Rikas mies

RIKAS MIES

Romaani

Kirj.

SIMO ERONEN

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1936.

ENSIMMÄINEN LUKU

Likipitäin vuosikymmen ennen tämän kertomuksen varsinaista alkua oli se Saaren paikan kitulias Iikka Tanskanen kuolla kuukahtanut siihen samaiseen näivetystautiin, joka oli korjannut hänen emäntänsäkin jo vuosia kolme neljä aikaisemmin.

Iikalta jäi vauras talo tavaroineen päivineen, mutta likeisempiä rintaperillisiä ei jäänyt kuin yksi ainoa tyttölapsi, joka oli isänsä kuollessa kymmenvuotias, tai olisiko ollut jo kahdentoista ikäinenkin; ja hänkin oli kovasti kitulias, niin että yleiseen uskottiin hänen perineen vanhempiensa näivetystaudin ja menevän maanrakoon jo ennen täysikasvuiseksi pääsemistään.

Siinä oli nyt holhoojan virka avoinna, vieläpä paremmanpuoleinen holhoojan virka. Monet kateelliset naapurit alkoivat hälistä, ettei mitenkään pitäisi Kelovaaran Aapro Tanskasta päästää siihen virkaan. Tosin oli tämä Kelovaaralainen vainajan veli ja siis likeisin mies holhoojaksi pääsemään, mutta kun hän oli tunnettu itaruudestaan, pelättiin hänen ajan mittaan puliveivaavan koko Saaren talon tavaroineen päivineen itselleen.

Kelovaaralainen pantiin kuitenkin holhoojaksi, ja mitenkäpäs hänet olisi voitu syrjäyttääkään, kun sanottiin vainajan nimenomaisen tahdon olleen siihen suuntaan, että hän tulisi holhoojaksi. Kuolinvuoteella ollessaan oli vainaja kutsunut luokseen molemmat palvelijansa, nimittäin sen myöhempinä vuosina siihen Tönnikönniemen torppaan asettuneen Mikko Hiltusen ja tämän vaimon Kaisa-Stiina Nevalattaren, ja näiden vierasmiesten ja Kelovaaralaisen kuullen hän oli selittänyt, että niin ja niin pitää asiat järjestää: velimies on pantava holhoojaksi.

Vieläpä sanoivat vainajan siinä ennen viimeisiä hengenvetojaan sellaistakin luvanneen, että kun tällä hänen velimiehellään oli iso perhe huollettavana ja häneltä jäi vain yksi ainoa perillinen, niin velimies saisi himpun verran tasata omaisuutta. Ei kuitenkaan niin, että hänen oma tyttärensä jäisi orvon osalle, vaan siihen tapaan, että kaikille tulisi yhtä paljon perintöä: hänen lapselleen ja Kelovaaralaisen lapsille, tasan yhtä paljon kaikille.

Kun jälkeenpäin tätä asiaa noin niinkuin tupakkapuheena kyseltiin Tönnikönniemen Mikolta ja tämän emännältä, eivät nämä osanneet sanoa mitään varmempaa; vakuuttelivat vain kilpaa, Kaisa-Stiina Nevalatar ihan vesissä silmin, että hyvin autuas oli ollut se Saaren isännän lähtö ja että kyllä Kelovaaralainen muka muisti aivan takitilaan, mitä siinä kuolinvuoteen ääressä oli puhuttu. Mitäpä heistä niin väliäkään, he olivat kumpainenkin vähän töpäkkämuistisia, mutta jos pitäisi lähteä valansa päälle puhumaan, neuvoisi kai Kelovaaralainen, mitenkä heidän oli puhuttava.

Hyvään aikaan ei heidän kuitenkaan tarvinnut lähteä valansa päälle puhumaan. Kelovaaralainen hoiteli holhoojanvirkaansa erittäin taitavasti, niinkuin hän hoiteli omia asioitaankin. Ensi töikseen hän lähetti kituliaan holhokkinsa Saaren talon emäntävainaan sukulaisiin, sinne Kuorehvaaran Nykyrilään, joka oli ihan toisella laidalla pitäjästä, melkeinpä jo likempänä Liperin rajaa.

Kertoivat tästä asiasta tulleen vähän sanomistakin itsensä Kelovaaralaisen ja hänen emäntänsä kesken. Emäntä Loviisa, joka oli tunnettu hyvänsävyiseksi ja lapsirakkaaksi ihmiseksi, kuului panneen vastaan, jotta mitä siitä Liisu tyttösestä nyt sinne niin kauaksi ventovieraisiin oloihin lähettämään, mutta tähän oli Kelovaaralainen marahtanut:

»Vai tähän pitäisi saada yksi suu lisää leipää jauhamaan. Jo tässä on näitä hyviä leipämyllyjä ennestäänkin aivan tarpeeksi asti.»

Emäntä ei uskaltanut ruveta sen enempää Liisun puolta pitämään, vaan läksi itse saattamaan Saaren talon perinnötärtä sinne kaukaiseen sukulaistaloon. Tämän jälkeen Kelovaaralainen tunsi olonsa ihan kuin vapaammaksi, ja kun kaukana kirkonkylässä asuvat holhouslautakunnan isännätkään eivät sanottavasti häirinneet hänen toimiaan, hoiteli ja hallitsi hän Saaren taloa aivan kuin omaansa, vähenteli siitä hissunkissun karjaa, heinätteli oman taloutensa tarpeisiin Saaren paikan hyviä pohjaniittyjä, lohkoipa vuosien vieriessä niistä palan ja toisen suorastaan erilleenkin ja liitteli omiin niittyihinsä. Välillä hän piti talossa muutamia vuosia arentilaistakin ja antoi sitten talon, tosin vielä aivan viime tingassa sitä hyväisesti pyöristeltyään, omalle mieheksi varttuneelle pojalleen — niinkuin perintöosuudeksi.

Tällä välin Saaren talon laillinen perinnötär eli omaa elämäänsä siellä kaukaisessa Kuorehvaaran Nykyrilässä, likellä Liperin rajaa. Yhtenään kerrottiin sen siellä sairastelevan ja monipeliin levisi meidän perukalle jo huhuja tytön lähenevästä kuolemastakin. Nimenomaan pidettiin Liisun kuolemaa jo ihan varmana niihin aikoihin, kun Kelovaaralainen kiireen vilkkaa ja miltei kesken vuoden kyöräsi sen punaniskaisen ja äksypäisen Tahvo Lehikoisen pois siitä Saaren talon arentilaisen virasta, jotta sai antaa talon omalle pojalleen.

Mutta mikä lempolaisen häirinki lie sitten sattunut siinä kuolemantaudissa; ei se vain se Liisu kuollutkaan, vaikka sitä oli pidetty jo ihan varmana ja vaikka talokin oli jo ennätetty antaa valmiiksi toiselle perijälle. Vieläkös mitä se kuoli, joutavaa vain oli ollut sairastelevinaan ja kituvinaan, ja nyt se rupesi ihan kuin Kelovaaralaisen kiusaksi virkoamaan. Vuoden perästä kertoivat sen jo hommailevan miehelään menoa, ja nytkös Kelovaaralaiselle joutui tulinen kiire niiden holhoustilien laatimisessa.

Aluksi näytti kuitenkin siltä, että Kelovaaralainen selviäisi niistä tileistä ilman sen enempiä jälkijupinoita ja käräjänkäyntejä. Liisun sulhanen — sanoivat sen olevan niitä pystynenäisiä Hölölän paikan Mannisia siitä aivan sen Kuorehvaaran Nykyrilän naapurista kuului saaneen lupaan sieltä Nykyrilästäkin myötäjäisiä, ja kun Kelovaaralainen tähän vielä lupasi omasta puolestaan minkä lie luvannutkin parisen tuhatta markkaa, niin siinähän sitä jo olikin ihan tarpeeksi asti semmoisten pikkueläjien mielen hyvittäjäisiksi.

Niinpä niin, jollei se Liisun pystynenäinen mies olisi vain sattunut yhyttämään Joen kaupungin markkinoilla sitä juoppotuomarin maineessa elävää Heikki Varista, niin Kelovaaralainen olisi luultavasti saanut elää tipotiehensä ihan parempien ihmisten kirjoissa. Sehän se hyväkäs sotki koko asian se samainen Heikki Varis. Se kun näet alkuperiään oli meidän puolen miehiä, niin oli kai saanut kuulla jo siksi jotta sanan sijaksi siitä Kelovaaralaisen holhousasiastakin, ja kun se nyt oli siellä Sirkkalan saunan majapaikassa joutunut saman olutrisun ääreen niiden Kuorehvaaran ukkojen kanssa, niin oli alkanut esitellä sille Liisun miehelle:

»Anna pois osapalkalla minun setvittäväksi se Kelovaaralaisen holhousrötös. Kyllä minä opetan sen juukelin kitupiikin ja muun saivaren nylkijän orvon osuuksia pimittämään!»

Kun Liisun pystynenäinen mies oli tähän epäillyt Kelovaaralaisen laatineen ne holhoustilinsä niin ovelasti, että tuskinpa itse vihtahousukaan pystyisi niitä selvittämään, niin tästäkös Heikki Varis oli yltynyt mahtailemaan:

»So-soo, poika, mitäs sinä tässä aikuista miestä peloittelemaan sen Kelovaaralaisen oveluudella. On niitä setvitty ja selvitetelty jo vähän toisenmoisia tilejä kuin ne Kelovaaralaisen tilit ikinä voivat olla. Eihän se, eihän se, veikkonen, se sinun Kelovaaralaisesi osaisi unissaankaan laatia niin sotkuisia tilejä kuin olivat tässä takavuosina ne Lehmonahon ukko Mustosen holhoustilit. Niissä kun näet oli pimitetty sitä Jaamankankaan parasta tukkimetsääkin kahden peninkulman laajuudelta ihan olemattomiin. Ne olivat vasta tilit, monta monituista vuotta niistä käräjiä käytiin, ja kaikki vanhat istinätuomaritkin hovioikeutta myöten rupesivat jo ihan verta sylkemään. Ja kukahan se loppujen lopuksi lie nekin tilit setvinyt ja selvittänyt? Joopa-joo, tämähän se vain oli Heikki Varis — tämä samainen juoppotuomarin maineessa elävä Heikki Varis. Ja nytkös tässä ruvetaan peloittelemaan, jotta et sinä mukamas pysty yhden Kelovaaralaisen tilirötöksiä selvittämään!»

Itse asiassa Heikki Varis tässä hiukan liioitteli. Toiset miehet ne olivat oikeastaan selvittäneet sen Lehmonahon ukko Mustosen tilirettelön. Heikki Varis oli ollut vain vähän hännillä, yhden kaikkein pienimmän osakkaan asiamiehenä, mutta kun kaikki toiset osamiehet olivat voittaneet, niin oli Heikki Variskin siinä samassa rysäyksessä voittanut. Ja nyt jälkeenpäin — semminkin näin maalaisten olutrisun ääressä — Heikki Varis mielellään kerskaili, että hän se muka ihan yksinään olikin selvittänyt tuon aikanaan kuuluisan jutun, joka tosiaan oli antanut paljon päänvaivaa monelle oikeusistuimelle. Tähän omahyväiseen kerskumaan pohjautui suurelta osaltaan Heikki Variksen koko asianajomaine, mutta monet maalaismiehet luottivat hänen nerouteensa aivan järkkymättä.

Niin nyt kaikki Kuorehvaaran ukotkin rupesivat yksissä neuvoin yllyttämään Hölölän paikan pystynenäistä miestä:

»Antaisit pois poikkeen tämän Heikki Variksen yrittää. Jos hyvinkin saisi vielä riehkäistyksi lisäperintöä sen Kelovaaran kitupiikin kukkarosta. Ja etpähän tuossa häviä, jos et voitakaan, kun tämä Heikki Varis suostuu ajamaan sen asian osapalkalla.»

»Osapalkalla, osapalkalla!» toimitti Heikki Varis retevästi. »Jos voitan, niin puoli voitosta lankeaa minun palkakseni. Jos häviän, niin omasta kukkarostani maksan kaikki vierasmiesten palkatkin. Joopa-joo, semmoinen mies on tämä Heikki Varis, omasta kukkarostaan pulittaa vierasmiesten palkatkin!»

Liisun pystynenäinen mies oli vielä näön vuoksi vänkäävinään vastaan, että se hänet tiesi, maksaisiko tuohon souviin alunkaan lähteä. Itse asiassa hän oli jo hyvin valmis lähtemään, ahneuden paha synti oli saanut hänet jo kovasti valtoihinsa, ja ennenkuin ensimmäinen olutrisu oli tyhjennelty loppuun, oli Heikki Variksella jo taskussaan kirjalliset valtuudet Kelovaaralaisen holhousrötöksen penkomiseen.

Niin alkoi käräjänkäynti Liisun perinnöstä, mutta ensi kerralla — varsinaisilla kevätkäräjillä — Kelovaaralainen pysyi vielä niinkuin voiton puolella. Olihan se Heikki Varis kyllä manuutellut monta vierasmiestä — holhouslautakunnan isäntiä ja meidän saloperukkalaisiakin — mutta enemmän arviokaupalla olivat nämä vierasmiehet tulleet haalituiksi ja sen mukaisia olivat heidän puheensakin, eivät osanneet sanoa mitään varmempaa. Niinpä holhouslautakunnan ukot vakuuttelivat miltei yksituumaisesti, että tämä Kelovaaralainen oli hoitanut holhoojanvirkansa ihan niinkuin oli pitänyt hoitaakin. Arvasihan nämä vierasmiehet jo etukäteen, kun Kelovaaralainen oli isäntämies niinkuin hekin, niin tietysti he pitivät hänen puoltaan. Ja ne meidän perukalta kutsutut vierasmiehet Kelovaaralainen taas osasi sotkea niin pahasti, että puhuivat aivan ristiin.

Paremmaksi varmuudeksi oli Kelovaaralainen manuuttanut käräjiin vielä omat vierasmiehensä, nimittäin sen Tönnikönniemen Mikko Hiltusen ja tämän emännän Kaisa-Stiina Nevalattaren, ja nämä vierasmiehet ne valkaisivatkin asian aivan Kelovaaralaisen mielen mukaan. Ensinnäkin he varmuuttivat tosiksi ne kuolinvuoteen ääressä annetut lupaukset siitä perinnön tasaamisesta, mutta paljon muitakin asioita he nyt muistivat puhutun siinä ennen Saaren isännän kuolemaa. Niinpä vakuutti Mikko ja vakuutti Kaisa-Stiina, ihan vesissä silmin vakuutti Kaisa-Stiina kuolevan haikeasti valitelleen sitä seikkaa, että se hänen ainut lapsensa oli niin kitulias. Kovasti oli pelännyt Liisun kuolemaa ja tästä oli sitten johtunut esittelemään sellaistakin, että kun se holhoojan virka oli niin huolenalaista hommaa ja kun tuon ainoan perijän elämänmeininkejä ei osannut lähteä arvailemaan, olisiko hänestä milloinkaan miehelään menijäksi, niin tämä velimies saisi jo ennen Liisun täysikasvuiseksi joutumistakin muuttaa kaiken omaisuuden rahaksi. Vaikka möisi talon tai pitäisi itse, mitenkä vain paremmin soveltuisi niitä holhoustilejä akkiloidessa. Se kun oli tämä Kelovaaralainen kovasti pelännyt niiden tilien laatimista, niin oli kuoleva velimies häntä rohkaissut, jotta:

»Mitäs tuossa nyt joutavaa hätäilemään, miehinen mies. Muuta talo ja tavarat rahaiseksi rahaksi, niin et pääse niin pahasti sotkeutumaan niissä lempolaisen tileissä!»

Ukkotuomari kyseli ja tiukkasi monipeliin vierasmiehiltä, jotta oliko se kuoleva tosiaan sanonut ihan niinikään, ja Mikko ja Kaisa-Stiina vakuuttivat niin sanoneen. Ukkotuomari murahteli itsekseen mitä lie murahdellutkin, kuulosti aivan kuin siihen tapaan murahtelevan, ettei olisi sittenkään pitänyt ruveta sitä omaisuutta rahaksi muuttamaan. Lopuksi hän rupesi itseltään Kelovaaralaiseltakin tuota samaista talon myymistä tiukkaamaan, ja tiesihän Kelovaaralaisen, hän osasi kyllä kaikki seikat oikein päin selvittää. Viimeiseen asti hän vakuutti koettaneensa pyöritellä sitä taloa myymättömänä, mutta kun ei jaksanut sitä itse mitenkään viljellä eikä siitä täytisen arentilaisestakaan ollut sen viljelijäksi, niin lopulta oli häleytynyt antamaan sen hyvästä hinnasta omalle pojalleen. Ei kukaan muu olisi sitä mokomaa raiskiota ottanut ilmaiseksikaan, mutta poika hölmö oli maksanut siitä vielä hyvän hinnankin, kun sen teki kovasti mieli omin nokkinsa yrittämään.

Ukkotuomari tarkasteli tiukasti Kelovaaralaista, mutta tämä jatkoi vielä selittelyään, että ei hän mitenkään ollut pyrkinyt tähän holhoojan virkaan. Ei mitenkään, ei mitenkään hän ollut tahtonut mokomaa huolenalaista puuhaa niskoilleen ottaa, mutta pitihän hänen lupautua ottamaan, kun velivainaja oli niin itsepintaisesti tahtonut. Se velivainaja oli ollut omalaatuinen mies, ei tahtonut tietää mitään näistä holhouslautakunnista ja semmoisista. Eikä hänkään ollut kaikkia näitä seikkoja jaksanut niin syvällisesti ymmärtää, mutta nyt häntä nämä kantajat kuulostivat rupeavan jo ihan varkaaksi syyttämään — varkaaksi ja orvon osan pimittäjäksi. Ja mene tiedä, miksi ruvennevatkaan vielä syyttämään!

Kelovaaralaisen leuka aivan vavahteli, kun hän kuvaili noita vääriä syytöksiä ja vakuutteli viattomuuttaan, mutta ukkotuomari näytti yhä niinkuin epäilevän jotakin. Aivan kuin olisi vielä kaivannut muutamiin kohtiin hiukkasen lisäselvitystä, murahteli vain tuuheita viiksiään mutuutellen omia murahtelujaan ja tarkasteli kulmat kovasti kurtullaan vuoroon Kelovaaralaista itseään, vuoroon tämän tilikirjaa, joka oli hänellä levällään siinä tuomarinpöydällä. Ja kun sitten kantajien asiamies Heikki Varis aivan kuin ohimennen ehdotti, että saisikohan tämän asian vielä lykätyksi vaikkapa välikäräjiin, jotta saisi noita Kelovaaralaisen tilejäkin hiukan lähemmin tarkastella, niin kaikkien ihmeeksi ukkotuomari näytti olevan hyvin valmis tähän esitykseen suostumaan.

Mutta Kelovaaralainenpa panikin vastaan, koetti aivan vänkäämällä vängätä asiaa päätökseen. Hänen luiseva vartalonsa vääntyi luokilleen etukumaraan ja naama oli senkin kymmenessä kureessa, kun hän koki selvittää ja mallata, mitenkä turhan tautta kantajat olivat nostaneet tämän riitajutun. Kun ne näet tiesivät hänellä olevan siksi jotta sanan sijaksi sitä omaisuuden nimellistä, niin eivätkös hyväkkäät nyt ruvenneetkin sitä itselleen ahnehtimaan. Sitä se vain oli tämä käräjöiminen eikä mitään muuta, häntä kadehtivat ja kokivat riehkäistä häneltä ilmaista hyvyyttä. Ja tuo niiden kaupunkilaisavustaja, sehän se lempolainen olikin kaikkein pahin härkkimen pyörittäjä tässä asiassa. Sen yllytyksestä, yksistään sen yllytyksestä ne nämä toiset olivat lähteneet tätä apajaansa vetämään, ja tietysti se hyväkäs nyt koetti venyttää käräjöimistä niin pitkälle, että saisi imetyksi nämä toiset ihan kuivilleen.

Tähän tapaan Kelovaaralainen intoutui asiataan selvittämään, ja meidän ukkotuomari tarkasteli hänen metkujaan ja manaamistaan aivan ihmeissään. Mutta kun Kelovaaralainen oli vihdoin lopettanut pitkän selittelynsä, sanoa jysäytti ukko:

»Annetaan asian mennä välikäräjiin. Jos hyvinkin tämä kantajien asiamies saisi hankituksi hiukkasen lisävalaistusta näihin tileihinkin!»

Kelovaaralainen aivan ällistyi tätä päätöstä, mutta juoppotuomari Heikki Varis oli käräjähuoneen eteiseen tultua mahtavaa poikaa. Rehjasteli, jotta:

»Se tämä meidän ukkotuomari käsittää minun meininkini ihan puolesta sanasta. Kun vain vihjasin, jotta välikäräjät tässä asiassa tarvitaan, niin välikäräjät tuli. Ja nyt se vasta tosipelissä alkaakin se Kelovaaralaisen viattomuuden tunnustelu!»

TOINEN LUKU

Liekö sitten joku vihjannut sille kehvelin miehelle, että löytyisi niitä muka meidän perukalta vähän parempiakin vierasmiehiä, mutta sinne se Heikki Varis vain nyt ilmestyi aivan pahimman keväthölseen aikaan, ja mukanaan sillä oli hyvät eväät. Tiesivät näet sillä olleen ison kapsäkin konjakkiputeleja niin täpäten täynnä, että kun oli muuttanut hevosta siellä Sammakkovaaran majatalossa, niin oli se Sammakon Alapihan vanha isäntä ihan ikenet irvellään kantaa retuuttanut sitä lempolaisen kapsäkkiä kärristä toiseen, vaikka se samainen Alapihan ukko olikin vielä olevinaan aivan vankempien miesten kirjoissa.

Semmoiset sillä Heikki Variksella oli siis eväät, mutta hyvin viatonta miestä se muuten oli olevinaan. Sanoi vain tulleensa kopeloimaan niitä meidän perukan hyviksi kehuttuja lahnankutupaikkoja, mutta arvasihan jokainen, että toiset meiningit sillä oli mielessä. Se oli tietysti nyt tullut niitä uusia vierasmiehiä ounastelemaan.

Kokonaisen viikkokauden se sitten rellesti niine eväineen siellä Kilkanrannan puolen laitakylällä. Tiesivät sen siksi jotta sanan sijaksi käyneen sen Kilkanpuron isopartaisen Eerikka Tuonosen kanssa lahnanpyyntiäkin yrittämässä, mutta enimmän ajan se oli vain kulkenut niittytorpasta toiseen ja juottanut sitä hyvää kolmen tähden konjakkiaan niille Kilkanrannan timokraateille. Oli siinä Heikki Variksenkin tietysti pitänyt puhua politiikkaa ja olla kovasti olevinaan köyhän kansan puolta, mutta tämän puheen lomassa oli koko ajan setvitty kantilta jos toisellakin sitä Kelovaaralaisen holhousasiaa.

Heikki Variksen pois mentyä uskottiin yleiseen, että nyt se hyväkäs kyöräisi koko kilkanrantueen sinne välikäräjille, mutta tässä luulossa erehdyttiin perinpohjaisesti. Ei sitten ainuttakaan noista juomakavereistaan Heikki Varis manuuttanut vierasmieheksi, ja aivan ällistyttävän vähän manuutettiin muitakin; vain kaksi uutta vierasmiestä nimesi Heikki Varis kaiken kaikkiaan, nimittäin sen Koivuahon Mikko Tanskasen siitä Saaren paikan naapurista, ja toiseksi vierasmieheksi kutsuttiin se Tuovilan paikan vanha kyömynenäinen lautamies.

Kilkanrantalaiset kovasti hälisivät, että nyt se vasta menikin pahemman kerran vikaan se Kelovaaralaisen holhousrötöksen selvittely. Kun ei näet manuuttanut vierasmieheksi edes sitä Kilkanpuron isopartaista Eerikka Tuonosta, ja sehän se nyt olisi tiennyt tietämälläkin siitä asiasta. Mutta eipäs vain se hölmö manuuttanut Eerikkaa — Koivuaholaisen manuutti, sen juukelin väkättäjän. Kun se oli näet olevinaan isäntämies, niin sen tauttahan se sen.

Tähän tapaan kilkanrantalaiset, mutta Kelovaaralainen omasta puolestaan oli kaikkein pahimmin pelännyt juuri Koivuahon isännän joutumista vierasmieheksi. Ei hän ensinkään pelännyt kilkanrantalaisia, mutta Koivuaholaista hän pelkäsi. Se näet tämä samainen Koivuaholainen oli ollut sen vainajan paras ystävä ja vähän niinkuin neuvoinniekkakin jo pitkin matkaa ja varsinkin niinä Saaren Iikan viimeisinä elinvuosina. Kelovaaralainen muisti vielä enemmän kuin hyvin, mikä työ ja tuska hänellä oli ollut vahdatessaan kuolevaa velimiestään, jottei vain Koivuahon isäntä olisi päässyt tälle omia neuvojaan tyrkyttämään. Monta monituista viikkoa hän oli saanut istua päivät päätynään hitaasti riutuvan veljensä sängyn vieressä, ja lempolainen tiesi, oliko hän sittenkään jaksanut pysyä kyllin valppaana.

Välikäräjille mennessään Kelovaaralainen päätteli, että Koivuahon isäntä oli pelillä millä hyvänsä saatava jäävätyksi. Ja kun sitten kantajien asiamies alkoi vain esitellä uusia vierasmiehiään, niin siinä samassa oli jo Kelovaaralaisellakin oma esityksensä valmiina. Hän rupesi kivenkovaan väittämään, että tämä Koivuahon paikan Mikko Tanskanen oli hänen ja sen vainajan likeinen sukulainen; näkihän sen jo siitäkin, kun heillä oli sama sukunimi, ja muutenkin osasi hän tämän aivan takitilaan selvittää. He olivat — niin hän ja velivainaja kuin tämä Koivuaholainenkin — kaikki he olivat alkuperiään lähtöisin sieltä Kinahmon puolesta; niitä Kinahmon Yläpihan Tanskasia he olivat, yhdestä ja samasta talosta, ja mitenkäs nyt niin likeinen sukulaismies kelpuutettaisiin vierasmieheksi häntä vastaan!

Kelovaaralainen esitti asiansa niin varmana, että aivan ukkotuomarikin ällistyi siihen paikkaan, mutta sukkelaan joutui siihen Heikki Variskin uuden vierasmiehensä puolta pitämään, toi esiin tämän papinkirjan ja julisti rehvakasti:

»Jo se nyt taisi tämä Kelovaaralainen ruveta meille juttelemaan niitä menneenvuotisia unennäköjään, kun ilkeää väittää semmoista, että tämä Koivuahon paikan Mikko Tanskanen olisi muka hänen likeinen sukulaisensa. Eihän asia ole sinnepäinkään, että tämä Koivuaholainen olisi niitä yksiä ja samoja Kinahmon Yläpihan Tanskasia. Tokko tämä lie ikipäivinään edes käynytkään siellä Kinahmon puolessa, kun tämä on näet niitä Kaunislahden Vinkarin paikan Tanskasia — aivan toiselta laidalta pitäjästä!»

Kelovaaralainen oli tosiaan laskenut hätäpäissään pienen valepuheen, mutta nyt hän joutui pahasti kiinni. Kaiken varoiksi oli näet Heikki Varis ottanut etukäteen tarkan selon asioista ja nyt hän vielä puheensa vakuudeksi leväytti ukkotuomarin eteen Koivuaholaisen papinkirjan ja näytti siitä valmiiksi sormellaan, että tuosta paikasta sopi katsoa sitä sukuselvitystä.

Ukkotuomari tarkasteli papinkirjaa ja murahteli ihmeissään:

»Mitäs kummaa se nyt tämä Kelovaaralainen siitä sukulaisuudestaan. Täällähän se näkyy, että tämä Koivuahon Tanskanen on syntynytkin siellä Vinkarin paikalla eikä Kinahmossa. Ja eikö lie jo tämän isäkin syntynyt siellä samassa paikassa?»

»Siellä on isäni syntynyt ja siellä on jo ukkovaarinikin syntynyt — tokko lienevät edes kuulleetkaan näistä Kinahmon puolen Tanskasista!» toimitti Koivuaholainen topakasti ja puskeutui askeleen likemmäksi tuomarinpöytää, joten hän joutui seisomaan melkein Kelovaaralaisen rinnalla.

Siinä sai nyt jokainen nähdä, etteivät nämä miehet olleet edes sukulaismiesten näköisiäkään. Kelovaaralainen oli enemmän pitkä ja kuivaluinen, aivan vaalakkaverinen kuikelo, kun sen sijaan Koivuaholainen oli lyhyt ja pönäkkä, hyvin mustapintainen miehen kellukka.

Mutta vaikka he nyt olivat siinä kuin kaksi aivan erinäköistä marjaa rinnatusten, niin yhä vain Kelovaaralainen marisi siitä sukulaisuudestaan. Vilkaisten kierosilmällä naapuriinsa alkoi hän nyt otatella siihen tapaan, että kun kerran oltiin yksiä ja samoja Tanskasia, niin tietysti oltiin likeisiä toisilleen, vaikkapa he sitten synnytty ja kasvettukin eri puolilla pitäjästä.

Ukkotuomari rupesi jo aivan työlästymään, vaikka hän olikin leikinymmärtävä mies. Hän muljautti äkäisen katseen Kelovaaralaiseen ja ärähti jyrkästi:

»Voittehan te olla yksiä ja samoja Tanskasia ja hyvin likeisiäkin, jos aletaan Aatamista lähtien, mutta tässäpä ei nyt pidetäkään aivan Aatamista alkaen sukuselvitystä, ja sillä hyvä!»

Puheensa päätökseksi jysäytti ukko ison nyrkkinsä pöytään, ja tästä jo älysi Kelovaaralainenkin, että nyt oli lopetettava jonnijoutava marinanpito. Mutta yhä hän näytti sennäköiseltä kuin hänelle olisi tehty veristä vääryyttä, kun näet kelpuutettiin tuo lempolaisen sukulainen vierasmieheksi häntä vastaan.

Koivuaholaisen kuulustelu osoitti alusta pitäen, että tässä oli tosiaan vaarallinen vierasmies, jos katseltiin asiaa Kelovaaralaisen näkövinkkelistä. Tuskin oli ukkotuomari näet saanut luetuksi Kelovaaralaisen tilit ja muut pöytäkirjat uusien vierasmiesten kuullen, kun jo Koivuaholainen alkoi kohotella närkästyneenä kulmiaan. Ja kun kysyttiin häneltä erikseen noista tileistä, olivatko ne muka niinkuin olla piti, pösähti hän ihmeissään:

»Se-se, nuoko lempolaisen tilit — jotta ovatko ne niinkuin olla pitää? Jos lienevät hyvätkin olevinaan, mutta eihän noita mokomia ripelloksia lie tosipelissä meinattukaan Saaren paikan tileiksi. Enemmän mökkitalon tilithän nuo ovat, mutta ei ollut se Saaren paikka mikään joutava mökkitalo silloin vainajan elinaikaan. Se oli oikea elävä talo — vauras talo!»

»Sitähän minäkin olen kuullut, että sen piti olla niinkuin vauraanpuolimainen talo!» tokaisi väliin Heikki Varis omalta paikaltaan.

»Ei se ollut vauraanpuolimainen — se oli ihan tosipelissä vauras talo!» oikaisi Koivuaholainen tiukasti ja sipaisi ensin toisella ja sitten toisellakin kädellään ohutta partaviuhkaansa, joka heilui ja vipaji hänen hampaattoman, äkäisesti esiin puskevan alaleukansa nenässä.

Sivumennen sanoen juuri tuosta äkäisesti esiin puskevasta alaleuastaan ja tuosta sen nenässä vipajavasta partaviuhkastaan oli Koivuaholainen saanutkin irvihampailta »väkättäjän» nimen. Mutta pohjaltaan tämä väkättäjä oli rehellinen mies, vaikka hänen puheensa saattoikin toisin paikoin olla tarpeettoman koukukasta ja terävää.

Ukkotuomari älysi oitis, että tässä oli nyt luotettava vierasmies, joka kenties kykenisi valkaisemaan asiat oikein päin. Hän rupesi kyselemään tarkemmin vainajan elämästä ja Saaren talon oloista niihin aikoihin, kun vainajan kuolintauti oli kääntynyt pahimmilleen. Ja Koivuaholainen kertoi auliisti, sipaisi tämän tästä partaviuhkaansa ja mytyytteli hampaatonta suutaan, kun piti erityisemmin muistutella jotakin mielestä häipynyttä kohtaa. Hänen kertomuksensa hyppeli ja vinkuroi aikalailla ristipolkuja, mutta ukkotuomari kuunteli kärsivällisesti, väliin vain leppoisasti ojentaen kertojaa oikealle ladulle.

Koivuaholainen korosti ihan erityisesti sitä seikkaa, että vainaja oli ollut elinpäivinään, vieläpä sairautensa aikanakin hyvin huolekas talonpidossaan ja omillaan elävän miehen maineessa. Vauras talo, niinkuin oli jo tullut sanotuksi ei tosin mikään äkämärikas, ei lähestulkoon niin rikas kuin tämä veljensä nykyään — mutta sentään vauraan miehen kirjoissa niin saloperukan eläjäksi: velaton talo, hyvät viljelykset, hyvät pohjaniityt, karjaa ja kaikkea muuta hyvyyttä! Tässä kohden kertoja äkkiä muisti nuo äsken kuulemansa tilit ja pysähtyi ihmettelemään:

»Se-se, mitenkäs ne taas olivatkaan nuo lempolaisen tiliripellokset? Olikos — olikos niissä ensinkään erikseen mainittu niitä Saaren paikan hyviä pohjaniittyjä?»

Ukkotuomari luki vielä kertaalleen läpi pääkohdat Kelovaaralaisen holhoustileistä, ja silloin havaittiin, ettei niissä erikseen puhuttu eikä pukahdettu Saaren paikan hyvistä pohjaniityistä.

»Se-se, mitenkäs ihmeessä ne ovat pois unohtuneet ne pohjaniityt?» päivitteli Koivuaholainen. »Niitähän oli ihan olemalla — minkä lie ollutkin viisi tai kuusi latoalaa. Aivan varmaan niitä oli kuusikin latoalaa kaiken kaikkiaan!»

»Sitähän minäkin olen kuullut, että niitä hyviä pohjaniittyjä piti olla siinä kuutisen latoalan paikkeille, mutta pois ne vain kuulostavat unohtuneen noista Kelovaaralaisen tiliripelloksista!» ilmoitti omalta paikaltaan Heikki Varis.

Koivuaholainen mytyytteli leukaansa, sipaisi kädellä ja toisellakin partaviuhkaansa, niinkuin jotakin muistutellen. Äkkiä hän tokaisi äimistyneenä:

»Ja entäs se vainajan hyvä karja? Olikos — olikos sitäkään mainittuna noissa tileissä?»

»Ei, eipä näy olevan karjaakaan erikseen mainittuna!» ilmoitti ukkotuomari hymähtäen.

»Se-se, mitenkäs se niin on, jotta se karjakin on tykkänään pois unohtunut?» kimpaantui Koivuaholainen. »Ja sehän oli iso karja niin saloperukan talon karjaksi minkä lie ollutkin likemmäs parikymmentä päätä lehmän kantturoita ja hiehoja ja niitä härän purrukoita!»

»Minäkin olen kuullut semmoista kulkupuhetta, että sitä karjaa piti olla sinne likemmäs parikymmentä päätä kaiken kaikkiaan!» kuului taas Heikki Variksen ilmoitus kantajien puolelta huonetta.

Mutta Koivuaholainen oikaisi jälleen jyrkästi:

»Ei se olekaan mitään kulkupuhetta, että sitä karjaa oli niin paljon. Sitä oli justiin niin paljon — jos ei vain lie ollut kaksi päätä ylikin kahdenkymmenen. Ja ainakin toinen puoli niistä lehmistä oli oikeita rotulehmiä, semmoisia kyyttöselkiä nupulipäitä. Ja entäs se viisivuotias härkä — se julmetun iso härkäpeto, jota ei mikään olisi hallinnut ilman sitä turparengasta ja jolla se vainaja sai monta monituista palkintoa — onkos sekin vain noinikään noista lempolaisen tileistä pois unohtunut?»

Kävi selville, että niin oli iso härkä unohtunut kuin muukin karja, ja silloin Koivuaholainen antoi lopullisen tuomionsa Kelovaaralaisen tileistä. Äsähti närkästyneenä:

»Se-se, mitäs se oikeastaan on olevinaan tuollainen — tuollainen holhoustilien laatiminen? Vai pitääkö se meitä tämä Kelovaaralainen ihan lapsina, jotta ei muka mitään muistettaisi? Ja mitenkäs ne ovat voineet nämä Tönnikönniemen Mikko Hiltunen ja Kaisa-Stiina Nevalatarkin valansa päälle todistaa, että nuo tilit ovat mukamas ihan niinkuin pitää? Sitä minä tässä, jotta jos kysyttäisiin näiltä vielä kertaalleen tätä seikkaa!»

KOLMAS LUKU

Heikki Variskin yltyi vaatimaan, että piti kysyä, ja niin pani ukkotuomari Tönnikönniemen Mikon ja Kaisa-Stiinan tiukalle. Nämä hätääntyivät kovasti, puhuivat ristiin rastiin, syyttelivät huonoa muistiaan ja häleytyivät lopuksi tunnustamaan, että tähän tapaan oli Kelovaaralainen neuvonut heitä puhumaan. Kun näet se vainaja oli hiukan luvannut sitä tavaran tasausta, niin tämä Kelovaaralainen oli antanut osviitan, jotta niin ja niin pitää puhua: pitää kelpuuttaa nämä tilit tämmöisinään, niinkuin hän on ne laatinut parhaan ymmärryksensä mukaan ja niinkuin velivainajan kanssa oli valmiiksi sovittu.

»Ahaa, vai tämä se olikin sitä tavaran tasausta!» rupesi Heikki Varis myötäilemään. »Me tässä on ihmetelty ja ihmetelty, jotta mitenkäs ne hyvät pohjaniityt ja ne isot rotukarjat ovat voineet aivan noinikään tileistä pois unohtua, mutta nythän tämä asia jo rupeaa aivan valkenemaan. On luvattu tavaran tasausta, on etukäteen sovittu vainajan kanssa, jotta niin ja niin pitää tilit kelpuuttaa — ilman jonnijoutavaa paperin tuhlausta. Selvä on asia sitä myöten! Mutta jos nyt sentään vielä kyseltäisiin minkä mitäkin muita seikkoja tältä Koivuahon paikan Mikko Tanskaselta!»

Kyseltiin muita seikkoja ja saatiin kuulla sangen kiintoisia tietoja vainajan viimeisistä elinpäivistä. Kuoleva oli Koivuaholaiselle haikeasti valitellut, että tämä hänen velimiehensä — tämä Kelovaaralainen — yhtenään vahtasi häntä ja kiusasi niillä omilla esityksillään. Koivuaholainen oli ihan muistavinaan vainajan omat sanat tästä veljestään: »Tyrkyttäytyy, yhtenään tyrkyttäytyy se hyväkäs holhoojaksi ja selittelee naamaansa väännellen ja kaikin tavoin mallaten, mitenkä mukamas maailman silmissä näyttäisi kauniilta, jos hän pääsisi siihen virkaan!» Ja edelleen siitä tavaran tasauksesta oli myös kuoleva vaikeroinut, jotta: »Siitähän se puhuu puhumasta päästyäänkin, ja minä kun aavistan, että siinä tavaran tasauksessa jääpi oma tyttäreni aivan orvon osalle — se viepi ja pimittää kaikki itselleen!»

Ukkotuomari kyseli näitä seikkoja hyvin tarkasti. Moneen kertaan sai Koivuaholainen selvittää ja muistella vainajan sanoja. Ja siitäkin otti ukko tarkan selon, mitenkä vierasmies oli joutunut näinikään kahden kesken kuolevan kanssa juttelemaan.

Koivuaholainen kertoi tästä seikasta seuraavaa: He kun olivat jo sen vainajan terveyden päivinäkin yhtenä tutkineet jumalansanaa ja akkiloineet elämän syvällisempiä kysymyksiä, niin niissä samoissa asioissa hän oli silloin sairauden aikoinakin usein tullut vainajan luo, mutta aina oli tämä velimies — tämä Kelovaaralainen ollut siinä vahtaamassa, jotteivät vain pääsisi mistään muusta puhelemaan. Kerran tämä Kelovaaralainen oli kuitenkin sattunut olemaan ulkosalla, vaikka lie ollut valmiiksi laskemassa sitä vainajan isoa karjaa, jotta montako päätä sitä oikeastaan oli. Tai jos lie ollut mittaamassa viljoja siellä vainajan eloaitassa. Sillä kun näet oli täydet aitalliset viljaa ja muuta hyvyyttä, minkä niitäkin pellavia, niin jos lie ollut tämä Kelovaaralainen ahneuksissaan niitä mittaamassa ja arvioimassa, ja sillä aikaa se kuoleva oli äkkiä ruvennut hänelle kohtaloaan valittamaan.

»Se ahneuden paha synti panee viisaankin miehen sokenemaan, kun näet pitikin ihan pahimmoilleen erehtyä niitä viljoja mittaamaan!» kuului kantajien puolelta huonetta Heikki Variksen päivittely.

Tätä päivittelyä säestivät lautamiesten penkiltä kuuluvat naurunhörähdykset. Ukkotuomari rypisti kulmiaan ja kysyi Kelovaaralaiselta, oliko tällä näihin todistuksiin vielä mitään sanomista.

Ja olihan Kelovaaralaisella sanomista, nyt Kelovaaralaisella vasta olikin sanomista. Aivan ensi töikseen hän rupesi väittämään, että nuo hänen velivainajansa puheet, joita Koivuaholainen oli ollut muistuttelevinaan, olivat vain jonnijoutavia hourailuja. Jotta mistäkö hän tämän osasi vakuuttaa? Siitä hän osasi tämän takitilaan vakuuttaa, kun hän muisti velivainajansa niihin aikoihin olleen jo niin sekapäisen, ettei kaikistellen tuntenut häntäkään — omaa velimiestään ja likeisintä huoltajaansa. Ja vaikkapa se vielä olisi ollut niinkuin tuntevinaankin tämän Koivuaholaisen, niin oli se yhtä hyvin saattanut puhua puutaheinää, ja kaikkia niitä puheitako tässä nyt ruvettiin ihan pöytäkirjoihin ja muihin rotokolliin merkitsemään? Kelovaaralaisen vartalo vääntyi luokilleen etukumaraan, kun hän käsillään mallaten toisteli toistelemistaan:

»Johan niistä, johan niistä taitaisi paisuakin vähän pitemmät pöytäkirjat ja rotokollat, jos tässä monissa miehin ruvettaisiin muistuttelemaan, mitä kaikkea se velivainaja — se tuskien runtelema raukka — siinä hourepäissään ennätti höpistä ja vaikerrella!»

Kelovaaralaisen ääni aivan tärähteli, kun hän velivainajansa sekapäisyyttä todisteli. Vähitellen hän pääsi aivan täyteen viattomuutensa tuntoon, ja silloin hän rupesi jo kumoamaan muitakin Koivuaholaisen todistuksia. Hän alkoi laveasanaisesti selvittää sitä asian puolta, mitenkä hän oli erehtynyt jättämään pois tileistä ne pohjaniityt ja sen karjan, joista täällä nyt pidettiin niin isoa ääntä. Seikka oli se, että kun ne niityt jo alkuperiään olivat olleetkin vähän niinkuin yhteisiä hänen ja velivainajan kesken — yhdestä ja samasta Kelovaaran emätalon niitystä lohkaistuja — niin se vainaja oli jo terveytensä päivinäkin moneen kertaan luvannut, että hänen kuolemansa jälkeen saisi ne jälleen liittää yhteen — saman yhteisen emätalon niittyihin. Mutta ei hän ollut läheskään niitä kaikkia liittänyt omiin niittyihinsä, vain pari mitätöntä tieraa oli liittänyt. Ja nytkös häntä ruvettiin tässä syyttämään jo varkaaksi ja orvon osan pimittäjäksi ja vaikka miksi!

Kelovaaralainen oli niinkuin pyyhkivinään silmiään ja jatkoi yhtenään tuohtuen, että aivan sama oli seikka sen karjan kanssa. Siitäkin oli vainaja sanonut tämän Mikon ja tämän Kaisa-Stiinan kuullen, että sen saisi hävittää heti hänen kuoltuaan. Mutta ei hän ollut lähestulkoon heti sitä hävittänyt, vasta monien vuosien kuluttua oli vähitellen hävittänyt, kun eivät ne lehmän kantturat enää mitään lypsäneet; ja nyt kuulosti näiden kantajien ja tämän Koivuaholaisen puheista ihan siltä, ettei niitä lehmiä olisi pitänyt ensinkään hävittää, vaan olisi pitänyt säilytellä niitä niinkuin eläkkeen nauttijoina siinä Saaren talossa. Ja sen ison härän kohta kuulosti siltä, että se olisi pitänyt tuoda aivan tänne käräjille — tämän kantajien kaupunkilaisavustajan ja tämän Koivuaholaisen nähtäväksi!

»Jos Kelovaaralainen olisi kyörännytkin edes sen ison härän tänne käräjille, niin olisimme niinikään kelpuuttaneet koko sen hävinneen karjan kohdan noista hänen tiliripelloksistaan!» kuului kantajien puolelta Heikki Variksen ilmoitus.

Tätä ilmoitusta seurasi yleinen naurunrähähdys. Itse ukkotuomarikaan ei jaksanut pysyä ihan vakavana. Mutta Kelovaaralainen luuli jo olevansa pääsemässä niinkuin voiton puolelle, ja niin hän nyt vasta yltyikin jatkamaan puolustuspuhettaan. Hän puhui puhumasta päästyäänkin, souti ja huopasi, muistutteli vainajan antamia lupauksia, kehuskeli omia vierasmiehiään, vatvoi ja käänteli asioita monaannepäin, pani kaikki Koivuaholaisen todistukset niin järkiään pataluhaksi, ettei niihin lopulta jäänyt ainuttakaan repeloimatonta kohtaa.

Ensin ukkotuomari yritteli häntä keskeyttääkin, mutta vähitellen hän herkesi näistä yrityksistään ja jäi ihan ihmeissään kuuntelemaan Kelovaaralaisen todistelua ja tarkkaamaan tämän metkuja ja mallaamista. Jo ensi kerralla oli ukko päässyt älyämään, että tässä oli aivan omalaatuinen saloperukan isäntämies, mutta vasta nyt Kelovaaralainen äkeytyi oikein vartavasiten näyttämään, mikä hän oli miehiään ja mitenkä hyvin hän osasi puoliaan pitää, kun niikseen tuli. Kaikki tuossa hänen todistelussaan soveltui yhteen kuin nakutettu — tuo hänen mariseva äänensä ja kulmikkaan vartalonsa vääntyminen luokin tavoin etukumaraan, nuo käsien liikkeet, naaman kuroutuminen poimuihin ja tuo hänen omituinen mukulipäänsäkin.

Ohimennen pitäneekin tässä mainita, että Kelovaaralaisella oli aivan erikoismallinen mukulipää, hyvin harvinainen niin saloperukan äveriään isäntämiehen pääksi. Hänen alkuperiään sankka pellavaharjastukkansa oli nimittäin keritsimillä hyvin lyhyeksi leikattu tai paremmin puolin sanoen järsitty. Ensi kerralla oli ukkotuomaria melkein kiukuttanut tuon järsityn, peloittavan kovalta näyttävän päämukulan katseleminen, ja hänen mieleensä oli välähtänyt, että niin on kuin valmiiksi laitettu Kakolan kuritushuonevangin pää. Mutta tämä oli ollut vain ensi vaikutelma; kuta kauemmin ukko tarkasteli Kelovaaralaisen metkuja, sitä paremmin näytti tuo järsitty visapääkin sopeutuvan Kelovaaralaisen muuhun kitupiikin olemukseen.

Niinpä niin, meidän ukkotuomari olisi voinut vaikka koko kesäiseksi päiväksi unohtua ihmettelemään tuota saloperukan kätköistä eteensä ilmestynyttä Luojan luomusta, mutta pitihän hänen lopultakin keskeyttää Kelovaaralaisen todistelut, jotta pääsi asiaa päätökseen kuromaan.

Kelovaaralaisen keskeyttäminen oli kuitenkin työläs urakka. Ei hän ollut edes kuulevinaan ensimmäistä eikä toistakaan koputusta, tokkopa he kuullutkaan, niin intoutunut hän oli asiansa ajamiseen. Vasta silloin hän älysi sulkea sanaisen arkkunsa, kun ukkotuomari aivan karjaisemalla karjaisi:

»Annahan vähän puheenvuoroa meille toisillekin ja henkäise välillä!»

Eikä siinä sitten enää tapahtunutkaan mitään erikoisempaa. Tai oikeastaan tapahtui vielä paljonkin, mutta Kelovaaralainen oli tosiaan pahasti hengästynyt, melkein läkähtymäisillään pitkästä puheestaan. Ja muutenkin hän oli niin tarkoin äskeisten viattomuusvakuuttelujensa lumoissa, ettei jaksanut lähestulkoon kaikkia tapauksia seurata. Hän kuuli vain niinkuin toisella korvallaan puhuttavan jostakin hukatusta omaisuudesta. Ukkotuomari kyseli ja Heikki Varis vastaili, toipa jonkun paperinkin ukkotuomarin nähtäväksi. Se kuulosti olevan valmiiksi laadittu arviosumma, ja mainittiinpa vielä tämän arviosumman laatijatkin: vierasmieheksi kutsuttu Tuovilan lautamies ja muuan toinen lautamies, jonka Kelovaaralainen tunsi vain nimeltä, mutta joka kuulosti myös olevan saapuisalla muiden lautamiesten joukossa.

Koivuaholaiseltakin kyseltiin jotakin tuon arviosumman johdosta, ja leukaperiään mytyytellen ja partaviuhkaansa sipoen tämä kuului vakuuttavan, että se oli laadittu ihan paikalleen. Vieläpä kuulosti Koivuaholainen lisäävän, että se oli hänen meininkinsä mukaan laadittu ehkä liiankin näpintarkasti, ja tähän Heikki Varis ilmoitti rehvakasti:

»Niin se on laadittukin — aivan joutavan näpintarkasti. Mutta se on sen puolesta laadittu siihen viisiin, jottei vain päästäisi meitä mistään etuilemisesta syyttämään!»

Kelovaaralainen rupesi vähitellen ounastelemaan, että häntä ne tarkoittivatkin nuo puheet hukatusta omaisuudesta ja korvauksen saamisesta — ikäänkuin hänen tässä vielä pitäisi ruveta korvausta maksamaan. Ja mitenkä ne tässä touhusivatkaan, aivan kuin hän ei olisi enää ollut edes saapuisalla. Sen verran näytti ukkotuomarikaan hänestä enää välittävän, mutta kyllä hän vielä esittäisi lisänäytöksiä miten paljon hyvänsä, jos hänen viattomuuttaan vieläkin epäiltäisiin.

Hän rupesikin jo kuonnuttelemaan kieltään aloittaakseen uudemman kerran viattomuutensa vakuuttelut, mutta silloin hänen ihmeekseen ukkotuomari kopautti pöytään ja ilmoitti:

»Asia menee päätökseen. Asianosalliset poistukoot vähäksi aikaa oikeushuoneesta!»

Kelovaaralainen rupesi hätäilemään:

»Eihän ne — eihän ne minulta vain sitä korvausta nämä kantajat. Minä vielä vähän siitä.»

Hän ei ennättänyt pitemmälle, kun ukkotuomari keskeytti jämeästi:

»Ei tässä nyt enää tarvita lisänäytöksiä, mene vain toisten mukana ulos päätäsi selvittämään. Saat sitten kuulla, keneltä ne korvaussummat otetaan!»

Kovasti hämmästyneenä, melkein kuin unenhorteessa kulki Kelovaaralainen muun käräjäkansan mukana oikeushuoneen eteiseen. Siellä kävi jo keskeytymätön puheenporina, siellä riideltiin monessa ihmisrypäjäksessä sen minkä kerittiin, mutta kun Kelovaaralainen todellakin tunsi päätään kivistävän, ei hän jäänyt tuota riitelemistä kuuntelemaan, vaan meni päätöstä odotellessaan katsomaan hevostaan, jonka hän oli jättänyt toisten hevosten joukkoon ulkohuoneiden seinävierelle.

Kun oli kuuma kesäpäivä, ahdistivat paarmat ja kärpäset kovasti hevosia, ja muutenkin nämä olivat pitkään odotukseen aivan kyllääntyneet, riuhtoivat marhamintojaan ja kiuskivat äkäisinä toisilleen. Varsinkin Kelovaaralaisen jykevän ruunan vieressä seisova nuori liinakkotamma näkyi olevan kovettu naapuriaan kiusaamaan, oli veitikka kiskonut omalle puolelleen ruunan heinäsäkinkin ja hallitsi sitä nyt kuin omaansa. Luimisteli toiselle, tavoittipa ihan hampaallaan, kun ruuna yritti vähän omaa puoltaan pitää.

Kelovaaralainen muisti oitis tuon liinakon Koivuaholaisen ajokkaaksi, ja niin hän joutui aivan vimmoihinsa. Rupesi itsekseen manailemaan, että yhtä hyvä näkyi olevan hevonen kuin isäntäkin, ja meni tempaamaan pois ruunansa heinäsäkin. Ja kun liinakko rohkeni hänellekin luimistaa, potkaisi hän tätä turpaan ja alkoi äyskähdellä:

»Vai vielä siinä senkin juuttaan hyväkäs luimistelet!

Tuosta saat ja tuosta, ja tuosta vielä vähän kaupantekijäisiksi!»

Hän potki potkimistaan, turpaan ja mahaan ja mihin sattui. Hän kosti hevoselle isännän vierasmiehenä olosta.

Ja sitten hän alkoi hyvitellä omaa ajokastaan, taputteli tätä lautaselle, hätisteli pois kärpäsiä ja laittoi valmiiksi suitset ruunan suuhun, jotta pääsisi heti päätöksen kuultuaan lähtemään kotiin.

Siinä ruunaa hyvitellessään tunsi Kelovaaralainen ikäänkuin tohloisen päänsäkin hieman selkenevän, ja eikös vain silloin maailma alkanutkin jo näyttää paljon valoisammalta kuin vielä hetkinen takaisinpäin. Tuo säikähdys, joka oli äsken käräjäsalista pois lähtiessä saanut hänet valtoihinsa, rupesi jo näyttämään aivan aiheettomalta, ja ihan piti Kelovaaralaisen hykähdellä mielihyvästä, kun hän nyt tarkemmin muisteli omia viattomuusvakuuttelujaan ja mitenkä hyvin hän oli osannut panna pataluhaksi kaikki Koivuaholaisen todistukset.

Vähän, mitättömän vähän ne olivat oikeastaan saaneetkin todistetuksi häntä vastaan. Ja mitenkäpäs olisivat saaneetkaan enempää, kun hänellä oli ne omat vierasmiehensä ja kun kaikki oli ollut niin takitilaan sovittu hänen ja velivainajan kesken. Hyvä ja oikea oli hänen asiansa, ei tässä kannattanut olla ensinkään hätäyksissään, jotta jos hyvinkin pääsisivät häneltä ilmaista hyvyyttä riehkäisemään. Ilmankos se ukkotuomarikin oli antanut hänelle ihan kuin pienen rohkaisun ja vihjeen, jotta: »Sittenpähän saat kuulla, keneltä ne korvaussummat otetaan!»

Kelovaaralainen oli nyt jo omasta mielestään aivan varma, ettei niitä ainakaan häneltä otettaisi. Ja niin hän päätti käräjiltä lähtiessään poiketa sukulaistalossa kahvit juomassa. Hänellä oli nimittäin täällä kirkonkylässä sukulaisiakin, itsensä majatalon emäntä oli hänen sisarpuolensa. Kelovaaralainen ei ollut ilennyt koko tämän jutun aikana edes näyttäytyä sisarpuolensa kotona, mutta kun hän nyt jo arveli päässeensä lopullisesti voiton puolelle, päätti hän poiketa majataloon. Saisivat nähdä ja kuulla sukulaisetkin, mitenkä hänen viattomuutensa oli tullut täysin toteennäytetyksi.

Pää aivan selvenneenä, kepein ja joustavin askelin Kelovaaralainen palasi käräjäsalin eteiseen, ja eikös siellä oltukin jo täyttä kyytiä painumassa sisään päätöstä kuulemaan.

Silloin — mitä lie tapahtunutkaan! Kelovaaralaisen sydänalassa jysähti oudosti, aivan kuin kaikki hänen varmat kuvitelmansa olisivat yhdellä kertaa lysähtäneet lyttyyn. Aivan kuin jokin sisällinen ääni taikka muu tunto olisi julistanut hänelle: »Petturi ja valehtelija olet, senkin hyväkäs!» Kelovaaralainen koki olla kuuntelematta tuota sisäistä ääntä, hän koetti esiintyä varsin ylimielisesti. Liisun ja tämän pystynenäisen miehen sekä Heikki Variksen ohi mennessään hän vilkaisi näihin pilkallisesti ja meni sitten varmoin, vaikka hieman notkahtelevin askelin äskeiselle paikalleen likelle tuomarinpöytää.

Mutta mitenkä lie oikeastaan ollut hänen laitansa, jälleen tuntui sydänalan seutuvilla ihan kuin herpaisevaa pelkoa. Ja kun Kelovaaralainen vilkaisi ukkotuomariin, näki hän tämän tarkastavan häntä hyvin yrmeästi kulmiaan rypistäen. Silloin toden perästä hänen polvensa rupesivat tutajamaan, ja hän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen, jotta huomaisivatko toisetkin ukkotuomarin muodossa jotakin erikoista ja uhkaavaa. Ja siltä tosiaan näytti kuin toisetkin olisivat huomanneet.

Ainakin Koivuaholainen seisoi tuossa hänen vieressään ylen pönäkkänä ja juhlallisena. Senkin vanha väkättäjä, niin näet tuossa mytyytteli hampaattomia leukaperiään ja sipoi vuoron perään kädellä ja toisella partaviuhkaansa ihan kuin olisi ollut tärkein tekijä koko käräjäsalissa. Kelovaaralainen tunsi tällä hetkellä kiehuvaa kiukkua tuota velivainajansa vanhaa naapuria kohtaan. Kaikki toiset hänen ahdistajansa — kantajat ja Heikki Varis, toiset vierasmiehet — kaikki häipyivät niinkuin takalistoon. Vain Koivuaholaisen näki Kelovaaralainen tällä hetkellä, vain tuon pönäkän, mustapintaisen miehen kellukan hän näki, ja hän tajusi väkevästi, että tämä oli yksinään todistanut häntä vastaan paljon enemmän kuin kaikki toiset yhteensä. Sitä se olikin tuo kiehuva kiukku: hän pelkäsi, hän aivan tosipelissä pelkäsi Koivuaholaista ja tämän todistuksia!

Ja niin alkoi ukkotuomari lukea päätöstä. Hikeä otsaltaan kuivaten ja parisen kertaa kurkkuaan karahuttaen hän luki paperistaan, että isäntä Abraham Tanskanen tuomitaan niiden ja niiden holhouslain pykälien mukaan maksamaan kantajille korvausta — tässä kohden mainitsi ukkotuomari rahasumman, joka säikähdytti kaikkia; se oli iso summa, aivan pennilleen niin suuri kuin Heikki Variksen arviomiehet olivat määritelleet, ja tämä se panikin kaikki ällistymään. Holhouslautakunnan isäntämiehet, jotka viimeiseen asti olivat olleet hissunkissun Kelovaaralaisen puolella, kohottelivat närkästyneinä kulmiaan, mutta meidän vanha ukkotuomari vähät välitti heidän närkästyksestään. Edelleen hän luki paperistaan lujalla, milteipä tylyllä äänenpainolla, että isäntä Abraham Tanskanen tuomitaan sitäpaitsi törkeästä holhous rikoksesta niiden ja niiden rikoslain pykälien mukaan yhden vuoden kuritushuonevankeuteen.

Se tärähti kuin pommi. Hyvän aikaa vallitsi käräjäsalissa hisahtamaton hiljaisuus. Kaikki katsoivat tuomittuun — Kelovaaralaiseen —, mutta tämä ei näyttänyt käsittävän mitään tuomiostaan. Paikalleen hölmistyneenä hän siinä seisoi, yritteli avata suutaan kuin sanoakseen jotakin, mutta leukaperät olivat näköjään tehneet työlakon — suu ei avautunut.

Sen sijaan kauempaa käräjäsalista alkoi kuulua ääniä. Kalpea ja koko ajan säikähtyneeltä näyttänyt Liisu se siellä rupesi itkua vääntäen uikuttamaan, etteivät he muka tahtoneet setää vankilaan. Ei-jei, vankilaan ja muuhun kuritushuoneeseen he eivät tahtoneet. Rahoja, vain rahoja he tahtoivat — korvauksen hukatusta omaisuudesta. Niin oli jo etukäteen päätetty ja niin saisi asia olla — setä saisi heidän puolestaan jäädä rankaisematta.

Tähän tapaan koki tuo pelästynyt raukka asiataan selvittää, ikäänkuin tuomio olisi vielä ollut muutettavissa hänen mielensä mukaan. Hän yritti aivan tulla likemmäksi tuomarin pöytää, jotta jos hyvinkin siinä hänen sanansa otettaisiin paremmin varteen. Mutta tällöin hänen pystynenäinen miehensä alkoi väenväkisin kiskoa häntä ovelle päin, ja Heikki Variskin näkyi hätäilevän ja kokevan toimittaa Liisulle, ettei asia enää korjautunut hänen itkemisestään.

Kaikki alkoivat painua ulos, ja ukkotuomarikin jo nousi seisomaan ja ryhtyi kokoilemaan paperejaan. Mutta tällöin vihdoin Kelovaaralainenkin alkoi tointua, astahti askeleen likemmäksi tuomarinpöytää ja pyrki jotakin selvittämään takaltaen ja änkäten. Sen verran sai hänen puheestaan selvää, että hän toimitti jotakin valasta — puhdistusvalasta — tahtoi näyttää viattomuutensa.

Ukkotuomari viittasi häntä vaikenemaan, mutta kun Kelovaaralainen vain sen itsepintaisemmin yritteli jatkaa puhettaan, tuli ukkotuomarin vihjauksesta vallesmanni — meidän mustapintainen ja karskinnäköinen vallesmannimme —? jota tavallisesti sanottiinkin »mustilaisvallesmanniksi»; hänpä siis nyt tuli ja nykäisi Kelovaaralaista hihasta, jotta:

»Lopetahan jo se viattomuutesi toimittaminen, ei asia siitä yhtään parane!»

Kelovaaralainen katsoi pelästyneenä vallesmanniin, mutta seurasi sitten häntä nöyränä miehenä ulos käräjäsalista. Vallesmanni vei hänet vielä eteisenkin läpi, ja vasta pihalle tultua uskalsi Kelovaaralainen yrittää kyselemistä, jotta joko hänet ihan näinikään vietäisiin sinne... sinne ku-ri-tus-huo-nee-seen?

»Enkä vie näinikään», ilmoitti vallesmanni hyväntahtoisesti naurahtaen, »en vie näinikään. Mene nyt vain kauniisti kotiisi, sitten myöhemmin tulen sinua noutamaan. Ja sen neuvon antaisin sinulle vielä hyvästelyksi, että maksaisit ilman muita mukinoita sen korvaussumman. Se olisi viisainta — sinun itsesi vuoksi!»

Ja niin hän jätti Kelovaaralaisen aloittamaan kunniattoman miehen taivallusta.

NELJÄS LUKU

Kelovaaralainen oli aikonut käräjien päätyttyä poiketa sukulaistalossa kahvit juomassa, mutta eipä ollutkaan nyt enää halua sukulaistaloon poikkeamaan. Mitenkäs hän, häpäisty ja kunniaton mies, olisi voinut sellaista ajatella; siinä sukulaistalossa oltiin ylpeitä heidän hyvästä nimestään, ja Kelovaaralainen itse oli ehkä ollut kaikkein ylpein omasta nimestään. Sitä kirpaisevammin polttikin nyt häpeän tunto hänen sisuksiaan. Ei hän mitään muuta vielä tajunnutkaan tuomiostaan, vain tuo kipeästi polttava häpeänsä muistaminen hänet pani karttelemaan tuttujen ihmisten kohtaamista.

Ihan Kelovaaralainen pelkäsi kirkonkylän läpi ajamista. Siinä maantiellähän saattaisi kohdata kenet hyvänsä. Puhumattakaan nyt tuosta lempolaisen sukulaistalosta, joka oli aivan kirkkoaidan kohdalla ja niin likellä tien vieressä, ettei mitenkään päässyt pujahtamaan talon ohitse varkain. Niin, puhumattakaan tuosta ansasta, oli muitakin yhtä vaarallisia. Osaisi siinä tiellä tihulainen nakata vastaan kauppias Tuhkasen, jonka luona Kelovaaralainen tavallisesti teki ostoksensa; postiin tai säästöpankkiin saattoi se kyyssäselkä kääppänä mennä viuhtoa paksua keppiään heilutellen, ja tietenkin se oitis pysähtyisi siinä keskellä tietä, pysähtyisi puuskuttaen, ahtaasta rintarustingistaan henkeä puhaltaen kuulumisia kyselemään.

Tai voisi yhyttää talonsa rappusilta kituliaan apteekkarin ruipelon, tai sitten sen möhömahaisen sotakapteenin, joka ei nykyelleen paljoa muuta tehnytkään kuin nautti vain eläkettään ja lorvaili maantiellä. Sillä ukkelilla kun oli sitä Jumalan luomaa joutilasta aikaa ja kun se jo monena syksynä perätysten oli käynyt Kelovaaralaisen mailla jäniksiä säikyttelemässä, niin tietenkin takertuisi oitis tavatessa juttuamaan, jotta mitäs sitä nyt ökätalon isännälle kuuluu? Ja mistäs päin sitä tuota ruunan juhkuria oikein juoksutetaan? Ei, ei tehnyt mieli edes ajattelemaan nyt noiden tuttavien herrojen, senkin hyväkästen, kohtaamista.

Onneksi juolahti hyvissä ajoin Kelovaaralaisen mieleen, että kirkonkylästä saattoi päästä pois ajamatta alunkaan yleistä maantietä myöten. Tuo maantie osasikin sitten aivan kuin kiusalla kiertää koko ison kylän halki, mutta oli puolta lyhyempi oikotiekin, joka vei isomman pappilan karjatalon kautta ja sitten kylän ulkopuolella yhtyi maantiehen. Mikään kehuttava ei tämä oikotie tosin ollut, mutta Kelovaaralainen tiesi näin kesäkuivan aikaan sitä sentään ajaa koluuttelevan tipotiehensä, kun ei vain pahempaa kiirettä pitänyt. Mitäs, olivathan he omalla saloperukallaan tottuneet paljon huonompiakin teitä ajelemaan.

Pappilan karjotietä ajaa tärskytellessään muisti Kelovaaralainen aivan kuin omaksi kiusakseen, että juuri velivainajansa oli kerran neuvonut hänelle tämän oikotien. He olivat sillä kertaa olleet yhtenä velimiehen kanssa kunnan saatavia maksamassa, ja kun sattui olemaan kiire kotiin heinätyötä aloittamaan, oli hän alkanut päivitellä, että kun pitikin olla justiin kirkonkylässä niin likeisiä sukulaisia. Silloin oli velimies naurahtanut, jotta mikäs siinä, päästiinhän sitä sukulaistalossa käymättäkin, ja ajanut tälle oikotielle.

Juuri sillä tavoin hän oli tullut tietämään tämän tien, ja kun Kelovaaralainen nyt tarkemmin muisteli tuota monen vuosikymmenen takaista tapausta, niin eikös vain se alkanutkin hänelle kuvastella ihan kuin salliman viitteeltä taikka muulta vihjaukselta tähän hänen nykyiseen kohtaloonsa. Aivan elävästi oli Kelovaaralainen muistavinaan, mitenkä jo niihin aikoihin kuivettunut ja monien tuskien runtelema velimies oli hänelle iskenyt silmää, vieläpä ivalliseen tapaan iskenytkin, jotta hui hai näistä sukulaisista, päästiinhän niistä muka eroon. Ja ettet muka aavistakaan, mitenkä kipeästi kerran maailmassa vielä tätäkin oikotietä tarvitset!

Lempo tiesi, oliko velivainaja mitään tuollaista vihjaillut, mutta semmoisena nyt tuo muisto joka tapauksessa kuvasteli Kelovaaralaisen mieleen, ja olikin aivan kiusallista, kuinka elävinä nuo kaukaiset tapaukset osasivat nousta näkyviin muiston salaisista komeroista. Niinpä niin, Kelovaaralaisen tarvitsi vain panna silmänsä rakoselleen ja hän oli aivan elävästi jälleen näkevinään tuolla vähän kauempana edellään velivainajansa ajaa tärskyttelemässä. Ihan kuin sumun taikka muun ohkaisen harson läpi velimies näkyi ja sieltä virnisti hänelle. Kas nyt — nyt justiin se virnistävä naama jälleen vilahti näkyviin ja siinä samassa jo katosikin tuonne mutkauksen suojaan.

Kelovaaralaisen oikein tuli paha olla, hyvä ettei jo ruvennut selkäpiitä vilulla riipimään! Hän hotaisi ruunaa ohjasperillä päästäkseen pikemmin eroon tästä oikotiestä ja samalla kertaa myös kiusallisista kuvitelmistaan. Tärskytteli ihan turkasesti, kärri tuntui tuossa tuokiossa lentävän säpäleiksi, ja Kelovaaralainen luuli koko sisuskuntansa menevän sekaisin, mutta hän puri hammasta ja ajoi kuin ajoikin rivakkaa ravia viimeisen taipaleen. Hän oli jo pyöräyttämässä pekunansa leveälle valtatielle, kun siinä samassa hänen editseen vilahti tuttava liinaharja. Peijakas, siinähän oli Koivuaholainen kotimatkalla, se juukelin väkättäjä!

Kelovaaralainen ei halunnut mistään hinnasta joutua yhteen matkaan Koivuaholaisen kanssa, hän pysäytti täydestä juoksusta hevosensa seisomaan ja jäi niinikään odottamaan toisen loittonemista; onneksi hän oli sentään jäänyt mutkauksen suojaan, hänen hevosensa ei ainakaan rehellisesti näkynyt maantielle, minkä lie turpa vähän näkynyt. Mutta nähtävästi oli Koivuaholainen jo ennättänyt ohimennessään tuntea Kelovaaralaisen hevosen; kun Kelovaaralainen kuulosteli, niin eikös vain toinen odottanut häntä maantiellä. Kärrin hyrinä oli pysähtynyt, odotteli kuin odottelikin; luultavasti tuossa ihan mutkauksen takana seisotti liinaharjaansa.

Kelovaaralainen nousi kärristään tielle ja oli siinä korjailevinaan hevosensa valjaita. Samalla hän koko ajan piti korvansa auki ja yrittipä hevosensa turvan editse kulkiessaan hiukan kurkistaakin maantielle, mutta pahaksi onneksi tai ehkä paremmin puolin sanoen hyväksi onneksi oli siinä mutkauksessa sakeata metsää, ei näkynyt vilahdustakaan tiellä odottajasta.

Kelovaaralainen puhelee hevoselleen, on kovasti touhuavinaan kärrinsä luona; hän päivittelee ja huokailee:

»Taisipa tuosta ihan mennä muutamia puolapuita rikki, kun tuli ajetuksi vähän matkaa juoksunhytinää. Siinä oli palkka kiirehtimisestä! Ja tuo rummun mutterikin on aivan tipahtamassa; täytyneepä oikein tosipelissä sitä vähän kiinnittää. Hyvä kun sattuivat edes hohtimet matkaan!»

Hän ähki ja puhki, oli vääntävittään mutteria paikalleen, mutta eihän hänellä ollut minkään valtakunnan hohtimia käsissään. Olisipa vain Koivuaholainen nyt viitsinyt kurkistaa tuolta mutkauksen suojasta, niin jo olisi saanut hyvän virnailemisen aiheen Kelovaaralaisen »mutterin vääntämisestä». Ja lempo tiesi vaikka lie kurkistanutkin, Mikko se mies oli nimeltään ja oli siinä juukelin väkättäjässä sen verran irvihammastakin; mutta nyt kuului mutkauksen suojasta suun maiskautus, ja oikeinpa kuulosti ropsauttavan ohjasperillä liinakkoansa. Kärrin hyrinä läksi nopeasti loittonemaan tietä pitkin.

