[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fv1pwivnvJrXiD15uM2Z4RFXNeW8iO9HC6GSRXvW1c9o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":16,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":16,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":16,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3256,"Rikas mies","Eronen, Simo",1881,1936,"3256-eronen-simo-rikas-mies","3256__Eronen_Simo__Rikas_mies","Romaani","romaani",[],[],"fi",null,56404,384585,true,[],[],[],"Romaani kertoo orvoksi jääneen tyttölapsen perinnöstä ja tämän sedästä Aapro Tanskasesta, joka ryhtyy tytön holhoojaksi. Teos kuvaa itaruutta ja omaisuuden tavoittelua maaseutuyhteisössä, jossa epäluulot ja perintöjärjestelyt hiertävät naapurien välisiä suhteita.","Simo Erosen 'Rikas mies' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3256.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RIKAS MIES\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nSIMO ERONEN\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1936.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nLikipitäin vuosikymmen ennen tämän kertomuksen varsinaista alkua oli\nse Saaren paikan kitulias Iikka Tanskanen kuolla kuukahtanut siihen\nsamaiseen näivetystautiin, joka oli korjannut hänen emäntänsäkin jo\nvuosia kolme neljä aikaisemmin.\n\nIikalta jäi vauras talo tavaroineen päivineen, mutta likeisempiä\nrintaperillisiä ei jäänyt kuin yksi ainoa tyttölapsi, joka oli isänsä\nkuollessa kymmenvuotias, tai olisiko ollut jo kahdentoista ikäinenkin;\nja hänkin oli kovasti kitulias, niin että yleiseen uskottiin hänen\nperineen vanhempiensa näivetystaudin ja menevän maanrakoon jo ennen\ntäysikasvuiseksi pääsemistään.\n\nSiinä oli nyt holhoojan virka avoinna, vieläpä paremmanpuoleinen\nholhoojan virka. Monet kateelliset naapurit alkoivat hälistä, ettei\nmitenkään pitäisi Kelovaaran Aapro Tanskasta päästää siihen virkaan.\nTosin oli tämä Kelovaaralainen vainajan veli ja siis likeisin mies\nholhoojaksi pääsemään, mutta kun hän oli tunnettu itaruudestaan,\npelättiin hänen ajan mittaan puliveivaavan koko Saaren talon\ntavaroineen päivineen itselleen.\n\nKelovaaralainen pantiin kuitenkin holhoojaksi, ja mitenkäpäs hänet\nolisi voitu syrjäyttääkään, kun sanottiin vainajan nimenomaisen tahdon\nolleen siihen suuntaan, että hän tulisi holhoojaksi. Kuolinvuoteella\nollessaan oli vainaja kutsunut luokseen molemmat palvelijansa,\nnimittäin sen myöhempinä vuosina siihen Tönnikönniemen torppaan\nasettuneen Mikko Hiltusen ja tämän vaimon Kaisa-Stiina Nevalattaren,\nja näiden vierasmiesten ja Kelovaaralaisen kuullen hän oli selittänyt,\nettä niin ja niin pitää asiat järjestää: velimies on pantava\nholhoojaksi.\n\nVieläpä sanoivat vainajan siinä ennen viimeisiä hengenvetojaan\nsellaistakin luvanneen, että kun tällä hänen velimiehellään oli iso\nperhe huollettavana ja häneltä jäi vain yksi ainoa perillinen, niin\nvelimies saisi himpun verran tasata omaisuutta. Ei kuitenkaan niin,\nettä hänen oma tyttärensä jäisi orvon osalle, vaan siihen tapaan,\nettä kaikille tulisi yhtä paljon perintöä: hänen lapselleen ja\nKelovaaralaisen lapsille, tasan yhtä paljon kaikille.\n\nKun jälkeenpäin tätä asiaa noin niinkuin tupakkapuheena kyseltiin\nTönnikönniemen Mikolta ja tämän emännältä, eivät nämä osanneet sanoa\nmitään varmempaa; vakuuttelivat vain kilpaa, Kaisa-Stiina Nevalatar\nihan vesissä silmin, että hyvin autuas oli ollut se Saaren isännän\nlähtö ja että kyllä Kelovaaralainen muka muisti aivan takitilaan, mitä\nsiinä kuolinvuoteen ääressä oli puhuttu. Mitäpä heistä niin väliäkään,\nhe olivat kumpainenkin vähän töpäkkämuistisia, mutta jos pitäisi lähteä\nvalansa päälle puhumaan, neuvoisi kai Kelovaaralainen, mitenkä heidän\noli puhuttava.\n\nHyvään aikaan ei heidän kuitenkaan tarvinnut lähteä valansa päälle\npuhumaan. Kelovaaralainen hoiteli holhoojanvirkaansa erittäin\ntaitavasti, niinkuin hän hoiteli omia asioitaankin. Ensi töikseen hän\nlähetti kituliaan holhokkinsa Saaren talon emäntävainaan sukulaisiin,\nsinne Kuorehvaaran Nykyrilään, joka oli ihan toisella laidalla\npitäjästä, melkeinpä jo likempänä Liperin rajaa.\n\nKertoivat tästä asiasta tulleen vähän sanomistakin itsensä\nKelovaaralaisen ja hänen emäntänsä kesken. Emäntä Loviisa, joka oli\ntunnettu hyvänsävyiseksi ja lapsirakkaaksi ihmiseksi, kuului panneen\nvastaan, jotta mitä siitä Liisu tyttösestä nyt sinne niin kauaksi\nventovieraisiin oloihin lähettämään, mutta tähän oli Kelovaaralainen\nmarahtanut:\n\n»Vai tähän pitäisi saada yksi suu lisää leipää jauhamaan. Jo tässä on\nnäitä hyviä leipämyllyjä ennestäänkin aivan tarpeeksi asti.»\n\nEmäntä ei uskaltanut ruveta sen enempää Liisun puolta pitämään, vaan\nläksi itse saattamaan Saaren talon perinnötärtä sinne kaukaiseen\nsukulaistaloon. Tämän jälkeen Kelovaaralainen tunsi olonsa ihan kuin\nvapaammaksi, ja kun kaukana kirkonkylässä asuvat holhouslautakunnan\nisännätkään eivät sanottavasti häirinneet hänen toimiaan, hoiteli\nja hallitsi hän Saaren taloa aivan kuin omaansa, vähenteli siitä\nhissunkissun karjaa, heinätteli oman taloutensa tarpeisiin Saaren\npaikan hyviä pohjaniittyjä, lohkoipa vuosien vieriessä niistä palan ja\ntoisen suorastaan erilleenkin ja liitteli omiin niittyihinsä. Välillä\nhän piti talossa muutamia vuosia arentilaistakin ja antoi sitten talon,\ntosin vielä aivan viime tingassa sitä hyväisesti pyöristeltyään, omalle\nmieheksi varttuneelle pojalleen — niinkuin perintöosuudeksi.\n\nTällä välin Saaren talon laillinen perinnötär eli omaa elämäänsä\nsiellä kaukaisessa Kuorehvaaran Nykyrilässä, likellä Liperin rajaa.\nYhtenään kerrottiin sen siellä sairastelevan ja monipeliin levisi\nmeidän perukalle jo huhuja tytön lähenevästä kuolemastakin. Nimenomaan\npidettiin Liisun kuolemaa jo ihan varmana niihin aikoihin, kun\nKelovaaralainen kiireen vilkkaa ja miltei kesken vuoden kyöräsi sen\npunaniskaisen ja äksypäisen Tahvo Lehikoisen pois siitä Saaren talon\narentilaisen virasta, jotta sai antaa talon omalle pojalleen.\n\nMutta mikä lempolaisen häirinki lie sitten sattunut siinä\nkuolemantaudissa; ei se vain se Liisu kuollutkaan, vaikka sitä oli\npidetty jo ihan varmana ja vaikka talokin oli jo ennätetty antaa\nvalmiiksi toiselle perijälle. Vieläkös mitä se kuoli, joutavaa vain\noli ollut sairastelevinaan ja kituvinaan, ja nyt se rupesi ihan kuin\nKelovaaralaisen kiusaksi virkoamaan. Vuoden perästä kertoivat sen jo\nhommailevan miehelään menoa, ja nytkös Kelovaaralaiselle joutui tulinen\nkiire niiden holhoustilien laatimisessa.\n\nAluksi näytti kuitenkin siltä, että Kelovaaralainen selviäisi niistä\ntileistä ilman sen enempiä jälkijupinoita ja käräjänkäyntejä.\nLiisun sulhanen — sanoivat sen olevan niitä pystynenäisiä Hölölän\npaikan Mannisia siitä aivan sen Kuorehvaaran Nykyrilän naapurista\nkuului saaneen lupaan sieltä Nykyrilästäkin myötäjäisiä, ja kun\nKelovaaralainen tähän vielä lupasi omasta puolestaan minkä lie\nluvannutkin parisen tuhatta markkaa, niin siinähän sitä jo olikin ihan\ntarpeeksi asti semmoisten pikkueläjien mielen hyvittäjäisiksi.\n\nNiinpä niin, jollei se Liisun pystynenäinen mies olisi vain sattunut\nyhyttämään Joen kaupungin markkinoilla sitä juoppotuomarin maineessa\nelävää Heikki Varista, niin Kelovaaralainen olisi luultavasti saanut\nelää tipotiehensä ihan parempien ihmisten kirjoissa. Sehän se hyväkäs\nsotki koko asian se samainen Heikki Varis. Se kun näet alkuperiään oli\nmeidän puolen miehiä, niin oli kai saanut kuulla jo siksi jotta sanan\nsijaksi siitä Kelovaaralaisen holhousasiastakin, ja kun se nyt oli\nsiellä Sirkkalan saunan majapaikassa joutunut saman olutrisun ääreen\nniiden Kuorehvaaran ukkojen kanssa, niin oli alkanut esitellä sille\nLiisun miehelle:\n\n»Anna pois osapalkalla minun setvittäväksi se Kelovaaralaisen\nholhousrötös. Kyllä minä opetan sen juukelin kitupiikin ja muun\nsaivaren nylkijän orvon osuuksia pimittämään!»\n\nKun Liisun pystynenäinen mies oli tähän epäillyt Kelovaaralaisen\nlaatineen ne holhoustilinsä niin ovelasti, että tuskinpa itse\nvihtahousukaan pystyisi niitä selvittämään, niin tästäkös Heikki Varis\noli yltynyt mahtailemaan:\n\n»So-soo, poika, mitäs sinä tässä aikuista miestä peloittelemaan sen\nKelovaaralaisen oveluudella. On niitä setvitty ja selvitetelty jo\nvähän toisenmoisia tilejä kuin ne Kelovaaralaisen tilit ikinä voivat\nolla. Eihän se, eihän se, veikkonen, se sinun Kelovaaralaisesi osaisi\nunissaankaan laatia niin sotkuisia tilejä kuin olivat tässä takavuosina\nne Lehmonahon ukko Mustosen holhoustilit. Niissä kun näet oli\npimitetty sitä Jaamankankaan parasta tukkimetsääkin kahden peninkulman\nlaajuudelta ihan olemattomiin. Ne olivat vasta tilit, monta monituista\nvuotta niistä käräjiä käytiin, ja kaikki vanhat istinätuomaritkin\nhovioikeutta myöten rupesivat jo ihan verta sylkemään. Ja kukahan se\nloppujen lopuksi lie nekin tilit setvinyt ja selvittänyt? Joopa-joo,\ntämähän se vain oli Heikki Varis — tämä samainen juoppotuomarin\nmaineessa elävä Heikki Varis. Ja nytkös tässä ruvetaan peloittelemaan,\njotta et sinä mukamas pysty yhden Kelovaaralaisen tilirötöksiä\nselvittämään!»\n\nItse asiassa Heikki Varis tässä hiukan liioitteli. Toiset miehet\nne olivat oikeastaan selvittäneet sen Lehmonahon ukko Mustosen\ntilirettelön. Heikki Varis oli ollut vain vähän hännillä, yhden\nkaikkein pienimmän osakkaan asiamiehenä, mutta kun kaikki toiset\nosamiehet olivat voittaneet, niin oli Heikki Variskin siinä samassa\nrysäyksessä voittanut. Ja nyt jälkeenpäin — semminkin näin maalaisten\nolutrisun ääressä — Heikki Varis mielellään kerskaili, että hän se\nmuka ihan yksinään olikin selvittänyt tuon aikanaan kuuluisan jutun,\njoka tosiaan oli antanut paljon päänvaivaa monelle oikeusistuimelle.\nTähän omahyväiseen kerskumaan pohjautui suurelta osaltaan Heikki\nVariksen koko asianajomaine, mutta monet maalaismiehet luottivat hänen\nnerouteensa aivan järkkymättä.\n\nNiin nyt kaikki Kuorehvaaran ukotkin rupesivat yksissä neuvoin\nyllyttämään Hölölän paikan pystynenäistä miestä:\n\n»Antaisit pois poikkeen tämän Heikki Variksen yrittää. Jos hyvinkin\nsaisi vielä riehkäistyksi lisäperintöä sen Kelovaaran kitupiikin\nkukkarosta. Ja etpähän tuossa häviä, jos et voitakaan, kun tämä Heikki\nVaris suostuu ajamaan sen asian osapalkalla.»\n\n»Osapalkalla, osapalkalla!» toimitti Heikki Varis retevästi. »Jos\nvoitan, niin puoli voitosta lankeaa minun palkakseni. Jos häviän, niin\nomasta kukkarostani maksan kaikki vierasmiesten palkatkin. Joopa-joo,\nsemmoinen mies on tämä Heikki Varis, omasta kukkarostaan pulittaa\nvierasmiesten palkatkin!»\n\nLiisun pystynenäinen mies oli vielä näön vuoksi vänkäävinään vastaan,\nettä se hänet tiesi, maksaisiko tuohon souviin alunkaan lähteä.\nItse asiassa hän oli jo hyvin valmis lähtemään, ahneuden paha synti\noli saanut hänet jo kovasti valtoihinsa, ja ennenkuin ensimmäinen\nolutrisu oli tyhjennelty loppuun, oli Heikki Variksella jo taskussaan\nkirjalliset valtuudet Kelovaaralaisen holhousrötöksen penkomiseen.\n\nNiin alkoi käräjänkäynti Liisun perinnöstä, mutta ensi kerralla\n— varsinaisilla kevätkäräjillä — Kelovaaralainen pysyi vielä\nniinkuin voiton puolella. Olihan se Heikki Varis kyllä manuutellut\nmonta vierasmiestä — holhouslautakunnan isäntiä ja meidän\nsaloperukkalaisiakin — mutta enemmän arviokaupalla olivat nämä\nvierasmiehet tulleet haalituiksi ja sen mukaisia olivat heidän\npuheensakin, eivät osanneet sanoa mitään varmempaa. Niinpä\nholhouslautakunnan ukot vakuuttelivat miltei yksituumaisesti, että\ntämä Kelovaaralainen oli hoitanut holhoojanvirkansa ihan niinkuin\noli pitänyt hoitaakin. Arvasihan nämä vierasmiehet jo etukäteen,\nkun Kelovaaralainen oli isäntämies niinkuin hekin, niin tietysti he\npitivät hänen puoltaan. Ja ne meidän perukalta kutsutut vierasmiehet\nKelovaaralainen taas osasi sotkea niin pahasti, että puhuivat aivan\nristiin.\n\nParemmaksi varmuudeksi oli Kelovaaralainen manuuttanut käräjiin vielä\nomat vierasmiehensä, nimittäin sen Tönnikönniemen Mikko Hiltusen ja\ntämän emännän Kaisa-Stiina Nevalattaren, ja nämä vierasmiehet ne\nvalkaisivatkin asian aivan Kelovaaralaisen mielen mukaan. Ensinnäkin\nhe varmuuttivat tosiksi ne kuolinvuoteen ääressä annetut lupaukset\nsiitä perinnön tasaamisesta, mutta paljon muitakin asioita he nyt\nmuistivat puhutun siinä ennen Saaren isännän kuolemaa. Niinpä\nvakuutti Mikko ja vakuutti Kaisa-Stiina, ihan vesissä silmin vakuutti\nKaisa-Stiina kuolevan haikeasti valitelleen sitä seikkaa, että se\nhänen ainut lapsensa oli niin kitulias. Kovasti oli pelännyt Liisun\nkuolemaa ja tästä oli sitten johtunut esittelemään sellaistakin,\nettä kun se holhoojan virka oli niin huolenalaista hommaa ja kun\ntuon ainoan perijän elämänmeininkejä ei osannut lähteä arvailemaan,\nolisiko hänestä milloinkaan miehelään menijäksi, niin tämä velimies\nsaisi jo ennen Liisun täysikasvuiseksi joutumistakin muuttaa kaiken\nomaisuuden rahaksi. Vaikka möisi talon tai pitäisi itse, mitenkä vain\nparemmin soveltuisi niitä holhoustilejä akkiloidessa. Se kun oli tämä\nKelovaaralainen kovasti pelännyt niiden tilien laatimista, niin oli\nkuoleva velimies häntä rohkaissut, jotta:\n\n»Mitäs tuossa nyt joutavaa hätäilemään, miehinen mies. Muuta talo ja\ntavarat rahaiseksi rahaksi, niin et pääse niin pahasti sotkeutumaan\nniissä lempolaisen tileissä!»\n\nUkkotuomari kyseli ja tiukkasi monipeliin vierasmiehiltä, jotta oliko\nse kuoleva tosiaan sanonut ihan niinikään, ja Mikko ja Kaisa-Stiina\nvakuuttivat niin sanoneen. Ukkotuomari murahteli itsekseen mitä lie\nmurahdellutkin, kuulosti aivan kuin siihen tapaan murahtelevan, ettei\nolisi sittenkään pitänyt ruveta sitä omaisuutta rahaksi muuttamaan.\nLopuksi hän rupesi itseltään Kelovaaralaiseltakin tuota samaista talon\nmyymistä tiukkaamaan, ja tiesihän Kelovaaralaisen, hän osasi kyllä\nkaikki seikat oikein päin selvittää. Viimeiseen asti hän vakuutti\nkoettaneensa pyöritellä sitä taloa myymättömänä, mutta kun ei jaksanut\nsitä itse mitenkään viljellä eikä siitä täytisen arentilaisestakaan\nollut sen viljelijäksi, niin lopulta oli häleytynyt antamaan sen\nhyvästä hinnasta omalle pojalleen. Ei kukaan muu olisi sitä mokomaa\nraiskiota ottanut ilmaiseksikaan, mutta poika hölmö oli maksanut\nsiitä vielä hyvän hinnankin, kun sen teki kovasti mieli omin nokkinsa\nyrittämään.\n\nUkkotuomari tarkasteli tiukasti Kelovaaralaista, mutta tämä jatkoi\nvielä selittelyään, että ei hän mitenkään ollut pyrkinyt tähän\nholhoojan virkaan. Ei mitenkään, ei mitenkään hän ollut tahtonut\nmokomaa huolenalaista puuhaa niskoilleen ottaa, mutta pitihän hänen\nlupautua ottamaan, kun velivainaja oli niin itsepintaisesti tahtonut.\nSe velivainaja oli ollut omalaatuinen mies, ei tahtonut tietää\nmitään näistä holhouslautakunnista ja semmoisista. Eikä hänkään\nollut kaikkia näitä seikkoja jaksanut niin syvällisesti ymmärtää,\nmutta nyt häntä nämä kantajat kuulostivat rupeavan jo ihan varkaaksi\nsyyttämään — varkaaksi ja orvon osan pimittäjäksi. Ja mene tiedä, miksi\nruvennevatkaan vielä syyttämään!\n\nKelovaaralaisen leuka aivan vavahteli, kun hän kuvaili noita vääriä\nsyytöksiä ja vakuutteli viattomuuttaan, mutta ukkotuomari näytti yhä\nniinkuin epäilevän jotakin. Aivan kuin olisi vielä kaivannut muutamiin\nkohtiin hiukkasen lisäselvitystä, murahteli vain tuuheita viiksiään\nmutuutellen omia murahtelujaan ja tarkasteli kulmat kovasti kurtullaan\nvuoroon Kelovaaralaista itseään, vuoroon tämän tilikirjaa, joka oli\nhänellä levällään siinä tuomarinpöydällä. Ja kun sitten kantajien\nasiamies Heikki Varis aivan kuin ohimennen ehdotti, että saisikohan\ntämän asian vielä lykätyksi vaikkapa välikäräjiin, jotta saisi noita\nKelovaaralaisen tilejäkin hiukan lähemmin tarkastella, niin kaikkien\nihmeeksi ukkotuomari näytti olevan hyvin valmis tähän esitykseen\nsuostumaan.\n\nMutta Kelovaaralainenpa panikin vastaan, koetti aivan vänkäämällä\nvängätä asiaa päätökseen. Hänen luiseva vartalonsa vääntyi luokilleen\netukumaraan ja naama oli senkin kymmenessä kureessa, kun hän koki\nselvittää ja mallata, mitenkä turhan tautta kantajat olivat nostaneet\ntämän riitajutun. Kun ne näet tiesivät hänellä olevan siksi jotta\nsanan sijaksi sitä omaisuuden nimellistä, niin eivätkös hyväkkäät\nnyt ruvenneetkin sitä itselleen ahnehtimaan. Sitä se vain oli tämä\nkäräjöiminen eikä mitään muuta, häntä kadehtivat ja kokivat riehkäistä\nhäneltä ilmaista hyvyyttä. Ja tuo niiden kaupunkilaisavustaja, sehän se\nlempolainen olikin kaikkein pahin härkkimen pyörittäjä tässä asiassa.\nSen yllytyksestä, yksistään sen yllytyksestä ne nämä toiset olivat\nlähteneet tätä apajaansa vetämään, ja tietysti se hyväkäs nyt koetti\nvenyttää käräjöimistä niin pitkälle, että saisi imetyksi nämä toiset\nihan kuivilleen.\n\nTähän tapaan Kelovaaralainen intoutui asiataan selvittämään, ja\nmeidän ukkotuomari tarkasteli hänen metkujaan ja manaamistaan aivan\nihmeissään. Mutta kun Kelovaaralainen oli vihdoin lopettanut pitkän\nselittelynsä, sanoa jysäytti ukko:\n\n»Annetaan asian mennä välikäräjiin. Jos hyvinkin tämä kantajien\nasiamies saisi hankituksi hiukkasen lisävalaistusta näihin tileihinkin!»\n\nKelovaaralainen aivan ällistyi tätä päätöstä, mutta juoppotuomari\nHeikki Varis oli käräjähuoneen eteiseen tultua mahtavaa poikaa.\nRehjasteli, jotta:\n\n»Se tämä meidän ukkotuomari käsittää minun meininkini ihan puolesta\nsanasta. Kun vain vihjasin, jotta välikäräjät tässä asiassa tarvitaan,\nniin välikäräjät tuli. Ja nyt se vasta tosipelissä alkaakin se\nKelovaaralaisen viattomuuden tunnustelu!»\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nLiekö sitten joku vihjannut sille kehvelin miehelle, että löytyisi\nniitä muka meidän perukalta vähän parempiakin vierasmiehiä, mutta sinne\nse Heikki Varis vain nyt ilmestyi aivan pahimman keväthölseen aikaan,\nja mukanaan sillä oli hyvät eväät. Tiesivät näet sillä olleen ison\nkapsäkin konjakkiputeleja niin täpäten täynnä, että kun oli muuttanut\nhevosta siellä Sammakkovaaran majatalossa, niin oli se Sammakon\nAlapihan vanha isäntä ihan ikenet irvellään kantaa retuuttanut sitä\nlempolaisen kapsäkkiä kärristä toiseen, vaikka se samainen Alapihan\nukko olikin vielä olevinaan aivan vankempien miesten kirjoissa.\n\nSemmoiset sillä Heikki Variksella oli siis eväät, mutta hyvin viatonta\nmiestä se muuten oli olevinaan. Sanoi vain tulleensa kopeloimaan niitä\nmeidän perukan hyviksi kehuttuja lahnankutupaikkoja, mutta arvasihan\njokainen, että toiset meiningit sillä oli mielessä. Se oli tietysti nyt\ntullut niitä uusia vierasmiehiä ounastelemaan.\n\nKokonaisen viikkokauden se sitten rellesti niine eväineen siellä\nKilkanrannan puolen laitakylällä. Tiesivät sen siksi jotta sanan\nsijaksi käyneen sen Kilkanpuron isopartaisen Eerikka Tuonosen\nkanssa lahnanpyyntiäkin yrittämässä, mutta enimmän ajan se oli vain\nkulkenut niittytorpasta toiseen ja juottanut sitä hyvää kolmen tähden\nkonjakkiaan niille Kilkanrannan timokraateille. Oli siinä Heikki\nVariksenkin tietysti pitänyt puhua politiikkaa ja olla kovasti\nolevinaan köyhän kansan puolta, mutta tämän puheen lomassa oli\nkoko ajan setvitty kantilta jos toisellakin sitä Kelovaaralaisen\nholhousasiaa.