[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fD4LkGWk-eAKigNeNv1W2q_qlN3Z7hX3aeKl6Ya-gSbE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3254,"Ennen ja nykyään I","Ongelin, Hanna",1848,1893,"3254-ongelin-hanna-ennen-ja-nykyaan-i","3254__Ongelin_Hanna__Ennen_ja_nykyään_I","Kuvauksia naisen elämästä","romaani",[14],"kansanperinne",[],"fi",1881,1886,33653,218391,false,15988,[24],"Fiction",[26,27,28,29],"Gender & Sexuality Studies","Historical Novels","Mythology, Legends & Folklore","Novels","\"Ennen ja nykyään 1\" by Hanna Ongelin is a literary work written in the late 19th century. This book appears to explore themes related to the lives and experiences of women in different historical contexts, shifting from a Viking era setting to contemporary society. Through its narrative, it likely contrasts traditional roles and expectations for women with modern perspectives on gender and education.  The opening portion of the text presents a vivid depiction of Viking life, featuring a storytelling scene in a grand hall where an elder warrior recounts his adventures to his sons and fellow warriors. Amidst the atmosphere of camaraderie and valor, young Brynhild, the daughter of the host, yearns for agency and love while being caught in a traditional system that seeks to dictate her fate. As her father announces her engagement to the hero Helge, Brynhild's fierce resistance foreshadows conflict. This opening establishes not only the narrative's historical backdrop but also sets the stage for ongoing explorations of female autonomy, societal expectations, and the consequences of defiance. Furthermore, the transition to a modern setting hints at the persistent struggles women face in claiming their identities and ambitions. (This is an automatically generated summary.)",[],312,"Teos rinnastaa naisen elämää ja asemaa eri historiallisina aikoina. Ensimmäinen osa alkaa muinaiseen Pohjolaan sijoittuvalla kuvauksella viikinkisuvun tyttärestä, kun taas teoksen loppupuoli käsittelee naisen itsenäistymistä ja kouluttautumista 1800-luvun yhteiskunnassa.","Hanna Ongelinin 'Ennen ja nykyään I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3254. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","ENNEN JA NYKYÄÄN I\n\nKuvauksia naisen elämästä\n\n\nKirj.\n\nHANNA ONGELIN.\n\n\nSuomentanut\n\nKarl Wuori\n\n\n\n\n\n\n\n\n\nTampereella,\nHj. Hagelberg,\n1886.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n I. Ennen.\nII. Nykyään.\n\n\n\n\n I.\n\nEnnen.\n\n\nLiedellä leimusi nuotio, hohteellaan valaisten kallisarvoiset aseet,\nkoristetut hopealla, kullalla ja jalokivillä, saaliit kaukaisista\nmaista; tuossa ne nyt riippuivat korkean tuvan seinillä välkähdellen\nvalkeaa paisteessa. Perärahilla istui vanha, paljon matkaillut\nviikinkiuros kertoelemassa talonväelle matkoistaan ja urotöistään\nvierailla mailla. Rahilla hänen vieressään istui kolme nuorta, uljasta\nsoturia, komeita nuorukaisia. Ne olivat hänen nuorimmat, ainoat elossa\nolevat poikansa; kolme vanhinta oli näet kaatunut viikinkitaistelussa.\n— Niinkuin tulenloiste välähteli seinillä olevista miekoista ja\nkilvistä, niin säteilivät myös nuorukaisten silmät vanhuksen kertoessa\nsuurista kaukaisista meritaisteluista, joissa hän oli otellut seitsemää\ntummakiharaista etelänmiestä vastaan ja lyönyt kaikki seitsemän\nkuoliaaksi laivan kannelle. Ulkona vyörytteli meri ukkosen kaltaisella\nkuminalla aaltojansa rantaa vastaan, ja syysmyrsky jyskytteli tuimilla\niskuillaan tuvan raskasta ovea. Tuuli hohisi savutorvessa, ja valkea\nliedellä leiskusi. Mutta soturi kohotti äänensä ja sen kaiku voitti\nmeren pauhun ja myrskyn kohinan. Kertomus oli loppunut. Hän löi\nmiekanlappeen tammipöytään ja loi silmäyksen ylistuvan oveen. Hiljaista\noli salissa. Vanhan uroon tylyt kasvonjuonteet kävivät tylymmiksi\nkärsimättömyydestä. Hän nykäistä hivahutti pitkää valkeaa partaansa, ja\nvihastunut katse välähti hänen silmistään. Ylisten ovi avautui vihdoin,\nja korkeavartaloinen neitonen astui kynnykselle. Hän oli komeasti\npuettu, hopeakoriste kaulalla ja käsivarressa ja kalisarvoinen vyö\nkultahela-veitsineen vyötäisillä.\n\n— Mitäs tärkeää tehtävää nyt on neitosella, kuin ei joudu enään\nkuulemaan isän kutsumusta? kysäsi vanhus äänellä niin peljättävällä,\nettä kaikki miehet huoneessa vaalenivat ja vilkaisivat hämmästyksellä\nneitoon, joka oli rohjennut antaa syytä sellaiseen nuhteesen.\n\nImpi astui pää pystyssä, kopein askelin ja rauhallisen näköisenä alas\nportaista.\n\n— Minä makasin, kuin sinä kutsuit, isä! kuului hänen äänensä, kirkas\nkuin hopeakilven helähdys. Ja minun täytyi ottaa vaatteet ylleni,\nennenkuin astuin ylisiltä.\n\nKoska se tapa tuli, että tytär vastaa pitkillä puheilla isän nuhteisin?\n\nKuin isä kysyy, sopiihan tyttären vastata.\n\n— Asa-Thorin nimessä! Sinä olet rohkea sanoissasi. Pidä kielesi ohjissa\nja ojenna minulle kukkurainen simasarvi, saadakseni kostuttaa kuivunutta\nkurkkuani.\n\nNeitonen tarttui hopeiseen juomasarveen ja täytti sen reunoja myöten\nvaahtoavalla simalla suuresta tynnyristä tuvan viereisestä\nruoka-aitasta.\n\n— Sinä, Alf! käski talon isäntä ovenviereisellä rahilla istuvaa, nuorta\norjaa, jolla oli taistelijan vartalo ja kauniit kasvot. Pane enemmän\npuita tuleen, että se palaisi vilppaasti, sillä hupaisen sadun tahdon\nminä kertoa urotyöstä, jonka vertaista ei ole nähty sataan vuoteen.\n\nOrja nousi ylös täyttämään herransa käskyä. Impi astui vakavasti, ylevä\nja kaunis kuin jumalatar, tuvan lattian poikki, kukkurainen juomasarvi\nkädessä, Alf astui liedelle päin. Heidän silmäyksensä tapasivat\ntoisiansa. Ruusuhohde välähti, äkkiä kuin linnun siiven varjo, neitosen\nposkilla. Liekki vilahti orjan silmissä. Hän pani aika puujyskäleen\ntuleen. Neitsykäinen astui vanhuksen luo ja ojensi hänelle simasarven,\njoka perheenisän juotua kävi ympäri seuran.\n\n— Nyt tahdon minä jutella teille sadun, viehättävän ja komean kuin\nAsa-Thorin ottelu jättiläisen kanssa. Brynhild, tytär, sinä voit jäädä\nseisomaan tänne tupaan ja kuunnella kertomusta, jos sinua haluttaa.\n\n— Enkö minä saa istua rahille veljeini viereen?\n\n— Koska se tapa tuli viikinkimajoihin, että naiset istuvat miesten\nkanssa vieretysten? Mutta jollet sinä voi seisoa, niin voithan istua\nrahille, tuonne Alfin viereen.\n\nNeitosen posket hehkuivat kuin aurinko myrskysäällä. Hän käänsi isälle\nselkänsä ja meni pois ylistupaan. Alf nousi ja meni ulos huoneesta.\n\nVanhus kertoi kuunteleville sotureille uljaan tarun, kuinka hän oli\ntaistellut villien merirosvojen kanssa, ottanut heidän laivansa ja\naarteensa, polttanut laivat tuhaksi, tehnyt miehet orjiksi ja vienyt\naarteet kotiinsa. Kuin taru oli loppunut, sanoi hän nuorimmalle pojista:\n\n— Sinä, Björn! Ota harppuja laula meille kaunis laulu.\n\nBjörn nousi seisomaan, otti harpun, asettui rahille ja lauloi:\n\n      Ihanaistahan\n      Salituvass' on\n      Lieden liehuvan\n      Ääress' olla,\n      Mesisarven joss'\n      Impi täyttää.\n      Tok' ihanampaa\n      On valkosiivin\n      Lohikäärmehen\n      Käydä merta\n      Terän kirkkahan\n      Kisahan.\n\nBjörnin laulaessa nousi Brynhild seisoalleen neitosten majassa avonaisen\nakkunan ääreen. Myrsky liehutteli hänen hiuksiaan. Sydämmessä paloi\ntuli, kuumempi kuin liekki tuvan liedellä. Suloinen olisi hänen ollut\nistua Alfin vieressä, mutta ennen tahtoi hän vaikka tuhannen kertaa\nkuolla, kuin istua orjan istuimelle. Hänen sydämmensä kiehui. Tulikuumat\nkyyneleet purkautuivat kiehuvasta lähteestä ja virtasivat pitkin poskia.\nHän vilkasi ulos yön pimeyteen. Tuolla alhaalla rannassa seisoi kookas\nvartalo. Hän tunsi sen hyvin. Orjakaan ei istunut orjainrahilla\nkuuntelemassa vapaitten miesten urotöitä. Hän seisoi tuolla alhaalla\npauhaavan meren rannalla, kohotti kätensä pilviä kohden ja rukoili:\n\n— Korkeat jumalat! Suokaa minullekin joku urotyö!\n\nMyrsky oli lakannut raivoamasta, synkkä meri vyöryi, kuohuen kuin\nsäännöllinen juhlavirsi, rantapaasia vasten syysauringon kalpeassa\nhohteessa. Kaukana näköpiirin rajalla haamoitti valkeat purjeet kuin\njättiläislinnun levitetyt siivet, ja pimeää vettä vasten välähteli kuin\nvalkean kimallus. Purjeet näkyivät selvemmin. Välähdykset kävivät\nkirkkaammiksi. Siellä oli kolme komeaa viikinkilaivaa lähestymässä, ja\nkultaiset lohikäärmeen päät välkkyivät kuin tuli auringon paisteessa.\nLaivat laskivat rantaan.\n\nMajassaan istui vanha uros perä-rahilla, koko väki ympärillään, ja\nylevältä näytti kaunis Brynhild lieden ääressä. Ovi avautui ja tupaan\nastui nuori sankari, loistavassa asussa, pedon talja hartioilla. Häntä\nseurasi kaksitoista voimakasta miestä. Siinä oli tuo mainio\nHelge-sankari, joka oli käynyt kaukaisilla viikinkiretkillä, voittanut\nmonta vihollista, anastanut suuria aarteita ja rakentanut itselleen\nlinnan Englantiin.\n\n— Terve sinulle, mahtava Rolf! tervehti Helge. Satakunta miestä ja\nsuuri joukko lahjoja muassani olen rauhallisessa tarkoituksessa: tullut\nvierailemaan luoksesi.\n\nVanhus ojensi itsensä.\n\n— Ole tervetullut, Helge Gadmarin poika! Sinä ja sinun väkesi olkaat\ntervetulleet talooni! Monta härkää pitää teurastettaman, simaa\nyltäkyllin oleman, ja harpun äänen kaikuman sinun kunniaksesi. Astu\nesiin, urhea vieraani, ja asetu viereeni! Tytär! ojenna meille kultainen\nsarvi.\n\nBrynhild täytti sarven ja vei sen isälle, joka joi ja ojensi sen\nvieraalleen. Muukalainen otti juomasarven. Hänen silmänsä loistivat,\nkuin hän katsahti impeen.\n\n— Sorea neiti! Sinun kunniaksesi tyhjennän sarven, sanoi hän.\n\nUhkeat vieraspidot vietettiin viikinkilinnassa. Tulisoitot paloivat\ntuvassa. Paistit paistettiin. Simaa ja viiniä oli yltäkyllin. Uljaita\nurotöitä kertoeltiin, lauluja laulettiin, ja harppua soitettiin. Mutta\nylistuvassa istui kaunis Brynhild yksinään, ja kalliolla, kuohuvan meren\nrannassa, oli nuori orja.\n\nKolme päivää ja kolme yötä kesti pitoja. Kolmantena päivänä, jolloin\nvieras uros oli valmis lähtemään pois, astui hän perheenisän eteen,\nsanoen:\n\n— Voimakas Rolf! Suuresti olen minä ihastunut tyttäreesi. Tahdotko\nantaa hänet minulle vaimoksi? Kauneimman laivoistani kaikkineen, mitä\nsiihen kuuluu, ja sata naulaa hopeaa tarjoon minä sinulle antimeksi\nneitosesta. Kallisarvoista vaatteusta hän saa pitää, maata purppura- ja\nsilkkipeitoilla ja täyttää sarven huoneessani. Lempeä tahdon minä olla\nhänelle, niinkuin voimakkaan, tuleekin olla hentoa ja siveää naista\nkohtaan. Sano, otatko korviisi puhettani?\n\nRolf nousi ylös, sanoen:\n\n— Urhokas Helge! Suurella ilolla kuulen sanasi ja olen täydellisesti\ntyytyväinen niihin runsaisin lahjoihin, joita sinä tarjoat. Palttinaiset\nja karitsan villaiset vaatteet, hopea- ja kultakoristimet, seitsemän\ntäysinäistä arkkua, lahjoitan minä morsiamelle myötäjäisiksi.\nTapahtukoon sinulle niinkuin mielesi halajaa!\n\nHän löi miekan lappeella pöytään. Brynhild astui tupaan.\n\n— Tytär! Tämä jalo sankari on valinnut sinut morsiameksensa, ja minä\nolen antanut sinut hänelle kallisarvoista ja komeaa korvausta vastaan,\nkuten sopii niin mainehikkaille uroille kuin hän ja minä. Laita itsesi\nvalmiiksi seuraamaan häntä, kuin hän täältä lähtee ja palvellos häntä\nuskollisella mielellä ja uutterasti kaikkina elinpäivinäsi.\n\nNeitosen posket tulivat vaaleaksi kuin lumi.\n\n— Minä en tahdo seurata Helgeä, isä! Minä en rakasta häntä.\n\nVanhus löi miekalla pöytään, niin että huone kajahti ja harpunkielet\nhelähti.\n\n— Asa-Thorin nimessä! Rohkeneeko tytär kieltää, kuin isä on hänet\nuskonut ja luvannut morsiameksi kuuluisalle sankarille? Vaikene ja\ntottele vastustamatta minun käskyäni!\n\n— Nuori impi on kaino kuin kyyhkynen, sanoi Helge. Mutta kainous\nhaihtuu myrskytuuleen laivankannella ja kyyhky hiipii uskollisen\nmiessydämen turviin.\n\nHän otti kultaisen renkaan ranteestaan ja asetti sen neitosen käteen,\nmutta Brynhild kiskaisi sen pois ja sinkahutti lieden hehkuun. Silloin\nvälähtivät Helgen silmät kuin tulenliekki. Hän nosti immen tukevalle\nkäsivarrelleen ja ojensi kätensä vanhukselle ja pojille.\n\n— Terve teille ja hyvästi, jalo isä! ja te, nuoret uroot! Kuin\nkevättuuli taas puhaltaa, olkaa tervetulleet vieraspitoihin minun\nlinnaani!\n\nUljain askelin morsian käsivarrellaan, vetäytyi hän linnasta, miestensä\nseurassa. Rannalla, missä laivat olivat valmiina, seisoi Alf-orja.\nMiekka kädessä astui hän urosta vastaan, kohotti miekan hänen otsaansa\nkohden ja huusi:\n\n— Naisryöstäjä! Päästä impi vapaaksi sylistäsi! Kuin ei vapaasukuinen\nisä eikä veljet suojele neitoa muukalaisen väkivallasta, niin orja\nvetäköön miekan.\n\n— Kuka olet sinä katala raukka, joka uskallat astua, solvausta suu\ntäynnä, mahtavaa sankaria vastaan? ärjyi Helge ja heitti morsiamen\nmiehilleen; ne hillitsivät neitosen, joka taisteli kuin vangittu kotka,\ntemmatakseen itseänsä irti heidän käsistään, ja kaatoivat hänen\nalukseen. Helge veti miekkansa ja hurjaksi kävi ottelu rannalla hänen ja\nAlfin kesken. Veri purskahti, ja orja suistui halaistuin otsin mereen,\njossa valkoinen kuohu muuttui ruusunpunaiseksi hänen verestään.\n\n— Purjeet pullistuivat ja laivat kiitivät pois yli ulapan.\n\nMyrsky-yö vetäytyi jälleen Pohjanmerelle. Laivankannella seisoi kalpea\nimpi, pitäen jäykin käsin pitkästä, liehuvasta tukastaan kiinni, ja\nhänen silmänsä paloivat kuin tuhovalkea pimeänä yönä. Meri ärjyi. Myrsky\nvinkui. Kultakoristeinen lohikäärme nauskui, kiitäen siivet leveellään\nyli syvyyden. — Neitosen luo laivankannelle astui voimakas uros.\n\n— Lempeä impi! kuului hänen äänensä. Minun morsiameni olet sinä. Minä\nolen sinut kunniallisesti pyytänyt ja laillisen korvauksen kautta saanut\nisältäsi. Tule syliini!\n\nHän ojensi kätensä neitoa kohden, tahtoen syleillä häntä. Mutta tämä\npakeni hänen edestään kuin tuulenlöyhäys. Huimassa vauhdissa koetti uros\ntavoittaa häntä, mutta ei saavuttanut.\n\n— Pian on kyyhky väsyvä, kuin haukka sitä ahdistaa, huusi hän\nvihoissaan ilkkuvalla äänellä. Mihin tahtoo hän paeta laivankannelta\naavalla merellä?\n\nSilloin juoksi Brynhild ylös laivan etukeulaan ja osoitti ulos merelle.\nTämän nähdessään kauhistui uros.\n\n— Ollos rauhassa! huusi hän, meni ruoriin ja pysyi siellä alallansa.\nMutta ryöstetty impi seisoi laivalla ja katseli ulos mustaan yöhön. Hän\najatteli valoisata huonetta, jossa pystyvalkea räiskyi liedellä,\nylistupaa, jossa hänen äitinsä, kuninkaan tytär kaukaisilta mailta,\njonka hänen isänsä morsiamenaan oli tuonut kotiin sotaretkeltä ja joka\noli kuollut, hänen vielä lapsena ollessaan, opetti häntä neulomaan\nsilkkiä ja kultaa, ja jolta hän sai kuulla monta ihmeellistä satua. Hän\najatteli nuorukaisen halaistua otsaa, joka vielä tänä aamuna oli niin\npuhdas ja kirkas; hän kohotti kätensä öistä taivasta kohden ja vannoi\npyhän valan, jonka ainoastaan myrsky ja jumalat kuulivat.\n\nMahtavan Helgen linnassa vietettiin suuret pidot. Satamäärä uroita istui\nsuuressa pylvässalissa. Kallis juoma vaahtosi kultaisissa maljoissa, ja\nharppujen ääni kaikui avaroissa saleissa. Ilomielin istui uros\nperärahilla, ja hänen rinnallaan kaunis Brynhild lumivalkeassa\npukimessa. Mutta morsiamen posket olivat vaaleat kuin palttina, synkät\nkuin yö hänen silmänsä. Hän ei hymyillyt eikä sanaakaan päässyt hänen\nhuuliltaan.\n\nKuin pidot olivat lopetetut, valkeat sammutetut, maljat tyhjennetyt,\nsäveleet lakanneet helähtelemästä, ja uroot uneksuivat pehmeillä petojen\ntaljoilla ihanista nummista ja kaukaisista lehdoista, viiniköynnöksineen\nja lemuavine kukkineen, vei Helge morsiamensa kauniisen makuukammioon,\nhyvänhajuisesta puusta tehtyyn vuoteesen, joka oli koristettu hopealla\nja kullalla ja peitetty etelämaalaisella purppurapeitteellä.\n\n— Kaunoinen impeni! Täällä saat sinä levätä luonani, sanoi hän.\n\n— En koskaan lepää minä sinun luonasi, kuului neidon vastaus. Et ole\nsinä minulta kysynyt, rakastanko minä sinua. Väkivallalla olet sinä\nminut vienyt isäni talosta ja verellä ja murhalla olet sinä minut\nanastanut, vaan rakkauttani et ole voittanut.\n\n— Mistä murhasta sinä puhut? Eikö isäsi antanut sinua minulle\nvapaatahtoisesti ja ystävällisellä mielellä, ja eivätkö veljesi\ntervehtäneet minua rauhalla, niin tullessani kuin lähteissäni?\n\n— Eikö tuossa ole vielä verta ihan tuoretta miekassasi? Katso!\n\nBrynhild paljasti Helgen miekan, joka riippui hänen kupeellaan. —\n\n— Min, kehnoa orjan verta! Huomenna asemieheni kirkastaa miekkani\njälleen välkkyväksi.\n\n— Ei koskaan kirkasteta sitä miekkaa enää. Minä kostan sinulle,\nmiehentappaja, orjan hengen, sillä hän oli sydämmelleni rakkaampi kuin\nisä, veljet, koti ja elämä. Sulhoni olet sinä surmannut, ja sentähden\npitää sinun kuolla.\n\nHän kohotti miekan ja työnsi sen Helgen sydämmeen. Verissään kaatui hän\nmorsiusvuoteelle. Brynhild heitti miekan hänen viereensä ja lähti ulos\nsalista, pois merenrannalla olevalle korkealle kalliolle. Meri pauhasi\nankarasti. Suurten valkoisten lintujen lailla lenteli vaahto yli\naaltojen. Mustien, hajonneitten pilvien lomasta kumotti täysikuu, niin\nettä ne näyttivät hopeapatsaisilta porteilta suuren vuoren onkaloissa.\nBrynhild lausui:\n\n      Lempeä Freja,\n      Vaunuissa kulta\n      Verissä et saa\n      Nähdä mua.\n      Nyt Tuonelaan käyn\n      Pilviporteista.\n      Ja sankaryljän\n      Kun surmasin\n      Miekallaan, jossa\n      Veri viaton\n      Ol' nuorukaisen,\n      Ma kostin vaan.\n      Ja kostoll' orjan\n      Ma vapaaks' ostin:\n      Nyt, sankararvon\n      Hän saatuaan,\n      Juo mettä kanssain\n      Jumalissa ja\n      Miekoin soittavi\n      Kanneltaan.\n\nNiin lausui Brynhild. Hän ojensi kätensä taivaankantta kohden ja syöksyi\nkallion huipulta mereen. Pilvinen hopeaportti sulkeutui ja aallot\nsoittelivat harpunsäveliä morsiusmatkalla.\n\n\n\n\nII.\n\nNykyään.\n\n\n— Hm! sanoi kapteeni Ivarsson. Pojan kasvatus tulee kuitenkin aina\nhyvin kalliiksi. Toivoisin, että minulla olisi vaan kaksi tyttöä, eikä\npoikaa ollenkaan.\n\nHän loi ystävällisen isänsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka istui\nkeinutuolissa perähuoneen pimeimmässä nurkassa, mutta nyt nousi ylös ja\njätti huoneen hiljaisin askelin.\n\n— Minkätähden Gerda meni ulos? kysyi kapteeni rouvaltaan, joka istui\nlampun ääressä kutomassa sukkaa. Rouva oli hyvin miellyttävän näköinen,\nkeski-ikäinen ihminen, kasvonpiirteensä olivat hienot, ja hänen\nruskeista silmistään loisti mielen eloisuus.\n\n— Vai niin, menikö hän?\n\nRouva katsahti oveen, josta tytär oli hiipinyt.\n\n— Ehkä hän tuli pahoilleen siitä, että minä sanoin poikien kasvatuksen\ntulevan kovin kalliiksi ja haluavani pitää vaan kaksi tyttöä. Tiedäthän,\nettä Gerda on aina kadehtinut Rudolfia siitä, että hän on poika ja saa\nopiskella. Mutta kyllä siinä on yhdessäkin, ilman että vielä tyttö olisi\nyliopistossa.\n\n— Mutta jos tytöllä olisi parempi pää kuin pojalla, niinkuin luulen\nolevan juuri meidän lasten laidan?\n\n— Hm, jaha! Vaikka niinkin olisi, niin täytyyhän pojan kuitenkin aina\nsaada varsin toisenlaisen kasvatuksen kuin tytön. Hänestä pitää tulla\njotain, olkoon hänen päänsä sitte huonompi tahi parempi. Tytöllä sitä\nvastoin on kotinsa, joka hänestä huolen pitää, tahi myöskin joutuu hän\nnaimisiin ja saa menonsa mieheltään. Hänen ei tarvitse yritellä hankkia\nitselleen toimintaa yhteiskunnassa. Sentähden on hänen kasvatuksensakin\npaljoa yksinkertaisempi ja halvempi kuin pojan.\n\nRouva Ivarsson laski kutimensa ja nojautui tuoliin. Hän näytti vaipuvan\nsyviin mietteisin.\n\n— Niin, sitenhän sen laita on, sanoi hän vähäisellä huokauksella. Mutta\nminkätähden niin on? Sitä minä olen tuumaillut koko elämän ikäni.\nKatsoppas vaan Gerdaa! Hän on niin lahjakas, ja niin tietohalukas\nsitten! Jos hän saisi opiskella, niinkuin Rudolf, niin pääsisi hän kauas\ntieteissä, ja ihan varmaan tulisi hänestä jotain erinomaista. Sen sijaan\nistuu hän nyt tuolla mietiskelemässä kirjojaan ja lukee välistä koko yöt\nläpeensä, kuin hänen päivällä on täytynyt auttaa minua käsitöissä ja\ntaloudellisissa askareissa. Minä näen kyllä, että, hän suree, vaikka hän\nei tahdo sitä osoittaa. Minun tyttöparkaani!\n\n— Gerda istuu liian paljon huoneilmassa mietiskelemässä, senhän olen\nsinulle jo ennen sanonut. Hän ei tahdo olla ulkona muitten ihmisten\nseurassa, eikä hänen tee mieli huvituksiin, niinkuin muun nuorison.\nEiköhän mahda tulla viimein kirjatoukka koko tytöstä? Minä juuri\nhaluaisin lähettää hänet suveksi veljeni luokse maalle. Se tulisi häntä\nvirkistämään, kuin hän saa peuhata niitten nuorten kanssa siellä. —\nMaikki, hänen serkkunsa, on juuri hänen kanssaan saman ikäinen, ja\npojatkin ovat kotona kesällä. Minä kirjoitan ihan varmaan Fredrikille\nasiasta. Jos Rudolf matkustaa ulkomaille terveyttänsä hoitamaan, josta\njuuri on kysymys, — lääkäri sanoo sen olevan ihan välttämätöntä. —\nIvarsson-ukolta pääsi salainen huokaus, sillä hän ajatteli, että hänen\ntäytyisi kiinnittää talonsa, saadakseen matkarahaa pojalle, — jos\nRudolf matkustaa, niin voit sinä ehkä jonkun aikaa olla ilman Gerdaa\ntäällä kotona. Niin, ja onhan sinulla aina palvelustyttö.\n\n— Jos Fredrik ja Anna-Maria tahtovat ottaa hänet vastaan pariksi\nviikoksi suvella, niin tulee hänelle varmaankin hauskaksi saada mennä\nmaalle vähäsen virkistäymään. Hän ei saa matkustaa ulkomaille, hän,\npienokaisraukka! Minä tiedän kyllä, että se olisi suurin onni, mikä\nhäntä voisi kohdata, jos hän saisi tulla tuonne suureen maailmaan ja\nnähdä kaikki sen ihanuudet. Minä olen kuullut sen hänen puheestaan, kuin\njoku on kertonut ulkomaista tahi kuin hän itse on lukenut kirjoituksia\nniistä. Mutta, Jumala nähköön, kuin ollaan köyhät, niin täytyy\nkieltäytyä monesta hyvästä.\n\n— Kiitä onnea, rakas Hanna, ettei molempien lastemme tarvitse hakea\nterveyttä vierailla mailla, vaan että tyttömme on terve ja rivakka. —\nRudolf-raukka! hauskempi tietysti olisi hänelle, jos hän saisi terveenä\nja voimissaan elää ihmisten ilmoilla. Silloin voisi hän saada jotain\nhyötyä siitä hengen kehitykselleen.\n\n— Tahtoisitko sinä lainata rahoja talon kiinteimistöä vastaan Rudolfin\nulkomaan matkan tähden, vaikkei se olisikaan tarpeellinen hänen\nterveydelleen?\n\n— Ihan varmaan! Se on selvää, — siinä tapauksessa, jos sellainen matka\nolisi hyödyllinen hänen kasvatukselleen. Enkö tekisi mitä uhrauksia\ntahansa lapseni vastaisen menestyksen tähden? Kunnotonhan isä olisin\nmuuten.\n\n— Nyt tulemme taas kasvatuskysymykseen. En voi auttaa, että minun\nmielestäni tytöt kärsivät suurta vääryyttä. Sillä aikaa kuin vanhemmat\nponnistelevat viimeisiin saakka, hankkiakseen pojilleen täydellisen\nsivistyksen, niin saavat tytöt tyytyä muutamiin vähäpätöisiin tieteen\nmuruihin, olkoon heillä sitte kuinka hyvä pää tahansa. Se on väärin, ja\nsiinä ajatuksessa minä pysyn.\n\n— Sinä olet kummallinen, Hanna! Minä en ymmärrä, hitto vieköön, yhtään\nmitä sinä tarkoitat nurinallasi ja noilla \"tieteenmuruillasi\". Olemmeko\ntosiaankin laiminlyöneet Gerdan kasvatuksen? Eikö hän ole käynyt\ntyttökoulua alusta loppuun saakka, ja lisäksi kiitoksella ja kunnialla?\nSitte on hän päälle päätteeksi saanut tuntia kielissä ja soitannossa ja\nkaikessa mahdollisessa — kumminkin — niin, vähintäin tuhannen markan\narvosta. Minä olen kustantanut tyttärelleni hienomman kasvatuksen kuin\nmoni rikkaampi isä tyttärilleen, tahdon sinulle sanoa, eikä kukaan voi\ntulla sanomaan, että minä olisin ollut hänestä huolimaton taikka väärin\ntehnyt kummallekaan lapsistani.\n\nKapteeni nousi, kävi kiivaasti muutamaan kertaan lattian ja seisattui\nakkunan eteen, katsella tuijottaen ulos pimeälle kadulle. Hetkisen aikaa\noli hiljaista. Rouva oli jälleen tarttunut kutimeensa. — Ei kukaan voi\nsanoa, että sinä olet väärin tehnyt tyttärellesi, rakas Otto! kävi hän\nvihdoin tyynesti puheesen. Gerda on todellakin, kuten sanoit, saanut\nparemman kasvatuksen kuin monen rikkaamman tyttäret, enkä minä puhukkaan\nerittäin hänestä, mutta minun ajatukseni on, että tyttöjen sivistys\nylipäänsä on hyvin niukka poikiin verraten.\n\n— Niukka!\n\nKapteeni kääntyi akkunasta ja lähestyi vaimonsa eteen.\n\n— Niukka! Mitä tahdot sinä sitte minun tekemään? Pitääkö minun hankkia\nopettaja-joukko antamaan heille tuntia ja työntää heille suuria\nrahamääriä? Jos minä olisin rikas, voisi se juuri tapahtua, jos se\nhuvittaisi häntä, mutta sinä tiedät, että minun täytyy lainata rahaa\nRudolfin ulkomaanmatkaa varten. Mistä minä ottaisin sitte varoja hänen\nlukutuntiinsa? Ja sitten? Mitä hyötyä siitä sitten olisi? Ottaisiko\nhän ylioppilastutkinnon, vai mitä? Ja mitä se sitten pyhittäisi?\nGerda on, jumalan kiitos, kaunis tyttö. Onni voi olla suotuisa\nmeille, niin että hän pääsee hyviin naimisiin. Mitä hän tekisi sitten\nylioppilastutkinnolla? Ei, jos minä olisin rikas, niin lähettäisin\nhänet johonkin talouskouluun ulkomaille. Se olisi oikeen terveellistä\nhänelle, sillä hän on liian vähän taloudellinen.\n\n— Sitä et saa sanoa, Otto! Silloin teet Gerdalle väärin. Kuinka hyvä\nhän on auttaessaan minua kaikella mahdollisella tavalla, sekä käsitöissä\nettä vaatteitten silityksessä ja kaikessa.\n\n— Niin, niin, ymmärretään! Mutta kaiken tuon hän tekee vaan\nuskollisuudesta sinuun ja huojentaakseen sinun vaivojasi. Hän tekee sitä\nilman mitään intoa, sen näkee kyllä selvästi, sillä hänellä ei ole\nollenkaan taloudellista luonnetta, mikä kuitenkin on kaikkein tärkein\ntytölle, — varsinkin köyhälle tytölle.\n\n— Luuletko sinä sitten, että hän talouskoulussa, vieraalla maalla,\ninnostuisi enemmän talousaskareihin, kuin kotonaan, omaa äitiänsä\nauttaessaan?\n\n— Niin, arvellaan kyllä, ettei parempaa koulua sillä alalla voisi\nlöytyä, kuin oma koti ja työskenteleminen äidin valvonnan alla, mutta\nsinä et teekkään täyttä totta hänen ja hänen toimiensa kanssa, vaan sinä\nhuhdot ja työskentelet itse vaan, että hän saisi istua aikasin aamusta\nmyöhään iltaan saakka nenä noissa siunatuissa kirjoissaan.\nTalouskoulussa saavat sitä vastoin oppilaat luvan määrätyillä tunneilla\ntehdä kaikki ne askareet, jotka kuuluvat oppijaksoon. Siellä opitaan\njärjestykseen, ja se ei voi vahingoittaa Gerdaa.\n\n— En minä usko sittenkään, että työintoa voidaan opettaa, jos se\npuuttuu ihmisen luonnosta.\n\n— Ah, loruja, rakas Hanna! Tyttö on vaan pilaantunut tuosta kirotusta\nlukemisesta ja mietiskelemisestä, joka kestää päivät ja yöt läpeensä.\nHän tarvitsee raikasta ilmaa. Siinä kaikki. Saat nähdä, että kuin hän on\noleskellut maalla muutaman viikon ja käynyt maitokamarissa ja\nkarjapihassa Anna-Marian kanssa ja ottaa osaa hänen käytännöllisiin\ntoimiinsa, niin on hän unhoittanut kaikki kirjarepaleensa, vanhat\nfilosofinsa ja mitä sojua se lieneekkään, kuin hän uneksuu koko\npitkäisen aikansa, ja tulee kotiin reippaana, talouden hoitoon\nihastuneena tyttönä.\n\n— No, sittenhän ei tarvita ollenkaan talouskoulua, naurahti rouva\nIvarsson.\n\n— Ei, sitä minä toivon, sillä kuten tiedät, niin minulla ei ole varaa\nlähettää häntä kauemmaksi pois.\n\nPuolisoiden puhe keskeytyi hetkiseksi. Rouva kutoi sukkaa, ja kapteeni\nkäveli edestakaisin.\n\n— Hyvin kummallista on sittenkin, ryhtyi edellinen viimein puheesen,\netteivät tytöt voi saada samaa sivistystä kuin pojat, tulla\nylioppilaiksi niinkuin hekin ja lukea ja opiskella niin paljon, kuin\nheillä on siihen halua ja kykyä, koska Herramme on varustanut heidät\nsamalla ymmärryksen lahjalla ja yhtä hyvällä kyvyllä kuin pojatkin.\nJuuri sitä asiaa olen minä hyvin usein mietiskellyt. Minä tiedän\nitsestäni, millainen halu minulla oli lukemiseen nuorena, kuinka minä\nvalvoin monta valoisaa kesäyötä lukemalla veljeini kirjoja ja kuinka\nminä kadehdin niitä, jotka saivat tulla ylioppilaiksi ja valita, minkä\ntien vaan halusivat.\n\n— Mutta silloin tapasimme toisemme vanhimman sisaresi häissä, ja sinä\nrakastuit minuun ja tulit pieneksi sieväksi vaimokseni ja silloin sinä\nheitit koko tieteilemisen siksensä ja sinua huvitti paljon enemmän\npuuhata kodissasi, huolitella ukkoasi ja kasvattaa lapsiasi, etkä\nkertaakaan ole sen jälkeen kaipaillut korkeaoppisuutta. Eikö minulla ole\noikein, Hannaseni?\n\nKapteeni taputti vaimoansa hartioille ja katsahti hellästi hänen\nsilmiinsä, mutta hänen katseessaan kuvautui samalla suurta itserakkautta\nja itseensä tyytyväisyyttä. Tämä vastasi tuohon lemmekkääsen\nsilmäykseen, mutta salaisesti pääsi huokaus hänen rinnastansa.\n\n— Tosin olen ollut onnellinen kanssasi, Otto! paljon onnellisempi kuin\nansaitsen, mutta en ole koskaan voinut tukehuttaa haluani enempään\ntietoon, kuin minulla, paha kyllä, nyt on, ja niinkuin minä ennen surin\nitseni tähden, suren minä nyt tyttäreni tähden.\n\n— Mitä tahdot sinä sitten, rakas Hanna, ja Gerda ja te kaikki, jotka\nistutte suremassa onnetonta asemaanne? Tahdotteko te tulla\nylioppilaiksi, vai kuinka? Ja mitä sitten? Jos vaimo vaan istuu kiinni\nkirjoissaan eikä vähintäkään pidä lukua, kuinka askareet ja lapset\nhoidetaan, kuinka hupaisen sinä tosiaankin luulet miehelle olevan\nsellaisen kodin?\n\nRouva Ivarsson naurahti surumielisesti. Hänen sydämmessään kaikui\nkysymys: onko sitten naisen korkein tarkoitus, laiminlyömällä oman\nhenkensä vaatimukset, ainoastaan koettaa hankkia miehelle hupaisuutta?\nmutta hän ei lausunut sitä suotta ärsyttääksensä tuittupäistä herraansa\nja puolisoansa, joka ei kuitenkaan koskaan myöntäisi sen oikeutta.\n\nHän sanoi:\n\n— Mutta minä en ymmärrä, minkätähden nainen ei voi tulla kelvolliseksi\nperheenäidiksi, vaikka hänellä onkin perinpohjainen sivistys. Eihän\ntiedot koskaan vahingoksi ole. Miehestä voi tulla kunnon maanviljelijä\ntahi hän voi ryhtyä mihin käytännölliseen toimeen hyvänsä, vaikka hän\nonkin oppinut. Se lisää päinvastoin hänen arvoansa. Mutta että naisen\ntäytyy olla taitamattoman, tullaksensa kelvolliseksi perheenemännäksi,\nse on todellakin hyvin kummallista!\n\n— Kuka sitte sanoo, että hänen pitää oleman taitamattoman? Minä en\nsuinkaan tahdo kieltää tytöltä kelvollista koulusivistystä, sovitettu\nhänen sukupuolensa mukaan, enkä hienoa kasvatusta, jos hän kuuluu\nsäätyluokkaan, jossa se on tarpeellista. Ja minun mielestäni\nnais-sivistys on todellakin nykyään niin oivallinen, kuin vaan toivoa\nsopii. Se ei juuri voi olla parempi. Toisin oli ennen maailmassa.\nSilloin olivat, naisten tiedot kurjalla kannalla. Moni ylhäisenkään\nperheen tytär ei saanut edes opetella kirjoittamaan. — Se oli\ntodellakin surkeata!\n\n— Kyllä niin, mutta siihen aikaan pidettiin se riittävänä naisille. Ja\njos joku silloin rupesi puhumaan sellaisesta kasvatuksesta, kuin tytöt\nnyt saavat, niin olisi se katsottu suurimmaksi tuhmuudeksi, aivan\nsamalla tavalla kuin nykyään, jos on kysymys niiden tieteilemisestä.\n\n— Rakas Hanna! Älä vertaile järkeä ja kiihoittuneita mielikuvituksia,\nmahdollista ja mahdotonta toisiinsa. Kukin asia erikseen! — Sinä olet\nimenyt Gerdan aatteita, vaikka sinun pitäisi ymmärtäväisenä äitinä\nvastustaman niitä. — Kelvollinen, perheenemäntä, joka on ollut\nylioppilas! Ha, ha, ha! Niin, sitä ihmettä tahtoisin nähdä! — Miehen\nlaita on vallan toinen. Hän voi olla kuinka oppinut tahansa ja kuitenkin\nhoitaa velvollisuutensa. Mutta jos nainen, joka on ollut ylioppilas,\njoutuu naimisiin, niin ylenkatsoo hän kaikki taloudelliset\nvelvollisuudet ja hyödylliset toimitukset. Ne ovat liian yksinkertaisia\nhänen korkeaoppisuudelleen. Nainen on liian heikko, rakas Hanna!\nantautuakseen monelle haaralle yhtä haavaa. Sentähden pysyköön hän\nkutsumuksessaan, älköönkä ruvetko yrittämään mieheksi päästä, sillä ei\nse kuitenkaan onnistu koskaan.\n\nRouva Ivarsson naurahti.\n\n— Niin tyhmän en luule kenenkään naisen olevan, sanoi hän. Mutta\npuhuaksemme vakaasti, ajattelen minä, että todellisesti sivistyneen\nmiehen pitäisi olla paljoa onnellisemman naisen rinnalla, joka on\nsamalla sivistysasteella kuin hän itsekin, kuin jos hän sen sijaan olisi\nyhdistetty alhaisemmalla kannalla olevan henkilön kanssa, joka ei\nymmärtäisi häntä eikä voisi vaihettaa ajatuksia hänen kanssansa.\n\n— Sitä ei vaadi kukaan ymmärtäväinen mies vaimoltaan, olkoon hän kuinka\nsivistynyt tahansa. Hän tietää, että tällä on maailmansa hänessä, ja\nmies rakastaa ja kunnioittaa häntä yhtä paljon jo siitä syystä, jos hän\nmuutoin on rakastettava ja uskollinen vaimo. — Ei, rakas eukko! koko\ntuo naiskysymys, jota minä puolestani sieluni ja sydämeni pohjasta\nkammoksun, on paljasta mielettömyyttä, joka ensiksi on pöllähtänyt\nmuutamien vanhojen neitosten aivoihin. — — —\n\n— Eipäs niinkään, kyllä niitä on miehiäkin, jotka puolustavat naisen\noikeuksia.\n\n— Miehiä, jaa! Uh! Ilvehtijöitä, jotka pilkkaavat naisten\nherkkäuskoisuutta ja nauravat heidän selkänsä takana. Ei, rakas ystävä!\nOn olemassa ikivanha sääntö, jonka luonto itse on määrännyt ja jota me\nihmiset emme voi kumota, se sääntö kuuluu: naisen maailma on kodin\nmaailma. Mitä siihen lisätään, se on pahasta.\n\nKapteenin äänessä oli jonkunlainen iloinen, päättävä mahti, ikäänkuin\nhän olisi arvellut lausuneensa ratkaisevan tuomion koko jutusta.\n\n— Mutta ne naiset sitten, jotka eivät koskaan joudu naimisiin?\n\n— Niin, se on heidän oma syynsä!\n\nKapteeni pyörähti korollaan.\n\n— Kuinka sinä taidat sanoa niin, Otto! Tiedäthän sinä, että löytyy\npaljon enempi naisia maailmassa kuin miehiä.\n\n— No entä sitten! He voivat antautua johonkin naiselle, sopivaan\ntoimeen, esim. tulla opettajattariksi, sillä siihen nainen kieltämättä\non hyvin sopiva. Ja ylipäänsä on: tähän aikaan koko joukko toimia,\nkirjoitustöitä virkalaitoksissa, sähkösanoma-palvelusta ja muita\nsellaisia, jotka ovat avoimet naisille.