Se oli Kelovaaralaisen ja Koivuahon väkättäjän kohtaus maantiellä. Myöhemmin autiota tietä yksin ajellessaan Kelovaaralainen huomasi yhtenään ajatustensa palautuvan tuohon vastenmieliseen kohtaukseen, ja siitä juontuivat mieleen kaikki käräjillä sattuneet tapauksetkin ja Koivuahon isännän osuus noihin tapauksiin. Jo siellä käräjillä oli Kelovaaralainen tuntenut rupeavansa vihaamaan Koivuaholaista, mutta vasta nyt tämä hänen mieleensä syöpyvä viha sai lujat ja sitkeät juuret. Tuo itsensä alentaminen toisen edessä, tuo »mutterin vääntäminen» toisen vahtiessa maantiellä sai Kelovaaralaisen aivan kiristelemään hampaitaan raivosta, ja niin hänestä alkoi tuntua siltä, että juuri Koivuahon väkättäjä se yksinään oli aiheuttanutkin hänen suuren onnettomuutensa.

Tietysti oli kantajilla ja toisilla vierasmiehilläkin oma osuutensa, mutta mitäpä olivat kaikki toiset juoppotuomarin vierasmiehet olleet Koivuaholaisen rinnalla. Tuon juukelin väkättäjän sanalle pantiin painoa, ja luonnollisesti oli Koivuaholainen ollut hanakka todistamaan häntä vastaan, kun oli kaiken ikänsä kadehtinut hänen menestymistään.

Seuloessaan nyt näitä yksinäisiä mietteitään ei Kelovaaralainen luonnollisestikaan huomannut omia vikojaan. Kenpä nyt omia vikojaan huomaisi. Kaikkein vähimmin oli Kelovaaralainen vieläkään valmis tunnustamaan, että hänet oli oikeuden mukaan tuomittu käräjillä. Ei, väärin hänet oli tuomittu! Aivan aiheettomasti olivat ruvenneet häntä syyttämään ja väärin hänet oli tuomittu! Koko ajan hän oli tunnontarkasti noudattanut velivainajan kanssa tehtyjä sopimuksia, ja siitä hyvästä hänet nyt tuomittiin vankilaan — kuritushuoneeseen!

Ei hän kyllä vieläkään tajunnut rangaistuksensa mittaa ja määrää. Niinpä hän oli jo miltei unohtanut sen rahamäärän suuruuden, mikä hänen piti tuomion mukaan suorittaa korvauksena kantajille. Koko tuo korvaussumma häilyi kuin joku epätodellinen, hämärä käsite hänen tajuntansa rajamailla, ja yhtä epämääräisenä kummitteli hänen tajunnassaan myös tuo vankeusrangaistus, johon hänet oli tuomittu. Kelovaaralainen yritteli kyllä välistä selvittää ajatuksissaan, mitenkä hänen pitäisi lähteä »rangaistustaan kärsimään» — mitenkä mustilaisvallesmanni ilmestyisi jonakuna kauniina päivänä häntä noutamaan, mitenkä siinä kahleet kilahtelisivat ja mitenkä sitten lähdettäisiin ajaa köröttelemään pitkälle — hyvin pitkälle matkalle!

Ei, siitä ei tullut sen valmiimpaa, Kelovaaralainen ei osannut ajatella kuvitelmaansa loppuun, niin löi kuin seinän vastaan. Hän naurahti itsekseen ja pudisti päätään. Se oli erehdystä, pelkkää erehdystä kaikki korjautuisi vielä ja selviäisi! Ei Kelovaaralainen kylläkään osannut sanoa, mitenkä kaikki korjautuisi ja selviäisi, mutta hänen tajuntaansa oli itsepintaisesti takertunut sellainen kuvitelma, että kaikki oli vielä varsin helposti korjattavissa.

Päästäkseen paremmin oman syyttömyytensä tuntoon päätti Kelovaaralainen vielä kertaalleen muistossaan läpikäydä kaikki ne keskustelut, joita hänellä oli ollut velivainajansa kuolinvuoteen ääressä. Jo aikaisemmasta lie selvinnyt, että hän oli vuosien vieriessä sorvaillut ja muovaillut nuo muistelot itselleen mieluisiksi, mutta mitenkä lie ollut, kun ne muistojen elokuvat eivät ruvenneetkaan sujumaan ja kulkemaan Kelovaaralaisen sisäisen näkemyksen edessä sopuisasti ja mielenmukaisessa järjestyksessä. Velivainaja peijakas rupesi hangoittelemaan vastaan. Heti kun Kelovaaralainen sai hänet sisäisen näkemyksensä eteen, oli hän huomaavinaan tämän monijuomuisessa, tuskien runtelemassa naamassa ivallisen irvistyksen, jotta:

»Minunko tässä pitäisi nyt tulla vierasmieheksi — todistamaan sinun viattomuutesi, kun toiset ovat sinut tuominneet!»

Ei päästy puuhun ei pitkään, juuri tuohon tapaan tuntui velivainajan kuva Kelovaaralaisen sisäisen näkemyksen edessä virnistelevän. Hän oli jo aikaisemminkin tänä päivänä tehnyt saman huomion. Siellä oikotietä ajaessaan hän oli myös pannut merkille, että kun hän kuvitelmissaan sai näköpiiriinsä velivainajan, oli tämä ihan kuin tavallisestaan muuttunut ja näytti tahtovan häntä aivan erikoisemmin ivailla. Sanalla sanoen, ei näyttäytynytkään hänelle enää sukulaismies ja ystävä, vaan pahantahtoinen olento, joka sieltä kaukaisesta haudantakaisuudestaan toivotteli hänelle onnettomuutta. Ikäänkuin tässä hänen nykyisessä kohtalossaan ei olisi ollut jo aivan tarpeeksi kärsimistä. Vielä piti velivainajankin ruveta kenkuttelemaan!

Kesken näiden mietelmiensä Kelovaaralainen hämmästyi, kun huomasi joutuneensa suuren kylän kohdalle. Aivan oikein, hän oli Kaunislahden kylässä, jonka läpi ajettua jo erosi suuresta valtatiestä meidän saloperukalle vetävä kylätie. Tuossa oli aivan tien poskessa jo Kaunislahden Rummukaisen kauppatalokin, ja eikös siinä aittarakennuksen seinustalla seisonut Koivuaholaisen liinaharjakin. Tietysti se seisoi siinä, kun Koivuaholainen kerran oli alkuperiään näitä yksiä ja samoja kaunislahtelaisia, vaikka Kelovaaralainen siellä käräjillä oli koettanutkin aivan väenväkisin vängätä häntä kinahmolaiseksi.

Mutta Kelovaaralainen ei jäänyt odottamaan itsensä Koivuaholaisen ilmestymistä pihamaalle. Hän nykäisi hevosensa juoksuun, ja päästyään vähän kauemmaksi Rummukaisen kauppapaikasta hän alkoi räpsiä ruunaa ohjasperillä ja kiihoitti tämän täyteen menoon, aivan kuin olisi ollut mikä kilpa-ajo kyseessä. Rutosti erottiin valtatiestä, mutta Kelovaaralaisen vauhti ei sen siitään hiljentynyt, vaikka kärrin keikkuminen ja ilkeä töyssähtely antoi sangen pian huomata, että nyt mennä kolisutettiin jälleen epätasaista tietä myöten.

Painuessaan salolle päin Kelovaaralainen ajatteli, että nyt siellä Rummukaisen puodissa tehtiin kai parhaillaan selkoa hänen juttunsa käsittelystä ja hänen tuomiostaan. Koivuaholainen seisoo puotiin keräytyneen miesjoukon keskessä pönäkkänä leukaperiään mytyytellen ja on olevinaan miestä poikaa, kun saa ensimmäisenä kuuluttaa Kelovaaran kitupiikin onnettomuuden. Niinpä niin, tietysti se väkättäjä mallaa ja kuvailee hänen asiansa juoksun oikein elävästi, jotta niin ja niin se ukkotuomari kyseli ja tähän viiteneen hän vastaili. Ja vihoviimeiseksi se juukelin väkättäjä tietysti selvittää vielä sen oikotien suussa sattuneen tapauksenkin, mitenkä hän — Kelovaaran ökätalon isäntä — oli alentunut siellä »kärrin mutteria» vääntämään!

Noista kuvitteluistaan Kelovaaralainen yltyi vähitellen täyteen raivoon, ja kun Koivuahon väkättäjä ei ollut siinä hänen kostonsa ulottuvilla, purki hän tämän raivonsa hevoseen — viattomaan luontokappaleeseen. Lihava ruunan juhkuri oli jo hyvän aikaa oudostellut tätä kuulumattoman kiivasta menoa, sillä tavallisesti Kelovaaralainen ajeli säälien hevosillaan. Niinpä ruuna rupesikin noinikään hissukseen jo hiljentämään juoksuaan, mutta tästäkös Kelovaaralainen vimmastui ja alkoi hakata ja hutkia syöttilästään ohjasperillä ihan riivatusti. No siitä jo ruunakin pääsi käsitykseen, ettei oltu oikeilla asioilla, ja rupesi panemaan parastaan, ensin juoksua ja vähitellen täyttä neliä, mutta Kelovaaralaisen vimmaantuminen näytti vain olevan yltymässä. Hän hosui ja hutki hutkimistaan, haukkui ja rääväsi koko ajan Koivuahon väkättäjää, ja taas hän hutki hevostaan.

Kärri hyppi ja keikkui pahasti kuoppelikkotiellä, välistä se lensi pitkän matkaa toinen pyörä korkealla ilmassa, ja näytti aivan siltä, että kohtsillään tämä mieletön meno päättyy ikävään rysäykseen; mutta Kelovaaralainen ei hiljentänyt hivenen vertaa ajoaan. Ruunan lautasilta juoksi jo noronaan vaahtoa, lihava syöttiläs köhi ja pärskähteli tukehtumaisillaan, mutta Kelovaaralainen vain karjui ja menosi:

»Senkös vietävää siinä rupesit köhimään! Vai etkös pirulainen enää osaa juostakaan oikean hevosen tapaan, mutta kyllä minä opetan sinut juoksemaan. Vaikka olisit itse Koivuahon väkättäjä, niin sittenkin, sittenkin saisit oppia juoksemisen konstin. Saisit, saisit oppia... —tana!»

»Sus siunatkoon!» kuului äkkiä parahdus tiepuolesta.

Kelovaaralainen oli ollut vähällä ajaa lihavan naiseläjän yli. Taakseen vilkaistessaan hän oitis tunsi Leski-Maijan, Koivuahon loisakan. Hän arvasi tämän olleen Kaunislahden kylässä hierontamatkalla ja nyt palailevan hiljakseen köntystäen kotiin päin. Niin, ehkäpä Maija odottelikin täällä tienvarressa Koivuaholaista vääntäytyäkseen tämän kyytiin. Sanoivat niiden pitävän luvatonta yhteyttäkin keskenään.

Eipä paremmin olisi osannut käydä kuin että Kelovaaralaisen vielä piti yhyttää tiellä Koivuaholaisen leipähukkakin. Hän kirosi mennessään, että olisipa pirkale vieköön ollut ihan paikallaan, jos tuo lihava akan ryllykkä olisi jäänytkin hänen ruunansa tallattavaksi. Haisevan rapalätäkön olisi sillä tavoin Koivuaholainen vain löytänyt leipähukastaan, eikä tämä olisi ainakaan kyennyt kielittelemään hänen hurjaa ajoaan; nyt se tietysti sepitti siitä oikein kauniin historian, ja sillä menolla hänen käräjämatkastaan riitti näykkimistä ja vätystämistä vaikka miten pitkäksi aikaa.

Kelovaaralaista harmittivat sanomattomasti peräkanaa sattuneet vastoinkäymisensä, mutta ei hän nyt enää kiusannut hevostaan. Hän huomasi ajaneensa yhteen puhtiin lähes kaksi kolmannesta enemmän kuin peninkulman pituisesta salotiestä, eikä nyt ollut enää minkäännäköistä pelkoa, että Koivuaholainen tavoittaisi hänet matkalla, vaikkapa hän ajaisi miten hitaasti tahansa lopputaipaleen. Vähitellen hän tyynnyttelikin hevosensa kävelemään ja seisautti sen lopuksi kokonaan muutamassa notkossa jyrkän vastamäen alla.

Hän hyppäsi kärristään kävelemään ja pyyhki ruunaa tiepuolesta nyhtämillään sammalilla ja vihviläheinätupuilla. Sitten hän korjasi valjaita, nyki pois ruunan harjan länkien välistä, ja niin kävelivät he ruunan kanssa rinnatusten mäen päälle. Kelovaaralainen ajatteli, että ilmestyköönpä nyt tuolta takaa päin vaikka kymmenen Koivuaholaista leipähukkineen ja muine kyydittävineen, niin hän kun ei lähde pakenemaan. Sanottu olkoon, ei hän välitä Koivuaholaisesta eikä kenestäkään, hän ajaa omalla hevosellaan yleistä maantietä myöten. Mitäpä hän kenestäkään pakoilemaan!

Tämä oli rohkea päätös, mutta ennen pitkää huomasi Kelovaaralainen, että hänen oli hyvin vaikea sitä aivan kirjaimen mukaisesti seurata. Vähän ajan kuluttua hän läheni meidän saloperukkamme myllyä, jonka luona erosi yhteisestä kylätiestä hänen oma salotiensä, ja ihan Kelovaaralainen tunsi sydämensä sävähtävän kiukusta, kun huomasi tiehaarassa portin luona seisoskelijoita. Sitäkö juutasta ne siinä lorvailivat hänen tuloaan vahtaamassa! Ei Kelovaaralaisen mieleen ensinkään juolahtanut, että seisoskelisivat siinä muuten vain omia aikojaan; hänen kuvitteluvoimansa oli ärtynyt ja herkistynyt, ja hänestä oli ilman muuta päivänselvää, että hänen saapumistaan siinä portilla oltiin vahtaamassa.

VIIDES LUKU

Portilla seisoskelijat olivat Savikon niittytorpan kouluakäypä poika ja pari kylän tyttöä. Keilläpäs muilla olisi keskellä kaunista iltapäivää ollutkaan aikaa portilla seisoskeluun ja tyttöheilakkojen nauratteluun, mutta olihan Savikon niittytorpan herrantekeleellä aikaa — onhan sillä aikaa!

Kelovaaralainen oli jo muutamia vuosia ollut Savikon torpan asukkaille kovasti äkeissään, kun nämä katsoivat voivansa ruveta elämään niin suurellisesti, että olivat hommanneet yhden pojistaan herrakouluun. Hän, Kelovaaran ökätalon isäntä, ei ollut älynnyt edes uneksia oman vanhimman poikansa kouluttamista, sen minkä oli käyttänyt tätä vuoden pari kansakoulussa; mutta pitipäs vain yhden tavallisen niittytorpparin lähettää poikansa ihan kaupungin kouluun.

Harmikseen oli Kelovaaralainen saanut kuulla vielä senkin, että tuo hänen vanhin poikansa, jonka hän oli pannut isännäksi siihen riidanalaiseen Saaren taloon, nykyisin lueskeli tämän Savikon poikavetelyksen kanssa. Mitä lienevät yhtenä lueskelleet, kun elivät siinä läheisinä naapureina, mutta sen äkäisemmin katseli Kelovaaralainen nyt tuota torpan poikaa. Kun tämä herrantekele kiirehti aukaisemaan hänelle porttia, niin ihan teki Kelovaaralaisen mieli kivahtaa: »Kyllä minä saan itsekin portin aukaistuksi, senkö täytistä sinulla on tässä vahtaamista!»

Ei hän kyllä mitään kivahtanut, mutta taisipa Savikon herrantekele huomata hänen äreästä muodostaan, ettei portin aukaisemisesta annettaisi mitään kiitosta. Ja eikös tuo nulikka silloin kohottanut hänelle hattuaan, ihan kuin sen enemmän ärsyttääkseen Kelovaaralaisen kiukkua.

Vaikka oikeastaan siinä myllyn kohdalla olisi voinut käydä paljon pahemminkin. Välistä siinä oli myllymiehiä koko talon pihamaa mustanaan, mutta nyt ei sattunut olemaan ketään muita kuin tuo pojanvetelys noine tyttöineen. Kelovaaralaisen olisi oikeastaan kannattanut kiittää onneaan, ettei ollut muita kyläläisiä hänen käräjiltä tuloaan näkemässä, mutta osasikos hän olla kiitollinen mistään.

Ylen huonotuulisena hän jatkaa taivallustaan, ja yhtäkkiä hänen päähänsä äjähtää ajatus, että mitenkäs hän ilkeää juuri tähän aikaan päivästä palata kotiinsa. Hänen matkansa oli joutunut niin sukkelaan, että hän huomaa ennättävänsä pakiparahiksi iltapäiväkahvin aikaan kotipihalleen. Siinä on silloin mustanaan väkeä sekä huoneissa että pihallakin, ja tietysti rengit kiiruhtavat riisumaan hänen hevostaan. Ja mene tiedä vaikka joku typeryyttään rupeaisi siinä vielä kyselemään, jotta:

»Mitäs sitä oikeastaan kuuluu sinne käräjille? Ja minkäslainen se tulikaan se päätös?»

Itse asiassa Kelovaaralainen hyvin tiesi, ettei kukaan uskaltaisi kysyä häneltä mitään. Hän tiesi mainiosti, ettei edes hänen oma emäntänsä rohkenisi muun talonväen kuullen ottaa puheeksi hänen käräjämatkaansa. Asia oli niin, että Kelovaarassa pidettiin koko tätä holhousjupakkaa perin loukkaavana talon kunnialle ja että siitä pitäen, kun tästä riidasta oli sukeutunut käräjäasia, ei siitä uskallettu edes hisahtaa, ei ainakaan pihamaan aitauksen sisäpuolella. Jopahan sitten joku olisi rohjennut siitä ruveta noinikään aivan avoimesti juttelemaan hänen kotiuduttuaan.

Asia oli vain sinä tavoin, että Kelovaaralainen tunsi rohkeutensa pettävän kotia lähetessään. Hän uskoi kaikkien näkevän jo kysymättä, että hänet oli käräjillä tuomittu kunniattomaksi mieheksi, ja mitenkäs hän näin yhtäkkiään voisi astua oman väkensä eteen kunniattomana miehenä, häväistynä ja kuritushuoneeseen tuomittuna, suuriin rahallisiin korvauksiin velvoitettuna. Voi mitenkä tuo häpeän tunto osasikaan nöyryyttää ja samalla myös raivostuttaa Kelovaaralaista, ja mitenkä hänen oli nyt pakko pitää mietintöä, mennäkö kotiin vai jäädäkö henkipatoksi tuomitun heittiön tavoin jonkun kuusen juurelle kykkimään.

Ei, hänellä ei riittänyt rohkeutta mennäkseen kotiin Hän jäi kuin jäikin henkipaton tavoin metsään odottamaan illan joutumista. Muutamassa paikassa, missä tie kulki suuren, aukean ahon halki, hän ajoi hevosensa syrjään tieltä metsän rannakseen. Hän keksi syykseen sen, että pitihän hänen muka syödä eväitään, kun ei ollut muistanut koko pitkän päivän aikana niihin kajota. Totta olikin, että hänellä oli ankara nälkä; ei ollut syöminen edes juolahtanut mieleenkään, ei menomatkalla eikä käräjäpaikalla jutun alkamista odotellessa, eikä liioin paluumatkallakaan. Mutta nyt Kelovaaralainen päätti syödä oikein vankasti, kun hänellä kerran oli hyviä eväitä mukanaan.

Olihan kyllä omituista syödä vasta muutaman kilometrin päässä kotoaan, mutta Kelovaaralainen keksi menettelylleen hyviä puolustuksia. Hän todisteli itsekseen, että jos hän menisi yhtä kyytiä kotiin, niin siellä häiriytyisivät hänen saapumisensa vuoksi koko talonväen iltapäivätyöt. Hän saapuisi varmasti kotiin juuri iltapäiväkahvin aikaan. Noh — ja siinä kaikki jäisivät töllöilemään hänen saapumistaan eivätkä ensinkään muistaisi, että heidän työpäivänsä siinä isännän kotiutumista ihmetellessä jäikin aivan kippurahännäksi. Ja naisväellä olisi huolta ja hoppua hänen syöttämisestään ja ruuan laittamisesta hänelle; rupeaisivat siinä keittämään ja paistamaan ja kihistämään ja kähistämään ja sotkisivat kaikki muut iltatyönsä hänen tauttaan. Mutta hänpäs kun täällä hieman aikailee ja syöpi itsensä kylläiseksi, niin ei hänen saapumisestaan ole kenellekään häirinkiä.

Osasihan Kelovaaralainen ajatuksissaan sommitella ja kaavailla, kuinka edulliseksi koko hänen talonpidolleen koituisi se ainut asia, jos hän nyt vähän aikaa viivyttelisi kotiin saapumistaan. Ja kun kerran oli kätkeytynyt sinne ahon rannakseen, niin aikaili siellä oikein tuntuvasti ja läheni kotiaan vasta puoliyön joutuessa.

Mutta kai hän nyt olikin kylläinen kotiin ajaessaan? No, mitenkä tuon asian laita lie oikeastaan ollut. Oli hän kyllä avannut eväsvakkansa siellä ahon rannaksessa, mutta avaamatta oli jäänyt jo vakassa oleva kalakukko; sen vähän minkä oli maistanut muita eväitään ja pannut sitten kaikki takaisin hyvään järjestykseen vakkaansa ja vakan kärriinsä. Ja niin oli hän kaiken iltakauden kähmäillyt siinä tuuheiden kuusten katveessa ja kuunnellut jalkojensa juuressa solisevan puron yksitoikkoista laulua. Mutta jos joku olisi häneltä nyt kysynyt, oliko siellä hänen pakoilupaikassaan tosiaankin tuommoinen soliseva puronen, niin tuskinpa vain Kelovaaralainen olisi osannut antaa varmaa vastausta.

Ja nyt Kelovaaralainen lähenee kotiaan ja on jälleen kiukkuinen itselleen jonnijoutavasta aikailustaan. Ja hän tuntee itsensä merkillisen uupuneeksi, hänen visaista päämukulaansa pakottaa niin turkasesti, ihan kuin olisi kulmien seutuvilla rautainen rengas sitä puristamassa. Hänen korkean kotivaaransa alla on laaja notko, jossa on ojitusniittyjä ja viljasarkoja ja kauempana tiestä vielä avonainen suonsilmäkekin. Sieltä ajelehtii usvaa ja hengähtelee kevätkesän yön viileys häntä vastaan, mutta ei sekään yön viilentävä hengähtely tuo virkistystä eikä muuta viivoitusta Kelovaaralaisen raskaaseen mielialaan. Jäsenet pakottavina hän nousee notkotiellä kärristään ja taluttaa hevosta kotivaaran rinnettä ylös noustessaan.

Tämä on vanha tottumus, tämä hevosen taluttaminen siinä kotivaaran rinteessä. Alkuperiään oli se rinne tosiaan ollut niin ylen pahaa louhikkoa, että oli aivan mahdotonta ajaa siitä kärripelissä muutoin kuin hevosta taluttaen. Vuosikymmenien kuluessa on Kelovaaralainen sentään paljon silittänyt tietään, on silittänyt muuallakin ja on silittänyt nimenomaan juuri siinä kotivaaran rinteessä; jo siinä nyt ajaisi tipotiehensä ilman hevosen taluttamistakin, mutta Kelovaaralainen ei pääse niin hevillä tottumuksesta vapautumaan.

Sitäpaitsi on hevosen taluttamisella tällä kertaa määrätty tarkoituskin: Kelovaaralainen toivoo sillä tavoin pääsevänsä ilman hälyä kotipihalleen. Vaikka hän koko ajan sadatteleekin itseään turhanpäiväisestä arkuudesta, niin yhtäkaikki hän mielellään tulisi aivan varkaan lailla kotiinsa. Parasta jos ei ainutkaan henkilö heräisi hänen tuloonsa. Ja hän pääseekin varkaan tavoin kotipihaansa, hän on jo riisumassa ruunaa valjaista, kun vanhuuttaan harmaan tuparakennuksen ikkunaan ilmestyy emäntä Loviisa yöpukineissaan.

No tuo emännän ilmestyminen oli nyt odotettavissakin. Kelovaaralainen arvasi hyvin, ettei emäntä Loviisa ollut vielä, silmiään ummistanut, vaan oli tietysti vahdannut hänen tuloaan, ja yhtäkaikki hän on kovasti kiukuissaan emännälleen. Ei hän ole näkevinään tämän ikkunaan ilmestymistä, vaan jatkaa äkeissään hevosen riisumista ja pitää koko ajan pelonalaisena silmällä pihamaan toisella laidalla olevaa uudempaa asuinrakennusta, jotta alkaisiko senkin ikkunoissa näkyä kuikuilijoita.

Ei siellä tosin ketään näkynyt, mutta kovasti hätäyksissään on siitä huolimatta Kelovaaralainen. Hänen kätensä vapisevat, yhtenään hän sotkeutuu mokomassakin työssä kuin hevosen riisumisessa — pudottaa länget maahan, kun hänen pitäisi ne asettaa kärrin seville, ja suitset hän unohtaa ruunan suuhun kaikkein viimeiseksi. Setolkkavyönkin hän on jo irroittanut, ja vasta ihan lopussa hän älyää ottaa pois suitset, vaikka siitä olisi koko hevosen riisuminen pitänyt aloittaa. Vihdoin on sentään kaikki valmista, ja Kelovaaralainen jättää ruunan näykkimään pihamaan nurmikkoa siksi aikaa, kun hän lykkää kärrin katoksen alle. Kun hän palaa, on ruunan luo ilmestynyt vanha isäntärenki Matti piikkohousuissaan ja iänikuinen takkiressu yllään.

Tuokin Matin ilmestyminen oli odotettavissa. Hän oli palvellut talossa jo lähes parin vuosikymmenen ajan, tunsi kaikki talon meiningit, isäntänsä itaruuden ja emäntänsä hyvänsävyisyyden. Kesäisin hän nukkui vanhan tuparakennuksen ylisillä. Isäntää ja emäntää lukuunottamatta hän olikin ainoa koko talonväestä, joka nukkui yönsä vanhassa tuparakennuksessa. Ja tietysti hän oli valveilla, aina hän oli valveilla Kelovaaralaisen kotiin saapuessa, mutta yhtäkaikki Kelovaaralainen tällä kertaa ihan raivostuu Matin ilmestymisestä. Mutta Mattikos nyt tällaisia huomaisi, hän vain murahtaa:

»Tuohonkos pellonpääaitaukseen se ruuna viedään?» Ja Kelovaaralainen ärähtää vastaukseksi:

»Siihenhän se viedään pellonpääaitaukseen. Mihinkäpäs sen muuannekaan näin keskellä yötä!»

Matti on jo kadonnut hevosineen kapeille karjokujasille, mutta yhä aikailee Kelovaaralainen pihamaalla. Nyt hän seisahtuu siihen vanhan ja harmaan tuparakennuksen nurkkaukselle ja silmää ympärilleen. Siinä on rakennusta jos minkänäköistä ympäri avaran pihamaan, ja kaikki ne ovat harmaita, samanlaisia kuin tämä vanha tuparakennuskin. Kaikki muut, vain tuo pihamaan toiseen reunaan laitettu uusi asuinrakennus on maalattu keltaiseksi ja valkoiseksi, ja se näyttääkin ihan kuin nokkaansa nyrpistäen pyrkivän erilleen noista toisista, matalatekoisista ja vanhuuttaan harmaantuneista suojista; mutta Kelovaaralainen pitää juuri näistä vanhoista rakennuksistaan.

Ei, hän ei pidä ensinkään tuosta uudesta rakennuksesta. Hyvin vastenmielisesti, monta vuotta kitistyään ja maristuaan vastaan, hän emäntä Loviisan ja vanhimpien lastensa pyytelyihin mukautuen vihdoinkin laittoi tuon uuden asuinrakennuksen, mutta ikipäivinä ei hän itse suostuisi muuttamaan sinne majailupaikkaansa. Nuorempi väki ja talon lukuisa palveluskunta sai siellä elää ja hallita mielensä mukaan, hän itse aikoi elää ja kuolla täällä vanhassa rakennuksessa. Ja maalaamattomina saivat olla ja harmaantua ja sammaltua kaikki nämä toisetkin pihamaan ympärille ryhmittyneet rakennukset.

Niin sai olla tuo kivinavettakin, joka oli iso ja mahtava kuin linna, yhtä hyvä kuin paraimmissa pitäjän napataloissa. Siihen navettaan mahtui likipitäin viisikymmentä lehmää, laskematta alunkaan tähän lukuun muuta pienempää karjaa, minkä vasikoita ja lampaita ja sikoja ja muuta täytisen rövänttiä.

Vauras talo! Sepä tietty, tämä talo on pitäjän vauraimpia, vaikka onkin täällä saloperukalla. Kelovaaralainen itse on hyvin tietoinen talonsa vauraudesta, mutta hän aivan pelästyy ja alkaa kitistä ja natista vastaan, jos vain ruvetaan ääneen puhumaan hänen rikkaudestaan. Ja tällä kertaa hänen mielialansa vääristyy ihan surkeaksi, kun äkkiä palautuu muistiin käräjillä annettu tuomio. Ihan kuin kirkastettuna se tällä hetkellä selkeneekin Kelovaaralaiselle, hän muistaa tuomitun korvaussumman aivan pennilleen, ja kaiken muunkin hän muistaa häikäisevän selvästi. Se oli tuollainen sisällisen kirkkauden välähdys, ja sekös sitten osasi kirveltää mieltä ja vetää suun väärälleen.

Niinikään suu väärällään Kelovaaralainen silmää rakennusryhmien ympärillä leviäviä peltojaan. Siinä ovat ison talon viljelykset, vauraan talon viljelykset, mutta Kelovaaralaisen saituruuteen taipuisa mielikuvitus jo maalailee ja kaavailee sellaista surkeutta, että nyt menee häneltä tämä talonsa viimeistä, ihan viimeistä nurkkakiveä myöten sen käräjillä tuomitun korvaussumman maksamiseen. Itse asiassa ei ole minkäännäköistä pelkoa siitä — ei ainoankaan nurkkakiven heilahtamisesta, mutta niin vain itaran isännän mielessä nyt kuvastelee tulevainen onnettomuus ja turman päivä.

Ja aivan hän kiehahtelee kiukkua, kun hänen silmänsä jälleen osuvat tuohon pihamaan toisella laidalla komeilevaan asuinrakennukseen, jotta:

»Tulipaan vain mätetyksi tuohonkin jonnijoutavaan koreuteen isot summat rahaista rahaa, jotka nyt olisi niin tuiki kipeästi tarvittu sen korvaussumman maksamiseen!»

Ei hyvänsävyinen emäntä Loviisa moneen monituiseen päivään uskaltanut puhua halaistua sanaa koko käräjämatkasta.

KUUDES LUKU

Eihän mitä emäntä uskaltanut kysellä käräjämatkasta, mutta tuli tuomio muutenkin tunnetuksi sekä kotona että muuallakin kylässä. Osaakin se levitä tuommoinen turman tieto, jo seuraavana päivänä siitä puhuttiin ja hälistiin jokaisessa talossa ja töllissä koko sillä laidalla pitäjästä. Se oli iso tapaus, ihme tapaus se oli meidän syrjäisen seutukuntamme oloissa omana aikanaan.

Elettiin vielä viimeisiä vuosia ennen maailmansotaa, vanhan ja hyvän ajan viimeistä nipukkaa elettiin. Ei ollut kieltolakia, ei tapahtunut miesmurhia eikä muitakaan pahempia järkytyksiä kovin usein; koko meidän laajalla saloperukalla ei ollut vuosikausiin sattunut sen isompaa ihmettä kuin muuan siellä Sumukan takaliston tukkityömaalla tapahtunut tappelun nujakka, jonka jälkiselvittelyissä mustilaisvallesmannimme sai pistää käsirautoihin kolme neljä pahinta mellastajaa. Ja toinen merkillisempi tapaus oli se Törölänvaaran Pikkaraisen Kakolaan joutuminen siitä sokean äitipuolensa häkäsaunaan tappamisesta.

Mutta Pikkarainen oli nyt vain yksi Pikkarainen, ei paljon mitään muualla kuin siellä omassa Törölänvaarassaan. Toista oli sentään Kelovaaralainen, äkämärikas ja ylpeä talonisäntä. Hänen tuomitsemisensa kuritushuoneeseen oli suuri tapaus, todella muistamisen arvoinen tapaus. Monen saloperukkalaisen mielestä se tuntui miltei maailmaa mullistavalta, jotta mitenkä nyt se ukkotuomarikaan rohkeni noin vain lähteä niin mahtavaa ja rikasta isäntämiestä tuomitsemaan? Ja kun oli vielä yleiseen tunnettu asia, kuinka arka se Kelovaaralainen oli kunniastaan.

Tuomion rahallinenkin puoli vatvottiin ja seulottiin senkin kymmeneen kertaan. Kelovaaralaisen maksettavaksi tuomittu korvausmäärä oli kaksitoista tuhatta markkaa, ja se oli kyllä iso summa rahaa; sillähän sai niihin aikoihin meidän perukalla jo ostaa hyvän talon tavaroineen päivineen. Ihmeteltiin, että ihan säälimättä se ukkotuomari oli mätkännytkin Kelovaaralaisen niskaan sitä rahallista suoritusta.

Tuo rahallinen puoli jäi sentään miltei sivuseikaksi. Enemmän oli kylän ukkosilla ja emännillä mietinnön pitämistä siinä asian puolessa, mitenkä se Kelovaaralainen nyt oikein osasi sopeutuakaan omiin nahkoihinsa, kun oli semmoisen tuomion tunto sydänalaa painamassa. Ja miettimisen arvoinen se tuo asian puoli olikin, ei voi muutakaan sanoa. Kelovaaralainen tunsi tosiaan olonsa hyvin tukalaksi. Ei puhettakaan sinne päin, jotta olisi ilennyt ensi päivinä lähteä itseään kylällä näyttelemään, jo oli tarpeeksi vaikeata elämä kotioloissakin.

Satutti vielä syntiläinen sillä tavoin, että Kelovaarassa oli tähän aikaan tavallista enemmän väkeä koolla. Talon joka-aikaisen palvelusväen ja työmiesten lisäksi oli nelimiehinen joukko rakennustyöläisiä — urakkamiehiä. Riihirakennusta nämä timpermannimiehet olivat kengittämässä ja vuovaamassa, siihen laitettiin sytkyttävää moottoria ja puimakonetta; ja pärehöylät ja sirkkelisahat ja kaikki lempolaisen vehkeet siihen piti tulla tuon yhden ja saman moottorin voimalla käydä räpsyttämään. Mestarismiehen siinä piti olla tuon konstikkaan teollisuuslaitoksen rakennustöitä johtamassa ja sirkkelöimässä, ja kun tämä Tilipas-Iikan nimeä kantava mestari oli vielä tunnettu siitä, että arvosteli ja akkiloi mielessään kaikkia tämän matoisen maailman tapauksia.

Ihan Kelovaaralainen tunsi niskaansa polttavan, kun hän pihamaalla liikuskellessaan sattui joutumaan riihirakennuksen lähettyville. Hän koetti sitä parhaansa mukaan kartella, mutta eihän aina älynnyt kiertääkään tarpeeksi kaukaa; ja tämä kiertäminen ja kartteleminen pisti vielä sen paremmin silmään, kun ennen käräjillä käyntiään Kelovaaralainen oli tuskin paljon muualla asustanutkaan kuin riihen kengitysmiesten luona. Tilipas-Iikka — oikealta nimeltään Iisakki Kekäläinen — oli osannut hieroutua Kelovaaralaisen luottamukseen. Päiväkaudet he olivat yhtenä pohtineet ja harkinneet lähenevää viirunvetoa ja muita isomman maailman horinoita ja nyt kun Kelovaaralaisen piti ihan pakenemalla paeta tätä tarinakumppaniaan.

Pitänee tässä sivumennen mainita sekin seikka, mitenkä Kelovaaralainen oli höyneytynyt tuohon riihirakennuksen uusimispuuhaan. Se oli tämä rakennustyö oikeastaan läheisessä yhteydessä tuon samaisen holhousasian kanssa. Kun näet Kelovaaralainen oli saanut sijoitetuksi vanhimman poikansa isännäksi sinne riidanalaiseen Saaren taloon — kuolevaksi odotetun holhokin taloon —, niin eikös vihtahousu houkutellutkin hänet pitämään laskentoa, että tämä kauppa koitui mukamas hänelle kerrassaan nätiksi voitoksi, jotta ihan kannatti jo ruveta teollisuuslaitoksia vuovaamaan.

Mutta jo nyt Kelovaaralainen havaitsi erehtyneensä; hän aprikoi jo asiaa siltäkin kantilta, että keskeyttäisi koko riihirakennuksen uusimisen. Mutta tuossa olivat nyt riihivajan katoksen alla valmiiksi tilattuina ja maksettuina ja suurella vaivalla paikalle kuljetettuina moottorit ja pärehöylät ja sirkkelisahat ja kaikki muut kalliit koneet, siinä olivat laudoitustensa sisään kauniisti pakattuina, mitenkäpä heitä enää takaisinkaan lähettämään. Ja Tilipas-Iikan kanssa oli myös urakkasopimus tehty monen vierasmiehen saapuisalla ollessa, eikä se mies ollut niitä poikia, että olisi suostunut urakkaansa noin vain keskeyttämään, ei sinnepäinkään! Kelovaaralainen älysi viisaimmaksi antaa urakkamiesten jatkaa työtään, mutta kovasti tämä asia häntä kaiveli. Kun pitikin näet kärsiä ihan tuossa silmänsä alla työmaata, joka varmasti veisi hänet häviöön.

Hän kähmäilee harmaan tuparakennuksensa peräseinustalla, on kohentelevinaan siinä talviaisen vääntelemiä humalaseipäitä, mutta koko ajan hänen silmänsä pälyvät rakennusmiehiin päin, jotta tuolla se pahalaisen Tilipas-Iikka sirkkelöipi ja vatupassailee kuin paraskin insinööri. Kas-kas, nyt sillä on mittakeppi käsissään ja nyt se kiertelee polvet notkahdellen ja komentelee kimakasti vinkuvalla äänellä miehiään, että tasoittaisivat paremmin moottorikoneen sementtiperustan. Senkin rohveetta, on se nyt olevinaan viisas ja etevä, kun tietää toisen olevan tuomitun kunniattomaksi heittiöksi. Mutta kävisipäs, pirkale vieköön, niin nätisti, että riehkäiseisivät tämän talon tavaroineen päivineen niiden tulenkorvennettavien hyvittäjäisiksi, niin mitenkähän sitten hampaatonta suutasi muikistelisit, senkin vietävän rohveetta!

Tämä olettamus, että Tilipas-Iikka jäisi osattomana suutaan muikistelemaan, ei kuitenkaan tuonut Kelovaaralaiselle pysyväistä lohdutusta. Taisi mielen pohjalla häilähtää varmuus, että jäisi kuin jäisikin hänen talostaan sen verran rippeitä, jotta saisi tuo lemmon sirkkelöijä ja vatupassailija pois poikkeen täyden maksun työstään. Ja siihen valmistuisi sukainen laitos niiden hänen omaisuutena ahnehtijain mielihyväksi. Sen kun vain panisivat moottorin käydä syhkimään, mutta hän itse — kaiken suunnittelija ja kustantaja — saisi lähteä tästä ensin vankilaan ja sitten kolmen markan miehenä kilometritehtaalle!

Voi tulenpunainen turkinpapu, mitenkä Kelovaaralainen tällä hetkellä tunsi olevansa äkeissään Tilipas-Iikalle ja tämän timperismiehille. Hän rutaisi maahan kallistunutta humalaseivästä niin kipakasti, että tämä katkesi moneksi kappaleeksi. Seipään tyvipää kädessään jäi Kelovaaralainen katsomaan riihirakennuksen takaa avautuvalle tielle päin. Eikös sieltä näet ollutkin lähenemässä hänen vanhin poikansa, se samainen Saaren talon nuori isäntä, jota hyvittääkseen Kelovaaralainen oli tehnyt viimeisen ja pahimman piirtonsa holhousrötöksessään.

Eipä olisi Saaren talon nuori isäntä osannut ilmestyä näkyisälle vähemmän sopivaan aikaan. Kelovaaralainen alkoi ihan täristä kiukusta, että nyt sen vielä tuonkin nälviäisen piti saapua häntä kiusaamaan. Hän arvasi hyvin rintaperillisensä mielihauteet — arvasi pojan olevan kovasti hädissään, jotta annettaisiinko hänen enää ensinkään olla isäntänä Saaren talossa vai menisikö tämä talo heiltä maineen mantuineen voiton perineen Liisun ja tämän pystynenäisen miehen hyvittäjäisiksi. Sepä tietty, siitä huolestaan se poika nyt tuli hänelle marisemaan; mutta Kelovaaralainen katseli lähenevää rintaperillistään naama yhä pahemmin vääristyen. Humalaseipään tyvi ihan vapaji hänen käsissään, ja näytti tosiaan siltä kuin Kelovaaran kitupiikki olisi valmis iskemään tulijaa tuolla astalolla.

Liekö sitten nuori mies ruvennut pelkäämään isänsä aikeita vai muutenko vain hyötähyviään lie pysähtynyt vaihtamaan pari sanaa timperismiesten kanssa. Mutta tämäkös lykkäsi yhä enemmän myrkkyä Kelovaaralaisen kiukun maljaan, jotta ei näet tuo pojan nälviäinen osannut edes hävetä tai sääliä isänsä kovaa kohtaloa. Tuohon pysähtyi ihan kuin kiusalla juttelemaan Tilipas-Iikan kanssa. Ilkasteli vietävä, että näin mukamas minä voin jaaritella kenen kanssa hyväksi näen, mutta tulepas sinä isä kulta jaarittelemaan!

Kelovaaralainen nakkasi humalaseipään tyven pois kädestään ja läksi painumaan kartanolle päin. Poika irtautui myös heti rakennusmiehistä ja kiirehti isänsä jälkeen. Vanhan tuparakennuksen rappusia lähetessään he jo kävellä paarustivat melkein rinnatusten, mutta Kelovaaralainen ei ollut näkevinään poikaansa. Viha kiehui ja kihisi hänen sisässään, ihan pyrki näkö hämmentymään tuon vihan voimasta.

Niin he kulkevat lähitysten, ja tuo luisuhartiainen, korvat luimussa isänsä jälkiä asteleva nuori mies on tosiaan jollakin tavoin nälviäisen näköinen, niinkuin oma rakas isänsä oli ajatuksissaan häntä nimitellyt. Isä pyöreäksi kolittuine visapäineen on kovapiirteinen saituri, kun taasen pojan ilmeiset saiturin juonteet ovat vielä niinkuin kesken kypsymisensä. Sanalla sanoen siinä mennä paarustavat perätysten vanha ja äreä kitupiikki sekä nuori kitupiikin alku, ja molemmat he nyt valmistautuvat otteluun ihan kuin kaksi juoksukoiraa valmistautuu toisiinsa äkäisesti luimuillen ottelemaan luupalasta. Ja nimenomaan on sanottava, että nuori kitupiikin alku ei näytä tällä haavaa suurestikaan säälivän tai edes muistavan isänsä kovaa kohtaloa; hänen nälviäismuodossaan kuvastuu vain huoli, mitenkä hän selviäisi ottelusta ja saisi riehkäistyksi oman puoliskonsa rasvaisesta luupalasta toisen ahmatin pienentelemättä.

SEITSEMÄS LUKU

Sisällä vanhassa perhetuvassa suoritettiin sitten tuo isän ja pojan välien selvittely, ja lopulta oli koko perhe osamiehinä tässä kahakassa. Mutta ensin on parilla sanalla kuvattava tuota tupaa, jossa Kelovaaralainen oli jo kolmisen vuosikymmentä isännöinyt. Se oli noita vanhan aikakauden perhepirttejä, tilava ja korkea kuin pienen pitäjän kirkko, seinät ainakin kuusisyliset, jos eivät vain liene olleet himpun verran enemmänkin.

Silmäänpistävimpinä nähtävyyksinä olivat tässä tuvassa toisen ovensuunurkan täyttävä iso uuninrohjake leveine liesineen, tästä uunista karsinanurkan puoliseen peräseinään päin sijansa saanut isännän ja emännän perhesänky sekä vihdoin tuonne ikkunattomaan karsinanurkkaan laudoituksella aidattu komero kuin mikäkin pilttuu. Sänky oli noita Noan aikuisia aviosänkyjä, vankat lattiasta lakeen ulottuvat paalut tukenaan jokaisessa kulmauksessa. Sängyn pääpuoli sattui peräseinään ikkunan kohdalle, kun taasen toisen ikkunan alla oli iso honkapöytä, jonka ympärille sopi ihan välkeänään parikymmenhenkinen perhe yhtaikaa aterialle.

Mutta tuo sängyn takana olevaan nurkkaan tekaistu pilttuu sietää hieman tarkemman selvityksen. Se oli näet tärkein paikka koko tässä tuvassa, vieläpä koko talossakin — sanalla sanoen se oli Kelovaaran kitupiikin aarrekammio. Kun se oli tehty ikkunattomaan nurkkaan olisi se tietysti jäänyt aivan pimeäksi, jos laudoitus olisi yltänyt lakeen asti. Niinpä olikin laudoitus jätetty runsaan puoli metriä matalammaksi, mutta ei sovi ajatella, että tuo valoaukko olisi ollut aivan suojaton, ei sinnepäinkään; siihen oli laitettu vankka säleaidan tapainen rautaristikko, jonka Kelovaaralainen itse oli takoa kalkutellut omassa kotipajassaan.

Jos tupaan eksyi kaukaisempi vieras, saattoi se helposti erehtyä luulemaan, että tuossa lujasti varustetussa nurkkakommetossa säilytettiin ehkä parantumatonta mielisairasta, mutta muuta ja parempaa siellä säilytettiin. Siellä oli Kelovaaralaisen vanha lipasto ja sen vieressä lattialla vielä jykevätekoinen kassakirstukin, oikea panssaroitu kassakirstu. Kun nykyisen mustilaisvallesmannimme edeltäjä oli kuollut, niin tämänpä kuolinpesän huutokaupasta oli Kelovaaralainen sen polkuhinnalla ostanut, ja siinä vakuutettiin olevan lujasti sekä rahaista rahaa että pankkikirjoja ja velkasitoumuksia, joita vuosikymmenien kuluessa oli ennättänyt karttua tämän takalistomme kitupiikin huostaan.

Ei ainutkaan vieras silmäpari päässyt noita nurkkapilttuun kätköjä kurkistamaan, eipä edes Kelovaaralaisen oma kotiväkikään. Varmuuden vuoksi Kelovaaralainen säilytteli sen avainta kaulassaan olevissa metallivitjoissa; se oli siellä vaatteiden alla visusti piilossa, ihan kuin taikauskoisten ryssän ämmien sanotaan kantelevan kaulassaan pikkiriikkistä jumalankuvaa tai muuta suojelevaa talismania. Ja pilttuun ovi oli vielä kaiken lisäksi niin sovitettu, että yölläkin sängyssä nukkuessaan Kelovaaralainen saattoi milloin hyvänsä oikean jalkansa varpailla tunnustella, oliko ovi visusti suljettu ja lukko koskemattomana paikallaan. Irvihampaat sanoivatkin Kelovaaralaisen pimeinä öinä nukkuvan oikea jalka narulla köytettynä aarrekammionsa ovenripaan.

Tämä nyt oli tietysti joutavaa puhetta, mutta se kuvasi sattuvasti, kuinka tarkan vaarin Kelovaaralainen piti nurkkapilttuunsa kätköistä. Ei ollut päiväiseen aikaan tupaan joutuneen käypäläisen terveellistä liian pitkään katsella tuonne nurkkakommettoon päin. Kelovaaralainen tuli siitä pian hermostuneeksi ja saattoi marahtaa, että senkö täytistä se vieras muka niin tarkkaan tissaroi talon sisustusmeininkejä?

Ikäänkuin tuo tissaroiminen olisi kyennyt niehentämään monen lukon takaiset aarteet vieraan taskuihin. Mutta niin oli ahneuden paha synti saanut jo valtoihinsa Kelovaaralaisen sielun, että aivan piti talon oman väenkin ruveta häpeilemään hänen puolestaan. Siitä pitäen kun uusi asuinrakennus oli valmistunut, ei enää talon muu väki kokoontunut tänne vanhaan perhetupaan aterioimaankaan; vain Kelovaaralainen itse emäntineen söi tuon ison honkapöydän tyvipäässä, ja heidän kolmantena pöytäkumppaninaan oli jo aikaisemmin mainitsemani vanha isäntärenki Matti. Mistä Hekin tämä vakava, hiukan hidasjärkinen ja jumalisuuteen taipuisa mies saanut niin suuren luottamuksen Kelovaaralaisen silmissä.

Vai olisiko tämä luottamus johtunut siitä, että sanoivat tämän uskollisen palvelijan kahdenkymmenen vuoden palkan olevan melkein koskemattomana Kelovaaralaisen säilössä. Eikä Matti hidasjärkisyydessään osannut edes vaatia rahoilleen mitään oikeata korkoa, sen minkä Kelovaaralainen Matin mieliksi lie aina vuoden tilissä muutamalla markalla pyöristänyt pääomaa; mutta itse hän tietysti etuili isäntärenkinsä rahoilla minkä parhaansa ennätti, piti niitä pankissa ja lainaili kymmentä korkoa vastaan tarvitsijoille. Osasihan tämä isäntä, mutta olisipa vain Matti jonakin kauniina päivänä vaatinut kaikki kaksikymmenvuotiset palkkarahansa itselleen, niin jo olisi tainnut Kelovaaralaisen suu mennä väärälleen, jotta nyt se tuokin täytisen hyväkäs jo rupesi ahnehtimaan hänen vähäisiä säästöjään!

Totta oli sanonta, että vanha isäntärenki oli kuin mikähän taipuisa lammasnahkarukkanen Kelovaaralaisen luisevissa kitupiikin kynsissä. Mutta illan toista maata oli Saaren talon nuori isäntä. Kelovaaralainen oli ruvennut hiljakseen vihata jurnuttamaan tätä vanhinta rintaperillistään jo pojan kasvinaikana, ja suurimpana syynä oli se ainut seikka, että poika oli jo aikaisin kohdistanut palavaa uteliaisuutta isänsä kätköihin. Menipä Kelovaaralainen miten salaa hyvänsä tuonne nurkkakommettoon asioilleen, niin joka kerran piti pojan poltonkin ilmestyä ovelle kuikuilemaan; ja vaikka Kelovaaralainen silloin hönkäisikin, että menetkös siitä, niin poika vintiö vain näytteli kieltään ja mankui mankumasta päästyäänkin:

»Näyttäisit isä minullekin, mitenkä numerot on tehtynä niihin pankkikirjoihin!»

Oli ihan pääsemättömissä tuosta vekarasta. Ja annapas kun Kelovaaralaisen vanhin rintaperillinen oli kasvanut vähän isommaksi, niin silloinkos isä vasta joutuikin helisemään. Vasta näihin aikoihin oli Kelovaaralainen häleytynytkin tuohon viimeiseen hätäkeinoon, nimittäin säilyttelemään nurkkakommeton ja kassakirstun avaimia kaulavitjoissaan. Siihen asti hän oli mitä piiloitellut milloin pyhävaatteittensa taskuissa, milloin missäkin muussa kätköpaikassa — vanhan tuparakennuksen kivijalassa, pajan palkeen alla, vanhan eloaitan jyväpurnuissa ja välistä vanhan hevostallin nurkasta löytämissään hiirenkoloissakin —, mutta päivät päätynään oli tuo puolikasvuinen pojan vintiö nuuskinut ja raplaillut hänen piilopaikkojaan. Sanalla sanoen ei ollut mitään muuta neuvoa kuin kaulavitjoihin turvautuminen.

Päästäkseen tuosta ainaisesta kiusanhengestään eroon olikin Kelovaaralainen ollut hyvin hanakka kauppaan, kun poika vihdoin lailliseen ikään päästessään oli ehdottanut, että isä antaisi hänelle Saaren talon irtaimistoineen perintöosuudeksi. Elköön kuitenkaan arveltako, että tämä kaupanteko olisi sujunut ilman riitaa ja rähinöitä Poika oli koko ajan marmattanut, ettei isä muka ilmaissut hänelle likimainkaan omaisuutensa oikeata määrää, vaan koki narrata ja puliveivata hänet yhteisestä pesästä erilleen aivan kepulikaupalla. Ja isä omasta puolestaan oli myös koettanut kuoria ja pyöristellä luovutettavaa taloa mahdollisimman paljon; vielä aivan viime tingassa, kun kaupoista oli jo sovittu ja oltiin jo kirjoja tekemässä, oli Kelovaaralainen pidättänyt itselleen entisten lisäksi yhden kaikkein paraimman palan Saaren paikan hyvistä pohjaniityistä. Tuosta niittypalstasta olivat isä ja poika olleet joutumassa ihan käsikahakkaan, ja sovinto oli saatu syntymään vain emännän ja vanhimpien tyttärien väliintulon avulla. Nämä kun olivat kauniisti rukoustaneet eroon pyrkivää rintaperillistä, niin tämä oli vihdoin sähähtänyt:

»Pitäköön isä tuon niittypalstan, mutta kyllä se vihtahousu vielä senkin edestä häntä kärventää tulisessa järvessä!»

Semmoiset olivat isän ja pojan välit entuudestaan, ja kun nyt Kelovaaralainen pahimman kiukkunsa hieman asetuttua alkoi esitellä pojalleen, että tämäkin avustaisi häntä muutamalla tuhannella nykyisessä vaikeassa ahdingossaan, niin poika vain luimisteli ja vänkäsi puhetta muihin asioihin. Alkoi otatella:

»Mitenkäs se isä nyt minulta apua kerjäämään — rikas mies köyhältä aloittelijalta? Ja eikös se isä enää muistakaan, minkä jutkun teki silloin minun erotessani?»

»Mistä ihmeen julkusta se tuo poika yhtenään vätystelee?» on Kelovaaralainen ihmettelevinään.

»Siitäpähän vain — siitä niittypalstasta!» selvittää poika. »Ja etkös muista, mitenkä minä silloin sanoin, että kyllä se vielä vihtahousu senkin edestä kärventää ja muistuttaa. Noh — ja nyt se taisi jo muistuttaakin ensi kerran. Ja pidä vain hyvänäsi muistutus eläkä tule minulta apua mankumaan!»

»On minulla siinä pojan värnäke», huokaa Kelovaaralainen, »ei näet yhtään sääli omaa isäänsä — kasvattajaansa ja huolenpitäjäänsä!»

Tähän tapaan jatkui isän ja pojan välinen keskustelu hyvän aikaa. Tuota niittypalstaa siinä vain jauhettiin, ja sen ohessa hammasteltiin toisiaan kaikenlaisilla myrkyllisillä sivupisteillä. Niinpä Kelovaaralainen selitti pidättäneensä tuon niittypalstan itselleen vain hyvitykseksi kaikista niistä kähvellyksistä, jotka poika oli ennättänyt tehdä täällä yhteisessä pesässä eläessään. Ja poika vastasi tähän, että tietysti hänen oli ollut pakko kähveltää vähän yhtä ja toistakin taskurahoissa pysyäkseen. Kun isä ei antanut hänelle milloinkaan pennin pyöryläistä, niinkuin toisissa taloissa isät antoivat pojilleen, niin tietysti hänen oli ollut pakko ottaa omin lupinsa.

»Mutta paljonkos tässä sitten sai kähvelletyksi, kun oli niin tarkka silmä jokaista askelta vahtaamassa!» lopettaa poika selvityksensä.

Itse asiassa hän oli kähveltänyt aika paljon, vaikka olikin itsensä Kelovaaralaisen silmä vahtaamassa. Niinpä hän oli esimerkiksi syksyisin viljan puintiaikoina nuorempien renkien avustuksella varastellut talon viljoja useita kymmeniä hehtoja ja myyskennellyt ne sitten vähissä erin tarvitsijoille, tietenkin hyvästä hinnasta. Samoin oli hän talvisin heinänvetoaikaan myydä sujuttanut kaukana Saaren talon ympärillä olevista niittyladoista heiniä kuorman ja toisenkin omaan laskuunsa. Isäkin harjoitti tämäntapaista heinäkauppaa, kun heiniä tuli heidän talouteensa aina paljon enemmän kuin isokaan karja jaksoi kuluttaa. Ja mikäpäs silloin luonnollisempaa kuin että poikakin turvautui heinäkauppaan, kun isä ei antanut hänelle muuten taskurahoja.

Näitä omin luvin hankittuja »taskurahoja» oli pojalle parin kolmen vuoden aikana ennättänyt jo karttua aika paljon. Hän kykeni lainailemaan mitä jo toisillekin, alkoi noinikään hiljalleen jo kilpailla isänsä kanssa koronkiskurin ammatissa, saloperukkamme pienten eläjien nylkemisessä.

Keskustelun jatkuessa kävi pojan näykkiminen vähitellen yhä rohkeammaksi. Itse asiassa hän oli vain saapunutkin päästäkseen täysin selville isänsä mielentilasta. Kylällä oli näet levitelty jo semmoistakin juorua, että Kelovaaralainen olisi muka mennyt päästään sekaisin heti sillä hetkellä, kun oli käräjäsalissa saanut kuulla ankaran tuomionsa.

Liekö itse Koivuaholainenkin vihjannut tuohon suuntaan, mutta varsinkin Koivuahon Leski-Maija — tuo samainen lihava akan ryllykkä, joka oli vähällä ollut joutua Kelovaaralaisen hevosen jalkoihin — levitteli ympäri kylän tämmöistä juttua. Hänen kertomansa mukaan oli Kelovaaralainen ajanut käräjiltä palatessaan »ihan niinkuin nöyräpäinen mies ajaa», oli hihkunut ja laulanut ajaessaan, kohti kurkkuaan oli vetänyt jumalisia virsiä ja sitten jälleen oli ruvennut kiroamaan ja menoamaan. Ja hänen kohdallaan oli muka Kelovaaralainen pysäyttänyt hevosensa täydestä nelisestä ja nauranut mieletöntä naurua. Niin justiin, nauranut oli ihan kuin mielipuoli nauraa, aivan hänen sydämensä oli mennyt pelosta sykkyrälleen, mutta Kelovaaralainen oli vain jatkanut nauramistaan ja samalla osoitellut tyhjää paikkaa vieressään kärrin istuimella, jotta:

»Näetkös, Leski-Maija, mitenkä minä ajan itse vihtahousu rinnallani. Ottaisin muuten sinutkin kyytiini, vaan kun minulla on tässä jo 'toinen kyydittävä', niin en voi sinua ottaa, vaikka miten kauniisti pyytäisit!»

Ei Maija kyllä sanonut nähneensä vihtahousua siinä kärrissä, mutta tiesi hänet vaikka olisi ollutkin ihan se pääkehno — ei hänelle sivulliselle sitä vain näytetty. Mutta Kelovaaralaisen sallittiin nähdä ja tuntea, mikä on seurauksena orvon osuuden pimittämisestä, jotta kyyditsepäs nyt hyväkäs auttajaasi!

Ja sellaistakin oli Leski-Maija hällättänyt täytenä totena, että ukkotuomari oli muka iskenyt nyrkkiään pöytään ja kivahtanut Kelovaaralaiselle Saaren talon menevän kirjoineen karjoineen oikeille omistajille. Ja että rahallinen korvaus — tuo huikea kahdentoista tuhannen markan korvaussumma — tulisi vielä siihen lisäksi, niinkuin talon monivuotisten raiskausten hyvittäjäisiksi.

Tämä Maijan itsensä tekaisema lisäys se oikeastaan oli enimmin säikähdyttänytkin Saaren talon nuorta isäntää, mutta päästyään nyt isänsä puheista täyteen varmuuteen, ettei ollut ensinkään vaadittu Saaren talon luovuttamista »kirjoineen karjoineen», kävi hän heti rohkeaksi ja varmaksi. Ja kun hän lisäksi sai nähdä, että nuo puheet isän sekaisinmenosta olivat myös ainakin liikanaisia, ei hän huomannut enää olevan mitään syytä sääliä isänsä kovaa kohtaloa. Päinvastoin hän alkoi kiukutella isälleen, että tämä oli omaa taitamattomuuttaan sotkenut asiansa niin pahasti, jotta joutui vankilaan tuomituksi, ja kaikki he toisetkin saivat nyt maistaa oman osuutensa isän häpeästä.

»Olisit sinä lähtenyt minun neuvoinniekakseni, kun kuulostat olevan niin etevä lainlukija!» älähtää Kelovaaralainen myrkyllisestä. Mutta tähän poika vahingoniloisena naljauttaa:

»Ei minun neuvojani ole otettu varteen muissakaan asioissa, niin enpähän nähnyt olevan syytä pyrkiä tähänkään!»

»Kyllä on minulla siinä lapsi ja rintaperillinen!» huokaa Kelovaaralainen.

»Onpahan mikä on, ihan on semmoinen kuin olet kasvattanutkin, ei yhtään parempi eikä huonompi. Osaan minä sen konstin minkä sinäkin osaat, pitää oman puoleni maailmassa. Ja eipähän meidän talossa annetakaan lapsille muuta oppia ja tietoa!»

Tässä oli niinkuin pieni vihjaus Savikon torpanpojan koulunkäyntiin, mutta tästäkös Kelovaaralainen syttyi ihan kuin palava katajapehko rätisemään:

»Ei-jei-jei, pirkales vieköön, ei annetakaan muuta oppia meidän talossa!» Hän hypähti tasakäpälää lattialle poikansa eteen ja raivosi siinä edelleen:

»Ei ollakaan meillä mitään Savikon isottelevia niittytorppareja. Kuuletko, pojan nälviäinen, ei olla meillä niittytorppareja — ei lähdetä yli varojensa elämään. Onhan niillä — onhan niillä päätä ja älliä lähettää pojanvetelyksensä herrakouluun, mutta minä tiedän ja ymmärrän, mikä oppi on hyödyllinen ja tarpeenvaatima talonpojan lapselle!»

Kelovaaran kitupiikki aivan ähisi raivosta. Olisipa vain Savikon niittytorpan herrantekele nyt tällä hetkellä äkkiään ilmestynyt tuohon hänen eteensä, niin ihan varmaan olisi riihattoman talonpoikaisylpeyden kuohuttama Kelovaaralainen näyttänyt hänelle mitä kuuluu — hyvä jos ei vain olisi repinyt häntä aivan riekaleiksi. Ihan likeltä näet piti, ettei jo ryhtynyt repimään omaa rintaperillistäänkin, koskapa sokeassa vimmassaan piti tätä tuon kapiköyhän herrasnulikan hännänkannattajana.

Mahtavampi ja lempeäluonteinen emäntä Loviisa ryhtyi nyt välittämään isän ja pojan riidankahinaa, ja samaan välitystyöhön osallisiksi ilmestyivät myös molemmat talon vanhimmat tyttäret. Nämä olivat jo hyvän tovin seisoskelleet porstuassa ja sieltä käsin henkeään pidätellen seuranneet riidan kehitystä. Nyt emäntä avasi oven ja kutsui heidät tupaan, ja niin he kolmisin rupesivat maanittelemaan riitelijöitä, että näiden pitäisi tänä yhteisen onnettomuuden hetkenä ajatella muutakin kuin pelkästään maallisia asioita.

Vanhempi tyttäristä — Anna-Stiina niminen — oli jo lapsuusiässä saanut herätyksen. Hän oli pitkänhuiskea kasvultaan, kitulias ja muuten hyvin paljon isänsä näköön. Hän saarnailikin välistä ja veisasi mielellään jumalisia lauluja ja virsiä, ja hänpä se nyt pitikin naisista enimmän suukopua, hävysteli veljeään ja houkutteli isäänsä kääntämään ajatukset taivaallisiin asioihin.

Ei hänen saarnailunsa tällä kertaa kuitenkaan kantanut toivottuja hedelmiä. Ei lähestulkoon isän ja pojan välinen riita päättynyt sulaan sovintoon ja virren veisuuseen. Kelovaaralainen vain ähki ja vaikeroi kyyneliä vuodattaen, että koko maailma oli yltynyt häntä vainoamaan. Väärien todistusten nojalla oli hänet muka tuomittu keppikerjäläiseksi ja kunniattomaksi, eikä sillä hyvä, vaan oma poikansakin rupesi vielä muiden mukana häntä syljeskelemään ja häpäisemään.

»Viaton olen, viattomasti vainottu!» ulisi hän. »Ja nyt pitää minun lähteä vankilaan, kuritushuoneeseen pitää minun lähteä!»

Hän pyyhki rystysillään kasvojaan ja puristeli molemmin käsin kivistävää päämukulaansa, mutta poika puolestaan murahteli sitä samaa, minkä jo aikaisemminkin oli sanonut, jotta:

»Omaa typeryyttään, ihan omaa typeryyttään isä sotki asiansa ja siinä samalla tiellään häpäisi kaikki meidät toisetkin!»

Ja vielä senkin ärähti Saaren talon nuori isäntä ovesta ulos painuessaan, jotta:

»Saapi vain isä muistaa minun sanani: Vielä se tihulainen antaa hyvän opetuksen — ihan se näyttää isälle oravanikenet siitä hyvästä, kun ryöväämällä ryöväsi sen minun perintöosuuteeni kuuluvan niittypalstan!»

»On minulla siinä oma poika ja rintaperillinen!» älähtää vielä kerran Kelovaaralainenkin itkun ujelluksen lomassa.

Mutta poika jo menee menojaan, kävellä viuhtoo kiukkuisesti olkapäitään nykien pihamaan yli ja riihirakennuksen ohi tielle painuen. Eikä hän tällä kertaa pysähdy vaihtamaan edes yhtä sanaa timperismiesten kanssa. Tilipas-Iikka siinä parhaillaan vatupassailee sirkkelisahan jalustaa ja olisi hyvin valmis juttusille nuoren miehen kanssa, mutta niin tämä täytinen mennä oijustaa kuin olisi Kelovaaralainen täräyttänyt hänen molemmat korvansa lumpeuksiin.

Tilipas-Iikka aivan jääpi katselemaan hänen jälkeensä. Seistä lengottaa sarvenat levällään ja akkiloipi mielessään:

»On se monen huolen alaista tuokin rikkaana eläminen. Kelovaaralainen nykyelleen murehtii liikarahojensa ja kunniansa menettämistä, ja tuo poika murehtii tiesi mitä murehtineekaan. Vaikka olisi isän joutuminen kolmen markan mieheksi sotkenut pojan riijusteluasiatkin pahanpäiväisesti!»

Tietymätöntä on, pitikö tuo Tilipas-Iikan olettamus paikkansa, nimittäin että Saaren paikan nuoren isännän riijusteluasiat olisivat sotkeutuneet pahanpäiväisesti.

Mutta menköön nyt nuori mies menojaan. Meidän on vielä kiireen kaupalla palattava tuonne vanhaan tupaan, jonne Kelovaaralainen jäi päätään puristellen itkeä ujeltamaan.

KAHDEKSAS LUKU

Tämä itkunulina ja pään puristeleminen ei ollut mitään harvinaista Kelovaaralaisen kotoisessa elämässä. Hänellä oli puutunnainen päänkivistys, joka oli kiusannut häntä jo parin vuosikymmenen ajan, toisin ajoin ankarampana, toisin ajoin lievempänä. Tavallisesti se kyllä oli lievää, tuollaista vain hiljakkaista jomotusta kulmien seutuvilla, eikä Kelovaaralainen enää paljoa sellaisesta välittänytkään; mutta annapas kun hän sattui esimerkiksi jostakin syystä pahemmin kiivastumaan, niin siinä samassa päänkivistyskin muuttui tuskalliseksi repimiseksi, ja silloin eivät enää pään puristeleminen ja itkunulinakaan olleet varsin kaukana.

Jo alumpana kertomusta taisi tulla mainituksi, että Kelovaaralaisen päätä pakotti pahalta paikalta silloinkin, kun hän iltamyöhällä palasi kotiin käräjämatkaltaan. Tähän tulkoon vain lisätyksi, että hänen ja vanhimman poikansa väliset riidankahinatkin joka kerta päättyivät sietämättömään päänkivistykseen ja itkun uilotukseen.

Mutta paljon vähäisemmästäkin syystä saattoi tuo pahemmanlaatuinen päänkivistys ruveta Kelovaaralaista kiusaamaan. Jos hänen esimerkiksi kesällä heinätysaikaan täytyi palkata vähän tavallista enemmän ylimääräistä työväkeä laajoille niityilleen, niin jo tuon liikaväen näkeminen alkoi hyvin ilkeästi jomotella Kelovaaralaisen kulmia. Toinen isäntä hänen sijassaan olisi ehkä naureskellut tyytyväisenä, kun sai nähdä ison väkijoukon käärivän kilpasilla kokoon kaunista ja hyvältä lemuavaa heinää; mutta ei Kelovaaralaista naurattanut, hän kulki suu väärällään ja ihan kuin sairaana työväkensä keskellä. Ja kun sitten lauantaina oli iltamyöhällä tehtävä viikon töistä tili noiden ylimääräisten palkkalaisten kanssa, niin silloinpa päänkivistys yltyikin vasta varsin kiivaaksi; tämän tästä Kelovaaralaisen täytyi keskeyttää palkkojen maksaminen puristellakseen päätään ja ähkiäkseen kipunsa ankaruutta.

Se oli siis tavallaan rahallisista seikoista riippuvainen, tämä Kelovaaralaisen päänkivistys. Jos raha tuli hänelle päin, ei Kelovaaralaisen terveydessä ollut mitään sanottavaa valittamisen syytä; mutta annapas kun piti suoritella maksuja toisille, niin siinä samassa päänkivistyskin heti muuttui kiusalliseksi riesaksi.

Pitänee tässä ohimennen selvittää, että tuo Kelovaaralaisen mukulipäisyyskin oli kiinteässä yhteydessä tämän samaisen päänkivistyksen kanssa. Muuan kauempaa etelän puolesta kotoisin oleva kiertelevä kuohari — tai mikä muu täytisen puoskari hän lienee ollutkaan — oli kerran neuvonut Kelovaaralaista, että päänkivistys hellittäisi, jos hän leikkauttaisi sankan pellavaharjastukkansa päätä myöten puhtaaksi. Kelovaaralainen otti tämän neuvonkin onkeensa, mutta antoi tuon kuoharismiehen kolita päänsä paljaaksi, ja tosiaan tuntui tällä toimenpiteellä olevan ihmeen tehokas vaikutus ainakin siksi kerrakseen. Melkein kokonaisen kuukauden sai Kelovaaralainen olla rauhassa päänkivistykseltään.

Siitä pitäen hän oli kulkenutkin mukulipäänä, niin huonosti kuin tämä muoti soveltuikin näin saloperukan äveriäimmän isäntämiehen olemukseen. Ja jospa Kelovaaralainen olisi edes raskinut hankkia oikean tukanleikkuukoneen, niinkuin tuo etelän puolen kuoharismies oli hänen neuvonut tekemään. Vaan mitä vielä hän raski ruveta kaikkia koneita kustantamaan, hyvä kun oli mihin samoihin aikoihin raskinut ostaa niittokoneenkin; mutta eihän sillä samalla koneella mitenkään päätä kuontunut puhdistamaan. Tämän työn sai suorittaa isäntärenki Matti vanhanaikaisina vehkeillä; kerran kuukaudessa kesäiseen aikaan useamminkin — hän sunnuntaiaamuisin puhdisti keritsimillä Kelovaaralaisen kallon. Ja kun Matti ei ollut mikään erikoinen taituri tehtävässään, näytti Kelovaaralaisen pyöreä visapää silloin keritsemisen jälkeen ihan kuin järsityltä.

Emäntä oli kyllä toisenkin kerran rukoustanut Kelovaaralaista, että pitäisi mennä oikean lääkärin luo etsimään lievitystä vaivalleen, mutta joka kerta Kelovaaralainen älähti tuohon puheeseen:

»Vai lääkärille, senkin täytisen ahmatille tässä vielä rahoja tuhlaamaan. Hyvä kun riittäisivät pennoset muihinkin menoihin!»