\n\nHeikki Variksen pois mentyä uskottiin yleiseen, että nyt se hyväkäs\nkyöräisi koko kilkanrantueen sinne välikäräjille, mutta tässä\nluulossa erehdyttiin perinpohjaisesti. Ei sitten ainuttakaan noista\njuomakavereistaan Heikki Varis manuuttanut vierasmieheksi, ja\naivan ällistyttävän vähän manuutettiin muitakin; vain kaksi uutta\nvierasmiestä nimesi Heikki Varis kaiken kaikkiaan, nimittäin sen\nKoivuahon Mikko Tanskasen siitä Saaren paikan naapurista, ja toiseksi\nvierasmieheksi kutsuttiin se Tuovilan paikan vanha kyömynenäinen\nlautamies.\n\nKilkanrantalaiset kovasti hälisivät, että nyt se vasta menikin pahemman\nkerran vikaan se Kelovaaralaisen holhousrötöksen selvittely. Kun ei\nnäet manuuttanut vierasmieheksi edes sitä Kilkanpuron isopartaista\nEerikka Tuonosta, ja sehän se nyt olisi tiennyt tietämälläkin\nsiitä asiasta. Mutta eipäs vain se hölmö manuuttanut Eerikkaa —\nKoivuaholaisen manuutti, sen juukelin väkättäjän. Kun se oli näet\nolevinaan isäntämies, niin sen tauttahan se sen.\n\nTähän tapaan kilkanrantalaiset, mutta Kelovaaralainen omasta puolestaan\noli kaikkein pahimmin pelännyt juuri Koivuahon isännän joutumista\nvierasmieheksi. Ei hän ensinkään pelännyt kilkanrantalaisia, mutta\nKoivuaholaista hän pelkäsi. Se näet tämä samainen Koivuaholainen oli\nollut sen vainajan paras ystävä ja vähän niinkuin neuvoinniekkakin jo\npitkin matkaa ja varsinkin niinä Saaren Iikan viimeisinä elinvuosina.\nKelovaaralainen muisti vielä enemmän kuin hyvin, mikä työ ja tuska\nhänellä oli ollut vahdatessaan kuolevaa velimiestään, jottei vain\nKoivuahon isäntä olisi päässyt tälle omia neuvojaan tyrkyttämään. Monta\nmonituista viikkoa hän oli saanut istua päivät päätynään hitaasti\nriutuvan veljensä sängyn vieressä, ja lempolainen tiesi, oliko hän\nsittenkään jaksanut pysyä kyllin valppaana.\n\nVälikäräjille mennessään Kelovaaralainen päätteli, että Koivuahon\nisäntä oli pelillä millä hyvänsä saatava jäävätyksi. Ja kun sitten\nkantajien asiamies alkoi vain esitellä uusia vierasmiehiään, niin\nsiinä samassa oli jo Kelovaaralaisellakin oma esityksensä valmiina.\nHän rupesi kivenkovaan väittämään, että tämä Koivuahon paikan Mikko\nTanskanen oli hänen ja sen vainajan likeinen sukulainen; näkihän sen\njo siitäkin, kun heillä oli sama sukunimi, ja muutenkin osasi hän\ntämän aivan takitilaan selvittää. He olivat — niin hän ja velivainaja\nkuin tämä Koivuaholainenkin — kaikki he olivat alkuperiään lähtöisin\nsieltä Kinahmon puolesta; niitä Kinahmon Yläpihan Tanskasia he olivat,\nyhdestä ja samasta talosta, ja mitenkäs nyt niin likeinen sukulaismies\nkelpuutettaisiin vierasmieheksi häntä vastaan!\n\nKelovaaralainen esitti asiansa niin varmana, että aivan ukkotuomarikin\nällistyi siihen paikkaan, mutta sukkelaan joutui siihen Heikki Variskin\nuuden vierasmiehensä puolta pitämään, toi esiin tämän papinkirjan ja\njulisti rehvakasti:\n\n»Jo se nyt taisi tämä Kelovaaralainen ruveta meille juttelemaan\nniitä menneenvuotisia unennäköjään, kun ilkeää väittää semmoista,\nettä tämä Koivuahon paikan Mikko Tanskanen olisi muka hänen likeinen\nsukulaisensa. Eihän asia ole sinnepäinkään, että tämä Koivuaholainen\nolisi niitä yksiä ja samoja Kinahmon Yläpihan Tanskasia. Tokko tämä lie\nikipäivinään edes käynytkään siellä Kinahmon puolessa, kun tämä on näet\nniitä Kaunislahden Vinkarin paikan Tanskasia — aivan toiselta laidalta\npitäjästä!»\n\nKelovaaralainen oli tosiaan laskenut hätäpäissään pienen valepuheen,\nmutta nyt hän joutui pahasti kiinni. Kaiken varoiksi oli näet Heikki\nVaris ottanut etukäteen tarkan selon asioista ja nyt hän vielä puheensa\nvakuudeksi leväytti ukkotuomarin eteen Koivuaholaisen papinkirjan ja\nnäytti siitä valmiiksi sormellaan, että tuosta paikasta sopi katsoa\nsitä sukuselvitystä.\n\nUkkotuomari tarkasteli papinkirjaa ja murahteli ihmeissään:\n\n»Mitäs kummaa se nyt tämä Kelovaaralainen siitä sukulaisuudestaan.\nTäällähän se näkyy, että tämä Koivuahon Tanskanen on syntynytkin siellä\nVinkarin paikalla eikä Kinahmossa. Ja eikö lie jo tämän isäkin syntynyt\nsiellä samassa paikassa?»\n\n»Siellä on isäni syntynyt ja siellä on jo ukkovaarinikin syntynyt —\ntokko lienevät edes kuulleetkaan näistä Kinahmon puolen Tanskasista!»\ntoimitti Koivuaholainen topakasti ja puskeutui askeleen likemmäksi\ntuomarinpöytää, joten hän joutui seisomaan melkein Kelovaaralaisen\nrinnalla.\n\nSiinä sai nyt jokainen nähdä, etteivät nämä miehet olleet edes\nsukulaismiesten näköisiäkään. Kelovaaralainen oli enemmän pitkä\nja kuivaluinen, aivan vaalakkaverinen kuikelo, kun sen sijaan\nKoivuaholainen oli lyhyt ja pönäkkä, hyvin mustapintainen miehen\nkellukka.\n\nMutta vaikka he nyt olivat siinä kuin kaksi aivan erinäköistä\nmarjaa rinnatusten, niin yhä vain Kelovaaralainen marisi siitä\nsukulaisuudestaan. Vilkaisten kierosilmällä naapuriinsa alkoi hän\nnyt otatella siihen tapaan, että kun kerran oltiin yksiä ja samoja\nTanskasia, niin tietysti oltiin likeisiä toisilleen, vaikkapa he sitten\nsynnytty ja kasvettukin eri puolilla pitäjästä.\n\nUkkotuomari rupesi jo aivan työlästymään, vaikka hän olikin\nleikinymmärtävä mies. Hän muljautti äkäisen katseen Kelovaaralaiseen ja\närähti jyrkästi:\n\n»Voittehan te olla yksiä ja samoja Tanskasia ja hyvin likeisiäkin,\njos aletaan Aatamista lähtien, mutta tässäpä ei nyt pidetäkään aivan\nAatamista alkaen sukuselvitystä, ja sillä hyvä!»\n\nPuheensa päätökseksi jysäytti ukko ison nyrkkinsä pöytään, ja tästä\njo älysi Kelovaaralainenkin, että nyt oli lopetettava jonnijoutava\nmarinanpito. Mutta yhä hän näytti sennäköiseltä kuin hänelle olisi\ntehty veristä vääryyttä, kun näet kelpuutettiin tuo lempolaisen\nsukulainen vierasmieheksi häntä vastaan.\n\nKoivuaholaisen kuulustelu osoitti alusta pitäen, että tässä oli\ntosiaan vaarallinen vierasmies, jos katseltiin asiaa Kelovaaralaisen\nnäkövinkkelistä. Tuskin oli ukkotuomari näet saanut luetuksi\nKelovaaralaisen tilit ja muut pöytäkirjat uusien vierasmiesten kuullen,\nkun jo Koivuaholainen alkoi kohotella närkästyneenä kulmiaan. Ja kun\nkysyttiin häneltä erikseen noista tileistä, olivatko ne muka niinkuin\nolla piti, pösähti hän ihmeissään:\n\n»Se-se, nuoko lempolaisen tilit — jotta ovatko ne niinkuin olla pitää?\nJos lienevät hyvätkin olevinaan, mutta eihän noita mokomia ripelloksia\nlie tosipelissä meinattukaan Saaren paikan tileiksi. Enemmän mökkitalon\ntilithän nuo ovat, mutta ei ollut se Saaren paikka mikään joutava\nmökkitalo silloin vainajan elinaikaan. Se oli oikea elävä talo — vauras\ntalo!»\n\n»Sitähän minäkin olen kuullut, että sen piti olla niinkuin\nvauraanpuolimainen talo!» tokaisi väliin Heikki Varis omalta paikaltaan.\n\n»Ei se ollut vauraanpuolimainen — se oli ihan tosipelissä vauras talo!»\noikaisi Koivuaholainen tiukasti ja sipaisi ensin toisella ja sitten\ntoisellakin kädellään ohutta partaviuhkaansa, joka heilui ja vipaji\nhänen hampaattoman, äkäisesti esiin puskevan alaleukansa nenässä.\n\nSivumennen sanoen juuri tuosta äkäisesti esiin puskevasta alaleuastaan\nja tuosta sen nenässä vipajavasta partaviuhkastaan oli Koivuaholainen\nsaanutkin irvihampailta »väkättäjän» nimen. Mutta pohjaltaan tämä\nväkättäjä oli rehellinen mies, vaikka hänen puheensa saattoikin toisin\npaikoin olla tarpeettoman koukukasta ja terävää.\n\nUkkotuomari älysi oitis, että tässä oli nyt luotettava vierasmies, joka\nkenties kykenisi valkaisemaan asiat oikein päin. Hän rupesi kyselemään\ntarkemmin vainajan elämästä ja Saaren talon oloista niihin aikoihin,\nkun vainajan kuolintauti oli kääntynyt pahimmilleen. Ja Koivuaholainen\nkertoi auliisti, sipaisi tämän tästä partaviuhkaansa ja mytyytteli\nhampaatonta suutaan, kun piti erityisemmin muistutella jotakin mielestä\nhäipynyttä kohtaa. Hänen kertomuksensa hyppeli ja vinkuroi aikalailla\nristipolkuja, mutta ukkotuomari kuunteli kärsivällisesti, väliin vain\nleppoisasti ojentaen kertojaa oikealle ladulle.\n\nKoivuaholainen korosti ihan erityisesti sitä seikkaa, että vainaja\noli ollut elinpäivinään, vieläpä sairautensa aikanakin hyvin huolekas\ntalonpidossaan ja omillaan elävän miehen maineessa. Vauras talo,\nniinkuin oli jo tullut sanotuksi ei tosin mikään äkämärikas, ei\nlähestulkoon niin rikas kuin tämä veljensä nykyään — mutta sentään\nvauraan miehen kirjoissa niin saloperukan eläjäksi: velaton talo, hyvät\nviljelykset, hyvät pohjaniityt, karjaa ja kaikkea muuta hyvyyttä! Tässä\nkohden kertoja äkkiä muisti nuo äsken kuulemansa tilit ja pysähtyi\nihmettelemään:\n\n»Se-se, mitenkäs ne taas olivatkaan nuo lempolaisen tiliripellokset?\nOlikos — olikos niissä ensinkään erikseen mainittu niitä Saaren paikan\nhyviä pohjaniittyjä?»\n\nUkkotuomari luki vielä kertaalleen läpi pääkohdat Kelovaaralaisen\nholhoustileistä, ja silloin havaittiin, ettei niissä erikseen puhuttu\neikä pukahdettu Saaren paikan hyvistä pohjaniityistä.\n\n»Se-se, mitenkäs ihmeessä ne ovat pois unohtuneet ne pohjaniityt?»\npäivitteli Koivuaholainen. »Niitähän oli ihan olemalla — minkä lie\nollutkin viisi tai kuusi latoalaa. Aivan varmaan niitä oli kuusikin\nlatoalaa kaiken kaikkiaan!»\n\n»Sitähän minäkin olen kuullut, että niitä hyviä pohjaniittyjä piti olla\nsiinä kuutisen latoalan paikkeille, mutta pois ne vain kuulostavat\nunohtuneen noista Kelovaaralaisen tiliripelloksista!» ilmoitti omalta\npaikaltaan Heikki Varis.\n\nKoivuaholainen mytyytteli leukaansa, sipaisi kädellä ja toisellakin\npartaviuhkaansa, niinkuin jotakin muistutellen. Äkkiä hän tokaisi\näimistyneenä:\n\n»Ja entäs se vainajan hyvä karja? Olikos — olikos sitäkään mainittuna\nnoissa tileissä?»\n\n»Ei, eipä näy olevan karjaakaan erikseen mainittuna!» ilmoitti\nukkotuomari hymähtäen.\n\n»Se-se, mitenkäs se niin on, jotta se karjakin on tykkänään pois\nunohtunut?» kimpaantui Koivuaholainen. »Ja sehän oli iso karja niin\nsaloperukan talon karjaksi minkä lie ollutkin likemmäs parikymmentä\npäätä lehmän kantturoita ja hiehoja ja niitä härän purrukoita!»\n\n»Minäkin olen kuullut semmoista kulkupuhetta, että sitä karjaa piti\nolla sinne likemmäs parikymmentä päätä kaiken kaikkiaan!» kuului taas\nHeikki Variksen ilmoitus kantajien puolelta huonetta.\n\nMutta Koivuaholainen oikaisi jälleen jyrkästi:\n\n»Ei se olekaan mitään kulkupuhetta, että sitä karjaa oli niin paljon.\nSitä oli justiin niin paljon — jos ei vain lie ollut kaksi päätä\nylikin kahdenkymmenen. Ja ainakin toinen puoli niistä lehmistä oli\noikeita rotulehmiä, semmoisia kyyttöselkiä nupulipäitä. Ja entäs se\nviisivuotias härkä — se julmetun iso härkäpeto, jota ei mikään olisi\nhallinnut ilman sitä turparengasta ja jolla se vainaja sai monta\nmonituista palkintoa — onkos sekin vain noinikään noista lempolaisen\ntileistä pois unohtunut?»\n\nKävi selville, että niin oli iso härkä unohtunut kuin muukin karja,\nja silloin Koivuaholainen antoi lopullisen tuomionsa Kelovaaralaisen\ntileistä. Äsähti närkästyneenä:\n\n»Se-se, mitäs se oikeastaan on olevinaan tuollainen — tuollainen\nholhoustilien laatiminen? Vai pitääkö se meitä tämä Kelovaaralainen\nihan lapsina, jotta ei muka mitään muistettaisi? Ja mitenkäs ne ovat\nvoineet nämä Tönnikönniemen Mikko Hiltunen ja Kaisa-Stiina Nevalatarkin\nvalansa päälle todistaa, että nuo tilit ovat mukamas ihan niinkuin\npitää? Sitä minä tässä, jotta jos kysyttäisiin näiltä vielä kertaalleen\ntätä seikkaa!»\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nHeikki Variskin yltyi vaatimaan, että piti kysyä, ja niin pani\nukkotuomari Tönnikönniemen Mikon ja Kaisa-Stiinan tiukalle. Nämä\nhätääntyivät kovasti, puhuivat ristiin rastiin, syyttelivät huonoa\nmuistiaan ja häleytyivät lopuksi tunnustamaan, että tähän tapaan oli\nKelovaaralainen neuvonut heitä puhumaan. Kun näet se vainaja oli hiukan\nluvannut sitä tavaran tasausta, niin tämä Kelovaaralainen oli antanut\nosviitan, jotta niin ja niin pitää puhua: pitää kelpuuttaa nämä tilit\ntämmöisinään, niinkuin hän on ne laatinut parhaan ymmärryksensä mukaan\nja niinkuin velivainajan kanssa oli valmiiksi sovittu.\n\n»Ahaa, vai tämä se olikin sitä tavaran tasausta!» rupesi Heikki Varis\nmyötäilemään. »Me tässä on ihmetelty ja ihmetelty, jotta mitenkäs ne\nhyvät pohjaniityt ja ne isot rotukarjat ovat voineet aivan noinikään\ntileistä pois unohtua, mutta nythän tämä asia jo rupeaa aivan\nvalkenemaan. On luvattu tavaran tasausta, on etukäteen sovittu vainajan\nkanssa, jotta niin ja niin pitää tilit kelpuuttaa — ilman jonnijoutavaa\npaperin tuhlausta. Selvä on asia sitä myöten! Mutta jos nyt sentään\nvielä kyseltäisiin minkä mitäkin muita seikkoja tältä Koivuahon paikan\nMikko Tanskaselta!»\n\nKyseltiin muita seikkoja ja saatiin kuulla sangen kiintoisia tietoja\nvainajan viimeisistä elinpäivistä. Kuoleva oli Koivuaholaiselle\nhaikeasti valitellut, että tämä hänen velimiehensä — tämä\nKelovaaralainen — yhtenään vahtasi häntä ja kiusasi niillä omilla\nesityksillään. Koivuaholainen oli ihan muistavinaan vainajan omat sanat\ntästä veljestään: »Tyrkyttäytyy, yhtenään tyrkyttäytyy se hyväkäs\nholhoojaksi ja selittelee naamaansa väännellen ja kaikin tavoin\nmallaten, mitenkä mukamas maailman silmissä näyttäisi kauniilta, jos\nhän pääsisi siihen virkaan!» Ja edelleen siitä tavaran tasauksesta\noli myös kuoleva vaikeroinut, jotta: »Siitähän se puhuu puhumasta\npäästyäänkin, ja minä kun aavistan, että siinä tavaran tasauksessa\njääpi oma tyttäreni aivan orvon osalle — se viepi ja pimittää kaikki\nitselleen!»\n\nUkkotuomari kyseli näitä seikkoja hyvin tarkasti. Moneen kertaan sai\nKoivuaholainen selvittää ja muistella vainajan sanoja. Ja siitäkin otti\nukko tarkan selon, mitenkä vierasmies oli joutunut näinikään kahden\nkesken kuolevan kanssa juttelemaan.\n\nKoivuaholainen kertoi tästä seikasta seuraavaa: He kun olivat jo\nsen vainajan terveyden päivinäkin yhtenä tutkineet jumalansanaa ja\nakkiloineet elämän syvällisempiä kysymyksiä, niin niissä samoissa\nasioissa hän oli silloin sairauden aikoinakin usein tullut vainajan\nluo, mutta aina oli tämä velimies — tämä Kelovaaralainen ollut siinä\nvahtaamassa, jotteivät vain pääsisi mistään muusta puhelemaan. Kerran\ntämä Kelovaaralainen oli kuitenkin sattunut olemaan ulkosalla, vaikka\nlie ollut valmiiksi laskemassa sitä vainajan isoa karjaa, jotta montako\npäätä sitä oikeastaan oli. Tai jos lie ollut mittaamassa viljoja\nsiellä vainajan eloaitassa. Sillä kun näet oli täydet aitalliset\nviljaa ja muuta hyvyyttä, minkä niitäkin pellavia, niin jos lie ollut\ntämä Kelovaaralainen ahneuksissaan niitä mittaamassa ja arvioimassa,\nja sillä aikaa se kuoleva oli äkkiä ruvennut hänelle kohtaloaan\nvalittamaan.\n\n»Se ahneuden paha synti panee viisaankin miehen sokenemaan, kun näet\npitikin ihan pahimmoilleen erehtyä niitä viljoja mittaamaan!» kuului\nkantajien puolelta huonetta Heikki Variksen päivittely.\n\nTätä päivittelyä säestivät lautamiesten penkiltä kuuluvat\nnaurunhörähdykset. Ukkotuomari rypisti kulmiaan ja kysyi\nKelovaaralaiselta, oliko tällä näihin todistuksiin vielä mitään\nsanomista.\n\nJa olihan Kelovaaralaisella sanomista, nyt Kelovaaralaisella vasta\nolikin sanomista. Aivan ensi töikseen hän rupesi väittämään, että\nnuo hänen velivainajansa puheet, joita Koivuaholainen oli ollut\nmuistuttelevinaan, olivat vain jonnijoutavia hourailuja. Jotta\nmistäkö hän tämän osasi vakuuttaa? Siitä hän osasi tämän takitilaan\nvakuuttaa, kun hän muisti velivainajansa niihin aikoihin olleen jo niin\nsekapäisen, ettei kaikistellen tuntenut häntäkään — omaa velimiestään\nja likeisintä huoltajaansa. Ja vaikkapa se vielä olisi ollut niinkuin\ntuntevinaankin tämän Koivuaholaisen, niin oli se yhtä hyvin saattanut\npuhua puutaheinää, ja kaikkia niitä puheitako tässä nyt ruvettiin ihan\npöytäkirjoihin ja muihin rotokolliin merkitsemään? Kelovaaralaisen\nvartalo vääntyi luokilleen etukumaraan, kun hän käsillään mallaten\ntoisteli toistelemistaan:\n\n»Johan niistä, johan niistä taitaisi paisuakin vähän pitemmät\npöytäkirjat ja rotokollat, jos tässä monissa miehin ruvettaisiin\nmuistuttelemaan, mitä kaikkea se velivainaja — se tuskien runtelema\nraukka — siinä hourepäissään ennätti höpistä ja vaikerrella!»\n\nKelovaaralaisen ääni aivan tärähteli, kun hän velivainajansa\nsekapäisyyttä todisteli. Vähitellen hän pääsi aivan täyteen\nviattomuutensa tuntoon, ja silloin hän rupesi jo kumoamaan muitakin\nKoivuaholaisen todistuksia. Hän alkoi laveasanaisesti selvittää sitä\nasian puolta, mitenkä hän oli erehtynyt jättämään pois tileistä ne\npohjaniityt ja sen karjan, joista täällä nyt pidettiin niin isoa ääntä.\nSeikka oli se, että kun ne niityt jo alkuperiään olivat olleetkin vähän\nniinkuin yhteisiä hänen ja velivainajan kesken — yhdestä ja samasta\nKelovaaran emätalon niitystä lohkaistuja — niin se vainaja oli jo\nterveytensä päivinäkin moneen kertaan luvannut, että hänen kuolemansa\njälkeen saisi ne jälleen liittää yhteen — saman yhteisen emätalon\nniittyihin. Mutta ei hän ollut läheskään niitä kaikkia liittänyt omiin\nniittyihinsä, vain pari mitätöntä tieraa oli liittänyt. Ja nytkös häntä\nruvettiin tässä syyttämään jo varkaaksi ja orvon osan pimittäjäksi ja\nvaikka miksi!\n\nKelovaaralainen oli niinkuin pyyhkivinään silmiään ja jatkoi yhtenään\ntuohtuen, että aivan sama oli seikka sen karjan kanssa. Siitäkin oli\nvainaja sanonut tämän Mikon ja tämän Kaisa-Stiinan kuullen, että sen\nsaisi hävittää heti hänen kuoltuaan. Mutta ei hän ollut lähestulkoon\nheti sitä hävittänyt, vasta monien vuosien kuluttua oli vähitellen\nhävittänyt, kun eivät ne lehmän kantturat enää mitään lypsäneet; ja nyt\nkuulosti näiden kantajien ja tämän Koivuaholaisen puheista ihan siltä,\nettei niitä lehmiä olisi pitänyt ensinkään hävittää, vaan olisi pitänyt\nsäilytellä niitä niinkuin eläkkeen nauttijoina siinä Saaren talossa.\nJa sen ison härän kohta kuulosti siltä, että se olisi pitänyt tuoda\naivan tänne käräjille — tämän kantajien kaupunkilaisavustajan ja tämän\nKoivuaholaisen nähtäväksi!\n\n»Jos Kelovaaralainen olisi kyörännytkin edes sen ison härän tänne\nkäräjille, niin olisimme niinikään kelpuuttaneet koko sen hävinneen\nkarjan kohdan noista hänen tiliripelloksistaan!» kuului kantajien\npuolelta Heikki Variksen ilmoitus.\n\nTätä ilmoitusta seurasi yleinen naurunrähähdys. Itse ukkotuomarikaan ei\njaksanut pysyä ihan vakavana. Mutta Kelovaaralainen luuli jo olevansa\npääsemässä niinkuin voiton puolelle, ja niin hän nyt vasta yltyikin\njatkamaan puolustuspuhettaan. Hän puhui puhumasta päästyäänkin, souti\nja huopasi, muistutteli vainajan antamia lupauksia, kehuskeli omia\nvierasmiehiään, vatvoi ja käänteli asioita monaannepäin, pani kaikki\nKoivuaholaisen todistukset niin järkiään pataluhaksi, ettei niihin\nlopulta jäänyt ainuttakaan repeloimatonta kohtaa.\n\nEnsin ukkotuomari yritteli häntä keskeyttääkin, mutta vähitellen hän\nherkesi näistä yrityksistään ja jäi ihan ihmeissään kuuntelemaan\nKelovaaralaisen todistelua ja tarkkaamaan tämän metkuja ja mallaamista.\nJo ensi kerralla oli ukko päässyt älyämään, että tässä oli aivan\nomalaatuinen saloperukan isäntämies, mutta vasta nyt Kelovaaralainen\näkeytyi oikein vartavasiten näyttämään, mikä hän oli miehiään ja\nmitenkä hyvin hän osasi puoliaan pitää, kun niikseen tuli. Kaikki\ntuossa hänen todistelussaan soveltui yhteen kuin nakutettu — tuo hänen\nmariseva äänensä ja kulmikkaan vartalonsa vääntyminen luokin tavoin\netukumaraan, nuo käsien liikkeet, naaman kuroutuminen poimuihin ja tuo\nhänen omituinen mukulipäänsäkin.