauppoja tehdessä... ja\njos jälestäpäin ottaa puheeksi tai moittii, niin minä tikaisen heti\nvastaukseksi, että terve on hevonen myydessä ollut...\n\nAlatornion Raumalla Faarisen talossa kävivät hevosmiehet hevosiaan\nlevähdyttämässä.\n\nHe eivät tahtoneet päivän aikana ajaa Tornioon. Oli montakin syytä,\nminkä vuoksi täytyi olla varovainen ja vartoa pimeää!\n\nMuurari Johanssonissa Torniossa oli sekä Ulrikin että Lomman pojilla\nvakituinen kortteeripaikkansa. Siihen taloon oli heillä aina lupa\ntulla, oli yö tai päivä, olivatpa miehet päissään tai selvinä.\nAina olivat tervetulleet he, vaikka muita markkinamiehiä, jotka\nhaiskahtelivat viinalta, hätisteltiin pois talosta.\n\nKirkkaat valot tuikkivat sekä Haaparannalta että Torniosta, kun\nhevosmiehet ajaa huristivat Oulusta tulevaa tietä Putaan lossipaikkaan,\njosta tikoitettu, suora tie vei Tornionjoen poikki kaupunkiin.\nJokitörmän myötäleessä Ulrikki kiinnitti ohjia ja antoi Alarikin juosta\nvihaista vauhtia poikki joen, toisten kynsiessä laukkaa perässä.\n\nTiu'ut ja kulkuset helisivät, jää parkui ja vastaantulijat syrjäsivät\nkauas jäälle. Ulrikki kuuli jonkun vastaantulevan huutavan:\n\n»Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojatpa siinä tulevat Suomesta...»\n\nJa toinen mies huusi:\n\n»Mutta jopa niillä on paljon ja kauniita hevosia... voi saakeli!»\n\nMutta ylpeästi reessään istuen ja saukonnahkainen lakki kallellaan\nUlrikki hellitti menemään Nuurperin rannasta kaupunkiin ja käänsi\nmuurari Johanssoniin päin. Aivan perässä ajoi Helmeri, rentona hänkin\nja lakki kallellaan. Ja yhtä komeina seurasivat heitä Lomman pojat\nhevosineen, helyjen soidessa kääntäen Johanssonin pihaan, jotta\nrakennukset helisivät.\n\nTilavaan talliin, jossa oli sijaa kahdellekymmenelle hevoselle, pantiin\nnyt miehissä Ulrikin ja Lomman poikain hevoset. Alarikki asetettiin\nmuista syrjään, yksinäiseen pilttuuseen. Hommassa siinä miehet olivat,\nja kova oli pauhu ja helinä pihalla. Mutta muurari Johanssonni, joka\njo edellisenä iltana oli odottanut markkinamiehiä tuleviksi, oli\ntyhjentänyt tallin ja pilttuut muusta kamasta ja toimittanut heiniä\nja silppuja varastoonsa, jottei hevosmiesten tarvinnut hevosenruokia\nlähteä muualta hakemaan.\n\nNyt alkoi hevosten apehtiminen, puhdistaminen ja vaaliminen, ja lopuksi\nlevitettiin paksu karvaloimi kunkin hevosen selkään.\n\nUlrikki ei itse tehnyt appeita, mutta Alarikin hän suki ja jouhet\nkampasi. Helmeri liehui edestakaisin ja oli erinomaisen näppärä\ntällaisissa hommissa. Mutta sillä aikaa, kun Helmeri appeita teki, meni\nUlrikki sisälle ja alkoi keskustella. Ennenkuin Ulrikki ehti mitään\nsanoa, kuiskasi kuitenkin emäntä Ulrikin korvaan:\n\n»Täällä on käynyt komea Ruotsin puolen herra teitä jo tiedustamassa...»\n»Oliko sillä komeat viikset?» kysyi Ulrikki. Emäntä selitti kaikki\nherran tuntomerkit. »Ja kun läksi, niin käski sanoa paljon terveisiä\nHeikkilän Ulrikille, että Ulrikki kyllä arvaa, kuka häntä on käynyt\nkysymässä», ilmoitti emäntä lopuksi.\n\nUlrikki hymähti. Hän kyllä tiesi jo, kuka kysyjä oli ollut: Luulajan\nKuvenjus!\n\n»Kyllä tunnen», sanoi Ulrikki vain emännän puheisiin, ja emäntä ymmärsi\nsiitä, että herralla ja Ulrikilla oli keskinäiset, sovitut puheet,\njoita ei käynyt asiaan kuulumattoman uteleminen.\n\nKun Ulrikki hetken päästä meni pihalle, oli sinne ilmestynyt outoja\nmiehiä, jotka kyselivät milloin mitäkin. Joku heistä tahtoi nähdä uusia\nhevosia, mutta Ulrikki alkoi heitä epäillä ja sanoi jyrkkään, etteivät\nhevoset olleet myytävinä ja kirosi siihen lisäksi:\n\n»Kaikenlaiset räkänokat ne sitten hevosia ostaisivat!»\n\nSilloin miehet poistuivat, ja talon isäntä kertoi, että samat miehet\nolivat kahtena edellisenä iltana käyneet pihalla ja yrittäneet\ntalliinkin, mutta eivät olleet mitään kyselleet.\n\n»Minä arvaan, millä ja kenen asialla ne miehet kulkevat; mutta hukkaan\nluulen heidän hommansa menevän», sanoi Ulrikki.'\n\n»Minä jo eilen illalla kysyin niiltä, mitä täältä hakivat, mutta eivät\nvastanneet mitään», selitti Johanssonni.\n\nUlrikki hymähti:\n\n»Kyllähän se ymmärretään, mitä varten nuo ovat liikkeellä... Ruotsin\npuolen tullimiesten kätyreitä...»\n\n»Niinköhän?»\n\n»Epäilemättä. Minä hoksasin heti, vaikken ketään heistä tuntenutkaan»,\nvakuutti Ulrikki, ja kääntyen Helmerin puoleen hän kuiskasi:\n\n»Pidä huoli, että tallinovi on aina lukossa.»\n\n»Vai niitä herroja ja hunsvotteja», arveli Helmerikin.\n\nKun oli tuliaiskahvit juotu ja muurari Johanssoneillekin pari\npuolikuppista annettu Oulun viinaa tuliaisiksi, aikoi Ulrikki lähteä\nkäymään kaupungilla asioillaan muka. Ei ilmoittanut Lomman pojillekaan,\nmihin menee, mutta Helmeri ja hän kuiskailivat kahden kesken pitkän\naikaa. Ulrikki tuntui selittävän, Helmeri kuuntelevan, naureskellen\nväliin ja jotakin kuiskaamalla kysyenkin. Muut kyllä ymmärsivät Ulrikin\nja Helmerin kuiskauksista, että jotakin erinomaisempaa heillä oli\ntekeillä, mutta eivät olleet huomaavinaankaan eivätkä mitään kyselleet.\n\nUlrikki pesi kasvonsa, kampasi komeat mustankiharat hiuksensa ja pani\nylleen uljaan kävelyturkkinsa, joka oli kuin parhailla herroilla.\n\nJa niin hän lähti kaupungille.\n\nIlta kului.\n\nAlkoi olla jo levollemenoaika, mutta Ulrikkia ei kuulunut palaavaksi.\nLomman pojille ja Ulrikille oli emäntä tehnyt vuoteet vierashuoneeseen,\nmutta Helmerille keittiön sänkyyn. Lomman pojat laskeusivatkin\nväsyneinä nukkumaan, mutta Helmeri hommaili ulkosalla ja tallissa eikä\nnäyttänyt asettuvan makuulle. Ja rauhassa, talonväen sekaantumatta\nhänen hommiinsa, sai Helmeri toimitella. Eivät olleet tietävinäänkään\nhänen puuhaamisistaan. Ei kysynyt isäntä sitä eikä tätä, kun Helmeri\nisännältä pyysi lainaksi isoa matkareslaa, — ei muuta kuin neuvoi,\nettä »ota halkovajasta, siellä on kolmekin vanhaa matkareslaa, jotka\nmarkkinamiehet vuosien varrella ovat sinne jättäneet... sieltä ota!»\n\nJa sen enempää välittämättä asettui talonväki levolle. Mutta puolenyön\naikana Helmeri sammutti lampun, sulki ovet ja läksi...\n\nTaivas oli pilvessä, eikä kuu nyt kyennyt valaisemaan. Helmeri liikkui\nhiljaa pihalla, ja kun hän asettui kuuntelemaan, ei kaupungilta\nenää kuulunut minkäänlaisia ääniä. Tallin eteen oli hän laittanut\npitkän matkareslan valmiiksi lähtöä varten. Se oli puolillaan heiniä\nja sevillä vanha apekoppa ja joitakuita tyhjiä säkkejä, niin että\nresla näytti rahdinajosta palaavalta rahtimiehen reeltä. Ei ottanut\nHelmeri tallissakaan tulta, oli ennen jo pannut Alarikille vanhat,\nrikkinäiset mäkivyöt ja huonot suitset, jotka he olivat jättäneet\ntaloon jo markkinamatkalle mennessään. Ei ollut yhtään helisevää tiukua\npäähisissä tai aisassa, ei kilisevää kulkusta längenpäässä, ei mitään.\nHiljaa vihellellen talutti hän Alarikin ulos tallista ja valjasti\npitkän reslan eteen, puki sitten ylleen vanhan, päällisettömän,\nrepaleisen turkin, otti ohjat ja ajoi menemään kadulle, aina muistaen\nUlrikin antamia neuvoja.\n\nHän ei ajanut sinne päin, mistä tie lähti viemään ylös Tornionjoen\nvarrelle, vaan tyynnyttäen Alirikkia kävelemään ajoi hän yläpäähän\nkaupunkia. Hiljaista oli nyt pienen kaupungin kadulla. Yövahti seisoi\neräässä nurkassa, mutta muita ihmisiä ei näkynyt.\n\nHän ehti pian yläpäähän, missä talot pienenemistään pienenivät\nja loppuivat vihdoin vanhan kirkon luona. Siitä kappaleen matkan\npäässä kääntyi tie Ruotsin puolelle, Mattilan kylään, aivan lähelle\nHaaparantaa. Helmeri tunsi paikat ja tien entisestään, vaikka oli\npimeäkin ja vaikkei tätä tietä käytetty kuin silloin tällöin. Sillä\nkymmeniä kertoja oli hän ennenkin tätä tietä kulkenut sekä öin että\npäivin ja aina luvattomissa hommissa. Mutta tarkempana kuin koskaan\nennen koetti hän nyt olla ja hiljaisella äänellä viihdytteli Alirikkia\ntasaiseen kävelyyn.\n\nPäästyään siihen paikkaan, missä tie kääntyi Ruotsin puolelle, hän\npysähdytti hevosensa ja kuunteli pitkän aikaa. Kaupunki ja talot\nolivat kaukana takana, eikä niissä paikoin enää ollut yhtään ainoata\nihmisasuntoa, ei muuta kuin kaupunkilaisten niittyjä ja peltoja.\n\nEi kuulunut mitään, ei minkäänlaista liikettä Ruotsin puoleltakaan, ei\nhänen silmänsä ottanut yhtään valoakaan sieltä päin, minne oli menossa.\nMutta hän antoi vielä hevosen seisoa. Hiljainen, lauha ja pimeä oli\nyö. Mutta hetken päästä oli kuin olisi kuulunut semmoista ääntä, joka\nsyntyy hiihtäessä, — jostakin kaukaa Ruotsin puolelta...\n\nHelmeri hopitti Alarikin kävelemään, antaen ohjien olla väljillään.\nHän makasi pitkänään reessä, vanha loimi peittona. Tarkkaan teroitti\nhän katsettaan ruotsinpuoliselle rannalle... Jostakin sieltä, kylän\ntoisesta päästä, alkoi näkyä valoja sitä paremmin ja selvemmin, mitä\nlikemmäksi hän saapui, ja kerran oli hän kuulevinaan kuin aisatiu'un\nhelinää Ruotsin puolen maantieltä.\n\n»Jos en puolen yön ajaksi palaa, saat lähteä.»\n\nNiin oli Ulrikki lopuksi sanonut ja neuvonut miten ajaa ja miten\nkuunnella ja olla varuillaan. Hän oli kaikki toimittanut niinkuin\nisäntä oli määrännyt, ottaen huomioon pienimmätkin seikat...\n\n— Kuinka nyt käynee, — mietiskeli hän, ruotsinpuolista rantaa yhä\nlähestyessään. — Olisi se helkkaria, jos tullimiehet arvaisivat, mihin\nolen menossa, ja väkisten tekisivät »peslaakin»...\n\nHäntä alkoi vähän peloittaa, vaikkei hän ollut salakuljetushommissa\nhätäpoikia, päinvastoin. Helmeri oli jokivarren ovelimpia ja\nrohkeimpia tullikavaltajia, joka ei moneen vuoteen ollut mitään muuta\nhommannutkaan.\n\nOli ollut onni kuitenkin, etteivät ne oudot miehet, jotka ilmestyivät\npihaan heti heidän tulonsa jälkeen, olleet päässeet käymään tallissa\neivätkä siis nähneet Alarikkia, tietääkseen kertoa näkemistään\ntullihurtille... Oli ollut onni, että Ulrikki heti oli arvannut, mitä\nmiehiä olivat, ja paiskannut tallin oven kiinni juuri kun olivat\ntalliin menossa...\n\n»Ole olevinasi rahtimies... sano, että olet Mataringista päin\ntulossa...»\n\nNiin oli Ulrikki neuvonut selittämään, jos tullihurtat tiellä\nalkaisivat nuuskia ja tiedustella.\n\nHän oli ehtinyt jo sen korkean kiven kohdalle, joka oli puolivälissä\nja jossa sanottiin Suomen ja Ruotsin rajan olevan. Siinä hän taas\npysähdytti ja kuunteli...\n\nRuotsin puolen maantieltä kuului nyt selvästi aisatiu'un helinää\nikäänkuin tullen Haaparannalta päin ja ollen ylöspäin menossa. Niin\nkuului. Ehkäpä oli vain joku myöhään hotellista lähtenyt herra, joka\nmatkusti Lappiin päin...\n\nHelmeri oli aisatiu'un äänestä päättävinään, että kyydillä ajo se oli,\nsillä nopeammassa tahdissa soi tiuku tullimiesten hevosen aisassa,\nja jos joku paikkakuntalainen olisi, niin huutaisi ja kirkuisi\nhumalassaan...\n\nJostakin kylältä loisti tuli yksinäisestä ikkunasta, ja Helmeri päätti,\nettä ehkä oli joku tullimies yön aikana pitämässä tulta asunnossaan,\nniinkuin oli kuullut heidän tekevän...\n\nHän rohkaisihe ja läksi taas ajamaan. Nyt käveli Alarikki jo roimasti\nja pyrki juoksemaankin, oudostuen sekä kuoppaista tietä että reslaa,\njoka pitkän veneen tavoin venyi perässä.\n\nEnnenkuin tie nousi Ruotsin puolen maantielle oli siinä pitkälti\nloivaa rantatörmää maantiehen asti. Kun kerran pääsisi maantielle\ntullimiesten huomaamatta, olisi ensiksi pelastunut! Sillä tullimiehet\neivät voisi mitään, jos eivät poikkituloa huomaisi... Mutta jos näkevät\npoikki tulevan ja alkavat vainustella, että onpa liian hyvä hevonen\nrahtimiehen hevoseksi, niin lähtevät seuraamaan Haaparannalle asti...\nja silloin...\n\nSamassa kiinnitti Alarikki juoksuaan, oli kuin olisi jotakin\npelästynyt. Reki keijaili kuin aalloissa törmän vastaleessa, ja\nyhtäkkiä nousi tie, leveään Ruotsin puolen maantiehen yhtyen.\n\nHelmeri käänsi nopeasti Haaparannalle päin, vilkuillen joka haaralle,\nsilmät, korvat jännityksissä... Mutta mitään ei kuulunut tai näkynyt.\nTaloissa nukuttiin, eikä mistään tuikkinut valoa. Maantielle tultua\nsai hän Alarikin taas asettumaan kävelyyn, hän laski ohjat höllälle ja\npaneusi pitkäkseen reslaan ikäänkuin nukkuvan asentoon...\n\n»Ajat tulemaan sitten suoraan Liljepäkin portille asti, ja kun näet,\nettä portti on auki, niin ajaa karauta pihaan... Minä olen siinä\nvastaanottamassa...»\n\nNiin muisti Ulrikin neuvoneen. Ja Helmeri ymmärsi, mistä oli kysymys,\nsillä siksi monta kertaa oli hän ollut hevosia Ruotsin puolelle\nviemässä sekä yöllä että päivällä. Oli jääneenä talvenakin vienyt\npienen hiirenkarvaisen ruunan Liljepäkin pihalle, jossa Luulajan\nKuvenjus oli vastaanottamassa. Ja tätä samaa tietä hän silloinkin\nkulki, ja yö oli silloin niinkuin nytkin. Silloin onnistui mainiosti!\nEi yhtään tullihurttaa sattunut tulemaan vastaan...\n\nKuinka käynee nyt?\n\nOli Helmeri nytkin arvannut, että Luulajan Kuvenjukselle tämä Alarikki\noli tuleva, vaikkei Ulrikki ollut hänelle siitä maininnut. Mutta hän\nymmärsi muuten ja tiesi, missä Ulrikki häntä vartoi, ja ehkäpä vartoi\nKuvenjuskin.\n\nYhtäkkiä, kun Helmeri ajatuksissaan reessä makaili, pää heiniin\npainettuna ikäänkuin nukkuen, ja toivoi, että hänen matkansa\nonnekkaasti päättyisi, karahti kaksi miestä tienvierestä\nluhtirakennuksen takaa Alarikin ohjiin ja pysähdytti hevosen. Maantie\nkulki siinä aivan luhtirakennuksen nurkitse, ja miehet tömähtivät\nsieltä tielle kuin pyssyn suusta...\n\nMutta salamannopeasti älysi Helmerikin, mitä miehiä he olivat, ja\nkun jo olivat saaneet ohjat käsiinsä, ymmärsi hän, ettei ollut enää\nmahdollista pakoon päästä...\n\nHän tekeysi niinkuin heräisi nukkumasta, ja vasta sitten kun toinen\ntullimies sysäsi häntä olkapäähän, oli hän tointuvinaan täyteen\ntajuntaan. Toinen miehistä puhui ruotsia, toinen jokivarren suomea.\n\nToinen hoiteli ohjia ja tyydytteli Alarikkia paikoillaan seisomaan;\ntoinen, se suomea puhuva, alkoi kaivaa reestä heiniä, mylläten kaikki\nsikin sokin kuin neulaa hakien. Sitten kysyivät kiivaasti, kuin\nsuuttuneina siitä, etteivät heinäin seasta mitään löytäneet, mistä\najaja oli tulossa, mihin menossa ja kenen hevonen?\n\nHelmeri selitti kauheasti haukotellen ja silmiään hieroen, että hän oli\nTapo-Matti Mataringista ja että oli Torneus-kauppiaan asioille menossa\nHaaparannalle...\n\n_»Ja, ja. Men hvems ä' hesten? Kukka on häste... förbanna mej»_, tenäsi\nse ruotsia puhuva.\n\nHelmeri selitti taas haukotellen, että hevonen oli Torneuksen, mutta\nreki hänen. Ja kysyi sitten, että mitä miehiä olivat ja tiesivätkö,\npitkältikö oli vielä matkaa Haaparannalle?\n\nTullimiehet alkoivat nyt puhua ruotsia keskenään, jona aikana\nHelmeri vilpittömästi haukotteli ja näytti sangen tyytyväiseltä.\nMutta tullimiesten epäluulo oli herännyt. Kuorman vedättäjästä tosin\ntodistivat Helmerin reki ja reessä olevat esineet, apelaatikko ja\nrikkinäiset silppusäkit. Samoin olivat hevosen valjaat kuin rahtimiehen\nvaljaat, vanhat ja kuluneet, mutta kovin kiiltävän kaunis oli\nhevonen ja ylen upea rahtimiehen hevoseksi... Sähkölamppujen valossa\ntarkastelivat he Alarikkia päästä jalkoihin, tunnustelivat kylkiä,\nravistelivat päätänsä ja nakkelivat kuin vihapäissään apekoppaa ja\nkaivelivat heiniä...\n\n»Hen valehtelee», sanoi taas se ruotsia puhuva.\n\n»Tämäpä on kummaa», sanoi Helmeri ihmetellen. »Onkos teiltä mitään\nsitten varastettu?»\n\n_»Han ä' idiot!»_ arveli ruotsia puhuva.\n\n»Onko tästä vielä pitkälti kaupunkiin?» kysyi Helmeri aivan kuin ei\nvähääkään aavistaisi, että hän oli osunut tullimiesten pariin.\n\nSe suomea puhuva sanoi olevan vajavan neljänneksen ja tiedusteli\nsamassa, mihin Tapo-Matti aikoi kortteeria. Helmeri mainitsi erään\npikkutalon nimen, jossa tiesi matkamiehiä ja rahdinvetäjiä kulkevan.\n\nMutta yhä tarkastelivat hevosta ja näyttivät epäilevän.\n\nJa kun vielä hetkisen olivat puhelleet, antoivat Helmerille ohjat ja\nsanoivat, että hekin lähtevät kaupunkiin asti, nähdäkseen, puhuiko\nTapo-Matti totta...\n\nJa toinen heistä istuutui toiselle reslan laidalle, toinen toiselle, ja\nkeskellä rekeä, niinkuin arestissa, istui Helmeri.\n\nAlarikki läksi siivosti kävelemään, hännän heiluessa aisasta aisaan.\nHelmeri istui kuin tulisilla hiilillä, mutta näyttääkseen vilpittömältä\nsanoi hän niin rauhallisella äänellä kuin suinkin voi:\n\n»Jo tässä vain pääsette kaupunkiin asti, vaikkapa useampikin mies...\nHyvä on hevonen, eikä paina nyt kuorma...»\n\nTullimiehet juttelivat ruotsia keskenään. Ja vaikkei Helmeri ymmärtänyt\nmonta sanaa siitä, mitä puhuivat, sai hän kuitenkin sen verran selvää,\nettä mainitsivat »hästen» ja »Heikkilä Ulrik» ja »Miukens Matts»...\n\nHäntä alkoi kamalluttaa. Tosin oli hän ennenkin sattunut Ruotsin puolen\ntullimiesten kanssa vastakkain, ylempänä jokivarrella, mutta aina oli\nhän osannut pujotteleida pois, tuhansia valheita ja juttuja keksien.\n\nMutta nyt!\n\nOnni onnettomuudessa oli kuitenkin se, etteivät nämä tullihurtat\nhäntä tunteneet. Helmeri kyllä muisteli nämäkin nähneensä ja nimetkin\nkuulleensa. Vankanlaisia miehiä olivat kumpikin ja vielä nuoren ja\nreippaan näköisiä, ja aseita oli heillä matkassaan.\n\nHelmeri istui reessään kuin pihtien välissä, ja taival kaupunkiin\nlyhenemistään lyheni. Nyt aamupuoleen yötä oli taivaskin käynyt\nohuempaan pilveen, niin että kuun puolikas alkoi maailmaa valaista...\n\nKuinka tässä kävisi? Helmeri oli kerran ennen joutunut Ruotsin puolen\ntullimiesten käsiin, mutta silloin oli hän tappelussa voittanut ja\npäässyt karkuun, vaikka osa kuormasta olikin mennyt. Mutta _ne_\nmiehet eivät olleet näin vankkoja, ja silloin ei hän ollut juuri näin\nahtaalla kuin nyt. Ja vaikka hänkin, Helmeri, oli miesten vankimpia\nja tavattoman vikkelä, ymmärsi hän hyvin, ettei hän kahta aseellista\nmiestä voinut vastustaa...\n\nEpäilemättä vartoi Ulrikki jo tuskallisena Liljepäkin portilla! Mitä\nyrittäisi? Mitä hoksaisi?\n\nMiehet epäilivät aivan selvästi, että hevonen ei ollut oikealla\njäljellä. He kulkisivat ehkä kaupungissa hänen perässään ja vaanisivat\nhänen toimiaan koko päivän...\n\nNiiden silmäin edestä ei ehtisi mihinkään livahtaa... Helmeri silmäsi\nensin siihen ruotsia puhuvaan tullimieheen, joka oli vankemman\nnäköinen ja joka istui reslan oikealla puolella, niinkuin Helmeristä\nnäytti huolettomana, toisella kädellään vain reslan laidasta kiinni\npitäen, jalat riippuen reen ulkopuolella. Huolettoman näköisenä istui\ntoinenkin, jalat ulkopuolella reslan laitaa riippuen ja katsellen\nAlarikin roimaa käyntiä...\n\nRohkea ajatus silloin viilsi Helmerin aivoja, ja tuntui kuin sydän\nkouristuisi kokoon...\n\nYhä lähemmäksi kaupunkia saavuttiin. Himmeän kuutamon valossa näkyivät\nsieltä jo taloryhmät suurena mustana möhkäleenä...\n\nTiessä oli pikku mäki, loivaa myötälettä... Alarikki tyytyi kuitenkin\nkävelemään...\n\nÄkkiä, niinkuin olisi häntä ammuttu, repäisi Helmeri sylinsä hajalleen,\niskien oikealla kädellään ruotsia puhuvaa tullimiestä rintaan ja\nvasemmalla suomea puhuvaa. Samalla hän ehti tempaamaan ohjista ja\nkiljaisi kerran... Hän kerkesi vilahdukselta nähdä, kuinka kumpikin\ntullimies keikahti selälleen tienviereen ja kuuli huudahduksen:\n\n»Satans... jävel...»_\n\nMuuta hän ei ehtinyt näkemään tai kuulemaan. Hän kiinnitti Alarikin\ntäyteen juoksuun ja karjaisi julmasti, ottaen ohjat tiukalle.\n\nHän ei ensin itsekään oikein ymmärtänyt kuinka kaikki oli tapahtunut\neikä aivan heti älynnyt onnensa potkausta.\n\nVasta kun hän silmäsi jälkeensä ja näki molempien miesten nousseen ylös\nja lähteneen häntä takaa-ajamaan, huutaen, ampuen ja kirkuen, selveni\nhänelle, mitä oli tapahtunut.\n\nRiemuissaan tempasi hän ohjista ja karjui... Alarikki alkoi panna\nparastaan, pitkä resla hyppeli perässä, ja heinät ja säkkiresut\nnousivat ilmaan kuin myrskyn käsissä. Kovasta tiestä lenteli jäisiä\ntieroja avonaisen reslan sevin kautta kuin haulikon suusta vasten\nhänen silmiänsä... Mutta tanakkana istui Helmeri, järki kirkkaana kuin\npakkastaivas, jäsenet ja hermot pinnistyksissä.\n\nNiinkuin lentävä lintu lähestyi hän nopeaa vauhtia kaupungin\nensimmäistä kadunkulmaa, ja siipenä sinkoili kuiva, raudoitta oleva\nresla kadun kulmissa ja käänteissä. Tullimiesten huutoja ei enää\nkuulunut. Helmeri käänsi syrjäkadulle, kierteli pari ristiä... näki\njonkun ihmisen katukäytävällä ja laski menemään, mutkia tehden,\nLiljepäkkiin päin.\n\nTultuaan sille kadulle, jonka varrella Liljepäkki oli, hiljensi hän\nvauhtia, tyynnyttäen Alarikin kävelemään. Silloin otti hänen korvansa\npitkän, kiljuvan vihellyksen, joka kuului pohjoisesta päin, josta\nhän oli kaupunkiin ajanut. Hän tunsi pillin äänen ja arvasi, että\ntullihurtat olivat ehtineet kaupunkiin ja kutsuivat kumppaneitaan\navukseen.\n\nKatu oli autio, ja kun Helmeri lähestyi Liljepäkin porttia, näki hän,\nettä siitä vilahti mies sisälle...\n\nHän käänsi portista pihaan ja tunsi samassa Ulrikin, joka seisoi portin\npielessä. Hän ei joutanut kuitenkaan mitään sanomaan, sillä Alarikki\nporhalsi juoksemaan pystöpäisenä ihan pihan perälle asti...\n\nHän kuuli kuitenkin Ulrikin iskevän portin kiinni ja näki hänen\nkiirehtivän pihaan...\n\nUlrikki oli kadulla portin luona odottanut Helmeriä jo pari tuntia...\noli alkanut epäillä, ollut kuin kuumilla hiilillä... Oli sitten kuullut\ntullimiesten pillinäänen ja käsittänyt, että joku hätä siellä oli...\nsamalla hän kuitenkin oli nähnyt hevosen tulevan katua pitkin ja\narvannut Helmeriksi...\n\n»Hyvin on kaikki», jatkoi hän kuiskaavalla äänellä Helmerille. »Ala\nriisua Alirikkia valjaista ja vie tuohon talliin, johon ovi on auki\nja josta näet valoa... Mutta hiljaa, hiljaa, ettei mitään liikettä\nkuulu...»\n\nHelmeri ymmärsi, alkoi riisua Alirikkia aisoista, mutta Ulrikki käveli,\nkoettaen keveästi astua, portille kuuntelemaan, kuuluisiko kadulta\nepäilyttäviä ääniä. Pihalla ja koko suuressa talossa nukuttiin tai\noltiin nukkuvinaan.\n\nUlrikki kuunteli kiinni olevan portin takana.\n\nJostakin toiselta kadulta kuului kuin juoksisi katuja pitkin useampia\nihmisiä... kuului kuin hätäistä puheluakin... Ulrikki kuunteli melkein\nhengittämättä, pelko mielessä, sillä hän arvasi hyvin, Helmerin\nseikkailun kuultuaan, etteivät tullimiehet niin hevillä varmaa\nsaalistaan heittäisi...\n\nHetken päästä kuuli hän askelkopseen lähestyvän Liljepäkkiä, kuuli\nselvään, että usea mies juoksi katukäytävää pitkin. Juuri kun juoksijat\nehtivät portin kohdalle, kuuli hän jonkun läähättäen sanovan:\n»Mihin h—ttiin se kerkisi kääntyä?» Mutta ilokseen hän kuuli, että\ntakaa-ajajat juoksivat Liljepäkin portin ohi vauhdissa ja kovasti\nläähättäen... Ulrikki arvasi, että ne olivat jäljiltä eksyneet. Hän\nkuunteli kuitenkin niin kauan kunnes juoksuaskeleet haipuivat ja palasi\nsitten hyvillään Helmerin luo pihan perälle.\n\nHelmeri oli jo pannut Alarikin talliin ja oli parhaillaan\nloimittamassa, kun Ulrikki tuli. Hyvillään kaivoi Ulrikki\npovitaskustaan pullon, jonka Kuvenjus hänelle oli antanut, tarjosi\nHelmerille ja käski ryypätä, ilmoittaen sen olevan Kuvenjuksen parasta\nkonjakkia. Ja nyt kertoi hän, että hän oli Alarikin jo Kuvenjukselle\nmyynyt ja hyvät voitot saanut. Ja hyvin oli nyt »luntreijaus»\nonnistunut! Ei ollut tarvinnut Alarikista tullia maksaa!\n\nJa Helmeri, otettuaan Kuvenjuksen väkevää konjakkia pari pitkää\nryyppyä, kertoi puolestaan nyt tarkemmin seikkailustaan tullimiesten\nkanssa. Kuultuaan, kuinka ahtaasta paikasta Helmeri oli pelastunut,\ntarjosi Ulrikki vielä lisää ja vakuutti, ettei hän koskaan unhoittaisi\nHelmerin hyvää työtä.\n\n»Eläkä halaistua sanaa puhu Lomman pojillekaan», varoitteli hän\nHelmeriä. »Jos tiedustelevat Alarikkia, niin sano, että kaiketi on\nkuuhun noussut...»\n\nHelmeri nauroi, otti vielä ryypyn ja lähti sitten takaportin kautta,\ntoiselle kadulle siten päästen. Siitä ei enää ollut kuin palasen matkaa\nsille joen lahdelle, joka Tornion ja Haaparannan eroitti toisistaan ja\njonka yli vei tikoitettu tie Tornioon. Pian hän käveli nyt kaupungista\ntoiseen, sillä siltä kohdalta ovat ne lähimpänä toisiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna, kun muurari Johanssonnissa väki heräsi, nukkui\nHelmerikin vuoteessaan keittiön sängyssä. Mutta Ulrikkia ei vielä\nnäkynyt aamiaisen aikanakaan.\n\nRauhassa sai Helmeri nukkua, ja kun hän aamiaiseksi heräsi, ei häneltä\nkukaan kysynyt, missä oli ollut liikkeellä tai oliko ollut ensinkään\npoissa.\n\nLomman pojat olivat jo tallissa hevosiaan hoitamassa, kun Helmeri meni\nsinne.\n\nMutta eivät hekään sanallakaan kysyneet, olivat kuin eivät olisi\nmuistaneetkaan, että olihan tuossa perimmäisessä pilttuussa, toisista\nerillään, vielä eilen illalla maatapanon aikana Alarikki...\n\nJa aivan muista asioista haastelivat, kun hevosia hoitivat. Lomman\npojat kyllä, vanhoina tullikavaltajina, arvasivat, mitä Ulrikki ja\nHelmeri yön aikana olivat hommanneet, mutta se ei kuulunut heihin.\nSillä he tiesivät, että heidän vuoronsa vielä tulee.\n\nVasta puolenpäivän aikana palasi Ulrikki Luulajan Kuvenjuksen seurassa\nkortteeritaloon.\n\nKomea ja pitkä herra oli Luulajan Kuvenjuskin, mutta kun Ulrikin\nkanssa vierekkäin kävelivät, niin pulskemmalta näytti Ulrikki, oli\npaljon paksumpi hartioistaan ja vatsan kohdalta ja mitäkin punaisempi\nnaamaltaan. Mutta hänen turkkinsa ei ollut niin hieno kuin Kuvenjuksen\nturkki, joka kuuluikin olleen Ruotsinmaan parhaita.\n\nTallin ovi oli auki, ja Helmeri ja Lomman pojat puuhailivat paraikaa\ntallissa. Suoraan sinne kävelivät Kuvenjus ja Ulrikki, hyvänhajuista\nsikaaria kumpikin poltellen.