[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-hYpByQ0ZN7iuMwtZ0wHFR5j-pZfmz4FFDdS019ky6s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3253,"Murheen voima","Kataja, Väinö",1867,1914,"3253-kataja-vaino-murheen-voima","3253__Kataja_Väinö__Murheen_voima","Erämaan tarina","romaani",[],[],"fi",1913,null,25461,154501,false,74592,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[],"\"Murheen voima: Erämaan tarina\" by Väinö Kataja is a novel written in the early 20th century. The story is set in the Finnish wilderness and follows the life of Lauri, a young farmer grappling with the challenges of rural existence and the emotional strain in his relationship with his wife, Aili. As seasons change and challenges grow, the themes of longing and solitude unfold against the backdrop of nature's harsh and breathtaking beauty.  At the start of the narrative, we are introduced to Lauri and his efforts to harvest hay with his servant Inkeri. The day transitions from warmth to a chilling anticipation of frost, which evokes Lauri's deep-seated worries about the crops and his livelihood. His introspective thoughts reveal a profound sense of loss and disillusionment, particularly regarding Aili, whose happiness seems elusive. As the realities of his hard work and the harshness of their isolated life weigh heavily on him, Lauri's reflections begin to intertwine with memories of happier times, casting shadows on his present circumstances. The opening sets a tone of melancholy and foreboding, suggesting that Lauri's struggles are just beginning. (This is an automatically generated summary.)",[],197,"Perä-Pohjolaan sijoittuva erämaatarina kuvaa asukkaiden kamppailua luonnonvoimia vastaan. Lauri ja Inkeri yrittävät pelastaa heinäsadon lähestyvältä hallalta Hukkajänkän suoniityillä. Kertomus seuraa ankaraa elämää kaukana asutuksesta, missä sääolosuhteet ja raskas työ määrittävät arjen kulun.","Väinö Katajan 'Murheen voima' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3253.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MURHEEN VOIMA\n\nErämaan tarina\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nHän oli puolilta päivin pannut rengin ja piian kotia ja jäänyt Inkerin\nkanssa kahden loppuja heiniä latoihin kantamaan.\n\nPäivä oli aamusta ollut lämmin, mutta yhtäkkiä tuuli kääntyi pohjoiseen\nja ilma alkoi nopeasti kylmetä, niinkuin usein Perä-Pohjolassa tapahtuu\nelo- ja syyskuun vaiheilla. Ja heti kun hän tunsi tuulen henkivän\nkahden suuren vaaran välisen laakson pohjasta suoraan pohjoisesta\nja näki taivaalta poutaisten pilvien katoavan, hän ymmärsi, mitä se\nmerkitsi...\n\nHalla!\n\nSilloin hän toimitti Antin ja Selman kotia, evästäen heidät\nneuvoillaan. Hän koettaa tulla toimeen Inkerin kanssa ja toivoo\nehtivänsä saada kaikki Hukkajänkän heinät latoihin...\n\nHänen pelkonsa näyttikin toteutuvan. Kuta matalammalle taivaanrannalle\naurinko vaipui, sitä kylmemmältä ilma tuntui, tuuli tyyntyi ja\nviimeinenkin vaalea pilvi katosi. Täällä takalistolla, missä kylmyys\nhuokui kaltioista ja vaarain välisistä soista, oli hallan tietenkin\nrennompi liikkua, ja rohkeasti se rynnistikin kätköstään, kun ilma\nkylmeni.\n\nJo oli päivä laskenut, kun hän ja Inkeri viimeisiä heiniä sulloivat\nlatoon. Tytön posket punoittivat, ja hiki juoksi otsalta.\n\n»Ehdimmepä saada kaikki latoihin, vaikka epäilitte», puhui tyttö\nladosta, jossa sulloi heiniä sitä mukaa kuin Lauri hangolla niitä\ntyönsi sisälle.\n\n»Mehän ehdimme tehdä neljästä hengestä», sanoi isäntä kiittäen tyttöä.\n»Näinhän hauskasti meillä työ käy...» Inkerin silmät loistivat.\nTyttöparka oli aina iloinnut, kun oli voinut olla isännälleen mieliksi.\nNyt hänen tuntui oikein hyvältä olla, kun isäntä oli tyytyväinen ja\nhyvällä mielellä.\n\nLauri keräsi vielä viimeiset perät latoon ja sovitti sitten\nikkunalaudat paikoilleen.\n\nHeinänteko oli nyt lopussa, tämä oli viimeinen täytetty lato.\n\nLauri hengitti keveämmin. Raskasta ja vaivaloista oli heinänteko\ntänä kesänä ollut. Ilmat olivat olleet sateisia, jänkät vetisiä,\nja metsäjoen varret, joilta talon parhaat lypsyheinät tehtiin,\nolivat osaksi veden alla. Hän ei muistanut yhtään niin raskasta\nheinäntekoaikaa. Isävainajan aikana lienee sattunut, mutta siitä pitäin\nkun hän oli heinää pystynyt tekemään, ei näin sateista kesää ollut\nkoettu. Tämä viikko, joka nyt oli lopussa, oli kuitenkin ollut poutaa,\nniin että kaikki Hukkajänkän heinät oli saatu hyvinä korjatuiksi.\nLämmintäkin oli ollut päivin, eikä öisin ollut taivasta pilvettömäksi\nsaanut. Lauri arvasi, että ohra, joka vielä maanantaina oli ollut\nkeskikypsyinen, nyt oli jo siksi joutunutta, että parhaista paikoista\nvoisi siemenen saada...\n\nPuolilta päivin oli hän kuitenkin alkanut aavistaa, että oli tulossa\nkolkko yö. Nyt, kun ilta oli käsissä, oli se jo varmaa, ellei ihmettä\ntapahtunut...\n\nHän istahti mättäälle latonsa nurkan viereen, Inkerin kerätessä\nkonttiin eväänjäännöksiä ja tyhjiä leilejä. Sytytettyään piippunsa,\njota ei ollut ehtinyt täyttämään kuin puolenpäivän aikana, vaipui hän\nomiin mietteisiinsä. Eivät olleet hauskoja hänen mietteensä, ja se\ntunne, joka sydäntä painoi, oli raskas kuin rauta.\n\nKuinka toisenlaiseksi hän olikaan nuorena miehenä kuvitellut elämänsä!\nVarsinkin sinä onnellisena talvena, jona Ailiin tutustui! Siellä\nkansanopiston tilavissa suojissa, missä sai tietoja ja oppia niin\npaljon! Se oli ollut onnellisin ja hauskin talvi hänen elämässään.\n\nKuinka kaikki toiveet, haaveet ja unelmat olivat kadonneet! Ei\noikeastaan yhtään onnen päivää sitten kun tänne kotia saapuivat, suuren\nyksinäisen järven rannalle. »Siellä erämaassa... siellä on meillä\nhauskaa! Elämme toinen toisellemme...»\n\nNiin sanoi silloin, kietoi kätensä kaulaan, koetteli käsivartten\nlihaksia ja luottavasti hymysi:\n\n»Kuinka sinun käsivartesi ovat vahvat... vaikka karhun kaataisit...\nSiellä taitaa olla juhlallisen hiljaista kotijärvemme rannalla...»\n\nNiin puhui, kun kirkonkylään saapuivat, ja hän selitti minkälaisia\nmaita ja vesiä nyt alkaa, ennenkuin päästään kotijärven rannalle.\n\n»Ei sinne kuulu humu maailmalta eikä huuto naapurista... Lintujen\nlaulua, järven laineitten loisketta ja käkien kukuntaa... Niinkö?»\n\nLauri muisti nyt selvään kaikki. Muisti senkin, ettei tahtonut Ailin\nmieltä pahoittaa. Ei sanonut: Talvi on pitkä, eikä tietä tule eikä\nvie mihinkään päin... Pakkanen paukkuu laajoissa metsissä, ja viima\nkiidättää lunta pitkin järven pintaa...\n\nEikä Aili talvea näyttänyt muistavankaan. Kesästä puhui, niinkuin aina\nolisi kesä, aina valoa tulvillaan pimeimmätkin korvet.\n\n»Ei laske päivä, ei lakkaa linnun laulu... Ihmeellinen, ihana Pohjola!\nErämaa! Kiveliö! Ja sinä, ystäväni! Muistatko mitä talvella kerroit\nsuuresta, saivovetisestä järvestä...»\n\nHän innostui itsekin Ailin puheista. Ei hänkään muistanut talvea eikä\npitkiä, pimeitä puhteita. Parhaat paikat hänkin muisti ja niistä\nkertoi, iloisimmat muistonsa nuorelle vaimolleen vain haastoi. Mutta\nhän itsehän rakasti kiveliötään, hänelle se oli rakkain paikka, johon\nmieli ikävöi...\n\nHänen piippunsa oli sammunut, mutta yhä hän istui mättäällä, katse\nharhaillen pitkin aukeata jänkkää, jonka rannassa lato oli. Inkeri\noli täyttänyt kontit, pannut kenkiinsä kuivat heinät ja seisoi\nlähtövalmiina ladon edustalla. Mutta isäntä ei nyt enää näyttänytkään\npitävän kiirettä, ei näyttänyt huomaavankaan, että Inkeri oli kaikki\nlähtökuntoon laittanut.\n\nTyttö ei tahtonut häntä häiritä. Monta kertaa tänä kesänä hän oli\nnähnyt isännän vaipuvan syviin mietteisiin, ja kun hän niistä heräsi,\noli vähäpuheinen pitkät ajat.\n\nInkeri muisti Laurin varhaisimmasta lapsuudestaan. Ennen hän oli\naina ollut iloinen, aina virkku ja valpas. Nyt oli aina silmissä\nkummallinen, raskas ilme ja kasvot niin ylen vakavat. Näinä vuosina hän\noli muuttunut.\n\nInkeri oli kuullut syynkin. Vanha täti oli siitä puhunut Ailille ja\nSelmalle nyt tänä kesänä eräänä lauantai-iltana, kun oli saunasta tultu\nja oltiin levolle menossa. Luulivat kai, että hän, Inkeri, nukkui.\nMutta hän makasikin vielä valveilla. Vanha täti silloin sanoi:\n\n»Kuoliaaksi se tuo Lauri itsensä murehtii...»\n\nToiset eivät sanoneet siihen mitään, ja täti jatkoi:\n\n»On sentään sydämetön vaimo, kun ei helly, vaikka pitäisi tuo hänenkin\nnähdä, että toinen murehtii, laihtuu ja raataa itsensä kuoliaaksi...»\n\nSiihenkään eivät mitään virkkaneet Selma ja Antti.\n\n»Jonkunlainen loppu kai siitä elämästä tulee, niin on kummallinen\nkiilto sen ihmisen silmissä», sanoi taas täti.\n\n»Eipä siitä emännäksi näytä olevan», oli siihen Selma sanonut.\n\nVaimonsa vuoksi oli Lauri muuttunut, sen Inkeri ymmärsi. Hänen oli\nmonta kertaa tullut sanomaton sääli Lauria, joka oli aina ollut niin\nhyvä hänelle. Ei koko maan päällä ollut toista semmoista miestä\nkuin Lauri. Mitä ja minkävuoksi emäntä usein itki? Miksi pysyi aina\nkuin syrjässä ja niin kovin harvoin kävi kesänavetallakin... Eikö\nrakastanutkaan Lauria? Kuinka se voisi olla mahdollista?\n\nHän loi aran silmäyksen Lauriin päin, joka yhä istui ajatuksissaan.\nTuli niin kumma tunne hänen sydämeensä ja halu mennä siihen Laurin\nviereen istumaan ja sanomaan, että... Mutta sitä ajatustaan hän\nsäikähti ja lensi tulipunaiseksi.\n\nLaurikin nousi samassa, katsahti kerran Inkerin silmiin ja virkkoi\nsitten väsyneesti:\n\n»Taidamme lähteä kotia päin.»\n\nHän otti itse raskaamman kontin selkäänsä ja haravat olalle. Inkerin\nkontti oli pienempi ja keveä.\n\nHukkajänkkä, jossa he olivat olleet heinänteossa, oli kolmen\nneljänneksen päässä talosta. Välillä oli korkeita, alastomia\nkukkuloita, joiden yli polku talosta Hukkajänkälle vei, oli jänkkiä\nja korpia, ja lopuksi, ennenkuin kotijärven rannalle saavuttiin, oli\nkorkea vaara, jonka laelta näkyi talo suuren järven pohjoispäässä.\n\nPäivä oli jo piilossa, ja laajan jänkän rämeisiltä rannoilta alkoi\nnousta harmajaa usvaa, metsänrannat peittäen. Taivaan kansi, mikäli\nsitä tänne suurien vaarojen väliin sopi näkymään, oli kirkas, eikä\npilveä missään näkynyt. Niitty oli paikoin pehmeää, ja hypäten\nmättäältä mättäälle kulkivat Lauri ja Inkeri maanrantaa kohden, josta\npolku alkoi maita hakien viedä kotijärvelle päin. Lauri kulki edellä,\nInkeri perässä.\n\nLauri oli pitkä ja solakka mies, eikä varsi ollut vielä raskaassa\ntyössä menettänyt miehuuden parasta jäntevyyttä. Kasvot olivat\nhyväntahtoiset ja hiukset vaaleat. Silmissä oli aina lempeä ilme,\nikäänkuin suopea hymy, niinkuin oli ollut hänen äiti-vainajallaan,\nhyvällä ja toimeliaalla erämaan talon emännällä.\n\nMetsäpolkuja asteli Lauri tavallisesti nopeaan, usein pehmeillä\njänkillä kulkuaan kiihdyttäen. Harvat kiveliönkään miehistä pystyivät\nhäntä seuraamaan, kun rantamailta raskaat kontit selässä palasivat.\nTännekin Hukkajänkälle tullessa oli hän kävellä vihmonut edellä ja\nehtinyt niittää pitkän aikaa, ennenkuin toiset saapuivat. Ja Inkeri\ntiesi, että Laurilla kuitenkin oli kaikkein raskaimmat kantamukset.\n\nMutta nyt hän käveli verkkaan. Inkerin oli helppo häntä seurata. Kun\nsaapuivat maanrantaan, usvan sekaan, tuntui siinä ilma kylmemmältä eikä\nenää kuulunut eikä näkynyt yhtään sääskeä. Mielellään astui nyt jalka\nkiviselle polulle, kun viikon pehmeätä jänkkää oli polkenut. Tuntui\nhyvältä koko ruumiissa, eikä Inkeri malttanut olla huudahtamatta, kun\nkovaa polkua pitkin läksivät astumaan:\n\n»Jopa tuntuu hyvältä kävellä kovaa maata!»\n\nInkeri oli kuluneena keväänä käynyt ripillä. Lauri ja emäntä olivat\nkäyneet häntä sääriiton aikana kirkolta noutamassa. Kirkonkylässä\najettiin jo kärryillä, mutta täällä oli vielä täysi talvi, kun\nhe palasivat. Koko tulomatka oli ollut ikävää. Emäntä oli ollut\nvähäpuheinen ja Lauri istunut vakavana. Ei hänkään uskaltanut puhella,\nja äänettöminä oli istuttu reessä... Inkeri tuli nyt ajatelleeksi\nrippikouluaikaansa ja kirkonkylää ja sitä, että hän nyt oli\naikaihmisten kirjoissa. Hänen oli tänä kesänä ollut usein ikävä, kun ei\nollut puhekumppania ja olisi väliin tehnyt mieli muistella tapauksia\nrippikouluajalta ja kirkonkylältä.\n\nKun hän kontin laidan yli näki Laurin pään ja vaaleaa niskatukkaa, tuli\nhänen mieleensä, että Laurillakin täytyi olla ikäviä hetkiä. Eiköhän\nhänkin kaivannut kirkonkylälle ja ehkä sinne kansanopistoon, jolta\nmatkalta emännänkin toi...\n\nPolku oli alkanut nousta kivikkorovalle, jonka kuvetta kiipesi korkean,\npuuttoman harjun laelle. Kun he saapuivat korkeimmalle huipulle,\nnäkyivät taivaanrannat kirkkaina joka haaralle ja heidän takaansa\nHukkajänkkä, nyt kokonaan harmajan usvan peitossa, niin ettei latoja\nerottanut. Siihen Lauri seisahtui ja kysyi:\n\n»Väsyttääkö sinua, Inkeri?»\n\n»Ei vähääkään.»\n\nHän katsahti Lauria silmiin. Lauri oli nyt niin omituisen surullinen ja\nvähäpuheinen.\n\n»Kyllä nyt taitaa leivän pilata», virkkoi Lauri sitten taivaalle\nkatsellen.\n\n»Ovatkohan ehtineet leikata?» sanoi Inkeri, hänkin pilvettömälle\ntaivaalle katsellen. Hänelläkin oli muistossaan hallayö, jona\nPaloniemessäkin pakkanen turmeli kaikki ohrapellot, — siemenet vain oli\nsaatu pelastetuksi. »Ehkäpä ovat ehtineet», sanoi Lauri. »Ja ehkäpä\njärvi taas tulee avuksi, lämmintään laskien vainiolle.»\n\nHe jatkoivat matkaansa. Polku vei nyt harjua alas pimeää kuusikkokorpea\nkohden, jonka toisesta laidasta alkoi kapea, mutta kaltioinen ja\npohjattomia silmäkkeitä täynnä oleva Kärmejänkkä.\n\nVaikka ilma tuntui kylmenevän sitä mukaa kuin polku vei harjulta alas\nKärmejänkkää kohden, unohti Lauri hallan, joka uhkasi. Hänen mielensä\noli levoton, ja hän johtui ajattelemaan monenlaisia asioita.\n\nHän oli kuvitellut elämänsä onnelliseksi ja terveeksi sen naisen\nrinnalla, jota rakasti. Yhdessä he olivat kihlauksensa aikana\ntulevaisuudensuunnitelmia tehneet, molemmat innostuneina ja toivovina.\nLauri oli hänelle, Ailille, selittänyt syntymäkotinsa peltoineen. Oli\nkertonut, että isä, sitkeä ja ahkera työmies, oli talon lyömättömään\nkiveliöön raivannut. Ei ollut muuta asukasta koko suuren erämaanjärven\nrannalla kuin kaksi nuorta, jotka taloa niemen juurelle rupesivat\nrakentamaan. Elettävä talo oli tehty, mutta siinä ikä kuluikin, voimat\nvähiin ehtyivät ja vanhuus tuli...\n\nAili kuunteli hänen puheitaan, ja Lauri uskoi, että Aili ymmärsi,\nymmärsi erämaan asukkaan raskasta elämää...\n\nKun ei _silloin_ tullut sanotuksi, että semmoista tuli olemaan\nheidänkin elämänsä. Kovaa työtä ja taistelua, mutta hauskaa oman\npellon työtä ja voittoisaa taistelua kovaa luontoa vastaan. Ei tullut\nsitä sanotuksi. Mutta hän luuli Ailin sen käsittävän, tietävän, ettei\nhänellä ollut mitään muuta turvaa kuin raskas, raskas työ...\n\nKuinka paljon hän, Lauri, jo olisi jaksanut ja tehnyt, jos olisi\nsaanut Ailinkin innostumaan siitä mistä itsekin! Hän oli suunnitellut\nlaajempia viljelyksiä, oli yhdessä oppineen agronoomin kanssa tehnyt\nviljelyssuunnitelman laajaa Susijänkkää varten, joka oli talon lähellä\nja josta aina syyspuoleen huokui kylmyyttä ja hallaa. Vanha isäkin oli\nennen kuolemaansa sanonut: »Susijänkkä ojita ja viljele, niin halla\nkatoaa ikipäiviksi tältä puolen järveä ja tämän talon vainiolta...»\n\nMitä oli hän tehnyt näinä kolmena vuonna, jotka oli ollut naimisissa?\n\nHän säpsähti. Ei paljon mitään ollut ehtinyt. Susijänkän\nvaltaviemärikin oli vielä keskissä. Ja kolme vuotta oli kulunut!\n\nMiksei hän tehnyt ja miksei mitään valmistanut? Hyvä Jumala! Oliko\nhänellä ollut ainoatakaan iloista päivää siitä asti kun vaimonsa tänne\ntoi! Oli kuin hänen voimansa olisivat kadonneet ja palavat ajatuksensa\nsammuneet. Ei merkkiä, ei alkuakaan näkynyt vielä siitä työstä, jonka\nhän oli kuvitellut muutamassa vuodessa suorittavansa...\n\nHän tiesi kyllä syyn haluttomuuteensa ja ymmärsi, ettei hän tämmöisellä\nelämällä ikinä pääsisi edistymään ja että köyhtyminen ja kurjuus olisi\nseurauksena...\n\nAjatuksissaan hän alkoi astua nopeampaan unohtaen, että Inkeri\nkontteineen koetti seurata häntä. Niitä oli ollut monta tämmöistä\nhetkeä näinä vuosina. Hän tuli kuin kuumeeseen, ei ymmärtänyt mitään\ntehdä eikä mihinkään ryhtyä. Musta murhe painoi mieltä, ja aina hän oli\nalakuloinen, menipä mihin työhön tahansa... Silloin jo, kun hän nuoren,\nvastavihityn vaimonsa kanssa tänne oli tulossa, oli hänen sydämessään\nnytkähtänyt niin kummasti. Aili oli ollut iloinen, kunnes he joutuivat\ntänne kotijärven rantaan vievälle polulle. Silloin hän näytti vaipuvan\nomiin ajatuksiinsa, ja kun polku yhä jatkui eikä järveä näkynyt, oli\nhän alkanut väsyä. Siinä oli kai ollutkin Ailin ensimmäinen pettymys.\nTänne ei ollut kesäisin minkäänlaista tietä eikä edes vesireittiä!\n\nHän ei ollut siitä seikasta koskaan tullut Ailille maininneeksi.\n\nKun he vihoviimein pääsivät kotijärven rantaan ja siinä astuivat heitä\nvarten tuotuun veneeseen, ei Aili puhunut ihastuksestaan mitään, vaikka\noli kesän valoisin ja hauskin aika. Oli kysynyt, oliko taloon pitkältä,\nja kun Lauri oli vastannut, että järvi oli kahden penikulman pituinen,\nniin oli jäänyt puhumattomaksi... Hän koetti olla iloinen, vaikka jo\nsilloin aavisti onnensa särkyneen. Hän muisti selvään Ailin silmien\nilmeen, kun he saapuivat Hietaniemeen ja hän sanoi, että tässä oli\nheidän naapurinsa ja että tämän niemen nenästä jo sopi Paloniemikin\nnäkymään... Sitä ilmettä ei Lauri koskaan saattanut unohtaa. Voi, jos\nsilloin olisi ymmärtänyt selittää ja sanoa Ailille... jos silloin olisi\nsaanut hänet lämpenemään ja rakastamaan... Vähäpuheinen oli Aili ollut\nHietaniemessä eikä pitkiin puheisiin antautunut Hietaniemen vanhusten\nkanssa...\n\nHe saapuivat Kärmejänkälle, jonka poikki isä-vainaja oli porraspuut\ntehnyt, jotta niitylle olisi helpompi kulkea. Vasta kun Lauri astui\nporraspuille, jotka jo paikoitellen olijat jänkkään uppoamaisillaan,\nheräsi hän mietteistään. Sillä porraspuut olivat jäähilseen peittämät,\nja hän oli keikahtaa selälleen, kun astui niille.\n\n»Hyvä isä, kun porraspuut ovat jäässä ja sammal kuurassa», sanoi\nInkeri, joka saavutti Laurin jänkän laidassa.\n\nLauri koetti kämmenellään vihvilän varsia ja sanoi:\n\n»Kovat ovat... kylmettyneinä kuin kynttilät.»\n\nHänen äänensä vapisi, ja Inkeri näki hänen katseessaan hätäisen,\npelokkaan ilmeen. Ja nyt Lauri vasta todella säpsähti. Jos halla\nnyt ottaisi viljan, niin... Hänellä ei enää ollut säästössä vanhaa\nviljaa siemeneksikään, ja muutenkin olivat talon elovarat kuluneet\nhyvin vähiin! Mennyt talvi oli ollut raskas talvi. Talon menot olivat\nnousseet paljon yli tulojen, kun hän ei ollut hennonut jättää Ailia\nyksin ja mennä itse tukinajoihin ansioille. Eikä yhtään uutta sarkaa\nollut kylvössä! Lehmiinkin oli ilmestynyt luomatautia.\n\nHätä ja tuska vihloi hänen sydäntään, ja hän lähti kuin takaa-ajettuna\nastumaan Kärmejänkän poikki. Ja levottomassa mielessään hän ajatteli,\nettä kaikki hallan tuhotyöt, köyhyyden ja muut vastukset hän unohtaisi\nnyt, jos tietäisi, että Aili oli iloinen ja tyytyväinen! Kaksin\nkerroin hän pystyisi työhön, ja tänä syksynä hän jo alkaisi ojittaa\nSusijänkkää, hallan pesäpaikkaa... Mutta mitä jaksoi hän tämmöisenä,\nkun mieli aina oli raskas ja sydän täynnä...\n\nKun voisi Ailille kaikki tunteensa, kaikki raskaat surunsa sanoa...\n\nOli monta kertaa aikonut, tänä kesänäkin. Mutta miksi se tuntui\nniin vaikealta sanoa? Siksikö, ettei Aili koskaan mitään kysynyt?\nEi koskaan puhunut omista huolistakaan, mutta surevan näytti... Ei\nnäyttänyt välittävän mistään. Ei iloinnut karjasta, joka oli Laurin\nilo ja toivo. Täti sai kaiken emännyyden hoitaa. Hän oli surrut ja\nmiettinyt pelastusta näinä kolmena pitkänä vuonna. Hän oli iloinnut\nsiitä, että heille syntyisi lapsi... Silloin varmaan Ailikin virkoaisi\nelämään. Mutta se toivo oli pettänyt. Ja vaikka hän kyllä arvasi,\nettä Aili ikävöi pois täältä yksinäisyydestä, ei hän sitä koskaan\nkuitenkaan kysynyt. Jos sanoisi Aili: »Kuolen tänne ikävään... muutamme\nrantamaille ja ihmisten ilmoille», niin hän ei voisi kieltää, vaikka\ntietäisikin, että se olisi hänen oma loppunsa. Niin rakasti hän\nisä-vanhan tekemää taloa, niin rakasti hän järveä ja erämaata!\n\nEi Aili hänen kodinrakkauttaan koskaan ymmärrä, vaikka hän sen oli\nluullut aivan luonnolliseksi asiaksi.\n\nHe pääsivät poikki kylmyyttä huokuvan Kärmejänkän, ja taas nousi polku\nmännikkökankaalle, joka ikäänkuin oli alustana edessä kohoavalle\nkorkealle Palovaaralle. Polku oli kova ja valkohiekkainen, luikerteli\nvanhojen, paksutyvisten petäjien sivu. Kun kangas loppui ja kivinen\nvaaran kuve tuli vastaan, oli siinä kahden puolen polkua lepokivet,\nmissä aina niitylle, Hukkajänkälle, mennessä ja sieltä palatessa oli\ntapana levähtää.\n\nInkeri oli jäänyt Laurista jälkeen, mutta toivoi saavuttavansa hänet\nlepokivien luona, sillä hän ei muistanut, että koskaan olisi kuljettu\nlepokivien ohi niillä levähtämättä. Kankaan kovalla polulla hän\njoudutti kulkuaan ja huomasi jo etempää, että Lauri istuutui toiselle\nkivelle.\n\nHehkuvin poskin saapui Inkeri lepokivien luo ja istahti Lauria\nvastapäätä. Lauri katsoi häntä pitkään, vaikka näytti muuta\najattelevan. Inkeri oli kasvanut ja varttunut nuoreksi immeksi,\nmuuttunut hyvin paljon näinä vuosina. Pienenä sylilapsena oli vanha\näiti kerran kirkkomatkalta hänet tuonut. Inkerin äiti oli kuollut,\nja orpoa raukkaa tarjottiin köyhäinhoitolaisena vähimmän vaativalle.\nÄidin oli tullut sääli lasta, aina lempeä, aina hyvä kun oli. Niin toi\nInkerin talven kovassa pakkasessa, vuodeksi vain. Isä rypisti kulmiaan\nja täti pauhasi. Mutta siitä asti oli Inkeri talossa ollut...\n\nLauri muisti Inkerin lapsuuden ja hänen tulonsa heille ja olonsa\nsiellä. Kodiksi se oli Inkerille tullut, ja orvoksi joutuisi, jos pois\njoutuisi... Nyt täti piti Inkeriä kuin omanaan. Eivät olleet Inkerin\npäivät huononneet, vaikka vanha emäntä olikin kuollut. Äidikseen olikin\nInkeri tottunut Paloniemen vanhaa emäntää sanomaan.\n\nSe johtui nyt Laurin mieleen, kun hän katseli nuoren tytön kukoistavia\nposkia ja syvällisiä silmiä, joissa aina näytti olevan lämmin hymy.\nLapsi-raukka! Ei tiennyt vielä suruista ja vastoinkäymisistä.\n\n»Muistatko usein äiti-vainajaamme?» kysyi Lauri, kun hetken olivat\nistuneet ääneti.\n\n»Aina muistan ja ikävöin, ja usein yöllä näen unissani...»\n\nInkerin silmät kyyneltyivät.\n\n»Niin hyvä ja hellä oli ja aina neuvoi... Luulin, etten enää saisi\nollakaan, kun äiti kuoli...»\n\n»Etkö tahtoisi pois?»\n\n»En tahtoisi. Mutta soisin, että nuori emäntäkin olisi iloisempi. En\ntaida hänelle mieleen olla?»\n\n»Olehan vain. Niin kauan kuin minulla on koti, on sinullakin. Niin\näiti-vainajalle kuolinvuoteella lupasin...»\n\nInkerin silmät täyttyivät uudestaan kyynelillä.\n\n»Olisi elänyt, olisi nuorta emäntääkin opastanut. Lieneekö sairas? Vai\nonko ikävä näin kaukana kirkolta?»\n\nLauri ei virkkanut siihen mitään.\n\n»Olisin hänelle aina apuna, mutta en uskalla...»\n\n»Elähän nyt itke, Inkeri! Kaikki tulee vielä hyväksi.»\n\nLauri ei ollut Inkerin kanssa monta sanaa vaihtanut koko kesänä. Nyt\nkahden Hukkajänkälle jäätyään olivat he puhuneet enemmän kuin pitkään\naikaan.\n\nJa niin täynnä oli Laurin sydän, että hän melkein kuin tietämättään\nkysyi Inkeriltä:\n\n»Uskotko sinä, että emännän on ikävä?»\n\nHän ei ollut koskaan vaimostaan kenellekään puhunut, mutta hänestä\ntuntui helpotukselta saada Ailista joku sana Inkerin kanssa vaihtaa.\nOli kuin Inkeri juuri tänä iltana hänen mielestään olisi tullut\ntäydeksi, ymmärtäväiseksi ihmiseksi.\n\nInkeri katsoi pitkään häntä ja sanoi sitten:\n\n»Niin minä luulen, että hänen on ikävä. Mutta miksi hänen on ikävä, kun\nte olette niin hyvä hänelle?» (Inkeri oli vasta Laurin mentyä naimisiin\nruvennut häntä teitittelemään.) »Ei teidän kanssanne ole ikävä...»\n\n»Hänellä on paljon sukulaisia etelässä, ehkä hän ikävöi sinne», sai\nLauri sanotuksi, sillä hän ei ollut uskonut Inkerin sillä tavalla\nvastaavan.\n\n»Olisi niin hauskaa, kun emäntä olisi iloinen... kun olisi oikein\nhyvä teille, niinkuin äiti-vainaja oli isä-vainajalle... Aina oli\nsauna lämmitettynä, kun isä-vainaja palasi niitynraivauksesta tai\nheinänteosta... Mutta kyllä kai hän tulee hyväksi, kun näkee, mistä te\npidätte... Silloin olisi kaikilla hauskaa... Tädilläkin...»\n\nInkerin ääni soi iloiselta, ja hänen kauniissa silmissään liekehti\nlämmin ilme. Lauri ei ollut koskaan nähnyt Inkeriä semmoisena,\nja yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti, että Inkeristä oli tullut\nharvinaisen kaunis tyttö.\n\nHänen tuli kuin parempi olla, ja tuntui kuin joku paino olisi hänen\nrinnaltaan pudonnut.\n\n»Nyt lähdemme!» sanoi hän reippaammalla äänellä, ja Inkeri näki Laurin\nvakavilla kasvoilla kuin ilon väreitä.