\n\n— Mutta jotka miehet muutama vuosi sitten pitivät yhtä sopimattomina\nnaisille, kuin he nyt hylkivät heidän pitemmälle edistymistänsä\nsivistyksen ja itsenäisyyden tiellä, vastasi heleä ääni ovelta, ja nuori\nGerda, joka hetkinen sitten oli jättänyt huoneen, astui jälleen sisään,\navoin kirje kädessä.\n\nHuoneesta lähdettyään oli hän sulkeutunut kammioonsa, kuin hän kuuli\nisänsä haluavan pitää kaksi tyttöä eikä poikaa ollenkaan, koska se\ntulisi huokeammaksi; tämä lause oli kohdannut hänen sydäntään kuin\npolttava pistos.\n\n— Kaksi tyttöä, eikä poikaa ollenkaan! kertoi hän mielikarvaudella\nitsekseen. Kaksi tyttöä, niin, kolme, neljä, viisi tyttöä eivät\nmaksaisi niin paljon kuin yksi ainoa poika. Mitä tarvitsee tyttö?\nMitä maksaa hänen kasvatuksensa? Ei mitään! Poika olkoon minkälainen\npölkkypää, minkälainen laiskuri tahansa, tyttö muka ei koskaan\nlahjakas, niin häneen kuitenkin tupataan tietoja, — tyttö saa jäädä\ntaitamattomuuteensa. Hän onkin vaan tyttö ja pääasia on että hän oppii\n\"taloutta\" tehdäkseen elämän miehellensä hupaiseksi. Minä tunnen isän\nja muitten miesten saarnat sillä alalla. Minä osaan ne ulkoa.\n\nNeitonen otti kirjan hyllystä, istui pöydän ääreen, väänsi lampun\nsuuremmalle, aukaisi kirjan merkin kohdalta ja oli pian niin vaipunut\nlukuunsa, että hän näytti unhoittaneen kaiken muun.\n\n— Oi! äännähti hän äkkiä, kohottaen päätänsä, leuka puristettua nyrkkiä\nvasten. Oi! minkätähden en minä saa juoda tieteen syvästä lähteestä?\nMinkätähden en saa, kuten Rudolf, kuunnella valistuneitten opettajain\nääntä? Jos minä olisin niin onnellinen, en minä tuhlaisi kallista\naikaani hänen laillaan turhuuteen. Oi, ei! Minä käyttäisin joka ikisen\nhetken päivästä ja yön levon lisäksi, ammentaakseni tietoja ja\ntunkeutuakseni syvälle tieteen salaisuuksiin. Oi, Jumalani! Minkätähden\nen minäkin saa omistaa kaikkea sitä kaunista ihmeellistä, mitä\nihmistutkimus ja ihmisnero on keksinyt ja luonut? kuitenkin, kukas estää\nminua? Enkö minä voi kotona täällä yksinäisessä kammiossa lukea kaikkia\nRudolfin kirjoja läpi? — Toista kuitenkin on kehittää sieluansa\nsalaisuudessa ikäänkuin synnin teossa, toista taas saada vapaasti\nomistaa aikansa tieteille, saada käydä oppisaleissa ja hyödyttää\nmaailmaa saavutetuilla tiedoillaan. Tätä onnea nauttii Rudolf ainoastaan\nsen tähden, että hän on nuorukainen, — ja kuinka vähän hän siitä\nvälittää!\n\nSyvän katkeruuden väreet kävivät hänen nuoruuden voimaa uhkuvilla\nhuulillaan. Neitonen pisti kätensä kiharaan tukkaansa ja hänen\nvaaleanruskeat, kirkkaat silmänsä tuijottivat kolkosti hänen kalpeista,\nsäännöllisistä kasvoistaan.\n\n— Neiti, viisi penniä! kuului samalla palvelustytön ääni ovelta.\nPostimies on tuonut neidille kirjeen.\n\n— Minulle?\n\n— Niin, niin, Ruotsista — hän sanoi.\n\nGerda koetteli kiireissään taskuansa ja ojensi rahan tytölle, joka tuota\npikaa toi hänelle kirjeen. Nähtyään päällekirjoituksen kävi hänen\notsallaan hieno värähdys. Hän mursi kiireesti sinetin, ja silmäillessään\nsisällystä muuttui hänen ilonsa miltei tuskalliseksi riemuksi. Iloinen\ntoivon hymy oli hänen huulillaan ja hän kiiruhti vanhempainsa luo, mutta\nsilloin kuuli hän ovelta kapteenin viimeiset sanat ja vastasi niihin:\n\n— Minä olen saanut kirjeen Emma Wallströmiltä! jatkoi hän.\n\nTämä oli ollut Gerdan koulukumppani ja he, ollen kouluajalta uskolliset\nystävykset, olivat kirjevaihdossa keskenään vielä sittenkin, kuin hänen\nvanhempansa, — isänsä oli ruotsalainen insinööri, — olivat muuttaneet\ntakaisin Ruotsiin, jossa he asuivat Upsalassa.\n\n— Emma kirjoittaa ottaneensa ylioppilastutkinnon loistavilla\narvolauseilla ja alkavansa syksyllä jatkaa opintojansa. Hän on antaunut\nkasvatustieteen alalle. Hän sanoo, että minä suvella voisin valmistautua\ntutkintoon ja lupaa lähettää seuraavassa kirjeessä ilmoituksen\nvaatimuksista. — Ja jos äiti ja isä suostuvat siihen, niin tulisin\nsyksyllä Upsalaan ja saisin asua Wallströmin luona, kaikkiaan\nviidestäkymmenestä kruunusta kuukaudessa. Se ei ole mitään kallista, se!\nSehän on vaan seitsemänkymmentä markkaa. Sanokaas, eikö se käy päinsä?\n\nGerdan kädet vapisivat niinkuin hänen äänensäkin ankarasta\nmielenliikutuksesta. Hän oli kalpea. Näkyi koko hänen olennostaan, että\nnykyinen hetki oli hänestä tärkeä käännekohta hänen elämässään, sillä\nsiitä riippui äärettömän paljon. Äiti katseli häntä hartaalla,\nsurunsekaisella osanotolla.\n\n— No, äiti ja isä! Mitäs te sanotte?\n\n— Minä sanon, vastasi kapteeni, että se on haaveksimista ja hulluutta.\nMinä en todellakaan tiedä, kuinka sinä, Gerda, ymmärtäväinen tyttö, voit\ntuoda esiin sellaisia lapsellisuuksia. Sinä olisit valmis jättämään\näitisi, joka niin hyvin tarvitsee sinun apuasi, valmis matkustamaan\ntoiseen maahan, kuluttaaksesi aikaasi toimissa, joista sinulla, hitto\nvieköön, ei ole vähintäkään hyötyä, muuta kuin vaan maksavat isällesi\nsuuret rahat. Tiedäthän rakas lapsi! että minä en ole rikas, vaikka\nminulla on tämä pieni kaupunginkartano ja eläkerahani. Se ei ole toden\ntotta paljon perheen elättämiseksi, ja voithan myös ymmärtää, että\nveljesi kasvatus on maksanut kauniit rahat, ja nyt juuri olen minä hänen\ntähtensä pakoitettu — — —\n\nRouva Ivarssonin viehättävä, rukoileva silmäys keskeytti kapteenin\nlauseen. Äidin katse oli pyytänyt isältä, ettei hän juuri tällä hetkellä\nhaavoittaisi tyttären sydäntä, mainitsemalla uhrausta, jota taas oltiin\nvalmis tekemään pojan puolesta, vaikka hänen sisareltansa kiellettiin\nhänen sydämmensä hartain toivo, hänen enimmin oikeutettu vaatimuksensa,\nkiellettiin hänen hengenvoimainsa ja taipumuksensa kehittyminen.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi useita minuuttia. Kapteeni käveli edes\ntakaisin. Rouva kutoi, ajatuksiinsa vaipuneena, sukkaa, silloin tällöin\nkatsahtaen: tyttäreen, joka seisoi pöydän vieressä, kirkkaassa lampun\nvalossa, liikkumattomana kuin kivipatsas, molemmin käsin nojaten pöydän\nsyrjään, rypistynyt kirje kourassa ja hänen katseensa, josta kaikki elo\noli äkkiä sammunut, oli toivottoman synkkä ja hänen kasvonsa kalpeat\nkuin kuolleen.\n\n— Mutta, isä! alkoi hän vihdoin sekavalla äänensoinnulla. Kuinka voit\nsinä olla niin julma? Olenhan minä sinun lapsesi, niinkuin Rudolfikin ja\nminä olen maksanut sinulle niin vähän häneen verraten ja tehnyt niin\npaljon hyötyä kotonani, jota hän ei koskaan ole tehnyt.\n\n— Ethän sinä aio tahtoa, vastasi kapteeni kiivaasti, että hän, joka on\nmies, auttaisi äitiäsi keittiön liedellä tahi istuisi neulomassa?\nHänestä, jos hän saa elää, on vastaedes oleva hyötyä muulla paljon\narvokkaammalla tavalla. Kullakin on kutsumuksensa täällä maailmassa, ja\nnaisen kutsumus on uutteruudella ja innolla antautua taloustoimiin. En\nkoskaan, rakas Gerdani! suostu tuohon järjettömään pyyntöösi, en! Siksi\npidän minä sinusta todellakin liian paljon ja olen liian varova sinun\nvastaisesta onnestasi. Muista se!\n\n— No, älkäämme nyt niin suorastaan päättäkö asiata, rakas Otto! kävi\nrouva Ivarsson lempeästi välittämään. Me emme ole vielä ennättäneet\nmiettiä sitä.\n\n— Miettiä! Mitä tarvitsee asiata miettiä, joka on kerrassaan luonnoton?\nSiitä tehdään heti päätös, siinä se.\n\n— Minä iloitsin niin sanomattomasti, — minä toivoin! — — — kuiski\nGerda vapisevin huulin, ja kyynelvirta juoksi hillitsemättä hänen\nposkilleen.\n\nKapteeni katseli häntä jonkun aikaa, lähestyi ja laski kätensä hänen\nkäsivarrelleen ja sanoi:\n\n— Malta mielesi, tyttöni! Tuohan on vaan lapsellisuutta — — — — —\n\nMutta tyttö ei kuullut häntä. Hän väisti hänen koskettamistaan, painoi\nkirjeen silmiänsä vasten ja jätti huoneen, kovasti nyyhkyttäen.\n\nÄidin silmät, jotka katselivat hänen jälkeensä, olivat täynnä kyyneliä.\n\n— Tyttö-raukkani! sanoi hän. Tiedätkös, Otto! Ehkä minullakin äitinä\nollen on sanottavana, minun mielestäni et sinä tee oikein Gerdalle. Minä\nrakastan Rudolfia sanomattomasti, niin, ehkä paljoa enemmän kuin sinä,\nsillä isän tunne ei voi koskaan helleydessä vertoja vetää äidin\ntunteille, enkä minä ole aina lukuunottanut hänen vikojaankaan, jota\nminä välistä olenkin katunut, ja olen sydämellisesti iloinnut kaikista\nuhrauksista, mitä olemme voineet tehdä hänen hyväkseen, — mutta Gerdaa\nminä rakastan yhtä paljon kuin häntä, ja minun mielestäni me emme saa\nniin suoraa päätä hyljätä hänen ainoaa toivoansa, joka koskee koko hänen\nelämänsä onnea, koska emme ole kieltäneet Rudolfiltakaan mitään, emme\nsuurta emmekä pientä.\n\nRouva Ivarsson oli puhunut vakavalla mielimurheella ja hän kohotti lujan\nkatseensa kapteeniin, joka lähestyi hänen eteensä ja näytti\nmalttamattomana odottavan loppua hänen lauseestaan.\n\n— Enkö minä ole sinulle sanonut, alkoi hän, että Rudolf tulevaisuudessa\non monin kerroin korvaava sen, mitä olemme hänelle tehneet; mutta Gerda\n— jos minä nyt myöntyisin hänen naurettaviin oikkuihinsa ja lähettäisin\nhänet opiskelemaan Upsalaan, — opiskelemaan Upsalaan! Kuinka voi viisas\nihminen puolustaa sellaista mielettömyyttä! — ja jos minä luovuttaisin\nuseita satoja, niin, ehkäpä tuhansia markkoja hänen päähänsä\npöllähtäneitten oikkujen takia, — mitä saakelin hyötyä, — en muuta voi\nsanoa, — siitä sitten olisi? Mikä hänestä sitten tulisi? Lääkäri vai\nlakiniekkako, vai pappi, vai mikä? vai mahtaisiko hän tulla kotiin\nvihittynä viisaustieteen maisterina vai tohtorina ja alkaisiko hän sitte\nsinun kanssasi puuhata talonaskareissa, vai aikoisiko hän mennä\nnaimisiin ja ripustaisi laakeriseppeleensä ja tohtorihattunsa\nlastenkamarin seinään, tahi jollei hän joutuisi naimisiin, niin hakisiko\nhän opettajattareksi, vai kirjuriksi virkalaitoksiin? Ajatteles nyt,\nmitä hyötyä hänellä on maisterina olemisestaan! — Ei, rakas eukko!\nAjatteles vaan järjen kannalta. — Voin vakuuttaa sinulle, että minä\npidän molemmat lapseni yhtä rakkaana, ja että molempain menestys on\nhartain toivoni, ja juuri sentähden en voi sallia semmoista, mikä\npikemmin olisi heidän onnettomuudekseen kuin onnekseen, Gerda matkustaa\nsuvella veljeni luo ja antaa raittiin maaseutuilman puhaltaa houreet\npäästään. Ja nyt en tahdo enää kuulla puhuttavan koko Upsalanmatkasta.\n\nHieno punerrus nousi rouva Ivarssonin poskille.\n\n— Jos minun käytettävänäni olisi varoja, sanoi hän, niin saisi Gerda\nkumminkin matkustaa sinne, ainakin koetteeksi joksikin ajaksi. Mutta,\nsen pahempi, — — — —\n\n— Sen pahempi on sinun perintösi, eukkoseni, tässä talossa, joka monta\nvuotta on antanut suojaa päämme päälle, niin että sinä et voi tuhlata\nsitä hullutuksiin.\n\n— Talohan pitäisi kumminkin kiinitettämän Rudolfin matkarahoja varten.\n\n— Minun mielestäni pitäisi äidin olla iloinen, että edes jollakin\ntavalla voidaan hankkia varoja niin tärkeää tarkoitusta varten, kuin\nlapsensa terveyden parantamiseksi.\n\n— Varmaan minä sen teenkin, mutta sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minäkin,\nettä Rudolfissa itsessä on syy heikkoon terveyteensä; Gerda sitä vastoin\non elänyt ahkerana ja hiljaisena kotona.\n\n— Kaunis vertaus! Nuorukaisen elämänlaatu on ja täytyy olla aivan\ntoinen kuin tytön, muuten ei hänestä miestä koskaan tulisi. Mutta se on\nasia, jota te, naiset, ette koskaan voi, ettekä tahdo, käsittää.\nRudolfilla on luonnostaan heikko ruumis. Ja jos hän olisikin ollut vähän\nvaromaton, niin ei sinun mielestäsi ole ollenkaan meidän\nvelvollisuutemme kykymme mukaan koettaa auttaa hänen terveyttänsä ja\nvoimiansa entiselleen? Mutta sinä se käsität asian oikein naisten\nkannalta. Gerda on, Jumalan kiitos, terve, mutta jos hän vaan olisi\nsairas ja henki ja terveys vaarassa, niin epäilemättä minä uhraisin\nviimeisen roponi, mutta hullutuksiin en anna penniäkään.\n\n— Kyllä meillä voisi olla keinoja kuluttaa vähän terveenkin tyttäremme\npuolesta ja antaa Gerdan ainakin yhden talven olla Ruotsissa. Kuulithan\nitse, ettei se tulisi kalliiksi ja voisithan ottaa vähän suuremman\nlainan, kuin kuitenkin talo kiinnitetään, niin että hän saisi vähintäin\nneljännen osan siitä, mitä tarvitaan Rudolfin laskuun. Tuhannessa\nmarkassa olisi kylliksi hänelle talvikuukausiksi Upsalaan. Kuka voi\ntietää, mitä keinoja tulisi toiseksi vuodeksi. Jos on päiviä, on\nkeinojakin.\n\n— Niin, silloin minä olen jo ehkä kuollut, ja sinä saat itse vallita\nomaisuuttasi niinkuin halajat, yltyi kapteeni. Kyllä se on sentään\ntaivaan onni teille, naisväki, että me, miehet, olemme peräänkatsomassa\nsekä teitä, että teidän rahojanne, niin ettette saa tuhlata niitä,\nniinkuin teitä vaan itse haluttaa.\n\n— Sinä unhotat, rakas Otto! innossasi kaikki ne miehet, jotka ovat\nhävittäneet vaimonsa ja lastensa ja sisariensa perinnön ja osuuden.\n\n— Niin no! ne ovat huonoja miehiä. Kuka niistä puhuu? Tahi myös ovat he\nkäyttäneet rahat kauppatoimiin ja keinotteluihin, joita eivät naiset\nymmärrä ja joitten onnistumattomuus ei ole miesten syy. Minua et sinä\nvoi kuitenkaan moittia mistään sellaisesta. Loput unhotat sinä,\neukkoseni! — ne lukemattomat, vaimot, jotka ovat kurjuuteen miehensä\nsaattaneet.\n\nKapteeni alkoi taas kävellä.\n\n— Tuskin ovat ne niin monilukuisat, kuin ne miehet, jotka ovat\ntoimittaneet vaimonsa ja lapsensa maantielle.\n\nRouva Ivarsson pani hitaasti kutimensa kokoon ja nousi ylös.\n\n— Se on ja jää, jatkoi hän, minun mielipiteekseni, että poika ja tyttö\novat saman arvoiset sekä hengen että ruumiin puolesta.\n\nHän jätti peräkammion ja meni tyttärensä huoneesen. Siellä oli pimeä.\n\n— Gerda, oletko sinä täällä? kysyi hän.\n\nRouva Ivarsson oli vähän hämmästynyt. Mihin oli tyttö joutunut kovassa\nmielenliikutuksessaan? Mutta silloin havaitsi hän pimeää lasia vasten\nihmisvartalon liikkumatonna nojaavan pöytään. Hän lähestyi ja laski\nhellästi kätensä tytön hartioille. Tämä vavahteli nyyhkytyksistä.\n\n— Gerda, oma lapseni! Malta mielesi! Eihän ole mitään onnettomuutta\ntapahtunut. Älä ole niin tulinen. Kaikki voi tulla vielä hyväksi.\nIsälläsi on omat mielipiteensä ja hän on kovin itsepintainen, — sen\nminun täytyy sanoa, vaikka hän on sinun isäsi, mutta hän on myös\nsydämellisen hyvä ja pitää sinut hyvin rakkaana, siitä voit olla varma.\n\n— Hyvä! Rakas! kuiskasi tyttö käheällä äänellä. Ei se ole mikään hyvä\nisä, eikä se rakasta lastansa, joka polkee sen koko elämän onnen, sen\ntulevaisuuden, jalkainsa alle.\n\n— Hiljaa, hiljaa, rakkaani! Sinä et tiedä, mitä puhut. Sinä olet niin\nliikutettu. Ei saa lausua sillä tavalla vanhemmistaan.\n\nGerda vaikeni ja nyyhkytti vielä ankarammin kuin ennen.\n\n— Oma tyttöseni! jatkoi äiti. Minä en tiedä, mitä minä tahtoisin\nuhrata, jos minulla olisi jotain uhrattavaa, täyttääkseni sinun\ntoiveesi. Jos asia minusta riippuisi, niin ei varmaankaan olisi mitään\nesteitä pyrintöjesi tiellä. Mutta, näetkös, isä tarkoittaa sinun\nparastasi omalla tavallaan. Ja ole varma siitä, että hän antaisi sinun\nseurata taipumustasi, jos hän voisi ajatella, että sinä muuten\ntodellakin tulet onnettomaksi.\n\n— Eikö hän sitä sitte näe? Eikö hän sitä sitte käsitä? Gerda kohotti\nsitte kiivaasti päätänsä. Täytyisikö minun sitte ampua otsaani, vaiko\nheittäytyä järveen, että hän saisi silmänsä auki?\n\nHän puhui kiihkeällä innolla kesken nyyhkytystään.\n\n— Rakas lapsi! Sinä teet minun onnettomaksi, tuolla tavalla puhuessasi.\n\n— Niin, äiti! Se ei vahingoita, jos sinä, jos isä, jos te kaikki,\nsaatte maistaa vähän onnettomuutta myös. — Sinä, äiti! sinä olet myös\nheikko raukka —\n\n— Hiljaa, Gerda, hiljaa! Sinähän puhut äidillesi.\n\n— Sinä olet orja, etkä uskalla pitää omaa tahtoasi. Ha! Jos minulla\nolisi mies, ja hän tahtoisi omavaltaisesti määrätä minun lasteni onnen\nja onnettomuuden, silloin hän saisi nähdä, että hänellä on naisen, äidin\nkanssa tekemistä, eikä minkään nöyrän palvelijattaren.\n\n— Lapsi, lapsi. Mitä tahdot sinä minun tekemään? Minä en voi niin\nmitään, kuin hän on lausunut järkähtämättömän tahtonsa.\n\n— Ja miksi niin? Eikö ole se vähäinen omaisuus, joka on tässä kodissa,\neikö huone, jossa asumme, ole sinulle kuuluvaa? Sinä olet itse sanonut,\nettä se on ostettu sinun perinnölläsi. Tahdotko sinä sitte olla ilman\nsanan valtaa huoneessasi? Etkö sinä voi sanoa: minä tahdon, ja sen pitää\ntapahtuman, niinkuin minä tahdon, aivan niinkuin isäkin sanoo? Eikö\nkaikki ne rahat, jotka ovat tuhlatut Rudolfin kasvatukseen ja\nhuvituksiin, ole juuri olleet sinun omaisuuttasi. Minkätähden et sitte\nvoi uhrata vähäistä osaa siitä tyttäresi kasvatukseen?\n\n— Rakas, lapsukainen! Kuinka voit sinä puhua noin ymmärtämättömästi?\nSinä tiedät aivan hyvin, että isä kaikki hallitsee. Eihän minulla, vaimo\nkuin olen, ole mitään oikeutta päättää siitä vähästä, mikä meillä on.\nSamoin isä yksin päättää lapsistakin, niinkauan kuin he ovat alaikäiset.\n\n— Kurjaa! huoahti Gerda. Mutta Rudolf, hän on täysi-ikäinen, hän,\nlisäsi hän kovemmalla äänenpainolla, ja hänen tahdostaan riiputte te\nsiis molemmat.\n\n— Sinä olet äreissäsi, Gerda! Kuitenkin täytyy minun antaa tällä\nhetkellä sinulle anteeksi.\n\nRouva Ivarsson vaipui muutamaksi minuuttia ajatuksiinsa, käsi tyttären\nhartioilla. Sanat, että poika muka hallitsisi vanhempia, olivat hänelle\nkatkeraa totuutta.\n\n— Lapsi! sanoi hän viimein, vetäen tytärtä luoksensa. Minä olen tekevä\nsinun puolestasi kaikki, mikä on minun voimassani, vaikka siitä tulisi\nriita isäsi kanssa, niin raskaalta kuin se tuntuukin minusta. Minun\ntähteni ei pidä olla sinulla syytä valituksiin. Ja vaikka en\nonnistuisikaan saamaan toivomuksiasi täytäntöön, niin älkäämme\nkuitenkaan menettäkö rohkeutta. Ethän sinä oikeastaan kadota mitään,\nvaikka sinä vähän odotatkin. Sinä olet vielä hyvin nuori ja omistat koko\njoukon tietoja ja aina voit enemmän kehittää niitä. Kaikki pojat eivät\nsuorita ylioppilastutkintoa sinun ijälläsi. Minä ajattelin: voihan tulla\nparempia aikoja. Jos on päiviä, kyllä keinojakin.\n\nIsä voi kuolla ja silloin saamme me vapaan vallan!\n\nTämä ajatus lensi nopeasti kuin salama läpi Gerdan sielun. Samassa\nsilmänräpäyksessä karkoitti hän kuitenkin tuon kammottavan tuumansa, ja\nanteeksiantamuksen huokaus pääsi häneltä huomaamattansa Jumalan puoleen.\n\nTosiaankin saattaa usein ihmismieleen juolahtaa mitä kummallisimpia\nvihan tunteita paraita ystäviäkin vastaan, mutta se tapahtuu\ntavallisesti vaan ärtyneessä mielentilassa. Kumpikin on vakuutettu\nolevansa oikeassa. Kenessä siis vika? Toisessa tai molemmissa.\n\n— Minkätähden sinä istut pimeässä, oma ystäväiseni? kysyi rouva\nIvarsson. Sytytä lamppusi, kuivaa kyyneleesi, tyttöni! ja ota kirjasi ja\nlue. Kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. Minä uskon, että isä myöntyy,\nkuin meillä vaan on kärsivällisyyttä.\n\nGerda totteli. Hän sytytti lamppunsa ja koetti näyttää rauhalliselta,\njoka kuitenkin oli vaikeaa, sillä itku tahtoi väkisinkin tulla.\n\n— Se on hyvin kummallista, sanoi hän lamppua sytyttäessään, että niin\nyksinkertainen ja luonnollinen asia kuin lasten halu saada sivistystä\nvoi vaikuttaa taistelua ja riitaa heidän ja vanhempain kesken. Se ei\nolisi ihmeellistä, jos isä olisi sellainen henkilö, joka yleensä\nhalveksisi ja vastustaisi lastensa hengenviljelystä, kuten monet\nvanhemmat tekevät, mutta tämähän olisi valmis uhraamaan, en tiedä mitä\nkaikkia, Rudolfin kasvatukseen. Mutta minä, minä se en ansaitse\npienintäkään uhrausta, vaikka minulla on yhtä hyvä pää kuin\nRudolfillakin, niin, ehkä parempikin, — ja tuhannen kertaa suurempi\nhalu tieteisin kuin hänellä, — ja miksi tämä vääryys? Niin, sentähden,\nettä minä olen — tyttö.\n\nNeitonen puristi huulensa yhteen, ja hänen sydämmensä oli katkeruutta\ntäynnänsä.\n\nÄiti katseli häntä surullisesti.\n\n— Ei! sanoi hän itsekseen. Tämä ei käy laatuun. Tästä pitää tulla\nloppu.\n\nHän pyyhkäsi hiukset tyttärensä otsalta, suuteli häntä poskelle ja jätti\nhuoneen, johon Gerda jäi synkkiin mietteisiinsä kumaraisiin kirjansa\nyli, kääntämättä siitä lehteäkään. Viimein nosti hän päänsä ripeästi.\nHän näytti tehneen jonkun päätöksen. Otti pöytälaatikostaan\npostipaperi-arkin ja alkoi kirjoittaa kirjettä. Hän ilmoitti\nystävättärellensä, Ruotsiin, synkät toiveensa, puhui lujasta aikeestaan,\nolla rohkeuttaan kadottamatta ja lupasi pian seuraavassa kirjeessä antaa\ntietoja ystävättärelleen asiain laidasta.\n\nRouva Ivarsson oli sillä aikaa lähtenyt keittiöön, ja kapteeni\nhuoneesensa. Kuin vanhemmat ja tytär pari tuntia myöhemmin kohtasivat\ntoisensa illallispöydässä, ei kukaan heistä lausunut sanaakaan asiasta,\njosta tänä ehtoona oli niin kiivaasti keskusteltu. Kaikki näyttivät\nhyvin vakavilta, eikä kukaan puhunut paljon mitään.\n\n— Rudolfia ei kuulu tulevan kotiin illalliselle tänä ehtoona, sanoi\nkapteeni.\n\n— Ei, siltä näyttää, tuumasi rouva Ivarsson.\n\nGerda ei maininnut mitään, mutta isä vilkasi häneen äkkiä, melkein\narasti, terävällä katseellaan, joka näytti sanoneen:\n\n— Hän on ulkona lukutoimissaan.\n\nHeti, kuin ateria oli loppunut, katosi tytär takaisin huoneesensa.\nKapteeni oli pistänyt piippuunsa ja istunut keinutuoliin, ja rouva\nIvarsson istui lampun ääreen ja alkoi parsia poikansa sukkia.\n\n— Itse nyt näet, alkoi kapteeni, keskeyttäen pitkän äänettömyyden. Itse\nnyt näet, minkälaiseksi ne houreet tekevät Gerdan. Sen sijaan, että\nhänen pitäisi olla kotonaan iloisa ja hupainen tyttö, niinkuin muutkin\ntyttäret, on hän nyreä ja synkkä ja näyttää oikein vihaiselta. Pidätkö\nsinä sellaisen käytöksen kauniina ja sopivana tyttärelle, iäkkäitä\nvanhempiansa kohtaan?\n\nRouva Ivarsson ei vastannut heti. Mutta sanoi sitte:\n\n— No, minkä sinä pidät syynä hänen suututtavaan käytökseensä?\n\n— Luonnollisesti ne tyhmät mietteet, jotka hän on saanut päähänsä.\n\n— Mutta olethan sinä, niin paljon kuin mahdollista, koettanut\nkarkoittaa niitä hänen päästään. Mikä on syynä, ettei se ole onnistunut?\n\n— Se, että sinä pidät; yhtä hänen kanssaan ja revit alas, mitä minä\nrakennan.\n\n— Tahi pikemmin, rakas ukko! rakennan, mitä sinä revit, sillä jollen\nminä olisi lohduttanut ja kehoittanut häntä kärsivällisyyteen ja\ntoivoon, niin katkeruus ja epätoivo myrkyttäisivät hänen elämänsä.\n\n— Niin, sinä olet jo lapsuudesta saakka pilannut hänet, hellimällä ja\nsuosimalla hänen haaveellisia aatteitaan. Kyllä hyvin uskonkin, että nyt\non vaikea saada häntä järjelliseksi.\n\n— Tiedätkös mitä, Otto? Rouva Ivarsson laski pois kutimensa. Minä\ntahdon sanoa sinulle, että minä olen tehnyt peruuttamattoman päätöksen.\nTytön mieltä ei saa katkeroittaa, eikä hänen tulevaisuuttaan pilata\nsinun itsepäisyytesi tähden. Hän ei ole mihinkään vikaan syypää, ei\ntahdo mitään huonoa eikä moitittavaa, jota meidän velvollisuutemme olisi\nkieltää häneltä. Hänen ainoa toivonsa on hankkia tietoja, eikä meillä\nole oikeutta estää häntä siitä. Ja sentähden sanon sinulle, että minun\ntahtoni hänen äitinänsä on se, että hän saa seurata haluansa ja\nmatkustaa Ruotsiin. Minun on vaikeaa, mutta teen sen kuitenkin lapseni\ntähden, muistuttaa sinua, että tämä pieni omaisuus, joka meillä on, on\nperintö vanhemmiltani, ja minulla on oikeus ainakin vähäistä osaa\nkäyttää siitä. Enhän minä ole koskaan tehnyt vastaväitöksiä, kuin on\nollut kysymys Rudolfin tarpeista. Ja sentähden on se nyt minun vakaa\npäätökseni, että kuin sinä otat tuon lainan talon kiinnitystä vastaan,\nniin otetaan se niin suuri, että Gerda saa tuhannen markkaa, muuten —\n— —\n\n— Muuten?\n\n— Muuten kiellän minä suostumukseni kiinittämiseen, sillä ilman sitä,\nei tule koko lainasta mitään, sen sinä tiedät.\n\nKapteeni katsoa tuijotti rouvaansa, kuin mitäkin ihmettä.\n\n— Niin, sepä oli kaunista äidin rakkauden kerskaamista, kuin tahdot\ntehdä mahdottomaksi poikasi aiotun matkan, jonka sinä tiedät lääkärin\nsanain mukaan olevan ihan välttämättömän hänelle. Niin, sellaisia ovat\nnaiset! lisäsi hän, halveksivaisesti naurahtaen.\n\n— Sinä erehdyt, Otto! Minä en suinkaan tahdo panna esteitä Rudolfin\nmatkan tielle. Silloinhan olisin varsin luonnoton äiti. Minä tahdoin\nvaan pakoittaa sinua antamaan vähäisen osan summasta Gerdalle. Minä\nsanon sinulle, että se on vaan itsepintaisuuttasi, ei mitään muuta, kuin\nsinä vastustat hänen toivomustaan. Kuinka monet vanhemmat, joilla ei ole\nsuurempaa omaisuutta kuin meillä, kuluttavat suuret rahat tyttäriinsä,\nantaen heidän harjoitella soitantoa ja maalaustaidetta ulkomailla? Onko\nse hyödyllisempää, se, kuin antaa tytön perehtyä tieteissä, kuin hänellä\nkerran on siihen halua ja kykyä.\n\n— Mutta se on tavallista! vastasi kapteeni kiivaasti ja pontevasti. Ja\nse sopii tytölle, mutta matkustaa yliopistoon ja tulla ylioppilaaksi, se\nei sovi hänelle sinä ilmoisena ikänä, sanon minä! Ja minun tyttärestäni\nei pidä tulla mikään ihmisten pilkka, enempää kuin muittenkaan.\n\n— Onko se sinun viimeinen sanasi, Otto?\n\n— Niin, se se on!\n\n— Vai niin! No, sitten ei tule mitään talon kiinnittämisestä.\n\n— Vai niin!\n\nKapteeni nousi tuoliltaan ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta.\n\nVielä kauvan, myöhään iltaan, istui rouva Ivarsson yksin lampun valossa\nsukankutimineen. Välistä vaipui työ hänen polvilleen, ja hän itse joutui\nsyviin, surullisiin ajatuksiin, välistä lakkasi hän kokonaan kutomasta\nja kuunteli jotain eteisestä, mutta kuin ei ketään tullut, ryhtyi hän\njälleen yksitoikkoiseen tehtäväänsä. Hän odotti poikaansa. Kello löi\nyksitoista, löi kaksitoista. Yhä vielä istuu äiti yksinään valvomassa.\n— Ja pienessä kammiossaan istui tytär kumaraisissaan, ahkerasti\nkirjoittamassa muistiinpanoja paksuun vihkoon. Synkeys hänen kasvoistaan\noli kadonnut. Hieno punerrus peitti hänen kalpeat poskensa, silmänsä\nloistivat innostuksesta, kynä liikkui kiitävällä nopeudella paperilla.\n— Mutta sisällä huoneessaan makasi kapteeni koisaten vuoteella.\n\nVihdoin, kuin kello oli lyönyt puoli yksi, narisi ulko ovi ja joku\nkoperoitsi eteisen lukkoa. Rouva Ivarsson astui ylös, kiiruhti\nkuulumattomin askelin eteiseen ja aukaisi oven.\n\n— Rudolfiko siellä on? kuiskasi hän.\n\n— Olen niin! vastasi kova, vähän epävarma ääni. Oletko sinä vielä\nylhäällä, äiti? Mitä tuhmuutta se on? Onhan minulla avain itselläni.\n\nPitkä haamu astui eteiseen, riisui hitaasti päällysnuttunsa ja heitti\nsen tuolille, josta se luikui alas lattialle. Rouva Ivarsson pani oven\nlukkuun, otti takin lattiasta ja ripusti sen vaatenaulaan. Hattu päässä\nmeni poika hänen edellänsä peräkamariin.\n\nRudolf Ivarsson oli pitkä, hoikka, nuori mies, tarkoin muodin mukaan\npuettu. Hänen hienot, vaaleat kasvonsa, suurine sinisilmineen ja\nvalkeine viksineen, olivat kopean ja itserakkaan, vaikk'eivät tosin\nilkeän näköiset, ja hänen nuorukaismuodossaan ilmestyi jonkinlainen\nsairasmainen velttous, tällä hetkellä enemmän silmiinpistävä kuin\ntavallisesti, sillä hän näytti olleen, ei oikeastaan juovuksissa, mutta\nkuitenkin hyvin väsynyt liian paljosta illan-huvituksesta. Hän asetti\nhattunsa pianon kannelle ja etsi taskustaan nenäliinaa.\n\n— Onko sinulla nenäliinaa, äiti? En voi käsittää, mihin omani on\njoutunut. Ah! se jäi varmaan palttoon taskuun.\n\nHän lähestyi ovea.\n\n— Ei, odotappa! Älä mene kolistelemaan ovia, sanoi rouva Ivarsson\npainuneella äänellä. Minä tuon sinulle nenäliinan.\n\nHän meni ja palasi heti jälleen, ja antoi nenäliinan pojalle, joka oli\nistunut keinutuoliin.\n\n— Missä sinä olet ollut koko illan? kysyi hän, pannen työnsä kokoon.\n\n— Alkaako nyt kuulusteleminen?\n\n— Ei, ei ollenkaan, mutta älä puhu niin kovasti, — isä makaa. Minä\nkysyin vaan muuten, kuin sinä lupasit tulla kotiin illalliselle.\n\n— No, entä sitten? Eihän se niin tärkeätä ollut. Minä tulin menneeksi\nteaatteriin parin ystävän kanssa, ja sitte me olimme illallisella. Ei\nsiinä sen pahempaa.\n\n— Sinun ei pitäisi olla ylhäällä niin myöhään, Rudolf! Sinä tiedät\nkyllä, ettei se tee sinulle hyvää.\n\n— Oh, ei se ole vaarallista! Se ei tee mitään, joko minä valvon tai\nmakaan, niinkauvan kuin minä olen kotona. Ainoa, mikä minua auttaa, on\nlämpimämpi ilmanala. Päinvastoin makaan minä puolen yötä saamatta unta\nja kieriskelen ja hikoan, kuin minä menen aikasin vuoteelle. Jos minä\nsitävastoin väsytän itseni oikein perinpohjin ja panen maata vähän\nmyöhempään, niin minä nukun kuin porsas. Thure Jullin, hyvä ystäväni,\nlääkärin oppilas, mainitsi juuri illalla, että minun pitäisi matkustaa\nniin pian kuin mahdollista, ja heti suoraa päätä lähteä Siciliaan. Minä\ntahtoisin juuri tietää, tokko isä on ryhtynyt mihinkään rahapuuhiin?\nMinun täytyy aamulla puhua hänen kanssaan täydellä todella asiasta.\n\nRudolf haukoitteli oikein sydämmen pohjasta ja nojautui, silmät kiini,\nkeinutuolin selkälautaan.\n\n— Mene nyt maata! Nyt ei kumminkaan ole liian aikainen minun\nmielestäni.\n\n— Ei! — Minä tunnen todellakin itseni väsyneeksi. Ajatteles, että\nhuvissakin voi tulla väsyneeksi, niin, vieläpä väsyneemmäksi kuin\ntyössä. Minä olen monta kertaa tehnyt sen havainnon.\n\nRudolf nousi ylös.\n\n— Hyvää yötä, äiti!\n\n— Hyvää yötä, rakas Rudolf! Tulenko minä sytyttämään kynttiläsi?\n\n— Oh, ei se ole tarpeellista! Minä voin kyllä itse löytää sekä\nkynttilän että tulitikut.\n\nHaukotellen lähti Rudolf peräkamarin viereiseen, makuusuojaansa.\n\nRouva Ivarsson katsahti hänen jälkeensä, huoahti, otti lamppunsa ja meni\nsänkykamariinsa ja laskeutui vihdoinkin levolle vaikka sydämmensä oli\nsurua täynnä.\n\nSeuraavana aamuna keskustelivat isä ja poika kauan aikaa kahdenkesken\nisän makuuhuoneessa, mutta raha-asioista ei kapteeni virkannut mitään\nvaimolleen, vaikka söivät yhdessä suurusta, Rudolfin lähdettyä\nkaupunkiin sisarensa seurassa, jonka äiti oli lähettänyt muutamille\nostoksille. Matkalla alkoi Rudolf keskustelun, ja sanoi:\n\n— Olethan kuullut vanhemmilta, että minä matkustan ulkomaille?\n\n— Sinä? En, siitä en ole kuullut sanaakaan.\n\n— Niin, ja jotenkin pian. Lääkäri on sanonut sen olevan ihan\nvälttämättömän tarpeellisen minun terveydelleni. Minä matkustan yhtä\npäätä aina Siciliaan saakka. Oi, miten haluan päästä sinne kauas etelään\nja oikein perinpohjin lämmitellä ja nauttia! Siellä tahdon tulla oikein\nuudeksi ihmiseksi.\n\nGerda oli käynyt tavallista kalpeammaksi veljen puhuessa. Hänen huulensa\npuristuivat kovasti yhteen, mutta alas painuneet silmäluomet estivät\nkatseen ilmaisemasta, mitä hänen sydämmessään piili.\n\n— No, rakas sisar! Näyttää siltä, kuin ei sinua ollenkaan huvittaisi,\nettä minä saan mennä sinne kauas, virkistämään uupuneita voimiani. Siinä\net tekisi sisarellisesti. Minä odotin sen sijaan saavani nähdä sinun\nsydämmellisesti iloitsevan hyvästä uutisestani.\n\n— Mistä sinä saat rahoja matkallesi? Sehän ei maksa vähää? kysyi\nvihdoin Gerda, painuneella äänellä.\n\n— Ooja! Tarkoin laskettuna tarvitsen minä tosin pari tuhatta markkaa.\nSe riippuu ylimalkaan kokonaan siitä, kuinka pitkän ajan minä tulen\nviipymään siellä. Ja isä on kyllä niin, hyvä että hän hankkii minulle\nvaroja. Ukko lainaa, ymmärrettävästi, sillä eihän hänellä ole puhdasta\nrahaa enempää kuin muutama sata markkaa, ja ne tarvitsette te täällä\nkotona. Hän oli myöskin niin hyväntahtoinen, ettei hän mutkitellut eikä\nepäröinnyt vähintäkään, vaan piti asian ihan luonnollisena, kuin sen\nkerran lääkäri oli määrännyt. Me puhuimme siitä jo tänä päivänä, ja nyt\non päätetty, että minä lähden kumminkin jo neljäntoista päivän kuluessa\ntahi kesäkuun alussa. — No, sinä et sano mitään!\n\nSisarukset olivat käyneet oikotietä, läpi puiston, joka oli lähellä\nheidän kotiansa. Ei ketään ihmistä näkynyt yksinäisillä käytävillä.\nGerda seisattui ja katseli veljeä säihkyvin silmin.\n\n— Minä sanon, vastasi hän, että kyytiä sinun pitäisi saaman ja sitte\nlähetettämän maalle auran kurkeen tahi merille näkemään vaivoja, Se\nolisi varmaan parempi parannuskeino heikkoon terveyteesi, kuin tuo\nSicilianmatka. Kurja raukka sinä olet, Rudolf! Etkö ole oleskellut\nyliopistossa viisi vuotta, suorittamatta ainoatakaan tutkintoa?\nRahamäärät, joita on kulutettu sinuun, olet sinä käyttänyt turhiin,\nusein kelvottomiinkin, tarkoituksiin ja olet peittänyt heikkojen\nvanhempiesi silmät kerskauksillasi ja valeillasi. Ja vaikka sinä itse\nolet turmellut terveytesi, niin otat sinä ihan röyhkeästi vastaan\nvanhempaisi uhraukset, saadaksesi matkustaa etelään ja tulla jälleen\nsiellä terveeksi, etkä osoita edes kiitollisuutta heidän hyvyydestään.\nNyt olen minä ensimmäisen ja viimeisen kerran suoraan sanonut\najatukseni.\n\nRudolf joutui aivan hämilleen, kuin hän oli kuullut Gerdan\nodottamattomat sanat, eikä ensin saanut kiukultaan sanaa suustaan.\n\n— Sepä oli oikein sisarellista, kaikki tuo! kuului hänen vapiseva\näänensä vihdoin, kuin hän oli tointunut. Ja niin kauniisti ja\nnaisekkaasti sitten! — Minä kiitän nöyrimmästi! Halvin palvelianne,\nneiti Ivarsson!\n\nHän nosti ilkkuvan; kohteliaasti hattuansa, käänsi Gerdalle selkänsä ja\nmeni hänen luotaan nopein askelin katsomatta edes ympärilleen. Neitonen\nseisoi muutaman hetkisen liikkumatta, vilkasi vielä veljeänsä vihaisella\nkatseella ja lähti menemään.\n\nParin tunnin kuluttua palasi Gerda kotiin asiansa toimitettua, mutta\nRudolfia ei näkynyt koko päivänä talossa. Vasta myöhään yöllä tuli hän\nkotiin, ja tiuskoi äidilleen, joka taas oli valvonut odottamassa häntä.\nHän oli juovuksissa, selitti, \"että hän oli tullut siihen ikään, ett'ei\nhän tarvinnut mitään lapsenhoitajaa, vaikk'ei sitä hänen äitinsä ahtaine\n'naiskäsitteineen' muka koskaan oppisi tajuamaan, ei, vaikka tulisi\nsadan vuoden vanhaksi,\" meni huoneesensa ja paiskasi oven kiini.