\n\nOhimennen pitäneekin tässä mainita, että Kelovaaralaisella oli aivan\nerikoismallinen mukulipää, hyvin harvinainen niin saloperukan äveriään\nisäntämiehen pääksi. Hänen alkuperiään sankka pellavaharjastukkansa\noli nimittäin keritsimillä hyvin lyhyeksi leikattu tai paremmin puolin\nsanoen järsitty. Ensi kerralla oli ukkotuomaria melkein kiukuttanut\ntuon järsityn, peloittavan kovalta näyttävän päämukulan katseleminen,\nja hänen mieleensä oli välähtänyt, että niin on kuin valmiiksi laitettu\nKakolan kuritushuonevangin pää. Mutta tämä oli ollut vain ensi\nvaikutelma; kuta kauemmin ukko tarkasteli Kelovaaralaisen metkuja, sitä\nparemmin näytti tuo järsitty visapääkin sopeutuvan Kelovaaralaisen\nmuuhun kitupiikin olemukseen.\n\nNiinpä niin, meidän ukkotuomari olisi voinut vaikka koko kesäiseksi\npäiväksi unohtua ihmettelemään tuota saloperukan kätköistä eteensä\nilmestynyttä Luojan luomusta, mutta pitihän hänen lopultakin keskeyttää\nKelovaaralaisen todistelut, jotta pääsi asiaa päätökseen kuromaan.\n\nKelovaaralaisen keskeyttäminen oli kuitenkin työläs urakka. Ei hän\nollut edes kuulevinaan ensimmäistä eikä toistakaan koputusta, tokkopa\nhe kuullutkaan, niin intoutunut hän oli asiansa ajamiseen. Vasta\nsilloin hän älysi sulkea sanaisen arkkunsa, kun ukkotuomari aivan\nkarjaisemalla karjaisi:\n\n»Annahan vähän puheenvuoroa meille toisillekin ja henkäise välillä!»\n\nEikä siinä sitten enää tapahtunutkaan mitään erikoisempaa. Tai\noikeastaan tapahtui vielä paljonkin, mutta Kelovaaralainen oli tosiaan\npahasti hengästynyt, melkein läkähtymäisillään pitkästä puheestaan. Ja\nmuutenkin hän oli niin tarkoin äskeisten viattomuusvakuuttelujensa\nlumoissa, ettei jaksanut lähestulkoon kaikkia tapauksia seurata.\nHän kuuli vain niinkuin toisella korvallaan puhuttavan jostakin\nhukatusta omaisuudesta. Ukkotuomari kyseli ja Heikki Varis vastaili,\ntoipa jonkun paperinkin ukkotuomarin nähtäväksi. Se kuulosti olevan\nvalmiiksi laadittu arviosumma, ja mainittiinpa vielä tämän arviosumman\nlaatijatkin: vierasmieheksi kutsuttu Tuovilan lautamies ja muuan\ntoinen lautamies, jonka Kelovaaralainen tunsi vain nimeltä, mutta joka\nkuulosti myös olevan saapuisalla muiden lautamiesten joukossa.\n\nKoivuaholaiseltakin kyseltiin jotakin tuon arviosumman johdosta,\nja leukaperiään mytyytellen ja partaviuhkaansa sipoen tämä kuului\nvakuuttavan, että se oli laadittu ihan paikalleen. Vieläpä kuulosti\nKoivuaholainen lisäävän, että se oli hänen meininkinsä mukaan laadittu\nehkä liiankin näpintarkasti, ja tähän Heikki Varis ilmoitti rehvakasti:\n\n»Niin se on laadittukin — aivan joutavan näpintarkasti. Mutta se on sen\npuolesta laadittu siihen viisiin, jottei vain päästäisi meitä mistään\netuilemisesta syyttämään!»\n\nKelovaaralainen rupesi vähitellen ounastelemaan, että häntä ne\ntarkoittivatkin nuo puheet hukatusta omaisuudesta ja korvauksen\nsaamisesta — ikäänkuin hänen tässä vielä pitäisi ruveta korvausta\nmaksamaan. Ja mitenkä ne tässä touhusivatkaan, aivan kuin hän ei olisi\nenää ollut edes saapuisalla. Sen verran näytti ukkotuomarikaan hänestä\nenää välittävän, mutta kyllä hän vielä esittäisi lisänäytöksiä miten\npaljon hyvänsä, jos hänen viattomuuttaan vieläkin epäiltäisiin.\n\nHän rupesikin jo kuonnuttelemaan kieltään aloittaakseen uudemman kerran\nviattomuutensa vakuuttelut, mutta silloin hänen ihmeekseen ukkotuomari\nkopautti pöytään ja ilmoitti:\n\n»Asia menee päätökseen. Asianosalliset poistukoot vähäksi aikaa\noikeushuoneesta!»\n\nKelovaaralainen rupesi hätäilemään:\n\n»Eihän ne — eihän ne minulta vain sitä korvausta nämä kantajat. Minä\nvielä vähän siitä.»\n\nHän ei ennättänyt pitemmälle, kun ukkotuomari keskeytti jämeästi:\n\n»Ei tässä nyt enää tarvita lisänäytöksiä, mene vain toisten mukana ulos\npäätäsi selvittämään. Saat sitten kuulla, keneltä ne korvaussummat\notetaan!»\n\nKovasti hämmästyneenä, melkein kuin unenhorteessa kulki Kelovaaralainen\nmuun käräjäkansan mukana oikeushuoneen eteiseen. Siellä kävi jo\nkeskeytymätön puheenporina, siellä riideltiin monessa ihmisrypäjäksessä\nsen minkä kerittiin, mutta kun Kelovaaralainen todellakin tunsi päätään\nkivistävän, ei hän jäänyt tuota riitelemistä kuuntelemaan, vaan meni\npäätöstä odotellessaan katsomaan hevostaan, jonka hän oli jättänyt\ntoisten hevosten joukkoon ulkohuoneiden seinävierelle.\n\nKun oli kuuma kesäpäivä, ahdistivat paarmat ja kärpäset kovasti\nhevosia, ja muutenkin nämä olivat pitkään odotukseen aivan\nkyllääntyneet, riuhtoivat marhamintojaan ja kiuskivat äkäisinä\ntoisilleen. Varsinkin Kelovaaralaisen jykevän ruunan vieressä seisova\nnuori liinakkotamma näkyi olevan kovettu naapuriaan kiusaamaan,\noli veitikka kiskonut omalle puolelleen ruunan heinäsäkinkin ja\nhallitsi sitä nyt kuin omaansa. Luimisteli toiselle, tavoittipa ihan\nhampaallaan, kun ruuna yritti vähän omaa puoltaan pitää.\n\nKelovaaralainen muisti oitis tuon liinakon Koivuaholaisen ajokkaaksi,\nja niin hän joutui aivan vimmoihinsa. Rupesi itsekseen manailemaan,\nettä yhtä hyvä näkyi olevan hevonen kuin isäntäkin, ja meni tempaamaan\npois ruunansa heinäsäkin. Ja kun liinakko rohkeni hänellekin luimistaa,\npotkaisi hän tätä turpaan ja alkoi äyskähdellä:\n\n»Vai vielä siinä senkin juuttaan hyväkäs luimistelet!\n\nTuosta saat ja tuosta, ja tuosta vielä vähän kaupantekijäisiksi!»\n\nHän potki potkimistaan, turpaan ja mahaan ja mihin sattui. Hän kosti\nhevoselle isännän vierasmiehenä olosta.\n\nJa sitten hän alkoi hyvitellä omaa ajokastaan, taputteli tätä\nlautaselle, hätisteli pois kärpäsiä ja laittoi valmiiksi suitset ruunan\nsuuhun, jotta pääsisi heti päätöksen kuultuaan lähtemään kotiin.\n\nSiinä ruunaa hyvitellessään tunsi Kelovaaralainen ikäänkuin tohloisen\npäänsäkin hieman selkenevän, ja eikös vain silloin maailma alkanutkin\njo näyttää paljon valoisammalta kuin vielä hetkinen takaisinpäin. Tuo\nsäikähdys, joka oli äsken käräjäsalista pois lähtiessä saanut hänet\nvaltoihinsa, rupesi jo näyttämään aivan aiheettomalta, ja ihan piti\nKelovaaralaisen hykähdellä mielihyvästä, kun hän nyt tarkemmin muisteli\nomia viattomuusvakuuttelujaan ja mitenkä hyvin hän oli osannut panna\npataluhaksi kaikki Koivuaholaisen todistukset.\n\nVähän, mitättömän vähän ne olivat oikeastaan saaneetkin todistetuksi\nhäntä vastaan. Ja mitenkäpäs olisivat saaneetkaan enempää, kun hänellä\noli ne omat vierasmiehensä ja kun kaikki oli ollut niin takitilaan\nsovittu hänen ja velivainajan kesken. Hyvä ja oikea oli hänen asiansa,\nei tässä kannattanut olla ensinkään hätäyksissään, jotta jos hyvinkin\npääsisivät häneltä ilmaista hyvyyttä riehkäisemään. Ilmankos se\nukkotuomarikin oli antanut hänelle ihan kuin pienen rohkaisun ja\nvihjeen, jotta: »Sittenpähän saat kuulla, keneltä ne korvaussummat\notetaan!»\n\nKelovaaralainen oli nyt jo omasta mielestään aivan varma, ettei niitä\nainakaan häneltä otettaisi. Ja niin hän päätti käräjiltä lähtiessään\npoiketa sukulaistalossa kahvit juomassa. Hänellä oli nimittäin täällä\nkirkonkylässä sukulaisiakin, itsensä majatalon emäntä oli hänen\nsisarpuolensa. Kelovaaralainen ei ollut ilennyt koko tämän jutun aikana\nedes näyttäytyä sisarpuolensa kotona, mutta kun hän nyt jo arveli\npäässeensä lopullisesti voiton puolelle, päätti hän poiketa majataloon.\nSaisivat nähdä ja kuulla sukulaisetkin, mitenkä hänen viattomuutensa\noli tullut täysin toteennäytetyksi.\n\nPää aivan selvenneenä, kepein ja joustavin askelin Kelovaaralainen\npalasi käräjäsalin eteiseen, ja eikös siellä oltukin jo täyttä kyytiä\npainumassa sisään päätöstä kuulemaan.\n\nSilloin — mitä lie tapahtunutkaan! Kelovaaralaisen sydänalassa jysähti\noudosti, aivan kuin kaikki hänen varmat kuvitelmansa olisivat yhdellä\nkertaa lysähtäneet lyttyyn. Aivan kuin jokin sisällinen ääni taikka muu\ntunto olisi julistanut hänelle: »Petturi ja valehtelija olet, senkin\nhyväkäs!» Kelovaaralainen koki olla kuuntelematta tuota sisäistä ääntä,\nhän koetti esiintyä varsin ylimielisesti. Liisun ja tämän pystynenäisen\nmiehen sekä Heikki Variksen ohi mennessään hän vilkaisi näihin\npilkallisesti ja meni sitten varmoin, vaikka hieman notkahtelevin\naskelin äskeiselle paikalleen likelle tuomarinpöytää.\n\nMutta mitenkä lie oikeastaan ollut hänen laitansa, jälleen\ntuntui sydänalan seutuvilla ihan kuin herpaisevaa pelkoa. Ja kun\nKelovaaralainen vilkaisi ukkotuomariin, näki hän tämän tarkastavan\nhäntä hyvin yrmeästi kulmiaan rypistäen. Silloin toden perästä\nhänen polvensa rupesivat tutajamaan, ja hän vilkaisi hätääntyneenä\nympärilleen, jotta huomaisivatko toisetkin ukkotuomarin muodossa\njotakin erikoista ja uhkaavaa. Ja siltä tosiaan näytti kuin toisetkin\nolisivat huomanneet.\n\nAinakin Koivuaholainen seisoi tuossa hänen vieressään ylen\npönäkkänä ja juhlallisena. Senkin vanha väkättäjä, niin näet tuossa\nmytyytteli hampaattomia leukaperiään ja sipoi vuoron perään kädellä\nja toisella partaviuhkaansa ihan kuin olisi ollut tärkein tekijä\nkoko käräjäsalissa. Kelovaaralainen tunsi tällä hetkellä kiehuvaa\nkiukkua tuota velivainajansa vanhaa naapuria kohtaan. Kaikki toiset\nhänen ahdistajansa — kantajat ja Heikki Varis, toiset vierasmiehet\n— kaikki häipyivät niinkuin takalistoon. Vain Koivuaholaisen näki\nKelovaaralainen tällä hetkellä, vain tuon pönäkän, mustapintaisen\nmiehen kellukan hän näki, ja hän tajusi väkevästi, että tämä oli\nyksinään todistanut häntä vastaan paljon enemmän kuin kaikki toiset\nyhteensä. Sitä se olikin tuo kiehuva kiukku: hän pelkäsi, hän aivan\ntosipelissä pelkäsi Koivuaholaista ja tämän todistuksia!\n\nJa niin alkoi ukkotuomari lukea päätöstä. Hikeä otsaltaan kuivaten\nja parisen kertaa kurkkuaan karahuttaen hän luki paperistaan, että\nisäntä Abraham Tanskanen tuomitaan niiden ja niiden holhouslain\npykälien mukaan maksamaan kantajille korvausta — tässä kohden mainitsi\nukkotuomari rahasumman, joka säikähdytti kaikkia; se oli iso summa,\naivan pennilleen niin suuri kuin Heikki Variksen arviomiehet olivat\nmääritelleet, ja tämä se panikin kaikki ällistymään. Holhouslautakunnan\nisäntämiehet, jotka viimeiseen asti olivat olleet hissunkissun\nKelovaaralaisen puolella, kohottelivat närkästyneinä kulmiaan, mutta\nmeidän vanha ukkotuomari vähät välitti heidän närkästyksestään.\nEdelleen hän luki paperistaan lujalla, milteipä tylyllä äänenpainolla,\nettä isäntä Abraham Tanskanen tuomitaan sitäpaitsi törkeästä holhous\nrikoksesta niiden ja niiden rikoslain pykälien mukaan yhden vuoden\nkuritushuonevankeuteen.\n\nSe tärähti kuin pommi. Hyvän aikaa vallitsi käräjäsalissa hisahtamaton\nhiljaisuus. Kaikki katsoivat tuomittuun — Kelovaaralaiseen —,\nmutta tämä ei näyttänyt käsittävän mitään tuomiostaan. Paikalleen\nhölmistyneenä hän siinä seisoi, yritteli avata suutaan kuin sanoakseen\njotakin, mutta leukaperät olivat näköjään tehneet työlakon — suu ei\navautunut.\n\nSen sijaan kauempaa käräjäsalista alkoi kuulua ääniä. Kalpea ja koko\najan säikähtyneeltä näyttänyt Liisu se siellä rupesi itkua vääntäen\nuikuttamaan, etteivät he muka tahtoneet setää vankilaan. Ei-jei,\nvankilaan ja muuhun kuritushuoneeseen he eivät tahtoneet. Rahoja,\nvain rahoja he tahtoivat — korvauksen hukatusta omaisuudesta. Niin\noli jo etukäteen päätetty ja niin saisi asia olla — setä saisi heidän\npuolestaan jäädä rankaisematta.\n\nTähän tapaan koki tuo pelästynyt raukka asiataan selvittää, ikäänkuin\ntuomio olisi vielä ollut muutettavissa hänen mielensä mukaan. Hän\nyritti aivan tulla likemmäksi tuomarin pöytää, jotta jos hyvinkin\nsiinä hänen sanansa otettaisiin paremmin varteen. Mutta tällöin hänen\npystynenäinen miehensä alkoi väenväkisin kiskoa häntä ovelle päin, ja\nHeikki Variskin näkyi hätäilevän ja kokevan toimittaa Liisulle, ettei\nasia enää korjautunut hänen itkemisestään.\n\nKaikki alkoivat painua ulos, ja ukkotuomarikin jo nousi seisomaan ja\nryhtyi kokoilemaan paperejaan. Mutta tällöin vihdoin Kelovaaralainenkin\nalkoi tointua, astahti askeleen likemmäksi tuomarinpöytää ja pyrki\njotakin selvittämään takaltaen ja änkäten. Sen verran sai hänen\npuheestaan selvää, että hän toimitti jotakin valasta — puhdistusvalasta\n— tahtoi näyttää viattomuutensa.\n\nUkkotuomari viittasi häntä vaikenemaan, mutta kun Kelovaaralainen\nvain sen itsepintaisemmin yritteli jatkaa puhettaan, tuli\nukkotuomarin vihjauksesta vallesmanni — meidän mustapintainen ja\nkarskinnäköinen vallesmannimme —? jota tavallisesti sanottiinkin\n»mustilaisvallesmanniksi»; hänpä siis nyt tuli ja nykäisi\nKelovaaralaista hihasta, jotta:\n\n»Lopetahan jo se viattomuutesi toimittaminen, ei asia siitä yhtään\nparane!»\n\nKelovaaralainen katsoi pelästyneenä vallesmanniin, mutta seurasi\nsitten häntä nöyränä miehenä ulos käräjäsalista. Vallesmanni vei hänet\nvielä eteisenkin läpi, ja vasta pihalle tultua uskalsi Kelovaaralainen\nyrittää kyselemistä, jotta joko hänet ihan näinikään vietäisiin\nsinne... sinne ku-ri-tus-huo-nee-seen?\n\n»Enkä vie näinikään», ilmoitti vallesmanni hyväntahtoisesti\nnaurahtaen, »en vie näinikään. Mene nyt vain kauniisti kotiisi, sitten\nmyöhemmin tulen sinua noutamaan. Ja sen neuvon antaisin sinulle vielä\nhyvästelyksi, että maksaisit ilman muita mukinoita sen korvaussumman.\nSe olisi viisainta — sinun itsesi vuoksi!»\n\nJa niin hän jätti Kelovaaralaisen aloittamaan kunniattoman miehen\ntaivallusta.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nKelovaaralainen oli aikonut käräjien päätyttyä poiketa sukulaistalossa\nkahvit juomassa, mutta eipä ollutkaan nyt enää halua sukulaistaloon\npoikkeamaan. Mitenkäs hän, häpäisty ja kunniaton mies, olisi voinut\nsellaista ajatella; siinä sukulaistalossa oltiin ylpeitä heidän hyvästä\nnimestään, ja Kelovaaralainen itse oli ehkä ollut kaikkein ylpein\nomasta nimestään. Sitä kirpaisevammin polttikin nyt häpeän tunto hänen\nsisuksiaan. Ei hän mitään muuta vielä tajunnutkaan tuomiostaan, vain\ntuo kipeästi polttava häpeänsä muistaminen hänet pani karttelemaan\ntuttujen ihmisten kohtaamista.\n\nIhan Kelovaaralainen pelkäsi kirkonkylän läpi ajamista. Siinä\nmaantiellähän saattaisi kohdata kenet hyvänsä. Puhumattakaan nyt\ntuosta lempolaisen sukulaistalosta, joka oli aivan kirkkoaidan\nkohdalla ja niin likellä tien vieressä, ettei mitenkään päässyt\npujahtamaan talon ohitse varkain. Niin, puhumattakaan tuosta ansasta,\noli muitakin yhtä vaarallisia. Osaisi siinä tiellä tihulainen nakata\nvastaan kauppias Tuhkasen, jonka luona Kelovaaralainen tavallisesti\nteki ostoksensa; postiin tai säästöpankkiin saattoi se kyyssäselkä\nkääppänä mennä viuhtoa paksua keppiään heilutellen, ja tietenkin se\noitis pysähtyisi siinä keskellä tietä, pysähtyisi puuskuttaen, ahtaasta\nrintarustingistaan henkeä puhaltaen kuulumisia kyselemään.\n\nTai voisi yhyttää talonsa rappusilta kituliaan apteekkarin ruipelon,\ntai sitten sen möhömahaisen sotakapteenin, joka ei nykyelleen paljoa\nmuuta tehnytkään kuin nautti vain eläkettään ja lorvaili maantiellä.\nSillä ukkelilla kun oli sitä Jumalan luomaa joutilasta aikaa ja kun se\njo monena syksynä perätysten oli käynyt Kelovaaralaisen mailla jäniksiä\nsäikyttelemässä, niin tietenkin takertuisi oitis tavatessa juttuamaan,\njotta mitäs sitä nyt ökätalon isännälle kuuluu? Ja mistäs päin sitä\ntuota ruunan juhkuria oikein juoksutetaan? Ei, ei tehnyt mieli edes\najattelemaan nyt noiden tuttavien herrojen, senkin hyväkästen,\nkohtaamista.\n\nOnneksi juolahti hyvissä ajoin Kelovaaralaisen mieleen, että\nkirkonkylästä saattoi päästä pois ajamatta alunkaan yleistä maantietä\nmyöten. Tuo maantie osasikin sitten aivan kuin kiusalla kiertää\nkoko ison kylän halki, mutta oli puolta lyhyempi oikotiekin, joka\nvei isomman pappilan karjatalon kautta ja sitten kylän ulkopuolella\nyhtyi maantiehen. Mikään kehuttava ei tämä oikotie tosin ollut,\nmutta Kelovaaralainen tiesi näin kesäkuivan aikaan sitä sentään\najaa koluuttelevan tipotiehensä, kun ei vain pahempaa kiirettä\npitänyt. Mitäs, olivathan he omalla saloperukallaan tottuneet paljon\nhuonompiakin teitä ajelemaan.\n\nPappilan karjotietä ajaa tärskytellessään muisti Kelovaaralainen\naivan kuin omaksi kiusakseen, että juuri velivainajansa oli kerran\nneuvonut hänelle tämän oikotien. He olivat sillä kertaa olleet yhtenä\nvelimiehen kanssa kunnan saatavia maksamassa, ja kun sattui olemaan\nkiire kotiin heinätyötä aloittamaan, oli hän alkanut päivitellä, että\nkun pitikin olla justiin kirkonkylässä niin likeisiä sukulaisia.\nSilloin oli velimies naurahtanut, jotta mikäs siinä, päästiinhän sitä\nsukulaistalossa käymättäkin, ja ajanut tälle oikotielle.\n\nJuuri sillä tavoin hän oli tullut tietämään tämän tien, ja kun\nKelovaaralainen nyt tarkemmin muisteli tuota monen vuosikymmenen\ntakaista tapausta, niin eikös vain se alkanutkin hänelle kuvastella\nihan kuin salliman viitteeltä taikka muulta vihjaukselta tähän hänen\nnykyiseen kohtaloonsa. Aivan elävästi oli Kelovaaralainen muistavinaan,\nmitenkä jo niihin aikoihin kuivettunut ja monien tuskien runtelema\nvelimies oli hänelle iskenyt silmää, vieläpä ivalliseen tapaan\niskenytkin, jotta hui hai näistä sukulaisista, päästiinhän niistä muka\neroon. Ja ettet muka aavistakaan, mitenkä kipeästi kerran maailmassa\nvielä tätäkin oikotietä tarvitset!\n\nLempo tiesi, oliko velivainaja mitään tuollaista vihjaillut, mutta\nsemmoisena nyt tuo muisto joka tapauksessa kuvasteli Kelovaaralaisen\nmieleen, ja olikin aivan kiusallista, kuinka elävinä nuo kaukaiset\ntapaukset osasivat nousta näkyviin muiston salaisista komeroista.\nNiinpä niin, Kelovaaralaisen tarvitsi vain panna silmänsä rakoselleen\nja hän oli aivan elävästi jälleen näkevinään tuolla vähän kauempana\nedellään velivainajansa ajaa tärskyttelemässä. Ihan kuin sumun taikka\nmuun ohkaisen harson läpi velimies näkyi ja sieltä virnisti hänelle.\nKas nyt — nyt justiin se virnistävä naama jälleen vilahti näkyviin ja\nsiinä samassa jo katosikin tuonne mutkauksen suojaan.\n\nKelovaaralaisen oikein tuli paha olla, hyvä ettei jo ruvennut\nselkäpiitä vilulla riipimään! Hän hotaisi ruunaa ohjasperillä\npäästäkseen pikemmin eroon tästä oikotiestä ja samalla kertaa myös\nkiusallisista kuvitelmistaan. Tärskytteli ihan turkasesti, kärri tuntui\ntuossa tuokiossa lentävän säpäleiksi, ja Kelovaaralainen luuli koko\nsisuskuntansa menevän sekaisin, mutta hän puri hammasta ja ajoi kuin\najoikin rivakkaa ravia viimeisen taipaleen. Hän oli jo pyöräyttämässä\npekunansa leveälle valtatielle, kun siinä samassa hänen editseen\nvilahti tuttava liinaharja. Peijakas, siinähän oli Koivuaholainen\nkotimatkalla, se juukelin väkättäjä!\n\nKelovaaralainen ei halunnut mistään hinnasta joutua yhteen matkaan\nKoivuaholaisen kanssa, hän pysäytti täydestä juoksusta hevosensa\nseisomaan ja jäi niinikään odottamaan toisen loittonemista; onneksi\nhän oli sentään jäänyt mutkauksen suojaan, hänen hevosensa ei ainakaan\nrehellisesti näkynyt maantielle, minkä lie turpa vähän näkynyt. Mutta\nnähtävästi oli Koivuaholainen jo ennättänyt ohimennessään tuntea\nKelovaaralaisen hevosen; kun Kelovaaralainen kuulosteli, niin eikös\nvain toinen odottanut häntä maantiellä. Kärrin hyrinä oli pysähtynyt,\nodotteli kuin odottelikin; luultavasti tuossa ihan mutkauksen takana\nseisotti liinaharjaansa.\n\nKelovaaralainen nousi kärristään tielle ja oli siinä korjailevinaan\nhevosensa valjaita. Samalla hän koko ajan piti korvansa auki ja\nyrittipä hevosensa turvan editse kulkiessaan hiukan kurkistaakin\nmaantielle, mutta pahaksi onneksi tai ehkä paremmin puolin sanoen\nhyväksi onneksi oli siinä mutkauksessa sakeata metsää, ei näkynyt\nvilahdustakaan tiellä odottajasta.