\n\nNaurusuin ja innokkaana alkoi Kuvenjus tarkastella, pilttuulta\npilttuulle kulkien, Ulrikin ja Lomman poikain seuratessa ja\nselitellessä. Jokaisesta hevosesta piti tietää Kuvenjukselle sanoa,\nminkä lahjainen se oli. Niin oli Kuvenjus hevoshenkinen, ettei\ntyytynyt siihen, että tallissa tunnusteli ja katseli jokaista hevosta\nerikseen, niin Ulrikin kuin Lomman poikainkin, vaan vielä piti taluttaa\nne, joista enimmin näytti pitävän, marhaminnasta pihalle ja siinä\npyöritellä...\n\nOli Lomman pojilla pienoinen, ruskea tamma, joka oli käpsäjalkainen\nja pyörähteli marhaminnan päässä sukkelasti kuin orava. Se näytti nyt\ntällä kertaa enimmin Kuvenjuksen hevosmiessilmää miellyttävän.\n\n»Se on lisäksi, vaikka onkin tuommoinen rakki, juoksijakin kuin itse\nlempo!» kehui Ulrikki Lomman poikain puolesta pikkutammaa.\n\nSiitä Kuvenjus yhä enemmän innostui.\n\nJa Lomman Nestori, joka marhaminnasta tammaa piteli, innostui kehumaan:\n\n»Kun Oulusta lähdimme, ajettiin kilpaa... Kaikki muut hevoset\nlaukkasivat, mutta tämä Piiu juoksi... polki kuin eteläinen, että\noikein nauratti... että mistä semmoisen vauhdin saikaan... niin pieni\nja mitättömän näköinen...»\n\nSe yhä kannusti Kuvenjusta, ja taputellen pienen pientä ruskeaa tammaa\nkaulalle hän hyväilevällä lempeällä äänellä puheli:\n\n»_Ja, min lilla Piiu... vännen min_...»\n\nPiiu katsoi kirkkain, viisain silmin outoa, pitkää herraa ja käänsi\npäätänsä Kuvenjusta kohti.\n\nYhä enemmän Kuvenjus ihastui. Ei tyytynyt siihen, että katseli ja\ntunnusteli, vaan pyysi päästä Piiulla vähän matkaa ajamaan... että\nkukaties tässä vielä tulevat kaupatkin...\n\nNopeasti toimittivat miehet yksissä tuumin Piiun sipikkareen eteen,\ntietäen, että Kuvenjus oli reilu ostaja ja rahamies ja että tämä oli\naina tottunut käskyjensä nopeaan täyttämiseen.\n\nSillä aikaa kun toiset valjastivat Piiua, puheli Kuvenjus Ulrikin\nkanssa.\n\n»Tämmöistä pientä, ruskeaa tammaa minun on aina tehnyt mieleni», sanoi\nhän. »Mutta en ole tämmöistä ennen tavannut, tämmöistä, joka olisi näin\nlakea ja osaa lisäksi juostakin.»\n\n»No tästä nyt semmoisen saatte», kehui Ulrikki, vaikkei ollut koskaan\nPiiulla ajanut. »Se on kerrassaan liukas kuin taivaan tähti, ja askel\ntäysi ja nopea... Ja sitten niin hyvä syömään, että toisten suutteisiin\non tyytyväinen... Ja jalat hyvät kuin timanttipuikot...»\n\nNiin kehui Ulrikki, ja Lomman pojatkin jotakin lisäsivät...\n\nHyvillään, suu onnellisessa hymyssä, istui Kuvenjus sipikkaan, ja\nvaikka oli herrasmies ja upporikas kuin ruhtinas, niin heti kun ohjat\nkäsiinsä otti näkyi, että on se mies suitsissa ennenkin ollut. Hän\nmassautti suullaan, ajoi kadulle ja käänsi rantaan päin...\n\nUlrikki, Helmeri ja Lomman pojat riensivät perässä, portilta katsomaan,\nmihin päin ajaa ja miten menee... Kokoontui siihen muitakin kadulla\nkulkijoita minkä mitäkin arvelemaan...\n\nVihellellen, silmät onnesta kiiltäen istui Kuvenjus sipikassa eikä\nlaskenut Piiua täyteen juoksuun, vaikka se kyllä pyrki. Vasta sitten,\nkun kääntyi menemään kaupungin rantaan, joen jäälle, päästi myötäleessä\nvinkeään juoksuun ja katosi pian törmän suojaan...\n\n»Nyt sait hyvän ostajan», virkkoi Ulrikki Lomman Villelle. »Ymmärrä nyt\nmäärätä hintaa... Kyllä sillä herralla rahaa on ja se maksaa vaikka\nkuinka paljon, jos sitä alkaa hevonen miellyttää...»\n\nJa kuiskaamalla Ulrikki ilmoitti jo saaneensa Alarikistakin semmoisen\nhinnan, että se korvaa vähän viimetalvellisiakin tappioita.\n\nVille ymmärsi ja iski silmää Ulrikille ikäänkuin kiitokseksi hyvistä\nneuvoista.\n\nJa kun portilta palasivat pihaan, kertoi Ulrikki:\n\n»Olipa niin höylillä tuulella, ettei päästänyt minuakaan pois.\nSanoi: Olehan yötä täällä, niin lähdemme aamulla katselemaan niitä\nuusia hevosia... Ja hyvät olivat ruuat, monenlaiset juomat ja muut,\nettä vieläkin röyhtelyttää... Aamulla varhain kävi sitten Alarikkia\najamassa, ja kun palasi, niin naurussa suin heti maksoi tinkimättä\nmääräämäni hinnan... ja makeat viinit juotiin harjakannuiksi.»\n\n»Semmoinen se oikea herra on!» kiitteli Ville.\n\n»On se herraa. Monta huonetta pitää olla hallussa, vaikka ei ole kuin\nkäymässä Haaparannalla... Ja talli kokonaan hänen nimessään.»\n\n»On se herraa», kummaili Ville.\n\n»On se», jatkoi Ulrikki... »Ja kun nytkin kuuluu olevan kotona\nLuulajassa talli täynnä hevosia, niin uusia yhä ostaa... Niin\nhevoshenkinen mies se on.»\n\n»Olisi kumma... joko tuo nyt mieltyy tuohon Piiuun, joka on kaikista\npienin ja mitättömin?» arveli Ville.\n\n»On se huonompiinkin mieltynyt. Annahan kun kerron, kuinka kävi tässä\ntuonnoissa talvena: Ruusenperin Anshelmilta, rahtimieheltä, osti\nvanhan, ontuvan kaakin Oravaiselle ruokittavaksi ja määräsi syöttämään\napetta ja kauroja niin kauan, että lihoo ja alkaa hypellä... Ja käski,\nettä kun on lihonnut ja alkaa hypellä hyvillään, niin ilmoittaa sitten\nhänelle Luulajaan, hän tulee itse syöttilästään noutamaan...»\n\n»No, voi perhana... En ole kuullutkaan», keskeytti Ville.\n\n»No, mitäpä siinä. Oravainen syöttää ja hoitaa, tietäen, että Kuvenjus\nmaksaa vaikka paljonkin. Mutta kauan menee aikaa, paljon kuluu ruokaa.\nJo lopulta alkaa kaakki lihoa, ja siitä tuleekin vielä niin komea\nhevonen, ettei kukaan olisi uskonut. Oravainen kirjoittaa sitten\nKuvenjukselle, että jo on nyt Ruusenperin Anshelmin vanha kaakki\nlihavana ja hyppelee kuin nuoret kolmitalviaat, jotta nyt saapi tulla\nkatsomaan... Ei aikaakaan, niin jo ajaakin Kuvenjus itse Oravaiselle.\nUlos pihalle lasketaan kaakki kilostelemaan. Se hyppii ja on niin\nkomea, että hevosten komeimpia, ja nyt se ei enää onnukaan. Siihen\nilmestyy ostajiakin entiselle kaakille, luulevat, että jos Kuvenjus\nmyypi halvalla... Mutta eipäs! Kun kaakki on aikansa hypellyt ja\nKuvenjus naurusuin katsellut sen iloa, niin määrää ammuttavaksi...\nOravainen lupaa hyvän hinnan siitä, mutta Kuvenjus sanoo jyrkkään,\nettei ole niin paljoa rahaa, että hän sen möisi kenellekään... Eikä\nmuuta kun kaakille kuula otsaan, ja Kuvenjus maksoi Oravaiselle kaakin\nhoidosta paljon enempi kuin Oravainen vaatikaan... Semmoinen herra se\non...»\n\nVilleä nauratti.\n\n»No, mitäpä se huolii, jolla on rahaa kuin roskaa», sanoi hän.\n\nUlrikin ja Villen jutellessa oli pihalle taas ilmestynyt outoja miehiä,\njoista Ulrikki luuli tuntevansa eilisillallisiakin miehiä joukossa.\n\n»Ketä vieraat hakevat?» tiuskasi hän eräälle, joka oli talliin päin\nmenossa.\n\nMies pysähtyi, mutta ei vastannut.\n\n»Täällä ei ole teidän omaanne mitään», ärähti Ulrikki hänelle sitten\nkarskisti ja meni ja räiväsi tallin oven kiinni.\n\nMiehet katosivat yksitellen pihalta.\n\nPuolen tunnin kuluttua palasi Kuvenjus Piiulla, joka juosta vilisti\npihaan kuin kärppä ja pysähtyi vasta tallinseinän viereen.\n\nKaikki hevosmiehet kokoontuivat siihen Piiun ja Kuvenjuksen ympärille,\nkuullakseen mitä Kuvenjus Piiusta piti.\n\nMutta oli Kuvenjuskin siksi oppinut hevosmieheksi, ettei siinä kaikkien\nkuullen ruvennut Piiua moittimaan, ei kiittämään, vaikka Ulrikki kyllä\nnäki iloisista silmistä ja nauruun pyrkivästä suusta, että mieleen on\nPiiu...\n\nSipikasta noustuaan meni Kuvenjus Piiun viereen, kaulalle taputteli ja\narveli:\n\n»On se maasta asti hevosta, vaikka onkin pikkunen.»\n\nNiin oli hän aina Suomen puolen hevosmiesten kuullut kiittävän pieniä\nhevosia ja muisti sen sanoa, kun pientä hevosta tarkasteli.\n\nMutta hetken päästä nähtiin, että Lomman Ville ja Kuvenjus kuiskailivat\nvähän syrjässä muista. Siitä ymmärsivät muut, että kauppoja hierottiin,\nja siirtyivät sen vuoksi loitommaksi, etteivät häiritsisi, sillä niin\nvaatii hyvä tapa.\n\nKuvenjus kuiskaili Villen korvaan, niinkuin ainakin tottunut hevosmies\nja niinkuin oli nähnyt hevosmiesten toisilleen kauppoja tehdessä\nkuiskailevan, ja kättään Villelle tarjosi... Ville puolestaan pudisteli\npäätään, ei niin, vaan niin kuin minä sanon... niin sitten voin... ja\ntuossa on käsi...\n\nMutta ei antautunut Kuvenjus vielä. Yhä kuiskuttelivat, Ville pannen\nhuulensa ihan Kuvenjuksen korvalehdelle, samalla vilkaisten Ulrikkiin,\njoka iski Villelle silmää, vihjaten: määrää... määrää... nyt kun on\nhyvä määrätä hintaa...\n\nJo Kuvenjus vihdoin kyllästyi kuiskailemasta, ojensi rennosti kätensä\nVillelle ja sanoi:\n\n»Se on sovittu. Olkoon menneeksi! Kättä päälle.»\n\nVille iski kouransa Kuvenjuksen hansikkaiseen käteen, ja nopeasti\nriensi Ulrikki todistajana käsiä eroittamaan niinkuin maan tapa ja\nkauppa vaati.\n\n»Se on oikein! Tehkää kauppoja!» sanoi hän, kiittäen sekä ostajaa että\nmyyjää. »Nythän tässä päästään hyvään alkuun.»\n\n»Joko tulivat kaupat?» kysyi Helmeri, joka oli ollut tallissa ja nyt\nilmausi pihalle, ja mennen Piiun viereen hän taputteli sitä ja sanoi\nKuvenjukselle:\n\n»Jo saitte niin mieluisan ajohevosen, ettette ole paremmalla koskaan\najanut!»\n\nKuvenjus naureskeli hyvillään ja käski Helmerin vielä kammata Piiun\nharjaa ja häntää.\n\nKauppaa seurasi Piiulle päähiset ja rihmamarhaminta, ei mitään muuta.\n\nSisälle, muurari Johanssonnin parhaaseen huoneeseen, käskettiin nyt\nKuvenjus, rikas ja arvokas Ruotsin herra, jolle piti Lomman poikain\nselittää kaikki tietonsa, mitä Piiusta tiesivät. Kuinka kaukana\nSuomessa oli syntynyt? Oliko isän vaiko emän puolelta juoksijasukua?\nOliko ollut koko ikänsä yhdellä omistajalla syntymätalossa, vai oliko\nollut markkinahevosena? Oliko rääkätty ja pahoin pidelty?\n\nKaikista seikoista tahtoi Kuvenjus tietoja, ja Lomman pojat selittivät\nja panivat omia tietojaan lisäksi, niin että Piiun tähänastinen elämä\nkävi Kuvenjukselle selväksi. Ja jutellessaan ja selittäessään Piiun\nelämän vaiheita Lomman pojat hommasivat pikareita ja kysyivät, eikö\nsaisi Kuvenjukselle näin harjakannuiksi tarjota pikku ryyppyä... Heillä\nei tosin ollut muuta tarjottavaa kuin paloviinaa, vaan se kyllä oli\nparasta tisleerattua, mitä Oulusta sai... Kuvenjus, joka kaikesta\nsydämestään rakasti Suomen puolen hevosmiehiä, lupasi tarjota, koska\nvastaanpaneminen olisi ollut suuri loukkaus ja koska kuului asiaan,\nettä piti myyjältäkin maistaa.\n\nHän otti tavattoman paksun lompakkonsa kuin vanhanaikuisen virsikirjan\nturkkinsa taskusta ja alkoi lukea Piiun hintaa Villelle, syrjässä\nmuista ja selin heihin. Hyvä tapa vaati, etteivät siihen muut menneet\ntirkistelemään, paljonko lukee...\n\nSen kuitenkin näkivät, että suuren kasan seteleitä latoi, mutta\nsittenkään ei Kuvenjuksen pullea lompakko näyttänyt vähääkään hoikkuvan.\n\nJa Ville kokosi tyytyväisenä setelit pöydältä, kiitteli ja pani ne\nomaan lompakkoonsa.\n\nJa sitten laskettiin pikarit täyteen, ja Ville kehoitti maistamaan.\nMuut kaikki kumosivat pikarinsa tyhjäksi, mutta Kuvenjus ainoastaan\nmaistaen.\n\n»Altihoopa!» kehoitti Ville.\n\n»_Nej i helvete_», nauroi Kuvenjus, huuliaan muikistellen. Mutta\nUlrikki, Helmeri ja Lomman pojat maistoivat vielä toiset ja kolmannet\npikarit.\n\nSemmoisen määrän oli Kuvenjus kaupanteossa pannut, että Villen piti\nlähteä Piiua taluttamaan Haaparannalle Liljepäkkiin, sillä tulliraha\noli Piiusta maksettava ja tulliaseman kautta mentävä.\n\nKun oli vielä hetkinen juteltu ja miehissä Kuvenjukselle kehuttu Piiua,\nilmoitti Kuvenjus, että nyt lähdetään.\n\nVille otti Piiua marhaminnasta kiinni ja läksi taluttamaan. Perässä\nkävelivät Kuvenjus, Ulrikki ja Lomman pojat, mutta Helmeri jäi\nkortteeritaloon hevosia hoitamaan.\n\nSuomen puolella olevan tullituvan luokse saattoivat Ulrikki ja Nestori\nKuvenjusta. Mutta siihen pysähtyivät, ja siinä sanottiin hyvästit.\n\n»Ylikainuun markkinoilla tavataan!» sanoi Kuvenjus.\n\n»Sielläpä tietenkin», vakuutti Ulrikki.\n\n»No vaikka puukkoja sataisi», arveli Nestorikin.\n\nJa kättä pudistaen erosivat, kiitellen ja Nestori Kuvenjukselle lakkia\nnostaen.\n\nVille kulki edellä, vilkkaasti kävelevää Piiua marhaminnasta taluttaen,\nRuotsin puolen tulliasemaa kohti, ja perässä kävellä vaaksoi Luulajan\nKuvenjus naurusuin ja vimmatusti keppiään heilutellen...\n\nHän luuli tehneensä hyvätkin kaupat ja oli mielissään.\n\nUlrikki ja Nestori seisoivat ja katsoivat menevien perään niin kauan\nettä nämä katosivat ruotsinpuoliselle rannalle. Palasivat sitten\nkaupunkiin ja menivät suoraan hotelliin olutta juomaan.\n\n\n\n\nIII\n\n\nVasta illalla joutuivat hevosmiehet lähtemään Torniosta.\n\nPitkin päivää oli maisteltu, oli tavattu tuttavia hevosmiehiä, ja\nhevosista ja tulevista Ylikainuun markkinoista oli puheltu. Vihdoin\nillalla pääsivät taipaleelle, kotipitäjätä kohti.\n\nUlrikki ajoi nytkin eillimmäisenä, valjaissa nyt kiiltävä Musta, jonka\nläikkyvää karvaa koristivat Alarikin hopealta hohtavat mäkivyöt,\nsitolkki ja tupsulliset suitset. Alarikin entiset helutkin jälleen\nhelisivät, mutta huonompi oli Mustan vauhti kuin Alarikin.\n\nSää oli kirkastunut pakkaseksi, taivas oli tähdessä, ja lumi naukui.\nVihainen viima, pohjoisesta päin puhaltaen pitkin Tornionjoen laaksoa,\npuski vastaan, kun hevosmiehet jäälle saapuivat. Ulrikki kiinnitti\nMustaa juoksuun, mutta huonolta tuntui vauhti hänen mielestään. Kiroten\nja pari kertaa karjaisten hän alkoi tempoa ohjista, mutta ei Musta\nsittenkään kiinnittänyt juoksuaan...\n\nUlrikki tulistui. Hän oli kyllä tietänyt, tätä silkki-Mustaa\nostaessaan, ettei sillä ollut juoksunkulkua ja että se muuten oli\nlaiska ja pahantapainenkin. Mutta kun muuten oli kaunis kuin tauluun\nmaalattu, kookas ja vankka, niin osti, tietäen, että tällaiset hevoset\nYlikainuun markkinoilla maksoivat. Mutta tämä näkyikin olevan peräti\nnahjus...\n\nUlrikki kirosi ja olisi läimäyttänyt ruoskalla, mutta muisti, ettei\nhänellä sellaista ollutkaan omassa reessään. Hän koetti ohjain voimalla\nsaada Mustaa virkumpaan menoon, mutta turhaan.\n\n»Antaa mennä!» kuuli Ulrikki Lomman Nestorin jälestäpäin huutavan.\n\nUlrikki, ollen aikalailla oluvissaan, nousi polvilleen rekeen ja\nkoetti ohjanperillä viuhtoa Mustaa hännäntyvelle, saadakseen vauhdin\nnousemaan. Mutta tuskin oli hän kahta kertaa ehtinyt lyömään, kun\nMusta potkaista nassautti reenseviin, jotta keulapajun puolikas lensi\nUlrikkia vasten kasvoja. Eikä vauhti parantunut vähääkään.\n\nSilloin Ulrikki vimmastui ja päästi kauhean sadatuksen. Hän pysäytti\nyhteen kohti ja huusi perässään ajavalle Helmerille, että oliko ruoska\ntallella siellä hänen reessään. Oli, tallella oli. Ulrikki huusi\ntuomaan sen hänelle.\n\n»Tämä ei aiokaan lähteä ylimaahan, juutas», sanoi hän Helmerille.\n»Mutta katsotaanpa tässä, eikö sinusta vietävästä tamperelainen sisu\nrupea lähtemään... _Jäveln anamma!_»\n\nJa saatuaan ruoskan käteensä asettui hän tanakasti polvilleen rekeen\nja alkoi kiroten mäiskiä Mustaa kyljille ja lautaselle. Se puhalsi\nkiivaaseen laukkaan eikä ehtinyt potkaisemaan... Mutta Ulrikki yhä löi\nja kirosi...\n\nPerässä ajavat innostuivat Ulrikin mäiskinnästä. Lomman Nestori, jolla\noli virma, nopeakulkuinen tamma, rupesi yrittämään edelle, hihkaisten\nja temmaten ohjista.\n\nNestorin tamma oli hyvä juoksija, mutta vielä vihaisempi oli se\nlaukkaamaan. Nähtyään, ettei hän juoksulla pääse Ulrikin laukkaavaa\nsilkki-Mustaa edelle, hätyytti hän tammaansa kiivaaseen laukkaan,\nkiljuen ja remuten... Joen jää oli kaljama-munakkana, ja Nestorin tamma\nlaukkasi pian ohi Villen ja Helmerin hevosten, ja näytti siltä, että\nyrittää ohi Ulrikin Mustankin. Huutoja ja hinkumisia alkoi kuulua,\nkun ajointo jokaiseen tarttui... Ville ja Helmeri hätyyttivät hekin\nhevosensa laukkaan, mutta Ulrikki, nähtyään, että Nestori yritti hänen\nedelleen, lisäsi lyöntejään yhä nopeammiksi ja kuului kiroilevan.\n\nNiin laukkauttivat pitkin kaljama-munakkaa ja singahtelivat pienet reet\nperässä. Mutta jo ehti Nestorin tamma Ulrikin Mustan rinnalle ja pääsi\nohi juuri siinä, missä tie joelta nousee korkealle rantatörmälle ja\nvaltatiehen.\n\nKun maantielle tulivat, niin hevoset asettuivat laukkaamasta, mutta\neillimmäiseksi oli nyt päässyt Nestori hevosineen.\n\n»Yritetään vielä!» huusi Ulrikki Nestorille. »Minä tälle\nsilkki-Mustalle neuvon vähä parempia tapoja...»\n\n»Eikö se aiokaan lähteä ylimaahan?» huusi Nestori vastaan.\n\nUlrikki ei oikein kuullut, mitä Nestori huusi, mutta vuorostaan hän\nhuusi Nestorille:\n\n»Onpa kenraali laukkaamaan se sinun tammasi...»\n\n»On tämä, vaikka en vielä kertaakaan lyönyt..»\n\nTakaapäinkin, Villen ja Helmerin reistä, kuului huutoja, mutta toiset\neivät kuulleet, mitä huudeltiin.\n\nMaantie oli vielä vähäluminen, paikoitellen kaljamalla ja keskeltä\nharjalla kuin sian selkä.\n\nMolemmin puolin tietä olivat ojanreunat kuluneet kiiltävän liukkaiksi\nkaduiksi, niin että keskitiellä piti reen pysymän, jottei ojan pohjaan\npääsisi siipeämään...\n\n»Ajetaan sitten, kun pääsemme taipaleelle... tässä kylässä on niin\nkaadelmaiset tiet, ettei tässä...» huusi Nestori Ulrikille, ja siihen\ntyytyi nyt Ulrikkikin, äskeisestä polvistuneesta asennostaan asettuen\nrekeensä istumaan.\n\nNestori ajoi nyt edellä, ja roimasti käveli hänen tammansa ja häntä\naisasta aisaan heilahteli. Ulrikin Mustan piti vähä-väliä panna pientä\nhölkkää, jotta perässä pysyi.\n\nUlrikkia se hieman harmitti. Hän ei ostaessaan ollut sentään uskonut\ntätä Mustaa näin hitaaksi eikä tiennyt siitä mitään, että se lisäksi\noli potkurikin... — Vaan sen vian minä kyllä sinusta kuranssaan, —\nmietiskeli hän, temmaten ohjista ja vaatien Mustan juoksemaan ihan\nNestorin reen perään. — Semmoiset tamperelaiset konstit kyllä otetaan\npois...on monelta muulta sinunlaiseltasi otettu... myynnin ajaksi...\n\nKun hän taas tempasi ohjia, huiskautti Musta häntäänsä vihaisesti...\n\n— Vai niin, — puhui Ulrikki, hammasta purren. — Vai vielä sinä olet\nkaiken muun lisäksi häntyrikin...\n\nOdotappas!\n\nSe oli ollut melko kallishintainenkin tämä Musta. Mutta Ulrikki toivoi\ntämän kyllä saattavansa myydä hyvään hintaan Ylikainuussa, sillä se oli\nkookas ja vankka, kaunisruumiinen ja karva kuin mustaa silkkiä... terve\nja tanakkajalkainen, oikea ruotsalaisten tukkihevonen. Ja kyllä sille\nmarkkinain ajaksi saapi tavat nousemaan ja lahjat kehittymään, kun\nsopivilla neuvoilla vähän kuranssaa...\n\nTalojen kohdalla antoi Nestori tammansa juosta niin, että tiu'ut ja\nkulkuset helisivät kuin tuskassa. Pakkas-ilta kun oli, niin helinä\nkuului kauas, ja monelta kujalta juoksi miehiä ja poikia katsomaan\nhevosmiesten menoa, ihastellen ja huudahtaen:\n\n»Jo hevosmiehiä alkaa palata... Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat jo\ntuossa menevät...»\n\nKylien välisillä taivalpaikoilla antoi Nestori tammansa kävellä,\nrallattaen reessään.\n\nUlrikki istui mietteissään. Ja miettimistä olikin. Sillä ylen tarkoiksi\nolivat nyt käyneet Ruotsin puolen tullimiehet, joita hevosmiehet olivat\nmonet vuodet huiputtaneet ja narrailleet. Ylikainuun markkinoillakin\noli myyty tullaamattomia hevosia, että vinkui, eivätkä tullimiehet\nolleet pystyneet tekemään »peslaakia», kun eivät olleet nähneet, että\nhevonen oli yli rajan tuotu. Mutta nyt oli asetuksia tiukennettu, ja\nniin tarkoiksi ja tähdellisiksi olivat tullimiehet tulleet, että jos\nSuomen puolelta ajoit Ruotsin puolelle, niin käväistä sait asiallasi\nkauppiaassa, mutta hevosta et saanut valjaista riisua etkä saanut ajaa\ntoiselle puolelle maantietä, vaikka olisi kuinka tärkeä asia tahansa\nollut ja vaikkei ollut markkinain aikakaan. Ja jos et totellut, niin\ntekivät »peslaakin» ja veivät hevosen...\n\nNyt syystalvella, juuri vähää ennen kuin Ulrikki Tampereelle lähti,\nolivat semmoisen takavarikon tehneet. Ja aivan viattomalta mieheltä,\ntuolta Haaralan Matti-vanhukselta, joka ei koskaan ollut mitään\nkavaltanut eikä milloinkaan hevoskauppiaana ollut, ottivat hevosen,\nkelvottomat. Oli ukko lähtenyt kylästelemään varsallaan Lapinjärveen,\nRuotsin puolen metsäkylään, jossa oli tytär naimisissa. Mutta eivät\nauttaneet ukon selitykset ja vakuutukset: talteen korjasivat ukon\nhevosen, uljaan kolmitalviaan, josta vähää ennen oli tuhannen markan\npaikoille tarjottu tälläkin puolen rajaa...\n\n— Kyllä ne nyt parhaansa, hurtat, koettavat, — jatkoi Ulrikki\nmietteitään. — Olivat epäilemättä kuulleet, että Suomen puolen\nhevosmiehiä oli mennyt etelän markkinoille, ja tietenkin nyt\nvainustelivat, koska palaavat ja mitä tuovat tullessaan. Hänelle,\nUlrikille, niillä oli paha silmä ja koston mieli, oli jo monta vuotta\nollut, ja Ulrikki oli saanut kuulla, että lisäksi olivat uhanneet...\n\n— Vaan eivät ne vielä ole konstit loppuneet täälläkään, jos ei\nsielläkään — lohdutteli hän itseään. — Vielä niitä oli teitä, joita\npitkin Ylikainuulle pääsi, vielä oli konsteja, joilla tullimiehiä\npetetään ja uusia aina tarvittaessa hoksataan. Ei se ollut kaikki järki\nkokoontunut tullimiesten päähän, sitä oli muillakin.\n\nMutta varovaisempi, ovelampi entistä piti olla ja hiljaisuudessa\nhommailla...\n\nHe olivat sivuuttaneet kyläiset kylät, ilta oli kulunut, kuun puolikas\nnoussut taivaalle, ja pakkanen tuntui yön tullen yhä kiihtyvän.\nHeillä oli ollut aikomus lepuuttaa hevosiaan Oravalla, jossa vanha\nMatti vielä eläkeukkona eleli ja vanhanakin oli innokas hevosmies, ja\nOravalta sitten ajaa suoraan kotikylään, johon aamuhämyssä arvelivat\njoutuvansa. Heikkilään, Ulrikin komeaan talliin, oli Lomman poikainkin\npakko hevosensa jättää, sillä ei ollut uskallusta ajaa Ruotsin puolelle\nLommalle...\n\nEnnenkun Oravalle päästiin, oli monta kilometriä pitkä taloton taival.\nUlrikkia alkoi siinä pienessä reessä pakkanen hätyytellä. Hän oli kyllä\näskeisissä mietteissään maistellut taskupullonsa tyhjäksi, mutta kylmä\ntuntui sittenkin. Kuitenkaan ei hän ruvennut taskupulloaan nassakasta\ntäyttämään, vaan huusi edellään ajavalle ja yhä rallattavalle\nNestorille:\n\n»Annapa juosta, että joudumme Oravalle lämpimälle kahville ja terveisiä\nmarkkinamatkalta Matille sanomaan...»\n\nSilloin Nestori, lakaten rallattamasta, hopitti tammansa tuliseen\njuoksuun, ja pian alkoi Ulrikin silkki-Musta jäädä jälkeen. Ulrikki\nhätisteli Mustaa kiivaampaan vauhtiin, huitoen ruoskalla minkä\nkerkesi, mutta kun hän istui reen perässä, ei ruoskan kieli ulottunut\nsilkki-Mustaa kuin hännäntyveen...\n\nKauas kaikui kymmenien tiukujen helinä, kulkusten korea kilinä ja\nmiesten huudot ja kiljaisemiset. Totisina seisoivat huurteiset metsät\ntien molemmin puolin, ja kaukaiset, kuun valaisemat vaarainlaet\nkaikuivat tiukujen helinästä. Tyven pakkanen, helujen korea ääni ja\nrekien ratina viekoittelivat teiret urpaisista koivuistaan hauskaa\nsoittoa kuulemaan...\n\nMutta nopeasti juoksi Nestorin tamma. Ja vaikka Ulrikki viuhtoi\nruoskallaan silkki-Mustaa hännäntyveen ja tämä laukata könkkäili,\npiteni välimatka pitenemistään. Tienmutkissa ehti Nestorin tamma kadota\nkokonaan näkyvistä.\n\nUlrikki kiivastui. Hänen ei ollut tarvinnut koskaan olla jälkimmäisenä,\nkun markkinoilta palattiin, vaan eillimmäisenä aina! Perhanako siinä\nnyt oli! Hän tunsi yhtäkkiä lämpenevänsä. Silkki-Musta oli pannut\nhänen tulisen luontonsa jo ennen koetukselle, mutta nyt Ulrikki ihan\nraivostui. Nousten polvilleen rekeen alkoi hän viuhtoa silkki-Mustaa\nlautaselle ja kyljille sen minkä käsi antoi...\n\n»Hä, vieläkö potkit... hä, vieläkö potkit... senkin saakurin\ntallukkajalka... Hä, vieläkö... vieläkö... potkit... viel...»\n\nSilloin laukaisi silkki-Musta toisella takajalallaan lopunkin reen\nkeulapajusta Ulrikille vasten silmiä, ja läheltä otsaa hipaisi kavio...\n\n»Odota, sinä perkele!» uhkasi Ulrikki, nolona asettuen reen perään.\nMutta nyt oli hän saavuttanut Nestorin. Ei kuitenkaan maininnut\nNestorille Mustan vehkeistä, huusi vain, että »anna mennä hyvää\nvauhtia Oravalle asti, jotta päästään Matille, vanhalle markkina- ja\nhevosmiehelle ryypyt tarjoamaan...»\n\nPian nyt lopputaivalta katkesi, ja tiukujen helistessä ajoivat he\ntäyttä vauhtia Oravan pihaan. Vähän heidän jälkeensä laukkauttivat\nHelmeri ja Lomman Villekin.\n\nOravan Matti oli jo vanha mies. Vuosikymmen oli jo siitä, kun ukko\nviime kerran oli markkinoilla käynyt hevosen ostoa tai myyntiä\nvarten. Nyt eleli hän rauhallisia vanhuuden päiviä talossaan, ja\nisännyyttä hoiti hänen vävynsä, siivoluontoinen Juhani, joka ei pitänyt\nmarkkinoista eikä hevoskaupoista ja oli karski kaikille viinamiehille.\nMutta vaikka ukko-Matti olikin itse heittänyt markkinamatkat,\nhevoskaupat ja vaihetukset nuorempien miesten haltuun, seurasi hän\ninnolla ja harvinaisella harrastuksella kaikkien hevosmiesten hommia.\nHänen suurimpia ilojaan oli ajella vasta etelän markkinoilta tuoduilla\nhevosilla, lausua sitten mielipiteensä siitä, minkätapainen hevonen\noli, oliko vikoja jaloissa, minkä ikäinen oli ja oliko »juoksun vikaa».\nSatoja hevosmiehiä hän tunsi, ja nuorempana, — silloin kun ei vielä\nrautateistä puhuttu mitään, oli hän monena talvena käynyt »Hämeen\nmaassa», ja monta kuukautta oli matka kestänyt.\n\nUsein nämä nuoremman polven hevosmiehet ukon puheille poikkesivat,\nhevosista haastelivat ja ryypyt tarjosivat. Ja usein silloin kävi niin,\nettä kun vähän nousuviinaan tultiin, lähdettiin raitille ajelemaan,\nrallatettiin ja pidettiin hauskaa.