Ei, lääkärin luo hän ei lähtenyt. Etelän puolen kuoharismiehen ilmaisia neuvokkeja hän kyllä noudatteli, mutta lääkäriin turvautumisen ajatuskin sai jo Kelovaaralaisen kauhistumaan. Vuosien vieriessä kävi kyllä päänkivistys yhä kiusallisemmaksi, eikä tukan kolitseminenkaan enää tuottanut sanottavampaa lievitystä, mutta tuo mukulipäisyys oli jo ennättänyt tulla Kelovaaralaisen totunnaiseksi muodiksi. Hän ainakin kuvitteli olonsa himppusen verran helpommaksi aina keritsemisen jälkeen.

Muusta parantelusta sai emäntä Loviisa huolehtia. Hän tiesikin jo vanhastaan, että kun Kelovaaralainen rupesi ähkämään ja alkoi molemmin käsin puristella päätään, silloin oli viisainta ryhtyä kiireen vilkkaa laittamaan kylmiä kääreitä kuntoon. Hän koetti silloin olla kätevä ja sukkela, mutta tavallisesti joutui jo itkun voihkinakin siihen samaan kahakkaan, ennenkun kääre saatiin paikalleen, ja voihkinaa ja voivottelua ja ulinaa jatkui sitten hyvän aikaa. Tämä kovapintainen ja omasta arvostaan niin ylen arka isäntämies pehmeni silloin ihan kuin riepurätiksi, viehkuroi pitkin penkkejä, käpertyi toisin ajoin kaksin kerroin sykkyrään ja takoi päätään rystysillään, vieläpä hän välistä kolautteli sitä sänkynsä tukipylväisiinkin.

Oli ihan surkeata olla tuon menon katselijana, mutta emäntä Loviisa oli jo saanut käydä hyvän kärsimysten koulun. Hän ei milloinkaan menettänyt malttiaan, vaan hoiteli ja hoivaili tuskittelevaa miestään, kunnes tämä siunatuksi lopuksi kokonaan uupui ja retkahti pitkin pituuttaan sänkyyn kuin mikäkin hervoton lankavyyhti.

Tavallisesti eivät tyttäret olleet alunkaan osallisina Kelovaaralaisen parantelussa, mutta tällä kertaa kun sattuivat joutumaan vanhaan tupaan, niin mitenkä lienevät höyneytyneet auttelemaan äitiään kääreiden laittamisessa. Tämä oli Kelovaaralaisen mielestä sentään liikanaista työvoiman haaskausta, ja kesken tuskanvoihkeensa hän älähti pahasti:

»Jopahan nyt koko talonväen piti kokoontua tänne rokulipäivää pitämään. Siellä on perunamaa multaamatta, pellava kitkemättä, sontakuormat levittämättä. Voihvoih, ihan häviöön saattavat koko talon, senkin täytisen vetelehtijät!»

Nuorempi Maija tytär, joka oli iloinen pullukka ja kaikin puolin enemmän äitiinsä, ei jäänyt odottamaan toista älähdystä, vaan pyörähti oitis tuvasta ja nykäisi sisartaanko, jotta:

»Lähdetään pois pellavaa kitkemään, kyllä isä siitä vähitellen paranee!»

Mutta sisukas saarnailijapa ei älynnytkään niin vähästä nykäisystä lähteä. Hän oli jo hamunnut nurkkahyllyltä käsiinsä »Hookananpojan merkillisen unikirjan» ja valmistautui siitä lukemaan isänsä sielun virkistykseksi tulikiven katkuista unissasaarnaajan näkemystä. Hän aloittikin jo lukemisensa, mutta tällöinpä kelovaaralainen älähti uudemman kerran:

»Senkö täytistä siinä rupesit saarnaamaan keskellä kirkasta arkipäivää!»

»Voi isä, mitenkä sinun sielusi on pimitetty ja kiinni maallisissa!» vaikerteli Anna-Stiina.

»Pimitetty ja pimitetty ja pimitetty!» ulisi Kelovaaralainen ja tukki molemmin käsin korviaan. »Ei se tuo lempolaisen saarnailija muuta osaakaan kuin yhtenään vain siitä minun sieluni pimeydestä ja että minä olen kiinni maallisissa. Ja oma on lapsi olevinaan niinkuin se toinenkin hyväkäs. Se usuttaa vihtahousua minun riesakseni, ja tämä taas saarnaa sieluni pimeydestä!»

Hän ponnahti jaloilleen ja alkoi harppailla tuvan lattialla, niinikään kääre päässään ja sormet korviinsa tukittuina. Ja siinä edestakaisin kävellä viuhtoessaan hän äyskähteli kiivaasti, että hyvähän oli saarnata hänen sielunsa pimeydestä ja hänen maallisissa pysymisistään, mutta jos hän rupeaisi ristissä käsin kaikkia saarnailijoita kuuntelemaan, niin monetkohan leipämyllyt tässä pian seisattuisivat aivan itsestään.

»Osaavatkin ne, osaavatkin ne saarnata ja rohveteerata unennäkyjään», menosi hän, »mutta eivätköhän pirkale vieköön lopeta saarnailuaan, kun minut kiskotaan tästä ruunun leipiin ja tämä talo riehkäistään kirjoineen karjoineen ja muine lehmänkantturoineen niiden tulenkorvennettavien hyvittäjäisiksi!»

Tämän surkeuden kuvittelu sai hänet uudestaan parahtamaan ihan täyteen itkuun. Ja niin hän sormet korvissaan ja itkeä ryystäen paiskautui ryömylleen sänkyyn, kaivoi siinä päätään pieluksiin ja voihki ja vaikeroi, että kun kuka hyvä ihminen keräisi vaikka mitä peitteitä hänen päälleen, jotta edes yhden siunaaman ajaksi pääsisi kuuntelemasta tuon löysäpäisen naisrohveetan saarnoja ja unennäkyjä!

Jo nyt herätyksen saanut tytärkin taisi uskoa, ettei isään voitu tällä kertaa sanan voimalla vaikuttaa. Hän pani »Hookananpojan merkillisen unikirjan» takaisin nurkkahyllylle ja katseli avuttomin ilmein ja huulet vavahdellen sängyssä piehtaroivaa isäänsä. Tämän jäsenet nytkähtelivät ihan kuin ilmetyssä suonenvetokohtauksessa, ja Anna-Stiina ajatteli suu yhä pahemmin vääristyen, että jo nyt taitavat velimiehen toivotukset toteutua ja »itse paha rupeaa isää pieksämään». Hän pani kätensä ristiin ja valmistautui kamalien kuvitelmien lumoissa lysähtämään polvilleen, kunhan vain vetotauti alkaisi ihan tosipelissä riuhtoa isän jäseniä. Mutta Loviisa jo touhussaan peitteli Kelovaaralaista ja siinä ohimennen kuiskasi tyttärelleen:

»Menehän jo sinäkin, Anna-Stiina, siitä pellavaa kitkemään, niin kyllä isä tästä vähitellen tointuu ja virkoaa!»

Emäntä muutti vielä toisen kääreenkin, ja kun Kelovaaralainen tosiaankin rupesi tyyntymään, hiipi hänkin varpaillaan pois tuvasta ja vei kynnykselle pysähtyneen tyttärensä mukanaan. Vanhasta kokemuksesta emäntä Loviisa näet hyvin tiesi, että kun Kelovaaralainen ensi kerran nosti päätään, oli parasta, kun ei ketään sillä hetkellä ollut näkyvissä. Jos oli muita ihmisiä tai vaikkapa vain hänkin tuvassa, niin silloin alkoi uusi voihkiminen ja uliseminen, mutta jos Kelovaaralainen huomasi olevansa aivan yksinään, silloin hän oitis rauhoittui ja saattoi siinä samassa siunaamassa tulla ihan terveeksikin.

Tällä kertaa oli Kelovaaralaisen kohtaus ollut kuitenkin tavallista ankarampi, ja niinpä hän makasikin hyvän rupeaman, sängyssä hievahtamatta, taisipa ihan uneenkin vierähtää. Vain vanha seinäkello käydä lenkutteli hänen päänsä yläpuolella, mutta mitään muita ääniä ei kantautunut kuuluviin. Vähitellen Kelovaaralainen alkoi jo valpastua, veti varovasti sormet pois korvistaan ja kuulosteli epäluuloisesti, etteiköhän vain vielä kuuluisi emännän hipsuttavaa liikkumista. Ei, ei kuulunut sitäkään. Kelovaaralainen makasi vielä hyvän tovin varuillaan, sitten hänen kätensä osui kaulavitjoihin, ja tällöin aivan uusi mielijohde sävähti hänen päähänsä; voihkiminen ja päänkivistys ja kaikki unohtuivat, hän kopeloi hikisin sormin, olivatko avaimet paikallaan, ja kun pääsi siitä varmuuteen, alkoi varovasti vääntäytyä istualleen. Vielä hän sentään varmuuden vuoksi kurkisti peitteen alta ovensuupuoleen ja vasta sitten kohotti lopullisesti päänsä ja sysäsi peitteen syrjään.

Nyt hän on jo istuallaan sängyssä, ähkää vielä muutamia kertoja niinkuin tuntoaan keventääkseen. Puristeleepa vielä hiukan päätäänkin ja irroittaa sitten kääreen pois ja asettaa sen sängynpäälaudalle kuivamaan. Sitten hän kävelee tuvassa, kurkistelee ikkunoista ulos, ensin sivuseinustalta ja sitten peräseinän puoleltakin. Hän näkee Tilipas-Iikan miehineen riihirakennuksella, rengit ja piiat sonnanvetotouhussa ja tyttäret pellavamaalla. Vieläpä hän näkee emäntä Loviisankin siellä tyttärien mukana. Silloin hykähtää Kelovaaralaisen sydän ihan kuin pienestä mielihyvästä, hän hiipii varpaillaan ovelle, kurkistaa siitä tyhjään porstuaan ja sitten panee oven sisäpuolelta säppiin.

Nyt oli se tie tukossa, ja nyt menee Kelovaaralainen, yhä vain samaan tapaan varpaillaan hiiviskellen, nurkkapilttuunsa ovelle. Äänettömästi aukenee sen hyvässä voiteessa oleva lukko, luokin tavoin kumaraan vääntyen katoaa Kelovaaralaisen luiseva vartalo matalasta ovesta nurkkakommettoon, ja ovi rasahtaa sisäpuolelta lukkoon.

Nyt on hän siellä kaikkein pyhimmässään monien takuusten takana, tämä takalistomme koronkiskuri, tämä saloperukkamme äkämärikas kitkuttaja, ja niin hän alkaa askarrella totunnaiseen tapaansa. Hidastellen, ylen varovasti hän irroittaa kaulavitjoistaan toisen avaimen, tuon monilehtisen ja monisakaraisen avaimen, joka menee vain taiten kääntelemällä ja sovittelemalla kassakirstun lukkoon. Kelovaaralaisen sormet sivelevät hyväillen tuota konstikasta avainta, sitten hän kyykkysilleen painuen alkaa raplailla ja sökötellä sitä reikäänsä, kääntää puoleen ja toiseen ja välillä taas painaa syvemmälle. Vielä viimeinen avaimen liikahdus, vihoviimeinen niksahdus, ja niin kimmahtaa teräsjoustimin varattu kansi ylös. Saa varoa kyykkysillään kähmivä aarrearkun isäntä, ettei se lempolainen vain kajahda hänen vankkatekeiseen leukaansa.

YHDEKSÄS LUKU

Tämä toimitus, tämä kassakirstun sisällön tarkastaminen oli jo monta päivää ollut Kelovaaralaisen ajatuksissa. Jo käräjiltä kotiutumisesta lähtien se oli häntä kiusannut ja hänen kulmiaan jomotellut, mutta ei vain keksinyt mielestään sopivaa tilaisuutta, jolloin olisi kenenkään näkemättä voinut pujahtaa nurkkakommettoonsa. Tai oikeastaan olisi kyllä ollut tarjolla montakin sopivaa tilaisuutta, mutta Kelovaaralainen oli ihan kuin pelännyt tätä tarkastusta. Muulloin hän oli mielihyvikseen, ihan sieluaan virvoitellakseen kähminyt täällä nurkkakommetossa pankkisäästöjään ja velkakirjojaan laskemassa, mutta tuon tihulaisen sotkeman käräjämatkan jälkeen se oli tuntunut kovin vaikealta. Tiesipä tuon, kun hänen täytyi pitää laskentoa ja päästä varmuuteen, riittäisivätkö hänen monikymmenvuotiset säästönsä ensinkään niiden tulenkorvennettavien hyvittämiseen vai pitäisikö tästä jo lähteä velkaa tekemään ja taloaan pantiksi tarjoilemaan.

Itse asiassa tuo »talon pantiksi tarjoileminen» oli taas niitä Kelovaaralaisen omia kuvitteluja. Hän tiesi kyllä varsin hyvin, että hänen säästönsä riittäisivät. Kun hän nyt istuu tuossa avatun kassakirstunsa ääressä ja vapisevin sormin hypistelee pankkikirjaan ja velallistensa antamia monin takauksin ja kiinnityksin varmuutettuja sitoumuksia, on hänellä siinä käsillään paljon enemmän kapitaalia kuin tuo hänen velkojiensa voittama mitätön summa. Tuossa hän esimerkiksi parhaillaan lehteilee yhtä pankkikirjaa, jonka säästöjen loppusumma on melkein permilleen niin iso kuin käräjillä tuomittu korvausmäärä. Ja sitten hänellä on tuossa vierellään rahilla vielä toinen ja kolmaskin pankkikirja, puhumattakaan nyt noista velkakirjoista, joita on tuonne kirstun sivulokeroihin erilleen pantuina monet nipakat, joukossa muutamia aika isojakin.

Kyllä, kyllä Kelovaaralainen pääsisi hyvin helposti eroon velkojistaan, mutta ei hän milloinkaan, ei edes erehdyksessäkään harkitse asiaa siihen tapaan kuin joku toinen ehkä tekisi hänen sijassaan, jotta mitäs kun säästöt riittävät, niin maksetaan velka pois ja ollaan omillaan! Johan nyt jotta Kelovaaralainen ajattelisi näin mutkattomasti, ei lähestulkoon. Hänen kiusaantunut kuvitteluvoimansa vänkää asian ihan toisennäköiseksi, hänen silmissään kutistuvat noiden pankkikirjojen säästömerkinnät aivan mitättömän vähäisiksi, ja käräjillä tuomittu korvaussumma puolestaan taas pyöristyy ja paisuu niin tuhottoman isoksi, että näyttää nielevän kaiken kapitaalin, minkä hän ikinä on saanut hiellä ja vaivalla kokoon haalituksi. Sepä se, Kelovaaralaisen kuvitteluissa eivät enää riitäkään hänen pankkisäästönsä ja velkasaatavansa, vaan hänen vauras talonsakin näyttää katoavan ja hukkuvan kaikkineen päivineen ihan katonharjaa myöten siihen samaiseen kurimuksen nieluun.

Osasikin se Kelovaaralaisen kuvitteluvoima näytellä asiat nurinkurisina. Ja nyt tapahtuu vielä kummempaakin, jotakin ennen kokematonta. Kun Kelovaaralainen istuu suu väärällään siinä kassakirstunsa ääressä, alkaa hänen päätään jälleen kivistää ylen ankarasti, ihan kuin rautainen rengas olisi hänen kulmaluitaan ja takaraivoaan puristamassa. Hänen näkönsä hämärtyy, ei voi enää kunnolleen eroittaa käsissään olevan pankkikirjan säästömerkintöjä; Kelovaaralainen luulee siihen paikkaan pyörtyvänsä, mutta ei se ollut pyörrytystä, se oli muuta ja paljon ilkeämpää. Huone pimenee pimenemistään, ja aivan odottamatta alkaa Kelovaaralaisesta tuntua kuin ei hän enää olisikaan yksinään siellä monen lukon takaisessa nurkkakommetossaan.

Se tuli tuo tunto tai muu ajatus aivan yllättäen, sävähti vain yhden kerran Kelovaaralaisen aivojen läpi, ja siinä samassa siunaamassa hänellä on jo täysi varmuus, että kutsumaton vieras — henkiolento tai jotakin siihen tapaan seisoo hänen takanaan ja kurkistelee hänen olkansa yli hänen käsissään olevan pankkikirjan säästömerkintöjä. Kelovaaralaisen päässä vilahtaa ajatus, että pitäisi sulkea kirja ja piiloittaa se tai edes katsoa, kuka tuo hänen takanaan seisova vieras on, mutta ei hän kykene tekemään sitä eikä tätä; ja yhtäkaikki hänellä jo siinä samassa on tietokin, kuka tuo kutsumaton vieras on — hänen velivainajansa siinä seisoo tarkkaamassa hänen hommiaan ja niinkuin hymähtäisi hänelle pilkallisesti.

Kuin sumun läpi muistuu Kelovaaralaisen mieleen paluunsa käräjiltä, tuo ajo pappilan karjoaitauksen läpi kulkevaa oikotietä myöten. Sielläkin hän oli tuntenut tai oikeammin sanoen ikäänkuin aavistanut velivainajansa saapuisalla olon, mutta paljon kauempana oli siellä pysynyt tuo kutsumaton säikyttelijä, niinkuin olisi kuvajaisena ajanut hänen edellään ja sieltä ulohtaalta virnistänyt hänelle. Mutta nyt tapahtui ihan toista, nyt seisoi velivainaja tuossa hänen takanaan, kurkisti hänen olkapäänsä yli ja siristi ivallisena silmiään. Velivainajalla oli ollut tuo tapa eläessäänkin, hänen silmänsä olivat olleet hiukan likinäköiset, ja niin oli hän niitä ihan omituisella tavalla siristänyt, kun piti tarkemmin katsoa esimerkiksi jotakin kirjoitusta. Tuo siristäminen oli vain siihen aikaan ollut enemmän hyväntahtoista, mutta nyt se oli kaikkea muuta kuin hyväntahtoista, se oli pilkallista.

Kelovaaralainen tuntee lamautuvansa kauhusta. Hänen kätensä vapisevat ankarasti, hikeä kihoaa hänen otsalleen. Hän tahtoisi hypätä pystyyn ja karjaista velivainajalleen, että menetkös siitä, täytisen säikyttelijä! Niinpä niin, hän tahtoisi näyttää velivainajalleen mitä kuuluu, mutta hän tuntee olevansa kuin kiinni juuttunut istuinrahiinsa; jos hän yrittäisi siitä hypähtämään, ei tulisi mitään — rahi nousisi hänen mukanaan, ja kukapa tiesi vaikka rahi olisi vielä kiinni lattiassakin. Kummasti herpaisevana riipii vain kuvaamaton pelko Kelovaaralaisen selkäpiitä, hän tajuaa oman avuttomuutensa. Ei edes sen vertaa, että kykenisi sulkemaan vapisevissa käsissään yhä avoinna olevan pankkikirjan tuon säikyttelijän näkyvistä.

Velivainaja tietenkin huomaa hänen hätänsä. Niinkuin rupeaisi hiukan ivalliseen tapaan hänelle juttelemaan:

»Etkös tahtoisikaan näyttää minulle noita säästöjäsi? Vai sitäkö pelkäät, että menisin niistä kielittelemään esimerkiksi vanhimmalle pojallesi, sille täytisen nälviäiselle, jonka kanssa vasta äsken tuolla tuvassa riitelit? Hyviä olette niin toinen kuin toinenkin tuon joutavan mammonan perään, mutta nythän sinulle taisi siellä käräjillä käydäkin vähän ohraisesti. Lakia lukivat hyväkkäät saloperukan keisarille! Ja sitäpä taisitkin oleilla täällä nurkkakommetossasi, niinkuin laskentoa pitämässä, jotta riittävätkö nuo pankkisäästöt ja nuo velkasaatavasi enää lainkaan sen korvaussumman maksamiseen?»

Velivainaja niinkuin pysähtyisi juttelussaan ja jäisi toistamiseen silmiään siristäen kuulostamaan sanojensa vaikutusta. Yhä hämärämmäksi käy huone Kelovaaralaisen silmissä, hädissään hän ajattelee, että olisipa hyvä, jos nyt joku ihminen tulisi edes tuonne tupaan. Tuntuisi silloin vähän turvallisemmalta. Samassa hän kuitenkin muistaa itse sulkeneensa tuvankin oven sisäpuolelta hänen takanaan seisojaa tämä tuntuu vain huvittavan, niin kuin rupeaisi jälleen pitämään pakinaa:

»Ei tänne pääse kukaan häirinkiä tekemään, monen takuun takana ollaan! Ja joutavaa sinun on ajatella huutamistakin. Tai voisithan sentään yrittää, niin nähtäisiin lähteekö minkään valtakunnan ääntä kurkustasi! Eikös olekin mukavaa, kun miehinen mies niin tyyten lamautuu, ettei pysty edes suuressa hädässään apua huutamaan? Vaikka toisekseen, mitäpäs tässä olisikaan sen kummempaa hätää, eihän tässä ole muita kuin minä sinun seuranasi, ja minähän olen olevinani sinun velimiehesi, jonka ainoan lapsen holhoojana olet ollut vuosikymmenisen ajan. Vai onko siitä minun kuolemastani jo vähän enemmänkin vuosia vierähtänyt? Jos lienee — mistäpä minä enää tuon lähtöni niin tarkoin muistaisin.»

Kelovaaralainen ajattelee, että nyt varmaan takana seisoja rupeaa puhumaan siitä hänen holhousrötöksestään, alkaa syytellä ja kiusata häntä niinkuin käräjilläkin kiusasivat. Velivainaja tuntuu jo ennakolta tajuavan hänen pelkonsa, naurahtaa hänelle ivallisesti, että mitäpä me muka enää tuosta asiasta, johan jauhoivat sitä tarpeeksi asti käräjillä. Vielä riesa kyselee pilkaten:

»Taisivat piinata sinua siellä enemmän kuin odotitkaan — viatonta miestä? Mutta nyt onkin pidettävä mietintöä toisesta asiasta, vai eikös olekin niin, velimies. Eikös olekin harkittava sitä asian puolta, maksatko sinä sen käräjillä tuomitun korvaussumman? Vai etkö aio sitä alunkaan maksaa?»

Kelovaaralainen vavahtaa kuin käärmeen pistämänä. Hänen sielunsa sisimmässä, aivan salatuimmassa lokerossa, oli tosiaan jo itänyt sellainen ajatuksen taimi, ettei hän ensinkään aikoisi maksaa niille omaisuutensa ahnehtiville. Kelovaaralainen ei ole vielä likimainkaan kypsytellyt päätökseksi tuota ajatuksensa alkujuonta, se on vain liikahdellut siellä pimeimmässä piilopaikassa niinkuin maaperää tunnustellen, mutta eikös vain takana seisoja olekin jo tuosta ajatuksen idusta selvillä ja juttelee siitä avoimesti ja ihan kuin tyynnytellen:

»Taisit hiukkasen häpsähtää, velimies, kun minä näynkin jo olevan perillä aiheistasi. Mutta ei tee mitään, minä satun nyt olemaan perillä kaikista sinun aikeistasi, joten voimme puhua aivan halkinaisesti. Ja päätetään siis vain yhtä kyytiä, ettet sinä maksa niille omaisuutesi ahnehtijoille pennin pyöryläistä!»

Kelovaaralainen ajattelee epäluuloisena, että nyt se takana seisoja varmaan viettelee hänet vihoviimeisen synnin ja kadotuksen tielle, kun esittää hänelle mokomia neuvoja. Ja kuitenkin hän jo siinä samassa on varma itsestään, että hän noudattaa tuota tihulaisen neuvokkia eikä maksa pennin pyöryläistä velkojilleen. Tuli mitä tahansa jälkeenpäin, hän ei maksa, ja hänen tekee mielensä ihan vihanväellä karjaista tämä päätöksensä takana seisojan kuuluviin, jotta:

»Sovittu on siitä asiasta, minä en maksa! Ja jos lienet itse piru, niin otakin jo samalla tielläsi verenkarvainen puumerkkini tämän sopimuksen vakuudeksi!»

Näin Kelovaaralainen ajatuksissaan, mutta takana seisojaa tuntuu vain naurattavan tämä hänen kiukkunsa ja puumerkkinsä tarjoileminen. Ihan kuin kumartuisi lähemmäksi hänen puoleensa ja rupeaisi sohisemaan aivan hänen korvaansa:

»Eihän tässä mitään verenkarvaisia puumerkkejä tarvita, mitäpä noista näin läheisten kesken. Jos olisin itse se päämies, niin sitten olisi asia himppusen verran toisin, sitten ehkä ottaisinkin verellä tekaistun puumerkin — tuon mokoman harakanvarpaan — niinkuin paremmaksi vakuudeksi. Mutta enhän minä mikään oikea piru ole, olen vain niinkuin velimiehesi, ja minut on lähetetty nimenomaan sitä varten, että neuvoisin ja ohjailisin sinua tämän vaikean asian hoitamisessa!»

Yhä pahemmin Kelovaaralainen raivostuu tuosta korvaan suhisemisesta. Hänen päänkivistyksensäkin on yltynyt niin ankaraksi vihlomiseksi, että hän luulee siihen paikkaan kuolevansa. Hänen tekisi mielensä ulvoa ja piehtaroida tuskissaan, mutta kun ei pääse hievahtamaan paikaltaan, ähkää hän vain hiljakseen. Hiki virtaa nyt noroina hänen kasvoillaan ja sokaisee hänen jo muutenkin hämärtyneitä silmiään, mutta takana seisoja jatkaa vain hätäilemättä hänen piinaamistaan. Nyt se riesa jälleen rupeaa puhumaan, äskeistäkin tuttavallisemmin, ja niinkuin sanojensa vakuudeksi vielä viittilöisi ja sököttelisi mukuraisella etusormellaan Kelovaaralaisen pankkikirjoihin ja muihin asiapapereihin päin, jotta:

»Siinä on näet koko miekkosen kapitaali hajalleen leviteltynä, ihan tuuliajolle joutumassa. Eikä nähtävästi edes jaksa muistaa, mitä hänen aivan välttämättä pitäisi tehdä näinä päivinä. Vai muistatko, Kelovaaralainen, mitä ylen tärkeitä tehtäviä sinulla on näihin aikoihin?»

Kelovaaralainen koettaa ihan pinnistämällä pinnistää muistiaan, mutta ajatukset takovat ja hyppelevät niin tuskaisina hänen kivistävässä pääkopassaan. Ei, hän ei saa niihin mitään järjestystä! Hänellä on kyllä tunto, että jotakin hänen aivan välttämättä pitäisi tehdä ensi tilassa, mutta mitä se tekeminen on, sitä hän ei saa pelillä eikä millään muistiinsa palautumaan. Takana seisoja niinkuin virnistäisi hänelle pilkaten:

»Näinhän minä jo tuosta joutavasta aikailustasi, miten asia on. Olet unohtanut, olet unohtanut, velimies! Mitäkö muka olet unohtanut? Nuopahan vain, nuo rakkaat pankkikirjasi olet unohtanut, hyvä ystävä. Etkö saa mitenkään muistiisi palautumaan sitä seikkaa, että näinä päivinä täyttyy puolivuosi? Eiköhän vain liekin jo huomenna heinäkuun alku käsissä — viirunvetopäivä! Ja silloinhan nuo kirjat on vietävä sinne, mistä olet ne saanutkin. Puolivuoden korothan niihin pitää merkitä, jollen minä muista tykkänään väärin niitä lempolaisen sääntöjä!»

Kelovaaralainen oli tosiaan käräjiltä paluunsa jälkeen niin typertynyt, että oli aivan unohtanut tuon tärkeän asian. Nyt se hänelle kirkastui ja selkeni, ja aivan hätääntyneenä hän alkoi muistutella, mikä päivä oli kulumassa. Tosiaan, tosiaan hän oli ollut unohtamaisillaan Juhannus oli jo pian viikkokauden takana päin, ja Pietarin päiväkin oli ollut jo eilen. Huomenna — jo huomenna alkaisi heinäkuu, ja tässä hän vain aikaili ja selaili pankkikirjojaan, ajattelematta alunkaan ensi viikon tehtäviä!

Aivan kuin takana seisoja olisi hieroskellut ylen tyytyväisenä mukuraisia käsiään ja nauraa hihittänyt, jotta:

»Arvasinhan minä, hätäpäs tuli miehelle käteen! No eipä mitään, ensi viikolla ennätät kyllä tuon asian toimittaa, vaan sitäkin tärkeämpi on toinen asia, jonka myös näyt unohtaneen. Vai lienetkö sitä edes ajatellutkaan — noita velkakirjojasi nimittäin? Mutta hyväinen aika, täytyyhän niitäkin ajatella, täytyy ajatella! Pane nyt mieleesi, että sanot ne kaikki irti ihan ensi tilassa, sillä sinähän tarvitset itse rahojasi!»

»Irti, irti — velkakirjat pitää sanoa irti!» höpisee Kelovaaralainen ajatuksiinsa sotkeutuneena. Hänen päänsä hämmentyy yhä pahemmin, mutta hänellä on se tunto kuin tuo irtisanomisen ajatus olisi jollakin tavoin tuttava, niinkuin se olisi unennäkönä tai muuten sukeltanut kerran hänen tajuntaansa. Mutta mitä varten hänen piti sanoa velkakirjansa irti? Mihinkä täytiseen hän tarvitsi rahojaan, jos ei kerran aikonut maksaa mille omaisuutena ahnehtijoille mitään?

»No jo minun päiviäni! En muuta sano enkä virka, mutta jopahan onkin miehen ajatusten kulku pahasti sykertynyt ja sotkeutunut!» ivailee takana seisoja. »Jotta mihinkä ihmeeseen sinä muka tarvitset rahojasi, kun et kerran aio maksaa kenellekään pennin pyöryläistä? Ethän sinä niitä tarvitsekaan, hyvä ystävä, vaan sanot kuitenkin tarvitsevasi. Ymmärrätkö, käsitätkö jo vihdoinkin: sinä sanot tarvitsevasi rahoja ja kiristät armottomasti, ja sitä tehdessäsi mouruat ja äliset itku kurkussa jokaisen velallisesi luona, että jo nyt ne täytisen tulenkorvennettavat vievät sinut — vitiviattoman miehen — ihan häviöön ja perikatoon. Että kun olet koettanut parhaasi mukaan huolehtia velivainajasi lapsen kasvatuksesta ja omaisuuden hoitamisesta, niin tämmöisen nyt maksavat palkan sinun huolenpidostasi. Näin — justiin näitäkään sinä teet, jos tahdot olla oma itsesi — jos tahdot edes himppusen verrankaan pysytellä Kelovaaralaisen kirjoissa!»

Tuohon tapaan Kelovaaran kitupiikille painajaishorteessa neuvottiin lähipäivien tehtäviä. Ei Kelovaaralainen enää likimainkaan tiedä, mitä hänen pitää ajatella tuosta takana seisovasta neuvojastaan. Epäilemättä siellä oli niinkuin velivainaja, mutta mitenkäs tämä olisi osannut noin takitilaan neuvoa hänen tekemisiään. Ei, ei velivainaja mitenkään olisi osannut neuvoa noin ovelasti — itse se päämies siellä oli neuvomassa ja räkättämässä. Ja kuitenkin Kelovaaralainen jo siinä samassa siunaamassa on varma itsestään, että hän menettelee juuri tuon neuvokin mukaan. Niinpä niin, hän tarvitsee itse rahojaan, hän nyhtää ja kiristää velallisiltaan pois joka pennin korkoineen päivineen. Jo huomisaamuna, jo ihan huomisaamuna hän lähtee kiertämään velallistensa luona, ja juuri tuohon tyyliin hän sovittaa puheensa kuin takana seisoja neuvoo hänen tekemään, jotta: Jo nyt ne täytisen hyväkkäät, ne hänen omaisuutensa ahnehtijat tekevät hänestä keppikerjäläisen. Pois pitää hänen kerätä ja poimia kylän kululta vähäiset pennosensa, muuten vielä vievät hänen vaivaisen talorähjänsä nurkkakiviä myöten omakseen!

Kelovaaralainen on ylen ihastunut takana seisojan neuvoihin. Hän höpisee höpisemistään:

»Hyvin osasi neuvoa, osasi riesa neuvoa — kunpa vain osaisin kaikkia neuvokkeja noudatella!»

Ja jo siinä painajaishorteessaan hän alkaa kaavailla mielessään, mitenkä hän menettelee velallistensa luona. Hän on niinkuin näyttelijä, tämä saloperukkamme kitupiikki, tämä äkämärikas kitkuttaja. Vaikka hänen päätään porottaa kuin tulessa ja vaikka hän on puolitajuton, niin yhtäkaikki hän sekavissa kuvitelmissaan on jo mallailevinaan, mitenkä hän velallisensa taloa lähetessään sovittaa askeleensa ja vääristää valmiiksi naamansa, ja kun sitten joku talon väestä ilmestyy näkyviin, alkaa tälle valitella ja älistä kovaa kohtaloaan. Siinä hän ihastuksensa rienaamana ja kuvitelmiensa lumoissa kiihtyy kiihtymistään, mutta jo seuraavassa siunaamassa hän muistaa, että ehkäpä tuo takana seisoja vain ivailee ja kiusaa häntä hyötähyviään. Siinä samassa hän joutuu rajattoman raivon sokaisemaksi, hän tahtoisi kavahtaa jaloilleen ja karjua vihanväellä takana seisojalle:

»Sinä ivaat ja piinaat ja kidutat minua, mutta minä — minäpä olenkin Kelovaaralainen — melkein kuin tämän saloperukan keisari. En salli ivata itseäni, en salli ivata kenenkään! Pilanpäiten olit minua neuvovinasi, vaan minäpä teenkin toden tästä sinun pilastasi — noudatan neuvokkejasi. Ja paremmin vielä osaan menetellä kuin sinä neuvoitkaan — paljon, paljon paremmin osaan! Vai epäiletkö, etkö muka usko sanojani? No hyvä, lähdepäs huomisaamuna kulkemaan mukanani. Silloin, riesa, näet, mihinkä Kelovaaran kitupiikki ja saituri pystyy, mitenkä hän velallistensa luona kuvailee nykyisen elämänsä ja asemansa. Hyvin olit neuvovinasi, tihulainen — täytisen vihtahousu — vaan paljon paremmin minä osaan. Ihan itku pääsee sinullakin, kunhan yhden päivän kuuntelet minun vaikerointiani!»

Takana seisoja niinkuin jo lennosta sieppaisi nämä Kelovaaralaisen maltittomat ajatusvälähdykset. Osasikin se tihulainen sotkea toisen verkkoihinsa, ja nyt se kuulosti käsiään hykerrellen vakuuttavan ja lupailevan, että kyllä, kyllä hän mielellään täyttää kaikki Kelovaaralaisen toivomukset. Hän lähtee mukaan huomisaamuna, lähtee varmasti. Eikä vain huomisaamuna, hän lupaa tästä puoleen pysyä aivan vasituisesti Kelovaaralaisen seuralaisena, noudatella tämän askelia, neuvoa ja opastaa häntä kaikissa tekemisissä ja elämän ristipolkujen vaikeissa sokkeloissa!

Kelovaaralainen hätääntyy pahasti. Painajaishorteessakin hän sen verran älyää, että jo nyt tuli hänen tehdyksi vihoviimeinen tekonsa, kun tuli pyydetyksi vihtahousua seuraansa. Ei hän nyt enää pääsisi siitä riesasta eroon, vaan jokaisella askeleella se olisi häntä kiusaamassa ja ivailemassa, hänelle tihulaisen neuvoja tyrkyttämässä, aivan kuin olisi antanut verin vahvistetun puumerkkinsä sille sielun viholliselle. Aivan yhtä ja samaa ja vielä paljon pahempaa se oli tämä pyytäminen, vaikkapa hän oli sen tehnytkin vain pikapäissään, tuon takana seisojan itsensä yllyttämänä.

Jo tahtoisi Kelovaaralainen perua äskeisen ajatuksensa. Hän olisi valmis polvillaan ryömien rukoustamaan, ettei takana seisoja ottaisi ensinkään todesta tuota hänen äskeistä jonnijoutavaa ajatusailahdustaan. Hän tahtoisi oikein laveasanaisesti ja perinjuurin ruveta selvittämään, että vähänkös niitä nyt lennähteli tuommoisia joutavia ajatusten hattaroita kenen hyvänsä aivoissa, mutta eihän niitä pitänyt niin tarkoin seuloa ja tissaroida, ei ainakaan näin läheisten kesken.

Tässä hän jälleen huomasi sotkeutuneensa, vieläpä äskeistäkin typerämmin. Mitenkäs hän nyt tuolla tavoin, että meni edes ajatuksissaan nimittelemään takana seisojaa läheisekseen. Mutta tuo riesa tietysti sieppasi jälleen tämän hänen ajatussotkunsa ja alkoi vatvoa ja käännellä sitä mieleisekseen. Niin kuulosti vaikuttavan ja irvistelevän, että läheisiä — läheisiähän me mukamas ollaan, aivan läheisiä — melkein niinkuin yhtä ja samaa Kelovaaralaista kumpainenkin!

Kelovaaralainen on aivan menehtymässä. Yhä syvemmälle hän tuntee vaipuvansa painajaishorteeseen, mutta takana seisojan ivaileva puheenpärinä käy yhä kuuluvammaksi, ihan tuntuu se vähitellen vievän Kelovaaralaisen korvat lumpeuksiin. Ja niinkuin riesa sanojaan paremmin tehostaakseen vielä puristaisi ja veivittäisi Kelovaaralaisen pään ympärillä olevaa rautavannetta yhä tiukemmalle.

Ihan varmaan, ihan varmaan sillä oli rautavanne kidutusvehkeenään. Ja nyt, kas nyt se teki vielä ovelamman keksinnön, niinkuin alkaisi tilkitä tuota rautavannetta könselötekoisilla puukiiloilla. Niin se lempolainen tekeekin, lyödä mäikyttää, mäikyttää — millä täytisen kurikalla mäikyttäneekään noita kiilojaan. Koko vanha tuparakennus tuntuu huojuvan ja vavahtelevan noista lyönneistä.

Mutta emäntähän se vain porstuassa rynkytti sisäpuolelta suljettua tuvanovea. Vähitellen Kelovaaralainen tointuu ja selviää painajaishorteestaan, tointuu sen verran, että tajuaa, mitä se tuo kiilojen takominen oikeastaan oli. Ja silloin hänestä tuntuu kuin nurkkapilttuun ovi yhden kerran läiskähtäisi, ja siinä siunaamassa takana seisoja hävinnyt olemattomiin.

Kelovaaralainen tapailee päätään, pyyhkii hihalla hikistä otsaansa. Hänen päätään kivistää kyllä edelleenkin mutta ei tuo kivistys tunnu lähestulkoon niin tuskalliselta kuin vasta äsken oli tuntunut. Onpahan vain tuommoista pahemman puolimaista kulmien jomotusta. Yltäänsä hiessä Kelovaaralainen kyllä tuntee olevansa, ja uupunutkin hän on, ihan uupunut, mutta muuten hänellä ei ole sen pahempaa hätää.

Kelovaaralainen käsittää kyllä, minkä vuoksi emäntä Loviisa niin hädissään jyskyttää tuvanovea. On tapahtunut välistä ennenkin, että emäntä on alkanut tuohon tapaan hätäillä, jos hän oli kauemmaksi aikaa salvannut oven sisäpuolelta. Mutta mitäs täytisen hätäilemistä sillä nyt on, eihän hän ole vielä viipynyt kuin vähän aikaa täällä nurkkakommetossaan.

Jo rupeaa Kelovaaralaista ihan kiukuttamaan, että nyt se hätäilijä pian hälyttää koko talonväen tänne tuparakennuksen puolelle. Kiireesti hän kokoilee pankkikirjansa ja muut paperinsa ja panee ne takaisin kassakirstuun, sulkee kannen huolellisesti ja piiloittaa avaimen. Niin hän vähitellen joutuu tuvan puolelle ja menee aukaisemaan ovea. Sitä ennen hän sentään ottaa sängynpäälaudalta kääreen ja sovittaa sen takaisin päähänsä, jotta näyttäisi siltä kuin olisi hänet ajettu ja herätelty ylös makuultaan.

Emäntä Loviisa on tosiaan pahasti hätäyksissään. Hänen ensimmäiset sanansa ovat:

»Siunatkoon ja varjelkoon! Vielähän sinä elät, ja kun minä jo luulin —»

»Luulit ja luulit!» ärähtelee Kelovaaralainen. »Onpahan sinulla aina ja alati vain niitä luulojasi. Ei anna toisen rauhassa edes parannella päänkivistystään. Ei niin yhtä siunaaman aikaa anna olla rauhassa, vaan tulee siihen jyrisemään ja rynkyttämään niine täytisen luuloineen!»

Emäntä katsoi kummissaan Kelovaaralaiseen.

»Siunaaman aikaa! Ja sanotko sinä olleesi täällä vain yhden siunaaman ajan? Katsoisit edes ensin, mitä on tuo kello, ja sitten vasta tulisit puhumaan siunaaman ajasta!»

Kelovaaralainen oli tosiaan unohtanut ajan kulumisen. Nyt hän vilkaisi seinällä lenkuttavaan kelloon ja ällistyi pahanpäiväisesti: oli jo iltapäivä, kello läheni viittä, ja hän oli sulkeutunut nurkkakommettoonsa siinä puolipäivän aikoihin. Hän oli siis ollut siellä lähes viisi tuntia — viisi tuntia! Olikos, oliko mitenkään mahdollista, että hän niin kauan — että sitä oli tosiaan kestänyt niin kauan?

Oli se mahdollista. Emäntä Loviisa kertoi jo aikoja sitten käyneensä kolistelemassa ovea, kun tahtoi herättää hänet puolista syömään. Mutta sitten hän oli ajatellut, että nukkukoon vielä vähän aikaa, niin paremmin siitä virkoaa. Ja jälleen hän oli tullut uudestaan vähän ajan perästä, ja vielä kolmannen ja neljännenkin kerran hän oli saanut tulla.

Itse asiassa ei emäntä Loviisa kertonut lähestulkoon kaikkea hätäilyään. Hän oli jo ennättänyt tehdä paljon enemmän. Jo runsaasti pari tuntia sitten hän oli kavunnut ulkoa päin tuvan kiveykselle ja siitä käsin kurkistanut tupaan. Hän oli nähnyt sängyn olevan typötyhjänä ja siitä arvannut Kelovaaralaisen sulkeutuneen nurkkakommettoonsa; mutta mitä ihmettä se siellä niin kauan, jotta monta monituista tuntia mihinkään hievahtamatta? Kas tämä se oli emäntä Loviisan mielestä outoa, ja kun ei vielä seuraavankaan tunnin aikana nurkkakommetosta kuulunut hiiren hisahdusta, tuli emännän mieleen kumma ahdistus ja pelko. Kuin tulisilla hiilillä hän oli siitä pitäen kulkenut vanhan ja uuden asuinrakennuksen väliä ja aina vähän päästä käynyt porstuassa ovea jyrisyttämässä. Ja hän oli jo puhunut hädästään tyttärilleenkin, ja nämäkin olivat vuorostaan kurkistelleet kiveykseltä käsin tupaan ja joutuneet yhtä hyvin kuin emäntä Loviisakin outojen aavistusten valtaan.

Oli jo pidetty sotaneuvottelua, eikö pitäisi kutsua renkejä pellolta tai Tilipas-Iikkaa rakennustyömaalta apuun — murtautumaan ikkunan kautta tupaan. Mutta emäntä Loviisa oli päättänyt, että olkoon vielä vähän aikaa. Ja niin hän oli odottanut vielä kokonaisen tunnin — ah, niin kauhean tunnin hän oli odotellut sydän läpättäen ja sitten mennyt vielä kerran porstuaan ovea jyskyttämään. Ja tällä viimeisellä kerralla hän oli päätellyt itsekseen, että jos ei nytkään rupea kuulumaan mitään, niin sitten ei enää kuulukaan.

Niinpä niin, emäntä Loviisan mielikuvitukseen oli jo sukeltanut kammottava näky: Kelovaaralainen riippumassa nurkkakommettonsa seinällä hirttäytyneenä. Ja niin selkeänä, niin ihmeen selkeänä olikin tuo kuva osannut näyttäytyä — ihan kuin olisivat Kelovaaralaisen koukkuun vääntyneet polvet heiluneet ja nytkähdelleet seinällä, kun hän hädissään jyskytti sisäpuolelta suljettua ovea.

Emäntä ei tästä hätäilystään ja noista kuvitteluistaan hiiskunut mitään Kelovaaralaiselle, ja hyvä olikin, kun hän jätti tämän tekemättä. Kelovaaralaisella oli nyt muutakin miettimistä; mieli myrtyneenä ja ihan kuin jotakin vaikeaa pulmaa aprikoiden hän istahti pöydän tyvipäähän aterioimaan. Mutta mikä kumma lie ollut, kun ruoka ei ottanut soluakseen alas. Kelovaaralainen pureskeli ja pureskeli ihan äkeissään, mutta pala vain pyöri kurkussa ja olo tuntui kovin omituiselta. Vihdoin Kelovaaralainen lopetti syöntinsä ja lähti ulkosalle katsastaakseen vähän minkä mitäkin työmeininkejä. Mutta hän tuskin jaksoi kävellä kesantopellolle asti, hänen polvensa hetkahtelivat aivan hervottomina. Niinkuin olisi hänet ajettu loppuun.

KYMMENES LUKU

Seuraavana päivänä on heinäkuun alku — ensimmäinen viirunvetopäivä. Jo heti aamiaisen jälkeen laittautuvat Tilipas-Iikka ja tämän timpermannimiehet pyhävaatteisiin ja lähtevät viirunvetopaikalle talsimaan. Vanhan tupansa ikkunasta näkee Kelovaaralainen heidän lähtönsä ja ajattelee kiukustuen:

»Ovat ne hyväkkäitä nuo täytisen timokraatit. Siihen näet jätetään toisen työmaa noinikään ja lähdetään koko Jumalan päiväksi herrastelemaan niinkuin paremmankin asian vuoksi.»

Itse asiassa Kelovaaralainen hyvin tiesi, ettei Tilipas-Iikka ollut itse mikään timokraatti, vaan miltei yhtä äkäinen porvari kuin hänkin. Vieläpä he olivat molemmin yhtä ja samaa puoluettakin — sitä vanhaa totista suomentaaripuoluetta; ennen Kelovaaralaisen käräjillä käyntiä he olivat toisenkin kerran akkiloineet ja järkeilleet näitä puoluekysymyksiä ja yksistä puolin ärsytelleet Tilipas-Iikan rakennusmiehiä, jotka tosiaan olivat turkinpunaisia timokraatteja.

Vai Tilipas-Iikka olisi ollut timokraatti. Kun hän sarvenat levällään seistä lengottaen rupesi rohveteeraamaan, niin näki jo ihan päältä päin, että siinä oli hyvä ja nuhteeton porvari. Mutta tiesipä tuon, kun Kelovaaralaisen asiat olivat nyt joutuneet niin pahaan häirinkiin, ja kun vielä Tilipas-Iikka, senkin kehveli, antoi viirunvetopäivän rokulipäiväksi miehilleenkin, niin siinä oli Kelovaaralaisen mielestä jo rikosta ihan tarpeeksi asti. Jouti jo mokoma Iikka ihan timokraattien kirjoihin.

Itse ei Kelovaaralainen nyt ajattelekaan viirunvetoon lähtemistä, hän varustautuu velallistensa luo. Hän on seulonut tämän asian valmiiksi, hän lähtee kuin lähteekin velallisiaan kiristämään, niinkuin eilen oli neuvottu hänen tekemään. Tuntuu kyllä hyvin ilkeältä tuon eilisen muisteleminen, ja sellainenkin pelko pyrkii mielen pohjalle hiipimään, että jos hyvinkin tuo eilinen rupeaa tänään uusiutumaan.

Aivan hien pusertaa otsalle tuo pelko, ja päätäkin rupeaa jo aamusta päivin jomottamaan varsin ilkeästi, mutta eihän Kelovaaralainen osaa muutakaan tehdä kuin lähteä, hänen elämänsä on nyt vedetty niin pahaan umpisolmuun, että tämä ainokainen keino näyttää olevan edessä — pennostensa pois keräileminen kylän kululta. Hän valikoi ja selailee velkakirjojaan, puristelee päätään ja aprikoi mielessään, miltä puolelta kylää hän aloittaisi kiertämisensä.

Tuossa olisi kyllä aivan naapurina, melkein niinkuin samoilla pelloilla, yksi velallinen, vieläpä hyvä velallinen. Siinä on vauraan puolimainen Vanhalan talo, jonka isäntä oli viime kesänä lainannut Kelovaaralaiselta kolme tuhatta markkaa tyttärensä myötäjäisiksi. Oli ollut semmoinen puhe, että vasta niinkuin tämän vuoden lopussa Vanhalan Nuutisen tarvitseisi maksaa tämä velkansa, ja Kelovaaralainen tietää kyllä, että hän saisi nämä rahat päivälleen niinkuin oli sovittu. Vanhalan isäntä kuului parhaillaan hierovan metsäkauppoja norjalaisen kanssa ja saisi kai jo syksyyn mennessä ainakin kolminkertaisena tuon Kelovaaralaisen kolmetuhatta.

Ja muutenkin tuntui lähtö varsin vaikealta tämän lähimmän naapurin luo. Vanhalan Nuutinen oli olevinaan harras uskovainenkin ja hyvin jämerä puheissaan. Käräjiltä tulonsa jälkeen oli Kelovaaralainen aivan pelännyt tämän tervaskannon kohtaamista, mutta eikös vain nyt syntiläinen juolauttanutkin hänen mieleensä, että tämä Vanhalan rohveetta oli myös niinä yksikamarin lapsuusvuosina pitänyt viirunvetopäivää niinkuin pyhän viiteneen. Tämä muistaminen rupesi kovasti kismittämään Kelovaaralaista, hän oli jo ollut panemaisillaan Vanhalan Nuutisen velkakirjan takaisin kassakirstunsa sivulokeroon, mutta nyt pysähtyikin käsi kesken matkansa. Ja siihen pahimmoilleen sattui vielä emäntäkin avaamaan suunsa.

Emäntä Loviisa oli jo hyvän aikaa syrjäsilmällä seurannut Kelovaaralaisen hommia, ja hätäkös hänen oli seuratakaan, kun Kelovaaralainen ei sen eilisen pelosta uskaltanut sulkeutua lukon taa nurkkakommettoonsa. Vieläpä Kelovaaralainen oli emännän uteliaisuutta tyydyttääkseen muutamalla sanalla selvittänyt aikeitaan, jotta tietysti nyt piti lähteä kerjäämään pois vähäisiä saataviaan. Emäntä ei uskaltanut ryhtyä kokonaan kieltämäänkään, mutta sen verran hän nyt kuitenkin sanoi, ettei pitäisi toki Vanhalaan mennä näin viirunvetopäivänä. Sen verran vain emäntä, mutta tästäpä jo Kelovaaralainen äreytyikin, jotta:

»Vai ei muka Vanhalan rohveetan luo pitäisi mennä viirunvetopäivänä!»

»No, en minä vain menisi itseäni häpäisemään!» sanoi emäntä Loviisa.

»Häpäisemään ja häpäisemään!» ärähteli Kelovaaralainen ja alkoi muistutella emäntäänsä, että vähänkös häntä oli jo häpäisty käräjillä. Niin että jos hän nyt menikin Vanhalan rohveetalle oikeata asiataan puhumaan, niin ei tuo hänen häpeänsä enää sen siitään paljoa lisääntynyt.

Hän päätti kuin päättikin aloittaa kiertomatkansa Vanhalan talosta, ja kun arvasi Vanhalan isäntäväen jo aamusta päivin lähtevän viirunvetoon, koetti hän jouduttautua kiireesti matkalle; mutta nyt sattui hänelle siinä oman riihirakennuksensa luona seuraava seikka:

Siihen näkyi kuin kämmeneltä kauempaa etelän puolesta avautuva Höytiäinen ja sen rantoja kiertävät vehmaan ihanat vesijättöniityt — pohjaniityt, niinkuin niitä yleiseen meidän perukalla nimitetään. Niinpä niin, siellähän se näkyi se Saaren talokin, se samainen Kelovaaralaisen entisen holhokin talo. Talon rakennukset näkyivät aivan selvästi tuolta metsän keskestä, ja kun se oli entisessä vanhanmaan saaressa, niin erottuivat jyrkästi sen karummat ja havupuitakin kasvavat maat noista sen ympärillä leviävistä lehto- ja niittylakeuksista. Vanhan totutun tavan mukaan pysähtyi Kelovaaralainen silmäämään tuonne alas, mutta siinä samassa siunaamassa tuntui jo se »eilinen» seisovan hänen takanaan ja niinkuin olisi sohissut hänen korvaansa:

»Siellähän se on se Eedenin yrttitarha, joka vei sinut synnin ja lankeemuksen tielle!»

Kelovaaralainen pelästyy pahanpäiväisesti, vaikka onkin kesäinen kirkas päivä. Hän on tarkastelevinaan riihirakennuksen uusimistöitä, jotta saisi sillä tavoin takana seisojan sotketuksi erilleen itsestään. Hän koettaa ihan uhan väellä ärsyttää itseään Tilipas-Iikkaa ja tämän rakennusmiehiä soimaamaan, hän puhelee ja höpisee itsekseen puoliääneen:

»Ovatkin ne, ovatkin ne, kun lähtevät koko pitkäksi päiväksi timokraattipuolueen rokkapataan uhria kantamaan ja jättävät tämän toisen työmaan näitäkään!»

Siihen tapaan Kelovaaralainen itseään varjellakseen, mutta silmät ne vain väkisin pyrkivät varustautumaan tuonne alas kiellettyyn ihanuuteen, ja takana seisoja niinkuin sököttäisi sormellaan ja innokkaasti sohiseisi korvaan:

»Tuoltahan se näkyy se Saaren talon kaunis pohjaniittykin. Oli sentään siunattu asia, kun sait tuon paraan palan siitä siepatuksi omaan hallintaasi. Mutta kovin pieneltä se näyttää tuo pala, katsohan vain, mitenkä pikkiriikkisenä täplänä se tänne asti kuvastelee!»

Näkihän Kelovaaralainen sormella sököttämättä, miten vähäinen se tuo niittyosuus oli, jonka hän oli saanut Saaren paikan maista puoliväkisin itselleen pidätetyksi. Ja kovin pieninä ne näkyivät tänne ylös hänen omankin talonsa niittyosuudet. Vaikka niihin olikin tulevinaan sitä heinänpuolta aika lujasti, niin pieniä ne olivat, aivan mitättömiä tietoja koko tuohon lakeuteen verrattuina.

No tottahan oli, että siellä olivatkin kymmenen kyläjään niityt, mutta ei Kelovaaralainen ajattele siihen tapaan, että siellä oli niin monen omistajan elo ja eläminen. Ei lähestulkoon hän siihen tapaan ajattele; hänestä tuntuu vain veriseltä vääryydeltä, ettei tuo lakeus kaikkineen päivineen ole hänen omaisuuttaan! Jo toisenkin kerran hän on tässä hyvällä näköalapaikallaan kutonut semmoisia mielikuvia, että jospa hän kerran saisi edes puoletkin tuosta kauniista niittylakeudesta riehkäistyksi itselleen, mutta voi kuinka hitaasti sujuikaan tämän viekoittelevan mielikuvan toteuttaminen. Vain hiukkasen hän on tähän mennessä saanut noita niittytierojaan pyöristellyksi.

Nyt on hänen päässään jälleen virinnyt semmoinen toive, että hän pääsisi kahden uuden ja hyvän niittypalstan isännäksi. Ne olivat aivan tuossa Saaren talon palstan vieressä, joten ne sopisi mainiosti liittää siihen, ja näiden uusien palstojen panttauskirjat ovat nyt paraikaa hänen taskussaan. Kelovaaralainen aikookin mennä näiden velallistensa luo heti Vanhalasta selviydyttyään, ja takana seisoja niinkuin yllyttäisi häntä:

»Anasta ne, anasta arvelematta. Mitäpä ne niillä — nuo Lapukkavaaran veljekset — kaikkia tässä vielä säälimäänkin!»

Kelovaaralainen on niin tarkoin kuvitelmiinsa kietoutunut, ettei hän enää ensinkään huomaa, kutooko hän itse siinä suunnitelmiaan vai tuo takana seisojako se niitä hänelle tyrkyttää. No arvasipa tuon, että takana seisoja saapi tästä lisää tuulta purjeisiinsa; niinkuin kädellä hujauttaen lupailisi, että kyllä hän sai vielä toisiakin niittyosuuksia siepatuksi, jollei vain ruvennut joutavia arkailemaan. Jotta tuolla ja tuolla ja tuollakin päin oli muka semmoisia palstoja, ihan kuin kypsiä perunapaistikkaita hiiloksessa, jotka vain odottelivat poimijaansa. Ja hänet oli kuin luotu niitä poimimaan, hänen piti vain vähän vielä terästää luontoaan eikä välittää vähän vähää, vaikkapa sormet vähän palaisivatkin ja vaikka sanoisivatkin häntä ahnehtijaksi. Hänet oli häpäisty käräjillä, mutta nyt hänen piti kostaa tämä häpäiseminen niin että yhden kerran tuntui!

Ihan Kelovaaralaisen henkeä ahdistavat nuo suloiset kostonajatukset, nuo yhä laajenevat ja paisuvat kuvitelmat, mutta kun takana seisojan yllytys rupeaa menemään ihan pois laidalta, säikähtää hän vihdoin aivan tosissaan ja lähtee juoksujalkaa painumaan alas näköalapaikaltaan, jotta pääsisi eroon tuosta lemmon rienaajasta.

Vähitellen se tuntuukin haihtuvan ja häviävän pois, mutta paraassa vireessään on Kelovaaralainen Vanhalan kujasille joutuessaan. Ei hänen ensinkään tarvitse ruveta kokeilemaan ja mallailemaan naamansa vääristämistä, se on jo aivan tarpeeksi asti väärällään. Ja kun hän vielä huomaa Vanhalan isännän olevan jo pihamaalla pyhävaatteissaan viirunvetoon lähtöä valmistamassa, äreytyy hän yhä pahemmin, jotta:

»Tuolla se täytisen rohveetta jo valjastaa hevostaan kirkkokärrin eteen ja minun — kaikkien vainoaman ja häpäisemän — pitää tässä lähestyä hänen taloaan aivan kuin armonkerjäläisen!»

Pihamaalle jouduttuaan hän sentään aluksi koettaa noudatella kohteliasta käytöstapaa. Tervehtii Vanhalan isäntää kädestä pitäen, puhelee ilmoista ja heinätyksen lähenemisestä, yrittääpä hän niinkuin sotkea pois omaa asiataankin. Tuolla ojitusniityllä hän sanoo vain olleensa renkien ja kasakkamiesten työtä katsomassa ja niin juolahti hänelle mieleen pistäytyä ohimennen vilkaisemassa, miltä ne nämä naapurin heinäpellot rupeaisivat muka näyttämään.

Vanhalan tervaskanto ryhtyy jo jatkamaan hevosensa valjastamista, mutta tällöin Kelovaaralaiselle tulee hätä käteen, jotta nyt se hyväkäs aivan tästä käsistä karkaa ja jättää minut näinikään ilmoja töllöilemään!

Hän rupeaa kiertäen ja kaartaen selvittämään tulonsa tarkoitusta. Olisi hänellä muka vähän sitä asian nimellistäkin, mutta eihän tuota mielellään puhuisi kaikkia asioitaan näin likeisimmälle naapurilleen. Ja kun Vanhalan tervaskanto ei näytä vieläkään oikein käsittävän, mihinkä toinen pyrkii, sanoo hän jo selvemmin, jotta niistä velkarahoistahan hänen pitäisi oikeastaan puhetta pitää, jos ei vain naapuri pahaa tykkäisi!

Nyt on tarpeen maininta, että tällä Vanhalan Nuutisella oli omituinen tapa sanoa täräyttää ajatuksensa aivan suoraan. Ei mitään kiertelemisiä ja kaartelemisia niinkuin Kelovaaralaisella, vaan kohotti tuuheita kulmiaan ja sanoa paukautti mitä vain sattui ensiksi mieleen pälähtämään. Ja kun nyt Kelovaaralainen vain ensimmäisen sanan mainitsi velkarahoista, niin silloin jo Vanhalan isännän kulmakarvatkin kohosivat ja hevosen valjastaminen kerrassaan pysähtyi.

»So-soo, vai sitä se naapuri tulikin — vai kesken aikojaan pitäisi saada ne velkarahat pois. Ja aivankohan nuo pitäisi jo tänä päivänä näppiin toimittaa?

Kelovaaralainen häkeltyy aika pahasti ja rupeaa laveasanaisesti selvittämään, jotta eihän niitä nyt tänä päivänä, ei lähestulkoon tänä päivänä. Hän oli vain ajatellut niinkuin irtisanomista, kun tämä hänen elämänsä oli nykyelleen kiertynyt ja sotkeutunut näin pahasti sykkyrälle. Tiesihän naapuri, mitä ne hänen omaisuutensa ahnehtijat olivat hänelle tehneet, eikä tässä nyt enää auttanut mikään muu kuin piti lähteä näinikään kiertelemään hyvien ihmisten kiusana, niinkuin armonkerjäläisenä. Ja kun siinä velkakirjassa taisi olla semmoinen pykälä, jotta saisi tulla ennen määräaikaakin kyselemään, niinkuin kuukauden irtisanomisella.

»Jaha, vai on sentään kuukausi armon aikaa!» sanoa töksäyttää Vanhalan Nuutinen. Ja tähän Kelovaaralainen taasen selittelemään:

»Onhan se, onhan se tietysti kuukausi, eihän sitä ilman. Enkähän minä olisi tullutkaan näin viirunvetopäivänä — niinkuin pyhäpäivä taikka muu lepopäivähän tämä on olevinaan — syntihän se on oikeastaan tänä päivänä ajatella muuta kuin sitä punaisen pötkylän vetäisemistä. Mutta kun tämä nyt sattuu olemaan justiin kuukauden alussa, niin ajattelin tuohon tapaan, että jos ei naapuri mitään pahaa —»

Vanhalan tervaskanto huitaisee kädellään. Ja kun siinä lähistöllä sattuu kähmäilemään talon renkipoika, kutsuu hän sen lopettamaan hevosen valjastamista ja sanoo Kelovaaralaiselle:

»Lähdetäänpäs tuonne talon suojiin siitä asiasta paremmin juttelemaan!»

Naama monella kureellaan saapastaa Kelovaaralainen matalakasvuisen isännän vanavedessä porstuaan. Se on avara porstua, isot tuvanromehtat molemmissa päissään ja keskellä suoraan edessä porstuanperäkamari. Porstuassa juoksentelee vaalitouhakassa olevaa naisväkeä, tyttäriä ja piikaihmisiä, jotka juureva isäntä on pölistänyt kaikki jalkeille. Tulla löyhähtääpä lihava emännän völlötinkin Kelovaaralaista vastaan ja pysähtyy siihen paikkaan ihan kuin siunailemaan, jotta mikä täytinen sen tuon kitupiikin tähän lennätti lähtöä sotkemaan!

Kelovaaralainen yrittää jo kuonnutella kieltään ruvetakseen pyytelemään emännältä anteeksi aiheuttamaansa häirinkiä, mutta juureva isäntä sanoa tokaisee ohimennen naisille, että laittautuisivat vain valmiiksi. Ja niin hän lähtee puskemaan kamarin ovea kohden viitaten Kelovaaralaiselle, jotta:

»Tulehan perässäni, niin täällä selvitämme sen velka-asian tuossa paikassa!»

Kelovaaralainen ujuttautuu syrjäkarittain kamarin ovesta sisään, ja päältä päin jo näkee, että siinä on mies valmiiksi varuillaan. Hänet on vallannut epäluulo, että vasta tänne neljän seinän sisäpuolelle päästyä se tuo täytisen rohveetta rupeaa kenkkuilemaan ja juonittelemaan laittomasta maksuajasta. Niinkuin tässä olisi nyt aikaa jäädä odottelemaan laillisia maksuaikoja. Ei tipu mitään, hän tahtoo rahansa pois ja sillä hyvä! Hän pahoittelee mielessään vain sitä seikkaa, kun ei tullut otetuksi mukaan isäntärenkiään niinkuin vierasmieheksi, jotta irtisanominen olisi tullut tehdyksi jullilleen lainpykälien mukaan.

Mutta Kelovaaralaisen ihmeeksi ei juureva isäntä puhu halaistua sanaa laillisista tai laittomista maksuajoista, menee vain suoraa päätä nurkkalipastolleen ja alkaa romuta siellä avainnippuineen, vetelee auki laatikoita ja penkoo paperejaan. Vihdoin hän nykäisee esille ison nipakan paperirahaa — uusia ja kauniita setelejä. Aivan Kelovaaralaisen pitää hieroa silmiään, jotta uskoisi todeksi näkemänsä. Siinähän on ihan olemalla rahaa, hyvä jos ei vain liene tuolla nipakan pohjalla viissataisiakin, ja hän kun tässä jo varustautui pitämään kynsin hampain puoliaan toisen kenkkuilua vastaan.

Oli siellä pohjalla viissataisiakin, uusia rutistumattomia viissataisia. Vanhalan isäntä leväyttää niistä viisi kappaletta erilleen ja alkaa sitten nopeasti päässään laskien valikoida siihen lisäksi pienempiä setelejä. Siinä laskiessaan hän kyselee:

»Eikös se ollut se velkasumma kolmetuhatta?»

Kelovaaralainen: »Niinhän se taisi olla olevinaan — kolmetuhatta kaiken kaikkiaan sitä pääomaa.»

Vanhalan Nuutinen: »Ja korko oli sovittu kahdeksan mukaan sadalta?»

Kelovaaralainen, väkinäisesti: »Niinhän se taisi tulla merkityksi sinne velkakirjaan. Mitätön korko, aivan jonnijoutava — kymmenenhän minä tavallisesti — niinkuin kymmenen mukaan sadalta. Mutta kun tämä nyt oli näin läheisten naapurien kesken, niin taisi tulla luvatuksi!»

Vanhalan Nuutinen, miltei keskeyttäen hänen selittelynsä: »Vuoden alussa minä maksoin korot siihen asti, siispä on nyt maksamatta tämä viimeinen puolivuosi. Vai eikös ole asia niin?»

Kelovaaralainen, äskeistäkin väkinäisemmin: »Jos lienee, enhän minä jaksa häntä enää muistaa!»

Vanhalan Nuutinen: »Tuli kai se koronmaksu merkityksi sinne velkakirjaan?»

Kelovaaralainen, suutaan vääristäen: »Jotta liekö tullut merkityksi? Jos lie tullut niinkuin maksetuksi, niin tottapa lie tullut merkityksikin!»

Vanhalan Nuutinen: »Siis on asia sitä myöten selvä. Ja tämän viimeisen puolivuoden korko tekee minun laskelmani mukaan satakaksikymmentä. Siinäpä olisi siis rahat: kolmetuhatta markkaa se pääoma ja yksisata ja kaksikymmentä markkaa korkoa!»

Hän panee rahatukun pöydälle ja menee sulkemaan loput rahoista lipastoonsa. Kelovaaralainen katselee ulohtaalta pöydälle pantuja rahoja, ja vasta nyt hänen ajatuksensa pääsevät oikeastaan liikkumaan. Oli tullut niin suurena yllätyksenä tämä velan maksu, että hän oli kokonaan häkeltynyt ja vastaillut tähän asti naapurin kysymyksiin niinkuin ulkopuolelta oman itsensä. Nyt vasta hän alkaa tosissaan ajatella, ja eikös siihen hänen taakseen jo ilmesty se eilinenkin ja rupea häntä neuvomaan ja ohjailemaan. Niinkuin hätäisesti sopottaisi hänen korvaansa:

»Sano minun sanoneen, mutta tuo täytisen rohveetta meinaa nyt sinua jymäyttää. Keksi mitä hyvänsä, sano vaikka sen velkakirjan unohtuneen kotiisi. Tai rupea epäilemään, että nuo rahat ovat vääriä. Kun ovat noin uusia ja siloisia, niin kuka sen tietää, mistä lempolaisen tehtaasta ne ovat lähteneet!»

Kelovaaralainen tuntee olevansa niinkuin puristimessa, mutta ei hän sentään kehtaa turvautua siihen hätävalheeseen, että sanoisi velkakirjan unohtuneen kotiinsa. Kun Vanhalan Nuutinen kehoittaa häntä ottamaan rahat omikseen ja antamaan pois velkakirjan, rupeaa hän todellakin kaivelemaan taskustaan velkakirjanipakkaa esille. Samalla hän syrjäkarittain kulkien niehentelee itseään lähemmäksi pöytää, jolla rahat ovat. Ei hän sentään vielä koske rahoihin, vaan seikkaa ja valikoi vapisevin käsin velkakirjojaan eikä näytä ensinkään löytävän sitä oikeata.

Vanhalan Nuutinen katselee Kelovaaralaisen hätäilevää etsimistä rauhallisena, vaikka häntä alkaakin jo hienosittain harmittaa toisen joutava kuhnaileminen. Mutta hänen oli valmistauduttava vielä moneen mutkaan ja metkuun. Kun Kelovaaralainen saa vihdoin viimein etsimänsä velkakirjan käsiinsä, tarkastelee hän sitä hyvän aikaa joka puolelta ja mutisee itsekseen:

»Täytinenkö hänet muistaa, liekö ne koronmaksut täällä ensinkään merkittyinä!»

Hän muistaa kyllä ja näkeekin mainiosti, että kaikki koronmaksut ovat täsmällisesti merkityt velkakirjaan, mutta seikka oli se, että hänen ajatuksensa kypsyttelevä uusia esityksiä, ja sitä hän siinä vain kähmäilee, niinkuin aikaa voittaakseen ja paremmin valmistuakseen. Ja nyt hän jo tuokin esille sen tihulaisen neuvoman epäilyn, jotta jos hyvinkin nuo rahat lienevät vääriä. Kumaraan vääntyneenä hän tarkastelee ja tissaroi setelejä, hypistelee niiden reunoja varovasti sormillaan ja puhelee:

»Se hänet tiesi, kenen tekemiä lienevätkään? Ja liekö alunkaan niitä oikeita leimoja ja kirjoituksia?»

Vanhalan Nuutinen naurahtaa harmistuneena: »Kyllähän Kelovaaralainen hyvin tietää, ettei minusta ole väärän rahan tekijäksi!»

»Hyväinen aika, enhän minä sitä sanokaan, että naapuri semmoiseen työurakkaan. Enkähän minä ensinkään tosissani, miten lie vain sattunut mieleen juolahtamaan, kun ne hyväkkäät siellä paremmissa paikoissa kuuluvat osaavan tehdä mitä rahaa hyvänsä. Niinkuin noita viissataisiakin kuuluvat tehdä sujuttavan — ja nuo lempolaiset kun ovat niin uuden näköisiä — niin siitähän minä vain häleydyin aprikoimaan!»

»Norjalaisen metsäpomolta minä ne sain!» ilmoittaa Vanhalan Nuutinen joteskin tuikeasti ja lisää vielä:

»Eivätkö nuo lie siellä samassa pajassa tehtyjä kuin Kelovaaralaisenkin rahat. Mutta jos minä nyt jo saisin sen velkakirjani pois, ja tuossa pöydällä olisi pännä ja mustetta, jotta saisi merkitä sen kuittauksenkin kaiken varalta!»

Kelovaaralainen alkaa kitistä ja hätäillä, että vieläkös se pitäisi kuittauskin kirjoittaa, mutta tällöin menettää jo Vanhalan tervaskanto kokonaan kärsivällisyytensä ja tuiskahtaa:

»Sama se, minä haen vierasmiehet näkemään ja kuulemaan!»

Hän meni sen tiensä porstuaan etsimään vierasmiehiä, ja Kelovaaralainen jäi yksin kamariin. Silloin iski hänen päähänsä yhtaikaa tuhannen ajatusta. Tihulainen tuntui neuvovan ja sähisevän korvaan:

»Korjaa sukkelaan nuo rahat tuosta pöydältä! Sujauta vain arvelematta taskuusi, ja kun tulee se täytisen rohveetta niine vierasmiehineen, niin et ole niinä miehinäsikään, että tässä olisi vielä mitään rahoja käsitelty. Sillä hyvä, eivät ne ilkeä tulla sinun taskujasi kopeloimaan!»

Hiki kihoaa Kelovaaralaisen otsalle. Hänen luisevat sormensa jo ojentuvat — ojentuvat rahoja kahmaisemaan. Mutta siinä samassa jo kuuluu Vanhalan tervaskanto tulla kolisevan vierasmiehineen, ja Kelovaaralainen tempaa äkisti pois kätensä rahojen lähettyviltä.