\n\nKelovaaralainen puhelee hevoselleen, on kovasti touhuavinaan kärrinsä\nluona; hän päivittelee ja huokailee:\n\n»Taisipa tuosta ihan mennä muutamia puolapuita rikki, kun tuli ajetuksi\nvähän matkaa juoksunhytinää. Siinä oli palkka kiirehtimisestä! Ja tuo\nrummun mutterikin on aivan tipahtamassa; täytyneepä oikein tosipelissä\nsitä vähän kiinnittää. Hyvä kun sattuivat edes hohtimet matkaan!»\n\nHän ähki ja puhki, oli vääntävittään mutteria paikalleen, mutta eihän\nhänellä ollut minkään valtakunnan hohtimia käsissään. Olisipa vain\nKoivuaholainen nyt viitsinyt kurkistaa tuolta mutkauksen suojasta, niin\njo olisi saanut hyvän virnailemisen aiheen Kelovaaralaisen »mutterin\nvääntämisestä». Ja lempo tiesi vaikka lie kurkistanutkin, Mikko se\nmies oli nimeltään ja oli siinä juukelin väkättäjässä sen verran\nirvihammastakin; mutta nyt kuului mutkauksen suojasta suun maiskautus,\nja oikeinpa kuulosti ropsauttavan ohjasperillä liinakkoansa. Kärrin\nhyrinä läksi nopeasti loittonemaan tietä pitkin.\n\nSe oli Kelovaaralaisen ja Koivuahon väkättäjän kohtaus maantiellä.\nMyöhemmin autiota tietä yksin ajellessaan Kelovaaralainen huomasi\nyhtenään ajatustensa palautuvan tuohon vastenmieliseen kohtaukseen,\nja siitä juontuivat mieleen kaikki käräjillä sattuneet tapauksetkin\nja Koivuahon isännän osuus noihin tapauksiin. Jo siellä käräjillä\noli Kelovaaralainen tuntenut rupeavansa vihaamaan Koivuaholaista,\nmutta vasta nyt tämä hänen mieleensä syöpyvä viha sai lujat ja\nsitkeät juuret. Tuo itsensä alentaminen toisen edessä, tuo »mutterin\nvääntäminen» toisen vahtiessa maantiellä sai Kelovaaralaisen aivan\nkiristelemään hampaitaan raivosta, ja niin hänestä alkoi tuntua siltä,\nettä juuri Koivuahon väkättäjä se yksinään oli aiheuttanutkin hänen\nsuuren onnettomuutensa.\n\nTietysti oli kantajilla ja toisilla vierasmiehilläkin oma osuutensa,\nmutta mitäpä olivat kaikki toiset juoppotuomarin vierasmiehet olleet\nKoivuaholaisen rinnalla. Tuon juukelin väkättäjän sanalle pantiin\npainoa, ja luonnollisesti oli Koivuaholainen ollut hanakka todistamaan\nhäntä vastaan, kun oli kaiken ikänsä kadehtinut hänen menestymistään.\n\nSeuloessaan nyt näitä yksinäisiä mietteitään ei Kelovaaralainen\nluonnollisestikaan huomannut omia vikojaan. Kenpä nyt omia vikojaan\nhuomaisi. Kaikkein vähimmin oli Kelovaaralainen vieläkään valmis\ntunnustamaan, että hänet oli oikeuden mukaan tuomittu käräjillä.\nEi, väärin hänet oli tuomittu! Aivan aiheettomasti olivat ruvenneet\nhäntä syyttämään ja väärin hänet oli tuomittu! Koko ajan hän oli\ntunnontarkasti noudattanut velivainajan kanssa tehtyjä sopimuksia, ja\nsiitä hyvästä hänet nyt tuomittiin vankilaan — kuritushuoneeseen!\n\nEi hän kyllä vieläkään tajunnut rangaistuksensa mittaa ja määrää.\nNiinpä hän oli jo miltei unohtanut sen rahamäärän suuruuden, mikä\nhänen piti tuomion mukaan suorittaa korvauksena kantajille. Koko\ntuo korvaussumma häilyi kuin joku epätodellinen, hämärä käsite\nhänen tajuntansa rajamailla, ja yhtä epämääräisenä kummitteli hänen\ntajunnassaan myös tuo vankeusrangaistus, johon hänet oli tuomittu.\nKelovaaralainen yritteli kyllä välistä selvittää ajatuksissaan,\nmitenkä hänen pitäisi lähteä »rangaistustaan kärsimään» — mitenkä\nmustilaisvallesmanni ilmestyisi jonakuna kauniina päivänä häntä\nnoutamaan, mitenkä siinä kahleet kilahtelisivat ja mitenkä sitten\nlähdettäisiin ajaa köröttelemään pitkälle — hyvin pitkälle matkalle!\n\nEi, siitä ei tullut sen valmiimpaa, Kelovaaralainen ei osannut ajatella\nkuvitelmaansa loppuun, niin löi kuin seinän vastaan. Hän naurahti\nitsekseen ja pudisti päätään. Se oli erehdystä, pelkkää erehdystä\nkaikki korjautuisi vielä ja selviäisi! Ei Kelovaaralainen kylläkään\nosannut sanoa, mitenkä kaikki korjautuisi ja selviäisi, mutta hänen\ntajuntaansa oli itsepintaisesti takertunut sellainen kuvitelma, että\nkaikki oli vielä varsin helposti korjattavissa.\n\nPäästäkseen paremmin oman syyttömyytensä tuntoon päätti Kelovaaralainen\nvielä kertaalleen muistossaan läpikäydä kaikki ne keskustelut,\njoita hänellä oli ollut velivainajansa kuolinvuoteen ääressä. Jo\naikaisemmasta lie selvinnyt, että hän oli vuosien vieriessä sorvaillut\nja muovaillut nuo muistelot itselleen mieluisiksi, mutta mitenkä\nlie ollut, kun ne muistojen elokuvat eivät ruvenneetkaan sujumaan\nja kulkemaan Kelovaaralaisen sisäisen näkemyksen edessä sopuisasti\nja mielenmukaisessa järjestyksessä. Velivainaja peijakas rupesi\nhangoittelemaan vastaan. Heti kun Kelovaaralainen sai hänet sisäisen\nnäkemyksensä eteen, oli hän huomaavinaan tämän monijuomuisessa, tuskien\nruntelemassa naamassa ivallisen irvistyksen, jotta:\n\n»Minunko tässä pitäisi nyt tulla vierasmieheksi — todistamaan sinun\nviattomuutesi, kun toiset ovat sinut tuominneet!»\n\nEi päästy puuhun ei pitkään, juuri tuohon tapaan tuntui velivainajan\nkuva Kelovaaralaisen sisäisen näkemyksen edessä virnistelevän. Hän oli\njo aikaisemminkin tänä päivänä tehnyt saman huomion. Siellä oikotietä\najaessaan hän oli myös pannut merkille, että kun hän kuvitelmissaan\nsai näköpiiriinsä velivainajan, oli tämä ihan kuin tavallisestaan\nmuuttunut ja näytti tahtovan häntä aivan erikoisemmin ivailla. Sanalla\nsanoen, ei näyttäytynytkään hänelle enää sukulaismies ja ystävä, vaan\npahantahtoinen olento, joka sieltä kaukaisesta haudantakaisuudestaan\ntoivotteli hänelle onnettomuutta. Ikäänkuin tässä hänen nykyisessä\nkohtalossaan ei olisi ollut jo aivan tarpeeksi kärsimistä. Vielä piti\nvelivainajankin ruveta kenkuttelemaan!\n\nKesken näiden mietelmiensä Kelovaaralainen hämmästyi, kun huomasi\njoutuneensa suuren kylän kohdalle. Aivan oikein, hän oli Kaunislahden\nkylässä, jonka läpi ajettua jo erosi suuresta valtatiestä meidän\nsaloperukalle vetävä kylätie. Tuossa oli aivan tien poskessa jo\nKaunislahden Rummukaisen kauppatalokin, ja eikös siinä aittarakennuksen\nseinustalla seisonut Koivuaholaisen liinaharjakin. Tietysti se seisoi\nsiinä, kun Koivuaholainen kerran oli alkuperiään näitä yksiä ja\nsamoja kaunislahtelaisia, vaikka Kelovaaralainen siellä käräjillä oli\nkoettanutkin aivan väenväkisin vängätä häntä kinahmolaiseksi.\n\nMutta Kelovaaralainen ei jäänyt odottamaan itsensä Koivuaholaisen\nilmestymistä pihamaalle. Hän nykäisi hevosensa juoksuun, ja päästyään\nvähän kauemmaksi Rummukaisen kauppapaikasta hän alkoi räpsiä ruunaa\nohjasperillä ja kiihoitti tämän täyteen menoon, aivan kuin olisi\nollut mikä kilpa-ajo kyseessä. Rutosti erottiin valtatiestä, mutta\nKelovaaralaisen vauhti ei sen siitään hiljentynyt, vaikka kärrin\nkeikkuminen ja ilkeä töyssähtely antoi sangen pian huomata, että nyt\nmennä kolisutettiin jälleen epätasaista tietä myöten.\n\nPainuessaan salolle päin Kelovaaralainen ajatteli, että nyt siellä\nRummukaisen puodissa tehtiin kai parhaillaan selkoa hänen juttunsa\nkäsittelystä ja hänen tuomiostaan. Koivuaholainen seisoo puotiin\nkeräytyneen miesjoukon keskessä pönäkkänä leukaperiään mytyytellen ja\non olevinaan miestä poikaa, kun saa ensimmäisenä kuuluttaa Kelovaaran\nkitupiikin onnettomuuden. Niinpä niin, tietysti se väkättäjä mallaa ja\nkuvailee hänen asiansa juoksun oikein elävästi, jotta niin ja niin se\nukkotuomari kyseli ja tähän viiteneen hän vastaili. Ja vihoviimeiseksi\nse juukelin väkättäjä tietysti selvittää vielä sen oikotien suussa\nsattuneen tapauksenkin, mitenkä hän — Kelovaaran ökätalon isäntä — oli\nalentunut siellä »kärrin mutteria» vääntämään!\n\nNoista kuvitteluistaan Kelovaaralainen yltyi vähitellen täyteen\nraivoon, ja kun Koivuahon väkättäjä ei ollut siinä hänen kostonsa\nulottuvilla, purki hän tämän raivonsa hevoseen — viattomaan\nluontokappaleeseen. Lihava ruunan juhkuri oli jo hyvän aikaa\noudostellut tätä kuulumattoman kiivasta menoa, sillä tavallisesti\nKelovaaralainen ajeli säälien hevosillaan. Niinpä ruuna rupesikin\nnoinikään hissukseen jo hiljentämään juoksuaan, mutta tästäkös\nKelovaaralainen vimmastui ja alkoi hakata ja hutkia syöttilästään\nohjasperillä ihan riivatusti. No siitä jo ruunakin pääsi käsitykseen,\nettei oltu oikeilla asioilla, ja rupesi panemaan parastaan,\nensin juoksua ja vähitellen täyttä neliä, mutta Kelovaaralaisen\nvimmaantuminen näytti vain olevan yltymässä. Hän hosui ja hutki\nhutkimistaan, haukkui ja rääväsi koko ajan Koivuahon väkättäjää, ja\ntaas hän hutki hevostaan.\n\nKärri hyppi ja keikkui pahasti kuoppelikkotiellä, välistä se lensi\npitkän matkaa toinen pyörä korkealla ilmassa, ja näytti aivan siltä,\nettä kohtsillään tämä mieletön meno päättyy ikävään rysäykseen; mutta\nKelovaaralainen ei hiljentänyt hivenen vertaa ajoaan. Ruunan lautasilta\njuoksi jo noronaan vaahtoa, lihava syöttiläs köhi ja pärskähteli\ntukehtumaisillaan, mutta Kelovaaralainen vain karjui ja menosi:\n\n»Senkös vietävää siinä rupesit köhimään! Vai etkös pirulainen enää\nosaa juostakaan oikean hevosen tapaan, mutta kyllä minä opetan sinut\njuoksemaan. Vaikka olisit itse Koivuahon väkättäjä, niin sittenkin,\nsittenkin saisit oppia juoksemisen konstin. Saisit, saisit oppia...\n—tana!»\n\n»Sus siunatkoon!» kuului äkkiä parahdus tiepuolesta.\n\nKelovaaralainen oli ollut vähällä ajaa lihavan naiseläjän yli. Taakseen\nvilkaistessaan hän oitis tunsi Leski-Maijan, Koivuahon loisakan. Hän\narvasi tämän olleen Kaunislahden kylässä hierontamatkalla ja nyt\npalailevan hiljakseen köntystäen kotiin päin. Niin, ehkäpä Maija\nodottelikin täällä tienvarressa Koivuaholaista vääntäytyäkseen tämän\nkyytiin. Sanoivat niiden pitävän luvatonta yhteyttäkin keskenään.\n\nEipä paremmin olisi osannut käydä kuin että Kelovaaralaisen vielä\npiti yhyttää tiellä Koivuaholaisen leipähukkakin. Hän kirosi\nmennessään, että olisipa pirkale vieköön ollut ihan paikallaan, jos\ntuo lihava akan ryllykkä olisi jäänytkin hänen ruunansa tallattavaksi.\nHaisevan rapalätäkön olisi sillä tavoin Koivuaholainen vain löytänyt\nleipähukastaan, eikä tämä olisi ainakaan kyennyt kielittelemään\nhänen hurjaa ajoaan; nyt se tietysti sepitti siitä oikein kauniin\nhistorian, ja sillä menolla hänen käräjämatkastaan riitti näykkimistä\nja vätystämistä vaikka miten pitkäksi aikaa.\n\nKelovaaralaista harmittivat sanomattomasti peräkanaa sattuneet\nvastoinkäymisensä, mutta ei hän nyt enää kiusannut hevostaan. Hän\nhuomasi ajaneensa yhteen puhtiin lähes kaksi kolmannesta enemmän kuin\npeninkulman pituisesta salotiestä, eikä nyt ollut enää minkäännäköistä\npelkoa, että Koivuaholainen tavoittaisi hänet matkalla, vaikkapa\nhän ajaisi miten hitaasti tahansa lopputaipaleen. Vähitellen hän\ntyynnyttelikin hevosensa kävelemään ja seisautti sen lopuksi kokonaan\nmuutamassa notkossa jyrkän vastamäen alla.\n\nHän hyppäsi kärristään kävelemään ja pyyhki ruunaa tiepuolesta\nnyhtämillään sammalilla ja vihviläheinätupuilla. Sitten hän korjasi\nvaljaita, nyki pois ruunan harjan länkien välistä, ja niin kävelivät\nhe ruunan kanssa rinnatusten mäen päälle. Kelovaaralainen ajatteli,\nettä ilmestyköönpä nyt tuolta takaa päin vaikka kymmenen Koivuaholaista\nleipähukkineen ja muine kyydittävineen, niin hän kun ei lähde\npakenemaan. Sanottu olkoon, ei hän välitä Koivuaholaisesta eikä\nkenestäkään, hän ajaa omalla hevosellaan yleistä maantietä myöten.\nMitäpä hän kenestäkään pakoilemaan!\n\nTämä oli rohkea päätös, mutta ennen pitkää huomasi Kelovaaralainen,\nettä hänen oli hyvin vaikea sitä aivan kirjaimen mukaisesti seurata.\nVähän ajan kuluttua hän läheni meidän saloperukkamme myllyä, jonka\nluona erosi yhteisestä kylätiestä hänen oma salotiensä, ja ihan\nKelovaaralainen tunsi sydämensä sävähtävän kiukusta, kun huomasi\ntiehaarassa portin luona seisoskelijoita. Sitäkö juutasta ne siinä\nlorvailivat hänen tuloaan vahtaamassa! Ei Kelovaaralaisen mieleen\nensinkään juolahtanut, että seisoskelisivat siinä muuten vain omia\naikojaan; hänen kuvitteluvoimansa oli ärtynyt ja herkistynyt, ja\nhänestä oli ilman muuta päivänselvää, että hänen saapumistaan siinä\nportilla oltiin vahtaamassa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nPortilla seisoskelijat olivat Savikon niittytorpan kouluakäypä poika ja\npari kylän tyttöä. Keilläpäs muilla olisi keskellä kaunista iltapäivää\nollutkaan aikaa portilla seisoskeluun ja tyttöheilakkojen nauratteluun,\nmutta olihan Savikon niittytorpan herrantekeleellä aikaa — onhan sillä\naikaa!\n\nKelovaaralainen oli jo muutamia vuosia ollut Savikon torpan asukkaille\nkovasti äkeissään, kun nämä katsoivat voivansa ruveta elämään niin\nsuurellisesti, että olivat hommanneet yhden pojistaan herrakouluun.\nHän, Kelovaaran ökätalon isäntä, ei ollut älynnyt edes uneksia oman\nvanhimman poikansa kouluttamista, sen minkä oli käyttänyt tätä vuoden\npari kansakoulussa; mutta pitipäs vain yhden tavallisen niittytorpparin\nlähettää poikansa ihan kaupungin kouluun.\n\nHarmikseen oli Kelovaaralainen saanut kuulla vielä senkin, että\ntuo hänen vanhin poikansa, jonka hän oli pannut isännäksi siihen\nriidanalaiseen Saaren taloon, nykyisin lueskeli tämän Savikon\npoikavetelyksen kanssa. Mitä lienevät yhtenä lueskelleet, kun\nelivät siinä läheisinä naapureina, mutta sen äkäisemmin katseli\nKelovaaralainen nyt tuota torpan poikaa. Kun tämä herrantekele kiirehti\naukaisemaan hänelle porttia, niin ihan teki Kelovaaralaisen mieli\nkivahtaa: »Kyllä minä saan itsekin portin aukaistuksi, senkö täytistä\nsinulla on tässä vahtaamista!»\n\nEi hän kyllä mitään kivahtanut, mutta taisipa Savikon herrantekele\nhuomata hänen äreästä muodostaan, ettei portin aukaisemisesta\nannettaisi mitään kiitosta. Ja eikös tuo nulikka silloin kohottanut\nhänelle hattuaan, ihan kuin sen enemmän ärsyttääkseen Kelovaaralaisen\nkiukkua.\n\nVaikka oikeastaan siinä myllyn kohdalla olisi voinut käydä paljon\npahemminkin. Välistä siinä oli myllymiehiä koko talon pihamaa\nmustanaan, mutta nyt ei sattunut olemaan ketään muita kuin tuo\npojanvetelys noine tyttöineen. Kelovaaralaisen olisi oikeastaan\nkannattanut kiittää onneaan, ettei ollut muita kyläläisiä hänen\nkäräjiltä tuloaan näkemässä, mutta osasikos hän olla kiitollinen\nmistään.\n\nYlen huonotuulisena hän jatkaa taivallustaan, ja yhtäkkiä hänen\npäähänsä äjähtää ajatus, että mitenkäs hän ilkeää juuri tähän aikaan\npäivästä palata kotiinsa. Hänen matkansa oli joutunut niin sukkelaan,\nettä hän huomaa ennättävänsä pakiparahiksi iltapäiväkahvin aikaan\nkotipihalleen. Siinä on silloin mustanaan väkeä sekä huoneissa että\npihallakin, ja tietysti rengit kiiruhtavat riisumaan hänen hevostaan.\nJa mene tiedä vaikka joku typeryyttään rupeaisi siinä vielä kyselemään,\njotta:\n\n»Mitäs sitä oikeastaan kuuluu sinne käräjille? Ja minkäslainen se\ntulikaan se päätös?»\n\nItse asiassa Kelovaaralainen hyvin tiesi, ettei kukaan uskaltaisi kysyä\nhäneltä mitään. Hän tiesi mainiosti, ettei edes hänen oma emäntänsä\nrohkenisi muun talonväen kuullen ottaa puheeksi hänen käräjämatkaansa.\nAsia oli niin, että Kelovaarassa pidettiin koko tätä holhousjupakkaa\nperin loukkaavana talon kunnialle ja että siitä pitäen, kun tästä\nriidasta oli sukeutunut käräjäasia, ei siitä uskallettu edes hisahtaa,\nei ainakaan pihamaan aitauksen sisäpuolella. Jopahan sitten joku olisi\nrohjennut siitä ruveta noinikään aivan avoimesti juttelemaan hänen\nkotiuduttuaan.\n\nAsia oli vain sinä tavoin, että Kelovaaralainen tunsi rohkeutensa\npettävän kotia lähetessään. Hän uskoi kaikkien näkevän jo kysymättä,\nettä hänet oli käräjillä tuomittu kunniattomaksi mieheksi, ja mitenkäs\nhän näin yhtäkkiään voisi astua oman väkensä eteen kunniattomana\nmiehenä, häväistynä ja kuritushuoneeseen tuomittuna, suuriin\nrahallisiin korvauksiin velvoitettuna. Voi mitenkä tuo häpeän tunto\nosasikaan nöyryyttää ja samalla myös raivostuttaa Kelovaaralaista, ja\nmitenkä hänen oli nyt pakko pitää mietintöä, mennäkö kotiin vai jäädäkö\nhenkipatoksi tuomitun heittiön tavoin jonkun kuusen juurelle kykkimään.\n\nEi, hänellä ei riittänyt rohkeutta mennäkseen kotiin Hän jäi kuin\njäikin henkipaton tavoin metsään odottamaan illan joutumista.\nMuutamassa paikassa, missä tie kulki suuren, aukean ahon halki, hän\najoi hevosensa syrjään tieltä metsän rannakseen. Hän keksi syykseen\nsen, että pitihän hänen muka syödä eväitään, kun ei ollut muistanut\nkoko pitkän päivän aikana niihin kajota. Totta olikin, että hänellä\noli ankara nälkä; ei ollut syöminen edes juolahtanut mieleenkään, ei\nmenomatkalla eikä käräjäpaikalla jutun alkamista odotellessa, eikä\nliioin paluumatkallakaan. Mutta nyt Kelovaaralainen päätti syödä oikein\nvankasti, kun hänellä kerran oli hyviä eväitä mukanaan.\n\nOlihan kyllä omituista syödä vasta muutaman kilometrin päässä kotoaan,\nmutta Kelovaaralainen keksi menettelylleen hyviä puolustuksia. Hän\ntodisteli itsekseen, että jos hän menisi yhtä kyytiä kotiin, niin\nsiellä häiriytyisivät hänen saapumisensa vuoksi koko talonväen\niltapäivätyöt. Hän saapuisi varmasti kotiin juuri iltapäiväkahvin\naikaan. Noh — ja siinä kaikki jäisivät töllöilemään hänen saapumistaan\neivätkä ensinkään muistaisi, että heidän työpäivänsä siinä isännän\nkotiutumista ihmetellessä jäikin aivan kippurahännäksi. Ja naisväellä\nolisi huolta ja hoppua hänen syöttämisestään ja ruuan laittamisesta\nhänelle; rupeaisivat siinä keittämään ja paistamaan ja kihistämään ja\nkähistämään ja sotkisivat kaikki muut iltatyönsä hänen tauttaan. Mutta\nhänpäs kun täällä hieman aikailee ja syöpi itsensä kylläiseksi, niin ei\nhänen saapumisestaan ole kenellekään häirinkiä.\n\nOsasihan Kelovaaralainen ajatuksissaan sommitella ja kaavailla, kuinka\nedulliseksi koko hänen talonpidolleen koituisi se ainut asia, jos\nhän nyt vähän aikaa viivyttelisi kotiin saapumistaan. Ja kun kerran\noli kätkeytynyt sinne ahon rannakseen, niin aikaili siellä oikein\ntuntuvasti ja läheni kotiaan vasta puoliyön joutuessa.\n\nMutta kai hän nyt olikin kylläinen kotiin ajaessaan? No, mitenkä tuon\nasian laita lie oikeastaan ollut. Oli hän kyllä avannut eväsvakkansa\nsiellä ahon rannaksessa, mutta avaamatta oli jäänyt jo vakassa oleva\nkalakukko; sen vähän minkä oli maistanut muita eväitään ja pannut\nsitten kaikki takaisin hyvään järjestykseen vakkaansa ja vakan\nkärriinsä. Ja niin oli hän kaiken iltakauden kähmäillyt siinä tuuheiden\nkuusten katveessa ja kuunnellut jalkojensa juuressa solisevan puron\nyksitoikkoista laulua. Mutta jos joku olisi häneltä nyt kysynyt, oliko\nsiellä hänen pakoilupaikassaan tosiaankin tuommoinen soliseva puronen,\nniin tuskinpa vain Kelovaaralainen olisi osannut antaa varmaa vastausta.\n\nJa nyt Kelovaaralainen lähenee kotiaan ja on jälleen kiukkuinen\nitselleen jonnijoutavasta aikailustaan. Ja hän tuntee itsensä\nmerkillisen uupuneeksi, hänen visaista päämukulaansa pakottaa niin\nturkasesti, ihan kuin olisi kulmien seutuvilla rautainen rengas sitä\npuristamassa. Hänen korkean kotivaaransa alla on laaja notko, jossa\non ojitusniittyjä ja viljasarkoja ja kauempana tiestä vielä avonainen\nsuonsilmäkekin. Sieltä ajelehtii usvaa ja hengähtelee kevätkesän yön\nviileys häntä vastaan, mutta ei sekään yön viilentävä hengähtely\ntuo virkistystä eikä muuta viivoitusta Kelovaaralaisen raskaaseen\nmielialaan. Jäsenet pakottavina hän nousee notkotiellä kärristään ja\ntaluttaa hevosta kotivaaran rinnettä ylös noustessaan.