\n\nJa nytkin, vaikka oli aamuyö ja koko talossa nukuttiin raskaassa\nunessa, kuuli ukko läpi unensa kulkusten ja aisatiukujen helinän\npihalta. Hänen vanhat hevosmiesverensä vilkastuivat yhtäkkiä, ja pian\noli hän täysin valveilla. Hän tunsi heti helujen äänestä, että pihaan\ntulijat olivat hevosmiehiä, niin koreasti, moniäänisesti soivat tiu'ut,\nja niin hevosmiesten tapaista oli pihaan tulo. Virkusti vielä kuin\nnuoret miehet nousi hän vuoteeltaan ja riensi ikkunaan, näki pihalla\nhimmeän kuutamon valossa sekä valjastettuja että tiuhteimia hevosia\nja kuuli tiukujen ääniä ja miesten puhelua... Kiivaasti kiskoi hän\nmolemmat renkipojat yövuoteelta tulijain hevosille heiniä antamaan,\nherätti samaa kuumaa piiankin ja käski panna joutuin tulen takkaan...\n»Arvaan, että Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat ne ovat... Tampereelta\novat tulossa... ja hevosia piha täynnä... Joutukaapa, pojat, sukkelaan!\nJa Elmiina pian tulta lieteen!»\n\nNiin ukko puheli ja vikkelänä hääräili, mutta toisessa tuvassa\nnukkui siivoluontoinen vävy Juhani eikä ollut hevosmiesten tulosta\ntietävinäänkään.\n\nVanha Matti, jonka mielestä rengit ylen kauan kenkivät, veti\nhousut jalkaansa, pisti kengät lopalta ja riensi porstuvan ovea\nmarkkinamiehille avaamaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kun kahvi oli valmis ja miehet pitkän pöydän luo istuutuivat sitä\njuomaan, aukaistiin isonlainen nassakka Oulun viinaa ja ukko-Mattia\npyydettiin ensiksi maistamaan...\n\nKun oli maistettu, alkoi Ulrikki luetella, keitä kaikkia vanhan Matin\nystäviä oli markkinamatkallaan tavannut. Paljon niitä oli Keski-\nja Etelä-Suomen miehiäkin, jotka »Tornion Matin» tunsivat olleilta\nmarkkina-ajoilta ja nyt Heikkilän Ulrikin matkassa lämpimät terveiset\nMatille lähettivät, aina Matin rentoa markkinaelämää muistavina\nystävinä...\n\nKun oli pari hyvää puolikuppista maistettu ja Ulrikki ja Lomman pojat\nkertoneet Tampereen kuulumisia, alkoi Mattikin muistella entisiä\nHämeen-matkojaan. Ihmeellisiä ja seikkailurikkaita ne matkat olivat\nolleet, ja monta naurettavaa kepposta olivat torniolaiset Hämeen\nukkosille tehneet.\n\n»Kerrankin Hämeeseen mennessä, lähellä Hämeen rajaa, kun eräässä\ntalossa levähdimme, pidimme pirusti hauskaa. Isäntä oli päissään kuin\nkäki, ja me trahteerasimme yhä. Kun sitten nukkui, niin kannettiin ukko\nrekeen peittojen alle ja ajettiin toiseen pitäjääseen, johon jätettiin\nselkenemään...»\n\nSille Matin kertomukselle nauroivat Lomman pojat ja Helmeri\nkatketakseen, ja Ulrikki huusi:\n\n»Jo on paremman kuin ryypyn väärti tuo Matti!»\n\nJa tehtiin puolikuppiset. Mutta nyt kääntyi keskustelu siihen, että\nYlikainuun markkinat olivat lähellä ja että vaikeaa taisi nyt olla\nmarkkinoille meno, kun tullimiehet olivat niin valppaiksi ruvenneet.\n\nVanha Matti muisteli siinä erään tapauksen miehuutensa päiviltä ja\nkertoi suu naurussa:\n\n»Kerran meillä, Mattilan Pekka-vainajalla ja minulla, oli hätä\nkädessä... Ylikainuun markkinain aika oli, ja meillä oli kummallakin\nkolme hevosta, jotka päätimme lähteä markkinoille myymään. Yritimme\nkylästä yli joen Ruotsin puolelle, mutta aina tuli tietoja, että\ntullimiehiä oli vahdissa... Silloin minä aloin miettiä konstia. Siihen\naikaan olivat melkein kaikki Ruotsin puolen tullimiehet juoppoja\nja persoja viinalle kuin marjakarhut. Oli jo Kainuun markkinain\nensimmäinen päivä, ja meilläkin alkoi olla kiire markkinoille, kun\nlisäksi kuulimme, että hevosten hinnat olivat korkeat. Silloin minä\najoin poikki Rantakäyrään, jonka tiedätte ja jossa silloin asuivat\ntullimiehet, samoin kuin nytkin kuuluvat asuvan. Minulla oli reessäni\nnassakka parasta Oulun viinaa, tämmöistä tisleerattua kuin tämä nyt\nteillä, tuossa nassakassa... Pimeä ilta oli, ja minä olin nukkuvinani\nreessä, sikahumalassa... No mitä siitä! Kun hevonen käveli Rantakäyrän\npihaan, ryntäsi heti kaksi tullimiestä, jotka tunsin oikein juopoiksi,\nhevosen kimppuun ja pysäyttivät sen. Minä olin vain nukkuvinani,\nodotellen mitä tässä alkaa tulla... Toinen alkoikin kiskoa minua\nhereille ja toinen tonki rekeä, josta heti löysi nassakan... jonka\njohdosta alkoivat naurusuin puhua ruotsia, avasivat korkinkin ja\nhaistoivat. Silloin minäkin olin heräävinäni, kummissani ympärilleni\nkatsellen...\n\n»Aloin päivitellä ja rukoilla, että antakaa hyvät miehet armoa,\nettä minä olen nukkunut rekeen humalassa ja että hevonen on omin\nlupinsa kävellyt Ruotsin puolelle... että en minä, rakkaat ystävät,\nole minkäänlaisissa luntreijaushommissa, vaan aivan viinan tähden\ntämmöiseen pulaan joutunut...\n\n»He uskoivat vilpittömiä sanojani ja sanoivat säälivänsä, että näin\nonnettomasti oli käynyt. Mutta koska näin nyt oli käynyt, niin he eivät\nota hevosta peslaakiin, kun asia näyttää selvältä. Mutta nassakka...\nnassakan he ottavat peslaakiin... Minä olin hirveän kiitollinen, että\nnäin pääsin, ja rukoilin, että antaa edes kohmeloryyppy... Mutta eivät,\nhävittömät, sitäkään antaneet...\n\n»Palasin samaa jälkeä Suomen puolelle, hyvilläni, sillä asiani oli\nonnistunut juuri niin kuin olin ajatellut sen käyvänkin. Kiireesti\naloimme sitten samana iltana, Mattilan Pekka-vainajan kanssa, hommailla\nmarkkinoille. Puolenyön aikoihin hiihteli Pekka vuorostaan Rantakäyrään\nja toi semmoisen sanoman, että tullimiehet olivat, saatuaan nassakkani,\nalkaneet naukkia ja ryypiskelleet itsensä täyteen humalaan, reuhailleet\nja viimein nukkuneet... Silloin mekin olimme vikkelästi liikkeellä, ja\npian ajoimme Ruotsin puolelle ja Rantakäyrän pihan läpi, kuusi hevosta\nmatkassamme... eikä yhtään tullimiestä näkynyt siinä, eikä heistä ollut\nvastusta sillä markkinamatkalla yhtään kertaa...»\n\nTaas naurettiin Matti-ukon kertomukselle ja tehtiin uudet puolikuppiset.\n\nAamuhämyssä saapuivat hevosmiehet kotikylään.\n\nUlrikki ajoi nyt edellä, ja valjaissa oli nyt vankka liinaharja,\nruskea ruuna; silkki-Musta juoksi tiuhteimena perässä. Komeasti\najoivat. Valjaat välkkyivät, tiu'ut ja kulkuset helisivät, ja hevosten\nharjat hulmusivat. Ylpeinä istuivat hevosmiehet, ja kunnioittaen ja\narvonannolla menivät vastaantulijat syrjään...\n\nVankka kotikylä jo näkyi kaltevan joen rantatörmältä. Toiselta puolen\njoen uomaa näkyi Ruotsin puolen ranta komeine kylineen, valkoisine\nkirkkoineen ja vieri vieressä kohoavine vaarankukkuloineen. Heikkilän\ntalo oli uljaimpia suomenpuolisella rannalla samoin kuin Lomman talo\nruotsinpuolisella; se oli korkea kaksikerroksinen kauppakartano.\n\nHyvin rakennettu oli koko Heikkilän talo, mutta hevosmiehen silmää\nmiellytti enin uusi ja valoisa tallirakennus, jonka sanottiin olevan\nkaikkein komein koko jokivarrella. Se oli uudenaikainen kaikin puolin,\nisoikkunainen, leveäpilttuinen. Siinä oli sijaa kahdellekymmenelle\nhevoselle, ja erittäin vielä varsatammoille karsinansa. Näkyi jo kauas,\nettä hevosmies oli Heikkilän isäntä, sillä navettarakennus oli talliin\nverrattuna ylen mitätön, matala, vanha ja lahonutkin.\n\nHeikkilän tallinovet olivat auki, ja tallissa hommaili ja hääräili\nvanha, ontuva mies, Tynkä-Mikoksi mainittu. Pian kaksikymmentä vuotta\noli Tynkä-Mikko jo tallirenkinä talossa ollut. Aamulla varhain, jo\nennen neljää oli Tynkä-Mikko talliin mennyt hevosia hoitamaan. Niitä\nei nyt tällä erää talossa monta ollutkaan. Oli vain kaksi työhevosta,\nvanhoja talon palvelijoita, kotikasvatteja, joita ei vaihdettu eikä\nmyyty. Ja kummassakin karsinassa oli varsa, toinen kahden vuoden,\ntoinen kolmen vuoden vanha. Hyviä, kauniita varsoja olivat, kuuluisain\njuoksijain sukua sekä polkijain että emän puolelta. Ne varsat olivat\nUlrikki-isännän ylpeys ja ihana tulevaisuuden toivo. Hyvin ja\nsäännöllisesti niitä Mikon piti hoitaa, sillä niistä kerran vielä\nUlrikki kunniaa ja kultaa saisi. Varsanäyttelyssä ne olivat jo kumpikin\npalkittuja.\n\nTynkä-Mikko oli jo pari päivää ja yötä odottanut isäntää tulevaksi\nmarkkinamatkaltaan. Hän oli parhaan ymmärryksensä mukaan ja isännän\nneuvoja noudattaen tallin siistinnyt, puhdistanut ja sukinut varsat\nja antanut niiden joka päivä kaksi tuntia teutaroida pihalla ja\nmaantiellä. Hän oli tänä aamuna vielä tyhjentänyt varsojen karsinat\nja kantanut uudet, puhtaat kuivikkeet niihin, ja jokaisen pilttuun\nlakaissut niin puhtaaksi, että läikkyi. Tulla saisi nyt isäntä millä\nhetkellä hyvänsä, talli oli kaikin puolin kunnossa...\n\nMikko nilkutti luuta kourassa parresta parteen ja tasoitteli äsken\nkantamiansa sahamuhia. Siinä kävellessään ja nilkuttaessaan parresta\ntoiseen hän puheli itselleen, itse kysymyksiä tehden ja itse niihin\nvastaten. Varsojen karsinain luona hän karjui ja kiroili, nilkutti taas\nseuraavaan parteen, kysyi ääneen ja vastasi ääneen.\n\n»Mitä Mikolle kuuluu?» kysyy.\n\n»Eipä liikoja... Monta vuorokautta olen jo odottanut», vastaa.\n\n»Haiseepa isäntä aikalailla», — puhuu hän yhteen menoon, — »hyvältä\nkryyvätyltä Oulun viinalta... haisee kyllä... näkyy olevan lasi turkin\ntaskussa... Jaa, jaa, Mikko, sinä olet pitänyt varsoista kiitettävää\nhuolta, ja talli on puhdas kuin Anellin piljaartisali... Sillälailla,\nMikko! Otapas tästä pullosta aamusydämeen kelpo tuliaisryypyt... se ei\nolekaan Tornion portteria, se on parasta Tampereen tisleerattua...»\n\nMutta kun hän parhaillaan itsekseen puhuu, ottaa hänen korvansa\naisatiukujen ja kulkusten helinää, ja hän rientää vimmatusti nilkuttaen\ntallin ovelle ja silmää maantielle päin...\n\nJo tulevat!\n\nPitkänä jonona lähestyvät, melko kiivasta juoksua ajaen, tiukujen ja\nkulkusten helistessä... Mikko tuntee Ulrikin, kun tämä eillimmäisenä\najaa kookkaalla ruskealla, jonka liinainen harja hulmuaa korkealla...\n\nUlos pihalle nilkuttaa Mikko, toimessaan ja ääneensä mainoen, ja\npihalle pullahtaa pirtistä naapuritalojen isäntiä, jotka hevosmiehiä\novat vartomaan tulleet... Jo kääntyvät pihaan!\n\n»Jopa on komeaharjainen ruskea tuo, jolla meidän isäntä ajaa», sanoo\nMikko toisille.\n\nJa uljaasti, lakki kallellaan ja naama punaisena laskee Ulrikki\ntulemaan pihaan ja ajaa tallirakennuksen luo, ja hänen jälessään\nHelmeri ja Lomman pojat...\n\nSyntyy vilkas liike ja moniääninen porina. Viinasta käheällä äänellä\npakisee Ulrikki ja selittää. Tiu'ut helisevät, hevoset hirnahtelevat,\nja varsat tallissa alkavat hypellä. Tynkä-Mikko nilkuttaa edestakaisin,\nkiitellen, kehuen ja ihmetellen. Naapuritalon miehet ryhtyvät avuksi\nriisumaan hevosia, markkinamiehet kehuvat jokaista, ja kova on poru ja\nhomma...\n\nKovalla äänellä määrää Ulrikki, että jokaisen hevosen on annettava\npiehtaroida ennenkuin talliin viedään.\n\n»Mutta onpa siinä kerran uljas silkki-Musta», kehuu joku naapuri-isäntä.\n\n»On siinä kokoa ja näköä ja tapoja», vastaa Ulrikki.\n\nKylällä on nähty markkinamiesten tulo, ja miehiä ja poikia rientää\nHeikkilään uusia markkinahevosia katsomaan. Kauniita ja lihavia ovat!\nJa komeat ovat valjaat, luokit ja tiu'ut. Ihmetellään ja kiitellään.\nHevosten kylkiä tunnustellaan, suuhunkin joku katsoo, repien\nhevosen huulet irville. Joku taas nostaa häntääkin ja silmää, onko\numpireisinen, mikä on lujan hevosen merkki... Hyviä ovat! Virheettömiä\novat! Kauniita ovat! Ei niitä ole ummessa silmin ostettu!\n\n»Eihän sieltä, Tampereelta asti, roskatavaraa viitsi kuljettaa»,\nrähisee Ulrikki.\n\nUlrikki kävelee tallin ovelle, silmää sisälle ja sanoo, jotta kaikki\nkuulevat:\n\n»Onpa Mikolla täällä talli reilassa kuin parhain sali!»\n\nMikko nilkuttaa Ulrikin viereen... Haiskahtaa... haiskahtaa Ulrikki\nOulun viinalta niin, että Mikon sieraimia kutkuttaa ja imelä vesi\nlaskee suuhun...\n\nHyvillään näyttää Ulrikki-isäntä olevan ja tyytyväinen Mikon hommaan.\nJo ojentaa, kun menevät talliin, salaa Mikolle koko taskumattinsa ja\nkuiskaa:\n\n»Maistahan, Mikko, tuosta tuliaisryypyt... Ja toimita sitten kaikille\nhevosille appeet... Lomman poikainkin hevosille myös...»\n\nToisia hevosia vielä pelehtii pihalla, toisia jo talutellaan talliin ja\njokainen pannaan siihen, johon Ulrikki määrää...\n\nMiehiä kulkee kahakäteen tallista ulos ja sisälle. Kysellään hintoja ja\nhevosten tapoja.\n\nRinnakkain pilttuisiin pannaan Lomman poikain hevoset, sillä\ntoistaiseksi jäävät nekin nyt tänne Heikkilän talliin. Toistaiseksi eli\nsiihen asti, kun sattuu tulemaan sopiva hetki, jolloin ne saisi tullia\nmaksamatta viedä Ruotsin puolelle.\n\nVihdoin ovat kaikki hevoset tallissa, ja Mikko ja renkipoika alkavat\nniitä sukia ja apehtia.\n\nSitten vasta hevosmiehet markkinatuliaisineen käyvät sisälle, missä\nemäntä vankkaa lihakeittoa heille valmistaa.\n\n\n\n\nIV\n\n\nOli jo viikko kulunut siitä, kun hevosmiehet Tampereelta palasivat.\nLomman poikain hevoset olivat vielä Heikkilän tallissa, sillä ei ollut\nsattunut sopivaa tilaisuutta, jolloin ne olisi uskaltanut viedä Ruotsin\npuolelle.\n\nKummia uutisia nyt alkoikin Ruotsin puolelta kuulua. Ahtaalle otettiin\nsiellä nyt hevosmiehet, ja rajavartijoita oli Ylikainuun markkinain\najaksi lisätty. Ei näyttänyt olevan enää mahdollisuutta saada tullia\nmaksamatta hevosta rajan yli. Piti olla selvät paperit, kun Ruotsin\npuolelle ajoi. Nyt tehtiin takavarikko, jos määrätyn viivan yli ajoi,\nvaikkei kaupannutkaan hevosta. Ja jos halusi viivan toisella puolella\nkäydä, niin piti jättää tullimaksu tullimiesten haltuun siksi aikaa,\nkunnes samalla hevosella palasi Suomen puolelle.\n\nNiin olivat tiukalla asiat, ja niistä asioista nyt hevosmiehet\npuhelivat ja mietiskelivät näin Kainuun markkinain lähestyessä.\n\nUlrikki kyllä seikat jo tiesi, oli jo ennen niistä selvän ottanut,\nsamoin kuin Lomman pojatkin. Mutta juuri Ulrikkiin ja Lomman poikiin\ntullimiehet vahti-intonsa kohdistivatkin, tuntien heidät jo entisestään\nrohkeiksi tullikavaltajiksi. Yön aikoina vain uskalsivat Lomman pojat\nkäydä Heikkilässä, missä asioita yksissä tuumin mietittiin ja ankaraa\nkysymystä pohdittiin. Uusilla hevosilla ei ajettu kotikylänkään\nraitilla, vielä vähemmän uskallettiin Ruotsin puolelle. Ja niin olivat\nhevosmiehet saattaneetkin salassa pitää, ettei tullimiesten ollut\nonnistunut nähdä yhtään heidän uusista, vasta Tampereelta tuoduista\nhevosistaan. Sen olivat kuitenkin saaneet tietää, kuinka monta hevosta\nHeikkilään oli tuotu, kuinka monta oli tuonut Oukan Aapeli ja Miukin\nMatti.\n\nSyvissä mietteissä kulki Ulrikki tallin ja pirtin väliä, ja\nmietteissään näytti olevan renki Helmerikin, joka aina ennen\noli viisaita ja kavaloita konsteja keksinyt. Mutta ei näyttänyt\nenää Helmerikään mitään uutta hoksaavan, sillä vahingosta olivat\ntullimiehetkin viisastuneet, joten heitä ei käynyt niin helposti\npettäminen kuin ennen.\n\nHeikkilän tallin ovi pidettiin aina lukossa päivilläkin, ja\nTynkä-Mikolle oli annettu ankara määräys ajaa jokainen outo mies\npois tallista, jos sinne yritti hevosia tarkastelemaan. Mikko kyllä\ntehtävänsä hoiti mainiosti. Jopa eräänä iltana olikin kaksi miestä\ntalliin yrittänyt, kun Mikko parhaillaan teki appeita... Mutta luuta\npystyssä ahdisteli Mikko miehiä, kirosi ja rupesi huutamaan apua.\nHelmeri kuuli Mikon hätähuudon ja juoksi talliin, jolloin tunkeilijat\nnopeasti poistuivat, hyppäsivät suksilleen tallin päässä ja laskivat\nmenemään rantatörmästä alas joen jäälle. Mutta vaikka oli pimeä ilta,\ntunsi Helmeri varmasti toisen miehistä Nyymanniksi, Ruotsin puolen\nvalppaimmaksi rajavartijaksi, joka asui aivan Lomman naapurina...\n\nSemmoisessa jännityksessä miehet elivät, ja Ylikainuun markkinat\nlähestymistään lähestyivät.\n\nEräänä aamuna niin varhain, että Tynkä-Mikko juuri oli talliin ehtinyt,\nmutta Ulrikki ja koko muu talon väki vielä nukkui raskaassa unessa,\nhiihteli Lomman Nestori Heikkilään. Hän herätti Ulrikin ja Helmerin,\nja kun olivat kahden kesken päässeet vierashuoneeseen, kertoi Nestori,\nettä tullimiehet yöllä olivat ottaneet taiteensa kaksi hyvää hevosta...\n\nJo virkistyi Ulrikki, ja aamu-uni katosi hänen silmistään yhtäkkiä.\n\n»Elä nyt helvetissä! No, jopa nyt kuuluu kummia!» sanoi hän\nlevottomana, ja naamaan ilmestyi tavallinen tummanpuhuva puna. »Kuka...\nkenenkähän ovat hevoset?» Nestori kertoi:\n\n»Me luulimme — Ville ja minä, — eilen illalla, että hurtat lähtevät\nylöspäin Rannankylään vahtimatkalle ja että jos menevät, niin mekin\nsillä aikaa noudamme yhdenkään hevosen kotia... Oli jo puoliyö,\nja mekin jo aioimme lähteä poikki, sillä uskoimme todella, että\nNyymanni ja Tarkki olivat menneet Rannankylään. Olimme pitkän aikaa\npimeässä tallinporstuassa kuunnellen ja vakoen vielä... Silloin\njuuri ajaa karauttaa kaksi hevosta Suomen puolelta, ajavat sipikassa\nistuen... Meiltä huristivat läpi pihan, helyittä tosin, ja kääntyivät\nYlikainuulle vievälle tielle...»\n\n»Voi helvetti! Tunsitko miehiä?» keskeytti Ulrikki, yhä innostuen.\n\n»Pimeä oli», jatkoi Nestori. »Me seisoimme ja kurkistelimme tallin\nporstuan ovenraosta, ja juuri kun pujahdimme pihalle, kuulimme ja\nnäimme, että tullihurttia kahdella hevosella laukkautti perässä,\nKainuun tielle kääntyen...»\n\n»No voi helvetti! Mistä siihen hurtat niin äkkiä ilmestyivät?»\n\nUlrikki nousi jo kävelemään, niin liikutti veriä Nestorin kertomus.\n\n»Siinä olivat sekä Nyymanni että Tarkki ja Rannankylän tullimiehet, ja\nmuuta en ymmärrä kuin että sattumalta olivat ajamassa Rannankylästä\npäin ja kuulivat Kainuun tielle ajettavan, niin summamutikassa lähtivät\nperään... Eivätkä kauan viipyneetkään ennenkuin palasivat, ja kaksi\nhevosta olivat ottaneet peslaakiin... Nyt juuri, kun tänne läksin,\ntulivat ja hyvillään näyttivät olevan...»\n\n»Näittekö hevosia?» kysyi Ulrikki, hakien sikaaria suuhunsa.\n\n»Näin sen verran, että arvaan, kutka ajajat olivat ja kenen hevoset...»\n\nUlrikki mietti hetkisen ja sanoi sitten:\n\n»Jo arvaan minäkin! Muita eivät olleet. Miukin Matti ja Oukan Aapeli...»\n\n»He juuri...»\n\n»Parahiksi heille!» sanoi Ulrikki. »Tietenkin olivat he humalassa,\narvaan ma?»\n\n»Sepä tietty. Kuulin eilen, että koko päivän olivat maistelleet\nMiukilla ja sitten illan tullen, kun oikein humaltuivat, niin lähtevät,\ntolvanat, poikki ajamaan, eivätkä pane ketään edes vakoilemaan, ovatko\ntullimiehet kylässä vai eivätkö...»\n\n»Jopa sattui varesta siipeen», sanoi Ulrikki. »Matti reuhake ja Aapeli\npörhöinen viime talvena nauroivatkin ja pilkkailivat minua, kun minulta\nhurtat hevosen veivät...»\n\nJa pitkän aikaa siitä nyt keskustelivat, kukin arvelujaan sanoen.\n\nMutta vaikka vahinko ei tällä kertaa ollutkaan sattunut heidän\nkohdalleen, ymmärsivät he hyvin, että tullihurtat nyt saatuaan kaksi\nhyvää hevosta siepatuksi vahtaisivat tästä puolin yöt päivät ja\npalkkaisivat vakoojia joka tienvarteen, josta poikki kuljettiin. Ja\narvelivat nyt Nestori ja Ulrikki yöllä tapahtuneen takavarikon johdosta\nvielä, että Nyymanni ja Tarkki olivat ilman aikojaan, saadakseen hekin\njutkauttaa hevosmiehiä, levitelleet huhuja, että he muka Rannankylään\nmenevät... Ja kaiketi toivoivat saavansa Lomman pojat ja Heikkilän\nUlrikin ansaansa...\n\n»Mutta eivät saaneet vielä», sanoi Nestori hyvillään.\n\n»Kuinkahan olisi sentään käynyt, jolleivät Matti ja Aapeli olisi\nehtineet ensin», arveli Helmeri, harmaissa silmissään kylmä ilme.\n\nJa myöntää täytyi nyt Nestorin ja Ulrikin, että kyllä Matti ja Aapeli\ntällä kertaa olivat heidät tullihurttain kynsistä pelastaneet.\n\nSiitä nyt puhelivat, sinne tänne arvellen. Mutta valkeni vihdoin\ntalvinen päivä. He menivät talliin, pitkissä mietteissä olivat, mutta\nmitään uutta keinoa, jolla tullihurtat saataisiin tieltä pois, he eivät\nkeksineet.\n\nSamana iltana, kun Lomman Nestori jo oli hiihtänyt kotiaan Ruotsin\npuolelle ja Ulrikki istui raskaissa mietteissä sikaaria poltellen, tuli\nHelmeri hänen puheilleen ja pyysi päästä kahden kesken.\n\nNäinä päivinä oli Helmeri ollut vähäpuheisena ja näyttänyt miettivältä.\nÖisin oli hän väliin unissaan huutanut ja kiroillut, ja hypännyt ylös\nsängystäänkin, silmät renkaina päässä. Iltaisin oli viipynyt pitkät\najat poissa ja vasta yön tullen ilmestynyt vuoteeseensa. Ennen,\ntakavuosina, oli hän aina ollut nerokas hoksaamaan kaikenlaisia\ntemppuja ja valheita, joiden avulla tullimiehet saatiin loittonemaan\nlinjalta, kun Ylikainuun markkinoille lähtö tuli. Mutta nyt näytti\nHelmerinkin, vanhan valehtelijan, kekseliäisyys loppuneen.\n\nMutta Ulrikki arvasi, että joku tärkeä asia Helmerillä nyt mielessä\noli, koska kahden kesken puhella tahtoi. Sillä tiesihän Ulrikki, että\nHelmeri oli nokkela, älykäs ja rohkea mies, ja näiden lahjainsa vuoksi\nhäntä Ulrikki talossaan pitikin, eikä suinkaan tosityötä varten, johon\nhän oli laiska kuin mato.\n\nTarjosi isäntä Helmerille, kun kahden kesken vierastupaan olivat\ntulleet, sikaarin ja otti itsekin uuden. Istuivat sitten, toinen\ntoiseen päähän pöytää. Helmerin harmaat silmät kiiluivat, ja näkyi,\nettä jotakin oli hoksannut. Sitten alkoivat hiljaisella äänellä\njutella, Ulrikki enimmäkseen kuunnellen, Helmeri selittäen. Eivätkä\npitkää aikaa jutelleetkaan, ennenkuin Ulrikki laski raittiin naurun,\njotta naama punotti ja maha hytkyi... Hän helisteli avaimiaan\nhousuntaskussa ja nousi avaamaan viinakaappinsa. Pitkän ryypyn kaatoi\nkoreaan, viheriäiseen Olhavan-pikariin ja käski Helmerin ryypätä ja\nnauraa hökerteli:\n\n»Jo on helvetin kummaa, etteivät muut sitä ole hoksanneet... en\nminä, eivät Lomman pojat, ei kukaan... Ja kaatoi vielä toisen ryypyn\nolhavalaiseen ja käski ryypätä. Otti sitten itsekin vankan paukun,\n— olikin viikon päivät ollut, ettei märkää ollut maistanut. Ja\nryypättyään sanoi hän:\n\n»Pane vanha tamma valjaisiin!... Tässä täytyy nyt heti yrittää, mitä\nyrittää...»\n\nHelmerin lähdettyä valjastamaan vanhaa tammaa alkoi Ulrikki\nnassakastaan laskea Oulun viinaa pulloihin, jotka sitten kätki\nhousujensa ja turkkinsa taskuihin.\n\nRuotsin puolella, melkein Lomman naapurina, asui Viiklunti-niminen\nherra, joka aikoinaan oli ollut rikas kauppias, omistaen monta\nmaatilaa ja kaksi kauppapuotia. Mutta suurissa yrityksissä oli\nhän köyhtynyt. Vanhapoika hän oli, ja oli onnistunut suuresta\nomaisuudestaan pelastamaan pienimmän talonsa, jossa nyt asui, mutta\nkaupan oli pois heittänyt. Tullikavallusta oli Viiklunti harjoittanut,\noli yrittänyt paljon, onnistunut, mutta lopulta olivat tullimiehet\nsaaneet takavarikkoon kokonaisia makasiineja täynnä tullaamatonta\ntavaraa. Siitä oli köyhtyminen alkanut. Mutta ikuisen vihollisen olivat\nhänestä saaneet tullimiehet, ja missä vain saattoi, niin koetti kaiken\nvointinsa mukaan näitä narrata ja pettää. Usein nähtiinkin Viiklunti\nSuomen puolella milloin missäkin hommassa.\n\nTämän Viiklunti-herran puheille oli Heikkilän Ulrikki nyt menossa.\n\nValjaissa oli vanha tamma, joka varsasta asti oli Heikkilässä ollut\nja jonka Ruotsin puolen tullimiehetkin tunsivat. Siivona, viattomana\nmiehenä Ulrikki ajoi, muka kauppiaaseen ostoksille. Ja housujen ja\nturkin taskuissa pullotti monta täysinäistä pulloa Oulun viinaa\nViiklunti-herralle kielen kastikkeeksi...\n\nRehellisesti, vapaasti ja peittelemättä Ulrikki ajoi, ja kun Ruotsin\npuolelle joutui, ajeli niin huolettoman näköisenä kuin ei muistaisi\ntullimiehiä olevankaan. Mutta kun maihin nousi ja lähti kääntämään\nkauppiaaseen päin, niin ryntäsivät Nyymanni ja Tarkki hänen kimppuunsa,\npysähdyttäen hevosen.\n\nHeti he kuitenkin tunsivat hevosen Heikkilän vanhaksi tammaksi, ja\nkun Ulrikki selitti menevänsä kauppiaaseen eikä reessä ollut mitään\ntullinalaista, sallivat he jatkaa matkaa. Ulrikkikin koetti tällä\nkertaa olla kohteliaana, puheli ilmoista ja talven kulusta eikä pitänyt\nkiirettä, vaikka tullimiehet sanoivat, että saapi ajaa... saapi käydä\nkauppiaassa.\n\nUlrikki ajoi kauppiaan pihaan, pani hevosensa kiinni ja lähti suoraan\nViikluntiin, kauppapuodissa käymättä. Viikluntin pihalle ei hän\nuskaltanut hevostaan ajaa, peläten, että tullimiehet alkaisivat jotakin\nvainustella.\n\nViiklunti oli kotona, ja vanhat tuttavat ja »luntreijaus»-toverukset\nolivat Ulrikki ja hän. Viiklunti oli selailemassa vanhaa\nkonttorikirjaa, kun Ulrikki astui sisälle. Tervetullut oli Ulrikki,\nkovin tervetullut. Viikluntin tarkka vainu tunsi heti, että viinalta\nhaiskahteli Ulrikki, ja hänen vaaniva viinamies-silmänsä huomasi oitis,\nettä pulloja pönkötti Ulrikin taskuissa...\n\nHyvilleen tuli Viiklunti, ja suu meni nauruun monesta aikaa. Ikävä\nhänellä olikin ollut, kun ei mitään liikettä ollut pitkään aikaan\ntullut Suomen puoleltakaan.\n\n»Täällä onkin, täällä Ruotsin puolella, niin saatanan ikävä, kun\nniin harvoin enää näkee suomenpuolelaisia yleensäkin ja hevosmiehiä\nerittäinkin», sanoi hän. Ja turkin auttoi hän Ulrikilta päältä ja nosti\nsen naulaan, ja pöydän päähän piti Ulrikin, parhaan vieraan, istua.\n\n»Mutta pianhan ovat taas Ylikainuun markkinatkin», lisäsi hän äskeiseen\npuheeseensa, tuntien jo viinan makua suussaan.\n\n»Tuleeko lähtöä markkinoille?» kysyi Ulrikki.\n\n»Mitäpä minä siellä nyt enää. Ne ajat ovat olleet ja menneet!» vastasi\nViiklunti vähän alakuloisesti.\n\nMarkkinoista pääsivät keskustelun alkuun, ja kun Ulrikki sanoi, että\nhän tarjoaisi ryypyn tai kaksi Oulun viinaa, niin vikkelästi toimitti\nViiklunti pikarit pöytään.\n\n»Otetaan tästä kylmiltään siksi kunnes saamme teetä», sanoi hän suu\nnaurussa.\n\n»Niinpä tietenkin», tuumi Ulrikki siihen, ottaen pullon housujensa\ntaskusta, hyvillään hänkin, että kyllä nyt, kun näin alkupuheisiin\npäästiin, asiat alkavat selvetä.\n\nJa liukkaasti alkoivatkin puheet luistaa, ja Viikluntista tuli muutamia\nryyppyjä otettuaan vikkelä ja nopeapuheinen herra.\n\nUlrikki alkoi asiaansa selittää. Otti ensinnä puheeksi, että Ylikainuun\nmarkkinat ovat nyt juuri ovella ja että hevosten hinnat ovat hyvin\nkorkeat, sillä kysyntä on suuri Jällivaaraan ja Kiirunaan. Ne asiat\nViiklunti kuitenkin jo tiesi, tiesipä senkin, että Miukin Matilta ja\nOukan Aapelilta oli otettu kaksi hevosta takavarikkoon.