\n\nHe lähtivät nousemaan vaaran loivaa vastaletta, jota pitkin polku\nsuurimpia louhikoita kierrellen vei aina huipulle asti. Elokuun hämy\noli jo siksi tuntuva, että vaaran kupeella kasvavassa kuusikossa ei\noikein erottanut kiviä ja kantoja.\n\nLaurin mieli oli kummasti muuttunut, niinkuin hänen aina kävi.\nPieninkin ilahdus sai hänet hyvästä mielestä väräjämään, samoin kuin\nsuru hänen herkän mielensä pian otti valtaansa.\n\nNyt jo kuvaili hänen vilkas mielensä, että kuluneella viikolla oli\nkotona ihmeitä tapahtunut. Aili oli tullut iloiseksi, oli ottanut\nkaiken emännyyden haltuunsa. Kulki nyt kesänavetalla lehmiä hoitamassa\nja harjoitteli tädin johdolla lypsämään. Hän oli viikolla, kun muu väki\noli niityllä, mullannut perunamaat, kitkenyt turnipsit ja hoitanut\npuutarhaa... Nyt lauantaina oli alkanut aavistaa hallaa ja rientänyt\nleikkaamaan, ennenkuin Antti ja Selma ehtivätkään...\n\nHänen unelmansa oli siis sittenkin toteutunut! Kuinka hän olikaan\nkuvaillut mielessään sitä silloin kun Ailiin tutustui! Ei suurempaa\nriemua, ei niin kallista palkkaa mitään hänelle kuin rakastettu\npuoliso, joka pihalla, kujalla jo vastaan kävisi viikon vaivoista\nuupunutta miestään ja tervetulleeksi sanoisi. Kävisi kaulaan ja\nlämpöisen kylyn sanoisi valmiina olevan! Silloin riemu rinnan täyttäisi\nja väsymys haihtuisi kuin höyry ilmaan... Voi sentään niitä ilon ja\nonnen iltoja! Voi sentään suloista palkkaa, jonka raataja saapi...\n\nHän lämpeni niin omissa iloisissa unelmissaan, että melkein uskoi jo\nkaiken olevan totta. Ihme oli tapahtunut. Nyt vasta alkoivat hänen\nonnensa pilvettömät päivät, _nyt_ alkoi se oikea elämä, jota hän oli\ntoivonut ja odottanut. Kaikki unhoon entinen!\n\nHän käveli kuin kuumeessa, nousi jyrkkää vastaletta ylös kuin lentäen,\nvaikka raskas kontti painoi hartioita. Hän ehti vaaran laelle paljoa\nennen kuin Inkeri. Mutta siellä hän pysähtyi ja jäi sanattomana\nkatselemaan avaraan ympäristöön.\n\nKuu oli kohonnut jo korkealle ja loisti yli kaikkien vaarojen,\nääretöntä, hiljaista erämaata elokuun pehmeässä hämyssä valaisten.\nEdestäpäin näkyi kotijärvi ja kaukaa sen niemen nenästä yksinäinen talo\npienenä pilkkuna. Oli jotakin hirveän painostavaa tuossa juhlallisessa\näänettömyydessä, jotakin, mikä tosin ilahuttikin Laurin mieltä,\nmutta samalla ikäänkuin uhkasi... Suuren järven pinta välkkyi, mutta\nsiinä oli semmoista kummallista kuoleman hiljaisuutta, joka kammotti\nmieltä. Puuttomat vaarojen laet, joita näkyi joka haaralle niin\nkauas kuin kiveliötä siinsi, tuntuivat nyt Laurin mielestä kauheilta\njättiläispeikoilta...\n\nSiellä päin, missä vaarojen laet näyttivät kaikkein kammottavimmilta,\noli rantamaailma ja kirkonkylä, järvien, jokien ja vaarojen takana.\n\nLauri seisoi sinne käsin katsellen, kun samalla tunsi Inkerin\nläähätyksen vieressään.\n\n»Taisit hengästyä», sanoi hän.\n\n»En minä! Voi, jopa näkyy järvi ja koti!» sanoi Inkeri ihastuksissaan.\n»Miksi te nousitte tänne vaaran lakeen, polulta pois?» kysyi hän sitten.\n\nLauri oli ajatuksissaan noussut vaaralle, vaikka kotia vievä polku meni\npaljoa alempaa.\n\n»Jo näkyy koti», puheli Inkeri iloissaan. »Minä erotan kesänavetankin\nja saunan... Mutta jopa nyt onkin kirkas kuudan!»\n\n»Kun olisi sauna lämminnyt, ehtiessämme kotia!» sanoi hän sitten kuin\nitselleen. Mutta Lauri kuuli sen Hän ajatteli itse aivan samaa.\n\n»Kyllä on... ne tietävät, että pian tulemme!» sanoi hän ja alkoi taas\nuskoa todeksi äskeistä haavettaan. Sitä uskoa ei kuitenkaan kestänyt\nkauan, ennenkuin hän taas oli epäilyksensä vallassa.\n\nJa melkein kuin tietämättään hän laski kätensä Inkerin hiuksille,\njoilta huivi oli valahtanut niskaan, ja sanoi:\n\n»Kun Jumala varjelisi sinut suurista suruista... lapsiraukka!»\n\nHänen äänensä oli niin pehmeä ja hyväilevä, ettei Inkeri muistanut sitä\nkoskaan semmoisena kuulleensa. Hän melkein vapisi.\n\n»Onko teillä suuria suruja? Äiti-vainaja neuvoi rukoilemaan Jumalalta\napua ja voimia...»\n\n»Niin... niin... äiti-vainaja oli Jumalan lapsi.»\n\nLaurin ääni värähteli, mutta sitten hän taas voitti tunteensa.\n\n»Nyt lähdemme!»\n\nHe laskeusivat alas polulle ja lähtivät nopein askelin sitä seuraamaan.\nInkerin sydän jyskytti niin, että tuntui vaikealta kävellä. Hänestä\ntuntui niin kummalta olla. Hän oli varma, että Laurilla oli suuri suru.\nEikä hän saattanut kylmyyttä tuntematta muistaa emäntää, joka voi\nLaurille suruja tuottaa. Hänen ajatuksensa risteilivät sinne tänne,\nja salaisena toivona nousi huokaus, että hän joskus saisi Lauria\nlohduttaa...\n\nMonta kertaa tänäkin kesänä hän oli nähnyt emännän silmissä kummallisen\nkiillon, joka häntä oli pelottanut. Oli nähnyt emännän Laurin poissa\nollessa istuvan järven törmällä, suoraan toiseen päähän järveä\ntuijottamassa. Mitä mietti? Mitä ikävöi? Ja Lauri, joka oli niin hyvä...\n\nInkeri muisti nyt yhtäkkiä sen juhannusillan, jolloin Lauri ja Aili\nsaapuivat kotia. Laurin vanhemmat elivät vielä. He istuivat koko talon\nväki venevalkamassa, odotellen lähestyvää venettä. Vanhaan emäntään oli\nAili tehnyt huonon vaikutuksen, sen oli Inkeri ymmärtänyt. Isän muisti\nsanoneen Laurille:\n\n»Taisitpa mennä merta etemmä kalaan, kun sieltä vaimon otit? Tietääkö\nse, että tämä on talo, jossa ei työttä elä...»\n\nInkeri muisti aivan selvään Ailin silmien ilmeen, kun hän katseli\npihalla ympärilleen. Senkin hän ymmärsi, että Lauri hätäili ja koetti\nkaikin tavoin lieventää vanhusten suoria arvosteluja...\n\nJa siitä illasta asti hän ei ollut Lauria entiseksi Lauriksi tuntenut...\n\n— Se suree sitä, että emännän on ikävä, — päätti hän ja kiiruhti Laurin\nperään.\n\nKuta likemmäksi kotia he tulivat, sitä nopeampaan Lauri käveli. He\nolivat jo laskeuneet järven puolelle Palovaaraa ja kulkivat ohi\nSammaljoen, missä oli talon lähin niitty. Siihen sopi metsän läpi\nnäkymään järven lahtia, mutta talo oli vielä näkymättömissä, sankan\nmetsän takana.\n\nSammaljoelta taloon asti leveni polku kapeaksi tieksi, jota pitkin\nhevosella noudettiin syysheinää Sammaljoelta. Lauri oli viime syksynä\nsitä levittänyt ja pahimmat pounikot tasoittanut. Emäntäkin oli kerran\nkäynyt heinää tehtäessä Sammaljoella...\n\nTielle tultua läksi Lauri mennä vihmomaan niin, että Inkeri pakostakin\njäi jälkeen.\n\nYhtä nopea kuin oli Laurin kävely, yhtä levoton oli hänen mielensä.\nVäliin uskoi hyvää, väliin pelkäsi pahinta. Hän oli tänä kesänä nähnyt\nAilin makaavan silmät auki kattoon tuijottaen, vaikka oli sydänyö.\nMutta hän ei ollut koskaan syytä kysynyt.\n\nPelkäsikö hän, että Ailin vastaus tekisi hänet vielä onnettomammaksi?\n\nMutta nyt hän kysyy — nyt täytyy kaiken muuttua, muutoin he menevät\nhäviötänsä kohden. Nyt hän uskaltaa, hänen täytyy uskaltaa...\n\nHän oli jo ehtinyt vainion laitaan, jossa metsä loppui ja aukeni\nkaarevan kupevana järven niemi ja sen juurella talo. Pellot olivat\netelään päin viettävällä rantatörmällä, ulottuen rantaan asti. Ojat\njuoksivat suorina järveen asti ikäänkuin tuoreutta imien saivovetisestä\njärvestä ylempänä törmällä oleville pelloille.\n\nKuun hopeavalossa näki Lauri siinä vainionsa, silmäsi kerran järvelle\npäin, mutta kiiruhti sitten piennarpolkua oikaisten taloa kohden.\nHäntä vastaan tuoksahti lämminneen saunan haju, ja kun saunan ovi oli\nauki, näkyi kiukaasta kiiluvan hehkuvaa hiillosta. Hänen sydämessään\nhytkähti hyvältä. Samalla hän näki, että talon paras pelto oli osaksi\njo kuhilailla.\n\nPiennarpolku vei saunan sivu. Kun Lauri joutui saunalle, näki hän\navoimesta ovesta Selman kohentelevan hiillosta. Kesänavetasta kilahti\nkello pari kertaa lehmän märehtiessä, mutta ketään ei näkynyt\nliikkeellä. Laurin ajatukset paloivat kuin tulessa, ja koko viikon\nväsymys tuntui katoavan.\n\nJo pilkahti pirtin takasta tuli. Lauri oli kujalla näkevinään jotakin\nvalkoista liikkuvan. Taas sykähti hänen sydämensä toivovasti, mutta\npäästyään likemmäksi hän huomasi, että se olikin kepin nokkaan\nkuivumaan asetettu valkoinen hame.\n\nPiha oli tyhjä, suuri kolmikulmainen kivi keskellä.\n\nHän asetti haravat tikapuihin, jotka olivat asuinrakennuksen räystästä\nvastaan pystyssä. Vielä siinäkin hän toivoi, että pirtin ovi aukenisi\nja hän näkisi Ailin tulevan iloisena portaille... Hänen sydämensä\nsykki, ja melkein mitään ajattelematta hän irroitti kontin nauhat ja\nlaski kontin portaille... Hänen polvensa vapisivat, kun hän lähti\nnousemaan portaita porstuaan...\n\nAvatessaan pirtin oven hän näki tädin seisovan tulen ääressä suurta\nmustaa pataa hämmennellen...\n\nSamassa syöksyi Inkeri kontti selässä sisälle, temmaten suuren raskaan\npirtinovea selälleen ja jättäen sen auki. Hän oli vaalea kuin palttina\nja loi kauhistuneen katseensa Lauriin, joka seisoi kuin patsas keskellä\nlattiaa.\n\n»Hyvä Jumala! Mihin emäntä on mennyt?» huusi hän niin, että Lauri\nsäikähti melkein tainnoksiin.\n\n»Ailiko?»\n\nHe tuijottivat toisiinsa, niinkuin eivät kumpikaan olisi mitään\nymmärtäneet.\n\n»Selma sanoi saunassa...»\n\nInkeri vapisi kuin haavanlehti.\n\nSilloin kääntyi täti loisteen äärestä ja sanoi melkein kylmällä äänellä:\n\n»Toissa yönä on vene rannasta kadonnut...»\n\nLaurin polvet notkahtivat, hän peräytyi ja lyykähti penkille, pää\nkämmenien varaan.\n\n\n\n\nII\n\n\nKirkkaan kuutamon valossa välkkyy suuren järven pinta kuin\njättiläiskuvastin. Laajat, asumattomat erämaat sen ympärillä ovat\nhaudanhiljaisina, ja korkeiden tunturien paljaat laet kimaltelevat\nkylmää kirkkauttaan tummansinervää taivasta vasten. Erämaa näyttää\nnukkuvan, mutta sen unessa, sen kuolonhiljaisuudessa on jotakin\nkammottavaa. Kylmyys henkii vaarojen välisistä jänkistä, ja halla\nhuokuu hyhmäistä henkeään järven selälle asti.\n\nTurvattoman näköinen on yksinäinen talo järven niemessä. Halla huokuu,\nerämaa puolustaisi asukastaan, mutta ei nouse pilveä taivaalle,\nei laske järvi lämmintään povestaan, — ei mistään tule pelastusta\nyksinäisen talon pienille viljelyksille. Kylmin kourin nousee halla\ntuhatvuotisista kaltioistaan ja esteittä ryntää siihen ainoaan elämän\npaikkaan, joka on alkanut virota täällä erämaassa.\n\nLauri soutaa voimainsa takaa pitkin järveä, keskellä suurinta selkää.\nKotirannasta, josta on matkaan lähtenyt, ei enää näy kuin varjoinen\nviiru, korkea Palovaara sen takaa ja autio Susijänkkä niemen sivusta.\n\nMutta edestäpäin, jonne hän soutaa, näkyy silmänkantama aukeata, kuun\nvalaisemaa ulappaa, sormina järveen pistäviä männikköniemiä ja kaukana\nPalojärven toisessa päässä kukkulainen seutu, johon maailma näyttää\nloppuvan ja siitä jatkuvan kylmänä taivaanrantana.\n\nPalojärvi on saareton, mutta pitkiä niemiä pistäytyy molemmilta\nrannoilta leveitä, kalaisia lahtia muodostellen. On toinenkin asumus\nPalojärven niemen nenässä. Se on kruunun uudistalo, Hietaniemen\njuurelle perustettu paria vuotta myöhemmin kuin Paloniemi. Mutta kun\nPaloniemi ensimmäisen asukkaansa, vanhan Topiaksen eläessä jo sai\nperintökirjan ja alkoi kaikin puolin olla elettävä talo, oli Hietaniemi\nyhä kruununtorppa, pienen pienine peltotilkkuineen ja parine kolmine\nlehmineen. Naapurien väliä oli hyvinkin neljä neljännestä, mutta\ntyvenillä ja kirkkailla ilmoilla he näkivät toistensa savut niemien yli\nja arvasivat siitä, että naapurissa elettiin terveinä...\n\nLaurin saatua kuulla vaimonsa lähteneen veneellä on hänet vallannut\nmieletön pelko ja kauhu. Ei ole hän monta sanaa kotiväelleen virkkanut.\nEi syönyt eikä saunonut, kun niityltä palasi, rantaan riensi ja näki\nveneen teloiltaan olevan poissa. Silloin hän muisti pikku veneen, jonka\nteki emäntäänsä varten kalaveneeksi ensimmäisenä talvena naimisissa\nollessaan. Ei ollut Aili sillä kuin kerran kaksi järvellä käynyt, ja\ntervoissaan se oli venehuoneessa tämänkin kesän ollut. Sieltä kiskoi\nLauri sen ulos, veti rantaan ja pani airot paikoilleen...\n\n»Olisiko mennyt Hietaniemeen... ehkä tulee takaisin», niin on täti\nlohduttanut.\n\nMutta Lauri tunsi tunnossaan, että ei palaa, ei polje koskaan Ailin\njalka enää hänen kotinsa pihamaata. Vaikka hän niinkin tuntee, on\nhänellä tuskallisessa hädässään jonkunlainen aavistus, että hän vielä\nehtii, vielä saapi kaikki entiselleen. Ei huolinut hän tädin kiellosta\neikä Inkerin itkusta. Kuumeisella kiireellä hän työnsi veneen vesille.\nAntti tarjoutui kumppaniksi, mutta yksin sanoi hän lähtevänsä. »Syö\nedes vähän... väsyt järvelle.» Täti oli koettanut kaikkensa, mutta\nsyömättä ja eväittä hän istuutui teljolle ja alkoi soutaa, jotta pieni,\nkesäkuiva, vene kuin lentäen loittoni ulapalle.\n\nVasta järven selällä, jonne kotiranta näkyy varjoisena viiruna, hän\nherää oikein tajuntaansa ja käsittää, minkävuoksi on järvellä ja mihin\nmenossa. Kylmä kuutamo virkistää hänen kuumia ohimoitaan, ja hyinen\nhenki jäähdyttää hänen palavat ajatuksensa. Hän alkaa asiata ajatella,\nja kun hän näkee alastoman, viluisen järven ja tuntee käsissään, että\nairojen ponnet ovat jäässä, selkenee hänelle selkenemistään, mitä on\ntapahtunut. On siis tapahtunut se, josta äiti-vainaja kerran puhui,\nmutta jota hän ei koskaan itse ollut uskonut.\n\nKuta pitemmälle hän soutaa ja kuta ulommaksi järveä joutuu, sitä\nselvemmin hän tuntee ja ajattelee...\n\nKoko entinen elämä, mutta varsinkin nämä kolme vuotta johtuvat hänen\nmieleensä. Oliko ollut suuri erehdys hänen naimisensa, jota oli uskonut\nkorkeimmaksi onnekseen? Eikö Aili häntä ollutkaan rakastanut kuin\nlyhyen kihlausajan?\n\nHänen järkensä tuntui nyt tulevan avuksi enemmän kuin ennen. Kun hän\nalkoi tuntea, että sormenpäitä kylmä kihelmöitti ja hiestä kastuneen\npaidan läpi vilunväre hartioita kosketti, tuntui ajatus kirkkaalta ja\nmelkein yhtä kylmältä kuin kuutamoinen järven pinta.\n\nHän muisti lyhyen, hauskan kansanopistoaikansa, muisti ensi\ntutustumisensa Ailiin, heräävän lempensä ja suuren onnensa. Ei osannut\nsilloin aavistaakaan, että se ihannemaailma kerran tämmöiseksi tuskan\nja murheen yöksi muuttuisi.\n\nOliko ollut koko hänen käyntinsä kansanopistossa suuren suuri\nerehdys? Miksi sinne oli mieli vuosikausia palanut? Eikä halu ollut\nloppunut, vaikka isä pani vastaan ja vakuutti, että erämaa kyllä\npoikansa opettaa. Muut kirkonkylän nuoret palasivat sieltä iloisina\nja reippaina, tietoja ja oppia matkassaan tuoden. Hänkin oli saanut\nmaistaa tiedon puusta, kun kävi kirkonkylässä ja hankki kirjoja. Alkoi\nnähdä elämää eri valossa ja yhä uusia tietoja janosi.\n\nViimein isäkin myöntyi. Ja niin hän toivorikkaana ja opinhaluisena\npääsi matkaan.\n\nHän oli ollut tervetullut. Se, että hän oli kaukaisen kiveliön lapsi,\noli johtajaa erityisesti ihastuttanut, ja pian olikin heistä tullut\nhyvät toverit. Hänen palava harrastuksensa, tavaton muistinsa ja suuret\nlahjansa tekivät pian hänestä opiston etevimmän oppilaan.\n\nSilloin alkoi heidän rakkautensa.\n\nNyt, kun Lauri muistaa sitä aikaa, johtuu hänen mieleensä kummallisia\nseikkoja, joita hän ei tähän asti ollut tullut ajatelleeksi...\n\nEihän se ollut hän, vaan Aili. Hän kirjoitteli runoja, piti puheita\nja eli kuin ihmemaailmassa. Hän näki kyllä Ailinkin toisten joukossa,\nmutta hän ei koskaan joutanut ajattelemaan muuta kuin opittavaansa.\nUsein kertoi hän yksinkertaisesta kodistaan, jonka isä oli omin käsin\nkorpeen tehnyt, kauas erämaanjärven rannalle. Hän kertoi Pohjolan\nvaloisista öistä, joita rakasti...\n\nLaurin ajatus pyrkii siinä seisahtumaan, mutta taas luistaa hangassaan\njäähän käynyt airon ponsi, ja taas vilun väre koskettaa hartioita.\nSilloin selvenee ajatus uudelleen, ja hän näkee nyt, mitä ei ennen\nollut nähnyt...\n\nAilin rakkaus oli vain ohimenevää lämpöä. Kuinka olisikaan Aili voinut\nrakastaa? Hän ei ollut kaunis mies, ja sitäpaitsi hän oli köyhän\nkiveliön köyhä asukas. Aili oli varaton hänkin, isättömäksi joutunut\npapintytär...\n\nKuinka he joutuivatkaan naimisiin? Hän kyllä nyt muistaa kaikki, mutta\nei tahdo mieleensä johdattaa. Mutta nyt hän sen luulee käsittävänsä ja\npäättelee kaikki omaksi syykseen.\n\n»Ei täällä viihdy... sen näen silmän ilmeestä, katseen kulusta», oli\näiti sanonut.\n\n»Liian on pehmeä käsi», oli isä arvellut.\n\nMutta nämä kolme pitkää vuotta! Kolmeko vuotta?\n\nTaas alkavat kummat kuvat mellastaa Laurin mielessä.\n\nMihin hän on mennyt? Ja minkävuoksi? Miksi oli muuttunut niin? Ei\nystävällistä sanaa enää antanut! Mihin hän joutuu, turvaton, voimaton\nnainen suuren järven selällä? Toissa yönä? Silloin oli kuitenkin tyven.\n\nLauri on jo soutanut monen niemen ohitse. On väliin mennyt poikki\njärveä, kun piti pitkin kulkea.\n\nKuu on alkanut kalveta, taivas vaaleta. Yhtäkkiä Lauri tuntee\nsieraimissaan palavan turpeen savun hajua. Hän kääntää päätään ja näkee\nolevansa Hietaniemen venevalkamaan tulossa. Savu näyttää nousevan\ntorpan vainiolta, leviten metsiin ja järvellekin. Lauri arvaa, mitä\nvarten täällä savuaa yön aikana, ja muistaa samalla omaa vainiotansa,\njonka peltojen pientareilta ei savu nouse.\n\nHänen rinnassaan vavahtaa, ja tuska pistää sydämeen. Mutta kun vene\nkolahtaa alkaman telalle, herää hänessä taas toivo.\n\n»Ehkä on mennyt Hietaniemeen», oli täti sanonut.\n\nNiin ehkä onkin. Tuli ikävä, kun hänkin koko, viikon viipyi\nHukkajänkällä ja Ailin täytyi olla tädin kanssa kotona kahden. Läksi\ntänne puhekumppania hakemaan! Tänään ehkä olisi palannut...\n\nAamu oli valjennut. Kuu on kadonnut korkean Riuttavaaran taakse, ja\naurinko nousee suoraan idästä Mukkajupukan kaljun laen takaa.\n\nKun Lauri nousee maihin ja tempaa toisella kädellä veneensä teloille,\nkohtaavat häntä nousevan päivän ensimmäiset säteet. Yhtäkkiä on koko\nympäristö valkoisen kuuran peitossa, järven ranta riittyy, ja ilmassa\nhenkii hyinen halla. Vilu vihlaisee Lauria, kylmä käy hartioihin, ja\nhänen kastuneet vaatteensa tuntuvat kangistuvan. Suurten vaarojen\nlaet kimmeltävät, kirkkaina helminä hohtavat rantojen lehtimetsät, ja\njärveltä alkaa nousta sakeaa usvaa, peittäen toisella puolen järveä\nolevat vaarat kuin savumereen...\n\nHallayö... hallayö!\n\nLauri lähtee nousemaan polkua torppaan, joka on kaltevalla kummulla\nniemen juurella. Savua on niin sakeassa, ettei Lauri näe enää muuta\nkuin hiekkaisen polun, joka vie venevalkamasta taloon. Hän kävelee\nsivu verkkokeppirivin; se lähtee venevalkamasta ja jatkuu molemmin\npuolin polkua verkkoaitalle asti, joka on rannempana saunaa. Siitä\nalkavat talon pellot, joita ei ole kuin pieniä tilkkuja kiviraunioiden\nvälissä...\n\nYhä sankempi savu täyttää ilman, mutta Lauri näkee nyt monta\nturveläjää, joissa kytee hiillos mustaa savua työntäen...\n\nEi näy ketään liikkeellä. Nouseva päivä paistaa jo pirtin pärekatolle,\njoka on valkoisessa kuurassa...\n\nNytkin vielä Lauri toivoo, että Aili on tullut tänne... Mutta juuri\nastuessaan portaille hän muistaa, ettei venevalkamassa ollut kuin talon\noma vene...\n\nHietaniemen torpassa on nykyään vain kolme asukasta, Iisakki —\ntorpan isäntä, vanha mies jo —, Tiina, hänen vaimonsa, ja kolmantena\npojanpoika, vaivainen Akseli, joka on monta vuotta ollut vanhusten\nhoidossa.\n\nHereillä on koko torpan väki, ja Laurin tulo hämmästyttää heitä. Ei ole\nLauri, vaikka on lähin naapuri, pitkään vuoteen Hietaniemessä käynyt,\neivätkä naapurit olleet juuri usein toisiaan tavanneet moneen vuoteen.\nLaurin ilmestyminen aamuvarhaisella, hallaisena sunnuntaiaamuna,\nherättää talossa vilkkaan uteliaisuuden. Vieraan tulo erämaan torppaan,\njossa ei koko kesänä ollut käynyt yhtään ihmistä, on muutenkin\nmerkkitapaus.\n\nLauri sanoo hyvän huomenen, terveiset tuopi ja istahtaa penkille.\n\n»Taisivat olla rannat riitteessä... Kuinka lienee pakkanen?» sanoo\nIisakki, pieni, kuiva kalaukko.\n\n»Hyinen halla... jäässä airot... kummat tekee... Vaan tuskin täällä,\nkun on savut...»\n\nLauri istuu levottomana, ja kun kodin kuulumisia kysellään, vastaa hän\nepävarmasti.\n\nOvat ne kuulleet Hietaniemen asukkaatkin Paloniemen nuoresta emännästä\npuhuttavan, ovat kuulleet, että ikävöi, ikävöi eikä koskaan näytä\nkotiutuvan. Arvaavat nyt, että erinomaiset ovat Laurilla asiat, kun\nyötä järveä soutaa ja pois kotoa lähtee, vaikka vilja vainiolla hallan\nkynsissä värjöttää.\n\nParasta torpassa vieraalle tarjotaan, mutta harvasanainen on Lauri.\nEi kysy mitään, miettii, posket kalvakkaina. Mutta jo vihdoin, kun on\npuhuttu kaikki, mitä oli kuultu rantamailta, ja kesän kulusta juteltu,\nkysyy Tiina:\n\n»Kuinka siellä nuori emäntäsi...? Ei olla kuultu... Vai joko on\nperillinen...?»\n\n»Ei ole perillistä...»\n\n»Eipä taida sitten tullakaan...»\n\nLauri on viimeiseen saakka toivonut, että saapi kuulla Ailin käyneen\ntorpassa, ehkä yötäkin olleen. Mutta keskustelun aikana hänelle\nselviää, etteivät tiedä Ailista mitään. Eivätkö ole nähneet venettäkään\njärvellä?\n\nPäivä on jo noussut, paistaen nyt korkealla Mukkajupukan laen yli ja\nsulattaen kuuran pihalta ja katoilta. Järvenselältäkin on usva häipynyt.\n\nSilloin kysyy vanha Iisakki:\n\n»Lienevät asiasi hyvinkin tärkeät, kun tähän aikaan liikkeelle läksit.»\n\nSiihen ei Lauri vastaa, mutta kysyy nyt vuorostaan:\n\n»Ei ole näkynyt soutajaa järvellä kolmanna yönä?»\n\n»Ei olla kuultu, ei nähty... Kuka soutava ja mistä päin?»\n\nMutta Tiina, viisassilmäinen vanha muori, arvelee:\n\n»Arvaan minä... Vaimoasi olet hakemassa... Arvasin heti... silmistä\nnäin surusi, tuskasikin ymmärrän... Miesparka...»\n\n»Niin on...»\n\nLaurin pää vaipuu kämmenien väliin, ja hänen ruumiinsa on niinkuin\nvapisisi.\n\n»Luulin tänne tulleen...»\n\n»Ei olla kuultu... ei nähty...»\n\nLauri istuu kämmenet poskilla, eteensä tuijottaen.\n\n»Etkö pane levähtämään? Väsyneeltä näytät...»\n\n»Minä levähtämään!»\n\nLaurin ääni väräjää.\n\n»Mihin sitten aiot?»\n\n»Etsimään... hakemaan vaikka maailman ääriin...»\n\n»Mies-parka... Et tainnut oikeaan osata, kun sieltä etelästä vaimon\ntoit... Ei täällä viihtynyt, ei kotiintunut Paloniemeen... ikäväänsä\nlähti pakoon...»\n\nVanha Iisakki niin puhuu, koettaa omalla tavallaan Lauria lohduttaa.\n\n»Mihinkä luulet hänen menneen?»\n\n»En tiedä... ehkä on järven pohjassa... ehkä eksynyt erämaahan...»\n\n»Et osannut oikeaan, sanon minäkin», lohduttaa nyt Tiina. »Näin minä\nsen silloin jo, kun tässä kotiin mennessäsi sitä käytit. Liian oli\nrantamaailmalta kiveliössä viihtyäkseen. Liian oli maailmallinen\nsilmien ilme, vaivaan tottumaton oli jalka, käsi hieno kuin silkki...\nMitä Paloniemessä semmoisella...? Turhaan tänne kuljetit... työhön\ntottumattoman otit ikävöimään... Karkasiko se?»\n\nEi vastaa Lauri Tiinan puheeseen, mutta Iisakki arvelee:\n\n»Karkuun se ikävöivä lähtee... Anna mennä... Et hänestä hyödy...\nIkäväänsä ruikuttaa eikä rikkaa ristiin pane... Kumma että uskalsi\njärvelle... on miehellekin soutamista...»\n\nEi virka Lauri mitään. Hänen rintaansa pakottaa ja sydäntä viiltää\nvanhusten puhe niinkuin vasta terotetulla veitsellä.\n\n»Olipa sydämetön vaimoihmiseksi... Järvi ja asumattomat kiveliöt\nedessään, ja lähtee, sydämetön, yksin taipaleelle... Rakastiko sinua?»\npuhuu Tiina, Lauria säälien.\n\n»Rakasti...»\n\n»Ei rakastanut... Erehtynyt olet... Ei kulkemaan lähde rakastava\nvaimo...»\n\nIisakki vuorostaan arvelee:\n\n»Taisit sitä hemmotella liiaksi... taisit huonekoreana pitää... Ei\nlastakaan saanut...»\n\n»Ei rakastanut», päättää Tiina.\n\nLauri nousee väsyneesti penkiltä, näyttäen lähtevän.\n\n»Et kai nyt vielä matkaan! Yön soutanut mies! Syöt ja levähdät. Et\ntältä puolen kirkon enää saavuta, jos lie hengissäkään», pyytävät\nLauria.\n\nPalan kaksi haukkaa Lauri Tiinan asettamaa ruokaa — leipää, voita ja\nhiilloksella paistettua järvisiikaa.\n\nPiippuaan sytyttäen puhuu Iisakki:\n\n»Muistan kuin tämän aamun, kun tietosi tänne kotiasi tuli, että\ntullessasi tuot vaimon etelästä. 'Jo meni poika pilalle', sanoi\nTopiasvainaja. 'Ei rantamaan ihminen täällä toimeen tule...\nherraslähtöä lisäksi.' — Ka, syö, hyvä mies, lujemmasti. Lieneekö\nevästäkään?»\n\n»Ei ole evästä...»\n\n»Murheessasi kulutat itsesi... Elä ikävöi! Anna mennä!»\n\nTiinakin taas joutuu sanomaan:\n\n»Kuulut murehtivan siellä kotonasikin, ettei työkään käy niinkuin\nennen... Taisi olla onnettomuudeksesi koko etelässä käyntisi...\nTuommoisen ristin sieltä soit... Olisi ollut Paloniemeen tulijoita\nkotoisten järvienkin ympäriltä... Hyvän olit tuovinasi, pehmeäkätisen,\nlämminkaulaisen... Nyt sen näit! Niin oli jäinen sisu, että kiveliöön\nkarkasi... hedelmätön nukkuja... Erosi hänestä ota ja hae muualta...»\n\nPala pyörii Laurin suussa, hän saa sen vaivoin niellyksi, nousee,\nkiittää ja lähtee...\n\nPihalla pidättävät häntä vielä Hietaniemen vanhukset, mutta ei sano\nLauri rauhaa saavansa, ennenkuin kaikkensa yrittää.\n\nHän lähtee rantaan päin, Iisakin seuratessa perässä.