\n\nTämä on vanha tottumus, tämä hevosen taluttaminen siinä kotivaaran\nrinteessä. Alkuperiään oli se rinne tosiaan ollut niin ylen pahaa\nlouhikkoa, että oli aivan mahdotonta ajaa siitä kärripelissä muutoin\nkuin hevosta taluttaen. Vuosikymmenien kuluessa on Kelovaaralainen\nsentään paljon silittänyt tietään, on silittänyt muuallakin ja on\nsilittänyt nimenomaan juuri siinä kotivaaran rinteessä; jo siinä\nnyt ajaisi tipotiehensä ilman hevosen taluttamistakin, mutta\nKelovaaralainen ei pääse niin hevillä tottumuksesta vapautumaan.\n\nSitäpaitsi on hevosen taluttamisella tällä kertaa määrätty\ntarkoituskin: Kelovaaralainen toivoo sillä tavoin pääsevänsä ilman\nhälyä kotipihalleen. Vaikka hän koko ajan sadatteleekin itseään\nturhanpäiväisestä arkuudesta, niin yhtäkaikki hän mielellään tulisi\naivan varkaan lailla kotiinsa. Parasta jos ei ainutkaan henkilö heräisi\nhänen tuloonsa. Ja hän pääseekin varkaan tavoin kotipihaansa, hän on jo\nriisumassa ruunaa valjaista, kun vanhuuttaan harmaan tuparakennuksen\nikkunaan ilmestyy emäntä Loviisa yöpukineissaan.\n\nNo tuo emännän ilmestyminen oli nyt odotettavissakin. Kelovaaralainen\narvasi hyvin, ettei emäntä Loviisa ollut vielä, silmiään ummistanut,\nvaan oli tietysti vahdannut hänen tuloaan, ja yhtäkaikki hän on\nkovasti kiukuissaan emännälleen. Ei hän ole näkevinään tämän ikkunaan\nilmestymistä, vaan jatkaa äkeissään hevosen riisumista ja pitää koko\najan pelonalaisena silmällä pihamaan toisella laidalla olevaa uudempaa\nasuinrakennusta, jotta alkaisiko senkin ikkunoissa näkyä kuikuilijoita.\n\nEi siellä tosin ketään näkynyt, mutta kovasti hätäyksissään on siitä\nhuolimatta Kelovaaralainen. Hänen kätensä vapisevat, yhtenään hän\nsotkeutuu mokomassakin työssä kuin hevosen riisumisessa — pudottaa\nlänget maahan, kun hänen pitäisi ne asettaa kärrin seville, ja suitset\nhän unohtaa ruunan suuhun kaikkein viimeiseksi. Setolkkavyönkin hän on\njo irroittanut, ja vasta ihan lopussa hän älyää ottaa pois suitset,\nvaikka siitä olisi koko hevosen riisuminen pitänyt aloittaa. Vihdoin on\nsentään kaikki valmista, ja Kelovaaralainen jättää ruunan näykkimään\npihamaan nurmikkoa siksi aikaa, kun hän lykkää kärrin katoksen alle.\nKun hän palaa, on ruunan luo ilmestynyt vanha isäntärenki Matti\npiikkohousuissaan ja iänikuinen takkiressu yllään.\n\nTuokin Matin ilmestyminen oli odotettavissa. Hän oli palvellut\ntalossa jo lähes parin vuosikymmenen ajan, tunsi kaikki talon\nmeiningit, isäntänsä itaruuden ja emäntänsä hyvänsävyisyyden. Kesäisin\nhän nukkui vanhan tuparakennuksen ylisillä. Isäntää ja emäntää\nlukuunottamatta hän olikin ainoa koko talonväestä, joka nukkui yönsä\nvanhassa tuparakennuksessa. Ja tietysti hän oli valveilla, aina hän\noli valveilla Kelovaaralaisen kotiin saapuessa, mutta yhtäkaikki\nKelovaaralainen tällä kertaa ihan raivostuu Matin ilmestymisestä. Mutta\nMattikos nyt tällaisia huomaisi, hän vain murahtaa:\n\n»Tuohonkos pellonpääaitaukseen se ruuna viedään?» Ja Kelovaaralainen\närähtää vastaukseksi:\n\n»Siihenhän se viedään pellonpääaitaukseen. Mihinkäpäs sen muuannekaan\nnäin keskellä yötä!»\n\nMatti on jo kadonnut hevosineen kapeille karjokujasille, mutta yhä\naikailee Kelovaaralainen pihamaalla. Nyt hän seisahtuu siihen vanhan\nja harmaan tuparakennuksen nurkkaukselle ja silmää ympärilleen. Siinä\non rakennusta jos minkänäköistä ympäri avaran pihamaan, ja kaikki ne\novat harmaita, samanlaisia kuin tämä vanha tuparakennuskin. Kaikki\nmuut, vain tuo pihamaan toiseen reunaan laitettu uusi asuinrakennus\non maalattu keltaiseksi ja valkoiseksi, ja se näyttääkin ihan\nkuin nokkaansa nyrpistäen pyrkivän erilleen noista toisista,\nmatalatekoisista ja vanhuuttaan harmaantuneista suojista; mutta\nKelovaaralainen pitää juuri näistä vanhoista rakennuksistaan.\n\nEi, hän ei pidä ensinkään tuosta uudesta rakennuksesta. Hyvin\nvastenmielisesti, monta vuotta kitistyään ja maristuaan vastaan,\nhän emäntä Loviisan ja vanhimpien lastensa pyytelyihin mukautuen\nvihdoinkin laittoi tuon uuden asuinrakennuksen, mutta ikipäivinä ei\nhän itse suostuisi muuttamaan sinne majailupaikkaansa. Nuorempi väki\nja talon lukuisa palveluskunta sai siellä elää ja hallita mielensä\nmukaan, hän itse aikoi elää ja kuolla täällä vanhassa rakennuksessa.\nJa maalaamattomina saivat olla ja harmaantua ja sammaltua kaikki nämä\ntoisetkin pihamaan ympärille ryhmittyneet rakennukset.\n\nNiin sai olla tuo kivinavettakin, joka oli iso ja mahtava kuin linna,\nyhtä hyvä kuin paraimmissa pitäjän napataloissa. Siihen navettaan\nmahtui likipitäin viisikymmentä lehmää, laskematta alunkaan tähän\nlukuun muuta pienempää karjaa, minkä vasikoita ja lampaita ja sikoja ja\nmuuta täytisen rövänttiä.\n\nVauras talo! Sepä tietty, tämä talo on pitäjän vauraimpia, vaikka onkin\ntäällä saloperukalla. Kelovaaralainen itse on hyvin tietoinen talonsa\nvauraudesta, mutta hän aivan pelästyy ja alkaa kitistä ja natista\nvastaan, jos vain ruvetaan ääneen puhumaan hänen rikkaudestaan. Ja\ntällä kertaa hänen mielialansa vääristyy ihan surkeaksi, kun äkkiä\npalautuu muistiin käräjillä annettu tuomio. Ihan kuin kirkastettuna\nse tällä hetkellä selkeneekin Kelovaaralaiselle, hän muistaa tuomitun\nkorvaussumman aivan pennilleen, ja kaiken muunkin hän muistaa\nhäikäisevän selvästi. Se oli tuollainen sisällisen kirkkauden välähdys,\nja sekös sitten osasi kirveltää mieltä ja vetää suun väärälleen.\n\nNiinikään suu väärällään Kelovaaralainen silmää rakennusryhmien\nympärillä leviäviä peltojaan. Siinä ovat ison talon viljelykset,\nvauraan talon viljelykset, mutta Kelovaaralaisen saituruuteen taipuisa\nmielikuvitus jo maalailee ja kaavailee sellaista surkeutta, että nyt\nmenee häneltä tämä talonsa viimeistä, ihan viimeistä nurkkakiveä\nmyöten sen käräjillä tuomitun korvaussumman maksamiseen. Itse asiassa\nei ole minkäännäköistä pelkoa siitä — ei ainoankaan nurkkakiven\nheilahtamisesta, mutta niin vain itaran isännän mielessä nyt kuvastelee\ntulevainen onnettomuus ja turman päivä.\n\nJa aivan hän kiehahtelee kiukkua, kun hänen silmänsä jälleen osuvat\ntuohon pihamaan toisella laidalla komeilevaan asuinrakennukseen, jotta:\n\n»Tulipaan vain mätetyksi tuohonkin jonnijoutavaan koreuteen isot summat\nrahaista rahaa, jotka nyt olisi niin tuiki kipeästi tarvittu sen\nkorvaussumman maksamiseen!»\n\nEi hyvänsävyinen emäntä Loviisa moneen monituiseen päivään uskaltanut\npuhua halaistua sanaa koko käräjämatkasta.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nEihän mitä emäntä uskaltanut kysellä käräjämatkasta, mutta tuli tuomio\nmuutenkin tunnetuksi sekä kotona että muuallakin kylässä. Osaakin se\nlevitä tuommoinen turman tieto, jo seuraavana päivänä siitä puhuttiin\nja hälistiin jokaisessa talossa ja töllissä koko sillä laidalla\npitäjästä. Se oli iso tapaus, ihme tapaus se oli meidän syrjäisen\nseutukuntamme oloissa omana aikanaan.\n\nElettiin vielä viimeisiä vuosia ennen maailmansotaa, vanhan ja hyvän\najan viimeistä nipukkaa elettiin. Ei ollut kieltolakia, ei tapahtunut\nmiesmurhia eikä muitakaan pahempia järkytyksiä kovin usein; koko meidän\nlaajalla saloperukalla ei ollut vuosikausiin sattunut sen isompaa\nihmettä kuin muuan siellä Sumukan takaliston tukkityömaalla tapahtunut\ntappelun nujakka, jonka jälkiselvittelyissä mustilaisvallesmannimme\nsai pistää käsirautoihin kolme neljä pahinta mellastajaa. Ja toinen\nmerkillisempi tapaus oli se Törölänvaaran Pikkaraisen Kakolaan\njoutuminen siitä sokean äitipuolensa häkäsaunaan tappamisesta.\n\nMutta Pikkarainen oli nyt vain yksi Pikkarainen, ei paljon mitään\nmuualla kuin siellä omassa Törölänvaarassaan. Toista oli sentään\nKelovaaralainen, äkämärikas ja ylpeä talonisäntä. Hänen tuomitsemisensa\nkuritushuoneeseen oli suuri tapaus, todella muistamisen arvoinen\ntapaus. Monen saloperukkalaisen mielestä se tuntui miltei maailmaa\nmullistavalta, jotta mitenkä nyt se ukkotuomarikaan rohkeni noin vain\nlähteä niin mahtavaa ja rikasta isäntämiestä tuomitsemaan? Ja kun\noli vielä yleiseen tunnettu asia, kuinka arka se Kelovaaralainen oli\nkunniastaan.\n\nTuomion rahallinenkin puoli vatvottiin ja seulottiin senkin kymmeneen\nkertaan. Kelovaaralaisen maksettavaksi tuomittu korvausmäärä oli\nkaksitoista tuhatta markkaa, ja se oli kyllä iso summa rahaa; sillähän\nsai niihin aikoihin meidän perukalla jo ostaa hyvän talon tavaroineen\npäivineen. Ihmeteltiin, että ihan säälimättä se ukkotuomari oli\nmätkännytkin Kelovaaralaisen niskaan sitä rahallista suoritusta.\n\nTuo rahallinen puoli jäi sentään miltei sivuseikaksi. Enemmän oli\nkylän ukkosilla ja emännillä mietinnön pitämistä siinä asian puolessa,\nmitenkä se Kelovaaralainen nyt oikein osasi sopeutuakaan omiin\nnahkoihinsa, kun oli semmoisen tuomion tunto sydänalaa painamassa. Ja\nmiettimisen arvoinen se tuo asian puoli olikin, ei voi muutakaan sanoa.\nKelovaaralainen tunsi tosiaan olonsa hyvin tukalaksi. Ei puhettakaan\nsinne päin, jotta olisi ilennyt ensi päivinä lähteä itseään kylällä\nnäyttelemään, jo oli tarpeeksi vaikeata elämä kotioloissakin.\n\nSatutti vielä syntiläinen sillä tavoin, että Kelovaarassa\noli tähän aikaan tavallista enemmän väkeä koolla. Talon\njoka-aikaisen palvelusväen ja työmiesten lisäksi oli nelimiehinen\njoukko rakennustyöläisiä — urakkamiehiä. Riihirakennusta nämä\ntimpermannimiehet olivat kengittämässä ja vuovaamassa, siihen\nlaitettiin sytkyttävää moottoria ja puimakonetta; ja pärehöylät ja\nsirkkelisahat ja kaikki lempolaisen vehkeet siihen piti tulla tuon\nyhden ja saman moottorin voimalla käydä räpsyttämään. Mestarismiehen\nsiinä piti olla tuon konstikkaan teollisuuslaitoksen rakennustöitä\njohtamassa ja sirkkelöimässä, ja kun tämä Tilipas-Iikan nimeä kantava\nmestari oli vielä tunnettu siitä, että arvosteli ja akkiloi mielessään\nkaikkia tämän matoisen maailman tapauksia.\n\nIhan Kelovaaralainen tunsi niskaansa polttavan, kun hän pihamaalla\nliikuskellessaan sattui joutumaan riihirakennuksen lähettyville.\nHän koetti sitä parhaansa mukaan kartella, mutta eihän aina älynnyt\nkiertääkään tarpeeksi kaukaa; ja tämä kiertäminen ja kartteleminen\npisti vielä sen paremmin silmään, kun ennen käräjillä käyntiään\nKelovaaralainen oli tuskin paljon muualla asustanutkaan kuin riihen\nkengitysmiesten luona. Tilipas-Iikka — oikealta nimeltään Iisakki\nKekäläinen — oli osannut hieroutua Kelovaaralaisen luottamukseen.\nPäiväkaudet he olivat yhtenä pohtineet ja harkinneet lähenevää\nviirunvetoa ja muita isomman maailman horinoita ja nyt kun\nKelovaaralaisen piti ihan pakenemalla paeta tätä tarinakumppaniaan.\n\nPitänee tässä sivumennen mainita sekin seikka, mitenkä Kelovaaralainen\noli höyneytynyt tuohon riihirakennuksen uusimispuuhaan. Se oli tämä\nrakennustyö oikeastaan läheisessä yhteydessä tuon samaisen holhousasian\nkanssa. Kun näet Kelovaaralainen oli saanut sijoitetuksi vanhimman\npoikansa isännäksi sinne riidanalaiseen Saaren taloon — kuolevaksi\nodotetun holhokin taloon —, niin eikös vihtahousu houkutellutkin hänet\npitämään laskentoa, että tämä kauppa koitui mukamas hänelle kerrassaan\nnätiksi voitoksi, jotta ihan kannatti jo ruveta teollisuuslaitoksia\nvuovaamaan.\n\nMutta jo nyt Kelovaaralainen havaitsi erehtyneensä; hän aprikoi jo\nasiaa siltäkin kantilta, että keskeyttäisi koko riihirakennuksen\nuusimisen. Mutta tuossa olivat nyt riihivajan katoksen alla valmiiksi\ntilattuina ja maksettuina ja suurella vaivalla paikalle kuljetettuina\nmoottorit ja pärehöylät ja sirkkelisahat ja kaikki muut kalliit koneet,\nsiinä olivat laudoitustensa sisään kauniisti pakattuina, mitenkäpä\nheitä enää takaisinkaan lähettämään. Ja Tilipas-Iikan kanssa oli myös\nurakkasopimus tehty monen vierasmiehen saapuisalla ollessa, eikä se\nmies ollut niitä poikia, että olisi suostunut urakkaansa noin vain\nkeskeyttämään, ei sinnepäinkään! Kelovaaralainen älysi viisaimmaksi\nantaa urakkamiesten jatkaa työtään, mutta kovasti tämä asia häntä\nkaiveli. Kun pitikin näet kärsiä ihan tuossa silmänsä alla työmaata,\njoka varmasti veisi hänet häviöön.\n\nHän kähmäilee harmaan tuparakennuksensa peräseinustalla, on\nkohentelevinaan siinä talviaisen vääntelemiä humalaseipäitä, mutta\nkoko ajan hänen silmänsä pälyvät rakennusmiehiin päin, jotta tuolla se\npahalaisen Tilipas-Iikka sirkkelöipi ja vatupassailee kuin paraskin\ninsinööri. Kas-kas, nyt sillä on mittakeppi käsissään ja nyt se\nkiertelee polvet notkahdellen ja komentelee kimakasti vinkuvalla\näänellä miehiään, että tasoittaisivat paremmin moottorikoneen\nsementtiperustan. Senkin rohveetta, on se nyt olevinaan viisas ja\netevä, kun tietää toisen olevan tuomitun kunniattomaksi heittiöksi.\nMutta kävisipäs, pirkale vieköön, niin nätisti, että riehkäiseisivät\ntämän talon tavaroineen päivineen niiden tulenkorvennettavien\nhyvittäjäisiksi, niin mitenkähän sitten hampaatonta suutasi\nmuikistelisit, senkin vietävän rohveetta!\n\nTämä olettamus, että Tilipas-Iikka jäisi osattomana suutaan\nmuikistelemaan, ei kuitenkaan tuonut Kelovaaralaiselle pysyväistä\nlohdutusta. Taisi mielen pohjalla häilähtää varmuus, että jäisi kuin\njäisikin hänen talostaan sen verran rippeitä, jotta saisi tuo lemmon\nsirkkelöijä ja vatupassailija pois poikkeen täyden maksun työstään. Ja\nsiihen valmistuisi sukainen laitos niiden hänen omaisuutena ahnehtijain\nmielihyväksi. Sen kun vain panisivat moottorin käydä syhkimään, mutta\nhän itse — kaiken suunnittelija ja kustantaja — saisi lähteä tästä\nensin vankilaan ja sitten kolmen markan miehenä kilometritehtaalle!\n\nVoi tulenpunainen turkinpapu, mitenkä Kelovaaralainen tällä hetkellä\ntunsi olevansa äkeissään Tilipas-Iikalle ja tämän timperismiehille.\nHän rutaisi maahan kallistunutta humalaseivästä niin kipakasti, että\ntämä katkesi moneksi kappaleeksi. Seipään tyvipää kädessään jäi\nKelovaaralainen katsomaan riihirakennuksen takaa avautuvalle tielle\npäin. Eikös sieltä näet ollutkin lähenemässä hänen vanhin poikansa, se\nsamainen Saaren talon nuori isäntä, jota hyvittääkseen Kelovaaralainen\noli tehnyt viimeisen ja pahimman piirtonsa holhousrötöksessään.\n\nEipä olisi Saaren talon nuori isäntä osannut ilmestyä näkyisälle\nvähemmän sopivaan aikaan. Kelovaaralainen alkoi ihan täristä\nkiukusta, että nyt sen vielä tuonkin nälviäisen piti saapua häntä\nkiusaamaan. Hän arvasi hyvin rintaperillisensä mielihauteet — arvasi\npojan olevan kovasti hädissään, jotta annettaisiinko hänen enää\nensinkään olla isäntänä Saaren talossa vai menisikö tämä talo heiltä\nmaineen mantuineen voiton perineen Liisun ja tämän pystynenäisen\nmiehen hyvittäjäisiksi. Sepä tietty, siitä huolestaan se poika nyt\ntuli hänelle marisemaan; mutta Kelovaaralainen katseli lähenevää\nrintaperillistään naama yhä pahemmin vääristyen. Humalaseipään tyvi\nihan vapaji hänen käsissään, ja näytti tosiaan siltä kuin Kelovaaran\nkitupiikki olisi valmis iskemään tulijaa tuolla astalolla.\n\nLiekö sitten nuori mies ruvennut pelkäämään isänsä aikeita vai muutenko\nvain hyötähyviään lie pysähtynyt vaihtamaan pari sanaa timperismiesten\nkanssa. Mutta tämäkös lykkäsi yhä enemmän myrkkyä Kelovaaralaisen\nkiukun maljaan, jotta ei näet tuo pojan nälviäinen osannut edes hävetä\ntai sääliä isänsä kovaa kohtaloa. Tuohon pysähtyi ihan kuin kiusalla\njuttelemaan Tilipas-Iikan kanssa. Ilkasteli vietävä, että näin mukamas\nminä voin jaaritella kenen kanssa hyväksi näen, mutta tulepas sinä isä\nkulta jaarittelemaan!\n\nKelovaaralainen nakkasi humalaseipään tyven pois kädestään ja läksi\npainumaan kartanolle päin. Poika irtautui myös heti rakennusmiehistä ja\nkiirehti isänsä jälkeen. Vanhan tuparakennuksen rappusia lähetessään he\njo kävellä paarustivat melkein rinnatusten, mutta Kelovaaralainen ei\nollut näkevinään poikaansa. Viha kiehui ja kihisi hänen sisässään, ihan\npyrki näkö hämmentymään tuon vihan voimasta.\n\nNiin he kulkevat lähitysten, ja tuo luisuhartiainen, korvat luimussa\nisänsä jälkiä asteleva nuori mies on tosiaan jollakin tavoin nälviäisen\nnäköinen, niinkuin oma rakas isänsä oli ajatuksissaan häntä nimitellyt.\nIsä pyöreäksi kolittuine visapäineen on kovapiirteinen saituri, kun\ntaasen pojan ilmeiset saiturin juonteet ovat vielä niinkuin kesken\nkypsymisensä. Sanalla sanoen siinä mennä paarustavat perätysten vanha\nja äreä kitupiikki sekä nuori kitupiikin alku, ja molemmat he nyt\nvalmistautuvat otteluun ihan kuin kaksi juoksukoiraa valmistautuu\ntoisiinsa äkäisesti luimuillen ottelemaan luupalasta. Ja nimenomaan\non sanottava, että nuori kitupiikin alku ei näytä tällä haavaa\nsuurestikaan säälivän tai edes muistavan isänsä kovaa kohtaloa; hänen\nnälviäismuodossaan kuvastuu vain huoli, mitenkä hän selviäisi ottelusta\nja saisi riehkäistyksi oman puoliskonsa rasvaisesta luupalasta toisen\nahmatin pienentelemättä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\nSisällä vanhassa perhetuvassa suoritettiin sitten tuo isän ja pojan\nvälien selvittely, ja lopulta oli koko perhe osamiehinä tässä\nkahakassa. Mutta ensin on parilla sanalla kuvattava tuota tupaa, jossa\nKelovaaralainen oli jo kolmisen vuosikymmentä isännöinyt. Se oli noita\nvanhan aikakauden perhepirttejä, tilava ja korkea kuin pienen pitäjän\nkirkko, seinät ainakin kuusisyliset, jos eivät vain liene olleet himpun\nverran enemmänkin.\n\nSilmäänpistävimpinä nähtävyyksinä olivat tässä tuvassa toisen\novensuunurkan täyttävä iso uuninrohjake leveine liesineen, tästä\nuunista karsinanurkan puoliseen peräseinään päin sijansa saanut isännän\nja emännän perhesänky sekä vihdoin tuonne ikkunattomaan karsinanurkkaan\nlaudoituksella aidattu komero kuin mikäkin pilttuu. Sänky oli noita\nNoan aikuisia aviosänkyjä, vankat lattiasta lakeen ulottuvat paalut\ntukenaan jokaisessa kulmauksessa. Sängyn pääpuoli sattui peräseinään\nikkunan kohdalle, kun taasen toisen ikkunan alla oli iso honkapöytä,\njonka ympärille sopi ihan välkeänään parikymmenhenkinen perhe yhtaikaa\naterialle.\n\nMutta tuo sängyn takana olevaan nurkkaan tekaistu pilttuu sietää hieman\ntarkemman selvityksen. Se oli näet tärkein paikka koko tässä tuvassa,\nvieläpä koko talossakin — sanalla sanoen se oli Kelovaaran kitupiikin\naarrekammio. Kun se oli tehty ikkunattomaan nurkkaan olisi se tietysti\njäänyt aivan pimeäksi, jos laudoitus olisi yltänyt lakeen asti. Niinpä\nolikin laudoitus jätetty runsaan puoli metriä matalammaksi, mutta\nei sovi ajatella, että tuo valoaukko olisi ollut aivan suojaton,\nei sinnepäinkään; siihen oli laitettu vankka säleaidan tapainen\nrautaristikko, jonka Kelovaaralainen itse oli takoa kalkutellut omassa\nkotipajassaan.\n\nJos tupaan eksyi kaukaisempi vieras, saattoi se helposti erehtyä\nluulemaan, että tuossa lujasti varustetussa nurkkakommetossa\nsäilytettiin ehkä parantumatonta mielisairasta, mutta muuta ja parempaa\nsiellä säilytettiin. Siellä oli Kelovaaralaisen vanha lipasto ja\nsen vieressä lattialla vielä jykevätekoinen kassakirstukin, oikea\npanssaroitu kassakirstu. Kun nykyisen mustilaisvallesmannimme edeltäjä\noli kuollut, niin tämänpä kuolinpesän huutokaupasta oli Kelovaaralainen\nsen polkuhinnalla ostanut, ja siinä vakuutettiin olevan lujasti\nsekä rahaista rahaa että pankkikirjoja ja velkasitoumuksia, joita\nvuosikymmenien kuluessa oli ennättänyt karttua tämän takalistomme\nkitupiikin huostaan.