\n\nMutta Ulrikki, kun ensin pitkän ryypyn kaatoi Viikluntin pikariin,\njatkoi puhettaan varovasti ja vaanivin silmin. Oli aikomus pyytää\nViikluntia apumieheksi, että saataisiin markkinahevoset tullia\nmaksamatta yli rajan, ja vielä sitten apumieheksi koko Ylikainuun\nmarkkina-ajaksi.\n\nViiklunti innostui. Moneen pitkään vuoteen ei hän ollut kokenut niin\nhauskaa kuin juuri nyt! Hän ihan tunsi nuortuvansa, kun kuuli, että\ntullikavallus oli kysymyksessä.\n\n»Saakeli soikoon... jos minä...» sanoi hän, nousten seisomaan.\n\n»Elähän hätäile!» tyynnytti Ulrikki häntä. »Tuumaillaan tässä asiat\nvalmiiksi, ja jos hyvin käy, niin et osattomaksi voitoista jää.»\n\n»No, sanohan pian sitten!» hätäili Viiklunti, joka aina oli tottunut\nkaikki tuumansa panemaan äkkiä ja arvelematta täytäntöön.\n\n»Elähän hätäile! — Tässä on tällä kertaa vähän erilaisemmat hommat\nkuin ennen luntreijatessa», tyynnytteli Ulrikki ja kaatoi taas pikarit\ntäyteen. Viiklunti kumosi pikarinsa pohjaan asti.\n\nUlrikki alkoi selittää:\n\n»Olisi saatava nämä tämän kylän tullihurtat Nyymanni ja Tarkki\nviekotelluiksi Rannankylään, että mukamas Rannankylän tietä on monella\nSuomen puolen hevosmiehellä aikomus puhaltaa joen poikki ja niin\nedelleen Ylikainuulle asti... Olisi määrättävä yö, milloin pitää tulla,\nettä silloin juuri lähtevät hevosmiehet Suomen puolelta liikkeelle...\nJa kun Nyymanni ja Tarkki sitten poistuvat Rannankylään, niin silloin\nme, Lomman pojat ja minä, ajamme hevosemme rajan yli...»\n\nHe ajaisivat suoraa päätä ensiksi Kainuuseen menevän tien varrella\nolevaan Herttuan taloon, jonka isäntä oli Ulrikin parhaita ystäviä ja\ntullihurttain verivihollinen. Herttualta noutaisi sitten Viiklunti\nhevosen kerrallaan tänne omaan talliinsa ja sanoisi, että ne ovat\nhänen hevosiaan, ja menisi hevosineen markkinoille. Sielläkin olisi\nhän olevinaan kaikkien hevosten omistaja ja myisi ne ominaan... Hän,\nUlrikki, panisi hinnan kullekin hevoselle; jos Viikluntin onnistuisi\nvielä enemmän kiskoa hintaa, saisi hän pitää liiat omana hyvänään,\nylimääräisenä tulona vaivoistaan, jotka muutenkin maksettaisiin\nruhtinaallisesti.\n\nViiklunti kuunteli hartaana Ulrikin puhetta, ja hänen katseensa\nkirkastumistaan kirkastui. Hän tuli kuin haltioihinsa, kun\ntullikavalluksesta ja tullimiehistä tuli puhe.\n\n»Se on saakelin viisaasti mietitty», innostui hän sanomaan. »On, piru\nvieköön! Kuka on keksinyt ja milloin?»\n\n»Elähän huoli siitä!» tyynnytti taas Ulrikki.\n\nViisaasti ja nerokkaasti se oli ajateltu, Ulrikin tuuma, — mietti\nViiklunti. Se, että hän, Viiklunti, olisi olevinaan hevosten omistaja,\noli kerrassaan loistava keksintö, valtti, jota ei kukaan pystynyt\nkaatamaan. Sillä se oli selvää, että kun näin tiukalle asiat olivat\notetut, eivät Suomen puolen hevosmiehet pystyisi eivätkä uskaltaisi\ntulla markkinoille hevosiaan myymään, vaikka olisivatkin päässeet\nlivahtamaan tullia maksamatta rajan yli. Tullihurtat pitäisivät\nmarkkinoilla hevoskauppoja silmällä ja vaatisivat todistuksia Suomen\npuolen myyjiltä siitä, että hevonen todella oli tullin kautta maahan\ntuotu... Mutta minkäänlaisia vaatimuksia he eivät kykenisi asettamaan\nhänelle, Viikluntille, Ruotsin alamaiselle, jolla oli valta myydä\nmarkkinoilla mitä tahtoi.\n\n»Piru vieköön!» sanoi hän uudestaan. »Siinä on semmoinen pala\ntullihurtille, etteivät koskaan sitä palaa halkaise.»\n\nJa hän innostui ja kiivastui samalla. Hän muisti, mitä kaikkia\nvahinkoja tullihurtat olivat hänelle tuottaneet, ja koston kamala tuli\nsyttyi hänen sydämessään. Kaikin puolin nerokkaana piti hän Ulrikin\ntuumaa, jonka täytyi onnistua.\n\nPanivat sen puheen päälle teen sekaan Oulun viinaa ja maistoivat,\nViiklunti kumoten enemmät puolet yhdellä siemauksella.\n\nSitten alkoivat uudesta yrityksestänsä ja sen yksityiskohdista puhella.\nUlrikki tiesi siihenkin neuvon, miten Nyymanni ja Tarkki Rannankylään\nsaataisiin, sillä se oli nyt ensimmäinen pykälä tässä hommassa..\n\n»Niitä ei ole helppo pettää», sanoi Viiklunti. »Ne ovat siksi\nvarovaisiksi tulleet ja monesta petkutuksesta viisastuneet!»\n\n»Eipä tiedä... voivat ne vieläkin ansaan mennä, jos oikein päin ansa\nviritetään ja ollaan varovaisia», sanoi Ulrikki, ja sitten hän,\nvaikka kahden Viikluntin kanssa lukittujen ovien takana istuivat eikä\nkukaan ollut kuuntelemassa heidän puhettaan, alkoi kuiskaamalla puhua\nViikluntin korvaan.\n\nViiklunti kuunteli ja rähähti sitten pitkään nauruun.\n\n»Kun en minä itse sitä ole hoksannut!» päivitteli hän.\n\n»Se on verraton ansa ja aivan uusi! Siihen menevät! Siihen menevät\nviisaammatkin miehet kuin Nyymanni ja Tarkki!»\n\nTaas maistoivat laseistaan ja keskustelua jatkoivat, kaikkia\nyksityisseikkoja selvitellen.\n\nVasta puolenyön aikana Ulrikki lähti Viikluntista. Hän oli loput\npulloistaan jättänyt Viikluntille, persolle viinamiehelle, aamu- ja\nkohmeloryypyiksi.\n\nHellät hyvästit sanoivat pihalla, missä Viiklunti lakittomin päin\npyörähteli niinkuin nuoret poikaset. Ja molemmilla heillä oli semmoinen\nusko, että kaikki heidän hommansa onnistuvat.\n\nEi näkynyt, ei kuulunut yhtään tullimiestä Ruotsin eikä Suomen\npuolella. Ulrikki ajeli kotiaan päin pientä hölkkää, hyvillään\nhyräillen...\n\nHänen povitaskussaan oli Viikluntin kirjoittama kirje, joka oli\nosoitettu rajavartija Nyymannille... Sen kirjeen sisältöä nyt Ulrikki\nmuisteli ja naureskeli... Oli sentään kirjoitusmies tuo Viiklunti, kun\naivan samanlaista käsialaa osasi kirjoittaa kuin Rannankylän Silverperi.\n\nKun Ulrikki ajoi kotinsa pihalle, ilmestyi Helmeri heti tallista,\ntäysissä vaatteissa, vaikka oli sydänyö.\n\n»Hyvin kävi!» kuiskasi hänelle Ulrikki. »Kaikki hyvin! Viiklunti on\npuolellamme, ja kirje, Nyymannille osotettu, on täällä taskussani...»\n\n»Ei muuta siis kuin lähteä ja toimittaa kirje Nyymannin käteen»,\nkuiskaa Helmeri vastaan. »Nyt tässä alkavat asiat mennä oikealle\ntolalle!»\n\nSitten päättivät, että seuraavana iltana pukeutuu Helmeri\ntuntemattomaksi rahamieheksi ja toimittaa kirjeen Nyymannin omaan\nkäteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotsin puolen rajavartijat Nyman ja Stark, jotka vasta olivat\nsaaneet kaksi kallista hevosta takavarikkoon, olivat kovin hyvillään,\ntoivoen palkinnoita ja virkaylennyksiä. Sillä he olivat ensimmäiset\nrajavartijat, jotka valppaudellaan ja nerokkuudellaan olivat niin\nonnistuneen takavarikon tehneet. Asiasta oli jo puhelimella ilmoiteltu\npitkin jokivartta ylös ja alas päin. Talteen korjatut hevoset oli jo\nlähetetty Haaparannalle, kruunun hyväksi myytäviksi. Ja heille oli\nylemmästä virastosta telefonoitu ja onnitteluja lausuttu. Lisäksi\noli vielä Silfverberg, joka oli kaikkien rajavartijain ylijohtaja,\nviskaali, ja jonka tarkastuksen ja valvonnan alaisina kaikki\nruotsinpuolisen jokivarren tullimiehet olivat, omakätisesti käynyt\nkiittämässä näitä nerokkaita poikia... Nymanin ja Starkin urotyö oli jo\nkauas kuulunut.\n\nHeillä oli kyllin syytä olla iloisia, ja yhä valppaampina aikoivat\nolla, sillä markkinat lähenivät ja huhuja oli liikkeellä, että paljon\noli Suomen puolella markkinoille aikovia. Ja hyvin he tiesivätkin,\nettä Suomen puolella oli paljon hevosia, vasta etelästä päin tuotuja,\njotka tietenkin oli aikomus tullia maksamatta saada markkinoille.\nTunnetuimpia hevosmiehiä — Miukin Mattia, Oukan Aapelia, Heikkilän\nUlrikkia ja Lomman poikia, — niitä he erityisesti halusivat pitää\nsilmällä.\n\nMutta Heikkilän Ulrikin käynti Viikluntilla oli heiltä jäänyt\nhuomaamatta. Olivat siinä uskossa, ettei Ulrikki ollut käynyt muualla\nkuin kauppiaassa, jonka pihalla hänen hevosensakin oli.\n\nMutta sen he tiesivät hyvin, että Ulrikki ja Lomman pojat vahtailivat\nsopivaa hetkeä, jona voisivat pujahtaa rajan yli. Sitä eivät kuitenkaan\nosanneet arvata, mitä tietä tulisivat käyttämään, sillä Tornionjoen\nyli oli tikoitettu monta tietä, melkein joka kylän kohdalta, vaikkei\njokaista tietä yhtä paljon käytetty, varsinkaan Ylikainuun markkinain\naikana, samoin kuin Rannankylän tietäkään, jota ylipuolelaiset ja\njärvikyläläiset pitivät kulkutienään. Harvoin kuitenkin uskalsivat\nNyman ja Stark Rannankylään asti vahtimatkojaan ulottaa, sillä he\ntahtoivat uskollisesti vartioida oman kylän tietä, aina epäillen\nUlrikin ja Lomman poikain hommia...\n\nMutta eräänä iltana saivat he kirjeen herra Silfverbergiltä,\nRannankylän viskaalilta. Kirjeen antoi iltapimeässä outo rahtimies,\njoka sanoi tulevansa Rannankylästä ja olevansa menossa Haaparannalle.\nNymanille oli kirjeen antanut ja maininnut, että Silfverberg oli\nsanonut sen olevan erittäin tärkeä ja sisältävän sellaisia asioita,\njoita ei käynyt telefoonissa puhuminen, ja sen vuoksi oli hän maksanut\nhyvän palkan rahtimiehen vaivoista ja moneen kertaan muistuttanut,\nettei kirjettä saanut jättää kenellekään muulle kuin Nymanille.\n\nOuto mies ajoi menemään, eikä Nyman tullut kysyneeksi hänen nimeäänkään.\n\nHe lukivat kirjeen, joka selvästi oli Silfverbergiltä ja sisälsi\nsemmoisen käskyn, että hekin, Nyman ja Stark, nyt heti, tämän kirjeen\nsaatuansa, viivyttelemättä saapuisivat Rannankylään vahtimaan.\nSillä, — niin kirjoitti Silfverberg, — hänellä oli ollut vakoojia\nSuomen puolella, ja nyt oli hän saanut tietää, että Suomen puolen\nhevosmiehillä oli aikomus seuraavana yönä oikein roikassa ajaa yli\nrajan Kainuuseen päin. Tämmöisessä tapauksessa tarvittaisiin siis\noikeita miesten miehiä joukossa, ja Silfverberg luotti suuresti Nymanin\nja Starkin nokkeluuteen ja rohkeuteen...\n\nOsoitetusta huomaavaisuudesta tulivat Nyman ja Stark kovin hyvilleen,\narvellen, että tämä tiesi heille palkankorotusta tai jotakin muuta\nhyvää.\n\nHe valjastivat siis heti virkahevosensa ja läksivät kiireesti ajaa\nkaahottamaan Rannankylään päin.\n\nMutta tien poskessa, kuusen takana, seisoi Heikkilän renki Helmeri\nheidän poistumistaan katsellen...\n\nJa kun olivat Rannankylään päin vievälle tielle kääntyneet, hyppäsi\nHelmeri suksilleen ja hiihti kuin Ritola aikoinaan yli joen suoraan\noikaisten hankea pitkin Heikkilään. Ja toista tietä saapui hänen\näskeinen rahtimieshoitonsa, jota renkipoika ajoi, Heikkilään.\n\n»Hyvää kuuluu», sanoi hän hengästyneenä tallin edessä odottaville\nUlrikille ja Lomman pojille. »Pian liikkeelle! Tullihurtat ajoivat\nRannankylään täyttä laukkaa!»\n\n»Jo on kälmi kirjuri se Viiklunti!» ihmetteli Ulrikki ihastuneena.\n\nJa tulisella vauhdilla alkoivat valjastaa hevosia, Tynkä-Mikon\nauttaessa ja nilkuttaessa kahakäteen.\n\nHelmerin oli määrä lähteä eillimmäisenä ajamaan suoraan Lomman\ntietä Ruotsin puolelle. Ei kuitenkaan Lommasta läpi pihan, vaan\nRantakäyrästä, jossa tullimiehet asuivat. Hänellä oli valjaissa\nliinaharja ruuna, ja reenperään oli köytetty potkuri ja häntyri\nsilkki-Musta. Mutta jokaisessa hevosessa oli tänä aikana, jonka\nolivat olleet Heikkilän tallissa, tapahtunut semmoinen muutos, että\nennen vuohisiin asti ulottuvat hännät olivat leikatut kimalteen rajaa\nmyöten poikki. Se oli sekin Helmerin keksintöä, samoin kuin koko tämä\ntullikavalluksen yritys. Ruotsalaisten oli näet tapana pitää hevostensa\nhännät lyhyiksi typistettyinä, ja Helmeri oli ottanut tämänkin\nhuomioonsa, muistaen, että Viiklunti olisi pian olevinaan hevosten\nomistaja.\n\nMatalalla äänellä puhuen, mutta tulisella kiireellä hevosmiehet\nHeikkilän pihalla hommasivat. Kiire, pelko ja epäonnistumisen\nmahdollisuus ahdistelivat mieliä. Lomman pojat olivat kaikkein\nepäuskoisimmat tämän rohkean ja laatuaan ensimmäisen yrityksen\nmenestymisestä. Ei luottanut Ulrikkikaan oikein Helmeriin tällä kertaa,\nvaikkei koskaan mitään vastusta ollutkaan sattunut, kun Helmeri oli\npoikkiviennin omin päinsä järjestänyt.\n\n»Aja onnessa!» huusivat he Helmerille, kun Helmeri rekeen istuutui.\n\n»Hyvin käypi! Ajakaa vain rohkeasti perässä!» sanoi Helmeri varmasti.\n\nJa kumppaniksi Helmerille läksi Heikkilän nuori renkipoika, jonka\noli määrä seurata Helmeriä poikki joen ja sivu tullimiesten asunnon,\npalatakseen sitten suksilla takaisin toisille ilmoittamaan, oliko tie\nauki vai eikö.\n\nHelmeri hopitti matkaan, ja Ulrikki, seisoen pitkä ruoska kädessään\nreen vieressä, viuhtoi vastahakoisesti seuraavaa silkki-Mustaa\nlautaselle, jotta mäiske kuului...\n\nJo ajoi Helmeri menemään Heikkilän rantatörmästä jäälle ja siitä\ntikoitetulle tielle, joka vei suoraan Ruotsin puolelle Lommalle\nja Rantakäyrään. Mutta nyt eivät, niinkuin Oulusta lähtiessä,\nhelisseetkään tiu'ut ja kulkuset. Kaikki helut pienistä päähistimistä\nalkaen oli kiskottu pois, jottei muuta ääntä kuulunut kuin hevosten\nkavioiden kopse, mutta sekin harvaan ja tuskin kuuluvasti. Sillä\nHelmeri ajoi aivan kävelyä, ja melkein äänetöntä oli meno.\n\nPimeä oli, sillä oli kuun pohja, eikä Ruotsin rannalta eroittanut\nmitään muuta kuin taloista kiiluvat valot.\n\nRohkeasti ajoi Helmeri menemään, ei kuunnellut eikä kurkistellut. Antoi\nhevosen kävellä vielä rantatörmän päälle, mutta kun pääsi lähelle\nRantakäyrän taloa, jonka pihan läpi tie kulki, iski hän ruoskalla ja\nvilahti läpi pihan kuin varjo... Ei ketään näkynyt, ei ketään kuulunut,\nja kujasta ulos päästyään Helmeri vihmasi toisen kerran ja oli pian\nlaukkauttanut Ylikainuulle menevän tien haaraan. Siinä hän pysähdytti,\nja siitä palasi renkipoika takaisin suksillaan, jotka oli tuonut\nmatkassaan.\n\n»Sano, että tie on selvä, mutta vie terveiset, että sukkelaan pitää\nliikkua; ei ole aikaa kyhnätä koko yötä... tätä vapautta ei kovin kauan\nkestä... Ja joudu pian.» Poika läksi, oikaisten suoraan poikki hankien\nHeikkilään, mutta Helmeri hopitti matkaan ja ajoi tasaista hölkkää\nHerttuan taloon Ylikainuuseen menevän tien varrelle.\n\nViiklunti oli aamupäivästä hiihtosin mennyt Herttualle vartomaan\nhevosmiesten tuloa. Kun Helmeri ajoi pihaan, riensivät Herttuan isäntä,\njolle koko homma oli moneen kertaan selitetty, ja Viiklunti vastaan,\nhyvillään ja naurusuin molemmin, Viiklunti aikalailla nousuviinassa.\n\n»Arvasin minä, että kun minä Silfverperin käsialalla kirjeen kyhään\nNyymannille, niin lähtevät ne hurtat saaliin jaolle», sanoi Viiklunti,\nja sitten he alkoivat riisua hevosia talliin.\n\n»Joko Ulrikki ja Lomman pojat tulevat?» kysyi hän sitten.\n\n»Pian kai tulevat, ja hyvä olisi, että joutuisivat, sillä pian siellä\nRannankylässä selviää, minkä kirjeen Nyymanni on saanut... eivätkä\nkauan viivy ennenkuin takaisin laukkauttavat, jos jotakin epäilevät»,\nsanoi Helmeri.\n\n»Mitä perkulia niiden tarvitsi sinusta jälkeen jäädä», ärähti\nViiklunti. »Olisivat tulleet yksin matkoin! Mutta se on se Ulrikki\nsemmoinen jänishousu, kun oikein hoppu tulee... Minä kun aikoinani\nluntreijasin tupakkikuleja, niin se oli ruttoa hommaa...»\n\nViikluntin kertoessa entisistä rohkeista tullikavalluksistaan kysyi\nHerttuan isäntä, Samuli, Helmeriltä:\n\n»Hetikö lähtivät, kun kirjeen saivat?»\n\n»Eivät päälle tunnin viipyneet ennenkuin jo ajoivat Rannankylään päin,\njotta vaaroissa vastasi», selitti Helmeri.\n\n»Mutta jo siellä Rannankylässä tullihurtat ja Silverperi pahan nimen\nmainitsevat, kun käy selville, ettei Silverperi olekaan kirjettä\nlähettänyt...»\n\nHelmeri naurahti.\n\n»No, sen saapi arvata, ja selvää on sekin, etteivät siellä vanhene\nNyymanni eikä Tarkkikaan... Luulen, että pian palaavat ja vauhdissa\npalaavatkin», sanoi hän.\n\n»Kun nyt vain Heikkilän Ulrikki ja Lomman pojat joutuisivat tieltä\npois!» toivoi isäntä.\n\n»Niinpä se. Kun eivät nyt kuhnailisi tyhjää, vaan koettaisivat hyvän\nsään aikana päästä piiloon!»\n\nHerttuan Samuli oli huolissaan varsinkin Lomman poikain vuoksi, jotka\nolivat hänen sisarensa poikia.\n\n»Oma on syynsä, jos hurttain käsiin joutuvat! Mikseivät totelleet minua\nja lähteneet yksin matkoin minun kanssani!» sanoi Helmeri.\n\nHelmerin tuomat hevoset pantiin talon talliin, johon toisillekin\nhevosille oli sijaa varattu.\n\nViiklunti siellä jo tallissa katseli kynttilän valossa liinaharjaa ja\nsilkki-Mustaa, naurusuin ja hyvillään. Ja kovasti häntä huvitti, kun\nhän huomasi, että hännät olivat kimalteen rajasta poikki, niinkuin\nruotsalaisten hevosilla ainakin. Hänhän tässä nyt olikin isäntänä...\nSilkki-Mustaan hän rakastui heti, ihastuen sen kiiltävään karvaan ja\nuljaaseen kokoon...\n\nMutta sillä aikaa kun Viiklunti arvioi hevosia tallissa, vartioivat\nHerttuan isäntä ja Helmeri Ulrikkia ja Lomman poikia tuleviksi, kujalla\nseisoen ja kuunnellen. »Kuuluuko mitään?» kysyi isäntä. »Ei vaan minun\nkorvani ota minkäänlaista ääntä», vastasi Helmeri ja lisäsi sitten\nhuolistuneena:\n\n»Olisi se kummaa, jos joutuisivat siellä hurttain käsiin!» Hetken\npäästä tuli Viikluntikin tallista ja alkoi suun täydeltä kirota, että\n»jo ovat miehiä, kun eivät osaa joutua valmista tietä myöten!»\n\nMutta silloin juuri alkoivat Herttuan isäntä ja Helmeri kuulla\nkopsetta, joka ensin tuli kuin jostakin kaukaa maan alta töminänä,\nmutta vähitellen rupesi korva eroittamaan selvästi, että kopse,\ntahdissa käyvä, syntyi useampien hevosten laukkaamisesta nopeassa\nvauhdissa...\n\n»Jo tulevat... Laukkaa ajavat... vaaran takaa kuuluu, kuinka maa\ntömisee», sanoi Helmeri, kääntäen lakkiaan korviltaan ja hengitystään\nhiljentäen.\n\n»Laukkaa ajavat... Selvästi kuuluu», sanoi isäntäkin.\n\nKuuntelivat, hiljaa ja jännityksissä. Talon lähellä oli korkea, metsää\nkasvava mäki, joka ulottui taloon asti. Metsän kohdalla lakkasi\nkavioiden kopse kokonaan kuulumasta, mutta kun tulijat ehtivät mäen\npäälle, jossa metsä taas harveni, alkoi jyty jälleen kuulua, nyt aivan\nselvästi. Mutta minkäänlaista tiu'un ääntä ei kuulunut.\n\n»Jo tulevat!» huudahti Helmeri hyvillään. »Jo tulevat tuossa mäen\nmyötäleessä...»\n\nTäyttä laukkaa ajoivat pihaan, Lomman Nestori edellä, sitten Ulrikki ja\ntakimmaisena Ville.\n\n»Pian hevoset talliin ja reet heinälatoon!... Taisivat hurtat ehtiä\njäljille», rähisi Ulrikki julmassa hommassa heti kun pihaan pääsi.\n\nTulisella kiireellä alettiin hevosia riisua. Ei ollut aikaa toisella\nkysyä eikä toisella vastata. Äänettöminä, mutta vinhasti oltiin\ntoimessa joka mies, Viikluntikin kykynsä mukaan edestakaisin reuhtoen.\n\nJa arvaamattoman nopeasti olivat hevoset riisuttuina, reet piilossa\nheinäladossa ja pian piha typö tyhjänä.\n\nNyt ehti Helmeri Ulrikilta kysymään, mitä perästä päin kuului.\n\nUlrikki ei tosin varmaan tiennyt, mutta pahinta pelkäsi. He eivät kyllä\nolleet ketään nähneet, laukkaa olivat ajaneet joenkin yli, laukassa\nantaneet mennä Lomman pihan läpi ja aina Kainuun tienhaaraan. Mutta\njuuri kun tienhaarasta kääntyivät Kainuuseen päin, oli Rannankylästä\nkäsin kuulunut vauhdikasta aisatiukujen ääntä, niinkuin olisi useampia\nhevosia tullut, ja Ville, joka jälkimmäisenä ajoi, oli luullut\ntuntevansa, että ne olivat tullihurttain aisatiukuja...\n\n»Mutta tuskin ymmärsivät perään lähteä, sillä me rupesimme\nlaukkauttamaan siitä lähtien vielä vihaisemmasti», selitti Ulrikki,\nkuitenkin hyvin pelkosillaan. Samaa tuntuivat uskovan Lomman pojatkin.\nMutta Helmeri sanoi:\n\n»Eivät ymmärrä tänne perään ajaa, kun eivät nähneet tänne kääntymässä,\nmutta rajalla ne kyllä nyt vahtivat koko yön ja tästä puolin vielä\nvirkummin...»\n\nNiin keskustelivat ja seisoivat hetken pihalla kuunnellen, mutta\nminkäänlaisia ääniä eivät eroittaneet.\n\nMenivät vihdoin sisälle, mutta vuorotellen kävi kukin miehistä kujalla\nkuulostelemassa ajavien ääniä tai hevosten kavioiden kopsetta. Mitään\nei kuulunut.\n\nViimein alkoivat rauhoittua toivoen, etteivät tullihurtat olleet\nselvää saaneet heidän poikkitulostaan... Oli sekä Ulrikilla että\nLomman pojilla aikalailla konjakkia ja viinaa matkassaan, ja\nkukkura-puolikupit nyt teki joka mies.\n\nHelmerin suunnitelma oli ollut sellainen, että Viiklunti nyt, kun\nkaikki hevoset oli saatu tullia maksamatta rajan yli, kuljettaisi\nHerttualta hevoset yksitellen omaan talliinsa ja sitten pitkänä suorana\nmarkkinapaikalle. Mutta nyt, kun siinä ryypiskelivät ja nousuviinaan\npääsivät, rupesivatkin miettimään miehissä, että eri tavalla olikin\nmeneteltävä.\n\nKun tullikavallus oli näin hyvin onnistunut eikä markkinoihinkaan\nenää ollut kuin vajava viikko, päätettiin jo aamuyöstä jatkaa matkaa\nYlikainuuseen. Monta seikkaa oli, jotka niin kehoittivat tekemään.\nEnsiksikin oli hevosten vieminen ja niiden säilyttäminen Viikluntin\ntallissa hyvinkin hankalaa, ja tullihurtat voisivat vihapäissään ja\nkostonhimossa ruveta rettelöimään. Toiseksi oli markkinapaikalta jo\ntullut tietoja, että sinne oli saapunut paljon hevosenostajia sekä\nJällivaarasta että muualta Ruotsin ylimaista ja että hinnat olivat\nkovin korkeat. Kolmanneksi oli tiettyä, ettei markkinapaikalla vielä\nollut tullimiehiä nuuskimassa, vaan sen sijaan yhä olivat kaikki\nrajalla vartioimassa...\n\nJa noista syistä päätettiin, että nyt oli matkaa jatkettava.\n\nViiklunti kyllä puolestaan kannatti toisten ehdotusta ja päätöstä ja\npiti viisaimpana nyt pitkittää matkaa. Mutta harmitti häntä se, ettei\nhän saanut näillä uusilla, lyhythäntäisillä hevosilla ajella pitkin\nkylää niinkuin omillaan, ajella reilusti huvikseen ja tullihurttain\nkiusaksi... Asian tärkeyden vuoksi luopui hän tuumasta ja tyytyi\ntoisten päätökseen.\n\nHeikkilän Ulrikki, jolla oli liikeneroa ja joka nytkin ymmärsi hetken\nja markkinain tärkeyden, keksi yhtäkkiä uuden tuuman ja kuiskasi siitä\nHelmerin korvaan. Helmeri puolestaan piti Ulrikin aietta aika hyvänä.\nSe tekisi satoja, jos onnistuisi...\n\n»Nyt pitää hommata», kuiskasi hän Helmerille. »Tämmöisiä, näin korkeita\nhevosenhintoja ei ole minun eläessäni koskaan ollut!»\n\nJa kun oli jo useita väkevänlaisia puolikuppisia juotu, sanoi\nUlrikki kuin kaikille yhteisesti, ettei hän nyt vielä itse lähdekään\nmarkkinoille, vaan jättää hevosensa ja kaupanteot Viikluntin haltuun.\nJa syyksi sanoi, ettei hän vielä joutanut.\n\nLomman pojat sitävastoin aikoivat molemmin lähteä, vaikka Viiklunti\nheilläkin oli myymämiehenä...\n\nViiklunti, vaikka olikin viinamies, oli kuitenkin rento kauppias ja\naina asioissaan rehelliseksi tunnettu. Ja Ulrikki oli jokaiselle\nhevoselle hinnan pannut ja luvannut, että jos enempi sai kiskotuksi,\nsaisi Viiklunti pitää omana hyvänään...\n\nSiis viisi Ulrikin hevosta jäi nyt Viikluntin haltuun.\n\nMutta kahden kesken käski vielä Ulrikki Viikluntin ja korvaan\nsupattamalla puhui ja selitti, minkätapainen silkki-Musta oikeastaan\noli, kiiltokarvastaan ja komeasta ruumiistaan huolimatta, — että se oli\npotkuri ja häntyri ja taisi olla tenimyksenkin vikaa... Niin että jos\nsattuisi joku oikein hyvä tuttava, niin hänelle ei sovi Mustaa myydä,\nmutta oudolle, moukalle, joka ei ymmärrä...\n\n»Oojaa», nauroi Viiklunti. »Minä ymmärrän ne asiat helvetin hyvin! Minä\nolen kerran — toistakymmentä vuotta sitten, — myynyt jällivaaralaiselle\nnäillä samoilla markkinoilla viisivuotiaana hevosen, joka oli alulla\nkolmattakymmentä... Kyllä minä...»\n\n»No niin», sanoi Ulrikki, »koeta sitten parhaasi!»\n\n»Minä se juuri hevoskauppiaaksi olen syntynytkin, vaan väärälle uralle,\npoloinen, jouduin», vakuutti toinen mahtavasti.\n\nJa sitten tyhjensivät kuppinsa pohjaan. Viiklunti vielä sanoi, että nyt\nei hän enää maista, vaan pitää olla raittiina ainakin niin kauan aikaa,\nettä kaikki hevoset ovat myydyt ja rahat lompakossa.\n\nKaikki sen uskoivatkin, sillä Viiklunti oli tunnettu siitä, ettei hän\nkoskaan pörrännyt hutikassa, kun kauppoja oli tekemässä. Vasta sitten\nkun kaikki hommat olivat loppuneet, saattoi hän ryypiskellä viikon\npäivät, hauskassa humalassa aamusta iltaan.\n\nAamuyö tuli.\n\nKolme hevosta valjastettiin reen eteen, mutta muut laskettiin joko\nirtaimina toisten jälessä juoksemaan tai köytettiin marhaminnasta\nkiinni reen perään.\n\nViiklunti tahtoi ajaa eillimmäisenä ja oli puettuna sudennahkaiseen\nturkkiin ja pitkäkarvaiseen lakkiin. Nyt näytti hän herralta ja\nhevossaksalta. Lomman pojat olivat puetut lyhyviin hevosmiesturkkeihin,\nkoreasti kirjaillulla vyöllä keskeltä kiinni.\n\nJa niin lähtivät Herttuan kujasta Ylikainuuseen päin ja pitkänä jonona\nkatosivat pian näkyvistä talvisen aamuyön pimeään.\n\nMutta mutkateitä, kiertäen Lomman ja Rantakäyrän, saattoi Herttuan\nisäntä Heikkilän Ulrikin ja Helmerin omalla hevosellaan Suomen puolelle.\n\nEivätkä he tavanneet yhtään tullihurttaa nyt paluumatkallakaan.\n\n\n\n\nV\n\n\nPari päivää sai kuluneeksi.\n\nHelmeri oli valevaatteissa ja valeviiksin käynyt Ruotsin puolella\nvakoilemassa tullimiesten hommia. Hän oli nähnyt, että useita\nRannankylänkin tullimiehiä oli ilmestynyt Rantakäyrään Nymanille ja\nStarkille kumppaneiksi. Hän tapasi heidät hiihtämässä joen jäällä,\nusein suomenpuolisellakin rannalla, ja niin näytti, että odottivat...\nodottivat...\n\nKerran iltahämyssä, kun hän verkalleen hiihteli heidän perässään, sai\nhän kuulla mitä keskustelivat. Sattui olemaan myötätuuli, eivätkä\ntullimiehet arvanneet kenenkään perässään hiihtävän. Siitä kirjeestä\npuhuivat. Kiroilivat ja koettivat arvata, kuka sen oli kirjoittanut\nja kenen hommasta ja aloitteesta. Kuitenkaan eivät tuntuneet tietävän\npääasiaa, nimittäin että sillä aikaa kun he Rannankylässä viipyivät oli\nhevosia tuotu yli rajan iso suota. Se oli siis pysynyt heiltä salassa.