\n\nAurinko paistaa jo korkealta taivaan laelta, kuura on sulanut, etelästä\nhuokuu lauha tuuli ja kuljettaa pilviä pitkin taivaan kantta. Järven\nranta on vielä riitteessä, airot kiiltävät jäähilseessä, ja veneen\npohjalla on kuuraa.\n\nKun Lauri ja Iisakki saapuvat venevalkamaan, sanoo Iisakki nyt paljon\nlempeämmällä äänellä puhuen:\n\n»Antaisin neuvon, vanhan ystäväni pojalle... Huolinetkohan vanhan\nneuvosta?»\n\nIisakin harmaat, totiset silmät katsovat säälien Lauriin.\n\n»Isä-vainajasi oli paras ystäväni, yhdessä on surtu, eletty ja oltu\ntämän järven rannalla... On opittukin minkä mitäkin... On ollut kovia\npäiviä meilläkin, isälläsikin...»\n\n»Tiennettekö murheesta mitään?»\n\nLaurin ääni on melkein kova.\n\n»On eletty mustia päiviä ja mustia öitä... Murheen hetkenä työtä tee!»\n\n»Sekö oli neuvonne?»\n\n»Se. Ja jos sitä tottelet, niin miehenä palaat, löytänet karkulaisesi\ntai et... Muista sanani! Se oli isä-vainajasikin sana.»\n\nLauri ei enää vastaa. Hän istuutuu teljolle ja lähtee soutamaan\nvastatuuleen Mukkajupukkaa kohden, jonka kaukainen, kalju laki näkyy\njärven toisessa päässä; sen juurelta lähtee polku, jota Palojärvestä\nrantamaille päin kuljetaan.\n\nNopeasti loittonee vene nytkin, Laurin soutaessa kuumissa ajatuksissaan.\n\nHän ei oikeastaan saa mitään asiaa perille ajatelluksi nyt. Niin\nmellastavat tunteet ja kuvat hänen mielessään. Miksi karkasi, ja mihin\non joutunut?\n\nLaurin väsynyt mieli tuopi jos minkälaisia mietteitä. Aili oli ollut\nniin heikko ja kummallinen tänä kesänä, ja viime viikoilla varsinkin.\n»Lähde marjaan, ystäväni.» — »En minä jaksa...» — »Tule järvelle.» —\n»En minä...» Silmissä aina levoton ilme... Jos se raukka ikävöi niin,\nettä järki sekaantui... Ei se täydellä järjellä olisi lähtenyt... Joka\npelkäsi erämaata, pelkäsi järveä, eikä yksin kujasta ulos uskaltanut.\nJa nyt yksin järvelle, yksin kiveliöön! Lauri muistaa nyt, että Ailin\nisä oli nuorena tullut mielenvikaan ja hulluinhuoneessa kuollut...\n\n»Ei menesty rantamaan lapsi kiveliössä.»\n\nHän ei saa mitään vankkaa pohjaa, josta ponnistaisi ja siitä uskoa\nsaisi. Hän ei ole ymmärtänyt Ailia, taikka Aili ei häntä rakastanut...\nei häntä eikä hänen yksinäistä kiveliökotiaan...\n\nOlihan Aililla ollut joskus kummallisia mietteitä, joista Laurikin\njoskus osan kuuli... Ne olivat haaveita, järjettömiä mielikuvia, joita\nsairas mieli synnytti. Miksei ollut hän Ailia varoittanut semmoisia\nmiettimästä!\n\nHän ei ollut tuntenut eikä tiennyt, mitä hänen vaimonsa vieressä\nhaaveili, kun yökaudet silmät auki mietiskeli...\n\nÄkkiä hän tuntee velttoa voimattomuutta ruumiissaan ja sielussaan.\nTuntuu kaikki menetetyltä, kaikki toivo kadonneelta. Mahdottomalta\nunelta tuntuu nyt se, joka silloin näytti selvältä ja käytännölliseltä\ntoteuttaa. Hän muka tekisi Paloniemestä verrattoman talon, ottaisi\nkaikki uudenaikaiset viljelystavat käytäntöön. Kiveliön keskelle\nmuodostuisi ihana keidas, jota jälkeentuleva polvi ihmettelisi...\nSiinä olisi elämäntehtävää yhden miehen osalle, olisi esimerkkinä koko\nsuurelle, laajalle Perä-Pohjolalle... Noin versoi vilja, noin heinä,\nnoin vaurastui mies, joka rakasti työtä...\n\n»Ole uskollinen leiviskällesi, niin saat nähdä, että maa, jota rakastat\nja hoidat, on kiitollinen emosi ja hymyää sinulle, kun harmaapäisenä\nkatselet elämäsi työtä...» niin oli opistonjohtaja hyvästellessä\nsanonut.\n\nNiin oli hän päättänytkin, suuria tuumia mielessään hautoen...\n\nEikä hän ole vielä mitään saanut aikaan. Ja kolme vuotta jo on kulunut!\n\nEikö hänessä olekaan miestä, vai missä on syy? Autio Susijänkkä odottaa\nkuokkijaansa, halla huokuu sieltä niinkuin ennenkin. Talontakainen\nrova, jota isä-vainaja oli ajatellut ohrapelloksi, on semmoisenaan,\nkoivunvesaa kiviensä välistä työntäen.\n\nHän ei ole mitään saanut toimeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuuli on kiihtymistään kiihtynyt, kuta kauemmas selälle hän soutaa.\nLaineet heittelevät pientä, kesäkuivaa kaksilaitaa kuin höyhentä\ntoinen toisensa niskaan. Lauri soutaa eteenpäin, välistä taakseen\nMukkajupukkaan päin silmäten.\n\nHän erottaa jo jyrkän kallion, joka puskee kuin valtainen paise vaaran\nkupeesta korkeana ja kiiltävänharmaana, äkkijyrkkänä työntyen järveen,\njohon on kuin katkennut ja siitä pohjaan painunut. Hänen viimeinen\ntoivonsa kohdistuu nyt Mukkajupukan kallion juurelle, jossa on\npalojärveläisten valkama rantamaille mennessä ja sieltä palatessa. Hän\ntoivoo siinä näkevänsä oman veneensä, jolla Aili on järvelle lähtenyt,\ntänne rantamaille vievän tien suuhun soutanut, siihen veneen jättänyt\nja jatkanut matkaansa polkua pitkin toisen, Särkijärven rannalle, josta\nvasta alkoi varsinainen vesireitti kirkonkylään. Siinä toivossa hän\nkiskoo airoja vastatuuleen, mutta hitaasti näyttää Mukkajupukan kallio\nlähenevän...\n\nHän silmää sinne. Jyrkkä kallio kiiltää sieltä, ja vanha kuusikko sen\ntakana huojuu, mutta lahden pohjukka, jossa venevalkama on, ei vielä\nsovi näkymään, ollen kallion lomassa.\n\nHän ei ole sitten kun läksi Hietaniemen rannasta hetkeäkään epäillyt,\nettei kohtaisi siinä omaa venettään, ei sitäkään, ettei erottaisi\nAilin kengän jälkiä siinä, missä tämä on maalle noussut ja veneen\nkuivalle vetänyt. Hän tiesi, että siinä jäljet näkyvät. Siinä oli,\nvenevalkamassa, taempana juoksevan jänkän suoni, joka pehmeänä munana\nlaskihe järven rantaan asti. Siinä muhassa hän toivoo jäljet näkevänsä.\n\nRantaa lähestyessään hän kiskoo minkä jaksaa ja silmää vähänväliä\ntaakseen...\n\nEi sovi vieläkään venevalkama kallion takaa näkymään. Silloin juolahtaa\nhänen mieleensä pelko, ettei vene olekaan valkamassa ja ettei jälkiä\njänkän muhassa näykään...\n\nMihin hän sitten? Ja mitä hän sitten?\n\nHän tuntee, että se pelko lamauttaa häntä. Tulee semmoinen voimattomuus\nkoko ruumiiseen, että tuskin jaksaa airoja liikuttaa... Vene kääntyy\npoikkipäin, ja laine loiskahtaa sisälle...\n\nSilloin hän ponnistaa viimeiset voimansa, silmää taas taakseen\nvenevalkamaan nähdäkseen. Mutta jyrkkä, harmaakylkinen kallio on\nvieläkin edessä, ja sen takana huojuu kuusikko. Kalliota vasten\nloiskivat laineet, ja Lauri on kuulevinaan, kuinka suuri, asumaton\nkiveliö huokailee niinkuin vaikeroisi ääretöntä yksinäisyyttään.\n\nHän ponnistaa vielä, hankavitsa katkeaa, mutta silloin kolahtaa jo\nveneen keula kallion katkenneeseen, jyrkkään kylkeen, venevalkaman\nviereen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKun Lauri kaikkien kiellosta huolimatta läksi vaimoansa hakemaan, yksin\nkylmään yöhön eväittä ja väsyneenä, tuli Paloniemessä hätä käteen.\nTäti, joka aina oli ollut kylmän järkevä kaikissa asioissa, alkoi\nhänkin hätäillä.\n\nInkeri itki, ja Selma ja Antti seisoivat sanattomina.\n\nHe seisoivat kaikin Paloniemen venevalkamassa katsellen pientä,\ntervoissaan kiiltelevää venettä, joka nopeasti loittoni ulapalle päin\npitkin tyventä, kuun valaisemaa järven pintaa.\n\n»Se teki hulluksi miehensäkin», sanoi täti. »Enpä minä olisi uskonut\nLauria noin lapselliseksi...»\n\n»Karkaamallako se lähti?» kysyi Selma.\n\n»Yöllä oli kadonnut», selitti täti. »Luulin, että nukkuu, joka öillä\naina valvoi. Mutta kun menin katsomaan, oli sänky tyhjä. Jo minä jotain\nodotinkin. Ei siitä tämän talon eläjäksi olisi ollutkaan... Parhaan\nLauri löysi, kun semmoisen toimettoman itkijän niin kaukaa kuljetti...\nEi työhön ole tottunut, ei osaa mitään eikä mitään tahdo oppiakaan...\nJo minä olen odottanutkin, että joku tässä vielä... Aivanhan se joutui\nLaurikin suunniltaan... Arvaa sen — —»\n\n»Lieneekö ollut täydessä järjessään?» kysyi Selma.\n\n»Mikä tiennee! Kumma tuo on ollut koko täälläolonsa ajan... Kiusannut\nmiestään ikävällään ja toimettomuudellaan... Jo minä Laurina aikaa\nolisin laskenut menemään takaisin sinne, mistä tänne toikin...\nKuolemanjärveksi sanoi Palojärveäkin... kammosi metsiä ja soita\npelkäsi... kuuli huutoja ja valituksia talon takaa keskellä kirkasta\npäivää... Näit, kuulit itse?»\n\n»Näin minä ja kuulin...»\n\n»Mihin lie mennyt, mutta sille tielle uskon jäävän... On sisu sentään,\nkun hyvästittä yksin lähtee järvelle, jota pelkäsi...»\n\n»Järki sillä liikahti... Kuinka käynee isännän?»\n\nHe nousivat kaikki neljä rannasta taloon.\n\n»Semmoisen rauhan ja rakkauden se taloon toi», puhui täti taas. »Minä\nsen vehkeet olen ensi päivästä nähnyt...»\n\n»Se kuihtui ikäväänsä», sanoi säälien Selma.\n\nAntti, ikämies, entisen isännän työtoveri ja talon vanha palvelija,\nistui allapäin. Inkeri yhä puristeli kyyneliä, mutta hänen kauniissa,\ntummissa silmissään oli päättävä ilme.\n\n»Taisi rauha loppua tästä talosta», sanoi Antti, ja hänen rinnastaan\nnousi raskaana pitkä huokaus. »Kun pelastuisi Lauri!» sanoi täti.\n»Liika hyvä mies siinä menee semmoisen saamattoman jäljille... Eväittä\nvielä lähti... syömätön, väsynyt mies... Voi hyvä Jumala kuitenkin!»\n\nSiinä tuumailivat Paloniemeen jääneet asukkaat neuvottomina, miettien\nisännän pelastusta ja koettaen hakea emännän salaperäisen karkaamisen\nsyitä. Antti poistui kesken keskustelun, mennessään mainiten hallaa,\nkäveli suoraan vainiolle ja rupesi sytyttelemään turveläjiä.\n\nHetken päästä saapui sinne Selma ja tätikin, kirkkaan kuutamon valossa,\nsauhuja laitellen, turvekasoihin tulia sytytellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoissa on nyt rauha yksinäisestä talosta, jossa ennen rakkaudessa työtä\ntehtiin ja sovinnossa taisteltiin erämaan oikkuja vastaan. Susijänkkä\ntyöntää hyisiä huurujaan talon vainiolle, järvi kiiltelee kylmänä, ja\nkiveliö on hiljaisena.\n\nMutta sillä aikaa kun turvekeot syttyvät ja savu alkaa levitä\nympäri vainiota, käy talon väki saunaan, joka on jo liiat katkunsa\nhaihduttanut.\n\nSillä välin on Inkeri tehnyt päätöksensä, ja kun muut palaavat\nsaunasta, seisoo hän lähtövalmiina keskellä pirtin lattiaa. Hän on\ntäyttänyt laukun leivillä, rasian voilla, toisen kalalla. Hän on pannut\nsaappaat jalkaan varret pohkeitten päältä köyttäen kiinni, vetänyt\nylleen lyhyen metsähameensa, jonka helmat ulottuvat vain polviin, ja\nsitonut päähänsä paksun huivin.\n\n»Mihin aiot?» Täti, Antti ja Selma katsovat häneen hämmästyneinä.\n\n»Ruokaa lähden isännälle viemään!»\n\nInkerin äänessä on päättäväisyyttä.\n\n»Ei ole venettä...»\n\n»Järveä rantaan... Mukkajupukassa saavutan...»\n\n»Ei, lapsi kulta! Järveä eivät rantaa miehetkään... ja sinä yksin ja\nyöllä...»\n\n»Vaikka... Osaan minä, ja nyt on kuudan...»\n\nTäti katsoo Anttiin, niinkuin häneltä neuvoa kysyen.\n\n»Päisevä se on metsiä osaamaan ja kiveliöitä kulkemaan, Inkeri», sanoo\nAntti. »Ja nuori on jalka. Mutta pitkä on matka, ja ylen pounikkoiset\nmaat järven rannoilla, kaasikoita ja pohjattomia leviä...»\n\n»Minä kierrän... osaan minä Mukkajupukkaan asti!»\n\nTäti on sitä kyllä miettinyt, mutta tiennyt, ettei jaksa Antti,\nvanha mies, ei ole Selmasta, huonojalkaisesta, ja Inkeriä hän ei ole\najatellutkaan.\n\n»Mene ja ota Jumala kumppaniksesi!» sanoo täti.\n\n»Niin neuvoi äiti-vainajakin!»\n\nInkerin kasvot loistavat, ja silmät palavat innosta. Tädinkin katse\nviipyy nyt enemmän aikaa Inkerissä, ja hän miettii itsekseen, että\nInkeristä on yhtäkkiä tullut täysi nainen.\n\nInkeri oikaisee suoraan pihalta pellonpiennarta järven rantaan, tietäen\ntapaavansa kuivaa hiekkapohjaa aina siihen asti, jossa Sammaljoki\nlaskee järveen. Laukku selässä ja paksu sauva kädessä astuu nuori\ntyttö pitkin kuutamoista järven reunaa, mieli liekeissä palaen. Astuu\nrivakasti, varsi notkuen, jalka keveästi nousten.\n\nSammaljoen yli on kaadettu suuri kuusi, jonka oksaista runkoa pitkin\nInkeri varovasti pääsee toiselle rannalle. Kuusen alitse kohisee musta\nvesi vihaisena putouksena järveen.\n\nSiitä alkaa tietöntä taivalta ja pounikkomaata. Inkeri oikaisee niemen\npoikki, synkkään metsään kadoten. Päätyessään niemen toiseen laitaan,\njohon Palojärven laajin ulappa sopii näkymään, kuuntelee hän, näinkö\njärveltä päin kuuluisi soutua. Mutta järvi on suuri, silmänkantamalla\nkuun valaisemana kenttänä leviten. Ei sen selällä nyt mitään erota,\neikä kuulu airojen kitkettä. Lauri onkin ehkä loitonnut paremmin\ntoiselle rannalle, Hietaniemen puolelle...\n\nInkeri jatkaa kulkuansa järven rantaa noudattaen, pienemmät niemet\njuuritse oikaisten. Lämmin on se ajatus, joka antaa hänelle voimia ja\nhäntä kannustaa. Hänen elämänsä on näinä vuosina ollut ikävämpää kuin\nennen. Kun Lauri toi taloon nuoren emännän, muuttui entinen elämä.\nTuli kuin ikävä kaikille. Hän jäi kaikista syrjimmäiseksi. Ennen\nLauri usein puheli hänen kanssaan, laski leikkiä ja aina terveiset\nlähetti kansanopistomatkaltakin. Eikä sitä kertaa kirkolla käynyt,\nettei tuliaisia tuonut. Äiti ja isäkin sairastuivat... Se oli kaikkein\nikävintä aikaa... Äiti usein itki ja Inkerille puhui...\n\nLauri näytti unhottaneen vanhatkin, ja kun molemmat kuolivat ensi\ntalvena emännän tulon jälkeen, niin kumma oli, ettei Lauri enempää\nsurrut. Ei joutanut. Taikka taisi surra ja murehtia, vaikka ei\nkenellekään mitään virkkanut. Emäntänsä hyväksi ja hauskuudeksi\nkaikkensa yritti...\n\nNyt se karkasi!\n\nInkerin sydän, ikäänkuin puristuu kokoon, eikä hän voi sille mitään,\nettä hänen mielessään syttymistään syttyy lämmin tunne. Ehkä hän saapi\nLaurille taas aamukahvit tarjota, ehkä palvella ja olla niinkuin\nennenkin, jolloin sai istua sylissäkin ja Lauri puhalteli niskaan...\n\n— Se ei rakastanut Lauria... näin sen, tunsin... Ja minun teki niin\npahaa... Kyllä Lauri sen nyt itsekin tietää...\n\nInkerille johtuu mieleen heidän keskustelunsa Hukkajänkältä palatessa.\n— Voi, rakas Jumala... saanko minä rakastaa Lauria!... Lauri on niin\nhyvä ja uljas...\n\nEi muista Inkeri koskaan nähneensä semmoista miestä kuin Lauri on.\nRippikouluaikana oli hän kirkonkylällä nähnyt paljonkin nuoria miehiä,\nmutta ei yksikään ollut Laurin mittainen ja veroinen... Laurin silmät\nolivat lempeät ja kauniit...\n\nMihin on Aili emäntä joutunut?\n\nOlisi hukkunut järveen!\n\nInkeri olisi niin suonut, vaikka hän tiesi, että se oli pahoin,\nilkeästi, syntisesti ajateltu. Mutta minkä hän sille voi? Se oli niin\nkylmä ja tyly Laurille.\n\nJospa saisi Lauria lohduttaa ja hoitaa!\n\nHän on mietteissään rämpinyt märän kaasikon poikki ja joutuu taas\njärven niemeen, jossa on kuivempaa maata.\n\nSiihen on suuri honka kaatunut. Inkeri istahtaa rungolle, laukun\nkantimia hellittäen. Siitä näkee järvelle, ja Inkeri koettaa\narvata, joko on neljänneskään matkaa kuljettu. Tätä puolta järveä\non Mukkajupukalle paljon lyhempi matka kuin toista puolta, jossa\nHietaniemikin on. Kunpa ehtisi perille siksi kuin Laurikin! Mutta\nLaurilla oli järveä lyhempi matka kuin Inkerillä, joka sitä rantasi\npahoja maita myöten, vaarojen ja metsäjokien yli.\n\nKuutamo on kirkas ja Inkerin mieli rohkea. Viimeiseen asti hän yrittää.\nJa kun hän siinä istuu, myöntää hän itselleen, että hän rakastaa\nLauria, on rakastanut siitä asti kun Aili taloon tuli. Se tunne on\nkasvanut vähitellen, ja hän on hirveästi kärsinyt. Lauri ei tiennyt\naavistaakaan, ei saanutkaan aavistaa. Mutta hän rakastaa kuitenkin,\nkenenkään tietämättä...\n\nMiksi oli Laurin katseessa lepokivillä istuessa semmoinen...?\n\nInkeri tuntee lämpimän täyttävän mielensä, hänessä herää ääretön halu\nsulkea Laurin pää syliinsä, ja hän lähtee taas nopein askelin jatkamaan\nmatkaansa hongan rungolta.\n\nKuu katoaa, päivä ei ole vielä noussut, ja Inkeri kahlaa laukkuineen\nkuuraista pounikkoa, jossa kylmä henkii joka mättään alta ja joka kiven\njuurelta...\n\nMutta aamu alkaa valjeta, aurinko paistaa jo järven toiselle puolelle\nsuurten vaarojen huipuille ja haihduttaa usvan järveltä, nostaen\nsen suoraan taivaalle. Kun usva katoaa ja järven ulappa aukeaa,\nnäkee Inkeri toiselta puolelta järveä savua ja arvaa siitä olevansa\nHietaniemen kohdalla.\n\nMutta tästä alkoivat vasta Mukkajupukkaan päin kaikkein pahimmat maat,\nraskain taival. Niin oli vanha Antti tiennyt Inkerille lähtiessä sanoa.\n\nInkeri lähtee ponnistamaan taas eteenpäin. Hänen täytyy kiertää laaja\nsuo ja nousta sitten vaaran laelle. Metsät ovat täällä lyömättömät, ei\nole hakkaajan kirves vielä ehtinyt näitä kruununmetsiä harventamaan.\nKaasikko on niin sakeaa, maa pounikkokorpea, että kävely on raskasta,\nja usein tupsahtaa Inkerin jalka lähteensilmään tai sammalpeitteiseen\nkaltioon.\n\nMutta Inkeri on kiveliössä kasvanut ja tottunut metsiä kulkemaan.\nHän ei erehdy suunnasta, vaikka hänen täytyykin mutkia tehdä,\nkierrellen kulkea. Kun pimeä, kaasikkoinen rotko vihdoin loppuu, alkaa\nmaa koveta, ja Inkeri lähtee puolijuoksua nousemaan edessä olevan\nvaaran harjalle. Hän toivoo sieltä näkevänsä järvelle, Mukkajupukan\nvenevalkamaan ja Hietaniemeen asti. Häntä alkaa ahdistaa pelko, ettei\nhän Lauria kohtaakaan. Hän ponnistaa kaikin voimin, nousee jyrkännettä\netukumarassa, käsinkin koettaen auttaa menoaan.\n\nVaaran laelta hän näkee lännen puolen Palojärvestä, korkeat vaarat\nsen toiselta rannalta ja terävän, keltahiekkaisen Hietaniemen, jonka\njuurelta siintää harmaana pilkkuna pieni talo navettoineen...\n\nMutta ei kohtaa Inkerin silmä yhtään soutavaa järvellä, ei erota\nHietaniemen rannasta kuin kellertävän, hiekan, joka nientä reunustaa,\nei vaikka usva on haihtunut ja taivas selkeä...\n\nMukkajupukan venevalkamaan hän ei näe, kun suuri vaara on edessä, mutta\nJupukan laen hän näkee ja luo ikävöivän katseen sinne päin.\n\nHän lähtee taas matkaan, vaaran alle kiireistä vauhtia mennen, mielen\npalaessa levottomissa mietteissä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKun vene kolahtaa Mukkajupukan kallion kylkeen, nousee Lauri veneessä\nseisomaan ja meloo kallion vieritse valkamaan päin...\n\nNähdessään tyhjän venevalkaman, jossa on ainoastaan kolme, neljä rankaa\nveneitä varten teloiksi pantuna, vavahtaa hän, ja kylmänä hikenä nousee\npelko ja epätoivo hänen otsalleen...\n\nEi venettä! Ei jälkeäkään Ailin kengistä rannan hiekassa!\n\nEhkä ei ole juuri tähän paikkaan osannut! Kenties on joutunut toiselle\npuolelle kalliota, ehkä loitommaksi rantaantunut!\n\nLauri nousee rannalle, kiertää maan puolelta kallion, joka loivenee\nvaaraan päin ja järven taholta kohoaa, pääsee kalliolle ja käy sen\nulommaiseen laitaan, mistä näkee järven molemmille rannoille ja\nsuurelle ulapalle. Siinä on mustuneita kekäleitä ja laaja tulensija,\njosta merkkiä antoivat Hietaniemeen ne Särkijärveltä kulkijat, jotka\njärven poikki tahtoivat. Kahden puolen kallioisia rantoja hakee hänen\nlevoton katseensa venettä rantahiekalta tai järveen päin kallistuneiden\nkuusien juurilta. Mutta ei missään näy.\n\nKumma, että hän nyt kuitenkin on näennäisesti levollinen. On kuin olisi\ntunne turtunut, pelko sydämen ja mielen jäykistänyt.\n\nMukkajupukan louhikkoinen kylki näkyy siinä taempana. Sen kuvetta\nkulkee se polku, joka vie — suureen maailmaan asti. Sieltä he tulivat\nsilloisena valoisana kesäyönä, hän edellä, Aili jälessä...\n\nOnnen ja lemmen luuli tuovansa... Mutta suru ja pettymys olikin\nmatkassa, ja se kesäyö oli mustempi kuin kaikkein pimein syysyö...\n\nSilloin hän kuulee risujen ritinää etempää sieltä päin, mistä itsekin\non kalliolle noussut. Tuntuu kuin joku sieltä tulisi...\n\nLauri kuuntelee henkeään pidätellen. Tuuli huojuttaa pitkiä kuusia,\nlaineet loiskivat kallion kylkeen. Taas rasahtaa kuin jalan astuessa\nrisu...\n\nYhtäkkiä vilahtaa kuusten runkojen välistä uusi, tervanruskea laukku,\nja Lauri näkee samassa Inkerin solakan varren pujahtavan metsän\npeitosta...\n\nHänen kasvoilleen leviää iloisempi ilme, ja sydämeltä tuntuu raskas\npaino putoavan.\n\n»Sinäkö täällä!»\n\nHänen äänessään helähtää entinen, poikavuosien aikuinen sointu, jonka\nInkeri tuntee niin hyvin.\n\n»Ruokaa lähetti täti... Väsyneenä ja syömättä lähditte...»\n\nInkeri on saapunut hänen viereensä, korkean kallion reunaan. Hänen\nposkensa hohtavat, silmät loistavat, eikä hän sano tietävänsä\nväsymyksestä mitään. Hän irroittaa laukun kannikkeet ja iloissaan\nvirkkaa:\n\n»Sanoin lähtiessä tädille, että Mukkajupukassa saavutan...»\n\n»Ja rannannut olet järven!... Voi sinua!»\n\nLaurin katseessa on lämmin ilme, kun hän katselee nuoren tytön\nkukoistavia kasvoja, notkeaa, siroa vartta ja tuuheita hiuksia, jotka\nkiharaisina ja epäjärjestyksessä peittävät melkein koko otsan. Pitkä\npalmikko on piilossa nutun alla.\n\n»Lapsi-raukka!... Istu tähän levähtämään. Minäkin istun. Olen väsynyt\nja uupunut melkein. — Mitä siellä kotona?»\n\nLaurin ääni on pehmeä, koko hänen olennostaan säteilee surua, joka\ntekee Inkerin mielen apeaksi.\n\n»Ikävä on kaikilla...»\n\n»Ja sinä uskalsit lähteä... Niin pitkä matka ja kaasikkoinen\njärvenranta...»\n\n»En minä muusta huoli... Nyt on hyvä, kun saavuin... on oikein hyvä...\nEn nähnyt vaaralta venettä järvellä... Hietaniemen erotin ja keltaisen\nhiekkarannan. Ajattelin: en saavutakaan... en kohtaakaan...»\n\nHe istuvat vierekkäin korkean kallion reunalla, joka pystysuorana\npainuu järveen. Lauha tuuli puhaltelee, metsä kohisee ja huokailee,\nlaineet loiskahdellen lyövät kallion kuvetta. Inkeri kertoo, mitä\nkotona jäätiin tekemään, puhuu tädin sanomat, sitten yhtäkkiä kysyy:\n\n»Oliko emäntä käynyt Hietaniemessä?»\n\n»Ei ollut käynyt, eikä ole kukaan nähnyt... Ei näy venettä täällä\nMukkajupukan puolella, eikä ole jälkiä venevalkamassa...»\n\nHe ovat hetken ääneti. Inkerin sydän lyö niin, että hän kuulee sen\njyskeen. Hänen tekee mieli tarttua Laurin käteen, joka on siinä hänen\nvieressään, melkein polveen koskemassa. Mutta hän ei uskalla.\n\n»Uskotko sinä, että Aili karkasi?»\n\nLauri haki Inkerin katsetta.\n\n»Niin täti arveli... Voi, voi kuitenkin... Miksi se niin...»\n\n»En tiedä... Jos sinä tietäisit, Inkeri, ja ymmärtäisit...»\n\n»Kyllä minä tiedän ja ymmärrän... Olen niin paljon sitä ajatellut näinä\nvuosina ja tänä kesänä... Ei se rakastanut...»\n\n»Niinkö sinäkin uskot?»\n\n»Miksi muuten olisi niin mennyt? Ei rakastanut...»\n\nInkeri tarttui kuin tietämättään Laurin käteen. Lauri käänsi kasvonsa\nhäneen päin, ja heidän katseensa sattuivat yhteen...\n\n»Ei rakastanut», sanoi Inkeri melkein kuiskaamalla.\n\nLauri säpsähti. Hän nousi ja katsoi järvelle päin. Inkeri jäi istumaan\npaikalleen, katse maahan luotuna.\n\nMitä Lauri näki ja tunsi?\n\nHän oli nähnyt Inkerin silmässä saman ilmeen kuin edellisenä iltana,\nkun he Hukkajänkältä palatessaan lepokivillä istuivat. Silloin hän jo\nsäpsähti, mutta se oli tuntunut hyvältä ja lämmittänyt hänen mieltään.\nNyt se lämmitti niin, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Hän\nymmärsi, että se oli heräävän lemmen lämmin laine... oliko se Inkerissä\nsilloin juuri herännyt? Yksi ainoa katseko voi näin ihmisen muuttaa?\n\nHän on niin kauan ollut tuntematta semmoista lämpöä mielessään, että\nhänestä nyt näyttää kuin maailma äkkiä olisi valjennut ja hänen\nhartioiltaan pudonnut hirmuinen, raudanraskas taakka...\n\nSilloin hän taas muistaa kadonnutta vaimoaan ja saa kiinni entisestä\najatuksestaan. Mutta sen hän nyt tuntee, tietää selvästi, että hänen\nrakkautensa Ailiin nyt on sammunut. Onko se koskaan häntä sielusta asti\nlämmittänytkään! Hänestä tuntuu, ettei koskaan...\n\nHän pelästyy nyt ajatuksiaan. Hänelle tulee semmoinen hätä, ettei hän\ntiedä mitä tehdä.\n\n»Voi Inkeri... Inkeri, kuinka onneton minä olen...»\n\nSilloin samalla hän kohtaa taas Inkerin katseen. Nyt ei hän voi salata\nomaansakaan, ja kumpikin he tuntevat, että heidän elämässään on käänne\ntapahtunut.\n\nInkeri näkee Laurin poistuvan laukku selässä rantamaille vievää polkua\npitkin. Hän istuu vielä Laurin lähdettyä paikallaan kallion reunalla.\nOn kuin hän ei uskaltaisi vielä liikahtaa, peläten onnentunteensa\nkatoavan. Hänen povensa kohoilee riemussa, silmät puoliummessa hän\nuneksii... Hänen sydämessään tuntuu niin ihanalta, hänen mielensä\npulppuaa kuin keväinen puro...\n\nHän näkee Laurin siinä vieressään, tuntee Laurin hengityksen ja\nnäkee... näkee sen saman ilmeen Laurin silmissä kuin lepokivilläkin...\n\nSanoiko rakastavansa?\n\nEi sanonut, mutta Inkeri oli nähnyt sen, tuntenut sen.\n\n— Lauri, Lauri! Ystäväni... ainoani... — Et vielä; tiedä, kuinka\nInkeri sinua rakastaa! Ja Inkeri ei päästä mitään itsensä ja Laurin\nväliin. Hän nauttii yksin. Ei aavista kukaan, kuinka hyvä hänen on. Ei\nLaurikaan. Hän saapi nyt rakastaa. Hän tietää sen todeksi. On nähnyt\nsen Laurin silmistä.\n\nVieläkään hän ei liikahda. Suloinen raukeus herpaisee hänen jäsenensä,\nja hänen pehmeä mielensä on kuin vaahtopallo. Tuntuu kuin paisuisi\nsydän liiaksi, pakahtuakseen. Hän ojentautuu selälleen ja laskee\nmolemmat kätensä tuuhean tukkansa alle...\n\nNyt hänkin tietää, mikä on rakkaus, pyhä ja ihana, joka kaksi ihmistä\nyhteen liittää. Ja hänen mielensä tuopi kuvia ja viepi kuvia. Näin\nhän rakastaisi... näin kietoisi kätensä Laurin kaulaan... näin tuohon\nkäsivarren mutkaan asettaisi... puristaisi povelleen... Lauri...