\n\nSeuraavina päivinä oli nuori herra hyvin vähän kotona, sanoi\nvanhemmillensa syyksi lukutoimensa ja \"jäähyväispidot\" kumppanien kesken\nja karttoi varsinkin päivällisaikaa kotona, ettei hänen tarvitsisi olla\nsisarensa silmäiltävänä, sillä tämän sanat, vaikka hän alinomaa\nyrittikin röyhkeällä halveksivaisuudella unhoittaa ne turhanpäiväisinä\nnaisten loruina ja lapsellisena kateutena, kuitenkin vaikuttivat\nalinomaa hänen pohjalta turmeltumattomassa sydämessään tuskallisen\nlevottomuuden ja nöyryytyksen tunteen. Hän kysäsi ehdottomasti\nitseltään, eikö hän mahtanut nauttia monin kerroin enemmän kotinsa\nvaroja, kuin hänen ahkera, vaatimaton sisarensa. Mutta tämähän olikin\nvaan tyttö, ja hän nuorukainen! Eikä hänen kasvatuksensa maksa samaa\nkuin pojan, ja nuorukaisen elämä onkin järjestetty varsin toisella\ntavalla kuin tytön, ja sillä on suurimmallakin säästäväisyydellä\ntarpeita, jotka eivät tule hänelle ollenkaan kysymykseen. Nämät olivat\nne viisaat lohdutusperusteet, joilla hän alinomaa hillitsi sydämensä\näänen, mikä tuon tuostakin kuiskasi:\n\n— Eiköhän sisaresi mahda sentään olla tavalla tai toisella oikeassa?\n\nPäivät vierivät, mutta kapteeni ei lausunut sanaakaan rouvalleen\nlainasta ja kiinnityksestä. Vanha herra oli ainoastaan, tavattoman\nvähäpuheinen ja joskus vaimonsa ja tyttärensä läsnäollessa tuli hän\nlausuneeksi \"holhonalaisista miehistä\" ja \"ankarista naisista,\"\njollaiset lauseet rouva Ivarsson piti heidän viimeisestä vakavasta\nkeskustelustaan johtuneina.\n\nViikko oli siten kulunut. Rouva Ivarsson varusteli kiireesti pojan\nmatkatarpeita. Hän neuloi hänelle koko joukon uusia liinavaatteita,\njossa työssä Gerda häntä autteli neulomakoneella. Hän auttoi pesussa,\nkiilloitti ja silitti vaatteita, kutoi ja parsi sukkia ja tarkasti pojan\njotenkin huonosti hoidettua vaatevarastoa, tämä sitä vastoin, kotona\nkäydessään, näytti pitävän kaikkia näitä puuhia niin luonnollisina,\netteivät ne edes ansaitsisi sydämellistä kiitoksen sanaa.\n\nVihdoin, toista viikkoa jo kuluttua rouva Ivarssonin viime keskustelusta\nmiehensä kanssa, sanoi hän, kuin tämä istui päivällisen jälkeen\nkeinutuolissa polttaen piippua:\n\n— No, rakas Otto! Kuinka nyt on rahojen laita? Matkustaako Rudolf vai\nkuinka? —\n\n— Tietysti hän matkustaa?\n\nKapteeni laski keinutuolin taaksepäin hitaasti ja puhalsi paksun\nsavupilven.\n\n— Entä laina sitten? Koska sinä sen asian toimitat?\n\n— Se on jo toimitettu. Rahat ovat kaapissa tuolla sisällä.\n\nKapteenin ääni oli jotenkin ystävällinen. Siinä oli huomattavana\nainoastaan jonkunlaista teeskenneltyä välinpitämättömyyttä.\n\nRouva Ivarsson pudotti hämmästyksestä työnsä ja katseli hetken ajan\nmieheensä, niinkuin olisi jotakin tahtonut häneltä kysyä, mutta tämä ei\nollut huomaavinaankaan hänen katsettansa, vaikka kyllä huomasi.\n\n— Kuinka sait sinä kiinnityksen sitten?\n\n— En minä olekaan lainannut mitään kiinnitystä vastaan.\n\n— Mutta minä en ymmärrä!\n\n— Minä lainasin rahat takuuta vastaan, enkä huolinut koko\nkiinnityksestä, kuin asia kävi muutenkin päinsä.\n\nKapteeni puhui aina vaan samaan levolliseen tapaansa, ihan\nvälinpitämättömästi, niinkuin olisi keskusteltavana joku jokapäiväinen\nseikka, joka ainoastaan liikutti häntä eikä olisi ollenkaan sopinut\nolemaan yhteisenä puheenaineena puolisoitten kesken.\n\nRouva Ivarsson tunsi katkeruudella, että häntä pidettiin järjettömänä\nolentona, jonka ajatukset ja toiveet eivät muka olleet mistään arvosta.\nHän oli hetken vaiti. Viimein sanoi hän:\n\n— Ne ovat, ymmärtääkseni, asioita, joihin minun ei tule mitään. Anna\nanteeksi uteliaisuuteni, rakas Otto!\n\nHän ryhtyi jälleen työhönsä näennäisesti rauhallisena. Niin katkeralla\näänellä ei kapteeni vielä koskaan ollut kuullut vaimonsa puhuvan heidän\nkuudenkolmatta vuotisen avioliittonsa ajalla. Rouva Ivarssonin sydäntä\nkarvasteli kovasti. Hän istui työhönsä kumartuneena. Niin kauvan kuin\nheidän avioelämänsä oli vierinyt tyyntä, loivaa uraansa myöten, jossa ei\nainoatakaan kiveä löytynyt, oli se näyttänyt sekä hänestä itsestään,\nettä muistakin hyvin onnelliselta, aivan sopusointuiselta. Mutta nyt,\nkuin vihdoinkin loukkauskivi oli sattunut tielle, ja heidän hiljainen\nelämänvirtansa syöksyi alas tuntemattomaan syvyyteen, nyt läikkyi\nväkivaltaisesti sen kirkkaat aallot ja kiehuivat ja kuohuivat niin\nmustina, kuin ei niistä enää koskaan voisi kuvastua kirkas sinitaivas.\nVihdoinkin oli tullut molempain puolisoitten välille kiivas,\näkkiarvaamatoin taistelu, joka riisti heidän elämältään hupaisen rauhan,\nja saattoi tuon luottavaisen ja uskollisen puolison katkeralla tuskalla\nhuomaamaan, että se sopusointu, joka oli hänen autuutensa, ei ollutkaan\nkotilieden, \"ikuinen tuli\", joka palaisi yhtä rauhallisena ja kirkkaana\nauringonpaisteessa kuin rajuilmassakin, vaan ainoastaan kehno soihtu,\njoka valaisi niin kauniisti rauhassa, mutta sammui ensimäisessä\nmyrskytuulessa, huomaamaan, että hän ei ollut puoliso, jumalallisen ja\njärjellisen säädännön mukaan puolisonsa vertainen, vaan että hänen\nmiehensä piti hänen vaan järjettömänä, holhonalaisena olentona, heikkona\norjana, jonka ajatus ja toivo olivat vähäarvoiset. Ja kapteeni\nIvarssonia olivat kuitenkin niin hyvin hänen vaimonsa kuin koko\nmaailmakin pitäneet aviomiesten mallina.\n\nTuo ilo oli monta vuotta elähyttänyt rouva Ivarssonia, mutta kuin hän\nnyt niin julmasti luottamuksessaan pettyi, tuntui hänestä kuin joku\nhänen sydänjuuriinsa kasvanut side olisi ratkennut, ja sydän vuotaisi\nverta, aivan kuin se tahtoisi kuiviin juosta.\n\nPitkä äänettömyys seurasi. Kapteeni keinui keinumistaan ja poltteli\npiippuansa omissa mietteissään, ja rouva Ivarsson neuloi melkein\nkoneellisella innolla. Hänenkin ajatuksensa olivat kaukana työstä. Syvää\nhiljaisuutta häiritsi ainoastaan vanhan keinutuolin yksitoikkoinen\nnatina. Ei kukaan, joka tällä hetkellä olisi osunut astua tuohon\nkodikkaasen huoneesen, ijäkkäiden puolisoiden luo, olisi voinut\naavistaa, että juuri täällä, tässä huoneessa joku silmänräpäys ennemmin\noli lausuttu muutamalla, näennäisesti niin tyynellä ja jokapäiväisellä\nsanalla, ehkä ikuisiksi ajoiksi kahden sielun ero, jotka enemmän kuin\nneljänneksen vuosisataa olivat uskollisesti olleet yhdessä.\n\nKapteeni nousi viimein ylös ja meni huoneesensa. Rouva Ivarsson istui\ntyössään, kunnes hämärä esti häntä jatkamasta. Silloin nousi hän ja\nlähti tyttärensä huoneesen, jossa hän laskeutui vuoteelle, mutta ei\nnukkunut, vaan oli pitkällään, kädet pään takana, ja katseensa\nkirkkaissa, ajattelevissa silmissään oli aivankuin hän olisi\ntarkastellut etäisiä maailman oloja.\n\nÄiti lähestyi tytärtänsä, laskeutui polvilleen hänen vuoteensa viereen\nja painoi, puhjeten ankaraan nyyhkytykseen, harmaantuneen päänsä lapsen\nrintaan.\n\n— Äiti! mitä sinulta puuttuu? kysyi Gerda liikutettuna. Mitä on\ntapahtunut?\n\nUseita minuuttia kului ennenkuin äiti ankarassa mielenliikutuksessaan\nvoi vastata kysymykseen. Hän itki elämänsä, sydämensä, pyhintä onnea.\n\n— Lapseni! Lapsi raukkani! Meitä orjaraukkoja! kuiskasi hän viimein ja\nkertoi tyttären sydämen ääressä, hänen syliinsä suljettuna, sen, jota\nhän ei, jos hän olisi ollut katolilainen, olisi virkannut\nripitystuolillakaan. — Hän kertoi rakkaudestaan puolisoonsa,\nluottamuksestaan häneen, monivuotisesta avio-onnestaan, kertoi niistä\ntaisteluista, joita hän oli saanut kokea tyttärensä tulevaisuuden\nhuolesta, tuskallisesta tappiostaan, joka oli rikki reväissyt vanhan\nrakkauden siteen.\n\nGerda kuunteli äidin kertomusta ja liittyi häneen vielä lujemmin. Pimeä\nhämärrys esti äidin näkemästä synkeyttä, joka laskeutui kuin syysyö\ntyttären kasvoille, hänen kirkkaille silmilleen. Vihan syys-sumua\nitsevaltaisen isän tuomio vaan levitti lapsen lämpimään, raittiisen\nsydämeen. Gerda vihasi nyt sekä veljeään että isäänsä, vihasi heitä\noikein sydämensä pohjasta, vaikka ei hän sitä sanoiksi lausunut. Äiti ja\ntytär, nämät kaksi maailman silmissä niin onnellista naista, olivat\ntuossa liittyneinä toistensa sydämeen ja huokailivat etu-luulojen ja\nmiehen itsevaltiuden vääryyttä, he olivat vaan kaksi, meidän vapaan,\nvalistuksen aikakautemme miljooneista orjista.\n\nEi rouva Ivarsson eikä Gerdakaan lausuneet kapteenille enää sanaakaan\ntyttären Upsalamatkasta. Molemmat naiset täyttivät hiljaa, kuin\ntavallisesti, tehtävänsä ja kapteeni oli leppeä perheenisä, kuten\nennenkin. Mitä hyödyttikään enää mainita tuollaisia vähäpätöisiä\nperheselkkauksia, joita tapahtuu kaikissa avioliitoissa, mutta jotka\neivät mitään merkitse, jos niiden kanssa menettelee ymmärtäväisen miehen\ntavalla? Hän oli näyttänyt, että hän oli \"isäntä talossaan\" ja sillä oli\nloppunut tuo pieni lasten leikki, jolla hänen ymmärtämätön vaimonsa ja\nhaaveellinen tyttärensä olivat huvitelleet itseänsä. Mutta tuo\nrikkiviisas isäntä talossaan oli liian sokea näkemään kylmää loistetta\npuolisonsa surullisissa silmissä ja tyttärensä synkkää katsetta. Ja\nvaikka hän olisi jonkun kerran huomannutkin jotain sellaista, niin ei\nhän ollut siitä millänsäkään, arveli niiden vaan olevan varjoja,\njätteitä noista äsken tapahtuneista eripuraisuuksista, jotka kyllä\nkirkastuisivat, kuin vaan ei osoittanut niille mitään huomiota.\n\nRudolf lähti kuin lähtikin matkalle. Jäähyväiset olivat sangen hellät\näidin ja isän, mutta jotenkin kylmät sisaren puolelta. Toukokuun lopussa\nsanoi kapteeni eräänä päivänä päivällispöydässä:\n\n— Minä sain tänään kirjeen Fredrikiltä. Hän ja Anna-Maria lähettävät\nsydämellisiä terveisiä ja sanovat, että Gerda on tuhansin kerroin\ntervetullut koska hyvänsä, ja mieluummin niin pian kuin mahdollista. —\nNäetkös, tyttöseni, jatkoi hän, kääntyen tyttäreen, minä kirjoitin joku\naika takaperin Fredrik-sedälle ja pyysin, että sinä saisit mennä sinne\nmuutamaksi viikoksi. Sinä olet työskennellyt niin ahkerasti koko talven\nsekä käsitöissä että talousaskareissa ja vaivannut itseäsi lukemisella,\njota sinä aina ajattelet, että pidän välttämättömänä, että saat vähän\nlevähtää ja nauttia maaseutuilmaa. Sinä oletkin viimeisinä aikoina\nruvennut näyttämään kauhean kalpealta. Laita nyt pian itsesi kuntoon!\n\nKuinka isälliseltä, kuinka hyvää tarkoittavilta kuuluivat nämät sanat ja\nse ääni sitten, jolla ne lausuttiin!\n\n— Kuinka voisin jättää äidin yksin? kysyi Gerda.\n\n— Oi, rakas lapsi! Sitä ei sinun tarvitse huolehtia. Äiti oli niin hyvä\nja sanoi jo kauvan sitten, kuin me asiasta keskustelimme, että hän kyllä\nvähäisen ajan voipi auttaa itse itseään, kuin sinä vaan saat mennä\nmaalle vähän virkistymään. Ja minä tahdon kysyä: kuinka sinä olisit\nvoinut jättää äitiä yksin, kuin sinä tahdoit matkustaa Upsalaan ja\nviipyä siellä koko vuoden?\n\nGerdan katse tuli tavallista synkemmäksi.\n\n— Silloin en olisi lähtenyt kotoa levähtääkseni ja huvitellakseni,\nvastasi hän vakavalla äänellä.\n\nKapteeni olisi mielellään vastannut jotain, mutta hän ei löytänyt\nsanoja, ja oli siis vaiti.\n\n— Minä kirjoitan sitten sedälle, että sinä tulet aivan heti? kysyi hän\npöydästä noustua.\n\n— Niin, jos isä niin käskee.\n\n— No! Enhän minä nyt kumminkaan käske, virkkoi vanha herra ärtyneellä\näänellä. Minä tarkoitin hyvää esitykselläni, mutta joll'et sinä tahdo\nlähteä, niin jääköön se. Sinulla on vapaa tahtosi luonnollisesti.\n\nKatkera hymy vetäytyi Gerdan huulille.\n\n— Minä mukannun kokonaan isäni tahtoon. Isä tahtoo, että minä lähden,\nja siis minä matkustan sinä päivänä kuin isä määrää.\n\n— Päivän saat itse määrätä.\n\n— Miksi niin? Isä on hyvä ja määrää kaikki. Minä mukaannun.\n\nHän kiitti vanhempia ruoasta ja jätti huoneen.\n\nKapteeni katseli hänen jälkeensä.\n\n— Hänelle tekee hyvää päästä pois sisä-ilmasta, mumisi hän, ja meni\nvastaamaan veljensä kirjeesen.\n\nPappilassa, Gerdan sedän luona, kului kaunis suvisydän-aika hupaisesti.\nKirkkoherran molemmat nuoremmat pojat, ylioppilaat, olivat olleet kotona\njo kuukauden alusta saakka, ja juhannuksen ajaksi oli myös vanhin poika,\nmaisteri, joka oli sanomalehden toimittaja eräässä suurenlaisessa\nmaaseutukaupungissa, ottanut loma-aikaa kuukaudeksi, saadakseen levähtää\nkotonansa maalla. Sitä paitsi oli pappilassa kaksi tytärtä, hilpeää ja\niloista, punaposkista impeä, jotka muutama vuosi sitten, olivat käyneet\ntyttökoulua lähimmässä kaupungissa ja jotka, ollen varsin tyytyväiset\ntietomääräänsä ja elämän asemaansa, eivät ollenkaan havainneet kalpean,\nvakavan, vähän kankean pääkaupunkilais-serkkunsa synkkämielistä\nasemaansa nurkumista eivätkä hänen palavaa haluansa korkeampaan\nvaikutukseen, kuin mitä kodin yksitoikkoiset askareet tarjosivat\nhänelle. Päin vastoin ylistelivät he serkkuansa onnelliseksi, hän kun\nsai oleskella pääkaupungissa, ja ottaa osaa sen huvituksiin, ja se\ntuntui heistä varsin kummalliselta, kuin hän kerran oli sanonut\nkaipaavansa erään toiveen täyttymystä. Mutta Gerda kantoi surulliset\najatuksensa ja kaipauksensa itsekseen, sillä ensi silmäyksellä havaitsi\nhän, etteivät hänen; serkkunsa, joita hän ei ollut nähnyt sittenkuin\nlapsena, voineet paraimmalla tahdollansakaan käsittää hänen sielunsa\nelämää. Hän koetti siis kohdella heitä yksinkertaisella ystävyydellä,\nvoidakseen synnyttää heissä vastavaikutusta, ja he tulivatkin,\nhuolimatta heidän vastakkaisista luonteistaan, ennen pitkää rakkaiksi\nystäviksi, sillä Gerdan selvä, voimakas luonne, teki syvän vaikutuksen\ntyttöihin. Kuin hän oli oleskellut pari viikkoa sedän talossa, niin\nalkoikin raitis ilma ja maan askareet elähyttää hänen mieltänsä. Hän ei\nollut enään niin vähäpuheinen, hänen poskensa saivat verevämmän värin;\niloinen nuoruuden ääni kaikui yhä useammin hänen huuliltansa, ja hän\notti osaa yhä suuremmalla ilolla töihin ja huvituksiin kuin ennen. Jos\ntuo hyvä kapteeni olisi nyt nähnyt tyttärensä, niin olisi hän varmaan\nollut itse tyytyväisyys ja hieronut käsiänsä sekä iloinnut siitä, että\nhän oli hoksannut lähettää tyttären maalle parantumaan opin houreista.\n— Gerda tosin oli pannut matkalaukkuunsa muutamia historiallisia ja\nviisaustieteellisiä kirjoja, mutta niitä avattiin enää aniharvoin. Ei\nollut juuri aikaakaan siihen. Eihän voinut lämpimänä, ihastuttavana\nsuvipäivänä sulkeutua huoneesen kirjan ääreen ja illoilla oltiin niin\nväsyneitä, ettei mistään lukemisesta voinut tulla puhettakaan. Gerda oli\nkahdenkymmenen vuoden ikäinen, ei ollut koskaan ennen elämässään\noleskellut vapaana ja joutilaana maalla, nuoruus siis vaati osansa.\n\nJuhannusehtooksi oli pari ylioppilasten ystävää läheisestä kaupungista\nja pruustinnan sisar, leskirouva tyttärineen, kutsuttu vieraille. Ilta\noli hupainen. Tanssittiin kukkaisriu'un ympärillä pihassa. Laulettiin,\nlaverreltiin ja naurettiin. Kuka on tuo solakka, vaaleapukuinen tyttö,\njoka, nuoruuden ilohymy huulilla ja ruusut poskilla, leijailee tanssin\nhyörinässä ruohopermannolla, kauniin nuorukaisen käsi vyötäisillä? Voiko\nse olla Gerda? Kyllä siinä on hänen kasvonpiirteensä, mutta missä synkkä\nkatse hänen säihkyvistä silmistään, missä kolkko varjo hänen\nhymyileviltä kasvoiltaan? Syysyö oli haihtunut juhannusauringon\npaisteessa. Ja hänen vieressään oleva kihara-ja vaaleatukkainen,\nkirkassilmäinen, uljas nuori-herra oli maisteri Leonard Ivarsson,\npastorin vanhin poika, sanomalehden toimittaja, Gerdan serkku. Oli\nlaulua, oli naurua, iloa ja tanssia. Kaksi nuoruuden kukkaa, Gerda ja\nLeonard, kuiskasivat valoisana juhlayönä, tuoksuvien sirenipensasten\nsuojassa toisilleen viehättävän salaisuuden, joka ei kuitenkaan kauan\nkätkössä pysynyt, sillä ennenkuin nuorukainen myöhempänä kesällä lähti\nkotoa, vietettiin siellä iloinen juhlallisuus, johon kapteeni\nIvarssonkin rouvineen tuli, Gerdan ja Leonardin kihlaus.\n\n— Näetkös nyt, äiti! sanoi kapteeni, ilosta säteilevin silmin. Näetkös\nnyt, että minulla oli oikein! Tämä oli jotain parempaa kuin\nUpsalanmatka, uskon minä! Nyt joutuu Gerda oikeaan asemaansa.\n\nMyöskin rouva Ivarsson iloitsi ja toivoi, että hänen tyttärensä\nrakkauden autuudessa ja onnellisessa avioliitossa saisi täyden\nkorvauksen pettyneestä halustansa päästä osalliseksi tieteen aarteisin;\nmutta hän muisti samalla kuinka suuresti hän oli rakastanut omaa\nmiestänsä, millä iloisilla toiveilla hän hänen kanssaan oli käynyt\nvihkituolille ja kuusikolmatta vuotta elänyt onnellisena hänen\nrinnallaan, ja kuitenkin oli tämä onni ollut vaan hairaus, halpamainen\norjuus, sillä hänen puolisonsa ei ollut koskaan oikeastaan pitänyt häntä\nhenkisenä vertaisenaan, ei koskaan myöntänyt hänelle samaa ihmisarvoa\nkuin itselleen. Sen olikin hän ihan selvään nähnyt ja tuntenut tuona\nkauheana, unhottumattomana hetkenä, jolloin hänen sydämensä pyhä side\nkatkesi ja jolloin hänen onnensa tähti putosi taivaalta. Ajatteles, jos\nGerda saisi kestää saman julman koetuksen avioliitossaan! Kuitenkin\nLeonardilla oli laajempi sivistysmäärä kuin vanhalla kapteenilla, ja hän\nkuului nuorempaan sukupolveen. Hän näytti niin ylevämieliseltä ja\ninnokkaalta kaikissa asioissa. Ehkä ymmärsi hän paremmin, kuin tuo\nvanhus, totuuden ajan pyrinnöissä naisenoikeuksien saavuttamiseksi.\nHellä äiti koetti masentaa surettavia kysymyksiä, iloisilla toiveilla.\nKuitenkin hiipi se ajatus usein esiin, että ehkä olisi ollut parempi,\njos Gerda olisi saanut uhrata elämänsä tieteille.\n\nHäät piti pidettämän jouluna. Nuorella Leonardilla oli tosin\nyksinkertainen, mutta kuitenkin turvattu toimeentulo sanomalehden\ntoimittajana, ja hän kiiruhti nyt pientä kotiansa asettamaan kuntoon,\nmutta menetteli siinä tarpeettoman tuhlaavaisesti, josta hänen\nmorsiamellaan ja vanhemmillaan ei ollut aavistustakaan ja velkaantui\njo varustaessaan kotinsa niin muhkeaan sisustukseen kuin mahdollista.\nMorsiantaan näytti hän jumaloivan. Melkein joka päivä sai tämä häneltä\npitkät kirjeet, joissa purkautui hehkuvassa runomuodossa rakkauden\nkaipuuta ja rakkaudentoiveita ja suuria ajatuksia elämän tärkeimmistä\nkysymyksistä. Gerda oli onnellinen. Voimakas ja kiihkeä, kuten kaikki\nhänen tunteensakin, oli hänen rakkautensakin, ja hänen luottamuksensa\nrakastettunsa hengenjalouteen ja uskollisuuteen oli luja kuin kallio.\nHän tosin oli kuullut äitinsä surullisen elämäkerran, mutta että\nhän omassa avioliitossaan voisi tulla samaan kohtaloon, se ajatus\nei juolahtanut hänen mieleensäkään. Ääretöin eroitushan oli hänen\nisänsä, tuon vanhan, pintapuolisesti sivistyneen, ahdasmielisen\nentisen soturin ja nuoren, runsaslahjaisen ja perinpohjin sivistyneen,\nkorkea-aatteellisen sulhon, kannan välillä, ja tämä eroitus oli\ntakauksena siitä, ettei hänen koskaan olisi pakko tulla osalliseksi\näidin tuskastuttavaan kokemukseen. Miten onnellinen olikaan tyttönen,\ntuossa kuin hän, salavihkainen hymy huulilla ja tajuamatoin loiste\nennen niin synkissä silmissä, paljoa kiihkeämmällä innolla, kuin\nmitä hän koskaan ennen oli osoittanut tieteissä, nyt työskenteli\nantimiensa valmistuksessa! Leonardin ihastuttavat kirjeet olivat\nhänelle tuhansin kerroin kalliimmat, tuhansin kartoin opettavammat\nkuin kaikki ne paksut, yksitoikkoiset kirjat, vanhat historioitsijat\nja viisaustieteilijät, jotka nyt saivat olla kokonaan hyljättyinä\nkirjakaapissa. Kuinka paljon ihanampi oli hänen oman sydämensä\ntarina kuin kertomukset kaikista maailman historian sankaritöistä,\nja todellista viisautta, niin, avainta viisauden salaiseen kaikkein\npyhimpään, sitä ei löytynyt noiden vanhojen filosofien kuivissa\nkirjoituksissa, vaan rakastavan nuorukaisen kirkkaissa silmissä.\nSyysyön sumut, kuten jo mainitsimme, olivat hälvenneet kesäauringon\nsäteistä. Viha isää ja veljeä vastaan oli kadonnut Gerdan riemuisasta\nsydämestä, kuin inhoittava, mieletön harhaluulo. Tarjosihan elämä\nautuuden, nautinnon paljoa runsaamman kuin kaikkien tiedon aarteitten\nomistaminen voisi lahjoittaa. Miksi vihastuisi hän sitte isäänsä, joka\noli kieltänyt häneltä vähempiarvoisen, kuin hän kerran oli voittanut\nkalliimman? Ehkä se olikin korkeamman voiman sallimus, että hän kielsi\nhänen matkustamasta Upsalaan, sillä jos se olisi tapahtunut, niin\nhän ehkä ei koskaan olisi kohdannut Leonardia. Hän rukoili Jumalalta\nanteeksi pahat tunteet, joita hänessä oli ollut isää kohtaan, ja lupasi\nkahdenkertaisella uskollisuudella sovittaa nurjamielisyytensä. Entäs\nRudolf? Niin, tosin oli hän veltto, mutta olihan hän hänen oma, ainoa\nveljensä, ja oli aina ollut hyvä ja ystävällinen häntä kohtaan. Eikö\nhän ollut silloinkin ihan julma, kuin hän suuttui siitä, että tämä\nsai matkustaa ulkomaille, etsimään parannusta heikolle terveydelleen!\nSydämensä uhkuvassa helleydessä ja onnessa kirjoitti hän lämpimän,\nmelkein tuskallisen hellän kirjeen veljelle, joka sattumalta oli\npohjois-Italiassa, koska lääkärit kielsivät hänen juuri pahimpana\nsuvikuumana menemästä etelämmäksi. Hän tosin ei saanut mitään vastausta\ntähän kirjeesen, vaan ainoastaan sivumennen terveisiä ja kiitoksen\nystävällisestä kirjoituksestaan eräässä Rudolfin kirjeessä isälleen.\n\nJa Ivarsson ukko taas, kuin hän näki tyttärensä muuttuneen hilpeän\nkäytöksen, ja tuli tietämään hänen katuvaisen mielihartautensa, vaikkei\nse sanoissakaan ilmaantunut, käveli huoneessaan, voittoriemusta\ntyytyväisenä ja hänen katseensa ja hymynsä näyttivät alinomaa sanovan:\n\n— Katsos, kuinka oikein minulla oli! Mutta meillä miehillähän on aina\noikein. Emmekä me ole pahoja, joskin me, naisten omaksi hyödyksi,\nohjaamme heitä heidän haaveellisissa hullutuksissaan, emmekä anna heidän\nmenetellä oman mielensä jälkeen, sillä muutenhan jouduttaisiin\nsuorastaan hukkaan.\n\nVähää ennen joulua vietettiin Gerdan häät. Rudolf ei tullut, kuten\nvanhemmat ja sisar toivoivat, kotiin juhlapäiväksi, vaan kirjoitti\nainoastaan muutamia ystävällisiä onnentoivotus-riviä Gerdalle ja isälle\nkirjeen, jossa ilmoitti, että lääkärit olivat kehoittaneet häntä\nviipymään yli talven Italiassa, jonka tähden hän sydämellisesti pyysi\n\"hyvää isäänsä\" lähettämään hänelle vähäisen rahalisän — noin kaksi\ntuhatta markkaa. Ukko Ivarsson närkästyi vähän tähän kirjeesen. Hän oli\ntoivonut saavansa nähdä jälleen poikansa terveenä ja reippaana ja päälle\npäätteeksi oli hän jo talon kiinnitystä vastaan ottanut tyttären\nmyötäjäisiä varten lainan, kaksinkertaisesti niin suuren, kuin olisi\nollut tarpeeksi hänen Upsalanmatkalleen, — mutta nythän olikin\nkysymyksessä myötäjäiset! Eikö jokainen oikein ajatteleva isä mielellään\ntekisi uhrausta sellaista tarkoitusta varten? Ukko närkästyi, kuten\nsanottu, Rudolfin kirjeesen, mutta mitäs oli muuta tehtävänä, kuin\nsuostua lääkärien määräykseen ja lähettää rahat pojalle.\n\nGerdan häitä aiottiin viettää hyvinkin komealla tavalla. Ivarssonin\nperhe kuin oli sangen säästäväisesti elänyt, vierasvaraisesti ottanut\nvastaan tuttavia, harvoin pitänyt mitään suuremmoisia pitoja, niin\npidettiin kohtuullisena viettää ainoan tyttären häät niin loistavasti\nkuin mahdollista. Mutta kuin Rudolfia ei ollut kotiin odotettavana,\nkuten toivottiin, juhlahetkeksi, niin piti kapteeni sopimattomana panna\ntoimeen mitään suurempia pitoja. Rouva Ivarsson oli heti valmis\nsuostumaan tähän mielipiteesen, koska hän oli aivan kyllästynyt noihin\nulkonaisiin huvituksiin, sitten kuin sisällinen ilo hänessä oli\nsammunut, ja Gerda, jonka vakaa luonne ei edes hänen morsiusilossaan\nmuuttunut, oli kokonaan tyytyväinen siihen, että tuo aiottu komea\njuhlallisuus vaihdettaisiin yksinkertaisiin päivällishäihin.\nOnnellisuudestaan ja ensimäisen rakkautensa ihastuksesta säteilevänä\nkävi Gerda yksinkertaisessa villapukimessaan, myrttiseppele\ntummakutrisessa päässään ja häilyvä huntu ympärillään, rakkaansa\nrinnalla vihkituolille ja vannoi lupauksensa, täydellisesti vakuutettuna\ntulevaisuutensa jaloimmasta onnesta.\n\nMukana äitinsä hartaat siunaukset ja isän sydämelliset onnentoivotukset,\nseurasi Gerda puolisoaan heidän uuteen kotiinsa, jonka kallisarvoinen\nsisustus suuresti hämmästytti häntä ja siellä äskennaineet viettivät\nhäiriintymättömässä autuudessaan vuoden, jonka lopulla nuori rouva\nlahjoitti puolisolleen pojan, ja pienokaisen kastejuhlassa oli Gerdalla\nilo vieraana tervehtää vanhempiansa ja veljeään, joka sillä aikaa oli\ntullut kotiin ja esiintyi sisarelleen komeana, pitkäpartaisena maailman\nmiehenä, mutta kasvonsa olivat vielä veltomman ja kalpeamman näköiset,\nkuin kotoa lähteissään. Oleskeleminen eteläisessä ilmanalassa ja\nulkomaan lääkärien määräykset näyttivät olleen tehottomat hänen\nkivulloisuuteensa. Hän oleskeli nyt koko talven joutilaana kotona.\nViimein sanoi hän, ettei hän huonon terveytensä tähden saattanut jatkaa\nopintojaan ja että hän mieluimmin tahtoisi ruveta maata viljelemään. Hän\nuneksui saavansa vuokrata suurenlaisen maatilan ja sen toivon hän aina\nlausui vanhempainsa kanssa keskustellessaan. Vihdoin keväällä\nilmaantuikin hänelle tilaisuus siihen. Muutamia penikulmia\npääkaupungista oli nimittäin talo vuokrattavana. Ivarsson ukko lähti\nasianomaisen luo poikansa puolesta. Nuorta Ivarssonia pidettiin sievänä\nja rehellisenä nuorukaisena. Häntä säälittiin heikon terveytensä takia,\nkoska se pakoitti hänen lopettamaan opintonsa. Tiedettiin, että hänen\nisällään oli vähäinen omaisuus, niin ett'ei tarvittu pelätä mitään\ntappiota. Jos poika joutuisi pulaan, niin isä kyllä auttaisi häntä.\nIvarsson-ukkoa pidettiin kerrassaan kunnollisena ja luotettavana\nmiehenä. Rudolf sai siis vuokran kohtuullisilla ehdoilla. Isä ja hänen\nvanha ystävänsä, varakas ylhäinen virkamies, rupesivat takausmiehiksi.\n\n— \"Veljesi on nyt päättänyt ruveta maanviljelijäksi,\" kirjoitti\nkapteeni tyttärelleen. \"Ja tätä päätöstä pidän minä varsin viisaana.\nHänen, paha kyllä, ylen heikko terveytensä, huononisi huononemistaan\nliiallisesta lukemisesta, ja kuin hän vihdoin olisi valmis käymään\nvirkamiehen tielle, voisi se kentiesi olla kokonaan murtunut. Raitis\nelämä ja vapaampi toiminta maalla vahvistaisivat sen sijaan, siitä olen\nvakuutettu, hänen voimiaan ja tekisivät hänestä pian oikeen reippaan\nmiehen.\"\n\nRudolf muutti vuokratilalleen ja alkoi tutkia\nmaanviljelys-kirjallisuutta, sillä käytännölliseen maanviljelemiseen oli\nhän luonnollisesti täydellisesti perehtymätöin, eikä hänessä tähän\ntoimeen suinkaan ollut mitään todellista, vaan ainoastaan luuloteltua\nintoa. Nuoresta Rudolfista, joka oli luonnostaan vähälahjainen\nhenkisessä suhteessa, vaikka ei alkuansa mikään sielunvammainen, olisi\nvoinut tulla vakaan kasvatuksen kautta lujamielinen ja ahkera mies,\nmutta nyt, hemmoittelevan kohtelun kautta, mikä oli tullut lapsuudesta\nasti hänen osakseen, oli hänestä tullut veltto laiskuri; hänen tylsä\nsielunsa, jossa ihmisluonnon rikkaruohot vapaasti olivat saaneet\nkehittyä, ei voinut innostua mihinkään maailmassa. Koko nuoruuden\ninnostus, se tahdon voima ja itsetunnon ylevyys, jotka mahdollisesti\nolisivat voineet kehittyä tässä puutteellisessa hengessä, olivat nyt\nkokonaan sammuneet tuossa, yleisen tavan mukaan tuomitaksemme,\nhyväsydämisessä, kunniallisessa ja oivallisessa miehessä. Rudolf alkoi\ntehdä suuremmoisia muutoksia ja parannuksia tiluksen hoitamisessa,\neroitti vanhoja kelvollisia palvelijoita ja koetti kaikkiin saada\nuusmuotisen järjestyksen, mikä tosin olisi voinut olla sangen\nhyödyllistä ymmärtäväisemmän ja kokeneemman henkilön johdossa.\nMuutoksista oli luonnollisena seurauksena ainoastaan suuret\nrahakulungit, paljoa suuremmat, kuin mitä talo tuotti. Se olikin kaikin\npuolin liian pieni, voidakseen kestää nuoren vuokraajamme äkkipikaisia,\nsuuriaikeisia parannuksia, ja sitä paitsi tämä ensimmäinen vuokravuosi\nantoi säännöttömän hoidon takia niukemman sadon kuin koskaan ennen\nvanhain haltijain aikana. Kuin jotkut vanhemmat pitäjän maanviljelijät\nhuomauttivat Rudolfia tästä, vastasi hän vaan pöyhkeästi, että täytyyhän\nsellaisena ensimäisenä uudistusvuotena antaakkin tulon mennä hukkaan ja\nsaada näennäinen tappio, mutta tämä muka olisi välttämättömyys, jota\nvanhan ajan maanviljelijät eivät voisi käsittää, ja seuraukset\najanmukaisista parannuksista ilmestyisivät monenkertaisena voittona\ntulevaisuudessa. Nuori Rudolf teki vaan velkaa, voidakseen ajanmukaiset\nparannuksensa panna täytäntöön. Hänen isänsä, jonka varallisuus oli koko\njoukon suurempi kuin se rahasumma, mitä hän oli takuussa, rupesi taas\ntakaamaan näitä velkoja ja kehoitti veljensä, provastin, tulemaan\ntoiseksi takausmieheksi, sillä entinen takuumies ei myöntynyt ollenkaan\nenää tulemaan, kuin häneltä sitä ystävällisesti kysyttiin.\n\nNuori Rudolf-herra koetti pysyä kelpo miehen maineessa. Hän seurusteli\nahkeraan pitäjän nuorten rikasten kartanon herrain kanssa, joitten\njoukossa oli pari hänen ylioppilas-kumppanejaan, matkusteli usein\nkaupunkiin, pani toimeen metsästysseurueita, piti komeita\njuoksijahevosia, jotka maksoivat kauniit rahat, ensiksikin ostaa ja\nsitten vielä ruokkia talliin kauroilla, häntä ylimalkaan suosittiin ja\nylisteltiin vierasvaraiseksi isännäksi, hupaiseksi seuraveljeksi,\n\"peijakkaan kohteliaaksi\" pojaksi, oikein reima mieheksi.\n\nVuokran maksuaika joutui myöskin käsille. Isä Ivarsson sai vieraaksi\npoikansa, joka keskusteli hänen kanssaan kahdenkesken. Siitä oli\nseurauksena se, että kapteeni jälkeen puolenpäivän, sitten kuin Rudolf\noli lähtenyt kaupunkiin, ilmaisi vaimolleen, että oli välttämätöintä\nottaa uusi: laina talon kiinnitystä vastaan, johon tämä tyynesti\nsuostuikin.\n\nKapteeni sai rahat. Ensimmäisen vuoden vuokra maksettiin. Kaikki oli\nselvillä, ja Rudolf sanoi tyytyväisenä vanhemmilleen:\n\n— Tämä ensimäinen vuosi on ollut vähän tukalanlainen, Mutta sehän on\nluonnollista. Talossa oli niin kirotun paljon uudestaan järjestämistä,\nnykyajan järjellisimpien vaatimusten mukaan. Mutta tulevana vuonna,\ntoivoakseni, ei minun tarvitse luottaa isän apuun, vaan päinvastoin,\njollei aavistamattomat vastukset ehkäise laskujani, maksan tämän velan\nisälle.\n\n— Rudolfista tulee kyllä kelpo mies maanviljelyksessään. Kuulitkos,\nettä hän jo seuraavana vuonna aikoo maksaa, mitä minä nyt luovutin hänen\npuolestaan? sanoi kapteeni tyytyväisyydestä muhoillen rouvalleen, kuin\npoika oli poistunut.\n\n— Hyvin paljon rahaa on häneltä kumminkin mennyt tänä vuonna, arveli\nrouva Ivarsson. Jos hän tarvitsee joka vuosi yhtä paljon\nmaanviljelykseensä, niin ei siitä pitäisi tulla suuria velansuorituksia.\n\n— No sinä nyt puhut kuin naiset ainakin! Mitä sinä ymmärrät sellaisista\nasioista? Minun mielestäni ei pitäisi puhuman asioista, joita ei käsitä,\nmumisi kapteeni.\n\nToisena vuonna kävi samoin kuin edellisenäkin. Rudolf eli suurellaisesti\nja jatkoi parannuspuuhiaan, joiden täyttämisen hän jätti erään nuoren,\nruotsalaisen voudin rajattomaan mielivaltaan, sillä hän itse oli\nantautunut yksinomaisesti seuraelämän huvituksiin. Kun kapteeni kerran\nmoitti häntä tällä tavalla käyttäymästä, vastasi hän:\n\n— Rakas isä! Minä olen aivan rauhassa, saatuani tämän miehen taloon. On\npaljon parempi, että minä jätän koko hoidon miehelle, joka on perehtynyt\nmaanviljelyyn, kuin että minä itse hutiloitsisin toimissa, jotka\nkuitenkin ovat enimmäkseen minulle vieraat. Ja Nilsson on erittäin\ntaitava mies alallaan. Minulla onkin rajatoin luottamus hänen\nehdoituksiinsa, ja jos niitten toimeenpano maksaakin vähän alussa, niin\nonpa voitto sitä suurempi. Hän on esimerkiksi laskenut, että suuri\nsuonviljely, jota kaikki ihmiset pitävät vaikeana ja niin hiton\nkalliina, että se kolmessa vuodessa korvaisi kaikki, mitä se nyt\nkuluttaa. Hän on sen numeroilla todistanut.\n\n— Niinpä niin! arveli kapteeni, kyllähän se on hyvä, kuin vaan kaikki\nkäy onnellisesti.\n\nToinen suurenlainen yritys, johon vouti neuvoi isäntäänsä, oli se, että\nostettaisiin puutavaraa. Oli juuri se aika, jolloin metsän hakkaaminen\noli täydessä vauhdissaan. Tämä oli ehdoitus, joka enemmän kuin mikään\nmuu miellytti toimeliasta Rudolfia. Hän tulisi ainoalla tenho-iskulla\nuppo rikkaaksi. Isä varoitti häntä kiirehtimästä siinä yrityksessä, tahi\nryhtymästä siihen suuressa mitassa, koska voi aavistaa, että turmiota\ntuottava seisaus ennemmin tai myöhemmin tulisi puutavarain markkinoilla,\n— saman varoituksen sai Rudolf ylipäänsä muiltakin tahoilta, — mutta\nhän nauroi vaan ja sanoi, että vanhat olivat tottuneet maailman alusta\nepäilemään nuorten yrityksiä, ja että ihmiskunta, jos se aina olisi\nkuullut vanhuuden varovaisia neuvoja, vielä olisi paratiisin aikuisella\nkannallaan. Mutta sanotaanhan raamatussakin, ett'ei ihminen sielläkään\ntotellut varoittavaa ääntä, vaan tahtoi koettaa onneaan omalla\nvastuullaan, ilvehti Rudolf.\n\n— Niin, ja sentähden tuli synti myös maailmaan, vastasi rouva Ivarsson.\n\n— Mitä vielä! Vanhoja satuja, joita papit ja profeetat ovat keksineet,\npeloittaakseen tuhmaa kansaa ja vetääkseen heitä nenästä, mutta niihin\nei tartu viisaat ihmiset. Naiset ylimalkaan ovat sellaisia, että he\npysyvät tuossa vanhassa taikauskossa ja aina näkevät siinä jonkun\nkorkeamman opettavaisen merkityksen, kuin me miehet sitä vastoin\nripeästi käymme elämään ja seuraamme terveen järjen ääntä. Mutta sehän\nonkin ihan luonnollista ja anteeksi annettavaa. Se seuraa naisen ja\nmiehen erilaisesta luonnosta, erilaisesta kasvatuksesta ja asemasta\nmaailmassa. Kuin hänen piirinsä on paljon rajoitetumpi kuin meidän, ja\nhän ei ole pakoitettu pitämään elämää todellisena, kuten me, niin on\nitse selvää, että hän istuu miettimässä haaveksittua maailmaansa, sillä\naikaa, kuin me teemme työtä hänen eteensä. Hän on kaunista, mutta\nsamassa heikkoa sukupuolta, sitä ei voi auttaa.\n\n— Mitä sukupuolta te sitten olette, miehet?\n\n— Me olemme voimakasta sukupuolta, selitti Rudolf, ylvästelevä hymy\nhuulilla.\n\nRouva Ivarsson katseli totisesti, melkein sääliväisesti, viisaasen,\n\"voimakkaasen\" poikaansa, joka tuossa istui niin mukavasti nojallaan\nkeinutuolissa, pitäen hienoilla käsillään sivupuista ja puhallellen\nhyvänhajuisia savuja hienosta sikaristaan. Päällänsä oli tummansininen\nhännystakki, vaalea huivi kaulassa ja jalokivillä koristettu sormus\npikkulillissä, eikä hän näyttänyt ensinkään reippaalta maanviljelijältä,\nvielä vähemmin \"voimakkaan\" sukupuolen jäseneltä, vaan mitä raukeammalta\nkatukeikarilta.