Vanhalan Nuutisen mukana ilmestyvät huoneeseen hänen isäntärenkinsä ja muuan kasakkamies, ja äreytynyt isäntä selittää näille, että heidän piti nyt olla tässä vierasmiehinä, kun hän maksoi tälle isäntä Aapro Tanskaselle velkansa.

»Tuossa pöydällä ovat rahat», näyttää hän, »kolmetuhatta markkaa pääoma ja yksisata ja kaksikymmentä markkaa korkoja. Kelovaaralainen laskekoon näiden vierasmiesten nähden rahat ja ottakoon omikseen sekä samalla luovuttakoon pois minun velkakirjani. Oletteko ymmärtäneet ja käsittäneet, mistä on kysymys?»

»Joopa joo, ollaan ymmärretty ja käsitetty!» ilmoittaa kasakkamies rehvakasti. Ja siihen samaan nuottiin lisää renki:

»Kelovaaralainen ruvetkoon nyt vain yhtä kyytiä pitämään laskentoa, niin kyllä me katsomme, että kaikki sujuu ihan lainpykälien mukaan!»

Kelovaaralainen huomaa joutuneensa niinkuin penkin ja seinän väliin. Hän puristelee päätään ja ähkää, mutta kun ei näytä aukenevan enää mitään muuta pelastuksen tietä, ottaa hän vapiseviin käsiinsä rahatukun ja alkaa sitä laskea. Hän kääntelee ja tissaroi jokaisen setelin moneen kertaan ja panee ne sitten toiseen läjään. Välillä hän sotkeutuu ja aloittaa uudestaan ja vieläkin uudestaan. Ja eikös siinä tihulaisen neuvomana jo vaikene uusi aatekin hänen mieleensä.

Hän alkaa kitistä ja mouruta, että tämä velan maksaminen näinikään oli oikeastaan lainvastaista. Hän oli vain tullut tänä päivänä irtisanomaan, että niinkuin kuukauden perästä tämän naapurin isännän pitäisi maksaa hänelle velkansa. Seikka oli näet sellainen, että kuukauden perästä hän tarvitsi rahoja niille omaisuutensa ahnehtijoille, täytisen hyväkkäille. Ei, ei hän ensinkään tänä päivänä tarvinnut, vasta kuukauden perästä. Mutta kun nyt hänelle näinikään ihan väkisin työnnettiin rahat näppiin, niin mitä hän näillä tekisi — korottomina, ihan korottomina joutuisivat olemaan kokonaisen kuukauden. Naapurin pitäisi ajatella, minkälaiseen häviöön hän oli joutumassa. Hän oli jo muutenkin palanut pahasti tässä kaupassa, kun se korko oli niin alhainen — vain kahdeksan mukaan sadalta. Ja nyt kun tuli vielä kokonainen kuukausi, jotta ei juoksisi minkäännäköistä korkoa — niinkuin joutuisivat nämä hänen rahansa kiven alle mätänemään!

Kelovaaralaisen päässä kyllä vilahtaa sellainenkin ajatus, että nyt hän ikiajoiksi häpäisee itsensä likeisimmän naapurinsa ja tämän vierasmiesten silmissä, mutta hänen rienaajansa vain yllyttää jatkamaan älisemistä. Ja Kelovaaralainen jatkaa sitä, aivan itku nousee hänen kurkkuunsa, kun hän nyt alkaa mankua ja rukoustaa, että naapuri edes himppusen verran hyvittäisi hänen tavatonta vahinkoaan. Ei hän tahtoisikaan kokonaan sitä kuukauden korkoa, ei lähestulkoon kokonaan hän tahtoisi.

»Olkoon vaikka lahjana, niinkuin hyvänä muistona naapurille osa siitä korosta, mutta pitäisi sentään saada vähän hyvittäjäisiä edes puolet siitä korosta pitäisi saada!» älisee hän.

Vanhalan Nuutinen ja tämän vierasmiehet katselevat sanattomina toisiinsa. Kaikki he kyllä siksi jotta sanan sijaksi tuntevat Kelovaaralaisen metkuja ja mankumisia, mutta tällä kertaa tuo hyväkäs niinkuin hiihtäisi kaikki aikaisemmat latunsa näkymättömiin. Ei tosiaan tuota itsensä alentamista ja älinää osannut enää ruveta millään joutavilla puheilla parantelemaan.

Aikansa kuunneltuaan Vanhalan tervaskanto vain sanaa sanomatta menee vielä yhden kerran nurkkalipastolleen ja etsii sieltä esille uudenuutukaisen viidenkymmenen markan setelirahan. Hän vie sen levällään Kelovaaralaisen näppiin ja sanoo:

»Olkoon tämä hyvittäjäisiksi, kun naapuri luulee minua auttaessaan joutuneensa niin suureen vahinkoon. Ei, en tahdo siitä mitään takaisin, olkoon niinikään. Ja nyt Kelovaaralainen vain panee rahat taskuunsa ja antaa tänne sen velkakirjan!»

Hän nykäisee puoliväkisin velkakirjansa pois Kelovaaralaisen käsistä. Mutta nytkös tämä hätäilemään, mihinkä hän panisi nämä uudet ja kauniit setelinsä. Ei mitenkään, ei mitenkään hän raskisi niitä rutistella ja sulloa likaiseen kukkaroonsa, ja niin hän tuo setelinipakka käsissään tulee melkein toisten edellään työntämänä kamarista porstuaan ja siitä pihamaalle.

Siellä ei kukaan enää välitä hänestä tuon enempää. Vanhalan emäntä ja yksi tytär jo istuvat kärrissä odottamassa, ja siihen vääntäytyy nyt juureva isäntäkin ohjaksia hoitelemaan. Kelovaaralainen antaa hevosen mennä edellään kujasille, ja niin hän kulkee kulkemistaan, vartalo etukumaraan vääntyneenä ja yhä vain tuota setelinippua käsissään kantaen.

Hän on tavattomasti hyvillään, kun oli saanut viisikymmentä markkaa ihan kuin ilmaista rahaa, mutta samalla hänen sisuksiaan kaivelee kiukkukin. Mitenkä naapurin isäntä ja emäntä olivatkaan häntä kohdelleet? Oliko häntä kahviteltu? Oliko hänelle edes tarjottu ryyppyä, vaikka hän omin silmin oli nähnytkin siellä lipaston aukeamassa miltei täysinäisen konjakkiputelin ja ryyppylasin siinä vieressä valmiina? Vielähän mitä olivat kahvitelleet ja ryypytelleet, melkein nurinniskoin oli hänet sysätty talosta pellolle. Sen oli hän saanut palkakseen, kun oli hyvän hyvyyttään auttanut velkarahoilla!

Omaa käyttäytymistään ja alentumistaan ei Kelovaaralainen nyt enää häpeä ensinkään. Vieläpä hän ihan kuin ylpeileekin mielessään, kun oli osannut niin hyvin puoliaan pitää. Kaikki nuo mutkat ja metkut ja mankumiset, nuo vihjailut rahojen vääryyteen ja muut houkuttelut aivan hykähdyttelevät nyt jälkeenpäin hänen sydänalaansa. Hän istahtaa tienposkessa olevalle kivelle vielä kertaalleen laskeakseen käsissään olevat uudet ja kauniit setelirahat.

Hän päättää viedä ne kotiinsa varmaan säilöön ja vasta tämän jälkeen lähteä toisten velallisten luo.

YHDESTOISTA LUKU

Tuntia myöhemmin Kelovaaralainen lähestyy Lapukkavaaran veljesten taloa. Hänellä on nyt vierasmieskin mukanaan, vanha isäntärenkinsä Matti. Jo aikaisin aamulla hän oli ajatellut tämän asian valmiiksi ja lähettänyt Matin tänne Lapukkavaaran puolelle raja-aitaa korjailemaan; nyt tullessaan hänen tarvitsi vain hoihkaista Matti mukaansa talossa pistäytymään.

Tulihan siinä kyllä iso vahinko, kun piti ahkerin ja luotetuin työmiehensä viedä kauniina arkipäivänä ainakin tunnin ajaksi joutilaana herrastelemaan. Ja toisella tavoin tuli vieläkin suurempi vahinko: kun näet Matti aamusta pitäen joutui näinikään tänne eri työmaalle eikä ollut siis paimentamassa niitä toisia renkejä ja kasakkamiehiä, jotka olivat siellä Vanhalan puolisella ojitusniityllä, niin tietysti ne hyväkkäät nyt laiskottelivat siellä aivan kylläkään ja märehtivät sitä timokraattipuolueen politiikkaa, jonka mukaan tämä päivä olisi muka pitänyt saada kokonaan rokulipäiväksi.

Kelovaaralaista oli aivan tosissaan harmittanut tämä seikka, tämä Matin lähettäminen tänne eri työmaalle, mutta kun ei voinut mitenkään ajatella niiden Lapukkavaaran veljesten luo menemistä ilman vierasmiestä. Jos olisi ollut kyseessä vain koron maksusta muistuttaminen, silloinhan asia olisi ollut ihan toinen; mutta nyt hän aikoi sanoa saatavansa irti, ja siinä syntyisi kai aika jäminä, sillä nämä Lapukkavaaran miehet olivat pahoja kenkuttelemaan.

Eivätkä vain miehet, naiset olivat vielä pahempia — varsinkin toinen naisista — se vanhemman, Matti nimisen veljeksen emäntä, senkin hyväkäs. Nyt kivikkoista metsätietä talsiessaan Kelovaaralainen ajatteleekin ehkä kaikkein enimmin tuota naisihmistä. Jos tässä näet paljastetaan kaikki salat julki, niin Kelovaaralainen oli likipitäin vuosikymmen takaisin päin langennut tuon naisen kanssa vähän niinkuin haureuden syntiin.

Asia oli saanut alkunsa sillä tavoin, että tuo naiseläjä oli siihen aikaan ollut Kelovaarassa karjapiikana, ja kun Luoja oli siunannut sille vetreäverisen ulkonäön ja vähän niinkuin retevän luonteenkin niissä rakkauden nahinoissa, niin eikös vain saanut itseään Kelovaaran kitupiikkiäkin erehtymään.

Pitää tässä sentään vähän Kelovaaralaistakin puolustaa ja sanoa sen verran, ettei tuo erehtyminen tapahtunut ensimmäisenä palvelusvuonna, vaan vasta toisena. Ensi vuosi meni enemmän viattomasti, sen minkä vähän tuo naikkonen piti silmäpeliään ja ketkutteli lanteitaan Kelovaaralaiselle, kun välistä sattuivat yksiin aikoihin askartelemaan navettarakennuksen ylisillä. Mutta tietäähän, kun synti on tulollaan, niin se osaakin järjestää kaikki seikat aivan oman mallinsa mukaan. Toisena palvelusvuotena, siinä kaikkein hereimpinä kevätkuukausina Kelovaaralaisen emäntä synnytti viimeisen lapsensa, ja tämän moniviikkoisen lapsivuoteen aikana se tuo piikaihmisen silmäpeli ja lanteiden ketkuttelu ja helmojen nostelu vei kuin veikin Kelovaaralaisen lankeemukseen. Päivät pitkät he silloin kähmäilivät kaksistaan navettarakennuksen ylisillä, Kelovaaralainen oli siellä tekevinään hevosen silppuja ja piika taas pudotteli sieltä suurista heinäkasoista rehua karjalle; ja kun leikkiin vielä yhtyi huhtikuinen aurinko, senkin hyväkäs, väräjävine säderihmoineen, joita se heitteli seinänrakosista noihin samaisiin hyllyviin ja hyvältä lemuaviin heinäkasoihin, niin siinähän sitä jo olikin kiusauksen viettelystä aivan tarpeeksi asti.

Kelovaaralainen oli korjannut tämän erehdyksensä sillä tavoin, että oli hyvän hyvyyttään suostunut Lapukkavaaran vanhemman veljeksen puhemieheksi, kun näet tämäkin näihin samoihin aikoihin tai oikeastaan niinkuin seuraavana kesänä oli ruvennut tuota kiihkoveristä piikaihmistä lähentelemään. Ja sen Lapukkavaaran miehen laskuunhan ne siinä kahakassa olivat Kelovaaralaisen synnitkin joutuneet; mutta nyt jälkeenpäin se täytisen vaimoihminen kuulutti aivan julkisesti, että vanhin heidän tuvassaan vilisevästä mukulaparvesta oli Kelovaaralaisen hyvää työtä. Lempolainen hänet tiesi, oliko tuossa puheessa mitään oikeata perustusta; ainakin Kelovaaralainen oli tietävinään, että tuo naikkonen niihin hänen lankeemuksensa aikoihinkin oli jaellut sitä rakkauden antiaan vähän jokaiselle tarpeessa olijalle.

Vaikka eipä siltä eikä sen puolesta, ettei Kelovaaralainen olisi vielä myöhemminkin siksi jotta sanan sijaksi erehtynyt tuon naisihmisen houkutuksiin lankeamaan. Ei hän muuten kai olisi näille veljeksille johtunut velkaakaan antamaan, jollei olisi ollut tuota synnin viettelystä vetämässä; yksistään sillä tavoin hän oli tuohon taloon takertunut ja mätkännyt molemmille veljeksille lainaksi tuhat markkaa mieheen.

Oli ollut semmoinen puhe, että veljekset isänsä kuoltua näiden velkarahojen turvin järjestäisivät taloutensa kumpainenkin erilleen, mutta hiukan keskeneräiseksi se oli tuo järjestely jäänyt. Sen minkä vähän olivat yhteistä kartanoa repeloineet, siirtäneet toisen tuvan pellon pientarelle nuoremman Eero veljeksen asuintuvaksi, mutta jo porstuakin oli unohtunut tekemättä tuon yksinäisen tuvan eteen. Vanha iso porstuan romehta oli jäänyt Matti veljen asuinrakennusta koristamaan, mutta yksi seinä oli siitä nyt kokonaan poissa, joten sillä ei ollut paljon muuta virkaa kuin kokosipahan talvisin suuren nietoksen lunta sisäänsä.

Tätä nietosta käytti Matin kätevä emäntä Liena omalla tavallaan hyödykseen. Kun näet talon yhteinen kaivo oli kaukana pihamaan ulkoreunassa, oli sieltä pahoina purku- ja pakkaspäivinä ikävä lähteä joka tarpeeseen vettä noutamaan, mutta tuosta porstuanietoksesta sai esimerkiksi kahvivetensä varsin mukavasti — kävi vain siitä sieppaamassa pannunsa lunta täyteen ja lennätti sen tuvan liedelle kuumenemaan.

Oikeastaan tuo toisesta päästään avonainen porstua oli siis kyllä hyödyllinen suoja, mutta jos harkitsi asiaa toisin päin, niin se oli myös alati ja kaunopuheisesti muistuttamassa, että Kelovaaralaisen antamat velkarahat olivat loppuneet pahimmoikseen kesken aikojaan. Sitä samaista rahojen kesken loppumista muistuttelivat ja teroittivat muuten mieleen kaikki muutkin talon rakennukset, jokainen omalta kohdaltaan; ne olivat näet järjestään kaikki keskeneräisiä, mikä katottomana, mikä vasta puoliksi nurkilleen rakennettuna.

Veljekset olivat kyllä toisenkin kerran pitäneet puhetta lisävelasta, mutta Kelovaaralainen ei ottanut näitä puheita kuuleviin korviinsa. Hän oli omasta mielestään tehnyt jo tarpeeksi asti hyvää näille Lapukkavaaran Nevalaisille, ja kun se rakkauden kipinäkin oli Kelovaaralaisen povessa jo vuosia sitten päässyt jäähtymään, ei auttanut Matti veljen emännänkään puuttuminen asioihin. Tämä kyllä joka kerran tavatessa muistutteli Kelovaaralaiselle niistä entisistä nahinoista, mutta Kelovaaralainen, senkin hyväkäs, rupesi silloin vänkäämään puhetta muihin asioihin.

Harvoin hän nykyelleen enää kävikään Lapukkavaaran veljesten talossa, sen minkä pistäytyi koron maksusta muistuttamassa. Tämä koronmaksu oli muuten järjestetty sillä tavoin, että veljekset luovuttivat noista velan panttina olevista pohjaniityistään valmiiksi tehdyn osaheinän Kelovaaralaiselle. Tuota osaheinää tuli niin paljon, että Kelovaaralainen talvisin sen myydessään sai ainakin kaksinkertaisena velkojensa koron, mutta yhtäkaikki hän piti itseään näiden Lapukkavaaran Nevalaisten pysyvänä hyväntekijänä. Hänen kuvitteluvoimansa väänsi asian sen mukaiseksi, että yksistään hänen armostaan ja suopeudestaan nämä miehet olivat näihin saakka saaneet elellä huolettomia päiviä.

Nyt hän on päättänyt lopettaa hyväntekijänä olonsa, hän aikoo sanoa saatavansa irti, ja kun hän on varma, etteivät Lapukkavaaran miehet kuukauden kuluttua kykene velkaansa maksamaan, tietää hän taatusti pääsevänsä noiden himoitsemiensa niittypalstojen isännäksi. Hän aprikoi jo sitäkin asian puolta, kieltäisikö samalla tiellään tämänkesäisen heinätyksenkin ja ottaisi nuo hyvät niityt yhtä kyytiä omaan hallintaansa; kivistävää päätään puristellen hän kyselee tästä asiasta isäntärenkinsä mielipidettäkin, mutta hidaspuheinen Matti ei saa kuonnutetuksi kieltään antamaan mitään pätevää neuvoa. Murahteleepahan vain niitä omia murahtelujaan ja kulkea saapastaa isäntänsä kantapäillä.

Niin lähenevät he jo talon peltoja, tämä isäntä ja renki, ja jos ei isäntäkään lie paraissa pyhävaatteissaan, niin rengin työhynttyyt ovat aivan repaleiset. Monipaikallista, sonnalle ja pihkalle ja jos mille lemuavaa täky, resua pitelee edestä kiinni yksi ainoa jäniksen puodista ostettu puulinkkunappi, ja piikkohousujen takamukset ovat nyt sakeaa metsää rumutessa revenneet niin pahasti että sieltä paistaa miehen ruskettunut peräpeili runsaan kämmenen leveyden molempien kannikoiden kohdalta aivan paljaana. Mutta mitäpäs Matti ulkoasustaan, hän on mikä on, Kelovaaran kitupiikin uskollinen isäntärenki, ja nyt hänet on hetkellisesti koroitettu vierasmieheksi — niinkuin pieneen kunniatehtävään.

Asemansa tärkeyden käsittäen hän katsoa tiirottaa pienillä tuhrusilmillään peltoaukean reunasta ilmestyviä talon rakennuksia, ja eikös sieltä toisesta päästään katottoman navettarohjakkeen takaa hänen silmänsä keksi jo vähän iloisempaakin näkemistä: siellä on näet joku naisihminen kyykkysillään kesantopeltoa höystämässä.

Siinä navettarakennuksen seinustalla on kyllä nykyajan mukavuuskin, tuommoinen kattopäreistä siihen seinää vasten tekaistu koppeli. »Ykskamariksi» ne tuommoista koppelia sanovat meidän perukalla, koska siinä tavallisimmin on vain yksi istuinpaikka; mutta tämän Lapukkavaaran veljesten ykskamarin päreiset seinät olivat jotenkin tarkkaan käytetyt siihen samaiseen tarkoitukseen, johon paremmissa paikoissa tavallisimmin käytetään paperia. Ja eikö tuon ykskamarin lattiallakin jo lie ollut tarpeellinen määrä maataloushenkeä, koskapa talon asukkaat olivat jo ruvenneet höystämään ympäristöä.

Niin taikka näin, siellä se vain kökötti kyykkysillään tuo naiseläjä eikä nähtävästi ollut edes huomaavinaan taloa lähestyviä vieraita. Kelovaaralainen, joka kulkee edellä, harmistuu aika tavalla huomatessaan kyköttäjän naiseksi. Sehän tiesi ikäviä selkkauksia, jos kohtasi taloa lähestyessään ensiksi naiseläjän ja vielä päälle päätteeksi mokomissa hommissa. Mutta Matti, joka talsii isäntänsä perässä, ei ajattele asiaa niin paljon tuolta kantilta, hän toteaa vain ykskantaan:

»Naiseläjä siellä näkyy olevan kesantoa solmittamassa!»

Kelovaaralainen ei ole kuulevinaan tätä lausahdusta, mutta Matti jatkaa huomiointiaan:

»Näyttääpä olevankin itse emäntä Liena. Ja siellä se hyväkäs vain tähtäilee tuolla rapatykillään aivan kuin me olisimme vaivaisia harakoita!»

Nainen näytti tosiaan taimosen tahallaan pyllistelevän takapuoltaan ja kuorivan helmuksiaan, jotta näköala muodostuisi tulijoille vapaammaksi. Matti siitä jälleen huomauttaa vakavasti:

»Vielä sillä onkin leveät kannikat tuolla Lapukkavaaran Matin emännällä.» Ja kun Kelovaaralainen ei tähänkään virka halaistua sanaa, aprikoi Matti niinkuin omia aikojaan:

»Ei se turhan tautta olekaan niitä Sumukan Kukottaria tämä Matin emäntä. Niillehän se on Luoja siunannut sitä pyllypuolen leveyttä, niille samaisille Sumukanvaaran naisille. Ja onhan se retevä emäntä muutenkin tämä Lapukkavaaran Matin akka. Mutta saisi tuo ruoja ja ruveta vähän peittelemään noita näköalojaan, aivanhan tässä jo ollaan niinkuin sulaan hotuun joutumassa!»

Kelovaaralainen ajattelee harmistuneena, että hänelle se tuo täytisen akka siellä nyt pyllistelee, mutta eihän tässä osannut pakosallekaan lähteä, kun oli niin tähdelliset asiat esillä. Jo aprikoi hän asiaa siltäkin kantilta, että jos sieppaisi tuosta pellolta kouraansa nyrkinkokoisen kivenmukulan ja nakkaisi sillä mokomaa pyllistelijää, niin eiköhän ruoja jo siitä häviäisi vieraita säikyttelemästä. Hän on kuitenkin kuullut siitä olevan ankarat sakot, jos rupeaa kivittämään tai tekee muuten häirinkiä naapurilleen noissa yksityisemmissä askareissa. Ja kun kiusa vielä satutti Matinkin hänen matkaansa ihan kuin valmiiksi vierasmieheksi, niin ei auta muu kuin pitää hyvänään ja tallustaa suoraan eteenpäin.

Heidän joutuessaan avonaiseen porstuaan ennätti siihen jo emäntä Lienakin ja alkoi tervetulijaisiksi hällättää.

»No voi sun pirskatin piirakat, ihan näet piti itsensä Kelovaaralaisen isäntärenkeineen joutua kummeiksi, kun satuin tuonne nurkan taa pistäytymään. Ja vielä oli täytinen pannut mahani niin tureuksiin, että aivan piti tikistämällä tikistää siinä melkein vieraiden nenän edessä.»

Hän vetää välillä henkeään ja jatkaa hällätystään.

»Vaikka onpahan se tämä Kelovaaralainen siksi jotta sanan sijaksi ennenkin tarkastellut minun pyllykannikoitani ja muitakin paikkojani, on tarkastellut ja kopeloinutkin — sen puolesta. Oltiinhan sitä monasti ihan likekkäinkin niissä rakkauden sisäisemmissä lirputuksissa, ja aivan pitäneekin tässä lennättää kahvipannu lämpenemään, jotta olisi mukavampi palautella mieleen niitä entisiä kotkotuksia!»

»Näytän minä sinulle kotkotukset!» ajattelee Kelovaaralainen, mutta nauraen ja ilkastellen pyörähtää emäntä Liena hänen edellään tupaan, joka vilisee enemmillään kuin puolillaan pellavapäisiä ja repaleisia mukuloita. Siellä pöydän latvalla on pystyhartiainen ja viistonaamainen isäntäkin rajautuneita lapikaskenkiä jalkoihinsa kiskomassa. Emäntä pauhaa hänelle, että »etkös sinä hyväkäs ole vieläkään saanut niitä kenkiä tallukoihisi», ja siinä samassa hengenvedossa hän jo henkäisee vanhimmalle, likipitäin kymmenvuotiaalle pojanmöllikälleen:

»Menepäs siitä kauniisti oikeata isääsi tervehtimään!»

Hän sysää jo poikaa Kelovaaralaista kohden, mutta samassa hän parahtaa:

»No voi turkanen, miten on taas tahrinut räkään molemmat hihansa!»

Hän kahmaisi poikaa tukkapäästä, ja samalla kun hän pölisytti siitä oikealla kädellään, suki hän pankon reunalta toiseen käteensä sieppaamallaan pesurätillä pojan hihansuita, jotka tosiaan olivat aivan kiiltävän valkoiset ja kankeat, kun poika oli ahkerasti käytellyt niitä nenäpyyhkeinään. Poika älisi ja rimpuili äitinsä kourissa, mutta vihdoin emäntä Liena sysää uudemman kerran hänet Kelovaaralaisen eteen ja toimittaa:

»Siinä on kullannuppusesi! Ja jos lie vanhojen sanoissa perustusta, että 'räkänenästä mies', niin jo vainenkin pitäisi siitä pojasta paneutua vähän toisenlainen tekijä kuin tuosta minulle siunatusta ukonkahmusta!»

»Toinenhan sillä kuulostaa olevan sukujuurikin, jos vain lie sinun puheisiisi luottamista!» ähisee isäntä kiskoen yhä vain ikenet irvellään kenkärajaa jalkaansa.

»Toinen sillä onkin sukujuuri. Ja hyvä olisi, jos olisivat vain sitä yhtä ja samaa sukujuurta nämä muutkin kakarani. Vaikka näet kuuluvatkin jo siellä käräjillä vähän alentaneen tätä Kelovaaralaista arvonsa ja kunniansa korkeudesta, niin en yhtään ujostele aivan näin vierasmiehen kuullen tunnustaa, että parempi tämä on vieläkin kuin sinä vaivainen nahjustelija, jotten sen pahemmin sanoisi!»

Hän pyörähtelee leveänä ja rehevänä ja nokinaamaisena siinä lieden vaiheilla. Maha hänellä ryöhöttää pullollaan kuin seitsemän leivän uuni, näköjään on siellä jälleen uusi tulokas hautumassa, mutta siitä ei tämä elämänhaluinen emäntä ole kovinkaan huolissaan. Hänen kielensä laulaa ihmeen sulavasti, ja yhtenään hän vain muistuttelee Kelovaaralaiselle niistä vanhoista rakkauden synneistä, muistuttelee niin julkeasti ja mehevästi, ettei Kelovaaralaiselle jää ensinkään suunvuoroa asiansa toimittamiseen Vasta kun emäntä Liena on saanut väkipakolla tyrkytetyksi vieraille kaksi kupillista kahvisumppiaan ja alkaa sitten itsekin ahneesti hörppiä tuota ylen kitkerätä keitostaan, saa Kelovaaralainen sen verran ilmoitetuksi, että hän oli nyt tullut tämä vierasmies mukanaan niistä velkarahoista puhetta pitämään.

»Ja täytistäkö sinä tuosta vierasmiehen könttyrästäsi tänne juoksuttamaan!» kiehittäytyy emäntä Liena jälleen hörppimisensä lomassa sanomaan. »Ikäänkuin ei tässä ilman vierasmiehiäkin muistettaisi sitä koronmaksua.»

Hän särpii ja puhaltaa välillä kahviaan ja toimittaa edelleen:

»Sitähän minä olen tässä aamusta pitäen hokenutkin tuolle ukonkahmulle, että menisi tänään sinne viirunvetoon ja veisi samalla tiellään sille seppä Aatamille viikatteet kallittaviksi, jotta pääsisi tästä jo tulevalla viikolla sinne heinäniitylle heilumaan. Kuuluu siellä taas olevankin ökäheinä, niin että saapi siitä Kelovaaralainenkin osakseen enemmän kuin sen mokoman velan korko ikinä kannattaisi!»

»Voipihan siellä olla siksi jotta sanan sijaksi sitä heinänpuolta!» marisee Kelovaaralainen. »Voipihan siellä olla juuri ja justiin sen verran, jotta mitenkuten siitä korosta selvittäisiin, mutta nyt ovatkin tässä vähän toiset asiat kysymyksessä kuin se koron maksaminen!»

»Ja mitkäs toiset asiat tässä nyt olisivat muka kysymyksessä?» kivahtaa emäntä Liena terhakasti ja epäluuloisesti.

»No kun tämä minun elämäni on nykyelleen pantu näinikään veitsen terälle, niin tässä pitää jo ruveta pennosiaan pois hamuilemaan. Ja sitä varten tässä nyt ollaan — niinkuin niitä velkarahoja irtisanomassa!»

Emäntä Lienan sumppiveden hörppiminen keskeytyi siihen paikkaan.

»Mitäh? Mitä se nyt tämä Kelovaaralainen? Vai sitäkö — sitäkö varten se onkin tuo rengin köntys matkassa? Ja sinäkin siinä, muuan hyväkäs» — hän pyörähti rutakasti miehensä puoleen — »olisit tästä jo aikoja sitten saanut hävitä sinne viirunvetoon ja niitä viikatteita sinne sepälle viemään!»

KAHDESTOISTA LUKU

Mies älysi oitis, mistä nyt oli kysymys: piti jouduttautua sukkelaan pois tuvasta ja koko Kelovaaralaisen kuuluvilta, ennenkuin tämä ennättäisi oikein jullilleen vierasmiehen kuullen julistaa asiansa. Hätäisesti huhuillen kuin hännälle polkaistu juoksukoira hän sukaisi takkiresun päälleen ja yritti livahtaa tuvasta ulos, mutta siinä siunaamassa olivat jo Kelovaaralainen ja tämän isäntärenki oven edessä tietä tukkeamassa. Ja siinä Kelovaaralainen nyt nopeasti ja häikäilemättä julistaa asiansa, että hän sanoo irti velkasaatavansa kuukauden perästä maksettavaksi — kuukauden perästä päivälleen tästä heinäkuun alusta lukien.

Äkisti muuttui meininki tuvassa aivan toisennäköiseksi kuin se vielä silmänräpäys sitten oli ollut. Emäntä Liena pauhasi ja ärhenteli, että vielä hän oli kahvikestit pitänyt tuolle pahalaisen kitupiikille, tuolle senkin täytisen saiturille, jonka käräjilläkin olivat jo tuominneet kolmen markan mieheksi — ihan koninnylkijäksi. Ja viistonaamainen, luihukatseinen isäntä jo hätäpäissään säntää tavoittamaan penkin alta kirvesnyrhiään ja heristelee sillä vieraitaan, jotta:

»Kun mutaisen vain yhden kerran, niin eivätköhän jo rupea joutavat liikulaiset tästä pois raivautumaan!»

Mutta Kelovaaralainen tuntee nähtävästi tuiki tarkkaan tämän isännän luonteen. Vaikka mies nyt tuossa ärhenteleekin kirveineen hänen edessään julmistuneen näköisenä, niin hän vain jatkaa asiansa toimittamista. Hän kaivaa oikein velkakirjankin esille ja samaten panttauspaperin; ne löytyvätkin tällä kertaa hyvin sukkelaan, ja niistä nyt Kelovaaralainen lukea paukuttaa Lapukkavaaran Matti Nevalaiselle ja tämän emännälle heidän tuomionsa.

Hälinä tuvassa kiihtyy yhtenään, sillä emäntä Liena on vähitellen pääsemässä paraaseen puhtiinsa. Hän oli nähtävästi vuosien vieriessä tuudittautunut siihen harhaluuloon, ettei Kelovaaralainen ikipäivinä rupeaisi heiltä tosipelissä velkarahojaan pois vaatimaan, vaan että tuo velka saisi olla niinkuin vanhan rakkauden muistona ja hyvittäjäisinä. Kun nyt tämä unelma särkyy ja hajoaa, ei emäntä Lienan kiihtymyksellä ole enää mitään rajoja. Hän pärpättää ja haukkuu vieraitaan, nakkelee ja pölisyttää tukkapäästä siinä jaloissa parahtelevia mukuloitaan ja ärsyttää miestään, jotta tämä edes yhden kerran heilauttaisi miehen tavalla kirvesnyrhiään. Kesken kaiken hän sieppaa rutosti liedeltä mustakylkisen kahvipannunsa ja — roiskis vain — siinä lensi pannun sisältö vieraiden silmille.

Liekö Liena tarkannutkin enemmän vierasmiestä kohden, mutta niin vain kävi, että isäntärenki Matti sai pääasiallisesti pannun sisällön omaksi osakseen, vain himpun verran siitä roiskahti Kelovaaralaisen vaatteille. Matti pyyhkii vakavana silmiään ja kakistelee kahvinporoja kurkustaan, ja emäntä Liena hällättää:

»Kas mitenkä piti käydä, kun saikin tuo vitiviaton vierasmies kahvisumpin silmilleen. Vaan sitäpä lie lähtenytkin tänne hakemaan, mokoma köntys ja kuhnailija, Kelovaaran kitupiikin iänikuinen ällipää narri. Ja onpahan täällä vielä varattu isännällekin oma osuutensa, on ainakin hyvät näköalat ja muut maisemat varattu itselleen Kelovaaralaiselle!»

Näin pauhaten hän kouraisee helmuksensa ylös ja räkättää:

»Tätäkö etupuolta tulit tänne syynäämään? Vai olisiko takapuoli mielestäsi niinkuin mieluisampi nähtävyys? Tosinhan sitä jo äskenkin sait ihastella, mutta samapa tuo jos näytän vieläkin ja vähän likempää — näytän oikein kirkonovet koninnylkijälle!»

Hän pyörähti ympäri, ja siinä sai nyt Kelovaaralainen tosiaan nähdä samalla tiellään kaikki kirkonovet pihtipielineen ja muine ruusauksineen.

Ei tähän näytökseen Kelovaaralainen osaa sanoa juuri mitään, mutta lisäväkeä alkaa nyt työntyä oven täydeltä tupaan. Nähtävästi emäntä Lienan rähinä oli kuulunut pellon pientarella olevaan naapuritupaan asti, sillä sieltä tulevat nyt samaan myräkkään itse kyrmyniskainen Eero veli, hänen kelmeä ja kitulias akkansa sekä jälkijoukkona puoli tusinaa kakaroita ja viinan myynnillä sekä muulla vähäisemmällä näpräyksellä itseään elättelevä loisakka Tiina Hytitär, jolle Luoja oli siunannut puheenlahjaa melkein yhtä paljon kuin itselleen emäntä Lienalle.

Näille uusille tulokkaille nyt emäntä Liena yhdellä suunavauksella selvittää, millä asioilla Kelovaaran kitupiikki oli kulkemassa. Hän tekee sen ihan pienellä vahingonilolla, sillä hän arvaa, että samaan kadotukseen tässä nyt naapuritkin ovat joutumassa. Vieläpä hän kaiken varoiksi vetää ovenkin kiinni tulijoiden perässä, jottei vain tuo hiukan rutakampiluontoinen Eero veli mitenkään pääsisi karkuun Kelovaaralaisen kynsistä.

Kelovaaralainen älyääkin oitis käyttää suotuisaa tilaisuutta hyväkseen. Hän etsii hätäisesti Eero Nevalaisenkin velkakirjan ja panttauspaperin käsille ja lukee niistä samat rapsut, mitkä vanhempi veli oli saanut kuulla hetkistä aikaisemmin.

Aluksi ei Eerokaan näytä oikein käsittävän, onko tässä nyt ihan totinen tosi edessä, mutta kun tämä seikka hänelle vähitellen emäntä Lienan rähinästä selkenee, joutuu hänkin silmittömän kuvastuksen valtaan. Hän tarraa arvelematta kiinni Kelovaaralaisen rinnuksiin ja alkaa rytyytellä tätä ihan vimmatusti. Emäntä Liena ja Tiina Hytitär häntä vielä yllyttävät.

»Oikein, Eerikka, aivan oikein!» säkättävät he kilpaa. »Näytä sille, näytä sille täytisen kitupiikille, sille saivaren nylkijälle oravan ikenet! Tänne tulee kehnolainen vihojaan viskomaan, kun käräjillä näpsäyttivät liikakunnian pois, mutta eipä olisi pahitteeksi, jos nyt rutistaisit ja nujertaisit sen pakanan tuonne pankon alle aivan myttyrään!»

Tosiaan on Kelovaaralaisella hätää ihan jakamatta tuon itseään paljon nuoremman ja lujakouraiseksi tunnetun miesjukurin kynsissä. Hän älähtelee isäntärengilleen:

»Matti kehveli, tulehan vähän auttamaan, kun tuo täytinen rutistelee ja repii kaikki tärkeät paperini aivan pilalle. Mutta kyllä sinä, Eero Nevalainen, tämän vielä saat vastatakin. Kä-käräjiin manuutan sinut aivan varmaan, ja tämä Tiina Hytitär ja sinä, Matti, saatte olla tässä näkijöinä ja vierasmiehinä!»

»Vähättelen minä sinun vierasmiehistäsi!» äyskähtää rytyyttäjä, mutta hellittää sentään otteensa ja sysää siunatuksi lopuksi Kelovaaralaisen pankonpäätä vasten. Kelovaaralaisen päämukula kolahtaa aika pahasti uunin reunaan, mutta ei ole hänellä nyt aikaa kipujaan valittelemaan; huohottaen hän noukkaa lattialta rytäkässä pudonneen hattunsa ja alkaa sitten vapisevin käsin oikoa ja silitellä pahoin rutistuneita paperejaan. Sitä tehdessään hän marisee:

»No jo on Luoja siunannutkin minulle eto eläjät lähimmiksi naapureikseni. Kun näet hyvän hyvyyttäni olen auttanut näitä velkarahoilla, niin tämmöisen nyt maksavat palkan avunannostani!»

»Häviätkö siitä jo marisemasta, pahalaisen ruikuttaja!» henkäisee emäntä Liena. Ja tähän säestää Tiina Hytitär:

»Ei näet sille riitä orvon osuuden pimittäminen, vaan vielä tahtoo ryövätä putipuhtaiksi kaikki köyhät naapurinsakin!»

»Sanohan muuta, aivan vääryydellä tahtoo rosvota ja puliveivata toisten hiellä ja vaivalla kootun omaisuuden. Mutta se tiedäkin ja paina mieleesi, Kelovaaran kitupiikki, ettei ikipäivinä sinulla ole meidän niityllemme asiaa. Koetapahan vain tuodakin sinne se sinen- ja punankirjava niittokoneesi rällättämään, niin minä — minä sen röykytän palasiksi, jollei tuosta ukonkahmustani liene senkään hyväntyön tekijäksi!»

»Ja minä autan sinua, emäntä Liena, autan varmasti.» lupailee Eero Nevalainen rehvakasti.

»Kuulkaahan päälle, vierasmiehet, kuulkaa tarkasti, mitenkä nuo minua uhkailevat!» älähtää Kelovaaralainen ja alkaa sitten hoputtaa isäntärenkiään:

»Matti, lähdetään jo pois tästä talosta, lähdetään sukkelaan, ennenkuin nuo hyväkkäät ennättävät silmät kokonaan päästä pois raapia!»

Hän tunkee jo paperejaan taskuunsa ja on aivan lähtemässä, mutta tällöin muistaa emäntä Liena vielä yhden asian. Hän sieppaa tukkapäästä vanhimman pojanmöllikkänsä ja töytyyttää sen Kelovaaralaisen eteen sekä pauhaa kuin kiljuva jalopeura:

»Ja tämän kakaran saat viedä jo nyt yhtä kyytiä mukanasi! Vai meidänkö vaivaisten tässä vielä pitäisi vaatettaa ja ruokkia sinun himojesi hedelmätkin, sinä hävitön saituri ja kitupiikki — viattoman naiseläjän kunnian häpäisijä!»

Viimeisissä sanoissaan hän jo tyrskähti itkunvolinaan. Kelovaaralainen koki molemmin käsin tukkia korviaan ovesta ulos painuessaan, mutta emäntä Liena, yhä pauhaten ja rähisten ja itkua ryystäen ja poikaansa tukasta retuuttaen saatteli häntä koko joukon seuraamana porstuaan ja siitä vielä pihamaallekin.

Kelovaaralainen jo mennä viuhtoo pihamaan yli ja hyppää siinä tupakkamaan nurkkauksessa olevasta veräjästä kesantopellon pientarelle. Vasta tänne turvallisen välimatkan päähän ehdittyään hän jääpi odottamaan juoksujalkaa tulla väännättelevää isäntärenkiään, ja kun Matti joutuu hänen luokseen, hoihkaisee hän niinkuin viimeiseksi jäähyväiseksi pihamaalla rähisevälle joukolle, että viimeistään kuukauden perästä pitää hänelle tuoda rahat, muuten ne niittypalstat kaikkineen päivineen jäävät hänen omikseen. Ja vielä hän varmuuden vuoksi lisää, että jos he tämän odotuskuukauden aikana heinättävät ne niityt, niin kaikki valmiiksi tehdyt heinätkin jäävät lain mukaan hänelle. Eikä hän anna heille edes osaheiniä — ei niin ainoata kuormaa hän anna, kun ovat kohdelleet häntä näinikään ihan kuin pahinta juoksukoiraa!

»Eikös tuo tulenkorvennettava kitupiikki osaa ensinkään lopettaa!» kuuluu emäntä Liena parahtavan itkuvoimansa lomassa. Ja sitten alkaa Kelovaaralaisen ja tämän isäntärengin jälkeen sataa pihamaalta kivenmukuloita. Emäntä Liena ja Tiina Hytitär kivittävät kaikkein urhakimmin, juosta hynttyyttävät vielä vähän matkaa perässäkin ja nakkelevat sen minkä ennättävät toisen toistaan isompia kiviä. Kelovaaralainen itse sai napsun kyynäspäähänsä, ja perässä juoksevaa Mattia paiskasi emäntä Liena isolla kivellä suoraan paljaana vilkkuvaan takapaikkaan.

Vasta metsän reunaan joutuessaan he vähitellen pääsevät turvaan. Rähinä ja haukkuminen kuuluvat kyllä vielä hyvän aikaa, mutta Kelovaaralainen ei tuosta enää paljoa välitä. Hän on miltei tyytyväinen, kun oli päässyt näinkin ehein nahoin leikistä. Ja vielä tyytyväisempi hän on siihen asian puoleen, kun oli muistanut lähtiessään varmuuttaa, ettei hän anna niitä osaheiniäkään. Aivan kuin se eilinen »ystävä» olisi siinä kiivaassa lähtöhötäkässä suhahtanut nuo sanat hänen korvaansa.

Ja se samainen ystävä tuntuu yhä vieläkin juosta hytkyttävän tuossa aivan hänen rinnallaan ja yllyttävän häntä, että hänen pitää nyt pysyä tiukkana miehenä, kun nuo Lapukkavaaran Nevalaiset tulevat häneltä armoa rukoustamaan. Ja Kelovaaralainen päättää pysyä tiukkana miehenä — kovana ja armottomana kuin piikivi. Hän kyllä arvaa Lapukkavaaran miesten rehvakkuuden pian lannistuvan ja näiden saapuvan luokseen katumusta tekemään, mutta ei tipu mitään, että saisivat hänet sovintokauppoihin suostumaan. Kaikki nämä tämänpäiväiset nujakat ja haukkumiset hän silloin muistuttelee mieliin niille rehvastelijoille. Ja tulkoonpa vaikka itse emäntä Lienakin hällättämään, niin pellolle hän kuskaa sen suupaltin rähisijän.

Hän sanoo tämän perässä talsivalle isäntärengilleenkin, ja Matti kuulostaa niinkuin myönnyttävästi murahtelevan.

Niin palaavat he tärkeältä matkaltaan, kulkevat perätysten kivikkoista metsätietä.

KOLMASTOISTA LUKU

Toisena viirunvetopäivänä päätti Kelovaaralainen nitistää Muuriais-Heikin, meidän saloperukkamme kauppaneuvoksen, jonka nyrkinmentävä puotipöksä oli siinä Välilän Piiroisten pellon päässä, melkein viirunvetopaikkamme portin korvassa.

Tämä Muuriaisten kuppikunta oli sukuakin Kelovaaralaiselle. Ei kuitenkaan niin, että Muuriainen itse olisi ollut edes väärän koivun kautta Kelovaaralaisen sukulainen, vaan se Muuriaisen hampaaton akka, se Riihikankaan entinen Marjetta Louhelatar oli Kelovaaran emäntä Loviisan serkku, taisipa ollakin ihan täysi serkku. Vanhoilla päivillään oli se hiukan hönttöpäinen Marjetta — varakas ja lapseton leski-ihminen — höyneytynyt Muuriais-Heikin kelkkaan lähtemään, ja niillä Marjetan suurilla perintörahoilla olikin Muuriainen sitten pannut pystyyn tämän nykyisen kauppansa.

Kelovaaralaisen velkamiesten kirjoihin oli taas Muuriainen joutunut melkein tietämättään. Alkuperiään hän oli pantannut sen Kilkanrannalla olevan Marjetan perintöniityn lankomiehilleen, niille äkämärikkaina pidetyille Riihikankaan veljeksille, mutta kun nämä olivat olevinaan kovia hevosmiehiä ja rellestivät niine ajokkaineen kaikissa Joen kaupungin kilpa-ajoissa, niin pian siinä menossa liikanaiset rikkaudet rupesivat hupenemaan. Ei aikaakaan, kun heidän täytyi jo itsensäkin ruveta velkaa hamuilemaan, ja siinä kilakassa he häleytyivät siirtämään senkin Muuriaisen ja Marjetan panttauspaperin Kelovaaralaiselle.

Oli kyllä pidetty semmoinen puhe, ettei Kelovaaralaisen pitäisi ennen aikojaan eikä missään nimessä Riihikankaan miesten tietämättä ruveta havittelemaan sitä Marjetan hyvää niittyä omakseen. Mutta nuo puheet ja lupaukset olivat olleet sitä omaa aikaansa, nyt oli Kelovaaralainen aivan pahimmoilleen päässyt pohjaniittyjen anastamisen makuun, ja aivan itsestään häneltä nyt unohtuivat mielestä Riihikankaan miesten varmuutukset ja kaikki näille antamansa lupaukset.

Jo heti sieltä Lapukkavaaran matkalta palattuaan, hätäisesti vain haukattuaan kotona puolisensa, oli Kelovaaralainen juossut katsomaan sitä Lapukkavaaran veljeksiltä anastamaansa niittyä, jotta oliko siellä sitä heinänpuolta niin lujasti kuin se Lapukkavaaran Matin akka oli kehunut. Samalla tiellään hän oli käynyt jo valmiiksi syynäämässä sen Marjetan perintöniitynkin, vaikka se olikin siellä kaukana Kilkanrannan puolella, likellä Kuljunlahden perukkaa.

Tämä matka oli ollut vaikea urakka. Kelovaaralainen oli saanut kahlata pahimmassa iltapäivän helteessä viitisen kilometriä edestakaisin sakeita, parahultaiseen kukintaan päässeitä heinikolta, jotka toisin paikoin yltivät melkein kainaloihin asti. Ajoittain hän oli luullut aivan läkähtyvänsä siihen siitepölyn paljouteen; paita likomärkänä, iho kirvelevänä ja silmät sokenemassa hän oli mennä rähminyt eteenpäin, mutta koko ajan oli se toinen — se hänen rienaajansa — juosta läähättänyt hänen takanaan tai hänen sivullaan ja yllyttänyt häntä, että kaikki, kaikki nämä hyvät heinikot hänen pitäisi saada omikseen.

Ja siellä Marjetan niityn rannaksessa se tihulainen vasta oli pannutkin Kelovaaralaisen kiusaantuneen ajatusmeiningin sekaisin. Ei ollut enää puhettakaan Riihikankaan miehille annettujen lupausten muistamisesta, ei sinne päinkään! Kelovaaralaisen kivistävässä päässä alkoi jo asia kaavautua aivan toisenmalliseksi, hän katsoi osoittaneensa Muuriaisen kuppikunnalle jo liikanaistakin armeliaisuutta, ja nyt oli kiireimmän kaupalla tehtävä loppu tästä armeliaisuudesta.

Iltamyöhällä kotiin palattuaan hän sen enempää arvelematta meni nurkkakommettoonsa ja kaivoi siellä sen Muuriaisen panttauspaperin esille. Hän tahtoi päästä lopulliseen varmuuteen, oliko tuo paperi tehty jullilleen lainpykälien mukaan ja ettei siihen vain ollut erehdyksessä jäänyt mitään takaporttia, jonka kautta nuo punakat ja pönäkät Riihikankaan veljekset, nuo senkin täytisen hevoshuijarit, pääsisivät ristironkkeliin hänen tielleen, hänen aikeitaan estämään.

Ei, ei ollut mitään takaporttia jäänyt avoimeksi. Kelovaaralainen oli itse laatinut panttauspaperin siirtopykälät, ja niitä paperille pannessaan hän oli visusti varonut, ettei vain tullut kirjoitetuksi mitään noista suupuheista ja lupauksista. Olivatkin sattuneet nuo lempolaisen pykälät syntymään niin paikalleen, että aivan piti Kelovaaralaisen ihastella omia käsialojaan.

Toisena viirunvetopäivänä hän aamulla anivarhain hankkiutuu matkalle. Pää on kyllä pahasti kipeä, koko ajatusmeininki sekavana ja pöperöisenä tohlona; tiesipä tuon, kun Kelovaaralainen oli yöllä nukkunut vain parisen tuntia, mitä koiran unta lie senkin vähän nukkunut koko ajan miettien ja pinnaten, mitenkä hän paraimmin päin selviäisi siellä Muuriaisen luona. Ja siihen oli vielä aamulla ennen lähtöä määräiltävä ja akkiloitava päivän töitä, lähetettävä rengit ja kasakkamiehet Vanhalan puoliselle ojitusniitylle, tyttäret ja piikaihmiset vastakseen, neuvoteltava Tilipas-Iikan kanssa rakennusriitinkien muutoksista. Olikin syntiläinen kerännyt huolenalaista akkiloimista niin paljon, ettei Kelovaaralainen luullut joutuvansa lähtemään koko päivänä.

Vihdoin olivat sentään kaikki työmeiningit reilassa, ja Kelovaaralainen hörppii siinä lähtökiireessä aamukahviaan. Kahvin keittoaikana hän oli pistäytynyt nurkkakommetossa selkkaamassa ja valikoimassa mukaan tulevia paperejaan. Hän oli harkinnut siihen tapaan, että kun kerran lähti kylälle asti itseään näyttelemään, niin samalla tiellään otti mukaan vähän enemmältäkin velkakirjoja, hän oli ottanutkin niitä ihan enemmältä, peukalohankaisen täyteisen nipakan hän oli tunkenut kyläläisten velkakirjoja ja panttauspapereja pikkutakkinsa povitaskuun. Kun tämä harmahtavan värinen kotikutoinen takki oli vanhetessaan kovasti kutistunut, ja kun Kelovaaralainen oli vielä tottunut pitämään sen aina tiukasti napitettuna, pullotti tuo taskun kohta nyt korkealla näkyvissä.

Kelovaaralainen huomaa emännän kahvia kuppiin kaataessaan vilkuilevan epäluuloisena tuota pullottavaa taskun kohtaa, ja hänen mielensä täyttää pelko, että nyt se jälleen rupeaa utelemaan tämänpäiväisiä tehtäviä. Sotkeakseen emännän aikeita on hän kiukuttelevinaan kahvin kuumuutta, puhaltaa puhaltamistaan teevadille kaatamaansa kahviin, ja samalla hän toisella kädellään koettaa salavihkaa löysätä takkinsa ylimmäisiä nappeja, mutta tietenkin emäntä näki tämän ovelan tempun, ja siitä Kelovaaralainen yhä pahemmin äreytyy. Hän alkaa nyt jo ihan tosissaan marmattaa emännälleen:

»On se taas polttaa ökyyttänyt hyvän sylyksen puita tätä yhtä kahvitilkkaa lämmittäessään, kun lempolainen viepi ihan suunahan mennessään!»

Emäntä Loviisa itseään puolustamaan: »Enkä polttanut puita alunkaan, lastuilla minä sen keitin. Tuolta toin riihirakennukselta lastunrojuja ja niillä kiehautin!»

Kelovaaralainen: »Kiehautin ja kiehautin! Ja senkö täytistä sinä taas uutta kahvia kiehauttamaan, kun eilisiltana jäi pannu enemmilleen kuin puolilleen tähteeksi?»

Emäntä: »Mutta hyväinen aika, eihän sitä nyt aina voi vanhaa sumppiakaan lämmittää. Ja kun olet taas koko aamun ähkänyt ja puristellut tuota päätäsi, niin arvelin, että jos hyvä kahvi sitä paremmin selvittäisi!»

»Osataanhan se meidän talossa tuo tuhlaamisen konsti, niinkuin tämän kahvinpuolenkin tuhlaaminen!» aloittaa Kelovaaralainen, nyt jo kokonaan unohtaen, missä mielessä hän alkuperiään oli pannut vireille tämän riidankahinan. Hän oli jo päässyt aivan paraaseen riitelemisen vauhtiin ja saarnasi ensi aluksi kahvin ja muun ruuanpuolen tuhlaamisesta. Siitä hän sitten vähitellen siirtyy polttopuiden hurvitteluun ja marmattaa, että nytkin ne keskellä kesää polttivat ja tärvelivät kaikki hyvät lastut, jotka syntyivät tuolla riihirakennuksella. Ei näet niitäkään pantu yhtään suljua säästöön edes sytykepuiksi.

Tähän tapaan hän marisee, mutta kesken kaiken hän muistaa, että hänellähän olikin nyt tulinen kiire matkalle. Vielä hän sentään antoi hyvät loppuläksyt emännälle, tällä kertaa savuslastujen polttamisesta. Kun näet savuksissakin polttaa ökyyttivät noita paraita rakennustyömaan pihkalastuja, vaikka mokomaan tarkoitukseen olisivat aivan hyvin välttäneet tuolta ahoilta kerätyt vanhat kannotkin!

Tämän loppusaarnan aikana hän vähitellen niehentelee itsensä lähemmäksi ovea ja pujahtaa siitä sitten muina miehinä ja yhä vain äänessä pysyen porstuaan. Hän antoi emännän jäädä siihen uskoon, että vielä hän sieltä tulee takaisin riitelemistä jatkamaan; mutta eipä hän enää palannutkaan, vaan läksi kiireen vilkkaa astua viuhtomaan pihamaan yli riihirakennukselle päin. Hän oli kovasti hyvillään, kun oli osannut niinkin hyvin sotkea emäntä Loviisan aikeet, ettei tämä päässyt mitään hänen tämänpäiväisistä tekemisistään utelemaan.

Mutta vielä Tilipas-Iikkakin yritti häntä pidätellä. Oli varautunut niine rakennusriitinkeineen valmiiksi odottamaan, ja kun Kelovaaralainen aikoo mennä rakennustyömaan ohi niinikään pysähtymättä, niin eikös tuo lempolaisen rohveetta liehvahdakin paperi levällään aivan hänen eteensä ja ala sormellaan sökötellen tiukata ja timprata:

»Mitenkäs se tämä yksi piiru taas olikaan? Kun sitä äsken tuolla tuvassa oltiin akkiloivinaan ja mallailevinaan, niin se taisi tullakin viurautetuksi ihan väärinpäin!»

Kelovaaralainen katsoo kiukustuneena tuota nenänsä edessä paperilla liukuvaa monimukuraista ja leveäkyntistä sormea. Hän on kyllä heti oivaltanut, että tosiaankin oli äsken tuo yksi täytisen piirto tullut vetäistyksi ihan päin hongikkoa, mutta häntä kismittää sanomattomasti tämä viivykki. Ja sitäpaitsi, rupeaisiko hän nyt tässä kiireessä tunnustamaan omaa erehdystään ja vielä kaikkien noiden hyväkästen kuullen. Vai sellaista hän menisi tunnustamaan. Hän sysää kiusaantuneena Tilipas-Iikan pihkaisen kouran syrjään ja ärähtää niinkuin puolittain itsekseen:

»Itse hyväkäs sotkee riitinkinsä ja sitten vielä rupeaa toista syyttämään!» ja niine hyvineen hän menee menojaan. Tilipas-Iikka jää niinikään riitinki näpissään ja mälliä poskesta toiseen muklautellen äimistelemään hänen jälkeensä, mutta Kelovaaralainen on niin äkämystynyt, että haukkuu vielä mennessäänkin Tilipas-Iikkaa. Juoksunhytinää hän mennä painelee kotivaaransa jyrkkää myötärinnettä alaspäin ja koko ajan ärähtelee ja purpattaa:

»On siinä minulla olevinaan mestarismies, kun ei saa omista riitingeistään minkäännäköistä selvyyttä!»

Vasta aivan alas notkoon päästyään hän mallaa astuntansa tasaisemmaksi, sillä siinä hänen vielä pitää silmätä Vanhalan puolista ojitusmaata. Kaikki rengit ja kasakkamiehet olivat siellä jo olevinaan työn touhussa, mutta Kelovaaralaisen silmissä näytti, että joutavaa ne siellä vain aikailivat ja vetelehtivät. Vieläpä vanha isäntärenki Mattikin, joka tuolla toisista erillään syvän valtaojan pohjassa puski työtä ihan tosissaan, näytti Kelovaaralaisen mielestä liikuttelevan lapiotaan vain näön vuoksi. Tiesipä tuon, kun Tilipas-Iikka oli äsken hänet niin pahasti ärsyttänyt, niin kaikki työmeiningit näyttivät nyt hänen silmissään etanan vauhdilla sujuvan. Jos tuo työmaa olisi ollut hiukan likempänä, niin ihan varmaan hän olisi ärähtänyt kaikille työmiehilleen pahan sanan, ja Matillekin hän olisi ärähtänyt:

»Senkö täytistä tongit siellä ojasi pohjassa? On muka siellä työtä puskevinaan, mutta jälkeä ei synny minkäännäköistä. Narraa vain toista, senkin veijari, silmänpalvelija!»

Itse asiassa Kelovaaralainen hyvin tiesi, ettei Matti ollut mikään silmänpalvelija, vaan oikea totinen työmyyrä tai paremmin päin sanoen työhullu. Mutta Kelovaaralainenpa olikin tänään Matille aivan erikoisesti kiukuissaan siitä hyvästä, että Matti oli edellisenä päivänä saanut herrastella ihan joutilaana likipitäin kahden tunnin ajan, ja tietysti se hyväkäs Kelovaaralaisen arvelun mukaan odotteli nyt tuolla ojituksellaan, että hänet tänäkin päivänä hoihkaistaisiin mukaan vasituiseksi vierasmieheksi. Ei näet riesa tyytynytkään vähempään, vaan ahnehti kokonaista rokulipäivää! Tosin ei Matti millään tavoin näyttänyt odottavan mukaan hoihkaisemista, ei edes niin paljon jotta olisi yhden kerran vilkaissut tielle päin, mutta Kelovaaralainen oli lujasti vakuutettu, että kyllä se kehvelin köntys vain odotti ja kuulosteli korvat höröllään.

Mutta Kelovaaralainen ei uhallakaan hoihkaissut Mattia mukaansa. Hänellä oli kyllä tänä päivänä iso työ urakka edessään, mutta kaikki monet velkamiehensä hän aikoi kehiä nuottaansa ilman vasituista vierasmiestä, ja hänellä olikin jo vähän suunnitelman tapaista valmiiksi mietittynä, mitenkä hänen kylälle tultuaan pitäisi ruveta velallisiaan ahdistamaan.

Tai ei oikeastaan ollut vielä mitään ihan valmiiksi mietittynä, oli vain alkujuoni, mukavalta näyttävä lähtökohta. Kun Kelovaaralainen oli yöllä miettiä pinnannut sitä Muuriaisen asiaa, niin silloin oli tihulainen unenhorteessa kuiskannut hänen korvaansa, että niin ja niin on aluksi tehtävä: on aivan muina miehinä mentävä Muuriaisen puotiin ja siihen jäätävä velkamiehiään vahtaamaan. Kelovaaralainen oli oitis ymmärtänyt tämän vihjaisun sillä tavoin, ettei pitänyt aluksi puhua eikä pukahtaa Muuriaisen omasta velasta. Totisesti siinä oli hyvältä näyttävä lähtökohta, ja kun nyt Kelovaaralainen lähtee vihaisena astua kutistamaan kylälle päin, niin heti hän syventyy kehittelemään suunnitelmaansa. Ja niinkuin se toinenkin pian ilmestyisi hänen taakseen häntä lisää neuvomaan.

Niin he nyt kulkevat viirunvetopaikalle päin, Kelovaaralainen edellä suunnitelmaansa setvien ja tihulainen takana omia juomaan sommitellen. Niin he astua jytkyttävät tuota samaista tietä pitkin, jota Kelovaaralainen oli ajanut silloin käräjiltä palatessaan. Jo sivuuttavat he senkin paikan, missä Kelovaaralainen oli aukean ahon rannaksessa kuusten katveessa odotellut illan saapumista, kun ei ilennyt päiväiseen aikaan mennä kotiväkensä näkyviin.

Tihulainen niinkuin puolileikillä muistuttaisikin tuosta käräjiltä paluusta, mutta Kelovaaralainen oli niin syventynyt tämänpäiväisten tehtäviensä miettimiseen, että kuuli vain puolella korvallaan tämän muistutuksen. Mutta kun he alkavat lähestyä saloperukkamme myllyristeystä, silloin takana kulkija jo huomauttaa kuuluvammin, että näinköhän oli terveellistä kulkea ihan huolettomana tämän vaaranpaikan ohi?

Kelovaaralainen äimistelemään, että mitäs vaaranpaikkaa nyt oltiin lähenemässä? Ja pianpa hän muistaakin, että siinä myllyristeyksen kohdalla oli aina tiellä joutilaita vetelehtijöitä, ja nehän kehvelit voisivat levittää tiedon hänen kylälle saapumisestaan ennen aikojaan. Tosin aamu oli vielä hyvin varhainen, tokko lie kello ollut vielä kuuttakaan, mutta kuitenkin kaikitenkin Kelovaaralainen päätti kaikiksi varoiksi kiertää myllyn kohdan metsätietä myöten, ja kohtapa ilmestyikin jo hänen eteensä ihan kuin tilauksesta tienhaara.

NELJÄSTOISTA LUKU

Tämä tie vei suoraan kylälle Jomeikon salon kautta. Itse asiassa se oli hyvin kehno tie, pahainen polku vain; Kelovaaralainen tiesi, että hänellä oli sitä talsiessaan edessä muutamia avonaisia rimpiäkin, joiden yli veivät puolilahot porrastukset. Kun tätä tietä eivät nykyelleen enää sanottavammin käyttäneet muut kulkijat kuin sen Jomeikon Joplukka Kärkkäisen mökillä juoksevat viinan hakijat, niin kukapas olisi vanhoista porrastuksistakaan välittänyt. Viinamäen miehet pääsivät näet ilman porrastuksiakin sulien paikkojen yli.

Kelovaaralainen oli kuitenkin kovasti hyvillään, kun oli ajoissa huomannut tämän oikotien. Sen enempää arvelematta hän poikkesi sille ja aprikoi edelleen kulkiessaan, etteivät ne hyväkkäät näin viirunvetopäivänä malttaneet juosta täällä viinaksia hakemassa, ja niin hän pääsisi ehkä tätä tietä ihan kuin varkain kylään, melkeinpä suoraan viirunvetopaikalle asti. Tuo Joplukan mökkirähjä pitäisi kyllä oikeastaan kiertää, sillä Kelovaaralainen kun ei ollut viinamäen miehiä, niin ei sietänyt edes silmissään tätä meidän saloperukkamme etevintä viinasaksaa.

Mutta tihulaisella oli kai omat meininkinsä riipaistessaan Kelovaaralaisen tälle oikotielle. Matkaa jatkettaessa se hyväkäs vaivutteli Kelovaaralaisen miettiä junnaamaan tämänpäiväisiä tehtäviään niin kiihkeästi, ettei tämä ajoissa muistanutkaan Joplukan mökin kiertämistä. Hän havahtui syvistä mietteistään vasta mökin kohdalla, ja tuskinpa hän olisi siinäkään havahtunut, jollei mökin pihalta kuuluva lasten rähinä olisi häntä herättänyt. Tällä Joplukalla oli nimittäin tusinainen parvi mukuloita, toinen toistaan likaisempia ja rupisempia, ja nämä osasivat kyllä pitää niin paljon ääntä, että Kelovaaralaisenkin täytyi aivan pakosta siihen havahtua.

Myöhä oli sentään enää ajatella mökin kiertämistä, ja aivan kuin Kelovaaralaisen kiusaksi ilmestyi siinä samassa jo itse punanaamainen ja kilimusilmäinen Joplukkakin mökkinsä pihalle, ja kun vain äkkäsi tielle ilmestyneen Kelovaaralaisen, niin eikös sen hyväkäs kiirehtinytkin veräjälle asti tätä tervehtimään. Aivan käsi ojollaan tuli ja alkoi matelevaan tapaansa toimittaa:

»No jopahan tapahtui ihme ja kumma, kun Kelovaaran isäntäkin kerran erehtyi näille main poikkeamaan. Terve tulemaan, terve tulemaan vain, isäntä! Kas näin, tästä veräjästä tänne päästään, minä alentelenkin jo tässä näitä puita valmiiksi — ei muuta kuin astua vain tänne pihamaan puolelle. Ollaanpas niin hyvät, isäntä!»

»Ee-enhän minä, satuin vain tätä tietä — tuonne kylälle päin minä...» yritteli Kelovaaralainen panna esteitään, sillä häntä säikähdytti jo ajatuskin, että pitäisi astua monta monituista kertaa linnassa istuneen viinasaksan katon alle.

Mutta Joplukka oli myös retevää isäntää omasta puolestaan, ja vaikka hän tavallisesti olikin niissä viinahommissaan hyvin salaperäinen, niin tällä kertaa hän näytti heittäneen hiiteen kaiken salaperäisyyden ja muun kainostelun. Alusta alkaen hän esiintyi avoimen julkeasti eikä tahtonut edes puolella korvallaan kuunnella toisen estelyjä. Käsiään leväytellen ja matalat luokkisääret lengollaan hän siinä mukulaparvensa keskellä rehvastelee, henkäisee välistä mukuloillekin, jotta:

»Menettekö siitä vähän syrjempään!» ja niin hän jälleen alkaa suostutella, ettei Kelovaaran pohatankaan pitänyt hyljeksiä köyhän miehen tarjousta.

»Antia se on Johannes Kärkkäisenkin ilmainen anti, eikä tässä nyt olekaan rahoista kysymys, ei rahoista eikä maksuista, kun on näin harvinaisempi vieras kahviteltavana!» lapattaa hänen pehmeä kielensä minkä kerkiää. »Ja kun Kelovaaralainen vielä tuli maininneeksi, että ollaan kylälle päin menevinään, niin siitähän minä vain, jotta silloin se onkin kahvitilkka ja muukin pieni piristys paikallaan. Sitä on näet niin ökätalon isännällä monenlaiset akkiloimiset ja mietinnönpitämiset kylälle päin mennessään!»

Kelovaaralainen on kyllä ihan huomaamattaan niehentynyt veräjästä pihamaan puolelle, mutta yhä hän päkistää kovasti vastaan, jotta:

»Ee-en niinä mitenkään — ei ole aikaakaan.»

Mutta Joplukka ei ole kuulevinaankaan tuota ajan vähyyttä, hän vain makeilee ja lieruilee toisen edessä ja kertaa äskeistään:

»On sitä, on sitä niin ökäeläjällä monenlaiset akkiloimiset ja muut mietinnöt kylälle päin aikoessaan. Ei siinä itse juutaskaan pidä järkikultaa selvänä, jollei oteta matkan varrella pientä pirausta ja kohennusta, ja siinä mielessä minä vain — ollaanpas niin hyvät! Tästä ovesta tästä ovesta — matalahan tämä kyllä on ja näkyy kehnolainen tämän vetäneen jo vähän vintturalleenkin, mutta ei sitä vain osaa näin ulkoa päin ruveta arvaamaan, mitä hyvää täältä oven sisäpuolelta sattuisi löytymään!»

Kelovaaralainen oli ihan pääsemättömissä. Viinasaksa oli hänen edellään peräytynyt jo porstuaan ja pokkuroi siellä niinkuin paremmankin ravintolan isäntä harvinaiselle vieraalleen. Ja itse asiassa Kelovaaralaisen sydänalaa jo hipaisikin ihan ryypyn paikalta. Jo aamulla kotoa lähtiessään hän oli ajatellut, ettei nyt yksi ryyppy pahaa tekisi, mutta suuressa kitsaudessaan hän ei ollut raskinut omasta kaapistaan ryyppyä ottaa, vaikka hänellä aina olikin siksi jotta sanan sijaksi viinan puolta. Nähtävästi olikin tihulainen pannut muistiinsa Kelovaaralaisen aamullisen ryypyn mieliteon, ja kun nyt Kelovaaralainen yhä vain epäröi, astuako sisään vai lähteäkö sen tiensä karkuun, niin siinä samassa se neuvonantaja jo ilmestyy korvaan sohisemaan:

»Yhä se vain on siinä epäilevinhän, vaikka suolet marajavat ryypyn ikävää. Ikäänkuin ei Joplukan tarjoama ilmainen ryyppy olisi yhtä makea kuin jonkun toisenkin tarjoama. Ja aikaakin on miehellä enemmän kuin liikaa tokko lie kello vielä kuuttakaan. Vaikka eipä sen puolesta, mene vain päätä suoraa kylälle itseäsi näyttelemään, niin sittenpähän velkamiehesi osaavat olla varuillaan!»

Tähän tapaan se tihulainen, ja Kelovaaralainen meni kuin menikin sisälle, mutta vielä porstuan kynnykseen kompastellessaankin hän ajatteli takaisin kääntymistä. Häntä aivan hirvitti tähän pahamaineiseen viinasaksan pesään meneminen. Jo jutkahti mieleen sellainenkin pelko, että häneltä voitaisiin täällä ryövätä kaikki velkakirjansa. Mene ja tiedä vaikka Joplukan yhtenään pyörivät kilimusilmät olisivat oitis keksineet tuon hänen povustaskunsa pullotuksen, ja nyt se hyväkäs koetti houkutella hänet mökkiinsä ryövätäkseen siellä hänet putipuhtaaksi.

Aivan hiki kihahti Kelovaaralaisen otsalle, kun tämä kammottava ajatus vilahti mieleen, mutta yhtärinnan tämän kanssa viinan mielitekokin yltyi aivan sietämättömäksi, ja kun vielä ilmaiseksi luvattiin, niin sehän se saikin Kelovaaralaisen vastaanpäkistävät epäilyt sokenemaan. Tuskin hän enää tiesikään, mihin päin liikutteli jalkojaan; hän havahtui vasta kun älysi jo olevansa sisällä siivottomassa tuparähjässä, istuvansa pöytäpahaisen ääressä penkin nokalla, rivaton ja uurteistaan pahasti likaantunut kahvikuppi edessään.

Joplukan isomahainen, mustilaisakan viiteneen kirjaviin repaleihin puettu emäntä kaataa lorautti isosta pannusta kahvisumppia kuppiin, ja siihen jo töytyytti tuo isäntäkin ne omat antimensa. Ilmestyi kahvikupin viereen tukeva, kantapuolestaan lohkeillut viinasarkka, ja ilmestyi iso puteli konjakin väristä juomaa.

Kelovaaralainen näki putelin kyljessä kartan kuvat ja kolmet tähdet ja vee-oo-ässä-peet — kaikki paremmansorttisen tavaran tunnusmerkit — mutta ei hän mitenkään osannut uskoa, että putelissa oli sitä, mitä merkit näyttivät. Jälleen jutkahti mieleen epäily, että nyt se tämä täytisen viinasaksa hänet myrkyttää. Mitä lie tinamiittia taikka muuta sikunasotkua pannut tuohon konjakkiputeliin, ja sitä se nyt hänelle.

Joplukka älyää vieraansa epäilyn. Hän mulauttelee silmiään ja nauraa rekettää:

»Heh-heh, se tämä Kelovaaran isäntä näkyy pelkäävän, että hänet vielä myrkytetään! Ei näet usko mitenkään, että Johannes Kärkkäisen mökissä olisi vieraan vara oikein paremman sortin tavaraa. Ja kukapas näistä viinasaksoista tiesikään etukäteen, vaikka olisi, vaikkapa tosiaan olisi tuossa putelissa mitä täytisen myrkkyä vihtril-vettä tai muuta sikunahujoppia. Mutta maistetaanhan pieni tärskäys, niin sillä tavoin saadaan paras varmuus, onko tämä kehnolainen sikunasotkua vai oikeata tavaraa.»