\nLauri... rakas, rakas...\n\nSe on niin elävästi se kuva hänen mielessään, että hän koukistaa\nkäsivartensa ja suutelee omaa kättänsä...\n\nVasta kun illan vinkka lännen taivaalla alkaa pienetä, lähtee Inkeri\nLaurin tuomalla pikku veneellä soutamaan Hietaniemeä kohden. Tuuli on\ntyyntynyt, mutta pehmeässä pilvessä on taivas. Ei tule enää halla...\n\nInkeri silmää soutaessaan taivaalle. Nyt hänkin muistaa hallan, josta\nLaurikaan ei ole mitään maininnut. Kuinka paljon lienee vahinkoa\ntehnyt? Ehkä turvesavut auttoivat?\n\nJa nyt vasta hän muistaa Ailinkin, ja hänen rinnassaan vavahtaa\nkummasti. Lauri voi saavuttaa, tavata jo Särkijärvellä... rukoilee\npalaamaan kotia... se palaa... alkaa emännöidä, ja Lauri taas unhottaa\nhänet...\n\nMutta jos olisikin eksynyt! Tai jos olisi hukkunut tähän järveen,\ntuonne Mukkajupukan alle, kallion luo, jonka kohdan Antti sanoi olevan\nInarinjärven syvyisen... semmoinen hauta siinä!\n\nHän vetää vihaisesti airoista. Se äskeinen ihana ja eheä unelma alkaa\nsärkyä sitä mukaa kuin hän uskoo mahdolliseksi Ailin takaisintulon.\n\nMutta hän rakastaa sittenkin! Ei Aili saata niin rakastaa Lauria\nkuin hän... Laurin lämmin katse on hänen palkkansa, ja hän palvelee\nLauria... Aina lämmittää saunan ja saa verkoilla käydä Laurin kanssa...\nkaukana ulkoniemien lahdissa...\n\nLännen taivaalta katoaa kirkas vinkka, ja hämy alkaa tuntua järvelläkin.\n\nMustana pohottaa Hietaniemen ranta, johon Inkeri soutaa. Taaksensa\nkatsoessaan hän huomaa, että rannalla joku liikkuu.\n\nKun vene rantaantuu, näkee Inkeri siinä Hietaniemen vanhan Iisakin\nvaimoineen seisomassa.\n\n»Soutavan näimme tänne päin pyrkimässä... Emme sinuksi arvanneet»,\npuhelee Iisakki. »Ka, näkyikö venettä, erottiko jälkiä?»\n\n»Ei näkynyt venettä, ei erottanut jälkiä...»\n\nNyt vasta Inkeri tuntee väsymyksen painavan, ja vaivoin hän jaksaa\nkävellä venevalkamasta taloon. Kaikki mitä on tapahtunut, sitten kun he\nHukkajänkältä Laurin kanssa palasivat, tuntuu kuin unennäöltä...\n\n»Karkasiko se?» kysyy Tiina.\n\n»Ei se rakastanut», vastaa Inkeri nääntyneenä.\n\n»Nuku toki ja lepää, että kuulen... Rannannutko olet järven, ja\nMukkajupukassako Laurin tapasit? Tyttöparka! Ei ollut miehistä\nlähtijää?»\n\n»Ei ollut.»\n\n»Nuku nyt! Virkistyt. Semmoisen mampsellin se Lauri maailmalta toi.»\n\n»Elä muuta sano», arvelee Iisakkikin, kun ovat saaneet väsyneen tytön\nnukkumaan.\n\n\n\n\nV\n\n\nKaksi viikkoa on jo kulunut, eikä Lauria ole vielä kuulunut takaisin.\n\nPaloniemessä ovat pellot leikatut, ja riihtä puidaan parhaillaan.\nRiihen ovelta näkee suoraan järvelle, vaikka riihi onkin rovan\nniskalla, taempana navettaa.\n\nAntti, Selma ja Inkeri puivat riihtä. Aamu on vielä varhainen, mutta\nkirkkaana ja päivänpaisteisena päilyy järvi syyskesän lempeässä\nlauhassa. Ei ole tullut toista hallayötä, ja Paloniemessäkin on\nsaatu puitavaa viljaa kaikilta niiltä pelloilta, joiden pientareille\nehdittiin turvesauhut sytyttää. Mutta vaikka halla tällä kertaa onkin\nollut tavallista armeliaampi ja talossa on talven leipä, tosin hallan\nvikuuttamana, tiedossa, ovat päivät pitkät ja painostavat.\n\nLaurista ei ole kuultu mitään sen jälkeen kun hän Inkeristä\nMukkajupukassa erosi. Ei ole ollut taloon kulkijaa mistään päin.\n\nInkerin aika on ollut kaikkein ikävin. Vaikka hän kaipasi ja odotti\nLaurin kotiintuloa, tuntui taas toiselta puolen hyvältä, että hän\nviipyikin. Inkeri päätteli siitä, että hän ei ole kohdannut Ailia... on\nhakenut, mutta ei ole löytänyt, sydämetöntä, joka Laurin onnen rikkoi\nja rauhan talosta vei.\n\nIltaisin, kun muut nukkuvat, valvoo Inkeri palavissa ajatuksissaan. Hän\nluopi utukuvia ja tuntee itsensä onnelliseksi. Hän näkee itsensä Laurin\npuolisona, toimellisena emäntänä. Heillä on monta lasta. Mutta kun hän\naamulla herää eikä Lauria vieläkään kuulu, laukeaa hänen jännityksensä.\n\nEi sitä kertaa hän käy pihalla, mene riihelle tai navettaan, ettei\nmuista järvelle silmätä. Iltahämyssä saattoi seisoa pitkän aikaa\nvenevalkamassa kuunnellen. Semmoisina tyveninä iltahetkinä kuului\njärveltä soutu hyvin pitkän matkan päästä.\n\nMonta kertaa on hän jo tänäkin aamuna muistanut järvelle riihen ovelta\nkatsoa. Päivänpaisteisena kenttänä kimaltelee ulappa, mutta ei ota\nsilmä soutavaa sen pinnalta. Väliin unohtuu hän riihen ovelle pitkäksi\naikaa. He ovat jo saaneet kaksi lattiallista puiduksi, kolmatta ovat\nlatomassa. Emännän karkaamisesta ja Laurin viipymisestä he ovat\nkeskustelleet jokainoa päivä, eivätkä he muuta näy muistavankaan.\n\n»Eksyneen uskon», sanoo Antti, kun taas alkavat arvella, mihin emäntä\noli kadonnut. »On Mukkajupukan ja Särkijärven taipaleelle ennenkin\nharhaannuttu. Eksyi semmoinenkin, joka ikänsä kiveliössä oli asunut.\nMuistaneeko Selmakaan sitä...?»\n\n»En muista...»\n\n»Särkijärven silloinen isäntä, Olli. Kesäyö oli, ja lähti tänne\nPalojärvelle siian pyyntiin... Eksyi... Haettiin ristiin rastiin. Ei\ntavattu ennenkuin syksyllä Jupukan laidasta luut...»\n\n»Vaan tuntuuhan siinä polku koko välin Särkijärvelle asti?» arvelee\nSelma.\n\n»Ei sitä joka paikassa erota oikeaa polkua... kun lisäksi on tottumaton\npolkuja kulkemaan...»\n\n»Vaan jos hukkui!» sanoo Inkeri.\n\n»Kaiketi joku selvä tulee... Mutta kauan viipyy Lauri.»\n\n»Rantamaille on mennyt...»\n\n»Olisi ehtinyt kahdessa viikossa jo hyvin kauas...»\n\nHe saavat lattian ladotuksi ja alkavat puida. Inkeri lyö niin, että\nriihen permanto paukkuu ja jyske kaikuu kauas vaaroihin. Tänään\non hän kaikkein levottomin. Arvelee sinne, arvelee tänne. Syvällä\nsydämessään hän toivoo, ettei Ailia löytyisi mistään, että olisi kuin\nmaahan painunut tai kuuhun noussut... Hän tietää kyllä, että se on\nsynnillinen, paha toivomus... Mutta hän tietää, että tätikin niin\ntoivoo, vaikkei sano... Selma on ainoa, joka puolustaa Ailin tekoa...\nMinkätähden puolustaa? Eiköhän Lauri ollut kylliksi hyvä Selman\nmielestä?\n\nHän iskee varstallaan niin, että Selma, jonka kanssa hän on parina,\ntuskin ehtii alta pois.\n\nTaas alkaa Selma puhua Ailin puolesta. Kun alkavat lyhteitä käännellä\nja siteitä katkoa, sanoo Selma kurkkuäänellään:\n\n»Kummako tuo nyt on, jos nuorella ihmisellä täällä ikävä oli...\nerämaiden ja järvien takana... semmoisella, joka rantamailla, ihmisten\nilmoilla, on syntynyt ja kasvanut... Ikävä täällä oli ensi vuosina\nminullakin... Teki monta kertaa mieli lähteä pois...»\n\n»Mahtoi pysyä rantamailla», sanoo Antti siihen.\n\n»Tiesikö naimisiin mennessään, että näin kauas joutui...»\n\n»Olipa kaikkea mitä tarvitsi, ja Lauri passaili kuin parasta rouvaa...\neipä olisi pitänyt minkään puutetta olla...»\n\n»Mutta ikävän edessä ei mikään kestä...»\n\n»Se on tarua ja vaimoväen puheita...»\n\nHetken ovat hiljaa. Sitten Inkeri yhtäkkiä kysyy Selmalta:\n\n»Luuletko, että takaisin lähtee, jos Lauri hänet löytää?»\n\n»En luule takaisin tulevan. Eron ottaa... Ja lapsettomat ovat...»\n\nSelman puhe tekee hyvää Inkerille. Hänen poskensa punastuvat ja silmät\nloistavat.\n\n»Taitaisi olla sinulle mieleen?» sanoo Selma, syrjäsilmällä Inkeriin\nkatsoen.\n\nSamassa he näkevät tädin ilmestyvän riihen ovelle, molemmin käsin\neinettä riihimiehille tuoden. Täti on vanha, ryppynaamainen nainen,\njoka on ollut talossa siitä asti kuin emäntä-vainajakin. Mutta kun\nemäntä oli lempeä ja antelias luonnoltaan, oli täti jurompi ja kovempi,\nvaikka hyväsydäminen hänkin.\n\nSuuri pahkakuppi on täynnä vasta maasta otetuita, kiiltävän\nkellertäviä uutisperunoita, ja perunain keskellä on pienempi kuppi\ntäynnä voirasvaa. Toisessa kädessä on leipää, rieskan puoliskoita ja\npytyllinen tuoretta maitoa.\n\nRiihiväen syödessä istahtaa täti kynnykselle, selkä järvelle päin,\njuttelemaan. Siitä samasta asiasta puhuvat — Ailin karkaamisesta, josta\ntietenkin jo on levinnyt tieto muihinkin järvikyliin, ehkä kirkolle\nasti, arvelevat.\n\nMutta Inkeri, jolla ei ole istumapaikkaa, syö seisaallaan, ja nytkin\nmuistaa hän järvelle katsella.\n\nYhtäkkiä hän huudahtaa:\n\n»Jo on järvellä soutava! Tuolta ilmestyi Katajaniemen takaa... nyt\njuuri...»\n\nJa sitä sanoessaan hän vilahtaa tädin ohi riihen ovesta ja nousee\nriihen nurkkaa ylös katolle, paremmin nähdäkseen. Kesken jää aamiainen\ntoisiltakin, ja siihen riihen eteen tulevat katsomaan.\n\nMutta kaukana on vielä soutaja. Inkeri seisoo kurkihirren nenässä,\nvarjostaa kädellään silmiään ja tähystää...\n\n»Näyttääkö olevan kaksi, vai yksinkö on soutaja?»\n\n»Yksin on... Ei ole Lauri... Hitaasti soutaa, harvaan vetää», puhuu\nInkeri katolta, kasvoillaan pettymyksen ilme.\n\n»Saattaa silti olla Lauri», arvelee täti.\n\n»Ei ole Lauri», vakuuttaa Inkeri. »Tunnen Laurin sounnin pitemmänkin\nmatkan päähän...»\n\nMutta hetken kuluttua Inkeri tuntee soutajan: se on Hietaniemen vanha\nIisakki, aivan yksin.\n\nAntti ja Selma lopettavat syöntinsä ja rupeavat jatkamaan työtänsä.\nMutta Inkeri ei tee kumpaakaan. Katselee vain järvellätulijaa.\n\n»On sillä asialliset asiat, Iisakilla», arvelee hän. »Ehkä tietää\npaljonkin.»\n\n»Tulehan työhösi sieltä!» komentaa Selma, mutta ei malta Inkeri lähteä.\nYhä katselee, mielessään sinne tänne arvellen.\n\nHietaniemen Iisakilla onkin paljon uutisia. Vieraan on täti vienyt\nsisälle, talon parasta tarjonnut.\n\nTuulena rientää Inkeri riihityön loputtua saunaan, peseytyy, pukee\nylleen toiset vaatteet, riihikampsut saunan loukkoon heittäen, ja\nrientää pirttiin. Ehtii juuri parhaiksi kuulemaan Iisakin uutisia.\n\nVasiten on Iisakki Paloniemeen lähtenyt tietoja tuomaan, koska tiesi,\nettä täällä oli kiusat: emäntä teillä tietymättömillä, isäntä hänen\njäljillään.\n\nEi ole Aili-emäntää mistään löydetty eikä ole häntä kukaan nähnyt.\n\nIisakki tietää kertoa Laurin retkistäkin. Särkijärveen oli Lauri\nensiksi saapunut, mutta ei ollut sen kautta semmoista kulkijaa käynyt.\nLauri oli palannut Mukkajupukkaan ja löytänyt länsirannalta veneen\nsuuren rantakuusen juurelta, johon oli rihmalla kiinni sidottu.\nSeuraavana päivänä hän oli nähnyt Ailin jäljet Sallajänkällä, mutta\nsiihen olivat kadonneet. Särkijärveltä ja Pihkajoelta oli kerännyt\nmiehiä, ja kaksi päivää oli Mukkajupukan ja Särkijärven välistä\ntaivalta haettu. Ei jälkeäkään. Lauri oli käynyt kirkonkylässä, ottanut\nnimismieheltä määräyksen, että eksynyttä piti miehen talosta lähteä\nhakemaan...\n\n»Monta kylää siellä on ollut hakemassa koko viikon. Ei ole mitään\nlöydetty, ei ole tavattu muita jälkiäkään kuin ne, jotka Lauri itse\nSallajänkällä näki», jatkaa Iisakki kertomustaan. »Eikä ole helppo\nlöytää niin laajoista kiveliöistä ihmistä, kun ei ole tietoa, mihin\npäin on sattunut menemään, outo ja metsiin tottumaton lisäksi...\nJa kuuluu olleen siinä määräyksessä semmoinen otaksuma, että on\nmielenvikaisena kotoa karannut...»\n\n»Voi hyvä isä sentään!»\n\nInkeri peittää kasvonsa käsiinsä ja ratkeaa itkuun.\n\n»Ja kaiketi niin onkin — lieneekö sitä kotona huomattu», jatkaa Iisakki\ntyynin, vanhan miehen äänin. »Ne ovat mielenvikaisella omat vauhtinsa\nja suuntansa... Ei ota kiinni semmoista... Ja kuollut kai onkin jo\nviluun ja nälkään...»\n\n»Voi hyvä Jumala kuitenkin...»\n\nInkeri itkee niin, että koko ruumis vapisee.\n\n»Jo se tuli murhe tähän taloon», sanoo tätikin. »Olisi löydetty\nruumiskaan!»\n\n»Sepä se. Vaan eipä löytynyt... löytyy, kun sattuu, luut vuosien\nperästä... On käynyt niin ennenkin...»\n\n»Siihen tulivat aamuvarhaisella meille muutamat Särkijärven miehet\nja kertoivat», jatkoi Iisakki kertomustaan. »Toista viikkoa sanoivat\nrämpineensä, penikulmien laajoja aloja hakeneensa. Väsyneet olivat\nja tiesivät Laurin vielä olevan hakemassa... Oli kaikkia keinoja\nkoeteltu... Ei missään näy... Oli siinä kolausta yhden miehen ja talon\nosalle...»\n\n»Kuinka jaksanee Lauri?»\n\nTäti niin kysyy. Inkeri yhä itkee.\n\n»Vähäpuheinen kuuluu olleen ja surun painama, mutta muuten täysissä\nroveissaan... Vaikka onhan siinä kestämistä yhden miehen osalle...»\n\n»On siinä kestämistä», vakuuttaa tätikin, mutta näyttää kuitenkin,\nmuuta ajattelevan.\n\n»Sanoivat puhutelleensa Lauria Sallajänkällä, jonne oli heistä jäänyt»,\njatkaa taas Iisakki. »Terveiset oli käskenyt viedä kotia, jos tänne\nasti tulevat, sanoivat. Inkeriä kiittää käskenyt vielä lisäksi...»\n\n»Se evästä järveä rantaamalla vei», sanoo täti.\n\nMutta Inkeri itkien juoksee pois pirtistä.\n\nPalaavat saunasta Antti ja Selma, ja heille kertoo Iisakki uutisensa\nuudestaan.\n\nSilloin alkaa Selma muistella vanhan emäntä-vainajan unta, jonka\ntämä oli nähnyt sinä talvena, jolloin Lauri oli siellä etelässä\nkansanopistossa. Merkillinen uni se oli ollut, ja Selma muistaa nyt sen\nja kertoo kaikille.\n\n»Sitä tiesi, tätä ennusti», arvelee Iisakki. »Emäntävainajalla olikin\nomat aavistuksensa ja tietonsa... Kerran muistan...»\n\nJa Iisakki kertoo; kuinka kerran Topias-vainajan kanssa olivat lähdössä\nkairan poikki naapuripitäjään... »Niin kielsi lähtemästä, että paha\nvaanii taipaleella... Kesä oli. Nousikin kauhea ukonilma, ja samalle\ntaipaleelle, jolle lähdössä olimme, tappoi salama kolme miestä, jotka\nolivat tulossa kairan poikki...»\n\nNiin alkaa kukin muistoistaan etsiä minkä mitäkin tapausta, jonka\nsovittaa Ailin katoamisen yhteyteen...\n\n»Koko kesän ovatkin noissa pihakoivuissa metsälinnut asustaneet», sanoo\nSelma. »Riekko sinä aamuna, jona Hukkajänkälle lähdimme, oli kuolleena\npuun alla... Tätä tiesi...»\n\n»Tätä tiesi... tätä surua ja kuolemaa ennusti», vakuuttavat toiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäti on tehnyt vuoteen Iisakille pirtin peräseinälle, jossa hänen\nomakin vuoteensa on karsinan puolella. Inkerin vuode on lähempänä\nuunia, melkein tädin vuoteen vieressä. Antti ja Selma nukkuvat\nvielä tallinpääkamarissa, missä heillä kummallakin on vakituinen\nkesäasuntonsa.\n\nMyöhäiseen on puheltu. Nyt asettuvat levolle. Takasta hehkuvat vielä\nhonkaiset hiilet, suloista lämmintä huoneeseen levittäen. Inkeri on jo\nvuoteessaan, tätikin makaa, mutta Iisakki sytyttää vielä piippunsa,\nottaen hiilen näppiinsä, ja kävelee hänkin vuoteelleen.\n\n»Minkälainen lienee ollut muuten ihmiseksi se Aili?» arvelee Iisakki.\n\n»No oli se... Ei siitä ollut tämmöisen talon emännäksi», vastaa täti\nsängystään, kääntyy kyljelleen ja kysyy sitten: »Joko se Inkeri nukkuu?»\n\nInkeri tekeytyy nukkuneeksi eikä vastaa.\n\n»Papin tytärkö kuuluu olleen?» jatkaa Iisakki, piippuaan poltellen.\n\n»Papin tytär... Mikä siinä lieneekin Lauria miellyttänyt? Ei minusta\nollut kauniskaan...»\n\n»Näkyihän tuo olevan näöltään tavallinen, vaan ei tainnut olla\ntavoiltaan...?»\n\n»Enpä häntä, onnetonta, moittia tahdo, vaan sen sanon, että hukka tämän\ntalon lopulta olisi perinyt... Oli Laurikin niin kummallinen... aina\nniinkuin sairas... Eikä näkynyt olevan semmoista vauhtia työssä kuin\nennen...»\n\n»Murehti vaimoaan...»\n\n»Niin... ja passaili...»\n\nHetken päästä, kun hiillos on sammunut ja huoneessa jo on pilkkopimeä\nja ulkona hiljainen, tähtikirkas yö, sanoo Iisakki:\n\n»Tulleeko koskaan selvyyttä, karkasiko vasiten vai tuliko\nvähämieliseksi...»\n\n»Eipä taida siitä selvää tulla... Mutta näytti minusta joskus, että\njärki sillä on liikkunut...»\n\nOlivat hetken hiljaa, Iisakki imien vinkuvaa piippuaan. Inkeri makasi\nliikahtamatta, seuraten tädin ja Iisakin keskustelua jännitetyin\naistein.\n\n»Saanee nyt ruveta katselemaan uutta emäntää Lauri», arvelee Iisakki.\n»Kun ei vaan taas noutaisi etelästä. Mutta luulisipa saaneen\nkyllänsä...»\n\n»No jo uskoisi...»\n\n»Olisi täällä otettavia ja ottajia... Jos nuori mies olisin, niin\nsiihen Särkijärven Mustikkamäen Annaan minä mielistyisin... Siinä olisi\nemännän näköä ja kokoa...»\n\n»No jo vain olisikin... Ja vähän perintöäkin...»\n\n»Eikä niin vähänkään... Kuuluu saavan metsästään Mustikkamäki toista\nkymmentä tuhatta... eikä ole kuin kolme perillistä...»\n\n»No jopa kuulen...»\n\nInkeri makaa kuin tulisilla hiilillä. Hänen tulee vari, joten pitää\npotkia peitto päältä, ja tuntuu kuin ei saisi hengitetyksikään...\n\nKun Iisakin ja tädin keskustelu vihdoin taukoaa ja molempien sängystä\nalkaa kuulua tasaista hengitystä, valvoo hän, kummallisten, sekavien\najatusten mellastaessa hänen mielessään.\n\nMustikkamäen Anna! Inkeri tunsi hänet. Oli oltu yhtaikaa rippikoulussa,\nvaikka Anna oli monta vuotta vanhempi...\n\nSe oli ollut hirveän tyhmä vieläkin rippikoulussa, vaikka oli jo\nkolmatta vuotta...\n\n\n\n\nVI\n\n\nKun Hietaniemen vanha Iisakki seuraavan päivän iltana souti\nkotinientään kohti, näki hän jo kauas järvelle, että pirtin\nsavupiipusta nousi paksu tervassauhu. Siitä hän arveli jonkun vieraan\nsaapuneen taloon.\n\n— Saattaa olla niitä Paloniemen emännän hakijoita, jotka ovat järveä\nlännen puolta kulkeneet, arveli hän. Mutta vaikka olikin utelias, ei\nhän malttanut mateenkoukkujaan sivuuttaa, kokematta niitä kaikkia.\n\nTyytyväisin mielin hän kokoili järven antimet veneeseen. Ja kun ilma\noli tyven, koti lähellä ja saalis tyydyttävä, ei hän pitänyt kiirettä.\n\nIisakki olikin pyyntimies, metsänkävijä ja kalamies verraton. Silloin\nkun he Paloniemen Topias-vainajan kanssa tänne asumaan asettuivat,\nTopias Paloniemen nenään, hän Hietaniemen, olivat he nuoria miehiä,\nparinkymmenen iässä. Iisakki rakasti pyyntiä, sai metsänviljaa kosolta\nja järvestä kalaa. Ei joutanut kuokkimaan eikä niittyjä raivaamaan.\nTopias ei luottanut metsän ja järven antimiin, hän tarttui kuokkaansa.\nJa sillä aikaa kun Iisakki samoili laajoja saloja ristiin rastiin\npyydyksillään, kuokki Topias sarkansa valmiiksi. Ja kun Iisakki piti\nhauskaa tyvenien lahtien pohjukoissa kevätkalan pyynnissä, kylvi Topias\njo tynnyrillisen ohria sarkoihinsa.\n\nNiin olivat vuodet kuluneet. Vanhuus oli tullut. Ja kyllä Iisakki\nnyt myönsi, että varmempaa olisi ollut vanhan päivän vara, jos olisi\ntullut enemmän maata muokatuksi ja niittyä raivatuksi. Mutta ei malta\npysyä kotona se, jota pyyntihenki vaivaa... ei vaikka tulen nurkassa\nnäkisi... Useinhan Topias-vainaja, joka oli maahenkinen ja perin vireä\nmies, puhui että »ala sinä torpassasi työtä tehdä, ennenkuin vanhuus\nvaivaamaan rupeaa»... Mutta ei ollut Iisakki saanut niittyä raivatuksi\nkuin sen verran, että hädin tuskin kolme lehmää talven elätti, ei\npeltoa sen enempää kuin että hyvänä vuonna muutaman tynnyrin ohria\nsai...\n\nJa niin jäi Hietaniemi kruununtorpaksi ja semmoisena oli vieläkin.\nMutta perintötalo oli Paloniemi, jossa oli hyvät rakennukset,\ntoistakymmentä lehmää ja joskus kaksikin hevosta.\n\n— On sillä nyt Laurilla siinä hyvä olla isäntänä, kun isä-vainajansa\nsemmoisen työn teki... Vähillä siitä nyt tulee semmoinen talo, ettei\nrantamailla yhtään... Kun Lauri nyt siitä selkenisi työhön! Meni hullu\nsinne etelään ja sieltä vaimon toi... No, jo taisi päästä siitä...\nja epäilemättä pääsikin... Kun nyt vain ei alkaisi murehtia... On\nsemmoinen pehmeäluontoinen mies Laurikin, äiti-vainajaansa luonnostaan\ntuli.\n\nNiissä mietteissä Iisakki souteli kotirantaa kohden. Oli jo melkein\npimeä, kun hän kalakimppu kädessä nousi maalle.\n\nSyksy jo alkoikin olla käsissä. Tähdet kiiluivat taivaalla, ja maan\nkamara oli kylmetyksissä.\n\nYhä nousi piipusta paksu savu, väkevää tuoksuaan tuoden Iisakkia\nvastaan.\n\nVenevalkaman vieressä Iisakki havaitsi Paloniemen ison veneen ja arveli\nsiitä, että Lauri ehkä oli kotiaan päin menossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla oli Lauri saapunut Hietaniemeen nälissään ja väsyneenä. Tiina\noli saanut hänet levähtämään ja yöpymään.\n\nRaskaissa mietteissä istui Lauri penkillä Tiinan valmistaessa ruokaa\nuupuneelle, kovaa kokeneelle miehelle.\n\nIisakki kertoi kuulumiset Paloniemestä.\n\n»Hyvin siellä kaikki on. Ei hätää mitään. Sanoivat olevan riihten pian\npuituina... Riihessä olivat, kävin katsomassa. Enpä uskonut olisi,\njos en omin silmin olisi nähnyt ja omin hyppysin koetellut, että niin\nraskaita jyviä Paloniemessä tänäkin syksynä saadaan... Ei se niemi\nkoskaan niin hallanarka ole ollutkaan kuin tämä...»\n\nLaurinkin kasvot ilostuivat.\n\n»Saisi sen Susijänkän ojitetuksi, kyllä halla kaikkoaisi», sanoi hän.\n\n»Siitä se puhui monta kertaa isä-vainajasikin, Susijänkästä, jota sanoi\npahimman hallan pesäksi», jatkoi Iisakki. »Eikä mitään pahaa muutenkaan\nkuulunut... ikävöineet olivat... eikä kumma...»\n\n»Kuulivat teiltä, kuinka asia on?» kysyi Lauri.\n\n»Selitin minkä tiesin ja mitä Särkijärven miehiltä kuulin, en muuta\nosannut», vastasi Iisakki.\n\n»Eivät ole sen paremmat kuulumiset minunkaan. Ei missään näy\njälkeäkään!» sanoi Lauri. »Kuolleeksi on jo päätelty... Ja kolmas\nviikkohan siitä jo on kulumassa...»\n\n»Mielenvikaiseksi on päätelty», sanoi Tiina väliin. Lauri ei virkkanut\nsiihen mitään, mutta Iisakki tuumaili:\n\n»Toisen ihmisen veri on heikompaa kuin toisen. Jos alkaa miettiä ja\nmurehtia yhtä asiaa, niin sekaantuu järki... on se nähty... Lauri ei\nmuista, mutta minun nuoruuteni aikana oli tapaus Maivajärvellä...\nTalon lapsi, poika kymmenvuotias, joutui näin syyskesällä suden\nsaaliiksi aivan talon takana. Ainoa lapsi oli. Emäntä alkoi murehtia\n— oli kotoisin Teurajärveltä ja pehmeäverinen niinkuin koko suku. Ei\nmikään auta. Murehtii, itkee yötä päivää... Jo sekaantuu järki, ja kun\nensimmäinen yksiöinen jää on järvessä, niin lähtee juoksemaan järven\npoikki ja hukkuu...»\n\n»Joo. Siitä paljon puhuttiin meidän nuoruutemme aikana», muisteli\nTiinakin.\n\n»Semmoista se on ihmisen elämä. Toinen kestää, toinen ei. Vaikka enhän\ntiedä, mikä lie vaimollasi syynä ollut... Tiennetkö itsekään?»\n\n»Eipä taida sitä tietää muut kuin Jumala.»\n\nKun illallinen oli syöty ja alettiin levolle hankkiutua, sanoi Iisakki:\n\n»Elä, hyvä mies, pane suureksi murheeksi tätä! Joka on mennyt, on\nmennyt. Kerran täältä tulee kullekin lähtö. Mutta niin kauan kuin saapi\nolla, pitää olla ja hommata. Elä sure! Kun aika kuluu, niin haet uuden\nemännän. Viisasjärkinen mieshän olet. Ei kuolema keinoa katso... Tulee\nja ottaa terveenkin, milloin mieli tekee... Ja milloinpa täältä oikein\njoutaisi, jos ihmisen mielen mukaan kävisi...»\n\n»Tosi se on, mitä Iisakki sanoo», vakuutti Tiinakin. »Ei täältä koskaan\njoutaisi lähtemään. Aina on jotakin kesken...»\n\nLauri ei jaksanut oikein kuunnella mitä vanhukset puhuivat. Hänen\nmielensä oli väsynyt, ja hän oli kuin rikkirevitty suruista ja\nliiallisista ponnistuksista. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että hänen\nparastaan vanhat tarkoittivat. Tuntui kuin hän saisi ajatuksensa\nkokoon, ja hän toivoi virkistävältä unelta vahviketta...\n\nJa hän painui nyt, kaksi viikkoa metsiä harhailtuaan, raskaaseen uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta aamulla jo ennen päivän nousua hän on valveilla ja hankkii\nkotiinlähtöä. Uni on häntä elvyttänyt, ja hän tuntee voivansa aika\nhyvin. Ei vapise mieli enää, eikä väräjä sydän kuin haavan lehti.\n\nAurinko juuri nousee, kun Hietaniemen vanhat, saattavat häntä\nvenevalkamaan. Maa on kuurassa ja rantalehdot kellertävinä.\n\nIisakki panee kimpun mateita, toisen järvisiikoja tuliaisiksi\nPaloniemeen.\n\nJa kun Lauri työntää raskasta kolmilaitaa vesille, puhuu Iisakki:\n\n»Silloin sanoin: murheen hetkinä työtä tee... Niin nytkin sanon... Ja\nterveiset vie... sillekin Inkerille... se itki niin...»\n\n»Itkikö?» kysyy Lauri äkkiä.\n\n»Itki... Emännän vuoksi...»\n\nLauri lähtee soutamaan, ja Hietaniemen ranta jää vähitellen jälkeen.\nHän soutaa nyt tasaisesti, tahtiinsa, vanhan miehen sountia.\n\nMerkillisen levollinen hän on. Hän ihmettelee sitä itsekin. Kun hän\nnäkee kellertävien syysmetsien kimaltelevan päivän kullassa järven\nrannoilla ja korkeiden vaarojen kyljillä, tuntuu hänestä kuin olisi\nkulunut vuosi, kaksikin siitä kuutamoisesta, hallaisesta yöstä, jona\nhän Ailin jälkeen lähti. Myrsky on hänen rinnassaan tauonnut ja\njonkunlainen lepo sijaan saanut. Hän on etsiessään karkuria ehtinyt\najatella, tuntea ja kärsiä vaikka mitä. Hän on öillä valvoessaan\nnuotion ääressä miettinyt ja muistellut heidän avioliittoansa ensi\nhetkestä alkaen. Hän on mieleensä kerännyt kaikki, mitä olivat\npuhuneet, mitä tehneet ja tuumailleet. On muistanut kaiken senkin,\nmitä tutustumisensa aikana kansanopistossa haaveilivat. On arvellut,\naprikoinut. Hän on ottanut lukuun Ailin syntyperän ja entiset\nelämäntavat, verrannut niitä omiinsa ja asettanut itsensä Ailin viereen.\n\nJa hän on mielessään päässyt selville, löytänyt syyn Ailin ikävään ja\nsiitä johtuneeseen karkaamiseen.