\n\nEi ainutkaan vieras silmäpari päässyt noita nurkkapilttuun kätköjä\nkurkistamaan, eipä edes Kelovaaralaisen oma kotiväkikään. Varmuuden\nvuoksi Kelovaaralainen säilytteli sen avainta kaulassaan olevissa\nmetallivitjoissa; se oli siellä vaatteiden alla visusti piilossa,\nihan kuin taikauskoisten ryssän ämmien sanotaan kantelevan kaulassaan\npikkiriikkistä jumalankuvaa tai muuta suojelevaa talismania. Ja\npilttuun ovi oli vielä kaiken lisäksi niin sovitettu, että yölläkin\nsängyssä nukkuessaan Kelovaaralainen saattoi milloin hyvänsä oikean\njalkansa varpailla tunnustella, oliko ovi visusti suljettu ja lukko\nkoskemattomana paikallaan. Irvihampaat sanoivatkin Kelovaaralaisen\npimeinä öinä nukkuvan oikea jalka narulla köytettynä aarrekammionsa\novenripaan.\n\nTämä nyt oli tietysti joutavaa puhetta, mutta se kuvasi sattuvasti,\nkuinka tarkan vaarin Kelovaaralainen piti nurkkapilttuunsa kätköistä.\nEi ollut päiväiseen aikaan tupaan joutuneen käypäläisen terveellistä\nliian pitkään katsella tuonne nurkkakommettoon päin. Kelovaaralainen\ntuli siitä pian hermostuneeksi ja saattoi marahtaa, että senkö täytistä\nse vieras muka niin tarkkaan tissaroi talon sisustusmeininkejä?\n\nIkäänkuin tuo tissaroiminen olisi kyennyt niehentämään monen lukon\ntakaiset aarteet vieraan taskuihin. Mutta niin oli ahneuden paha synti\nsaanut jo valtoihinsa Kelovaaralaisen sielun, että aivan piti talon\noman väenkin ruveta häpeilemään hänen puolestaan. Siitä pitäen kun\nuusi asuinrakennus oli valmistunut, ei enää talon muu väki kokoontunut\ntänne vanhaan perhetupaan aterioimaankaan; vain Kelovaaralainen itse\nemäntineen söi tuon ison honkapöydän tyvipäässä, ja heidän kolmantena\npöytäkumppaninaan oli jo aikaisemmin mainitsemani vanha isäntärenki\nMatti. Mistä Hekin tämä vakava, hiukan hidasjärkinen ja jumalisuuteen\ntaipuisa mies saanut niin suuren luottamuksen Kelovaaralaisen silmissä.\n\nVai olisiko tämä luottamus johtunut siitä, että sanoivat tämän\nuskollisen palvelijan kahdenkymmenen vuoden palkan olevan\nmelkein koskemattomana Kelovaaralaisen säilössä. Eikä Matti\nhidasjärkisyydessään osannut edes vaatia rahoilleen mitään oikeata\nkorkoa, sen minkä Kelovaaralainen Matin mieliksi lie aina vuoden\ntilissä muutamalla markalla pyöristänyt pääomaa; mutta itse hän\ntietysti etuili isäntärenkinsä rahoilla minkä parhaansa ennätti, piti\nniitä pankissa ja lainaili kymmentä korkoa vastaan tarvitsijoille.\nOsasihan tämä isäntä, mutta olisipa vain Matti jonakin kauniina päivänä\nvaatinut kaikki kaksikymmenvuotiset palkkarahansa itselleen, niin jo\nolisi tainnut Kelovaaralaisen suu mennä väärälleen, jotta nyt se tuokin\ntäytisen hyväkäs jo rupesi ahnehtimaan hänen vähäisiä säästöjään!\n\nTotta oli sanonta, että vanha isäntärenki oli kuin mikähän\ntaipuisa lammasnahkarukkanen Kelovaaralaisen luisevissa kitupiikin\nkynsissä. Mutta illan toista maata oli Saaren talon nuori isäntä.\nKelovaaralainen oli ruvennut hiljakseen vihata jurnuttamaan tätä\nvanhinta rintaperillistään jo pojan kasvinaikana, ja suurimpana syynä\noli se ainut seikka, että poika oli jo aikaisin kohdistanut palavaa\nuteliaisuutta isänsä kätköihin. Menipä Kelovaaralainen miten salaa\nhyvänsä tuonne nurkkakommettoon asioilleen, niin joka kerran piti pojan\npoltonkin ilmestyä ovelle kuikuilemaan; ja vaikka Kelovaaralainen\nsilloin hönkäisikin, että menetkös siitä, niin poika vintiö vain\nnäytteli kieltään ja mankui mankumasta päästyäänkin:\n\n»Näyttäisit isä minullekin, mitenkä numerot on tehtynä niihin\npankkikirjoihin!»\n\nOli ihan pääsemättömissä tuosta vekarasta. Ja annapas kun\nKelovaaralaisen vanhin rintaperillinen oli kasvanut vähän isommaksi,\nniin silloinkos isä vasta joutuikin helisemään. Vasta näihin aikoihin\noli Kelovaaralainen häleytynytkin tuohon viimeiseen hätäkeinoon,\nnimittäin säilyttelemään nurkkakommeton ja kassakirstun avaimia\nkaulavitjoissaan. Siihen asti hän oli mitä piiloitellut milloin\npyhävaatteittensa taskuissa, milloin missäkin muussa kätköpaikassa —\nvanhan tuparakennuksen kivijalassa, pajan palkeen alla, vanhan eloaitan\njyväpurnuissa ja välistä vanhan hevostallin nurkasta löytämissään\nhiirenkoloissakin —, mutta päivät päätynään oli tuo puolikasvuinen\npojan vintiö nuuskinut ja raplaillut hänen piilopaikkojaan. Sanalla\nsanoen ei ollut mitään muuta neuvoa kuin kaulavitjoihin turvautuminen.\n\nPäästäkseen tuosta ainaisesta kiusanhengestään eroon olikin\nKelovaaralainen ollut hyvin hanakka kauppaan, kun poika vihdoin\nlailliseen ikään päästessään oli ehdottanut, että isä antaisi\nhänelle Saaren talon irtaimistoineen perintöosuudeksi. Elköön\nkuitenkaan arveltako, että tämä kaupanteko olisi sujunut ilman\nriitaa ja rähinöitä Poika oli koko ajan marmattanut, ettei isä muka\nilmaissut hänelle likimainkaan omaisuutensa oikeata määrää, vaan\nkoki narrata ja puliveivata hänet yhteisestä pesästä erilleen aivan\nkepulikaupalla. Ja isä omasta puolestaan oli myös koettanut kuoria ja\npyöristellä luovutettavaa taloa mahdollisimman paljon; vielä aivan\nviime tingassa, kun kaupoista oli jo sovittu ja oltiin jo kirjoja\ntekemässä, oli Kelovaaralainen pidättänyt itselleen entisten lisäksi\nyhden kaikkein paraimman palan Saaren paikan hyvistä pohjaniityistä.\nTuosta niittypalstasta olivat isä ja poika olleet joutumassa ihan\nkäsikahakkaan, ja sovinto oli saatu syntymään vain emännän ja\nvanhimpien tyttärien väliintulon avulla. Nämä kun olivat kauniisti\nrukoustaneet eroon pyrkivää rintaperillistä, niin tämä oli vihdoin\nsähähtänyt:\n\n»Pitäköön isä tuon niittypalstan, mutta kyllä se vihtahousu vielä\nsenkin edestä häntä kärventää tulisessa järvessä!»\n\nSemmoiset olivat isän ja pojan välit entuudestaan, ja kun nyt\nKelovaaralainen pahimman kiukkunsa hieman asetuttua alkoi esitellä\npojalleen, että tämäkin avustaisi häntä muutamalla tuhannella\nnykyisessä vaikeassa ahdingossaan, niin poika vain luimisteli ja\nvänkäsi puhetta muihin asioihin. Alkoi otatella:\n\n»Mitenkäs se isä nyt minulta apua kerjäämään — rikas mies köyhältä\naloittelijalta? Ja eikös se isä enää muistakaan, minkä jutkun teki\nsilloin minun erotessani?»\n\n»Mistä ihmeen julkusta se tuo poika yhtenään vätystelee?» on\nKelovaaralainen ihmettelevinään.\n\n»Siitäpähän vain — siitä niittypalstasta!» selvittää poika. »Ja etkös\nmuista, mitenkä minä silloin sanoin, että kyllä se vielä vihtahousu\nsenkin edestä kärventää ja muistuttaa. Noh — ja nyt se taisi jo\nmuistuttaakin ensi kerran. Ja pidä vain hyvänäsi muistutus eläkä tule\nminulta apua mankumaan!»\n\n»On minulla siinä pojan värnäke», huokaa Kelovaaralainen, »ei näet\nyhtään sääli omaa isäänsä — kasvattajaansa ja huolenpitäjäänsä!»\n\nTähän tapaan jatkui isän ja pojan välinen keskustelu hyvän aikaa.\nTuota niittypalstaa siinä vain jauhettiin, ja sen ohessa hammasteltiin\ntoisiaan kaikenlaisilla myrkyllisillä sivupisteillä. Niinpä\nKelovaaralainen selitti pidättäneensä tuon niittypalstan itselleen vain\nhyvitykseksi kaikista niistä kähvellyksistä, jotka poika oli ennättänyt\ntehdä täällä yhteisessä pesässä eläessään. Ja poika vastasi tähän,\nettä tietysti hänen oli ollut pakko kähveltää vähän yhtä ja toistakin\ntaskurahoissa pysyäkseen. Kun isä ei antanut hänelle milloinkaan pennin\npyöryläistä, niinkuin toisissa taloissa isät antoivat pojilleen, niin\ntietysti hänen oli ollut pakko ottaa omin lupinsa.\n\n»Mutta paljonkos tässä sitten sai kähvelletyksi, kun oli niin tarkka\nsilmä jokaista askelta vahtaamassa!» lopettaa poika selvityksensä.\n\nItse asiassa hän oli kähveltänyt aika paljon, vaikka olikin itsensä\nKelovaaralaisen silmä vahtaamassa. Niinpä hän oli esimerkiksi syksyisin\nviljan puintiaikoina nuorempien renkien avustuksella varastellut talon\nviljoja useita kymmeniä hehtoja ja myyskennellyt ne sitten vähissä erin\ntarvitsijoille, tietenkin hyvästä hinnasta. Samoin oli hän talvisin\nheinänvetoaikaan myydä sujuttanut kaukana Saaren talon ympärillä\nolevista niittyladoista heiniä kuorman ja toisenkin omaan laskuunsa.\nIsäkin harjoitti tämäntapaista heinäkauppaa, kun heiniä tuli heidän\ntalouteensa aina paljon enemmän kuin isokaan karja jaksoi kuluttaa.\nJa mikäpäs silloin luonnollisempaa kuin että poikakin turvautui\nheinäkauppaan, kun isä ei antanut hänelle muuten taskurahoja.\n\nNäitä omin luvin hankittuja »taskurahoja» oli pojalle parin kolmen\nvuoden aikana ennättänyt jo karttua aika paljon. Hän kykeni\nlainailemaan mitä jo toisillekin, alkoi noinikään hiljalleen jo\nkilpailla isänsä kanssa koronkiskurin ammatissa, saloperukkamme pienten\neläjien nylkemisessä.\n\nKeskustelun jatkuessa kävi pojan näykkiminen vähitellen yhä\nrohkeammaksi. Itse asiassa hän oli vain saapunutkin päästäkseen\ntäysin selville isänsä mielentilasta. Kylällä oli näet levitelty jo\nsemmoistakin juorua, että Kelovaaralainen olisi muka mennyt päästään\nsekaisin heti sillä hetkellä, kun oli käräjäsalissa saanut kuulla\nankaran tuomionsa.\n\nLiekö itse Koivuaholainenkin vihjannut tuohon suuntaan, mutta\nvarsinkin Koivuahon Leski-Maija — tuo samainen lihava akan ryllykkä,\njoka oli vähällä ollut joutua Kelovaaralaisen hevosen jalkoihin —\nlevitteli ympäri kylän tämmöistä juttua. Hänen kertomansa mukaan\noli Kelovaaralainen ajanut käräjiltä palatessaan »ihan niinkuin\nnöyräpäinen mies ajaa», oli hihkunut ja laulanut ajaessaan, kohti\nkurkkuaan oli vetänyt jumalisia virsiä ja sitten jälleen oli ruvennut\nkiroamaan ja menoamaan. Ja hänen kohdallaan oli muka Kelovaaralainen\npysäyttänyt hevosensa täydestä nelisestä ja nauranut mieletöntä naurua.\nNiin justiin, nauranut oli ihan kuin mielipuoli nauraa, aivan hänen\nsydämensä oli mennyt pelosta sykkyrälleen, mutta Kelovaaralainen\noli vain jatkanut nauramistaan ja samalla osoitellut tyhjää paikkaa\nvieressään kärrin istuimella, jotta:\n\n»Näetkös, Leski-Maija, mitenkä minä ajan itse vihtahousu rinnallani.\nOttaisin muuten sinutkin kyytiini, vaan kun minulla on tässä jo 'toinen\nkyydittävä', niin en voi sinua ottaa, vaikka miten kauniisti pyytäisit!»\n\nEi Maija kyllä sanonut nähneensä vihtahousua siinä kärrissä, mutta\ntiesi hänet vaikka olisi ollutkin ihan se pääkehno — ei hänelle\nsivulliselle sitä vain näytetty. Mutta Kelovaaralaisen sallittiin nähdä\nja tuntea, mikä on seurauksena orvon osuuden pimittämisestä, jotta\nkyyditsepäs nyt hyväkäs auttajaasi!\n\nJa sellaistakin oli Leski-Maija hällättänyt täytenä totena, että\nukkotuomari oli muka iskenyt nyrkkiään pöytään ja kivahtanut\nKelovaaralaiselle Saaren talon menevän kirjoineen karjoineen oikeille\nomistajille. Ja että rahallinen korvaus — tuo huikea kahdentoista\ntuhannen markan korvaussumma — tulisi vielä siihen lisäksi, niinkuin\ntalon monivuotisten raiskausten hyvittäjäisiksi.\n\nTämä Maijan itsensä tekaisema lisäys se oikeastaan oli enimmin\nsäikähdyttänytkin Saaren talon nuorta isäntää, mutta päästyään nyt\nisänsä puheista täyteen varmuuteen, ettei ollut ensinkään vaadittu\nSaaren talon luovuttamista »kirjoineen karjoineen», kävi hän heti\nrohkeaksi ja varmaksi. Ja kun hän lisäksi sai nähdä, että nuo puheet\nisän sekaisinmenosta olivat myös ainakin liikanaisia, ei hän huomannut\nenää olevan mitään syytä sääliä isänsä kovaa kohtaloa. Päinvastoin\nhän alkoi kiukutella isälleen, että tämä oli omaa taitamattomuuttaan\nsotkenut asiansa niin pahasti, jotta joutui vankilaan tuomituksi, ja\nkaikki he toisetkin saivat nyt maistaa oman osuutensa isän häpeästä.\n\n»Olisit sinä lähtenyt minun neuvoinniekakseni, kun kuulostat olevan\nniin etevä lainlukija!» älähtää Kelovaaralainen myrkyllisestä. Mutta\ntähän poika vahingoniloisena naljauttaa:\n\n»Ei minun neuvojani ole otettu varteen muissakaan asioissa, niin\nenpähän nähnyt olevan syytä pyrkiä tähänkään!»\n\n»Kyllä on minulla siinä lapsi ja rintaperillinen!» huokaa\nKelovaaralainen.\n\n»Onpahan mikä on, ihan on semmoinen kuin olet kasvattanutkin, ei yhtään\nparempi eikä huonompi. Osaan minä sen konstin minkä sinäkin osaat,\npitää oman puoleni maailmassa. Ja eipähän meidän talossa annetakaan\nlapsille muuta oppia ja tietoa!»\n\nTässä oli niinkuin pieni vihjaus Savikon torpanpojan koulunkäyntiin,\nmutta tästäkös Kelovaaralainen syttyi ihan kuin palava katajapehko\nrätisemään:\n\n»Ei-jei-jei, pirkales vieköön, ei annetakaan muuta oppia meidän\ntalossa!» Hän hypähti tasakäpälää lattialle poikansa eteen ja raivosi\nsiinä edelleen:\n\n»Ei ollakaan meillä mitään Savikon isottelevia niittytorppareja.\nKuuletko, pojan nälviäinen, ei olla meillä niittytorppareja — ei\nlähdetä yli varojensa elämään. Onhan niillä — onhan niillä päätä ja\nälliä lähettää pojanvetelyksensä herrakouluun, mutta minä tiedän\nja ymmärrän, mikä oppi on hyödyllinen ja tarpeenvaatima talonpojan\nlapselle!»\n\nKelovaaran kitupiikki aivan ähisi raivosta. Olisipa vain Savikon\nniittytorpan herrantekele nyt tällä hetkellä äkkiään ilmestynyt tuohon\nhänen eteensä, niin ihan varmaan olisi riihattoman talonpoikaisylpeyden\nkuohuttama Kelovaaralainen näyttänyt hänelle mitä kuuluu — hyvä jos ei\nvain olisi repinyt häntä aivan riekaleiksi. Ihan likeltä näet piti,\nettei jo ryhtynyt repimään omaa rintaperillistäänkin, koskapa sokeassa\nvimmassaan piti tätä tuon kapiköyhän herrasnulikan hännänkannattajana.\n\nMahtavampi ja lempeäluonteinen emäntä Loviisa ryhtyi nyt välittämään\nisän ja pojan riidankahinaa, ja samaan välitystyöhön osallisiksi\nilmestyivät myös molemmat talon vanhimmat tyttäret. Nämä olivat\njo hyvän tovin seisoskelleet porstuassa ja sieltä käsin henkeään\npidätellen seuranneet riidan kehitystä. Nyt emäntä avasi oven ja\nkutsui heidät tupaan, ja niin he kolmisin rupesivat maanittelemaan\nriitelijöitä, että näiden pitäisi tänä yhteisen onnettomuuden hetkenä\najatella muutakin kuin pelkästään maallisia asioita.\n\nVanhempi tyttäristä — Anna-Stiina niminen — oli jo lapsuusiässä saanut\nherätyksen. Hän oli pitkänhuiskea kasvultaan, kitulias ja muuten hyvin\npaljon isänsä näköön. Hän saarnailikin välistä ja veisasi mielellään\njumalisia lauluja ja virsiä, ja hänpä se nyt pitikin naisista enimmän\nsuukopua, hävysteli veljeään ja houkutteli isäänsä kääntämään ajatukset\ntaivaallisiin asioihin.\n\nEi hänen saarnailunsa tällä kertaa kuitenkaan kantanut toivottuja\nhedelmiä. Ei lähestulkoon isän ja pojan välinen riita päättynyt sulaan\nsovintoon ja virren veisuuseen. Kelovaaralainen vain ähki ja vaikeroi\nkyyneliä vuodattaen, että koko maailma oli yltynyt häntä vainoamaan.\nVäärien todistusten nojalla oli hänet muka tuomittu keppikerjäläiseksi\nja kunniattomaksi, eikä sillä hyvä, vaan oma poikansakin rupesi vielä\nmuiden mukana häntä syljeskelemään ja häpäisemään.\n\n»Viaton olen, viattomasti vainottu!» ulisi hän. »Ja nyt pitää minun\nlähteä vankilaan, kuritushuoneeseen pitää minun lähteä!»\n\nHän pyyhki rystysillään kasvojaan ja puristeli molemmin käsin\nkivistävää päämukulaansa, mutta poika puolestaan murahteli sitä samaa,\nminkä jo aikaisemminkin oli sanonut, jotta:\n\n»Omaa typeryyttään, ihan omaa typeryyttään isä sotki asiansa ja siinä\nsamalla tiellään häpäisi kaikki meidät toisetkin!»\n\nJa vielä senkin ärähti Saaren talon nuori isäntä ovesta ulos\npainuessaan, jotta:\n\n»Saapi vain isä muistaa minun sanani: Vielä se tihulainen antaa hyvän\nopetuksen — ihan se näyttää isälle oravanikenet siitä hyvästä, kun\nryöväämällä ryöväsi sen minun perintöosuuteeni kuuluvan niittypalstan!»\n\n»On minulla siinä oma poika ja rintaperillinen!» älähtää vielä kerran\nKelovaaralainenkin itkun ujelluksen lomassa.\n\nMutta poika jo menee menojaan, kävellä viuhtoo kiukkuisesti olkapäitään\nnykien pihamaan yli ja riihirakennuksen ohi tielle painuen. Eikä hän\ntällä kertaa pysähdy vaihtamaan edes yhtä sanaa timperismiesten kanssa.\nTilipas-Iikka siinä parhaillaan vatupassailee sirkkelisahan jalustaa\nja olisi hyvin valmis juttusille nuoren miehen kanssa, mutta niin tämä\ntäytinen mennä oijustaa kuin olisi Kelovaaralainen täräyttänyt hänen\nmolemmat korvansa lumpeuksiin.\n\nTilipas-Iikka aivan jääpi katselemaan hänen jälkeensä. Seistä lengottaa\nsarvenat levällään ja akkiloipi mielessään:\n\n»On se monen huolen alaista tuokin rikkaana eläminen. Kelovaaralainen\nnykyelleen murehtii liikarahojensa ja kunniansa menettämistä, ja\ntuo poika murehtii tiesi mitä murehtineekaan. Vaikka olisi isän\njoutuminen kolmen markan mieheksi sotkenut pojan riijusteluasiatkin\npahanpäiväisesti!»\n\nTietymätöntä on, pitikö tuo Tilipas-Iikan olettamus paikkansa,\nnimittäin että Saaren paikan nuoren isännän riijusteluasiat olisivat\nsotkeutuneet pahanpäiväisesti.\n\nMutta menköön nyt nuori mies menojaan. Meidän on vielä kiireen kaupalla\npalattava tuonne vanhaan tupaan, jonne Kelovaaralainen jäi päätään\npuristellen itkeä ujeltamaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\nTämä itkunulina ja pään puristeleminen ei ollut mitään harvinaista\nKelovaaralaisen kotoisessa elämässä. Hänellä oli puutunnainen\npäänkivistys, joka oli kiusannut häntä jo parin vuosikymmenen ajan,\ntoisin ajoin ankarampana, toisin ajoin lievempänä. Tavallisesti\nse kyllä oli lievää, tuollaista vain hiljakkaista jomotusta\nkulmien seutuvilla, eikä Kelovaaralainen enää paljoa sellaisesta\nvälittänytkään; mutta annapas kun hän sattui esimerkiksi jostakin\nsyystä pahemmin kiivastumaan, niin siinä samassa päänkivistyskin\nmuuttui tuskalliseksi repimiseksi, ja silloin eivät enää pään\npuristeleminen ja itkunulinakaan olleet varsin kaukana.\n\nJo alumpana kertomusta taisi tulla mainituksi, että Kelovaaralaisen\npäätä pakotti pahalta paikalta silloinkin, kun hän iltamyöhällä palasi\nkotiin käräjämatkaltaan. Tähän tulkoon vain lisätyksi, että hänen ja\nvanhimman poikansa väliset riidankahinatkin joka kerta päättyivät\nsietämättömään päänkivistykseen ja itkun uilotukseen.\n\nMutta paljon vähäisemmästäkin syystä saattoi tuo pahemmanlaatuinen\npäänkivistys ruveta Kelovaaralaista kiusaamaan. Jos hänen esimerkiksi\nkesällä heinätysaikaan täytyi palkata vähän tavallista enemmän\nylimääräistä työväkeä laajoille niityilleen, niin jo tuon liikaväen\nnäkeminen alkoi hyvin ilkeästi jomotella Kelovaaralaisen kulmia.\nToinen isäntä hänen sijassaan olisi ehkä naureskellut tyytyväisenä,\nkun sai nähdä ison väkijoukon käärivän kilpasilla kokoon kaunista ja\nhyvältä lemuavaa heinää; mutta ei Kelovaaralaista naurattanut, hän\nkulki suu väärällään ja ihan kuin sairaana työväkensä keskellä. Ja\nkun sitten lauantaina oli iltamyöhällä tehtävä viikon töistä tili\nnoiden ylimääräisten palkkalaisten kanssa, niin silloinpa päänkivistys\nyltyikin vasta varsin kiivaaksi; tämän tästä Kelovaaralaisen täytyi\nkeskeyttää palkkojen maksaminen puristellakseen päätään ja ähkiäkseen\nkipunsa ankaruutta.\n\nSe oli siis tavallaan rahallisista seikoista riippuvainen, tämä\nKelovaaralaisen päänkivistys. Jos raha tuli hänelle päin, ei\nKelovaaralaisen terveydessä ollut mitään sanottavaa valittamisen syytä;\nmutta annapas kun piti suoritella maksuja toisille, niin siinä samassa\npäänkivistyskin heti muuttui kiusalliseksi riesaksi.\n\nPitänee tässä ohimennen selvittää, että tuo Kelovaaralaisen\nmukulipäisyyskin oli kiinteässä yhteydessä tämän samaisen\npäänkivistyksen kanssa. Muuan kauempaa etelän puolesta kotoisin\noleva kiertelevä kuohari — tai mikä muu täytisen puoskari hän lienee\nollutkaan — oli kerran neuvonut Kelovaaralaista, että päänkivistys\nhellittäisi, jos hän leikkauttaisi sankan pellavaharjastukkansa päätä\nmyöten puhtaaksi. Kelovaaralainen otti tämän neuvonkin onkeensa, mutta\nantoi tuon kuoharismiehen kolita päänsä paljaaksi, ja tosiaan tuntui\ntällä toimenpiteellä olevan ihmeen tehokas vaikutus ainakin siksi\nkerrakseen. Melkein kokonaisen kuukauden sai Kelovaaralainen olla\nrauhassa päänkivistykseltään.