\nNe ruotsinpuolelaisista, jotka hevosmatkueen ehkä olivat nähneet\nkylän läpi Ylikainuuseen päin vilahtavan, eivät asiasta hiiskuneet\ntullimiehille mitään. Siinä uskossa tuntuivat tullimiehet olevan, ettei\nvielä ollut rajan yli hevosia tuotu, mutta että epäilemättä tuodaan...\nminä hetkenä hyvänsä...\n\nJa sen vuoksi nyt miehissä vahtasivat yötä päivää, iltaa aamua.\n\nMutta kolmantena iltana, kun ei tullimiehiä näkynyt jäällä eikä\nrannallakaan hiihtelemässä, rohkeni Helmeri hiihtää Rantakäyrään. Kun\nhän saapui pihaan, oli siinä tallin luona tullimiehillä tulinen kiire.\nHelmeri ei kuitenkaan ollut tietävinäänkään heistä, vaan kuunteli\nsyrjässä ja tiedusteli piialta, joka ilmestyi kaivolle, oliko isäntä\nkotona... Sanoi olevansa etelänpuolen miehiä, tukkilainen, joka näin\ntalvisydämen aikana haki maamiehen työtä...\n\nHelmerillä oli laukku selässä, valeviikset ja huono naapukka.\nTullimiehet eivät häntä tunteneet, ja kiireissään ja lähtöhommassa kun\nolivat, eivät he kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota.\n\nMatta Helmeri kuuli mistä juttelivat, sillä he puhuivat suomea sekaan,\nkoska joukossa oli kaksi sellaista tullimiestä, jotka eivät ruotsia\nosanneet.\n\nNyt vasta aivan äsken olivat he saaneet tietoonsa, mitä sillaikaa oli\nhommattu, kun he Rannankylässä kävivät! Ja nyt vasta heille selvisi,\nmitä varten kirje oli laadittu!\n\nToistakymmentä hevosta, — niin olivat he saaneet kuulla, — oli\nsillävälin ehditty tuoda poikki, vaikka he laukkaa ajoivat mennen\ntullen, Rantakylässä käydessään. Ja nyt, kun olivat sen tietoonsa\nsaaneet, nyt he miehissä panevat perään ja kohtaavat ne hävittömät ja\nrohkeat lurjukset markkinapaikalla hevosia myymässä...\n\nTosin joku joukosta tuntui arvelevan, että oli myöhäistä enää yrittää.\nTullikavaltajat olivat päässeet rajan yli, kenenkään tullimiehistä\nheitä tai hevosia näkemättä, ja vaikeaa ja pimeää oli niin ollen mennä\nottamaan takavarikkoon. Lisäksi ei tietty, kutka suomenpuolelaisista\nolivat olleet juonessa. Olivatko olleet kaikki yhdessä taikka...\n\nMutta Nyman, joka siinä tuntui olevan joukon johtajana, äyhkyi, että\nkyllä otetaan selvä perillä ja talteen jok'ainoa suomenpuolelaisen\nhevonen...\n\nHeitä oli viisi miestä. Helmeri katseli heidän touhuaan ja kuunteli\ntarkoin, mitä puhuivat. Siitä eivät kuitenkaan näyttäneet olevan\nselvillä, kenen hevoset olivat, olivatko Heikkilän Ulrikin, Miukin\nMatin, Torikan Hermannin vai Oukan Aapelin, tai olivatko ollenkaan\nniiden...\n\nPian olivatkin matkaan valmiit. Kahdella hevosella lähtivät, toisessa\nreessä kaksi miestä, toisessa kolme. Ja heti kun kujasta ulos\npääsivät, niin täyttä juoksua lähtivät ajamaan, aisatiu'un pauhatessa\nvasemmanpuolisessa aisassa.\n\nHelmeriä nauratti. Mutta saadakseen kuulla, tiesikö talonväki, kutka\nhevosia olivat »luntreijanneet» ja oliko kylällä tietona, että\nViiklunti oli joukossa, meni hän laukkuineen pirttiin, ja puhuen Oulun\nmurretta hän alkoi kysellä, mitä miehiä nämä herrat olivat, joilla\nnäytti olevan niin tulinen kiire.\n\nJa niin tuntemattomana osasi Helmeri olla ja niin puheensa muuttaa,\nettei häntä Rantakäyrässä kukaan tuntenut, vaikka oli tuttu mies\ntalossa. Hän koetti onkia ja tiedustella minkä mitäkin, mutta\nvarovaisia olivat puhumaan. Sen sai Helmeri kuitenkin varmuudella\ntietää, etteivät olleet selvillä hevostenviejäin nimet eikä Viikluntin\nosuus hommassa.\n\nEnempää hän ei tahtonutkaan urkkia. Hän oli saanut tietoja riittävästi;\nnyt piti joutua niitä Ulrikille selittämään.\n\nPäästyään palasen matkaa Rantakäyrästä laski Helmeri jäälle ja oikaisi\nsuoraan Heikkilään. Tallissa oli tuli, ja Helmeri riensi sinne ensiksi.\n\nUlrikki oli jo kauan aikaa Helmeriä vartonut, tietoja odotellen,\nsillä kiire alkoi olla markkinoille. Aikansa kuluksi oli hän nyt\ntullut talliin ja ruvennut Tynkä-Maun avuksi hevosia puhdistamaan.\nNiitä olikin nyt näinä päivinä tuotu taas uusia. Sillä sen jälkeen\nkun Ulrikki ja Helmeri Herttualta palasivat oli Ulrikki käynyt\nOukan Aapelilta ostamassa kaksi vankkaa ruunaa ja Miukin Matilta\nmaailmankomean tamman, jonka vertaa kokonsa ja näkönsä puolesta harvoin\ntapasi.\n\nSopuhinnoista oli Ulrikki nämä hevoset onnistunut ostamaan, sillä\nkovin olivat pelästyneet sekä Oukan Aapeli että Miukin Matti,\npelästyneet niin, etteivät enää Ylikainuun markkinoista puhuneet\nmitään. Kun he, hutikassa kumpikin, joutuivat tullihurttain käsiin\nja heiltä kummaltakin otettiin hyvä hevonen korjuuseen, oli heiltä\nmarkkina-into niin laimennut, ettei heitä enää tuntenut samoiksi\nmiehiksi. Kun lisäksi kuului, että tullimiehiä oli lisätty joka kylään\nnyt markkinain ajaksi eikä näyttänyt olevan yhtään reikää, josta olisi\npäässyt pujahtamaan rajan yli, olivat he epätoivoissaan myyneet parhaat\nhevosensa Ulrikille, joka osasi heitä lisäksi valheilla säikytellä.\n\nJuuri näiden hevosten saanti markkinapaikalle oli nyt kysymyksessä,\nja sen vuoksi hiihteli Helmeri tullimiesten perässä, heidän toimiaan\nsilmällä pitäen.\n\nJa kun hän nyt saapui ja ilmoitti kaikki kuulemansa ja näkemänsä,\nseisoi Ulrikki äänetönnä kuunnellen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt\nvähääkään, mitä nyt oli tehtävä. Se, että tullimiehet olivat lähteneet\najamaan Ylikainuuseen muka takavarikon tekoon, ei häntä liioin\nhuolettanut, sillä hän luotti Viikluntiin.\n\n»Siinä ei mitään pelkoa ole. Viiklunti on Ruotsin puolen mies, ja\nhänen nimessään ovat hevoset. Hän saapi kaupata ja myydä... Niin ovat\nlakioppineetkin Viikluntille sanoneet», virkkoi hän.\n\n»Niin, ja Viiklunti kyllä keinot keksii», sanoi Helmerikin. »Mutta nyt?»\n\n»Niin, nyt? Mitäs helvettiä nyt tehdään? Rajan yli kyllä päästään,\nvaan kuinka käy Kainuussa, kun tullimiehet miehet ovat sinne menneet?\nSattuu, niin tulevat vastaan!»\n\nUlrikki näytti kovin huolekkaalta.\n\n»Nyt se juuri tie onkin auki», sanoi Helmeri naurahtaen.\n\n»Mitä tarkotat?» kysyi Ulrikki ja lisäsi huolestuneena:\n\n»Taisin tehdä tyhmästi, kun menin vielä lisäksi ostamaan nämä\nhevoset...»\n\n»Eivät ole konstit vielä lopussa», sanoi Helmeri varmalla äänellä.\n\n»Mitä aiot?»\n\n»Markkinoille kaikki!»\n\nUlrikki seisoi saamattomana eikä näyttänyt tällä kertaa mitään\nhoksaavan.\n\nMutta Helmeri selitti:\n\n»Minä olen nyt asiaa miettinyt, ja jos niin tehdään kuin minä sanon,\nniin hyvin käypi.»\n\n»No, sano, hyvä mies, miten aiot?» hätäili Ulrikki. Helmeri selitti:\n\n»Minä vien nyt nämät kaksi ruunaa Herttualle ja jään taloon näitä\nhoitamaan. Te tulette sitten jälessä — huomenaamulla vasta, — ja kun\ntulette Rantakäyrään, niin tiedustelkaa tullimiehiä... että teillä\nolisi hevonen tullattavana...olette markkinoille menossa... Ja jos\nei kuulu yhtään, — niinkuin ei kuulukaan, — niin telefoneeratkaa\nRannankylään Silverperille, että minkälaista järjestystä tämä nyt on,\nkun ei ole yhtään rajavartijaa rajalla... että saisi tuoda vaikka\nkaikki Suomen ja Ryssänmaan hevoset ja viedä tullia maksamatta\nRuotsiin... Näyttäisi pulskalta ja rehelliseltä peliltä, kun näin\nrennosti olisitte markkinoille menossa... ja se hyöty siitä lisäksi\nolisi, että olisi sitten oikeus markkinapaikalla kaupitella tullattua\nhevosta, mutta myydä silti tullaamaton!..»\n\n»Jo ymmärrän... jo hoksaan», nauroi Ulrikki nyt jo kovin hyvillään.\n\n»Sillä ei yhden hevosen tulliraha ole niin suuri, että se missään\ntuntuisi, kun on kysymyksessä näin monta, ja varsinkin kun nämä saitte\nostaa niin sopuhinnalla...»\n\nUlrikki ymmärsi nyt ja alkoi mainoa:\n\n»Mistä hiidestä sinä aina hoksaat!»\n\nJa remahti sitten isoon nauruun, ja naurun seasta hökerteli:\n\n»Se on vissi se, että se on viisas keino... Vaan mikä siinä on, etten\nminä hoksaa koskaan...»\n\n»Hoksaanpahan minä», nauraa virnisteli Helmeri.\n\nTynkä-Mikko siinä kuunteli heidän keskusteluaan, ja kun kuuli, että jo\nnyt yön aikana viedään nämäkin hevoset, virkkoi hän happamen näköisenä:\n\n»Jo nämät tästä saapikin viedä... syömästä... on semmoinen passaus,\nettä...»\n\nMutta Ulrikki iski Mikolle silmää, iski Helmerillekin ja kutsui\nmolemmat vierashuoneeseen, jossa kukkuraryypyt heille antoi.\n\nKun sydänyö tuli, läksi Helmeri.\n\nValjaissa oli toinen Oukan Aapelilta ostetuista ruunista ja toinen\nmarhaminnasta kiinni reen perässä. Mutta talliin jäi vielä Ulrikkia\nvarten Miukin Matilta ostettu uhkea tamma.\n\nRuotsin puolelle asti aikoi Ulrikki lähteä saattamaan Helmeriä, vaikka\ntämä vakuuttikin, ettei ollut mitään vaaraa eikä siis tarvinnut pelätä.\n\nSiinä vielä, kun tikkatietä ajoivat suoraan Rantakäyrään, puhelivat\nhe kaikista mahdollisista yhteentörmäyksistä tullimiesten kanssa.\nJos niinkin kummasti kävisi, että tullihurtat osuisivat poikkeamaan\nHerttualle, Helmerin ja hevosten siellä ollessa, niin... niin Helmerin\npitäisi paeta piiloon ja Herttuan isännän omistaa hevoset... Silloin\neivät kykene tekemään takavarikkoa, kun eivät ole nähneet hevosia yli\nrajan tuotavan.\n\nNiin tuumailivat.\n\nMutta pian olivat ajaneet joen poikki ja Ruotsin rantaa lähestyivät.\nSilloin huomasivat he molemmin, että Rantakäyrän pikkurakennuksesta,\njossa Nyman ja Stark asuivat, loisti valo kahdesta ikkunasta.\n\nUlrikki pysähdytti hevosen arvellen, että tullimiehet olivat palanneet\nYlikainuun matkalta. Mutta Helmeri vakuutti, että niin ei ollut.\nPettääkseen ja pelottaakseen Suomen puolen hevosmiehiä olivat he\npiikansa käskeneet polttaa lamppua koko yön...\n\n»Antaa mennä vain!» sanoi hän Ulrikille.\n\n»Jokohan lienee niin?» epäili Ulrikki.\n\n»Epäilemättä! Minä tiedän niiden vehkeet» sanoi Helmeri.\n\nHe ajoivat menemään. Nukkuvan näytti koko Ruotsin puoli. Ei näkynyt,\nei kuulunut mitään, Rantakäyrän pihallakaan ei näkynyt yhtään ihmistä.\nAivan kävelyä ajoivat pihan läpi aina Ylikainuulle kääntyvään\ntienhaaraan asti.\n\nSiitä Ulrikki pyörsi takaisin suksilla, jotka oli sitä varten\nkuljettanut reessä.\n\nHelmeri katosi nopeasti hevosineen pimeään yöhön.\n\nKotiaan tultua ei Ulrikkia kuitenkaan nukuttanut. Levoton ja huolissaan\nhän oli. Jokohan oli tullut pelanneeksi liian korkeaa peliä? Tuhannet\nolivat kysymyksessä. Helmeriin hän kuitenkin luotti. Se oli kavala\nja rohkea silloin kun tarvittiin. Hyvä mies! Kerrassaan kuin luotu\n»luntreijariksi»!\n\nHuoletti häntä sekin, että tullihurtat olivat lähteneet Ylikainuuseen\nmuka takavarikkoja tekemään. Ja vaikka hän luottikin Viikluntin\nnokkeluuteen, epäili hän yhtä ja toista kuitenkin.\n\nVarhain aamulla hän nousi vuoteeltaan ja alkoi valmistautua\nmarkkinoille. Tynkä-Mikon kanssa yksissä tuumin hommailivat. Kaikista\nkookkaimman matkareslan sulloivat heiniä täyteen, evääksi hevoselle.\nKomeimmat, hopealta hohtavat mäkivyöt, sitoikin ja tupsulliset suitset\n— kaikki Alarikin entiset neuvot —, Ulrikki nyt otti esille ja niihin\nkomean tamman pujotti. Kovaäänisimmän aisatiukunsa aisaan köytti ja\nkoreimman kulkusen länkien päähän. Kaikki muutkin neuvot olivat pulskat\nja uhkeat kuin parhaalla patruunalla.\n\nMatkaturkikseen otti hän upean sudenalaisen turkkinsa, jonka vertaa\nei ollut kenelläkään Suomen puolen herralla. Mutta markkinapaikalla\noleskelemista varten otti hän pikkuturkkinsa, korean vyönsä ja\nsaukonnahkaisen lakkinsa, jonka oli Rovaniemessä paras lakkimestari\nvalmistanut.\n\nKomea oli nyt mies, mutta komea ja lihava ja juhlallisen kookas oli\nraudikko tammakin, Miukin Matilta sopuhinnalla ostettu.\n\nUljaana se hopealta hohtavissa valjaissaan seisoi Heikkilän kuistin\nedessä odottaen Ulrikkia rekeen tulevaksi. Komeutta lisäsi vielä\nkorkeakaarinen luokka, uudenaikainen, kiiltäväksi maalattu, Tampereelta\nostettu. Tynkä-Mikko siinä tammaa ohjista pidätteli ja nilkutti,\nUlrikkia odottaessaan, sinne tänne reen vieressä...\n\nMutta vielä viipyi Ulrikki eväsviinojaan markkinoita varten laukkuunsa\nkätkien. Maantieltä kuului aamuhämärässä ajavien tiukujen ja\nkulkusten helinää, niinkuin markkinain aikana ainakin. Kuului joku\nkarjaiseminenkin. Ulrikkikin sai siitä uutta markkinahenkeä ja joutui\npian matkaan.\n\nMutta juuri kun hän astui turkki yllään kuistia alas, ajaa remusi kaksi\nmiestä pihaan liinaharja-hevosella. Ulrikki näki heti, että molemmat\nmiehet olivat humalassa. Toinen oli Oravan vanha Matti ja toinen\nTorikan Hermanni.\n\nUlrikki ihmetteli, mitä nämä miehet nyt olivat ajamassa, sillä sen\nhän näki, etteivät olleet markkinareilassa. Ja vihaksi häntä pisteli\nse, että nämä nyt juuri sattuivat tulemaan, kun hän oli markkinoille\nlähdössä.\n\nTorikan Hermanni kompuroi reestä pois, jättäen ohjat Oravan vanhalle\nMatille.\n\n»Tuota noin...» ähkäili hän, Ulrikkia lähestyessään.\n\n»Mikäs on hätänä?» rämähti Ulrikki viinaäänellään ja silmäsi\njulmasti Hermannia. He eivät olleet tavanneet toisiaan sitten kun\nSiipolassa viinoissa ja vihassa erosivat. Hermanni kyllä oli jo riidan\nunhoittanut, mutta Ulrikki, joka oli pitkävihaisempi, ei ollut vielä\nleppynyt.\n\nJa kun Hermanni alkoi tolkuttaa, että hän on lähtenyt Miukin Matin\npuolesta purkamaan hevoskauppaa, suuttui Ulrikki silmittömästi, sillä\nhän arvasi muiden valaneen järkeä Miukin Matille, että halvalla\nmyit...halvalla myit...\n\nRahat oli Matti lähettänyt Hermannin matkassa ja valtuuttanut Hermannin\nhänen puolestaan kaupan purkamaan...\n\n»Mene helvettiin!» vastasi Ulrikki ja alkoi istuutua rekeen, matkaan\nlähteäkseen.\n\nMutta Hermanni ei hätäillytkään.\n\n»Elä sinä», juuppasi hän, mennen aivan Ulrikin reen viereen. »Elä muuta\nkuin riisu valjaista tämä Miukin Matin pulskea tamma... ja minä maksan\nrahat takaisin. Ei sitä niin vain toista hätääntynyttä petetä... Kun\npuolella hintaa tämmöisen tamman, hupakko, myypi..»\n\nJa hän meni ja koetteli tamman lihavia kylkiä.\n\n»Mene matkoihisi siitä tunnustelemasta minun hevostani ja vie\nterveiset, ettei pureta hevoskauppaa.»\n\n»Elä, elä!» varoitteli Hermanni, hoiperrellen melkein Ulrikin nenän\nalla. »Tässä on tuolla reessä ukko, joka tietää mitä laki hevosen\nvaihetuksesta sanoo... sanoo, että kolmen vuorokauden kuluessa saapi\nkaupan purkaa sekä ostaja että myyjä...»\n\nOravan vanha Matti kääntyi reessä ja huusi, ikäänkuin todistaen:\n\n»Semmoinen on laki...»\n\n»Minuako luulette pelottavanne!» sanoi Ulrikki siihen.\n\nNyt hän ymmärsi, että Miukin Matti oli tullut katumapäälle, ja kun ei\nitse uskaltanut tulla purkamaan, niin toimitti Oravan ukon ja Torikan\nHermannin asialleen, antaen ryypyt heille vaivoistaan.\n\n»Ei, pojat! Ei minua niin peloteta! Uskokaa pois!» sanoi hän uudelleen\nja aikoi rekeensä istuutua.\n\n»Tässä jutussa menetät!» kiivastui nyt Hermanni puolestaan. »Käräjäasia\ntästä nousee! Muista se!»\n\nMutta Ulrikki käski molempain mennä helvettiin hänen pihaltaan\nrähisemästä ja asettui rekeen. »Muista sinä!» rähisi Hermanni reen\nvieressä. »Niinkö luulet, etteivät tässä muut tiedä mitä sinä\nViikluntin kanssa puuhaat — odotahan!»\n\nMutta Ulrikki istui jo reessään, ja Tynkä-Mikko peitti hänet vällyihin\nkuin herran ainakin. Hän tempasi ohjista ja ajoi menemään suoraan talon\nrantatörmästä jäälle ja siitä tikoitetulle tielle.\n\nHeikkilän pihalla teuhasi Torikan Hermanni ja uhkaili käräjillä.\nMenipä hän Tynkä-Mikon perässä talliinkin ja rupesi Mikolle siellä\nmellastamaan ja juopuneen kovaäänistä porua pitämään. Silloin Mikko,\nvimmatusti nilkuttaen ja hääräten ja kiroten suun täydeltä, alkoi hosua\nvierasta luudallaan, — jolloin Hermannin täytyi poistua.\n\nJa palasen aikaa vielä pihalla jahkailtuaan lähti hän Oravan vanhan\nMatin kanssa ajelemaan Miukille päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlrikki ajoi komeasti Ruotsin puolelle, antaen Lomman vastaleessa\ntamman kävellä. Valjaat välkkyivät, tiu'ut soivat, kulkunen helisi\nlevottomasti, ja pulskana ja punakkana kuin uljain herra istui Ulrikki\nsusiturkissaan.\n\nLäpi Lomman pihan hän ajoi suoraan Rantakäyrään. Rohkeasti ajoi. Mitä\nolikaan pelkäämistä sillä, joka rehellisesti tullirahan hevosestaan\naikoi suorittaa.\n\nEi näkynyt yhtään tullimiestä liikkeellä, ja Ulrikki arvasi siitä,\netteivät olleet vielä palanneet Ylikainuun matkalta. Mutta jo ovat\nkaksin kerroin tyhmiä, kun näin jättävät rajan vartioimatta! Nythän\npääsi ajamaan kuka hyvänsä poikki! Piilottaisi hevosensa ja menisi\nsitten toisia teitä markkinoille! Jos tietäisivät, kuinka leveät tiet\nnyt ovat, niin jo joutuisivat matkaan muutkin hevosmiehet!\n\nSaavuttuaan Rantakäyrän pihaan pysähdytti hän hevosensa ja tiedusteli\ntullimiehiä. Ei niitä ollut yhtään nyt saatavissa!\n\nJo jyskähti Ulrikille mieleen, että jokohan ajaa menemään suoraan\nYlikainuulle vievälle tielle, — eikä ole tullimiehistä tietävinäänkään!\nMikseivät ole rajalla vahdissa!\n\nMutta sitten hän muisti, että voivat tulla vastaan Ylikainuun tiellä,\nja silloin olisi hän helisemässä. Viisainta oli sittenkin noudattaa\nHelmerin neuvoja.\n\n»Nyt niitä hurttia ei näy... nyt kun heitä tarvittaisiin», sanoi hän\nRantakäyrän isännälle. »Mutta kyllä ne silloin ovat silmillä, jolloin\nsaisivat olla vähä syrjemmässä.»\n\nIsäntä naurahti, ymmärtäen hyvin, mitä Ulrikki tarkoitti.\n\nÄhkien ja punottaen nousi Ulrikki reestä ja vieläkin siinä isännälle\nkummasteli, että näin jättävät... saisi vaikka sata hevosta tuoda\npoikki... Mutta siitä hän ei ollut mitään tietävinään, mihin\ntullimiehet olivat menneet.\n\nIsäntä, tuttu mies Ulrikille, alkoi kertoa, että tullimiehet olivat\nmenneet »patruleeraamaan», mutta ei sanonut mihin päin. Uskoi\nkuitenkin, että pian palaavat ja pyysi Ulrikkia käymään sisälle.\n\n»Jaa, ei minulla ole aikaa tässä ruveta vartoomaan», sanoi Ulrikki.\n»Minä telefoneeraan Rannankylään Silverperille, viskaalille.»\n\nIsäntä alkoi päivitellä, että jopa se nyt sattui, kun osuivat pois\njuuri nyt, kun parhaiten olisi tarvittu...\n\nUlrikki riisui turkkinsa ja kävellä viuhtoi puhelintaloon, joka oli\nRantakäyrän naapuri.\n\n»Halloo», huusi hän. »Onko viskaali kotona?»\n\nJoku naisen ääni vastasi, että viskaali tulee juuri heti.\n\nUlrikki seisoi torvi korvalla, kulmat kurtussa ja oikea käsi\nsiipipankana kupeella.\n\n»Vai niin», huusi hän, kun torvesta kuului Silfverbergin ääni.\n»Minkälaista hoitoa ja järjestystä tämä on, kun ei yhtään tullimiestä\nole rajalla näin markkinain aikanakaan... Saisi tuoda vaikka kaikki\nSuomen ja Ryssänmaan hevoset tullitta Ruotsiin...»\n\n_»Hva' i helvete...»_, kuului Silfverbergin ääni.\n\nUlrikkia nauratti.\n\n»Ei yhtään tullimiestä ole täällä Rantakäyrässä...»\n\nJa sitten hän selitti räheällä viinaäänellään, että hän oli menossa\nYlikainuun markkinoille ja hänellä oli Suomesta tuotu hevonen, lihava\nja komea tamma, jonka aikoi tullauttaa... Mutta ei yhtään tullimiestä\nole saatavissa...\n\nSilfverberg kuului kiroavan ensin ruotsiksi, sitten suomeksi. Ei\nkuitenkaan ruvennut Ulrikilta sen enempää tiedustelemaan, vaan ilmoitti\nheti tulevansa hevosen tullaamaan. Sen Ulrikki kuuli, että hirveän\nkiukkuinen Silfverberg oli...\n\nJa Ulrikki vastasi puolestaan, että hänellä oli kiire, ettei hän jouda\nturhaa rajalla viipymään. Lopuksi vielä mainitsi, että onpa tämä hyvää\njärjestystä, kun ei ainoatakaan rajavartijaa ole rajalla...\n\nSilfverberg kirosi taas ruotsiksi ja soitti kiinni.\n\n\u003Ctb>\n\nPari tuntia Ulrikki odotti, ja siinä ajassa ehti Silfverberg ajaa\nRannankylästä Rantakäyrään.\n\nSilfverberg, joka tunsi Ulrikin jo takavuosilta, — oli ollut ottamassa\nUlrikilta hevosta takavarikkoon, — oli julmasti kiukkuisen näköinen. Ei\nollut lempeä kummankaan miehen katse, kun Rantakäyrän pihalla tulivat\nvastakkain. Laiha, vähäpätöinen herra oli Silfverberg Ulrikin vieressä,\njoka punottaen ja komean lihavana pyörähteli, saukonnahkainen lakki\nuljaasti ja ylpeästi kallellaan. Ja näytti siltä, että Ulrikki tässä\noli käskijänä ja Silfverberg juoksupoikana.\n\nNyt alkoi toimitus. Tamma mitattiin ja sen tuntomerkit otettiin »ylös».\n\n»Eikö ole muita hevosia tullattavana?» kysyi Silfverberg, silmäten\nsynkästi mulkoilevaan Ulrikkiin.\n\n»Hyväpä tuo on, että edes yhden saapi tullatuksi, — kun tullimiehet\novat koiran hännän alla», vastasi Ulrikki purevasti.\n\n»No eikö ole muita suomenpuolelaisia hevosmiehiä markkinoille menossa?»\nkysyi Silfverberg vielä.\n\n»Se on tullimiesten asia, pitää markkinoille menijöistä vaaria, eikä\nminun», vastasi Ulrikki taas purevasti, kaivoi lompakkonsa ja maksoi\nviisikymmentä kruunua tullirahaa.\n\nSilfverberg vuorostaan antoi Ulrikille asianmukaiset kuitit ja\ntodistukset, joista kävi selville, että _tämä_ tamma oli tullin kautta\nmaahan tuotu.\n\nVaikka Silfverbergiä hirveästi harmitti, etteivät rajavartijat olleet\nrajalla, ei hän kuitenkaan kiukkuaan Ulrikin kuullen purkanut. Ja\nvaikka hän epäili, että juuri Ulrikki oli toimittanut Nymanillekin\nkirjeen hänen nimessään, ei hän kuitenkaan mitään siitä virkkanut.\nMutta hän alkoi aavistaa, että tämä Ulrikin markkinoille meno näin\njulkisesti ja hevosen tullaus näin näennäisen reilusti oli yhteydessä\njonkun petoksen kanssa. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tietoja tai\ntodistuksia siihen, ja senvuoksi täytyi hänen nieleskellä äkänsä.\n\n»Vai ei ole muita hevosia Heikkilän Ulrikillakaan!» sai hän kiukuissaan\nsanotuksi.\n\n»Jaksaahan tämä tämmöinen hevonen yhden miehen yksinäänkin vetää»,\narveli Ulrikki, vähän naurahtaen.\n\n»Kyllähän me täällä Suomen puolen hevosmiesten vehkeet tiedämme»,\nrähähti Silfverberg, kiukusta kalveten.\n\n»Näytte tietävän, kun näin tarkkaan rajalla vahtaatte!»\n\n»Markkinoilla tapaamme!»\n\n»Terve tulemaan!» toivotti Ulrikki ja alkoi päästää hevostaan irti.\nMutta sitä sanoessaan hän puhui kuin itselleen:\n\n»Saapi kuulla, kuinka perässä tuleville käy? Pitäkää vain varanne,\nsieltä on paljon tulijoita...»\n\n»Sen valehtelet!» kivahti Silfverberg.\n\n»Hyvä olisi, kun eivät nyt sattuisi tulemaan poikki, oudot miehet, ja\nensi kertaa yrittävät Ylikainuun markkinoille», sanoi Ulrikki.\n\n»Mitä? Outoja miehiäkö?» kysyi Silfverberg, yhtäkkiä ääntään muuttaen\nja näyttäen nyt siltä kuin uskoisikin Ulrikin puheita. »Keitä outoja\nmiehiä niiden pitäisi olla?»\n\n»Kuulin, että eilen illalla oli meidän kylään Viinikalle saapunut\niiläisiä ja simolaisia hevosmiehiä... Varmaanpa ovat markkinoille\nmenossa, koska tälle jokivarrelle hevosineen pyrkivät...»\n\nSilfverberg näytti uskovan mitä Ulrikki puhui, mutta hetken päästä hän\ntaas alkoi epäillä, kun näki Ulrikin suupielissä hymyn väreitä.\n\n»_Jävla ryssar_!» mutisi hän ja lähti kävelemään Rantakäyrään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlrikki istuutui rekeensä, peitti nahkasilla jalkansa ja ajoi menemään\nYlikainuulle päin.\n\nKomeasti käveli tamma, häntä heilui aisasta aisaan ja tiu'ut helisivät.\nOli kirahtanut pakkaseen, jalaksen alla naukui ja kitisi lumi, mutta\ntie oli kova.\n\nMonenlaisissa mietteissä Ulrikki istui. Oli hyvilläänkin, mutta taas\nkun muutamia asioita muisteli, rupesi arveluttamaan. Miten lienee\nkäynyt Kuvenjukselle, jolle Alarikin myi? Olivatko tullimiehet\nahdistelleet ja oliko Kuvenjus huomannut sitä pientä patin alkua, jonka\nvian vuoksi Ulrikki Alarikin sai paljon halvemmalla, mutta josta ei\nKuvenjukselle ollut mitään virkkanut...\n\n— Markkinoille se tietenkin on saapunut Kuvenjuskin... Vaan... no...\nMinä kyllä siitä seikasta selkenen...\n\nEi ollut Ulrikki vielä saanut minkäänlaisia uutisia markkinoilta.\nOlivat jo ehkä kauppojakin tehneet, Viiklunti ja Lomman pojat! Olivatko\ntullihurtat osuneet heidän kimppuunsa?\n\nArvelutti ja mietitytti. Mutta niin hän lopuksi uskoi, että Viiklunti,\nmonessa liemessä pehmitetty mies ja tullihurttain verivihollinen,\nosaisi kyllä keplotella ja valehdella niin, että seikoista selkeni...\n\nVaan jos ne sittenkin! Hyvänen aika! Hänen hevosiansa oli nyt viisi\nViikluntin hallussa, hyviä, lihavia ja verrattomia markkinahevosia! Jos\ntekisivät silti takavarikon, vaikka Viiklunti äyhkääkin, että ne ovat\nhänen!\n\nMutta eivät pysty! Niin oli Viiklunti, joka muun oppinsa ohessa tunsi\ntulliasetuksen kaikki pykälät kuin molemmat kämmenensä, vannonut ja\nvakuuttanut!\n\nSiihen puheeseen Ulrikki lopulta kuitenkin luotti. Ei ollut mitään\nsyytä vielä olla levottomana!\n\nJa hän alkoi ajatuksissaan laskea, kuinka suuret voitot hän nyt näillä\nmarkkinoilla saisi, jos nyt kaikki hevosensa saisi myydyiksi niihin\nhintoihin, jotka oli niille määrännyt. Ensin ne viisi, jotka Viikluntin\nhallussa olivat, — sitten ne kaksi pulskaa ruunaa, joiden kanssa\nHelmeri nyt paraikaa oli Herttualla, — sitten tämä tamma, jonka sai\npolkuhinnasta Miukin Matilta...\n\nJa kun hän oli kaikki yhteen laskenut, teki voittopuoli niin paljon,\nettä sillä täyttäisi kaikki viimetalvelliset tappiot ja lisäksi vielä\nkorvaisi tämän talven markkinakulut ja päällisiksi jäisi tämä uljas\ntamma kuin lahjaksi, itselle kotihevoseksi, jos ei tahtoisi tätä\nollenkaan myydä...\n\nMutta sitten hän yhtäkkiä muisti, että Torikan Hermanni oli päissään\nmaininnut Viikluntia, kun purkuhommassa Heikkilässä kävi. Hänelle tuli\nepäilyksiä mieleen. Mistä oli Hermanni Viikluntin ja hänen hommansa\nsaanut tietää? Vai puhuiko umpimähkään, omia arvelujaan?\n\nSiihen kysymykseen ei Ulrikki saanut vastausta, vaikka hän päänsä halki\nolisi miettinyt.\n\nMutta taival oli hänen aprikoidessaan lyhenemistään lyhentynyt. Hän\ntiesi saapuneensa mäelle, josta tie myötäleenä laskeusi alas laaksoon,\nmissä Herttuan talo oli. Siinä Ulrikki kiinnitti vähän ohjia ja\nmassautti suullaan. Vireä tamma läksi nopeaa juoksua porhaltamaan\nmäkeä alas. Tiu'ut helisivät, kulkunen kilisi kuin tuskassa, valjaat\nvälkkyivät, tamman pulleat kyljet päilyivät...