Hän kaataa hulautti sarkan piripinnaksi, ja silloin Kelovaaralainen tunsi jo lemusta, että oikeata oli kuin olikin Joplukan tavara. Aivan oli täytinen sitä samaa, mitä nuo merkit osoittivat, ja niin tuo hyväkkään lemu osasikin mukavasti kutitella nenänseinämiä. Kelovaaralaista jo rupeaa hävettämään äskeinen epäilynsä, ja jotenkuten itseään puolustaakseen hän alkaa inistä ja änistä:

»Joutavaa hyvän tavaran tuhlausta tämä tämmöinen. Olisi minulle viinakin välttänyt — ihan olisi tavallinen kuminaviina välttänyt!»

»Välttäähän se viinakin kenelle välttää!» rehjastelee Joplukka. »Mutta minä kun hyvin tiedän, ettei se tämä Kelovaaran isäntä enemmälti viljelekään näitä tavaroita, niin mitenkäs minä nyt ilkeäisin paljaan kuminaviinan töytyyttää nenän alle sen ainokaisen kerran, kun isäntä erehtyy minun mökkiini pistäytymään. No, maistetaanhan jo, maistetaan vain aivan arvelematta pohjaan asti. Ei tämä nyt yksi konjakkiryyppy köyhää tee sen köyhemmäksi!»

Kelovaaralainen maistelee vähissä erin lasinsa pohjaan ja vetää välillä monta kertaa suunsa muikeaan irveeseen. Hänestä oli tavara niin hyvää, että aivan teki mieli kehumaan, mutta kun Joplukka yhtä kyytiä kaataa hulautti toisenkin sarkallisen piripinnaksi, niin jo Kelovaaralainen aivan säikähti.

»En minä mitenkään enää!» alkaa hän inistä. »Päähän se täytinen nousta humahtaa, jos minä vielä toisen. Ja liikanaisuuksiin tämä jo muutenkin — ihan markoissa tämä jo rupeaa pyörimään.»

»Heh-heh, vai jo tämä ihan markoissa rupeaa pyörimään!» rekettää Joplukka. »No pyöriköön täytinen vaikka markoissa, pyöriköön ja härrätköön vaikka ihan kymmenissä markoissa, ei Johannes Kärkkäinen tästä mene sen köyhemmäksi!»

Hän sai äkkiä kovan leventelyn halun. Vai liekö jo ihan alkuperiään houkutellut Kelovaaralaisen mökkiinsä siinä mielessä, että saisi vähän pöyhistellä. Nyt hän silmiään muljautellen ja käsiään leväytellen alkaa kekettää:

»Köyhänähän ne kaikki pitävät tätä Johannes Kärkkäistä. Kapiköyhänä ne juuttaan hyväkkäät pitävät, kun tässä Johannes Kärkkäisen mökissäkin pyrkii tuo likapuoli ja nuo penskojen pilaukset pyörimään päällimmäisinä. Ja kun se tämä Johannes Kärkkäinen antaa vielä tuon akkansakin kulkea noissa mustilaismaijan repaleissa, niin minäpäs ne muunakaan osaisivat häntä pitää kuin kapiköyhänä Jumalan vaivaisena. Ja sitä ne vain kuuluvat ihmettelevän, että mitenkä se tämä Kärkkäinen ei ole jo aikapäiviä lähettänyt noita rupipäitä osmukoitaan kerjuulla kulkemaan!»

Siihen tapaan viinasaksa omaa elämätään, mutta välillä hän sentään muisti yllyttää Kelovaaralaista maistamaan toisenkin lasin. Kelovaaralainen jo yrittikin vähän maistaa, kohotti jo sarkan huulilleen ja lipaisi siitä himpun verran, mutta siinä samassa viinasaksa hävisi kuin puhallettu tuvasta ulos. Aivan kesken sanan katkaisi köyhyytensä maalailun, ja Kelovaaralainen näki vain vilauksen ovessa, kun toinen oli jo mennyttä. Silloin Kelovaaralainen hätäilemään:

»Mihinkäs se nyt se Kärkkäinen aivan kesken puheensa.» Emäntä, joka oli lieden ääressä omissa puuhissaan, naurahti välinpitämättömästi:

»Tokkopa tuo lie mennyt paljon mihinkään!» Ja aivan kuin toista rauhoittaakseen hän edelleen hommailee minkä mitäkin. On asettelevinaan nokimustaa pesurättiä liemupellin varrelle kuivamaan, ja siinä ohimennen hän antaa lisäselvityksiä miehestään:

»Se on näet se Kärkkäinen vähän sen luontoinenkin — mikä lie hullunsekainen kekkuli — aina sillä on niitä omia touhahtelemisiaan ja höyräyksiään. Kukapa hänet, vaikka olisi täytinen lentänyt vähän kakaroitaan nujuuttamaan, kun ne taas kuulostavat pitävän niin jumalatonta meteliä!»

Mutta Kelovaaralaisen epäluulot olivat heränneet, ja nyt jo aivan tosissaan jylähti hänen ajatuksiinsa äskeinen pelko, että Joplukalla oli pahoja aikeita mielessään. Ja tuokin akan hyväkäs näytti olevan samassa porukassa; oli näet tuossa joutavaa aikailevinaan, mutta kyllä se juuttaan mustilaishemesti tiesi paremminkin, mihin Joplukka oli puikahtanut. Vaikka olisi pahalainen jo mennyt ovia salpaamaan, ja sitten se sieltä ilmestyy tuohon tuvan kynnykselle revollipyssy ojollaan, ja silloinkos tässä ollaan helisemässä!

Kelovaaralainen ei enää uskalla kajotakaan lasiinsa Hänen kuvitteluvoimansa jo täyttä kyytiä maalaili hirveitä yllätyksiä, ja sitä hän siinä vain, mitenkä pääsisi vielä pujahtamaan ehein nahoin ulos mökistä. Mutta samassapa jo kiskaistiinkin ovi jälleen sepposen selälleen, ja oviaukkoon ilmestyi Joplukka. Ei hänellä sentään näkynyt mitään revollipyssyä käsissään, niinkuin Kelovaaralainen oli kuvitellut, ei lähestulkoon revollipyssyä. Aivan muuta oli Joplukalla mukanaan: ruosteensyömä ja ja pohjauurteistaan multakokkareissa oleva peltilaatikon rämä hänellä oli kainalossaan ja sitä hän nyt tulla touhusi Kelovaaralaiselle näyttämään sekä jatkoi äskeistä puhettaan, niinkuin ei olisi siihen mitään pahempaa katkeamaa syntynytkään:

»Köyhänähän ne juuttaat tätä Kärkkäistä», räkättää hänen kielensä varmaan jo kymmenettä kertaa, »minäpäs ne muunakaan kuin kapiköyhänä. Mutta jospa näytettäisiin, jospa näyttää vilautettaisiin tälle Kelovaaran isännälle, ettei se tämä Johannes Kärkkäinen olekaan aivan niin kapiköyhä eikä muu Jumalan vaivainen. Vai mitä se isäntä niinkuin tästä sanoo?»

Hän räväytti laatikkonsa auki Kelovaaralaisen nähtäväksi, ja aivan silloin Kelovaaralaisen henki yritti salpautua. Tuo korkea keksilaatikon rämä oli melkein täpäten täynnä rahaa, isompia ja pienempiä setelejä sekaisin. Paremman yllätyksen aikaansaamiseksi olikin Joplukka nähtävästi jo ennen tupaan tuloaan pöyhinyt laatikkonsa sisältöä, sotkenut setelinipakat levälleen, ehkäpä ihan myllertänyt ylösalaisinkin, joten nyt päälläpäin vilahteli vain isompia setelejä. Satamarkkasia näytti olevan ihan olemalla, vieläpä näkyi joukossa parisen viissataistakin. Ja nyt äityi Joplukka vielä ravistelemaan laatikkoaan, jotta Kelovaaralainen kuuli sen pohjalla olevan metallirahaakin. Hopeaa oli nähtävästi aivan painamaan asti, ja ehkäpä oli kultarahojakin siksi jotta sanan sijaksi. Kelovaaralaisen korva oli hyvin herkkä eroittamaan näitä hellempiä ääniä, nimittäin kullan ja hopean helinää, ja hän olisi voinut melkeinpä valansa päälle ottaa, että tuon Joplukan laatikkorämän pohjalla oli kultarahojakin.

Siinä nyt Joplukka rehjastelee aarteineen. Hänen silmänsä pyörivät kuin vartaiden nenissä, verenjuomuiset valkuaiset muljahtelevat päällä päin, ja yhä yllemmin hän ravistelee rahalaatikkoaan, kouraiseepa toisella kädellään vähän syrjempäänkin setelejä ja tonkaisee pohjalta Kelovaaralaisen nähtäviksi kulta- ja hopearahoja. Jo saapi Kelovaaralainen vähitellen puhekykynsäkin ja rupeaa ihastelemaan:

»Siinähän on aivan tuhansia — ehkäpä he ihan täyteen kymmenen tuhatta. Täytinen noita enää laskemaankaan, niin ylettömän paljon siinä on rahaista rahaa!»

»Heh-heh, vai niin se tämä Kelovaaralainen, jotta täytinen noita enää laskemaankaan!» rekettää Joplukka mielissään. »Ja että vaikka he ihan täyteen kymmenen tuhatta. No mene ja arvaa, vaikka olisikin heitä tuo summa ihan täyteen. Ei ole, eipä tosiaankaan ole tullut heitä sen paremmin lasketuksi!»

Itse asiassa viinasaksa kyllä tiesi jotensakin tarkkaan, kuinka paljon hänellä oli laatikossaan rahaa. Melkein pennilleen hän sen tiesi. Jos tässä näet asia valkaistaan oikein päin, niin vasta edellisenä päivänä oli Joplukka mökkinsä puolipimeässä kylkeisessä laskenut rahojaan Siellä kylkeisen kivijalassa, ison viina-ankkurin takana hänellä näet oli vasituinen rahojensa säilytyspaikka, ja siellä hän oli ne tuiki tarkkaan laskenut ja räknännyt. Silloin oli rahoja ollut kaiken kaikkiaan vain vähän päälle kahdeksan tuhannen, mutta kun Kelovaaralainen nyt arvaili olevan pyöreät kymmenen tuhatta, niin Joplukka oli vain sen enemmän mielissään ja vakuutteli retevästi, ettei muka ollut hänen tapoinaan rahojensa laskeminen.

Kelovaaralainen päätti puhua vähän enemmänkin viinasaksan mieliksi ja alkoi nyt ihmetellä, mitenkä tämä piti rahojaan noinikään kivijalkaan kätkettyinä eikä vienyt mitä samalla tiellään pankkiin korkoa kasvamaan. Mutta tällöinpä Joplukka hökäisi aivan kesken hänen puheensa:

»Vai minä rahani pankkiin — niiden hyväkästen ryövättäviksi!»

»Kenenkä niin hyväkästen?» äimistelee Kelovaaralainen.

»No niidenpähän vain — niiden ruununrosvojen. Tietäähän Kelovaaralainen, mitenkä ne juuttaat tätä minun elinkeinoani — aina vähän päästä ne käyttävät siellä silkinketruukoulussaan. Ja jos ne vain saisivat hajuakaan, että tämä Johannes Kärkkäinen säilyttelee rahojaan pankissa, niin hui hai, sinne häviäisivätkin Johannes Kärkkäisen rahat!»

Kelovaaralaiselle lävähti asia yhtäkkiä täysin kirkkaaksi. Aivanpa tuntui jälleen rupeavan henkeä ahdistamaan tämä yllättävä valkeneminen. Hän oli tähän päivään asti aivan unohtanut omat pankkisäästönsä. Sen verran hän oli niitä vain tihulaisen neuvokista muistanut, että piti lähipäivinä lähteä merkityttämään pankkikirjoihinsa puolivuoden korot. Ja nyt äkkiä tämä viinasaksa vihjaakin hänelle keinon, mitenkä hänkin saisi säilymään edes rahaiset rahansa niiden omaisuutensa ahnehtijain käsiin joutumasta. Tässäpäs olikin, tässäpäs olikin hyvä osviitta hänelle!

Vielä hän sentään tahtoo saada paremman varmuutuksen Joplukalta. Hän on epäilevittään, etteivät ne pankkiherrat sentään olleet aivan niin avosuisia.

»Eivät ne, eivät ne mene ruununmiehille puhumaan eikä pukahtamaan hyvien ihmisten rahoista!» on hän vänkäävinään. »Johan nyt, jotta menisivät niistä hölöttämään jokaiselle vastaantulijalle!»

»Vai niin se tämä Kelovaaran Tanskanen uskoo. Ihan hyvää on näet uskovinaan niistä pankkiherroistaan. Ikäänkuin ei näitä hyväkkäitä tunnettaisi. Sitä yhtä ja samaista herrakoplaa ne ovat juuttaat laidasta laitaan — samanlaisia ruununrosvoja. Usko vain, isäntä niistä vielä hyvää!»

Viinasaksa alensi äkkiä äänensä ja alkoi sohista aivan Kelovaaralaisen korvaan:

»Muista, isäntä, minun sanoneen, että sinne menevät pankkisäästösi, jollet hyvissä ajoin toimita niitä parempaan talteen!»

Kelovaaralainen säpsähti ja aivan hänen piti vilkaista ympärilleen. Hän näki kyllä Joplukan vieressään, mikäpä ettei hän olisi nähnyt. Tuossahan kilimusilmäinen viinasaksa seisoi rahalaatikko kainalossaan, tuossa seisoi aivan hänen vieressään ja sohisi hänelle korvaan neuvojaan, ja yhtäkaikki Kelovaaralaisesta tällä hetkellä tuntui kuin se toinen, se hänen vasituinen neuvojansa, olisi äkkiä ilmestynyt hänen korvaansa sohisemaan.

Hän oli kuin lumottu tällä hetkellä. Joplukan kehoituksesta hän maisteli jälleen lasinsa tyhjäksi. Joplukka itsekin maisteli, kaatoi sarkan piripinnaksi ja kulautti kurkkuunsa yhdellä keikauksella. Vieläpä hän hörppäsi kahviakin vieraansa kupista. Kaiken tämän näki Kelovaaralainen mainiosti, mutta se ei millään tavoin hälventänyt lumousta; hän odotti vain korvat höröllään ja yhäti ympärilleen vilkuillen, mitä hänelle vielä sanottaisiin. Ja Joplukka sohisi edelleen:

»Muista, isäntä, minun sanoneen, että ajoissa sinun on huolehdittava rahoistasi. Sinne muuten menevät niiden tulenkorvennettavien pohjattomaan pussiin. Putipuhtaaksi ne juuttaat nylkevät sinut, mutta jos tottelet Johannes Kärkkäisen neuvokkia, niin eivät hyödy, eivät vaivattavat hyödy yhtä pennin pyöryläistä! Siinä meiningissä minä sinut tänne mökkiinikin. Kun näet tässä ollaan jouduttu vähän niinkuin samanlaisiin ahvierinkeihin, niin pitäähän sitä Johannes Kärkkäisen neuvoa nuorempaansa!»

Vielä Kelovaaralaista pois saatellessaankin viinasaksa vatkutti sitä samaa, että hyvän neuvokin hän oli vain tahtonut suhahtaa vieraansa korvaan. Yhtenä he tulivat mökin pihalle, yhtenä menivät veräjälle asti, ja koko ajan Kelovaaralainen vilkuili ympärilleen, etteihän tässä vain ollut vieraita näkijöitä ja kuulijoita.

Hyvillä mielin hän erosi viinasaksasta. Näön vuoksi hän tarjosi tälle maksuakin kestityksestä, mutta silloin Johannes Kärkkäinen jälleen käsiään leväyttelemään ja silmiään killistelemään, etteihän näistä mitään, tämänvertaisista. Neuvokin, neuvokin hän oli vain tahtonut antaa, — tämä pieni piristys oli sivuasia.

»Mitäpä nämä nyt kaksi konjakkilirausta», rehjastelee hän, »näkihän Kelovaaralainen, ettei se tämä Johannes Kärkkäinen olekaan aivan niiden vaivainen!»

Hän on mahtavaa miestä, ja niinikään rahalaatikko kainalossaan hän jääpi siihen veräjänkorvaan seistä lengottamaan. Kelovaaralainen jatkaa taivallustaan kylälle päin, ja tuntuupa jo se toinenkin — se hänen vasituinen neuvojansa — ilmestyvän pian hänen taakseen. Kelovaaralainen ei ole läheskään varma, oliko siinä se vai seurailiko viinasaksa häntä edelleenkin. Kummasti osasikin tuo täytisen viinasaksa sotkeutua siihen toiseen, niinkuin siellä mökissäkin olisi koko ajan se toinen sohissut neuvojaan, vaikka Kelovaaralainen omin silmin näki, että siinä oli Joplukka. Yhdestä asiasta Kelovaaralainen oli vain ihan varma, siitä nimittäin, että hänen piti noudattaa tuota Joplukan mökissä saamaansa neuvokkia. Viipymättä, aivan viipymättä hänen piti lähteä pankkisäästöjään talteen korjaamaan. Kunhan vain ensin saisi sujoksi nämä muut velkamiehensä, juukelin hyväkkäät!

Näissä mietteissään Kelovaaralainen astua jutistaa kylälle päin. Juotu juoma — ilmaiseksi saatu juoma — kihahtelee hänen päässään sangen miellyttävästi. Sekoittuu kyllä tähän miellyttävään oloon ilkeä sivumakukin, pahasti käypi Kelovaaralaisen närälle se muistaminen, että Joplukka oli pitänyt häntä ihan kuin vertaisenaan. Aivan tekee mieli suuttumaan Joplukalle, mutta tällöin tulevat mieleen tämänpäiväiset tekemiset, ja Kelovaaralainen terästää kaiken tarmonsa niiden setvimiseen.

VIIDESTOISTA LUKU

Tällä välin Muuriainen lähenevää vaaraa aavistamatta aukaisee jo valmiiksi kauppansa. Hän on pieni, vikkelä miehen kehveli, tämän meidän saloperukkamme kauppaneuvos, ja nyt hän aivan tosissaan ryhtyy varustautumaan oman raha-apajansa vetoon. Jo ensimmäisenä viirunvetopäivänäkin oli hänen puotipöksässään ollut pientä kiireen huisketta, ja vanhasta kokemuksesta Muuriainen odotti tänä toisena päivänä vielä enemmän ostajia. Niinpä hän nyt kaikiksi varoiksi mittelee jo valmiiksi puolen- ja neljänneskilon kahvikääröjä ja latoo ne kauniiseen pinoon tiskille, jotta siitäpähän sitten sopi niitä jaella viirunvetopaikalta solkenaan suoltuville ostajille.

Muuriainen on tähän työhönsä niin syventynyt, ettei hän aluksi muista huomatakaan puotinsa oven aukenemista. Tai kyllä hän kahvikääröä laittaessaan kuuleekin kellon kilahduksen, mutta kun se tuntuu äännähtävän ihan kuin epäröiden, ei hän tule heti katsahtaneeksi tulijaan. Hänen kokemuksensa mallailee siihen suuntaan, että mikä lie paljaskinttuinen pojan toljake; tuli kai ostamaan viispennisellä kahta ongenkoukkua, tai jos lienevät lähettäneet noutamaan yhtä tulitikkulootaa, kun eivät hyväkkäät ole enää saaneet kahvitulta sytytetyksi. Sitä se poika nyt siinä!

Mutta tulijapa ei olekaan mikään paljaskinttu pojan toljake, vaan Kelovaaralainen. Tapansa mukaan hän kieroon vetäytyneen luokin tavoin työntyy syrjäkarittain puodin ovesta sisään, ja vähitellen jo Muuriainenkin hänet älyää. Silloin meidän kauppaneuvoksemme hölmistyy aikalailla, sillä jo eilen hän oli siksi jotta sanansijaksi saanut vihiä Kelovaaralaisen nykyisistä hommista, Niinpä se Lapukkavaaran loisakka Tiina Hytitär oli jo juosta hällättänyt ympäri kylää kuuluttamassa Kelovaaralaisen vierailua Lapukkavaaran miesten luona; samoinikään oli Vanhalan Nuutisen lihava emännän völlötin viirunvedosta palatessaan ja kahvia ostaessaan maininnut sen verran, että Kelovaaran kitupiikki oli ihan viirunvetopäivän aamuna käynyt heiltä velkarahansa pois mankumassa.

Siinähän sitä olikin itse asiassa jo aivan tarpeeksi asti varoitusviestejä, mutta mitenkä liekin Muuriainen sinä eilispäivän kiireen touhakassa antanut mennä noiden hälytystietojen vähän niinkuin ohi korviensa. Ei hän ollut niitä eilisiltana muistanut eikä vielä tänä aamunakaan, mutta kun nyt Kelovaaran kitupiikki seisoo ilmielävänä tuossa hänen edessään, niin jo Muuriainen alkaa lihavan pullakaksi itsensä syöneen jauhorotan tapaan pälyillä tulijaan, jotta jokohan tuo hyväkäs hänetkin siinä paikassa nitistää vai vieläkö tässä saataneen keinotelluksi vähän armonaikaa? Hänen kun ei näet mitenkään olisi soveltunut tällä kertaa ruveta sitä velkaansa maksamaan, olisi ollut aivan tarpeeksi asti muissakin veloissa lyhentelemistä.

Mutta Muuriaisen ihmeeksi ei Kelovaaralainen ainakaan aluksi puhu eikä pukahda hänen omasta velastaan, alkaa vain inistä ja änistä sitä vanhaa nuottiaan, että kun tämä hänen elämänsä oli nykyelleen joutunut näinikään sotkeuksiin, niin jo piti hänen lähteä aivan tänne viirunvetopaikalle asti taivastelemaan, jotta jos hyvinkin sattuisi täällä yhyttämään edes jonkunkaan niitä velkamiehiään.

Muuriainen tunsi suurta helpotusta, kun Kelovaaralainen puheli tuohon tapaan. Hän päätti olla vieraalleen vähän mieliksi ja alkoi toimittaa:

»Kyllähän täällä, kyllä täällä tänä päivänä on liikkeellä niitä Kelovaaralaisen velkamiehiäkin. Aivan varmaan niitä tulee viirunvetoon ihan tulemalla. Kun ne näet täällä meidän perukalla jättävätkin sen punaisen pötkylän vetäisemisen kovemmin niinkuin loppupuoleen, niin mikäpäs siinä, ettei vielä ilmestyisi niitä Kelovaaralaisen velkamiehiäkin!»

»Siihen tapaanhan minäkin aprikoin!» on Kelovaaralainen mukaavinaan ja kysyy sitten:

»Joko lienevät ne Kilkanrannan laitakylän timokraatit käyneet sen punaisen pötkylänsä vetäisemässä?»

»Eihän ne mitä, eivät käyneet kilkanrantalaisetkaan eilispäivänä!» kiirehtii Muuriainen myössäämään. Hän aivan innostuu, kun saapi tällä tavoin olla Kelovaaran kitupiikin mieliksi, ja niin hän selvittää, mitenkä hänkin oli koko eilisen päivän ihmetellyt, että missä hiivatissa ne Kiikanrannan puolen timokraatit viivyttelivät, kun ei niitä alunkaan näkynyt täällä viirunvetohommissa. Siihen tapaan, siihen tapaan hän oli kummaillut, ja vasta aivan iltapäivällä hän oli saanut kuulla siltä Koivuahon leski-Maijalta koko kilkanrantueen olleen eilen Höytiäisellä etsinkolahnoja kuvettamassa.

»Ähäs, vai siellä ne eilen olivat! Vai satutti syntiläinen ihan viirunvetoaikaan sen etsinkolahnojen nousun!» ihastuu Kelovaaralainen.

»Niin satutti, aivan yhteen ja samaan viirunvetohöyräkkään satutti!» myönnyttelee Muuriainen. »Mutta kyllä ne sieltä tänä päivänä ilmaantuvat tänne viirunvetoonkin. Ja jos ne vielä sattuvat siksi jotta sanan sijaksi saamaan niitä tavoittelemiaan lahnoja, niin sitäkin varmemmin ne tänään tulevat isolla joukolla sitä punaista pötkyläänsä vetäisemään ja niitä suuria kalansaaliitaan kehumaan!»

»Tokko lie eilen vielä käynyt se Kilkanpuron isopartainen Eerikka Tuononenkaan?» menee nyt Kelovaaralainen jo vähän lähemmäksi asiaansa.

»Eihän se mitä Eerikkakaan eilen käynyt!» ilmiantaa Muuriainen. Ja samalla tiellään hän vähän tarkemminkin selvittää sitä Eerikan kohtaa.

»Vai Eerikka nyt olisi pois jäänyt etsinkolahnojen noususta!» sanoo hän. »Eihän se täytisen partatuurikka moniksi muuta teekään kuin kulkee Höytiäisellä lahnan pyynnissä. Sitähän se vain, ja sitten joutoaikomaan se maleksii täällä kylällä niitä saaliitaan kerskumassa ja sitä timokraattipuolueen politiikkaa ajamassa. Siinähän ne Eerikan ahvieringit, johan nuo on tässä opittu tuntemaan aivan ulkoa!»

»Entäs se toinen hyväkäs siitä Eerikan naapurista, joko lie se eilen käynyt?»

»Kuka niin — toinen hyväkäs?» on Muuriainen kysyvinhän, vaikka hän jo tiesikin, ketä Kelovaaralainen tarkoitti.

»Sepähän vain se Läikölän paikan Hiltunen!» selvittää Kelovaaralainen tarkemmin.

»Sekö Läikölän paikan hinkutautinen Antti Hiltunen?»

»No sitähän minä tässä koko ajan esittelen, justiin sitä samaa nauhiaista, jotta joko hän lie eilen käynyt?»

»Eikös mitä sekään eilen käynyt!» toimittaa Muuriainen kovasti hyvillään, kun sai jälleen ilmiantaa yhden velkamiehen. Ja paremmaksi varmuudeksi hän selvittää lisää Hiltusestakin:

»Mitenkäs nyt se Läikölän mieskään jäisi pois lahnan noususta. Vaikka se iänikuinen hinkutauti miten pahasti sitä vinguttaisi, niin siellä se vain sen ison verkkoveneensä perässä itseään soudattaa ja syödä appaa siitä likaisesta riepurätistään sitä terveyssuolaansa. Ikäänkuin se terveyssuola sitä hänen hinkutautiaan sen siitään parantaisi!»

»Ja tulisikohan tuo se Anttikin tänä päivänä viirunvetoon?» puskee Kelovaaralainen omaa asiataan.

»Aivan varmaan tulee Anttikin tänä päivänä!» vakuuttaa Muuriainen. »Vai ei se Antti tulisi, onhan se näet sekin hyväkäs olevinaan ihan niitä mokraattipuolueen vellipadan kokittajia, ja nekös nyt jättäisivät sen punaisen pötkylänsä vetäisemisen toisten varaan!»

Tähän tapaan Muuriainen oman päänsä päästimiksi kavaltaa kilkanrantalaisia; mutta kun nyt Kelovaaralainen alkaa esitellä, että jospa hän sitten jäisikin tähän taloon niitä Kilkanrannan puolen timokraatteja vahtaa maan, niin jo Muuriainen säikähtää ja alkaa panna epojaan.

»Jotta tähänkö taloon? Mikäpäs siinä — mikäpäs siinä muuten», hätäilee hän, »kun tässä vain oltaisiin varmoja, että ne hyväkkäät sieltä viirunvedosta palatessaan poikkeaisivat tähän taloon. Vaan siinäpä se, kun siitä samaisesta seikasta ei ole mitään varmuutusta!»

»Mihinkäpäs ne muuannekaan menisivät?» keskeyttää Kelovaaralainen hänen hätäilynsä.

»Jotta mihinkäkö muuanne muka menisivät? Voi hyväinen aika, jospa sen tietäisikin sanoa takinhan, vaan niistä samaisista kilkanrantalaisista kun ei koskaan osaa sanoa mitään varmempaa!»

»Kyllä ne tulevat tähänkin taloon, jos ne vain kerran saapuvat viirunvetoon!» päkistää Kelovaaralainen hyvin varmana omaa puoltaan. »Vai eivät ne muka tähän tähän justiin ne tulevat joka sorkka. Kun ovat ensin käyneet sen punaisen pötkylänsä vetäisemässä, niin tähän ne juuttaan hyväkkäät sieltä aivan solkenaan suoltuvat kahvin ja tupakan ostoon ja niitä leukojaan valjastamaan. Etköhän vain lie tuossa jo mitannut kahvikääröjäkin niille valmiiksi — niin hyvin sille Kilkanpuron isopartaiselle Tuonoselle kuin sille Läikölän paikan Hiltusellekin?»

Muuriainen huomasi pahasti sotkeutuneensa. Hän oli tosiaan jo mitannut valmiiksi kahvikääröt sekä Kilkanpuron Eerikalle että Läikölän paikan Hiltusellekin. Sitä vain puuttui, että hän olisi sujakalla käsialallaan pyöräyttänyt näiden nimetkin kääröjen päälle, jotta olisi sitten koko joukon nähden saanut esitellä, kuinka varma hän oli ollut heidän saapumisestaan.

Vain noita nimiä tosiaan puuttui, mutta muuten näki Muuriainen takertuneensa kuin käpälälautaan. Ja häntä kun hirvitti jo pelkkä ajatuskin, että Kelovaaralainen jäisi heille koko päiväksi velkamiehiään vahtaamaan. Mene ja tiedä, mitenkä tässä päivän pitkään satuttaisiin sanoissa sotkeutumaan, ja silloin se hyväkäs saattaisi jo muistaa sen hänenkin panttauspaperinsa. Ja entäs se toinen asian puoli: mitäs ne kaikki viirunvetäjät sanoisivatkaan, kun Kelovaaran kitupiikki — kunniaton kelmi — maleksisi tässä hänen luonaan velkamiehiään vaanimassa? Johan ne, johan ne rupeaisivat kaikki aivan vieromaan ja kiertämään tätä hänen kauppapaikkaansa ja siinä sitä sitten oltaisiin!

Hätäpäissään yritti Muuriainen jo turvautua pieneen valepuheeseenkin. Hän alkaa toimittaa, että kyllähän tässä, kyllähän tässä vieras otettaisiinkin vastaan. Hyvin mielellään muuten otettaisiin, vaan kun se Marjettakin oli aivan pahimmoikseen sattunut sairastumaan, niin tokkopa siitä olisi edes vierasta kahvittelemaan ja syöttämään.

»Ihan kuivin suin ja nälissään tässä pitäisi vieraan koko päivä istua kököttää!» puhelee hän niinkuin anteeksi pyytäen. Mutta tähän Kelovaaralainen omasta puolestaan marahtaa:

»En minä kahvista väiltäkään, olen jo juonut kahdet kahvit tänä aamuna. Ja mitä taas siihen syömisen puoleen tulee, niin osaan minä olla syömättäkin yhden päivän. Mitäpä tämä nyt yksi päivä, ostan vaikka noita vesirinkelejä kymmenellä pennillä ja pureskelen niitä pahimpaan nälänsilmään!»

Siinä sitä oltiin. Muuriainen alkoi vähitellen uskoa, ettei Kelovaaran kitupiikkiä saatu valehtelemallakaan pois lähtemään. Eihän mitä saatu, kun Kelovaaralainen kerran tihulaisen neuvokista oli koko ovelan suunnitelmansa perustanut tähän taloon jäämiseen, niin hän jäi myöskin, ja Muuriaisen täytyi mukautua. Kovasti häntä kyllä kiukutti Kelovaaralaisen jääminen, mutta eipä siinä auttanut muu kuin piti vain nieleskellä alas pahinta kiukkuaan, jottei Kelovaaralainen ennättäisi jo aamusta pitäen pahemmin äreytyä.

Niin he yhtenä menivät Muuriaisen puotikamariin, ja sinne Muuriainen aluksi jättikin vieraansa. Sanoi itse pistäytyvänsä keittiön puolella Marjetan luona, jotta jos se hyvinkin siitä sairaudestaan virkoaisi kahvia ja ruokaa laittamaan.

Kelovaaralainen oli siis vihdoin vahtipaikallaan — Muuriaisen pienessä puotikamaripöksässä. Jo heti sieltä Joplukan mökiltä lähdettyä oli tihulainen juolauttanut hänen mieleensä tämän huoneen, että eiköhän sen ikkunaan vain näkyisikin ihan kelteänään se viirunvetopaikalta tuleva tie. Nyt Kelovaaralainen heti Muuriaisen mentyä kiiruhti kurkistamaan ikkunasta, ja aivan oikein, siellähän se näkyikin viirunvetopaikan koreaksi maalattu portti ja siinä portilla seisoskeleva ihmisrypäjäs. Näkyivät siellä jo odottelevan ovien aukaisemista ja viirunvedon alkamista.

Aivanpa Kelovaaralainen oli jo tuntevinaan portilla seisovasta ihmisjoukosta sen Kilkanpuron isopartaisen Eerikka Tuonosenkin. Mikäpä ettei hän olisi tuntenut Pitkää ja veteläryhtistä miehen hutjaketta, siellä se näkyi lankivarsipiippuaan imeskellen ja ryntäillä rehoittavaa punaista partaansa sipoen leveilevän kuin rohveetta ainakin tuon muun, matalampitekoisen miesjoukon keskellä.

Kelovaaralainen oli kovasti hyvillään, kun tihulainen oli osannut neuvoa näin hyvän vahtipaikan. Tässä kun vain malttaisi istua kököttää ikkunan ääressä eivät hyvät pääsisi hänen tietämättään ohi livahtamaan. Pieni kolmijalkainen pöytäpahainenkin oli ikkunan ääressä valmiina ja kaksi nupopäätä jakkaratuolia. Toisen näistä tuoleista Kelovaaralainen anasti oitis istuimekseen ja silmäili sitten hiukan tarkemmin tätä huoneputeroa.

Hän tiesi Muuriaisen nimittävän tätä huonetta »konttorikseen», mutta kovemmin vaatimaton tämä näytti olevan kauppamiehen konttorihuoneeksi. Koko pöksä oli muuten enemmillään kuin puolillaan päällekkäin ladottuja tavaralaatikoita. Jo kerran aikaisemminkin oli Kelovaaralainen kurkistanut ovelta tähän huoneeseen ja nähnyt nuo samaiset tavaralaatikot. Mikä liekin hänen mieleensä silloin juolauttanut epäilyn, että olivatkohan nuo laatikot kaikki edes täysiäkään.

Nyt jutkahtaa Kelovaaralaisen mieleen aivan itsestään tämä sama epäily, ja kun Muuriaista ei vielä kuulu tulevaksi, nousee hän lähemmin peräämään epäilyään. Kumaraan vääntyen hän alkaa lattiasta lähtien raplailla ja tissaroida noita toistensa päälle ladottuja laatikoita, ja aivan oikein: paras osa niistä osoittautuu typötyhjiksi.

Siinä Kelovaaralainen alkaa ihmetellä, mitä tämä kujeilu oikeastaan mahtoi merkitä, ja pianpa hän sen oivaltaakin. Tämä Muuriainen oli kovasti leventelynhaluine miehen kekkuli, ja eikös vain täytinen pitänytkin noita laatikoita tässä huoneensa täyttönä niinkuin komeuden vuoksi. Tietysti se hyväkäs jokaiselle kerskaili, että kun hänen puodissaan kaikki hyllyt olivat niin jumalattoman täyteen ahdetut tuota tavaran puolta, niin täällä konttorin puolella piti muka säilytellä parasta varastoaan.

Mutta mitenkä lie ollut tuokin puotipöksän hyllyjen täysinäisyys. Kelovaaralainen kun tällä kertaa oli lähtenyt vähän niinkuin tunnustelemaan tämän meidän saloperukkamme kauppaneuvoksen oloja, niin oli äsken puotipöksässä seistessäänkin jo ennättänyt tehdä omia huomioitaan. Hän oli pannut merkille, että hyllyt kyllä ensi näkemältä näyttivät ihan kuin täysiltä, mutta jos lähemmin tarkasteli niitä, huomasi niiden pikemminkin olevan tyhjiä kuin täysinäisiä. Kelovaaralainen oli nähnyt kangaspakkojakin viskotun vain yhden ainoan kullekin hyllylle, vaikka tilaa olisi ollut ainakin viidelle pakalle päälletysten.

Se oli sitä Muuriais-Heikin leventelyä, mutta olipas vain hyväkäs osannut saada koko kyläjään hokemaan ja hölöttämään, että tämä heidän kauppaneuvoksensa se vasta olikin mato mies sitä kaupan puolta tekemään. Kelovaaralainen tiesi monen aivan tosissaan uskovan ja vakuuttavan, että kun ei vain tämä juukelin pohatta tekisi enemmän kauppaa kuin esimerkiksi se kirkonkylän kauppias Tuhkanen, vaikka sillä olikin olevinaan monet apulaiset ja puukhollarit, ja tämä Muuriainen otalti yksinään, tai sen vähän minkä Marjetta pääsi emännyydeltään häntä auttelemaan.

Mutta kun Muuriainen yhä vain viipyi siellä keittiön puolella, niin Kelovaaran kitupiikillä oli hyvää aikaa tehdä vielä vähän enemmänkin omia huomioitaan. Vilkaistessaan jälleen ikkunan puoleen hän huomasi siinä pöytäpahaisella yhden ainoan tilikirjan seurana vetelehtivän hajallaan ison joukon kaikennäköisiä kirjeitä ja laskuja. Seinällä ikkunan vieressä oli kyllä koukkuja ja hakasiakin, mutta ne olivat melkein järjestään tyhjinä, ja koko liikkeen kirjevaihto ajelehti pitkin pöytää.

Oveen vilkaisten Kelovaaralainen alkoi haroa ja hämmennellä tuota paperikasaa, ja pianpa hän saikin sieltä ongituksi kaksi näköjään vasta äsken tullutta Joen kaupungin kauppasaksojen kirjettä, jotka Muuriainen oli kyllä avannut, mutta jättänyt sitten sisältöineen päivineen siihen toisten paperiensa sekaan. Toinen oli kauppias Peppe Parviaiselta ja toinen siltä Suvannonkadun kulmauksessa kauppaa pitävältä Tahvo Hyväriseltä, siltä Sammakkovaaran entiseltä Tahvo Hyväriseltä, joka oli alkuperiään melkein meidän kylän miehiä, mutta oli jo vuosia sitten siirtynyt Joelle kaupan pitoon. Ja sivumennen sanoen etevä kauppamies se tämä Tahvo Hyvärinen olikin näihin aikoihin — myöhemmin hän kyllä karkasi Amerikkaan eikä muistanut lähtiessään edes niin paljoa, jotta olisi sanonut hyvästit monille velkojilleen.

Näidenpä kauppasaksojen kirjeet oli siis Kelovaaralainen nyt käsittänyt tuosta Muuriaisen paperikasasta, ja ne olivatkin kiintoisia kirjeitä molemmat. Oikein äkäisen puolimaisia karhukirjeitä ne olivat, ja kummassakin kuoressa oli kirjeen seurana iso nipakka monivuotisia laskuja ja niiden yhteenvetoja. Varsinkin se Tahvo Hyvärinen tuntui jo olevan vähän niinkuin hätäyksissäänkin saamisestaan, uhkaili uloshaulla, vieläpä morkkasi Muuriaista petollisuudestakin.

Aivan Kelovaaralaisen käsi rupesi vapisemaan, kun hän piteli tuota äkäistä karhukirjettä näpissään. Oikeastaan hän oli kyllä jo ihan alkuperiään ollut siinä hiljaisessa uskossa, ettei tästä Muuriaisniemen resutalon entisestä Heikki Holapasta olisi kauppamieheksi, mutta ei hänkään sentään ollut osannut aavistaa, että Muuriais-Heikki näin pian kykenisi panemaan sujoksi Riihikankaan entisen Marjetan suuret rikkaudet. Sitä ne kuitenkin merkitsivät, niin hyvin nämä äkäiset karhukirjeet kuin nuo tyhjät tavaralaatikotkin — sitä ne vain, että tällä Muuriais-Heikillä alkoi olla kova kapelu rahaisista rahoista ja luottokin jo niinkuin lopuillaan. Ja nähtävästi se hönttöpäinen Marjetta vain yhä edelleenkin luotti lujasti Muuriaisensa kauppamieskykyihin; mutta kyllähän tässä himppusen verran raottaisi Marjetankin silmiä Ja hän tunsi jo olevansakin aivan valmis tähän tehtävään.

Varovasti hän sovitteli nuo äkäiset karhukirjeet ja niitä seuranneet laskunipakat takaisin kuoriinsa ja asetti sitten kuoret uudelleen paperikasan päälle. Kelteästi näkyviin hän ne asetteli, ja niin hän jäi odottamaan Muuriaisen ja Marjetan ilmestymistä.

KUUDESTOISTA LUKU

Vihdoin viimein keittiön puolelle vievä ovi aukenikin ja sieltä tuli nyt sairaaksi esitetty talon emäntä Kelovaaralaista tervehtimään. Lyhyt ja paksu lyllerö hän oli, tämä Riihikankaan entinen Marjetta Louhelatar; enemmän jauhosäkin viiteneen hän oli vartaloltaan, ja hampaaton suukin oli mennä loksahtanut pahasti sisäänpäin, mutta muuten hän oli kaikin puolin kauppamiehen emännän näköinen. Koreissa silkkihepenissä hän tulla kahisi huoneeseen, ja povella heilahtelivat moneen kertaan kaulan ympäri vyyhdetyt kellonvitjat. Ei hän kaikistellen arkioloissa noita vitjojaan pitänytkään, vain silloin kun piti Joen kaupungin kaupparatsuille näytellä rikasta kauppaneuvoksen emäntää. Mutta ehkäpä hän tahtoi näytellä nyt sitä samaa Kelovaaralaisellekin.

Kelovaaralainen koetti olla kovasti alentuvainen Marjettaa tervehtiessään. Marahtipa hän ohimennen terveiset omalta emännältäänkin, ja tästäkös Marjetta pääsikin hyvään alkuvauhtiin. Hän alkoi siunuustella ja päivitellä, että jo tässä olikin viikkoja vierähtänyt viime näkemisestä, ja niin likeisiä sukulaisia kuin oltiinkin olevinaan.

Mutta niinhän se oli, kun jokaisella oli tässä maailmassa ne omat ahvierinkinsa, minkä heilläkin.

Ja tästäpä Marjetta jo pääsikin esittelemään niitä omia ahvierinkejaan. Hampaatonta suutaan muikistellen ja kultavitjojaan paremmin näkyviin asetellen hän alkoi kuvailla, mitenkä tässä eilenkin oli molemmin saatu rehkiä tuon kaupanteon kiireessä. Niin jumalattomasti oli näet koko pitkän päivän kuhissut puodissa ostajia, ettei tämä Holopainen malttanut edes kunnolla syödäkään. Sen vähän minkä oli käynyt keittiön puolella hotkimassa lettuja, joita piikatytön hattara oli siinä kiireessä paistaa käryyttänyt. Ja hän itse oli siinä hötäkässä tullut ihan sairaaksi, niinkuin olisi jalat alta pois lyöty, ja tämä Holopainen oli jo hätäytynyt, jotta ihanko tässä pitäisi vielä yhteen ja samaan viirunvetohöyräkkään lähteä tohtoriakin noutamaan.

Naama monella kureellaan Kelovaaralainen kuuntelee Marjetan esityksiä. Ja vähitellen hän alkaa jo myönnytelläkin, että kyllähän tämä Muuriaisniemen entinen Heikki Holappa oli jo nuoresta pitäen osannut sen kaupanteon konstin. Oikein tekijämies se tämä Holappa oli jo ihan alkuperiään ollut niissä kaupanteon ahvieringeissa.

Nyt on tarpeen huomautus, ettei Marjetta ensinkään tykännyt, jos sanottiin hänen rakasta kauppaneuvostaan Muuriaisniemen entiseksi Heikki Holapaksi. Ei hän yleensäkään tykännyt koko tuon Muuriaisniemen talon muistuttamisesta, kun se tosiaankin oli pahimmassa huudossa oleva resutalo koko meidän perukalla.

Siinä se talo muuten olikin aivan sen Saaren talon ja sen Savikon niittytorpan likeisimpänä naapurina. Eto talo kaikin puolin, kartano vielä pahemmin hajallaan kuin esimerkiksi siinä Lapukkavaaran veljesten talossa, ja pellonaidatkin mikä mihinkin päin vintsallaan ja vängällään. Jo vanhastaan se talo oli ollut viinamäen miesten ja mustalaisten kokouspaikkana, ja mitenkäs nyt Marjetta olisi tykännytkään, että hänen rakas kauppaneuvoksensa aivan julkisesti kuulutettiin mokoman resutalon mieheksi.

Eikä Marjetta liioin sietänyt niiden Muuriaisen entisten ahvierinkienkaan mainitsemista. Jos tässä näet asiat selvitetään vähän tarkemmin, niin tämä Muuriainen oli ennen Marjettaan tutustumistaan kierrellyt kaiken maailman rannat milloin konttisaksana, milloin kahvipannujen tinaajana ja minkä minäkin kepulikeinottelijana. Olipa hän siinä sivuahvierinkeinaan narrannut piikaihmisiäkin niin hyvällä menestyksellä, että sai nyt Marjetan rahojen turvin kauppaneuvoksena köllötellessään maksaa jutistaa paria lapseneläkettä. Jos ei niitä eläkkeitä vain lie ollut yksin lukien kolmeakin, puhumattakaan nyt vähäisemmistä synnin nimellisistä, jotka tämä Muuriainen vikkelänä miehenä oli osannut lakaista hissunkissun näkymättömiin.

Näihin »entisiin ahvierinkeihin» se Kelovaaralainen nyt rupesi vihjailemaan. Itse asiassa oli kai Marjettakin osapuilleen tuntenut nämä ahvieringit jo silloin rakkauden nahinoiden alkaessa. Niinhän ne sanoivat Marjetan siihen aikaan kerskanneenkin, että justiin sen vuoksi hän lähtikin niin ryösönään tämän Muuriais-Heikin kelkkaan, kun hän takitilaan tunsi ja tiesi tämän Heikin tavallista maatiaismiestä himpun verran etevämmäksi niissä rakkauden sisäisemmissä lirputuksissa. Ja niinkin sanoivat Marjetan kehuneen, että yhden yön iloista tämän Muuriaisen kanssa hän aivan mielellään maksoi yhden niitä entisiä lapseneläkkeitä.

Mutta tämä nyt oli ollut sitä omaa aikaansa. Nykyelleen oli Marjetan palava rakkaus jo sen verran tasaantunut, että hän koki paraansa mukaan peitellä ja sotkea niitä vanhoja jälkiä. Niinpä hän ei enää erehdyksessäkään sanonut rakasta kauppaneuvostaan Muuriaiseksi tai Muuriais-Heikiksi, vielä vähemmän Muuriaisniemen entiseksi Holapaksi. Järjestään kaikki nämä nimitykset olivat Marjetan mielestä loukkaavia. Hän nimitteli miestään Holopaiseksi tai vielä hienomman mallin mukaan Hentrik Holopaiseksi, mutta muut hyväkkäät ne vain Marjetankin kuullen pyrkivät erehtymään niihin vanhoihin nimityksiin. Olipa sattunut niin mukavasti, että Joen kaupungin kauppasaksatkin olivat välistä panneet kirjeen osoitteeksi »Kauppias Heikki Muuriainen», ja tämä meni jo Marjetan mielestä vähän liikanaisuuksiin.

Marjettaa loukatakseen se Kelovaaralainenkin nyt niihin entisiin, mutta Marjetta ei ole kuulevinaan tuota letkausta. Hän ottaa vain Kelovaaralaisen sanoista niinkuin paremman vauhdin ja alkaa äskeistäkin yllemmin kehua näitä heidän nykyisiä ahvierinkejaan, nimenomaan niitä eilispaiväisiä. Hän toistaa hanakasti:

»Osaahan se, osaahan se tämä Hentrik Holopainen sen kaupanteon konstin. Kyllä tässä sitten eilispäivänäkin tuli penni poikineen tuonne puotipöksän rahalootaan Aivan näet piti kahdesti päivän pitkään se tyhjentää, ja sitä laskemista, sitä laskemista, mikä sitten iltamyöhällä oli niissä rahasummissa! Ja osaahan se tämä samainen Holopainen aivan tavallisina päivinäkin tehdä sitä kaupan puolta. Ei sitä oikein uskoisikaan, millainen mato se on sillä omalla alallaan!»

»Onhan se mato, on se mato!» on Kelovaaralainenkin yhtyvinään kehumiseen. »Näkeehän sen kaikesta, että mato se on tämä Muuriaisniemen entinen Holappa. Kun sitä on tuota tavaran puoltakin ahdettu tässä talossa kaikki paikat täpäten täyteen, minkä noitakin kangaspakkoja tuonne puotipöksän hyllyille. Aivan niiden luulisi katkeavan. Ja entäs sitten noita täysinäisiä tavaralootia täällä konttorin puolella!»

Muuriainen on kuulevinaan hienoista ivaa Kelovaaralaisen kehumisessa. Levottomana hän liikehtii siinä tavaralaatikoiden vaiheilla ja koettaa ohimennen sysiä niitä paremmin toistensa päälle, jottei laatikoiden tyhjyys pistäisi niin pahasti silmään. Mutta Marjetta tokko lie omasta puolestaan huomannutkaan mitään ivaa. Hän laskettelee nyt täysin purjein siitä samaisesta tavaran paljoudesta

»Onhan sitä, onhan sitä tämän Holopaisen kaupassa tuota tavaran puolta!» toistaa hän retevästi. »Ja yhtenään sitä vain pitää uutta hommata!»

»Taitaa olla aivan vasituinen rahtimies sitä Joen kaupungista vetämässä?» on Kelovaaralainen ihmettelevinään:

Tämä nyt oli oikeastaan liikaa. Ei Muuriaisen kaupassa tarvittu lähestulkoon yhtäkään rahtimiestä aivan vasituisesti, mutta Marjetta antoi Kelovaaralaisen ymmärtää, ettei yksi rahtimies oikein riittänytkään. Hän selvittää:

»Onhan se yksi rahtimies aivan vasituisesti!» Ja saadakseen toisen paremmin uskomaan hän lisää:

»Tämähän se Välilän Piiroinen on meillä niinkuin vasituisena tavaran vetäjänä!»

»Vai se se on se Piiroinen!»

»Sehän se on niinkuin vasituisena!» julistaa Marjetta hanakasti. »Mutta eihän se kaikistellen yksinään mihinkään ennättäisi, jollei olisi se Kilkanpuron isopartainen Eerikka Tuononen tässä vähän auttelemassa.»

Ja paremmaksi varmuudeksi hän selvittää tarkemmin:

»Se kun se Eerikka on yhtenään vetävinään sinne Joen kaupunkiin niitä lahnojaan, niin siinähän se tulomatkoillaan auttelee vähän tätä Välilän Piiroistakin!»

»Ja rahaisella rahalla se vain tämä Muuriaisniemen entinen Holappa taitaa ostaa rytyyttää sitä kauppatavaraa?» on Kelovaaralainen kysyvinään.

Mikäpäs pakko tässä olisi siihen velkakauppaan turvautua!» sanoo Marjetta retevästi ja varmasti. Hetkisen mietittyään hän sentään täydentää:

»Vaikka onhan se niinkin, että aina sitä siksi jotta sanan sijaksi pitää näissä kaupanteon ahvieringeissa sitä velan puoltakin viljellä. Täytinenkös se joka kertana rahat lähettäisi niiden rahtimiesten mukana!»

»Sehän se, ei sitä joka kertana», murahtelee Kelovaaralainen, »mikäpäs täytinen se joka kertana rahat. Vaan eivät ne hyväkkäät ole vielä tainneet tätä Muuriaisniemen entistä Holappaa sen pahemmin hätyytellä niistä vähäisistä saamisistaan?»

Kelovaaralainen aivan kuin himpun verran nyökkäisi siinä paperikasan päällä kelteästi näkyviin kirjekuoriin. Muuriainen on kuin tulisilla hiilillä, hänen tekisi mieli siepata nuo kovanonnen kirjekuoret pois ja sujauttaa taskuunsa, mutta ei käynyt mitenkään sieppaaminen, kun Kelovaaran kitupiikki oli siinä vahtaamassa. Marjetta puolestaan ei vielä huomaa mitään noista kirjekuorista, vaan laskettelee äskeistäkin varmemmin:

»Johan nyt, jotta aivan rupeaisivat hätyyttelemään eto saamisistaan! Vaikka kuuluvathan ne muita hätyyttelevänkin, minkä sitäkin Kaunislahden Rummukaista, vaikka se onkin olevinaan ihan niitä ökäkauppiaita omasta mielestään. Vaan sillä onkin tällä Hentrik Holopaisella paremman puolimainen luottamus siellä Joen kaupungissa. Eivät ne tätä hätyyttele, vaikka sattuisikin joku satanen jäämään maksamista!»

»Sehän se, kun on niin hyvä luottamus», myönnyttelee Kelovaaralainen, »eiväthän ne silloin rupea hätyyttelemään!»

Hän ojentaa himpun verran kättään ja ottaa aivan kuin vahingossa sormiensa väliin sen Tahvo Hyvärisen kirjekuoren. Hän kääntelee ja pyörittelee sitä moniaanne päin ja alkaa kysellä, että oliko se tämä Muuriaisniemen entinen Holappa ollut milloinkaan asioissa sen Sammakkovaaran entisen Tahvo Hyvärisen kanssa? Se kun näet oli olevinaan niinkuin näitä oman kotipuolen miehiä, niin oliko se tämä Holappa sattunut sen asioihin sotkeutumaan?

Nyt jo Marjettakin älysi tuon Kelovaaralaisen näpissä kieppuvan kirjekuoren. Vieläpä hän osapuilleen tunsi sen sisällönkin, sillä Muuriainen oli hänelle siitä siksi jotta sanan sijaksi maininnut. Mutta ei Marjetta niin vain sanoissaan sotkeudu, hän julistaa silmää räpäyttämättä:

»Se kuuluu olevan hyvin kenkku mies se Sammakkovaaran entinen Tahvo Hyvärinen. Mikä liekin nappisaksa eikä oikea kauppamies, ja niin se tämä Hentrik Holopainen sanookin, että parasta on pysytellä erillään koko siitä sen Hyvärisen kauppapaikasta!»

»Niinhän se taitaa olla — joutava kenkuttelija koko se Hyvärinen!» myössää Kelovaaralainenkin. »Mutta se Peppe Parviainen, sehän se on niitä vanhempia ja niinkuin paremmin tunnettuja kauppasaksoja koko Joen kaupungissa!»

»No eipä siitäkään ole kehumista!» iskee Marjetta hanakasti. »Vaikka se onkin olevinaan niitä vanhempia, niin kuuluvat ne vain silläkin olevan ne omat kenkuttelunsa ja muut täytisen konstailunsa. Vaan se siinä Torikadun varrella kauppaa pitävä Pekka Pajarinen, se kuuluu olevan niinkuin niitä rehellisempiä kauppasaksoja, ja siitähän se tämä Hentrik Holopainen onkin nykyelleen tavaraa ostanut!»

»Ähäs, vai siitä se Torikadun Pekka Pajariselta nykyelleen tämä Holappa!»

»Siitähän se, sen vähän minkä tässä nyt näitä aikoja lienee sitä velan puolta viljelty. Ja siitähän se tämä Holopainen rahaisella rahallakin ostaa, kun se samainen Pekka Pajarinen on niin sopuisa mies joka suhteessa. Aivan se näet ilman takuumiehiä ja muita varmuutuksia kuuluu tälle Hentrik Holopaiselle sitä velan nimellistäkin tarjottelevan. Miten paljon hyvänsä vain tämä Holopainen suostuisi ottamaan, niin tinkaa ei tulisi. Ei lähetettäisi siitä talosta rahtimiehiä tyhjiltään kotiin, niinkuin ne Tahvo Hyväriset ja ne Peppe Parviaiset, täytisen hyväkkäät, kuuluvat lähettävän, kun mitenkuten hyvilleen sattuu!»

Tähän tapaan Marjetta rakkaan kauppaneuvoksensa ahvierinkeja selvitteli. Kelovaaralainen sai aivan ilmaiseksi tietää, että Muuriaisen rahtimiehet oli jo lähetetty tyhjiltään kotiin sekä Suvannonkadun Hyväriseltä että Peppe Parviaiseltakin, ja nimenomaan tästä syystä olikin Muuriainen siunatuksi lopuksi häleytynyt siltä Torikadun Pekka Pajariselta velkaa suoltamaan. Ja arvaapa tuon, tästä ne toiset hyväkkäät olivat kovasti kiukuissaan ja kokivat kiristää pois monivuotisia saamisiaan, mutta Muuriainen tietysti maalasi Marketalleen nuo kiristämiset jonnijoutavaksi kenkutteluksi.

Yhä paremmin, yhä paremmin alkoi Kelovaaralainen ymmärtää Muuriais-Heikin nerokkaita ahvierinkeja. Hän olisi hyvin mielellään pitänyt Marjetan kanssa vähän enemmänkin puhetta näistä asioista, mutta Muuriainen itse, senkin hyväkäs, rupesi nyt paraansa mukaan sotkemaan Marjetan selvityksiä. Kun ei siinä hätäpäissään muutakaan keksinyt, niin alkoi hätistellä Marjettaa, että tämä menisi vähän valvomaan ja jouduttamaan sen piikatytön ruuanlaittoa. Muuten se täytisen hattara taas kuhnailisi niin kauan, että kaikki viirunvetäjät ennättäisivät tulvata tuonne puotiin, ja rupeapas siinä hälinässä sitten vierastakin syöttelemään!

»Jokohan nuo, jokohan nuo alkavat ihan tuossa paikassa sieltä suoltua?» hätäytyy Kelovaaralainen muistaen yhtäkkiä oman asiansa.

»Eihän ne nyt ihan vielä», toimittaa Muuriainen, »ei ne nyt vielä aivan tuossa paikassa, vaan se samainen piikaihminen kun nyt on semmoinen joutava hompsottaja. Eilenkin se täytinen polttaa käräytti letut ja hyvän sianlihatärrin ihan pilalle, niin sen tauttahan minä tässä vain Marjettaa muistuttelen!»

Marjetta näkyi tosiaan ymmärtäneen Muuriaisen muistuttelut ja salavihkaiset silmäniskut. Hän läksi ruuanlaittoa jouduttamaan, ja pian siitä jo sitten päästiin syömähommiinkin.

Syödessään oli Kelovaaralainen koko ajan kuin tulisilla hiilillä. Yhtenään hän pälyi keittiön ikkunasta viirunvetopaikalle päin, mutta tämä huolenalainen vahdinpito ei sentään häntä kokonaan estänyt otattelemasta puhetta Joen kaupungin kauppasaksoihin, jotta jos hyvinkin saisi urkituksi vielä Marjetalta lisävalaistusta Muuriaisen ahvierinkeihin.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Rupesi siitä jo vähitellen tulemaankin niitä viirunvetopaikalta odotettuja ostajia. Ensin ne vielä hyvän tovin aikailivat viirunvetopaikan portilla, siirtyivät sitten pienemmissä rypäjäksissä Muuriaisen kauppapaikan luo ja siitä yksitellen tulivat puotiin. Kello kilahteli vähänväliä, ja joka kerta, kun kellon kilahdus kuului puotikamariin, hykähti Kelovaaralaisen sydän jännittyneestä odotuksesta, jotta jokohan sieltä hänen velkamiehensä ujuttautui kahvin ja tupakan ostoon.

Korvat höröllään ja ylen kärsimättömänä Kelovaaralainen koki kuulostella puodissa virinnyttä puheenporinaa, ja jopa hän sieltä joukosta oli eroittavinaankin Kilkanpuron isopartaisen Eerikan rehevän ääntelyn. Ja nyt, nyt kilahti jälleen kello, ja melkein siinä samassa siunaamassa rupesi jo kuulumaan sen Läikölän paikan hinkutautisen miehen vinkuva rykiminenkin. Ei mitään epäilyä, molemmat nuo velkamiehet olivat jo puodissa ostoksiaan tekemässä, mutta Muuriainen, senkin hyväkäs, ei nähtävästi pitänyt mitään erityisempää kiirettä.

Oli sovittu siihen tapaan, että Marjetta tänä päivänä vasituisemmin hoitelisi kaupanteon ja Muuriainen itse ohjaisi Kelovaaralaisen velkamiehet puotikamarin puolelle. Sanoisi vaikka minkä tekosyyn, jotta saisi nämä narratuksi pois sieltä suuremmasta rahvasjoukosta, ja sitten Kelovaaralainen nitistäisi jokaisen uhrinsa ilman suurempia hälinöitä.

Semmoinen oli suunnitelma, mutta Kelovaaralaisen sanomattomaksi kiusaksi kuulosti Muuriainen vain muina miehinä soittavan suutaan asiakkaittensa kera. Nimenomaan sen Kilkanpuron isopartaisen Eerikan kanssa kuului Muuriainen juttuavan ummet ja lammet siitä eilisestä etsinkolahnojen noususta, ja kuulostipa jo sen Läikölän miehenkin vinkuva ääni sekautuvan tuohon samaan keskusteluun. Ei merkkiäkään sinne päin, että Muuriainen olisi alkanut vihjailla kumpaistakaan noista velkamiehistä puotikamarin puolelle lähtemään.

Jo ennätti se tihulainenkin Kelovaaralaisen korvan juureen omia neuvojaan sohisemaan. Niinkuin olisi ensi töikseen alkanut peloitella, ettei siihen Muuriaisniemen entiseen Holappaan ollut ensinkään luottamista. Mutta siinä samassapa jo puheenporina puotipöksän puolella hiukan hiljenikin, ovi raottui himpun verran ja siitä raosta livahti Muuriainen liukkaana kuin ankerias Kelovaaralaisen luo. Hän alkoi hätäisesti toimittaa, että nyt sieltä tulivat samassa ovenavauksessa se Kilkanpuron isopartainen Eerikka, se Läikölän paikan Hiltunen ja vielä Tervakankaan pitkä Heikki Tanskanenkin.

Kelovaaralainen hätäytyy: »Mitä sinä niistä niin monesta samalla kertaa. Vaikka vielä rupeaisivat rähisemään, kun niitä niin monta työntyy samassa ovenavauksessa!»

Muuriainen sopottaen: »Ja vielähän ne mitä rähisemään, äimistyvät ne kehvelit sen verran, jotta unohtuu rähinä mielestä. Seikka on se, että minä narrasin ne tulemaan konjakkituikulle, kun tämä on olevinaan niinkuin juhlapäivän viiteneen tämä punaisen pötkylän vetopäivä!»

Kelovaaralainen yritti vielä marahtaa jotakin vastaan, mutta siinä jo ovi aukenikin, ja perätysten sieltä vetäytyivät näkyviin Kilkanpuron isopartainen Eerikka, Tervakankaan pitkä Tanskanen ja viimeisenä se Läikölän paikan hinkutautinen mies. Muuriainen oli päätellyt oikein, ei syntynyt mitään pahempia rähinöitä. Tulijat jäivät äimistyneinä siihen oven ja laatikkokasan vaiheille, näkyivät aivan sanomatta oivaltavan, mihinkä ansaan olivat päänsä pistäneet. Ja mikäpäs heidän oivaltaessaan, kun Kelovaaran kitupiikki jo tuossa naama väärällään selkkasi ja selvitteli paperejaan. Jokainen miehistä vilkaisi vaistomaisesti taakseen, olisiko peräytymistie vielä avoinna; mutta eihän se mitä ollut avoinna enää, Muuriainen oli jo livahtanut sinne ja seisoi sulkemallaan ovella vahtina, käsi vielä paremmaksi varmuudeksi ovenrivassa.

Sälöin Kilkanpuron isopartainen Eerikka löi koko narraamisen leikiksi, imaisi lankivarsipiippuaan, sylkeä ruilautti pitkän syljen ja alkoi rehevää tuurikkapartaansa sivellen päivitellä:

»Tämmöisetkös ne tällä kertaa olivatkin ne Muuriaisen konjakkituikut?»

»Tämmöisethän ne näkyvät tällä kertaa olleen ne tuikut!» toteaa Tervakankaan pitkä Tanskanenkin.

»Ihan kuin oltaisiin tässä joutumassa uuteen viirunvetoon!» inahtaa kimittävällä äänellään Läikölän paikan Hiltunen. Ja tähän Hiltusen puheeseen myössää isopartainen Eerikka uudemman kerran sylkeä ruilauttaen:

»Niin, aivan tämä siltä näyttää kuin rupeaisi tässä nyt tämä Kelovaaralainen niitä omia pötkyjään vetelemään!»

»Ja konjakkituikulla se tämä Muuriais-kehveli meidät tähän uuteen viirunvetokahakkaan narrasi!» päivittelee Tervakankaan pitkä Tanskanen.

Samaan nuottiin miehet vielä vähän enemmänkin moitiskelivat Muuriaista narraamisesta, mutta tekivät sen leikinymmärtävinä miehinä niin säyseästi, ettei mitään pahempia rähinöitä syntynyt. Vain se Läikölän paikan mies, joka oli toisia kipakampiluontoinen, yritti vähän äkäisemminkin vingahtaa, mutta sai jo ensi sanoissaan ankaran hinkuyskän kohtauksen. Siihen sotkeutui koko hänen sanomisensa eikä Hiltusen auttanut muu kuin turvautua siihen vanhaan lääkityskeinoonsa, josta Muuriainen oli jo maininnut. Yhä rykien ja vinkuen ja joka jäsen vapisten hän kaivoi liivinsä povustaskusta likaisen riepukäärön, jossa hänellä oli sitä terveyssuolaansa. Sitä hän appoi ja nieleskeli moneen otteeseen rykimisensä lomassa, mutta tällä välin sai jo Kelovaaralainenkin paperinsa reilaan ja pääsi antamaan niitä omia rapsujaan.

Äänettöminä miehet kuuntelivat hänen lukemistaan ja monia varmuutuksiaan, mutta kun Kelovaaran kitupiikki oli vihoviimeinkin päässyt pitkät lukunsa loppuun, julisti Kilkanpuron isopartainen Eerikka retevästi ja varmasti, että nyt sen sitten piti ilmestyä jo pöytään sen Muuriaisen konjakkiputelinkin. Ja tähän samaan vaatimukseen yhtyi Tervakankaan pitkä Tanskanenkin, lisäten vielä omasta puolestaan, että kun Muuriainen kerran oli ruvennut Kelovaaralaisen pikenttipojaksi ja liehtariksi, niin sai pitääkin huolen siitä konjakin puolesta, sillä tokkopa se vain tämä Kelovaaralainen sitä rupeaisi anniskelemaan.

»Vielähän minä tässä konjakit!» murahtaa Kelovaaralainen pahasti irvistäen. Mutta Muuriainen jo puolestaan touhuaa vikkelänä miehenä ja toimittaa toimittamistaan:

»Konjakit tulee — tulee aivan tuossa paikassa, kun tässä vain löytäisin putelini!»

Hän kaivelee ja raplailee siinä laatikkokasan uuninpuolimaisessa nurkkauksessa, mutta putelipa ei rupeakaan löytymään. Seikka oli näet se, ettei hän siinä kaikkien nähden ilennyt aivan vapaasti ruveta tonkimaan niitä tyhjiä tavaralaatikoitaan, ja mitenkä liekin Marjettaa pakoilussaan vielä sattunut kätkemään putelinsa niin visusti, ettei nyt itsekään ihan takitilaan muistanut sen piilopaikkaa.

Jo ennättivät sekä Kilkanpuron isopartainen Eerikka että Tervakankaan pitkä Tanskanenkin lausua otaksuman, että jos liekin Marjetta sattunut sen putelin yhyttämään mutta tällöin Muuriainen aivan kiukustuneena sysäsi kätensä vähän syvemmälle muutamaan tyhjään tavaralaatikkoon, ja sieltä tuli kuin tulikin puteli esille. Se oli likipitäin puolilleen juotu konjakkiputeli, ja ryyppylasikin oli siellä samassa säilössä. Kun Muuriainen oli putkahtanut vielä puotipöksän puolella noutamassa ryypyn painimeksi vyyhden hyviä vesirinkelejä, oli kestitys valmis alkamaan.

Suu pahasti väärällään oli Kelovaaran kitupiikki tarkannut tätä hommailua, ja kun nyt Muuriainen kohteliaana isäntänä tarjoaa hänelle ensimmäisen ryypyn, narahtaa hän kiukustuneena, että vai vielä hänenkin tässä pitäisi ruveta kuluttamaan mokomaa kallista juomaa.

»Hyvä kun sitä tässä toisetkin aivan ilmaiseksi latkivat!» älisee hän ja alkaa sitten otatella:

»Kauankohan ne vielä tällä meiningillä riittävät ne Riihikankaan entisen Marjetan suuret rikkaudet?»

»Kyllä niitä tämän Muuriaisen elinajaksi riittää!» julistaa Kilkanpuron isopartainen Eerikka purren ryypyn painimeksi suun täydeltä hyvää vesirinkeliä.

»Ja jos sattuisivatkin ne Marjetan suuret rikkaudet niinkuin kesken aikojaan lopahtamaan, niin onhan tämä Muuriainen vielä puuhakas mies muuhunkin elinkeinoon ryhtymään!» lohduttaa omasta puolestaan Tervakankaan pitkä Tanskanen, hänkin vesirinkeliä jauhaen.

»Niin, mikäpäs siinä — jos tulisi loppu Marjetan rikkauksista, niin vielähän tämä Muuriainen vanhaa muistia osaisi tinata emäntien kahvipannutkin!» vakuuttaa Kilkanpuron Eerikka keikauttaen toisen piripinnan konjakkiryypyn rehevään tuurikkapartaansa.

Tiesi miten kauan nämä ensimmäiset velkamiehet olisivat vielä aikailleetkaan siinä Muuriaisen konjakkiputelin ja hyvien vesirinkelien ääressä, mutta Kelovaaran kitupiikki rupesi nyt tosipelissä älähtelemään, että heidän pitäisi tästä toisten tieltä raivautua vaikka hiiden pisaan. Muuriainenkin alkoi nöyränä miehenä maanitella vieraitaan lähtemään ja toimitti vielä viimeiseksi hyvästelyksi, ettei pitäisi tuolla puotipöksän puolella puhua eikä pukahtaa tästä hänen vasituisemmasta vieraastaan.

»Mitäpäs me hänestä», lupailee isopartainen Eerikka, »kyllähän me tämän saman ilon ja kestityksen suomme toisillekin. Se on vain toinen seikka, jos sattuu tuo sinun konjakkiputelisi lopahtamaan ennemmin kuin nuo Kelovaaralaisen velkakirjat!»

»Se olisi kyllä ikävä asia se konjakkiputelin kesken loppuminen!» myössää Tervakankaan pitkä Tanskanenkin. »Vaikka täytinenkös sen siksi toisekseen osasi arvata, jos lie tällä Muuriais-kehvelillä yksi puolilleen juotu konjakkiputeli jokaisessa noista tavaralaatikoistaan!»

»Eipähän noissa paljoa muuta näytä olevankaan!» inahtaa ovessa mennessään Läikölän paikan Hiltunen.

Muuriainen sai pitää tämän loppuinahduksen ja kaiken muunkin hyvänään. Hän sai olla ihan kiitollinen, kun oli niinkin vähillä näykkimisillä selvinnyt ensimmäisistä Kelovaaralaisen velkamiehistä. Päivän pitkään hän sai kokea paljon pahempaakin. Niinpä esimerkiksi se Tervakorven paikan vähäkuuloinen Petteri Miettinen jo haukkua naposteli Muuriaisen pahanpäiväiseksi.

Se kun ei se Petteri sen vähäkuuloisuutensa tautta alunkaan ymmärtänyt leikkiä, niin heti rupesi pahoin ärähtelemään, kun vain ennätti älytä, mihinkä ansaan oli joutunut.

»Tämäpähän on koko maailman kelju, tämä meidän kauppaneuvos!» sanoi hän ensi sanoikseen. Ja vaikka Muuriainen miten olisi häntä lepytellyt ryypyillä ja vesirinkeleillä, niin jurnutti vain jurnuttamistaan, jotta:

»Ei se tämä Muuriainen näy muuta osaavankaan kuin narrata toisia ihmisiä. Naiseläjien narraamisella ja muulla keljuilemisella tämä itseään elätteli nuorempana miehenä. Narraamalla tämä sai tuon Riihikankaan entisen Marjetan kelkkaansa lähtemään, ja narraavan tämä nykyelleenkin kuulostaa esimerkiksi niitä Joen kaupungin kauppasaksoja. Kun yksi niistä ennättää kyllääntyä ja lähettää rahtimiehet tyhjiltään kotiin, niin heti tämä kelju osaa etsiä toisen narrattavan!»