\n\nSiitä pitäen hän oli kulkenutkin mukulipäänä, niin huonosti kuin\ntämä muoti soveltuikin näin saloperukan äveriäimmän isäntämiehen\nolemukseen. Ja jospa Kelovaaralainen olisi edes raskinut hankkia\noikean tukanleikkuukoneen, niinkuin tuo etelän puolen kuoharismies\noli hänen neuvonut tekemään. Vaan mitä vielä hän raski ruveta kaikkia\nkoneita kustantamaan, hyvä kun oli mihin samoihin aikoihin raskinut\nostaa niittokoneenkin; mutta eihän sillä samalla koneella mitenkään\npäätä kuontunut puhdistamaan. Tämän työn sai suorittaa isäntärenki\nMatti vanhanaikaisina vehkeillä; kerran kuukaudessa kesäiseen\naikaan useamminkin — hän sunnuntaiaamuisin puhdisti keritsimillä\nKelovaaralaisen kallon. Ja kun Matti ei ollut mikään erikoinen\ntaituri tehtävässään, näytti Kelovaaralaisen pyöreä visapää silloin\nkeritsemisen jälkeen ihan kuin järsityltä.\n\nEmäntä oli kyllä toisenkin kerran rukoustanut Kelovaaralaista, että\npitäisi mennä oikean lääkärin luo etsimään lievitystä vaivalleen, mutta\njoka kerta Kelovaaralainen älähti tuohon puheeseen:\n\n»Vai lääkärille, senkin täytisen ahmatille tässä vielä rahoja\ntuhlaamaan. Hyvä kun riittäisivät pennoset muihinkin menoihin!»\n\nEi, lääkärin luo hän ei lähtenyt. Etelän puolen kuoharismiehen ilmaisia\nneuvokkeja hän kyllä noudatteli, mutta lääkäriin turvautumisen\najatuskin sai jo Kelovaaralaisen kauhistumaan. Vuosien vieriessä kävi\nkyllä päänkivistys yhä kiusallisemmaksi, eikä tukan kolitseminenkaan\nenää tuottanut sanottavampaa lievitystä, mutta tuo mukulipäisyys oli jo\nennättänyt tulla Kelovaaralaisen totunnaiseksi muodiksi. Hän ainakin\nkuvitteli olonsa himppusen verran helpommaksi aina keritsemisen jälkeen.\n\nMuusta parantelusta sai emäntä Loviisa huolehtia. Hän tiesikin jo\nvanhastaan, että kun Kelovaaralainen rupesi ähkämään ja alkoi molemmin\nkäsin puristella päätään, silloin oli viisainta ryhtyä kiireen vilkkaa\nlaittamaan kylmiä kääreitä kuntoon. Hän koetti silloin olla kätevä\nja sukkela, mutta tavallisesti joutui jo itkun voihkinakin siihen\nsamaan kahakkaan, ennenkun kääre saatiin paikalleen, ja voihkinaa ja\nvoivottelua ja ulinaa jatkui sitten hyvän aikaa. Tämä kovapintainen ja\nomasta arvostaan niin ylen arka isäntämies pehmeni silloin ihan kuin\nriepurätiksi, viehkuroi pitkin penkkejä, käpertyi toisin ajoin kaksin\nkerroin sykkyrään ja takoi päätään rystysillään, vieläpä hän välistä\nkolautteli sitä sänkynsä tukipylväisiinkin.\n\nOli ihan surkeata olla tuon menon katselijana, mutta emäntä Loviisa oli\njo saanut käydä hyvän kärsimysten koulun. Hän ei milloinkaan menettänyt\nmalttiaan, vaan hoiteli ja hoivaili tuskittelevaa miestään, kunnes tämä\nsiunatuksi lopuksi kokonaan uupui ja retkahti pitkin pituuttaan sänkyyn\nkuin mikäkin hervoton lankavyyhti.\n\nTavallisesti eivät tyttäret olleet alunkaan osallisina Kelovaaralaisen\nparantelussa, mutta tällä kertaa kun sattuivat joutumaan vanhaan\ntupaan, niin mitenkä lienevät höyneytyneet auttelemaan äitiään\nkääreiden laittamisessa. Tämä oli Kelovaaralaisen mielestä sentään\nliikanaista työvoiman haaskausta, ja kesken tuskanvoihkeensa hän älähti\npahasti:\n\n»Jopahan nyt koko talonväen piti kokoontua tänne rokulipäivää pitämään.\nSiellä on perunamaa multaamatta, pellava kitkemättä, sontakuormat\nlevittämättä. Voihvoih, ihan häviöön saattavat koko talon, senkin\ntäytisen vetelehtijät!»\n\nNuorempi Maija tytär, joka oli iloinen pullukka ja kaikin puolin\nenemmän äitiinsä, ei jäänyt odottamaan toista älähdystä, vaan pyörähti\noitis tuvasta ja nykäisi sisartaanko, jotta:\n\n»Lähdetään pois pellavaa kitkemään, kyllä isä siitä vähitellen paranee!»\n\nMutta sisukas saarnailijapa ei älynnytkään niin vähästä nykäisystä\nlähteä. Hän oli jo hamunnut nurkkahyllyltä käsiinsä »Hookananpojan\nmerkillisen unikirjan» ja valmistautui siitä lukemaan isänsä sielun\nvirkistykseksi tulikiven katkuista unissasaarnaajan näkemystä. Hän\naloittikin jo lukemisensa, mutta tällöinpä kelovaaralainen älähti\nuudemman kerran:\n\n»Senkö täytistä siinä rupesit saarnaamaan keskellä kirkasta arkipäivää!»\n\n»Voi isä, mitenkä sinun sielusi on pimitetty ja kiinni maallisissa!»\nvaikerteli Anna-Stiina.\n\n»Pimitetty ja pimitetty ja pimitetty!» ulisi Kelovaaralainen ja tukki\nmolemmin käsin korviaan. »Ei se tuo lempolaisen saarnailija muuta\nosaakaan kuin yhtenään vain siitä minun sieluni pimeydestä ja että\nminä olen kiinni maallisissa. Ja oma on lapsi olevinaan niinkuin se\ntoinenkin hyväkäs. Se usuttaa vihtahousua minun riesakseni, ja tämä\ntaas saarnaa sieluni pimeydestä!»\n\nHän ponnahti jaloilleen ja alkoi harppailla tuvan lattialla, niinikään\nkääre päässään ja sormet korviinsa tukittuina. Ja siinä edestakaisin\nkävellä viuhtoessaan hän äyskähteli kiivaasti, että hyvähän oli\nsaarnata hänen sielunsa pimeydestä ja hänen maallisissa pysymisistään,\nmutta jos hän rupeaisi ristissä käsin kaikkia saarnailijoita\nkuuntelemaan, niin monetkohan leipämyllyt tässä pian seisattuisivat\naivan itsestään.\n\n»Osaavatkin ne, osaavatkin ne saarnata ja rohveteerata unennäkyjään»,\nmenosi hän, »mutta eivätköhän pirkale vieköön lopeta saarnailuaan,\nkun minut kiskotaan tästä ruunun leipiin ja tämä talo riehkäistään\nkirjoineen karjoineen ja muine lehmänkantturoineen niiden\ntulenkorvennettavien hyvittäjäisiksi!»\n\nTämän surkeuden kuvittelu sai hänet uudestaan parahtamaan ihan täyteen\nitkuun. Ja niin hän sormet korvissaan ja itkeä ryystäen paiskautui\nryömylleen sänkyyn, kaivoi siinä päätään pieluksiin ja voihki ja\nvaikeroi, että kun kuka hyvä ihminen keräisi vaikka mitä peitteitä\nhänen päälleen, jotta edes yhden siunaaman ajaksi pääsisi kuuntelemasta\ntuon löysäpäisen naisrohveetan saarnoja ja unennäkyjä!\n\nJo nyt herätyksen saanut tytärkin taisi uskoa, ettei isään voitu\ntällä kertaa sanan voimalla vaikuttaa. Hän pani »Hookananpojan\nmerkillisen unikirjan» takaisin nurkkahyllylle ja katseli avuttomin\nilmein ja huulet vavahdellen sängyssä piehtaroivaa isäänsä. Tämän\njäsenet nytkähtelivät ihan kuin ilmetyssä suonenvetokohtauksessa, ja\nAnna-Stiina ajatteli suu yhä pahemmin vääristyen, että jo nyt taitavat\nvelimiehen toivotukset toteutua ja »itse paha rupeaa isää pieksämään».\nHän pani kätensä ristiin ja valmistautui kamalien kuvitelmien\nlumoissa lysähtämään polvilleen, kunhan vain vetotauti alkaisi ihan\ntosipelissä riuhtoa isän jäseniä. Mutta Loviisa jo touhussaan peitteli\nKelovaaralaista ja siinä ohimennen kuiskasi tyttärelleen:\n\n»Menehän jo sinäkin, Anna-Stiina, siitä pellavaa kitkemään, niin kyllä\nisä tästä vähitellen tointuu ja virkoaa!»\n\nEmäntä muutti vielä toisen kääreenkin, ja kun Kelovaaralainen\ntosiaankin rupesi tyyntymään, hiipi hänkin varpaillaan pois tuvasta ja\nvei kynnykselle pysähtyneen tyttärensä mukanaan. Vanhasta kokemuksesta\nemäntä Loviisa näet hyvin tiesi, että kun Kelovaaralainen ensi kerran\nnosti päätään, oli parasta, kun ei ketään sillä hetkellä ollut\nnäkyvissä. Jos oli muita ihmisiä tai vaikkapa vain hänkin tuvassa, niin\nsilloin alkoi uusi voihkiminen ja uliseminen, mutta jos Kelovaaralainen\nhuomasi olevansa aivan yksinään, silloin hän oitis rauhoittui ja\nsaattoi siinä samassa siunaamassa tulla ihan terveeksikin.\n\nTällä kertaa oli Kelovaaralaisen kohtaus ollut kuitenkin tavallista\nankarampi, ja niinpä hän makasikin hyvän rupeaman, sängyssä\nhievahtamatta, taisipa ihan uneenkin vierähtää. Vain vanha seinäkello\nkäydä lenkutteli hänen päänsä yläpuolella, mutta mitään muita ääniä ei\nkantautunut kuuluviin. Vähitellen Kelovaaralainen alkoi jo valpastua,\nveti varovasti sormet pois korvistaan ja kuulosteli epäluuloisesti,\netteiköhän vain vielä kuuluisi emännän hipsuttavaa liikkumista.\nEi, ei kuulunut sitäkään. Kelovaaralainen makasi vielä hyvän tovin\nvaruillaan, sitten hänen kätensä osui kaulavitjoihin, ja tällöin aivan\nuusi mielijohde sävähti hänen päähänsä; voihkiminen ja päänkivistys\nja kaikki unohtuivat, hän kopeloi hikisin sormin, olivatko avaimet\npaikallaan, ja kun pääsi siitä varmuuteen, alkoi varovasti vääntäytyä\nistualleen. Vielä hän sentään varmuuden vuoksi kurkisti peitteen alta\novensuupuoleen ja vasta sitten kohotti lopullisesti päänsä ja sysäsi\npeitteen syrjään.\n\nNyt hän on jo istuallaan sängyssä, ähkää vielä muutamia kertoja\nniinkuin tuntoaan keventääkseen. Puristeleepa vielä hiukan päätäänkin\nja irroittaa sitten kääreen pois ja asettaa sen sängynpäälaudalle\nkuivamaan. Sitten hän kävelee tuvassa, kurkistelee ikkunoista\nulos, ensin sivuseinustalta ja sitten peräseinän puoleltakin. Hän\nnäkee Tilipas-Iikan miehineen riihirakennuksella, rengit ja piiat\nsonnanvetotouhussa ja tyttäret pellavamaalla. Vieläpä hän näkee emäntä\nLoviisankin siellä tyttärien mukana. Silloin hykähtää Kelovaaralaisen\nsydän ihan kuin pienestä mielihyvästä, hän hiipii varpaillaan ovelle,\nkurkistaa siitä tyhjään porstuaan ja sitten panee oven sisäpuolelta\nsäppiin.\n\nNyt oli se tie tukossa, ja nyt menee Kelovaaralainen, yhä vain samaan\ntapaan varpaillaan hiiviskellen, nurkkapilttuunsa ovelle. Äänettömästi\naukenee sen hyvässä voiteessa oleva lukko, luokin tavoin kumaraan\nvääntyen katoaa Kelovaaralaisen luiseva vartalo matalasta ovesta\nnurkkakommettoon, ja ovi rasahtaa sisäpuolelta lukkoon.\n\nNyt on hän siellä kaikkein pyhimmässään monien takuusten takana, tämä\ntakalistomme koronkiskuri, tämä saloperukkamme äkämärikas kitkuttaja,\nja niin hän alkaa askarrella totunnaiseen tapaansa. Hidastellen,\nylen varovasti hän irroittaa kaulavitjoistaan toisen avaimen, tuon\nmonilehtisen ja monisakaraisen avaimen, joka menee vain taiten\nkääntelemällä ja sovittelemalla kassakirstun lukkoon. Kelovaaralaisen\nsormet sivelevät hyväillen tuota konstikasta avainta, sitten hän\nkyykkysilleen painuen alkaa raplailla ja sökötellä sitä reikäänsä,\nkääntää puoleen ja toiseen ja välillä taas painaa syvemmälle. Vielä\nviimeinen avaimen liikahdus, vihoviimeinen niksahdus, ja niin\nkimmahtaa teräsjoustimin varattu kansi ylös. Saa varoa kyykkysillään\nkähmivä aarrearkun isäntä, ettei se lempolainen vain kajahda hänen\nvankkatekeiseen leukaansa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\nTämä toimitus, tämä kassakirstun sisällön tarkastaminen oli jo monta\npäivää ollut Kelovaaralaisen ajatuksissa. Jo käräjiltä kotiutumisesta\nlähtien se oli häntä kiusannut ja hänen kulmiaan jomotellut, mutta\nei vain keksinyt mielestään sopivaa tilaisuutta, jolloin olisi\nkenenkään näkemättä voinut pujahtaa nurkkakommettoonsa. Tai oikeastaan\nolisi kyllä ollut tarjolla montakin sopivaa tilaisuutta, mutta\nKelovaaralainen oli ihan kuin pelännyt tätä tarkastusta. Muulloin hän\noli mielihyvikseen, ihan sieluaan virvoitellakseen kähminyt täällä\nnurkkakommetossa pankkisäästöjään ja velkakirjojaan laskemassa, mutta\ntuon tihulaisen sotkeman käräjämatkan jälkeen se oli tuntunut kovin\nvaikealta. Tiesipä tuon, kun hänen täytyi pitää laskentoa ja päästä\nvarmuuteen, riittäisivätkö hänen monikymmenvuotiset säästönsä ensinkään\nniiden tulenkorvennettavien hyvittämiseen vai pitäisikö tästä jo lähteä\nvelkaa tekemään ja taloaan pantiksi tarjoilemaan.\n\nItse asiassa tuo »talon pantiksi tarjoileminen» oli taas niitä\nKelovaaralaisen omia kuvitteluja. Hän tiesi kyllä varsin hyvin,\nettä hänen säästönsä riittäisivät. Kun hän nyt istuu tuossa avatun\nkassakirstunsa ääressä ja vapisevin sormin hypistelee pankkikirjaan ja\nvelallistensa antamia monin takauksin ja kiinnityksin varmuutettuja\nsitoumuksia, on hänellä siinä käsillään paljon enemmän kapitaalia kuin\ntuo hänen velkojiensa voittama mitätön summa. Tuossa hän esimerkiksi\nparhaillaan lehteilee yhtä pankkikirjaa, jonka säästöjen loppusumma on\nmelkein permilleen niin iso kuin käräjillä tuomittu korvausmäärä. Ja\nsitten hänellä on tuossa vierellään rahilla vielä toinen ja kolmaskin\npankkikirja, puhumattakaan nyt noista velkakirjoista, joita on tuonne\nkirstun sivulokeroihin erilleen pantuina monet nipakat, joukossa\nmuutamia aika isojakin.\n\nKyllä, kyllä Kelovaaralainen pääsisi hyvin helposti eroon velkojistaan,\nmutta ei hän milloinkaan, ei edes erehdyksessäkään harkitse asiaa\nsiihen tapaan kuin joku toinen ehkä tekisi hänen sijassaan, jotta mitäs\nkun säästöt riittävät, niin maksetaan velka pois ja ollaan omillaan!\nJohan nyt jotta Kelovaaralainen ajattelisi näin mutkattomasti, ei\nlähestulkoon. Hänen kiusaantunut kuvitteluvoimansa vänkää asian ihan\ntoisennäköiseksi, hänen silmissään kutistuvat noiden pankkikirjojen\nsäästömerkinnät aivan mitättömän vähäisiksi, ja käräjillä tuomittu\nkorvaussumma puolestaan taas pyöristyy ja paisuu niin tuhottoman\nisoksi, että näyttää nielevän kaiken kapitaalin, minkä hän ikinä on\nsaanut hiellä ja vaivalla kokoon haalituksi. Sepä se, Kelovaaralaisen\nkuvitteluissa eivät enää riitäkään hänen pankkisäästönsä ja\nvelkasaatavansa, vaan hänen vauras talonsakin näyttää katoavan ja\nhukkuvan kaikkineen päivineen ihan katonharjaa myöten siihen samaiseen\nkurimuksen nieluun.\n\nOsasikin se Kelovaaralaisen kuvitteluvoima näytellä asiat\nnurinkurisina. Ja nyt tapahtuu vielä kummempaakin, jotakin ennen\nkokematonta. Kun Kelovaaralainen istuu suu väärällään siinä\nkassakirstunsa ääressä, alkaa hänen päätään jälleen kivistää ylen\nankarasti, ihan kuin rautainen rengas olisi hänen kulmaluitaan ja\ntakaraivoaan puristamassa. Hänen näkönsä hämärtyy, ei voi enää\nkunnolleen eroittaa käsissään olevan pankkikirjan säästömerkintöjä;\nKelovaaralainen luulee siihen paikkaan pyörtyvänsä, mutta ei se\nollut pyörrytystä, se oli muuta ja paljon ilkeämpää. Huone pimenee\npimenemistään, ja aivan odottamatta alkaa Kelovaaralaisesta tuntua\nkuin ei hän enää olisikaan yksinään siellä monen lukon takaisessa\nnurkkakommetossaan.\n\nSe tuli tuo tunto tai muu ajatus aivan yllättäen, sävähti vain yhden\nkerran Kelovaaralaisen aivojen läpi, ja siinä samassa siunaamassa\nhänellä on jo täysi varmuus, että kutsumaton vieras — henkiolento\ntai jotakin siihen tapaan seisoo hänen takanaan ja kurkistelee hänen\nolkansa yli hänen käsissään olevan pankkikirjan säästömerkintöjä.\nKelovaaralaisen päässä vilahtaa ajatus, että pitäisi sulkea kirja ja\npiiloittaa se tai edes katsoa, kuka tuo hänen takanaan seisova vieras\non, mutta ei hän kykene tekemään sitä eikä tätä; ja yhtäkaikki hänellä\njo siinä samassa on tietokin, kuka tuo kutsumaton vieras on — hänen\nvelivainajansa siinä seisoo tarkkaamassa hänen hommiaan ja niinkuin\nhymähtäisi hänelle pilkallisesti.\n\nKuin sumun läpi muistuu Kelovaaralaisen mieleen paluunsa käräjiltä,\ntuo ajo pappilan karjoaitauksen läpi kulkevaa oikotietä myöten.\nSielläkin hän oli tuntenut tai oikeammin sanoen ikäänkuin aavistanut\nvelivainajansa saapuisalla olon, mutta paljon kauempana oli siellä\npysynyt tuo kutsumaton säikyttelijä, niinkuin olisi kuvajaisena ajanut\nhänen edellään ja sieltä ulohtaalta virnistänyt hänelle. Mutta nyt\ntapahtui ihan toista, nyt seisoi velivainaja tuossa hänen takanaan,\nkurkisti hänen olkapäänsä yli ja siristi ivallisena silmiään.\nVelivainajalla oli ollut tuo tapa eläessäänkin, hänen silmänsä olivat\nolleet hiukan likinäköiset, ja niin oli hän niitä ihan omituisella\ntavalla siristänyt, kun piti tarkemmin katsoa esimerkiksi jotakin\nkirjoitusta. Tuo siristäminen oli vain siihen aikaan ollut enemmän\nhyväntahtoista, mutta nyt se oli kaikkea muuta kuin hyväntahtoista, se\noli pilkallista.\n\nKelovaaralainen tuntee lamautuvansa kauhusta. Hänen kätensä vapisevat\nankarasti, hikeä kihoaa hänen otsalleen. Hän tahtoisi hypätä pystyyn ja\nkarjaista velivainajalleen, että menetkös siitä, täytisen säikyttelijä!\nNiinpä niin, hän tahtoisi näyttää velivainajalleen mitä kuuluu, mutta\nhän tuntee olevansa kuin kiinni juuttunut istuinrahiinsa; jos hän\nyrittäisi siitä hypähtämään, ei tulisi mitään — rahi nousisi hänen\nmukanaan, ja kukapa tiesi vaikka rahi olisi vielä kiinni lattiassakin.\nKummasti herpaisevana riipii vain kuvaamaton pelko Kelovaaralaisen\nselkäpiitä, hän tajuaa oman avuttomuutensa. Ei edes sen vertaa,\nettä kykenisi sulkemaan vapisevissa käsissään yhä avoinna olevan\npankkikirjan tuon säikyttelijän näkyvistä.\n\nVelivainaja tietenkin huomaa hänen hätänsä. Niinkuin rupeaisi hiukan\nivalliseen tapaan hänelle juttelemaan:\n\n»Etkös tahtoisikaan näyttää minulle noita säästöjäsi? Vai sitäkö\npelkäät, että menisin niistä kielittelemään esimerkiksi vanhimmalle\npojallesi, sille täytisen nälviäiselle, jonka kanssa vasta äsken tuolla\ntuvassa riitelit? Hyviä olette niin toinen kuin toinenkin tuon joutavan\nmammonan perään, mutta nythän sinulle taisi siellä käräjillä käydäkin\nvähän ohraisesti. Lakia lukivat hyväkkäät saloperukan keisarille! Ja\nsitäpä taisitkin oleilla täällä nurkkakommetossasi, niinkuin laskentoa\npitämässä, jotta riittävätkö nuo pankkisäästöt ja nuo velkasaatavasi\nenää lainkaan sen korvaussumman maksamiseen?»\n\nVelivainaja niinkuin pysähtyisi juttelussaan ja jäisi toistamiseen\nsilmiään siristäen kuulostamaan sanojensa vaikutusta. Yhä hämärämmäksi\nkäy huone Kelovaaralaisen silmissä, hädissään hän ajattelee, että\nolisipa hyvä, jos nyt joku ihminen tulisi edes tuonne tupaan. Tuntuisi\nsilloin vähän turvallisemmalta. Samassa hän kuitenkin muistaa itse\nsulkeneensa tuvankin oven sisäpuolelta hänen takanaan seisojaa tämä\ntuntuu vain huvittavan, niin kuin rupeaisi jälleen pitämään pakinaa:\n\n»Ei tänne pääse kukaan häirinkiä tekemään, monen takuun takana ollaan!\nJa joutavaa sinun on ajatella huutamistakin. Tai voisithan sentään\nyrittää, niin nähtäisiin lähteekö minkään valtakunnan ääntä kurkustasi!\nEikös olekin mukavaa, kun miehinen mies niin tyyten lamautuu, ettei\npysty edes suuressa hädässään apua huutamaan? Vaikka toisekseen,\nmitäpäs tässä olisikaan sen kummempaa hätää, eihän tässä ole muita kuin\nminä sinun seuranasi, ja minähän olen olevinani sinun velimiehesi,\njonka ainoan lapsen holhoojana olet ollut vuosikymmenisen ajan. Vai\nonko siitä minun kuolemastani jo vähän enemmänkin vuosia vierähtänyt?\nJos lienee — mistäpä minä enää tuon lähtöni niin tarkoin muistaisin.»\n\nKelovaaralainen ajattelee, että nyt varmaan takana seisoja rupeaa\npuhumaan siitä hänen holhousrötöksestään, alkaa syytellä ja kiusata\nhäntä niinkuin käräjilläkin kiusasivat. Velivainaja tuntuu jo ennakolta\ntajuavan hänen pelkonsa, naurahtaa hänelle ivallisesti, että mitäpä\nme muka enää tuosta asiasta, johan jauhoivat sitä tarpeeksi asti\nkäräjillä. Vielä riesa kyselee pilkaten:\n\n»Taisivat piinata sinua siellä enemmän kuin odotitkaan — viatonta\nmiestä? Mutta nyt onkin pidettävä mietintöä toisesta asiasta, vai eikös\nolekin niin, velimies. Eikös olekin harkittava sitä asian puolta,\nmaksatko sinä sen käräjillä tuomitun korvaussumman? Vai etkö aio sitä\nalunkaan maksaa?»