\n\n»Hih!»\n\nUlrikin tapasi yhtäkkiä lapsellinen ilo, ja ottaen ohjat lujalle kuin\njuoksijaa ajaen, mahtavana ja juhlallisena naamaltaan, hän lasketti\nmenemään, jotta pakkanen korvissa vinkui...\n\nHerttualle kääntyessään tienhaarassa linkosi reki siipenä, niin että\ntoisen jalaksen nojassa meni pitkän matkaa; mutta kun Ulrikki nojasi\nyläruumistaan nousseen jalaksen puolelle, ei reki päässyt kaatumaan.\n\nKoko talon piha helisi, kun Ulrikki täyttä juoksua antoi mennä tallin\neteen.\n\nEnnenkun hän ehti reestä nousta, riensivät Helmeri ja Herttuan isäntä\nreen luokse.\n\nUlrikin tammaa ei riisuttu, heitettiin vain heinäkäärimä eteen ja\npantiin loimi selkään.\n\nHelmerin tuomat ruunat olivat talon tallissa lukon takana, eikä\nHelmerille itselleen kuulunut mitään erityistä. Ulrikki kertoi\nturkinvyötä päästellessään seikkailustaan Silfverbergin kanssa ja kysyi\nsitten, huolekas ilme kasvoillaan, oliko markkinoilta mitään kuulunut.\n\nEi ollut kuulunut erinomaisempaa. Yöllä oli talossa käynyt Vintturin\nSanteri, laukkukauppias Suomen puolelta, markkinoilta päin tulossa. Hän\noli tiennyt kertoa ensiksikin, että hevosenostajia oli markkinoille\nsaapunut paljon, ja toiseksi, että Viiklunti, jota oli luultu\nköyhtyneeksi kauppiaaksi, siellä liikkui parhaana pohattana... Santeri\noli kuullut, että kymmenen hevosta oli Viikluntilla myytävänä ja että\nhurjia hintoja tahtoi.\n\n»Olikohan sattunut kuulemaan, oliko yhtään myynyt?» kysyi Ulrikki.\n\n»Kertoi se Santeri, että oli eräälle jällivaaralaiselle myynyt...»\ntiesi isäntä Ulrikille selittää.\n\n»Mainitsiko Santeri...? Oliko nähnyt, minkänäköisen hevosen oli\nmyynyt?» keskeytti Ulrikki.\n\n»Sanoi olleen silkkimustan ja komean hevosen», muisteli Herttuan isäntä.\n\n»Voi saakuri», ilostui Ulrikki... »Sanoiko, että silkkimusta?»\n\n»Sanoi, sanoi... Kuuli sen Helmerikin», vakuutti isäntä.\n\n»Kuulin minä... vieressä istuin», todisti Helmeri, mutta hänen\näänessään tuntui epäilystä.\n\n»Kas niin se Viiklunti!» riemastui Ulrikki. »Vai sai myydyksi sen\npotkurin ja häntyrin! Miesten parhaita se Viiklunti!»\n\nUlrikki ei huomannut tyytymättömyyden ilmettä, joka kuvastui Helmerin\nkasvoilla.\n\n»Osasi se tuo Helmeri oikeaan, kun Viikluntin puheille neuvoi», jatkoi\nUlrikki.\n\nMutta silloin iski Helmeri nyreän näköisenä silmää Ulrikille, ja kun\nisäntä poistui kahvia komentamaan, sanoi Helmeri:\n\n»Tyhmästi teki Viiklunti, jos Mustan ensiksi myi...»\n\n»Kuinka niin?» Ulrikki seisoi ymmärtämättä, mitä Helmeri tarkoitti.\n\n»No, selväähän se on, että pian se mustan tavat jällivaaralainenkin\nnäkee... ja tulee kaupan purkamaan...»\n\nNyt Ulrikkikin ymmärsi, että tyhmästi teki Viiklunti sittenkin, kun\nensiksi Mustan myi...\n\nKahvin jouduttua valmiiksi haki Ulrikki eväsviinoistaan pullon, ja\nniin tekivät kolmeen mieheen väkevät puolikuppiset. Ja maistellessaan\npuolikuppisia, juttelivat siitä, mitä mahtoivat tullihurtat nyt\nmarkkinoilla toimitella ja kuinka siellä Viiklunti ja Lomman pojat\nheidän kanssaan päänsä pärjäsivät.\n\nMutta kun kolme puolikuppista olivat kukin maistaneet ja Ulrikki\nja Helmeri näistä kahdesta Herttuan tallissa olevasta ruunasta\nolivat seikat selviksi puhuneet, läksi Ulrikki jatkamaan matkaansa\nmarkkinapaikalle.\n\n»Kyllä tulevat vastaan», hyvästeli häntä Helmeri. »Ärryttäkää... elkää\nnäyttäkö ensi pyyntöön tullauspapereita...»\n\n»Antaapas tulla... kyllä minä ne herrat osaan puhutella», vakuutti\nUlrikki.\n\nPunaisena, nousuhumalassa istuutui Ulrikki rekeen, ja päästyään tielle\nantoi hän tamman juosta vihmoa, jotta koko vuorinen ympäristö kumisi.\n\nTie nousi korkealle vaaralle, jolta laskeusi loivempana pienelle\njärvelle; sen poikki vei tikoitettu tie toiselle rannalle. Kun\nUlrikki ajoi myötälettä järvelle päin, näki hän, tien ollessa siinä\nlankasuoraksi tikoitettuna, että järvellä ajoi kaksi hevosta häntä\nvastaan.\n\nOli jo alkanut hämärtää, niin ettei Ulrikki tuntenut edemmäksi\nvastaantulevia.\n\n»Holt!» huusivat tulijat, ja Ulrikki tunsi nyt äänestä, että ne olivat\ntullimiehiä. He sulkivat tien, ja kaksi miestä tarttui Ulrikin tammaa\nsuitsista kiinni.\n\n»Pois alta!» huusi Ulrikki karskisti. »Keitä perkeleitä ne ovat, jotka\neivät tierauhaa anna!»\n\n»Ahaa... Heikkilän Ulrikki lurjus!» kuuli Ulrikki Nymanin sanovan.\n\n_»Ä' de Ulrik?»_ kysyi toinen.\n\n»_En finsk häst... vet jag_», kuului kolmas sanovan.\n\n»Jopa satuttiin vastakkain», kuuli Ulrikki Nymanin ilostuvan.\n\n»Jo satuttiin», vastasi Ulrikki. »Onko vierailla edes ryypyn varaa, kun\nmarkkinoilta palaavat?»\n\nTullimiehiä harmitti Ulrikin kylmäverisyys ja hävyttömyys. He olivat\nvarmoja siitä, ettei Ulrikki ollut tullirahaa hevosesta maksanut,\nvaan tapansa mukaan livahtanut yli rajan. Heidän poissaolonsa oli\nviekoitellut Ulrikkia yrittämään... Asia oli heidän mielestään selvä,\nja hyvillään siitä, ettei heidän matkansa ollut turha, huusivat he joka\nsuusta, että he tekevät takavarikon...\n\nMuuan Rannankylän tullimies jo yritti riuhtaista ohjat Ulrikilta.\n\n»Menkää helvettiin!» karjaisi nyt Ulrikkikin. »Tästä on tulliraha\nmaksettu! Pois alta!»\n\nNyman, joka näytti olevan johtomies, kysyi, missä hevosesta oli tulli\nmaksettu ja kuka maksun oli perinyt.\n\nUlrikki selitti ja sanoi lopuksi:\n\n»Silverperi kuului uhkaavan, että hän erottaa jokaikisen virasta, kun\neivät pysy rajalla...»\n\nJa nauroi, jotta hytkyi reessään. Tullimiehet tahtoivat nähdä\ntullauspaperit, sillä he olivat vieläkin varmoja, että Ulrikki\nvalehteli.\n\n»Tässä minä en rupea näyttämään taipaleessa pimeällä, vaan ajetaan\ntuonne taloon, Tikanniemeen... siellä näytän», sanoi Ulrikki.\n\nUlrikin kiinnijoutumisesta varmoina suostuivat he palaamaan toiselle\npuolelle järveä, Tikanniemeen. Epäillen, että Ulrikilla oli tarkoitus\nkarkaamalla, nopean hevosen avulla, päästä pakoon, ajoivat he toisen\nhevosensa eillimmäiseksi ja Ulrikin hevosineen siihen perään sekä taas\njälkimmäiseksi toisen hevosistaan, ja miehiä tuli kumpaankin rekeen,\njottei Ulrikki pääsisi livahtamaan pinteestä.\n\nTullimiehillä oli siten taattu saalis, ja he ajoivat täyttä juoksua\nTikanniemeen. Ulrikki kuuli sekä edestä että jälestäpäin iloista\npuhetta ja naurua. Hän itse oli olevinaan vakavana, ei halaistua sanaa\npuhunut.\n\nTikanniemen isäntä sattui olemaan ulkona, kun kolmella hevosella\najaa huristettiin pihaan. Tullimiehet hän tunsi heti — ne olivat\nKainuuseen mennessään talossa käyneet, — ja pian hän tunsi Ulrikinkin,\ntutun, jokatalvisen markkinamiehen. Arvellen tullimiesten ottaneen jo\nUlrikilta hevosen korjuuseen, meni hän Ulrikin reen viereen ja alkoi\npäivitellä:\n\n»Jopa taisivat tehdä sinulle, miesparka, suuren vahingon, kun näin\nkomean hevosen...»\n\n»Ei ole hätääkään», rähisi Ulrikki, nousten reestä ylpeästi kuin\nkuningas. Hän komensi sitten talon rengin antamaan vettä hänen\ntammalleen ja sanoi kääntyen isäntään ja katellen tätä:\n\n»Isäntä on hyvä ja lähtee todistajaksi sisälle, kun minä näytän näille\ntierauhan häiritsijöille, että minulla on täydet passit matkassani..»\n\nTullimiehet olivat ympäröineet Ulrikin tamman, pitäen sitä jo omanaan,\nja Nyman sanoi:\n\n»Saapi ne passit näyttää tässäkin, jos niitä onkaan! Taitavat olla\nsamanlaiset passit kuin mennä talvenakin!»\n\nKoska siinä sattui olemaan muitakin todistajia kuin Tikanniemen isäntä,\nveti Ulrikki passinsa taskusta...\n\nKäyttäen sähkölamppua valona näkivät tullimiehet Ulrikin paperit.\n\nRannankylän tullimies Hohenthal, joka ymmärsi parhaiten ruotsalaista\nkirjoitusta, sitä silmäsi...ja heitti Ulrikille ja kirosi... Ulrikki\nremahti suureen nauruun ja virkkoi: »Ja kun erosimme Silverperin\nkanssa, niin käski kaikille viedä terveisiä, että tulla saakelin\nsukkelaan takaisin rajalle, muuten perii heidät piru... että omin\nlupinsa, lurjukset ja tolvanat, lähtevät ajaa kaahottamaan akkojen\nvalheiden perässä...»\n\nTullimiesten kiukku, joka jo hukkaan menneen Kainuun-matkan takia oli\nkovin kuuma, nousi nyt ylimmilleen, varsinkin kun siinä ympärillä\nnaurettiin ja näyttivät pitävän hauskaa heidän kustannuksellaan.\n\nUhkaillen Ulrikkia ja synkästi kiroten he istuutuivat rekeensä ja\nläksivät täyttä juoksua ajamaan rajalle päin.\n\nMutta kovin ihmeteltiin Tikanniemessä Ulrikin nokkeluutta ja naurettiin\ntullimiesten hommalle...\n\nJa Ulrikki toi pullon reestään ja Tikanniemen isännälle, vanhalle\ntuttavalle, makeat puolikuppiset tarjosi, niinkuin oli aina ennenkin\nmarkkinoille mennessään antanut...\n\n\n\n\nVI\n\n\nRuotsin Ylikainuun markkinat ovat juhla-aikaa kaikille Suomen puolen\nhevosmiehille. Hauskaa ja rentoa on silloin elämä. Markkinoita kestää\nkoko viikko, väliin toistakin, ja monenlaiset ovat hommat ja hääringit.\nKoko Ylikainuun kirkonkylä on markkinamiesten hallussa, mutta Suomen\npuolen hevosmiehet siellä parhaina pomoina reuhaavat.\n\nKirkonkylä on korkeiden vaarain keskellä kuin suuren ammeen pohjalla.\nSuomesta päin saavutaan sinne monen metsäjärven kautta, missä on taloja\nrannoilla ja korkeat vaarat järvien ympärillä. Asutus on suomalaista\nmelkein Kainuunjokeen saakka. Jonkun järven rannalla sentään tapaa jo\nruotsalaisiakin, ja »ummikoita» on paljon.\n\nSuomen puolen hevosmiehillä oli aina ollut tapana lähteä Ylikainuun\nmarkkinoille iltasella, ajaa reuhottaa sitten läpi yötä, mellastaa\nja ryypiskellä joka järven rannalla ja aamulla sitten saapua\nmarkkinapaikalle, jonne suoraan rajalta karttui noin viisi vanhaa\npenikulmaa.\n\nHevoskaupalla oli pitkän aikaa ollut suuri merkitys näillä\nmarkkinoilla. Se oli painanut leimansa niihin, ja vaikka voita, heiniä\nja muutakin tavaraa kuljetettiin kaupaksi valtaväylän varsilta, oli\nhevoskauppa kuitenkin päätehtävänä.\n\nKun suuret malmikaivokset Pohjois-Ruotsissa olivat liikkeensä\naloittaneet ja uusi tulliasetus tullut voimaan, vaikuttivat nekin\nseikat osaltaan, että Suomesta alettiin yhä runsaammin tuoda hevosia\nYlikainuun markkinoille. Hevosenostajia saapui näille markkinoille\nkoko laajasta Pohjois-Ruotsista, useimmat kuitenkin Jällivaarasta,\nKirunasta ja Narvikista. Ne olivat enimmäkseen ammattikauppiaita, jotka\nvuorostaan myivät yksityisille vasta työpaikoilla, tukkityöläisille ja\nmalminvedättäjille.\n\nTämän talven markkinoille oli saapunut paljon hevosenostajia.\nLukuunottamatta tunnetuimpia hevoskauppiaita, jotka jo pitemmän aikaa\nolivat hevosia Ylikainuulta Pohjois-Ruotsin eri seutuihin kuljettaneet,\noli nyt tullut runsaasti yksityisiäkin ostajia.\n\nMarkkinapaikka oli hevosmiesten hallussa. Kahakäteen ajettiin,\nhuudettiin ja hurrattiin. Joka talossa oli markkinamiehiä, eikä kukaan\nkummastellut, jos näki jonkun hyvin arveluttavasti humalassa, vaan piti\nihmeenä, jos vesiselvän miehen tapasi.\n\nKestikievarissa, jossa tämän kertomuksen aikana vielä anniskeltiin\nväkijuomia kaikenlaatuisia ja niin paljon kuin kukin jaksoi juoda, oli\nhevosmiehiä enin koolla. Piha oli täynnä valjaissa olevia hevosia,\ntoisia ajoi pihaan ja toisia läksi pihasta järven jäälle, kylän\nviereen, hevosen tapoja tunnustelemaan. Huutoja kuului, kulkuset\nhelisivät ja hevosmiehet huusivat tai rähisivät lujalla äänellä.\nHerroja ja talonpoikia pyöri sekaisin, ruotsin- ja suomenkieltä\npuhuttiin, ja naurettiin, jos sattui, ettei toinen toistaan ensi\nkeskustelussa ymmärtänyt.\n\nKestikievarin suuressa salissa juotiin harjakannuja muutamien pöytien\nluona, ja toisten, pöytien ääressä vasta hierottiin kauppoja.\n\nKolmas markkinapäivä oli jo kulumassa. Oli aika pakkanen, ja kylästä\nnousi höyry kuin kattilan pohjalta. Meluna ja rähinänä oli koko\nmarkkinapaikka, huutoja kuului, tiu'ut soivat, kulkuset helisivät ja\nhevoset hirnuivat.\n\nKestikievaritalon pihalla pyörähtelee Helmerikin, Heikkilän Ulrikin\nnokkela renki. Punaisina ovat Helmerinkin silmät ja kovin löyhkää\nhänestä väkevän konjakin haju. Mutta ei hän humalaiselta näytä, liikkuu\nja toimittelee kuin selvä mies.\n\nLähelle avonaista kuistia, rakennuksen seinään lyötyyn sinkilään, on\nUlrikin uljas tamma marhaminnalla pantu kiinni. Siinä seisoo kuin\nodottaen, parhaisiin valjaisiin varustettuna, ja Helmeri toimittaa\nsille loimen peitoksi. Miehiä kulkee edestakaisin, nousee kuistille,\nlaskeutuu alas. Joka-ainoalle pystyy uljas tamma silmään, moni käy\ntunnustelemassa kylkeä, katsoo suuhun ja nostaa häntää...\n\nKaikkia se näyttää miellyttävän, tämä roima tamma. Ruotsalaiset\nkiittelevät, tunnustelevat ja hyvilleen tulevat. Kysyvät Helmeriltäkin,\npaljonko maksaa, mutta Helmen mainitsee vain:\n\n»_Ulrik Heikkilä... finska sidan_», ja viittaa suureen saliin.\n\nSiitä ymmärtävät, että se on Heikkilän Ulrikin hevonen, Ulrikin, jonka\nkoko maailman hevosmiehet tuntevat.\n\nJa lähtevät Ulrikin puheille kauppoja hieromaan. Mutta ei myy vielä\nUlrikki _tätä_ tammaa, sen tietää Helmeri hyvin. Sanoo niin korkean\nhinnan, ettei kukaan osta, ja Ulrikilla on omat syynsä siihen, ettei\nvielä myy. Helmeri seisoo siinä tamman luona ja katselee hevosmiesten\nelämää ympärillään. Toisia lähtee pihasta, ostaja ja myyjä rinnakkain\nreessä istuen ja alas järven jäälle ajaen, toisia palaa koeajosta,\nostaja ohjissa naurusuin ja hevonen höyryten kuin kuuma kiuas.\n\nSiinä on tuttuja miehiä joukossa, Suomen puolen hevosmiehiä. Mutta\nmarkkinahumu on korkeimmillaan, ei jouda toinen toistaan puhuttelemaan,\nmyyjät nimittäin keskenään.\n\nJo juosta vilistää Lomman Nestorin harmaja tamma pihaan, niin\nettä utukka reen perässä punoo, ja reenperällä istuvat ostaja,\nhoikkakoipinen kainuulainen, ja myyjänä Viiklunti, huuliparta\nkuuroittuneena ja kylmetyksissä kuin joulukynttilä...\n\nNestoria ei itseään näy, mutta Helmeri arvaa, että jostakin nurkan\ntakaa hän kurkistelee.\n\nSiihen ajavat lähelle, missä Helmeri tammansa luona seisoo. Viiklunti\npuhuu ruotsia ja lyö Harmia lautaselle. Helmeri ymmärtää, että kyllä\nostajakin, karppisääri kainuulainen, Harmi-tammasta pitää, mutta\nmoittii hintaa liian korkeaksi...\n\nSiinä tunnustelevat vielä Harmia kumpainenkin. Kainuulainen katsoo\nvielä kerran: nostaa jokaista jalkaa, hipaisee kylkeen ja sitten vielä\nkatsoo suuhun, hampaista iän nähdäkseen.\n\nKoko ajan kehuu Viiklunti siinä vieressä, sen ymmärtää Helmeri, kehuu\nja kiroilee ja jo toimittaa lämpöisen loimen peitoksi Harmille, joka\nhöyryää hikisenä...\n\nVihdoin, kun ostaja yhä seisoo miettiväisenä, viittaa Viiklunti\nHelmeriin, ikäänkuin että siinä on mies, joka tuntee tämän hevosen\ntavat ja voiman...\n\nKainuulainen on ummikko, eikä Helmeri ymmärrä, mitä se häneltä kysyy,\nmutta Viikluntin katseesta hän käsittää, että kehua pitää...\n\n»Kuua tömmar... kuua tömmar», sanoo hän, viittoen Harmiin.\n\nSe auttaa. Kainuulainen ilostuu ja näyttää innostuvan, lyö Viikluntia\nolkapäälle, ja he menevät sisälle kauppoja hieromaan...\n\nSilloin ilmestyy Lomman Nestorikin siihen Harminsa viereen ja arvelee\nHelmerille:\n\n»Ajoivat hikiseksi, ryötät.»\n\nMutta sitten hän iskee silmää Helmerille. Helmeri ymmärtää heti, mistä\non kysymys, ja he käyvät vähän syrjään, kuistin kalveeseen, ja ottavat\nNestorin taskupullosta hyvät ryypyt.\n\n»Siinä on nyt viimeisen kauppa tulossa», sanoo Nestori Harmiin\nviitaten. »Elä hiidessä?»\n\n»Niin on. Tänä päivänä jo kolmas kauppa tulossa», selittää Nestori\nhyvillään. »Viiklunti myypi hevosia, jotta vinkuu, eivätkä tullihurtat\nvoi hänelle mitään, vaikka jo monta kertaa ovat yrittäneet...»\n\n»Joko lienee myynyt silkkimustan?» kysäisee Helmeri, sillä Musta oli\nviety eri talliin; Vintturin Santerin tieto, jota Herttuassa oli\npuhunut, oli ollut erehdystä, sillä alkumarkkinoista ei Viiklunti ollut\nsilkkimustaa kenellekään kaupannut.\n\n»Jo eilen illalla myi», selittää Nestori. »Sinä olit jo nukkumassa, et\nnähnyt...»\n\n»Kenelle sai myydyksi?» tiedustaa Helmeri yhä uteliaampana, muistaen\nsilkkimustan huonoja tapoja.\n\n»Jällivaaralaiselle... Siinä oli meillä monenlaista hommaa, mutta hyvin\nkävi lopulta kuitenkin. Se ostaja tahtoi päästä koeajoon... Silloin\nViiklunti kuiskasi minulle: mene ja valjasta se tumma raudikko, joka\non mustan kokoinen ja näköinen... Minä heti ymmärsin... Viiklunti ja\nUlrikki, sillaikaa kun minä tummaa raudikkoa valjastin, kutsuivat\njällivaaralaisen tuonne saliin ja siellä juottivat niin kauan kunnes\nminä tulin ilmoittamaan, että nyt on silkkimusta aisoissa... saapi\nlähteä 'ruuvaamaan'. Pimeä oli, ja minä vein raudikon vähä syrjään,\nettei akkunasta päässyt valo sattumaan... Aika lailla hutikassa näytti\njällivaaralainen olevan, kun yhdessä Viikluntin kanssa lähtivät\najamaan. Ei tuntenut, ettei ole Musta aisoissa, vaikka koko päivän oli\nMustaa tallissa koetellut ja pihallakin marhaminnasta talutellut...\nPian palasivatkin, eivät kaukana käyneetkään... ja tuohon juuri\najettiin raudikko, ja suoraan menivät sisälle kaupan tekoon, — olivat\njo hinnan sopineet, — ja harjakannuja juomaan... Silloin me, Ulrikki ja\nminä, riisuimme raudikon valjaista ja veimme silkkimustan sijaan...»\n\n»No, voi sun saakeli...»\n\n»Joo. Ja rekineen, neuvoineen päivineen kauppa tehtiin...\nJällivaaralainen maksoi rahat, ja vielä ryypättiin päälle... Kun\nsitten aika hutikassa tulee pihalle, ei huomaa, että silkkimusta\nonkin äskeisen raudikon sijassa, sillä nehän ovatkin yhdenkokoiset\nja pimeässä yhdennäköisetkin. Ja aikoo ajaa öitse seuraavaan kylään,\nJällivaaraan päin...»\n\n»Eikä ole kuulunut takaisin?» kysyi Helmeri nyt, vähän nyreissään.\n\n»Ei ole kuulunut. Niin meni kuin hohtimet kaivoon», arveli Nestori.\n\nMutta Helmeri pudisti vähän päätänsä ja veti kulmiaan kurttuun. Hän ei\nnäyttänyt olevan kovinkaan hyvillään Ulrikin, Viikluntin ja Nestorin\ntekemästä petoksesta.\n\n»Palaa se sieltä, jahka humalastaan selkenee», sanoi hän Nestorille.\n»Silloin taitaisi olla parasta, että myyjä katoaisi markkinapaikalta...»\n\n»Jokohan, vietävä, tekee sen, että tulee takaisin ja tahtoo kauppaa\npurkamaan?» kysyi Nestori, vähän nolompana.\n\n»Epäilemättä», vakuutti Helmeri. Silloin ilmestyivät Viiklunti ja\näskeinen Harmin ostaja, kainuulainen, takaisin salista ja menivät\nHarmin luo. Kaupat oli tehty, ja harjakannuiksi oli juotu puoli pulloa\npunssia, ei enempää.\n\nHyvillään näyttivät olevan kumpikin, sekä Viiklunti että kainuulainen...\n\nKainuulainen soperteli ruotsia Harmille ja taputteli kaulalle. Sitten\nriisuttiin Harmi aisoista. Muuta ei ostaja kaupassa saanut kuin\npäähiset ja rihmaisen marhaminnan...\n\n»Kuua tömmar... kuua tömmar», kehui Helmeri naurusuin kainuulaiselle.\n\nKainuulainen näytti tyytyväiseltä kauppaansa, ja hän lähti taluttamaan\nHarmia kortteeritaloonsa, joka oli kappaleen matkaa kestikievarista.\n»Ei taida sekään Harmi enää hirnua Näsijärven rannalla, josta on\nkotoisin», arveli Helmeri, kun näki Harmin katoavan kujan taakse.\n\nViiklunti ja Nestori menivät nyt vuorostaan suureen saliin, mutta\nHelmeri jäi vielä pihalle, sillä Ulrikki oli sanonut, että pian\nlähdettäisiin ajelemaan.\n\nSiinä jouti hän muistamaan, että nyt oli Viiklunti myynyt kaikki\nUlrikin ja kaikki Lomman poikain hevoset, joista ei yhdestäkään ollut\ntullia maksettu. Kenenkähän ansiota tuo kaikki oli? Kuka oli hoksannut\npyytää Viikluntia myymämieheksi? Ja Helmeri päätti, että jos eivät\nLomman pojat hänelle palkintoa anna, niin... on ne markkinat erisi\ntalvenakin...\n\nUlrikki kyllä oli aina hyvän työn muistanut ja ruhtinaallisesti\nmaksanut.\n\nSilloin huomasi hän aivan selkänsä takana Torikan Hermannin ja Oukan\nAapelin. Heitä ei ollut vielä markkinoilla näkynyt, ja Helmeri\nihmetteli, mistä nyt yhtäkkiä ilmestyivät. Tuttavina miehinä, niinkuin\noman kylän miehet ainakin, tervehtivät he Helmeriä ja tiedustelivat,\nmitä kuului...\n\nMerkillistä oli heissä se, että kumpikin oli aivan selvänä, jota ei\nennen koskaan ollut tapahtunut Ylikainuun markkinoilla. Ja kun hetken\nsiinä olivat jutelleet minkä mitäkin markkinain menosta ja hevosten\nhinnoista, käskivät miehet Helmerin kuistin kalveeseen ja tarjosivat\nryypyt kumpikin omasta lasistaan... Ottivat itsekin, mutta hyvin vähän,\nja tarjosivat Helmerille lisää...\n\nSitten alkoi Oukan Aapeli kuiskaamalla puhua Helmerille... He\nolivat, supatteli hän Helmerin korvaan, Torikan Hermannin kanssa\nonnistuneet pääsemään hevosineen poikki rajan tullia maksamatta ja\nyhtäkyytiä ajaneet suoraan tänne markkinapaikalle... Tullimiehiä he\neivät olleet nähneet ennenkuin täällä markkinapaikalla, mutta he\nolivat Tikanniemessä kuulleet, että hurttia saapuisi useampia miehiä,\nHaaparannalta asti... Heillä oli kummallakin kaksi hevosta, jotka\nolivat tässä naapurin Anderssonin tallissa... Nyt juuri, ennenkun he\ntänne kestikievarin pihalle lähtivät, olivat he nähneet Nymanin ja\nStarkin kävelevän pihalla...\n\nJa nyt tuli pääasia, jonka vuoksi Aapeli tässä Helmerin puoleen kääntyi\nja avuksi Helmeriä pyysi...\n\nHe olivat kuulleet, — taipaleella jo —, kuinka vikkelän konstin\nHeikkilän Ulrikki ja Lomman pojat olivat hoksanneet, että olivat\nottaneet Viikluntin myymämieheksi, jolla oli oikeus ja valta myydä omia\nhevosiaan vaikka kolmesataa... Nyt pyysivät he, että Helmeri, oman\nkylän mies ja tuttava muutenkin, lähtisi ja pyytäisi Viikluntia, eikö\ntämä ottaisi heidänkin hevosiaan myydäkseen, sillä ostajia oli vielä\npaljon ja hinnat korkeat... ja Viikluntin vaivat he kunniallisesti\nmaksaisivat...\n\nNiin kuiskaili Aapeli ja katsoi rukoilevasti Helmeriä silmiin, että\nmitä tuo nyt miettii...\n\n»Ja sinun vaivasi maksamme heti», vakuutti Torikan Hermanni.\n\nHelmeri ymmärsi yskän, ja koska hän oli hyväntahtoinen mies, joka\nei kenellekään pahaa suonut, lupasi hän heti lähteä miesten asiat\ntoimittamaan.\n\n»Pitäkäähän silmällä tätä minun tammaani tässä, niin käväisen\nViikluntin puheilla», sanoi hän ja nousi korkeita kuistin portaita ylös\nkestikievarihuoneeseen.\n\nSuuri sali oli täynnä höyryä ja tupakansavua, ääniä monenlaisia\nja kovaa rähinää. Miehiä istui pöytäin luona, juotavia edessään.\nOli joukossa montakin tuttua miestä, mutta Ulrikkia ja Viikluntia\nei näkynyt. Helmeri silmäili ympärilleen ja kysyi sitten eräältä\ntuttavalta, oliko Viikluntia näkynyt, mutta ei sanonut nyt juuri kukaan\nnähneensä.\n\nMutta salin viereisestä kamarista kuului naurua ja räheä-äänistä\npuhelua, ja Helmerin korva otti Ulrikin äänen, joka kuului yli muiden.\n\nHelmeri avasi oven arvelematta ja astui kamariin.\n\nSielläpä olivat!\n\nYmpyriäisen pöydän luona istuivat siinä Ulrikki, Luulajan Kuvenjus,\nLomman pojat, Viiklunti ja Haaparannan Liljepäkki punssia juoden ja\nhauskoja juttuja kertoellen.\n\nLuulajan Kuvenjus, joka vasta iltaa ennen oli markkinapaikalle\nsaapunut, nousi heti Helmeriä kättelemään ja kysyi mitä kuului...\nHelmeri kiitteli, mutta koetti joutua. Viikluntille, joka istui ovea\nlähinnä, ehti hän kuiskaamaan, että Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni\npyysivät käväisemään ulkona...\n\nViikluntilla oli aavistus, mitä Aapelilla ja Hermannilla oli asiaa, ja\nnäppärästi oli hän pystyssä ja aikoi lähteä. Mutta Luulajan Kuvenjus\noli kaatanut koko juomalasillisen punssia Helmerille ja käski ottamaan\nmarkkinaisia...\n\n»Onko hyvä tämä Ulrikin uusi raudikkotamma... vireä ja kävelijä?» kysyi\nhän.\n\n»On kerrassaan hyvä hevonen», vakuutti Helmeri ja kumosi punssilasinsa\npohjaan asti.\n\nKuvenjus nauroi ja sanoi lähdettävän pian ajamaan kilpaa Alarikin\nkanssa.\n\nMutta kiireesti menivät nyt Viiklunti ja Helmeri ulos, ja toiset jäivät\njatkamaan punssin juontia.\n\n»Onko niillä hevosia?» kysyi Viiklunti Helmeriltä, kun salin läpi\nmenivät.\n\n»Kaksi kuuluu olevan kummallakin...»\n\n»Onko näkynyt tullihurttia?»\n\n»Sanoivat Nyymannin ja Tarkin olleen äsken Anderssonin pihalla.»\n\nKuistin edessä odottivat Hermanni ja Aapeli, ja kun näkivät Viikluntin\ntulevan, niin riensivät kohti kättelemään...\n\nHelmeri näki heidän sitten vähän aikaa keskenään kuiskailevan ja\nnaureskelevan ja hetken päästä poistuvan Anderssonille päin.\n\nHelmeri jäi vielä siihen hevosensa luo seisomaan ja katselemaan\nmarkkinaelämää.\n\nSiellä se vain herrain kanssa Ulrikki maisteli ja hauskaa piti... Ja\nLuulajan Kuvenjus ja Haaparannan Liljepäkki kumppaneina! Ei sinne\notettu heidän pöytäänsä kaikennäköisiä räkänokkia punssia juomaan!\nValinkomiehet ne olivat, joiden seurassa Luulajan Kuvenjus ryyppäsi!\nJa armosta sinne kai nyt ja Ulrikin välityksellä olivat päässeet\nLomman pojatkin! Kyllä, kun aikansa juovat, lähtevät kilpaa ajamaan,\nja pian-aikaa Kuvenjus vaihtaakin Alarikin tähän tammaan... ja Ulrikki\nkiskoo taas välirahoja.\n\nLyhyt oli tammikuun päivä, ja alkoi jo hämärtää. Helmerillä ei\nkuitenkaan ollut mitään hätää eikä minkään puutetta, vaikka pakkasessa\nseisoskeli. Ei ollut enää muita hevosia hoidettavina kuin tämä tamma,\nkaikki muut olivat jo myydyt... ja lapikkaat jalassa kyllä tarkeni...\n\nKun hän silmäsi Anderssonin kujalle päin, näki hän Viikluntin ajavan\ntäyttä juoksua kestikievarin pihan läpi, ja toinen, outo mies, istui\nViikluntin vieressä... Helmeri arvasi, että siinä jo oltiin uusia\nhevoskauppoja tekemässä, sillä varmaan oli hevonen, jolla ajoivat,\nTorikan Hermannin Laukki, jonka Tampereelta oli tuonut...\n\nSamassa ilmestyi Hermanni itsekin Helmerin puheille ja selitti, että\nViiklunti oli saanut ostajan hänen Laukilleen, — että tuossa ajoivat jo\n»ruuvaamaan»...\n\nJa sitten hän kuiskaili Helmerin korvaan ja odotti kysyvän näköisenä\nvastausta.