Tähän tapaan Tervakorven vähäkuuloinen mies jurnutti ja äkäili, ja Kelovaaran kitupiikki kuunteli tuota äkäilemistä aivan nautinnokseen. Mutta vielä pahemman myräkän nosti se Keträvaaran uutispaikan punaniskainen Tahvo Lehikoinen.

Se olikin se Keträvaaran Lehikoinen aivan omatekoinen Luojan luomus, enemmän matalajalkainen mies, mutta leveähartiainen ja vahva ja äksypäinen kuin synti justiin. Aikaisemmin on jo tullut mainituksi, että tämä sama mies oli aikoinaan ollut arentilaisena siinä Saaren talossa, ja sitä lyytä hän oli vielä velkaakin Kelovaaran kitupiikille. Tuo velkasumma olisi jo aikoja sitten pitänyt maksaa, mutta maksamatta se vain oli jäänyt, vaikka Kelovaaralainen oli kylämiesten mukana yhtenään lähetellyt siitä äkäisiä muistutuksia.

Eikä Kelovaaralainen oikein uskaltanut itse lähteä sinne Keträvaaran perukalle velkarahojaan perimään. Hän aivan tosipelissä pelkäsi tätä Keträvaaran miestä, eikä se pelko ollutkaan aiheeton. Jo silloin Lehikoisen arentimiesaikoina he nimittäin olivat joutuneet monta monituista kertaa pahaan riidankahinaan, ja kerran oli jo sisukas arentimies lyönytkin Kelovaaralaista, kun tämä oli mennyt marmattamaan niiden Saaren talon aitojen korjaamisesta. Yhden kerran vain oli varoitukseksi henkäissyt, jotta »häviätkös siitä marisemasta, sen tulenkorvennettava kitupiikki!» Ja kun Kelovaaralainen ei arvannut ihan siihen sanaan lopettaa marinaansa, niin silloin jo lyödä mutaisikin ensimmäisellä astalolla, minkä siinä kiireessä sattui käsiinsä yhyttämään.

Kelovaaralaisen hyväksi onneksi oli tuo astalo sattunut olemaan laho aidan seiväs, joka oli ensi lyönnistä mennä riuskahtanut moneksi kappaleeksi. Mutta vaikka niinkin, Kelovaaran kitupiikiltä oli yksi kylkiluu irtautunut melkein erilleen ja kun siinä kattauksessa ei sattunut olemaan ketään vierasta näkijää, niin sai pitää arentimiehensä antaman muksun hyvänään. Koko sen syksyn ja puolen talveakin oli Kelovaaralainen saanut kärsiä pahoja pistoksia, ja siitä pitäen hän mieluummin kartteli tätä entistä arentilaistaan.

Mutta pitihän siitä velasta kerran saada annetuksi vakava muistutus vierasmiehen kuullen, ja kun nyt Kelovaaran kitupiikki vahtipaikaltaan näki Keträvaaran miehenkin tulla väännättelevän viirunvetopaikalta Muuriaisen kaupalle päin, rupesi hän jo valmiiksi kaivamaan tämän velkakirjaa esille. Samalla hän alkoi patistella Muuriaista, joka sillä hetkellä sattui olemaan puotikamarissa, että Keträvaaran äksypäinen isäntä oli hyvällä puheella houkuteltava hänen luokseen.

»Kun sen kehvelin köntyksen vain saisi tulemaan!» epäili Muuriainen, mutta pujahti sentään puotipöksän puolelle Keträvaaran isäntää kättelemään. Ja mitenkä lie osannutkin siinä makeilla toisen edessä, Tahvo Lehikoinen tuli pois poikkeen ansaan, ja Kelovaaran kitupiikki kiehittäytyi viivyttelemättä antamaan omia rapsujaan, jottei vain tuo hidasliikkeinen miehen köhmy ennättäisi mihinkään tihutöihin ryhtyä.

Jo pääsikin Kelovaaralainen pitkät lukunsa ja varmuutuksensa melkein loppuun, ennenkuin Keträvaaran miehen luonto ennätti kunnolleen nousemaan. Tämän luonnon nousemisen näki Kelovaaralainen siitä, että Tahvo Lehikoisen ennestäänkin punainen niska rupesi vielä pahemmin punoittamaan, ja näki hän sen luonnon nousemisen muistakin merkeistä. Niinpä Lehikoisen pitkät käsivarret, jotka tähän asti olivat riippuneet ihan kuin hervottomina miehen sivuilla, alkoivat vähitellen koukistua, ja yhtärinnan tämän koukistumisen kanssa leveät ja rumasti karvaiset kouratkin vuoron perään puristuivat nyrkkiin, vuoron perään jälleen aukenivat. Pelonalaisena Kelovaaralainen vilkuili noita julmannäköisiä kouria, ja samalla hän koetti ovella vahtina seisovalle Muuriaiselle antaa silmäniskulla merkkejä, jotta:

»Valmistuhan nyt isännyyttä pitämään!»

Mutta Muuriainenkin kovasti pelkäsi tuota matalajalkaista miehen köhmyä. Ihan likeltä piti, ettei hän kesken aikojaan jättänyt vahtipaikkaansa niinikään ja livahtanut puotipöksän puolelle karkuun. Luultavasti hän olisi lähtenytkin ilman noita Kelovaaralaisen äkäisiä silmäniskuja; yksistään niiden pelosta hän koetti pysytellä paikallaan.

Ei Keträvaaran mies sentään aivan äänettömästä päästä ryhtynyt käsirysyyn. Ensin hän murahti siitä velastaankin, että kyllä hän ilman irtisanomistakin olisi sen tänä syksynä maksanut. Ja sitten hän alkoi haukkua, että olikin tässä nyt kaksi oikeata maailman kepulia lyönyt tuumansa tukkoon ja ruvennut ihmisiä narraamaan!

»Ei tässä ole tekeillä mikään narraaminen, nyt on tosipelissä kysymys siitä velan maksamisesta!» marahtaa Kelovaaralainen. Ja pitäen tarkasti silmällä Keträvaaran miehen jokaista liikettä hän vielä toistaa äskeisen varmuutuksensa, ettei sitä velan maksamista saanutkaan enää lykätä syksyyn asti.

»Se on niinkuin kuukausi tästä päivästä lukien se maksupäivä!» marisee hän. »Ja kaikki ne korkorästitkin on muistettava tuoda sen pääoman lisäksi!»

»Ne korkorästit minä kuittaan ihan tässä paikassa!» karjahtaa Tahvo Lehikoinen ja puhaltuu rutakasti laatikkokasaan päin ihan kuin siepatakseen siitä astalon itselleen. Muuriainen hätäytyy ja yrittää livahtaa siitä ovelta Kelovaaralaisen puolelle huonetta, ikäänkuin siellä olisi ollut sen parempi turvapaikka. Tuota karkausyritystä ei hänen kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä nyt sieppasikin Keträvaaran mies laatikon asemesta hänet kouriinsa ja alkoi rutistella ja rytyytellä häntä aivan vimmatusti. Muuriainen rimpuilee vastaan minkä jaksaa ja älähtelee:

»Pahalaisen peto, kun äityi näet tappelemaan aivan toisen omassa huoneessa!» Mutta tähän Keträvaaran mies karjaisee:

»En minä tappele, minä vain tässä niitä korkorästejä himpun verran lyhentelen!» Ja tämän karjaistuaan hän jo rutaiseekin Muuriaisen laatikkokasaa vasten myttyrään. Rutaisu oli niin voimakas, että koko korkea laatikkokasa rymähti hajalleen pitkin lattiaa. Siinä aikaansaamansa hävityksen keskellä Keträvaaran mies vielä hihkaisi:

»Kun otan ja potkin koko talotötterön levälleen, niin siitä pääsette älyämään, mikä mies on Keträvaaran Tahvo Lehikoinen!»

Ei sentään pannut tuota uhkaustaan täytäntöön, ei hajoittanut ihan koko taloa. Mutta sen hän teki, että potki vielä niinkuin viimeiseksi hyvästelyksi parisen kappaletta noista jaloissaan viereksivistä laatikoista säpäleiksi. Aivan kuin vahingossa sattui toinen niistä olemaan täysinäinen saippualaatikko, ja siitä lenteli saippuakankia oikealle ja vasemmalle, mutta ei Keträvaaran mies enää jäänyt aikaansaannoksiaan ihastelemaan. Niinikään vihasta puhisten ja karjahdellen hän meni matkoihinsa, eikä hän siinä lähtöhötäkässä edes muistanut ovea, mistä oli tullut sisään, vaan töytäisi menemään toisesta ovesta, joka vei keittiön puolelle.

Siellä piian hattara säikähti pahanpäiväisesti ja rupesi apua parkumaan, mutta Keträvaaran vimmaantunut isäntä ei edes vilkaissut hänen puoleensa, mennä puhisi vain eteenpäin, ja hyvä ettei aivan vienyt viimeistä ovea pihtipielineen päivineen mukanaan. Mitenkä liekin näet sattunut siinä kiireessään punaltamaan vääräänne päin sen viimeisen oven avainta, ja kun ovi ei siinä siunaamassa auennut, potkaisi hän sitä niin kipakasti, että koko lukkomeininki räiskähti irralleen ja sälöjä säröili pihtipielistäkin.

Olihan sitä jo siinäkin tarpeeksi asti ryminää siksi kerrakseen. Puotipöksän puolellakin jo säikähtivät, että joko siellä aivan tosipelissä ruvettiin tappelemaan. Ensimmäisenä Marjetta säntäsi ovesta kurkistamaan, mutta siinä oli jo Kelovaaran kitupiikki häntä vastassa ja sähähti äkeissään:

»Mitäs tänne kurkistelemaan? Keträvaaran isäntä tässä vain meitä hyvästeli!» Ja sen sanoa virnautettuaan hän nykäisi oven Marjetan nenän edessä kiinni.

Muuriainenkin oli jo tällä välin ennättänyt kömpiä jaloilleen, ja hänelle Kelovaaran kitupiikki äkäili:

»Siinä oli nyt siunaus noista sinun tyhjistä tavaralootistasi. Säilytteleekin niitä huoneensa täyttönä, jottei vähän leveämpiluinen mies sovi tässä kunnolleen käännähtämään!»

Muuriainen ähkää ja pitelee kylkiään, joihin oli rymäkässä aika pahoin koskenut. Ja niin hän alkaa kokoilla särkyneitä laatikoita takaisin läjään. Siinä hän niinkuin itseään puolustaakseen murahtelee:

»Särkipä tuo pahalaisen peto täysinäisetkin lootat samalla tiellään!»

»Ei kannata paljoa kehua tuon yhden ainoan saippualootan särkymistä!» irvistää Kelovaaralainen. »Ja jos tuo nyt sattuikin vähän särkeytymään, niin eivät nuo saippuakanget sen siitään pilautuneet. Kokoat ne vain ja panet takaisin paikalleen, niin siinä on koko vahinkosi korjattu!»

»Entäs nämä minun kylkiluuni — kukas nämä korjaa?» älähtää Muuriainen ja pysähtyy kesken työnsä jälleen painelemaan jomottavia kupeitaan.

Kelovaaralainen: »Sinun kylkiluistasi minä vähät, vaikka olisi niitä himppusen verran rutistanutkin. Puhuu vielä mokomista, ihan kuin olisi asiana kalliimmatkin kapineet kuin yhdet kylkiluun romut. Ja jos tässä niikseen tulee, niin on se kehvelin köntys minunkin kylkiluitani rusikoinut ja vähän kovempikätisesti. Puoli vuotta sain verta syljeskellä, mutta koetappahan vain sinä sylkäistä, niin nähdään, tuleeko minkään valtakunnan verta suustasi. Ja kun en vain minä tälläkin kertaa olisi saanut sääriluuhuni pahempaa mustelmaa kuin sinä kylkiisi. Kun pahalainen näet potkaisi yhden noita sinun tyhjiä lootiasi aivan suoraan kintuilleni!»

Niin he kumpainenkin mies siinä äkäilevät ja marahtelevat Keträvaaran Lehikoisen jättämän hävityksen jälkiä kohennellessaan. Totta puhuen oli Muuriainen jo saanut aivan kylläkään Kelovaaralaisen palvelemisesta, mutta Kelovaaran kitupiikki ei ollut tietääkseenkään poislähdöstä. Kun huone oli saatu kutakuinkin entiseen kuntoon, istahti hän takaisin vahtipaikalleen, ja entistä toimitusta jatkettiin vaihtelevalla menestyksellä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Eipä silti, että siitä Hierinniemen Juhana Torvisesta itsestään olisi ollut minkään näytännön toimeenpanijaksi, kun se oli semmoinen pieni ja enemmän hiljainen miehen kuuhelo. Mutta näytännön nimiosanpa pääsikin aivan vahingossa esittämään se Juhanan leipähukka Miina Kinnutar.

Tämä Hierinniemen emännän virantekijä oli niitä Ruohosuon paikan Kinnuttaria, jotka olivat meidän perukalla vähintäin yhtä hyvässä maineessa kuin ne Sumukanvaaran sisaruksetkin. Enemmän pienikasvuisia nämä Ruohosuon naiset kyllä olivat — eivät lähestulkoon niin leveäpyllyisiä ja näyttäviä kuin ne Sumukan Kukottaret — ja mustaverisiäkin he olivat, mutta muuten niillä oli elävä luonto, ja miehet olivat aina olleet kovasti näpyliäitä niiden perään.

Niinpä Muuriainenkin silloin kulkurimiehenä maailmaa kiertäessään oli ollut hyvin ahkera yöjalkavieras siellä Ruohosuon tyttöjen aitassa, ja sitä lyytä tämä nykyinen Hierinniemen leipähukka olikin yksi niitä hänen vasituisia »eläkkeennauttijoitaan». Oikeastaan Miina Kinnutar oli väittänyt kahdenkin niistä lapsistaan olevan Muuriaisen isyyden alaisia, mutta Muuriainen oli sovintokaupalla tunnustautunut vain Miinan vanhimman lapsen isäksi. Seuraava oli näet syntynyt niihin aikoihin, kun Miina oli jo asettunut aivan vasituisesti Hierinniemeen emännän paikalle, ja tietysti oli Muuriaisen mukavaa siinä tapauksessa sysätä tuon toisen lapsen isyys kokonaan Juhana Torvisen niskoille, vaikkapa hän lie ollutkin siinä himpun verran osamiehenä.

Tästä eläkeasiasta oli muuten jo monta kertaa riidelty ja rähinöity Muuriaisen puodissa. Alkuperiään olivat Muuriainen ja Marjetta luulleet tekevänsä viisaan kaupan, kun olivat suostuneet sovinnossa Miina Kinnuttarelle eläkettä maksamaan. He olivat päätelleet siihen tapaan, että pianhan se Miina vihityttää itsensä Hierinniemen Juhanan lailliseksi emännäksi, ja silloin tämä sovintokauppa raukeaa itsestään mitättömäksi — Miinan vanhinkin lapsi siirtyy Juhana Torvisen nimiin.

Mutta Miina Kinnutarpa ei uhallakaan vihityttänyt itseään Juhana Torvisen lailliseksi emännäksi. Juhana oli jo aikoja sitten hankkinut kuulutuksen ja patisteli tämän tästä Miinaa vihille lähtemään, mutta kun ei niin ei, Miina ei lähtenyt vihille. Ei sittenkään Miina suostunut vihityttämään itseään, vaikka itse ukko rovasti oli jo kerran ja toisenkin mököttänyt siitä nuoruuden synnistä.

Jos noin niinkuin tupakkapuheena kysyttiin Miinalta, mikä meininki hänellä oli siinä, ettei suostunut vihille lähtemään, vastasi Miina hyvin napakasti:

»Samahan tuo on minun mielestäni, tuleeko sitä nuoruuden syntiä tehdyksi vähän enemmän tai vähemmän Paljon tärkeämpi on se toinen seikka, että me saamme tähän pieneen talouteen sievoisen lisätienestin siitä lapseneläkkeestä. Sehän vastaa aivan runttamitalla yhden hyvälypsyisen lehmän vuosituotantoa, ja jo vainenkin siihen kannattaa vaikka vähän lisätäkin sitä synnin nimellistä!»

Ja Miina lisäsi vain »sitä synnin nimellistä». Melkein joka vuosi hän pyöräytti Juhana Torviselle uuden lapsen ja sai ukko rovastilta uusia nuhteita, mutta eleli edelleen leipähukan asemassa ja kantoi Muuriaisen kuppikunnalta lapseneläkettään. Ja jos Muuriainen ja Marjettakin hänelle nokittelivat liikanaisesta toisen omaisuuden ahnehtimisesta, niin Miina uhkasi viedä eläkeasiansa käräjiin laillisesti vahvistettavaksi. Uhkailipa vielä ruveta vänkäämään sitä toistakin lastaan Muuriaisen nimiin ja kehui itsellään olevankin niin pätevät vierasmiehet, että parasta oli jättää joutavat kenkuttelut ja muut nokittelut ja pysytellä mielinkielin hänen kanssaan.

Tämmöiset olivat hierinniemeläisten ja Muuriaisen kuppikunnan välit entuudestaan, ja kun nyt viirunveto ajan loppuaan lähetessä Hierinniemen Juhanakin työn täytyi Muuriaisen kauppaan, niin aivan Muuriainen säikähti, että jokohan tässä päivän päätökseksi jouduttaisiin vielä niitä eläkeasioitakin selvittämään. Hän nimittäin tiesi Juhanankin olevan velassa Kelovaaralaiselle, ja jos nyt vain Juhana vietäisiin puotikamariin muistutusta saamaan, niin mene ja tiedä Miinakin ilmestyisi siihen samaan kahakkaan, ja silloin olisi rähinä valmis alkamaan.

Muuriainen on kuin tulisilla hiilillä. Ohimennen hän kätteleekin Hierinniemen isäntää ja kyselee kuulumiset, mutta samalla hän koko ajan koettaa pälyä puotipöksän ikkunasta, mihin Miina on jäänyt Juhanaa odottamaan. Vasta kun hän aivan selvästi näki, että Juhanan hevonen — helposti tunnettava vanha valakka — seisoi marhaminnastaan kiinni sidottuna viirunvetopaikan portilla ja Miina Kinnutar istui siellä kärrissä odottamassa iso rypäjäs toisia kylän akkoja ympärillään, hän hiukan rauhoittui ja vihjasi Juhanan takahuoneeseen. Hän toivoi tämän asian selviävän siksi sukkelaan, ettei Miina ennättäisi pahemmin kyllääntyä odotukseen.

Mutta Hierinniemen isännästäpä ei selvittykään niin sukkelaan. Mikä syntiläinen lie näet satuttanutkaan tälle rahoja mukaan, ja eikös hän nyt siinä pelkkää hölmöyttään ruvennut levittelemään noita rahojaan ja alkoi touhuta monivuotisten korkorästien lyhentelemistä. Ikäänkuin hän ei olisi kuukauden perästä samalla tiellään ennättänyt maksaa sujoksi pääomaa ja korkoja ja kaikkea. Ja jospa nuo Juhanan taskussa olevat rahat olisivat olleet edes hänen omiaan, vaan siinäpä se, että ne olivat enemmän Miinan rahoja, Miinan säästämiä voirahoja ja Juhana oli jo vahan niinkuin lupaillut Miinalle, että he läksisivät ensi viikolla, ennen heinätyksen alkua, kaupungissa käymään ja ostaisivat näillä voirahoilla kukikkaat tapetit siihen Hierinniemen porstuanperäkamariin.

Miinan mielitekona olivat jo kauan aikaa olleet nuo samaiset tapetit, ja juuri tähän mielitekoon luvattuine rahoineen pitikin Juhana Torvisen nyt joutua Kelovaaran kitupiikin kynsiin. Ja Juhana kun oli jo luonnostaankin vähän hätäinen mies, niin mitenkä lienevätkään hänen ajatuksensa siinä nyt niin pahasti sotkeutuneet, että hän aivan unohti ne kaupunkiin lähtemisen aikeet ja kaikki Miinalle antamansa lupaukset. Retevänä miehenä hän maksoi pois korkorästit, taisipa hiukan lyhentää jo valmiiksi pääomaakin. Ja siinä meni tietenkin runsaasti aikaa, kun Kelovaaran kitupiikki niitä korkorästejä ja pääoman lyhennyksiä moneen kertaan laski ja räknäsi.

Tällä välin Miina Kinnutar istui kärrissä odottamassa ja teki toisille kylän eukoille selvää noista samaisista voirahoistaan ja ensi viikolla tapahtuvasta kaupunkimatkasta. Ja eikös vain jo Kilkanpuron isopartainen Eerikkakin omia aikojaan kulkeutunut tuota akkarypäjäksen puheenpitoa kuulemaan.

Eerikka ja Tervakankaan mies olivat tietysti koko päivän maleksineetkin siinä viirunvetopaikan seutuvilla eilisiä kalansaaliitaan kehumassa, ja aivan paraiksi he äsken olivat joutuneet näkemään Muuriaisen puotipöksän ikkunasta, mitenkä Hierinniemen Juhanakin narrattiin puotikamarin puolelle.

Nyt jutkahti isopartaiselle Eerikalle pieni koiruus mieleen. Häntä oli koko päivän kovasti kismittänyt se Muuriaisen aamullinen narraaminen, ja nyt huomasi hän sopivan kostonhetken joutuneen. Hän iski kaverilleen silmää ja meni vihjaamaan Miina Kinnuttarelle, että eiköhän tämän olisi nyt parasta mennä kiireen vilkkaa tuonne Muuriaisen kauppaan. Kehveli tiesi, mihinkä ahvierinkeihin vielä sotkisivat siellä sen Juhana Torvisen, kokemattoman miehen. Ja kun siellä taisi ollakin nyt aivan tekijämies sen Muuriaisen vieraana.

»Kukas semmoinen tekijämies siellä olisi?» kysyi Miina Kinnutar hanakasti ja epäluuloisesti.

»Onpahan vain muuan velkasaataviensa perijä!» sanoi isopartainen Eerikka vältellen. »Ja kun Miina tässä kuulosti mainitsevan niistä voirahoistaan, niin siitähän minä vain, jotta jos ne hyvinkin yrittäisivät keplotella Juhanalta pois niitä rahoja!»

Miina aivan säikähti, kun isopartainen Eerikka tuohon tapaan muistutti hänelle voirahoista. Hän alkoi topakasti vääntäytyä pois kärristä, ja siinä Tervakankaan mies vielä evästeli:

»Kun menet sukkelaan, niin vaikka vielä saisitkin ne voirahasi pelastetuksi!»

Mutta Miina tokko lie enää kuullutkaan tätä viimeistä evästystä. Hän meni jo juoksujalkaa Muuriaisen kaupalle päin. Ja kaikki toiset akat juosta hynttyyttivät hänen perässään, sillä hekin arvasivat, että Muuriaisen kaupassa syntyisi nyt paremman puolimainen rähäkkä.

Ja hyvä rähäkkä siellä syntyikin, sen saapi uskoa aivan vähällä puheella. Mutta voirahojaan ei Miina Kinnutar enää ennättänyt pelastamaan. Hän joutui puotikamarin kynnykselle justiin näkemään, mitenkä Kelovaaran kitupiikki kovasti hätäyksissään sulloi hänen voirahojaan likaiseen kukkaroonsa.

Siinä siunaamassa oli Miina tilanteesta selvillä. Rutakalla liikkeellä hän karisti itsensä irralleen talon emännästä, joka oli koettanut väkisin estää hänen puotikamariin tunkeutumistaan. Ja niin hän lensi kuin ampiainen suoraan Kelovaaralaisen silmille.

»Vai tämä se onkin se velkasaataviensa perijä!» alkaa hän säkättää. »Aivan paraan tekijän ne ovat tähän löytäneetkin ohikulkevia hölmöjä narraamaan, ihan kuritushuoneen vangin ovat tähän löytäneet hyysättäväkseen. Mutta pois on nyt annettava ne Juhana Torviselta narratut rahat! Kuuletko, Kelovaaran kitupiikki, pois ne on rahat annettava, sillä ne ovat minun rahojani, minun voirahojani!»

Hän oli iskeytynyt kynsin hampain kiinni Kelovaaralaisen kukkaroa pitelevään käteen. Kelovaaralainen koettaa parhaansa mukaan puolustautua. Toisella kädellään hän yrittää sysätä Miina Kinnutarta kauemmaksi itsestään, ja samalla hän koettaa sulloa kukkaroaan syvälle povitaskuunsa; mutta siitä ei tullut mitään, kun Miina takertelee kiinni kuin syöjätär ja kiskoo vastaan. Jo rapsahtelevat napit irralleen Kelovaaralaisen vaatteista, ja hätäpäissään tämä älähtää:

»Eikö nyt kukaan hyvä ihminen joudu vähän auttamaan, kun tuo pahalaisen naiseläjä repii aivan vaatteet riekaleiksi!»

»Näytän — näytän minä sinulle naiseläjää!» kiljuu Miina Kinnutar ja tempoo minkä vain jaksaa kukkaroa pitelevää kättä. Välillä hän ehtii toisella kädellään sohaista vähän Kelovaaralaisen silmiäkin, mutta silmistäänkö Kelovaaran kitupiikki tällaisen hädän hetkenä mitään välittäisi. Kukkaronsa puolustaminen oli hänelle kaikkea muuta kalliimpi.

Ja nyt joutui jo apukin Kelovaaralaiselle. Marjetta oli ensin hieman hölmistynyt Miina Kinnuttaren rutakkaliikkeistä toimintaa. Aivan oli hän vähäksi aikaa jäänyt siihen puotiin vievän oven kynnykselle ihmettelemään, mutta nyt hän ei enää malttanut olla joutilaana, vaan hyökkäsi takaapäin Miinan niskaan ja kiljahti:

»Eikös se tämä Hierinniemen leipähukka osaa ensinkään käyttäytyä ihmisiksi toisen suojissa?»

Tämä yllättävä hyökkäys pelasti viime tingassa Kelovaaran kitupiikin kukkaron. Miina Kinnuttaren oli pakko hellittää otteensa ja ruveta puolustautumaan talon emäntää vastaan. Tämä oli saanut hyvän nappauksen Miinan runsastukkaiseen lettiin, mutta äkisti irtosivat hänen kyntensä siitä, kun Miina pyörähti päin uutta vihollisiaan.

»Vai tuli se tämä Riihikankaan entinen maholehmä Kelovaaran kitupiikkiä auttamaan!» sähisee Miina Kinnutar, ja siinä samassa siunaamassa on jo aloite kokonaan hänen puolellaan. Hän höyhentää molemmin käsin Marjetan tukkaa ja alkaa survoa tätä takaisin ovea kohden. Marjetta puolustautuu raivokkaasti, ja kun ei muu auta, koettaa hän jo vähillä hampaillaan purrakin Miinaa, iskeytyy leukoineen kiinni tämän toiseen peukaloon. Miina parahtaa tuskasta ja alkaa säkättää:

»Onpahan tämä Riihikankaan entinen maholehmä aika elävä. Kun näet ei ruoja käsihavissa piisaa mihinkään, niin eikös ruvennutkin jo puremaan. Aivan ihan puree kuin äkäinen koira, vaikka suu näyttää olevankin aivan hampaaton. Ei näet uskoisikaan, vanhan väkäleuan akan suu on olevinaan, mutta osaapas vain vielä purra, senkin vietävä!»

»Itse lienet senkin vietävä ja vanha väkäleuka!» kiljahtaa Marjetta, mutta siinä hän jo menettikin hyvän otteensa. Miinan peukalo, tosin ihan turtana ja verta vuotavana, luiskahti irralleen hänen leuoistaan. Nyt he vain käsipelissä höyhentävät toisiaan ja siinä samassa riitelevät. Miina haukkuu Marjettaa maholehmäksi, ja Marjetta puolestaan haukkuu Miinaa Hierinniemen leipähukaksi ja huoriakaksi, ja mitä nimityksiä vain sylki sattuu siinä kiireessä suuhun tuomaan.

Mutta jälleen on Miina voiton puolella. Hän kolhii jo Marjetan päätä ovipieleen ja kiljahtelee:

»Näytän — näytän minä sinulle, senkin täyttymätön maholehmä, mihinkä se tämä Hierinniemen leipähukka ja huoriakka kykenee. Paljon viisaammin olisit tehnyt, kun olisit vain koettanut pysytellä mielinkielin ja lepytellä minun luontoani niillä eläkerahoilla!»

»En — en maksa sinulle enää ikipäivinä niitä eläkerahoja, en yhtä pennin pyöryläistä enää maksa!» parkaisee Marjetta, mutta tähän Miina vastaukseksi säkättää:

»Vai et maksa — vai et maksa niitä eläkerahoja! Etkö sen juuttaan maholehmä lupaakaan enää maksaa niitä eläkerahoja? Etkö yhtä pennin pyöryläistä enää ikipäivinä lupaa maksaa? Vaan jospa hyvinkin vielä maksaisit, kun tässä vähän luontoasi pehmitetään! Näin — näin, vähän pehmitän tätä päätäsi ja muutakin luontoasi!»

Hän kolhi kolhimistaan Marjetan päätä oven pihtipieleen. Jokaista kiljahdusta seurasi uusi kolaus. Marjetan pää oli jo mukuroitu täyteen nyrkinkokoisia pahkoja, mutta yhä vain Marjettakin koetti jotenkuten puoliaan pitää. Kun ei mitään muuta enää osannut, niin sohi ja raapi edes kynsillään Miinan kasvoja ja repi tämän vaatteita. Miinan ristikirjainen röijy oli jo melkein riekaleina, ja jopa oli hänen kasvoissaankin siksi jotta sanan sijaksi Marjetan kynsien jälkiä.

Tällä välin oli puotipöksä keräytynyt väkeä täyteen. Kaikki ne äskeiset Miina Kinnuttaren puhetoverit olivat tulleet yhtenä rykelmänä, ja heidän lisäkseen oli tullut paljon muitakin viimeisiä viirunvetäjiä. Siinä rahvasjoukon kesken alettiin jo neuvotella, että eiköhän pitäisi ruveta noita tappelevia akkoja eroittamaan toisistaan, mutta tätä esitystä ei Kilkanpuron isopartainen Eerikka ensinkään kannattanut.

»Antaa niiden vain keskustella se eläkeasiansa loppuun asti!» sanoo hän ja imaisee lankivarsipiippuaan. »Jos me tässä rupeamme niille häirinkiä tekemään, niin mene ja tiedä sotkevat vielä meidätkin siihen isyyteen osamiehiksi!»

»Niin, parasta on pysytellä vain aivan erillään niistä tämän Marjetan ja tämän Miinan keskinäisistä asioista!» arvelee Tervakankaan pitkä Tanskanenkin.

»Mutta jos se tuo täytisen syöjätär kolhii Marjetan aivan hengettömäksi!» hätäilee joku eukoista.

»Vieläkös mitä se kykenisi Marjetasta henkeä irti saamaan!» lohduttaa isopartainen Eerikka hätäilijää. Ja tähän Tervakankaan mies lisää:

»Vielähän tuo näkyy Marjettakin vähän puoliaan pitävän, niin että joutavaa tässä on ruveta ennen aikojaan hätäilemään!»

Kaikki toisetkin miespuoliset olivat sitä mieltä, että turhaa tässä oli syrjäisten ruveta asiaan sotkeutumaan. Naiset kyllä olivat vähän säälivinään Marjettaa, mutta itse asiassa hekin hyvin mielellään katselivat tämän ilmaisen näytännön loppuun asti. Tiesipä tuon, kun tämä Miina Kinnuttaren ja Muuriaisen kuppikunnan keskinen eläkeasia oli jo monta monituista vuotta ollut meidän perukalla yleisen puheen ja naureskelun aiheena, niin mikäpä olisi ollut sen mieluisampaa kuin nähdä nyt tämän »eläkkeennauttijan» vielä himpun verran löylyttävänkin Marjettaa — niinkuin pieneksi kiitokseksi aivan iltikseen nauttimistaan eläkerahoista.

Ei siis siltä puolen tullut Marjetan ja Miina Kinnuttaren välien selvityksen keskeyttäjää, eikä sitä tullut puotikamarin puoleltakaan. Siellä olivat sekä Muuriainen että Juhana Torvinen pahanpäiväisesti säikähtäneet Miinan äkillistä näyttämölle ilmestymistä. Vähitellen he kyllä ensi säikähdyksestään hiukan tointuivat, mutta ei heissä vain ollut kumpaisessakaan miestä väliin menijäksi. Muuriainen kyllä esittikin Juhana Torviselle, että jos yksissä tuumin ruvettaisiin kiskomaan tuota Miina Kinnutarta erilleen Marjetasta, mutta kun Juhana ei tähän esitykseen innostunut, niin Muuriainenkin jäi joutilaaksi päältäkatsojaksi.

Kelovaaran kitupiikillä taas oli omat huolensa. Kun hän oli ensi hämmingistään vähän tointunut, alkoi hän tarkastella ja korjailla kahakassa kärsimiään vaurioita. Ihan ensi töikseen hän varmisti rahakukkaronsa säilöpaikan, ja sen jälkeen hän, edessään tapahtuvan ottelun vaiheita koko ajan valppaasti seuraten, ryhtyi vapisevin käsin silittelemään Miina Kinnuttaren rutistelemia paperejaan.

Ja tässä on vielä huomautettava siitä asian puolesta, että vaikka Kelovaaralainen odottikin miltei pelonalaisena taistelun päättymistä, ei tämä kuitenkaan estänyt häntä pitämästä pientä yleistarkastusta. Siinä hän pääsi selvyyteen, että likipitäin kaikki hänen velkakirjansa olivat jo tulleetkin irtisanotuiksi, ja olipa hän jo saanut sievoisen summan rahaakin velkamiehiltään. Vain pari kappaletta aivan vähäpätöisiä velkakirjoja oli jäänyt sikseen, ja kolmantena oli tuo Muuriaisen ja Marjetan panttauspaperi.

Tämän asettikin nyt Kelovaaralainen velkakirjanipakkaan päällimmäiseksi, sillä hän alkoi aavistaa, että tässä olivat nyt päivän työt niinkuin lopuillaan. Parasta kun olisi hyvissä ajoin päässyt pujahtamaan tuonne puotipöksän puolelle muun rahvaan joukkoon, niin siellä olisi ollut paremmin turvassa. Mutta mitenkä mennä tuosta tappelevien akkojen ohi, siinähän saattoi joutua uudemman kerran Miina Kinnuttaren höyhennettäväksi, ja mene tiedä Marjettakin vielä yhtyisi auttamaan Miinaa, ja silloinkos tässä oltaisiin helisemässä!

Jo ajatteli Kelovaaralainen lähteä aivan keittiön kautta kiertämään puotipöksän puolelle, mutta silloinpa akat jo herkesivätkin toisiaan hätistämästä. Nyt ne vain niinkuin päättäjäisiksi itkeä volisivat ja samalla jatkoivat suusanallisesti väliensä selvitystä sekä korjailivat kahakassa kärsimiään vaurioita. Marjetta puristeli pahasti mukuroitua päätään ja syljeskeli verta suustaan, kun Miina Kinnutar taas etsi hameensa taskusta riepurättiä, kääriäkseen siitä tullon verille purtuun peukaloonsa.

Tietysti myös molemmat osapuolet syyttelivät toisiaan rähinän alkamisesta. Marjetta vaikerteli sitä surkeutta, että aivan omissa suojissaan oli joutunut moisen häpeämättömän kohtelun ja pahoinpitelyn alaiseksi.

»Ja kukahan se aloitti sen häpeämättömän kohtelun ja muun pahoinpitelyn?» parahtaa tähän syytökseen Miina Kinnutar yhä vain peukaloaan käärien.

»Jotta kukako sen aloitti?» alkaa Marjetta terhakasti omaa puoltaan pitää. »Kukahan se lie oikein aloittanut? Muistutellaanpas vain vähän tarkemmin sitä seikkaa, kuka se tässä rupesikaan ensimmäisenä rähisemään — eikä vain rähisemään, vaan aivan hyppimään talon vieraiden silmille? Taisihan tässä olla siksi jotta sanan sijaksi näitä vierasmiehiäkin näkemässä ja kuulemassa, kuka se tässä aivan julkisessa kauppapaikassa ensimmäisenä aloitti häiringin teon?»

»Vähättelen minä tästä sinun julkisesta kauppapaikastasi!» tuiskahtaa Miina Kinnutar. »Ilkeääkin vielä aivan pöyhistellä mokomasta kauppapaikastaan, jossa ei ole paljon mitään muuta kuin tyhjää tarjottavana ostajille. Ja entäs sitten vielä tuosta vieraastaan! Jo onkin minulla siinä ihan eto vieras — kunniattomaksi tuomittu kelju ja muu kuritushuoneen vanki —, mutta sitä vain tässä hyysätään ja suojellaan talossaan ja vieläpä ylpeilläänkin mokomasta. Ei näet saisi siihen sormellaankaan koskea, vaikka pitää tässä vasituista vahtipaikkaa ja ryövää ohikulkevia ihmisiä!»

»Ei tässä ole kenenkään vasituinen vahtipaikka!» kivahtaa Marjetta. »Ja vaikka vielä olisikin, niin mitä juutasta se sinuun kuuluu! Sinä olet häpeämätön huoriakka ja olet aloittanut rähinän ja tappelun minun talossani, ja siitä hyvästä minä aivan varmaan manuutan sinut käräjiin!»

Miina Kinnutar, ilkastellen: »Vai manuutat sinä minut käräjiin! Vai ihan se tämä Riihikankaan entinen maholehmä manuuttaa minut käräjiin! Ja onpahan syytäkin ja muuta aihetta käräjiin manuuttamiseen ja kunniansa perään kysymiseen! Vai eikös olekin syytä ja aihetta tarpeeksi asti, kun olen näet uskaltanut hätistää hänet itsensä pois silmiltäni ja kun olen uskaltanut vielä tehdä hiukan häirinkiä hänen sukulaismiehelleenkin — hänen taloaan vahtipaikkanaan pitävälle Kakolan kuritushuoneen vangille!»

Ei auttanut mikään, Marjetta huomasi olevansa jälleen joutumassa pahasti häviön puolelle. Ei piisannut hän Miina Kinnuttarelle sen paremmin suuhavissa kuin äsken oli piisannut käsikahakassakaan. Kaikkein pahimmin häntä kismitti se seikka, että tuo täytisen leipähukka härnäsi häntä Kelovaaran kitupiikin sukulaiseksi, ja niinkuin hän olisi pitänyt tuota juuttaan keljua aivan parempanakin vieraanaan. Sen verran Marjetta nyt sanoikin — jotenkuten itseään puolustaakseen puotipöksän täyteisen rahvasjoukon edessä —, ettei hän suinkaan ollut tähän pyytänyt Kelovaaralaista vieraakseen. Itse oli se hyväkäs tähän tuppautunut ja jäänyt aivan vasten talonväen tahtoa koko päiväksi kykkimään ja velkamiehiään vahtaamaan.

Tämän verran vain Marjetta itseään puolustaakseen, mutta näitäpä sanoja oli Kelovaaran kitupiikki justiin odottanutkin. Hänellä oli nyt hyvä syy särkeä välit täydelleen, ja siinä samalla tiellä sopi vähän itseäänkin puolustaa ja lisätä vielä hiukkasen löylyä Marjetan saunaan. Niinpä hän siis alkaa marahdella:

»Mitenkäs se nyt tämä Riihikankaan entinen Marjetta Louhelatar kaikkien kuullen siihen tapaan, jotta minä olisin hänen taloonsa väkisin tuppautunut ja jäänyt tähän omin lupini koko päiväksi?»

»Vai et muka omin lupisi — kukas sinua on pyytänyt tähän jäämään?» kysyy Marjetta syvästi hämmästyen ja aivan sydänjuuriaan myöten loukkaantuen.

»Jotta kukako minua on pyytänyt jäämään?» on Kelovaaralainen ihmettelevinään ja leväyttää käsiään. Eikä vain leväytä käsiään, hän aivan siirtyy pois sieltä piilostaan ja asettuu puotiin vievän oven kynnykselle kaikkien näkyviin. Ja siinä hän alkaa selvittää ja jahkailla:

»Vai niin — vai siihen tapaan se tämä Marjetta, jotta kukas sinut muka on pyytänyt jäämään? Itsehän minua pyysitte, aivan näet pyytämällä pyysitte — sekä tämä Muuriaisniemen entinen Holappa että sinä itse — kumpainenkin minua pyysitte!»

»Me-mekö olisimme aivan pyytämällä pyytäneet sinua tähän jäämään?» pääsi yhtaikaa sekä Marjetalta että Muuriaiselta, kumpainenkin näytti vähintäin kuin juurikään puusta pudonneelta.

Mutta Kelovaaran kitupiikki osasi kyllä käyttää toisten ällistymistä hyväkseen. Hän huomasi nyt saaneensa vähäksi aikaa suunvuoron, ja niin hän päätti kokonaan puhdistautua ja vyöryttää kaiken syyn talonväen niskoille. Hän siis kääntyikin nyt kokonaan muun rahvasjoukon puoleen ja rupesi laveasanaisesti selvittämään, mitenkä oikeastaan oli asianlaita — mitenkä hän oli joutunut tähän taloon ja tullut jääneeksi tähän velkamiehiään vahtaamaan.

»E-enhän minä — mitenkäs minä nyt väkisin tähän taloon — tähän toisten taloon!» jahkailee hän ja intoutuu yhä enemmän. »Eihän asia ole sinnepäinkään, että minä väkisin tai omin lupini olisin tähän tuppautunut. Kun näet aivan muina miehinä — ihan aivan muina miehinä läksin tänä aamuna tänne kylälle päin kävelemään. Siinä meiningissä läksin, että pistäytyisin vain siellä suutari Paavo Miettisen mökillä. Kun näet ne piikaihmiset — täytisen hyväkkäät, jotten sen pahemmin sanoisi — rupesivat taas marmattamaan niistä kengistään, niin pitihän niille lähteä suutaria etsimään. Mutta tietääpä nämä suutarismiehet, nekös nyt jättäisivät sen punaisen pötkylänsä vetäisemisen toiseen kertaan. Tänne se juukelin suutari oli lähtenyt viirunvetohommiin, ja mikäs muu minun auttoi kuin lähteä kieli pitkällä sen perässä juoksemaan aivan tänne keskikylälle asti.» Osasihan Kelovaaralainen. Hän sepitti pitkän tarinan, mitenkä hän oli muka joutunut koko kesäiseksi päiväksi sen suutari Paavon jälkiä haikailemaan. Ja kun se suutarin emäntä oli arvellut siihen tapaan, että tästä Muuriaisen kaupasta Paavon niinkuin varmimmin tavoittaisi, niin siinä meiningissä hän oli tullut tähän taloon, ja eivätkös silloin tämä Muuriaisniemen entinen Holappa ja tämä Marjetta reteytyneetkin häntä kahvittelemaan ja syöttämään — aivan väkisin säkyyttivät hänet tähän kestivieraakseen jäämään. Ja mitenkä lie eksynytkin hänen taskuunsa muutamia velkakirjoja, niin nämäkös tässä esittelemään — tämä Muuriaisniemen entinen Holappa ja tämä Marjetta —, että he muka paraan vointinsa mukaan auttelisivat niiden irtisanomisessa.

»Ja minä kun nimenomaan epäilin», jatkaa Kelovaaralainen, nyt jo itsekin uskoen omaa sepustustaan, »aivan näet nimenomaan epäilin, että mitenkäs se nyt näin viirunvetopäivänä soveltuisi ruveta niistä velka-asioista puhetta pitämään, jotta aivan isomman kirkkopyhän vertainen päivähän tämä on. Mutta silloin tämä Holappa vänkäämään, että eihän tämä nyt aivan isomman kirkkopyhän vertainen päivä liene. Ja siihen vielä tämä Marjetta, jotta täytisenkös kirkkopyhä tämä nyt olisi — vetäväthän hekin tässä pitkin päivää omaa rahanuottaansa niin siinä samalla tiellään he minuakin auttelevat! Sillä tavoin, yksistään sillä tavoin minä häleydyin tähän jäämään, ja nytkös nämä minua syyttelemään, jotta minä muka omin lupini olisin tähän heidän taloonsa tuppautunut!»

Muuriainen ja Marjetta kuuntelivat suut selällään Kelovaaralaisen esitystä. Eipä edes Marjottakaan aluksi kuontunut muuhun kuin siunuustelemaan, jotta johan se nyt tämä Kelovaaralainen rupesi aivan suun täydeltä valehtelemaan!

Muu rahvasjoukko tietenkin hyvin ymmärsi, että Kelovaaralainen ehkä hiukkasen kaunisteli omaa asiataan, mutta kaikki olivat nyt uskovinaan häntä. Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki rupesivat tekemään kiusaa Muuriaiselle ja Marjetalle, alkoivat päivitellä tämän kauppapaikan pitäjien kieroutta. Kilkanpuron isopartainen Eerikka on aivan kimpautuvinaan, jotta:

»Jopas osaavatkin — jopahan osaavatkin tämä Muuriainen ja tämä Marjettakin! Tässä ne näet ovat makeilevinaan edessä päin — aivan parasta pataa ovat olevinaan — jotta saisivat vain pennit pois nyhdetyksi. Ja kun tähän hyvällä hyvyyttään on niitä rahapennejä kiikutettu, niin tämmöisen jutkun menevät nyt tekemään takana päin. Ikäänkuin tämän Kelovaaralaisen mieleenkään olisi juolahtanut ruveta nyt itsenään viirunvetopäivänä velkamiehiään ahdistamaan. Nämä toiset hyväkkäät ne ovat tämän yllyttäneet!»

»Nämähän ne, nämähän ne tietysti ovat tämän yllyttäneet!» myötäilee Eerikan puheeseen Tervakankaan pitkä Tanskaankin. »Tunnetaanhan tämä siksi tarkoin tämä Kelovaaralainen — enemmän kohtuuden mieshän tämä on aina ollut niissä velka-asioissakin —, mutta tietäähän, kun toiset hyväkkäät yllyttävät, niin erehtyy siinä jo silloin kohtuuden mieskin himpun verran yli rajojen menemään!»

»Erehtyy — erehtyy siinä silloin!» kuuluu aivan kuorona miesjoukosta. Ja niinkuin yhteisen puheen päätökseksi lisää vielä isopartainen Eerikka:

»Vaikka en minä siksi toisekseen olisi ikipäivinä uskonut tästä Muuriaisesta ja tästä Marjetastakaan, että nämä nyt näin joutavia kenkkuja kehtaisivat olla. Mutta pitäneehän tässä jo ruveta uskomaan!»

»Vai eivät nämä niin joutavia», rupeaa nyt Miina Kinnutar säkättämään, »vai eivät nämä! Mutta minäpä kun hyvin tunnen nämä kumpaisenkin, niin tiedän myös sanoa, että nämä ne vasta joutavia kenkkuja osaavat ollakin. Hyvät ihmiset, jo minä olen sanonut senkin seitsemän kertaa, että ihan eto eläjät tähän on Luoja siunannutkin meille kauppapaikan pitäjiksi. Kun nämä näet aivan viimeiseen penniin asti ilkeävät tinkiä ja riidellä semmoisistakin maksuista kuin omien syntiensä ja huorintekojensa hyvittämisestä!»

»Ulos minun talostani!» kiljuu Marjetta, ja ihan likeltä piti, ettei hän uudemman kerran käynyt käsiksi Miinaan. Mutta Miina kun näki koko rahvasjoukon olevan puolellaan, niin ei yhtään pelännyt Marjettaa, rähisi ja säkätti vain edelleen:

»Osaan minä lähteä käskemättäkin, mutta tokkopa tästä vielä niin tulista kiirettä lienee — katsonpahan tämän ilmaisen näytännön loppuun asti. Jos en näet ihan pahasti erehtyne, niin tällä teidän vieraallanne näyttää vielä olevan joku kepulikonsti mielessään. Ei se turhan tautta noita laskujaan yhtenään kaivele ja kopeloi. Kun ei vain sillä hyväkkäällä olisikin viimeinen asia itselleen talonväelle, ja iso vahinkohan olisi, jos sen toimittaminen jäisi näkemättä ja kuulematta!»

Aivan kuin Miina Kinnutar olisi arvannut Kelovaaralaisen aikeet. Tämä oli todellakin jo kopeloinut valmiiksi kätensä alle Muuriaisen ja Marjetan panttauspaperin ja odotti vain suunvuoroa nykäistäkseen sen esille ja ruvetakseen viimeistä läksyään lukemaan. Mutta aivan viime tingassa tapahtui vielä keskeytys, puotipöksän ovi aukeni ja sisään työntyi muutamia uusia vieraita.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Nämä viimeiset tulijat olivat viirunvetolautakunnan jäseniä. Viirunveto oli näet jo päättynyt, viirunvetopaikan ovet suljettu, ja nyt tulivat lautakunnan jäsenetkin Muuriaisen kauppaan asioilleen. Ensimmäisinä työntyivät sisään itse Koivuaholainen — lautakunnan pönäkkä puheenjohtaja — ja Tuovilan vanha lautamies.

Eipä olisi paremmin voinut käydä kuin että Kelovaaralaisen piti vielä siunatuksi lopuksi yhyttää siinä koko rahvasjoukon nähden Koivuahon väkättäjäkin. Kaikki jäivät uteliaisuudesta hykähdellen odottamaan, että mitähän tässä nyt tapahtuisikaan. Mutta aluksi ei tapahtunut mitään ihmeempää.

Kelovaaralainen näytti joutuvan pahasti ymmälle. Käsi, joka oli kopeloinut taskussa olevaa Muuriaisen panttauspaperia, jäi niinikään koukkuun pitelemään tuota yhä piilossa pysyvää asiakirjaa, ja syvä sisällinen kiukku näytti niinkuin vilunväreinä riipivän Kelovaaralaisen kulmikasta vartaloa. Mutta pian sai Kelovaaran kitupiikki itsensä hillityksi, hänen monikureinen naamansa vääntyi imelimpään hymyyn, ja niin hän nykäisi hyvin päättävästi käden taskustaan ja alkoi hätäilemättä kehiä auki siinä olevaa paperia. Samalla hän moneen kertaan kumarteli ja pokkuroi tulijoille ja rupesi sitten inisemään ja änisemään tutulla nuotillaan:

»No nythän tässä tulikin vähän paremmat vierasmiehet Aivan kuin tilauksesta tulivat, kun minun näet pitäisi tämän viirunvedon päättäjäisiksi selvittää pieni velka-asia!»

»Se-se, vai velka-asioitaan se tämä Kelovaaralainen kulkee selvittämässä!» äsähtää Koivuaholainen jotensakin tuimasti ja sipaisee itsetietoisena partaviuhkaansa. »Me muut on pantu tässä menemään kaksi pitkää kesäistä päivää näissä viirunvetohommissa ja muissa politiikan meiningeissä, mutta tämä Kelovaaran Tanskanen se vain huolehtii mammonan kokoamisesta ja selvittelee velka-asioitaan!»

Kelovaaralainen närkästyi pahanpäiväisesti, kun Koivuahon väkättäjä tuohon tapaan ja vielä koko rahvasjoukon kuullen naljautti hänen mammonankokoamisestaan. Aivan likeltä piti, ettei hän sotkeutunut kokonaan pois nuoteistaan ja ruvennut ärisemään Koivuaholaiselle:

»Vai niin, vai siihen tapaan se tämä naapuri, että minä vain kokoan mammonaa! Ja kukahan se lie oikeastaan syypää siihen seikkaan, että minun nyt pitää koota sitä täytisen mammonaa ja selvitellä näitä velka-asioita.»

Niinpä niin, aivan tuo kärjekäs kysymys jo pyöri Kelovaaralaisen kielen päällä. Onneksi hän muisti hyvissä ajoin huomata, ettei nyt ollut aika eikä paikkakaan oikein sovelias rähinän aloittamiseen. Tuo rahvasjoukko tietenkin sitä vain odottikin korvat hörölläan, ja nähtävästi oli Koivuahon väkättäjäkin aivan valmis riidan alkamiseen, mutta hänpä kun ei uhallakaan ruvennut silloin riitelemään, kun hänen toivottiin rupeavan. Sitäpaitsi hänellä oli nyt toinen, tähdellisempi asia suoritettavanaan, ja niin hän ihan kuin kohottautui korkeammalle jalustalle, vääristi naamansa vielä äskeistäkin imelämpään hymyyn ja alkoi puolustautua:

»Se tämä naapuri kuulostaa aivan moittivan minua mammonan kokoamisesta, mutta enhän minäkään nyt enemmälti tätä mammonan kokoamista ja näitä velka-asioita näin viirunvetopäivänä. Käsittäähän se tämä meikäläinenkin sen verran, jotta pyhäpäivän viiteneenhän ne on vietettävä nämä punaisen pötkylän vetopäivät!»

Hän vilkaisi alta kulmain rahvasjoukkoon, jotta eiväthän nuo hyväkkäät nyt vain ruvenne kavaltamaan hänen hommiaan Koivuahon väkättäjälle. Mutta kun ei kuulu hisahdustakaan, rauhoittuu hän ja jatkaa jo paljon rohkeammin:

»Eivät nämä — eivät nämä juukelin velka-asiat ja niiden selvittämiset kuuluisi ensinkään näin viirunvetopäivän tehtäviin. Aivan oikeassa on tämä naapuri siinä, että nämä samaiset päivät pitäisi omistaa kokonaan niiden politiikan meininkien setvimiseen ja niiden syvällisempään käsittämiseen. Mutta kun tässä meikäläinen on joutunut jo toistenkin asioita selvittämään. Ne sukulaismiehet — juukelin hyväkkäät — jotten sen pahemmin sanoisi — nehän ne minut väenväkisin pakottivat aivan itsenään viirunvetopäivänä liikkeelle lähtemään!»

Koivuaholainen niinkuin vähän lauhtuisi ja alkaa ihmetellä:

»Se-se, vai sukulaismiehet ne tekivätkin semmoisen tempun, jotta panivat tämän Kelovaaran Tanskasen viirunvetopäivänä omia velka-asioitaan selvittämään!»

Kelovaaralainen: »Nehän ne. Tai parempi lie oikeastaan sanoa niin puolin, etteivät ne ole minun sukulaismiehiäni, vaan ne ovat tämän Riihikankaan entisen Marjetta Louhelattaren sukulaismiehiä. Ne kun näet ne samaiset Riihikankaan miehet omasta mielestään ovat olevinaan aivan äkämärikkaita, niin ne pitävät tämmöistä meikäläismiestä jo aivan renkinään, jota vain käsketään ja komennetaan mielensä mukaan. Ja niin ne juukelin hyväkkäät ovat nyt minut lähettäneet itsenään viirunvetopäivänä tätä velkakirjaansa tai muuta panttauspaperiaan irtisanomaan!»

»Mi-mitä se nyt tämä Kelovaaralainen?» pääsi Marjetalta katkonainen älähdys.

»Jotta mitäkö minä tässä?» on Kelovaaralainen ihmettelevinään ja tekeytyy hyvin viattomaksi. »Tätähän minä vain, tätä sinun ja tämän Muuriaisniemen entisen Holapan panttauspaperia. Tästä justiin on nyt kysymys ja tämän irtisanomisesta. Mitäpäs muutakaan juukelin paperia minä nyt esittelisin!»

Marjetta: »Ja sanotko sinä, jotta minun sukulaismieheni — jotta minun veljeni olisivat sinut lähettäneet tuota paperia irtisanomaan? Aivanko sinä tosissasi ilkeät ruveta semmoista pötypuhetta laskemaan?»

»Ilkeät ja ilkeät!» jahkailee Kelovaaralainen ja virnistää pilkallisesti. »Vielä siinä onkin olevinaan ja ihmettelevinään, jotta mitenkä minä muka ilkeän ruveta hänen veljistään semmoista pötypuhetta laskemaan!»

Hän kumartelee ja pokkuroi joka puolelle niinkuin parempikin juhlapuheen pitäjä. Hän oli tosiaan valmistautunut pitämään paremman puolimaisen lopettajaispuheen, ja niin hän nyt keikkuu kuin vietereillä, leväyttelee käsiään, tekee kaikki kumarrukset ja pokkuroinnit perinjuurisesti, ja sitten hän alkaa inistä ja toistella makeilevinta ivaansa tavoitellen:

»Sitä ollaankin olevinaan ja ihmettelevinään, jotta mitenkä minä muka hänen veljistään ja sukulaismiehistään semmoista? Ikäänkuin eivät ne Riihikankaan miehetkin jo tietäisi aivan takitilaan tämän kauppapaikan meininkejä — ikäänkuin eivät ne tietäisi enemmän kuin hyvin, mitenkä tähän on keskelle kylää järjestetty kaiken maailman huorikakaroiden eläkelaitos ja mitenkä tässä kaikille kehutaan tuota yletöntä kauppatavaran paljoutta, vaikka nuo hyllyt rojottavat tuossa melkein tyhjiltään ja talon toisetkin huonepöksät ovat vain täpäten täynnä tyhjiä tavaralootia. Se tämä Marjetta taitaa kuvitella, ettei niillä hänen veljillään olisi ensinkään silmiä päässään, kun ne milloin tulevat tämän kauppapaikan meininkejä ihastelemaan. Mutta eivätköhän ne hyväkkäät vain kyenne näkemään niinkuin me kaikki toisetkin, mitenkä tuohon on esimerkiksi noita kangaspakkoja nakeltu vain näön vuoksi — yksi ainoa kullekin hyllylle — vaikka tilaa olisi ainakin viidelle pakalle päälletysten!»

Kelovaaran kitupiikki osoitteli kädestä pitäen puotipöksän hyllyjen tyhjyyden. Marjetta ja samoinikään Muuriainenkin olivat mokomasta julkeudesta niin typertyneet, etteivät olisi osanneet panna vastaan, vaikka Kelovaaralainen olisi samalla tiellään vienyt koko rahvasjoukon puotikamarin puolelle syynäämään myös kädestä pitäen siellä säilössä olevien tavaralaatikoiden tyhjyyden. Sitä ei Kelovaaralainen sentään vaivautunut tekemään, vaan jatkoi puhettaan — rupesi jälleen jahkailemaan:

»Sitä ollaankin vain olevinaan, vaikka koko maailma ja luultavasti myös ne Riihikankaan miehet ovat jo aikapäiviä päässeet perille tämän Muuriaisniemen entisen Holapan kepulikonsteista. Vai uskooko se tämä Marjetta, etteivät ne hänen veljensä olisi jo saaneet tietoonsa sitäkin asian puolta, mitenkä tämän Holapan rahtimiehet on jo monta kertaa lähetetty tyhjiltään kotiin Joen kaupungista? Aivanhan ne jalansyten kuuluvat jo lähetelleen sieltä Joelta päin semmoistakin sanaa niille Riihikankaan miehille, että se tämä Muuriaisniemen entinen Holappa — tämä kaiken maailman kulkurimies ja kahvipannujen tinaaja — velkuuttaa pian koko Joen kaupungin. Kuuluvat jo uhkailevan sekin Suvannonkadun Hyvärinen ja samoinikään se Peppe Parviainen, jotta rupeavat tätä samaista Holappaa aivan petoskaupoista syyttämään!»

Tämä oli tosiaankin uutta kaikille Kelovaaralaisen kuulijoille. Koko meidän saloperukka oli kyllä siksi jotta sanan sijaksi saanut kuulla niistä Muuriaisen kauppapaikan meiningeistä, minkä siitäkin rahtimiesten tyhjiltään kotiin lähettämisestä. Mutta se, että meidän kauppaneuvosta uhattiin jo ruveta petoskaupoista syyttämään, se oli tosiaankin kaikille suuri uutinen ja panikin koko puotipöksän täyteisen rahvasjoukon miltei säpsähtämään. Kelovaaralainen huomasi oitis sanojensa vaikutuksen, hän teki uudet kumarrukset ja pokkuroinnit joka puolelle, ja niin hän olikin vähitellen valmis siirtymään puheensa loppuponteen.

»Taisitte aivan säikähtää», virnistää hän, »ihan taisitte hivenen häpsähtää, kun kuulitte semmoisen uutisen, että tätä meidän kauppaneuvosta uhataan jo ruveta petoskaupoista syyttämään. Mutta niin kuuluu olevan asia, semmoista sanaa kuuluvat jo sieltä Joelta päin lähetelleen niille tämän Marjetan sukulaismiehille. Ja arvaapa tuon, kun semmoista kuuluu sieltä Joelta päin, niin johan ne tämän Marjetan veljetkin ja muut sukulaismiehet ovat vahan hätäyksissään omista saamisistaan. Mutta tämä Marjetta se se yhä vain on kovasti ihmettelevittään, jotta mitenkä minä nyt hänen veljistään semmoista? Se tämä Marjetta yhä vain tahtoisi näytellä rikasta kauppaneuvoksen emäntää ja loukkaantuu kovasti, jos tullaan velka-asioista puhetta pitämään ja yhtä panttauspaperia irtisanomaan. Mutta niin se vain nyt käypi, että tämä panttauspaperi irtisanotaan, ennenkuin ne kaikki Joen kaupungin kauppasaksat, senkin hyväkkäät, ennättävät tähän kauppapaikkaan niitä omia vasaramarkkinoitaan ja muita täytisen pesänselvityksiään pitämään!»

Puheen päätökseksi seurasi jälleen kumarteluja, ja niin rupesi Kelovaaralainen yhtä kyytiä lukea pamittamaan tuota käsissään olevaa asiakirjaa. Panttauspaperin yleiset kohdat lukija toisti ja jankkasi moneen kertaan, mutta nuo itse tekemänsä siirtopykälät, joista kävi selväksi, ettei Riihikankaan miehillä ollut oikeastaan enää mitään tekemistä tämän paperin kanssa, ne Kelovaaran kitupiikki lukaisi vain niinkuin ohimennen. Hän antoi kaikkien jäädä siihen uskoon, että hän tosiaankin toimi vain Marjetan velimiesten etujen valvojana.

Ja kaikki jäivät tosiaankin siihen uskoon. Hyvä ettei vain jo itse Marjettakin lie ainakin puoliväliin asti uskonut, että hänen velimiehensä todellakin olivat jo saaneet Joelta päin muistutuksia tästä heidän kauppapaikastaan. Ainakin kaikki toiset — aivan Koivuaholaista ja Tuovilan lautamiestä myöten — olivat ihan varmoja, että Joelta käsin niitä Marjetan velimiehiä oli nähtävästi säikytety, ja niin ne nyt olivat kovasti hätäyksissään omasta saamisestaan. Ja arvaapa tuon, kaikki olivat aivan tyrmistyneitä, sillä käsittihän jo pallinkin hölmö tämän kauppapaikan asioiden olevan kovasti retuperällä, kun kerran itsensä talon emännän velimiehet pitivät oman velkasaatavansa perimisellä niin tulista kiirettä, että itsenään viirunvetopäivänä lähettivät Kelovaaran kitupiikin asiamiehekseen!

Mutta yhtä paljon ihmeteltiin myös Kelovaaralaisen julkeutta — sitä tapaa, mitenkä tämä oli toimittanut asiamiestehtävänsä — jotta: maleksipas nyt koko päivä Muuriaisen ja Marjetan kestivieraana, pane nämä hikihatussa itseäsi palvelemaan ja sitten päivän päätökseksi tekaise mokoma jutku itselleen talonväelle! Siihen pystyi todellakin vain Kelovaaran kitupiikki eikä kukaan toinen!

Eipä ihmekään, että kaikki olivat vähän aikaa sanattomina hämmästyksestä, kunnes vihdoin tämän hiljaisuuden lopetti Miina Kinnutar, joka rupesi riemastuneena kiljahtelemaan:

»No nyt sen saitte kuulla senkin viimeisen asian! Ja nyt ei olekaan minulla ja Hierinniemen Juhana Torvisella tässä talossa enää mitään tekemistä, aivan joudamme jo kotiin lähtemään. Kuulitko, Juhana Torvinen, tulehan tänne, niin lähdetään tästä ajaa köröttelemään kotiin! Eikä sinun nyt enää kannata olla pahoillasi niistä voirahoista, vaikka satuitkin ne hölmöyttäsi työntämään tälle Kelovaaran kitupiikille. Ihan mielelläni annan sinulle anteeksi ne voirahat, kun tämä Marjetan sukulaismies osasi niin hyvin maksaa kesävieraana pidosta ja kaikista muistakin palveluksista!»

Hän nykäisi jo Juhana Torvista käsipuolesta niinkuin pois lähteäkseen, mutta ovelle mennessään hän muisti vielä yhden asian. Hän pyörähti takaisin ja hyppäsi aivan pökertyneenä seisovan Marjetan eteen sekä rupesi räkättämään:

»Mutta se eläkemaksu — se ei ole vielä ihan niinikään anteeksi annettu. Kun tässä sinun kauppapaikassasi alkaa yleinen vasaranpauke, niin sulaa koiruuttani tulen minäkin siihen samaan mylläkkään niitä eläke-etujani valvomaan. En kurillanikaan jätä sitä asiaa rästiksi, vaan tulen kuin tulenkin omaa osuuttani pois riitelemään!»

»Ulos tästä kauppapaikasta!» parahti Marjetta aivan kuin äkkiä heräten ja joutuen siinä samassa siunaamassa rajattoman raivon valtaan. Joku herraskaisempi naiseläjä olisi luultavasti ihan pyörtynyt, mutta Marjetta oli toista maata. Ei hän lähestulkoon pyörtynyt, vaan kirkaisi toistamiseen:

»Ulos, senkin huoriakka! Ja ulos kaikki — kaikki toisetkin! Jo tässä on tämän yhden viirunvetopäivän osaksi tehty aivan kyllältään kaupan puolta, joten jo kaikki saatte ruveta tästä pois raivautumaan!»

»Se-se, mitenkäs se nyt tämä Marjetta siihen tapaan, jotta tästä pitäisi jo kaikkien ruveta pois raivautumaan?» närkästyi Koivuaholainen. »Ja jotta olisi muka jo tehty aivan kyllältään sitä kaupan puolta? Jos lienevät nämä toiset jo tehneetkin, mutta meillä viimeisillä ovat vielä kaikki kaupat tekemättä. Kahvia pitäisi tässä saada siksi jotta kielen kostukkeeksi ja vehnäjauhoja — niitäkin vähän ostettaisiin pyhänseuduksi!»

»Kahvia — annan minä teille kahvia!» kiljui Marjetta yhä yltyen ja riehaantuen. Hän sieppasi kahvikoussikan ja tonkaisi sen avonaisesta kahvisäkistä täyteen.

»Tästä — tästä saatte kahvia, kuka vielä sattuu ilman olemaan!» kirkui hän ja hujautti niinikään koussikassa olevat kahvinpavut rahvasjoukkoon. Siinä kävi eri rapina, kun kahvipavut lentelivät ahtaaseen tilaan sulloutuneen ihmisjoukon silmille, mutta Marjetta raivosi edelleen:

»Vieläkö — vieläkö tahdotte lisää kahvia? No saattehan tätä herkkua tarpeeksenne asti — aivan saatte riittämiin asti, jotta ei tarvitsekaan sikuripötkylästä lisuketta panna! Ja kun tässä kerran on reteydytty viettämään näitä viirunvedon lopettajaisia, niin nyt ei pyydetäkään mitään maksua mokomasta tavarasta kuin näistä kahvinrupeloista. Aivan ilmaiseksi — ihan ihkaisen ilmaiseksi jaetaan tämä yksi kerta!»

Hän syyti syytämistään kahvipapuja rahvasjoukkoon. Kaikki saivat siinä suojella silmiään tuolta yhtenä rapinana lentävältä kahvisateelta, mutta kukaan ei vielä osoittanut poislähdön meininkejä. Tämä Marjetan riehaantuminen oli jotakin niin erikoista, että kaikki halusivat nähdä, mitä tästä vielä tulisikaan.

Ja aivan äkkiä tapahtuikin näytännössä rutakka muutos. Marjetta sattui siinä kahvisäkin luona heiluessaan muistamaan, että Koivuaholainen oli pyytänyt vehnäjauhojakin. Silloin hän hyökkäsi aivan vimmaantuneena toisen säkin luo ja alkoi kiljahdella:

»Olin aivan unohtamaisillani nämä vehnäjauhot, mutta näitähän teidän piti myöskin saada! Tietysti — tietysti pitää olla pyhänseuduksi vehnäjauhojakin — mitenkäs sitä nyt aivan ilman vehnäjauhoja pyhäpäivää viettämään! Ja kun vielä sattuukin olemaan niin iso kirkkopyhä kuin rukouspäivä, niin silloinhan ne pitää saadakin aivan paremmat vehnäspötkylät!»

Ja nyt tuli vehnäjauhojakin — alkoi tulla yhtenä sakeana tuprakkana vehnäjauhoja rahvasjoukkoon. Kumma kyllä, Kelovaaralaista Marjetta aivan kuin hiukkasen säästeli tässä ilmaisessa vehnäjauhojen jaossa. Vaikka Kelovaaran kitupiikki koko ajan seisoi etumaisena ja naama makeassa hymyn mateessa seurasi Marjetan raivoamista, niin sittenkin Marjetta tahallaan näytti häntä lahjojensa jaossa välttelevän.

Sen sijaan Koivuaholainen, joka oli erityisemmin muistuttanut vehnäjauhoista, sai niitä myöskin ensimmäisenä. Tupsis — tupsis — tupsis! Ensimmäinen ja toinen ja vielä kolmaskin koussikallinen lensivät suoraan Koivuahon väkättäjää kohden. Ja sitten sai oman osuutensa Tuovilan kyömynenäinen lautamies, ja lopuksi saivat jo kaikki toisetkin ilman minkäännäköistä eroitusta tai muita säätyrajoituksia — saivat suomentaaripuolueen viirunvetäjät ja saivat timokraatit — kaikki saivat vehnäjauhoja. Marjetta itse oli pian kuin mikäkin valkea tonttu taikka muu kyöpeli siinä jauhosäkkinsä ääressä, mutta yhä hän syyti vehnäjauhoja.

Yhtenä mylläkkänä, toisiaan sysien ja survoen ja päivitellen ja siihen jauhotuprakkaan läkähtymäisillään vieraat pakenivat ahtaasta ovesta ulos. Mutta Marjetta syyti vain syytämistään jauhoja — syyti vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun vihoviimeinen vieras oli jo aikapäiviä hävinnyt hänen kaupastaan.

Siihen päättyi meidän saloperukkamme viirunveto sillä kertaa.

KAHDESKYMMENES LUKU

Hetkistä myöhemmin Kelovaaralainen astua viuhtoo kiivasta vauhtia viirunvetopaikalta Jomeikon salolle päin vetävää metsäpolkua myöten. Hän aivan hytkähtelee mielihyvästä, kun muistelee viimeistä Muuriaisen kauppapaikassa tapahtunutta näytäntöä — Marjetan riehaantumista ja omankin asiansa toimittamista. Hyvin, erinomaisen hyvin hän olikin asiansa selvittänyt — kannatti aivan palautella muistiin kohta kohdalta, kuinka taitavasti hän oli osannut sysätä kaiken syyn niiden Marjetan sukulaismiesten niskoille.

Yksi ainoa asian puoli häntä kovasti sapettaa kesken muun riemastuksensa — se nimittäin, että oli pitänyt yhyttää Koivuahon väkättäjä siinä aivan viime tingassa. Hän oli kyllä osannut peitellä kiehuvan kiukkunsa; vielä siellä ulkonakin, kun Koivuahon väkättäjä oli melkein seonneena kakonut ja syljeskellyt suustaan vehnäjauhoja ja koettanut sormillaan haroen puhdistaa jauhoihin ryvettynyttä partaviuhkaansa, hän oli muistanut hyvästelyksi kumarrella ja pokkuroida tätä. Vieläpä hän oli aivan kädestä pitäen kiittänyt Koivuaholaista ja Tuohilan lautamiestä vierasmiehinä olosta. Mutta nyt hänen sappensa jo alkoi riehaantua valloilleen, Koivuahon väkättäjä aivan kuin yhdellä riuhtaisulla valtasi kaikki hänen ajatuksensa, ja niinkuin se hänen seuralaisensakin olisi jo ilmestynyt hänen taakseen yhyttämään ja sohisemaan:

»Kostaa sille pitää, sille Koivuahon miehelle! Kun nämä velkamiehet on nyt saatu kutakuinkin sujoksi, niin nyt justiin pitää ruvetakin miettimään sitä asian puolta, mitenkä saisit runttamitalla maksetuksi kaikki vanhat kalavelkasi sille juukelin väkättäjälle. Se pankkisäästöjen talteen korjaaminen jääköön vaikka tuota tuonnemmaksi, nyt on juuri tämä Koivuaholaisen ja sinun keskinäinen välien selvitys tähdellisin tehtävä. Se hyväkäs taitaa arvella, ettet sinä saa mitenkään kynsiäsi pystymään häneen, mutta odottakoon vain vähän aikaa — odottakoon vain vielä himpun verran aikaa, niin kyllä me näytämme sille!»