\n\nAilin rakkaus ei ollut syvällisempää. Se syttyi häneen vain senvuoksi,\nettä häntä kansanopistossa pidettiin etevänä. Ailia oli viehättänyt\nhänen lahjakkuutensa, lapsekas halu päästä erämaahan, jota ei tuntenut\nenempää kuin sitä elämää, johon oli joutumassa hänen kanssaan... Ja\nehkä oli syynä myös Ailin oma turvattomuus; isättömäksi ja äidittömäksi\njäänyt köyhä tyttö oli kenties ajatellut suojattomuuttaan.\n\nAilin rakkaus oli kylmennyt... ja ehkä juuri tämän erämaan vuoksi, joka\noli hänen mielestään kylmä ja sydämetön.\n\nLauri itse sitten?\n\nHän on nyt aivan varma siitä, ettei hän ainakaan alussa ollut Ailin\nsuhteen lämmennyt. Tuskin jälkeenpäinkään. Sillä suuremmaksi,\npyhemmäksi tunteeksi hän rakkauden uskoi. Aili tuntui joskus hyvinkin\narkipäiväiseltä, tylyltä, tyhmältäkin. Häntä loukkasi sydänjuuriin se,\nettä Aili halveksi tätä erämaan kotia eikä antanut kylliksi arvoa hänen\nammatilleen, jota hän rakasti ja kunnioitti.\n\nNiin Lauri nyt mietiskelee, yksin aamukylmää, kirkkaan kuultavaa järveä\nsoutaen. Ei hän juuri suurta surua tunne tällä kertaa. Luonto on\nhänelle aina ollut kaikki kaikessa, ja luonnosta kai hän nytkin imee\nvoimaa. Sillä hän tuntee, että elämä on kallis ja että yhdenkin hetken\nlaiminlyönti on synti. Hänen verensä kiertelee lämpöisenä, ja mieli on\nnotkea.\n\nMutta kesken mietteitänsä hän muistaa, että koko matkan onkin\nsyvemmällä sydämessään ajatellut Inkeriä, Inkerin silmiä, hiuksia,\nkirkkaan tasaista otsaa, joustavaa vartta ja herttaista hymyä... Ja kun\nhän sen nyt huomaa, tulee hänen mieleensä, että hän taitaa pohjaltaan\nolla huono mies... ja se tekee pahaa hänen rehelliselle luonnolleen...\n\nMutta sittenkin Inkeri voittaa. On merkillistä, ajattelee hän, että kun\nhänen sydämeensä Inkerin kuva ilmestyy, alkaa hänessä virrata uusi,\nvirkeä elämä. On halua kaikkeen, ja tuntuu, että jaksaisi vaikka mitä...\n\nJa taas hän unohtaa Ailin, koko avioliittonsa, ja rupeaa miettimään\nInkerin rakkautta. Se oli oikeaa rakkautta! Inkeri oli ehkä rakastanut\nhyvin kauan.\n\nHän muistaa taas iltahetkeä lepokivillä.\n\nSilloin jo hän tunsi rakastavansa Inkeriä, taikka ehkä ennenkin... ehkä\nviikkoja... ehkä siitä saakka kun Ailin taloon toi.\n\nHän herkeää hetkeksi soutamasta ja kääntyy teljolla katsomaan\nkotinientä kohden. Kellertävinä sänkinä välkkyvät sieltä leikatut\npeltosarat aamukuurassa vielä, ja rakennuksen ikkunat kimaltelevat.\nTalon vierestä, niemen juurelta metsään päin, pohottaa ikävän näköisenä\nkulona Susijänkkä vaivaisine puineen. Mutta talon takaa, suoraan\nvaaralle päin, kohoaa männikkö, sakea ja vankka... isä-vainajan\nsäästämä talon tarpeiksi...\n\nToinen puoli niemestä on vielä viljelemätöntä rovaa, jonka isä-vainaja\noli ohrapelloksi aikonut tehdä.\n\nSiinä ovat! Ei ole Lauri niihin vielä pystynyt!\n\nMutta nyt! Hänessä pulppuaa vielä nuoruuden voima, ja hän muistaa\nmitä tuumia hän on mielessään ennen hautonut. Ne toteutuvat, niiden\ntäytyy toteutua! Elämä ei saa kulua hukkaan! Rova murakaksi pelloksi,\nSusijänkkä työntämään kylvöheinää... uusi, uhkea navetta...\n\nSilloin hänen korvansa jo kuulee varstain paukkeen rovan laidassa\nolevasta riihestä. Tyynenä aamuna kaikuu koko ympäristö, ja hänen\nmielensä ilostuu.\n\nTuntuu kuin näkisi tutut paikat pitkien aikojen perästä. Hänen on\nmelkein hauska. Ei tiedä oikein, onko vallan hyvä vaiko varsin paha.\nMutta sittenkin tuntuu, että hän nyt iloisemmin mielin käy kotirantaan,\nkun tietää, ettei Aili ole vastassa ikäväänsä marisemassa.\n\nMutta sitten hän taas jäykistyy, istuu soutamaan ja päättelee:\n\n‒ On minun luonteeni vika, että näin saatan olla... etten ole enää se\nmielettömän kauhun mies, joka taannoin kotirannasta läksi karannutta\nvaimoaan hakemaan. Kuinka saatan _nyt_ tuntea _näin_, nyt ajatella\nnäin... Ja silloin _niin _... kuinka se voi olla mahdollista?\n\nTädin oli kerran kesällä kuullut sanovan:\n\n»Se kiusaa tuon miehensäkin tuolla ainaisella ikävällään...»\n\nSamassa kuulee hän rannalta iloisen huudahduksen, ja kääntyessään\nkatsomaan hän huomaakin jo joutuneensa aivan lähelle rantaa, Inkerin\nseisovan rannalla, kasvot ilosta loistaen, ja Antin ja Selman olevan\nriiheltä päin tulossa venevalkamaan häntä vastaan.\n\nHän nousee seisomaan, airolla meloen loppumatkan.\n\nKun vene töksähtää teloilleen ja hänen ja Inkerin katseet kohtaavat\ntoisensa, tuntuu hänestä kuin koko ympäristö ratkeaisi riemuun, ja\nhänen tulee niin hyvä mieli, että hän keveästi loikkaa veneestä\nrannalle.\n\n»Kuinka sinua olen odottanut!» ehtii Inkeri hänelle kuiskata, ennenkuin\nAntti ja Selma joutuvat isäntäänsä tervehtimään.\n\n»Kaikki tiedätte... vanhalta Iisakilta olette kuulleet... Niin on! On\nkaikki koeteltu, mitä ihmisen voimassa on...»\n\nMutta Laurin ääni hänen sitä sanoessaan ei tunnu surulliselta, vaan\non lempeä, pehmeäsointuinen, ja hänen silmissään loistaa viehkeä\nilme, niinkuin pitkien ponnistusten perästä, kun lepohetki vihdoin on\nkoittanut.\n\nJa isännän palattua tuntuu koko talossa alkavan levon ja rauhan päivä.\n\n\n\n\nVII\n\n\nPaloniemestä vei toinenkin polku rantamaille, mutta sitä kuljettiin\nkesäisin hyvin harvoin. Kun Mukkajupukan ja Särkijärven kautta pääsi\nkirkonkylään, johti tämä toinen polku synkkien sydänmaiden halki\ntoisen pitäjän rajalle. Välillä oli kuitenkin suuri Teurajärvi, jonka\nrannoilla oli kaksi verotaloa ja kolme kruununtorppaa. Paloniemestä\nkarttui Teurajärveen runsaasti kahdeksan neljännestä. Mutta\nTeurajärvestä pääsi koukeroisia ja koskisia metsäjokia pitkin toisiin\njärviin ja niistä taas isompia jokia myöten rantamaille suuriin kyliin\nja valtakunnan rajalle.\n\nTeurajärven kautta oli kuitenkin talvisin liikettä, joskus vilkastakin.\nSiitä kulki nimittäin tukinajajain oikotie Lappiin, ja sitä tietä\nkäyttivät kaikki Rovaniemen markkinoille menijät ja sieltä palaajat.\n\nMutta kesäisin ei näkynyt monta kulkijaa Teurajärvelläkään. Oli kesiä,\nettei yhtään vierasta ihmistä ilmestynyt. Suuret vaarat ja jänkät\nolivat aina vastassa, jos mihin päin lähti, ja ihmiset, jotka asuivat\nnäillä kaukaisilla, tiettömillä takalistoilla, olivat kesän aikana\nmelkein kokonaan rantamaailmasta eristettyinä.\n\nMutta uusi aika oli tullut ja osannut tännekin, yksinäisten järvien\nrannoille. Kiveliön asukkaille oli käynyt selväksi, missä lapsipuolen\nasemassa he elivät rantalaisiin verraten. He alkoivat hekin vaatia,\nkokoontuivat kymmenien penikulmien laajuisesta erämaastaan yhteen ja\nkävivät pyytämään maantietä, joka yhdistäisi kaksi suurta valtajokea\nja kauppapaikkaa toisiinsa. Tien tulisi kierrellä suurimpien järvien\nkautta, joiden varsilla useampia taloja oli, katkaista koko kaira niin,\nettä kulku molemmille valtajo'ille olisi mahdollista sulan aikanakin.\n\nToista kymmentä vuotta oli jo tiekysymys ollut vireillä. Siihen oli\npyydetty ja saatu »lausuntoja», se oli kulkenut kaikki oikeudet pitkin\nja poikki, ja asiakirjapinkka oli kasvanut monen kilon painoiseksi.\nMutta yhä uusia lausuntoja vaadittiin, uusia tietoja ja laskelmia.\n\nPaloniemen isäntä-vainaja, vanha Topias, oli ollut tiehankkeen\nalkuunpanijoita ja ajanut sitä innokkaasti kuolinpäiväänsä saakka.\nIsänsä kuoltua oli Lauri ruvennut hänen työtänsä jatkamaan, ja hän\nolikin vähitellen saanut tieasian nopeampaan vauhtiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli taas melkein vuosi kulunut, kun asiakirjat oli palautettu\nlopullisen päätöksen tekoa varten. Lauri oli juhannuksen aikana\nkirkolla käydessään saanut asiamieheltään tietoja, että valtio\ntodennäköisesti myöntää varat tienpohjaan ja että päätös hyvinkin pian\nvalmistuu.\n\nKesä oli kuitenkin jo mennyt. Ei ollut Laurikaan kesän mittaan monesti\nmuistanut koko tieasiaa. Kotoiset huolet ja vaimonsa tila olivat hänen\najatuksensa vieneet.\n\nMutta nyt syksyn tullen oli tiehankekin taas mieleen juolahtanut.\n\nTopias-vainaja oli ollut selväjärkinen, pitkälle ajatteleva mies.\nLauri oli nähnyt asiakirjoista isä-vainajansa lausunnot, joilla tämä\noli tiehommaa puolustanut. Ja vaikka hän ei itse ollutkaan osannut\nkirjoittaa, osasi hän kirjurille selittää painavia pykäliä.\n\nErittäinkin oli erinomaisen asiallinen se kohta, jossa Topias-vainaja\nselitti tien tulevan puolta halvemmaksi, jos se johdettaisiin\nTeurajärveltä suoraan Palojärveen ja sen pohjoispuolitse edelleen\ntoisen pitäjän rajaa kohden. Vainajan suunnitelman mukaan olikin\ntielinja vedetty, ja se kulki nyt Paloniemen talon takaa, petäjikön\nhalki. Paloniemi, synkimmän kiveliön keskellä, kaukaisimman järven\nrannalla, oli siten tulemassa valtatien varteen.\n\nSiihen oli vainajan silmä tähdännyt, ja siihen uskoon hän kuoli, että\nPaloniemi kerran vielä on muun maailman yhteydessä.\n\nTänään, sumuisena syyspäivänä, kun Lauri kaivaa Susijänkän\nvaltaviemäriä, muistuu mieleen taas tieasia.\n\nPitkään aikaan ei ole joutanut sitä ajattelemaan, samoin kuin ei ole\nmitään todellista aikaansaanut.\n\nMutta nyt!\n\nHän on miettinyt sitä muutosta, mikä hänessä on tapahtunut näinä\nviikkoina jälkeen vaimonsa katoamisen. Onko tämä ilosta vai murheesta?\nHänen olonsa on vapaampaa, ja koti tuntuu paremmalta. Hän nousee nyt\npihaan iloisin mielin, sydän toiveita täynnä ja mieli vilkkaissa\ntulevaisuuden suunnitelmissa. On tullut semmoinen työinto, että tuntuu\nkuin päivä kesken loppuisi.\n\nJa hänestä näyttää kuin koko talosta olisi se painostava ikävä, joka\nkolmena vuonna oli joka nurkkaan tunkeutunut, nyt yhtäkkiä kadonnut.\n\nSe tuntuu hänestä kummalliselta. Ei osaa syytä siihen keksiä. Syyttää\njoskus itseään, oman luonteensa heikkoutta ja vaihtelevaisuutta. Miksei\nhän murehdi Ailin karkaamista ja surullista loppua?\n\nHän on tuntenut tuskaa, mutta se on loppunut.\n\nMilloin se onkaan loppunut? Työntäessään lapiota Susijänkän\npaksumuhaiseen pintaan tekee hän sen kysymyksen itselleen. Hänen täytyy\nolla rehellinen itselleen, muutoin hänen rauhansa katoaa...\n\nMilloin onkaan tuska loppunut, milloin alkanut päivä valjeta?\n\nHän tuntee sen syvällä sydämessään, ja hän tunnustaa sen rehellisesti:\n\nSamana hetkenä se loppui, jona tiesi Inkeriä rakastavansa. Yksi ainoa\nhetki, silmänräpäys vain, ja kaikki oli muuttunut.\n\nHänen onnensa on nyt niin suuri, tunne niin täyteläinen ja eheä, ettei\nhän jaksa sitä entistä murheeksi tuntea, minkä kuitenkin _pitäisi_\nolla murhetta ja järkyttää luita ja ytimiä... Hän päättää siitä, ettei\nhänen tunteensa Ailia kohtaan koskaan ole ollutkaan rakkautta — että se\nei ole ollut muut kuin velvollisuudentuntoa näinä kolmena pitkänä ja\nikävänä vuonna.\n\nAjatuksissaan hän polkee lapiota niin, että muha suurina neliöinä\nnousee ojasta. Koko laaja Susijänkkä on mitattu ja kepitetty sen\nviljelyssuunnitelman mukaan, jonka hän oppineen agronoomin kanssa\nyhdessä on sommitellut. Se on suurisuuntainen ja suuritöinen.\nVuosikymmenien työ...\n\nAntti kaivaa samaa viemäriä lähempänä järven rantaa. Monen sadan sylen\npituinen on jo viemäri, mutta ei vielä puolivälissäkään. Antti on niin\nkaukana Laurin työpaikasta, että pitää lujasti huutaa, kun toinen\ntoistaan puhuttelee. Luja usko pitää olla sillä, joka uskoo tämän\nlaajan, mätikköisen suon kerran vielä työntävän sakeata heinää.\n\nMutta vähän vuodessa! Kun kerran valtaviemäri on valmis ja suo alkaa\nkuivua, niin pian sitten sarkaojat syntyvät ja pinta tasoittumaan\nsaadaan.\n\nSusijänkältä ei sovi näkymään taloon, sillä taaja metsä on edessä, ja\njänkän laitaan asti on maa loivaa myötälettä. Mutta siitä paikasta,\njosta viemärin maanpuolinen pää alkaa, ei ole tielinjaan matkaa kuin\nparisenkymmentä syltä.\n\nTielle se tulee kerran maailmassa näkymään koko Susijänkkä! Miltä se\nnäyttänee, kun sirosarkaisena täydessä heinässään lainehtii!\n\nSitä ajatellessaan Lauri seisahtuu ja katsoo taakseen sinne päin,\nmissä tielinjan tietää olevan. Tässä se on nyt näkösällä, tässä hänen\nympärillään, se jättiläinen, joka hänen on voittaminen.\n\nKun hän taas ottaa lapion, huomaa hän Inkerin tulevan talosta.\n\nNäinä viikkoina, jolloin Antti ja hän ovat Susijänkän viemäriä\nkaivaneet, on Inkeri joka päivä käynyt työmaalla. He ovat olleet niin\nahkeria, että kun aamuhämyssä jänkälle menivät, niin vasta iltamyöhällä\npalasivat. Mutta päivällistä on Inkeri käynyt heille tuomassa, ja\nsilloin ovat hän ja Lauri saaneet puhella. Lauri palaa työinnosta ja\nselittää tuumiaan Inkerillekin. Tytön riemu on rajaton, ja yhdessä he\njo kuvailevat, miten kaikki tulevaisuudessa on muuttuva ja oleva. Ne\novat molempain ihanimpia hetkiä, eikä heistä kumpikaan näytä muistavan\nhäntä, joka eksyi ja kuoli kiveliöön...\n\nLauri riemastuu nähdessään Inkerin tulevan. On jo iltapuoli, ja\npäivällisen aika on ohi. Mutta Lauri arvaa, että Inkerillä on joku\ntärkeä asia... tulee ehkä tädin lähettämänä.\n\nJa vaikka Inkeri vasta on tulossa metsän rannassa, seisahtuu Lauri\nhänen tuloaan katsomaan. Joka päivä hän on huomaavinaan uusia suloja\nInkerissä, on kuin tyttö päivä päivältä kaunistuisi, kasvaisi ja\nviisastuisi.\n\nKuinka hänen käyntinsä on notkeaa ja somaa... kuinka keveästi hän\nhyppii mättäältä toiselle... kuinka jalka on siro ja liikkeet rennot...\n\nJa kaiken tuon hän on nyt vasta näinä viikkoina havainnut!\n\nInkeri tulee loppumatkan juosten. Hänen silmänsä loistavat, poskensa\npunoittavat. Hänen tuuhea tukkansa riippuu nyt rentona, paksuna\npalmikkona, lanteille asti ulottuen. Huivin, joka on ollut päässä\nlähtiessä, on hän suorinut käteensä.\n\nLaurin kasvot kirkastuvat. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan puseron hihalla,\nja kun he katsovat toisiinsa, tuntuu molemmista, kuin muuttuisi\nsumuinen syyspäivä äkkiä valoisaksi kesäillaksi.\n\n»Sinne tuli vieraita... Teurajärven Kumpula ja Saajoranta. Pyysivät\nsinua hakemaan», selittää Inkeri Laurin luo päästyään.\n\n»Teurajärven Kumpula ja Saajoranta», sanoo Lauri ajatellen. »Nyt\narvaan! He ovat varmaan tieasian vuoksi liikkeellä.»\n\nHän painaa lapion ojan reunaan ja asettaa kintaansa sen kädensijaan.\n\nNyt hän huomaa, että Inkerin paksun palmikon nenässä heiluu tuuhea\ntupsu, joka näyttää syntyneen siitä, ettei palmikkoa ole päähän asti\npalmikoitu. Se somistaa Inkeriä ja ilahduttaa Laurin silmää.\n\nPalmikon päässä ei ennen ole sellaista tupsua näkynyt, ja Laurin\nmieleen johtuu, että Inkeri on ehkä hänen tähtensä...\n\nHe menevät vierekkäin taloon päin. Inkeri on pitkänsolakka hänkin,\nmutta ei riitä Lauria olkapäähänkään.\n\n»Olet kasvanut tänä kesänä... Katso nyt, kun olet olkapäähän jo», sanoo\nLauri ja ottaa samassa Inkerin palmikon käteensä.\n\n»Pidätkö semmoisesta tupsusta?» nauraa Inkeri. »Minä näin siinä\nvalokuvassa, jonka kansanopistosta toit, että siinä eräällä tytöllä oli\ntällainen... Koetin nyt niin palmikoida, mutta täti torui...»\n\n»Annahan olla niin... se on oikein soma.»\n\nKun he joutuivat metsänrantaan ja talosta jo alkoi näkyä pirtin pääty\nja toinen puoli kattoa, kysyi Lauri:\n\n»Etkö haluaisi sinäkin kansanopistoon?»\n\nKysymys tuli aivan arvaamatta, eikä Inkeri osannut siihen heti vastata.\n\n»En tiedä», sanoi hän. »Joutuisin niin kauas täältä kotoa...»\n\n»Ajatteleppa sitä asiaa. Oppisit niin paljon ja näkisit...»\n\n»Täti aina moittii sitä kansanopistoa...»\n\n»Täti on vanhan ajan ihminen... Nyt on jo eri aika... uusi aika jo\ntäällä sydänmaallakin... Mutta olen minä muutakin ajatellut...»\n\nLauri ei kuitenkaan ehtinyt sitä sanomaan, sillä he saapuivat juuri\nkujalle ja näkivät vierasten tulevan vastaan. Lauri tervehti heitä\nkuin tuttavia naapurin miehiä ainakin, vaikka olikin jo toista\nvuotta kulunut siitä, kun nämä naapurit, joita erotti melkein\nkaksipenikulmainen kiveliö, olivat toisiansa tavanneet. Tulijat\nolivat jo ikämiehiä harmaine metsäkyläläispartoineen, Teurajärven\nperintötilojen omistajia.\n\nJo oli kuulunut Teurajärvellekin Laurin vaimon katoaminen. Rantamailta\nkäsin oli sinne tieto kulkenut. Siellä oli kerrottu, että emäntä oli\nmarjaan lähtenyt ja sinne eksynyt.\n\nSiinä kujalla jo vieraat tapahtuman ottivat puheeksi, osanotolla\nsurkutellen kovaonnista miestä.\n\nLauri ei tahtonut mitään vaimonsa katoamisen syistä selittää, arveli\nvain vierasten puheisiin:\n\n»Niin on käynyt, hyvät vieraat. Lienette kuulleet etsimisestä?»\n\n»On kuultu. Mutta tikku on yksi ihminen tämmöisillä takalistoilla...\nEllei juuri sattumalta päälle astu, ei hakemalla kohtaa... Ei ollut\nensimmäinen eksyjä näille kairoille... On monta mennyt minunkin\nmuistooni... On mennyt, ettei ole luun murua koskaan löydetty...»\n\n»Ja tämä sinun vaimosihan oli lisäksi outo, etelästä tullut... Ei\nkummakaan, että eksyi», sanoi vielä vahvikkeeksi toinen isännistä.\n\nKeskustellen he nousivat portaille, ja Lauri käski vierasten käydä\ntupaan, joka oli suuri, valoisa huone porstuan toisella puolella.\n\nSiinä oli Laurilla kirjahyllynsä ja sanomalehtensä. Olipa pöydällä,\nikkunan alla, kirjoitusvehkeetkin ja mustepullo.\n\nVieraat istuutuivat, partojaan pyyhiskellen.\n\nAamulla varhain he olivat lähteneet Teurajärveltä ja nyt iltapuoleen\nvasta perille saapuneet. Ei ollut »tänä kesänä näiden järvien välistä\ntaivalta kukaan kulkenut. Polku olikin paikoitellen kadonnut kokonaan.\n\n»Vaan tuntuvat vielä ne Topias-vainajan veistämät pilkat», selitti\nSaajoranta. »Vaikka kyllä niiltäkin outo eksyy, mutta meille ovat\nmolemmille maat siksi tutut, ettei harhaan joudu, vaikka sattui\ntämmöinen sumuinen, päivä.»\n\nTiedustelivat vieraat vielä vuodentulosta, kertoivat, että niin oli\nkova se Perttulin halla, ettei riiheen pantavaa tullut Teurajärvellä,\nei taloissa, ei kruununtorpissa. Miten oli täällä Paloniemessä?\n\nIhmetellen vieraat kuuntelivat, kun Lauri kertoi, että oli osa\nsaatu raskaita, hyvin itäviä ohria ja kaikki lyhteet toki riihessä\nkäytetty. Ja sitten vasta kummastuksensa lausuivat, kun Lauri lakissaan\nuutisviljaa toi nähtäväksi.\n\n»Siinäkin se oli vähän pitkämielisempi mies, Topias-vainaja», alkoi\nKumpula, vanhempi isännistä, selittää, »kun tämän järven rannalle alkoi\ntalon tehdä. Olisi ollut kruununmaita sekä Teurajärven että Särkijärven\nrannoilla, ja oli sieltä vainajalle tarjottukin, että niistä järvistä\ntoki pääsee vesistöjä pitkin kotirannasta kirkolle asti, vaan ei\npääse tästä järvestä veneellä mihinkään. Mutta ei pelottanut se\nTopias-vainajaa; ymmärsi, että maa on tämän järven rannalla viljavaa,\n— älysi, että lujempi on tämä niemi hallaa vastaan kuin muiden järvien\nniemet. Ja senvuoksi tähän asettui ja tälle niemelle talon perustuksen\nlaski... Muistan vielä... Ja eikö liene silloin jo sillä vainajalla\ntunnossaan kuvastunut tiekin... Semmoiseen käsitykseen olen jäänyt...\nJa hänenhän se oli alkuunpanema koko hanke...»\n\n»Hänen oli», vahvisti Saajoranta. »Hän se osasi maatkin näyttää ja\nselitykset antaa, missä parhaat hiekkaharjut kulkevat...»\n\n»Jaa», myönsi siihen Kumpula ja kiirehti sitten sanomaan: »Et ole\nkuullutkaan viimeisiä uutisia, Lauri!»\n\n»En ole kuullut. Muistanut olen ja pitkästynyt... Taitaa olla vierailla\nhyviäkin uutisia?»\n\nLauri näki isäntien nauravista silmistä, että hyviä niillä oli uutisia.\n\n»Onpa ne melkoisia uutisia», jatkoi Kumpula. »Onpa semmoinen uutinen,\nettä toteen käypi Topias-vainajan ennustus...»\n\nIlosta hypähti Lauri seisomaan ja kysyi vilkkaasti: »Ettäkö tie tulee\ntämän Palojärven kautta tehtäväksi...?»\n\n»Juuri niin... tuosta juuri talon takaa, josta linja, Topias-vainajan\nehdottama, on vedetty... Ja vielä muutakin...»\n\n»Valtio on siis myöntänyt?»\n\n»On myöntänyt, ja osa rahoja on jo kirkonkylän postitoimistoon\nsaapunut... Ja sitä varten nyt tämän Saajorannan kanssa olemme\nliikkeelle lähteneet, tietoja sinulle tuomaan...»\n\nPaloniemen Lauri oli valittu tienteettäjäksi viimetalvisessa\nkokouksessa. Vaikka hän olikin nuori mies, myönnettiin hänellä olevan\nkykyä ja taitoa johtajaksi ja tiedettiin hänen myöskin tuntevan maat\nja jänkät, joiden läpi tielinja oli vedetty. Nyt oli tienpohjan teko\npäätetty jo tänä syksynä aloittaa, ja Laurin asiana oli huutokaupassa\nmyydä pohjan luonti ja tasoitus...\n\nSiitä olivat Teurajärven miehet lähteneet Laurin puheille. Sillä he\narvelivat, että jos sulaa syksyä riittää pitemmältä — kuten joskus\nriittää —, ehdittäisiin päästä hyvään alkuun. Lisäksi tiesivät isännät\nkertoa, että tukkitöistä päässyttä työväkeä oli rantamailla viljalti,\njoten oli hyvin luultavaa, ettei pohjan luonti nousisi korkeaan\nhintaan. Laurin olisi nyt heti lähdettävä rantamaille ja otettava johto\nhaltuunsa, pantava alkuun tienpohjan luonti. Kaikenlaisista seikoista\nsiinä juttelivat. Siitä, kuinka paljon valtio oli myöntänyt tierahoja,\njoiden uskottiin hyvin riittävän, ja siitä, että tien oli määrä\nvalmistua viidessä vuodessa.\n\n»Ei ole siis enää kaukana se aika, jolloin tämäkin talo, joka on ollut\nkaukana kaikkien kulkureittien takana, on valtatien varressa», sanoi\nKumpula. »Olisipa saanut elää Topias-vainaja, että olisi kuullut...»\n»Siihen uskoon kuoli», arveli Saajoranta. Siitä alkoivat kuvailla\nsitä mukavuutta, jonka tänne erämaihinkin tien valmistuminen tuottaa.\nJo tulee helppo elää nousevan polvena. Eivät tiedä siitä vaivasta\nja rasituksesta, jonka tämä polvi tietää. Eivät tiedä mitä mieheltä\nkysytään, kun kaikki kosket, vastavirrat ja nivat sauvoo ja suuret\njärvenselät soutaa jauhosäkin kotiansa saadakseen. Eivät tiedä mikä\non ollut vaivana, kun kesäiseen aikaan vainajaksi joutui. Kantaa piti\nruumis poikki leväisten jänkkien, yli korkeiden vaarojen ja veneessä\nkirkon rantaan kuljettaa...\n\n»Uusi aika alkaa nyt näissäkin kiveliöissä...»\n\n»Niin alkaa. Kun toisi hyvää tullessaan eikä entistä rauhaa rikkoisi...»\n\nHe olivat siirtyneet tuvasta pirttiin, penkillä istuivat ja odottivat\nateriaa, jota Inkeri ja täti valmistivat.\n\nLauri oli istunut miettiväisenä paikallaan. Sitten, jatkoksi vierasten\näskeiseen puheeseen, hän virkkoi:\n\n»Tietoja ja sivistystä sitä tietä tänne kiveliöön tulee... Mutta mitä\ntäältä sitä myöten pois menee, emme osaa vielä sanoa. Varmaa kuitenkin\non, että sivistys ottaa jos antaakin. Tuhatvuotisen rauhan rikkominen\non synti, mutta ellei sitä kerran häiritä, on se vielä suurempi\nsynti...»\n\nMuut eivät näyttäneet ymmärtävän, mitä Lauri tarkoitti.\n\n»Taidat sitä vaimo-vainajaasi niin murehtia», arveli Kumpula.\n\n»Eipä sitä käy kummasteleminen, jos murehtisikin», sanoi toinen.\n\nLauri ei virkkanut mitään. Ja vieraista tuntui kuin Lauri ei olisi\nmaantiestä niin paljon iloinnut kuin he.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nLaurilla olisi ollut paljon lyhempi matka kirkonkylään Mukkajupukan\nja Särkijärven kautta, mutta hän valitsi kuitenkin Teurajärven tien,\nsaadakseen kulkea pitkin tielinjaa ja vielä ottaakseen huomioon yhtä ja\ntoista.\n\nTeurajärven isännät olivat olleet talossa yötä ja aamuvarhaisella\nlähteneet kotijärveä kohti.\n\nVasta seuraavana aamuna Lauri valmistausi matkaan. Hänen oli täytynyt\njärjestää töitä kotona, ja sitäpaitsi oli hän vielä tutkinut kaikki\nmaantietä koskevat asiakirjat ja kartat.\n\nAamu oli valjennut kirkkaan kuulakkana ja kuuraisena. Ilma oli niin\npuhtaan selkeä, että järveä ympäröivät vaarat näyttivät tulleen aivan\nviereen. Pihalle, suuren kiven viereen, näkyi Mukkajupukan kalju laki\nkuin jättiläismätäs.\n\nMennessään poikki pihan tuli Lauri katsoneeksi Mukkajupukkaan päin.\nHänessä heräsi kummallisia muistoja ja ajatuksia. Mukkajupukan kautta\nhän itse oli mennyt maailmalle tietoja hakemaan... sen kautta palasi,\nmatkassaan Aili...\n\nHän ei sieltä paljoa saanut... Mutta rauha olikin hänen sydämestään\nsamaa tietä mennyt...\n\nHän oli unohtua mietteisiinsä, kun samassa kuuli Inkerin äänen\nportailta. Inkeri oli täyttänyt eväillä laukun — saman, jolla Laurille\nevästä vei, — ja nauhoitti sitä parhaillaan kiinni.\n\n»Tänne laukun kielen alle panen sukat», sanoi hän. »Kun eivät\nputoaisi...»\n\n»Panehan vain. Eivät ne putoa.»\n\nLauri käveli portaitten luo, istui siihen katsomaan, kun Inkeri laukkua\nvalmisteli.\n\n»Pari viikkoako luulet viipyväsi?»\n\nInkerin ääni oli hiljainen, ja hänen kasvonsa olivat vakavat.\n\n»Enintään pari viikkoa», sanoi Lauri. »Eipä sinne olisi joutanut...\nenkä halunnutkaan...»\n\n»Muistatko minua?»\n\n»Ennen kaiken muun unhotan...»\n\nLauri otti laukun selkäänsä. Hän oli valmis lähtemään.\n\nTäti hyvästeli ja luetteli, kenelle Laurin oli terveiset vietävä, jos\nkirkonkylällä osuisi kohtaamaan.\n\n»Muistathan käydä Leenan tuvalla terveiseni viemässä, sano: vielä elää,\nmutta vanhuus tulee, jalka raskaasti nousee», evästeli täti Lauria.\n»Leena muori on vanhin tuttavani kirkonkylässä...»\n\n»Vielä sieltä Leena kärrykyydillä käy Palojärvessä tätiä\ntervehtimässä», sanoi Lauri.\n\n»Eivät näe sitä minun silmäni, tuskin Leenankaan.»\n\nInkeri aikoi mennä tielinjalle Lauria saattamaan.\n\nHe lähtivät. Kulkivat samasta kujasta, josta Susijankalta palatessa\nolivat pihaan tulleet. Polku lähti suoraan männikköön tielinjalle,\ntoinen haara poikkesi Susijänkälle päin.