\n\n»Se asia pian oikenee», vastasi Helmeri, »odota tässä vähän».\n\nHän meni kujalle ja sattui juuri silloin huomaamaan, että Vintturin\nSanteri, Suomen puolen laukkukauppias, tuli kylästä päin pihaan, ja\nSanterilla oli isonlainen, uusi aisatiuku kaulassa remmissä riippuvana.\nSiinä se harvakseen helähteli miehen kävellessä...\n\nHelmeri tiesi jo ennestään, millä asialla Santeri kulki ja mitä\nvarten aisatiukua kaulassaan kantoi... Se merkitsi sitä, että se,\njoka Santeria kahden kesken puhutteli, sai häneltä ostaa viinaa tai\nkonjakkia... Torikan Hermanni ei kuitenkaan vielä, vasta kun oli\nmarkkinoille tullut, tiennyt Vintturin Santerin liikkeestä mitään, ja\nsen vuoksi hän turvausi Helmerin apuun. Mutta heti, kun näki Santerin\nja huomasi Helmerin Santeria puhuttelevan, hoksasi hän, mitä varten\naisatiuku kaulassa riippui...\n\n— Kenen viinoja lienee myymässä, omiaan sillä ei ole, — ajatteli\nHermanni, kun näki Helmerin ja Santerin katoavan ulkohuoneiden taakse.\n\nHän jäi siihen odottamaan arvaten, että sieltä saisi halvemmalla\nharjakaisviinoja Viikluntille ja Laukin ostajalle.\n\nHetken päästä Helmeri palasikin, povi pullollaan.\n\n»Hyvinkö kävi?» kysyi Hermanni.\n\n»Oll reit», vastasi Helmeri ja ojensi Hermannille litran vetoisen\nkonjakkipullon, jonka koreassa, tumman vihreässä etiketissä oli: _Fin\nChampagne Cognac, Stockholm_.\n\n\n\n\nVII\n\n\nKestikievarin kamarissa, missä Ulrikki herrain kanssa punssia maisteli,\noli ollut hauskaa koko päivä. Hevosista oli juteltu, päivitelty ja\nkehuttu, ja aika oli siinä kulunut niin, etteivät arvanneetkaan\nlyhyen päivän niin pian loppuvan. Luulajan Kuvenjuskin, vaikka oli\nvähäviinainen herra, piti näillä Ylikainuun markkinoilla tapanaan\nmaistella tavallista enemmän, hurrailla ja huvitella hevosmiesten\nkanssa. Ja vaikkei hänellä näille markkinoille ollut minkäänlaista\nasiaa, ei hän saattanut totutusta tavastaan luopua ja olla markkinoille\ntulematta, niin oli innokas hevosmies. Pitkin päivää oli hän nytkin\nkatsellut markkinoille tuotuja hevosia, olisiko semmoista, joka hänen\nsilmäänsä miellyttäisi. Useaa hevosta hän jo oli käynyt ajamassakin,\nmutta ei ollut yksikään täysin häntä tyydyttänyt. Minkä väri oli ruma\nja harja liian lyhyt, millä oli liian lyhyet jalat, mikä taas oli liian\nkovasuinen ja »alapäinen», mikä ylen lihava ja kankea ja millä mikin\nvika, jota ei vaatelias herra suvainnut.\n\nAlarikilla, uljaalla juoksijaoriillaan, oli hän markkinoille saapunut,\npitkässä matkareslassa loikoen, niinkuin muutkin hevosmiehet. Hän\ntahtoi viettää hauskaa hevosmiehen elämää näillä markkinoilla viikon\npäivät, muut huolensa ja hommansa syrjään sysäten. Ja tämä tuotti\nhänelle sanomatonta iloa ja nautintoa.\n\nHupaista oli ollut koko päivä ja yhä riitti. Niillä hevosmiehillä,\njotka onnistuivat Kuvenjuksen suosioon pääsemään, oli markkinain aikana\njuomista ja syömistä kuin rikkailla faraoilla ennen. Heikkilän Ulrikki\noli jo pitkät ajat Kuvenjuksen suosiossa ollut, ja joka vuosi hän\nUlrikilta hevosen osti, joskus kaksikin.\n\nKoko ajan he nytkin olivat jaastaneet ja tinkailleet hevosista.\nKuvenjusta oli suuresti miellyttänyt Ulrikin raudikko tamma, joka\nkuistin luona vieläkin valjaissa seisoi, Helmerin hoivaamana. Hän oli\nkäynyt sitä ajamassa, mielistynyt siihen, ja nyt siinä hieroskelivat\nkauppoja. Mutta ei ollut Ulrikkikaan kiireessä myymään eikä Kuvenjus\nostamaan, jaastoivat, joivat punssia ja puhuivat muista asioista\nväliin. Ei ollut kiirettä, markkinoita riitti vielä.\n\nMutta iltapuoleen, kun yhä punssin juontia jatkettiin: ja\nKuvenjuksellekin nousi vähin kulmiin, tuli tinka siitä, kumpiko oli\nnopeampi juoksija, Alarikkiko vai tämä Ulrikin raudikko tamma. Ulrikki\nväitti kiven kovaan, että jos hän vain itse on ohjissa, niin tamma\nriittää Alarikille... Kuvenjus taasen oli varma päinvastaisesta...\n\nJa siitä riitti kiistelyä, oltiin joskus oikein tosissaan olevinaan, ja\ntaas maisteltiin.\n\nLomman pojat, jotka nyt hevoskaupoiltaan joutivat, olivat saaneet\nkutsun tulla Kuvenjuksen kamariin, ja näytti siltä, että näillä\nmarkkinoilla Lomman pojatkin olivat päässeet Kuvenjuksen suosioon.\nMaistella piti, ja Kuvenjus käski olla »kuin kotonaan».\n\nMistä oli Kuvenjus, tarkkatuntoinen ja ylpeä herra, nyt juuri näillä\nmarkkinoilla Lomman poikiin mieltynyt?\n\nLomman pojat saivat kiittää hevostaan, pientä Piiua, jonka\nKuvenjukselle Torniossa myivät. Tämä pienoinen, ruskea ja\nkäpsäjalkainen tamma oli Kuvenjusta sanomattomasti miellyttänyt. Se oli\npirteä kuin orava, lauhkea ja ihmisrakas, ja semmoinen menemään, että...\n\nJa Kuvenjus kertoi, että hänen rouvansa ja lapsensa olivat ihan\nhullaantuneet Piiuun. Rouva, joka aina oli rakastanut juoksijoita\nja uskalsi istua minkälaisen hevosen rekeen hyvänsä, oli aivan\nhurmaantunut Piiuun. Olipa kerran kiusoitellut miestään, ettei\nriitä Alarikkikaan Piiulle... ja niin oli tullut kova väittely, ja\nlopulta lähdettiin ajamaan, rouva Piiulla edellä, Kuvenjus Alarikilla\nperässä... Pitkin Luulajan katuja laskettiin menemään, jotta vinkui...\nPiiu juoksi kuin riivattu, rouva ajoi tahallaan äkkimutkia, katua ylös,\ntoista alas... Alarikki oli kankeampi käänteissä... Piiu sai väliä ja\nrouva ehti ennen kotipihalle kuin Kuvenjus Alarikilla... Sitä riemua,\nmikä kotona syntyi, kun lapset riensivät Piiua hyväilemään!...\n\nNiin kertoi Kuvenjus, punssin ja markkinain innostamana. Ja hän löi\nLomman Nestoria olalle ja vakuutti:\n\n»Minä en myisi sitä Piiua, vaikka saisin viisituhatta kruunua!»\n\nEi hänellä tosin ollut mitään moitetta Alarikkiakaan vastaan. Se\noli kaunis, hyvä ajaa ja juoksi vinhasti. Hänelle oli jo Luulajassa\ntarjottu korkeata hintaa Alarikista, mutta hän ei ollut myynyt.\n\nNiin oli siinä pitkin päivää hevosista, entisistä, puheltu ja juotu\npunssia. Mutta Ulrikki näki tottuneella hevosmiessilmällään, että\nKuvenjusta miellytti raudikko tamma paljon enemmän kuin tämä tahtoi\ntunnustaakaan. Ulrikki arvasi sen siitäkin, että Kuvenjus vähä-väliä\notti asian puheeksi, verraten raudikkotammaa Alarikkiin ja päinvastoin.\n\nJa kun yhä siitä samasta asiasta jahkailivat ja tinkailivat, molemmin\nomaansa kehuen, innostui Lomman Nestori ja ehdotti, että lähdettäisiin\najamaan kilpaa...\n\n»No, se sopii... Ja lyömme veikkaa!» innostui Ulrikkikin.\n\nJo riemastui Kuvenjuskin, ja kun hauskimmillaan olivat humalassa,\npäättivät lähteä ajamaan kilpaa järven jäälle.\n\nLomman pojat ja Haaparannan Liljebäck vielä kehoittivat.\n\nMaisteltiin sen asian vahvikkeeksi, ja Kuvenjus sanoi:\n\n»Miksei sillä ole tuolla tammalla oikeata nimeä? Sille pitää panna\nnimi! Vai onko sillä nimeä? _Hva' sa'!_»\n\n»Ei tullut kysytyksi sen nimeä», myönsi Ulrikki vähän hämillään, sillä\nKuvenjus oli ankara herra.\n\n»Jo te olette tolvanoita», ärähti Kuvenjus. »Oikeita lorveja, vaikka\nnimi pitäisi olla pääasia, kun hevosen ostaa...»\n\nHaaparannan Liljebäck nauroi Kuvenjuksen innolle, mutta Kuvenjus\nkivahti:\n\n»_Visst fan ä' de' de'_!»\n\nJa hän katsoi Liljebäckiin tuimasti.\n\nMutta Lomman Nestori, joka tiesi, mistä Miukin Matti oli\nTampereen-matkalla sen ostanut, sanoi:\n\n»Se on Teiskosta, Tampereen puolesta kotoisin.»\n\n»Teisko! Teisko!» ihastui Kuvenjus ja leppyi heti. »Sehän on mainio\nnimi! Teisko! _Jävlar i mej!_ Olkoon Teisko! Se on hyvä nimi!»\n\n»Hyvä nimi on», myönsivät toiset.\n\nKuvenjus ihastui siitä nimestä niin, että nauroi, tarttui\npunssilasiinsa ja vaati kaikkia kilistämään.\n\n_»Skål för Teisko!»_\n\nKaikki tarttuivat lasiinsa, ja niin juotiin Teiskon malja.\n\nJa nyt päätettiin lähteä kilpaa ajamaan. Kumpikin omallaan.\nVedonlyönnistä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä se puoli asiasta\nunohtui. Semmoinen määrä tehtiin, että kummankin piti käydä mutkin\nkylän päässä, ja ken ensiksi takaisin ehtisi, sen hevonen oli\njoutuisampi juoksemaan.\n\n»Vaan jos sinä ajat laukkaa», epäili Kuvenjus Ulrikkiin katsoen ja\npudistaen päätänsä. »Te olette semmoisia velikultia, ettei teidän\nkanssanne...», sanoi hän sitten, mutta se oli paremmin kehumista kuin\nmoittimista.\n\n»En minä aja laukkaa», lupasi Ulrikki naurusuin, mutta Kuvenjus tiesi,\nettei semmoisiin lupauksiin ollut hevosmiesten kesken kilpa-ajossa\nluottamista.\n\nSiihen älyttiin toki semmoinen keino, että Lomman pojat, Ville ja\nNestori, menisivät välille vahtiin ja Helmeri kylän päähän, jossa asti\nkumpaisenkin oli määrä käydä ja siitä takaisin pyörtää.\n\nMutta sitten yhtäkkiä huomasi Kuvenjus, ettei Viiklunti ollutkaan\njoukossa.\n\n»Viikluntin täytyy tulla todistajaksi», päätteli hän. »Viiklunti on\njäävitön todistamaan.»\n\nUlrikki ja Lomman pojat esittelivät, eikö Haaparannan Liljebäck\nkelpaisi todistajaksi. Jäävitön hänkin oli.\n\nMutta Kuvenjus sanoi, ettei Liljebäck ollut kylliksi hevosmies,\nymmärtääkseen tämmöisiä asioita.\n\nNestori läksi hakemaan Viikluntia ja Ville valjastamaan Alarikkia,\njolla oli erityinen talli, Kuvenjusta varten kestikievarista varattu jo\nennen markkinoita.\n\nKuvenjus ja Ulrikki jäivät vielä väittelemään, turkit päällä ja\nlähtövalmiina. Haaparannan Liljebäck, joka ei äskeisiin hevosmiesten\npuheisiin ollut ottanut osaa muuta kuin hymähtämällä hyväksyvästi\nsilloin kun maisteltiin, alkoi nyt tolkuttaa Ulrikille ja\nKuvenjukselle, että oli joutavaa nyt pimeän tullen lähteä kilpaa\najamaan... Somempaa olisi, että nyt täällä sisällä pidettäisiin hauskaa\nja vasta huomenna päivän valjetessa alkaisi kilvoittelu. »Ei. Nyt\najamme», vakuutti Kuvenjus, ollen kovassa ajohengessä.\n\n»Nyt me ajamme», sanoi Ulrikkikin. »Ja tämä on asia, joka ei kuulu\nmuille; omallaan ajaa kumpanenkin.»\n\nLiljebäck nokkausi Ulrikille, — oli jo ennen päivemmälläkin\nsuutahtanut, — ja rupesi nyt puhumaan ruotsia Kuvenjukselle, Ulrikkiin\nmerkitsevästi katsellen.\n\nUlrikki suuttui siitä ja alkoi haukuskella Liljebäckiä »Nälkä-Kalleksi»\nja »viinaporvariksi»...\n\n_»Vet hut!»_ karjaisi Liljebäck Ulrikin korvaan.\n\n»Elä kilju siinä!» kivahti Ulrikki punaisena kuin kukon heltta. »Kenen\nasialla Vintturin Santeri kulkee aisatiuku kaulassa, sanopa... va'\nsaa'...»\n\nLiljebäck kiukustui nyt vuorostaan ja nimitti Ulrikkia »haraksi».\n\nSiitä olisi saattanut nousta kovempikin meteli, sillä miehet olivat\nsiksi humalassa, mutta Kuvenjus komensi maanmiehensä pois kamarista...\n»Pois, ulos!...»\n\n»Tänne tunket kutsumatta juomaan!» evästi Ulrikki Liljebäckiä.\n\nMutta kun Liljebäck oli poistunut, kaatoi Kuvenjus vielä pikarit\ntäyteen ja sanoi, että nyt otetaan piiskaryypyt vielä ja sitten\nlähdetään...\n\n»Antaa sen Liljebäckin olla ja mennä menojaan», sanoi hän Ulrikille\nrauhoittavasti. »Ei se ole hevosmies ollut koskaan... eikä ymmärrä\nhevosista enempää kuin lehmästä...»\n\n»Niinpä menköön... viinaporvari», arveli Ulrikki.\n\nOlivat juuri ulos lähdössä, kun Helmeri tulla tupsahti kamarin ovelle\nja hätäisellä äänellä sanoi:\n\n»Nyt on piru irti. Tullihurttia on piha puolillaan.»\n\nKuvenjus ja Ulrikki seisahtuivat hämmästyneinä, kysyvän näköisenä\nkumpikin, ja odottivat Helmerin kertovan.\n\n»Ajakaa ne helvettiin!» ehti Ulrikki sanomaan.\n\n»Niin. Ajakaa ne helvettiin! Mitä niillä on siellä pihalla\nnuuskimista!» tuumi Kuvenjuskin.\n\n»Ilmestyivät kuin maasta nousseina juuri silloin, kun me aloimme Lomman\nVillen kanssa valjastaa Alarikkia kappireen eteen...»\n\nSen enempää ei Helmeri ehtinyt siinä kamarin ovella sanomaan. He\nrymistivät ulos, vauhdissa läpi salin, juoksussa kuistia alas, suoraan\npihalle...\n\nToisella puolen pihaa kuului kiivasta keskustelua. He riensivät sinne,\nUlrikki ja Helmeri edellä, Kuvenjus perässä...\n\nAlarikin ympärillä, joka oli valjastettu kappireen eteen, kuhisi\ntullimiehiä kuin soipaa sotaa. Siinä olivat joukossa Nyman ja Stark\nsekä ne kaksi Haaparannan tullimiestä, jotka olivat tavanneet Helmerin\nmenossa Haaparannalle ja jotka Helmeri oli reestä pukannut pois, ajaen\nmenemään ja eksyttäen jäljiltään.\n\nSiitä asti olivat kostoa hautoneet ja vihdoin, monien vaikeuksien\ntakaa, saaneet selville koko asian...\n\nJa nyt kun tiesivät, että Alarikki oli tullitta tuotu Ruotsiin, nyt\naikoivat tehdä takavarikon ja ottaa hevosen pois...\n\nSiinä syntyi hirmuinen hälinä, poru ja kiroileminen. Kuvenjus selitti\nja sadatteli ruotsiksi, Ulrikki rämisi kuin silppukone ja koetti\nkäheällä äänellään huutaa minkä jaksoi. Helmeri vakuutti ja vannoi,\nettei hän ollut se mies, joka Alarikkia oli ollut kuljettamassa, ja\ntodistajiksi mainitsi hän Lomman pojat...\n\nMutta turhaan he rähisivät ja huusivat. Haaparannan tullimiehet\ntunsivat varmasti Helmerin samaksi mieheksi, joka heille niin\nhävyttömän kepposen teki, ja Alarikin samaksi hevoseksi, jolla Helmeri\najoi ja katosi kuin maan alle...\n\nKoko markkinain ajan olivat he Alarikkia hakeneet, käyneet joka talon\ntallissa ja nyt viho viimein löytäneet...\n\nUlrikki vannoi, ettei hän ollut Alarikkia koskaan nähnytkään, vielä\nvähemmän omistanut, ja Kuvenjus vakuutti, että hän oli hevosen ostanut\nruotsalaiselta mieheltä.\n\nMutta tullimiehet pysyivät uskossaan, he tiesivät koko asian alusta\nloppuun asti. He eivät enää antaisi itseään hevosmiesten pettää.\n\n»Saadaan nähdä!» kiivasteli Kuvenjus. »Minä näytän toteen, sillä\nkäräjäasia tästä nousee!...»\n\n»Sepä nyt tietty», vakuutti Ulrikkikin. »Semmoinen prosessi tästä\ntulee, että tuntevatkin tullimiehet käräjiä käyneensä...»\n\nSe uhkaus näytti tullimiehiin vähin vaikuttavan. He olivat ennenkin,\nmelkein samanlaisissa tilanteissa, ottaneet hevosia taiteensa, mutta\nkun asia oli tullut oikeuteen, olivat he joutuneet tappion puolelle.\nSe oli ollut kallista kokemusta. Ja epäselvältä näytti asia nytkin.\nHe kyllä, Haaparannan tullimiehet, tunsivat varmasti Alarikin samaksi\nhevoseksi, joka heiltä aivan silmäin edessä katosi, mutta he eivät\ntienneet, miten Kuvenjus oli sen omistajaksi joutunut. Olihan Kuvenjus,\nkuten nyt vakuutti, voinut sen ostaa ruotsalaiselta mieheltä, ja\nsilloin he eivät voisi Kuvenjukselta sitä ottaa takavarikkoon...\n\n»Kyllä asiasta selvä tulee», rämisi Ulrikki, kun huomasi, että\ntullimiehiä alkoi arveluttaa.\n\n»Minä kyllä näytän toteen omistusoikeuteni», sanoi Kuvenjus. »Tehkää\nvain peslaaki! Siinä on hevonen, mutta tietäkääkin, ettei _minun_\nhevostani pidetä lainassa ilmaiseksi...»\n\nSiihen kokoontui muitakin markkinamiehiä Alarikin ympärille rähinää ja\ntinkaa kuuntelemaan.\n\nNyman ja Stark kehoittivat tekemään takavarikon, mutta Haaparannan\ntullimiehet miettivät vielä...\n\nJa kova oli suusota, joka kuului kauas pimeässä pakkasilmassa. Punssi\nhaisi, sikaarit röyhysivät ja hevosmiehet rähisivät, ja väliin kuului\nkova kiljaiseminen, kun hevosen ostaja ajaa hurautti pihan läpi tulista\njuoksua...\n\nAlarikki seisoi siinä miesjoukon keskellä kuin puristuksissa ja alkoi\nlevottomana kuopia kovaksi tannerrettua pihamaata... Helmeri oli\nohjissa, mutta Haaparannan tullimiehet pitivät Alarikin päällisistä\nkiinni.\n\nSilloin juoksi mies kiivasta vauhtia Anderssonista päin tullimiesten\nluo ja kuiskasi jotakin Nymanin korvaan. Helmeri ehti tuntemaan, että\nse oli Vintturin Santeri, salakapakoitsija, mutta hän ei puhunut\ntuntemisestaan mitään. Ja yhtä nopeasti kuin oli tullimiesten luo\nilmestynyt, katosi Santeri kujasta ulos.\n\nSamassa lähtivät Nyman ja Stark sekä Rannankylän kaksi tullimiestä\njuoksemaan sinne päin, mistä Vintturin Santeri oli äsken rientänyt.\nMutta Haaparannan tullimiehet jäivät Alarikin luokse, pitäen päitsistä\nkiinni...\n\n»Mikäs tämä homma nyt on?» kysyi Kuvenjus ihmeissään, kun näki\ntullimiesten juoksevan Anderssonille päin.\n\nHaaparannan tullimiehetkin hölmistyivät, ja toinen jo yritti lähteä\nNymanin jälkeen, hellittäen kätensä Alarikin päitsistä...\n\nSilloin Alarikki yhtäkkiä nousi takajaloilleen, kun Helmeri tempasi\nlujasti ohjista. Tullimiehet poukkosivat päähisiä pitämästä kauas\nsyrjään, toinen selälleen, ja toinen huusi:\n\n_»Beslag! Beslag!»_\n\nMutta Alarikki potkaisi tuliseen laukkaan, aisan pää pukkasi Ulrikin\nsilmään... ja siinä samassa silmänräpäyksessä olivat sekä Helmeri että\nAlarikki kadonneet pihalta jonnekin kylälle päin...\n\nHaaparannan tullimiehet lähtivät, toinnuttuaan hämmästyksestään,\njuoksemaan sinne päin, minne luulivat Helmerin kadonneen, huusivat apua\nja puhalsivat pilliinsä kuin riivatut...\n\nUlrikki, Lomman Ville ja Kuvenjus jäivät pihalle eivätkä ymmärtäneet,\nkuinka kaikki oli tapahtunut. Kuvenjus nauroi, ja Ulrikki oli olevinaan\nvihassa, että mikä sitä hevosta noin säikäytti. Mutta eivät hekään\nvielä oivaltaneet, mistä tämmöinen sekamelska yhtäkkiä syntyi. He eivät\nolleet tunteneet Vintturin Santeria, joka Nymanille kävi kuiskaamassa...\n\n»Mihin hiiteen se Helmeri ajoi? Ja miten pääsi niin äkkiä lähtemään?»\nkysyi Kuvenjus.\n\n»Helmeri kyllä on tallessa ja hoitaa asiansa, ja luulenpa, että on\nAlarikki nyt...»\n\n»Mihin ne tullihurtat juoksivat?» kysyi vuorostaan Lomman Ville, joka\nhänkään ei vielä ymmärtänyt onnen potkausta.\n\nSilloin juoksi Lomman Nestori Anderssonista päin heidän luokseen. »Hyvä\non!» läähätti hän. »Joko Helmeri pääsi pakoon Alirikilla?»\n\n»Jo meni kuin lintu, hurtat pirskosivat syrjään, kun Alarikki nousi\ntakajaloilleen... Mitä te oikein...? Voi saakeli... Saitteko pettää\nhurttia?» sanoi Ulrikki omasta ja muiden puolesta.\n\nHe kokoontuivat Nestorin ympärille. Kuvenjuskin alkoi huomata, että\ntässä oli tullimiehiä petkutettu, vaikkei hän osannut aavistaakaan,\nkuinka se oli tapahtunut.\n\nMutta Nestori ei tässä pihalla asiaankuulumattomien kuullen ruvennut\nmitään selittämään, vaan käski kaikkien tulla sisälle, ja hiljaa puhuen\nhän varoitteli, ettei saanut kukaan lujalla äänellä puhua.\n\nKaikki lähtivät hiljaa supatellen Kuvenjuksen kamariin, mutta Lomman\nVille jäi ulos pihalle Teisko-tamman luo, sillä sitä ei uskallettu\nsiihen vahditta jättää, kun oli pimeä ja mustalaisia paljon liikkeellä.\n\nMutta kun he pääsivät Kuvenjuksen kamariin, käski Kuvenjus Lomman\nNestorin aukaista uuden punssipullon, ja kovin uteliaana hän tahtoi\ntietää, miten tämä kaikki oli tapahtunut ja miten oli tullihurttia\nsaatu pettää...\n\nJa Nestori, aukaistessaan pulloa, alkoi selittää: He olivat, Helmeri\nja hän, kun hänen oli mentävä Viikluntia hakemaan todistajaksi\nkilpa-ajoon, nähneet tullimiehiä liikkeellä, mutta kun eivät mitään\npahaa aavistaneet, olivat he, Ville kolmantena, ottaneet Alarikin\nulos tallista ja ruvenneet valjastamaan. Silloin äkkiä olivat\ntullihurtat ilmestyneet heidän ympärilleen... Haaparannan tullimiehet\nolivat tunteneet sekä Helmerin että Alarikin ja uhanneet ottaa\nhevosen takavarikkoon. Silloin ehti Helmeri kuiskaamaan hänelle,\nNestorille, korvaan: »Juokse pian Anterssoniin ja palkkaa Vintturin\nSanteri sanomaan hurtille, että siellä paraikaa suomenpuolelaiset\nmyyvät hevosia, — että siellä on Viiklunti, Oukan Aapeli ja Torikan\nHermanni...»\n\n»Minä juoksin, minkä jaksoin, ymmärtäen Helmerin tarkoituksen... Vasta\nParkin pihalla kohtasin Vintturin Santerin, työnsin hänelle viisi\nkruunua kouraan ja selitin, mitä hänen oli tehtävä... Santeri on\nnokkela ja hyvä hoksaamaan... niinkuin näitte...»\n\n»Ha, ha, ha», ratkesi Kuvenjus nauramaan, vaikka oli määrä, että piti\nolla ja puhua hiljaa. »Te olette saakelin sukkeloita aina hoksaamaan,\nte Suomen puolen hevosmiehet... ha, ha, ha... Kuinka sitten? Kuinka\nsitten?»\n\nNestori jatkoi:\n\n»Santeri, vanha tullikavaltaja ja hurttain ainainen vihollinen, ymmärsi\nheti, mistä oli kysymys, ja kätkien aisatiukunsa ja pannen Parkin\nrengin turkin päällensä lähti hän juoksemaan tänne kestikievariin\npäin... Minä piilousin itse Anterssonin kuistin nurkkaan, nähdäkseni\nuskovatko hurtat Santerin ilmoitusta ja tulevatko peslaakin tekoon, kun\nViiklunti ja suomenpuolelaiset muka myyvät hevosia... Ei aikaakaan,\nniin juoksevat hurtat, Nyymanni ja Tarkki eillimmäisinä, ja ryntäävät\nmiesvoimalla Parkin pirttiin... Silloin minä arvasin, että nyt on\nHelmeri yrittänyt, mitä on yrittänyt, ja läksin siitä juoksua takaisin,\nnähdäkseni kuinka oli käynyt... Ja hyvin oli käynyt...»\n\nMaistoivat punssia, Kuvenjus nauroi ääneensä, ja hökerteli Ulrikkikin.\n\nNestori jatkoi:\n\n»Mutta pian sieltä tulevat takaisin tullihurtatkin Parkista... olkaamme\nvarovaisia... Sillä kyllä sieltä ei Viikluntia eikä suomenpuolelaisia\nlöydy, ja kun palaavat, niin...»\n\n»No, eikö Viiklunti ollutkaan Parkissa hevoskauppoja tekemässä?»\nkysyi kummissaan Kuvenjus, joka nyt vasta alkoi älytä, kuinka peräti\nsukkelasti Helmeri ja Nestori olivat tullihurttia pettäneet.\n\n»Eikö mitä!» naurahti Nestori. »Viiklunti miehineen on toisessa päässä\nkylää, ja sitäpaitsi on Viiklunti jo myynyt sekä Aapelin että Hermannin\nhevoset!»\n\n»Ha, ha, ha», nauroi Kuvenjus, jotta kamari kaikui. »Lisää punssia!\nJuokaa, pojat!»\n\nNäin hauskaa markkina-aikaa ei Kuvenjus muistanut koskaan ennen\nviettäneensä. Näin reilua ja tapausrikasta!\n\n»Skool, pojat! Se Helmeri! Se Helmeri! Jaa, se on rahan väärti mies!»\nsanoi hän.\n\nMutta juuri kun olivat parhaassa ilossa, rymistivät Nyman ja Stark\nKuvenjuksen huoneeseen ja alkoivat kiivaasti kysyä, mihin Alarikki ja\nHaaparannan tullimiehet olivat pihalta kadonneet.\n\n»Ovat kai tehneet peslaakin, niinkuin uhkasivat», vastasi Kuvenjus\ntyynesti.\n\nMutta Ulrikki, vaikkei huone ollutkaan hänen hallussaan, alkoi\nhätistellä tullimiehiä ulos, haukkuen suut, silmät täyteen. Ja kun\neivät aikoneet poistua, tarttui Ulrikki tuoliin.\n\n»Helvettiin täältä lappakaa», kirosi hän. »Hoitakaa asianne rajalla,\nelkääkä tulko tänne markkinapaikalle _ihmisten_ kanssa mellastamaan...»\n\nJo täytyi Nymanin ja Starkin poistua. Kiroten ja uhaten he painoivat\noven kiinni, aavistaen, että heitä olivat taaskin hevosmiehet nenästä\nvetäneet.\n\nTullimiesten poistuttua alkoi hauskuus uudelleen. Kuvenjus nauroi,\nkiitti Ulrikkia, taputteli Lomman poikia olkapäälle ja kysyi:\n\n»Mutta mihin maailmaan se Helmeri ajaa Alirikilla? Kun eivät vaan\nsaavuttaisi Helmeriä...»\n\nUlrikki nousi ja kuiskaili pitkän aikaa Kuvenjuksen korvaan. He\nnauroivat molemmin, mutta toiset eivät kuulleet muuta heidän\nkeskustelustaan kuin »Herttua» ja »isäntä».\n\nLomman pojat ymmärsivät kuitenkin jo niistäkin sanoista, että Ulrikki\nuskoi Helmerin ajaneen Alirikilla rajalle päin, ehkä Herttuan taloon...\n\nKun aikansa siinä maistelivat ja äsken tapahtuneesta rohkeasta\nhommasta puhelivat, alkoi Kuvenjus esitellä, että koska kilvan ajosta\nei tullutkaan asiain näin kääntyessä mitään, lähdettäisiin miehissä\najelemaan pitkin kylää ja markkinapaikkaa... Nyt piti olla iloisena\njoka miehen, kun näin reilusti oli käynyt ja parhaat markkinapäivät\nolivat kulumassa!... Ja markkinoita ei ollut kuin kerran vuodessa!\n\nSe puhe kelpasi muillekin ja valmiit oltiin lähtemään. Ja niin\nlähdettiin. Kuvenjus ja Ulrikki istuutuivat kumpainenkin Teisko-tamman\nrekeen, ja ajajaksi pääsi Ville, asettuen kuskipallille.\n\nNestori tapasi pihalla Oinas-Matin, oman kylän miehen, jolla vielä oli\nhevonen myymättä. Hänen rekeensä pääsi Nestori, ja oli reessä muitakin\nhevosmiehiä, kaikki käkenä hutikassa, huutaen ja hurraten...\n\n»Annapas nyt juosta sen Teisko-tamman, että nähdään, minkälainen vauhti\nsillä näin pimeässä on», käski Kuvenjus. »Niin, annapa astua», käski\nUlrikkikin. Ville vihmasi ohjapuolella Teiskoa kyljelle, ja nopeasti\njuosten Teisko alkoi mennä vilistää, Oinas-Matin miehineen ajaessa\nlaukkaa perässä.\n\nUlrikki esitteli, että ajettaisiin toiseen päähän kylää, Limperiin,\nmissä hevosmiehet saivat mielin määrin mellastaa ja missä hän arveli\nViikluntinkin nyt olevan.\n\nKuvenjus suostui siihen? koska hän ennen kaikkea halusi olla\nhevosmiesten parissa ja heidän kanssaan rähistä.\n\nHe ajoivat Lindbergille, mutta lopputaipaleella otti Kuvenjus ohjat ja\nVillen piti siirtyä Ulrikin viereen.\n\nTalossa he tapasivat Viikluntin, joka nyt, kun oli saanut myydyiksi\nsekä Oukan Aapelin että Torikan Hermannin hevoset, oli naukkinut\nitsensä tukkihumalaan ja rallatteli polkkaa Lindbergin pöydän päässä,\n— ja Aapeli ja Hermanni, hutikassa kumpainenkin, tanssata toikkaroivat\nlattialla.\n\nSiihen riemuun joutuivat Kuvenjus, Ulrikki ja Lomman pojatkin.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nSillaikaa kun vakinaiset rajavartijat olivat Ylikainuun markkinoilla,\noli Rannan- ja Lommankylässä ylimääräisiä rajavartijoita valvomassa,\nettei tullittomasti saataisi tuoda hevosia rajan yli.\n\nMutta niitä tuotiin sittenkin markkinoille. Ja vaikka markkinapaikalla\noli toistakymmentä tullimiestä vartioimassa ja hevoskauppoja\nnuuskimassa, eivät he olleet onnistuneet tekemään yhtään ainoata\ntakavarikkoa — ja markkinat jo olivat sivu puolivälin, paljon kauppoja\njo tehtyinä.\n\nTullimiehet kyllä nyt alkoivat älytä, mitä varten Viiklunti suurena\nherrana markkinoilla hurraili, mutta he eivät voineet hänelle mitään.\nKun sitten Haaparannalta saapui kaksi tullimiestä, alkoivat he miehissä\nhakea Alirikkia, jonka varmaan tuntisivat ja tiesivät Suomesta,\nTorniosta tuodun yli rajan tullia maksamatta. He onnistuivatkin saamaan\ntietoonsa, että sellainen uljas ori oli nyt Luulajan Kuvenjuksen\nhallussa. Ja Kuvenjus oli kortteeria kestikievarissa.\n\nAlkoivat nyt miehissä siinä vaanimaan, toivoen viimeinkin saavansa\ntakavarikon...\n\nMutta hullusti kävi siinä hommassa.