\n\n— Älä sano naisista, että he ovat heikommat astiat, hymyili\nIvarsson-ukko sohvan nurkastaan. Tiedäthän, että he alkavat tutkia\ntieteitä nykyään.\n\n— Niin, samoin kuin Gerda nyt tutkii, ha, ha, ha!\n\nKapteenista tuntui pila äärettömän hauskalta, ja hän nauroi\ntukehtuakseen, mutta rouva Ivarsson meni sanaa sanomatta hiljaa\nhuoneesta.\n\n— Katsos, \"äiti,\" hän ottaa aina pahakseen, kuin sanankin vaan lausuu\nnaisten opinnoista, sanoi ukko, katsellen rouvansa jälkeen. Hän on niin\nlapsellinen, että hän aina vielä huolehtii, kuin Gerda ei saanut seurata\nnaurettavaa oikkuansa ja tulla ylioppilaaksi. Kyllä kai, se olisi ollut\njuuri viisaasti, se! kuin vaan ajattelee, kuinka onnellinen tyttö nyt on\navioliitossaan. Hän on saakelin kunnon poika, tuo Leonard!\n\n— Nyt täyttää hän kumminkin kutsumuksensa, tuumasi herra Rudolf. Nainen\nylioppilaana, miesten kumppanina yliopistossa, — ei, se on ja pysyy\ntapahtumatta, — hyi, piru vie! Sehän on ihan vastoin naisen luontoa,\nvastoin sitä viattomuuden ja kainouden pyhyyttä, jonka pitää häntä\nverhoaman ja jota paitsi hänellä ei ole mitään arvoa, saarnatkoon he\nmitä tahtovat naisen oikeuksista.\n\n— Juuri niin ajattelin minäkin. Naisen maailma on kodin maailma.\n\n— Luonnollisesti!\n\n— Odotas, isä! sanoi Rudolf, kuin hän vanhempia hyvästijättäessään\ntaputti kapteenia hartioille. Älä parjaa metsäkauppoja. Minä tiedän\nkyllä, mille kannalle asetun, ja kuin tämä vuosi on kulunut, heitän minä\nhiiteen koko vuokraukset ja ostan itselleni oman talon.\n\n— Pojassa on kumminkin paljasta neroa, niin hento kuin hän onkin,\ntuumaili kapteeni, kuin Rudolf oli istunut pieneen, komeaan rekeensä,\ntarttunut ohjiin ja nyökäisten akkunaan, jossa äiti seisoi, pyörähti\nulos portista tulisella hevosellaan.\n\nKuinka täytti herra Rudolf Ivarsson tarkoituksensa ihmisenä ja\nmaanviljelijänä? Miks'ei, oivallisesti! Hän teki parannuksia ja hautasi\ntuhannen toisensa jälkeen vuokraustiluksen sammalsoihin, joitten\nviljelyksessä isännöitsijä, joka oli herransa koko käytöksestä päättänyt\nhänen olevan upporikkaan, kummasteli vaan, ett'ei niin suurellinen ja\nhieno henkilö, kuin herra Rudolf Ivarsson, hankkinut omaa tilusta, vaan\ntyytyi vuokrataloon. Kerran, kuin isännöitsijä lausuikin tämän\nkummastuksensa, vastasi Rudolf:\n\n— Minun aikomukseni onkin ostaa maatilan, mutta minä tahdoin ensiksi\nvuokratilalla koettaa, onko minulla taipumusta maanviljelykseen ja\nperehtyä toimeen.\n\nTämä oli isännöitsijästä hyvin viisaasti ajateltu ja puhuttu.\n\nRudolf osti joukon metsäosuuksia ja käytti kymmenittäin päivämiehiä\npuitten hakkuusen. Metsäpalstain hinnasta annettiin vekseliä. Keväällä\nalkoi uitto ja samassa kallis oikeuden käynti uittomiesten laittomasta\nmenettelystä. Puutavara saapui vihdoin pääkaupunkiin ja ladottiin\nlautatarhoihin. Nyt olivat ne saatavat lastatuiksi laivoihin ja\nmyydyiksi ulkomaille. Tämä kävi kuin tanssi \"hyvien ystävien\" avulla ja\nvälityksellä, mutta he kiskoivat vaivansa palkinnoksi vähintäin puolen\nvoitosta ja viettelivät tuon nuoren, rikkiviisaan toimintamiehen, jonka\nkerskailevan herkkäuskoisuuden ja sokean ymmärtämättömyyden he kyllin\nhuomasivat, menettämään toisen puolen rohkeisin kauppayrityksinsä,\njoista he korjasivat koko voiton, kuin sitä vastoin Rudolf\njonkinlaisella hämmästyksellä näki äsken niin täydet kätensä tyhjinä.\nMutta he taas kokemuksen vakuuttavalla voimalla selittivät hänelle, että\nsellaiset onnen vaihtelut ovat aivan välttämättömät vähänkin\nsuurenlaisissa yrityksissä, ja ett'ei tarvitse ollenkaan peljästyä, vaan\ntulisi ainoastaan yhä rohkeammin käydä eteenpäin. Näitä neuvoja Rudolf\ntotteli liiankin mielellään, ollen niinmuodoin pelkäämätöin oppilas\nkorkeammassa asioimiskoulussa. — Seuraus tästä oli, että nuori\nmaanviljelijä eräänä päivänä keväällä, tosin kyllä pitkän ajan kuluttua\nvuokranmaksupäivästä, oli isänsä luona ja puhui vakavan ja\nvälinpitämättömän näköisenä laveista toimistaan, ja aivan veljellisellä\ntuttavuudella, kuten täysi-ikäisen pojan sopii suopean isän kanssa,\nilmoitti hän olevansa sattumalta rahapulassa ja kysyi, eikö isä voisi\nauttaa häntä \"pinteestä\" tuolla \"kirotulla vuokralla.\" Mitään vaaraa ei\nvoisi ollenkaan tulla kysymykseen. Hänellä oli aivan tilapäinen puute\npuhtaasta rahasta, joka kyllä pian olisi poistettu, kuin voitto suuresta\nkauppayrityksestä, joka sattumalta oli niellyt kaiken rahan, lankeisi\nulos. Siis, tahtoisiko ukko tehdä hänelle tuon pienen avun, korkoa ja\nedullista korkoa vastaan, ymmärrettävästi?\n\n— Sinä antaut liian laveisin yrityksiin, rakas Rudolfini! Sen olen minä\naina sanonut ja sanon nyt taas, tuumaili Ivarsson-ukko, otsa synkkänä.\n\n— Laveisin yrityksiin! Mitä vielä! Kuinka moni on paljon suuremmissa\ntoimissa ja panevat alttiiksi monin kerroin enemmän kuin minä, ja ovat\nkuitenkin aivan rauhalliset tulevaisuudestaan.\n\n— Niinpä niin! Ne ovat rikkaat henkilöt. Heillä on varaa kärsiä\ntappioitakin.\n\n— Rikkaat henkilöt? Niin kyllä! mutta he panevat koko omaisuutensa\nkaikissa tapauksissa kerrassaan alttiiksi. Juuri heidän suuremmat\ntulonsa saattavat heidät antaumaan suuriin yrityksiin, jolloin he\nvoisivat yhtä helposti joutua tappioon, kuin minäkin, — jos\nvälttämätöintä olisi.\n\n— Niin, niin! — Mutta minä pysyn siinä, mitä sanoin, että sinä\nnimittäin teit siinä varomattomasti, alottaessasi metsäkaupat ja kaikki\nmuut kalliit yrityksesi ja parannuksesi talossa samalla kertaa. Kuka\nkiittää sinua siitä, että olet haudannut useita tuhansia markkoja\ntoisten maahan?\n\nRudolf käveli edes takasin huoneessa, vilaisten tuon tuostakin\nhalveksivaisesti, mutta samassa sääliväisesti, vanhaan isään, joka ei\nymmärtänyt enää nuoruutta.\n\n— Toisten maahan! Kunniahan on hoitaa \"toisten maata\" ajanmukaisella ja\ntunnollisella tavalla! Eikö se merkitse mitään isän mielestä? Ja mitä\ntaas tulee minun muihin yrityksiini, niin silloin on paras kerrassaan\nruveta talonpojaksi jollekin kurjalle maatilalle jos pelkurimaisesti\npakenee jokaista satunnaista vastusta, niitä vähänkin laajalliset\nkauppatoimet välttämättömästi tuottavat. Joka ei mitään uskalla, se ei\nmitään voitakaan. Mutta sitä en voi kieltää, että jos välttämätöntä apua\nei ole saatavissa tukalina hetkinä, niin voi koko asema auttamattomasti\nsortua, ja silloin ollaan hukassa.\n\nRudolf kumarsi päänsä, rypisti kulmakarvansa ja vihelteli hiljoilleen,\nkädet taskussa astuskellen edes takaisin. —\n\n— Kuinka suuren summan sinä tarvitsisit nyt sitte? kysyi kapteeni\nvihdoin.\n\nRudolf pyörähti ympäri ja jäi isän eteen.\n\n— Ennen kaikkia vuokrarahan. Ja sitten pari metsävekseliä, jotka ovat\nmaksettavat muutaman päivän kuluessa, kumpainenkin kolmentuhannen\narvoinen, — siis kaikkiaan kaksitoista tuhatta markkaa. Mitäs tuo summa\noikeastaan on? Ei mitään, kuin sen vaan omistaisi!\n\n— Eikö sinulla ole siis ollenkaan puhdasta rahaa itselläsi?\n\n— Kyllä, pari sataa markkaa, mutta se on luonnollisesti sama kuin ei\nmitään.\n\n— Niin, sen ymmärtää se, joka käyttelee ainoastaan suuria summia,\nmuistutti kapteeni, vähän närkästyneellä ja kärsimättömällä äänellä.\nViimeisellä kerralla, kuin olit kaupungissa, jatkoi hän, puhuit sinä\nsuuresta voitosta, jonka sinä olit saanut viimeisestä puukaupasta.\nJoihin on se rikkaus joutunut, kun sinä nyt taas olet rahan puutteessa?\n\n— Kuinka, lempo vieköön, isä saattaa olla noin yksinkertainen? Isähän\ntietää, että minä olen suurissa kauppatoimissa ja voi kuitenkin kysyä\nmihin rahat ovat joutuneet! No, olenhan minä luonnollisesti, kuten jo\nmainitsin, pannut rahat liikkeesen, sitä paitsi maanviljelystyöt, metsän\nvalmistua ja puitten uitto ja oikeuden käynnit ja kaikki muut pahuukset,\njotka aina välttämättömästi seuraavat suurenlaisia kauppatoimia, ovat\nnielleet melkoisia summia.\n\nRudolf pyörähti koroillaan ja jatkoi astelemistaan.\n\n— Minä ajattelin vaan, ett'ei sinun nyt, kuin maksupäiväsi lähestyi,\nolisi sopinut tehdä itseäsi tyhjäksi rahasta. Niin paljon ajatusta\npitäisi voivan vaatia ymmärtäväiseltä ihmiseltä.\n\nRudolf pysähtyi ihan isän eteen.\n\n— Kuuluu, kunniani kautta, ettei isä ole mikään toimimies!\n\n— Ei! en olekkaan, mutta minusta lapsikin voisi ymmärtää sen\njärjettömäksi, kuin luovutaan tarpeettomasti rahoista, juuri kuin\ntiedetään, että tullaan niitä ennen pitkää tarvitsemaan.\n\nRudolf polki hiljaa hermostuneen kärsimättömyydestä hienolla\nsaappaallaan permantoon.\n\n— Jaha! Minä tunnen tuon! Vanhan tavan ijankaikkista laulua! Luopua\nrahoistaan tarpeettomasti! — Eikö olisi mielettömyyttä, kysyn\npuolestani, — mielettömyyttä, kuin on tilaisuus panna rahansa\nliikkeesen, joka varmana voittona antaa summan takaisin nelin, —\nvieläpä viisin kertaisesti, — silloin sen sijaan pistää rahat\nlaatikkoon ja säästää niitä pientä hyödytöntä maksua varten, joka lankee\nuseita viikkoja myöhemmin, — kuin on keinoja muulla tavalla hankkia\ntämän maksun? — Sehän olisi suorastaan hullujen tapaista! — Mutta yhtä\nmahdotointa, kuin ottaa otava taivaan kannelta, on teidän, vanhojen,\npäähän saada mahtumaan, että kauppatoimissa välttämättömästi täytyy\nsyrjäyttää pienempi korko suuremman tieltä, jos tahdotaan saada vähänkin\nsuurempaa voittoa ja laventaa asioita. Ei! Teidän periaatteenne on, että\npitäisi koko ikänsä istua jossain sopessa ja kätkeä samaan ahtaasen\npiiriin muutamat rahakolikkonsa, sen sijaan kuin pitäisi olla rohkeutta\nkäyttää niitä hedelmää tuottavaksi siemeneksi. Jos kaikki olisivat\nseuranneet teidän mielipiteitänne, niin ei ainoakaan ihminen maailmassa\nolisi saanut kokoon varallisuutta.\n\n— Olis kyllä! Moni vanhain mielipiteitten ihminen on koonnut\nvarallisuuden, ja suurenkin päälle päätteeksi.\n\n— Niin, mutta uskomattomilla, elinajan kestävillä ponnistuksilla! He\novat uhranneet koko aikansa, kaappiakseen kokoon, sanasta sanaan,\nkaappiakseen kokoon rikkauden, joka nykyajan yksinkertaisella,\nrohkeammalla ja valistuneemmalla tavalla, kauppayrityksiä\nharjoittamalla, voidaan hankkia parissa vuodessa, jopa usein yhdessä\nhetkessä, ainoalla, hyvin lasketulla iskulla. He ovat, käyttääkseni\nvertausta, leikanneet joka korren erikseen, kuin sitä vastoin nykyään\nniitetään viikatteella.\n\n— Kuka on sinulle opettanut koko tuon rikkiviisaan toiminta-filosofian?\n\n— Oma, terve järkeni, luonnollisesti. Nehän ovat niin itse tiettyjä ja\nselviä asioita, että yksinkertaisimmankin pitäisi voiman käsittää niitä.\n\n— Senpä tähden minä käsitänkin ne vallan hyvin, vieläpä paremmin, kuin\nluuletkaan, rakas Rudolf! — Ja minä pelkään, että sinun kauppaystäväsi\nja hyvät veljesi, jotka houkuttelevat sinua heittämään rahasi heidän\nsuuriin yrityksiinsä, lopuksi vetävät sinua nenästä ja korjaavat sekä\nomansa että sinun tulosi.\n\n— Minä annan anteeksi sanat, joilla isä solvasi miehiä, joitten kunniaa\nja luotettavaisuutta ei ole vähintään epäilemistä, minä kuin pidän\nsellaiset lauseet suorana seurauksena isän vanhanaikaisista\nmielipiteistä, mutta minä pyydän saada olla kuulematta vast'edes\nsellaista puhetta ihmisistä, joita minä pidän ystävinäni. — Mutta,\npalataksemme asioihimme, — onko minulla mitään apua odotettavana\nisältä, vai eikö? —\n\n— Sanos minulle, — mistä tahtoisit sinä minun ottamaan rahoja, niin\nmielelläni kuin tahtoisinkin auttaa sinua?\n\n— Mistä? Eikö isällä ole tämä talo, joka maksaa vähintäänkin kolmin\nkerroin tuon tarvittavan summan? Mikä estää ottamasta lainaa talon\nkiinnitystä vastaan? Olenhan minä lapsi ja perillinen, ja siis minulla\non osani myös, toivoakseni. Äläkä koskaan pelkää, että minä aion\nhävittää isää tahi ketään muutakaan. Jos minä pääsen selville tästä\npulasta, niin lunastan, minä velkani ja maksan kuinka suuren koron isä\nvaan tahtoo vaatia.\n\n— No, no, no! Kuka puhuu koroista lasten ja vanhempain kesken? Mutta,\nkatsos, minulla on velvollisuuksia myös äitiäsi ja sisartasi kohtaan.\n\n— Isä saa olla täydellisesti levollinen ja lisäksi varma siitä, että\nminä kyllä olisin voinut saada apua ystäviltäni, jos minä olisin\nsanankin lausunut, mutta minusta on mieluisampaa kääntyä omaisiini.\n\nAivan kuin eteväkin toimimies, ei Rudolf pitänyt tarpeellisena mainita,\nettä hän oli kääntynyt muutaman ystävänsä puoleen, saadakseen tuon\n\"mitättömän summan,\" mutta saanut sen sijaan tyytyä vaan erittäin\nystävälliseen kieltoon, tietysti sillä selvällä syyllä, että ystävät,\nkuten hän itsekin, osuivat olemaan ihan satunnaisessa, mutta kuitenkin\n\"kirotussa rahapulassa.\"\n\n— Niin, niin! tuumasi Ivarsson-ukko. Kyllähän se on parasta, kääntyä\nsukulaisiinsa, kuin sattuu olemaan ahtaalla. — Ja sinä voit ymmärtää,\nettä minä autan sinua aivan mielelläni, kuin se vaan on minun vallassani\nja joll'eivät toiset, joista minä olen edesvastuussa, kärsi mitään\nvahinkoa.\n\nIsä ja poika jatkoivat vielä hetken aikaa ystävällistä keskusteluaan,\njossa jälkimäisen onnistui kumota edellisen kaikki arvelut ja\ntäydellisesti tehdä hänet vakuutetuksi toiveittensa toteutumisesta ja\nlupauksiensa varmuudesta. Ja samana päivänä, kuin Rudolf oli pois\nmennyt, esitti kapteeni rouvalleen, että talo kiinnitettäisiin\nuudestaan.\n\n— Se on ikävää, lopetti hän, mutta mitä ei tekisi lastensa tähden?\n\nRouva Ivarssonin tyyni katse muuttui tuliseksi.\n\n— Niin kyllä! vastasi hän, vähän vapisevalla äänellä. Mutta eikö Gerda\nsitte ole myöskin sinun lapsesi? Ja miten tylysti kielsit häneltä tuon\nvähäpätöisen tuhatmarkkaisen, vaikka näit hänen palavan halunsa, hänen\nsurunsa?\n\n— Kas niin! Olemmeko nyt taas noissa entisissä hullutuksissa! Kuin\ntyttö jo useita vuosia on ollut onnellinen vaimo, niin tulet sinä vielä\ntuomaan esiin hänen lapsellisuuksiaan, jotka hän itse jo kauan aikaa on\nunhottanut, siitä voit olla varma, ja minä iloitsen sydämeni pohjasta,\nettä minä ymmärsin oikeaan aikaan tehdä lopun koko hassutuksista.\nTeidän, naisten, laita on kummallinen, kuinka voitte te höpistä\nkaikellaista roskaa. Se on, ymmärrettävästi, anteeksi annettava, sillä\nteillä ei ole mitään tärkeämpää ajateltavana. Mutta sen minä sanon\nsinulle, Hanna! Nyt en tahdo enää ainoatakaan kertaa kuulla puhuttavan\nkoko tuosta ylioppilas-jutusta, ja tähän se jääköön!\n\nRouva Ivarsson oli tullut kuolon kalpeaksi. Kauan pidätetty, syvä tuska\ntuli näkyviin täydessä väessään hänen silmistään, jokaisesta\nkasvonpiirteestä, hänen vapisevista käsistään.\n\n— Koska nyt on viimeinen kerta, kuin tahdot kuulla puhuttavan asiasta,\nniin tahdon minä myöskin lausua ajatukseni siitä viimeisen kerran, sanoi\nhän ankarasta mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä.\n\nKapteeni olisi mielellään tavalliseen, suopeaan holhoojan-tapaansa\nkieltänyt vaimoansa lausumasta mitään enempää asiasta, mutta tämän\nhiljaiselle olennolle tavatoin mielenliikutus, joka ilmestyi hänen\nsanoissaan, äänessään ja koko ulkomuodossaan, herätti hänen huomiotansa\nja jonkinlaisella hämmästyneellä uteliaisuudella odotti hän äänettömänä\nja tuijottavin silmin jatkoa hänen sanoihinsa.\n\n— Missä olen rikkonut häntä vastaan, josta hän voi moittia minua? kysyi\nhän itsekseen. Jos kukaan on ollut hyvä mies, niin se olen ollut minä!\n\n— Minä en puhu enää mitään Gerdan toivosta päästä Upsalaan, jatkoi\nrouva Ivarsson. Voihan tapahtua, että niin on hyvä, kuin nyt on. Hän on\nvapaasta tahdosta itse valinnut kohtalonsa. Mutta ei ollut puhetta\nmistään naimisesta, kuin sinä kielsit apusi hänen opintoihinsa, muista\nse! Joll'ei rakkaus Leonardiin ja avioliitto hänen kanssaan olisi\nlahjoittanut iloa ja onnea hänelle, niin olisi sinun kova\nitsepintaisuutesi tehnyt hänen onnettomaksi koko elinajakseen.\nVanhempaini jättämästä perinnöstä tahdoin ottaa tuon pienen summan;\njonka Gerda olisi tarvinnut. Sinusta tuntui luonnollisesti\ntunnottomalta, kuin minä mainitsin tätä asiaa, mutta eihän se ole\nsopimattomampaa, jos nainen kerran muistuttaa, mitä hän on tuonut\npesään, kuin sekään, että miehet alinomaa kerskaavat pitävänsä vaimosta\nhuolta. Ehkä sinäkin olisit valmis väittämään elättäneesi minua, vaikka\nkolmas osa perinnöstäni meni nuoruuden velkaisi maksamiseksi?\n\nKapteenin kulmakarvat vetäytyivät kokoon. Hän käänsi päänsä ja potkasi\nkärsimättömästi sohvapöydän jalkaan.\n\n— Kiitos, kiitos rakas Hanna!\n\n— Ja kuinka teet sinä nyt, Otto? Sinä kielsit Gerdalta ropoisen siitä,\njoka oikeuden mukaan kuului hänelle, ja nyt sinä uhraat kaikki varamme\nRudolfin hullumaisiin yrityksiin ja teet Gerdan perinnöttömäksi hänen\ntähtensä. Eikö, omatuntosi nouse sellaista menetystapaa vastustamaan?\n\n— Ja sinä luulet, kävi kapteeni säihkyvin silmin ja vapisevin huulin\npuheesen, että Rudolf tahtoisi hävittää sisarensa! Te, naiset,\nymmärrätte vaan vähän miehen kunniantunnosta. Te voitte uskoa omain\npoikainne olevan kunniattomia raukkoja sentähden vaan, että te ahtaalta\nnäkökannaltanne ette voi käsittää miehen vaikutusalaa ettekä hänen\ntarvettaan luoda itselleen muista riippumatoin asema. Yhtä varmaan kuin\nminä elän tällä hetkellä, yhtä varmaan olen minä vakuutettu siitä, että\nRudolf kerran täydellisesti, vieläpä korkoin kanssa, jos niin vaaditaan,\non suorittava, mitä meidän nyt täytyy lainata hänelle, voidakseen alkaa\ntiensä, ja ett'ei sinun eikä Gerdan eikä kenenkään muunkaan tarvitse\nkärsiä vähintäkään hänen tähtensä.\n\n— Jumala sen suokoon. Mutta minä tahtoisin mielelläni tietää, mistä hän\nparaimmalla tahdollansakaan mahtaa saada rahoja sen lainan maksamiseen,\njonka sinä nyt tahdot hänelle ennakolta antaa, jos hänen ratansa menee\nedelleenkin alaspäin samoin kuin se on alkanutkin.\n\n— Menee alaspäin! Niin ei ole ajateltavakaan, saada teitä, naisia,\nnäkemään missään asiassa nenänpäätänne kauvemmaksi, eikä ymmärtämään,\nettä suuresta jotakin lähtee. Jos toimimies tarvitsee sattumoilta jonkun\nrahasumman, niin on hän jo muka häviön tiellä, ja jos nuorukainen\nviettää vähänkin iloista ja surutointa elämää, lopettaakseen nuoruuden\nraivoansa ja tullakseen todelliseksi mieheksi, niin huudatte te heti,\nettä hän on langennut, kevytmielinen raukka, kadotettu olento, ei\nkenenkään kunniallisen naisen rakkauden arvoinen.\n\n— Tytöt eivät tarvitse koskaan tuollaista raivon aikakautta tullakseen\nihmisiksi, vaan jos he käyttäytyvät vähänkin varomattomasti, niin\nryöstetään heiltä kunnia ja arvo, ja heidän maineensa on koko\nelämäniäksi tahrattu.\n\n— Minä luulen, että sinä olet hulluna, Hanna! — Onhan helvetinmoinen\neroitus pojan ja tytön välillä. —\n\n— Niin, tosiaan, \"helvetinmoinen\" eroitus se näyttää olevan.\n\n— Mitä! — Niin, ethän sinä vaan tahdo väittää, että pojan tulisi elää\ntytön lailla? Mitä saakelia, — en voi paremmin tulla ja sanoa, —\npitäisikö hänestä sitte tulla maitoporsas, nunna, joku kuunpaisteinen\nkuva! Mutta jos tyttö eläisi nuorukaisen tavalla, niin se ei kävisi\nlaatuun, langennut hän olisi, kuten sanoit. Etkö käsitä sitä?\n\n— En.\n\n— Vai niin! se kunnostaa järkeäsi.\n\n— Minä en käsitä, että se kasvatus, joka on välttämätön ennenkuin\nnuorukaisesta tulee todellinen mies, että se voi tehdä tytöstä\nlangenneen naisen, enkä myöskään sitä, että se hyve ja puhtaus, jota\nvaaditaan tytöltä, on turmiollinen nuorukaiselle. Sitä filosofiaa en\nminä ymmärrä.\n\n— Vai niin! etkö ole lukenut vielä niin paljon korkeaoppisen tyttäresi\nfilosofiallista kirjastoa? Kyllä luulen löytäväsi sen opin myöskin\nsiellä, sillä se on ollut olemassa jo maailman alusta.\n\nKapteeni käveli kiivaasti muutaman kerran edes takaisin lattian.\n\n— Joko nyt loppui jankkaamisesi? sanoi hän, seisahtuen vaimonsa eteen.\nTahi jos sinulla on enempää sanottavaa, niin sano se nyt kerrassaan,\nettä sitte tulee rauhakin. — Kuinkas on kiinnityksen laita? Kaikesta\ntuosta, mitä sinä nyt latelit, voisi päättää sinun kieltävän,\nluullakseni! Sinä saat tosin suojella tyttäresi etua, niin ett'ei hän\njoutuisi maantielle kehnon veljensä kautta. Niinkuin hän nyt muka\nistuisi polttavassa leivän puutteessa, kuin hänellä on sellainen mies\nkuin Leonard, joka hänestä huolen pitää! Tahi tahtooko hän varmuuden\nvuoksi ottaa äidinperintönsä jo hänen vielä eläessään, ettei isä ja veli\nvaan sitä hävittäisi?\n\nÄrtyneen tyrannin solvaavalta ivalta tuntui kapteenin viimeiset sanat.\n\nRouva Ivarssonin silmät täyttyivät katkerilla kyynelillä nähdessään\ntämän miehen, joka oli ollut hänen sydämelleen kallis, jonka toiveita ja\ntahtoa hän oli niin iloisesti totellut, jonka luonteen hän oli kuvaillut\nniin jaloksi koko sen ajan, kuin he olivat yhdessä eläneet\naviopuolisoina, nähdessään hänet nyt edessään, halpamaiseen vihaan\nsyttyneenä hänen rehellisistä sanoistaan, ja kuullessaan nuot\nturhamaiset herjaavat sanat hänen huuliltaan.\n\n— Kiinnitä mitä vaan haluat. Hallitsethan sinä kumminkin kaikki, sanoi\nhän. Et sinä, eikä kukaan muukaan saa sanoa, että minä olen pannut\nesteitä poikani tulevan menestyksen tielle. — Minä sanon nyt kerrassaan\nsinulle kaikki: älä kysy vast'edes minun suostumustani. Mitä minä\nmerkitsen? Minä olen vaan holhuunalainen, mitään merkitsemätön orja. —\nKerran luulin vielä, että minulla järjellisenä ihmisenä on sananvaltaa\nminulle kuuluvaan omaisuuteen, ja äitinä uskoin itselläni olevan vallan\ntehdä jotain tyttäreni hyväksi, ja panemalla jonkun ehdon, ennenkuin\nsuostuin kiinnitykseen, tahdoin hankkia sen kautta Gerdalle tuon\nvähäisen rahamäärän, minkä hän olisi tarvinnut, mutta silloin sinä\njärjestit asian, kysymättä minun suostumustani, ett'ei vaan sinun\ntahtosi olisi riippuvainen niin alhaisesta olennosta kuin vaimosi, ja\nkuin minä kysyin kuinka asian laita oli, niin sain huolettoman,\nvaillinaisen vastauksen, aivan kuin minä olisin ollut palvelia ja\npuheena olisi ollut asia, joka ei ollenkaan minua liikuttanut. Ja\nkuitenkin riippui siitä lasteni onni ja menestys. — Sinä hetkenä, Otto!\nkatkesi monivuotinen rakkauden side sydämessäni. Minä en ollut\npuolisosi, vaan palvelijasi, ja sinä tiedät, että minä olen elänyt siitä\npäivästä huoneessasi orjana, ja siksi jään. Mitä Jumala on eroittanut,\nei ihminen voi yhdistää.\n\nRouva Ivarsson lähti hitain askelin huoneesta, johon hänen puolisonsa\njäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Lopuksi hän alkoi astella\nedestakaisin, pää rinnalla ja kädet seljän takana, tupakkapiippu\nsormissa.\n\nKummallisia sanoja ne olivat, mitä hänen vaimonsa oli lausunut! Hänen,\njoka aina oli pitänyt heidän avioliittoansa onnellisimpana,\nsopusointuisimpana ja malliksi sopivimpana, mitä voitiin ajatella! Ja\nhänkään ei koskaan liene ollut mikään kohtuuton mies. Ei, kunnian ja\narvon kautta! Sellainen ei hän koskaan ole ollut. Hän oli rakastanut ja\nkunnioittanut vaimoansa, kuten tunnollisen miehen tulee ja sopii, ja\ntämä tosiaan ansaitsikin sen! — Ja nyt tämä hokee sitä alinomaa, kuinka\nhän oli vähäisellä laillisella vallallaan, jota luultavasti paremmat\nmiehetkin usein käyttävät vaimoansa vastaan, kohdellut häntä, kuin tämä\nväänteli ja käänteli asioita, joita ei ymmärtänyt, ja tämä muka oli niin\nsyvältä loukannut häntä, niin syvältä, ettei hän enää siitä hetkestä\nsaakka pitänyt itseään hänen vaimonaan. Se muka sitten oli syynä!\n\nKapteeni seisahtui akkunan eteen. Hänen piippunsa oli kauan sitte\nsammunut ja hajamielisenä laski hän sen kukka-astiaan. Kauan seisoi hän\nmietteisiin vaipuneena, ne tulivat aina syvemmiksi ja syvemmiksi.\nMonenlaisia olivat hänen ajatuksensa, ne kävivät pitkässä rivissä läpi\nhänen sielunsa. Hänestä tuntui toinen ajatus synnyttävän\nvastustamattomasti toisen ja lopuksi asettuvan hänen eteensä ja\ntarkastelevan häntä vakailla katseillaan.\n\nKapteenista tuntui, niinkuin hän ei enää olisikaan perheensä haltija,\nsillä niin vaikutti häneen vaimonsa odottamatoin puhe. Hän menetti\nkaiken luottamuksen itseensä. Hänen, joka aina oli ollut niin hellä ja\njärjellinen aviomies, niin tunnokas isä, hänen täytyi nyt nähdä vaimonsa\nriistävän häneltä rakkautensa ainoastaan sen tähden, että hän oli\nmenetellyt kuin isäntä talossaan. Vaimo oli siinä tehnyt pahoin. Hänen\nnaisekas itserakkautensa oli loukattu, siinä koko asia. Hänellä väärin\noli. Hänhän oli _mies_, pää. Hän oli oikeassa, pannessaan tahtonsa\nvoimaan, huolimatta vaimostaan ja lapsistaan ja käyttäessään kodin\nvaroja. Mutta sanotaan myös, että mies ja vaimo ovat _puolisot_. Kuinka\nvoi toinen sitte olla hallitseva ja toinen hallittava? Eivät he ole\npuolisot sillä tavalla. Mutta vihkisanoissakin mainitaan, että vaimon\npitää miehellensä alamainen oleman. Ja sen pitäisi varmaan olla Jumalan\nsana. Niin kyllä, mutta silloin eivät he olisikaan puolisot, vakuutti\njokin sisällinen ääni. Hehän ovat vaan herra ja palvelija. Mutta eiköhän\nmainita raamatussa tuosta alamaisuudesta? Kuinka olet sinä nyt niin\nihastunut raamatun sanaan, sanoi ääni taas, sinä joka et juuri koskaan\nole pitänyt väliä, mitä siellä on? — Niin kyllä, siten käy meidän,\nihmisten! Kuin raamatun sana tuntuu meissä vastaavan itsekkäitä\ntoiveitamme ja mielipiteitämme, silloin me sitä suosimme mielellämme. —\nMutta vaikka jotain sellaista olisikin raamatussa, niin sanoo järki,\nett'ei voida olla puolisot, jos toisen tulee hallita, toisen totella.\nPuolisoittenhan täytyy olla samanarvoiset, vai kuinka? Niin, mutta\npuolisoita ei olla kuitenkaan. Miehellä on alansa ja vaimolla myös.\nUlkonainen, käytännöllinen, päättävä, hallitseva toimi, se on edellisen\nala. Taloudellinen, lempeä, rakkaudellinen, hoitava taas on jälkimmäisen\nasia. Eikö sillä tavalla ole tasapainoa? — Oi, miten kekseliäs on\nihmisten itsekkyys! Eikö se ole etevä asianajaja! — Kapteeni tunsi\nitsensä niin rauhalliseksi. Oli aivan kuin raskas taakka olisi pudonnut\nhänen sydämmeltään. Hän oli aivan oikeassa ja oli ihan tarkoin\nkäsittänyt asemansa. Hänen vaimolleen ei ollut tapahtunut millään\ntavalla vääryyttä. Jalompi osa, korkeampi kutsumus olivat hänen. Miksi\noli hän sitte tyytymätön? Minkä tähden pitää hän itseänsä halveksittuna?\nKapteeni tunsi sydämmensä oikein huojennetuksi ja sielunsa ylennetyksi\navioliitto-kysymyksen ratkaisemisesta, jonka hän oli keksinyt.\nVaimollehan oli uskottu paljon arvokkaampi tehtävä avioliitossa. No\nhyvä, muistutti tuo kiusoittava, sisällinen ääni, jos niin on,\ntäytyisihän hänellä olla sama arvo kuin miehelläkin, vieläpä\nkorkeampikin, sillä eihän anneta alemmalle olennolle jalompaa tehtävää.\nSe sotii kaikkea järkeä vastaan. Ja jos hänellä on korkeampi arvo,\njalompi tehtävä, niin ei voida häntä estää päättämästä talon varoista,\nja lasten kasvatuksesta. — Tämä totuus koko uhkaavassa voimassaan\nselveni kapteenin rehellisessä, puoluettomassa sydämessä, joka kuitenkin\ntahtoi uinailla perityissä ennakkoluuloissa. Silmänräpäyksessä selveni\nhänelle monta vuosisataa kestänyt hairaus avioliitossa ja\nyhteiskunnassa. Ja tälle hairaukselle oli hän uhrannut vaimonsa\nrakkauden, tyttärensä henkisen kehityksen! — Kaksi tuntia seisottuaan\nikkunassa miettimässä kääntyi hän, meni huoneesensa, sulki oven ja itki\nkatkerasti.\n\nNyt tahdomme katsoa, kuinka on Gerdan laita. Hän oli ollut naimisissa\npuoli neljättä vuotta. Hänen pikku poikansa oli saanut sisaren, joka nyt\noli muutaman kuukauden vanha. — Olivatko nämät vuodet lahjoittaneet\nnuorelle vaimolle onnea? Oliko hän nauttinut maallisen autuuden suloa ja\ntuntenut henkensä ja sydämensä halut ja toiveet tyydytetyiksi tällä\nnautinnolla? Jälestäpäin saamme nähdä! Hän rakasti jäntevän henkensä\nkoko voimalla ja innolla sitä miestä, joka oli voittanut hänen\nrakkautensa, sitä miestä, jonka hengessä hän oli toivonut löytävänsä\ntäyden vastineen sielunsa unelmiin ja vastauksen sen tutkiviin\nkysymyksiin. Tämän miehen omistaminen, jokapäiväinen yhdessä olo hänen\nkanssaan olivat hänen hurmaava autuutensa, jossa hän huolitteli\nhenkeänsä, koko olentoansa, kuin paratiisin lähteellä. Ja Leonard\nkohteli nuorta vaimoansa kaikella hellyydellä, mikä voi löytyä\neloisassa, kuusikolmatta vuotiaassa miehessä, kohteli jumaloivalla\nihastuksella sitä puolisoa, jonka hän oli vapaasta tahdostaan valinnut.\nHänen taitonsa, hänen halunsa tieteisiin hämmästyttivät ja ihastuttivat\nhäntä. Gerda oli täydellisesti onnellinen avioliitossaan ensimmäisen\nvuoden.\n\nToisena vuotena oli asian laita sama, vaikka ensimmäinen autuuden\nhuumaus alkoi haihtua. Leonard oli hellä, iloinen, rakastettava, mutta\nhän vietti paljon enemmän aikaa ulkona kotoa, kuin edellisenä vuonna.\nHän kutsui aina useimmin ja useimmin tuttuja kotiin luoksensa, välistä\npäivälliselle, välistä illalliselle, jolloin hän oli Gerdasta yhtä\nerillään, kuin jos hän olisi ollut kotoa poissa. Hän seurusteli alinomaa\nvieraitten ihmisten kanssa. Milloin oli se tai se ystävä kutsunut hänet\nluoksensa, milloin hän taas jonkun hengenheimolaisen kanssa sopi\nerittäin hyvin yhteen mielipiteissä, ja kuin hänen nuori puolisonsa\nsellaisissa tapauksissa, menemättä levolle, oli istunut valveilla,\nodottamassa häntä kotiin, lausui hän melkein moittivasti, puoleksi\nvälinpitämättömästi, tyydymättömyytensä tuollaisesta \"romantillisesta\nlapsellisuudesta,\" kuten hän sanoi, ja kielsi hänen olemasta huolissaan\nhänen tähtensä, vaikka hän jonkun kerran viipyisikin poissa myöhään\nyöhön, ja kehoitti häntä vaan rauhallisesti menemään levolle, sillä hän\n\"kadottaisi vaan kauneutensa,\" sellaisella tarpeettomalla valvomisella.\nSellaiset sanat olivat tuskan pisto Gerdan sydämeen. Eikö hän sitte\nollut mistään muusta, mistään korkeammasta arvosta puolisolleen, kuin\nolla vaan kaunis hänen silmissään? Eikö hän ymmärtänyt, että hänen\nrakkautensa se oli, joka kehoitti hänet luopumaan levosta ja odottamaan\nhäntä kotiin tulevaksi, ett'ei hän arvelisi itseään kohdeltavan\nvälinpitämättömästi, ja ett'ei hänestä tuntuisi koti tyhjältä ja\nautiolta, kuin kaikki makaavat unen helmassa? Ja minkä tähden hän etsi\nvieraita ystäviä, heidän kanssansa haastellakseen? Minkä tähden hän\npuhui aina yhä harvemmin hänen kanssaan aatteista, jotka liikkuivat\nhänen mielessään, ja kuin Gerda välistä johti keskustelun ajatuksen ja\ntietojen alalle, minkä tähden hän kuunteli niin välinpitämättömästi\nhänen puhettaan, vaihtoi keskusteluaineen ja alkoi puhelemaan\njokapäiväisistä, arvottomista asioista? Eikö hän ollut kasvanut\nollenkaan tämän henkiseksi puolisoksi? Kyllä sentään! hän tunsi olevansa\njuuri se, mutta Leonard ei huolinut antaa hänen lausua jaloimpia,\nlämpimämpiä tunteitaan ja ajatuksiaan, ja jos hän jonkun kerran\nlausuikin, kuunteli tämä, kuten sanottu, hajamielin hänen sanojaan,\nantaen hänelle joskus ystävällisen lavertelevan vastauksen, joka usein\nosoitti selvästi, että hän oli väärin käsittänyt vaimonsa ajatukset.\nSeuraus tästä oli, että Gerda aina enemmän ja enemmän kätki rikkaan\nhenki-elämänsä itseensä. Kirjat, jotka olivat hänen ilonsa ja henkinen\nravintonsa vanhempainsa luona ja jotka hän oli tuonut mukanaan uuteen\nkotiinsa, otettiin jälleen esille kaapistaan, ja nuori vaimo alkoi\nuudestaan pitkinä yksinäisinä hetkinä, kuin hänen miehensä viipyi\nystäväinsä seurassa, etsiä suruissaan virkistysjuomaa runojen ja\ntietojen lähteestä.\n\nSanotaan, että naisen rakkaus, kuin se valloittaa hänen sydämensä, on\nhänelle kaikki kaikessa, täyttää kaikki hänen tarpeensa, kaikki hänen\ntoiveensa ja siihen yhtyy kaikki muutkin hänen halunsa ja unelmansa. Me\nvastaamme, että rakkaus todellakin on korkein ja voimallisin tunne, mikä\nihmissydämessä voi olla ja myönnämme, että nainen etupäässä on kutsuttu\ntämän pyhän tulen vartijaksi, mutta myöskin älyn tuli, yhtä hyvin kuin\nmikään muukaan jalo sielunvoima, on Jumalan lahja, kallis ja katoamatoin\nsellaisenaan, jos ei ihminen itse, kuten, paha kyllä, moni onnetoin\ntekee, koeta haudata sitä elävältään. Joskin rakkaus on ihmishengen\nkorkein elonmerkki, niin ei suinkaan luojan tarkoitus ollut, että muut\njalot voimat pitäisi tukahutettaman sen kaikkivoivalla vallalla. — Ei!\nkaikkien voimiemme tulee muodostaa sopusointuisan kokonaisuuden, niitten\ntulee vaikuttaa omaksi kehitykseksemme ja jalostuttamiseksemme,\nkanssaihmistemme iloksi ja onneksi; ja rakkauden tulee olla\nhenkielämämme sielu, pyhä henki, joka elähyttävänä ja kirkastavana\nvoimana tunkee koko olentomme joka soluun. Siinä ihmisessä, olkoon hän\nmies tai nainen, joka on saanut älyn ihanan lähteensuonen omakseen, ei\nvoi tätä suuntaa tukahuttaa, ei voi se kuihtua auringonpaahteisina\nkuumina päivinä ei myöskään surun jäätävän talven alla. Niin oli myöskin\nGerdan laita. Vaikka vanhat ystävät, kirjat, morsiusilon juhlapäivinä\nolivatkin unhotetut, niin kuitenkin monta kertaa hän sittemmin\nsuloisimmassa onnessaankin, ihastuksen kaipuulla muisteli noita\nhyljätyitä rakkaitaan, ja ne olivat hänestä kallis, kätketty aarre, mikä\njoka hetkenä oli hänen nautittavanaan ja sen omistaminen teki hänen\nmaallisen onnensa vielä rikkaammaksi. Ja kuin ensimäinen autuuden\nkesäpäivä alkoi mennä mailleen, silloin otti hän noina pitkinä hetkinä,\njotka hänen puolisonsa vietti vieraissa ystävissään, ja sitten kuin hän\noli unen helmaan tuuditellut lapsensa, omat pienokaisensa, jotka päivän\nyksinäisyydessä laverruksillaan tenhosivat pois kaikki kaipauksen ja\nsynkkämielisyyden pilvet hänen sydämestään, — silloin otti hän kirjansa\nja tunkeutui rakkaudessa jalostuneen, selvätajuisan henkensä avulla\npalavassa innossaan tietojen viehättäville aloille ja hän omisti\nitselleen sen ilon, sen runsaan henkisen ravinnon, minkä tämä toiminta\nlahjoitti hänelle yksinäisyyden hetkinä, karkoitti kokonaan pois sen\nkärsimättömyyden ja katkeruuden, joka muutoin olisi anastanut hänen\nsydämensä ja osoittautunut hänen käytöksessään, mutta nyt hän sitä\nvastoin voi, tyyni, omantakeisen voiman tunne koko olennossaan,\nystävällinen rauha kasvoissaan, ottaa vastaan viipyvää puolisoansa\ntervetulleena kotiin. Syy vaimonsa iloiseen ja lempeään käytökseen,\nkatseisin ja sanoihin, oli täydellinen salaisuus Leonardille, vaikka ei\nniin olisi tarvinnut olla, jos hän totisella rakkauden innolla olisi\ntarkasti huomioonsa ottanut hänen sielunjäntevyytensä ja elämäntapansa.