\n\nAstelivat ääneti, Inkeri edellä.\n\n»Kyllä taas alkavat pitkät päivät», puhui Inkeri tukahtuneella äänellä.\n»Hirveä, kuinka ikävä täällä oli silloin kun viivyit poissa... Kun ei\ntulisi niin ikävä nyt!»\n\n»Luehan niitä kirjoja, jotka sinulle jätin. Niistä opit paljon... hyvin\npaljon...»\n\n»Kyllä minä...»\n\nHe saapuivat siihen paikkaan, johon koko Susijänkkä ja järven ulappa\nnäkyivät.\n\n»Mitä sanot, Inkeri, jos tuo Susijänkkä kerran vielä työntää heinää\nsuorista, kauniista saroista... Siitä tulee monen kymmenen lehmän\nheinät», puheli Lauri jälessä kävellessään.\n\n»Kun jaksaisit sen viljellä...» Inkeri tuntui kuitenkin ajattelevan\nmuuta. Eikä Laurikaan oikeastaan ajatellut sitä, mitä sanoi. Hän näki\nAntin viemäriä kaivamassa. Tasaisesti nousi ja laski vanhan miehen\nselkä, ja hän oli jo ehtinyt tänä aamuna luomaan pitkän matkaa. Lauri\nnäki sen siitä, että vastakaivetun ojan reunoilla olivat muhaneliöt\nmustina, jotavastoin entiset vielä olivat valkoisen kuuran peitossa.\n\nPolku sukelsi vankkaan männikköön, pois tielinjalta.\n\nLauri näki Inkerin palmikossa tupsun, näki selän ja lanteet, näki\nsivulta punaista poskea ja ripsien varjostamaa silmänalustaa... Hän\ntunsi sydämensä lyövän, ja teki mieli kietoa kätensä Inkerin kaulaan...\n\nEi, ei! Hän ei saa koskea! Hänen tunteensa pitää olla puhdas...\n\nSiinä tulikin Inkerin kääntyä takaisin.\n\nSilloin teki Laurin mieli suudella Inkeriä. Mutta hän tyytyi siihen,\nettä kosketti huulillaan Inkerin valkoista otsaa, joka oli huivin\nalta paljastunut. Hän tunsi Inkerin pehmeän poven kosketuksen ja näki\nsuurten, kirkkaiden silmien kuin ummistuvan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Lauri saapui kirkonkylään, sai hän tietää, että kunnanhuoneella\npidettiin suurta kokousta osuusmeijerin perustamisesta. Hän käveli\nkuitenkin sivu kokoustalon, vei laukkunsa majapaikkaansa ja läksi\nasioilleen.\n\nMelkein kaikki kirkonkyläläiset tunsivat hänet, ja nyt tänä syksynä\noli hänestä ja hänen vaimonsa katoamisesta paljon puhuttu. Hän koetti\nvälttää vastaantulijoita, joilla jokaisella oli jotakin kysyttävää.\nHän ei ymmärtänyt itsekään, mikä häntä vaivasi. Hänen oli ikävä. Mutta\nmitä hän ikävöi, sitä hän ei oikeastaan tiennyt tai tahtonut itselleen\ntunnustaa.\n\nTullessaan oli hän miettinyt erästä asiaa ja aikoi senkin nyt\ntoimittaa. Oli hän sitä kotonakin miettinyt, mutta nyt tänne tullessa\noli se vasta päätökseksi kypsynyt.\n\nHänen rakkautensa Inkeriin oli syttynyt niin kummallisena hetkenä, että\nkun hän sitä koetti jälkeenpäin tyynin mielin ajatella, niin hänestä\nalkoi tuntua kuin se tunne olisikin ollut jo vanhempi, vaikkei hän sitä\nollut itselleen myöntänyt...\n\nMutta nyt hän sen myönsi, oli sanonut jo Inkerillekin. Ja vaikka hän\ntiesi, että se rakkaus oli syvä ja puhdas, tuntui toiselta puolen\nkuin hän rakastaisi salaa, rikollisesti, ja tekisi kauheaa syntiä...\nvaimo-vainajaansa vastaan...\n\nSillä eikö hänen rakkautensa ollut syttynyt jo siellä lepokivillä\nistuessa... jolloin hän ei vielä tiennyt Ailin karkaamisesta mitään...\n\nSemmoiset ristiriitaiset tunteet olivat koko taipaleen hänen rinnassaan\nmellastaneet. Yksin kiveliön polkuja kävellessään oli hän miettinyt\nkohtaloansa ja koettanut päästä rauhaan, toivoa tulevaisuudelta\nonnellisempia päiviä ja innostua siitä työstä, jonka oli elämänsä\ntehtäväksi ajatellut.\n\nVähitellen alkoi vyyhti selvitä...\n\nInkeri oli niin nuori ja kokematon, sydänmaan lapsi, joka ei vielä\ntiennyt elämästä mitään! Mutta hän rakasti kotiaan ja karjaa, kaikkia.\n\nMutta heidän suhteensa, heidän lempensä oli syttynyt niin kummasti. Ja\nInkeri oli lapsi vielä.\n\nSilloin hän päätti, että Inkerin oli lähdettävä kouluun, oppimaan\nkarjanhoitoa ja taloutta. Olo vieraissa synnyttäisi hänessä rakkautta\nkaukaista kotia kohtaan ja hänen silmänsä aukenisivat näkemään elämää\nmuissakin valoissa!\n\nJa hän kuvaili jo mielessään, kuinka heillä olisi uusi, uhkea navetta,\nuudenaikaisesti sisustettu, kuinka Inkeri oppineena karjakkona hoiti\nkaunista karjaa, jota vuosi vuodelta lisättiin, sikäli kuin Susijänkkää\nehdittiin viljellä... Siihen kuvaan oli hän syventynyt niin, ettei enää\npäästänyt sitä mielestään. Ja kun hän ajatteli aikaa, jona Inkeri olisi\nhänen vaimonsa ja he yhdessä tekisivät Paloniemestä semmoisen talon,\nettei rantamailla vertaa ollut, paisui hänen sydämensä tulevaisuuden\ntoiveista ja hän uskoi, että se entinen vähitellen hälvenisi työn ja\nonnen keskellä...\n\nKun hän nyt kirkonkylää kulkiessaan yhä vahvistui päätöksessään, tuli\nhänen helpompi olla, hän oli melkein iloinen. Hän oli saanut selville,\nmitä hänen oli tehtävä, ja se helpotti hänen oloaan. Hän jouti nyt\nmuutakin ajattelemaan ja toimittelemaan asioitaan.\n\nIltahämyssä, kun hän asuntotalossaan järjesteli papereitaan, ilmestyi\npihalle lihavahko herrasmies, agronoomi Peltola, joka oli Laurin\nvanha tuttava kansanopisto-ajoilta. Peltola oli ollut pitämässä\nosuusmeijerikokousta, jossa oli kuullut Laurin olevan rantamailla, ja\noli nyt vartavasten lähtenyt häntä tervehtimään.\n\nHeidän kohtauksensa oli sydämellinen. Peltola oli juuri se sama\nagronoomi, joka aikoinaan oli Susijänkän viljelyssuunnitelmankin tehnyt.\n\nPuhuivat ensin muun maailman kuulumisia. Alkoi sitten Peltola kysellä\nvuodentulosta siellä hallaisessa kiveliössä, tiedusteli kalansaaliista,\nmetsänriistasta ja sen semmoisista. Näytti, ettei hän tahtonut suoraan\njohtaa puhetta Lauria kohdanneeseen onnettomaan sallimaan.\n\n»Laihtunut olet», arveli hän, kun Lauri jo oli hommistaan ja\nvuodentulostaan tehnyt selvää. »Laihtunut olet, mutta sitä sitkeämmiksi\nsanotaan jänteitten tulevan», jatkoi hän ja katsoi Lauria silmiin.\n\n»Eipä kumma! Kyllä erämaa ottaa miehestä, mitä siinä on ottamistakin»,\nsanoi hän sitten.\n\n»Kaikki veisi, jollei sitkeästi tappelisi vastaan», tuumi Lauri\nhymähtäen.\n\nKun olivat hetken olleet hiljaa, virkkoi Peltola:\n\n»No, te saatte nyt maantien! Onnittelen! Onnittelen varsinkin sinua,\njoka synkimmässä sopukassa olet. Kymmenen vuoden kuluttua on koko se\nkaukainen kiveliö uudessa asussa...»\n\n»Toivokaamme niin», sanoi Lauri. »Raskaammaksi ei ainakaan luulisi tien\ntekevän elämistä sielläkään... Sitä varten olen täällä liikkeellä...»\n\n»Niin kuulin...»\n\n»Pohjan luonti aloitetaan nyt heti...»\n\nHe juttelivat vielä hetkisen tiestä ja sen merkityksestä. Kun\nkummallakin oli asiaa kauppiaaseen, läksivät he sinne päin kävelemään.\nLauri otti puheeksi karjakkokoulut, tiedustellen mikä niistä olisi\nsopivin.\n\nPeltola ne asiat tiesi ja lausui samalla ilonsa, että nyt jo aletaan\nvähitellen ymmärtää niiden koulujen merkitystä. Oli kaukaisiltakin\nperukoilta ilmoittautunut oppilaita.\n\n»Minkävuoksi sitä tiedustelet?» kysyi Peltola lopuksi.\n\n»Ilman aikojani...»\n\n»Tahtoisit ehkä koulunkäyneen karjakon... On niitä...»\n\n»Sitä vähän ajattelin...»\n\n»Minä toimitan...»\n\n»Elähän nyt hätäile...»\n\nVieläkään ei Peltola ollut kysynyt Laurin vaimon kohtalosta. Näytti,\nniinkuin odottaisi, että Lauri ensin alkaisi puhua.\n\nKun juuri ehtivät kirkon kohdalle, sanoikin Lauri:\n\n»Olet kuullut kovasta sattumasta...?»\n\n»Olen kuullut... Lohduttaisin sinua, jos kykenisin... Että sen juuri\npiti tulla sinun osallesi!»\n\n»Kaiketi olin minä soveliain kärsimään!»\n\nLaurin ääni oli katkera.\n\n»Muuten... elä mitään kysele... Minä en tiedä itsekään, kuinka asia\non... Sanon kuitenkin, ettei sopinut hän erämaan asukkaaksi», lisäsi\nhän.\n\n»Sen minä tiesin jo edeltäpäin... silloin jo kun menitte naimisiin»,\nsanoi Peltola.\n\nLauri huokasi.\n\n»Sano kuitenkin, karkasiko hän... On sanottu hänen marjamatkalla\neksyneen... ja huhuiltu, että olisi tullut mielenvikaan...»\n\n»Se on pimeä asia... Mutta minä otaksun jälkimmäistä parhaiten\ntodeksi», vastasi Lauri.\n\nPeltola mietti hetkisen.\n\n»Saattoi olla sukuvikaa», sanoi hän sitten.\n\nHetken päästä hän löi Lauria olkapäälle.\n\n»Kovaa olet kokenut erämaassasi... Jaksanetko loppuun taistella?» sanoi\nhän. »Tarkoitan, luotatko vielä lapsuutesi uskoon, työn siunaukseen...?»\n\nLaurin katse kirkastui.\n\n»Siihen luotan. Mutta minä olen pettynyt niinkuin moni muukin. Olen\nkäynyt kovan koulun ja oppinut paljon — ainakin niin paljon, etten\nole lapsuuteni uskosta luopunut, enkä luovu... Uskon, että työ, jota\nrakastan, parantaa haavat.»\n\nKauppiaan kujalla heidän tuli erota.\n\n»Käynetkö koskaan enää siellä meidän järvemme rannalla?» hyvästeli\nLauri.\n\n»Tottahan toki», sanoi iloisesti Peltola. »Pianhan sinne ajetaan\nrattailla, että tie pölisee...»\n\nJa siten he erkanivat.\n\nLauri seisoi hetken niinkuin muistamatta pitikö mennä eteenpäin vai\nkääntyä takaisin.\n\nIlta oli jo pimennyt, ja kirkonkylän taloista alkoivat valot loistaa.\n\nSilloin hän muisti Leena muorin, ja kun hänellä nyi oli aikaa siellä\npistäytyä, päätti hän käydä tädin terveiset viemässä.\n\nMuori asui kirkon takana omassa pienessä mökissään! Lauri oli ennenkin\nmonta kertaa käynyt Leenan mökillä viimeksi silloin kun Inkeriä\nnoutivat rippikoulusta.\n\nTervetullut vieras oli Lauri. Hyvänä piti Leena! muori, kuulumisia\nkysyi ja kävi heti tiedustelemaani Ailin eksymisestä.\n\n»Eihän se ensimmäinen eksyjä ollut sille takalistolle! eikä tainnut\nolla viimeinenkään», lohdutteli hän Lauria. »Jumalan sallimukseksi se\nusko, ei ihminen siihen mitään voi...»\n\nJa kun oli teet keittänyt ja vehnäsen kera Laurille tarjosi, niin kysyi:\n\n»No vielä siellä Inkeri on teillä... arvaan ma.»\n\n»Vielä on...»\n\n»Mihinkäpä hän... orpo ja turvaton... Kodikseen on ottanut. Muistan\nkuin tämän illan, kun äiti-vainajasi Inkerin köyhäinhuutokaupasta\notti... Vuoden vanha taisi olla, muistaakseni...»\n\n»Niin on ehkä ollut...»\n\n»Oli onni lapsella», alkoi Leena muori selittää, istuen vastapäätä\nLauria, pöydän toiseen päähän. »Oli onni, että kelvollisten ihmisten\nkasvatettavaksi joutui... Oli äitinsäkin semmoinen huippa ja\nkevytjalkainen... Lieneekö tullut äitinsä vaiko pappa-vainajansa\nluontoiseksi?» Lauri ei ollut koskaan kuullut Inkerin isästä mitään.\nHän katsoi kysyvästi Leenaan.\n\n»Tarkoitan sitä forstmestari-vainajaa, joka sitten täältä muutti pois\nja kuului samana vuonna ampuneen itsensä.»\n\n»Hänkö oli Inkerin isä!»\n\n»Minä tuon tiennen... tässä pirtissä se on Inkeri syntynytkin...»\n\nLauri kalpeni ja istui sanatonna.\n\n»Et tiennyt sitäkään? Ajattelin oppikouluaikana Inkerille sanoa,\nmutta olkoon sanomatta... Mitäpä hänen tarvitsee tietää... Minä\nmuistan forstmestari-vainajan. Se oli hyvä ja kaunis mies ja auttoi\nköyhiä. Mutta itseään kohtaan oli huono... Oli minusta siinä Inkerissä\npappa-vainajansa näköä. Silmistään semmoinen ja muutenkin. Vaikka\nhyvännäköinen ihminen oli äitinsäkin, Huuskon Selma... Taitaa tulla\nhyvä työihminen? Oikein minä siitä pidin, kun tässä rippikouluviikot\noli asuntoa...»\n\nLauri istui vielä valjuna, ja hänen ohimoillaan löivät suonet, niin\nettä päätä huimasi.\n\nHän ei ollut koskaan ajatellut sitä, että Inkeri oli avioton lapsi.\n_Siitä_ ei koskaan ollut mainittu kotona!\n\nInkeri ei tiennyt itsekään.\n\nLeena luuli Laurin äänettömyyteen olevan muita syitä ja sanoi:\n\n»Onhan siellä sentään tätisi, joka emännyyttä hoitaa, ja Inkeri siinä\napuna. Eipä sinulla hätää ole.»\n\n»Ei minulla hätää ole», myönsi Lauri, mutta ei tiennyt vähääkään, mitä\noli sanonut.\n\n»Ja taitaa saada Inkeri olla nyt niinkuin vanhustenkin aikana...\nniinkuin oma lapsi ainakin?»\n\nLeena muorilla tuntui olevan vielä paljonkin puhumista ja kyselemistä,\nmutta Lauri mainitsi itsellään olevan kiireen, sanoi kiitokset,\nhyvästeli ja lähti. Oli tullut pilkkopimeä ja ruvennut satamaan. Tielle\nsaavuttuaan Lauri seisahtui miettien, mihin päin lähtisi. Häneen oli\nniin kummasti koskenut Inkerin syntyperä. Hän ei ollut sitä koskaan\najatellut, ei nytkään näinä viikkoina. Tiesikö Inkeri itse?\n\nVarmaan ei tiennyt. Ja tuskin sitä tiesivät muut kuin Leena muori...\n\nHän lähti kävelemään pappilaan päin.\n\nHuuskon Selma?\n\nHän ei muistanut koskaan kuulleensa sitä nimeä. Sade pieksi hänen\nkasvojansa ja virkisti hänen kuumina palavia ohimoitaan.\n\n»Rakas, rakas Inkeri!» sanoi hän itsekseen, ja hänestä alkoi tuntua\nkuin Inkeri yhä tulisi rakkaammaksi hänelle. Isätön ja äiditön!\n\nJa syvällä hänen sydämessään paloi outo tuli, joka leveni joka paikkaan\nja lämmitti niin, että häntä vapisutti.\n\n— Et ole turvaton, et isätön, äiditön, niin kauan kuin sujuu tämä käsi\nja tämä sydän sykkii! Rakas, pieni lemmittyni, iloni ja onneni ainoa...\n\nNiin hän itsekseen runoili, tuo kiveliön pitkä mies, jonka rinnassa\npiilevää hyvyyttä ei vieras olisi osannut aavistaa.\n\nPastorin huoneesta näkyi tuli, ja Lauri meni sisälle.\n\nTämä oli nuori pappi, joka ei tuntenut Lauria.\n\nLauri ilmoitti nimensä.\n\n»Jaa. Mutta eihän ole vielä todistettu, että vaimonne on kuollut»,\nsanoi pastori.\n\n»En minä sitä varten ole tänne tullut», sanoi Lauri. »Tulin muissa\nasioissa.»\n\nHän selitti asiansa ja pyysi Inkerin papinkirjaa.\n\n»Täällä on eräs itsellisnainen Selma Huusko, jolla on avioton tytär\nInkeri, ripillä käynyt... Häntäkö tarkoitatte?» kysyi pastori\nkirkonkirjan takaa:\n\n»Häntä tarkoitan. Onko hänen isästään tietoa?»\n\nPastori ei vastannut. Alkoi kirjoittaa. Kun papinkirja oli valmis,\nojensi pastori sen Laurille sanoen:\n\n»Nuori tyttö... täyttää nyt vasta seitsemäntoista... Vai\nkarjakkokouluun...»\n\nLauri läksi. Hänen sydämensä tuntui taas raskaalta, ja hänen tuli niin\nikävä siinä pimeällä pappilan pihalla, että olisi tehnyt mieli lähteä\nsuoraa päätä astumaan takaisin kotoiseen kiveliöön.\n\nHän lähti asuntotaloonsa.\n\nNiin hän oli nyt päättänyt. Kun Inkeri vuoden on karjakkokoulussa,\npalaa hän sieltä kokeneempana ja oppineena karjanhoitajana. Ja ehtii\nvuotta vanhemmaksi. Nyt hän tällä matkalla jo toimittaa Inkerin\nhakemuksen ja pyytää Peltolan viemään perille...\n\nInkerille tekisi hyvää olla vieraissa. Niin oli hänen itsensä käynyt.\nKuta enemmän hän tietoja sai, sitä rakkaammaksi koti tuli ja sitä\nselvemmäksi elämäntehtävä. Hän oli niin paljon itse saanut hyvää\noppiretkellään, että uskoi kaikkien suhteen niin käyvän.\n\nUusi aika vaati uusia viljelystapoja, ne hän oli oppinut. Mutta karja,\njoka oli talon tuki ja hallavuosienkin turva, oli vielä jäänyt vanhaan\nhoitoonsa. Inkeri! oli karjan ystävä, vaali ja hoiti elukoita kuin\nparhaita ystäviään. Kun hän nyt saapi oppia, laittavat he kotimeijerin\nja uuden navetan...\n\nSemmoisissa tulevaisuudentuumissa Lauri käveli kirkonkylän läpi.\n\nKun Inkeri palaa, on hän jo täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Silloin\nhän jo ymmärtää ja tietää kaikki...\n\nHänen vilkas mielensä, joka aina kuvaili ja näki edessäpäin kuin elävää\nelämää, loi nytkin hänen eteensä kauniin kuvan tulevista päivistä. Hän\nnäki heillä olevan uuden navetan, kolmisenkymmentä lehmää, jotka olivat\nkiiltävän puhtaita, valkoisia nupoja... Hän näki Inkerin toimellisena\nemäntänä kauniina ja pulskana kävelevän poikki pihan, perässään pieni\npoika, joka oli Inkerin näköinen...\n\nSusijänkkä oli siroina sarkoina, riihirova vankkana ohrapeltona...\nPäärakennus oli laudoitettu ja maalattu vaaleanvihreäksi.\n\nMaantie kulki aivan kartanon ohi, tienhaarasta näkyi kilometripatsas...\n\nAjoi pihaan hevonen, kyyti...\n\nKuka on?\n\nKansanopistonjohtaja, vanha ystävä.\n\n»Läksin katsomaan, kuinka olet hoitanut leiviskääsi...»\n\nNäin sanoisi, ja riemumielin Lauri vastaan ottaisi, oikean neuvojansa\nja ystävänsä...\n\n»Oletpa sinä!... oletpa sinä...!» kehuisi entinen opettaja oppilastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava yö oli kuitenkin levoton. Hän ei nukkunut kuin tunnin ja nousi\nvuoteelta jo ennenkuin talossa ketään oli liikkeellä.\n\nJa tänään alkoi tiehuutokauppa ylempänä kirkkoa, Lehtomäellä, josta\nuusi maantielinja läksi synkkiä sydänmaita kohden.\n\nLauri kokosi paperinsa ja karttansa ja läksi Lehtomäelle.\n\n\n\n\nIX\n\n\nLaurin kirkolla viipyessä oli Inkeri alkanut kutoa kangasta.\n\nPäivät hän istui kangaspuiden ääressä, sivuikkunan luona, josta näki\nvenevalkamaan ja järvelle, mutta iltaisin hän luki Laurin antamia\nkirjoja. Oli joukossa muutamia hauskoja kertomuksiakin, joita Inkeri\nluki ääneensä. Mielellään niitä tarinoita kuuntelivat Antti ja\nSelmakin, jotka molemmin, Antti päreitä kiskoen, Selma kartaten,\nistuivat lieden valossa.\n\nTäti oli vastahakoinen alussa, mutta jo täytyi hänenkin lopulta ruveta\nseuraamaan kirjan sisällystä.\n\nAamusilla, kun täti viipyi Selman kanssa navetassa ja Antti oli mennyt\nSusijänkälle, toimitteli Inkeri pirtin puolessa.\n\nSilloin hän usein pistäysi vierastupaan, jossa olivat Laurin kirjat\nja sanomalehdet. Seinällä oli suuri peili, jonka Lauri oli voittanut\narpajaisista kansanopistossa ollessaan. Inkeri katsoi siinä kuvaansa,\njoka näkyi jaloista asti. Silloin hän aina muisti Mustikkamäen Annaa,\njosta Hietaniemen vanha Iisakki oli kertonut. Hän muisti, minkä\nnäköinen Anna oli. Se oli keskeltä hirveän paksu, ja sillä oli hieman\nkäyrät jalat, oli länkisääri, ja niin pieni palmikko sillä oli kuin\nhiiren häntä... Ei Lauri semmoisesta huolisi! Hän muisti Laurin aina\nkehuneen, että se oli kaunis, jolla oli hyvä sydän ja puhdas mieli...\nMutta nyt hän tiesi varmaan, että Lauri piti hänen hiuksistaan ja\nsiitä, että palmikon päässä oli tupsu...\n\nOliko hän muuten kaunis?\n\nHän ei osannut itse sitä sanoa, mutta hän muisti, että rippikoulussa\noli sanottu. Olivat kirkonkylän pojat tuppautuneet sinne Leenan\npirtille, mutta Leena ei ollut antanut niiden tulla sisälle. »Onkos\nLeenalla vielä se kaunis tyttö kortteeria?» oli hän kuullut kerran\nulkona kysyttävän. Ja kun hän silmäsi ulos ikkunasta, näki hän\nkauppiaan konttoristin ja apteekkarin seisovan pihalla. — Mitä Leena\nmuori heille sanoi, ei hän kuullut, mutta he poistuivat pihalta eikä\nhän sitten enää nähnyt kumpaistakaan...\n\nHän heilutti päätään peilin edessä... Jos olisi semmoiset leningit kuin\nkirkonkylää tytöillä!\n\nHän asetti kätensä vyötäisilleen ja puserteli kupeitaan.\n\nNoin hoikaksi hänkin menisi, jos olisi semmoinen leninki.\n\nAili emännän huoneena oli ollut tuvan vieressä oleva kamari. Täti oli\nsen siistinyt ja vienyt kaikki pois, vaatteet ja muut aitan ullakkoon.\nKoko huoneessa ei enää ollut mitään muuta kuin tyhjä pöytä ikkunan\nalla...\n\nInkeri katsoi sinne sisälle, kynnyksellä seisoen. Häntä melkein\npelotti, kun muisti. Sen silmät olivat välisti niin oudosti kiiluneet...\n\nSe karkasi... eksyi ja kuoli!...\n\nEipä näytä tätikään ikävöivän! Paljon hauskempi on nyt kaikilla!\n\nHän tempasi oven kiinni, istui Laurin pöydän ääreen ja otti kynän\nkäteensä. Lauri oli opettanut hänetkin kirjoittamaan. Hän löysi\nlaatikosta palasen paperia, jolle kirjoitti: »Minä rakastan sinua,\nLauri, ja tahtoisin tulla vaimoksesi. Sinäkin rakastat. Rakastathan? Et\nniin katsoisi, jollet rakastaisi. Minä näen aina unissani sinut... Kun\nen saanut sinua halata kaulasta ja minun teki niin mieli...»\n\nSilloin hän näki tädin tulevan navetasta. Hän puristi paperin kouraansa\nja riensi pirttiin. Kun täti saapui, mäikytti hän kangaspuita, niin\nettä ikkunat helisivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nInkeri alkoi ikävöidä, kun Lauria ei kuulunut kotiin. Päivällä hän kävi\njoskus Antin luona Susijänkälle päivällistä viemässä ja istui silloin\nmättäällä ja odotteli, kunnes Antti oli syönyt.\n\nTänään hän taas läksi. Selmalla ei sattunut olemaan aikaa, ja täti ei\njaksanut. Inkerin oli ollut koko päivä ikävä. Hän ei tiennyt, kumpaako\ntietä Lauri palaisi. Tulisiko Teurajärven kautta, josta oli mennytkin,\nvai tulisiko Särkijärven ja Mukkajupukan kautta. Ei ollut tullut sitä\nkysytyksi.\n\nMutta nyt, kun hän tuli Antin luokse, hän kysyi:\n\n»Milloinkahan sieltä Lauri tulee ja palanneeko Teurajärven kautta?»\n\n»En luule, että tulee Teurajärven kautta», arveli Antti. »Kiire sillä\non kotia, sen tiedän. Sanoi lähtiessään, että tämä viemäri pitää tämän\nsulan aikana saada valmiiksi... Hoppu sillä on mielessä. Särkijärven\nkautta luulen tulevan.»\n\nAntti söi. Inkeri mietti hetkisen. Kysyi sitten:\n\n»Mahtaako käydä Särkijärven Mustikkamäessä?»\n\n»Mitä siellä kävisi, polulta syrjässä?»\n\n»Siinähän on rikas tyttö, se Anna...»\n\n»Olepa nyt! Eiköhän se ole Laurikin jo vaimoväestä saanut kyllikseen,\nkun semmoisen kolttosen teki se emäntä... Luulisi saaneen...»\n\n»Se ei rakastanut Lauria», sanoi Inkeri melkein vihaisesti Antille.\n\n»Mistäpä sinä sen tiedät... Ja kukapa heidän välinsä tiennee... itse\ntiennevät, jos tiennevät... Hyvä on mies nyt taas... Menikin sen\nvaimonsa kanssa semmoiseksi saamattomaksi nahkiaiseksi... Nyt näyttää,\nettä on isänsä poika...»\n\n»Jos tietäisin, että tulee järveä, niin lähtisin vastaan», sanoi Inkeri.\n\n»Eläpäs nyt hupata siinä!» ärähti Antti, siirtyi ruuan äärestä ja alkoi\npanna piippuunsa. Inkerin teki mieli Antilta vielä kysyä yhtä asiaa.\n\n»Jos Antti vielä olisi nuori mies, niin kumpi olisi somempi,\nMustikkamäen Anna vai minä?»\n\n»Mitä sinä nyt kyselet!» ärähti Antti taas. »En huolisi kummastakaan...»\n\n»Niin, mutta kumpi näyttää Antin silmään somemmalta?» tenäsi Inkeri.\n\n»Mene matkoihisi tai kantelen tädille!»\n\nSilloin tuli Inkerille hätä, ja hän alkoi rukoilla, ettei saa tädille\npuhua mitään. Ja Antin täytyi luvata, ettei puhu.\n\nSeuraavina päivinä oli ilma sateinen. Järvi oli usvan peitossa, eikä\ntaloon näkynyt yhtään vaaran huippuakaan.\n\nAntti kulki viemärin luonnissa, Inkeri kutoi kangasta, ja Selma\npuuhaili muissa askareissa.\n\nIltaisin Inkeri valvoi kauan aikaa omissa ajatuksissaan. Hän oli\nruvennut miettimään sitä, mitä Lauri oli ehdottanut: että hän lähtisi\njohonkin kouluun. Kun hän sitä seikkaa ensin ajatteli, tuntui hänestä\nmahdottomalta erota kodista ja Laurista, mutta vähitellen hän alkoi\nkuvitella koulussaoloa, ja silloin alkoi mieli tehdä sinne. Saattaisi\nsiellä olla hauskaakin, jos saisi ikävältä rauhan, arveli hän.\n\nJa siitä pitäen hän mietti sitä asiaa joka ilta, valveilla vuoteessa\nmaatessaan. Ja nyt hän ikävöi Laurin kotiintuloa vielä kiihkeämmin.\n\nEräänä päivänä, kun täti oli kipeä eikä jaksanut kuulla kangaspuiden\nmäiskettä, oli Inkeri Selman apuna navetassa. Hänen mielensä oli niin\ntäysi, että hän alkoi Selman kanssa jutella asioita, joista he eivät\nennen koskaan olleet mitään puhuneet.\n\n»Miksei Selma ole mennyt naimisiin?» kysyi hän kerran, kun he molemmin\npuhdistivat samaa lehmää.\n\n»Hyväpä tuo on näinkin», vastasi Selma.\n\n»Onko Selma koskaan oikein rakastanut?»\n\nSelma alkoi heltyä ja ilmoitti:\n\n»Olen minä kerran. Mutta siitä on pitkä aika.»\n\n»Rakastiko se Selmaa? Sielläkö se oli rantamailla?»\n\n»Siellä oli... En taida sanoa...»\n\n»Sano nyt, Selma!... Ja Selma rakasti häntä? Oliko se kaunis mies?»\n\n»Oli. Se oli talon poika, ja minä olin palvelija... Se oli hauskin aika\nelämässäni, ja sen jälkeen minä tänne kiveliöön läksin tämän talon\nisäntä-vainajan kanssa... ja siitä asti olen ollut...»\n\n»Hylkäsikö se Selman?»\n\n»Oli siinä naapurissa tytär, ja se alkoi minua vihata, kun itsensä teki\nmieli minun omaani... Se oli sydämetön ja huono ihminen... Se laittoi\nhuhun liikkeelle, että minulla oli toinen kosija, joka öisin makasi\nvieressäni... Jumala tietää, että viaton olin... Mutta hän sai tahtonsa\nperille, otti minun omani, ja niin tulin hylätyksi...»\n\nSelma puhui väsyneellä äänellä, surullisesti. »Niinkö kävi! Ja se poika\nuskoi mitä toinen sanoi?» kysyi Inkeri.\n\n»Totta kai uskoi... Yhtäkkiä kylmeni eikä koskaan enää kohti tullut...»\n\n»Menivätkö sitten naimisiin?»\n\n»Kuulin, että olivat menneet, mutta minä olin jo silloin poissa\nsieltä... Niin oli minun paha olla täällä, niin ikävä, että järveen\naioin monesti mennä... Mutta huono seurasi heitäkin. Riitelivät ja nyt\novat kumpikin kuolleet, olen kuullut...»\n\n»Jopa se oli ikävää!»\n\nInkeri tunsi ääretöntä sääliä Selmaa kohtaan.\n\n»Sinä et vielä ymmärrä, Inkeri», puheli Selma vielä. »Olet nuori.\nMutta kerran sinäkin rakastat... silloin tunnet mitä rakkaus on... Se\nei kuole koskaan, se pysyy elämän loppuun asti... Semmoinen on minun\nrakkauteni ollut, ja vieläkin muistan sitä aikaa joka päivä...»\n\n»Selma rukka!»\n\nInkeri kävi Selman kaulaan ja puhkesi itkuun.\n\n»Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on», nyyhki hän. »Voi, minä tiedän sen\nja olen väliste ihan tukehtua...»\n\nHän pusersi povelleen Selmaa, joka tuntui vapisevan mielenliikutuksesta.\n\nKun hän hetken kuluttua läksi navetasta ja pääsi puolipihaan, näki hän\nvenevalkamasta päin nousevan kaksi miestä.\n\nLauri ja Hietaniemen Iisakki!