\n\nHaaparannan tullimiehet olivat, Helmerin kadotessa Alirikilla pimeään,\nlähteneet takaa-ajamaan. He olivat saaneet hevosen, jolla laukkauttivat\nperässä, sillä he saivat tietää, mihin päin Helmeri oli Alirikilla\najanut. Hirveästi heitä kaiveli. Uljas ja kallis hevonen oli viety,\n— joka heillä jo oli juuri valmiina takavarikkoa varten, valmiina\nkuin leipä pöydällä, mutta joka heidän oman tyhmän varomattomuutensa\ntakia katosi kuin saukko jään alle. He olivat ajaneet perässä ensin\nJällivaaraan päin vievää tietä pitkin, mutta pyörtäneet takaisin, kun\nsaivat varman tiedon, ettei sennäköistä hevosmiestä ollut sitä tietä\nkulkenut. He arvasivat silloin, että Helmeri oli päässyt jostakin\nkääntymään rajalle, Tornionjoelle päin, ja alkoivatkin uskoa, että\nAlarikki oli iäksi päiväksi heiltä kadonnut. Mutta yhä he iskivät\njälkiä ja pääsivät vihdoin selville, että rajalle päin oli Helmeri ajaa\nhuristanut. Ja vaikka heillä ei enää ollut toivoa tavata Helmeriä,\nlähtivät he kuitenkin perään, ottaen Nymanin ja Starkin kumppaneikseen,\nkun tie ja seudut olivat heille outoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLindbergissä olivat hevosmiehet rähisseet puoleen yöhön, jolloin\nKuvenjus, Ulrikki, Viiklunti ja Lomman pojat lähtivät pois ja ajoivat\nvihaista vauhtia kestikievariin, täydessä humalassa joka mies.\n\nUlrikki heräsi aamulla kestikievarissa siinä huoneessa, joka oli\nKuvenjuksen huoneen vieressä. Hän itse makasi sängyssä, mutta Viiklunti\noli vääntynyt lattialle ja kuorsasi siinä vaatteet yllään ja susiturkki\npeittona. Lomman poikia ei näkynyt, eikä Ulrikki muistanut, olivatko\njääneet Lindbergille vai tulleet kestikievariin.\n\nPihalta kuului aisatiu'un helinää ja puhelua; päivä olikin jo\nvalkenemassa, Ulrikki haukotteli vuoteella, johon vaatteet yllään\noli kaatunut. Hänen naamansa oli kohmeloinen ja silmät punaiset kuin\nsärjellä. Ääni ei tahtonut kulkea ollenkaan, ja vaikka hän yski ja\nkaraisi kurkkuaan, tuntui, ettei siitä selvene. Hän tunsi olevansa\nveltto ja voimaton, mutta muistaessaan, kuinka hyvin hän näillä\nmarkkinoilla oli hevoskaupoissa onnistunut ja kuinka paljon voittanut,\nhän alkoi virkistyä.\n\nHän nousi ylös ja otti takkinsa, joka oli lattialla melkein Viikluntin\nvieressä. Hän säpsähti vähän, sillä sen taskussa olivat molemmat hänen\nlompakkonsa, rahaa kumpainenkin pullollaan...\n\nSamassa aukeni ovi, ja Lomman Nestori, joka oli herännyt varemmin ja\nruokkinut ja vaalinut Teisko-tammaa, tulla touhusi kamariin ja sanoi\nhätäisesti:\n\n»Nyt on jällivaaralainen, jolle silkkimusta myytiin, tullut takaisin\nja tahtoo kauppaa purettavaksi... Suun täydeltä kiroaa ja kysyy\nViikluntia...»\n\n»No, voi sun perkele», rämähti Ulrikki, ja hänen äänensä vinkui ja\npärähteli pahoin.\n\n»Mitä nyt teemme? Se mellastaa ja haukkuu, ja silkkimusta seisoo\npihalla... mies uhkaa viranomaisilla», hätäili Nestori.\n\nUlrikki katsoi särkisilmillään turvonneihin käsiinsä ja ärisi\njaaranäänellään:\n\n»Elä päästä tänne sisälle! Sanotaan, että Viiklunti, jolta hän\nsilkkimustan osti, on mennyt pois markkinoilta...»\n\nNestori riemastui. Siinähän olikin pelastus!\n\nUlrikkikin virkosi. Hän peitti vielä tarkemmin lattialla kuorsaavan\nViikluntin turkilla, niin ettei miehestä näkynyt mitään.\n\nSitten lähtivät ulos, Ulrikki mennessään koetellen, olivatko molemmat\nlompakkonsa tallella... Lieneekö jotain pahaa ajatellut Viikluntista,\njoka siinä nyt kuorsaili... Mutta tallella olivat.\n\nKuistissa tuli jällivaaralainen vastaan, hirmuisen vihaisena, aivan\nraivoissaan, ja alkoi haukkua, että hänet oli petetty... annettu\npotkuri ja tenimys hevonen, jolla ei päässyt mihinkään... Ja ellei\nkauppaa heti purettaisi, lähtisi hän viranomaisten puheille...\n\n»No, kävithän itse ajamassa hevosta, ja palatessasi kehuit, että hyvä\non hevonen», rämisi Ulrikki vastaan.\n\nJällivaaralainen ei ollut sitä kuulevinaankaan, vaan tähtäsi Ulrikkia\nsilmiin ikäänkuin Ulrikki olisi syyllinen...\n\n»En minä ole sinulle hevosta myynyt, en nyt, enkä koskaan ennenkään...\nMitä sinä minulle tiuskut?» ärisi Ulrikki ja oli olevinaan niinkuin ei\nhäneen asia kuuluisikaan.\n\n»Joo, joo, mutta te ja Viiklunti», sanoi jällivaaralainen. »Missä\nViiklunti on, se vanha kälmi?»\n\n»Limperissä se on kortteeria», valehteli Ulrikki. »Käy sieltä\nkuulemassa.»\n\n»Kyllä minä opetan teidät pettämään, te jäävelin saksat!»\n\nUlrikin ja Nestorin suureksi iloksi lähti jällivaaralainen kuistista\npois, aikoen Lindbergiin Viikluntia hakemaan.\n\nJa hän menikin. Mutta toinen mies, jonka hän luultavasti oli\nottanut matkaansa todistajaksi, jäi silkkimustan viereen pihalle\nseisoskelemaan. Ulrikille ja Nestorille tuli hätä käteen, sillä he\nymmärsivät hyvin, että jällivaaralainen pian palaisi Lindbergistä,\nkun siellä saisi kuulla, että Viiklunti oli yöllä heidän matkassaan\nlähtenyt... Ja silloin se ottaisi kestikievaritalon hakeakseen...\n\n»Ei auta muu kuin että Viikluntin pitää lähteä pois!» päätti Ulrikki.\n»Muuten tässä käy niin, että joutuu tuo potkuri käteen takaisin, eikä\nsiitä sitten enää pääse erilleen muutoin kuin ampumalla...»\n\nKiire oli, ja miehet olivat kohmelossa. Jällivaaralaisen todistaja,\njoka seisoi silkkimustan vieressä, saattoi hyvinkin tuntea Viikluntin,\nja sen vuoksi oli vaarallista, jos hän pääsisi näkemään, että Viiklunti\npoistui kestikievarista...\n\nUlrikki ja Nestori neuvottelivat. Ja sitten he keksivät, että Nestorin\npiti houkutella todistaja kahville kestikievarin keittiöön, josta ei\nnähnyt pihalle, — sopisi tarjota puolikuppisetkin, — ja oli juteltava\nmakeita puheita sen aikaa, että Viiklunti ehtisi livistää talosta...\n\nNäin päättivät.\n\nNestori lähti vieraanmiehen puheille ja Ulrikki Viikluntia herättämään.\n\nViiklunti nukkui vielä raskaasti, mutta Ulrikki potki häntä kylkeen ja\nhoki römeästi:\n\n»Nouse hiivatissa ylös... kuh... kuh... nouse... nouse... No, herää nyt\nhelvetissä, siinä!»\n\nJo Viiklunti viimein alkoi urista ja heräillä, avasi veltosti\nsilmänsä ja katseli tyhmänä Ulrikkiin. Mutta sitä mukaa kuin Ulrikki\nehti selittää, mistä nyt oli kysymys ja mitä oli tehtävä, kirkastui\nViikluntin katse, ja vihdoin oli hän aivan valveilla... Ja äkkiä nousi\nhän ylös ja arveli: »Kyllä minä sitä vähin pelkäsinkin!»\n\n»Joutuin nyt!» hopitteli häntä Ulrikki; »se perhattu palaa pian\nLimperistä...»\n\nSillaikaa kun Viiklunti kohmelokankeana, viikset vihaisesti siirollaan\nja suu irvissä, kiskoi turkkia päälleen, silmäsi Ulrikki pihalle\nja näki äskeisen miehen silkkimustan vierestä kadonneen, ja hän\narvasi, että Nestori oli saanut hänet keittiön puolelle puolikuppista\nmaistamaan.\n\nUlrikki lähti edellä takkisillaan, ja Viiklunti seurasi häntä, suuri\nsusiturkki auki hulmuten...\n\n»Joudu! Joudu!» hopitteli Ulrikki, joka oli kuistissa menossa.\nViiklunti murjotti tulla ja haukotteli pitkään. Nopeasti laskeusivat\nhe sitten kuistista pihalle ja kävelivät vierekkäin pihan poikki\nAnderssonilla päin, josta oli aikomus saada kyyti rajalle asti...\n\nAnderssonin kujalla tuli heitä vastaan Vintturin Santeri, aisatiuku\nkaulassaan ja naurusuin.\n\nUlrikki kuiskasi Santerin korvaan ja iski silmää. Santeri naurahti,\niski takaisin ja katosi nopeasti, aisatiu'un helähdellessä pakkasaamun\nilmassa.\n\nMutta Anderssonin pihalla oli kyytihevonen juuri lähdössä rajalle päin.\n\nSiinä oli muuan iiläinen hevosmies, jolta eilen illalla oli otettu\nmainion hyvä hevonen takavarikkoon. Miespoloinen oli nyt hankkinut\nkyytihevosen päästäkseen ensin rajallekaan. Alakuloisena hän siinä\njutteli Ulrikille ja Viikluntille, kuinka onnettomasti hänelle oli\nkäynyt. Outo ja ensikertalainen oli näillä markkinoilla, joten ei\ntyhmyydessään tuntenut tullimiehiä, vaan luuli muiksi herroiksi ja meni\nniille, onneton, kauppaamaan hevostaan.\n\n»Sillä lailla täällä on monelle muulle käynyt!» lohduttelivat häntä\nUlrikki ja Viiklunti.\n\nSiinä tuumailivat hetkisen, kunnes Viiklunti kehaisi, että hän maksaa\nkokonaan, jos hänkin, joka samoin oli Torniojoelle menossa, pääsisi\ntässä samassa kyydissä.\n\n»Pääsee tässä», ilostui iiläinen.\n\nUlrikki oli kuin tulisilla hiilillä, sillä hän ei olisi tahtonut, että\nAnderssonissa olisi huomattu Viikluntin lähtevän rajalle päin.\n\nViiklunti ja iiläinen istuutuivat rekeen.\n\n»Olisi saatu pullo evääksi!» päivitteli Viiklunti.\n\nMutta jo joutui Vintturin Santeri paikalle, juoksi tulemaan ja pisti\nViikluntin turkin poveen litran pullon sitä »fiiniä» konjakkia, jota\nsuomalaiset nimittivät »koninpääkonjakiksi».\n\n»Ajakaa menemään hiiden kyytiä!» käski Ulrikki. »Kyllä nyt... kyllä\nnyt!» vakuutti Viiklunti työntäen pullon povelleen ja nostaen\nturkinkauluksen pystyyn. Ja niin lähti kuin varkain Viiklunti\nmarkkinoilta, missä rikkaana hevoskauppiaana oli monta päivää\nmellastanut ja komeat rahat hommallaan ansainnut.\n\nUlrikki seisoi pihalla niin kauan, että näki menevien katoavan\nensimmäisen mäen taakse. Silloin päästi hän helpotuksen huokauksen\nja läksi palaamaan kestikievariin. Väkeä oli alkanut liikkua\nmarkkinapaikalla, ja Ulrikki näki jo monta järvikyläläistä ylimaan\nmiestä poislähdössä, uudet lihavat hevoset kaikilla aisoissa, ja\nväkijoukossa kulki Vintturin Santeri aisatiukuineen, samosi ristiin\nrastiin, ja tuon tuostakin tuli joku poislähtevä hänelle kuiskaamaan...\n\nKestikievarin pihalla, äskeisellä paikalla, seisoi vielä silkkimusta,\npaksu loimi peittona. Ulrikki silmäsi siihen vihaisesti ja arvasi,\nettei jällivaaralainen ollut vielä palannut ja että Nestori yhä puheli\ntodistajan kanssa keittiössä...\n\n— Hyvinpä kävi — mietti hän. — Hakekoon nyt Viikluntin käsiinsä mistä\ntahtoo... minuun ei enää kuulu koko asia... Hän nousi kuistista sisälle.\n\nKuvenjus nukkui vielä, ovi oli lukossa. Mutta saliin oli ilmestynyt\noutoja miehiä, ruotsalaisia, jotka aamukahviaan juoden juttelivat.\nEräs mies puhui suomea, meni puheille. Sanoi olevansa hevosenostaja\nja tiedusteli Ulrikilta, oliko tällä hevosia myytävänä. Hän ja hänen\ntoverinsa ostaisivat viisi työhevosta...\n\nUlrikki istuutui siihen pöydän luo juttelemaan ja tilasi kahvia.\nMiehet kertoivat, että he vasta eilen olivat ehtineet markkinoille\nja tiedustelleet hevosmiehiä, mutta kaikki sanoivat jo myyneensä.\nJa he lisäsivät, että paljon vielä tarvittaisiin hevosia ylimaihin\ntukinajoon. Se mies, joka osasi suomea, puhui Ulrikille, selitteli ja\nkyseli, ja toisetkin, ne ummikot, viittoivat käsillään ja koettivat\nymmärtää, mitä Ulrikki vuorostaan vastasi.\n\nHeistä ei yksikään tuntenut näöltä Ulrikkia, mutta kun kuulivat nimen,\nniin alkoivat kaikin naurusuin venskata ja tulivat kättelemään...\n»_Heikkile Ulrik_!...»\n\nNiin oli Ulrikin nimi kauas kuuluisa, Ruotsin ylimaihinkin.\n\nKahvin sekaan otettiin konjakkia, ja Ulrikkikin alkoi virkistyä.\nÄänikin selkeni melko hyväksi, ei enää vinkunut ja rämissyt niinkuin\näsken.\n\nKun parhaissa puheissa olivat, rymisti jällivaaralainen saliin ja\nalkoi kauheasti mellastaa, hakien Viikluntia ja uhaten Ulrikkia...\nHän tempasi auki Ulrikin kamarin oven, meni sisälle ja näytti hakevan\nViikluntia, kiroten, että tässä talossa se oli ollut yötä. Kun ei\nsieltä ketään löytänyt, käveli hän Kuvenjuksen kamarin ovelle ja alkoi\nsitä jyskyttää... Mutta silloin ehti talon isäntä hätään, selitellen,\nkuka kamarissa nukkui...\n\nSilloin kääntyi mies taas Ulrikkiin ja tiuskui ja kyseli ja kiroili...\nHän alkoi Ulrikin kanssa istuville miehille selittää, kuinka\nhävyttömästi häntä oli hevoskaupassa petetty ja että Ulrikki oli ollut\nViikluntille apuna pettämässä...\n\nUlrikki puolestaan sanoi, että häneen ei kuulunut koko asia, hän ei\nollut myynyt silkkimustaa eikä myöskään tiennyt hevosen tavoista\nmitään; hän oli myös nähnyt, että ostaja oli itse käynyt ennen kauppaa\nhevosta ajamassa ja ollut ihastuksissaan, että hyvä oli hevonen ja niin\nolivat Viikluntin kanssa kaupat tehneet... Hän, Ulrikki, oli vain ollut\nsyrjästäkatsojana...\n\n»Niin, niin, mutta missä se rakkari Viiklunti on?» tiuskui\njällivaaralainen.\n\nHän oli saanut tietää, että yhdessä Ulrikin kanssa oli Viiklunti\nLindbergistä lähtenyt.\n\n»En minä ole Viikluntin paimenpoika!» sanoi Ulrikki nyt karskisti.\n»Eläkä tiusku minulle enää! Oma on asiasi! Ja hae Viiklunti, mistä\nhaluat! Minuun ei kuulu.»\n\nNeuvottomana ja kiroillen lähti jällivaaralainen, uhaten mennä\nviranomaisten puheille.\n\nVihdoin heräsi Kuvenjuskin ja lähetti piian matkassa terveiset\nUlrikille, että tulla sinne hänen kamariinsa.\n\nJa nyt kun selvin päin olivat, alkoivat tuumailla, kuinka Alarikin\nsuhteen alettaisiin menetellä. Ulrikki kyllä tiesi Kuvenjukselle\nselittää, mitä teitä ja mihin Helmeri Alirikilla oli ajanut, kun\ntullimiesten keskeltä vilahti kuin lintu häkistä... Helmeri oli — niin\nselitti Ulrikki — kiertänyt kylän, ajanut menemään rajalle päin ja\nvienyt Alarikin Herttuan taloon, missä nyt epäilemättä olivat.\n\n»Siellä ovat sekä mies että hevonen nyt varmassa tallessa», vakuutti\nhän Kuvenjukselle.\n\nMutta kuinka se nyt sieltä saataisiin pois tullimiesten tietämättä? Ja\njos saataisiin, niin tokko sitä Kuvenjus enää uskaltaisi pitää, kun sen\nkaikki tullimiehet tunsivat?\n\nSiinä oli kaksi kysymystä, joita Kuvenjus ja Ulrikki aamukohmelossa\nmiettivät.\n\nMutta kun Kuvenjuskin oli pukeutunut ja aamukahvit juonut, esitteli\nhän, että lähdettäisiin Teisko-tammalla ajelemaan kylälle, jotta\npäästäisiin virkistymään...\n\nLomman pojat valjastivat Teiskon ja palvelivat kaiken kykynsä mukaan\nKuvenjusta. Ulrikki ja Kuvenjus lähtivät, Kuvenjuksella ohjat käsissään.\n\nSilkkimusta seisoi vielä valjaissaan kuistin luona, mutta\njällivaaralaista itseään ei näkynyt.\n\nUlrikki oli hyvillään, että tuli lähdetyksi ajelemaan. Hän ei enää\nolisi tahtonut tulla vastakkain silkkimustan ostajan kanssa... Asiaan\nsaattaisi hyvinkin äkkiä hänkin sotkeutua, jos siitä oikeusjuttu\nnousisi. Ja hän päätti mielessään, kun markkinat jo muutenkin olivat\nloppupuolella, lähteä hiljaisuudessa pois... Niin olivat tänä aamuna\naikoneet Lomman pojatkin, joilla heilläkään ei enää ollut markkinoilla\nmitään tekemistä.\n\nPitkin kylää ajelivat Kuvenjus ja Ulrikki kirkkaana pakkasaamuna.\nVirkkuna ja hyvällä menotuulella oli Teisko, ja yhä enemmän ja enemmän\nKuvenjus siihen mieltyi. Ja hän alkoi esitellä Ulrikille, että he\nvaihtaisivat Alirikkia ja Teiskoa.\n\n»Se sopii», vastasi Ulrikki. »Hyvät ovat hevoset kumpikin, niin\nAlarikki kuin tämä Teiskokin... Mutta minä tahtoisin välirahoja»,\nlisäsi hän sitten.\n\nUlrikki ymmärsi hyvin, ettei Kuvenjus enää uskaltaisi Alarikkia\nnäkösälle tuoda. Parasta ja viisainta oli, että Alarikki nyt vietäisiin\nSuomen puolelle takaisin, ainakin toistaiseksi... Hän arvasi, että\nKuvenjus mietti samaa, ja sen vuoksi päätti hän kiskoa välirahoja.\n\n»Saat sinä välirahoja», lupasi Kuvenjus.\n\nHäntä miellytti nyt Teisko enemmän kuin Alarikki.\n\n»Paljoko tahdot välirahoja?» kysyi Kuvenjus, kun he jo olivat tulossa\ntakaisin.\n\nUlrikki mainitsi summan.\n\nKuvenjus lupasi heti, olisi antanut enemmänkin, mutta Ulrikki ei\narvannut pyytää.\n\nVaihetus oli siis sovittu.\n\nKun he palasivat kestikievarin pihalle, oli silkkimusta onneksi\nkadonnut äskeiseltä paikaltaan, eikä näkynyt jällivaaralaistakaan.\nMutta ei Ulrikkikaan Kuvenjukselle kertonut sanaakaan siitä, mitä\nsilkkimustan kaupassa olivat mulkanneet.\n\nLomman pojat seisoivat pihalla, ja kun kuulivat, että Kuvenjus ja\nUlrikki olivat vaihtaneet hevosia, niin onnittelivat Kuvenjusta ja\nkehuivat Teiskoa...\n\nJa Kuvenjus kutsui Lomman pojatkin päivälliselle, joka samalla olisi\nerojaishetki ja johon hän paitsi Ulrikkia ja Haaparannan Liljebäckiä\nmyöskin oli kutsunut muutamia ruotsalaisia herroja.\n\nUlrikki tapasi salissa aamullisen hevosenostajan, ja muistaen, että\nhänellä oli Alarikki Herttualla, kävi hän puheille ja kuiskasi\nruotsalaisen korvaan:\n\n»Minulla on oikein kaunis, nuori ja kookas ori, jonka myisin. Se ei\nkyllä nyt juuri ole täällä markkinapaikalla se on tästä rajalle päin\neräässä talossa... Siinä olisi sekä ajo- että työhevonen... vankka kuin\njumpo ja hyvä syömään...»\n\nJa viitaten Kuvenjukseen hän jatkoi:\n\n»Meillä oli tämän Luulajan Kuvenjuksen kanssa kauppa melkein valmiina,\nmutta nyt tämä tahtookin perääntyä...»\n\nRuotsalainen, joka sanoi olevansa Jakobsson nimeltään, ihastui Ulrikin\npuheista ja aikoi lähteä rajalle päin oritta katsomaan ja ostamaan...\n\nUlrikki selitti, että heti kun oli syöty hevospäivällinen, jolle\nLuulajan Kuvenjus hänet oli kutsunut, lähdettäisiin...\n\nJakobsson sanoi tyytyvänsä vartomaan ja kehaisi vielä, että hän olikin\nsemmoinen ostaja, joka maksoi hevosen heti...\n\nUlrikki käveli Kuvenjuksen huoneeseen, jossa vähin maistelivat ennen\npäivällistä. Mutta itsekseen ihmetteli Ulrikki sitä seikkaa, ettei hän\nollut tavannut yhtään tullimiestä koko päivänä kestikievarin pihalla,\nvaikka niitä muina päivinä oli pyörinyt siinä alinomaa...\n\nHevospäivälliset, jotka vasta illalla joutuivat syötäviksi, muuttuivat\nloppupuolella juomingeiksi ja hirmuiseksi rähinäksi, sillä osanottajat\nolivat kirjavaa joukkoa.\n\nVasta aamupuoleen yötä pääsi Ulrikkikin lähtemään. Ja tuskin olisi\nvielä silloinkaan malttanut lähteä, ellei Jakobsson olisi kiirehtinyt,\nkun kyytihevonen odotti... Rakkaat hyvästit sanoivat Kuvenjuksen kanssa\nja sovinnossa erosivat ja puhuivat, että jos eletään, niin ensi talvena\ntaas ollaan yksissä...\n\nJa nyt ovat Ulrikki ja Jakobsson matkalla Herttualle Alarikin kauppaa\ntekemään.\n\nMarkkinat näyttävätkin jo käyvän lopulleen, sillä useimmat hevosmiehet\novat poistuneet mikä minnekin päin. Lomman pojat läksivät jo puolenyön\naikana, eikä markkinoille enää ole jäänyt muita Suomen puolen\nhevosmiehiä kuin Miukin Matti, Oukan Aapeli ja Torikan Hermanni.\n\nHyvät markkinat ovat nämä Ulrikille olleet. Mainiosti ovat kaupat\nonnistuneet, ja kun nyt vielä toivoo Alarikista saavansa tältä\nJakobssonilta hyvän hinnan, niin tyytyväinen on Ulrikki. Ja hän hautoo\njo uutta markkinamatkaa Etelä-Suomeen, sillä hevosten hinnat ovat vielä\nyhtä korkeat, ja talvi ei ole puolivälissäkään...\n\nKookas kapsäkki on Ulrikilla reen sevillä. Siihen on hän Vintturin\nSanterilta ostanut useamman pullon konjakkia matkaevääksi ja kotia\ntuliaisiksi.\n\nAamuvarhaisella käyvät he Tikanniemessä kahvit ryyppäämässä. On\nUlrikilla vähän muutakin asiaa. Ja kun on Tikanniemen isännälle vanhan\ntavan mukaan makeat puolikuppiset tarjonnut, kysyy hän kahden kesken,\nonko tullimiehiä näkynyt...\n\nEivät ole Tikanniemessä käyneet, kertoo isäntä. Mutta hän on kuullut\nmuilta kulkijoilta, että niitä on ajanut kahakäteen.\n\n»Kuului olleen kaksi Haaparannan tullimiestäkin joukossa», tietää\nisäntä.\n\nUlrikki vähän säpsähtää. Jokohan riettaat lopultakin pääsivät Helmerin\njäljille? Sen vuoksi niitä ei enää näkynytkään markkinapaikalla, kun ne\ntäällä ajelevat ristiin rastiin.\n\nKautta rantain tiedustelee Ulrikki isännältä vielä, onko Helmeristä\nmitään kuulunut.\n\n»En ole nähnyt enkä kuullutkaan. Mutta kertoi tässä muuan iiläinen\nmarkkinoille menijä, että häntä vastaan oli tullut uljas ori kiivasta\nvauhtia, ja kappireessä oli istunut nuoren näköinen mies... Jos lienee\nse ollut Helmeri?»\n\nUlrikki arvasi, että Helmeri on ollut, mutta sanoi kuitenkin isännälle:\n»Ei ole semmoinen ajaja ollut Helmeri.» Levottomaksi tuntee Ulrikki\nkäyvänsä. Jos ne riivatut hoksaavat mennä Herttualle, niin sieltä ne\nottavat Alarikin väkistenkin!\n\nEi jouda Ulrikki nyt, niinkuin usein ennen markkinoilta palatessaan,\nviivyttelemään Tikanniemessä. Juotuaan puolikuppiset pohjaan lähtee hän\nJakobssonin kanssa jatkamaan matkaa Herttualle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmeri on ajanut yhtä suoraa Herttualle asti.\n\nSiellä on hän kertonut isännälle, miten asiat ovat ja kuinka hän\ntullihurttain keskeltä pääsi Alarikilla karkaamaan. Hän on varma\nmielessään siitä, etteivät tullimiehet osaa hänen jäljilleen, mutta\npäättää kuitenkin olla varuillaan.\n\nHän on toivonut, että Ulrikki tai jompikumpi Lomman pojista saapuu\nmarkkinapaikalta tietoja tuomaan, miten Alarikin suhteen on tehtävä.\nOnko se tuotava takaisin markkinapaikalle vai onko se Ruotsin puolella\nvietävä Haaparannalle, missä Kuvenjus sen sitten saisi käsiinsä?\n\nNiitä tietoja on Helmeri odottanut ja ollut rauhaton. Sillä hän on\nkuullut, että tullimiehiäkin on ollut liikkeellä. Kaiken mahdollisen\nvaralta on hän pannut Alarikin navetan porstuaan, jossa on pilttuu\nhevosta varten. Sillä sen hän on ottanut huomioon, että jos tullihurtat\njäljille pääsevät ja taloon osaavat, niin ensiksi ne ryntäävät talliin,\nmissä Alarikin luulevat olevan... Ja sillaikaa ehtisi hän jotakin\nhommata...\n\nMutta niin levoton hän on, ettei ole uskaltanut suitsia Alarikiltä pois\nottaa, vaikka muuten on sen valjaista riisunut navetan porstuahinkaloon.\n\nAina hetken kuluttua käypi hän pihassa kuuntelemassa. Ei saa unta,\nvaikka isäntäkin lupaa vahtina olla. Yhä rauhattomammaksi hän käy,\nkun aamuvarhaisella kuulee tieltä ääniä ja kun arvaa, että ne ovat\nmarkkinoilta palaavia. Mutta hän ei uskalla valjastaa Alirikkia\neikä lähteä sillä rajalle ja yli Suomen puolelle ajamaan, peläten\nRantakäyrässä joutuvansa tullihurttain kynsiin. Ei uskalla lähteä\nmihinkään päin. On suo siellä, vetelä täällä. Ei rohkene liikuttaa\nAlarikkia pilttuusta, ja suitset suussa siellä Alarikki kauroja\npureksii...\n\nMutta jo ottaa hänen silmänsä — päivä on silloin melkein\nkirkkaimmillaan — hevosen, — hevosen, joka tulee aika vauhtia\nmarkkinoilta päin. Siinä näkyy olevan kyytimies, ja reessä istuu\nkaksi miestä, joista toisella on susiturkki yllään. Helmeri katsoo...\nkatsoo, harmailla silmillään kuin teräsnauloilla tähdäten. Jo näkee\nsusiturkkisen miehen saukonnahkaisen lakin ja tuntee, että siinä on\nUlrikki...\n\nNe ajavat pihaan, ja Helmeri rientää Ulrikkia vastaan. Jakobssonkin\nkättelee Helmeriä, ja Ulrikki kuiskaa hänen korvaansa, niin\nettei Jakobsson kuule, kuinka Alarikki nyt taas on hänen ja että\nTeisko-tamman kanssa ovat vaihtaneet...\n\nHe ovat juuri paraikaa Herttualla juomassa puolikuppisia — Ulrikki,\nJakobsson, Helmeri ja Herttuan isäntä — ja hevoskauppaa hierovat.\nJakobsson on jo käynyt navetan porstuapilttuussa Alirikkia katsomassa,\non mielistynyt siihen, ja nyt maistellen makeita puolikuppisia hierovat\nkauppaa. Kalliin hinnan on Ulrikki Alarikistä määrännyt, ja sitä nyt\nkoettaa Jakobsson tinkiä pienemmäksi...\n\nNiin tinkailevat ja maistelevat. Mutta yhtäkkiä, kun huolettomina\nistuvat eivätkä hienoon nousuviinaan tullessaan muistakaan enää mitään\nvaaraa olevan olemassa, kuuluu pihalta kovaa aisatiukujen helinää...\n\nKaikki muut, paitsi Jakobsson, rientävät ikkunaan katsomaan...\n»Tullihurttia ja perkeleitä!» kiljaisee Helmeri, ja Ulrikin nenänpääkin\nvalkenee. »Nyt tuli saatana!»\n\nSiinä ovat nousemassa kaksi Haaparannan tullimiestä toisesta ja Nyman\nja Stark toisesta reestä...\n\nHe ovat toimekkaan ja vihaisen näköisiä ja aseilla varustettuja kuin\nsotilaat. Haaparannan tullimiehet rientävät suoraan talon talliin, ja\nsinne seuraavat Nyman ja Stark.\n\nOvi rojahtaa samassa auki, ja nuolena kapaisee Helmeri navetan\nporstuaan...\n\nUlrikki kiroilee ja rientää porstuaan ja pihalle ikäänkuin Helmerille\navuksi... Ei muuta ymmärrä ja avopäin pyörii toimetonna kuistin\nedessä...\n\nMutta nopeana kuin ajatus toimii Helmeri. Kun Ulrikki silmää\nnavettaan päin, näkee hän Helmerin taluttavan Alirikkia ulos navetan\nporstuasta... Yhtäkkiä hyppää hän Alarikin selkään, hihkaisee\nja läimäyttää Alirikkia ohjasperillä kahta puolta, molemmille\nlautasille... Ja nuolena laukkaa Alarikki samasta kujasta ulos, josta\ntullimiehet vasta ovat tulleet...\n\nTullimiehet juoksevat juuri silloin tallista ja ehtivät tuntea Alarikin\nja Helmerin... »_Håll! Håll_!» huutavat.\n\nHaaparannan tullimiehet ampuvat pakenevan perään, mutta Helmeri\nlaukkauttaa jo tienmutkassa ja kääntää menemään rajalle päin. Alarikki\nlaukkaa kuin tulisessa hiidessä, harja hulmuten korkealla ja häntä\nviipottaen sulkana perässä... ja yhä Helmeri lyö ja huutaa...\n\nSyntyy hirveä hälinä ja kiire. Herttuan isäntä ja Jakobssonkin ovat\nrientäneet pihalle, mutta eivät ehdi nähdä muuta kuin Helmerin menon...\n\nTullimiehet kiroavat ja huutavat ja lähtevät tulisella vauhdilla\nHelmeriä takaa ajamaan. Eivät jouda Ulrikillekaan mitään vastaamaan,\nkun Ulrikki huutaa, että »kyllä meni, ette saavuta»...\n\nMutta ennenkuin tullimiehet ehtivät tienmutkaan, on Helmeri jo noussut\nmäen päälle ja kadonnut näkyvistä...\n\nIhmetellen siinä seisovat Herttuan isäntä ja Jakobsson. Ulrikki ratkeaa\nnauruun ja sanoo:\n\n»On se poikaa tuo Helmeri! Ei sillä miehellä mennyt hukkaan\nsotapalvelus, kun aikoinaan Lappeenrannan hevosväessä oli...»\n\n»Riivatun miestä, kun pysyy hevosen selässä, vaikka hevonen noin\nlaukkaa!» kummaili isäntä.\n\nMutta Jakobsson ei vieläkään ymmärtänyt, minkä vuoksi Helmerille ja\nAlarikille niin tulinen kiire yhtäkkiä tuli. Kaikki asiat sai hän\ntietää, kun he kolmisin istuutuivat kahvipöydän ääreen ja Ulrikki\ntoi pöytään täysinäisen konjakkipullon, ja vasta myöhään illalla\nsaattoi Herttuan isäntä Ulrikin kotiaan Heikkilään, missä ensimmäisenä\nkohtasivat Helmerin, joka hyvillä mielin kertoi, että Alarikki söi\napettaan tallissa.\n\n\n\n"]