\nNyt hänestä näytti tässä miellyttävässä käytöksessä vaan ilmestyvän\noikea naisellisuus, joka hänet teki niin hempeäksi hänen silmissään.\nRikaslahjainen Leonard ei ymmärtänyt kaikessa viisaudessaan puolisoansa,\nkoska hän, kuten niin monta tuhatta muutakin, sekä selvä- että\nsekavajärkistä miestä, itse sitä huomaamattaan, oli soentunut ja\npaatunut ikivanhoissa ennakkoluuloissa, jotka jo useassa tapauksessa\novat tulleet osaksi ihmisluontoa. Hänelle ei koskaan juolahtanut\nmieleen, että nainen voisi ajatusten alalla olla hänen vertaisensa,\nkäsittää hänen aatteitaan ja omiensa kautta herättää uusia hänessä,\nvaikka jonkun kerran lienee hauskaa \"kiusan vuoksi\" keskustella naisen\nkanssa oppineista asioista, oikeastaan vaan koetellakseen ja tutkiakseen\nhäntä kuin mitäkin luonnon ilmiötä, ja kuullakseen naisen käsitystä\nasioista, jotka hänen luonteelleen ja oikealle alalleen muka ovat aivan\nvieraat. Hän ei tullut edes ajatelleeksikaan, että hänen poissaolonsa\nkotoa tuskastuttaisi Gerdaa. Pitäisihän hänen kyllä ymmärtämän ett'ei\nmies, varsinkin hänen toimessaan, voinut sulkeutua vaimoineen huoneesen,\nvaan täytyi oleskella ihmisten kesken. Olihan hänellä lapsensa huvina ja\ntaloudelliset askareet toimena, silloin kuin hänen \"jonkun kerran\"\ntäytyi olla poissa. Että hänellä vaimonsa luona olisi voinut olla\nrunsaampi hengen ravinto, kuin ystävien joukossa, se ajatus ei koskaan\njuolahtanut hänen mieleensä. Tämä tosin oli erinomaisen lahjakas nainen,\nmutta kuitenkin ainoastaan \"nainen\", eikä hänellä siis ihan\nluonnollisesti ollut sellaista kasvatusta ja kirjatietoa, että hän voisi\nseurata hänen ajatusjuoksuaan ja oppimääräänsä. Hänellä ei ollut\nvähintäkään aavistusta siitä, että Gerda vietti yksinäiset hetkensä\nlukemisella ja että hän henkensä viljelemisellä varjeli sydämensä\nraskasmielisyydestä ja kärsimättömyydestä. Päinvastoin, kuin hän jonkun\nkerran katsahti hänen kirjakaappiinsa, ajatteli hän itsekseen, että\nhänen tietohalunsa oli kyllä haihtunut, kuin hänellä oli hellempää ja\nnaiselle kalliimpaa huvia saatavana. Niin naisten aina käy, ajatteli\nhän, ja sehän on ihan luonnollista. Heillä on oma velvollisuutensa ja\nmeillä, miehillä, on omamme.\n\nSiten oli aika kulunut näinä vuosina. Ei mitään ulkonaista häiriötä, ei\nmitään onnettomuutta ollut kohdannut Gerdaa eikä hänen kotiaan.\nLeonardin tulot eivät tosin olleet liian suuret, mutta kuitenkin ne\nriittivät heidän kohtalaiseen elintapaansa, ja Gerda ei vähintäkään\naavistanut, että hänen miehensä oli tehnyt suuremmoisen velan naimisensa\njälkeen, mutta sehän oli vaan luonnollista. Henkilö hänen toimessaan ei\nvoinut elää kuin luostarissa. Hänen täytyi seurustella ihmisten kanssa,\nja se maksoi aina vähän, ajan mittaan. Maailman kunnioitus kadotetaan,\njos eletään saiturina, ja se vahingoittaa tulevaisuudenkin. Hänen\nvaimonsa ei tarvinnut kuitenkaan tietää, että hän oli velkoja tehnyt.\nNaiset eivät ymmärrä sellaisia välttämättömyyksiä. Hän kyllä ajan\npitkään hankkisi parempia tuloja ja sitäpaitsi olihan Gerdalla\nodotettavana perintö vanhemmiltaan. Hyvä ja ystävällinen puoliso oli\nLeonard aina vieläkin, hän näytti erittäin rakastavan lapsukaisiaan ja\nvietti leikkimällä ja lavertelemalla heidän kanssaan harvalukuiset\njouto-hetkensä. Vaimoansa muisti hän hedelmillä, makeisilla sekä osti\nhänelle silloin tällöin jonkun uusimman tuotteen kaunokirjallisuuden tai\nsoittotaiteen alalla, hänen huvituksekseen sillä ajalla, kuin hänen\n\"joskus\" täytyi jättää hänet yksikseen. Kaupungissa pidettiin nuorta\nsanomalehden toimittajaa ja hänen puolisoaan onnellisen parin esikuvana,\nsiellä he kävivät käsi kädessä; uljas ja hymyilevä oli Leonard ja hän\nkatseli lempeän suojelijan näköisenä kauniisen vaimoonsa, jonka\nuinailevasta katseesta pilkoitti sisällinen rakkaus, kuin se sattui\nhänen puolisoonsa tahi lapsiinsa. Siinä oli rakastava pari, tuumailtiin,\nja moni kaupunkilaisvaimo, joka arveli itsellään olevan syytä moittia\nmiestänsä yhdestä tai toisesta syystä, vetosi useinkin maisteri\nIvarssoniin, hän kuin oli oikea rakastettavan miehen malli.\n\nOliko Gerda todellakin onnellinen? Kyllä? — Hän tosin tunsi syvällä\nsurulla, että, hänen puolisonsa ei ymmärtänyt häntä, kuten hän oli\ntoivonut, mutta hän rakasti häntä kyllin suuresti, ollakseen kuitenkin\nonnellinen, ja hänen rakkauden ja tieteen valossa yhä enempi kypsyvä\nhenkensä oli opettanut hänelle sen viisauden, jota hänellä ei ollut\nnuoruuden kokemattomuudessaan, että nimittäin kaikki eivät voi ajatella\nja tuntea samalla tavalla, vaan kukin niiden lahjain mukaan, jotka\nhänelle suodut ovat, ja että paljon hyveitä ja etevyyksiä voi olla\nihmisessä, vaikka hänellä onkin toinen käsite elämästä, toiset pyrinnöt\nkuin meillä itsellä. Hän oli oppinut käsittämään ihmispersonallisen\npyhyyden, oppinut ymmärtämään, että jokaisen ihmisen velvollisuus\nitseään ja ihmiskuntaa kohtaan on olla veltosti alistamatta sisällistä\nelämäänsä ja henkisiä voimiaan jonkun toisen olennon vaikutuksen\nalaiseksi ja niinmuodoin olla uhraamatta omaa itsenäisyyttään\njonkinlaiseksi arvottomaksi lisäksi, vaalistuneeksi kiertokasviksi\njonkun hallitsevan olennon hyötyisän rungon ympärille, vaan sen tulee\nitsenäisesti kehkeytyä siksi, miksi luoja on hänet määrännyt. Hän\nymmärsi koko tuon suloisen vapauden ja siunauksen sellaisesta\npyrinnöstä, ymmärsi sen sopusoinnun, joka syntyy siitä, kuin tätä\npyrintöä elähyttää rakkauden pyhä voima ja joka tekee kaksi avioliitossa\nyhtynyttä puolisoa, niinkuin koko ihmiskunnankin, yhdeksi kauniiksi\nlujaksi kokonaisuudeksi, joka kaikin puolin täyttää määrätyn\ntarkoituksensa.\n\nNiin ajatteli ja tunsi Gerdan yksinäisillä hetkillä työskentelevä,\nvalossa ja totuudessa aina korkeammalle pyrkivä henki. Hän oli niin\nlujasti vakuutettu puolisonsa luonteen jaloudesta, hänen kutsumuksensa\nmukaisesta työstään, ettei hän hetkeäkään epäillyt, että he molemmat,\njos kohta kumpikin omalla alallaan, kulkivat elämän korkeinta\ntarkoitusta kohden ja olivat toisilleen täysin kelvolliset. Nyt\nymmärrämme, kuinka Gerda voi olla niin perin onnellinen, vielä kauankin\nsen jälkeen kuin lempiviikkojen herttainen aika alkoi haihtua, ja vaikka\nhänen puolisonsa niin monta kertaa laiminlöi kodin ilot, olemalla ulkona\nseuraelämässä ja huvituksissa.\n\nSillä välin jatkoi Rudolf kolmantena vuokravuotena suuremmoisia\nmaanviljelys- ja kauppatoimiaan, jotka enimmäkseen olivat\n\"kauppamatkoja\" kaupunkiin ja muihin seutuihin, jossa hänellä oli joku\nvanha, hyvin aikaan tuleva ystävä lukuajoilta, joka avoimin sylin\nvastaanotti entisen iloisen kumppanin ja pidätti häntä jonkun viikon\nkerrassaan metsästysmatkoilla, peliseuroissa ja muissa vähäisissä,\nhauskoissa nuorenmiehen huvituksissa, ja sen aikaa tuo taitava\nisännöitsijä kotona hautasi summan toisensa jälkeen kokeissaan. Kuin\ntämä kolmas vuosi oli loppuun kulunut, sai kapteeni Ivarsson taaskin\nvieraaksi poikansa, jolla tällä kerralla oli tuotavana paljon tärkeämpi\nesitys omaksi ja vanhempainsa hyödyksi, kuin koskaan ennen. Isä Ivarsson\noli kuin olikin vielä tämänkin kerran pakotettu auttamaan häntä hiukan\ntuolla \"kirotulla vuokra-rahalla,\" joka sitte, niinkuin ukko sanoi, oli\n\"suorastaan järveen heitettyä rahaa, noina ensimmäisinä vuosina, koska\nhuonosti hoidetun talon kuntoon asettaminen nielasi kaiken sen tuotteet\nja paljon enempi sen lisäksi.\"\n\nPäivällispöydässä esitti hän vanhempien mietittäväksi erään \"tarkoin\npunnitun\" ja \"aivan hyväätarkoittavan\" ehdoituksen, jonka hän oli\nhuomannut \"kaikin puolin sangen edulliseksi,\", että nimittäin isä myisi\ntuon \"vanhan lahonneen kaupunkitalon, joka vaan tuottaisi tarpeettomia\nhuolia ja muutenkin se tulisi perinpohjin korjattavaksi tuottaakseen\nvähääkään isännälleen,\" — ja että vanhemmat tulisivat asumaan hänen\nluokseen maalle.\n\n— Menee kaikki hiiteen, kuin on talous ja sitte vielä maatalous ilman\nemäntää, selitti Rudolf. Se vanha neitsy, joka minulla siellä on, lienee\ntosin hyvä paikallaan, mutta hänen itsepäisyytensä on minun kiusani,\nkuin minä kumminkin olen hänen isäntänsä, ja hän palvelija. Ja\nmuutenkin: en minä juuri voi taata häntä. Varsin toista on, kuin on\nomainen, joka hoitaa kaikki. Sinä olet vielä ripeä, äitiseni! Eikö sinua\nhaluttaisi tulla talooni emännöitsijäksi? Siinähän olisi sinulle jotain\ntoimintaa. Mitä sanot ehdoituksestani, äiti?\n\n— Hm! sanoi rouva Ivarsson hämmästyneenä sellaisesta esityksestä ja\nvaikea olikin hänen ajatella täydellistä mullistusta niissä elämän\ntavoissa, joihin hän niin monen vuoden kuluessa oli tottunut, mutta\ntoiselta puolen, kuin pää-asiallisin kohta, itse ydin hänen elämänsä\nonnessa, oli murtunut, hänen ja puolisonsa välinen rakkauden side\nkatkennut, ja kuin hänen ennen niin hupainen, rakas kotinsa näytti\nhänestä niin tyhjältä ja hävitetyltä, vaikka ei kukka-astiakaan ollut\nmuuttanut paikkaa, ja hän tässä kodissa oli vaan entisen puolisonsa\npalvelija eikä vaimo, vaikka maailma yhä edelleenkin piti heitä vanhan\navioparin mallikuvana; kuin tämä muutos kaikessa synkeydessään tuli\nhänen mieleensä, näytti hänestä kaikki muut käänteet hänen elämässään\ntämän jälkeen kuitenkin vaan pikkuseikoilta. Pikemmin tuntui hänen\nsurulliselle sydämelleen virkistävältä ja lieventävältä, saada kokonaan\nunhottaa vanhan kodin sekä ilosine ja katkerine muistoineen, ja tulla\nuusiin oloihin ja uuteen toimintaan. Myöskin piti hän erittäin\nedullisena pojan taloudelle, jos hän ottaisi sen käsiinsä, ja hän\ntahtoikin ilolla uhrata vanhuutensa voimat lapsensa eduksi.\n\nÄidinrakkaudelle omituisella, vahvalla luottamuksella toivoi hän yhä\nvielä, huolimatta kaikista vastoinkäymisistä, mitä jo oli kärsitty,\npoikansa kypsyvän vihdoinkin ymmärtäväiseksi mieheksi, ja toivoi\nhänelle onnellista tulevaisuutta, ja vaikka hän eläisikin vielä\nhäiritsemättömässä onnessaan vanhassa kodissa, niin ei hän olisi\nsentään hetkistäkään epäillyt jättää sitä, kuin hän vaan olisi\ntiennyt jollakin tavalla voivansa edistää lapsensa tulevaa onnea.\nMuuten ymmärsi hän sangen hyvin, kenenkään sitä sanomattakaan, että\nkaupungintalo oli myytävä rahan hankkimista varten vuokran maksamiseksi\ntälläkin kerralla, sillä se suuri voitto ei ollut vielä langennut,\njonka Rudolf toivoi saavansa kaupasta, mihin hän oli kuluttanut\ntulonsa, ja joka edelleenkin yhdessä hänen tuhlaavan elämäntapansa ja\nhurjien maanviljelys-yritystensä kanssa nielasi kaikki, mitä puukauppa\ntuotti. Kaikki tämä kävi parissa minuutissa rouva Ivarssonin ajatusten\nläpi, samalla kuin hän taas tunsi katkeraa tuskaa ajatellessaan,\nkuinka vähäinen osa kodin varoista oli uhrattu tyttäreen, kuin poika\nsitä vastoin oli saanut nauttia melkein kaikki, eikä siitä runsaasta\nkylvöstä kuitenkaan näyttänyt tulevan niin mitään näkyviin. Mutta\nolihan Rudolf hänen ensin syntynyt rakastettu lapsensa, huolimatta\nkaikista niistä tuskista, mitä hän oli tuottanut hänelle, ja kentiesi\nkaikki kääntyisi vielä paremmaksi kuin voitiin aavistaakin, kuiskasi\ntoivo äidinsydämessä.\n\nRouva Ivarsson suostui siis muuttamaan poikansa luo. Kapteenin ja\nRudolfin välillä oli asia jo valmiiksi puhuttu. Alettiin valmistautua\nmatkalle vanhasta kodista. Rudolf sai puolestaan vähäisen lykkäysaikaa\nvuokran maksussa, koska hänen isänsä oli takuussa siitä, sillä\ntiedettiin, että ukko Ivarssonilla, vaikka hän jo oli antanut kauniit\nrahat poikansa puolesta, kuitenkin vielä oli kylläksi jälellä\nlunastaakseen tämänkin sitoumuksen. Kaupunkitalo ilmoitettiin\nmyytäväksi. Kuin sen asema oli erittäin edullinen ja kun siihen sitä\npaitsi kuului suuri ja hyvä tontti, sopiva uusille rakennuksille, tuli\njoukko ostajia ja kapteenin onnistui saada hyvät rahat siitä, niin että\nhänellä, sitten kuin Rudolfin vuokraraha oli eroitettu, oli muutama\ntuhat jäljellä, jotka hän pani pankkiin tyttärensä laskuun siinä\nvakaassa päätöksessä, ett'ei hän liikuttaisi ropoakaan siitä pojan\ntähden, joka jo oli saanut yllin, kyllin. Kapteenilla, samoin kuin hänen\nvaimollansakin, oli se iloinen toivo, että nuorukaisen talous ja toimet\ntulisivat vallan toiselle kannalle kuin vanhemmat muuttaisivat hänen\nluokseen. Myöskin luulivat näkevänsä vilahduksen pojan uskollisuudesta\nsiinä, kuin Rudolf toivoi heidän kotiutuvan hänen luokseen, mutta se\nkuitenkin oli erehdys, sillä Rudolfin esitys tuli vaan hänen\nrahapulastaan ja tarkoituksena sillä oli, että talon myyminen auttaisi\nhäntä siitä.\n\nToukokuussa muutettiin maatilukselle, jossa Rudolf antoi koko toisen\npuoliskan päärakennuksesta vanhempiensa asunnoksi, sittenkuin hän\ntuhlaavaan ja kopeilevaan tapaansa suurilla kulungeilla oli korjauttanut\nsen ja laitattanut sellaiseen sisustukseen, että se olisi kelvannut\nvaikka komeimmaksi kaupungin asumukseksi. Se herätti vanhuksissa,\nvarsinkin äidissä, suurta tyytymättömyyttä ja tuotti hänelle itselleen\nhyväntahtoisia nuhteita, jotka taas sytyttivät hänen vihaansa. Hän sanoi\nvanhempiaan säädyttömiksi poroporvareiksi, kuin he voivat ruveta\nmoittimaan hänen tarkkaa huolellisuuttaan, valmistaessaan heille hupia\nja mukavuutta, ja ensimäinen päivä kuin vanhemmat olivat uudessa\nkodissa, pilvinen ja sateinen päivä, tuntui kummankin puolisen\ntyytymättömyyden kautta kahta vertaa synkemmältä sekä vanhemmille että\npojalle. Rouva Ivarsson ajatteli surusydämin, yöllä valveilla maatessaan\nja kyyneleillä kastellen päänalustaan, että se oli huono merkki\nvanhempien tulevaiseen oloon pojan huoneessa, kuin ei ensimäinen päivä\nhänen kattonsa alla kulunut rauhassa, ja hän katui katkerasti\npaheksumisellaan antaneensa syytä epäsopuun.\n\nKaksi vuotta kului, mutta vanhuksien toiveet pojan aseman\nparantumisesta heidän olonsa kautta hänen kotonaan eivät olleet\ntoteutuneet. Rouva Ivarssonin ryhtyminen taloustoimiin, tuotti tosin\nvähäisiä säästöjä, mutta Rudolfin hurja elämäntapa jatkui edelleen\nhillitsemättä. Isässä, jonka hänen onnistui täydellisesti soaista\nkauniilla lauseillaan ja sekavilla puheillaan, oli varma vakuutus,\nettä kaikki päättyisi hyvin. Äiti sitävastoin levottomuudessaan ja\nmurheissaan, piti tätä päätöstä epävarmana, varsinkin sen jälkeen,\nkuin hän erään kerran Rudolfin luona oli nähnyt hänen suuren\nkauppaystävänsä, ulkomaalaisen, joka muutama vuosi sitten oli yht'äkkiä\nasettunut pääkaupunkiin, jossa hän 'tuli, näki ja voitti' 'tyhmien\nsuomalaisten' terveen järjen, järjesti suuremmoisen kauppatoimiston,\nhoukutteli kauppoihinsa joukon ihmisiä, vieläpä vanhoja rouviakin,\njotka halusivat panna pienen omaisuutensa niin hyvälle kannalle kuin\nmahdollista, arveli ja kuvitteli saavansa mitä loistavimmat tulokset\nälyllisistä keksinnöistään, osti itselleen kivirakennuksen \"päästäkseen\nasumasta vuokralla,\" ajeli kahdella kallisarvoisella hevosella,\nkohteli vierasvaraisella jaloudella taiteilijoita ja taiteilijattaria\nja seurusteli kaikkein korkeimmissa piireissä. — Tämä herra laajoilla\nkauppamatkoillaan oli \"pistäynyt katsomaan rakasta ystäväänsä ja hyvää\nveli-Ivarssonia,\" koska siihen oli hyvää tilaisuutta. Sittenkuin vieras\noli kääriytynyt karhunnahka-turkkiinsa ja kadonnut näkyvistä, jäi\nhänen nuori isäntänsä iloiseen, ylpeään mielenjännitykseen, jota tämä\nkuitenkin koki peittää, täydellisen maailmanmiehen välinpitämättömyyden\nhunnulla, — kapteeni taas oli vilpittömästi ihastuksissaan \"tuohon\njaloon herraan,\" joka \"sen voi heti nähdä hänestä,\" — oli \"perin\npohjin kunnon mies,\" — mutta rouva Ivarssonin kasvoille jäi vielä\nentistä synkemmät varjot. Kuin vielä vaikutus tuon erinomaisen\nvieraan tenhovoimasta oli tuoreena, rohkaisi tuo hyvä nainen itsensä\nja varoitti peittelemättömin sanoin poikaansa, tuosta vieraasta\nherrasta. Kaikuvalla naurun hekoituksella otti Rudolf vastaan tämän\nvaroituksen, taputti äitiä ystävällisesti hartioille ja sanoi hänen\nhyväntahtoisuutensa ja pojallisen kunnioituksen tähden antavansa\nhänelle anteeksi hänen naurettavan epäluulonsa moitteetonta kunnon\nmiestä kohtaan, mutta pyysi häntä vast'edes olemaan vaivaamatta itseään\nsekä muita tarpeettomalla levottomuudella hänestä ja hänen asioistaan.\n\nNäiden kahden viime vuoden vuokraa oli Rudolf yhtä kykenemätöin\nmaksamaan kuin edellistenkin, sillä kaikki hänen tulonsa ja melkoiset\nlainat lisäksi, jotka hän oli ottanut isän tietämättä, menivät kuten\nennenkin hänen hulluihin yrityksiinsä. Kapteeni, ollen perin\nkunnollinen, mutta erittäin herkkäuskoinen ja epäkäytöllinen mies, uskoi\nehdottomasti hänen valeitaan ja kerskailevia luulottelujaan, ja koki\nkaikin voimin auttaa häntä hänen monissa \"satunnaisissa\" ahdingoissaan.\nMyöskin täytyi, huolimatta kapteenin vakaasta päätöksestä olla muka\nkoskematta Gerdan nimessä pankkiin pantuihin rahoihin, kumminkin ottaa\nne viimekuluneen vuoden vuokran maksuun. Rouva Ivarssonin vastaväitteet\nja tuskallinen tyytymättömyys olivat isän ja pojan mielestä vaan\ntavallisia \"naisten arveluita,\" ei mitään huomiota ansaitsevia. —\nNiinmuodoin oli Rudolf tuhlannut vanhempien kaikki varat ja hävittänyt\nsen vähäisen jäännöksen siitä, jonka piti olla sisaren perintöosa. Tämä\nei näyttänyt kuitenkaan millään tavalla huolestuttavan häntä, sillä\nolihan vanhempien uhraukset vaan lainaa, jonka hän runsaasti korvaisi,\nniin pian kuin toivottu suuri voitto tuosta isosta kauppayrityksestä\nlankeisi, joka ei nyt kauaa kestäne. Eikä kauaa viipynytkään, ennenkuin\nvoitto tuli saatavaksi ja sillä tavalla, että tuo suuri ulkomaalainen\nasioitsijamies eräänä kauniina päivänä, \"odottamattomien vastusten\"\ntähden, niiden joukossa ulkomaisten rahakauppiaitten häviö, joitten\nkanssa hän oli yhteydessä, huonosti onnistunut rautatieyritys,\nsuurenlainen metsäpalo, joka oli hävittänyt useita tuhansia syliä puita,\ny.m., piti itsensä pakoitettuna tekemään konkurssin, pelasti häviöstä\nmuutamia kallisarvoisia \"pirstaleita\" entisestä komeudesta, pudisti\ntomun jaloistaan ja vetäytyi kotiin omaan maahansa, jälelleen jättäen\nkaikki kauppaystävänsä pitkine nenineen ja tyhjine kukkaroineen\nseisomaan rannalle.\n\nNyt olisi rouva Ivarssonilla ollut syytä riemuita tarkkanäköisyydestään,\njoll'ei tuska, mitä hän tunsi, olisi ehkäissyt jokaista ilontunnetta ja\nsaattanut hänet sydämellisesti toivomaan, että hänellä olisi tuhansin\nkerroin ollut väärin. — Rudolf ja isä olivat aavistamattoman ukoniskun\njälkeen tainnottomina hämmästyksestä, joka kuitenkin pian raukeaksi\nvihaksi kävi, ja lukemattomat olivat ne valat, joita vannottiin \"kirotun\nkeinottelijan\" perikadoksi, hän kuin oli viekoitellut rehellisten\nihmisten rahat ja sitten mennyt matkoihinsa.\n\nRudolfin viha ja epätoivo taas näytti koskevan etupäässä häntä itseään\nja toivotonta asemaansa, johon hän oivallisen asioimisystävänsä petoksen\nkautta oli joutunut. Hän ei millään muotoa myöntänyt, että hän oman\ntyperyytensä kautta oli aikaan saanut onnettomuutensa, ja hyvin vähän\nnäytti sekin häntä surettavan, että hän oli perin tyhjentänyt iäkkäät\nvanhempansa ja tehnyt sisarensa perinnöttömäksi. Tämä mies, jo\nsynnynnäisestä taipuisa itsekkäisyyteen, oli hemmoittelevan kasvatuksen\nkautta niin piintynyt ja paatunut itsepäisyyteensä, että se hänessä oli\ntukehuttanut jokaisen tunteen, ei ainoastaan hellemmän uskollisuuden,\nvaan myöskin jalouden ja vilpittömyyden tunteet, niin, vieläpä terveen\njärjen päätösky'ynkin. Hän piti sen aivan itseselvänä, että hänen\nlähimmäisensä uhrasivat kaikki hänen tähtensä, mitä heillä oli, niin,\nhänestä se ei ollutkaan mitään uhrausta. Se oli hänen mielestään ihan\nluonnollista, että hän sai käyttää omaistensa rahoja, sen kuin niitä\nriitti, niinkuin hän tahtoi, aivan mielinmäärin, ja hän olisi pitänyt\nlähimmäisiään sydämettöminä hirviöinä, jos he olisivat koettaneet\nvastustaa hänen itseanastamiaan oikeuksia. Ei hän myöskään voinut\nhuomata viettäneensä tuhlaavaa elintapaa. Mitä vielä! Hän arveli\npäinvastoin, että hän niukkain tuloinsa tähden oli pitänyt\npuutteenalaista elämää ja saanut kokea monta itsekieltämyksen hetkeä.\nNyt piti hän itseänsä surkuteltavana marttyyrina, joka on joutunut jalon\nuskollisuutensa ja halpamaisen petturin kavaluuden uhriksi.\n\nKerran vakavasti keskusteltaessa huomautti äiti häntä, että Gerdan\nperintö oli hukkaantunut juuri hänen kauttansa, ja koetti herättää hänen\nomaatuntoaan huomaamaan sitä vääryyttä, jonka hän oli tehnyt.\n\nRudolf kuunteli röyhkeällä kärsimättömyydellä hänen sanojaan ja alkoi\npuhua:\n\n— Mitäs hätää Gerdalla on? Onhan hänellä oivallinen mies pitämässä\nhuolta hänestä, ja hän voi kuin kala vedessä, kuin minä, köyhä raukka,\nsitä vastoin saan retostaa vastuksissa ja kurjuudessa. Mutta äiti onkin\nollut aina puolueellinen minua kohtaan Gerdan tähden. Mitä se sitte\ntekee, jos minä kärsinkin, kuin ei vaan tuulenpuuska häntä kohtaa! Minä\nluulen kyllä, ett'ei olisi välittänyt, vaikka minä olisin ollut\npäiväpalkkalaisena, kuin vaan Gerda olisi saanut elää kuin ruhtinatar.\n\nNuot yhtä mielettömät kuin sydämettömätkin sanat herättivät\nkärsimättömän naisen suuttumusta, ja hän vastasi:\n\n— Mutta kuuleppas, Rudolf! Sinä itse ehkä olisit ollut\nkunnioitettavampi ja vanhempasi onnellisemmat, jos sinä olisit ollut\npäiväpalkkalainen, etkä, kuten nyt, tyhjäntoimittaja.\n\nKirouksia mumisten hampaittensa välistä, jätti Rudolf vihoissaan\näitinsä, valjastutti hevosen vaunujensa eteen ja lähti pois, erään\nystävänsä luokse, ja siellä viipyi hän yhtäpäätä pari päivää,\ntointumassa saamastaan iskusta ja kodissa tapahtuneista häiriöistä, ja\nkatui jo sydämensä pohjasta koskaan \"ottaneensa noita vanhoja luoksensa;\nmutta mitäs peijakkaassa sentään muuta oli tehtävänäkään, kuin kerran\ntalo oli myytävä? Kyllähän he tosin olisivat saattaneet elää kaupungissa\nukon eläkerahalla, sillä kuinka paljon tarvitsee pari tuommoista vanhaa\nihmistä menoihinsa? — Mutta ihmiset olisivat silloin huutaneet jo\ntäyttä kurkkua, että hän oli hävittänyt heidät, ja täytyyhän sentään\najatella vähän kunniaansakin tässä matoisessa maailmassa.\" Sellaisia\njotenkin olivat tuon kiittämättömän pojan \"ylösrakentavaiset\" ajatukset.\n\nSen yrityksen mentyä myttyyn, jossa Rudolf oli osallinen, joutui hänen\nomatkin asiansa mitä sekavimmalle kannalle. Hänen velkojansa, aivan yhtä\nherkkäuskoiset kuin hän itsekin, olivat näkevinään jotain takeita,\nniinkauan kuin hän oli kaupoissa tuon mahtavan patruunan kanssa, mutta\nnyt alkoivat he ahdistaa häntä ja hänen konkurssiin joutumisensa oli\nvaan hetken kysymys. Silloin sattui aavistamatoin tapaus, joka näytti\nantavan jotain toivoa parempaan päin.\n\nEräs rikas, vanha, naimaton mies, kaukaista sukua kapteenille ja\nmolempien lasten kummi, kuoli, ja oli testamentissään jakanut\nristilapsilleen viisikymmentä tuhatta markkaa, kuitenkaan ei, kuten\nkohtuullista olisi ollut, yhtä paljon molemmille, vaan siten, että\nRudolf sai kolmekymmentä ja Gerda kaksikymmentä tuhatta. Sehän oli aivan\nluonnollista, — ja sellainen jako tapahtuu usein tässä ymmärtäväisessä\nmaailmassa, — että naimaton veli, joka oli hävittänyt vanhemmat ja\nsisaren, sai suuremman summan kuin tämä, joka oli avioliitossa ja kahden\nlapsen äiti. Rudolfista oli tämä epätasainen jako aivan luonnollinen,\nniinkuin kaikki muukin vääryys, kuin ne vaan olivat hänen omaksi\nedukseen.\n\nKapteeni, hän oli puolisonsa vaikuttavan läksytyksen kautta saanut ensin\njonkinlaisen aavistuksen siitä halpamielisestä itsekkäisyydestä, jota\nmiehet, paraimmatkin heistä, usein melkein julmurien tavoin käyttävät\nnaista vastaan; mutta nyt iskun kautta, joka oli kohdannut pojan asioita\nja samassa sekä tämän että hänen omaa itserakkauttaan, oli hän herännyt\nsokeudestaan täyteen kirkkauteen, — ja nyt huomautti hän pojalle,\nkuinka onni, huolimatta hänen kelvottomuudestaan, oli ollut niin\nsuosiollinen hänelle, että hän suurimman hädän hetkellä sai keinoja\nmahdollisesti korjatakseen asioittensa rappiotilaa ja kehoitti häntä,\nsen verran kuin hänen sanansa voivat vaikuttaa, maksamaan velkansa, ja\nkoska nämät, sen mukaan, mitä isä luuli tietävänsä, eivät vielä täysin\nvastaisi perintösummaa, panemaan loput pankkiin, vähäiseksi hyvitykseksi\nsisarellensa tekemästä vahingosta. Rudolf kuunteli ehdoitusta\njonkinlaisella säälivällä ivanaurulla väliin nykäisten olkapäitään. Hän\ntiesi kyllä paremmin, hän, kuin tuo yksinkertainen ukko, että hänen\nvelkansa olivat paljoa suuremmat tuota mitätöntä perintösummaa. \"Senkin\nvietävä kummi, vaikka oli niin rikas, ei kuitenkaan sallinut hänelle\nenempää kuin tuon pilanpäiväisen summan, kolmekymmentä tuhatta markkaa.\nOlisihan hän saattanut kyllä antaa hänelle kaikki viisikymmentäkin\ntuhatta ja vähän enemmänkin vielä. Mitä Gerda teki koko perinnöllä?\nOlihan hän kyllä hyvässä turvassa. Kolmekymmentä tuhatta! Täytyisi olla\ntodellakin sellainen vanhan aikainen pölkky kuin ukkovaarikin,\npitääkseen kolmeakymmentä tuhatta markkaa minään rikkautena. Mutta ihan\nparaaksi, edes jonkin läven täytteeksi, tuli sentään tuokin viheliäinen\nsumma.\"\n\nRaha tuli todellakin paraasen aikaan hänelle. Tuli tiedoksi, että hän\noli saanut perinnön, ja itse piti hän huolta, että sen arvo jäi jotenkin\nepätiedon vaiheille, sillä hän oli hyvin salakähmäinen siinä suhteessa,\nmainitsi usein mielellään jonkun vähemmän määrän, kuin todellinen summa\nolikaan, että voitaisiin aivan hyvin, jos oikea tulisi joskus\nmainituksi, uskoa sen olevan ainoastaan puolet todellisesta\nrahamäärästä. Salavihkaa ja vaitiolon välipuheella kuiskasi hän\njossakussa tilaisuudessa eräälle tutulleen nelin kerroin suuremman\nsumman, kuin se oikeastaan oli. Nämät pienet, yhtä sukkelat kuin\nhyödyllisetkin kujeet, oli hänen suuri kauppaystävänsä eräänä ystävyyden\nhetkenä opettanut hänelle. Tällä tavalla jäi asian todellinen laita\nepätietoon. Velkojiensa läsnäollessa hän koetti näyttää hyvin\nluotettavalta ja keskustella mitä kaunopuheliaisimpaan tapaansa, ja ne\nrauhoittuivatkin ja luottivat hänen hyviin lupauksiinsa järjestää\nasiansa niin, että kaikki olisivat tyydytetyt. \"Olisihan sentään synti,\narveltiin, syöstä turmioon kunnon poikaa, joka oli joutunut liukkaan\npetturin uhriksi, kuten moni vanhempi ja kokeneempikin mies.\"\n\nRudolf nauroi partaansa ja maksoi kerran harvinaisuuden vuoksi vuokran\nomalla rahalla. Mihin loput perintösummaa joutuivat, on vaikea sanoa.\nKumminkaan ei sillä maksettu mitään velkaa. Uusi vuosi alkoi ja kului\nniinkuin kaikki edellisetkin hurjuudessa ja laiskuudessa, kuin vanhemmat\nsitä vastoin surivat sydämensä pohjasta ja katuivat katkerasti\nvetelyyttään pojan kasvatuksessa, mutta se oli liian myöhäistä;\nsynkässä, häviönsä partaalla olevassa kodissa, he nyt istuivat. Tämän\nkuudennen vuokravuoden lopussa teki Rudolf konkurssin.\n\nHän oli nyt tehnyt sekä itsensä että vanhempansa kerrassaan tyhjäksi\nrahalta. Kaikilla kolmella heillä ei ollut muuta kuin kapteenin pieni\neläkeraha toimeentulon piteiksi. Rudolf oli vähää ennen vararikkoaan\nkäynyt lankonsa luona, joka oli huostaansa ottanut vaimonsa äsken saadun\nperinnön. Rudolfin matkan tarkoitus oli saada nyt lainata tuo raha\ntaikka kumminkin osa siitä, mutta kapteeni oli varoittanut vävyänsä\nkirjeessä, minkä hän oli kirjoittanut hänelle omantuntonsa kehoituksesta\nja sisällisestä rakkaudestaan jo niin julmasti vääryyttä kärsinyttä\ntytärtä kohtaan; raskaalla ja pojan tähden häväistyllä sydämellä hän sen\nteki. Leonard kielsi niinmuodoin Rudolfin pyynnön, mutta sai siitä\nosakseen monta salaista kirousta rakkaalta langoltaan.\n\nVararikkonsa jälkeen tuli Rudolf vanhempiensa luokse, jotka olivat\nvuokranneet vähäisen maatiluksen pitäjässä, muutama penikulma kauempana,\nja sanoi heille päättäneensä matkustaa Amerikaan, etsimään onneansa\nuudessa maailmassa, kuin vanha oli ollut niin hävyttömän nurja hänelle.\nHänen päätöksestään ei tietysti tullut mitään, vaan hän katsoi\nparemmaksi viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta viipyä vanhempainsa\nluona, viettäen aikaansa täydellisessä toimettomuudessa ja maailmaa\nvihaavassa synkkämielisyydessä. Sitä paitsi piti hän itseänsä syyttömänä\nmarttyyrinä halpamielisten, kelvottomien ihmisten tähden ja\nsurkuteltavien asian laitain vuoksi: alituisesti puheli hän oivallisesta\nelämästä ja suurista toiveista, jotka häntä muka odottavat vapaassa\nAmerikassa, missä hän, kaikkien poroporvarien kiusalla täällä kotona,\nkokoisi miljoonia, se näet tapahtuisi ainoastaan yhdessä\nkädenkääntämässä, kuin vaan on pää oikealla paikallaan. Siten oli\nRudolf, yhäti haaveillen tulevaa suuruuttaan Atlantin toisella puolen,\nviettänyt enemmän kuin vuoden ajan köyhäin vanhempainsa luona ja\nmuutaman kuukauden sisarensa kodissa, — mutta silloin hänen terveytensä\ntila alkoi tulla arveluttavaksi. Hänen vanha sairautensa, jota hän\nniinkuin kaikkea muutakin oli kelvottomasti hoitanut, kiihtyi nyt\nkivisteleväksi ja vaaralliseksi vaivaksi, joka pani hänet\nsairasvuoteelle. Huolimatta niukoista varoistaan, täyttivät vanhemmat\nyhtä tarkkatuntoisesti kuin ennenkin rakkaudenvelvollisuutensa\nkoettamalla hankkia onnettomalle pojalle kaikkea sitä hoitoa, mikä\nhänelle oli tarpeen. Lääkäri selitti, että sairaan on aivan\nvälttämättömästi oleskeleminen jossain kylpypaikassa suven ajan, ja\nkapteeni lainasi rahasumman eläkkeensä puolta kiinnikettä vastaan,\nhankkiakseen pojalle varoja tälle matkalle.\n\nRudolf lähtikin lääkärin määräämälle kylpypaikalle Ruotsiin ja palasi\nsieltä näennäisesti vahvistetuilla voimilla, mutta talven tullessa\nsairastui hän uudestaan, ja nyt valvoi isä ja äiti yöt päivät hänen\nvuoteensa ääressä, kunnes viimein, useita kuukausia kestäneitten\nkärsimysten perästä, kuolema hänen itsehankkimistaan tuskista ja\nturmeltuneesta elämästään pelasti tuon raukan. Pitkällisistä tuskista\nnöyrtyneenä katui hän katkerasti, nähdessään tunnottomasti kohtelemainsa\nvanhempain itsensäkieltävän rakkauden, ja sillä mielellä erosikin hän\ntästä elämästään, ilottomasta, kuten se oli ollut, huolimatta kaikista\nsen huvituksista; siitä erosi hän astuakseen laupiaan, elävien ja\nkuolleitten tuomarin eteen, äitinsä palaviin esirukouksiin suljettuna.\n\nGerda ja hänen kotinsa oli myöskin saanut näinä viimeisinä aikoina\nkärsiä kovia mullistuksia. Kuten olemme sanoneet, oli hänen puolisonsa\nvaimonsa tietämättä tehnyt velkaa. Kuin nyt Gerdan perintö joutui hänen\nkäsiinsä, niin hän vanhan lain ja ammoisista ajoista säilyneen\nmiesoikeutensa nojalla, vaimolta ollenkaan kysymättä, otti sen haltuunsa\nja käytti sen hyväkseen, maksoi ensin velkansa, ja sittenkuin tämä nuori\nherrasperhe, miehen jyrkän tahdon mukaan, oli pitänyt loistavat pidot\nkaikille tuttaville, pani hän loput pankkiin. Eräänä päivänä, juuri\nsiihen: aikaan kuin Rudolf oli matkustanut kylpypaikalle, tuli Leonardin\nluo eräs vanha kumppani ylioppilas-ajoilta. Hän oli erään ruukin\nisännöitsijä ja oli saanut tietää että hän, Leonard, \"oli saanut periä\"\nja pyysi \"vanhan ystävyyden tähden\" hänen takaustaan jotenkin suureen\nsummaan. Jalon Leonardin mieleen ei voinut laisinkaan tulla kieltää tätä\npyyntöä entiseltä kumppanilta, jonka hän tiesi olevan kunnon miehen\nilman ainoatakaan virhettä. Sehän olisi ollut hyvin halpamaisesti tehty!\nJa eihän tässä mitään vaaraa muuten ollutkaan tarjolla. Ystävän pyyntö\nkaikessa mutkallisuudessaan ja mielitteleväisyydessään oli tuskin\nlausuttu, kuin Leonard jo ainoassa kynän vedossa oli kirjoittanut\nnimensä tuon takaus-sitoumuksen alle. Gerda ei tiennyt tästä mitään,\neikä hänen miehensäkään huomannut ilmoittaa sitä hänelle, sillä nehän\novat \"miesten asioita, eivätkä ne koske naisia.\" Mutta kuinka olikaan,\nruukinisännöitsijä teki muutama kuukausi myöhemmin konkurssin, yhtä\nkomean kuin hänen tuumansakin olivat suuret. Onnettomuus iski kuin\nhävittävä pommi nuoren sanomalehden-toimittajan rauhalliseen kotiin,\nhetkinen, ja se oli muuttunut raunioksi. Se summa, josta Leonard muitten\ntakuumiesten kanssa oli sitoutunut vastaamaan, oli monin kerroin\nsuurempi kuin hänen vaimonsa pieni omaisuus. Toiset takuumiehet olivat\nvähävaraisia asioitsijoita, joitten talo tarvitsi vaan tämän iskun,\nromahtaakseen sorakasaksi. Leonard joutui mukana häviöön, hänen täytyi\nantaa tuo vähäinen pää-oma viimeisen ropoon saakka, täytyi nähdä kuinka\njokainen esine tästä hupaisesta kodista raastettiin huutokauppa-kamariin\nja joutui vasaran alle, ja hänen täytyi näin hävitettyyn kotiin, jossa\ntuskin löytyi peitettä maattavaksi, leipäpalaa syötäväksi, jättää\npuolisonsa ja kolme pientä lasta, nuorin ainoastaan muutaman viikon\nvanha, heidät hän saattoi keppikerjäläisiksi; itse hän seurasi\noikeudenpalvelijaa velkavankeuteen.