Tähän tapaan se seuralainen, ja Kelovaaran kitupiikki kiihtyy kiihtymistään näistä kostonkuvitelmistaan. Mutta toistakin asiaa se tihulainen tuntui toimittavan ja hokevan yhtenään. Aivan se vaatimalla vaati ja sohisi korvaan:

»Hyvät ryypyt, hyvät konjakkiryypyt pitäisi nyt saada tämän viirunvedon lopettajaisiksi! Etköhän vain poikennekin sinne Joplukan mökkiin maistelemaan sitä samaa kolmen tähden tavaraa, jota se viinasaksa tänä aamuna sinulle aivan ilmaiseksi tarjosi. Mitäpä tämä nyt, jos ostaisitkin tuon yhden aloitetun konjakkiputelin rahaisella rahalla ja maistelisit sen Joplukan kanssa loppuun asu. Jo tämä kannattaa, jo vainenkin tämä viirunvetopäivä kannattaa yhden konjakkiputelin! Ajattelehan vain sitä Marjetan perintöniittyä ja kaikkia niitä tänä päivänä sattuneita tapauksia!»

Kelovaaralainen koettaa kyllä ajatuksissaan panna vastaan, ettei hänellä enää ole aikaa poiketa Joplukan mökkiin, mutta jalat ne vain vievät häntä sinne aivan juoksunhytinää, ja suolissakin tuntuu polttavana polttavan konjakin mieliteko. Eikä vain suolissa, — veressä ja päässä ja joka paikassa se tuntuu polttavan. Kelovaaralainen aivan säikähti tuota yhtäkkiä valloilleen riehaantunutta mielitekoa, mutta se toinen niinkuin nauraisi hänen pelolleen:

»Jopahan tässä nyt miehinen mies säikähtämään, aivan kuin olisi enemmästäkin kysymys kuin yhdestä ainoasta konjakkiputelista! Ja mitenkäs kävi tänä päivänäkin? Kun sait aamulla hyvät konjakkiryypyt Joplukalta, niin pääsi aivan selkeni ja hyvin pärjäsit koko päivän. Olisitpahan vain ilman niitä ryyppyjä yrittänyt, niin mitenkähän olisi käynytkään. Jo veikkonen tuo sinun täytisen päätohelosi olisi tainnut tehdä sinulle kesken päivän vähän pahemmat tepposet!»

Kelovaaralaisen täytyi ajatuksissaan myöntää, että yksistään noiden aamullisten konjakkiryyppyjen ansiosta hän oli kestänyt koko päivän virkeänä. Ja tämän verran kun hän oli tehnyt myönnytystä, niin siitä se seuralainen jo pääsikin availemaan aivan uusia näköaloja. Niinkuin olisi ruvennut järkeilemään:

»No siinähän näit, mikä siunaus on konjakista ja muusta viinan puolesta, kun sitä kohtuudella viljellään, mutta sinä kun olet elämänikäsi aivan kiusaamalla kiusannut itseäsi etkä ole sitä nimeksikään käytellyt. Juukeli tiesi, vaikka tuo iänikuinen päänkivistyksesikin olisi jo aikapäiviä häipynyt ja hämmentynyt sen hiidenpisaan, jos olisit edes yhden kerran koettanut sitä kunnollisesti parannella hyvillä juomatavaroilla!»

Tähän tapaan se tihulainen Kelovaaralaisen päänkivistyksestä. Ja osasi se hyväkäs kaikki muutkin houkutuskeinot oikein päin esitellä. Niinkuin olisi sohissut ja toimittanut:

»Tämä sinun hartioillesi pantu elämän tarakka on aivan liian raskas yhden miehen kannettavaksi. Sinä, veli veikkonen, läkähdyt kesken taipaleen, jollet hyvän sään aikana rupea miettimään, mitenkä saisit sen edes hiukkasenkaan keventymään. Ja minä tiedän keinon, mitenkä se kevennetään; minun neuvoni olisi, että ottaisit edes yhden ainoan kerran elämässäsi oikean humuhumalan. Et uskokaan, miten siinä silloin tulee aivan kuin toinen luonto miehelle. Ja ne uudet kostonsuunnitelmasikin rupeavat silloin sujumaan ja syntymään aivan itsestään!»

Ja erikseen vielä Joplukasta toimitti tihulainen:

»Se mies on kuin luotu sinua neuvomaan ja ohjailemaan. Ja kun sillä itselläänkin taitaa olla minkä mitäkin vanhoja kalavelkoja sille Koivuahon väkättäjälle, niin vaikka se vielä rupeaisi aivan auttamaan sinua niissä kostonhavitteluissasi!»

Tämä viimeinen naula se vetäisikin kaikkein näpäkimmin. Siihen asti oli Kelovaaralainen kuunnellut varsin epäluuloisena tihulaisen yhtenäistä tarinanpitoa, mutta annapas kun tämä hyväkäs vain vihjasi siihen suuntaan, että viinasaksa taisi olla jo vanhastaan Koivuahon väkättäjän vihamiehiä, niin siinä paikassa Kelovaaralaisen korvat herkistyivät ja hänen vastaan päkistävät epäilynsä lannistuivat olemattomiin. Hänen ajatusmeininkinsä sekoi ja hämmentyi perinjuurin, hänen kuvitelmissaan Joplukan mökkirähjä rupesi jo kajastelemaan ja viittilöimään puoleensa aivan kuin parempikin toivontähti taikka muu ankkuripaikka.

KAHDESKYMMENESYHDES LUKU

Kelovaaralaisen elämänmeiningit läksivät tästä puolin menemään niinkuin vähän sekaviksi. Hän nimittäin rupesi viinaksia viljelemään, ja se osaa sitten olla mokoma tottumus, joka viepi aivan pakosta sekaviksi paljon lukeneempienkin miesten elämänmeiningit.

Sitenpä Kelovaaralainen jo viirunvetopaikalta kotiin palatessaan osti Joplukan mökillä sen aloitetun konjakkiputelin ja ryypiskeli sen yhtäkyytiä pohjapuolilleen. Tietenkin oli Joplukka hyvänä apumiehenä tässä ryypiskelyssä, mutta yhtäkaikki oli Kelovaaralainen puoliyön ajoissa kotiin saapuessaan hienoisessa hiprakassa; hänen kielensä jo pyrki hieman kangertelemaan, ja tätä ei ollut sattunut moneen monituiseen vuoteen.

Emäntä Loviisa ihmetteli kovasti tätä tapausta. Hän alkoi pelätä, että Kelovaaralainen oli nyt kerrassaan luiskahtanut pois tavallisilta laduiltaan, kun oli vanhoilla päivillään yltynyt maistelemaan näinkin runsaasti. Ei hän kylläkään uskaltanut virkkaa yhtä luotua sanaa Kelovaaralaisen kuullen, mutta sen pahemmin hän oli itsekseen huolestunut.

Seuraava päivä meni päältä katsoen tavallista menoaan. Kelovaaralainen kyllä murjotteli tapansa mukaan ja oli kotiväkensä parissa kiukkuinenkin, mutta tähän oli jo ennätetty hyvin tottua, joten siinä ei ollut mitään tuon ihmeempää.

Mutta mikä oli ihmeempää, niin se oli tuo Kelovaaralaisen konjakkiputeli ja sen peloittava vetovoima tähän aikaisemmassa elämässään niin raitismieliseen ökätalon isäntään. Aivan näet Kelovaaralaisen piti monesti päivän pitkään pistäytyä nurkkakommetossaan maistelemassa tuota hyvää kolmen tähden tavaraa, ja jos emäntä Loviisa olisi älynnyt pitää varansa, olisi hän varmasti tuntenut nenässään konjakin lemahduksen Kelovaaralaisen palatessa nurkkakommetosta. Mutta mistäpäs emäntä Loviisa arvasi olla varoillaan, kun ei aikaisemmassa elämässään ollut milloinkaan tarvinnut mokomiin alentaviin varokeinoihin turvautua. Eihän mistä emäntä arvannut sellaista!

Ilta joutui, ja auringon mailleen painuessa Kelovaaralainen myös tyhjensi viimeiset pisarat konjakkiputelistaan. Siihen hän mielikin sillä kertaa maistelemisensa lopettaa, mutta konjakin mieliteko oli jo päässyt ärtymään niin turkasesti, ettei lopettamisesta tullutkaan valmista. Jo anivarhain seuraavana aamuna Kelovaaralainen heräsi, ja kun huomasi emäntä Loviisan vielä vetelevän makeita unia, hiivittäytyi hän varovasti pois sängystä ja pujahti tuvasta porstuaan. Sieltä hän kävellä hissutteli ulos ja alkoi kierrellä kartanoa.

Kelovaaralainen oli omituisen rauhattomassa, melkeinpä ärtyneessä mielentilassa. Tuo rauhattomuus tai muu ärtymys oli kiusannut häntä koko eilispäivän, ja tänään se tuntui olevan vain pahenemassa. Hän miltei inhosi itseään, eikä ainoastaan itseään, myöskin tehtäviään hän inhosi siihen määrään, että oli aivan vastenmielistä noiden hommien ajatteleminen.

Tiesikö Kelovaaralainen muka sopivan lääkkeen tähän mielentilaan? Tiesipä kylläkin, hän oli eilispäivänä huomannut, että kun pysytteli hienoisessa hiprakassa, niin silloin ei tuo ärtyminen häntä pahemmin kiusannut. Niinpä kulkeutuikin hän nyt varhaisina aamuhetkinä kerran toisensa jälkeen riihirakennuksen luo, josta tie läksi vetämään saloperukkamme myllylle ja myöskin Joplukan mökille.

Jo monta kertaa hän oli kääntynyt riihen luota takaisin, mutta vihdoin niinkuin joku nykäiseisi häntä armottomasti olkapäästä, ja hän on kuulevinaan korvansa juuressa pilkallisen naurahduksen:

»On tässä minulla eto isäntämies. Konjakin mieliteko ajoi näet hyväkkään kesken uniensa ylös, ja nyt kiertelee kartanoa kuin sijaton sielu, mutta eipähän vain rohkene lähteä Joplukan mökille, vaikka sieltä tietäisi avun löytävänsä!»

Kelovaaralainen äreytyi tästä härnäilystä ja läksi hammasta purren astua painattelemaan tietä pitkin. Hän mietiskeli mielessään, ettei kukaan maailmassa voinut kieltää häntä kävelemästä tässä julkisella tiellä. Vähitellen hän huomasi kuitenkin panevansa puolijuoksua, ja kun jouduttiin Jomeikon salolle eroavaan tienhaaraan, niin eikös tihulainen riipaissutkin häntä viinasaksan mökille päin. Vetelien suosilmäkkeiden ja rimpipaikkojen ohikin se veijari kuljetti hänet niin ovelasti, ettei Kelovaaralainen ehtinyt ensinkään älytä, ennenkuin oltiin jo Joplukan mökin aitovierellä.

Ja eikös vain siellä jo itse Joplukkakin seistä lengottanut veräjänkorvassaan aivan valmiina vastaanottamaan. Jo kaukaa hän rupesi viittilöimään, että tervetulemaan vain, isäntä! Ja kun Kelovaaralainen ennätti luo, niin alkoi viinasaksan pehmeä kieli lapattaa kiireen vilkkaa:

»Jo minä tässä eilis-iltana akkiloinkin, jotta eiköhän se vain Kelovaaralainen ilmestyne jo huomisaamuna ennen kukonlaulua. Ja aivan oikeinpahan arvasin, ilmestyi kuin ilmestyikin lisuketta noutamaan. No, sitä lisuketta pitää kyllä löytymän Johannes Kärkkäisen takaa. Tänne päin vain, isäntä, ollaanpas niin hyvät!»

Joplukka peräytyi edellä, ja Kelovaaralainen seurasi perässä. Veräjän kohdalla hän vaistomaisesti kohotti jalkojaan, mutta Joplukka oli jo etukäteen aukaissut veräjäpuut valmiiksi, joten mitään esteitä ei ollut hänen tiellään kulkua haittaamassa. Kynnyksellä pysähtyi viinasaksa ja sohisi Kelovaaralaiselle:

»Isäntä vuottelee tässä, niin minä pistäyn tuolla sisäpuolella vähän paikkoja tarkastamassa!» Ja sen sanottuaan hän hävisi äänettömästi porstuaan.

Kelovaaralainen seisoo siinä oven ulkopuolella ja huomaa aivan vapisevansa. Niin ankara oli konjakin mieliteko. Tai olisiko tuossa vapisemisessa ollut vähän muutakin kuin konjakin mielitekoa. Kentiespä siinä oli hivenen verran jännitystäkin, tämän varhaisen vierailun aiheuttamaa jännitystä, ja sitten myöskin tuommoista selittämätöntä hermostusta, jota jokainen tuntee aina tämmöisillä luvattomilla retkillä liikkuessaan. Kelovaaralaisen korvatkin olivat ylen herkät kuulostelemaan aamun ääniä. Jo tuuliviirin nokasta kuuluva pääskysen liverrys pani hänet aivan säpsähtämään.

Ja kun Joplukka tuokion kuluttua raotti porstuan ovea, säpsähti Kelovaaralainen ensin tätäkin oven narahdusta. Seuraavassa tuokiossa säpsähdys kyllä jo muuttui miellyttäväksi ihastukseksi, kun Joplukka housunkauluksensa alta vetäisi täysinäisen konjakkiputelin ja sujautti sen Kelovaaralaiselle, ensin sentään vaistomaisesti vilkaisten ympärilleen.

Kelovaaralainen piiloitti putelin yhtä vikkelään ja alkoi sitten vapisevin käsin etsiä rahakukkaroaan. Se löytyikin vihdoin liivin povustaskusta, ja kun Kelovaaralainen oli suorittanut maksun putelista, yritti hän esitellä Joplukalle maistelemista, mutta tällöinpä Joplukka alkoi poispäin viittilöiden sohista:

»Isäntä menee nyt vain puteleineen yhtä kyytiä kotiinsa. Muuten sattuvat hyväkkäät vielä näkemään, ja se ei ole ensinkään tarpeellista!»

Hän saatteli sentään Kelovaaralaisen veräjälle asti, vieläpä kauemmaksikin, aina metsän reunaan. Siinä hän sitten pysähtyi ja puheli edelleen, yhäkin sohisten ja supatellen.

»Elä nyt vain mitenkään pahaa tykkää, vaikka minä tähän viiteneen. Sinä et näy vielä muistavankaan, että olet Kelovaaran ökätalon isäntä, mutta se pitää aina muistaa näillä tämmöisillä retkillä — aina!»

Se oli viinasaksan viimeinen sana. Kelovaaralainen kulki tuon sanan voimasta juoksujalkaa, kunnes joutui yleiselle kylätielle. Sinne asti ennätettyään hän vaistomaisesti vilkaisi ympärilleen, mutta sitten hän vähitellen rauhoittui ja läksi astua jutkuttamaan kotiinsa päin. Välillä hän sentään poikkesi metsään, avasi siellä konjakkiputelinsa ja otti siitä pitkät ryypyt sekä jatkoi tämän toimituksen tapahduttua kulkuaan.

Kotona oltiin jo ylösnousun hommissa. Emäntä Loviisa ja isäntärenki Matti liikuskelivat pihamaalla. Emäntä näytti olevan niinkuin menossa uuden asuinrakennuksen puolelle, arvatenkin herättelemään ylös talon nuorempaa väkeä, ja Matti näkyi kähmäilevän niittokoneen kimpussa. Liekö ollut sitä puhdistamassa ja rasvailemassa, ja tästäpä jutkahtikin Kelovaaralaisen mieleen ajatus, että nythän olikin heinätys aloitettava kiireen kapinalla.

Tähän ajatukseen sekaantui kyllä toinenkin, se nimittäin, että pitäisi aivan välttämättä käväistä ensin Joella niiden pankkisäästöjen vuoksi, niinkuin viinasaksa oli neuvonut ja varmuuttanut tekemään. Kelovaaralainen jo ajatteli hoihkaista Matille, että valjastaisi sen lihavan ruunanjuhkurin kirkkokärrin eteen. Mutta silloin niinkuin joku odottamatta olisi kovakouraisesti nykäissyt häntä olkapäästä ja sanonut tiukasti:

»Anna olla hoihkaisematta! Pidetään tässä ensin vähän tarkemmin mietintöä, niin jospa se Joen matka jääpikin niinikään!»

Kelovaaralainen säikähti pahanpäiväisesti, sillä ei se tihulainen vielä milloinkaan ollut esiintynyt näin mokoman päättävästi. Nöyränä miehenä hän läksi vanhaan tupaan, mutta sielläpä häntä odottikin paremmanpuoleinen yllätys:

Isolle honkapöydälle oli asetettu Joella ilmestyvä sanomalehti »Karjalatar» niin kelteästi näkyviin, että Kelovaaralaisen oli suorastaan pakko siihen vilkaista.

Hän oli kyllä tilannut tätä suomentaaripuolueen paikallista äänenkannattajaa jo monia vuosia, mutta semminkin näin kesäiseen aikaan oli sen lukeminen pyrkinyt jäämään unohduksiin. Muulloin kyllä Kelovaaralainen lueskelikin lehteään, mutta kesäkiireiden tohinassa pyrki olemaan muita, tähdellisempiä tehtäviä. Nyt näytti kuitenkin siltä kuin tuo lehti olisi suoraan avonaisesta ikkunasta pistetty tuohon pöydälle. Kelovaaralaisen mielessä jo vilahti ajatus:

»Kukahan lie myllyltä näin aikaisin postin töytyyttänyt!»

Mutta niinkuin se seuralainen olisi nauraa hihittänyt:

»Tämäpäs sattuikin mainiosti! Ei edes emäntä Loviisakaan tätä vielä ennättänyt lukemaan!»

Kelovaaralainen tarttuu epäluuloisesti lehteen, mutta tällöin sattuukin hänen silmiinsä aivan etusivun viimeisessä alanurkkauksessa oleva lyhyt uutinen, jonka reunaan oli timperinkynällä vedetty lihava viiru, jotta se paremmin vetäisi huomion puoleensa.

Kelovaaralainen alkoi lukea tuota uutista, mutta montakaan riviä hän ei ollut vielä ennättänyt lukea, kun alkoi jo vapista ja vaipui aivan hervottomana siihen pöydänvieruspenkille istumaan. Olipas siinä tosiaankin tiedonanto, joka osasi riipaista voimat vähiin!

Jotta mitäkö siinä tiedonannossa muka kerrottiin?

Eipähän mitään sen ihmeellisempää, siinä oli vain lyhykäinen selonteko hänen holhousrötöksensä käsittelystä välikäräjillä. Vahingonkorvaussumma siinä mainittiin ja samoinikään hänen tuomitsemisensa kuritushuoneeseen. Koko asian kulku oli selostettu aivan kuivakiskoisesti, niinkuin sen olisi laatinut joku lakimies. Arvattavasti olikin uutisen antanut lehdelle juoppotuomari Heikki Varis kohentaakseen tällä tempulla omaa asianajomainettaan. Lopussa oli nimittäin huomautus, että kantajien avustajana oli asian ajanut jokelainen varatuomari Heikki Varis.

Mutta eihän mitä Kelovaaralainen ennättänyt tuonne peräkaneettiin asti. Jo paljon aikaisemmin oli hänen päähänsä iskenyt järkkymätön varmuus, että Koivuahon väkättäjä se oli tämän uutisen lehteen toimittanut, ja sokea raivo täytti hänen sydämensä, sokea raivo ja vimmainen kostonkiihko. Koivuahon väkättäjänkin oli nimittäin tapoina lähetellä uutisia »Karjalattareen» saloperukkamme tapauksista. Ja sitten hän kuulemma pyhäiltoina näytteli tuvassa vierailleen noita uutisia lehdestään, jotta näin hän mukamas toimitteli maailmalle tietoja kylänsä asioista.

Mutta vaikkapa Kelovaaralaisella ei olisi ollut minkäännäköistä tietoa Koivuaholaisen sanomalehtiharrastuksista, niin sittenkin hän olisi ollut vuorenvarma, että juuri Koivuahon väkättäjää hänen oli kiittäminen holhousrötöksensä kuuluttamisesta kaiken maailman tietoon, häntä justiin eikä ketään toista! Ja siinä samassa siunaamassa hän käsitti senkin seikan, ettei hänen tämän jälkeen enää ollut ajattelemistakaan lähteä Joen kaupungin pankkeihin niistä talletuksistaan puhetta pitämään ja niitä irtisanomaan. Häneltä yksinkertaisesti puuttui rohkeutta siihen!

Hän kuvitteli mielessään, että siellä pankissa lyötäisiin tuo lehti hänen nenänsä eteen noinikään reunaviivauksella merkittyine uutisineen ja sanottaisiin tiukasti, jotta:

»Vai niin, se tämä Kelovaaran Tanskanen aikoo siis viedä rahansa kiven alle mätänemään ja jättää sen käräjillä voittaneen holhokkinsa näppejään nuolemaan!»

Hyvä jos eivät pistäisi häntä jo siellä käsirautoihin ja lähettäisi yhtä kyytiä sinne kuritushuoneeseenkin!

Niinpä niin, tämmöisiä kuvitelmia alkoi kohota Kelovaaralaisen mieleen. Hänelle löi kuin seinän eteen, kun hän vain ajattelikin Joen kaupungin pankkeihin lähtöä. Ja moni muukin asia rupesi hänelle siinä selkenemään. Niinpä hänelle välähti äkkiä kuin salaman kirkastamana, ettei hän tämän häväistyksen jälkeen enää voisi näyttäytyä missään ihmisten ilmoilla. Hänet oli yhdellä iskulla, aivan kuin poltinraudalla leimaten, tehty kunniattomaksi, ja hän kuvitteli tämän leimauksen näkyvän jo pitkän matkan päähän joka paikassa, minne ikinänsä hän vain liikenisi!

Kelovaaralainen tunsi suurta ruumiillista voipumusta tämän uutisen luettuaan. Aivan samanlaista uupumusta hän tunsi jäsenissään kuin vaikean halkourakan jälkeen tai pitkän kesäisen päivän niittokoneen päällä istuttuaan. Ja hän oli vallan varma, että saloperukkamme myllyllä tämä oli moneen kertaan luettu ja jauhettu ja hänelle valmiiksi timperinkynällä merkitty, jotta lukekoon tuosta, hyväkäs, sielunsa virkistykseksi!

Ei Kelovaaralaisen mieleenkään edes juolahtanut Tilipas-Iikka ja tämän rakennusmiehet. Ei, Tilipas-Iikka itse ei tekisi tämmöistä, ja mitä taas noihin rakennusmiehiin tuli, niin ne hyväkkäät olivat niin turkasen punaisia timokraatteja, etteivät ikipäivinä ottaneet tämmöistä lehteä käsiinsä. Niillä oli ne omat äänenkannattajansa, joita ne lukivat ja tutkivat joka jumalan ilta niin tarkkaan, ettei tavallinen porvari mokomaa luku-urakkaa mitenkään olisi jaksanut suorittaa. Aivan selvä asia siis oli, että tämä oli myllyllä hänen luettavakseen merkitty ja viivoitettu!

Kelovaaralaiselta unohtuivat konjakkiasiat kerrassaan, sillä tämä oli vähän isompi asia kuin konjakin noutaminen Joplukan mökiltä. Mutta kun hän samassa huomasi emäntä Loviisan tulevan tupaan, arvatenkin aamukahvia keittämään, pujahti hän nurkkakommettoonsa piiloon ja vei lehden mukanaan. Hän salpasi vielä ovenkin perässään, mutta koko ajan hän siellä ryiskeli ja kävellä kolkutteli edestakaisin, jottei emäntä luulisi hänellä olevan mitään salailemisia tai muita piiloittelun syitä.

Emäntä Loviisa näkyi ymmärtäneenkin tämän, keitti kahvinsa valmiiksi, laittoi kupit honkapöydän nokalle ja kutsui sitten Kelovaaralaisen aamukahvia hörppimään. Kelovaaralainen tulikin tällä kertaa viivyttelemättä, ja melkein samaan aikaan ilmestyi isäntärenki Mattikin pihamaalta tupaan.

Hän ilmoitti lyhyesti murahtaen, että nyt oli sitten niittokonekin valmiiksi puhdistettu ja rasvailtu, jotenka sopi lähteä pohjaniityille heinätystä aloittamaan. Kelovaaralainen vastasi tähän väsyneesti, että hän aikoi lähteä jo tänä päivänä, joten Matti voisi hakea metsästä sen lihavan ruunan ja sen säyseän tamman parihevosiksi. Matti aikoi mennä sen tiensä isännän käskyä täyttämään, mutta Kelovaaralainen säkyytti hänet ensin aamukahvia juomaan.

Siinä yhtenä aamukahvia hörppiessään Kelovaaralainen ja isäntärenki Matti sitten sopivat lähemmin heinätyshommistaan. Kelovaaralainen aikoi lähteä nyt heti niittoa aloittamaan, ja Matin pitäisi kierrellä tänä päivänä kylällä hankkimassa kasakkamiehiä ja muuta haravaväkeä talon oman palveluskunnan lisäksi. Huomisaamuna he sitten saapuisivat isolla joukolla isännän avuksi.

Emäntä Loviisa alkoi laitella Kelovaaralaisen eväsvakkaa kuntoon, kun taas miehet siinä juttusivat ja jauhoivat omia asioitaan. Kelovaaralaisen mielen pohjalla yhäkin kaiveli ja karvasteli tuo lehdestä lukemansa ilkeä uutinen. Sitä jotenkuten pois hämmentääkseen hän alkoi selitellä:

»Minä olenkin tässä jo parina päivänä tunnustellut luissani niinkuin outoa liikehtimistä ja muuta rynkytystä. Mietiskelin ja ihmettelin, jotta mitähän se mahtaisi ennustaa, mutta enpähän vain keksinyt. Vaan tätähän se hylky olikin, minulla oli kai niinkuin vaistomainen aavistus taikka muu tunto, että pian pääsisin niittokoneen päällä keikkumaan!»

Isäntärenki Matti myönnyttelee: »Niin, saapihan sitä siinä niittokoneen päällä rynkytystä ja muuta hierontaa aivan tarpeekseen asti. Saapi sitä siinä varsinkin siellä pohjaniityillä, kun sinne viime vuosina on ruvennut kasvamaan ja kohoamaan niitä nurmikasmättäitä aivan turkasesti. Ihan siinä luulisi ajelevansa niinkuin sievoista louhikkoa pitkin!»

Kelovaaralainen tuskin kuunteleekaan Matin myönnyttelyä. Niinkuin koko ajan olisi tuo kovanonnen lehti hänen nokkansa alla ja hän lukisi siitä tuota ilkeätä uutista. Ja sekös sitten osasi kaivella ja karvastella hänen mieltään. Aivan teki mieli kiroamaan, mutta ei auttanut paljastaa ajatuksiaan, piti vain nieleskellä niitä alas ja koettaa keksimällä keksiä puheen jatkoa. Ja aivan odottamatta on Kelovaaralainen kuulevinaan korvansa juuressa sohahduksen:

»Puhuisit nyt muutaman sanan niistä pankkikirjoistakin!»

Kelovaaralainen pahasti pelästyy, ja justiin tällä siunatulla hetkellä sattui emäntä Loviisa työnsä lomassa vilkaisemaan häneen. Emäntä huomasi Kelovaaralaisen pelästyneen katseen ja hänelle tuli hätä käteen, että mitähän se Kelovaaralainen oikeastaan näytti niin säikähtyneeltä, aivan kuin olisi nähnyt jonkun kummituksen edessään vilahtavan. Syvä sääli valtasi emännän mielen, hän olisi tahtonut sanoa jotakin, lohduttaa ja rohkaista Kelovaaralaista, mutta ei keksinyt mitään sanomista. Ja nyt hän kuulikin Kelovaaralaisen jo jatkavan puhettaan, mutta emännästä tuntui kuin ei itse Kelovaaralainen olisi puhunutkaan, vaan joku aivan vieras henkilö Kelovaaralaisen sijasta.

Ja mistäkö Kelovaaralainen nyt puhui? Niin, tuskinpa Kelovaaralainen itsekään oikein tiesi, mistä hän puhui. Hän totteli kuin tottelikin tihulaisen neuvokkia ja alkoi odottamatta jahkailla niistä pankkikirjoistaan tähän tapaan:

»On täytinen tässä kasannut niskaan niin ylettömän paljon kaikennäköisiä tähdellisiä tehtäviä, että ovat aivan unohtumalla unohtuneet nekin pankkikirjat, mokomatkin ripellokset. Mutta tottahan nuo nyt osannevat panna ne korkopennit juoksemaan sen pääoman jatkoksi, vaikkapa ei joka kerta puolivuoden vaihteessa kävisikään niitä kirjojaan näyttämässä!»

Isäntärenki Matti oli kuin puusta pudonnut. Hän oli juuri äsken puhellut niittokoneen päällä keikkumisesta ja siinä saadusta ilmaisesta hieronnasta, ja samasta asiasta oli Kelovaaralainenkin puhellut. Mutta nytkös tämä yhtäkkiä hyppääkin juttelemaan pankkikirjoistaan ja niiden korkopenneistä, ihan kuin olisi välillä hyvän aikaa nukkunut ja sitten herättyään sotkeutunut kerrassaan toiseen asiaan eikä ensinkään siihen, josta piti puhetta jatkaa.

Ei emäntä Loviisakaan ymmärtänyt Kelovaaralaisen outoa syrjähyppyä. Yhtäkaikki hän koetti suostutella tätä:

»Ajattelisit nyt vain sitä heinätyksen aloittamista ja jättäisit kerrassaan pois mielestäsi kaikki ne pankkikirjasi, aivan kuin ei niitä olisi ensinkään olemassa!»

Ei emäntä Loviisa mitenkään osannut uskoa, että Kelovaaralainen vastaanpanematta tähän mukautuisi. Hän oli niin monen monituisen vuoden aikana tottunut Kelovaaralaisen vastaanärähtelyihin, että hän odotti nytkin samantapaista kivahdusta. Mutta aivan ihmeisiinsä joutui emäntä, kun Kelovaaralainen ei tällä kertaa pannutkaan vastaan, päinvastoin mukautui hyvin sopuisasti hänen toivomukseensa ja myönnytti:

»Niinpä tosiaan pitäneekin tehdä, pitänee jättää kerrassaan pois mielestään kaikki ne pankkikirjat, ihan kuin ei niitä olisi olemassakaan!»

Puoli tuntia myöhemmin ovat parihevoset jo valjaissa. Kelovaaralainen on saanut eväänsä ja ajelee pohjaniityille vetävää tietä myöten.

Hän oli kovasti hyvillään, kun oli päässyt kotoaan lähtemään joutumatta ensinkään silmätysten tyttäriensä kanssa. Varsinkin vanhempaa tytärtään hän pelkäsi. Tämä saarnailija ei nimittäin osannut vaihtaa montakaan sanaa isänsä kanssa, kun jo intoutui puhumaan ja selvittämään niitä unennäköjään, ja tällöin ei Kelovaaralaisen auttanut muu kuin tukkia sormet korviinsa tai sitten raivostua. Mutta olipas hän onnekseen nyt päässyt livahtamaan, hän oli ollut koneineen jo riihirakennuksen luona, kun tyttäret olivat vasta ilmestyneet puolipukineissaan pihalle.

Eikä rakennusmiehiäkään vielä näkynyt työmaallaan. Sitäpä justiin olisi puuttunutkin, jotta nekin hyväkkäät olisivat siinä vielä olleet, Tilipas-Iikka niine rakennusriitinkeineen ja ne toiset täytisen timokraatit niine virnistyksineen. Onneksi nekin juu kelit olivat vielä missä lienevät olleet, — vaikka olisivat olleet tuolla uuden tuvan puolella aamukahviaan latkimassa.

Kelovaaralainen ajaa, ajaa ylen varovasti koneineen ja parihevosineen. Välillä hän kopeloi vyötäröään, jotta oliko siellä se konjakkiputeli hyvästi paikallaan hänen housunkauluksensa alla. Ja jälleen hän ajaa hevosiaan.

Vähitellen siinä ilmestyy jo se hänen vasituinen seuralaisensakin. Ensin se niinkuin juosta läähättäisi hänen takanaan, mutta pian se on jo aivan rinnalla, ja he syventyvät pohtimaan sitä Koivuaholaisen asiaa. Seuralainen yllyttää kiivaasti, että nyt sille vasta pitikin kostaa sille juukelin väkättäjälle. Ja Kelovaaralainen miettiä pinnaa tuota kosteaan, laatii senkin kymmenet suunnitelmat, mutta ei vain tahdo keksiä sitä oikeata.

Välillä hän sentään muistaa varoa, ettei vain kone menisi senkin tuhansiksi palasiksi koleikkotiellä, ja tämä varominenpa se häiritseekin sangen pahasti niiden kostosuunnitelmien setvimistä. Juuri kun suunnitelma on aivan syntymässä, jysähtää kone johonkin esteeseen niin turkasesti, että Kelovaaralaisen sydän miltei pysähtyy. Ja siinä samassa on jo hyvältä näyttänyt suunnitelmakin hajallaan.

KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU

Kelovaaralainen aloitti joka kesä pohjaniittyjen heinätyksen sieltä Tyttösalmen niittysaunan luota. Tämä Tyttösalmi, joka ison Höytiäisen aikoihin oli ollut vanhan mantereen ja Saaren talon maiden luoteiskärjen välissä, oli ollut aika syvä, joten sen pohjasta oli tullut mainiota niittyä.

Aivan niittysaunan välittömässä läheisyydessä oli vieläkin parin metrin syvyinen, savilieterantainen ja vahvasti heinää kasvava lammikko, joka oli jäänyt jälelle salmen kuivuessa. Pieni puropahanen yhdisti tämän lammikkoputeron kauempana etelässä, Saaren maiden keskikohdalla olevaan vähän isompaan lammikkoon, joka taas vuorostaan oli yhteydessä vieläkin likempänä Höytiäistä olevan, kaikkein suurimman lammen kanssa.

Kelovaaralaisella oli niittysaunansa ympärillä ja siitä etelään Saaren maiden rajaa pitkin iso lohkare mainiota pohjaniittyä. Näihin niittyihin liittyivät edelleen Saaren paikan pohjaniityt, ja aivan Saaren paikan niittyjen vieressä oli tuo Lapukkavaaran veljesten niitty, joka oli kaikkein parasta koko tässä yhteisessä niittylohkareessa.

Mutta lienee syytä jo näin heti alussa mainita, etteivät nämä mainiot pohjaniityt suinkaan olleet alkuperiään enemmän Kelovaaralaisen kuin Saaren paikan isännänkään omia. Eikös mitä, ne kuuluivat alkuaan kaukaisen Timovaaran kylän isännille, mutta vuosien vieriessä olivat monet näistä isännistä köyhtyneet, ja silloin oli Saaren paikan isäntä käyttänyt tilaisuutta ja ostanut nämä niityt heiltä. Hän oli ostanut samalla kertaa kolmen isännän osuudet, mutta kun Kelovaaralainen oli koko ajan kenkutellut ja riidellyt vastaan, oli Saaren isäntävainaja harmissaan myynyt yhden osuuden Koivuaholaiselle, jonka pohjaniitty oli nyt Kelovaaralaisen niityn vieressä, idän puolella siitä.

Näemme siis, ettei Kelovaaralaisen käräjillä esittämä väite, jonka mukaan Saaren isännän kuoltua kaikki pohjaniityt piti mukamas liittää yhteen, saman yhteisen Kelovaaran emätalon niittyihin, pitänyt ensinkään paikkaansa. Ei ollut olemassa mitään »yhteistä emätaloa» missään muualla kuin Kelovaaralaisen mielikuvituksessa.

Koko tämä näiden mainioiden pohjaniittyjen kummallinen esihistoria saapi selityksensä siitä, ettei Kelovaaralainen niihin aikoihin vielä ymmärtänyt näiden pohjaniittyjen arvoa, mutta jo aikoja sitten olivat hänen silmänsä avautuneet, ja hän oli jo toisenkin kerran harmitellut, että kun pitikin näet Koivuaholaisen päästä osalliseksi tästä rikkauden lähteestä. Kelovaaralaisen kiusaantuneessa mielikuvituksessa mallautui näet asia sen mukaiseksi, että hän se olikin ostanut nämä hyvät pohjaniityt heidän talouteensa eikä suinkaan hänen velivainajansa.

Tästä myös selviää ilman muuta sekin asia, että hän oli jo aikoja sitten unohtanut tyystin tarkoin kaikki omat kenkuttelunsa näissä niittykaupoissa. Jos nykyisin satuttiin ihmettelemään, että oli heillä todellakin ollut oikea hevosen tuuri, kun olivat saaneet riehkäistyksi näinkin paljon näitä mainioita niittymaita omikseen, pani Kelovaaralainen päänsä kallelleen ja rupesi marisemaan:

»Olisihan näitä silloin aikanaan saatu enemmänkin, vaan kun se velivainaja ei ymmärtänyt pitää silmiään auki. Jo minä toisenkin kerran koetin sille teroittaa, että täällä ja justiin täällä sitä on ilmaista rikkautta vaikka mitä myöten; vaan minkäpäs mahtoi, hän oli vanhempi veli, minä nuorempi, ja niin tässä loppujen lopuksi kävi, että vielä meni myymään näistä vähistäkin paraan palan tuolle Koivuaholaiselle. Ikäänkuin senkin juukelin väkättäjän rikastuttaminen olisi ollut justiin meidän tehtävämme!»

Kelovaaralainen oli tuosta Koivuaholaisen rikastuttamisesta puhunut jo niin monesti, että hän nykyisin uskoi sen jo itsekin aivan järkkymättä ja uskoi nimenomaan sillä tavoin, että hän itse oli koko ajan tapellut vastaan, vaan että velivainaja oli aivan hänen kiusallaan myynyt tuon mainion niityn Koivuahon väkättäjälle. Ja tämäkös osasi sitten kaivella sanomattomasti hänen mieltään; nytkin hän oli ajatellut sitä koko matkan Kelovaarasta tänne pohjaniitylle ajaessaan, ja kun hän vihdoin joutui Tyttösalmen niityn rannakseen, oli päänkivistyskin jo päässyt aivan paraaseen vauhtiin.

Eikä ihmekään, jos päänkivistys oli yltynyt, sillä tänään oli jo aamusta alkaen sangen lämmin päivä. Sakean metsän ympäröimää koleikkotietä kulkiessaan oli Kelovaaralainen kuvitellut toisin ajoin taivaltavansa aivan saunan lämmössä, niin perin hikiseltä oli tuntunut matkanteko; hän oli toivonut että niittyaukealle jouduttua lemahtaisi vastaan viilentävä tuulenhenkäys, mutta mitään tämmöistä viilentävää henkäystä ei tuntunutkaan. Päinvastoin täällä alavilla niittymailla tuntui vieläkin hautovammalta, aivan kuin olisi saunan lämmöstä joutunut vasta paahdetun uunin arinalle.

Hevoset olivat tässä kuumuudessa tietenkin kärsimättömät. Jo kotoa lähtien oli niitä saattelemassa ollut sakeanaan paarmoja ja kärpäsiä, mutta nyt niitylle jouduttua tämä paarmojen ja kärpästen paljous näytti yhäkin lisääntyneen. Sepä tietty asia, metsässä ei tuota paarmakärpäsparvea ollut niin hyvin huomannut, mutta nyt nuo mokomat pörrääjät ja pörisijät pääsi jo aivan vapaasti huomaamaan, kun metsän puut eivät olleet niitä hajoittamassa.

Suu väärällään Kelovaaralainen tarkastelee hevosiaan. Ne ovat yltäpäältä vaahdossa aivan kuin raskaammankin raadannan perästä. Kaulat höyryävät, lautasilla on isoja vaahtopalloja, joista juoksee pitkin reisiä märkiä vaahtonorosia, ja ympärillä ärhentelevät paarmat ja kärpäset juuri kuin paholaiset. Jo tässä vähemmästäkin menisi suu väärälleen, mutta nyt tuntee Kelovaaralainen vielä itsensäkin perin uupuneeksi. Hänen pitää melkein voihkia, niin vaikealta tuntuu olo. Ja kun tähän raskaaseen mielialaan vielä sekoittuu tuoreen heinän väkevä lemu, niin aivan pyrkii näkö hämärtymään.

Totisesti ei Kelovaaralainen nyt huomaa ensinkään omaa niittyään ja sen heilimöivää heinänrunsautta. Hän näkee vain tuon Koivuaholaisen niityn omansa vieressä. Kas kun se juukelin väkättäjä on aivan kuin häntä ärsyttääkseen vielä maalannut latonsa katonkin punaiseksi. Se oli Koivuaholaisen uusin yllätys tänä kesänä: ladon katto hehkuvan punaisena!

Viime kesänä oli Koivuaholainen tyytynyt ällistyttämään häntä vain tuolla uudella ladollaan. Se paistoi silloin tuolta hänen niityltään aivan kuin pienen pitäjän kirkko komeana ja kaksipuolisena, molemmissa päissään leveät laudoitetut ajotiet jotenkin korkealle kynnykselle. Aivan turhaa komeutta nuo leveät ajotiet ja nuo korkeat kynnyksetkin. Mitä juukelia pyhitti laittaa täällä ladon lattia noin korkealle! Täällähän oli niittypohja niin kuiva että kumisi; kuiva se oli täällä Kelovaaralaisen puolella, ja vieläkin kuivempi se oli tuolla Koivuaholaisen puolella, mutta pitipähän vain veivata latonsa lattia kokonaisen metrin korkeudelle maasta. No, se oli tietenkin vain sitä varten, että sitten sai laittaa nuo ajotietkin sen upeammiksi!

Aivan kiukusta läkähtymäisillään oli Kelovaaralainen kulkenut viime kesän täällä pohjaniityillään, mutta nyt hän tunsi vielä pahempaa. Niinpä niin, hän tunsi tänä kesänä melkein sappensa halkeavan. Olipahan keksinytkin vielä paremman ärsytyskeinon. Jotta mene nyt ja maalaa latosi katto punaiseksi! Kelovaaralainen ei totisesti olisi ensinkään ihmetellyt, vaikka Koivuahon väkättäjä olisi samalla tiellään jo laittanut kauniit ristitkin noihin molempiin latonsa päätyihin; silloinhan kirkko olisi ollut vahan valmis sekä maalauksen että ristien puolesta!

Näin Kelovaaralaisen mietelmät kiertävät yhtä ja samaa kehää, kun hän kähmäilee siinä koneensa ääressä. Hän kopeloi ja tarkastelee sitä joka puolelta ja aina välillä vilkaisee tuota Koivuaholaisen komeutta, niinkuin sillä itseään härnätäkseen. Vähitellen hän on valmis ja lähtee ajamaan niittysaunalleen. Kone leikkaa heinää iloisesti, raksuttaa ja rallattaa kauniin tasaisesti, mutta Kelovaaralaisen mielestä ei tuo koneen laulukaan ole entisellään. Mitenkä hekin se tuntunut niin särkyneeltä ja särisevältä, aivan kuin olisi jurnuttanut hänen sisälmyksiään, sahannut siellä. Hän vilkaisee taakseen, heinä kaatuu tasaisesti ja kauniisti, mutta Kelovaaralaisen mielestä ei ole ensinkään paikallaan, että heinä kaatuu noin kauniisti!

Jos kone pehnaisi tuoksuvaa heinää, silloin kai asia mallautuisi paremmin Kelovaaralaisen ärtyneeseen mielialaan. Mutta ei puhettakaan pehnaamisesta, välistä jääpi heinä pitkältä matkalta aivan pystyyn, niinkuin kasvaisi edelleenkin; mutta Kelovaaralainen tietää aivan hyvin, ettei se kasva enää. Kone on juuresta vihlaissut heinän poikki, mutta kun heinikko on niin sankkaa, jääpi se katkenneenakin pystyyn ryöhöttämään. Ja yhäkin sankemmaksi se muuttuu, mitä likemmäksi niittysaunaansa Kelovaaralainen joutuu. Hevoset huohottavat vetäessään, mutta mennä potaltavat sittenkin juoksujalkaa; ja justiin niin niiden pitää mennäkin, sillä muuten ei tämä sakea ja täyteläinen pohjaheinä katkeaisi ensinkään näin hyvin.

Vähitellen on Kelovaaralainen saanut niitetyksi sievoisen lohkareen siihen Koivuaholaisen raja-aidan viereen. Nyt viimeisellä ajollaan hän on käynyt metsässä ja tehnyt siellä sievän tuohilipin. Se on hänellä käsissään hänen istuessaan koneensa keikkuvalla joustinpukilla. Hän pysähdyttää hevosensa ja ryhtyy niitä riisumaan. Sitten hän pyyhkii heinätupulla hien niistä pois ja taluttaa ne niittysaunan seinustalle; ne saavat ison kasan tuoretta heinää eteensä, ja vasta tämän jälkeen Kelovaaralainen ryhtyy huolehtimaan itsestään.

Hän menee tuohilippeineen lähellä olevalle lähteelle, jonka pengermän alle hän on niitylle tullessaan kätkenyt sekä konjakkiputelinsa että toisen paljon suuremman ja litteän putelin, jossa hänellä oli eväsmaitoa. Nyt hän kaivaa nämä molemmat putelit esille, kaataa konjakkiputelistaan uuden tuohilippinsä piripinnaksi ja tyhjentää lipin monella pitkällä siemauksella. Päälle hän juopi kylmää lähdevettä niin monta lipillistä, ettei jaksa oikein laskeakaan. Hän oli näet kiusannut itseään aivan tahallaan; vaikka hän jo pitkän aikaa oli ollut menehtymässä janoon ja konjakin mielitekoon, oli hän vain purrut hammasta ja niittänyt niittämistään. Nyt oli joutunut nautinnon vuoro. Vähitellen leviää sisään särvitystä konjakista ja kylmästä lähdevedestä niin mukava hyvänmielen tunto, että Kelovaaralainen aivan ähkää tyytyväisyydestä.

Syötyään sitten niittysaunan seinustalla itsensä kylläiseksi emäntä Loviisan laittamista hyvistä eväistä sekä litkittyään palan painimeksi maitoputelinsa melkein puolilleen, panee Kelovaaralainen eväsvakkansa varjon puolisen seinän alle piiloon, viepi maitoputelinsa takaisin lähteeseen ja oikaisee itsensä sen jälkeen heinien päälle siimekseen.

Silloin se tapahtui. Kelovaaralainen vierähti kevyeen uneen ja oli unessa näkevinään Koivuaholaisen. Se juukelin väkättäjä tuli hiljaa tassuttaen, ihan kuin varkain tuolta omalta niityltään ja istahti Kelovaaralaisen eteen särkeä paistattamaan. Ja niinkuin olisi siinä vaipunut syviin mietelmiin, istui vain mitään virkkamatta ja sipoi vuoroon kädellä vuoroon toisella partaviuhkaansa. Kelovaaralainen jo ennätti ajatella, että mitähän se hyväkäs siinä nyt mietiskelee ja aprikoipi. Mutta tällöinpä Koivuahon väkättäjä jo elostuikin, alkoi osoitella sormellaan omalle niitylleen päin, jotta:

»Katsohan, hyvä naapuri, mitenkä tuolla minun latoni palaa heinineen päivineen. Ja tässä minä istun sinun nenäsi edessä särkeä paistattamassa enkä mahda palolle mitään. Mitäs siihen sanot, Kelovaaran Tanskanen?»

Kelovaaralainen katsoi Koivuaholaisen sormen suuntaan, ja tosiaankin siellä paloi Koivuaholaisen komea lato heinineen päivineen. Ensin pullahti sakea savu heinistä, ja sinen rupesi jo näkymään liekkejäkin, mahtava tulipatsas kohosi heinistä kohisten ja vonkuen taivaalle, ja nopeasti koko kaksipuolinen lato hävisi satuin ja tulimeren sisään. Viimeksi vielä näkyä tuolta tulen ja savun keskeltä ladon punainen katto, aivan näet paistoi ja heloitti sieltä veripunaisena.

Kulmat kurtullaan Koivuaholainen tarkastelee latonsa palamista. Ja yhtäkkiä hän remahtaa nauruun; nauraa niin makeasti, että vedet tulevat silmiin ja iso maha pompahtelee ylös ja alas kuin mikäkin pehmeä tyyny taikka muu ilmapallo. Tähän nauruun Kelovaaralainen heräsi.

Hän hieroi silmiään ja alkoi ihmetellä merkillistä untaan. Hän nousi aivan seisomaan nähdäkseen paremmin Koivuaholaisen ladon, joka tosiaan oli tuossa aivan likellä korkean raja-aidan toisella puolen. Mutta eihän se mitä palanut eikä siinä ollut edes heiniäkään, aivan tyhjänä näkyi siellä seistä hojottavan; ei Koivuaholaisenkaan niityllä ollut edes aloitettu heinätystäkään, ja mitenkäpäs silloin lato olisi syttynyt heinineen päivineen palamaan.

Mutta komea laitos se oli tuo Koivuaholaisen lato kerrassaan komea punaisine kattoineen ja molemmille kynnyksille johtavine ajoteineen. Kelovaaralaisen omissa ladoissa ei ollut mitään tuommoisia joutavia komeuksia, ei mitään maalattuja kattoja eikä mokomia leveitä ajoteitä kynnyksille. Kelovaaralaisen ladot olivat pahanpäiväisiä, matalia tötteröjä, mikäli hänellä latoja olikaan. Enimmäkseen hän sai panna pohjaniittyjensä heinät pieleksiin, sillä latojen rakennustarpeiden kuljettaminen tänne asti olisi vaatinut työtä ja hommaa. Toista oli tietenkin Koivuaholaisen, jolla oli tuossa aivan niittynsä vieressä iso lohkare vanhaa maata; siitähän sai rakennustarpeita vaikka mitä myöten.

Kelovaaralaisen ettone oli mennyttä kalua, ja hevosia valjastaessaan hän vasta varsin äreytyikin. Hevoset olivat paarmojen ja kärpästen kynsissä kovin levottomia eivätkä mitenkään tahtoneet pysyä aloillaan; Kelovaaralaisen piti aivan tosipelissä niille ärjähdellä, jotta olisi saanut ne valjaisiin. Ja eikös vain tuo tamma hyväkäs jo ruvennut luimistelemaankin, tavoittipa ihan hampaillaan Kelovaaralaista, aivan samaan tapaan kuin se Koivuahon väkättäjän tamma siellä käräjillä!

Kelovaaralainen niittää, niittää. Hevoset hikoilevat, vaahtopalloja tipahtelee niiden lautasilta, ja Kelovaaralaisen päätä alkaa jälleen aivan toden teolla kivistää; vähitellen se yltyy tuskalliseksi porotukseksi, kun hänen pitää koko aika kököttää siinä koneensa keikkuvalla, puoleen ja toiseen rytkähtelevällä joustinistuimella. Ja alati hän on vain näkevinhän silmiensä edessä Koivuahon väkättäjän hytkyvän naurun, kun iso heinälato syttyi palamaan.

Päivällisen jälkeen Kelovaaralainen aikoi ottaa hyvät unet, jotta sitten illan viilentyessä jaksaisi yötä myöten ryhtyä niittämään. Mutta ne hyvät unet menivät nyt aivan kokonaan myttyyn, vain levottomaan horteeseen vaipui Kelovaaralainen, eikä tämä horteessa makaaminen ollut lepoa eikä mitään. Siinä vilisi silmien ohi toinen toistaan kummallisempia näkyjä ja päähänpistoja. Milloin Koivuaholainen niine vipajavine partaviuhkoineen irvisteli hänelle, milloin ilmestyi se seuralainen korvan juureen sohisemaan ja härnäämään, milloin oli hän olevinaan käräjillä, milloin Joplukan mökillä, milloin Muuriaisen pienessä puotikamaripöksässä, milloin missäkin muualla.

Kas-kas, nyt hän on lukevinaan »Karjalattaresta» tuota timperinkynällä reunattua kovanonnen uutista holhousrötöksestään ja joutumisestaan kuritushuoneeseen; ja nyt ilmestyy jälleen Koivuahon väkättäjäkin ja sormellaan sököttäen näyttää hänelle tuota uutista. Mutta Koivuahon väkättäjä pitää toista kättään selän takana piilossa. Mitähän ihmettä siinä mahtaa olla tuossa Koivuaholaisen piilotetussa kädessä? Kelovaaralainen on pakahtua uteliaisuudesta, mutta nyt Koivuaholainen jo näyttääkin mitä hänellä oli kädessään: timperinkynä hänellä siinä vain oli, leveä timperinkynä!

Ja nyt ilmestyy jälleen »Karjalatar» hänen eteensä, ja koko lehti on täpäten täynnä noita timperinkynällä reunattuja uutisia, ja kaikissa niissä kerrotaan hänen holhousrötöksestään ja hänen tuomitsemisestaan kuritushuoneeseen. On siinä kerrakseen kuritushuoneuutisia; Kelovaaralainen jo pelästyy painajaisunessaankin, että koko maailmahan nyt pian tietää hänen joutumisensa kuritushuoneeseen. Mutta äkkiä kuin pyyhkäisten katoaa hänen edestään »Karjalatar» niine kuritushuoneuutisineen, ja hän näkee jälleen Koivuahon väkättäjän ja tämän komean heinäladon tulessa loimottamisen.

Niin menivät Kelovaaralaisen hyvät päivällisettoneet kokonaan pommiin. Tuskasta voihkien hän auringon mailleen painuessa ryhtyy hevosiaan valjastamaan ja vääntäytyy niittokoneensa joustinistuimelle. Mutta jos hän luuli nyt pääsevänsä eroon noista päivällisleponsa aikaisista kuvitelmista ja horrosnä'yistään, niin siinä hän pahemman kerran erehtyi. Nythän ne vasta karkasivatkin hänen kimppuunsa, nuo kirjavina vilisevät kuvitelmat, ja mikä pahinta, nyt rupesi jo konjakin mielitekokin häntä kiusaamaan aivan arveluttavasti. Kesken kaiken piti pysähdyttää hevoset ja lähteä kiireen kapinalla konjakkikätkölleen. Eikä nyt tuntunutkaan enää yksi lipillinen riittävän mihinkään, piti kumauttaa kerrassaan kaksi, ja päälle piti latkia raikasta lähdevettä monen monta lipillistä; vasta sitten polte sisuksissa alkoi vähitellen vaimentua.

Mutta kun Kelovaaralainen meni takaisin koneelleen, alkoi mielikuvien kiertokulku äskeistäkin hurjempana häntä kiusata. Ja kesken kaiken iski hänen päähänsä ajatus kuin mikäkin puukurikan jumahdus: Hänellä ei ollutkaan enää mitään muuta elämässä kuin nämä ellottavat mielikuvansa, ei kerrassaan mitään muuta! Hänen maailmansa rajoittui tästä puolin näihin mielikuviin ja näihin hänen pohjaniittyihinsä. Ei ollut täältä mihinkään, ei kerrassaan mihinkään lähtemistä. Tuo kirottu »Karjalattaren» uutinen, se se justiin oli sinetöinyt ja sulkenut hänet pois maailmasta, se nousi seinänä hänen eteensä, vilkaisipa hän mihin hyvänsä suuntaan. Se häpäisi hänet ihmisten silmissä, maailman silmissä; hänen kuritushuoneensa oli nyt muuttunut hirvittäväksi piinan paikaksi, josta ei päässyt mihinkään pakenemaan!

Kelovaaralainen tuntee masentuvansa tämän tukehduttavan painon alla. Hänen mielensä kokee merkillisen lamaannuksen, aamuun mennessä hän uskoo eläneensä monta monituista vuotta, niin hirveän pitkäksi on hänen kiusaantuneissa ajatuksissaan venynyt tämä mitättömän lyhyt alkuheinäkuun yö. Ja kun isäntärenki Matti vihdoin likempänä aamiaista saapuu suurilukuisen heinäväen kanssa niitylle, on Kelovaaralainen niin lopen näännyksissä, että höpisee päättömiä ja ponnettomia mielijohteita; hän näkee näkyjä kesäaamun kirkkaassa valaistuksessa ja nokkelimmat työmiehet aprikoivat hiljaisessa mielessään Kelovaaralaisen menneen tyyten sekaisin.

Mutta hän on niittänyt suuren alan, huimaavan suuren alan. Ja kun tarkastetaan jälkeä, on se kerrassaan huolellista ja hyvää, ei mitään hutiloimistyötä. Tämä ei mitenkään mallaa Kelovaaralaisen sekapäisyyteen, kaikki moiset kuvittelut näyttävät raukeavan olemattomiin. Korkeintaan hän oli vain uupunut, ja tähän uupumukseen vaikutti kai osaltaan myös konjakin liikanainen nauttiminen. Aamiaisen joutuessa oli Kelovaaralaisen puteli tyhjä!

Mutta hevosetkin olivat silloin kerrassaan kypsät. Aivan huomaamattaan oli Kelovaaralainen koko ajan hoputtanut ja patistanut ajokkaitaan ja lyönyt heinää nurin ihan riivatusti. Hän oli kietoutunut niin perin syvälle noihin kiduttaviin mielikuviinsa, ettei ensinkään muistanut, mitä työtä oli tekemässä. Ja nyt olivat seuraukset näkyvissä; hevoset olivat yltäpäältä vaahdossa ja läähättivät kuin pajan palkeet.

Isäntärenki Matti murahteli niitä riisuessaan:

»Johan nyt isännällä näyttää olevan kiire ja hoppu näissä heinätysmeiningeissään. Ei tämä niittäminen ole mitään joutavaa kilpatyötä. Hyvät hevoset tällä menolla vain lopetetaan, mutta heinätys jääpi kuin jääpi hyvässä lykyssä pahimmoilleen kesken!»

Kelovaaralainen kuuntelee suu pahasti väärällään isäntärenkinsä murinoita. Ja ihmettelee mielessään, että hänkö se todellakin oli ajanut nämä parihevoset noin näännyksiin? Ei ollut mitenkään mahdollista, että hän. Se toinen se kai oli, se hänen vasituinen seuralaisensa. Varmaan se oli koko ajan temponut ja nykinyt ohjasperistä hänen huomaamattaan, ja tässä sitä nyt oltiin. Matti hyväkäs rupeaa häntä syyttämään!

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU

Kelovaaralainen on maistanut aamiaista minkä vähän lie maistanut työväkensä seurassa ja nyt hän on matkalla Jomeikon salolle viinaksia hakemaan. Se poltti tuo mieliteko niin armottomasti, että piti heti aamiaisen jälkeen ilman ettonetta lähteä Joplukan mökille; ja vaikka Kelovaaralaisella on koko pitkä kesäinen päivä käytettävissä, mennä viuhtoo hän juoksujalkaa. Tyhjäksi juotu konjakkiputelinsa on hänellä matkassaan, ja hän on miettinyt siihen tapaan, että ostaa sen täyteen kuminaviinaa, ja lisäksi hän ostaa täysinäisen konjakkiputelin; sittenpähän jo piti ruvetakin riittämään tätä viinanpuolta muutamiksi päiviksi.

Joplukan mökillä sujui viinaksien osto kerrassaan luontevasti. Viinasaksa liikkua käpsehti kuin rasvattu myyntihommissaan eikä näyttänyt alunkaan ihmettelevän Kelovaaralaisen ahneutta, kun tämä heti siltä lämpimältään alkoi kumautella kuminaviinaa putelistaan. Korkeintaan taisi Joplukka hivenen verran irvistää toisen kiireelle, mutta tätä irvistämistä ei Kelovaaralainen ensinkään hoksannut, niin tuohkeissaan hän oli.

Ja niin mennä julistaa Kelovaaralainen nyt viinoineen kotiinsa. Vasta aivan Kelovaaran alla hän muistaa, että hänenhän olisi pitänyt ottaa matkaan se isomahainen maitoputelinsa, kun se oli jo melkein tyhjänä. Se olisi pitänyt täyttää saman tien, kun hän kotona toimitteli muitakin asioitaan.

Mutta mitäs lempolaisen asioita hänellä sitten oikeastaan oli kotona toimiteltavina? Siinäpä se, ettei Kelovaaralainen enää muistanutkaan, mitä varten hän oli lähtenyt kotiinsa, ei muistanut, vaikka miten olisi koettanut muistutella. Hyvä jos ei vain olisi ollut lähtevinäänkin tuon maitoasian vuoksi, ja nyt oli syntiläinen pannu! unohtamaan sen maitoputelin sinne niitylle.

Kotivaaransa rinteessä Kelovaaralainen poikkesi tieltä vesakkoon ja piilotti sinne viinaksensa. Sen tehtyään hän paineli kotiinsa, mutta sielläpä häntä olikin vanhan tuvan puolella odottamassa paremman puolimainen yllätys. Siellä nimittäin istua röhötti honkapöydän takana se nuorempi Riihikankaan miehistä, se Kalle niminen Vaikka Kalle oli nuorempi ja vielä naimatonkin, oli se hyväkäs osannut vahata Riihikankaan talossa isännyyden. Tämä Kalle oli nimittäin hyvin häikäilemätön mies, ja lisäksi hän oli myös laajalti kuuluisa voimistaan; sanoivat hänen kykenevän paljain kourin rutistamaan vaikka miten vahvatekoisen hevosenkengän, ja tämäpä lujakourainen peto siellä vanhassa tuvassa nyt odotteli Kelovaaran isäntää kotiin saapuvaksi.

Hän oli vasta hetki sitten saapunut kärripelissä Kelovaaraan, ja kuultuaan isännän olevan pohjaniityillä heinätystä aloittamassa oli hän aikonut sen tien lähteä jalkapatikassa sinne. Emäntä Loviisa oli kuitenkin pidättänyt hänet lähtemästä arvellen, että Kelovaaralainen ehkä tulisi tänään kotona käymään, kun sillä taisi olla siellä jo eväsmaitokin aivan lopuillaan.

Niin oli Riihikankaan isäntä ajanut hevosensa tallin taa pimettoon ja jäänyt odottelemaan Kelovaaralaisen saapumista. Emäntä Loviisan tiedusteluun hänen asiastaan oli hän ilmoittanut tulleensa sen Muuriaisen kuppikunnan panttauspaperin vuoksi.

Emäntä Loviisa hätkähti ja jo pahaa aavistaen kysäisi:

»Mitäs siitä panttauspaperista sitten? Eihän se Kelovaaralainen vain liene jo mennyt sitäkin irtisanomaan?»

»Justiin sen se hyväkäs on tehnytkin!» ilmoittaa Riihikankaan mies töykeästi. »Eilen oli kauppias Muuriaisen emäntä Marjetta meillä käymässä ja kertoi juurtajaksain sen irtisanomisjupakan. Toisena viirunvetopäivänä oli Kelovaaralainen ollut siellä Muuriaisen kauppapaikassa ja illalla poislähtiessään oli kuulemma aivan kuin viimeiseksi hyvästelyksi toimittanut irtisanomisen!»

»Johan nyt ollaan ihmeissä!» päivittelee emäntä Loviisa päätään huojutellen. »Enkä minä tiennyt siitä mitään, ei olisi edes aavistustakaan koko asiasta, jos et vain sinä olisi tullut kertomaan. Jotta mennäpäs nyt minulle puhumatta ja pukahtamatta aivan likeisimmän sukulaiseni panttauspaperia irtisanomaan!»

»Niin se hyväkäs nyt vain on tehnyt!» puhisee Riihikankaan mies aika lailla äkeissään. »Mutta kyllä minä sen opetan panttauspapereja irtisanomaan, kunhan sattuisi vain kotiin tulemaan!»

Aivan kuin vastaukseksi tähän toivotukseen ilmestyykin Kelovaaralaisen luiseva vartalo siinä samassa riihen takaa tuovalta tieltä. Emäntä Loviisa hätäytyy ja alkaa varoitella serkkumiestään, ettei tämä vain liiemmäksi kiivastuisi Kelovaaralaisen kanssa puhellessaan.

»Elä hätäile, kyllä minä osaan nämä asiat hoitaa!» tuiskahtaa Riihikankaan isäntä ja kouraisee taskuaan, johon hän oli varannut valmiiksi rahat Kelovaaralaiselle. Hän nimittäin arvasi jo etukäteen, ettei nyt auttanut muu kuin lunastaa hyvän sään aikana pois tuo kovanonnen paperi korkoineen päivineen.

Tässä rahojen hankkimisessa oli muuten sivumennen sanoen ollut aika urakka. Riihikankaan isäntä oli jo hyvissä ajoin eilis-iltana lähtenyt kotoaan ja ajanut huikean mutkan Härkinvaaran kautta. Siellä Härkinvaarassa oli nimittäin isäntänä hänen serkkumiehensä, joka oli hänen parhaita markkinakaverejaan; tältä hän oli puoliväkisin saanut sen verran rahoja, että kykeni tulemaan Kelovaaraan. Siinä rahoja patistaessaan hänen oli pitänyt ryypätäkin ja valvoa koko yö, mutta nyt hän on perillä Kelovaarassa rahoineen; hän on pohmeloinen ja huonotuulinen, mutta hän on päättänyt lujasti, ettei hän hievahda täältä pöydän takaa, ennenkuin se kirottu panttauspaperi on hänen näpissään.

Mutta kovalle otti sittenkin, ennenkuin Kelovaaralainen suostui luovuttamaan paperin Riihikankaan isännälle. Ensin hän selvitteli kaikki Muuriaisen kotona tekemänsä huomiot, kuvaili takitilaan, mitenkä Joen kaupungin kauppasaksat olivat muka jo ruvenneet kovasti ahdistelemaan Muuriaista maksamattomista veloista. Ja kun Riihikankaan isäntä ei oikein ottanut tätä uskoakseen, täytyi Kelovaaralaisen tunnustaa, että hän oli saanut aivan vahingon kaupassa lukea Muuriaisen puotikamarin pöydälle unohtuneet Peppe Parviaisen ja sen Suvannonkadun Tahvo Hyvärisen karhukirjeet, jotka nämä olivat lähettäneet Muuriaiselle.

»No, ne eivät vaikuta tähän asiaan sitä eivätkä tätä!» selittää Riihikankaan mies jyrkästi. »Minä tiedän kyllä saavani rahat takaisin Muuriaisen pesästä, vaikkapa Joen kaupungin kauppasaksatkin rupeaisivat heitä saamisistaan ahdistamaan. Marjetan perintöniitty on kirkkaiden rahojen panttina, ja siihen eivät Joen kaupungin kauppasaksojen kynnet mitenkään pysty!»

»Hyvähän sinun on niin sanoa!» marisee Kelovaaralainen. »Vaan entäs minä, minähän jään aivan osattomaksi siitä hyvästä pohjaniitystä!»

»Ja milläs täytisen oikeudella sinun pitäisi päästä siihen osamieheksi?» ärähtää Riihikankaan mies. »Sinähän saat rahasi korkoineen päivineen, ja sen kai pitäisi jo sinulle riittää!»

»Korkoineen ja korkoineen!» jahkailee Kelovaaralainen ja alkaa sitten kysellä ja tiukata, jotta:

»Mistäs rahoista sinä sitten kykenet sen koron maksamaan?»

»Saamarin mies!» äsähtää Riihikankaan isäntä ja jysähdyttää ison nyrkkinsä pöytään. »Etkö sinä ala jo vihdoinkin älytä, että sitä vartenhan minä olenkin nyt täällä, että maksan sekä korot että pääoman sujoksi tuossa paikassa, niin että ala vain pitää laskentoa saamisestasi!» »Ja maksatko, maksatko sinä sitten korot tältä irtisanomiskuukaudeltakin?» kyselee ja inttää Kelovaaralainen.

»No, ihan maksan tältä irtisanomiskuukaudeltakin!» julistaa Riihikankaan isäntä silmää räpäyttämättä. »Saat laskea korot miten vain tykkäät, kunhan et vain rupea väärin laskemaan!»

Mutta tuskinpa Kelovaaralainen olisi sittenkään suostunut perumaan kauppojaan, jollei emäntä Loviisa siinä olisi pitänyt tiukasti sukulaismiehensä puolta. Yksistään tämä sai Kelovaaralaisen taivutetuksi. Ei sovi kuitenkaan erehtyä luulemaan, että hän olisi sittenkään aivan heti taipunut. Ei lähestulkoon! Ensin hän marisi ja marmatti pitkän aikaa, hänelle piti moneen kertaan selittää ja valkaista, ettei hän yksinkertaisesti pystynyt omistustaan oikeaksi näyttämään, jos kerran tarjottiin hänelle rahansa takaisin korkoineen päivineen.

Eipä siltä, etteikö Kelovaaralainen olisi tuota seikkaa ymmärtänyt. Kyllä hän ymmärsi sen mainiosti, oli hän siksi paljon ollut näissä asioissa mukana. Hän vain yksinkertaisesti toivoi, etteivät nuo toiset olisi sitä ymmärtäneet, mutta näkyivät hyväkkäät kumpainenkin ymmärtävän. Vasta tästä aivan täydelliseen varmuuteen päästyään Kelovaaralainen alistui, mutta silloinkin hän alistui sennäköisenä kuin hänelle olisi tehty veristä vääryyttä.

Tiesipä tuon, kun hän oli jo kuvitelmissaan ennättänyt yhdistää ja liittää Riihikankaan entisen Marjetan perintöniityn omiin pohjaniittyihinsä. Katkeralta silloin tietenkin piti tuntua tuon liitoksen purkamisen, mutta ei auttanut. Ja kun vielä oma emäntäkin asettui tuota sukulaismiestä puolustamaan.

Suu pahasti väärällään ja päätään kovasti puristellen menee Kelovaaralainen vihdoin nurkkakommettoonsa. Siellä hän viipyy kokonaisen ikuisuuden, ennenkuin tulee takaisin tupaan, mutta silloinpa hänellä onkin jo käsissään tuo kovanonnen paperi. Näyttää siltä, että hän on aivan itkenyt tuolla piilopaikassaan, niin ylen vaikealta hänestä tuntuu tuon paperin luovuttaminen. Tietenkin se ensin luetaan julki, sitten Kelovaaralainen laskee koron. Ensin hän tietysti ahneuksissaan erehtyy laskemaan sen elokuun loppuun asti, mutta kun Riihikankaan isäntä väittää, ettei korkolaskelma pidä paikkaansa, huomataan vähitellen, että siihenhän on tullut lasketuksi kokonainen kuukausi liikaa, korkohan piti laskea vain elokuun alkuun.

Koron laskeminen suoritetaan kaksissa miehin uudestaan, ja niin lopultakin päästään oikeaan tulokseen. Riihikankaan isäntä lukee rahat pöytään ja saa panttauspaperinsa takaisin. Kahvi on tällä välin joutunut valmiiksi, mutta Kelovaaralainen on niin tuiki kiusaantunut, ettei hän huomaisi ensinkään pyytää sukulaismiestä kahville. Jollei emäntä Loviisaa olisi ollut saapuisalla, olisi kai pitkän matkan takaa tullut serkkumies saanut lähteä niine hyvineen.

Eipä siltä, että Kelovaaralainen mitenkään kykenisi ja kuontuisi mukautumaan omaan tappioonsa. Koko ajan hän marisee niistä Muuriaisen kuppikunnan sekavista asioista; vasta kun talon tyttäret saapuvat tupaan, älyää hän sulkea suunsa, sillä hän aivan tosipelissä pelkäsi tuota vanhinta tytärtään Anna-Stiinaa, joka oli saanut herätyksen. Ja jospa Anna-Stiina olisikin takitilaan saanut selville Riihikankaan isännän asian, niin jo olisivat tainneet Kelovaaralaisen korvat kuumentua. Mutta Riihikankaan mies ei ruvennut tarkemmin asiaa selvittämään, sanoipahan vain, että tässä oli järjestetty eräs Muuriaisen kuppikuntaa koskeva yhteinen asia.

»Onko se nyt sitten jo oikeassa järjestyksessä?» kysyy Anna-Stiina tiukasti.

»Kyllä se on ihan oikeassa järjestyksessä!» selvittää Riihikankaan isäntä.

»Niin, minä vain sen tautta, kun tämä isä pyrkii kaikissa asioissa sitä omaa puoltaan niin äkäisesti pitämään!» naurahtaa Anna-Stiina.