\n\nInkeri juoksi vastaan. Lauri heilautti kättään, ja kun Inkeri luokse\nehti, sulki Lauri melkein syliinsä hänet ja laski käden irti vasta\npitkän ajan perästä.\n\n\n\n\nX\n\n\nLauri ja Inkeri ovat matkalla Mukkajupukkaa kohti ja rantamaille.\n\nLauri soutaa, Inkeri istuu perässä. On jo myöhäinen syksy, järvi voipi\njäätyä minä yönä hyvänsä. Alastomina ovat rantojen koivikot, joista\nviimeiset keltalehdetkin ovat varisseet. Kolkoilta näyttävät suurten\nvaarojen huiput, jotka vartovat lumen pehmoista vaippaa kaljuille\npäälailleen. Lunta odottelevat ikävöivä, kulottunut korpi ja rantojen\nkellastuneet kaislikot.\n\nTuuli on myötäinen, ja purje auttaa vauhtia. Nopeasti vene kiitää\nsyysaamun raikkaassa tuulessa pitkin Palojärven aukeinta ulappaa.\n\nLauri on nyt saattamassa Inkeriä koulumatkalle, aikoen samalla käydä\nkirkonkylässä, tieasioilla.\n\nHän on valinnut Mukkajupukan ja Särkijärven tien, vaikka syksy onkin\nmyöhäinen. Särkijärvestä alkaen edistyi näet matka joutuin, kun pääsi\nvenekyydillä ihan rantamaille asti. Pikkujoet olivat syystulvassaan,\nvauhdikkaimmillaan, kuljettaakseen venettä myötävirroille. Lauri oli\nuskonut vaivaa tuntematta voivansa erota Inkeristä, mutta nyt, kun ero\nalkoi olla lähellä, tuntui se hänestä kovin raskaalta. Hän oli neuvonut\nja opastanut kokematonta tyttöä, oli sanonut kaikki mitä tiesi. Ikävä\noli Inkerinkin, ja katkerasti hän oli itkenyt, kun kotirannassa tädistä\nerkani.\n\nLauri katselee kukoistavaa tyttöä, jonka sulo häntä nyt hurmaa enemmän\nkuin koskaan ennen. Inkerin kasvot ovat vakavat, ja suuret siniset\nsilmät surulliset, mutta juuri siitä syystä hän on viehättävämpi kuin\nkoskaan.\n\n»Heti ensi kelin tultua alamme Antin kanssa ajaa uuden navetan hirsiä,\nja kun ensi syksynä tulet, on uusi navetta ainakin vesikatossa.\nKesäksi hankin ojureita, jotta saadaan Susijänkän niemenpuolinen osa\nojitetuksi», puhelee Lauri soututeljolta. »Odotamme sitten vielä\nvuoden, että tulet yhdeksäntoistavuotiaaksi... Kunpa Jumala meitä\nauttaisi molempia... Uskotko niin, Inkeri?»\n\n»Uskon. Vaikka nyt jo olen omasi, en erota tahtoisi...»\n\n»Raskasta on ero minullekin, paljon raskaampaa kuin osaat aavistaakaan.\nMutta sinun tähtesi tahdon niin. Saat nähdä, että kun tulet vieraisiin\noloihin ja näet vieraita kasvoja ympärilläsi, alat vasta ymmärtää, mitä\nkoti on...»\n\n»Voi, voi, kuinka sitä aikaa ikävöin... Kuinka tahtoisin olla sinulle\nhyvä ja vaalia sinua! Minä rakastan niin, että väliste tuntuu kuin\nsydän halkeaisi. Kuinka olisi hauskaa kutoa sinulle sukkia ja\nvaatteita... Tulla luoksesi työmaalle ja lyödä lämmintä löylyä...»\n\n»Se aika tulee, uskomme niin. Mutta meidän molempain onnen vuoksi on\nhyvä, että eroamme vuodeksi. Sinäkin saat kokemusta ja oppia... Ja minä\nalan toivoa elämältä onnellisempia päiviä...»\n\n»Sinä et rakastanut Ailia?»\n\n»Hän oli niin kummallinen, ja kerran, sitten kun olemme mies ja vaimo,\nkerron sinulle kaikki. Olen ollut hyvin onneton nämä kolme vuotta...»\n\n»Kaikki sen ovat nähneet... Silloin minä aloin sinua rakastaa erilailla\nkuin ennen...»\n\nVene kiitää nuolena, purje pullistuu. Vilahtaen jäävät järven niemet\njälkeen. He ovat aikoneet käydä Hietaniemessä hyvästillä, mutta kun\nvauhti on hyvä ja he kulkevat keskeltä järveä, eivät käännäkään\nHietaniemeä kohden. Kiirekin on mielessä. Syyspäivä on lyhyt, Ja heillä\non vielä pitkä taival kävellä Mukkajupukasta Särkijärvelle, jossa yötä\naikovat olla.\n\nPian on Hietaniemen kullankellertävä niemen nokka sivuutettu, ja\nedessäpäin jo näkyy koko laaja Mukkajupukka ja jyrkkä rantakallio...\n\nJärven pohjukkaa lähetessä puskee pohjoinen vielä vihaisemmin kuin\nulompana... Inkeri näkee jo purjeen laidan alta jyrkän rantakallion,\njota vasten aallot syöksyvät niin, että valkoinen vaahto roiskuu monta\nsyltä korkealle pitkin katkenneen kallion kuvetta. Siinä ovatkin aallot\nsuurimmat, kallion lähellä... Siinä on syvin hauta... Inarinjärven\nsyvyinen...\n\nLauri hellittää purjeen, vene kiitää kallion ohi semmoista vauhtia\nvanhaan venevalkamaan, että keula puskee rantamuhaan...\n\n»Nyt nousee myrsky», sanoo Lauri. »Parhaiksi ehdimme järveltä pois...\nkatso, kuinka koko järvi myllertää kuin jauholaari...»\n\nAallot lyövät rantakalliota vasten niin, että vesi räiskyy\nvenevalkamankin puolelle...\n\n»Kauhea myrsky...! Onko tuo hauta kallion alla Inarinjärven\nsyvyinen?... Siinä käy hirveän suuret aallot...»\n\nInkeri on pelosta kalvennut.\n\n»Syvä siinä kuuluu olevan», vastaa Lauri.\n\nLauri kokoaa konttiinsa kaikki Inkerin kapineet, katkaisee\nrantatuomesta kepin Inkerin käteen, ja he lähtevät polkua pitkin\nnousemaan Mukkajupukan jyrkkää kuvetta, josta polku viepi Särkijärvelle.\n\nSeitakankaalla, jossa matka on puolivälissä Särkijärveen, he levähtävät\nja avaavat eväskonttinsa.\n\n»Minkälainen lienee maailma vuoden päästä, kun takaisin tulet?» sanoo\nLauri. »Vuosi voipi joskus olla pitkäkin, ja paljon ehtii siinä ajassa\ntapahtua...»\n\nLaurin ääni on surullinen, ja kun hän katsoo Inkeriin, tunkeutuu katse\nsielun pohjaan asti.\n\n»Silloin olen jo kahdeksantoista vanha», arvelee Inkeri, mutta näyttää\nmuuta ajattelevan. Pitkät petäjät huojuvat heidän ympärillään, kiveliö\nhuokaa, ja metsässä myrsky tohisee... kuuluu kuin kaukaisen kosken\npauhu, vaarain välistä tai aukeilta jänkiltä.\n\nInkeri korjaa eväät konttiin ja panee sen kiinni. Laurin katse seuraa\nhäntä lämpimänä.\n\n»Istu tähän minun viereeni», pyytää Lauri.\n\nJa kun Inkeri Siihen istuu, niin Lauri ottaa hänen kätensä omaansa.\n\n»Kuulehan nyt, rakas ystävä», puhuu hän. »Olet vielä kokematon ja\nlapsellinen, ja maailma on paha. Sitten kun näet siellä paljon ja\npaljon pyrit oppimaan, tulet ymmärtämään, kuinka ihanaa on omistaa\nkoti, oma turve, vaikka kuinkakin pieni. Muista minua aina, muista,\nettä minun elämäni onni riippuu sinusta... Sillä minä tiedän nyt, että\nrakkauteni sinuun on ensimmäinen rakkauteni... Olen niin onnellinen\nnyt, että kaikki se entinen kärsiminen tuntuu unennäöltä... Hyvä Jumala\non sinut minulle antanut... Hyvä Jumala sinut minulle säilyttää...\nJos sinä näkisit sydämeeni ja voisit tuntea mitä minä tunnen, silloin\nvoisit arvata, kuinka kallis olet minulle... Tiesikö äiti-vainaja, kun\nsinut kotia toi, että rakkaalle pojalleen aarteen toi...»\n\nLauri heltyy niin, että joutuu kokonaan tunteensa valtaan... Hän kietoo\nkätensä Inkerin vyötäisille ja painaa päänsä hänen hiuksilleen.\n\nSilloin tapaa Inkerinkin riemu. Hän tarttuu Lauria kaulaan molemmin\nkäsin ja pusertaa niin lujasti rinnalleen, että Lauri kuulee hänen\nsydämensä sykinnän ja näkee hänen sinisten silmiensä kirkkaina\npäilyvän...\n\n»Nyt sinä jo olet omani... näin kihlaan sinut, omakseni...»\n\nJa Lauri painaa suudelman tytön punertaville huulille...\n\nSyysmyrsky huokaa kiveliössä, kaukaa kuuluu kuin kosken pauhu...\n\nHe jatkavat matkaansa nopein askelin Särkijärvelle.\n\n\n\n\nXI\n\n\nTalvi on tervetullut kiveliön asukkaalle. Sileäksi iljangoksi muuttuvat\nkaltioiset jänkät ja silmäkkeiset suot, joiden poikki tuskin lentävä\nlintu kesällä pääsee. Pounikot ja korven mätiköt tasoittaa valkoinen\nlumi, ja järven selät kiiltelevät häikäisevän kirkkaana lakeutena.\n\nSilloin pääsee kiveliönkin mies liikkeelle. On teitä ja siltoja nyt\njoka haaralle, on järvien halki ja jänkkien poikki. Liukas lipu vastaa\nreen jalakseen, ja suksi luistaa yli kohoavan kaasikon, joka voimatonna\non lumen alle haudattuna.\n\nJo ensi lumella on Paloniemen Lauri ajanut uuden navetan hirret\npihalle, jossa ne suurena röykkiönä nyt ovat. Ensi iljangolla on\nhän vedättänyt heinät aumoista ja metsäjokien varsilta, ehtiäkseen\nsydäntalvella muihin töihin.\n\nTyö sujuu häneltä kuin ennenkin, paremmin vielä. Hän yrittää paljon\nja uusia, yhä uusia suunnittelee. Niin on tullut Paloniemeen kuin eri\nelämä sitten viime talven.\n\nJärvi on nyt mainiona munakkana, ja Lauri on päättänyt käyttää\nhyväkseen näin verratonta keliä lähteäkseen kirkonkylään. Hän on saanut\nilmoituksen, että Susijänkkää varten tilaamansa apulannat ovat jo\nsaapuneet kirkonkylään, ja ne on nyt hyvän kelin aikana saatava kotia.\nJa mennessään hän viepi monta kuusista astiaa täynnä kesävoita, jotka\nkirkonkylän kauppias jo syksyllä siellä käydessään on ostanut.\n\nLauri on jo kuormansa valmiiksi pannut, voiastiat ja eväät ja\nsäkillinen metsälintuja, teertä, koppeloa. Nyt vielä kengittävät\nhevosen. Antti pitää jalkaa, Lauri lyöpi.\n\nLaurilla näyttää olevan kiire mielessä.\n\nInkeriltä ei ole kahteen viikkoon saapunut kirjettä. Lauri on\nturhaan kaksi kertaa käynyt Särkijärvellä, jonne järviä kiertelevä\nkirjeenkantaja Paloniemeen tulevat sanomalehdet ja kirjeet jättää.\n\nSe on tehnyt Laurin mielen levottomaksi, ja vaikka hän kyllä ymmärtää,\nettä kirje on voinut jäädä kirkonkylän postitoimistoon tai muuten\njoutua hukkaan, ei hän silti pääse rauhaan.\n\nKun hän vihdoin istuu kuormallaan, valjaissa kesän levännyt virkku\nruuna, ja viilettää menemään pitkin järven mainiota munakkaa, tuntuu\nhänen mielensä keveämmältä.\n\nOnnellisesti oli Inkeri perille saapunut. Ensi kirjeessä hän kirjoitti\nolevan kovin ikävän, vaikka talo olikin suuri ja lehmiä oli toista\nsataa.\n\nToinen kirje sisälsi melkein samaa. Mutta Lauri kaipasi niistä jotakin.\n— Jahka tulee kolmas kirje, niin siinä on! lohdutteli hän mieltään.\n\nSitä kolmatta kirjettä ei vielä ole tullut, ja siksi hän nyt on hieman\nalakuloinen.\n\nTalvitie rantamaille ei kulje Mukkajupukan kautta, vaan nousee paljon\ntännempää kahden vaaran väliselle suolle, Seitajänkälle, josta viepi\njänkkäpilkkoja ja ojanvarsia pitkin Seitavaaran alle, siitä taas\nkapealle, mutta pitkälle Särkiuomalle ja sitä myöten Särkijärvelle.\n\nPäästyään järveltä pois ja noustuaan talvitien suusta Seitajänkälle\nvievälle tielle, jonka poromiehet jo ovat kovaksi tallanneet, vaipuu\nhän mietteisiinsä. On jo ehtinyt pimenevä ilta, mutta tähdet kuluvat\ntaivaalla ja pakkanenkin tuntuu kiihtyvän.\n\nHän on nämä kuukaudet elänyt niin outoa elämää, että hänestä tuntuu\nkuin hän olisi aivan eri mies kuin ennen. Häneen on tullut tahtoa ja\ntarmoa, hän kykenee toimittamaan ja tekemään... Hänen sydämensä on\ntäynnä lämpimiä tunteita, ja kun hän tulevaa aikaa ajattelee, tuntuu\nhänestä, että hänen onnensa on niin suuri... niin suuri sen nuoren\ntytön kanssa, jota hän rakastaa ja joka on antanut lämpimän lempensä\nhänelle... Inkerin rakkaus on hänen pelastuksensa... hänen onnensa\nkantakivi...\n\nHän on näinä viikkoina, kun Inkeri on ollut poissa, kuvitellut tulevia\npäiviään ja heidän yhteistä onneaan. Päivin on raatanut ja tehnyt\ntyötä kuin viimeistä päivää, mutta iltaisin, kun hän on päässyt yksin\nhuoneeseensa ja vuoteelle, on ajatus lähtenyt ihme-elämää kuvailemaan.\nHän valvoo puoliyöhön onnellisissa haaveissa. Hän näki Paloniemen\nuljaana talona, jonka korkea päärakennus näkyi kauas toiselle puolelle\njärveä ja jonka viljelykset olivat parhaat koko pitäjässä. Kauas\nmaantiellekin se näkyi suurten, lainehtivien peltojen takaa. Silloin\noli jo vilkas liike täällä kiveliössäkin. Oli menijöitä ja tulijoita,\nnäkyi kiesejä ja vaunujakin.\n\n»Onpa siinä kaunis talo suuren järven rannalla ja niin erinomaisten\nviljelysten ympäröimänä... Totta tosiaan! Tämä on keidas. Kuka uskoisi!\nJa Lapin tunturit tuolla vieressä... Siinä mahtaa olla erinomainen\nisäntä?»\n\nOuto kyydilläajaja se niin puhuu kyytipojalle.\n\n»Siinä se nyt on se Paloniemi... jos olette kuullut puhuttavan...»\nvastaa kyytipoika. »Siinä talossa se juuri on emäntänä Inkeri, orpo\ntyttö, ja isäntä on Lauri, joka paljon kirjoittelee sanomalehtiin...»\n\nOnhan vieras kuullut _siitä_ talosta ja _siitä_ miehestä puhuttavan.\n\n»Tämä on juuri se talo, jossa on saatu ihmeitä aikaan!» sanoo hän ja\npyytää ajamaan pihaan, sillä hän tahtoo omin silmin nähdä semmoista\nemäntää ja semmoista isäntää...\n\nSemmoisissa haaveissa vaeltelee Laurin mieli, ja kun aamu alkaa\nkoittaa, nousee hän työhönsä virkkuna ja reippaana.\n\nMutta joinakuina hetkinä tulee mieleen jonkunlainen pelko, joka\nvapisuttaa sydäntä...\n\nNytkin niin tekee, kun kirkonkylään on menossa. Hän toivoo ja taas\nepäilee. Hän ei tunne, että pakkanen kiihtyy, että ruuna parantaa\nvauhtiaan, että kuorma vielä epätasaisella talvitiellä retkahtelee\npuolelta toiselle.\n\nHän on saanut Inkerin kirjeen kirkonkylän postista.\n\nSe onkin nyt pitkä kirje. Siinä Inkeri kertoilee oloistaan ja töistään.\n\n»Meitä on täällä kymmenen tyttöä» — lukee Lauri Inkerin kirjeestä\nasuntotalossaan. »Ja meillä on joskus hyvinkin hauska iltasilla.\nTänne kuuluu tulevan tanssit, ja ne toiset ovat opettaneet minuakin\ntanssimaan. Siellä kotona on nyt varmaan jo täysi talvi, täällä ei\nole vielä luntakaan. Alussa oli ikävä, mutta näyttää aika kuluvan,\njoskin kauhean pitkältä tuntuu, kun ajattelen ensi syksyä. Täälläkin\noli luettu siitä Ailin eksymisestä sanomalehdistä, mutta minä en ole\nkertonut mitään sinusta enkä itsestäni... Eikä kukaan tiedä, että olen\nsiitä talosta. Minä ikävöin sinne takaisin. Kyllä jo osaisin lehmät\nja meijerinkin hoitaa. Monesti ajattelen, että mitä täti sanoo, kun\nkuulee. Minä uskon, että täti tahtoisi sinun naimaan Särkijärven\nMustikkamäen Annan...»\n\nLauri lukee kirjeen moneen kertaan. Hän lämpenee, ja hänen mielensä\ntulee hyväksi. Mutta? sittenkin hän kaipaa kirjeestä jotakin. Miksei\nInkeri kirjoita mitään siitä onnesta, jota tunsivat viimeksi silloin,\nkun Seitakankaalla olivat? Miksei kysynyt navetan rakennuksesta?\n\nMutta Lauri koettaa lohduttaa itseään sillä, että Inkeri on vielä niin\nlapsellinen.\n\nJa siinä hän alkaa kirjoittaa Inkerille pitkää kirjettä, jonka\ntoimittaa postiin ennen kotialähtöään.\n\nTultuaan apulantakuormineen kotia alkoi Lauri hommautua tukinajoon.\n\nToisen pitäjän rajalla oli alkanut suuri tukinajoliike, ja sieltä\nkulki sanomia, että ansiot olivat hyvät. Lauri oli järjestänyt työt\nkotona ja oli laskenut, että sydäntalven aikana ehtisi tukinajossa\nansaita kauniit rahat, jotka ensi kesän tultua käyttäisi Susijänkän\nojittamiseen. Vasta kevättalvella hän aikoi ryhtyä navetan salvuun,\nettä se kevät-ahvain ajaksi ehtisi kehille kuivumaan.\n\nVaikka hän koettikin olla levollinen ja uskoa onnensa päiväin pian\nalkavan, painoi sydäntä kuitenkin joinakin hetkinä raskas taakka.\nInkerin viime kirjeessä oli ollut eräs kohta, johon hän ei ensin ollut\nkiinnittänyt huomiota, mutta joka nyt jälkeenpäin oli alkanut häntä\nvaivata.\n\nInkeriä olivat toiset oppilaat opettaneet tanssimaan!\n\nSiitä Lauri aloitti miettimisensä. Hän kuvitteli vaikka mihin päin ja\nvaikka mitä. Hänen mielensä oli näinä vuosina mennyt niin kummaksi,\nikäänkuin sairaaksi. Hän ymmärsi hyvin, että tanssi viehätti ja\nettei Inkeri voisi sitä huvia vastustaa. Mutta selvää oli, etteivät\ntytöt siellä tyytyisi keskenään tanssimaan, vaan menisivät kylän\ntanssipaikkoihin...\n\nJa siitä hänen hermonsa pingottuivat semmoiseen jännitykseen, että\nhänen mielensä rauha katosi...\n\nEi siellä ollut yhtään semmoista nuorta tyttöä kuin Inkeri. Kaikkien\nsilmät seurasivat Inkerin tanssia: notkahtelevaa vartta, siroja\njalkoja, tuuheaa tukkaa...\n\nHän näki jonkun mustasilmäisen herran, joka huuliaan nuolaisten katsoi\nInkeriin...\n\nNiitä miettiessään hän kyllä heräsi kuin unesta ja ymmärsi, että hän\nsemmoisilla ajatuksilla kiusasi ja kidutti itseään. Eikä hän päässyt\nrauhaan, ennenkuin kirjoitti huolensa Inkerille. »... Minulle tekee\nniin hirveän kipeää, kun ajattelen, että minun Inkeriini, minun\nkukkaani joku koskee... Olen kuin sairas, ja monesti tunnen häpeäväni\nomia ajatuksiani...»\n\nSiihen tapaan hän kirjoitti.\n\nJa vasta sitten kun hän tukkimetsään sai Inkeriltä oikein hyvän\nkirjeen, hän pääsi rauhaan.\n\nKului talvi, lauhkea ja muutoin hyväkelinen.\n\nKevättalvella Lauri palasi kotia ja ryhtyi uuden navetan tekoon.\n\nHän oli täynnä intoa ja toivoa. Inkerin kirjeet olivat häntä\ninnostaneet. Hän oli ikäänkuin nuortunut ja lihonutkin. Hän laski\nleikkiä ja puheli usein Antillekin tulevista hommistaan.\n\nAntti kyllä aavisti syyn Laurin muutokseen, mutta ei koskaan maininnut\nsiitä mitään. Eikä ottanut Selmakaan puheeksi, eikä täti. Kun Inkerin\nkirjeet saapuivat, kertoi Lauri, että hyvin Inkeri oppii, hyvä on hänen\nsiellä olla ja terveiset kaikille lähettää.\n\nTäti ja Antti menivät hangen aikana pääsiäiskirkkoon, ja Lauri ja Selma\njäivät kotimiehiksi.\n\nLauri oli äskettäin käynyt ajoporollaan Särkijärvessä lehtiänsä\nnoutamassa. Inkeriltä ei kuitenkaan ollut tullut kirjettä.\n\nLauri oli lukenut lehtensä, mutta pääsiäisen pyhät tuntuivat pitkiltä.\nHän kirjoitti Inkerille pitkän kirjeen. Hän kertoi toimistaan, selitti\nlaajasti, kuinka tuli uuden navetan sisustamaan. Peltola, hänen\nystävänsä, oli lähettänyt piirustukset. Hän kertoi karjasta, että se\nnyt näytti alkavan paremmin menestyä.\n\n... »Ensi syksyksi koetan saada uuden navetan jo kuntoon. Silloin\nkun tulet, saat heti alkaa järjestää ruokintaa eri tavalla. Uskon,\nettä Selma, joka on tottunut vanhaan haudejärjestelmään, on hyvin\nihmeissään. Mutta olen jo hänelle siitä puhunut...»\n\nKirjeen suljettuaan hän antausi Selman kanssa puheisiin.\n\nMURHEEN VOIMA\n\n»Tulipa taas Inkerille paksu kirje», arveli Selma, kun Lauri liimaili\nkiinni kirjekuorta. »Pani isäntä terveisiä?»\n\n»Jo toki. Onhan täältä minkä mitäkin kirjoittamista», sanoi Lauri.\n\n»Olisin nuorempi, niin minäkin lähtisin oppiin», sanoi Selma hetken\nkuluttua.\n\n»No, kun Inkeri saapuu kotia, niin Selma saapi häneltä oppia», sanoi\nLauri.\n\n»Ruvenneeko enää olemaan näin sydänmaalla, kun rantamaan tapoja oppii?»\nsanoi Selma.\n\nLauri säpsähti.\n\n»Kuinka niin?» kysyi hän.\n\n»Ajattelen, että kun on niin nuori, niin alkaa tehdä mieli\nrantamaille...»\n\n»Täälläpä se on Inkerin koti, tännepä ikävöi takaisin...»\n\n»Mutta jos sattuisi niin, että vetäisikin halu takaisin isompaan\nmaailmaan...»\n\n»Ei sinne tarvitse haluta. Eipähän ikävöi Selmakaan...»\n\n»Mitä minusta vanhasta, mutta Inkeri on nuori ja huimaluontoinen...»\n\nLauri katsoi kysyvästi Selmaan. Tämän kasvot olivat vakavat, katse\nkylmä niinkuin tavallisesti.\n\nHän ei virkkanut vähään aikaan mitään. Mutta tuokion kuluttua sanoi\ntaas Selma: »Hyvä olisi, kun ei alkaisi takaisin ikävöidä...»\n\n»Mitä ikävöisi... lapsuudenkodissaan...»\n\n»Ei sitä tiedä...»\n\nKeskustelu taukosi siihen. Lauri vaipui omiin mietteisiinsä, ja Selma\nmeni navettaan iltalypsylle.\n\nMitä Selma oikeastaan oli tarkoittanut? Lauri alkoi miettiä ja miettiä.\nSelma ei ollut koskaan ennen sillä lailla arvellut. »Alkaisi ikävöidä\ntakaisin...» Mihin ikävöisi ja ketä?\n\nSilloin juolahti hänen mieleensä, että hän oli puolta vanhempi kuin\nInkeri. Sitä hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, mutta nyt se johtui\nmieleen ja sai hänen levänneet, rauhalliset ajatuksensa kuin tulen\nliekkiin...\n\nJa ne pääsiäisen pyhät olivat niin pitkät, ettei hän muistanut niin\npitkiä päiviä milloinkaan viettäneensä.\n\nMutta hän rauhoittui heti, kun täti ja Antti palasivat kirkkomatkalta\nja heillä oli muassaan Inkeriltä saapunut paksu kirje, jonka\nkirkonkylän postitoimistosta olivat ottaneet.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKun kesä saapuu kiveliöön, tulee se hitaammin kuin rantamaille. Se\nikäänkuin miettii ja astuu askeleensa verkalleen, mutta varmasti. Suuri\nsydänmaa herää haukotellen, ei ota uskoakseen, että talven pitkä uni\nnyt on loppumassa. Avaa silmänsä kiveliö, näkee vaalean, lauhan taivaan\nja päivänpaisteen vaarojen laella. Mutta lumi peittää vielä rotkot,\nkorpien mättäät ovat peitossa, ainoastaan laajojen jänkkien puuttomilta\nseliltä pohottavat jo sammaleisten mättäiden kulottuneet korret.\n\nKiveliö ummistaa silmänsä koettaen vielä nukahtaa. Mutta silloin se\nherää siihen, että yltympäri purot lirisevät, korpien kuusten juurilta\npilkistävät ujoina kevään ensimmäiset oraat, ja lauha tuuli huojuttaa\npitkien petäjien latvoja.\n\nJärvessä riutuvat vielä jäät ja kinoksien jäännökset taajoissa\nmetsissä, mutta kummulla, etelän rinteellä, alkaa koivun urpu jo\nvihertää, ja suon selältä kimahtaa kurkien laulu, niin että raikuu koko\nkeväinen kiveliö.\n\nVarhain keväällä, kun järvessä vielä jäät riutuivat, kylvi Paloniemen\nLauri ensimmäiset sarat Susijänkällä.\n\nSe oli merkkipäivä talon historiassa, ja Lauri kirjoitti siitä\nmuistikirjaansa pitkän kertomuksen. Se oli muutenkin hauska, kirkas\npäivä. Laurin mieli oli hilpeä, ja hän iloitsi nyt keväimen tulosta\nenemmän kuin koskaan ennen. Ja kun hänen sydämensä oli rakkautta täynnä\nja mieli onnellisissa tulevaisuuden unelmissa, jaksoi hän tehdä työtä\nmelkein yötä-päivää.\n\nValmiina, kurkihirsi päällä, oli jo navetan kehä, kevät-ahvassa\nkuivumassa. Lauri oli sen yksin sai vanut ja Antti hirret pälkkinyt.\nMutta vielä lisäksi oli pihalla kaksi uutta niittylatoa, nekin nyt tänä\nkeväänä koirankaulaan salvettu.\n\nRospuuton aikaa oli kestänyt jo pari viikkoa. Järvissä oli uhkureikiä,\nrannat kymmenien sylien leveydeltä porevesien vallassa, ja selkäjäät\npohottivat sinisenharmaina. Oli ollut niin suojaisia öitäkin, ettei\nhanki kantanut suksiakaan.\n\nEi ollut Laurikaan pariin viikkoon päässyt S arki järveen postiansa\nnoutamaan. Ja eristettynä muusta maailmasta oli Paloniemessä eletty\nkolmatta viikkoa.\n\nVihdoin tuli eräänä sunnuntaina raju etelätuuli. Silloin jo oli\nPaloniemessä kylvetty ohraa ja perunoita, vaikka kylvötyöt vielä\nolivatkin keskissä.\n\nLaurin oli ollut hirveän ikävä koko päivän. Aamulla varhain oli\nhän käynyt venevalkamassa, istunut kivellä ja järven riutuvalle\nselälle katsellut... Siinä olivat monet mietteet hänen ajatuksissaan\nliikkuneet. Oli mieleen muistunut Aili-vainajakin, joka erämaahan\nkuoli ja jäljettömiin oli kadonnut. Usein, kun hän talviöinä valvoi,\nkoetti hän kaivaa tuntoaan, oliko se puhdas. Oliko koettanut olla\nAilille se, jona luvannut oli? Oliko kaikki täyttänyt, mitä oli kyennyt\nja mahdollista oli? Mutta ei hänen tuntonsa mistään soimannut, ja\nkuitenkin painoi hänen mieltään. Ei ollut hän saanut selville, ei\npäässyt perille, mikä Aili-vainajaa oli vaivannut. Ehkä hänen olisi\npitänyt ajoissa ottaa selvä, ehkä olisi pitänyt muuttaa pois isä-vanhan\nkodista ja asettua rantamaille. _Siitä_ soimaili omatunto häntä, ja\n_siitä_ tuntui mieli joskus raskaalta.\n\nMutta sen hän oli ymmärtävinään, että he olivat molemmin pettyneet,\nsekä hän että Aili. Aili ei ymmärtänyt hänen erämaataan eikä jaksanut\ntai tahtonut lämmetä hänen pyrinnöistään. Se ajatus aina helpotti\nhäntä, ja lisäksi oli hänelle selvinnyt se, ettei kiveliö sovi sen\nkodiksi, joka ei ole siinä syntynyt eikä sen hiljaisuudessa kasvanut.\nKiveliön jykevä rauha kiihottaa vieraan veriä, samoin kuin maailman\nhumu ärsyttää ja väsyttää erämaan lasta...\n\nNiillä mietteillä hän lohdutteli tuntoaan ja uskoi kerran kaikki\nunohtavansa.\n\nEtelätuuli puhalsi ja pauhasi, järven jäät murenivat ja hajosivat\nhilseinä pitkin rantoja. Lauri katseli luonnon voimakasta työtä, ja\nhänen ajatuksensa liitelivät Mukkajupukan kautta kauas maailmalle...\n\nInkerin kirjeet olivat olleet niin kummallisia. Ei hän koskaan\nkirjoittanut iloitsevansa siitä, mitä Lauri kertoi täällä kotona\nhommaavansa, ei ollut kertaakaan maininnut uudesta navetasta, ei\ntiedustellut karjasta mitään. Ei ollut edes kertaakaan kysynyt, miten\nnimikkonsa Riekko jaksoi. Viimeinen kirje varsinkin oli sisältänyt vain\nselostuksia siitä, mitä siellä tehtiin, miten iloittiin ja hauskaa\npidettiin...\n\nSe oli tehnyt Laurin mielen raskaaksi, ja tämä rospuuton aika oli ollut\nhirveän pitkää aikaa. Työssä sai ajan kulumaan, ja väliin hän nousi\nvuoteeltaan jo heti kun varhainen aamu alkoi sarastaa.\n\nHänen oli tehnyt mieli Särkijärveen, mutta esteet olivat\nvoittamattomia. Nyt vihdoinkin aukeni järven selkä...\n\nHän silmäsi venettään, jonka vasta ahvan aikana oli teloille nostanut\nja tervannut. Se oli siinä päivänpaisteessa kuivunut kiiltävän kovaksi.\nHän nousi ja käveli navettaan.\n\nSelma oli parhaillaan lypsämässä.\n\nLaurin tapa oli aina navetassa käydessä silitellä lehmiä ja puhella\nniille. Ne tunsivatkin hänet heti ja ynähtivät. Kun hän tuli luo,\nalkoivat ne nuoleksia hänen vaatteitaan.\n\nRiekko, Inkerin nimikko, oli kaunis, valkoinen nupo. Sillä oli\nkummalliset, uneksivat silmät. Se katsoi Lauriin, niinkuin Laurista\nnäytti, surullisesti, pyrki nuuskimaan hänen käsiänsä, heittäen\nsyöntinsä kesken.\n\nLauri pyyhki sen kasvoja, hieraisi niskakuoppaa ja puheli:\n\n»Riekko ikävöi Inkeriä... Inkeri tulee pian hoivaamaan...»\n\nMutta sitä sanoessaan tuli hänelle itselleen niin ikävä, että piti\nlähteä navetasta pois ja mennä takaisin rantaan.