\n\nMitä Gerda tästä kaikesta sanoi? Alussa hän oli aivan tainnoksissa tästä\nodottamattomasta iskusta. Mutta sitte leimahti hänen kiivautensa\nilmituleen yhteiskunnan, lakeja ja tapoja vastaan, jotka sallivat toisen\npuolison edes kysymättä toisen ajatusta käyttää omaksi hyväkseen kodin,\nvaimon, omaisuuden, vaikka kuitenkin ovat puolisot, ja kumpikin\njärjellinen olento, — hän yltyi vihaan puolisoansa vastaan, joka,\nhuolimatta siitä jaloudesta, mikä hänessä oli niin usein ilmaantunut\nsekä sanoissa että töissä, kuitenkin oli alentunut menettelemään näitten\nraakojen lakien ja tapojen mukaan. Hänen vihastuksensa oli niin\nvoimakas, että se uhkasi sammuttaa hänen rakkautensa puolisoon ja panna\nylenkatseen sen sijaan. Mutta Leonard oli nöyrä ja vilpitön, hän\ntunnusti suoraan, että hän oli ollut ajattelematon orja vanhain\nennakkoluulojen vallan alla, joitten vääryys ja mielettömyys hänelle nyt\nonnettomuuden kautta kävi selväksi. Kuin hän omantunnon soimausten ja\nepätoivon vallassa oli hänen jalkainsa juuressa, viimeistä iltaa kotona\nviettäessään, sai hän tämän sydämmen liikutetuksi, hänen vihansa\ntukahutetuksi, ylenkatseen karkoitetuksi ja herätti hänessä\nosanottavaisuutta ja kunnioitustakin häntä, onnetointa, kohtaan, sillä\nsitä rohkeasti ja kunniallisesti tunnustettu vika aina vaikuttaakin\njaloissa ihmissieluissa. Gerda antoi anteeksi Leonardille, ennenkuin hän\nläksi ikävälle matkalleen autiosta kodista.\n\nNyt alkoi Gerdalle, martyyrille, kauhea aika, sellainen aika, jota\nlukemattomat naiset, huomiota nostamatta ja hätäänsä unohdettuina, ovat\nkokeneet ja vielä joka päivä kokevat maailmassa. Hän ei asunut enää\ntuossa vähäisessä komeassa huoneuksessa, joka kymmenen vuoden ajan oli\nollut hänen asuntonaan, vaan eräs perheen tuttu antoi tilaa\nkäyttämättömässä maakerroksessa tälle nuorelle rouvalle ja hänen\nlapsilleen. Hän kuin oli tyhjä kaikista varoista, ei voinut pitää\npalvelustyttöä, vaan hänen täytyi itse hoitaa askareensa. Muutamat\nystävät, jotka ilonpäivinä olivat vierailemassa Gerdan entisessä,\nhupaisessa kodissa, lähettivät hänelle silloin tällöin ruokavaroja ja\nraha-apua; nämät lahjat olivat ainoat, mistä hänen oli ensialussa\neläminen. Vuodenaika oli kylmä, halot kalliita ja niitäkin niukasti,\nhuone maakerroksessa oli kylmähkö ja niin kostea, että seinät nurkissa\nolivat jäässä. Näin viheliäisessä asumuksessa, jossa liesikin oli kylmä,\ntalouskaluja vaan joku muutama, nekin lainatut, istui Gerda, lapset\nympärillään, imettämässä nuorintaan surun kuihduttamasta rinnastaan, ja\nahkeralla käsityöllä ja puhtaaksi kirjoituksella hankki hän\nvälttämättömimmän jokapäiväisen leivän. Tässä hädässä, kokonaan miehensä\naikaansaattamassa, ajatteli hän kuitenkin joka päivä ja joka hetki\nrakkaudella häntä, sillä olihan hän huomannut ja vilpittömästi katunut\nviallisen käytöksensä ja kärsi varmaan sanomattomia tuskia vankilan\nmuureihin suljettuna, hän, jolla oli niin uljas ja vapaa henki. Usein\nsai Gerda kirjeen häneltä. Niissä hän kertoi yksinäisyyden hetkinä\nikävät mielimurheensa ja kaipauksensa, ja surun raskaan käden alla nousi\nhellä, jalo tunne hänessä, mikä teki hänet vielä rakkaammaksi kuin\nkoskaan ennen onnettomalle vaimolle. Pitkissä, sydämmellisintä rakkautta\nuhkuvissa kirjeissä elähytti Gerda taas puolisonsa lannistuvaa rohkeutta\nja toivoa, mutta samalla lohduttaakseen häntä, kuvaili hän oman tilansa\npaljoa paremmaksi, kuin se todella olikaan.\n\nGerdan onnettomuus oli isku, joka melkein kokonaan mursi iäkkäät ja niin\nkovasti koetellut vanhemmat. Itsekkin kuin olivat köyhät, eivät he\nvoineet muulla auttaa ja lohduttaa häntä kuin hartailla esirukouksilla\nja hellillä kirjeillä, joita he kyynelillään kostuttivat. Puoli vuotta\noli kulunut. Sillä ajalla oli Gerdan onnistunut todellakin\nyhtämittaisella työllä, — parin ystävän avulla, jotka eivät hädänkään\nhetkenä hyljänneet häntä kuten muut, vaan olivat pysyneet uskollisina.\n— kohota köyhyyden kuilusta ja hankkia itselleen yksinkertainen mutta\nhupaisa asunto, nimittäin pieni kamari ja osa kyökkiä. Hänen vanhin\npoikansa jatkoi taas koulunkäyntiänsä, vaikka hänen siitä oli täytynyt\nhädän pahimmillaan ollessa luopua. Gerdan syyttömästi kärsimä kova\nonnettomuus ja se sankarimoinen tapa, millä hän sen kesti, tapa, millä\nhän koetti jälleen rakentaa hävitettyä kotiansa, olivat herättäneet\nyleistä sääliä ja aukaisseet monen silmät näkemään, kuinka kurja vaimon\ntila oli miehensä vallanalaisena holhottina. Mutta hänkin sentään tulee\ntäysivaltaiseksi tavallisesti silloin, kuin mies hallituksellaan on\nsaattanut kodin turmioon. Silloin on myös hänen osansa tuo raskas\nvelvollisuus koota hävitetyn pesän pirstaleet, niistä \"heikolla\nvoimillaan\" ja \"ymmärtämättömyydessään\" rakentaa uuden itselleen,\nlapsilleen ja usein uupuneelle miehellensäkin, joka vielä joskus\nkopeillen hallitusoikeudestaan tahtoo olla vallanpitäjä perheessä.\n\nPuolisonsa hellät kirjeet olivat elähyttäneet ja voimistuttaneet\nLeonardia niin paljon, että hän tointui vähitellen epätoivostaan, mikä\nhänet oli vankeuden ensi aikoina vallannut, ja hän alkoi ajatella jotain\ntehtävää. Hänellä ei ollut enää ainoatakaan kirjaa. Hänen vuosien\nkuluessa hankkima, kallisarvoinen kirjastonsa oli mennyt huutokaupassa\npolkuhintaan. Sama kohtalo oli Gerdankin rakkailla kirjoilla, joista\njokainen oli hänen kallis ystävänsä; aina hänen nuoruutensa alusta\nmonina yksinäisinä hetkinä olivat ne olleet hänen jaloimpien ajatustensa\nvaikuttimena; äärettömäin lohtusanainsa kautta olivat ne herättäneet\nhänessä eloon monta uutta aatetta, tieteen ja viisauden voimalla\nkasvattaneet hänen henkensä vapaaksi, voimakkaaksi ja lempeäksi. Nämät\nuskolliset ystävät säilyttivät niin monta pyhää muistoa lehdissään,\njoihin hän monta monituista kertaa oli kirjoitellut ajatuksia ja\ntunteita, kuin runoilijain tahi viisaitten lumoavat sanat olivat niitä\nhänen sydämessään herättäneet. Gerdan täytyi nähdä ryöstöpalvelijain\nkiskovan tätä verratonta aarretta kirjakaapista, mätettävän suureen\nkoppaan, peitettävän muutamilla vanhoilla lattiamatoilla ja kuletettavan\nhuutokauppakamariin täyttämään vähäpätöisellä hinnallaan, ehkä parilla\nkymmenellä markalla, edes tuuman verran sitä ammoittavaa kuilua, minkä\nhänen puolisonsa oli kaivanut kotinsa alle. Se hetki, jolloin\nkirjakokoelma ryöstettiin Gerdalta, oli hänelle katkerin koko tällä\nraskaalla ajalla, melkeinpä katkerampi sitä, kuin hänen puolisonsa\nvietiin vankeuteen, sillä nehän olivat juuri ne rakkaat, äänettömät\nystävät, jotka olivat opettaneet hänet oikein jalomielisesti ja\nvaatimattomasti rakastamaan miestänsä, samassa kuin ne olivat\nkasvattaneet hänet vapaaksi, puolisonsa vertaiseksi ihmiseksi, ja\nyhdistäneet häneen rakkauden eikä orjuuden siteillä. — Hän oli tosin\nvelkojalta pyytänyt saada pitää kirjansa, mutta siihen ei suostuttu,\nkoska tätä kirjakokoelmaa pidettiin talon arvokkaimpana omaisuutena, ja\nmuutenkin arveltiin, että kirjoistahan ei voisi olla mitään erityistä\nhyötyä naisihmiselle, ja varsinkin perheenäidille, jolla on kyllä\nmuutakin tehtävää. Eihän niissä voi olla mitään säilytettävää arvoa\nniinkuin jossain koristeessa tahi muussa sellaisessa muistossa. Kuin hän\nvast'edes saapi parempia tuloja, hankkikoon hän uuden kirjakokoelman,\ntuumattiin. Niin kyllä, mutta he eivät tienneet, nämät ankarat tuomarit,\nett'ei vanhoja kirjoja voi korvata uusilla, yhtä vähän kuin miljoonilla\nvoi ostaa itselleen uutta ystävää, kalliin poismenneen sijaan. Kuin\nGerda velkojalta sai kieltävän vastauksen pyyntöönsä saada pitää\nkirjansa, kääntyi hän erään tuttavansa naisihmisen puoleen, jonka hän\npiti vilpittömänä ystävänään, pyytäen tätä, koska hän ei ollut\nkenestäkään riippuva, huutamaan huutokaupassa hänen kirjavarastonsa,\nniin että hän saisi lunastaa ne jälleen tulevina, parempina päivinä,\njoita ihminen tukalimmillakin hetkillään aina toivoo saavansa vielä\nnähdä. Hyvin surkean näköisenä päivitteli ystävä Gerdan tilaa ja omaa\nkykenemättömyyttänsä auttamaan häntä, vaikka hän muka kaikella muotoa\ntoivoi voivansa tehdä sen. Mutta kuin kirjat varmaan huutokaupassa\nnousisivat hyvin korkeaan hintaan, ja hänen kaikki rahansa olivat\npankissa ja kotona ainoastaan sen verran, kuin oli välttämätöntä hänen\njokapäiväisiin menoihinsa, niin ei hän voinut, niin ikävältä kuin se\nhänestä tuntuikin, täyttää Gerdan pyyntöä. Gerda seurasi vanhaa tosi\nsananlaskua: \"kuin tippuu tynnyristä, ystäviä yltäkyllin, mutta kuin\nlakkaa tippumasta ystäviä ei yhtäkään,\" eikä liioin enää sen koommin\nkoetellut ystävien uskollisuutta kovan onnen päivinä, vaan antoi asiain\nmennä menojaan eikä enää koettanut pelastaa ainoatakaan pirstaletta\nrakkaan kodin omaisuudesta; hän ei välittänyt enää edes niistä rakkaista\nkirjoistaan, hän katseli vaan rauhallisesti, kuinka hänen ympäriltään\nkaikki riistettiin ja raastettiin, ja kuinka hän jäi seisomaan kuin\nyksinäinen kasvi maahan, joka äsken vielä niin kaunis ja vihannoiva, nyt\noli muuttunut mustaksi multaröykkiöksi.\n\nVaikka miehet hyvin paljon ylistelevät naisen taloudellisia taipumuksia\nja väittävät niitten olevan hänen kiitettävimmät hyveensä, mutta\nkummallisinta kyllä, heidän omaatuntoaan ei useinkaan rasita, vaikka he\ntuhlaavaisuudellaan ja muilla kevytmielisillä teoillaan ovat kodin\nautioksi tehneet, kodin, jonka hellä naisen käsi vuosien kuluessa\nhuolella ja hiljaisella ahkeruudella on järjestänyt ja valmistanut\nhupaisuuden temppeliksi.\n\nLeonardilla ei ollut, kuten sanottu, ainoatakaan kirjaa aikansa kuluksi\nvankeudessa, mutta hän hankitutti toimitusmiehellä puhtaaksikirjoitusta\nja käännöstyötä ja näitten tulolla osti hän paperia ja muita\nkirjoitustarpeita ja alkoi tehdä erästä historiallista kertomusta, joka\njo kauan oli ollut hänen mielessään. Pimeähkössä vankikammiossa istui\nhän pienen raudoitetun ikkunan ääressä hämärinä talvipäivinä ja huonon\nkynttilän valossa pitkinä pimeinä iltoina ahkerasti kirjoittamassa\nmielikuvituksensa tuotteita. Pian oli hänen työnsä valmis, mutta kehen\nkääntyä saadakseen sille kustantajan? Olikohan mahdollista, että ennen\ntai oikeammin äskettäin niin suosittu kirjailija olisi kokonaan\nunohdettu lukuisassa ystävä piirissä, joka häntä oli ympäröinnyt, vaikka\nhän vankeudessaan ei ollut kuullut heistä sanaakaan. Ainakaan ei kukaan\nhänen ystävistään ollut yrittänyt vapauttaa häntä vankeudesta, eikä se\nollut ihmeteltäväkään, koska niillä henkilöillä, joita hän tunsi, ei\nollut varoja, jos kohta tahtoakin siihen. Jos hän vaan kirjoittaisi\njollekin ystävälleen ja lähettäisi käsikirjoituksensa, niin voisi hän\nsaada kustantajan — ja tulot kirjasta saisi Gerda ja lapset. Hän ei\najatellut itseänsä. Hän saa kyllä istua vankilan muurein sisällä\nkärsimässä rangaistusta vaimolleen ja lapsillen tekemästä vääryydestään.\nMutta ennenkuin Leonard ennätti lähettää käsikirjoitustaan, sattui\nhänelle se odottamaton onni, että eräs entinen lukukumppani, nykyään\nyliopiston-opettaja, ollessaan matkalla siinä kaupungissa, jossa Leonard\noli vankina, etsi hänet linnasta, vangitusta tämä sattuma näytti olevan\ntaivaan sallimus, sillä nyt hän oli löytänyt oikean miehen, joka ottaisi\nhänen käsikirjoituksensa huostaansa; ja sen tämä suurimmalla\nmielihalulla tekikin. Muutaman viikon kuluttua sai Leonard vakuutetun\nkirjeen ja siinä paljoa suuremman palkkion kuin hän oli toivonutkaan ja\npäälle päätteeksi erittäin kiittelevän kirjoituksen kustantajalta, joka\npyysi useampiakin teoksia samaa oivaa laatua. Nyt oli hän niin iloinen,\nettä hän kutsui onnettomuuskumppaninsa, erään kauppiaan ja\nravintolanpitäjän, ja myös päällysmiehen pitoihin linnaan. Pidettiin\niloinen aika, lauleltiin, lausuttiin, soitettiin viulua ja juotiin puoli\nyöhön. Leonard tunsi olevansa miltei onnellinen keskellä\nonnettomuuttaan. Hän tiesi, että kumminkin nykyisissä oloissa melkoinen\nsumma oli matkalla hänen vaimolleen. Hän kuvaili, kuinka hämmästyneeksi,\nkuinka iloiseksi hän tulee, saadessaan tämän odottamattoman lahjan,\nkuinka ystävällisesti hän ajattelee häntä, joka sen lähetti ja kertoo\nettä \"isä on lähettänyt paljon rahaa.\" Leonard tunsi olevansa oikein\nylpeä. Hänhän se kumminkin on, joka vankeuden kurjuudessakin ollessaan\npitää huolta perheestään, niinkuin isän velvollisuus onkin. Hän ryhtyi\nuudestaan työhön ja kirjoitti innokkaasti yöt päivät. Ehkä olikin hän\nluotu kirjailijaksi. Ja kuka ties hänen oli juuri kiittäminen\nvankeuttaan siitä, että hänen kynänsä tuli käytetyksi. Olihan\nmahdollista, ett'ei hänen koskaan muuten olisi tullut koetettua sitä.\nKaikki, mitä tapahtuu, on hyväksi. Niin lohdutteli itseään tuo\nhyväsydäminen, mutta kevytmielinen mies ja rakensi ilmalinnojaan toisen\ntoistaan komeamman, ensimmäisen pienen menestyksensä perusteella.\nVihdoin alkoi hän epäillä, että ne tapaukset, jotka näennäisesti olivat\nolleet niin suuri onnettomuus hänelle ja hänen perheelleen, oikeastaan\nolisivat onni, ja että se myrskyvihuri, joka oli hävittänyt hänen\nkotinsa, ja singahuttanut hänen läheisensä kurjuuden ja surun\naavikoille, että se vaan olisi ollut se tuuli, joka saattaisi hänen\nälynsä ja maineensa hehkuvan kipenen leimuamaan kirkkaassa, liekissä.\nAivan niin, siten hän asian oikea laita olikin! Leonard oli oikeen\nonnellinen, oikein kohtalolle kiitollinen. Taas tuo vanha miesten\nitsekkäisyys. Mielipahansa niistä kärsimyksistä, jotka hän oli\nvaimolleen ja lapsilleen valmistanut, sai hän kokonaan haihtumaan,\nkuvailemalla että nämät kärsimykset olivat aiheena hänen omalle\nmenestykselleen, ja jos jonkun kerran hänen suuriin unelmiinsa\npujahtikin se hämmästyttävä ajatus, että hänen omaisensa sentään olivat\nnähneet paljon vaivaa hänen tähtensä ja että hänen kunniakas\ntulevaisuutensa oli ostettu kylläkin kalliilla hinnalla, hääti hän nämät\nharmittavat soimaukset sillä, että hänen kunniansa varmaan levittäisi\nloisteensa myös hänen puolisoonsa ja lapsiin ja nämät tulisivat\nniinmuodoin kyllin palkituksi siitä, mitä he ovat kärsineet hänen\ntähtensä, vieläpä kenties rikkaammiksi sekä henkisessä että\naineellisessa suhteessa, kuin jos ei mitään häiriötä olisi tapahtunut\nheidän elämässään. Sillä tavalla on itsekkäisyys aina valmis\nlohduttamaan ja lepoon tuudittamaan rauhatonta omaatuntoa. Ei koskaan\njuolahtanut Leonardin päähän, että hän olisi onnellisissakin oloissa\nvoinut käyttää lahjojansa, hädän tarvitsematta häntä siihen pakoittaa,\nkoska hänellä oli ollut niin monta päivää ja hetkeä joutilaana, mutta\njotka hän sen sijaan oli tavallisesti käyttänyt mitättömiin jaarituksiin\nystäväseuroissa. Ja missä ystävät nyt olivat? Leonardin kirja, joka\nilmestyi painosta keväällä, onnistui herättämään pääkaupungissa mitä\nsuurinta mieltymystä tekijään. Hankittiin lähempiä tietoja hänestä\nitsestä ja hänen laidastaan; ja hänen onneton tilansa tuli yleisen\nsäälin esineeksi. Yksi pääkaupungin sanomalehti halusi saada tuon\nnerokkaan kirjailijan toimitukseensa, ja alettiin miettiä keinoja hänen\nvapauttamisekseen vankeudesta, sillä olihan sopimatonta, että annettiin\nsellaisen ky'yn liu'eta pahantekijäin joukossa vankina ja ainoastaan\nsentähden, että hän oli ollut avulias ja luottavainen. Muutamat\nvarakkaat henkilöt sanomalehti-yhtiöstä suostuivat tarjoamaan lainaksi\nhänelle vapaaksipääsemiseen tarvittavan rahan, ja hänelle esitettiin\nkirjeellisesti tämä aikomus, johon vanki luonnollisesti suostui ilolla.\nHän kiirehti ilmoittamaan siitä kirjeessä, joka oli täynnä mitä\ntoivehikkaampia tulevaisuuden suunnitelmia, puolisolleen, joka\nluonnollisesti hänkin ilolla tervehti tätä paremman ajan koittoa. Rahat\nmaksettiin. Leonard astui vankilasta ja kiiruhti perheensä luo.\nHämmästyneenä katsahti hän ympärilleen vaimonsa pienessä, hupaisessa\nkodissa. Kuinka hän on saavuttanut tämän kohtalaisen toimeentulon ja\nvielä niin lyhyessä ajassa, sillä eihän ollut kulunut vielä vuottakaan\nsiitä, kuin Leonard lähti kotoa. Kuka oli auttanut häntä? Ei kukaan! Hän\noli ainoastaan ahkerasti tehnyt työtä. Mahdotonta! Leonard, niinkuin\nkaikki muutkin miehet, oli pitänyt naista aivan avuttomana, jollei häntä\ntue joku heidän voimakkaammasta su'usta. Usein kuitenkin tuo sama\nvoimakkaampi sukupuoli ei epäile itsekkäisyydessään heittää omiin\nvoimiinsa tätä avutonta olentoa eikä myöskään käyttää hyödykseen hänen\nheikkoja voimiaan. Tällä hetkellä tunsi Leonard sydämessään pistävän\nesiin epäluulon, josta jo paljas aavistus saattoi hänet vimmaan. Ja hän\nrohkeni todellakin asettua tuomariksi marttyyrin eteen lausuen hänelle\nepäluulonsa, oikeutetun kehoituksensa tekemään selvää tavasta, millä\nhänen oli onnistunut kohota kurjuudesta, sillä hän piti aivan selvänä,\nett'ei se vähäinen summa, minkä hän oli vankeudesta lähettänyt, voinut\ntehdä tätä ihmettä, varsinkin kuin vaimo ensi näkemisen iloisassa,\nsanatulvassa oli kertonut hänelle, että vanhin poika jatkoi taas\nkoulunkäyntiänsä ja että hän oli muuttanut uuteen kotiin jo ennen, kuin\nmainittu summa tulikaan. Gerda, joka selvästi oivalsi tämän solvaisevan\nluulevaisuuden ja jonka puhdas sielu siitä kovasti haavoittui, laski,\nsanaakaan vastaukseksi lausumatta, Leonardin eteen muistiinpano-kirjan,\njohon hän oli heidän eronsa aikana merkinnyt joka pennin, kuin hän oli\nansainnut ja pannut menemään. Häpeästä punastuneena silmäili Leonard\nnäitä lehtiä, jotka kuiviin numeroihinsa kätkivät kertomuksen\nsankarimaisen naisen kovasta taistelusta oman ja omaistensa\nkohtalaisesta toimeentulosta, ja kuin Leonard oli pannut kirjan kiini,\nojensi hän sen jälleen hänelle niin nöyrästi anteeksipyytävän näköisenä,\nettä Gerda sydämessään antoi anteeksi hänen solvauksensa, kummaltakaan\npuolelta sanaakaan enää lausumatta tästä aineesta. Hänen rakkautensapa\nse juuri olikin, mikä oli yllyttänyt Leonardia epäluuloon. Se, joka\nrakastaa, on luulevainen, ja luulevaisuus on tunnoton, sen ymmärsi Gerda\naivan hyvin.\n\nLeonard kiiruhti pääkaupunkiin tervehtimään suosijoitaan ja lähemmin\nsopimaan uudesta toimipaikastaan ja valmistamaan perheensä tuloa. Häntä\nvastaanottivat mitä sydämellisimmällä tavalla hänen tulevat esimiehensä,\nja tarjosivat hänelle erittäin edulliset ehdot suuren sanomalehtensä\ntoimituksessa, ja ehdottivat, että hänen asiansa järjestettäisiin siten,\nettä joku vähäinen osa hänen palkastaan joka kuukausi jätettäisiin velan\nmaksuksi. Leonard oli sangen tyytyväinen ehdotukseen ja hän arveli\nsaavansa vielä jatkaa hyvällä menestyksellä alkanutta kirjallisuuttansa,\nkoska sanomalehti-työstä jäi hyvin paljon aikaa jälelle. Hän vuokrasi\nsoman asunnon ja lähti hakemaan perhettänsä, joka kuukausi hänen\nvankilan portista ulosastuttuaan otti uuden kodin haltuunsa.\n\nPääkaupungissa menestyi Leonard oivallisesti. Hänen toiveensa selkenivät\nyhä enemmän joka päivä. Kärsimänsä onnettomuus tuotti vielä erityistä\nmieltymystä tähän iloiseen, kauniisen ja soreaan kirjailijaan, hän kuin\nluottamalla petolliseen ystävään oli joutunut köyhyyteen ja vankeuteen.\nMarttyrinkirkkaus ympäröi häntä yleisön silmissä. Puhuttiin myöskin,\nettä hänen vaimonsa oli ollut hyvin itsensä uhraava ja ponteva\nonnettomuudessa. Ainoastaan muutamat pääkaupungin sivistyneet muistivat\nhänet neito-ajoilta, jolloin hänen sanoivat olleen erittäin vakavan ja\ntietohaluisen, vaikka vähän \"omituisen\" tytön. Neljännestä osastakaan\nGerdan kärsimisiä ja ponnistuksia ei kuitenkaan ollut kellään\naavistusta, mutta vaikka ne olisi tunnettukin, niin olisi varmaan\nkuitenkin sanottu, kuten nytkin: \"mitä ei voisi kestää ja kärsiä\nsellaisen miehen tähden?\" ja jos Gerda olisi toisin menetellyt, niin\nolisi häntä sanottu huonoksi vaimoksi.\n\nNiin kului vuosi. Sillä ajalla olivat hupaisuuden lisäksi Gerdan\nvanhemmatkin olleet hänen kotonaan, he näet olivat kutsutut sinne\njouluksi ja viipyivät useita viikkoja tyttärensä luona, jolloin vanha,\nkovaa kokenut äiti näytti uudestaan virkoavan eloon, hellitellessään\nlastensa lapsia. Mutta kapteeni istuskeli vaan nyreissään katselemassa\nherttaista perheseuraa, ja sydämen koetuksista ja vakaista ajatuksista\ntarkemmaksi tulleella huomioky'yllään luki hän tyttären kalpeista,\neloisista kasvoista, mitä surupäiväin sanomattomat urotyöt tiesivät\nkertoa. Ja hän ajatteli, että tytärhän, vääryyttä kärsinyt lapsi,\nsentäänkin teki hänelle ilon, hän yksinään, sen täytyi hänen\nhuokauksella tunnustaa, muistaessaan poikaa.\n\nLeonardilta oli taas tullut kirja, joka sai vielä suurempaa suosiota\nkuin ensimäinen, ja ylipäänsä pidettiin häntä lahjakkaimpana ja\naatteellisempana sanomalehtimiehenä. Nuoret vasta-alkajat kirjallisuuden\nalalla saivat hänestä ennakkoluuloista vapaan ja hyväntahtoisen\nneuvonantajan, kaikki ihmiset puhuivat hänen viehättävästä olennostaan\nja hänen luonteensa oivallisuudesta. Sitten kuin hän myytyänsä viimeisen\nteoksensa hyvästä hinnasta Ruotsiin oli suoriunut velastaan, poistuivat\nhänen taloudelliset vaurionsa yhä loitommalle, niin että jäi ainoastaan\nkimalteleva jälkihohde hänen uhraavasta ystävyydestään ja syyttömästä\nkärsimisestään; jopa puhuttiin, ja siinä oli perääkin, että hän alkoi\nlukea filosofian tohtorin arvoa. Hänen komeat tuulentupansa olivat siis\ntoteutuneet, vaikka tavallisesti niin ei käy.\n\nGerda oli onnellinen. Hän oli haaksirikon kauhuista myrskyn ja kuohujen\nläpi taistellen pelastunut tyynen rannan lujalle kalliolle. Nyt ei\npitäisi minkään myrskytuulen enää voiman kumota hänen rauhallista\nmajaansa. Leonard oli eloisa, uuttera ja herttainen. Rohkeita, ihania\naatteita syntyi hänen sielussaan, ja vaikka hänellä nyt uudessa\nasemassaan suosittuna sanomalehtimiehenä ja mieleisimpänä kirjailijana\noli laaja ystäväpiiri ja vaikka hän usein vieteltiin kotoa pois ja\nvälistä vietti kokonaisia päiviä poissa kumppanien ja ystävien seurassa,\nniin tuntui Gerdasta kuitenkin niinkuin hän ei olisi ollut niin yksin\nnyt kuin ennen, heidän avioliittonsa ensi aikoina, vaikka hän seurusteli\nyhtä vähän kuin silloin muitten ihmisten kanssa, mutta niinä hetkinä,\njotka hänen puolisonsa vietti kotonaan, seurusteli hän ja keskusteli\nvaimonsa kanssa, vieläpä, kuin opettajansa, johon hän monessa\ntapauksessa loi silmänsä ja jonka päätelmiä ja ajatuksia hän iloisella\nluottamuksella kuunteli. Kärsimyksen päivät olivat Leonardille\nilmaisseet hänen vaimonsa oikean arvon, joka oli ollut häneltä salattuna\nheidän avioliittonsa ensimäisinä suruttomina päivinä. Gerda oli\nonnellinen ja ne hetket, jotka jäivät hänen perhe- ja kotitoimistaan,\npyhitti hän kuten ennenkin, henkisten kykyjensä kehittämiseen. Hänen\nvanhat kirjansa tosin olivat hävinneet ja joutuneet sinne tänne, mutta\nuusia saatiin pian sijaan. Vaikk'eivät ne sisältäneetkin samoja muistoja\nnuoruuden ajoilta kuin hänen vanhansa niin ei se voinut häntä kauan\nkumminkaan enää surettaa, sillä hän oli sen luontoisia, jotka eivät\nhuoli niin paljon syrjäseikoista, kuinka tärkeitä ne olleekin, kuin he\nvaan saavuttavat toivotun tarkoitusperänsä. Mitäpä hän siis suotta\nsureksisi kirjainsa katoamista, koska hänellä on vapaa tilaisuus\ntoisista, uusista, ammentaa sielunsa ravintoa samalla nautinnolla, kuin\nmitä vanhat olivat hänelle suoneet. Gerda oli onnellinen. Hänen elämänsä\noli jälleen täydellisesti sopusointuinen, ja koko hänen olentonsa sai\nentisen suloutensa.\n\nJoku vuosi oli siitä kulunut, kuin Leonard muutti pääkaupunkiin. Tällä\najalla oli Gerdalla palvelustyttö, joka kaukaa maaseudulta oli tullut\npääkaupunkiin onneansa etsimään. Hän oli seitsentoista vuotias ja ihmeen\nkaunis, ihana metsäkukkanen, kohonnut erämaan puhtaassa yksinäisyydessä.\nTämä tyttö, hänen harvinainen ihanuutensa ja runollinen luonteensa, hän\nkuin alinomaa hyräillen kaukaisen kotiseutunsa kansanlauluja sekä\ntoimitti iloisesti ja ahkerasti askareensa, saavutti kokonaan\nhienotunteisen, sivistyneen emäntänsä mieltymyksen. Gerda vietti monta\niltaa, kuin Leonard oli poissa, keskustelussa tyttösen kanssa, joka\ntavallisesti silloin teki jotain helpollaista käsityötä; itse hän istui\njakkaralla tytön vieressä, sepitteli helpollaisen säestyksen hänen\nomituisiin lauluihinsa ja salli hänen, tahtoen jollakin tavalla palkita\nhänen hyvin toimitetun päivätyönsä, laulaa laulujansa hänen säestyksensä\nmukaan ja hänestä oli hauskaa keskustelulla ja sopivain kirjain\nlukemisella kehittää tyttösen lahjakasta, mutta vielä taitamattomuudessa\nuinailevaa henkeä, ja tyttönen näyttikin päivä päivältä yhä enemmän\nmieltyvän emäntäänsä.\n\nKuin nuori Katarina oli palvellut lähes puoli vuotta Gerdalla, huomasi\ntämä kummallisen muutoksen tytön olennossa. Sen sijaan kuin hän ennen\noli ollut ihan vilpittömästi sydämellinen emäntäänsä kohtaan, näytti hän\nnyt yhä enemmän ja enemmän nurpealta ja arkamaiselta. Hän toimitti\naskareensa ahkerasti ja huolellisesti kuten ennenkin, mutta ei hän\nnäyttänyt pitävän väliä Gerdan suosiollisesta katseesta ja hänen\nhyväksyvistä sanoistaan. Iltasin, oltaessa Gerdan huoneessa tavalliseen\nkeskusteluaikaan, ei tytöllä näyttänyt olevan enää mitään halua\nkyselemiseen enempää kuin vastauksiinkaan, hän istui vaan mykkänä,\ninnokkaasti tehden työtänsä, ainoastaan silloin tällöin vetäen syvän\nhuokauksen, ja kuin Gerda kehoitti häntä laulamaan, epäsi hän aina.\nKaikista näistä merkeistä tuli Gerda siihen johtopäätökseen, että tyttö\noli tutustunut johonkuhun, joka oli vanginnut hänen sydämensä, ja hän\npäätti emäntävelvollisuutensa ja ihmisystävyyden oikeudella ryhtyä\nasiaan ja pitää silmällä tyttöä, ett'ei hän, kuten monta tuhatta hänen\nkaltaistaan, joutuisi halpamaisen rakkaudenliiton uhriksi.\nHienotunteisuudessaan Gerda käytti kuitenkin suurinta hellyyttä tässä\narassa asiassa. Hän päätti ainoastaan salavihkaa ja tarkasti pitää\nsilmällä tyttösen luonnetta ja käytöstä ja vielä hellemmällä kohtelulla\nkuin tähän asti herättää hänen sydämessään luottamusta emäntäänsä. Tämä\nei kuitenkaan onnistunut. Katarina vaipui vaan päivä päivältä yhä\nsyvemmälle haaveelliseen synkkämielisyyteensä, ja Gerda oli kovin\nlevoton tytön tähden, jonka hän vaistomaisesti aavisti olevan\nonnettomalla polulla, sillä kunniallinen rakkaus käy edes avoimin otsin,\nilman pelkoa ja arkuutta. Hänen levottomuutensa lisääntyi vielä enemmän,\nhuomatessansa Katarinalla olevan esineitä, joita hän omalla palkallaan\nei olisi voinut hankkia eikä myöskään hänen vertaisensa sulhanen hänelle\nlahjoittaa, niinkuin kallisarvoisia, jalokivillä koristettuja\nkultaneuloja. Hän näki hänen myöskin usein syövän hedelmiä, makeisia,\nviinimarjoja ja kaikellaisia makeisia, ja oli vakuutettu ett'ei tyttö\nniitä itse ostanut, vaan saanut ne joltakulta lahjaksi. Tuollaisia\nturhanaikaisia korukaluja näkee joskus sivistyneitten miesten käyttävän\njonkinlaisena syöttinä, joilla koettavat houkutella nuoren, kokemattoman\nnais-raukan suosion puoleensa, he käyttävät niitä jonkinlaisena kurjana\nmatosena, joka pannaan koukkuun, sillä saatavaksi tuo herkkukala, joka\nahmaistaan ja sitten heitetään ruodot tunkiolle. Kuin vielä muutamia\nkuukausia oli kulunut, huomasi Gerda katkerimmaksi mielikarvaudekseen\ntyttösen olevan vallan surkeassa tilassa. Silloin piti hän\nvälttämättömänä velvollisuutenaan ryhtyä asiaan ja syytti itseään, kuin\nhän ei aikaisemmin ollut pakoittanut Katariinan luottamaan paremmin\nhäneen, kuin ehkä vielä olisi ollut aika pelastaa häntä, — otti hänet\nkahdenkesken huoneesen ja kysyi häneltä vakaasti hänen laitaansa ja kuka\noli hänen viettelijänsä. Tyttö oli vastaukseksi vaan ääneti, mutta\nkuumat kyynelet vuotivat hänen poskilleen.\n\nGerda puhui kauan aikaa hänen kanssaan ja koetti aivan hyväntahtoisilla\nsanoilla, jaloimmalla ihmisrakkaudella, saada häntä puhumaan suoraan,\nlupasi hänelle lempeintä tuomiota, hellintä osanottoa, neuvoa ja apua.\nTurhaan! Mutta kuin hän laski kätensä tytön hartioille ja tarkasteli\nkirkkaalla, terävällä katseellaan häntä silmiin, silloin vaipui tuo\nraukka, aivan kuin tämän jalon, petetyn naisen käsi olisi painanut hänet\nmaahan, alas hänen jalkoihinsa, kostutti niitä kyynelillään ja kuiskahti\nsen kauhistavan tunnustuksen, että Gerdan puoliso, hänen isäntänsä, oli\nviettelijä. Tämä isku oli Gerdalle odottamaton. Tyrmeänä, puoleksi\ntunnotonna, vaipui hän maahan palvelustyttönsä viereen. Mitä oli kaikki\nkärsimys, kaikki kurjuus, kuin hän tätä ennen oli saanut Leonardin\ntähden kokea, tähän kuoliniskuun verrattuna! Hän olisi ilolla elänyt\nhänen kanssaan katalassa maan luolassa ja jakanut hänen kanssaan\npettupalasen, vieläpä kerjäläissauva kädessä kuljeskellut hänen\nrinnallaan, niinkauan kuin hän vaan oli vakuutettu hänen siveellisestä\npuhtaudestaan, hänen uskollisuudestaan siihen pyhään rakkauden valaan,\njonka tämä oli vannonut hänelle. Tämähän vakuutus oli se sovittava side\nhänen ja hänen puolisonsa välillä, joka uhalla oli kestänyt kaiken\nmasennuksen, kaiket kärsimykset. Ja nyt se oli katkennut! Nyt oli mies\nkatalassa halpamielisyydessään rikkonut uskollisuutensa ja kuin\narvottoman rievun polkenut jalkainsa alle avioliiton pyhyyden. Hän oli\nruvennut kaksinaimiseen, hyväksynyt sen raakalaiskatsantokannan ja ne\ntavat, jotka vallitsevat kaukaisissa maissa, jotka ovat kahlehditut\nhäpeällisen orjuuden kahleilla, sillä kaksinaimiselta näytti\nauttamattomasti Gerdan puhtaasta sielusta puolison rikos. Juuri nyt,\nkuin onni taas hymyili heille niin lupaavasti, kuin hän oli riemuinnut\nmiehensä menestyksestä ja niin luottavaisesti toivonut onnellista,\nkaunista tulevaisuutta, juuri nyt oli hän niin julmasti, niin kavalasti\nhävittänyt hänen toiveitten pyhyyden ja, — synkkä epäluulo nousi hänen\nsieluunsa, — kenties jo kauan tätä ennen rikkonut uskollisuutensa,\nvaikka sattumalta oli hänen onnistunut salata petoksensa häneltä; tämä\noli hyvin luultavaa, varsin todenmukaista (ja myös totta). Tällainen\nsuuri tukahuttava tuska, joka tavallisesti saattaa ihmissieluun hurjan,\nkylmän mielen, hallitsi Gerdan sydäntä. Hän nousi ylös, puristi ääneti\ntytön kättä niin kovasti, että tämä oli vähällä kirkaista ja sanoi\nainoastaan nämät sanat:\n\n— Kiitän vilpittömyydestäsi! Minä en hyljää sinua, käski häntä\nviittauksella poistumaan ja jäi yksinään huoneesen.\n\nHetkinen sen jälkeen tuli Leonard kotiin, iloisena, lempeänä ja\nviehättävänä, kuin ainakin.\n\n— Gerda! sanoi hän jo sisään astuessaan, nähtyään oven raosta\nvalonhohteen makuukammiosta. — Gerda! Minä kerron sinulle jotain\nilahuttavaa. Minua on tahdottu ottamaan osaa erääsen suuren\nhistorialliseen teokseen, jota nuoret kirjailijamme aikovat toimittaa.\nMinun voitto-osuuteni ei ole mikään pieni oleva. Työ on taattu. — Mitä\nsanot sinä asiasta, carissima mia?\n\nLeonard käytti italialaisia lempinimiä, kuin hän oli oikein hyvällä\ntuulella.\n\nMielihyvissään ja iloissaan uusista, suurista toiveistaan, astui hän,\nhuoletonna ja uljaana puolisonsa luokse, mutta jäi hämmästyksestä\nseisomaan, nähdessään hänet astuvan vastaansa kuolonkalpeana kuin\nmarmorikuva, muutama kymmenen vuotta vanhentuneena, aivan kuin kaikki\nelämä olisi sammunut hänestä.\n\n— Mikä sinua vaivaa? aikoi hän lausua, mutta sanat jäivät hänen\nkielelleen, ja hän katsella tuijotti vaan, sanaakaan saamatta, niin\nkummallisesti muuttunutta puolisoansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi\nkatsellut hänen kalpeaa haamuansa, eikä itse rakasta Gerdaansa, joka\ntavallisesti lempeä hymy huulilla vastaanotti hänet tervetulleeksi\nkotiin. Aavistus tuon kolkon muutoksen syystä nousi hänen sydämeensä, ja\nkylmä väristys kävi hänen jäsenissään. Äänetönnä seisoivat Gerda ja hän\nhetken aikaa toisensa edessä. Jokainen elonmerkki oli kadonnut Leonardin\nkasvoista. Silmänsä tuijottivat kauhistuksella vaimoon. Hän tunsi,\nseisoessaan siinä, että hirvittävä, auttamaton mullistus hänen\nelämässään oli uhkaamassa.\n\n— Mitä sinä ai'ot, Gerda? alkoi hän viimein soinnuttomalla äänellä.\n\nGerda vaikeni. Jokainen hänen jäsenensä oli jähmettynyt, hänen kielensä\ntuskasta lamautunut, kuin hän näki edessään miehen, jota hän oli niin\nsuuresti rakastanut, jonka uskollisuuteen ja kuntoon hänessä oli ollut\nniin järkähtämätön luottamus, sen miehen, jonka omana puolisona hän oli\nollut yli kahdentoista vuoden ajan, omain lastensa isän, kuin hän nyt\nnäki hänet edessään katalana pettäjänä, hävyttömänä teeskentelijänä,\njoka niin tunnottomasti voi turmella nuoren naisen hengenrauhan ja\nihmisarvon. Hurja taistelu raivosi tällä hetkellä Gerdan sielussa,\ntaistelu kiihkeän rakkauden ja omantunnon, harhaantumattoman siveyden\ntunteen välillä, joka kirosi ja halveksi avioliitonrikkojaa ja kielsi\nvaimon enää kauemmin pitämästä häntä puolisonaan. Taistelu oli\nsuoritettu, peräyttämätön tuomio langetettu. Jalompi tunne oli voittanut\nalhaisemman.\n\n— Ei meillä ole enää mitään yhteyttä, kuului Gerdan kumea, mutta vakava\nääni. Minä en ole enää sinun puolisosi, minä jätän sinun huoneesi.\n\nHeti, kuin Leonard kuuli Gerdan äänen, murtui myöskin se lumous, mikä\noli hänen kielensä pitänyt kahleissaan.\n\n— Gerda! kävi hän sanoiksi. Oletko mieletön, kuin puhut jättäväsi\nminut? Ethän sinä tiedä, mitä sanot. Gerda, rakas ystävä! puhukaamme\njärjellisesti keskenämme.\n\nHän lähestyi askeleen ja ojensi innokkaasti rukoilevalla liikkeellä\nkätensä häneen.\n\n— Puhukaamme järjellisesti! kertoi hän. Kuule minua, Gerda!\n\nHänen vaimonsa ei liikahtanut paikasta, ei liikahuttanut jäsentäkän.\nHänen kirkas katseensa oli vaan jäykkänä ja terävänä tuossa rikollisessa\nmiehessä.\n\n— Minulla ei ole mitään kuultavaa sinulta, ei mitään muutakuin että\nsinä olet rikkonut uskollisuutesi minuun, häväissyt avioliittomme ja,\nollen rakastavinasi minua, vietellyt viattoman tytön, oman\npalvelijattaresi. Onko tämä valhe vai tosi?\n\nLeonard käänsi alas kalpeat kasvonsa. Vilaukselta kävi hänen päässänsä\najatus, mikä houkutteli häntä antaumaan vaaralliseen leikkiin ja\nkieltämään rikoksensa, mutta sellaiseen julkeaan kavallukseen oli hän\nkuitenkin liian rehellinen.\n\n— Se on totta, sanoi hän tukahtuneella äänellä, mutta minä sanon vielä\nkerran: puhukaamme asiasta ymmärtäväisten ihmisten tavalla. Kuule minua\nGerda! oma Gerdani! Minun rakkauteni sinuun ei ole ollut teeskenneltyä.