»Ei tämä asia ole ensinkään senluontoinen, että isäsi pystyisi tässä omaa puoltaan pitämään mitenkään tavallista äkäisemmin!» sanoo Riihikankaan isäntä hyväntahtoisesti.

Hän jäi vielä päivällisellekin, kun monissa hengin yllyttiin pyytelemään. Kävi vain riisumassa hevosensa ja vei sen isännän neuvokin mukaan heinäpeltoon, jossa oli nuora ja rautakanki valmiina siltä varalta, että sattuisi joku kaukaisempi vieras taloon tulemaan.

Ja nyt teki Kelovaaralainen sen ihmeen, että reteytyi tarjoamaan oikein ryypyt vieraalleen. Liekö sattunut muistamaan ne monet monituiset kerrat, jolloin häntä oli itseään Riihikankaan ökätalossa ryypytelty ja kahviteltu ja syötetty, mutta niin vain nyt kävi, että hän meni nurkkakommettoonsa ja etsiä hamusi sieltä likipitäin puolilleen juodun isomahaisen viinaputelin. Tämän ynnä kaksi isoa viinasarkkaa hän nyt kantoi tuvan pöydälle, jossa he molemmat kumauttivat mahtavat ryypyt naamaansa. Isäntä tarjosi vielä erikseen kaksi ryyppyä vieraalleen, mutta itse hän ei näitä ryyppyjä enää ottanut.

Ja nyt hävisi viinaputeli takaisin nurkkakommettoon. Kelovaaralainen hyvästeli vieraansa ja läksi takaisin pohjaniityilleen. Lähtiessään hän sai emännältä leilillisen eväsmaitoa, mikä hänen sitten sinne pohjaniityille päästyään piti siirtää siihen unohtuneeseen puteliin ja haudata lähteeseen, jottei vain maito pääsisi happanemaan.

Tyttösalmen niittysaunalle joutuessaan tapasi Kelovaaralainen työväkensä jo päivällisettoneelta. Hän oli silloin ennättänyt päästä paraimmilleen nousuhiprakkaan, sillä hän oli matkalla tehnyt monta kertaa tuttavuutta kuminaviinaputelinsa kanssa. Niin hän nyt koettaa olla ylen varovainen ja muistutella mieleensä kaikki emännän antamat neuvokit. Vihdoin on maitoputeli lähteessä, ja eväsviinakset ovat myös siellä syvälle nurmikkopenkereen alle kätkettyinä, jotteivät vain työmiehet juontikäynneillään sattuisi niitä yhyttämään.

Kelovaaralainen koettaa syödäkin, mutta ruoka ei tuntunut ensinkään maittavan. Pala pyörii kurkussa, ja kilpaa tämän ruokapalan kanssa pyörivät myös Kelovaaralaisen ajatuksissa kaikki kotona sattuneet tapaukset. Vihdoin hän ähkäen ja voihkien sulkee eväsvakkansa ja oikaisee itsensä niittysaunan seinustalle heinien päälle. Hän oli niin uupunut, että aivan tunsi maailman pyörivän silmissään.

Ja niin hän vaipuu unentapaiseen horteeseen, jossa kaikki aamupäivän tapaukset ja jo monina aikaisempinakin päivinä sattuneet tapaukset pyörivät vihurin tavoin hänen ajatuksissaan. Välistä tuntuu kuin aivoissa joku paikka naksahtaen katkeaisi, ja silloin tuo vihuripyörre rupeaa kieppumaan ja härräämään kuin riivattu. Aivan siinä käypi yksi vilinä, kun ajatuskatkelmat ja jonnijoutavat mielijohteet sekoavat ja sotkeutuvat toisiinsa. Välistä ne niinkuin selkenesivätkin, mutta tuo selkeneminen menee pian ohi, ja jälleen kilisee aivoissa kuvaamaton sekasorto ja myllerrys.

Joskus Kelovaaralainen avaa silmänsäkin ja tarkastelee yhä lähemmäs taivaanrantaa painuvaa aurinkoa. Silloin hänen pitää kääntää päätään vähän sivulle päin, ja silloin tuntuu kuin siellä pään sisässä kaikki menisi vieläkin sekavammaksi, ihan kuin aivot kiehuisivat ja läikähtelisivät, ja tätäpä aivojensa kiehumista Kelovaaralainen nyt tarkkailee ja on niinkuin kuuntelevinaan. Ja koko ajan on niinkuin jossakin takalistossa kuvastelisi ajatushäivä: Näin mahtaa ihmisestä tuntua silloin, kun hän on tulemassa hulluksi.

Mutta tuokaan ajatushäivä ei nyt koske erikoisen kipeästi Kelovaaralaisen mieleen. Päinvastoin se niinkuin tekisi hänet himppusen verran nöyremmäksi entistään. Nousee kyllä kapinoiviakin mielteitä, ihan yhtäkkiä voi välähtää hänen aivojensa läpi ajatus: Sen Riihikankaan entisen Marjetan perintöniityn veivät, vaan koettakootpas viedä, juukelin hyväkkäät, sitä Lapukkavaaran veljesten niittyä! Silloin hänen tekee mielensä hypätä pystyyn ja karjua ihan vihanväellä tämä ajatushäivähdyksensä kuuluviin. Seuraavassa siunaamassa tuo leimahdus kuitenkin jo sammuu ja hän mukautuu alistuvasti ajatukseen, että mitäpä hyödytti pystyyn hyppääminen ja vihanväellä karjuminen. Tässä oli niin mukava levätä, ja hän lepää nyt monien päivien ja monien viikkojenkin uuvuttavan rehkinnän jälkeen.

Työväki on jo aikoja sitten juonut iltapäiväkahvinsa, mutta yhä vain Kelovaaralainen makaa ja tarkkailee ajatuksiaan. Työmiehet luulevat hänen nukkuvan ja koettavat jutella vähän hiljempää, mutta Kelovaaralainen ei nuku. Hän kuulee kaikki, työmiestensä hiljaisetkin puheet hän kuulisi, mutta ne eivät nyt tällä kertaa jaksa häntä huvittaa. Hän ajattelee muuta: oman mielensä sekasortoista tilaa hän ajattelee ja aprikoipi. Ja kumma kyllä tämä ajatteleminen miellyttää häntä tällä kertaa. Aikaisemmin, vielä tänään aamupäivälläkin, hän oli niinkuin pelännyt omia ajatuksiaan, mutta nyt hän ei pelkää enää. Niinpä niin, hän koettaa ajatella siihen tapaan, että loppua kohdenhan tässä kuitenkin ollaan menossa ja minnekäpäs sitä loppuaan pakoon pääsisi, kun se joka tapauksessa väistämättömästi lähenee.

Työväki on jo illallispuuhissa, kun Kelovaaralainen vihdoin nousee niittysaunan seinustalta. Hän aivan horjuu, niin lopen uupunut hän on. Ajatukset tuntuvat kuitenkin vähitellen pääsevän selkenemään, aivojen kuvaamaton sekasorto niinkuin siliäisi ja asettuisi tyynemmäksi. Isäntärenki Matti lähtee sanaakaan virkkamatta valjastamaan hevosia niittokoneen eteen, ja niin Kelovaaralainen nousee koneensa joustinistuimelle. Matti ojentaa hänelle vielä ohjaksetkin valmiiksi käteen, ja hän lähtee yötä myöten niittämään.

Tämä yö painui syvälle Kelovaaralaisen tästä puolin nopeasti hämmentyvään muistiin, sillä se oli oikeastaan hänen viimeinen täysin selkeä yönsä. Niinpä hän ei kertaakaan tämän yön kestäessä käynyt lähteellä selvittämässä viinan voimalla ajatuksiaan. Hänen ei tarvinnut sitä tehdä eikä hän sitä muistanutkaan, sillä ajatukset kulkivat tällä kertaa hänen päässään muutenkin merkillisen selkeinä. Äskeinen sekasorto oli kuin pois pyyhkäisty, nyt oli aivan nautinto ajatella. Ruumis kyllä tuntui kovin uupuneelta, mutta sen vireämmin ajatuskoneisto tuntui toimivan. Ja hänen huomiokykynsäkin virisi ja valpastui. Häntä miellytti kaikki: kukkivan heinän lemu, läheisen lammikkoputeron heinikosta kuuluva tavin närinä ja niittokoneen ratinakin. Vielä aivan edellisenä päivänäkin oli tämä ratina aivan kuin jollakin tavoin kiusannut, mutta nyt se miellytti häntä.

Kelovaaralainen ei osannut arvata, että tämä oli lähenevän lopullisen sekasorron edellä käyvää selkenemistä. Hänen mieleensä tuli nyt kaikenlaisia kauniita ajatuksia ja mielijohteita, jotka olivat jo ammoin jääneet hänen jokapäiväisen ajatusmaailmansa ulkopuolelle. Niinpä hän ajatteli kaipauksella sitäkin, että miltä mahtanee tuntua sitten kun ei ole enää mitään muuta kuin tyhjyys ja pimeys, kun ei enää kykene tajuamaan edes tuota kukkivan kesäheinän lemua eikä niittokoneen ratinaakaan. Mutta tämä kaipauskaan ei tuntunut pahalta, päinvastoin tuntui kuin jollakin tavoin sovittavalta, asiaankuluvalta.

Hän ennätti huomata senkin, että työväki oli tähän mennessä jo saanut ihmeen paljon jälkeä. Iso osa aikaisemmista niitoksista oli jo korjattu latoihin. Kokonaista kaksi latoa oli jo ahdettu täyteen kuivaa, hyvältä tuoksuvaa heinää, ja viimeiset jätteet oli yöksi pantu rukoihin. Näihin aikoihin ei nimittäin Höytiäisen pohjamailla vielä käytetty heinäseipäitä eikä liioin haasioitakaan. Heinä kuivattiin vanhaan, isiltä perittyyn tapaan luokona, josta se sitten, ensin pariin kertaan kouhoteltua, pantiin rukoihin ja kannettiin latoon pitkillä sapilailla.

Puolikuivaksi ennättänyt heinä pantiin sekin yön ajaksi rukoihin, jottei yökaste pääsisi sitä turmelemaan. Seuraavana aamuna nämä ruot sitten levitettiin, ja jo hetkisen perästä oli heinä rutikuivaa, jolloin sen sai uudemman kerran panna rukoihin ja kantaa latoon.

Tämmöinen moninkertainen punnertaminen oli kyllä ylen rasittavaa työtä, sillä pohjaniittyjen heinä oli jo luonnostaankin varsin raskasta, ja tuoreena se oli tietenkin vielä raskaampaa. Mutta mielikseen sen kimpussa kesän lämpiminä päivinä ahersi ja hikoili, kun tiesi saavansa sitten tämän aherruksen palkkiona talven tullen kantaa lehmiensä eteen hyväntuoksuista ja varsin heruttavaa heinää isot sylykselliset.

Tätä kaikkea ennätti Kelovaaralainen ajatella siinä yön pitkinä, hiljaisina hetkinä yksin niittäessään. Aikaisemman elämänsä varrelta nämä ajatukset olivat hänelle kokonaan vieraita. No, kenties hän oli ajatellut siihenkin tapaan nuoruutensa kultaisina päivinä, mutta sitten oli tullut miehuus, ja ahneuden paha synti oli saanut hänessä niin suuren vallan, että kaikki nuoruudenaikaiset ajatukset olivat kuolleet ja hävinneet olemattomiin. Nyt ne tulivat takaisin monia vuosikymmeniä unohduksissa oltuaan, ja Kelovaaralainen tunsi pitkästä aikaa olonsa hyväksi ja onnelliseksi.

Kelovaaralainen niittää tänäkin yönä ison lohkareen, mutta tällä kertaa hän ei kiusaa hevosiaan. Monasti yön hiljaisina hetkinä hän lepuuttaakin niitä pitkiä aikoja, ja näinä lepohetkinä hän nousee koneeltaan ja juttelee ystävällisesti ajokkailleen. Hän taputtelee niitä lautasille, korjailee tämän tästä valjaitaan. Lihava ruunanjuhkuri on säyseä elukka, mutta ruunan parivaljakkona oleva tamma pyrkii luimistelemaan. Ei Kelovaaralainen nyt kuitenkaan kiivastu tällekään äkäpussille, puolileikillä vain kiusoittelee sitä.

Kun isäntärenki Matti aamiaisen lähetessä tuli riisumaan hevosia, hämmästyi hän sanattomaksi nähdessään parihevoset tällä kertaa ihan virkkuina. Aivan kuin olisi niillä oltu vähän aikaa huviajelulla eikä missään koko yön kestäneessä rasittavassa niittotyössä. Ja kuitenkin oli tälläkin kertaa tullut jälkeä melkein yhtä paljon kuin edellisenäkin yönä.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU

Kelovaaralainen oli elämänikänsä ollut enemmän niuhasyöntinen, ja kun hän nyt vanhemmalle puolen ikää jouduttuaan rupesi parantelemaan tätä niuhasyöntisyyttään juomatavaroilla, katosi siinä leikissä ruokahalu tietysti aivan olemattomiin. Niinpä hän nytkin aamiaisen aikana oli enemmän syövinään, liikutteli leukojaan vain työväkensä tahdissa, vaikka pala pyrki pyöriskelemään kurkussa solumatta ensinkään alas.

Vihdoin hän lopetti koko syömisen urakan ja meni niittysaunaan nukkumaan. Ensin hän makasikin kolmisen tuntia kutakuinkin rauhallisesti, mutta sitten alkoivat häntä kiusata ilkeät painajaisunet: milloin oli se vasituinen seuralainen korvan juuressa sohisemassa, milloin ilmestyi Koivuahon väkättäjä sitä latonsa palamista vaikuttamaan. Näyttäytyipä kerran se Riihikankaan turpea isäntäkin ja niinkuin olisi ilkastellen näytellyt hänelle sitä panttauspaperiaan.

Ei tullut enää mitään nukkumisesta. Vähän puolipäiväkahvin jälkeen Kelovaaralainen jo vääntäytyikin istumaan ja kopeloi päätään, jota taas kuulosti ruvenneen varsin ilkeältä paikalta jomottamaan, janokin kiusasi Kelovaaralaista ja samoinikään viinaan mieliteko. Hän kurkisti saunan ovesta ja huomasi työväkensä jo menneen menojaan; silloin hänkin ujuttautui matalasta ovesta ulkoilmaan ja lahti väsymyksestä horjahdellen lähteelle.

Siellä hän kaivoi esille sen kuminaviinaputelinsa ja kaatoi siitä lipillisen täyteen; tämän hän nieleskeli sisäänsä monissa kulauksissa ja joi sitten kylmää lähdevettä päälle monta lipillistä. Niine hyvineen hän palasi niittysaunalle ja vasta nyt hoksasi kahvipannun, joka oli jätetty tulisijan poroon, jotta pysyisi lämpimänä hänen varalleen. Kuppikin näkyi olevan siinä vieressä valmiina ja samoin muutamia sokeripaloja. Kelovaaralainen joi kahvia ja nousi seisaalleen, ja vasta tällöin hän äkkäsi, että Koivuaholaisenkin niitylle oli jo ilmestynyt heinäväkeä.

Kun Kelovaaralaisella ei ole parempaakaan tekemistä, lähtee hän paljaaksi niitettyä heinänsänkeä myöten raja-aidan viereen, jossa hän aidan raosta alkaa tirkistellä Koivuaholaisen työväen hommia. Lujasti näyttäkin Koivuahon väkättäjällä olevan työväkeä; sepä tietty asia, kun hänellä oli isot karjat ja muutenkin mahtavat elämiset, mutta ei ensinkään niittokonetta. Aivan vilisemällä huiski nyt niittomiehiä ison ladon ympärillä, ja tulikin oli jo laitettu ladon nurkalle valmiiksi.

Tulen ääressä hääräili Leski-Maija hutunkeittohommissa, ja itse Koivuaholainen näkyi myös siinä köllehtivän sikariaan pöllytellen. Mutta nytpä näkyikin jo Maija nostavan padan pois tulelta ja kuului hoihkaisevan työmiehet syömään. Hetkisen kuluttua oli padan ympärystä jo täynnä lusikoijia, sekaisin miehiä ja naisia, itse Koivuaholainen ja Leski-Maija paraina tekijöinä joukossa.

Kelovaaralainen on istahtanut siihen aidan vierustaa kulkevan ojan partaalle ja katsoa tiirottaa aidan raosta tuota lusikoimista. Ja eikös vain tihulainen siinä paluutakin hänen mieleensä kaikki ne vastoinkäymiset ja kommellukset, jotka Koivuahon väkättäjä on hänelle aiheuttanut. Hän purra narskuttelee hampaitaan raivosta, niin kiivaasti kiehahteli kiukku hänen sisällään.

Vähitellen lusikoijat hajaantuvat huttupadan ympäriltä. Isäntä itse näkyi jäävän viimeiseksi ja hänen toverikseen Leski-Maija. No sepä tietty asia, että he jäivät viimeisiksi, sillä he olivatkin molemmat isomahaisia rylläköitä, tuskin kykenivät niin paljoa jotta kääntelehtimään niityllään. Kelovaaralainen ärähtelee itsekseen:

»Siinä on nyt Koivuahon väkättäjä ja hänen leipähukkansa. Onpa aivan ihme ja kumma, mitenkä he saavatkin pitää noinikään luvatonta yhteyttä keskenään!»

Kelovaaralaisesta tuntui käsittämättömältä, kuinka noiden muka sallittiin noin perin julkisesti pitää luvatonta yhteyttä keskenään. Itse asiassa ei tuollainen yhteisen huttupadan ääressä istuminen ollut mitään niin erikoisen synnillistä yhteydenpitoa. Istuivatpahan vain siinä ja pistelivät huttua poskeensa, ei mitään sen pahempaa!

Aikansa kiukutellaan Kelovaaralainen palasi vähitellen omalle niittysaunalleen. Siellä oli jo hänenkin työväkensä yhteisen padan ympärillä, mutta siinä padassa näkyi alla kertaa olevan riisiryynivelliä eikä mitään huttua. Isäntärenki Matti istui toisten joukossa, mutta Kelovaaralaiselle oli pantu velliä erikseen kivivatiin, sillä hän ei milloinkaan syönyt samasta astiasta työväkensä kanssa.

Kelovaaralainen oli siinä vesissä suin aidan raosta vahdatessaan saanut vähän ruokahalua, ja niinpä hän nyt ruokaryyppyjä ensinkään muistamatta söi oman velliosuutensa voileivän ja suolakalan kanssa. Vasta aivan lopussa hän muisti, että hänenhän pitikin noutaa maitoputelinsa lähteestä ja keskeytti oitis syöntinsä tehdäkseen tämän matkan.

Työväellä oli vain hapanta piimää, mutta Kelovaaralainen itse ei voinut sietää mitään hapanta, sillä siitä meni hänen vatsansa pilalle. Niinpä hänen täytyikin juoda aina maitoa, vieläpä aivan erikoisen hyvää maitoa. Mitään muuta eroitusta ei ollut Kelovaaralaisenkaan ja hänen työväkensä ruokakomennossa; työväellekin täytyi nimittäin näin heinätysaikana pitää erikoisen hyvä ruoka, muutoin olisivat hyväkkäät menneet toisiin taloihin.

Syötyään Kelovaaralainen vei maitoputelinsa takaisin lähteeseen ja palasi sitten niittysaunalleen. Siellä hän asettui ruokalevolle ja koetti saada unenpäästä kiinni. Vähän aikaa hän makasikin rauhallisesti, mutta sitten hän valpastui, aivan kuin joku olisi nykäissyt häntä olkapäästä. Hän on yhä edelleen nukkuvinaan, mutta unikakkiainen viedä töytyytti hänet tuonne raja-aidan rakoon ja hän näkee, mitenkä Koivuahon väkättäjä ja Leski-Maija pistelevät huttua yhteisestä padasta, pistelevät pistelemistään. Yhtäkkiä he nakkaavat pois lusikkansa ja rupeavat halailemaan toisiaan; halailevat ja kieriskelevät heinikossa, kieriskelevät niin että Kelovaaralaista rupeaa aivan kuvottamaan tuota kieriskelyä katsellessa.

Ja kaikkein pahinta asiassa oli, että vaikka Kelovaaralainen hyvin tiesi tämän olevan vain omaa kuvittelua, niin sitä elävämmin hän oli sen näkevinään. Hän joutui aivan raivoihinsa mokomasta, kun näet ilkesivätkin tehdä kuin häntä kiusatakseen tuolla tavoin.

Toisena päivänä hän jälleen istuu lähteen reunalla maistelemassa. Heinäväki on jo painunut kauemmaksi, mutta mitä asiaa lie sattunut tänään Matille, koskapa ilmestyi niittysaunalle. Ensin ei Kelovaaralainen ollut alunkaan varma, oliko siinä tosiaankin Matti, hänen isäntärenkinsä, vai näkikö hän vain näkyjä. Mutta Matti siinä taisi olla sittenkin, koskapa rupesi juttelemaan hänelle, varoitteli häntä noinikään ryypiskelemästä. Kelovaaralainen ärähtää:

»Mitäs se sinuun kuuluu — omianihan ryypiskelen. Saisit jo jättää tuon jonnijoutavan marinanpidon niinikään!»

Matti: »Enhän minä mitään — satuin vain sanomaan. Mitäpäs minuun kuuluisi isännän ryypiskely. Kun ei sitä vain tulisi liiemmäksi!»

Ei sen pahemmin Matti ruvennut saarnaamaan. Hän oli näet hyvänluontoinenkin, ja kaiken lisäksi hän oli vielä hieman lyhytjärkinen — sanalla sanoen ei mikään ruudinkeksijä eikä muu neropatti.

Vähitellen hän kyllä alkoi huomata, että Kelovaaralaisen asiat olivat menossa jollakin tavoin retuperälle. Niinpä Kelovaaralainen ei enää nukkunut juuri milloinkaan kunnollisesti. Muinakin kesinä hän oli kyllä öisin niittänyt koneellaan, mutta päivisin hän oli sentään nukkunut aika lailla, ja varsinkin iltapäivällä ennen auringon mailleen menoa hän oli ainakin ollut nukkuvinaan. Nyt tänä kesänä oli toisin, nyt ei Kelovaaralainen iltapäivisin juuri yrittänytkään nukkumista, käpelehti vain niine puteleineen ja puhua höpisi itsekseen, riiteli ja rähisi näkymättömien kanssa.

Matti puolestaan makasi kuin porsas öisin, kun oli päiväiseen aikaan raatanut itsensä uuvuksiin; samoin oli laita muunkin työväen, toisten renkien ja kasakkamiesten. Eivät nämäkään paljoa välittäneet Kelovaaralaisen hommista, ja totta puhuen häntä oli aina ollutkin hieman vaikea ymmärtää.

Emäntä Loviisa olisi kyllä ollut kovasti huolissaan, jos hän olisi saanut tietää Kelovaaralaisen nykyiset touhut, mutta siinäpä se, emäntä oli kaukana Kelovaarassa, eikä tyttäriäkään ollut mukana niityllä, vain renkejä ja piikoja ja muuta työväkeä. Kukapa näistä olisi ajatellut niin syvällisesti Kelovaaralaisen kohtaloa, että olisi tämän tautta ruvennut vahtia pitämään.

Eräänä päivänä — tämä oli jo toisella heinätysviikolla — oli Kelovaaralainen jälleen juonut itsensä hiprakkaan, ja rupesi sadetta nostattamaan. Silloin isäntärenki Matti suuntasi askeleensa niittysaunalle ja tapasi siellä Kelovaaralaisen. Matti rupesi puhumaan hänelle sateen nousemisesta, mutta Kelovaaralainen ei näyttänyt aluksi ensinkään käsittävän, mistä Matti oli niin kovasti huolissaan.

Matti: »Johan nyt on ihmeet ja kummat, sade uhkaa tuossa paikassa kastella paljon hyviä heiniä, ja täällä se isäntä vain ryypiskelee eikä ole niin paljoa jotta edes tietääkseen sateen tulosta!»

Kelovaaralainen: »Minkäs minä sille, jos sade nousee. Antaa sen hyväkkään vain nousta ja ropsia niin että tuntuu. Siinäpähän kastelee heinät ja kastelee samalla tiellään vähän tätä minun päätänikin. Sitä polttaakin niin omituisesti, aivan kuin olisi tulessa. Hyvä vain, jos sade sen kerrankin sammuttaa, muuten se täytisen mukula korventuu aivan piloille!»

Siinä sitä oltiin, isäntä vain puheli ja höpisi päänsä korventumisesta ja toivotteli sadetta. Mutta Matin mielestä ei ollut ensinkään samantekevä, kasteliko sade hyvät heinät vai ei; hän läksi siis kureen vilkkaa työväen luo ja komensi nämä kokoamaan luokoa, jottei sade pääsisi sitä kastelemaan.

He raatoivat ja huiskivat kuin tulipalossa ja saivatkin paraan osan heiniä korjuuseen, ennenkuin sade ennätti paikalle. Ja siitä tulikin nyt paremmanpuoleinen sade — tuli sekaisin jäätä ja vettä — tuli aivan taivaan täydeltä Kun vihdoin työväen täytyi juoksujalkaa paeta niityltä sateen suojaa etsimään, tapasivat he Kelovaaralaisen avopäin sateessa seisomassa. Siinä hän höpisi höpisemistään, että jopas olikin siunattu tämä sade, kun kasteli hänet likomäräksi, aivan näet kasteli hänen päänsäkin, ettei paremmasta apua!

Ei koko sateen aikana häntä saatu niittysaunaan sadetta pakoon. Siellä hän vain seisoi ja taivasteli paraassa sateessa, ja äkkiä hän vielä äityi nauramaan ja ilakoimaan, että jopahan antoikin taivas vettä aivan roppakädellä. Ei olisi oikein osannut uskoakaan, miten rankasti sitä tuli; hän oli jo aivan likomärkä, ja yhä sitä vain tuli niinkuin olisi kaadettu hänen ihoaan pitkin. Hän yltyi hyppimään ja tanssimaan ja ilvehtimään aivan kuin mielipuoli, niin tyytyväinen hän oli sateen runsauteen.

Hieman kaamealta tämä ilvehtiminen tuntui työväestä, he alkoivat nyt ymmärtää, että isäntä oli kerrassaan sekapäinen. Niin hän itse asiassa jo olikin, hän oli juoppohullu ja oli semmoinen ollut jo vähän aikaa. Hän näki näkyjä keskellä kirkasta päivää, reistaili näkymättömien kanssa. Välistä hän nauroikin makeinta nauruaan, ilakoi ihan siihen tapaan kuin ei kellään olisi ollut sen hauskempi kuin hänellä.

Tämmöistä oli Kelovaaralaisen heinätys tänä kesänä: vuoroon ryypiskelyä, vuoroon juoppohullun elehtimistä. Sitä jatkui parisen viikkoa tai ehkä kauemminkin — niin kauan kuin heinätystä pohjaniityillä kesti. Kotona ei isäntärenki Matti tullut paljoakaan puhuneeksi Kelovaaralaisen mielentilasta. Varsinkaan sen vuoksi ei Matti osannut vielä kiinnittää erikoisempaa huomiota Kelovaaralaisen sekapäisyyteen, kun tämä sentään öisin hoiti koneella niittämisen huolellisesti.

Jos Kelovaaralainen olisi hutiloinut, särkenyt koneensa tai tehnyt muuta vielä vakavampaa vauriota, niin silloinhan hänen sekapäisyytensä olisi tullut todistetuksi. Mutta ei, Kelovaaralainen hoiti koneensa melkeinpä liiankin huolellisesti, jotenka häntä sen puolesta täytyi pitää selväpäisenä.

Ja mitäkö Kelovaaralainen sitten teki tänä kesänä pyhien aikaan? Sitä mitä muinakin kesinä: harhaili pitkin niittykään, seisoskeli milloin missäkin raja-aidan kolkkauksessa ja tähyili naapurinsa niitylle, jotta oliko siellä muka heinä kasvanut paremmin kuin hänen omalla niityllään!

Tuo kateuden paha mato, se osasikin sitten kaivaa ja kalvaa Kelovaaralaisen sisuksia. Jos jollekulle naapurille sattui tulemaan puuväliä pitempi pieles kuin edellisenä kesänä, niin siitä jo Kelovaaralainen tuli aivan kuin sairaaksi ja kulki monta monituista päivää naama pahasti väärällään. Ja yhä uudestaan hän harharetkillään palasi tuon onnen suosiman naapurin raja-aidan kolkkaukseen ja koki siinä sommitella juoniaan, mitenkä hän pääsisi käsiksi noihin hyväkasvuisiin niittyihin.

Tänä kesänä Kelovaaralaisen harharetket suuntautuivat ennen muita Lapukkavaaran veljesten niitylle päin. Siellä ei ollut vielä aloitettu heinätystä, ja Kelovaaralainen oli lujasti päättänyt kuljettaa niittokoneensa sinne, kunhan vain ensin joutuisi valmiiksi omilta niityiltään. Eikä hän pyhänseutuna uskaltanut mennä kotiinsa senkään vuoksi, kun pelkäsi Lapukkavaaran miesten ilmestyvän sinne armoa kerjäämään.

Täällä pohjaniityillään hän oli omasta mielestään niinkuin vähän paremmassa turvassa. Täällä saattoi jo pitkän matkan päästä nähdä, oliko tulija vaarallinen. Ja jos se näytti vähänkin epäilyttävältä, saattoi hän lähteä karkuun välttääkseen kiusallista kohtaamista.

Mutta oli Kelovaaralaisella tänä kesänä muitakin pakoilemisen syitä kuin Lapukkavaaran Nevalaiset — hän pelkäsi mustilaisvallesmannia! Tämä oli kyllä luvannut hänelle kuukauden tai parikin, ennenkuin tulisi noutamaan, mutta Kelovaaralaisen epäluuloisessa mielessä virisi jo heti alussa semmoinen pelko, että se lupaus oli vain sotajuoni, jolla mustilaisvallesmanni koetti tuudittaa hänet huolettomuuteen.

Vaan häntäpä ei niin vain petetty, hän osasi olla varuillaan; tulkoon vain mustilaisvallesmanni häntä kotoa tapailemaan, hän oli täällä pohjaniityillään, ja täällä hän oli hyvässä turvassa. Jo oli hän puhunut siihen tapaan isäntärengilleenkin, ja hän tiesi tämän tulevan häntä varoittamaan, jos alkaisi liikkua huhuja mustilaisvallesmannin ilmestymisestä heidän perukalleen.

Mutta mihinkä piiloon hän sitten pakenisi, jos mustilaisvallesmanni tulisi häntä tapailemaan? Siinäpä se, mihinkä piiloon! Oli kyllä päätetty — aivan jo lopullisesti päätetty, ettei hän lähtisi mustilaisvallesmannin mukaan. Toinen oli seikka, mihinkä hän osaisi piiloutua. Siitä ei ollut vielä lähestulkoon varmuutta. Toisin ajoin hänestä tuntui, ettei ollut ensinkään tärkeätä etukäteen tuon piilopaikan miettiminen. Mutta näinä viimeisinä viikkoina, kun hän lymyili pohjaniityillään, alkoi hänen sielunsa sisimmässä lokerossa aivan kuin itsestään ja vähin erin syntyä lopullinen ratkaisu, millä tavoin hän piiloutuisi. Sanalla sanoen hänen pitäisi piiloutua sillä tavoin, ettei häntä ensinkään löydettäisi; ja vaikkapa vielä löytäisivätkin, niin ei hänen löytämisestään enää olisi mitään iloa.

Ja ennen tätä viimeistä katoamistaan hänen pitäisi vielä maksaa minkä mitäkin vanhoja kalavelkojaan. Ennen muita hänen pitäisi maksaa Koivuaholaiselle!

Tätä suunnitelmaansa hän nykyelleen kehitteleekin siellä niittysaunallaan. Aina vähän päästä — kun ei satu olemaan ketään näkijää — hän hiipii varovasti ylen varovasti Koivuaholaisen raja-aidan luo, ja siinä hän aidan rakosesta tirkistellen odottelee, jotta Koivuahon väkättäjä vain saisi nuo isot latonsa täpäten täyteen kuivia heiniä. Silloin hän olisi valmis, silloin saisi mustilaisvallesmanni tulla häntä tapailemaan!

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU

Eräänä päivänä Kelovaaralainen istuu almanakka käsissään ja tarkastelee sitä. Hän on juuri ottanut putelistaan hyvät rapsut, ja kiihoittava viina kiertelee hänen suonissaan, lämmittävänä ja unohdusta antavana. Mutta ei aikaakaan, kun almanakan pitelijäksi ilmestyy se toinen, se hänen vasituinen neuvojansa; se kääntelee lehtiä ja näyttää hänelle syyskuun päiviä, vaikka onkin heinäkuu. Ja siitä se rupeaa järkeilemään, että mitäs sanoisit, jos oltaisiinkin jo syyskuussa.

Ja siinä samassa hän onkin jo elävinään syyskuun päiviä. Kesä on mennyt, linnunlaulu vaiennut, ja hänellä on nyt syksyn huolet edessään. Mitäkö hän muka puuhailee? Hän on istuvinaan täällä niittysaunallaan siinä mielessä, että ryhtyisi aitoja korjailemaan. Häntä vain ihmetyttää, mitä se työväki tuolla hyvin kaukana niityn selällä huiskaa ja hommailee. Koivuaholaisen niityllä ei näy enää mitään työväkeä, mutta hänellä kun on paljon laajemmat pohjaniityt, niin hänellä on vielä vähän minkä mitäkin heinätyksen rippeitä. Ja nyt sieltä näyttää tulevan isäntärenki Matti tänne niittysaunalle, puhuu hänelle puhumistaan, mutta Kelovaaralainen on kuin ei ymmärtäisi mitään Matin puheista, niinkuin Matti puhuisi jostakin kaukaa ja vielä viittilöisikin hänelle.

Tässä on ohimennen tarpeen semmoinen pieni huomautus, ettei Kelovaaralainen enää parina viime päivänä ole ensinkään hoitanut niittokonettaan. Oli sattunut vähäinen hairahdus siinä niittämisessä, semmoinen hairahdus, että Kelovaaralainen oli eräänä aamuna vähän ennen lopettamistaan ajanut koneineen metsään ja ruvennut sitäkin niittämään. No tiesipä tuon, mitä siitä tuli siitä metsän niittämisestä, kone takertui puuhun ja siinä meni terä säpäleiksi. Silloin Kelovaaralainen vasta hoksasi, etteihän sitä metsää mitenkään passannut ruveta tällä koneella niittämään, tämähän oli heinää varten. Sen päivän perästä oli toinen nuoremmista rengeistä pantu niittomieheksi, ja Kelovaaralainen piti nykyisin rokulipäiviä.

No, samapa tuo, Kelovaaralaisesta onkin mukavaa viettää rokulipäiviä. Ja nyt näkyy jo isäntärenki Mattikin menevän menojaan, viittaa vain mennessään ja puhua pulisee niinkuin olisi kovasti kiukuissaan Kelovaaralaiselle. Mutta siitä toisesta auttajastaan ei Kelovaaralainen pääsekään niin vain rauhaan, se on päättänyt tänä päivänä kiusata häntä aivan eri tavalla.

Nyt hän ei enää istukaan niittysaunallaan, vaan kulkea rämpii kotoaan Kelovaarasta tänne pohjaniityilleen päin. Ja hänellä on vedettävänään raskas kuorma, oma aarrearkkunsa, joka jykevänä ja panssaroituna on nuoritettu vanhaan, aikanaan hirrenvedossa käytettyyn takarekeen. Tätä takarekeä oli nykyisin jo monta monituista vuotta käytetty kaikenlaiseen muuhun työhön, niinkuin veden vedättämiseen lehmille ja sen semmoiseen, mutta nyt Kelovaaralainen vetää siinä aarrearkkuaan, ja se osasikin sitten olla epämukava vedettävä.

Hänellä on olevinaan valjaatkin — nuorasta kötäistyt valjaat —, ja se hänen vasituinen neuvojansa ohjastaa häntä viuhautellen pitkää ruoskaansa. Kelovaaralainen oli yhden ainoan kerran elämässään käynyt sirkuksessa ja nähnyt siellä miehen, joka komensi jalopeuroja ja mitä hänellä lie ollut muitakin petoeläviä, ja tällä sirkusmiehellä oli ollut pitkä ruoska, aivan samanlainen kuin nyt tuolla hänen ohjastajallaan.

Kelovaaralainen muistaa oitis tuon sirkuksessa käyntinsä, vaikka siitä oli kulunutkin jo likipitäin parikymmentä vuotta. Tuosta ruoskan läjähtelystä hän sen muistaa, vaikkapa ei muusta muistaisikaan.

Ja nyt se ohjastaja kuulostaa puhuvankin hänelle, haukkuvan häntä laiskasta vetämisestä. Ikäänkuin hänen pitäisi olla niin tottuneen tähän rahtiin. Ja tuo kuormakin kun vielä tuntui niin vietävän raskaalta!

»Vai on tämä muka mielestäsi raskas!» kuulostaa ohjastaja juttuavan. »No, lieneehän tässä nyt jonkun verran painoa, mutta onkos tuo nyt sitten mikään ihme, jos olisi jo vähän karttunutkin sitä painon puolta. Olethan sinä näet elämänikäsi kerännyt ja haalinut kokoon mammonaa, niin että elä yhtään ihmettele, vaikkapa tämä nyt jo vähän painaisikin!»

Hän rupeaa kuulostamaan, jotta mitä se siellä oikein juttuaa. Mutta tällöin toinen nauramaan:

»Vai niin, vai rupesit sinä kuuntelemaan. Mutta ei kannata ensinkään kuulostella, vetäisit nyt vain henkäisemättä, jotta jouduttaisiin tästä sinne Tyttösalmen niittysaunalle!»

Kelovaaralainen ajatuksissaan ihmettelemään, jotta mitäs tekemistä heillä oli siellä Tyttösalmen niittysaunalla, mutta toinen tuntuu jo tajuavan hänen ajatuksensa ja selvittää:

»Jotta mitäkö me muka siellä Tyttösalmen niittysaunalla? No siellähän on se ventopohjainen Tyttösalmen lammikkokin. Totta kai me upotamme tämän aarrearkun sinne vetävään ja sitkeään pohjaliejuun; siellä tämä pysyy iänikuisesti, vaikka millä konsteilla koettaisivat tätä ylös haalata!»

Kelovaaralainen on ymmärtävinään, että oli todellakin hyvin tärkeätä kiskoa tämä aarrearkku sinne perille asti. Hän vetää nyt ikenet irvellään ja saakin kuorman kulkemaan hyvän matkan, mutta sitten se tuntuu niinkuin juuttuvan kiinni. Olisiko sitten takertunut juurakkoon tai kiveen elikkä muuhun esteeseen. Ei tämä tie näet ollut mikään sileä tie, olipahan vain semmoinen kuoppelikkotie — korpimaalle tehty tie — olisi saanut olla vähän sileämpikin, sen puolesta!

Kelovaaralainen oli jo kerran ja toisenkin aikonut ruveta tätä tietä korjaamaan, kun kesät talvet oli niin paljon ajoa tätä pitkin. Mutta aina oli saituus tavannut hänet, ei raskinut panna monen miehen kesäisiä päiviä tien korjaamiseen. Ohjastaja saapi tästä aiheen härnätä häntä, niinkuin rupeaisi järkeilemään:

»Siinä on nyt palkka saituudestasi. Tässäkin paikassa ovat nuo juurikkaat, nuo senkin täytisen koholla maasta köngöttävät juurikkaat olleet iät päivät haittana. Talvella on niihin heinäkuorma kaatunut, kesällä on niihin monta rekeä särkynyt, ja niihinpäs nyt piti tämänkin kulkuneuvon kiinni takertua. Mutta koetahan nykäistä ja ihan täysistä voimista, jotta päästäisiin tuonne vähän tasaisemmille maisemille!»

Seurasi muutamia vihaisia ruoskanläjähdyksiä, ja näitä läjähdyksiä säesti äkäinen sättiminen. Aivan kuin ohjastaja olisi ruvennut menettämään kärsivällisyytensä. Kelovaaralainen koettaa kiskoa minkä vähänkin voimista lähtee ja saakin jo kuorman niehentymään vähän matkaa eteenpäin, mutta sitten se takertuu jälleen kiinni ja tällä kertaa kaikesta päättäen aivan lähtemättömästi.

Hän nykii ja kiskoo vaikka minne päin. Ohjastaja vuoroon haukkuu häntä, vuoroon voitelee ruoskalla. Kelovaaralainen on menehtymäisillään, vapisee kivusta ja uupumuksesta, mutta toinen ei sääli häntä; ivailee vain ja sättii sen minkä sanoja ennättää löytää.

»Ähäs, vai jo rupesit uupumaan, vai jo rupesit lyömään längillesi! Mutta ei ole vielä aika uupua, matkaa on vielä paljon jälellä. Tätä korpeakin on vielä minkä Hekin puolisen kilometriä, ja sitten tulee se vähäinen nousu siinä Autiopetäjikön reunassa — siinä, missä oli aikanaan se velhosepän paja — sattunetko muistamaan?»

Kelovaaralainen muisti vielä mainiosti tuon velhosepän. Hänen poikasena ollessaan se oli siinä pajassaan takoa kalkutellut, ja olivat hölisseet sen olevan suuren tietoniekankin. Niinpä siinä pajan kohdalla poikaset olivat vähän niinkuin pelänneetkin, jotta millä tuulella se tietäjä milloinkin sattuisi olemaan. Mutta jo kauan aikaa sitten oli velhoseppä kuollut, ja hänen pajansakin oli jo melkein täydelleen lahonut nurkilleen, kun kukaan ei sen päiväsen perästä ollut sitä viitsinyt kohentaa.

Nyt he lähenevät tuota nurkilleen lahoavaa pajaröttelöä, ja Kelovaaralainen ällistyy pahanpäiväisesti, kun pajasta alkaa kuuluakin vasaran kilkettä ja palkeen puhkutusta. Ei mitään epäilyä, siellä se velhoseppä kuulosti olevan täydessä työn tohinassa, ja nyt he ovat jo melkein pajan kohdalla.

Silloin alkaa ohjastaja esitellä, että jospa pantaisiinkin ajokkaalle kengät jalkoihin. Kelovaaralainen kauhistuu, jotta mitä se nyt höpisee, kun puhelee kengistä ja kengittämisestä. Mutta tuskin hän ennättää ajatella kunnolleen tätä ajatusta loppuun, kun jo ollaankin pajan kohdalla. Ja ihme ja kumma, se näyttää olevan sittenkin kunnossa, vaikka Kelovaaralainen oli ollut muistavinaan, että siitä olisi jo ollut poissa kattokin — tai olisiko ollut sisään pudonneena —, mutta nyt olivat katot ja kaikki paikallaan, koko, paja täydessä reilassa. Ja aivan kuin asia olisi ollut jo valmiiksi sovittu, tulee pajasta velhoseppä niska väärällään ja ryhtyy puuhaamaan Kelovaaralaisen kengittämistä.

Kelovaaralainen ei oikein ymmärrä, mitenkä se kävi, mutta hetkisen kuluttua hänellä on rautaiset hevosenkengät käsissään ja jaloissaan. Seppä virnistää vahingoniloisena, jotta sopipa nyt yrittää vetämistä vähän paremmalla puhdilla. Kelovaaralainen ponnistaa jalallaan ja kuopaisee kädellään, ja kumma kyllä tuntuukin kuorma nyt lähtevän paljon kevyemmin liikkeelle. Eikä edes käsiinkään pahemmin koskenut, vaikka velhoseppä oli arkailematta lyönyt niihin naulat ja vielä käsiselän puolelta katkonut ne vääntämällä, niinkuin tavallisesti tehdään hevosta kengitettäessä.

Mutta vähäinen rinne Autiopetäjikön tasanteelle oli vielä nousematta, ja siinä Kelovaaralaisen voimat jälleen pettivät, ja nyt karjahti ohjastaja jo aivan säälimättä ja iski myös ruoskallaan säälimättä. Kuulostipa vielä niinkuin muistuttelevan siitäkin, ettei nyt sopinutkaan enää nahjustella ja nuhjustella, kun oli kengät ja kaikki reilassa, niinkuin ajokkaalla pitikin olla.

Kelovaaralainen on aivan hengenhädässä, ponnistelee ja rimpuilee menehtyäkseen; ruoskanlyöntejä tulee nyt satamalla, ja nekös sitten osaavatkin vihlaista kipeästi hänen nahkaansa. Ja nyt rupeaa jo ajaja reuhtomaan ohjaksillakin, kiskoo ja nyhtää, milloin toista, milloin toista, välistä molempiakin yhtaikaa.. Epätoivoissaan Kelovaaralainen ottaa nelisen, ja niin hän rytisten ja räiskyen vetää kuormansa mäen päälle. Aivan kuulosti siltä kuin reki olisi mennyt säpäleiksi siinä menossa, mutta ylös vain tultiin, ja sinne päästyä Kelovaaralainen tuiskahti nenälleen maahan loppuun asti menehtyneenä. Siinä oli vieressä velhosepän lahoava tuparakennus, ja tämän pihamaalle Kelovaaralainen nyt uupui.

Ohjastaja antoi hänen vähän aikaa hengähtää, mutta alkoi sitten patistella lähtöön. Äyskähteli tähän tapaan:

»No, nyt vähän äkisti liikkeelle! Ja puhalletaanpas tällä jahtitorvella merkki, jotta saattojoukotkin tietävät yhtyä samaan matkaan!»

Kelovaaralainen vilkaisi taakseen, ja eikös vain opastajalla jo ollutkin käsissään messingistä tehty kiiltävä jahtitorvi, jolla hän töräytti lähtömerkin. Joka puolelta ympäriltä kuului yhtäläisiä torventörähdyksiä, ja sitten sitä lähdettiin. Ohjastaja läjäytti ruoskallaan, ja ympäriltä kuului samaan tapaan ruoskan läiskettä. Kelovaaralainen ei uskaltanut vilkuilla sivuilleen, mutta hyvin hän kuuli sivuilleen vilkuilemattakin, että oli tässä nyt saattojoukkoa vähän enemmältäkin. Petäjiköstä kahta puolta tietä kuului helinää ja kolinaa, siellä ajoi kymmenittäin lasivaunuja, siellä ajoi vaikka minkänäköisiä kulkuneuvoja, ja välipaikat mennä vilisti täpäten täynnä pieniä paholaisia; niitä meni kärppinä, niitä meni oravina ja rottina, niitä mennä loikki jäniksinä ja juoksi kettu repolaisina. Ja metsästä kuului peloittava kohina niinkuin myrskyn pauhina; siellä satoi varmaan tulta ja tulikiveä, sillä Kelovaaralainen tunsi nenässään äikeätä tulikiven katkua. Ja muutakin ryskettä ja rähinää sieltä kuului, niinkuin koko maahisten valtakunta olisi kokoontunut Kelovaaralaisen menoa juhlimaan.

Autiopetäjikön halki kulkevaa tietä riitti parin kilometrin verran, ja koko tämän matkan seurasi saattojoukko Kelovaaralaista; seurasivatpa muutamat itsepintaisimmat ajoneuvot häntä vielä niityn rannakseenkin ja aina Tyttösalmen niitylle asti. Mutta niittysaunalle jouduttua kaikki hävisivät kuin maa olisi ne nielaissut; ilkeätä tulikiven katkua tuntui sentään vielä ilmassa Kelovaaralaisen ympärillä, ja ohjastaja hihkaisi matkan päätökseksi:

»Hei vain, Kelovaaran Tanskanen, nyt ollaan perillä. Ja eikös ollutkin komea saattojoukko, vai mitä sanot!»

Kelovaaralainen oli kovasta laukasta niin hengästynyt, ettei hän kyennyt sanomaan mitään. Hän kaatui maahan ja luuli siihen paikkaan menehtyvänsä, mutta ohjastaja alkoi nyt rähistä:

»Sukkelaan siitä ylös ja kiskomaan tätä aarrearkkua tuonne lampeen, ennenkuin keitään näkijöitä tähän paikalle joutuu!».....

Kelovaaralainen hätäytyy pahanpäiväisesti ja alkaa kiskoa takarekeä lammelle päin, mutta tällöinpä ohjastaja jälleen rähisemään:

»Hölmökö sinä olet, Kelovaaran Tanskanen, eihän tätä vetämällä viedä. Etkö ala jo käsittää, että kantamallahan tämä pitää kulettaa!»

»Kantamallako?» äimistelee Kelovaaralainen ihmeissään. »Mutta eihän tätä kahden miehen voimalla mitenkään jakseta kantaa, kahdeksan miestähän tässä pitäisi olla!»

Ohjastaja räjähtää nauramaan:

»Niinkö luulet, ettei tähän apumiehiä ilmesty. Sukkelaan vain nuorat irralleen!»

Kelovaaralainen hyökkäsi irroittamaan nuoria, sillä hänetkin oli vallannut kova pelko kutsumattomien näkijöiden joutumisesta paikalle. Mutta ennenkuin hän ennätti mihinkään, oli siinä jo kymmeniä käsiä katkomassa ja ratkomassa nuoria. Aarrearkku liikahti rutakasti, kohosi ilmaan, ja Kelovaaralaisen suureksi ihmeeksi se läksi näköjään aivan itsestään menemään lammikkoputeroa kohden. Likempänä rantaa vauhti koveni, jolloin Kelovaaralaisen kynnetkin rapsahtaen luiskahtivat sen kulmasta. Keskelle lampea jouduttuaan aarrearkku äkisti pysähtyi ja mennä jumahti pohjaan niin äkäisesti, että vaahtopärskeet kävivät hyvän aikaa yli koko lammen. Kelovaaralainen, joka oli jäänyt rannalle seisomaan, ymmärsi aarteensa uponneen samaa kyytiä syvälle pohjaliejuunkin — ikutielleen!

»Entäs tämä takareki, jätetäänkös tämä näinikään tähän niittysaunan nurkalle? Tästähän ne juukelin hyväkkäät arvaavat paikalla, että olemme tuoneet tänne aarrearkun ja upottaneet sen tuonne lampeen!»

»Ahaa, vai älysit siitä huomauttaa!» irvistää seuralainen. »Sinähän näytät hoksaavan asioita enemmän kuin luulinkaan. Mutta ei hätää mitään, kyllä tästä takareestä selvitään tuossa paikassa!»

Hän näytti vain vältän koskettavan aisoihin, ja samassa räiskähti reki aivan kuin mikä raketti ja hävisi sähisten taivaalle.

»Näitkös nyt, Kelovaaran Tanskanen, kuinka sukkelaan se kävi!» nauroi seuralainen. Ja sitten hän alkoi komentaa:

»No nyt jalat liikkeelle ja vähän äkkiä tuonne Koivuahon väkättäjän ladolle. Se on täpäten täynnä kuivia heiniä, ja heinäväkikin on jo mennyt matkoihinsa koko niityltä — niin Koivuaholaisen heinäväki kuin sinunkin heinäväkesi. Nyt on sopiva aika panna se iloisesti leiskumaan!»

Kelovaaralainen säikähti, jotta latoja polttamaanko hän? Hänkö murhapolttajaksi? Mutta jo seuraavassa siunaamassa tuo kammottava ajatus hävisi, ja hänelle oli selkenevinään, että tätä justiin se oli tarkoittanutkin se hänen unennäkönsä. Ja samassa hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että hän tekisi vielä tämänkin tihutyön. Hän läksi juoksemaan raja-aitaa kohden, ja seuralainen tulla kaapaisi perässä. Aidan yli hypätessä se jo meni hänen edelleenkin, ja niin siinä juosta vilistettiin kilpaa Koivuaholaisen ladon luo.

Kelovaaralainen vapisi kuumeisesta kiihkosta, tempasi taskustaan tulitikut ja tuikkasi ovenrakosesta tulen heiniin. Sitten hän juoksi toiselle ovelle ja teki sielläkin yhtäläisen tempun. Tuli tarttui kuiviin heiniin, lekutteli ja lipoi vähän aikaa paikallaan, nuoleskeli lautoja, mutta sai äkisti ilmaa ja kohosi tohahtaen ylemmäs. Ja vaikka heinät olivatkin tiukkaan ahdetut, alkoi palo nopeasti levitä. Kelovaaralainen otti jalat alleen ja alkoi juosta metsän rannakseen. Siellä hän hetkiseksi pysähtyi, sen verran jotta ennätti nähdä, mitenkä kaksipuolinen lato nopeasti hävisi savu- ja tulimeren sisään.

Viimeiseksi vielä häivähti savun ja tulen keskestä silmään ladon punaiseksi maalattu katto. Aivan veripunaisena se näytti kovassa kuumuudessa hohtavan. Kelovaaralainen räjähti mielipuolen nauruun:

»Näetkös, nyt se palaa — palaa! Aivan niinkuin unessa minulle näytettiin!»

Hän läksi juoksemaan pitkin niityn rannasta poispäin. Seuralainen juosta läähätti hänen takanaan, ja sieltä se kuului huohottaen hokevan:

»Tamppikoskelle! Tamppikoskelle!»

Kelovaaralainen ymmärsi, että seuralainen tarkoitti kauempana Koivuaholaisen pohjaniityn halki juoksevaa jokea. Tämä joki tuli eräästä läheisestä vanhan mantereen järvestä ja laski Höytiäiseen. Siellä likempänä Höytiäistä oli vähäinen koski, johon aikanaan oli rakennettu tamppiröttelö. Nyt se oli jo monta vuotta ollut käyttökelvoton, mutta tammi oli vielä kutakuinkin kunnossa, ja siinä tammen yläpuolella oli syvä patama, jossa sanoivat olevan vettä parin sylen syvyydeltä.

Kelovaaralainen juoksi juoksemistaan, juoksi kilometrin, toisenkin ja joutui lopulta kovasti hengästyneenä Tamppikosken rannalle. Hän juoksi tammea myöten keskemmäksi koskea ja alkoi siinä vesirajasta kurkotellen kerätä hätäisesti kiviä. Pienempiä niistä hän ahtoi taskuihinsa, mutta kaikkein suurimman mönkäreen hän mukanaan olevan nuoranpätkän avulla laittoi kiviriipaksi, jonka köytti lujasti vyötärönsä ympäri, ja niinikään hän paiskautui vesirajassa sojottavalta ja kovasti liukkaalta hirreltä veteen.

Ilta oli jo hämärtymässä; ei ainuttakaan ihmissilmää ollut Kelovaaralaisen hyppäystä näkemässä, mutta kiviriipan aiheuttama loiskahdus kuului kai hyvän matkan päähän illan hiljaisuudessa.

Loiskahduksen kajahdettua kuului läheisestä metsiköstä pitkällinen naurunräkätys. Harakka oli ollut siellä yöpuulleen asetteleimassa, mutta oli äkisti valpastunut tarkkaamaan Kelovaaralaisen puuhailua. Ja tämäpä joka paikkaan sattuva pahanilman lintu se nyt ensimmäisenä kuulutti Kelovaaralaisen katoamisen aaltojen alle.

JÄLKILAUSE

Kelovaaralaisen katoaminen ja samaan aikaan tapahtunut Koivuaholaisen heinäladon palaminen aiheuttivat ankaran hälinän meidän saloperukalla. Jo nyt ymmärsivät vähän typerämmätkin, että nämä tapahtumat olivat kiinteässä yhteydessä keskenään, ja sekin ymmärrettiin ilman muuta, että Kelovaaralainen oli nyt mennyt kokonaan sekapäiseksi. Ei näet mitenkään osannut ajatella semmoista mahdollisuutta, että Kelovaaralainen olisi täydessä järjessään ryhtynyt heinälatoja polttamaan, vaikkapa hän sitten lie vihannutkin Koivuaholaista kuinka katkerasti hyvänsä.

Eipä ei osannut ajatella semmoista mahdolliseksi. Sekaisin siinä oli pitänyt mennä miehen meininkien, ja hyvin pian saatiinkin Kelovaaran heinäväeltä kuulla, että heidän isäntänsä oli ollut sekapäisenä jo muutamia päiviä. Oli jo ennättänyt särkeä niittokoneensakin, mutta kun otettiin se häneltä pois ja kehoitettiin lähtemään kotiin, ei hän lähtenytkään. Jäi vain sinne niittysaunalleen ja jatkoi siellä entiseen tapaan viinaksien viljelemistä, vaikka isäntärenki Matti olikin hänelle moneen kertaan motkottanut ja uhkaillut jo nuoriin panemisellakin.

Kaikki nämä tapaukset kertoi Kelovaaran heinäväki avomielisestä, mutta kun emäntä Loviisa alkoi moitiskella, että miksi he eivät lähettäneet niistä sanaa Kelovaaraan, rupesi isäntärenki Matti selvittämään verkkaiseen tapaansa:

»Emmehän me mitenkään osanneet arvata, että isäntä rupeaisi niin pian tihutöitä tekemään. Kun se näet oli ollut vähän niinkuin sekapäisenä jo koko heinätysajan, ja kun sitäpaitsi okiinkin jo aivan loppuun pääsemässä, niin akkiloin siihen tapaan, jotta jos hyvinkin päästäisiin tästä kunnialla kotiin. Mutta eipähän vain päästykään, piti näet juukelin hyväkkään ruvetakin tihutöitä tekemään ja heinälatoja polttamaan!»

Siinä sitä oltiin. Emäntä Loviisa ei osannut muuta kuin huojutella päätään, kun sai kuulla Kelovaaralaisen viinaksien viljelemisestä. Ja niin hän rupesi itkeä ryöhöttelemään, itki aivan silmänsä kipeiksi, itki menehtyäkseen, vaikka asia ei tietenkään siitä enää korjautunut.

Muu talonväki aloitti tällä välin jo kadonneen isännän etsiskelyn, ja vähitellen tähän etsiskelyyn yhtyi jo muitakin kyläläisiä. Ensin haeskeltiin isäntää sieltä Tyttösalmen niittysaunan lähettyviltä; etsittiin kaikki lähiseudun metsät ja jopa ennätettiin moneen kertaan naarata Tyttösalmen lammikkoputerostakin, jotta jos hyvinkin Kelovaaralainen olisi sinne hukuttautunut. Mutta eihän Kelovaaralaista löytynyt Tyttösalmen lammikkoputerosta eikä voinutkaan sieltä löytyä, kun hän oli hukuttautunut Tamppikosken niskassa olevaan syvänteeseen. Ja sieltä taas ei kukaan arvannut lähteä häntä etsimään, ei ainakaan näin ensi hätään.

Hyvin pian alkoi kuitenkin Kelovaarassa sattua semmoisia tapauksia, että koko meidän saloperukka joutui kauhunomaisen säikähdyksen valtaan. Kelovaarassa näet rupesi kummittelemaan, ja nimenomaan siellä vanhassa tuparakennuksessa, missä oli se nurkkakommetto — Kelovaaralaisen aarrekammio.

Sivumennen pitänee tässä huomauttaa siitä seikasta, että siellä nurkkakommetossa oli kaikki kauniisti paikoillaan — aarrearkut ja lipastot ja kaikki. Tuo aarrearkun kuljettaminen Tyttösalmen niittysaunalle ja lammikkoputeroon upottaminen oli siis kokonaan juoppohullun houretta, sitä ei ollut todellisuudessa ensinkään tapahtunut.

Ja senpä vuoksi siellä aarrekammiossa kai rupesikin nyt sattumaan ihmeitä. Emäntä Loviisa sai ensimmäisenä paeta vanhasta tuparakennuksesta uuden asuinkartanon puolelle, ja jo seuraavana yönä tuli isäntärenki Matillekin lähtö. Oli niinkuin joku olisi äkkiä ilmestynyt hänen vuoteensa viereen sinne tuvan ylisille, puistaltanut häntä olkapäästä ja sanonut tiukasti:

»Nyt on sinun parasta korjata täältä luusi hyvän sään aikana. Muutoin minä lähetän sinut semmoisella kyydillä, että muistat elämäsi loppuun asti!»

Aivan kuin isäntä itse olisi tuon sanonut taikka paremminkin sähähtänyt Matin korvaan. Ja Matti kyllä ymmärsi totella isäntänsä tiukkaa käskyä, ei jäänyt odottamaan tosipelissä tapahtuvaa lähettämistä, ja siinä hän teki hyvin viisaasti.

Nuoremmat rengit eivät olleet näin viisaita. Paitsi sitä, että he olivat nuoria, olivat he vielä yltiöpäitäkin, suorastaan uhmanhaluisia. Niinpä he menivät seuraavana iltana nukkumaan itsensä Kelovaaralaisen ja emäntä Loviisan sänkyyn. Koko talonväki heitä varoitteli, mutta rengit olivat omasta mielestään rehvakoita poikia ja asettuivat sänkyyn uhkamielisinä.

On tarpeetonta sanoa, että he lähtivät siitä sängystä vähän äkkiä. Kun vain talossa oli ennätetty asettua makuulle, silloin he lähtivät. Ja vielä uuden asuinrakennuksen puolelle päästyäänkin he olivat vähän niinkuin sekapäisiä ja pökertyneitä. Eivätkä he enää milloinkaan tämän jälkeen uhmanneet kummituksia eivätkä ainakaan Kelovaaran isäntävainaata. He saivat yhdestä lähettämisestä tarpeekseen asti muistoa koko elämänsä ajaksi.

Ja myöskin siinä suhteessa he saivat hyvän opetuksen, etteivät he tämän jälkeen enää milloinkaan kerskuneet rohkeudellaan, jos puhe sattui kääntymään kummituksiin. Niinpä niin, ei heitä edes saatu koskaan selvittämään, mitä siellä vanhassa tuparakennuksessa oli oikeastaan tapahtunut sinä pimeänä heinäkuun loppupuolen yönä. He osasivat pitää suunsa supussa ja leukansa leventelemättä.

Mutta tämän jälkeen vasta ruvettiinkin Kelovaaralaista etsimään suurella tarmolla. Nuo molemmat nuoremmat rengit ja myöskin isäntärenki Matti olivat nyt kaikkein innokkaimpia etsijöiden joukossa. Ja he osasivat myös innostaa toisia etsimistyössä, oli aivan kuin heille olisi odottamatta selvinnyt, että Kelovaaralaisen löytäminen oli hyvin tärkeä asia, johon ei saanut suhtautua mitenkään ylimielisesti eikä olkapäitään kohautellen.

Tästä puolin rupesi etsijöiden joukko lisääntymään suorastaan uskomattoman nopeasti. Koko laaja pitäjäs oli pian yhtenä miehenä jalkeilla, ja nyt ilmestyi etsijöitä johtamaan jo mustilaisvallesmannikin. Eikä vain mustilaisvallesmanni, pian oli samaan seuraan ilmestynyt myös juoppotuomari Heikki Varis Joen kaupungista. Nyt järjestettiinkin etsintä oikein säännölliseksi näiden kahden lakia lukeneen miehen johdolla. Mustilaisvallesmanni etsi Kelovaaralaista kotitalon ympäristöstä, mutta juoppotuomari Heikki Varis samoili joukkoineen pitkin pohjaniittyjä ja kuulusteli kaikkia, jotka vain hänen joukkonsa lähettyville sattuivat joutumaan.

Tämä menettely osoittautuikin viisaaksi. Pian oli juoppotuomari päässyt varmuuteen, että Kelovaaralaista piti etsiä Koivuaholaisen alueilta eikä mistään muualta. Eräänä päivänä tuli näet etsijäjoukkoa vastaan itse Koivuahon Leski-Maija ja kertoi juoppotuomarille, että hän oli edellisenä yönä nähnyt unen, hyvin merkillisen unen. Niinkuin olisi Koivuaholaisen iso heinälato parhaillaan roihunnut liekkien vallassa, ja niityn rannaksessa hän oli nähnyt kovalla vauhdilla juoksevan miehen.

»Ja kuka se mies oli — tunsitko sinä?»

»Tunsinhan minä — Kelovaaralainen se oli — samanlainen laiha kuikelo justiin kuin Kelovaaralainen. Ja sen perässä juoksi toinen mies niinkuin varjona — vaikka olisi ollut se pääkehno ajamassa Kelovaaralaista edellään!»

»Ja minne päin ne juoksivat?» jatkoi juoppotuomari kuulusteluaan.

»Enhän minä osaa sanoa, mutta olin niinkuin unessa kuulevinani jonkun puhuvan, että ne juoksevat Tamppikoskelle!»

Väristys kävi etsijäjoukon halki. Tässä oli nyt tietäjä saapuisalla. Leski-Maija oli nimittäin joskus ennenkin osoittanut tietäjän lahjoja, ja niinpä nyt juoppotuomari alkoi kysellä, mikä se Tamppikoski oikeastaan oli — oliko siinä niin paljon vettä, että siihen saattoi hukuttautua?

Tällöin astui esiin Kilkanpuron isopartainen Eerikka ja tervehdittyään asiaankuuluvana rehevyydellä juoppotuomaria alkoi selvittää mahtavaa tuurikkapartaansa sivellen:

»No, eihän siinä itsessään siinä koskessa taida niinkään moniksi vettä olla näin kesäkuivan aikaan. Mutta on siinä yläpuolella semmoinen tammiröttelö ja siinä tammen niskassa syvänpuoleinen patama, jossa sanovat olevan vettä parin sylen paksuudelta. Niin jotta jospa vaikka siihen olisi hukuttautunut Kelovaaralainen!»

»Selvä on!» julisti juoppotuomari. »Me lähdemme nyt koko joukolla sinne Tamppikoskelle!»

Ja sieltähän se sitten löytyikin Kelovaaralaisen ruumis. Melkein suoraan meni juoppotuomari Heikki Varis tammea myöten keskelle jokea, ja kun huomasi siinä vesirajassa sojottavan lahoneen hirren, niin pysähtyi siihen ja määräsi:

»Kas tuosta paikasta yritetään. Tänne naarausvehkeitä ja köysiä — tämä rupeaa näyttämään niinkuin lupaavalta!»

Aivan kuin juoppotuomarin puheen päätökseksi kuului rannan metsiköstä ison harakkaparven naurunrähäkkää. Koivuaholainen, joka tulla väännätteli juoppotuomarin vanavedessä, koetti mennä kompuroida hänkin keskelle jokea ja huomautti tietoviisaan näköisenä, että nuo harakan kehvelit olivat kokoontuneet tänne Tamppikoskelle niinkuin parempiakin juhlia pitämään. Tuo metsikkö kuulosti olevan niitä täpäten täynnä.

Kauempaa jonon häntäpäästä toimitettiin köysiä ja naarausvehkeitä, ja niin alkoi naaraaminen. Ensin kohosi pataman pohjasta joutavaa rojua, hirrenpökäleitä ja minkä mitäkin. Mutta sitten tarttui jo naara niinkuin vähän lujempaan esteeseen, koetettiin vetää, mutta eipä naara hievahtanutkaan.

»No, nyt se Kelovaaralainen pitelee jo siitä kiinni!» virkahti juoppotuomari. »Vetäkää vain arkailematta mies ylös, siinä se nyt on aivan varmasti!»

Koivuaholainen ja Tönnikönniemen Mikko Hiltunen koettivat vetää minkä jaksoivat, mutta naara ei kohonnut. Tällöin jouduttautuivat paikalle rotevakasvuinen Kilkanpuron Eerikka ja Tervakankaan pitkä Tanskanen ja iskivät kourineen kiinni nuoraan. Ja nyt kohosi Kelovaaralainen pataman pohjasta ihmisten ilmoille, kohosi niin että humahti. Mutta minkä näköisenä?

Niinpä niin, tässä paikassa kannattaa tehdä kysymys, minkä näköisenä hän kohosi? Hän oli maannut siellä syvässä haudassaan lähes kaksi viikkoa lämpimän kesäisen veden hautomana, ja tällä aikaa hän oli lihonut ja paisunut aivan muodottomaksi pöhliäiseksi. Ei noussutkaan sieltä enää ihmisten ilmoille kuivaluinen miehen kuikelo, vaan mahtava isäntämies, täyteläinen muodoltaan joka suhteessa.

»Onpas se hyväkäs osannut lihoa ja paisua!» ihmetteli Kilkanpuron isopartainen Eerikka. »Vähän toisennäköiseltä tämä mies näyttää kuin se Kelovaaralainen, joka säkyytti meidät uuteen viirunvetoon siellä Muuriaisen puotikamaripöksässä!»

»Toisenpa toisen näyttää tämä mies näköiseltä!» myönnytteli Eerikan puheeseen Tervakankaan pitkä Tanskanen.

»Mikäs juukeli sitä kiskoo niin äkäisesti pohjaan päin?» päivitteli isopartainen Eerikka.

»Ettekö tuota jo arvaa — tihulainen sitä kiskoo pohjaan päin!» kuului rannalta Leski-Maijan tietoviisas ilmoitus.

»Katsotaanhan, onko siellä tosiaankin tihulainen kiskomassa!» puheli Tervakankaan pitkä Tanskanen ja kumartui kopeloimaan Kelovaaralaisen mahtavaa ruhoa. Hän haroi hyvän aikaa ja keksi lopulta kiviriipan, hän otti tuppipuukon vyöltään ja sipaisi narun poikki. Kivi mennä jumahti pohjaan, mutta Kelovaaralainen kellui nyt vaivattomasti vesipinnassa.

»Kas niin, nyt se tihulainen irroitti siitä näppinsä!» ihasteli Tervakankaan pitkä Tanskanen ja nousi seisomaan. »Jo nyt Kelovaaralainen osaa uida niinkuin ennenkin vedessä käynyt mies!»

Niin kuletettiin Kelovaaralainen naaran varassa rantaan ja nostettiin monissa miehin maihin. Vasta nyt huomattiin, että myöskin hänen taskunsa olivat täpäten täynnä kiviä. Koetettiin niitä vähennellä minkä löydettiin, ja lopuksi tehtiin tukevat paarit, joille Kelovaaralainen vieritettiin.

Kulkueen etunenään asettuivat juoppotuomari ja Koivuaholainen, kantajiksi ryhtyi iso ryhmä vankkoja miehiä, ja heti näiden perään asettui Leski-Maija, muun joukon seuratessa jälempänä. Ja niin alkoi Kelovaaralaisen viimeinen matka, ensin Kelovaaraan ja sieltä jo samana päivänä kirkonkylän hautausmaan leikkuuhuoneelle. Oli näet pidettävä kiirettä, sillä heti vedestä nostettua rupesi Kelovaaralainen kovasti haisemaan.

Kumma kyllä ei Koivuahon Leski-Maija tällä kertaa tehnyt varsin isoa numeroa itsestään, vaikka Kelovaaralainen olikin löydetty hänen osviittansa mukaan. Taisi olla niin, että Leski-Maija osasi kuin osasikin kunnioittaa noita tietäjänlahjojaan, joilla hän silloin tällöin sai tehdä palveluksia naapureilleen.

Mustilaisvallesmanni otti nyt ensi hätään selvittääkseen Kelovaaralaisen jättämät rötökset. Hänen läsnäollessaan avattiin Kelovaaralaisen kassakirstu ja otettiin sieltä kaikki paperit tarkastettaviksi. Jo rahaista rahaa löytyi niin paljon, että sillä kyettiin maksamaan sujoksi juoppotuomarin velkoma summa, ja tämän jälkeen pantiin loppurahat ja muut paperit takaisin kassakirstuun, jonka avaimen Kelovaaralaisen vanhin poika, Saaren paikan nuori isäntä, otti nyt huostaansa.

Kun kuitenkin hänet oli jo maksettu erilleen talosta, asetettiin myöhemmin syyskäräjillä erikoinen holhooja Kelovaaralaisen alaikäisten lasten omaisuutta hoitamaan, ja tälle holhoojalle täytyi nyt Saaren paikan nuoren isännänkin luovuttaa kassakirstun avain. Holhoojaksi tuli Koivuaholainen, ja on hyvä syy uskoa, että hän olikin luotetuin mies siihen toimeen ryhtymään. Ainakin hän koetti rehellisesti täyttää holhoojan velvollisuudet.

Lopuksi on vielä mainittava sekin seikka, että vähitellen tämän jälkeen kummitteleminenkin Kelovaaran vanhassa asuinrakennuksessa lakkasi. Kertoivat käytetyn siellä pappiakin, mutta pappi oli selittänyt, ettei hän mahda mitään kuolemanjälkeisille tapauksille. Hän oli näet vain elävien sielunpaimen, mutta jos rauhattomat sielut kuolemansa jälkeen eivät pysyneet manan majoilla, ei hänellä ollut mitään mahtia niiden pitämiseen aisoissa. Hän saattoi vain neuvoa jälkeenjääneitä rukoilemaan rauhaa edesmenneiden sieluille. Jos tämä ei auttanut, olivat asiat kerrassaan hullusti.