\n\nKun ilta tuli, tyveni tuuli ja järvi lainehti lauti sulana. Lauri aikoi\nSärkijärveen.\n\nTäti esteli, vielä saattoi järvellä olla jäätelejä ja kevätsohjua.\n\n»Mikä sinne semmoinen hätä on!» sanoi hän. »Tahallaan vaaraan\nantautua...»\n\nMutta ei huoli Lauri kiellosta, lähteä aikoo.\n\nJa hetken päästä on hän jo venevalkamassa työntämässä tervoissaan\nkiiltelevää venettä vesille.\n\nTulee tyven toukokuun yö. Lauri soutaa Mukkajupukkaa kohden. Valoisa\non Pohjolan kevätyö, ja kun Lauri ehtii Hietaniemen kohdalle, nousee\njo aurinko. On kesää jo ilmassa, maassa ja taivaalla. On ilo alkamassa\nerämaassa, ja kiveliön haltiat heräävät. On kuin hymyäisivät järven\nrannat, kun urpu ujona pajuihin puhkeaa. On totisten, kaljujen vaarojen\nlailla kevätaamun auer vilistämässä ja kuultava kirkkaus sankimmissakin\nkuusikoissa...\n\nLaurin herkkä mieli iloitsee... Hän unohtaa hetkeksi ikävänsä. Hänen\najatuksensa risteilevät sinnetänne. Hän näkee kotoisen kiveliön, sen,\njota muut kolkoksi ja sydämettömäksi sanovat, aamuauringon kultaisessa\nvalossa. Hän tuntee, kuinka erämaan suuri sydän sykähtää, hänestä\nnäyttää, niinkuin kaikki, koko ääretön ympäristö, häneen katselisi ja\nlämpenevistä rinnoista kuiskaisi: Sinua rakastamme... ystävämme olet...\net rauhaamme riko... sinua varjelemme... joka uskollinen meille olit...\n\n\n\n\nXIII\n\n\nOn tullut kesä ja pian mennytkin.\n\nVarhainen, lämmin ja viljava on kesä ollut. Laurinviikolla jo\nPaloniemessäkin on heinä tehtynä ja leikkuu aloitettu. Semmoista kesää\nei ollut Laurin muistiin ollut.\n\nKesätöiden loputtua alkoi työ Susijänkällä. Kevätkesällä jo olivat\nLauri ja Antti luoneet monta pitkää sarkaa, joihin oli kylvetty\napulantaa ja heinänsiementä. Nyt Perttulin-viikolla niissä jo oras\nvihannoi.\n\nMutta vaikka kesä on niin hyvä ollut, vuosi niin viljava tullut, on\nLauri ollut koko kesän synkkä ja vähäpuheinen. Inkeriltä on tullut\nhyvin harvoin kesän aikana kirjeitä ja nekin kovin lyhyitä.\n\nNyt ei ole pitkään aikaan tullut lyhyttäkään kirjettä. Lauri on ollut\nniin levoton, ettei hänellä näytä olevan rauhaa missään. Kun ojaa\nkaivoi, niin loi kuin hurja, väliin pitkän päivän, että vaivoin jaksoi\nkotia kävellä. Valmista on tullut ja toista tulee.\n\nMaantien pohjaa on jo alettu syyskesällä luoda Paloniemestä\nTeurajärvelle päin, ja taloon on kymmenkunta tientekijää majoittunut.\n\nNiiden hakkuu kuuluu tänne Susijänkälle, jossa Lauri ojaa luopi. Hakkuu\nkuuluu ja nousee savuja, kun tientekijät polttamalla pienentävät suuria\nlinjalla olevia kiviä. Mutta Lauri ei jaksa iloita siitä, että tietä\nollaan valmistamassa. Häntä häiritsee tuo miesten liike talossa, jossa\nei ole totuttu vierasta väkeä näkemään, ja vaivaa häntä sekin, että\nhakkuu tielinjalta kuuluu ja savu nousee...\n\nHän on koettanut ikäväänsä ja tuskiansa vaimentaa raskaalla työllä,\nmutta ei asetu ajatus, ei tunto rauhoitu. Väsyy kyllä ruumis, mutta\najatus valvoo, luulo aukaisee umpeenmenevän silmän, ja kesken levon\nhetkiä on työhön lähteminen...\n\nHän on vasta käynyt Särkijärvellä, mutta ei ole Inkeriltä kirjettä\ntullut.\n\nKun illalla palasi, oli aamulla jo ennenkuin Antti Susijänkällä ja\npolki lapiota niinkuin vimmassa. Ei kukaan aavista mitä tuskia hän\ntuntee ja kuinka taistelee pahoja uskojansa vastaan. Tuntuu, että sydän\nhalkeaa, ohimoita polttaa ja ruumista kihelmöitsee... Mutta hän polkee\nlapiota, heittää joskus muhaneliön monen sylen päähän...\n\nKun täti tuo kahvia työmaalle, istahtaa Lauri pientarelle. Hän on\nkalpea ja hiestä märkänä.\n\n»Eikö tullut vieläkään Inkeriltä kirjettä?»\n\nTäti kysyy sillä äänellä, että olisipa pitänyt tulla. Kun Lauri ei\nvastaa, sanoo täti:\n\n»Taisi olla hullutusta, että sinne sen lähetit, kun kuulut aikovan\nnaimisiin...»\n\n»Miksi niin?»\n\nLauri kysyi hätäisellä äänellä.\n\n»No jos sattuisi kohtaamaan siellä jonkun nuoremman, johon\nmielistyisi... Se on Inkerikin semmoinen tuulen vietävä,\nhuippaluontoinen... Ehkä äitiinsä tullut... Tiennetkö sitten, että on\näpärä?»\n\nLaurin kalpeat'»kasvot kalpenivat yhä, ja silmät näyttivät vajoavan\nsyvemmälle kuoppiinsa.\n\n»Sitä murehdin että terveytesi menetät... Yöllä valvot, päivät raadat.\nAsetu toki, mies parka! Etkö jo kylläksesi saanut siitä ensimmäisestä,\njonka Jumala tieltäsi korjasi... kiusaamasta...»\n\nSäikähtää tätikin, kun Laurin silmiin katsoo, ja ehättää sanomaan:\n\n»Eihän tiedä sanoa mihinkään päin. Voipi hyvinkin olla uskollinen,\nja miksei ole, kun kerran on luvannut... ja onkin... vaan ajattelin,\nettä kun teillä on niin suuri ikäerotus... Mutta eihän se siihen\nkuulu... Pianhan se sieltä palaakin... kuukauden päästä... Ja kaiketi\nkirjoittaakin... Varrohan nyt ja asetu riehumasta.»\n\nKun täti poistuu, tarttuu Lauri lapioonsa ja alkaa luoda. Nyt vasta\nmyrsky hänen rintaansa nousee ja nyt hän alkaa uskoa, että ainakin on\njoku... joku syy, kun ei Inkeri kirjoita. Viikon hän vielä taistelee\nepäilyksiään vastaan, mutta sitten hän lähtee... ja hän hakee Inkerin\nvaikka maailman ääristä... Niin hän nyt päättää. Mutta hänen tuskansa\nja pelkonsa lisääntyvät ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa tekee\nkuumaa työtään, kaiken rauhan vieden.\n\nJa vaikka siinä on laaja suo hänen edessään ja musta muha, jota polkee,\nei hän näe kumpaakaan. Hän näkee hymyn... Silloin ilmestyy siihen se\nsama mustaverinen herra, jonka hän ennenkin on nähnyt ja joka huuliaan\nnuoleskellen katsoo Inkeriin...\n\nSilloin hän parkaisee raivosta, heittää lapion kauas suolle ja herää\nvasta kun on kotipihalla...\n\nHän kykenee nyt ajattelemaan. Oliko hän todella tehnyt tyhmän työn\nlähettäessään Inkerin maailmalle?\n\nHän oli itse niin paljon hyvää oppinut siellä, niin paljon tietoja\nsaanut, niin paljon oppinut rakastamaan maatansa ja kansaansa... Eikö\nInkerikin oppisi!...\n\n»Huippaluontoinen...»\n\nHyvä Jumala! Oliko hän lähettänyt rakkaimman, minkä omisti, pahan\nmaailman sudensuuhun!\n\nHän ei ollut sitä ajatellut eikä hän pyhässä innossaan ollut muistanut\nsitäkään, että... että Inkeri oli nuori, kaunis tyttö... Ja hän oli\nmaailmalle mennessään ollut täysi mies.\n\nMutta rakkaus, rakkaus! Inkerin rakkaus ja lämpimän sydämen hyvyys!\n\nIllan tullen hän taas tyyntyy. Ja kun hän oikein kaikkea ajattelee,\ntuntuvat hänen tuskansa ja epäilyksensä aivan mahdottomilta. Ne eivät\nole muuta kuin ikävöivän sydämen pahoja unia.\n\nAamulla hän näkee veneen järvellä ja tuntee soutajan Hietaniemen\nIisakiksi. Ja vaikka hän on menossa Susijänkälle, niin kääntyykin\ntakaisin kujalta ja kävelee venevalkamaan päin Iisakkia vastaan.\n\nIisakki on käynyt Särkijärvellä asioillaan ja tuonut tullessaan Laurin\nsanomalehdet.\n\n»Läksin tuomaan», sanoi hän, »kun muutenkin järvellä olin\nmateenkoukkuja laskemassa. Sanoivat olevan siinä kirjeenkin Inkeriltä.»\n\nEi tahdo vanha Iisakki ehtiä povestaan vetää sanomalehtikääröä, niin\non Lauri hopussa. Ja kun saapi, niin lehtien välistä kirjeen hakee ja\nsiinä heti aukaisee.\n\n»Eikö ala jo sieltä tulla pois... johan on pian vuoden oppiretkellään\nviipynyt?» kysyy Iisakki, mutta ei saa vastausta Laurilta.\n\nLauri lukee Inkerin kirjeestä:\n\n... »Tule noutamaan kirkonkylään taikka, jos ehdit, kaupunkiin asti.\nRakas, rakas Lauri. Minun on niin hirveän ikävä sinne sinun luoksesi.\nSinä olet niin hyvä, mutta voitko vielä antaa anteeksi...»\n\nLauri vuoroin kalpenee, vuoroin ilostuu lukiessaan. Mutta kun hän on\nkirjeen lukenut, katsoo hän Iisakkiin niin oudosti kuin ei muistaisi\nhäntä olleen olemassakaan. Samana päivänä viilettää Lauri pitkin\nPalojärven lainehtivaa pintaa Mukkajupakkaa ja rantamaita kohden.\nKipakka pohjoinen puskee purjeeseen, ja vene kiitää, aallon harjalta\ntoiselle notkahdellen.\n\nLuettuaan Iisakin tuoman kirjeen sai Lauri tulisen kiireen rantamaille.\nSulloi laukkuunsa evästä, otti säästörahojaan matkaansa, puhui pari\nsanaa Antille ja hätäiset hyvästit jätti. Sen verran on täti kuitenkin\nsaanut tietää, että Inkeriä vastaan lähti, ehkä kaupunkiin asti.\n\nRaitis, kylmää huokuva tuuli tekee hyvää Laurin kuumille ohimoille, ja\nveneen vauhti ja heilahtaminen aallonharjalta toiselle helpottaa oloa.\nSillä vaikka hän tuntee rajatonta iloa siitä, että Inkeri on kotia\ntulossa, sekaantuu hänen iloonsa kaikenlaisia otaksumisia ja arveluja.\n\nMiksi lähti Inkeri juuri nyt, kun vielä kuukausi olisi ollut\nlähtöpäivään? Miksi nyt vasta kirjoitti ikävästä ja anteeksiannosta\nsillä tavalla?\n\nKun hän pääsee järven selälle ja näkee syysmetsät ja syysvaarat\nympärillään, alkaa hän taas rauhoittua ja koettaa selittää Inkerin\nkirjeen sanat parhaalla tavalla. _Nyt_ tuli ikävä, kun alkoi lähestyä\nhetki, jona pääsisi takaisin; _nyt_ pyysi anteeksi, että oli niin\nvälinpitämättömästi kirjoittanut! Niin se olikin!\n\nVinha pohjoinen puhaltaa, tuntuu kuin karmisi selkää ja vilua\nvihmoisi...\n\nMutta hänen ajatuksensa lämpenevät sitä mukaa kuin järven selkä\nkatkeaa. Ja hän päättää jouduttaa kulkuaan. Jättää veneen Mukkajupukan\nvalkamaan, jatkaa siitä kiireesti matkaa Särkijärvelle ja sitten\nmyötävirroille koskiveneessä... Hän ehtisi Inkeriä vastaan ainakin\nkirkonkylään, ehkä kaupunkiin asti...\n\nOliko Inkeri muuttunut poissa ollessaan? Oli ehkä varttunut, ehkä\nkaunistunut?\n\nNyt ne loppuvat hänen ikävät hetkensä ja unettomat yönsä! Hän järjestää\nasiansa, ottaa Inkerin heti omakseen...\n\nHän ajattelee, miettii ja kuvittelee niin paljon, ettei oikeastaan\nsaa yhtään mietettä päähän asti. Eikä hän tiedä, onko oikein iloinen\nvai suruinen, onko kumpaakaan... Hän on ikävinä hetkinään joutunut\najattelemaan sitä hetkeä, jona saisi sulkea Inkerin syliinsä. Väliin\nse on tuntunut tulevan niin hurmaavana ja kiehtovana... On nähnyt\nInkerin tulevan vastaansa avosylin ja silmät loistaen... Taas toisella\nkerralla on Inkeri muuttunut: katse on kylmempi, ja silmän liikkeistä\nLauri näkee, että Inkeri katsoo johonkin muualle eikä häneen. Pukukin\non muuttunut, povi noussut liian pystyksi ja vankka palmikko puristettu\nluonnottomaksi kyttyräksi niskan taa... Kun kättä antaa, niin tuntuu\nvieraalta ja sormen nenät kylmiltä... Se ei ole enää sama Inkeri...\n\nHänen päätänsä huimaa ja ympäristö kuin pienenee. Hän näkee vain\nkirkkaan päivänvinkan, joka lännen vaarain päältä paistaa järvelle...\n\nHän on sairas, — miettii hän. Eikä hän parane, ennenkuin on ihan\nkiinni Inkerissä, ei ennenkuin saapi hänet tänne kiveliöön omakseen\nelinajakseen.\n\nJo näkee hän Hietaniemen jäävän jälkeen. Päivänvinkka lännen taivaalla\npienenemistään pienenee, ja vaarain välistä näyttää iltahämy nousevan\ntaivaalle... Mutta tuuli kiihtyy, tuntuu nousevan syysmyrsky, niinkuin\njoskus syksyn tullen kiveliössä myrskyilee. Jo näkee Lauri edessään\nMukkajupukan ja arvelee mielessään, että pimeähämyssäkin osaa\nSärkijärvelle asti... Hänelle muistuu mieleen, että yhtä kova tuuli\noli silloin, kun hän Inkeriä saattoi rantamaille. Vuosi oli siitä nyt\npian kulunut. Oliko ollut hyväksi vai pahaksi? Lauhkea oli kulunut\ntalvi ollut, ansiot tukinajossa verrattomat, kesä lämmin, vuodentulo\nkaikin puolin runsas... Paljon oli hän vuoden mittaan ehtinyt toimittaa\nja valmista saada... Ja yhä aikoi ja suunnitteli. Kun maantie kerran\nvalmistuu, on Susijänkällä jo mainion heinäviä kylvöheinäpalstoja,\nasuinrakennus maalattu, uusi navetta... Ja hän kyllä jaksaa ja ehtii!\n\nInkeri, Inkeri! Tiedätkö, kuinka äärettömän kallis olet! Jos eläisi\nvielä vanha äiti! Hän Laurin onnen arvaisi, hän heitä molempia ominaan\npitäisi... Mutta kuoli äiti, joka rakasti ja poikaansa aina vaali... —\nÄiti, äiti, siunaa meitä!\n\nHän alkaa jo saapua likelle kalliota ja venevalkamaa. Taas iskevät\naallot kalliota vasten, niin että kastelevat sen ylimmänkin reunan.\nValkoisena vaahtona ne myllertävät rantaan, kauas metsään roiskahdellen.\n\nSyysmetsät pauhaavat, rannalla paukahtaa vanha honka keskeltä poikki,\nettä parahtaa, ja kaukainen tohina, niinkuin valitus, kuuluu joka\nhaaralta kiveliöstä päin...\n\nVene puskee valkamaan, ja Lauri tempaisee sen aivan kuiville...\n\nSilloin kuulee hänen korvansa äänen, joka tuntuu tulevan kallion\nfaelta...\n\nHänen sydämensä alkaa sykkiä rajusti. Hän lähtee kiertämään metsän\npuolelta kalliolle. Hän ei ole voinut erehtyä! Ääni, jonka hän kuuli,\noli Inkerin ääni!\n\nHurja riemu valtaa hänet. Hän ymmärtää, että Inkeri on pitkästynyt,\non lähtenyt liikkeelle kiveliöön päin, kun häntä, Lauria, ei ole\nrantamailla kohdannut. Kirje on viipynyt jossakin ja myöhästynyt...\n\nHän kuulee taas huudon, mutta metsä pauhaa ja tohisee niin, ettei hän\nsaa sanoista selvää...\n\nHän rientää läpi sakean, kaasikkoisen ryteikön.\n\nSilloin taas kuuluu huuto.\n\nSe on Inkerin ääni!\n\nYksin on raukka tulossa! Lauri ymmärtää, miksi Inkeri kallion nokkaan\non pyrkinyt... Hän on aikonut siihen tulen sytyttää, että Hietaniemeen\nnäkyisi savu ja arvattaisiin tulla noutamaan...\n\nNyt taas huutaa...\n\nLauri rientää niin, että risut paukkuvat ja näreikkö taipuu. Kun hän\nmetsän peitosta pääsee aukealle kalliolle, näkee hän Inkerin seisovan\nnokisten kekäleitten luona, kasvot järvelle päin...\n\nLauri ehtii ajatella:\n\n— Hän on nähnyt vain veneen valkamassa, ei tiedä minusta... rakas...\n\nLauri rientää kuin mieletön. Hän näkee Inkerin pitkän palmikon ja\ntupsun sen päässä... »Inkeri! Inkeri!»\n\nInkeri rientää vastaan. Lauri sulkee hänet syliinsä, pusertaa vasten\nsydäntään, joka vapisee ja riehuu... Mutta Inkeri irtautuu hänen\nsylistään. Nyt hän vasta katsoo Inkerin silmiin. Ne ovat yhtä kauniit\nkuin ennenkin, mutta niissä palaa levoton tuli ja niiden ilme on\nhätäinen, rukoileva, niinkuin pelästyneen... »Inkeri... rakastettuni...»\n\nHän tarttuu Inkerin käteen, mutta tuntee kourassaan vain kylmän\nhansikkaan... »Hyvä Jumala! Miksi minua niin pelokkaasti katsot...»\n»Lauri, Lauri!...»\n\nInkerin ääni on muuttunut. Helähtää kuin rukoilevan.\n\nLauri aikoo sulkea hänet syliinsä. Heidän katseensa kohtaavat...\n\n»Lauri, Lauri! Maailma, johon minut lähetit, oli niin paha ja\npetollinen...»\n\nLauri tuijottaa Inkeriin ja näkee hänen silmiensä alla niinkuin jotakin\nraukeata, lakastunutta...\n\n»Saatatko antaa anteeksi... Voi, minä en ole...»\n\n»Mikä sinun on?»\n\nLauri kysyy, mutta hänestä on kuin puhuisi joku muu eikä hän itse...\n\n»Lauri, Lauri... Minä olen... senvuoksi karkasin pois... sinun\nturviisi... minä olen vietelty!»\n\nLauri tuijottaa häneen tuokion... Silmät kadottavat kaiken ilmeensä,\nkasvoilta pakenee viimeinenkin väri... Hän horjahtaa askeleen\ntaaksepäin... huitaisee käsillään tyhjää ilmaa, kiljahtaa hirveän,\nvihlaisevan huudon kuin metsänpeto, niin että korpi kajahtaa ja myrsky\ntuntuu hiljenevän... lyyhistyy kuin ammuttuna suulleen kalliolle...\n\nInkeri näkee hänen hirmustuneen kuolemankatseensa, näkee kasvojen\nvääntyvän luonnottomasti... näkee hänen lyövän tyhjää ilmaa ja kuulee\nparkaisun, jonka matkassa tuntuu henki lähtevän...\n\nSilloin Inkeri ottaa vauhtia... maailma mustenee... ei kuulu, ei näy\nmitään... ja potkaisee kallion reunalta alas myllertävään syvyyteen...\n\nYöksi myrsky taukoaa. Erämaa rauhoittuu, järvi tyyntyy.\n\nValkean vaahdon seassa venevalkamassa on pyöreä hattu, sama, joka\nInkerillä oli ollut päässä.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nUusi aika oli tullut kiveliöönkin, ja erämaan rauha oli rikottu.\n\nLeveä valtatie kulki nyt metsäisten salojen halki, suurempien järvien\nrannoille poiketen, yhdistäen kaksi suurta valtajokea ja liikepaikkaa\ntoisiinsa. Laajoja metsäaloja oli tukkilaisen kirves kaatanut näinä\nvuosina kiveliöstä. Uusia kruununtorppia oli perustettu, talojen ja\nkylien väliset taipaleet olivat lyhenneet, ja nyt sai jo järvikylän\nmies oman kylän kauppiaalta tarpeensa ostetuksi. Tie oli tasoittanut\ntavarain hinnan, helpottanut liikennettä ja lisännyt asutusta.\n\nPaloniemi on paljon muuttunut. Järveltäpäin tulija sen vielä tuntee\nentiseksi taloksi, mutta maantieltä käsin, joka kulkee aivan läheltä\npäärakennusta, ei sitä entiseksi tunne. Koko talontakainen männikkö on\npoissa, niin että maantietä kulkeva näkee talon ja osan viljelyksiä\njo parin kilometrin päähän. Pirtin ikkunasta näkee laajan Susijänkän,\njoka työntää kylvöheinää pitkän pitkistä saroistaan. Koko jänkkä näkyy\nmaantielle uhkeine niittylatoineen, jotka nekin ovat punamullalla\nmaalatut.\n\nTalon rakennuksista herättää navetta heti vieraan huomiota. Se on\nväljä ja valoisa, uudenaikaisesti sisustettu, vesijohtoineen ja\njuomakuppeineen. Tallissa on nyt kolme hevosta. Vanha riihirova on\nkauniina ohrapeltona, ja siitä nostetut kivet on kasattu pitkin\njärven rantaa. Entisissä ohrapelloissa kasvaa juurikasveja, perunoita\nja turnipseja, joiden tuuheat, tummanvihreät ja voimakkaat naatit\nilahduttavat katsojan silmää.\n\nAsuinrakennusta on korotettu ja tehty suuri ja tilava työhuone lisää,\nsiihen päähän rakennusta, jossa ennen oli kaksi kamaria ja vierastupa.\n\nSuuri, kolmikulmainen kivi on vielä keskellä pihaa ja sitä lähellä ne\nkoivut, jotka siinä olivat olleet jo silloin, kun Topias-vainaja talon\ntekoon oli ryhtynyt. Kiven viereen oli laukkunsa laskenut, nuotion\ntehnyt ja ensimmäisen yönsä nukkunut. Se oli muistojen kivi muutenkin,\neikä Lauri ollut sitä siitä hennonnut hajoittaa, vaikka se joskus\ntuntui tielläkin olevan ja vaikka vieraat sanoivat, että se rumensi\npihaa.\n\nNäköala talosta järvelle päinkin on avartunut, kun riihirovan koivut\novat poissa. Kun arvaa katsoa polveilevaa järvenrantaa, niin näkee\nsiinä, missä Sammaljoki järveen laskee, pienoisen talon, vasta uusista\nhirsistä salvetun. Siihen on asettunut rantamailta tullut mies, Huuskon\nLassi, ja ruvennut Paloniemen torppariksi.\n\nIhmiset sanovat, että Lassi on sen Inkeri-vainajan Veli...\n\nHeinäkuu on alkamassa, ja päivä on lämmin. Lauha tuuli puhaltaa\netelästä, järven laineet lipattavat kuin leikillään sileälle, hienolle\nrantahiekalle. Suuri kiveliö järven ympärillä näyttää samanlaiselta\nkuin ennenkin, mutta sille, joka talon pihalta katselee ja muistelee\ntalon entisiä vaiheita, näyttää kuin se olisi luhistunut kokoon,\nniinkuin sen entinen mahtavuus olisi mennyt ja sen voima vähentynyt.\nVaikuttaako sitten katsojaan se, että viljelys on aukaissut koko niemen\nja niemen juuren, josta maantie näkyy, vai onko muutos vain katsojan\nomissa mietteissä.\n\nÄsken on taloon tullut vieras. Hevonen on pantu talliin, mutta kiesit\novat vielä pihalla täynnä matkustavan kapineita.\n\nKuistin rappusia alas tulee kaksi miestä. Toinen on herrasmies,\nhyvinvoivan näköinen ja lihava. Se on agronoomi Peltola, joka oltuaan\nkauan aikaa virassa etelässä on jälleen hakenut takaisin tänne kauas\nPohjolaan.\n\nToinen mies on Lauri. Ei häntä äkkiä samaksi tunne. Vartalosta on\nkulunut kaikki liha, ei ole jälellä enää muuta kuin luut ja sitkeät\njänteet. Hiuksissa on harmaata ohimoilla ja korvain juurissa, ja leuka\ntyöntää harvaa partaa, joka on aivan valkoista. Kasvot ovat luisevat,\nposkipäät ulkonevat. Silmissä vielä välähtää entistä Lauria, ja ääni on\nsama, ehkä vähän jäyhempi.\n\nYstävykset tulevat kuistista pihalle ja seisahtuvat hetkeksi.\n\nPeltola on kuullut sinne etelään Laurin elämäntarinan, tietää kaikki.\nTietää mitä toinen on toivonut, kuinka rakastanut, kuinka menettänyt...\n\nHän katselee ympärilleen pihalla, hieroo silmiään, katselee järvelle,\nja sieltä luistaa katse Susijänkälle, jossa pitkä heinikko aaltoilee...\n\nLauri hänen vieressään on kuin kuivunut ukko, josta kaikki on kulutettu\npois, mutta johon ei mitään ole sijaan annettu._.+_\n\nKatselee Peltola talon uusia rakennuksia, peruna- ja turnipsimaita,\nmutta kuitenkin jää viimeiseksi katse Susijänkälle, jonka muistaa siitä\najasta, jolloin Laurin kanssa siihen viljelyssuunnitelman laativat.\n\n»Ja kaiken tämän olet voinut tehdä sen jälkeen!» sanoo Peltola, hakien\nLaurin katsetta.\n\n»Lähdemmekö ensin Susijänkälle... katselemme navetan ja muut sitten»,\nvastaa Lauri.\n\nHe kävelevät ohi suuren pihakiven ja menevät kujalle, josta nyt viepi\nleveä tie Susijänkälle, jakaen koko laajan alueen kahtia.\n\nLauha tuuli puhaltaa, laineet lipattavat, heinikko tasaisesti huojuu.\n\nKumpikaan ei tiedä toisensa ajatuksista, ja kuitenkin he ajattelevat\nsamaa asiaa.\n\nKun ehtivät jänkän laitaan, istahtavat suuren koivun alle, siihen,\njonka viereen suon ensimmäinen sarkaoja on kaivettu. Siitä näkee koko\nlaajan suon ja sen mainiot heinikot, näkee järven ja sen ulapan aina\nMukkajupukkaan asti.\n\nTieltä kuuluu kärryjen pärinää.\n\n»Niin. Se on nyt tullut eri aika tännekin kiveliöön... uusi aika,\nhelpottamaan ja parantamaan kiveliön asukkaan raskasta elämää», sanoo\nPeltola.\n\nLauri ei vastaa. Hänen laihat kasvonsa värähtelevät, ja silmun ilmestyy\nkummallinen kiilto.\n\n»Kun tieto ja sivistys, tahto, tarmo ja ahkeruus yhdistyvät, niin\ntämmöistä jälkeä tulee», puhuu Peltola, viitaten kauas Susijänkälle\npäin.\n\n»Uusi aika on alkanut nyt kiveliössä, pettu on loppunut, halla\npakenee... kiveliön asukkaille alkaa kulta-aika... Sillä maaemo huutaa\npoikiansa työhön...»\n\n»Minä en ole sitä ymmärtänyt. En ole ymmärtänyt, että olen elänyt uuden\najan kynnyksellä», sanoo Lauri siihen.\n\n»Sinun osasi on ollut raudankova ja kuolemankylmä...»\n\nPeltola katsoo ihmeissään miestä, joka hautaan painavan murheen alla\non tämmöisen jättiläistyön tehnyt kymmenessä vuodessa. Hän laskee\nkämmenensä Laurin olkapäälle, joka on kova ja nystyräinen kuin\nkannon nokka, ja sanoo: »Mies parka! Kuinka olet jaksanut, kuinka\nkyennyt?» Laurin ääni värähtää. Se tuska, joka on aikansa repinyt ja\nolemuksen kaikki solut tyhjiksi imenyt, ei enää jaksa nousta entiseen\nvimmaansa, mutta tekee hyvää sydämelle raskaitten vuosien jälkeen puhua\nymmärtävälle ystävälle. Ja on kuin Laurilla katkeaisi kahle kielestä,\nkun hän puhuu:\n\n»Minä tiedän nyt sen, että oma haluni opintielle oli uuden ajan\naamunkoittoa. Mutta sitä en tiedä, mistä siemen sieluuni tiili.\nIsä-vainaja kyllä aavisti ja ymmärsi, että minun haluni oli uuden ajan\nalkua. Hän vastusti lähtöäni, ja hänen pettymyksensä oli suuri, kun\npalasin ja matkassani oli vastavihitty vaimoni. Rangaistus seurasi\nrikosta. Erämaa, jonka rauhan olin rikkonut, ei ottanut omakseen\nnaista, jonka hameenhelmat eivät roskaa sietäneet... tiedät kaikki...\nMutta en sittenkään ymmärtänyt aikaa, jossa elin. Olin saanut niin\npaljon sivistykseltä, että uskoin siltä kaiken tulevan... Minä lähetin\nmaailmalle rakkaimpani... Se vei kaikki, vei toivot ja jätti mustan\nmurheen... Nyt ymmärsin rikkoneeni... ja minun tuskaani ei kukaan\ntiedä. Inkerin elämä oli minunkin elämäni, enkä minä ole elääkseni\ntätä kaikkea tehnyt... vaan kuollakseni olen tehnyt...» Laurin kasvot\nvärähtävät, silmissä syttyy palo, semmoinen, joka syntyy, kun sammuvaan\nhiillokseen tuuli puhaltaa. Peltola ei oikein käsitä, mitä Lauri\ntarkoittaa.\n\nLauri jatkaa:\n\n»Et oikein käsitä vielä, mutta varro, minä selitän. Sivistys antaa\nja ottaa. Uusi aika on vanhaa etevämpi, uuden ajan hengettärellä\nei ole niin hyvä omatunto kuin vanhan ajan. Miksi rynnistää uusi\naika erämaahan kuin kavalin ryöväri? Miksi se vaatii saaliikseen ja\nnälkäiseen kitaansa kiveliön kauneimmat kukat? Minäkin uskoin ennen\n— ja sitähän uskoivat muutkin — että uusi ja vanha aika paiskaisivat\nkättä toisilleen ystävinä, molemmin oppien, molemmin antaen ja\nottaen. Mutta niin ei ole, sillä uusi aika on vailla omaatuntoa ja\nmielenrauhaa. Ne, jotka joutuvat molempien aikojen väliin, vanhaa\nkunnioittaen ja uuden houkutuksia kuunnellen, ne särkyvät ja murenevat\nmurusiksi. Sillä vanha aika vaatii hyvityksensä, eikä uuden ajan\nomaatuntoa paina se, että se on erämaan asukkaan sydänveret kuiviin\nimenyt... Minä olen joutunut näiden kahden väkevän voiman väliin,\nvaikka minäkin nyt vasta sen ymmärrän... Paljon on uusi aika minulle\nantanut, mutta palkkiona se on perinyt sydänvereni...»\n\nLauri hengittää syvään, ikäänkuin helpotuksesta. Hänen suonikas kätensä\ntarttuu Peltolan pehmeään olkaan, jota hän puristaa kysyessään:\n\n»Ymmärrätkö minua?»\n\n»En vielä. Odota, että kysyn.»\n\nJa Peltola kääntyy Lauriin päin, melkein pelästyen hänen silmiensä\nhehkua.\n\n»Ja mikä on se voima, joka on estänyt sinut noiden mahtavien väkien\nvälissä sortumasta ja murusiksi murenemasta?»\n\nLauri hengittää syvään.\n\n»Se on _murheen voima»_, vastaa hän sitten, katse tähdättynä\nkaukaisuuteen.\n\nPeltola katseli pitkin päivänpaisteista järven ulappaa, missä laineet\nläikkyivät, silmäsi sitten laajaa Susijänkkää, missä lainehti kasvava\nheinä ja törrötti punaisia heinälatoja.\n\nMutta hänestä tuntui, ettei hän sittenkään oikein ymmärtänyt, mitä\nLauri äskeisellä vastauksellaan tarkoitti.\n\n\n\n"]