\nYhtä vilpittömästi ja hartaasti kuin hääpäivänämme olen rakastanut sinua\naina tähän hetkeen. Sydämeni on kokonaan ja jakamatta ollut omasi. Älä\npahoita mieltäsi, rakkaani! vertaamalla hetkistäkään itseäsi ja arvoa,\njoka minusta sinulla on, tähän tyttöön ja niihin suhteisin, missä hän\npahaksi onneksi on minuun ollut. Tällä yhteydellä ei ole mitään\ntekemistä minun rakkauteni ja uskollisuuteni kanssa sinuun.\n\nTämän älykkään ja samalla jalon puolustuksensa lausui Leonard melkein\njonkinlaisella ystävällisesti moittivalla äänellä, jotenkin niinkuin\nlapselle selitetään erehdystä, johon hän on joutunut. Puhuessaan nojasi\nhän kämmenellään pöydän syrjään ja loi vaimoonsa kopean, rohkean\nkatseen, joka tuntui vähän sopimattomalta tässä tilaisuudessa.\nPuolustuspuheensa lopetettuaan oli hän vakuutettu, että hänen oli\nonnistunut saada puolisonsa tajuamaan väärän ja lapsellisen käsityksensä\naviollisesta uskollisuudesta.\n\nTällä luulolla ei kuitenkaan ollut perää. Gerda ei näyttänyt ollenkaan\nkäsittäneeltä tahi vakuutetulta. Hän katsella tuijoitti päin vastoin\nhämmästyneenä miestänsä, aivan kuin ei hän olisi joko ymmärtänyt hänen\nsanojaan tahi olisi epäillyt, ett'ei hän ollut selvällä järjellä.\n\n— Minä en ymmärrä sinua! sanoi hän vihdoin.\n\n— Ah niin, rakas lapsi! lausui Leonard hilpeästi vastaan, ystävälliseen\ntapaansa. — Se ei minua ollenkaan kummastuta. Sinä ja kaikki sinun\nkaltaisesi kasvatte omassa viattomuudessanne ja haaveellisessa!\nelämänkäsityksessänne. Ja juuri tämä tietämättömyys asiain todellisesta,\nuseinkaan ei ihanteitanne vastaavasta laidasta lisää nuoren naisen\nviehätysvoimaa enemmän kuin luuletkaan, meidän miesten silmissä, samalla\nkuin se on syynä siihen, että te usein meistä, miehistä, ja myöskin oman\nsukupuolenne jäsenistä, lausutte mitä ankarimpia tuomioita, aivan kuin\nsinä nyt olet tehnyt minulle. Tarkempi katsahdus maailman menoon ja\nihmisluonteesen on kuitenkin sekä sinussa että muissa huojentava nämät\npäätelmät ja opettava teille, koska naisen on oikeus ryhtyä tuomitsemaan\nmiehen elämää ja toimintaa ja koska siitä oikeaan aikaan lakkaaminen.\n\n— Jatka! sanoi Gerda.\n\n— Jatka! kertoi Leonard hämillään. Mitä pitäisi minun vielä sanoman?\nMinä luulen puhuneeni asian selvästi kyllä, ja toivon Gerdani samalla\nmielen ylevyydellä tuomitsevan tätä hairahdusta, josta nyt on puhe, kuin\nhän on tuominnut miehensä kaikki muutkin virheet. Anna minulle anteeksi,\nkallein puolisoni!\n\nHän ojensi Gerdalle kätensä.\n\nHurja viha, ylenkatse, leimahti hänen kalpeilla kasvoillaan.\n\n— En suinkaan! kävi hän sanoiksi, ja hänen äänessään oli ankara, terävä\nsointu. Niin helposti ei ole vahinko korvattu. Nyt ei ole puhe\nmielivaltaisesta menettelemisestä vaimon ja hänen omaisuutensa kanssa,\naivan kuin hän olisi vaan järjetön kotieläin, ei ole puhe hävitetystä\nkodista, leivättömästä perheestä. Sellaiset virheet ovat lastenleikkiä,\nverraten siihen rikokseen, johon sinä olet tahriutunut, ja ne antaa\nanteeksi uskollinen rakkaus ilolla, kuin niitä vilpittömästi kadutaan.\nMutta tämähän on häväisty pyhyys, rikottu vala. Minun anteeksi\nantamiseni, jos minä sen sinulle lahjoittaisin, ei voisi sovittaa tätä\nJumalan pyhäin lakien rikkomista. Sen siteen, jonka sinä olet rikki\nrepinyt, täytyy pysyä murrettuna. Meidän täytyy erota.\n\nEnsimäisen kerran onnettomuuden ja köyhyyden kohtauksen jälkeen uhkasi\nGerda Leonardia tällä rangaistuksella. Mutta nyt, kuin tämän menetystapa\noli herättänyt hänen ylenkatseensa, näyttikin hän hänelle, mitä oli\nväliä hänen entisellä suurella hairauksellaan ja sillä törkeällä\nrikoksella, johon hän nyt oli tehnyt itsensä syypääksi.\n\nLeonard silmäili puolisoansa. Tämä rautainen vastaus, jonka hänen\nmukavat ja rikkiviisaat siveyden periaatteensa äkkiarvaamatta\nkohtasivat, herätti hänessä katkeraa tuskaa, mikä näkyi selvästi hänen\nkatseessaan. Kuinka loppunee tämä taistelu? Kuinka torjua tuo uhkaava\nhävitys? Hän rakasti todellakin, huolimatta kevytmielisyydestään,\nvaimoansa niin hartaasti, ett'ei hän voinut olla joutumatta mitä\ntulisimpaan tuskaan, ajatellessaan kadottavansa hänen rakkautensa,\nkadottavansa hänen itsensä, ja nyt kuin tämä vaara uhkasi häntä, tuntui\nhänestä, kuin Gerda ei koskaan olisi ollut hänelle niin kallis kuin\njuuri nyt. Hän pyyhkäsi tärisevällä kädellään kosteaa otsaansa.\n\n— Gerda! sanoi hän vapisevalla äänellä. Olkaamme järjelliset, älkäämme\najattelematta syöskö tulevaisuuttamme pirstaleiksi! Sinä kelpaat\nkuitenkin muuhun kuin uhriksi onnettomuuteen, jota ei sillä kuitenkaan\nvoi tyhjäksi tehdä. Gerda! Se vika on sinussa ja kaikissa naisissa,\nett'ette voi eroittaa sydämen ja aistien tunteita toisistaan. Te\ntahdotte tietää vaan yhdenlaisesta rakkaudesta ja kaikkia ihmisluonnon\ntaipumuksia ja myötätuntoisuuksia nimitätte te yhteisellä nimellä\nrakkaudeksi. Te ette tahdo käsittää, että mies sydämensä jaloimmilla\nvoimilla voi rakastaa uskollisesti vaimoansa ja samalla leimahtaa\nhuikentelevaan mielenvimmaan toisen naisen hempeydestä. Anna anteeksi,\nystäväni, että minä käytän sanoja, jotka ehkä haavoittavat naisekasta\nhienotunteisuuttasi, mutta meidän täytyy kerran tulla selville tässä\nasiassa, ja sinä olet jo kyllin vanha, voidaksesi huomata eroituksen\nmiehen ja naisen luonnon välillä ja siitä seuraavat erilaiset oikeudet\nja velvollisuudet.\n\nKatkera, pilkallinen hymy vetäytyi Gerdan kasvoille, kuin Leonard pyysi\nhäneltä anteeksi sanoja, joita hänen oli pakko käyttää. Hän pelkäsi\nsanoillansa haavoittavansa hänen naisellista hienotunteisuuttansa, hän,\njoka ei kuitenkaan epäillyt häiritä hänen rauhaansa, eikä\nkuolettavaisesti haavoittaa hänen sydäntään mitä sopimattomimmalla\nteolla! Sellaisiin ristiriitaisuuksiin joutuu mies usein syypääksi, ja\nse tulee vaan siitä, että he ovat tottuneet pitämään naista kukkana ja\norjana, mutta harvoin vapaana, tasa-arvoisena ihmisenä.\n\nLeonard, jatkoi:\n\n— Paljon, mikä on anteeksi annettava naisessa, on hyljättävä miehessä,\nja päinvastoin. Naisen heikko ja puutteellinen rohkeus esimerkiksi, ei\nkoskaan ole hänessä säälittävä vika, kuten miehessä, kuin taas tuo\nniinsanottu kevytmielisyys, joka ei miehessä te'e haittaa hänen\nihmisarvollensa eikä hänen asemallensa yhteiskunnassa, sitävastoin on\nalentavaa ja anteeksiantamatonta naisessa. Jos me katsomme asiaa tältä\nainoalta oikealta ja tosiperusteelliselta näkökannalta, niin täytyy\nmeidän ehdottomasti lausua paljoa lievempi tuomio miehen hairahduksista,\nkuin minkä sinä äskettäin minulle langetit, vaikk'en minä suinkaan tahdo\nkieltää, ett'ei semmoinen erehdys olisi viaksi luettava. Vika se on\ntodellakin, kuten kaikki muukin himojen valtaan antauminen, mutta ei\nsentään läheskään niin paha vika, kuin se näyttää teistä, naisista! —\nEtkö voi käsittää, rakas vaimo, ett'en minä rikkonut sydämeni\nuskollisuutta sinuun, vaikka minut pahaksi onneksi harhaannuttivat\nihmisluonnon intohimot, nähdessäni tämän tytön todellakin lumoavan\nkauneuden ja hänen luonnollisen suloutensa. — Minä pyydän vielä kerran\nanteeksi sinulta, jos sanani loukkaavat mieltäsi. Usko minua,\njulkeudesta minä en lausu sanojani näin peittelemättä, sillä sydämeni\ntuntee sanomattomia tuskia. — Ei! Mutta minä tahdon ja minun täytyy\npuhua suoraan, ja sen voimme puolisoina. Vilpittömästi olen tunnustanut\nne tunteet, jotka minut ovat villinneet, eikö jo senkin pitäisi\nkehoittaa sinua lempeämmin tuomitsemaan minun vikaani. Ja muutenkin saan\nsinulle sanoa, ett'ei syy onnettomuuteen ole niin yksinomaan minunkaan\njuuri. Minä en olisi koskaan rohjennut ruveta viettelemään viatonta\ntyttöä, ja himoa häneen kentiesi ei olisi minussa herännyt, vaan\ntunteeni häntä kohtaan olisi jäänyt siksi, kuin se ensiksi oli, nim.\nhänen ihanuutensa, aivankuin taideteoksen ihmettelemiseksi, — mutta\nminun täytyy todellakin, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, sanoa\ntätä tyttöä ennemmin minun viettelijäkseni, kuin päinvastoin. Jo ensi\najoista kuin hän oli meillä, kohteli hän minua sellaisella tavalla ja\nkatseli minua välistä sellaisella katseella, joista, — sitä ette voi\nte, naiset käsittää, — ei kukaan mies, hän ei olle koskaan niin jyrkkä\nperi-aatteessaan, voi olla välinpitämätön, kuin se tulee niin kauniilta\nnaiselta, kuin Katri on. Syy ei niinmuodoin ollut yksinomaan minun.\n\n— Minkälaista miehen ylevämielisyyttä on ensin houkutella nuori\ntyttö-parka turmioon ja sitte panna rikos hänen syykseen.\n\n— Yhtä usein on nainen miehen viettelijä, kuin päin vastoin.\n\n— No niin, mutta ne ovatkin kokeneita, kevytmielisiä naisia, eikä\nnuoria, viattomia tyttöjä.\n\n— Mitä sinä tiedät niistä asioista?\n\n— Sen, mitä lukemattomat surulliset tapaukset, joita joka päivä saamme\nnähdä, ja mitä oma terve järkeni ovat minulle opettaneet.\n\nLeonard astuskeli hitain askelin edestakaisin huoneessa.\n\n— En koskaan, en koskaan olisi minä antaunut tuohon hairahdukseen, en,\nennen minä olisin ajanut tuon onnettoman naisen talostani, jos minä\nolisin tainnut aavistaa, jos minä olisin voinut ajatellakkaan näitä\nkatkeria seurauksia ajattelemattomuudestani, sanoi hän enemmän\nitsekseen, kuin Gerdalle. Mutta minä en ajatellut — — — — Niin,\nmutta eihän silloin ajatellakkaan, kuin himo on mielen anastanut. Ei,\nminun tarkoitukseni oli rehellisesti pitää huolta hänen\ntulevaisuudestaan ja hänen, — omasta lapsestani. Tämän velvollisuuden\ntäyttää sellaisissa tapauksissa jokainen kunnon mies. Ainoastaan\nheittiöt voivat jättää hätään ja kurjuuteen naisen, joka on antautunut\nheille.\n\nGerdan suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Leonard seisattui hänen\neteensä.\n\n— Rakas vaimo! sanoi hän. Kuin minä nyt olen kunniallisesti tunnustanut\nkaikki sinulle, niin tuomitse minua maltilla ja rakkaudella, kuten jalon\nnaisen, hyvän puolison, tulee ja sopii. Usko minua, kuin minä vielä\nkerran juhlallisesti vakuutan, että minun tunteillani tähän tyttöön ja\nsuhteillani häneen ei ole mitään vaikutusta sydämeni rakkauteen ja\nuskollisuuteen sinua kohtaan. Älä alenna itseäsi asettumalla\nhetkeksikään hänen rinnalleen. Te kumpikaan ette voi toisiltanne ottaa,\nette toisillenne antaa mitään.\n\n— Olenhan kuitenkin nainen, niinkuin hänkin, muistutti Gerda.\nAjatteles, jos Katarina, olisi ollut minun sijassani ja minä hänen.\nSilloinhan olisit sinä avioliitossa hänen kanssaan, ja minä olisin tuo\narvoton palvelustyttö, sinun huonojen himojesi esine. Sinä näet, että se\non vaan sattumus, ainoastaan se seikka, että tämä tyttö ja minä olemme\nsyntyneet erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, joka on tehnyt minut\nsinun lailliseksi vaimoksesi, \"sydämesi\" puolisoksi, hänet halveksituksi\nrakastajaksesi.\n\n— Ah, Gerda! Älä tuo esiin tuollaisia järjettömiä vertauksia! Niissä ei\nole perää. Tässä tytössä ei ole sitä sielunelämää, sitä henkistä\nsuloutta, että minä, vaikka hän olisi minun vertaiseni, ja minä naimaton\nmies, voisin hänelle osoittaa jalompaa rakkautta tahi yhdistää hänen\nelämänsä omaani. Sinä olet nainen niinkuin hänkin, sanot sinä. No niin,\nmutta se onkin ainoa yhtäläisyys teillä, sillä hän on aivan toisellainen\nnainen kuin sinä. Siinä on eroitus. Minussa ei ole häneen mitään\njalompaa tunnetta, mitään sydämen taipumusta. Sydämeni kuuluu yksinomaan\nsinulle, niinkuin se ainakin on ollut ja on viimeiseen hengenvetoon\nsaakka oleva. Hän ei ole minkään arvoinen ihmisenä. Minulle on myöskin\nsama, joko hänellä on hyvä tai huono luonne.\n\nHurja raivo säihkyi Gerdan sysimustista silmistä, jotka kiiluivat hänen\naaveenkaltaisista, kalpeista kasvoistaan. Hän puri hampaitansa niin,\nettä nirinä kuului ja pusersi kätensä niin kovasti nyrkkiin, että kynnet\npainuivat lihaan ja veri tirskui ulos, vaikk'ei hän siitä mitään tuskaa\ntuntenut.\n\n— Kurja! äännähti hän viimein. Ja kuitenkin liityit sinä tähän naiseen\nkuin puolisoon.\n\nLeonard ällistyi ja tumma punahdus nousi hänen kasvoihinsa.\n\n— Niin, aistien puoliso, ei sielun! vastasi hän korkealla äänellä ja\nilkeän näköisenä. Hänen mielensä oli Gerdan solvaisevan vastauksen\nkautta joutunut raivoon. Hän mittaili lattiaa kiivain askelin. Oli aivan\nhiljaista, ainoastaan Leonardin raskas astunta kuului ja siitä seuraava\nlasi- ja porsliini-astiain tärisevä helinä. Viimein seisattui hän Gerdan\neteen. Kova mielenliikutus hehkui hänen kasvoissaan.\n\n— Gerda! sanoi hän. Huolimatta siitä solvauksesta, kuin minulle tehnyt\nolet, nöyristyn sinun edessäsi enemmän kuin kukaan mies nöyristyisi\nnaisen edessä, vaikka olisi rikkonutkin häntä vastaan, mutta juuri koska\nminä rakastan sinua niin hartaasti, sentähden tahdon edessäsi maahan\npainaa ylpeyteni. Nöyryydessäni saatat nähdä rakkauteni kukkulan. —\nGerda! Kallis ystävä! Rakas puoliso! Minä olen pahoin rikkonut sinua\nvastaan. Minä ansaitsen vihasi, ylenkatseesi. Mutta salli sydämesi,\nnaisen tunteesi puhua. Se kaunistaa sinua enemmän kuin kopea\nkatkeruutesi. Anna minulle anteeksi! Tämä onneton tapaus, tämä raju\nmyrsky, joka on meitä koetellut, liittäköön meidät vaan lujemmin\ntoisiimme uskossa ja rakkaudessa. Älä hylkää katuvaa! Gerda! minä en voi\nelää sinutta.\n\nAnkaran, todellakin vilpittömän tunteensa vallassa vaipui Leonard\npuolisonsa jalkoihin ja syleili rukoillen hänen polviaan.\n\nTämä katseli muutaman hetken ääneti häneen. Sydämessään näytti\ntapahtuvan koko hänen elämäänsä koskeva päätös hänen itsetuntonsa ja\nrakkauden välillä. Hän kumartui, irroitti Leonardin kädet polvistaan ja\nnosti hänet ylös. — Leonard! sanoi hän. Vastaa minulle: miten olisit\nsinä menetellyt minua kohtaan, jos suhteemme olisi päinvastainen, jos\nminä olisin rikkonut niinkuin sinä?\n\n— Haa, Gerda! Kuinka taidat tehdä tuollaista kauheaa kysymystä? Jos\nsinä olisit ollut minulle uskoton! Haa! Minä olisin sinut ajanut\nhuonestani. Minä en olisi enää koskaan tahtonut nähdä kasvojasi. Minä\nolisin tahtonut tappaa sinut.\n\n— Ja kuitenkin pyydät sinä anteeksi minulta rikollisuuttasi?\n\n— Ah, sehän on aivan toista. Eihän voi olla mitään yhtäläisyyttä näissä\nseikoissa. Sinä olet nainen. Uskotonta naista ei voi kärsiä. Hän on\npettänyt puolisonsa uskollisuuden, häväissyt kodin pyhyyden, pannut\npoistamattoman häpeäpilkun miehensä kunniaan, perheensä maineesen ja\nmenettänyt oikeuden katsoa lapsiansa silmiin.\n\n— No, entäs uskoton mies?\n\n— Hänen laitansa on toinen, sanon minä. Sehän on vallan luonnollista;\nja ethän sinä voine olla niin lapsellisen taitamaton, ett'et voi\nkäsittää, mitä eroitusta on näillä asioilla.\n\nLeonard puhui innollisesti vakuutuksella ja näytti siltä, kuin olisi\nhänestä ollut erittäin ihmeellistä, ett'ei hänen vaimonsa ymmärtänyt\nniin yksinkertaisia ja itseselviä asioita.\n\n— Miehen ja vaimon laitahan, jatkoi hän, — minun täytyy vielä kerran\nsanoa se, — on aivan toinen tässä tapauksessa, niinkuin monessa\nmuussakin. Niin on ollut maailman alusta, ja sinä se pysyy kaikkina\naikoina, sillä se perustuu siveelliseen välttämättömyyteen, luonnon\nlakeihin. Miehellä on toiset intohimot kuin naisella, voimakkaammat,\naistillisemmat, pintapuolisemmat tahi eläimellisemmät, jos niin saan\nsanoa minua väärin ymmärtämättä. Hän voi himojen raivossa rikkoa\nsiveydellisyyden säännöt, vieläpä näennäisesti uskollisuudenkin,\nkuitenkaan sentähden pettämättä sydämensä luottamusta tahi hämmentämättä\nsielunsa puhtautta tahi menettämättä kunniaansa. Hän voi säilyttää\nsydämensä jumalattaren solvaisemattomassa pyhyydessä, vaikka hän jonkun\nkerran pyörähtelisikin luonnotarten ja sulottarien hurjassa leikissä.\nSentähden juuri ei hän alennu, kuten nainen, himojen harhoista; juuri\nsentähden säilyttää hän, ja syystä kyllä, arvonsa yhteiskunnassa\nsolvaisemattomana, huolimatta vioista, joihin himo on hänet niellyt; hän\npysyy kunniallisena miehenä, huolimatta huikentelevaisuudestaan. Ja\njuuri tämä kaksoisluonto, tämä ihmeellinen tunteen rikkaus, —\nsolvaisemattoman, pyhän, sydämen rauhoitetussa temppelissä palavan\ntunteen rikkaus, — ja himojen lumous, — se juuri tekee miehen\nsuuremmaksi, korkeammaksi kuin naisen, ja se on antanut hänelle vallan\nmaan päällä. Naisen laita on toinen. Hän voi rakastaa vaan yhdellä\ntavalla. Kuin hän joutuu intojensa valtaan, niin ihastuu hänen koko\nolentonsa ruumiineen, sieluineen, usein vähäpätöisimpäänkin seikkaan.\nHän ei voi säilyttää koskematonta pyhää loukkoa sydämessään korkeamman\ntunteen varalta. Ei, hän luovuttaa sille, jolle hän antaa\nruumiillisenkin olentonsa, myöskin sydämensä kokonaan. Sentähden, kuin\nhän rikkoo siveyden ja uskollisuuden lakeja vastaan, kohtaa häntä, ja\nsyystä kyllä, koko häpeä ja rangaistus rikoksesta. Mikä miehelle on vaan\nanteeksi annettava hairaus, se on luettava naiselle rikokseksi. Se on\noikea, muuttamaton siveydenlaki. Nyt olen minä vastannut sinulle, ja jos\nsinä kysyt koko maailman siveellistä vakuutusta, vaikkapa sen\nankarimmilta viisaudenopettajilta heidän ajatustaan tästä asiasta, niin\nheidän loppupäätöksensä on yhtäpitävä vastaukseni kanssa.\n\n— Minä en ole, huomautti Gerda, ainoastaan ihmetellen, vaan myöskin\nkummastellen kuunnellut, kuinka älykkäästi, kuinka viekkaasti\ntuumitellen puolustit rikostasi. Se oli raa'an voiman, miesten\nitsekkäisyyden keksimää ja vaan halujen hillitsemättömän vallan eduksi\nja naisen terveen päätösvoiman sekaannuttamiseksi. Mutta sinä olet\npaljon erehtynyt, jos sinä olet odottanut minun olevan tuollaisia kurjia\nheikkotahtoisia, yksinkertaisia naisia, jotka alamaisella\nkunnioituksella taipuvat herrojensa mukavain lakimääräysten mukaan. Ei!\nJärkähtämättömän, jumalallisen siveyslain käskyissä ei ole mitään ehtoja\neikä poikkeusmääritelmiä niin toista kuin toistakaan sukupuolta varten.\nKuudes käsky on lausuttu samalla järkähtämättömällä ankaruudella sekä\nmiehelle että naiselle. Ja eikö naisen orjuuden historia selvään näytä,\nkuinka mies pääsee rankaisematta rikoksista, joista nainen puoleltaan\njoutuu kovaan edesvastaukseen; se osoittaa kuinka mies pidetään vapaana,\nkuin sitävastoin koko rikoksen kuorma sälytetään heikon naisen\nhartioille. Mutta minun elämäkertani ei ole kuuluva tuohon historiaan,\nminun nimeäni ei piirretä niitten lukemattomien vaimo-raukkain joukkoon,\njotka ovat alentaneet ihmisarvonsa ja luontonsa pyhyyden, niinkuin orja\nitämaisen herran haaremissa, häväistyssä, rikotussa avioliitossa,\njakaakseen puolisonsa rakkauden ja omistusoikeuden häneen, toisten\norjain kanssa, jotka kuitenkin ovat yhtä kalliit omistajalleen kuin\nhänkin. Meidän täytyy erota.\n\n— Gerda!\n\nEpätoivo näytti vallanneen kokonaan Leonardin.\n\n— Jos sinä olisit, alkoi Gerda uudestaan ja lempeämpi katse keskeytti\nsen jäykän katkeruuden, mikä peitti hänen kalpeat piirteensä, — jos\nsinä olisit silloin, kuin minä kysyin sinulta, mitenkä olisit tehnyt\nminulle, jos minä olisin ollut rikollinen, jos sinä silloin olisit\nvastannut minulle, että sinä olisit antanut minulle anteeksi ja jälleen\nottanut minut puolisoksesi, niin silloin olisin uskonut sanasi\nvilpittömyyden; minä olisin lukenut niiden totuuden katseestasi, — ja\nminä olisin antanut sinulle anteeksi. Mutta kuin sinä selitit, että sinä\nylenkatseella olisit hyljännyt minut, jos minä olisin tehnyt sen\nrikoksen, minkä sinä pidät itsesi oikeutettuna saamaan minulta anteeksi,\nkuin sinä julkisesti olet ilmaissut minulle koko huonon, itsekkään\nkäsityksesi elämän pyhimmistä velvollisuuksista ja olet osoittanut\nminulle, että minä, huolimatta kaikista kauniista sanoistasi, joita\nlausuit arvostani, en ole sinun vertaisesi, vaan ainoastaan orja,\nniinkuin muutkin naiset, niin, siksi on meidän liittomme rikottu, minä\nen voi enää kauempaa alentua olemaan sinun puolisonasi. Meidän täytyy\nerota.\n\n— Gerda! Älä lausu tuota kauheaa sanaa! — Anna minulle anteeksi!\nUnohda kaikki, mitä minä tuskissani olen puhunut. Älä minua hylkää! Minä\nen voi elää ilman sinua. Minä joudun hukkaan, jos sinä jätät minut,\nsinä, joka olet parempi puoli minussa!\n\n— Sinähän olet juuri äskettäin selittänyt, että miehellä on korkeampi\nluonne, korkeampi arvo, kuin naisella. Kuinka voin minä, nainen, sitte\nolla parempi puoli sinussa?\n\n— Sinä olet julma, Gerda. Armahda minua! Minä tunnustan vikani sinulle.\nMinä olen menetellyt kurjasti, kelvottomasti. Sinulla on oikeus syöstä\nminut luotasi, mutta älä tee sitä. Armahda minua!\n\n— Sinä heikko mies! Hetkinen sitten puolustit sinä niin pöyhkeästi\nvikaasi ja miehuullista ylevyyttäsi, mutta kuin sinä näet\njärkähtämättömän vakuutukseni ja päätökseni, jonka sinä luulit kumoavasi\nmuutamilla miehekkäillä, viisailla lauseparsillasi, kuin sinun täytyy\npelätä kadottavasi minut, jota sinä kuitenkin rakastat, vaikk'ei\nrakkauteni eikä keskinäinen onnemme olleet sinulle kylliksi, niin\nsilloin lankeat sinä nöyrästi jalkoihini, luovut kaikeista kopeista\nväitteistäsi ja kerjäät minulta anteeksi antoa. Ei, Leonard! Elämä,\navioliitto, ei ole mitään leikkiä, vaan pyhää todentekoa. En minä etkä\nsinä ole leikkikaluja, joita vaihtelevain tunteittemme kuohut voi\nheitellä sinne tänne. Minä pidän sinut suuremmassa arvossa, jos sinä\nlujasti pysyt väärissä mielipiteissäsi, kuin jos sinä kehnona pelkurina\nniistä luopuisitkin, mutta taas heti, kuin pelon hetki on ohitse,\nomistaisit ne jälleen. Ja mitä arvoa voisit sinä minuun panna, jos minä\ntoisella hetkellä lausun lujan päätökseni ja toisella taas olen valmis\nkumoamaan sen? Ei mikään puhdas ja jalo, vaan ihmiselle arvoton,\nlihallinen rakkaus, vaadi siveellisen vakuutuksemme, ihmisarvomme\nuhraamista. Ei, Leonard! — Runsas kyynelvirta puhkesi Gerdan silmistä.\n— Koska minun rakkauteni sinua kohtaan, jatkoi hän, niinä tuskan\nhetkinä, joita minä olen kärsinyt tänä iltana, ei ole voinut peruuttaa\npäätöstäni, niin ei sinun epätoivosi, sinun rukouksesikaan voi sitä\ntehdä. Meidän täytyy erota.\n\nLeonard oli kovin liikutettu. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui\ntuolille. Gerda istui, kuulumattomista nyyhkytyksistä vavahdellen,\ntuolilla, toisella puolen pöytää. Kolkkoa olisi ollut katsella, kuinka\npuolisot, tuskan rauentamina, istuivat ääneti hämärässä huoneessa,\nmyöhäisenä yön hetkenä, keskellänsä olevan lampun heikossa valossa,\nnämät puolisot, jotka vielä olivat nuoret ja joilla oli kaikki, mikä\nvaan voi lisätä elämän rikkautta ja suloutta, heillä oli tietoja ja\nlahjoja, turvattu toimeentulo, rakastettavat lapset, — nämät puolisot,\njotka jo monta vuotta olivat yhdessä eläneet, kestäneet raskaat\nkoetukset, surut ja ilot yhdessä jakaneet, he nyt tuossa istuivat\nmoniahta tuntinen sitte niin rauhallisessa, mutta nyt autiossa kodissa,\nmasentavan onnettomuuden uhreina, onnettomuuden, joka ei ollut\nansaitsematon, vaan toisen puolison julkean kevytmielisyyden tuottama.\nKauan aikaa kesti syvä hiljaisuus. Lopuksi nosti Leonard päänsä. Hänen\nkalpeat kasvonsa osoittivat epätoivoista päätöstä.\n\n— Mutta jos minä aviomiehen oikeudellani kiellän sinun jättämästä\nminut? sanoi hän.\n\n— Niin en minä tottelisi sellaista kieltoa, lausui Gerda, sävyisästi\nvastaan. Koska sinä olet rikkonut avioliittomme, niin ei ole mitään\nulkonaisia kahleita, jotka voivat sitoa minut sinuun.\n\n— Mutta jos minä julkisen kuulutuksen kautta kutsuisin sinut takaisin?\n\n— Ja minä en tottelisi kutsumusta, niin tulisi eromme myöskin\nkansakunnallisen lain puolesta vahvistetuksi.\n\nHetkinen äänettömyyttä seurasi.\n\n— Ja sinä, sanoi vihdoin Leonard lempeällä äänellä, joka aina olet\nollut niin hellä ja esimerkiksi kelpaava äiti, sinäkö voisit jättää\nlapsesi?\n\n— Jättää lapseni! En koskaan! He seuraavat mukanani.\n\n— Lapsia et sinä saa temmata minulta. Siinä saa laki päättää välimme.\n\n— Hyvä! Vetoo vaan tuomioistuimeen. Laki on tuomitseva minun edukseni.\nEn minä, vaan sinä olet rikkonut avioliittomme ja menettänyt\nisänvelvollisuutesi.\n\nTaas muutaman minuutin äänettömyys. Leonard kohotti äkkiä päänsä.\n\n— Missä on todistajat, jotka ovat kuulleet minun tunnustavan\nerehdykseni? kävi hän sanoiksi ivallisen rohkeasti. Tyttöä tuolla — hän\nteki halveksivaisen liikkeen sinne sivulle, missä keittiö oli, — ei\ntarvitse kenenkään uskoa. Hän voi valehdella.\n\nGerda ei vastannut mitään, mutta hänen tuskallinen, terävä katseensa\nsaattoi Leonardin painamaan häpeissään päänsä alas.\n\n— Lapset päättäkööt itse, kummanka luokse he tahtovat jäädä, lausui hän\ntaas jonkun ajan kuluttua.\n\n— Niin, lapset langettakoot itse tuomiansa, kuiskasi Gerda.\n\nHän nousi ylös.\n\n— Mihin sinä menet? kysyi Leonard luoden häneen jäykän katseen, joka\nviilsi Gerdaa sydäntä. Hänestä tuntui, kuin puolisonsa olisi pelännyt\nhänen heti tällä hetkellä tahtovan hänet jättää, ja hän itse näytti\nGerdasta avuttomalta lapselta, kun se näkee rakkaimman ystävänsä\nvalmiina jättämään hänet ja pelästyneellä kysymyksellään koittaa\npidättää häntä. Hänen täytyi tällä hetkellä ponnistaa kaikki\nsielunkykynsä voidakseen olla heittäytymättä miehensä syliin ja\nollakseen sanomatta: minä jään luoksesi! — Mutta hänen täytyi voittaa\nsydämensä. Hän ei saanut panna alttiiksi ihmisarvoansa, ei saanut\nvilpistellä siveellisessä vakuutuksessaan, puolisonsa ja omassa\nkunniassaan, jonka pelastukseksi hän oli kestänyt niin epätoivoisen\ntaistelun, ja hän tunsi, että jos hän olisi heikko tällä hetkellä, niin\nmenisi tuo kalliisti ostettu voitto ainiaaksi hukkaan, sillä jos hän nyt\nkääntyisi puolisonsa puoleen, niin ei hän voisi enää koskaan säilyttää\narvoansa miehensä silmissä.\n\n— Minä menen herättämään lapsia, sanoi hän.\n\n— Miksi häiritä heitä yösydännä?\n\n— Katsos! Juuri nyt täytyy minun kuulla heidän päätöksensä. Minä en voi\nelää tuntiakaan tietämättömyydessä siitä, ja varmuuttahan sinäkin\nhaluat.\n\nHän meni huoneesta ja palasi hetkisen kuluttua, lapset mukanaan, jotka\nkiiruussa puettuina, kysyvillä, pelästyneillä silmillään katsella\ntirrittivät vanhempiin, jotka kalpeina ja vapisten seisoivat heidän\nedessään.\n\n— Mitä tämä on, isä? kysyi vanhin poika, melkein kahdentoista vuotinen\nLeo. Onko jokin onnettomuus tapahtunut?\n\nLeonard käänsi päänsä pois päin.\n\n— Kysy äidiltä, huo'ahti hän.\n\nPoika käänsi kysyvän katseensa äitiinsä, ja kaksi nuorinta lasta\nliittyivät lujasti hänen helmaansa.\n\n— On sillä tapaa, sanoi Gerda, puhuen vaivaloisesti, että isä ja minä\nolemme sopineet, että minä matkustan pois.\n\n— Koska sinä tulet takaisin? kysyi kymmenvuotias Hildur hätäisesti.\n\n— En koskaan.\n\nKolmiääninen sydäntäsärkevä huuto pääsi lasten rinnasta. Kovasti\nvalittaen pitivät he äidistä lujasti kiini.\n\nLeonard katsella tuijotti tätä ryhmää.\n\n— Tahdotteko jäädä, minun luokseni vai mennä pois äitinne kanssa?\nkysäsi hän. Te saatte itse sanoa, niinkuin tahdotte.\n\nNyt oli päättävä hetki käsillä.\n\n— Onko se totta, isä? kysyi Leo.\n\n— On!\n\nTuo ymmärtäväinen poika tunsi, että tämä hetki oli äärettömän tärkeä\nvanhemmille, tunsi aistimaisesti, että äiti oli voimakkaampi\ntaistelussa, jota tässä käytiin, tunsi, että hän omasta päätöksestään ja\nvastoin isänsä tahtoa meni pois, jättäen tämän suureen tuskaan. Lapsi ei\nepäillyt hetkistäkään, ett'ei äiti olisi ollut oikeassa siinä, mitä\nteki, vaikka hän ei voinut aavistaa syytä siihen, mutta hänen\nsydämessään tuntui mitä syvin sääli isää kohtaan, ja vaikka poika\nrajattomalla rakkaudella oli äitiin liittynyt, olisi mieluisammin mennyt\nhänen kanssansa, jos hän olisi seurannut itsekkäistä haluansa, niin\nvoitti hän nyt kuitenkin sankarimielin itsensä, kuivasi silmänsä ja meni\npäättävällä ryhdillä isän luo, sulki käsiinsä hänen käsivartensa ja\nsanoi:\n\n— Minä jään sinun luoksesi, isä, jos minä saan?\n\nLeonard painoi liikutuksella pojan rintaansa vasten ja peitti hänen\npäänsä suuteloihinsa ja kostutti sitä kyynelillään.\n\nMolemmat nuoremmat lapset liittyivät yhä lujemmin äitiin, ikäänkuin\nolisivat peljänneet, että heidät pakoitetaan eroamaan hänestä ja jäämään\nisän luokse niinkuin velikin.\n\nSuuret kyynelet vuotivat hiljaa pitkin Gerdan poskia, kuin hän katseli\nisää ja poikaa. Hänen ensinsyntyneensä, se lapsi, joka aina oli ollut\nisän rakkain, hylkäsi äitinsä ja meni isän luo, mutta terävä äidinsilmä\nluki lapsen sielusta, näki sen uhrin, minkä tämä isälle kantoi, ja hänen\nsydämensä oli pakahtua. Häntä viettelytti taas kovasti luopua\npäätöksestään ja lapsineen jäädä puolisonsa luokse. Mutta hän tunsi,\nettä hänen heikkoutensa olisi vahingoksi yhtä paljon tälle, kuin hänelle\nitselleenkin; tunsi silloin kadottavansa kaiken voiman hänen sydämensä\nja ajatustapansa jalostuttamiseksi, jos hän nyt tukahuttaisi paremman\ntunteen itsessään; tunsi, ettei hän kauempaa voisi olla esikuvana\nlapsilleen, jos hän olisi heikompi kuin he, ja hän voitti vielä kerran\nitsensä, puristi nuorimmat lapset itseensä ja kysyi heiltä:\n\n— Ja te, jäättekö te isän tykö, vai tuletteko minun kanssani?\n\n— Minä olen sinun tykönäsi, äiti! kuiskasi Hildur.\n\n— Minä tahdon olla äidin kanssa, sanoi kolmevuotias Naimi.\n\nArpa oli langetettu. Lapset olivat tehneet vaalinsa.\n\nVielä tänä yönä kirjoitti Gerda vanhemmilleen, ilmoittaen heille\ntapauksen, joka oli kohdannut häntä, ja päätöksensä, mihin hän oli\nryhtynyt, ja seuraavana päivänä alotti hän valmistaa lähtöä kodista.\nKalpea ja harvasanainen hän oli, mutta rauhallinen ja lempeä. Aikasin\ntämän päivän aamulla kutsui hän Katarinan luoksensa. Kalpeana ja arkana\nseisoi onneton tyttö hänen edessään, odottaen vakavalta emännältänsä\nankaraa käskyä korjaamaan itsensä siitä perheestä, jonka hän oli\nhäväissyt suurella synnillään.\n\n— Katarina! sanoi Gerda. Minä matkustan nyt pois enkä enää palaa tänne.\nSinä saat seurata minua ja pysyä luonani. Minä olen suojeleva sinua ja\nsinun lastasi, aivan kuin se olisi omani.\n\nTyttö jäi katselemaan, hämmästyksissään Gerdaa eikä luullut oikein\nymmärtäneensä hänen sanojaan. Hänen hyvä emäntänsä, jonka hän oli niin\njulmasti pettänyt ja jonka onni, sen käsitti hän nyt, oli juuri hänen\nkevytmielisyytensä kautta hävitetty, hän ei hyljännyt rikoksellista\nnaista, uskotonta palvelijaa, vaan hän lausui hänelle lempeitä sanoja ja\nilmoitti hänelle sen ihmeellisen sanoman, että hän tahtoi pitää hänet\nluonansa ja suoda hänelle turvaansa. Katarina ei voinut sanaakaan\nvastaukseksi saada. Hän tuijotti vaan Gerdaan, niinkuin hän olisi\nkatsellut lohduttavaa taivaan ilmiötä.\n\n— Niin, se on kuten sanoin, jatkoi tämä. Etkö sinä tahdo seurata minua?\n\nTyttö syöksyi ääneensä itkien hänen jalkoihinsa. Gerda nosti hänet ylös,\npyyhkäsi lempeästi hyväillen hänen kaunista otsaansa ja sanoi:\n\n— Lapsi raukka! Rauhoitu nyt ja laita kapineesi kuntoon. Me lähdemme\npian. Sitten, kun olemme tulleet uuteen kotiimme, saamme rauhassa\nkeskustella tulevaisuudestamme, ja silloin saat vilpittömästi uskoa\nminulle kaikki, mikä sydäntäsi rasittaa.\n\nKenellekään tutulle päätöstänsä ilmaisematta vietti Gerda kotonaan ne\npäivät, jotka olivat välttämättömät matkavalmistuksiin. Leonard näytti\nhyvin alakuloiselta, mutta osoitti kuitenkin miehuullista levollisuutta,\neikä enää sanallakaan koettanut häiritä hänen aikomustaan.\n\nPuolisot kohtasivat toisensa aterian aikoina ja viettivätkin jonkun\nhetken silloin keskenään neuvottelemassa, miten järjestäisivät sekä oman\nettä lastensa tilan. Mitään vihollisuutta ei ollut heidän välillään. He\nolivat kumpainenkin paljastaneet toisilleen sydämensä salaisuudet juurta\nmyöten, ja voivat nyt niin muodoin katsoa rehellisin katsein toistansa\nsilmiin.\n\nEnnenkuin Gerda ennätti jättää kotinsa, tuli kirje hänen vanhemmiltaan.\nIsän kirje osoitti tuskaa ja hämmästystä ja sisälsi varovaisia\nvihjauksia, että Gerda ehkä oli ollut liian ankara puolisoansa kohtaan,\nja eiköhän olisi paremmin sen anteeksi antavan lempeyden mukaista, jota\nmiehellä on oikeus odottaa jalolta naiselta ja enemmän onnea\ntuottavampaa unhoittaa hänen vikansa ja pysyä hänen luonaan. Mutta äiti,\njoka aina paremmin kuin isä oli ymmärtänyt tyttärensä hengen ja\nmielialan, kirjoitti hänelle kirjeen, joka tosin oli täynnä tuskaa,\npaljon sydämellisempää kuin isän, tuskaa, jossa piili salavihkaista\nnuhdetta, — mutta siinä näkyi kuitenkin joka rivillä hänen harras\nsuostumuksensa tyttärensä päätökseen. Äidin sydän oli kaikessa\nalakuloisuudessaanko täynnä ylpeilevää iloa lapsensa jalosta,\nsiveellisestä voimasta.\n\nViisi päivää siitä, kuin Gerdan ja hänen miehensä väli oli murtunut,\nseurasi Leonard, itkevä poikansa mukana, poismenevää puolisoa rautatien\nasemalle. Gerda ja hän puristivat toisensa kättä, vaihtoivat\njäähyväis-suutelon, Leonard syleili tyttäriään, äiti sulki pienokaisen\nsydämelleen; juna vei hänet pois ja jälelle jäänyt puoliso palasi surun\nmurtamana, itkevää poikaansa taluttaen, autioon kotiin. Ja\npoiskiitävässä vaunussa vaipui Gerda lastensa viereen, ihan\nmasennuksissa, mutta tieto siitä, että hän oli pelastanut luontonsa\npyhyyden perikadosta ja ankarasti tuomitsemalla puolisonsa rikoksen,\nvalmistanut hänelle mahdollisuuden siveelliseen uudestasyntymiseen, se\ntieto antoi hänelle voimaa, kestää niitä tuskia kuin ero hänelle tuotti.\n\nVähän sen jälkeen kuin perhe oli asettunut pääkaupunkiin, oli Gerda\nvakuuttanut henkensä, pitääkseen siten huolta jälkeenjäävistä\nomaisistaan, jos kuolema sattuisi kohtaamaan häntä. Vuotuisia\nsuorituksiansa ei hän jättänyt miehensä kassan nojaan, vaan hankki\nniihin varat omalla työllään. Sittenkin, kuin perheen raha-asiat olivat\njoutuneet paremmalle kannalle, ja vaikka lasten hoito ja\ntalonaskareitten huoli sekä rakkaat, milloinkaan unhottamattomat\nopinnot, kylläkin tarkasti veivät hänen aikansa, niin hankki hän\nkuitenkin yhä edelleen vähäisen tulon omaan taskuunsa, sillä hänen\nitsenäinen mielensä ei tahtonut yksinomaan olla miehensä kassan\nturvissa, eikä tehdä selvää hänelle vähäpätöisimmästäkin menosta. Suuren\nosan pikkutulojaan käytti hän vanhempiensa avuksi heidän ahtaassa\ntilassaan, vaikka nämät ensi alussa lujasti sitä vastustivat, mutta\nkuitenkaan eivät voineet he kauemmin kieltää tuota rakkaan lapsen hellää\nitsepintaisuutta. Nyt kuin Gerda jätti kodin ja suorastaan hylkäsi\nLeonardin tarjoaman avun, hänen ja lasten toimeentuloksi, olisi hänen\ntilansa ollut sangen avuton, jollei hänen olisi onnistunut\nhengenvakuutustaan panttaamalla saada lainaa erään perheystävän\nvälityksellä, jolle hän antoi selkoa niin paljon asemastaan ja\naikomuksestaan kuin välttämätöntä oli tarkoituksen saavuttamiseksi.\nHolhonalainen kuten vaimo on, täytyi hänen, koska hän laillisesti oli\nmiehensä puoliso, asian päättämiseksi hankkia hänen suostumuksensa,\njonka tämä antoikin, vaikka vastentahtoisesti.\n\nGerda lähti Ruotsiin ja asettui Upsalaan asumaan, jossa hän hankki\nitselleen sievän kodin; siinä Katarinakin, hänen onnensa turmelija, sai\nrauhallisen turvapaikan ja jalon hoidon, sekä henkisessä että\nruumiillisessa suhteessa. Nyt täytti Gerda rakkaan nuoruuden toiveensa,\nrupesi oppilaaksi yliopistoon, ja innokkaana tieteilijänä etsi ja\nlöysikin hän terveellisen virvoituksen raastetulle sydämelleen. Vaikka\nhänet jo oli jättänyt varsinainen nuoruuden ikä ja kukoistus, niin\ntyydytti hän nuoruuden innolla janoaan tietojen lähteestä; hän herätti\nopettajissaan ja muussakin ympäristössään suurinta mieltymystä,\nvarsinkin kuin hänen kalpeista kasvoistaan ja kirkkaista,\nsurkumielisistä silmistään voitiin lukea hänen surullisen kohtalonsa\nvaiheet. Kuluneen elämänsä vaiheita ei Gerda ilmaissut kenellekään uuden\nkotiseutunsa asukkaalle, mutta ihmiset saivat kuitenkin huhujen kautta\nnaapurimaasta epävakaisia tietoja hänen kohtalostaan ja, kuten\ntavallista, ihmisten uteliaisuutta ärsytti vielä enemmän Gerdan\näänettömyys, niin että oltiin valmiit kuulemaan ja uskomaan mitä\nkummallisimpia juttuja hänestä. Tämä huoletti kuitenkin hyvin vähän\nGerdaa, jos hänellä siitä edes oli aavistustakaan, hän kävi vaan tyyntä\nrataansa eteenpäin. Kaksi lukukautta luettuansa suoritti hän hyvillä\narvosanoilla kasvatusopin kandidatitutkinnon ja sai erittäin edullisen\nopettajapaikan Ruotsin pääkaupungin etevimmässä tyttökoulussa. Hän\nmuutti niinmuodoin Tukholmaan, ja oli mielestänsä niin onnellisessa\nasemassa, että hän kirjoitti vanhemmilleen voivansa tarjota heille\nturvatun toimeentulon, heidän vanhoiksi päivikseen, joka heille olisikin\nollut hyvään tarpeesen, vaikka he kieltäytyivät aluksi ottamasta vastaan\nhänen tarjoustaan; mutta Gerdan itsepintaisuus ja hänen vakuutuksensa,\nettä he läsnäolollaan tekisivät hänen elämänsä paljoa hupaisemmaksi,\nvoittivat viimein vanhuksien vastustuksen. He myivät vähäisen\ntalous-kalustonsa, ja suunnittivat matkansa tuonne ystävälliselle\nrannalle, johon vanhuuden koti tyttären katon alla viittasi elämän\nvaivoista väsyneitä vanhuksia tulemaan. Se aika oli vihdoinkin\nkoittanut, jolloin vääryyttä kärsinyt tytär, jonka hänen isänsä sokeassa\nluottamuksessaan kevytmieliseen poikaan, oli perinnöttömäksi tehnyt, voi\nvanhemmilleen tarjota turvapaikan omin voiminsa rakentaman katon alla.\nNämät ajatukset täyttivät vanhuksien sydämen matkalla uuteen kotiin, ja\nsyvää, sielun sisintä kaivelevaa nöyryytyksen tunnetta sai isä-vanhus\nkokea, tuntiessaan hartaiksi tervetuliaisiksi sulkeutuvansa hänen\nsyliinsä.\n\nÄkkinäinen, aivan aavistamaton, mullistus Gerdan kodissa ja hänen\npoismatkustuksensa herättivät, kuten on ymmärrettäväkin, suurta\nhämmästystä hänen entisessä kotiseudussaan. Se oli pitkän pituiset ajat\nainoana keskusteluaineena, ja siitä kuului arveluja selityksiä, toinen\ntoistaan kummallisempia, niinkuin sellaisissa tapauksissa on tavallista.\nNämät puolisot, jotka monta vuotta olivat olleet yhdessä ja kaikkien\nmielestä olivat olleet jalon avioparin mallikuva, he nyt erosivat äkkiä,\noikeinpa hätäilemällä, kenenkään koskaan kuulematta sanaakaan, ei edes\npienintä vihjaustakaan oikeasta syystä sellaiseen eroon. Tuo hieno,\nkorkeasti sivistynyt, nuhteeton vaimo hylkäsi äkkiä kotinsa ja\npuolisonsa, sen puolison, jolle hän tämän tuottamina onnettomuuden\npäivinä itsensäkieltäväisellä miehuudella oli pysynyt uskollisena,\nhylkäsi hänet juuri nyt, kuin heidän oli onnistunut jälleen saada\nkotinsa kuntoon, ja heidän aineellinen tilansa tuli päivä päivältä yhä\nturvallisemmaksi ja toivehikkaammaksi. Mikähän salaisuus oli tähän\nkummalliseen tapaukseen kätketty? Yleinen sääli tuli tuon ilmeisesti\nsortuneen, hyljätyn puolison osaksi, jonka suljetuilta huulilta ei\nkoskaan sanaakaan päässyt arvoituksen selitykseksi; hän vetäytyi vaan\nlukuisain ystäväinsä ja tuttaviensa seurasta, kieltäytyi antamasta\napuansa siihen historialliseen teokseen, jota hän mainitsi tuona\nkovaonnisena iltana, sulkeutui poikineen yksinäiseen kotiinsa, ja jonkun\najan kuluttua näkyi vaan rappioinen varjokuva äskettäin niin eloisasta\nmiehestä. Ihmisten innostus meni tässä salaperäisessä asiassa niin\npitkälle, että koetettiin tutkia sitä pikkupojalta, joka oli isän\nainoana seurana, mutta poika, joka ei aavistanutkaan syytä äidin\npoismenoon, mutta hyvin ymmärsi, että suuren, surullisen syyn siihen\ntäytyi olla, ei voinut, taikka ei tahtonut antaa uteleville mitään\nselkoa. Hän naurahti vaan surkumielin ja vastasi, että hänen oli hyvin\nikävä äiteä, mutta hän kyllä vielä saisi tavata hänet. Sellaista\ntapausta ei luonnollisesti voitu jättää rauhaan, ennenkuin oli\nniinpaljon kuin mahdollista sitä tutkisteltu ja arvaeltu. Sellaista\nmakupalaa ei ole joka päivä pureskeltavana. Muutamat olivat varmuudella\ntietävinään, että Ivarssonin herrasväki ei ollutkaan niin onnellinen,\nkuin luultiin, sillä mies oli ollut oikea tyranni vaimolleen. Kukahan\nolisi voinut ajatella mitään sellaista hänen iloisesta, sydämellisestä\nolennostaan! Mutta niin kuitenkin oli. Toiset huhut kuiskasivat\nLeonardin aviollisesta uskottomuudesta ja panivat kauniin palvelustytön\njonkinlaiseen yhteyteen hänen rikoksensa kanssa. Mutta Gerdahan oli\nottanut tytön mukaansa. Tätä hän ei luonnollisesti olisi tehnyt, jos\ntämä olisi ollut syyllinen. Sehän oli selvää! Tämä huhu siis näytti heti\nperättömyytensä ja sammui jo alkuunsa. Kerran saatiin kuulla, mutta\nkovalla vaitiolon ehdolla, sekin surullinen salaisuus, että rouva\nIvarsson, \"joka aina lie ollut vähän kummallinen,\" äkkiä olisi tullut\nmielenvikaan ja että hänen matkansa tarkoituksena on saada oleskella\njonkun aikaa jossakussa Ruotsin hulluinhoito-laitoksessa. Sentähden oli\nkaikki käynyt niin hiljaisuudessa, sentähden ei hän käynyt missään\nhyvästijättämässä ja sentähden lähetettiin palvelustyttökin hoitamaan\nhäntä matkalla. Mutta lapset? Miksi ne olivat mukana? Vai ehkä sairaan\npäähän oli pistänyt tahtoa pitää ne luonansa, ja hänen annettiin seurata\ntahtoansa, ett'ei enempää hänen mieltänsä häirittäisi. Maisteri Ivarsson\nraukka, niin kyllä! Sitä herttaista miestä! Oliko ihme, jos hän\nnäyttikin sortuneelta ja vetäytyi yksinäisyyteen surussaan? Mutta\nmyöskin tiettiin kertoa, että Gerda tervejärkisenä oli valmistellut\nmatkatarpeitaan ja vieläpä ottanut lainan hengenvakuutustaan vastaan.\nKaikkea tätä ei hän olisi voinut tehdä, jos hänen järkensä olisi ollut\nsuunniltaan. Ei, sehän on ymmärrettävä! Niinmuodoin tuon\nmielenvika-jutun täytyy olla erehdys. Mutta entäs laina? Siinä uusi\narvoitus uteliaille. Hän otti lainan hengenvakuutustaan vastaan! Hänen\nmiehensä ei ollut varustanut häntä matkarahoilla, vaan hänen täytyi\nhankkia itse omat varat. Siinä oli jotain erinomaista. Vaimon täytyi\nolla syyllinen, ja hänen oli täytynyt antaa aihetta eripuraisuuteen.\nMuuten olisi Leonardin täytynyt kustantaa hänen matkansa ja maksaa hänen\nja lapsien elatuksen. Niin oli itse selvää, että Gerda oli syyllinen.\nNiin pitkälle oli tultu asian varmuudesta. Mutta nyt oli aprikoittava,\nminkälainen hänen vikansa oli. Oltiin yhtä mieltä siinä, että tämä\nesikuvaksi kelpaava nainen oli ollut uskoton vaimo. Juuri niin, sitenhän\nolikin! Ja muisteltiin tuota pikaa koko joukko seikkoja, jotka ennen,\nkuin ei ollut mitään syytä epäluuloon, olivat olleet huomaamattomissa,\nmutta nyt paljastuivat sitä kirkkaammassa valossa ja osoittivat\nselvästi, että oikeassa oli sittenkin heidän arvelunsa. Muistettiinpa,\nkuinka Gerda siinä ja siinä tilaisuudessa oli hymyillyt omituisella\ntavalla sille tai sille herralle, kuinka hänen miehensä jossakin\ntilaisuudessa oli näyttänyt hänestä vastenmieliseltä, kuinka hänet\neräänä iltana oli kohdattu kahden vieraan mieshenkilön kanssa, ja kuinka\nhän oli punastunut mainittaessa, jotakin nimeä, josta oli väitelty\nj. n. e. j. n. e. äärettömyyksiin. Olipa sentään kummallinen supatus\nseurapiireissä alemmasta ylhäisempään saakka! Niin turmeltunut oli\nsilloin maailma! Kukahan olisi sentään voinut luulla mitään sellaista\ntästä hienosti sivistyneestä, päältä niin siveellisestä, sanoissaan niin\ntotisesta naisesta, joka aina lausui mitä puhtaimpia mielipiteitä! Ei!\nEi pidä luottamustaan panna kehenkään. Ja kaikki ne sitte, jotka olivat\nseurustelleet tuon karkurin kanssa, ja pitäneet häntä ystävänään, miten\nsuureen kauhistukseen he joutuivat! Ajatteles, jos heidän\nsiveellisyytensä olisi kärsinyt vahinkoa tästä seurustelemisesta — ja\nheidän nuoret tyttärensä sitten! Ajatteles, että hän oli \"semmoinen\nihminen,\" eikä siitä ollut aavistustakaan! Huu, miten harmillista!\nMinkälainen häväistys! Ja se miesparka sitten! Se oivallinen\nmies-raukka! Miten surkuteltava hän oli! Ja kuinka jalomielisesti kärsi\nhän kovan onnensa! Ei sanallakaan tahtonut ilmoittaa tämän\nkelvottomuutta! Hyvin kummallista oli kumminkin, että Leonard oli\njättänyt hänelle kaksi lastansa. Ja vielä juuri ne pienet tytöt!\nMinkälaisen kasvatuksen, minkälaisen siveellisyyden voi äiti heille\nhankkia? Vieläpä jotkut mainita sujahuttivat: \"kukapa tietänee syyn,\nmiksi Leonard vähemmän oli mieltynyt nuorempiin lapsiin? Hän piti\nkumminkin vaan pojan.\" Kuin huhu mainitsi, että Gerda oli lukemassa\nUpsalan yliopistossa, silloin nuot ankaran siveelliset juoruseurat vasta\noikein rupesivatkin. \"Hänellä oli aivan nuoresta tytöstä saakka ollut\nkummallisuutensa, ja taivas tiesi, mitä hänestä olisi tullut, jos ei\nhänellä olisi ollut kunnioitettavia vanhempia, jotka olivat häntä\nsilmällä pitäneet? Johan hänessä silloin oli tuo oppikiihko, ja hän\nolisi tahtonut matkustaa Upsalaan, mutta isä pani vastaan, ja niin siitä\nei tullut mitään. Ja nyt, vaikka hän on ollut naimisissa niin monta\nvuotta ja vielä sellaisen erinomaisen miehen kanssa, ja vaikka hänellä\njo on suuria lapsia, — vanhin poikakin on jo kaksitoista vuotias, —\nlähtee hän tuota päätä miehensä, lapsiensa ja kaikkien luota ja rupee\nkuin mielipuoli lukemaan Upsalassa, vanha ihminen nuorten poikain\nseassa! Harjoittamaan tieteitä! Niin juuri, niin! Tieteet ovat vaati\ntekosyy. Asian oikea laita on se, että hän on kevytmielinen ihminen,\nollen muka siveellinen hyvinkin perinpohjin, mutta oikeastaan hän ei\nviihtynyt kodissaan eikä saanut mitään mieltymystä pyhistä\nvelvollisuuksistaan puolisona ja äitinä, vaan ikävöi vapaasen elämään,\ntuonne kauas nuorten miesten seuraan yliopistoon! Siinä oikein näkee,\nkuinka tuon mainion naiskysymyksen laita on ja näkee, ett'ei niillä,\njotka sitä suosivat, ole mitään oikeata siveellisyyttä. Jos hänellä\ntodellakin olisi ollut oikea harras mieltymys tieteisin, niin olisihan\nhän saanut täällä kotona professorien edessä oppia niitä. Ei hänen olisi\ntarvinnut karata miehensä ja lastensa luota sentähden, mutta hänelläpä\nonkin vaan muut innostukset, sehän on selvää ja ymmärrettävää. Ja sitä\nmies raukkaa! Miten hän on surkuteltava! Ja hänen, kuin piti olleen niin\nsydämellisesti kiintynyt häneen ja pitäneen häntä niin suuressa arvossa!\nJa hän kantaa onnettomuutensa kuin mies! Nainen, sellainen kuin hän,\nsellainen julkea teeskentelijä, hän on oikein häpeä sukupuolelleen.\nEihän enää voi luottaa ainoaankaan vaimoon, näyttäköön hän kuinka\nkunnialliselta tahansa, sillä kukas olisi uskonut mitään semmoista\ntästä? Mutta mitäs kaikkea ei saisi nähdä ja kokea! Ajat huononevat\nhuononemistaan.\"\n\nMelkein siihen tapaan loruiltiin. Mokomia päätelmiä lausuttiin\nhäpeämättömällä varmuudella asiasta, joka kuitenkin jokaiselta ilman\neroitusta oli oikeastaan kätketty aivan tietämättömiin ja vielä sitten\nilman vähintäkään todistusta häjyjen johtopäätöksiensä totuudesta. Niin\nkäy aina maailmassa. Niin tunnollinen ja hellä on aina ankarasti\nsiveellinen yhteiskunta tuomitessaan seikkoja, joita se ei tunne ja\nhenkilöitä, joita se ei ymmärrä.\n\nOudoksuttiin kovasti, kuin ei Leonard kuuluttanut sanomalehdissä\nkarannutta vaimoansa ja tutkittiin innolla virallista lehteä kuitenkin\nlöytämättä ikävöityä ilmoitusta. Uusi jalomielisyyden ilmaus petetyssä\nmiehessä! Hän oli liian kunniallinen julkisesti ilmoittaakseen vaimonsa\nhäväistystä ja kokonaan repiäkseen siteen heidän välillään.\n\nSiten kului vuosi. Leonard, tosin eläen hyvin erillään maailmasta, oli\nkuitenkin kunniottettavalla miehuudella luonut päältänsä surun\nmasentavat kahleet ja etsinyt lohdutusta väsymättömässä työssä. Hän oli\nloistavilla arvolauseilla ottanut filosofian tohtorin arvon, ja hän\nvihittiin siihen samaan kevään vihkiäisissä, vuosi Gerdan lähdöstä, ja\nharvinaisesta onnen sattumuksesta, juuri samana päivänä, kuin hän\nUpsalassa suoritti opettaja-kandidatitutkintonsa; tästä omituisesta\ntapahtumasta sai Leonard hämmästyksellä ja liikutuksella tiedon\nruotsalaisten sanomalehtien ilmoituksista, samoin kuin Gerdakin samoilla\ntunteilla suomalaisista lehdistä huomasi ilmoituksen heidän yhteisestä\njuhlapäivästään. Kuin lukemiset tohtorin arvoa varten olivat päättyneet,\nalkoi Leonard kirjoittaa suuremmoista kirjallista teosta, johon hän jo\nkauan oli valmistaunut ja koonnut aineksia. Väsymättömällä ahkeruudella\ntoimitti hän työn loppuun ja hän sai siitä sekä kunniaa että tuloja.\nSynkeä vakavuus oli vetäytynyt ennen niin hilpeän miehen kasvoihin ja\nolentoon. Hänen sielunsa oli sen kostoniskun kautta, joka oli hänen\nvaimonsa järkähtämättömässä tuomiossa kohdannut häntä, herännyt ihan\nvalveille puoleksi tietämättömän itsekkäisyytensä tyytyväisestä\nuinailustaan, ja sen huikaisevassa valossa näki hän selvästi tämän\nitsekkäisyyden kaikissa väärissä, kaunistelluissa perusaatteissaan, sen\noikeassa valossa ja arvossa. Hän huomasi minkälaisessa harhaluulossa hän\nja useammat hänen sukupuolestaan olivat eläneet. Hän tunsi sielunsa\nsisimmässä, että hänen puolisonsa oli oikeassa, ja hänen mielensä oli\ntodellakin siksi rehellinen, ett'ei hän koettanut tukahuttaa tätä\ntunnetta. Hän sen sijaan vaipui totisiin mietteisin elämän tärkeimmistä\nkysymyksistä ja lujasti päätti hän kestää uljaasti tulikokeen sielunsa\njalostamiseksi. Gerdan kanssa ei hän ollut kirjevaihdossa, koska tämä ei\nollut kehoittanut häntä siihen ja hän, heikompi puolue, oli liian ylpeä\nrukoillakseen suostumusta siihen. Mutta hänen poikansa kirjoitti usein\näidille ja sai häneltä pitkiä, palavan rakkaita vastauksia. Tämä lapsen\nja äidin kirjevaihto oli ainoa yhdistys puolisoitten välillä.\n\nNiistä häjyistä solvaisevista puheista, joita hänen vaimostaan oli\nkulkemassa, jopa heidän niinsanottujen ystäväinkin kesken, ei\nLeonardilla ollut mitään aavistusta, sillä ei yksikään parjaaja ollut\nrohjennut hiiskahtaa hivaustakaan tuolle surunalaiselle miehelle tästä\nasiasta; hän vaan uskoi päinvastoin varjon koko salaperäisestä\ntapauksesta lankeavan yksin hänen ylitsensä, mutta hän päätti sen,\nansaittuna rangaistukselta, nöyryydellä kantaa. Mutta erään kerran, se\noli toisena vuotena Gerdan poislähdöstä, kertoi hänelle hänen rakkain ja\nluotettavin ystävänsä, nuori lääkäri, mitä halventavia huhuja ja luuloja\nyleisöllä oli hänen puolisostaan, ja mainitsi erittäin kaksi henkilöä\nhänen enin kunnioittamista ystävistään, jotka useassa tilaisuudessa\nhävyttömällä tavalla oli puhuneet hänen vaimostaan. Leonard joutui\nhämmästyksiin ja mielenmurheesen. Hänen puhdas, jalo puolisonsa, joka\noli pannut oman onnensa, oman äidinsydämensä siveellisen vakuutuksensa\nuhriksi, hän oli mitä häpeällisimpäin epäluulojen esineenä ja parjausten\npilkkana, ja hän, oikea syyllinen, rikoksellinen, häntä surkuteltiin ja\nsääliteltiin, häntä jokainen kunnioitti!\n\nJoku aika sen jälkeen oli hän kutsuttu erääsen suurenmoiseen\njuhlaseuraan, jossa oli herroja ja naisia kaupungin arvokkaimmista\nperheistä. Tässä tilaisuudessa olivat molemmat \"ystävät,\" jotka Gerdan\nkunniaa olivat solvaisseet, myöskin saapuvilla. Illallisella, kuin\nimartelevilla sanoilla onniteltiin Leonardia eräästä kirjoituksesta,\njonka hän oli julkaissut sanomalehdessä ja joka oli herättänyt suurta\nhuomiota, ja kuin hänelle esiteltiin hänen maljansa, nousi kunnioitettu\nmies seisomaan. Kalpeana silmäili hän ympärillään olevaa seuraa vakaalla\nkatseellaan, totisempana ja surullisempana kuin tavallisesti, ja sanoi:\n\n— Kunnioitettavat naiset ja herrat! Minun täytyy pyytää teiltä\nanteeksi, että minä käytän tätä tilaisuutta, kuin minä olen tässä\nlukuisassa, hienosti sivistyneessä seurassa, jossa on myöskin saapuvilla\nmoni, joka on tehnyt minulle kunniaa, sanomalla olevansa minun ja\nvaimoni ystävä, tätä tilaisuutta, antaakseni selitystä, jota oma\nkunniani ja rakkauteni ja kunnioitukseni puolisooni eivät kauemmin salli\nminun salata. — Tietoihini on tullut, että on koetettu antaa\nkaikenlaisia vaimoni kunniaa solvaisevia selityksiä hänen lähdöstään\ntältä seudulta.\n\nHämmästystä ja jännitettyä uteliaisuutta osoittava liikenne kävi läpi\nkoko lukuisan seuran.\n\n— Syy, jatkoi Leonard soinnuttomalla, mutta jykevällä äänellä, syy\nhänen lähtöönsä tästä kaupungista, onnellisen yhteiselämämme\nrikkumiseen, on minun, minun yksinään. Puolisoni on puhdas ja moitteeton\nkuin äsken satanut lumi. Minä olen syyllinen. Minä olen rikkonut\nuskollisuuteni, pettänyt vaimoni ja häväissyt avioliittomme häpeällisen\nkevytmielisyyden teolla. Vaimoni jalo vakuutus ei sallinut hänen enää\npuolisona elää rinnallani. Rangaistukseni on kova, mutta oikea. Minä\ntaivun kunnioituksella hänen tuomioonsa, ja sydämessäni asuu hän pyhänä\nsuojelusenkelinä, jota ei mitkään pahat vimmaukset lähetä uskaltane.\n\nHiljaisuus vallitsi kokoontuneissa. Joka sydän oli tullut\nvastustamattomasti liikutetuksi, kuin tuo oman syyllisyytensä kautta\nniin kovasti koeteltu mies, voittaen oman ylpeytensä, pestäkseen\nvaimonsa syyttömästi loukatun kunnian, astui esiin kokouksessa, jossa\nhän melkein oli kunniavieras, ja paljasti salatun rikollisuutensa.\nJokainen tunsi Leonardin antaessa tätä selitystä, että joka sana siitä\noli totta. Sen luki hänen silmistään, ja oli ymmärrettävä, ett'ei kukaan\nmies näin julkisella tavalla, näin avoimin katsein, olisi ottanut\npäällensä vaimonsa rikollisuutta, vaikk'ei tämä koskaan olisi ollut\nhänelle niin rakas, hänen maineensa pelastaminen hänelle koskaan niin\nkallis. Uskottiin ehdottomasti ne sanat, mitä lausuttiin. Ei yksikään\nepäillyt tällä hetkellä Gerdan viattomuutta.\n\nLeonard kumarsi seuralle, ja kuin illallinen oli loppunut ja malja\nesitelty kunniavieraalle vähää ennen pöydästä noustua, otti hän hattunsa\npoistuakseen. Isäntä lähestyi häntä ja pusersi ääneti hänen kättään.\nMuut läsnäolevat seurasivat esimerkkiä, ja Leonard huomasi olevansa\nheti liikutetun joukon keskellä, joka kunnioituksen ja säälin katseilla\nääneti puristi hänen käsiään. Hän vastasi sanaakaan lausumatta käden\npuristuksiin, tervehti seuraa syvällä kumarruksella ja katosi.\n\nHämmästynyt, liikutettu mieliala kesti vielä kokoontuneissa.\nKuiskailtiin siellä täällä. Tämä oli siis tosi, asian oikea laita! Tämä\nkelpo mies oli siis syyllinen, hän oli tehnyt aviorikoksen! Mutta miten\njalomielisesti hän nyt tunnusti vikansa! Eikö hänessä sittenkin ollut\njalo itsetuntoisuus! Hiljainen ihmetyksen kuiskina rupesi kuulumaan\näänettömästä joukosta. Harvinaista oli, että mies puhdistettuaan\nvaimonsa kunnian ja tunnustettuaan vikansa, oli kokoontuneiden ja\nmelkein koko yleisönkin mielestä vielä viehättävämpi ja enemmän arvossa\npidetty henkilö kuin koskaan ennen, mutta Gerda sitä vastoin yhtä\nmoitteellinen, kuin ennenkin. Nähtiin ainoastaan Leonardin kärsivä\nmuoto, hänen hyljätty tilansa, kuultiin ainoastaan hänen ylevää\ntunnustustaan, mutta ei ollut silmää näkemään sitä korkeaa\nsiveellisyyttä, jonka käskystä hänen vaimonsa oli uhrannut oman\nsydämensä, onnellisen asemansa yhteiskunnassa. Häntä sanottiin\nsydämettömäksi, itsekkääksi ihmiseksi, leppymättömäksi olennoksi,\nturhanpäiväiseksi luulijaksi. Hänen käytöstään mainittiin halpamaiseksi\nja epänaisekkaaksi, sillä hänenhän täysi-ikäisenä naisena olisi pitänyt\nymmärtämän, että miehet, jaloimmatkin, voivat syttyä himoihin, joilla ei\nole mitään yhteyttä heidän sydämensä kanssa, ja että ymmärtäväisen ja\nrakastavan vaimon velvollisuus on lempeällä anteeksiantavaisuudella\nmenetellä sellaisissa hairahduksissa. Sellaisella menettelytavalla saa\nyhä hellemmän ja hartaamman luottamuksen mieheltänsä, mutta ei suinkaan\ntörkeässä leppymättömyydessään, kiroomalla ja hylkäämällä häntä. Tällä\ntavalla ei kenenkään oikeamielisen vaimon tule menetellä. Kaukana siitä!\nJa ajatteles! Tämä niin kovasti kohdeltu mies, hän astuu kumminkin\ntunnustamaan vikansa suuren seuran edessä, suojellakseen sydämettömän\nvaimonsa kunniaa. Kuinka rakkaan hänen sentään täytyy olla hänelle, ja\neikö hän sentäänkin ole hyvin jalo! Mutta vaimo ei luonnollisesti ole\nhäntä koskaan ymmärtänyt. Jos hän, vaimo, olisi ollut rikollinen, niin,\nolisi miehen luonnollisesti sopinut hyljätä hänet, sillä onhan miehellä\noikeus vaatia naiselta mitä moitteettominta elämää. Mutta miestä ja\nsitte niin eriomaista miestä, tuomita häntä niin halpamielisesti! —\nLeonard niin muodoin pysyi jalona, sääliteltävänä, kuin sitä vastoin\nGerdaa, joskin hänen kunniansa oli pelastettu, moitittiin rikolliseksi\npuolisoksi. Maailma on auttamatoin.\n\nEmme suinkaan tahdo väittää, ett'ei Leonardin ylevämielinen käytös ollut\nomiaan herättämään sekä kunnioitusta että sääliä häneen, mutta\nmielestämme Gerdankin menetystavalle olisi pitänyt tehdä vähäisen\noikeutta.\n\nNeljä vuotta oli kulunut puolisoitten erosta. Leo oli tänä keväänä\npäässyt ripille ja suorittanut ylioppilastutkinnon melkein samaan\naikaan. Iloa ja rakkautta tulvaava kirje, jonka Gerda kirjoitti\npojalleen, onnitellen häntä kahdenkertaisen, tärkeän juhlan johdosta,\njota hän oli viettänyt, sisälsi kuitenkin surullisen ilmoituksen. Vanha\nisoisä, joka koko talven oli ollut hyvin heikko, oli nyt kevään tullen\nkäynyt yhä heikommaksi ja oli täytynyt kääntyä vuoteen omaksi, josta hän\nluultavasti ei enää nouse. Vanhus, joka oli valmis jättämään elämän,\nlähetti nuorelle tyttären pojalle, jota hän ei ollut nähnyt moneen\nvuoteen, hartaimmat onnentoivotuksensa tärkeään askeleesen, jonka tämä\njuuri nyt oli ottanut elämään. Liikutettuna ojensi nuorukainen kirjeen\nisälle, joka luki sen ja vaipui syviin ajatuksiin. Sen jälkeisenä\npäivänä sanoi hän pojalle:\n\n— Leo! laita itsesi valmiiksi. Me lähdemme tervehtimään äitiä ja\nvanhuksia. Laiva lähtee yöllä.\n\nHurmaannuksiinsa ihastui poika odottamattomasta, ilahuttavasta\nuutisesta, joka mitä ihanimmaksi todellisuudeksi aivan kuin\ntenho-iskulla muutti hänen sydämensä hartaimman halun, jota hän ei ollut\nrohjennut sanoiksi lausua. Syliinsä sulki nuorukainen isänsä, kyynelten\ntulvatessa hänen säteilevistä silmistään.\n\nMuutama tunti myöhemmin istui tuo totinen mies ja iloisesta\nmalttamattomuudesta värähtelevä nuorukainen valoisana, tyynenä kevätyönä\nlaivankannella, matkalla autuaalliseen päämääräänsä.\n\nSeuraavan päivän illalla, kuin Gerda tuli koulusta ja astui kotiinsa,\nlensi häntä vastaan kaunis, tummakutrinen nuorukainen, sulki hänet\nrintaansa, suuteli häntä lukemattomat kerrat oikein raivosasti ja\nkostutti ilokyynelillään hänen poskensa, ja kuin viimeinkin tuo pitkä\nsyleily oli loppunut, astui Gerdan luo hänen miehensä, hopeasäikeitä\ntukassa ja parrassa ja silmissä rakkaus, puhtaammaksi palanut kuin hopea\nja kulta kaipuun ja itsekoetuksen sulatusuunissa, ja ojensi hänelle\nkätensä. Gerda ei ensi hämmästyksissään poikansa kohdattua ollut\nhuomannut, että toinenkin henkilö oli huoneessa. Hän luuli, että poika\noli tullut yksin tervehtimään häntä ja vanhuksia. Nyt seisoi Leonard\nhänen edessään. Luja vaimo, joka niin monet kerrat päivien ja öitten\nunelmissa oli tämän kohtauksen nähnyt, joutui aivan liikutuksiin kuin\nunelma oli muuttunut todellisuudeksi, mutta hän hillitsi itsensä. Kalpea\noli hän, mutta katse rehellinen, sen syvyydestä pilkoitti koko hänen\nsuuri rakkautensa, hänen sydämensä salainen, sanomaton ilo nähdä jälleen\nhyljättyä rakastettuansa, laskea kätensä hänen käteensä.\n\n— Anna anteeksi! sanoi Leonard. Minä olen tullut Leon mukana\ntervehtimään sinua ja tapaamaan \"vanhaa iso-isää,\" ennen kuin hän täältä\nlähtee.\n\n— Tervetuloa!\n\nPuolisot istuivat myöhään yöhön puhelemassa suuresta yhteisestä\nihastuksestaan, lapsista, ja niistä joutuivat he vähitellen itseensä,\ntyöskentelyihinsä ja pyrintöihinsä. Toukokuun yö kävi jo päivälle, kuin\nhe nousivat ja sanoivat toisilleen hyvää yötä.\n\n— Ja Katarina? kysyi Leonard.\n\n— Katarinan laita on hyvin. Hänellä näytti olleen erityinen taipumus\ntaide-käsityöhön. Minä lähetin hänet kehittämään taipumustaan. Hän\nedistyi jättiläis-askelin, ja hänellä on nyt opettajatarpaikka eräässä\nkäsi työ-koulussa maaseudulla.\n\n— Ja hänen lapsensa?\n\n— On kuollut. Tyttö-pienokainen oli hurmaavin olento, mitä saa nähdä.\nHän oli perinyt äidin ihmeteltävän kauneuden. Minä pidin sen\nluonnollisesti luonani, kuin Katarina lähti käsityö-kouluun. Mutta kuin\ntämä oli puolen toista vuoden vanha, ja voi sekä kävellä että puhua,\ntuli kova keuhkotulehdus ja päätti pienokaisen elämän. Kuin lääkäri\nselitti kaiken toivon menneen, ilmoitin minä sähkösanomalla Katarinalle.\nHän saapui kaksi tuntia ennen hänen kuolemaansa. Vaikka hän oli paljon\nsaanut kärsiä lapsensa tähden, suri hän nyt kuitenkin itsensä aivan\nepätoivoiseksi. Minä, joka kuoleman kautta en ole menettänyt yhtään\nlasta, olin huono lohduttajaksi. Jumala siunatkoon pienokaista, jonka ei\nkoskaan tarvinnut kokea elämän tuskia!\n\nGerda kääntyi pöytään, jossa oli muutamia valokuvia kehyksissä, pari\nvartalokuvaa ja joitakuita muita korukappaleita. Suurin valokuvista oli\nLeonardin muotokuva. Tämän edessä oli kaunis kukkavihko tuoksuvista\nkielokukista. Gerda otti yhden taulun, ympärillä luonnikkaasti leikattu\nkehys, se oli mitä herttaisimman lapsukaisen kuva, ja ojensi sen\nLeonardille.\n\nHeleä punerrus lennähti tämän kalpeille kasvoille, ja hänen kätensä\nvapisivat, kuin hän otti taulun. Ääneti katseli hän liikutuksella kuvaa.\n\n— Kehys on Katarinan työtä. Eikö se ole kaunis? sanoi Gerda, ottaessaan\ntaulun takaisin, ja pani sen paikalleen.\n\nLeonard nyökkäsi myöntävästi.\n\n— Mikä tuon pienokaisen nimi oli?\n\n— Gerda. — Hyvää yötä, Leonard!\n\n— Hyvää yötä!\n\nPuolisot erosivat aamun valetessa, koettaakseen viimeinkin lepoa, mutta\nei kumpanenkaan heistä edes uinahtanut tänä yönä yksinäisellä\nvuoteellaan.\n\nRauhaisaan sairashuoneesen paistoi kevätillan suloaurinko. Kalpeana ja\nhiuenneena, tukka ja parta hopeavalkonen, lepäsi vanha isoisä\nvuoteellaan, ympärillä puoliso, lapset ja lastenlapset. Hänen\nsisäänpainuneet silmänsä katselivat kuolevaisen kirkkaalla katseella\nrakkaitansa ympärillään.\n\n— Eikö se ole suloista ja oikein hyvä, sanoi hän, se on suuri Herran\nJumalan armo, armo, jota minä vanha syntis-parka en ole ansainnut, —\nkoskas armo sentään onkaan ansio? — että minä viimeisinä hetkinäni saan\nnähdä teidät kaikki rakkaimpani koossa ympärilläni — Kiitos, Leonard,\nettäs tulit!\n\nHän nyökäytti päätään vävylleen.\n\n— Gerda! jatkoi hän, ojentaen kuihtuneen kätensä tyttäreen, joka\nlähestyi ja hellästi tarttui ojennettuun käteen. — Gerda, rakas\nlapsi! Minä olen suuressa velassa sinulle, velassa, jota en minä\nvoi hyvittää. Ainoastaan sinun lempeä anteeksiantosi voi sovittaa\nsen ja antaa rahtua rauhaa täältä lähtevälle sielulleni. Gerda, oma\nlapseni! Minä olen julman vääryyden tehnyt sinulle. Minä olen, sokeana\nvanhoissa, halpamaisissa ennakkoluuloissa ja omassa tunnottomassa\nitsekkäisyydeseäni, ainoastaan sentähden kuin sinä olit nainen, huonon\nosan sinulle antanut, olen estänyt henkesi luonnollisen kehityksen,\nkatkeroittanut nuoruutesi ja tehnyt sinut perinnöttömäksi veli-raukkasi\ntähden, jonka sisällisessä heikkoudessani onnettomaksi saatoin,\nvalmistin hänelle väärän elämän suunnan ja liian aikaisen haudan.\nRangaistukseni on ollut kova, mutta oikea. Pitkät, kolkot vuodet olen\nminä murheessa ja mielimurteissani koetellut itseäni ja mietiskellyt\nelämän totuutta. Minä olen oppinut ymmärtämään naisen arvon ja\nhänen Jumalalta itseltä saaneen samat oikeudet, joita me miehet\nvuosituhansien kuluessa häpeällisesti ilman mitään oikeutta olemme\npolkeneet. Rakas tytär! Isälle, joka ryösti sinulta pyhät oikeutesi,\nolet sinä lahjoittanut hellän vanhuuden kodin, oman voimasi luoman,\nHerran Jumalan siunaaman. Sinussa olen minä nähnyt todellisen naisen\nkorkeudessaan, jalon äidin kasvattaman. Minä tahdoin kasvattaa orjan,\nmutta hän kasvoikin sankarittareksi. Kiitos, rakas tytär! kaikesta\nsiitä lohdutuksesta ja opetuksesta, kuin sinä minulle antanut olet, ja\nanna minulle anteeksi rikokseni!\n\nLiikutuksen vallassa vaipui Gerda polvilleen vuoteen viereen ja painoi\nhuulensa kuihtuneesen käteen, josta hän piti kiini.\n\nVanhuksen puhuessa puhkesi suuren, yltäkylläisen ilon säde iäkkään äidin\nsilmästä, kuin hän istui puolisonsa vuoteen ääressä. Tämä tunnusti\nitsekkäisen erehdyksensä, lausui suuren totuuden sanoja, hän nousi\nheikkouden, itsepintaisuuden ja ennakkoluulojen pimeydestä, puhtaana ja\njalona, todellakin hänen rakkautensa arvoinen, semmoinen, jollaiseksi\nhän nuoruuden onnellisina päivinä oli hänet uneksinut. Paha oli mennyt.\nKaikki oli sovintoa ja selvää.\n\nKuin Gerda oli noussut, ja muutkin läsnä olevat hiljaa ja\nkunnioituksella jättäneet huoneen, ett'eivät häiritsisi vanhusta, jonka\nheikot voimat näyttivät kovin rauenneilta, jäi äiti yksin hänen\nluoksensa, kumartui häneen, sulki hänet syliinsä ja painoi suutelon\nhänen huulilleen. Tässä suutelossa, joka rakkaudella jälleen yhdisti\nvanhat puolisot, hengähti kuoleva pakenevan henkensä. Hiljaa uinahtaen\nmakasi hän jälleen, voitetun rakkauden suutelo vienosti hymyilevillä\nhuulillaan ja ilta-auringon siunaava loiste otsallaan.\n\nSen päivän illalla kuin vanhan isän hautaus oli vietetty, seisoi Gerda\nsurupuvussa yksinään peräkammiossaan syvissä ajatuksissa, nojaten\nkasvonsa tuoksuviin ruusuihin kukkapöydällä. Leonard astui sisään ja\nlähestyi häntä.\n\n— Gerda! sanoi hän. Minä lähden nyt kotiin, mutta minä olen ajatellut\njättää Leon tänne luoksesi suven ajaksi. Sen palkinnon hän todellakin\nansaitsee.\n\nGerda katsoi ylös.\n\n— Sinä lähdet? sanoi hän tarkkaavalla, kysyvällä katseella.\n\n- Niin!\n\nSyvä liikutus, suuri, puhdas sielunvoima, paistoi Leonardin silmistä, ja\nloi kirkkauden hohteen hänen vanhentuneille, mutta vielä kauniille,\nsurusta ja syvistä ajatuksista jalostuneille kasvoilleen, voittoloisteen\nhengen taistelusta lihan ja itsekkäisyyden kanssa.\n\n— Niin, Gerda, sinä jalo, sinä armas! sanoi hän. Minä menen pois, enkä\npyydäkkään edes jäädä tänne, sillä nyt olen minä oppinut selvästi\nymmärtämään sinun sielusi, sinun menetystapasi, oppinut ymmärtämään ne\nikuiset, pyhät oikeuden ja vääryyden käskyt ja sen järkähtämättömän\nrangaistuksen, jonka pitää kohdata jokaista, joka vaan uskaltaa sohaista\nniitä. Sinä kysyit kerran minulta, kuinka olisin sinun asemassasi\nmenetellyt. Minä vastasin, että minä olisin hyljännyt sinut. Minä en\nperuuta nytkään niitä sanoja, mutta minä lausun saman ankaran tuomion\nitsestänikin. Minä en vaadi nyt enään kuten ennen itsekkäisessä\njulkeudessani lempeämpää tuomiota, suurempaa armoittelua sen tähden,\nettä minä mies olen. En! Tuomiosi oli oikea ja jalo, ja sittemmin olen\nmitä täydellisimmästä vakuutuksestani tuominnut itseni samalla\ntuomiolla. Minä en ansaitse olla sinun puolisosi. Ja sentähden minä\nmenen pois. Minä menen rauhaan, Gerda! Iloinen ei ole sydämeni, mutta se\non rauhallinen, ja minä kiitän Jumalaa, joka sinussa on ilmoittanut\nminulle totuuden. Voi hyvin, rakkaimpani!\n\nHän ojensi Gerdalle molemmat kätensä ja hänen katseessaan oli korkia\nrakkaus, puhdas kaikesta tomun kuonasta, katseessa, joka läpäsi tuskan\nkyynelusvan hänen silmässään.\n\n— Jää hyvästi!\n\nGerda kohtasi hänen katseensa. Tarkkaava, kysyväinen näkönsä oli\nmuuttunut toivorikkaaksi iloksi. Hän laski kätensä puolisonsa käsiin.\n\n— Älä mene pois, Leonard! helähti hänen äänensä, kirkas ja suloinen\nkuin armoituksen autuaallisen sanoma hengeltä tuomitulle, joka oli\nsuoriutunut maailman kanssa ja hurskaassa nöyryydessä kävi päin\nkohtaloansa. Nyt, jatkoi hän, seisot sinä edessäni siinä jalossa\nihmisellisessä korkeudessa, jossa minä olin nähnyt sinut hartaimmissa\nrukouksissani, toivoin vienoimmissa unelmissa. Ole tervetullut,\nrakkaani!\n\nHän taittoi suloisesti tuoksuvan valkoisen ruusun suuresta kukkivasta\nruusukasvista edessänsä ja ojensi sen Leonardille.\n\n— Punaiset ruusumme, sanoi hän, ovat kuihtuneet. Meille kukkivat\nvalkoiset. Olkoon tämä morsiamen tervehdys sulholle uutena hääpäivänä!\n\n\n\n"]