\n\nKelovaaralainen vavahtaa kuin käärmeen pistämänä. Hänen sielunsa\nsisimmässä, aivan salatuimmassa lokerossa, oli tosiaan jo itänyt\nsellainen ajatuksen taimi, ettei hän ensinkään aikoisi maksaa niille\nomaisuutensa ahnehtiville. Kelovaaralainen ei ole vielä likimainkaan\nkypsytellyt päätökseksi tuota ajatuksensa alkujuonta, se on vain\nliikahdellut siellä pimeimmässä piilopaikassa niinkuin maaperää\ntunnustellen, mutta eikös vain takana seisoja olekin jo tuosta\najatuksen idusta selvillä ja juttelee siitä avoimesti ja ihan kuin\ntyynnytellen:\n\n»Taisit hiukkasen häpsähtää, velimies, kun minä näynkin jo olevan\nperillä aiheistasi. Mutta ei tee mitään, minä satun nyt olemaan perillä\nkaikista sinun aikeistasi, joten voimme puhua aivan halkinaisesti. Ja\npäätetään siis vain yhtä kyytiä, ettet sinä maksa niille omaisuutesi\nahnehtijoille pennin pyöryläistä!»\n\nKelovaaralainen ajattelee epäluuloisena, että nyt se takana seisoja\nvarmaan viettelee hänet vihoviimeisen synnin ja kadotuksen tielle, kun\nesittää hänelle mokomia neuvoja. Ja kuitenkin hän jo siinä samassa on\nvarma itsestään, että hän noudattaa tuota tihulaisen neuvokkia eikä\nmaksa pennin pyöryläistä velkojilleen. Tuli mitä tahansa jälkeenpäin,\nhän ei maksa, ja hänen tekee mielensä ihan vihanväellä karjaista tämä\npäätöksensä takana seisojan kuuluviin, jotta:\n\n»Sovittu on siitä asiasta, minä en maksa! Ja jos lienet itse piru, niin\notakin jo samalla tielläsi verenkarvainen puumerkkini tämän sopimuksen\nvakuudeksi!»\n\nNäin Kelovaaralainen ajatuksissaan, mutta takana seisojaa tuntuu vain\nnaurattavan tämä hänen kiukkunsa ja puumerkkinsä tarjoileminen. Ihan\nkuin kumartuisi lähemmäksi hänen puoleensa ja rupeaisi sohisemaan aivan\nhänen korvaansa:\n\n»Eihän tässä mitään verenkarvaisia puumerkkejä tarvita, mitäpä noista\nnäin läheisten kesken. Jos olisin itse se päämies, niin sitten\nolisi asia himppusen verran toisin, sitten ehkä ottaisinkin verellä\ntekaistun puumerkin — tuon mokoman harakanvarpaan — niinkuin paremmaksi\nvakuudeksi. Mutta enhän minä mikään oikea piru ole, olen vain niinkuin\nvelimiehesi, ja minut on lähetetty nimenomaan sitä varten, että\nneuvoisin ja ohjailisin sinua tämän vaikean asian hoitamisessa!»\n\nYhä pahemmin Kelovaaralainen raivostuu tuosta korvaan suhisemisesta.\nHänen päänkivistyksensäkin on yltynyt niin ankaraksi vihlomiseksi, että\nhän luulee siihen paikkaan kuolevansa. Hänen tekisi mielensä ulvoa ja\npiehtaroida tuskissaan, mutta kun ei pääse hievahtamaan paikaltaan,\nähkää hän vain hiljakseen. Hiki virtaa nyt noroina hänen kasvoillaan ja\nsokaisee hänen jo muutenkin hämärtyneitä silmiään, mutta takana seisoja\njatkaa vain hätäilemättä hänen piinaamistaan. Nyt se riesa jälleen\nrupeaa puhumaan, äskeistäkin tuttavallisemmin, ja niinkuin sanojensa\nvakuudeksi vielä viittilöisi ja sököttelisi mukuraisella etusormellaan\nKelovaaralaisen pankkikirjoihin ja muihin asiapapereihin päin, jotta:\n\n»Siinä on näet koko miekkosen kapitaali hajalleen leviteltynä, ihan\ntuuliajolle joutumassa. Eikä nähtävästi edes jaksa muistaa, mitä\nhänen aivan välttämättä pitäisi tehdä näinä päivinä. Vai muistatko,\nKelovaaralainen, mitä ylen tärkeitä tehtäviä sinulla on näihin\naikoihin?»\n\nKelovaaralainen koettaa ihan pinnistämällä pinnistää muistiaan, mutta\najatukset takovat ja hyppelevät niin tuskaisina hänen kivistävässä\npääkopassaan. Ei, hän ei saa niihin mitään järjestystä! Hänellä on\nkyllä tunto, että jotakin hänen aivan välttämättä pitäisi tehdä ensi\ntilassa, mutta mitä se tekeminen on, sitä hän ei saa pelillä eikä\nmillään muistiinsa palautumaan. Takana seisoja niinkuin virnistäisi\nhänelle pilkaten:\n\n»Näinhän minä jo tuosta joutavasta aikailustasi, miten asia on. Olet\nunohtanut, olet unohtanut, velimies! Mitäkö muka olet unohtanut?\nNuopahan vain, nuo rakkaat pankkikirjasi olet unohtanut, hyvä ystävä.\nEtkö saa mitenkään muistiisi palautumaan sitä seikkaa, että näinä\npäivinä täyttyy puolivuosi? Eiköhän vain liekin jo huomenna heinäkuun\nalku käsissä — viirunvetopäivä! Ja silloinhan nuo kirjat on vietävä\nsinne, mistä olet ne saanutkin. Puolivuoden korothan niihin pitää\nmerkitä, jollen minä muista tykkänään väärin niitä lempolaisen\nsääntöjä!»\n\nKelovaaralainen oli tosiaan käräjiltä paluunsa jälkeen niin typertynyt,\nettä oli aivan unohtanut tuon tärkeän asian. Nyt se hänelle kirkastui\nja selkeni, ja aivan hätääntyneenä hän alkoi muistutella, mikä päivä\noli kulumassa. Tosiaan, tosiaan hän oli ollut unohtamaisillaan Juhannus\noli jo pian viikkokauden takana päin, ja Pietarin päiväkin oli ollut\njo eilen. Huomenna — jo huomenna alkaisi heinäkuu, ja tässä hän vain\naikaili ja selaili pankkikirjojaan, ajattelematta alunkaan ensi viikon\ntehtäviä!\n\nAivan kuin takana seisoja olisi hieroskellut ylen tyytyväisenä\nmukuraisia käsiään ja nauraa hihittänyt, jotta:\n\n»Arvasinhan minä, hätäpäs tuli miehelle käteen! No eipä mitään, ensi\nviikolla ennätät kyllä tuon asian toimittaa, vaan sitäkin tärkeämpi\non toinen asia, jonka myös näyt unohtaneen. Vai lienetkö sitä edes\najatellutkaan — noita velkakirjojasi nimittäin? Mutta hyväinen aika,\ntäytyyhän niitäkin ajatella, täytyy ajatella! Pane nyt mieleesi, että\nsanot ne kaikki irti ihan ensi tilassa, sillä sinähän tarvitset itse\nrahojasi!»\n\n»Irti, irti — velkakirjat pitää sanoa irti!» höpisee Kelovaaralainen\najatuksiinsa sotkeutuneena. Hänen päänsä hämmentyy yhä pahemmin, mutta\nhänellä on se tunto kuin tuo irtisanomisen ajatus olisi jollakin tavoin\ntuttava, niinkuin se olisi unennäkönä tai muuten sukeltanut kerran\nhänen tajuntaansa. Mutta mitä varten hänen piti sanoa velkakirjansa\nirti? Mihinkä täytiseen hän tarvitsi rahojaan, jos ei kerran aikonut\nmaksaa mille omaisuutena ahnehtijoille mitään?\n\n»No jo minun päiviäni! En muuta sano enkä virka, mutta jopahan onkin\nmiehen ajatusten kulku pahasti sykertynyt ja sotkeutunut!» ivailee\ntakana seisoja. »Jotta mihinkä ihmeeseen sinä muka tarvitset rahojasi,\nkun et kerran aio maksaa kenellekään pennin pyöryläistä? Ethän sinä\nniitä tarvitsekaan, hyvä ystävä, vaan sanot kuitenkin tarvitsevasi.\nYmmärrätkö, käsitätkö jo vihdoinkin: sinä sanot tarvitsevasi rahoja\nja kiristät armottomasti, ja sitä tehdessäsi mouruat ja äliset\nitku kurkussa jokaisen velallisesi luona, että jo nyt ne täytisen\ntulenkorvennettavat vievät sinut — vitiviattoman miehen — ihan häviöön\nja perikatoon. Että kun olet koettanut parhaasi mukaan huolehtia\nvelivainajasi lapsen kasvatuksesta ja omaisuuden hoitamisesta, niin\ntämmöisen nyt maksavat palkan sinun huolenpidostasi. Näin — justiin\nnäitäkään sinä teet, jos tahdot olla oma itsesi — jos tahdot edes\nhimppusen verrankaan pysytellä Kelovaaralaisen kirjoissa!»\n\nTuohon tapaan Kelovaaran kitupiikille painajaishorteessa neuvottiin\nlähipäivien tehtäviä. Ei Kelovaaralainen enää likimainkaan tiedä,\nmitä hänen pitää ajatella tuosta takana seisovasta neuvojastaan.\nEpäilemättä siellä oli niinkuin velivainaja, mutta mitenkäs tämä olisi\nosannut noin takitilaan neuvoa hänen tekemisiään. Ei, ei velivainaja\nmitenkään olisi osannut neuvoa noin ovelasti — itse se päämies siellä\noli neuvomassa ja räkättämässä. Ja kuitenkin Kelovaaralainen jo siinä\nsamassa siunaamassa on varma itsestään, että hän menettelee juuri tuon\nneuvokin mukaan. Niinpä niin, hän tarvitsee itse rahojaan, hän nyhtää\nja kiristää velallisiltaan pois joka pennin korkoineen päivineen. Jo\nhuomisaamuna, jo ihan huomisaamuna hän lähtee kiertämään velallistensa\nluona, ja juuri tuohon tyyliin hän sovittaa puheensa kuin takana\nseisoja neuvoo hänen tekemään, jotta: Jo nyt ne täytisen hyväkkäät, ne\nhänen omaisuutensa ahnehtijat tekevät hänestä keppikerjäläisen. Pois\npitää hänen kerätä ja poimia kylän kululta vähäiset pennosensa, muuten\nvielä vievät hänen vaivaisen talorähjänsä nurkkakiviä myöten omakseen!\n\nKelovaaralainen on ylen ihastunut takana seisojan neuvoihin. Hän\nhöpisee höpisemistään:\n\n»Hyvin osasi neuvoa, osasi riesa neuvoa — kunpa vain osaisin kaikkia\nneuvokkeja noudatella!»\n\nJa jo siinä painajaishorteessaan hän alkaa kaavailla mielessään,\nmitenkä hän menettelee velallistensa luona. Hän on niinkuin näyttelijä,\ntämä saloperukkamme kitupiikki, tämä äkämärikas kitkuttaja. Vaikka\nhänen päätään porottaa kuin tulessa ja vaikka hän on puolitajuton,\nniin yhtäkaikki hän sekavissa kuvitelmissaan on jo mallailevinaan,\nmitenkä hän velallisensa taloa lähetessään sovittaa askeleensa\nja vääristää valmiiksi naamansa, ja kun sitten joku talon väestä\nilmestyy näkyviin, alkaa tälle valitella ja älistä kovaa kohtaloaan.\nSiinä hän ihastuksensa rienaamana ja kuvitelmiensa lumoissa kiihtyy\nkiihtymistään, mutta jo seuraavassa siunaamassa hän muistaa, että\nehkäpä tuo takana seisoja vain ivailee ja kiusaa häntä hyötähyviään.\nSiinä samassa hän joutuu rajattoman raivon sokaisemaksi, hän tahtoisi\nkavahtaa jaloilleen ja karjua vihanväellä takana seisojalle:\n\n»Sinä ivaat ja piinaat ja kidutat minua, mutta minä — minäpä olenkin\nKelovaaralainen — melkein kuin tämän saloperukan keisari. En salli\nivata itseäni, en salli ivata kenenkään! Pilanpäiten olit minua\nneuvovinasi, vaan minäpä teenkin toden tästä sinun pilastasi — noudatan\nneuvokkejasi. Ja paremmin vielä osaan menetellä kuin sinä neuvoitkaan —\npaljon, paljon paremmin osaan! Vai epäiletkö, etkö muka usko sanojani?\nNo hyvä, lähdepäs huomisaamuna kulkemaan mukanani. Silloin, riesa,\nnäet, mihinkä Kelovaaran kitupiikki ja saituri pystyy, mitenkä hän\nvelallistensa luona kuvailee nykyisen elämänsä ja asemansa. Hyvin olit\nneuvovinasi, tihulainen — täytisen vihtahousu — vaan paljon paremmin\nminä osaan. Ihan itku pääsee sinullakin, kunhan yhden päivän kuuntelet\nminun vaikerointiani!»\n\nTakana seisoja niinkuin jo lennosta sieppaisi nämä Kelovaaralaisen\nmaltittomat ajatusvälähdykset. Osasikin se tihulainen sotkea toisen\nverkkoihinsa, ja nyt se kuulosti käsiään hykerrellen vakuuttavan\nja lupailevan, että kyllä, kyllä hän mielellään täyttää kaikki\nKelovaaralaisen toivomukset. Hän lähtee mukaan huomisaamuna, lähtee\nvarmasti. Eikä vain huomisaamuna, hän lupaa tästä puoleen pysyä aivan\nvasituisesti Kelovaaralaisen seuralaisena, noudatella tämän askelia,\nneuvoa ja opastaa häntä kaikissa tekemisissä ja elämän ristipolkujen\nvaikeissa sokkeloissa!\n\nKelovaaralainen hätääntyy pahasti. Painajaishorteessakin hän sen verran\nälyää, että jo nyt tuli hänen tehdyksi vihoviimeinen tekonsa, kun\ntuli pyydetyksi vihtahousua seuraansa. Ei hän nyt enää pääsisi siitä\nriesasta eroon, vaan jokaisella askeleella se olisi häntä kiusaamassa\nja ivailemassa, hänelle tihulaisen neuvoja tyrkyttämässä, aivan kuin\nolisi antanut verin vahvistetun puumerkkinsä sille sielun viholliselle.\nAivan yhtä ja samaa ja vielä paljon pahempaa se oli tämä pyytäminen,\nvaikkapa hän oli sen tehnytkin vain pikapäissään, tuon takana seisojan\nitsensä yllyttämänä.\n\nJo tahtoisi Kelovaaralainen perua äskeisen ajatuksensa. Hän olisi\nvalmis polvillaan ryömien rukoustamaan, ettei takana seisoja\nottaisi ensinkään todesta tuota hänen äskeistä jonnijoutavaa\najatusailahdustaan. Hän tahtoisi oikein laveasanaisesti ja perinjuurin\nruveta selvittämään, että vähänkös niitä nyt lennähteli tuommoisia\njoutavia ajatusten hattaroita kenen hyvänsä aivoissa, mutta eihän niitä\npitänyt niin tarkoin seuloa ja tissaroida, ei ainakaan näin läheisten\nkesken.\n\nTässä hän jälleen huomasi sotkeutuneensa, vieläpä äskeistäkin\ntyperämmin. Mitenkäs hän nyt tuolla tavoin, että meni edes\najatuksissaan nimittelemään takana seisojaa läheisekseen. Mutta tuo\nriesa tietysti sieppasi jälleen tämän hänen ajatussotkunsa ja alkoi\nvatvoa ja käännellä sitä mieleisekseen. Niin kuulosti vaikuttavan ja\nirvistelevän, että läheisiä — läheisiähän me mukamas ollaan, aivan\nläheisiä — melkein niinkuin yhtä ja samaa Kelovaaralaista kumpainenkin!\n\nKelovaaralainen on aivan menehtymässä. Yhä syvemmälle hän tuntee\nvaipuvansa painajaishorteeseen, mutta takana seisojan ivaileva\npuheenpärinä käy yhä kuuluvammaksi, ihan tuntuu se vähitellen vievän\nKelovaaralaisen korvat lumpeuksiin. Ja niinkuin riesa sanojaan paremmin\ntehostaakseen vielä puristaisi ja veivittäisi Kelovaaralaisen pään\nympärillä olevaa rautavannetta yhä tiukemmalle.\n\nIhan varmaan, ihan varmaan sillä oli rautavanne kidutusvehkeenään.\nJa nyt, kas nyt se teki vielä ovelamman keksinnön, niinkuin alkaisi\ntilkitä tuota rautavannetta könselötekoisilla puukiiloilla. Niin se\nlempolainen tekeekin, lyödä mäikyttää, mäikyttää — millä täytisen\nkurikalla mäikyttäneekään noita kiilojaan. Koko vanha tuparakennus\ntuntuu huojuvan ja vavahtelevan noista lyönneistä.\n\nMutta emäntähän se vain porstuassa rynkytti sisäpuolelta suljettua\ntuvanovea. Vähitellen Kelovaaralainen tointuu ja selviää\npainajaishorteestaan, tointuu sen verran, että tajuaa, mitä se tuo\nkiilojen takominen oikeastaan oli. Ja silloin hänestä tuntuu kuin\nnurkkapilttuun ovi yhden kerran läiskähtäisi, ja siinä siunaamassa\ntakana seisoja hävinnyt olemattomiin.\n\nKelovaaralainen tapailee päätään, pyyhkii hihalla hikistä otsaansa.\nHänen päätään kivistää kyllä edelleenkin mutta ei tuo kivistys tunnu\nlähestulkoon niin tuskalliselta kuin vasta äsken oli tuntunut. Onpahan\nvain tuommoista pahemman puolimaista kulmien jomotusta. Yltäänsä hiessä\nKelovaaralainen kyllä tuntee olevansa, ja uupunutkin hän on, ihan\nuupunut, mutta muuten hänellä ei ole sen pahempaa hätää.\n\nKelovaaralainen käsittää kyllä, minkä vuoksi emäntä Loviisa niin\nhädissään jyskyttää tuvanovea. On tapahtunut välistä ennenkin, että\nemäntä on alkanut tuohon tapaan hätäillä, jos hän oli kauemmaksi\naikaa salvannut oven sisäpuolelta. Mutta mitäs täytisen hätäilemistä\nsillä nyt on, eihän hän ole vielä viipynyt kuin vähän aikaa täällä\nnurkkakommetossaan.\n\nJo rupeaa Kelovaaralaista ihan kiukuttamaan, että nyt se hätäilijä\npian hälyttää koko talonväen tänne tuparakennuksen puolelle. Kiireesti\nhän kokoilee pankkikirjansa ja muut paperinsa ja panee ne takaisin\nkassakirstuun, sulkee kannen huolellisesti ja piiloittaa avaimen. Niin\nhän vähitellen joutuu tuvan puolelle ja menee aukaisemaan ovea. Sitä\nennen hän sentään ottaa sängynpäälaudalta kääreen ja sovittaa sen\ntakaisin päähänsä, jotta näyttäisi siltä kuin olisi hänet ajettu ja\nherätelty ylös makuultaan.\n\nEmäntä Loviisa on tosiaan pahasti hätäyksissään. Hänen ensimmäiset\nsanansa ovat:\n\n»Siunatkoon ja varjelkoon! Vielähän sinä elät, ja kun minä jo luulin —»\n\n»Luulit ja luulit!» ärähtelee Kelovaaralainen. »Onpahan sinulla aina\nja alati vain niitä luulojasi. Ei anna toisen rauhassa edes parannella\npäänkivistystään. Ei niin yhtä siunaaman aikaa anna olla rauhassa, vaan\ntulee siihen jyrisemään ja rynkyttämään niine täytisen luuloineen!»\n\nEmäntä katsoi kummissaan Kelovaaralaiseen.\n\n»Siunaaman aikaa! Ja sanotko sinä olleesi täällä vain yhden siunaaman\najan? Katsoisit edes ensin, mitä on tuo kello, ja sitten vasta tulisit\npuhumaan siunaaman ajasta!»\n\nKelovaaralainen oli tosiaan unohtanut ajan kulumisen. Nyt hän\nvilkaisi seinällä lenkuttavaan kelloon ja ällistyi pahanpäiväisesti:\noli jo iltapäivä, kello läheni viittä, ja hän oli sulkeutunut\nnurkkakommettoonsa siinä puolipäivän aikoihin. Hän oli siis ollut\nsiellä lähes viisi tuntia — viisi tuntia! Olikos, oliko mitenkään\nmahdollista, että hän niin kauan — että sitä oli tosiaan kestänyt niin\nkauan?\n\nOli se mahdollista. Emäntä Loviisa kertoi jo aikoja sitten käyneensä\nkolistelemassa ovea, kun tahtoi herättää hänet puolista syömään. Mutta\nsitten hän oli ajatellut, että nukkukoon vielä vähän aikaa, niin\nparemmin siitä virkoaa. Ja jälleen hän oli tullut uudestaan vähän ajan\nperästä, ja vielä kolmannen ja neljännenkin kerran hän oli saanut tulla.\n\nItse asiassa ei emäntä Loviisa kertonut lähestulkoon kaikkea\nhätäilyään. Hän oli jo ennättänyt tehdä paljon enemmän. Jo runsaasti\npari tuntia sitten hän oli kavunnut ulkoa päin tuvan kiveykselle\nja siitä käsin kurkistanut tupaan. Hän oli nähnyt sängyn olevan\ntypötyhjänä ja siitä arvannut Kelovaaralaisen sulkeutuneen\nnurkkakommettoonsa; mutta mitä ihmettä se siellä niin kauan, jotta\nmonta monituista tuntia mihinkään hievahtamatta? Kas tämä se oli emäntä\nLoviisan mielestä outoa, ja kun ei vielä seuraavankaan tunnin aikana\nnurkkakommetosta kuulunut hiiren hisahdusta, tuli emännän mieleen\nkumma ahdistus ja pelko. Kuin tulisilla hiilillä hän oli siitä pitäen\nkulkenut vanhan ja uuden asuinrakennuksen väliä ja aina vähän päästä\nkäynyt porstuassa ovea jyrisyttämässä. Ja hän oli jo puhunut hädästään\ntyttärilleenkin, ja nämäkin olivat vuorostaan kurkistelleet kiveykseltä\nkäsin tupaan ja joutuneet yhtä hyvin kuin emäntä Loviisakin outojen\naavistusten valtaan.\n\nOli jo pidetty sotaneuvottelua, eikö pitäisi kutsua renkejä pellolta\ntai Tilipas-Iikkaa rakennustyömaalta apuun — murtautumaan ikkunan\nkautta tupaan. Mutta emäntä Loviisa oli päättänyt, että olkoon vielä\nvähän aikaa. Ja niin hän oli odottanut vielä kokonaisen tunnin — ah,\nniin kauhean tunnin hän oli odotellut sydän läpättäen ja sitten mennyt\nvielä kerran porstuaan ovea jyskyttämään. Ja tällä viimeisellä kerralla\nhän oli päätellyt itsekseen, että jos ei nytkään rupea kuulumaan\nmitään, niin sitten ei enää kuulukaan.\n\nNiinpä niin, emäntä Loviisan mielikuvitukseen oli jo sukeltanut\nkammottava näky: Kelovaaralainen riippumassa nurkkakommettonsa seinällä\nhirttäytyneenä. Ja niin selkeänä, niin ihmeen selkeänä olikin tuo\nkuva osannut näyttäytyä — ihan kuin olisivat Kelovaaralaisen koukkuun\nvääntyneet polvet heiluneet ja nytkähdelleet seinällä, kun hän\nhädissään jyskytti sisäpuolelta suljettua ovea.\n\nEmäntä ei tästä hätäilystään ja noista kuvitteluistaan hiiskunut mitään\nKelovaaralaiselle, ja hyvä olikin, kun hän jätti tämän tekemättä.\nKelovaaralaisella oli nyt muutakin miettimistä; mieli myrtyneenä\nja ihan kuin jotakin vaikeaa pulmaa aprikoiden hän istahti pöydän\ntyvipäähän aterioimaan. Mutta mikä kumma lie ollut, kun ruoka ei\nottanut soluakseen alas. Kelovaaralainen pureskeli ja pureskeli\nihan äkeissään, mutta pala vain pyöri kurkussa ja olo tuntui kovin\nomituiselta. Vihdoin Kelovaaralainen lopetti syöntinsä ja lähti\nulkosalle katsastaakseen vähän minkä mitäkin työmeininkejä. Mutta\nhän tuskin jaksoi kävellä kesantopellolle asti, hänen polvensa\nhetkahtelivat aivan hervottomina. Niinkuin olisi hänet ajettu loppuun.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\nSeuraavana päivänä on heinäkuun alku — ensimmäinen viirunvetopäivä.\nJo heti aamiaisen jälkeen laittautuvat Tilipas-Iikka ja tämän\ntimpermannimiehet pyhävaatteisiin ja lähtevät viirunvetopaikalle\ntalsimaan. Vanhan tupansa ikkunasta näkee Kelovaaralainen heidän\nlähtönsä ja ajattelee kiukustuen:\n\n»Ovat ne hyväkkäitä nuo täytisen timokraatit. Siihen näet jätetään\ntoisen työmaa noinikään ja lähdetään koko Jumalan päiväksi\nherrastelemaan niinkuin paremmankin asian vuoksi.»\n\nItse asiassa Kelovaaralainen hyvin tiesi, ettei Tilipas-Iikka ollut\nitse mikään timokraatti, vaan miltei yhtä äkäinen porvari kuin\nhänkin. Vieläpä he olivat molemmin yhtä ja samaa puoluettakin — sitä\nvanhaa totista suomentaaripuoluetta; ennen Kelovaaralaisen käräjillä\nkäyntiä he olivat toisenkin kerran akkiloineet ja järkeilleet\nnäitä puoluekysymyksiä ja yksistä puolin ärsytelleet Tilipas-Iikan\nrakennusmiehiä, jotka tosiaan olivat turkinpunaisia timokraatteja.\n\nVai Tilipas-Iikka olisi ollut timokraatti. Kun hän sarvenat levällään\nseistä lengottaen rupesi rohveteeraamaan, niin näki jo ihan päältä\npäin, että siinä oli hyvä ja nuhteeton porvari. Mutta tiesipä tuon,\nkun Kelovaaralaisen asiat olivat nyt joutuneet niin pahaan häirinkiin,\nja kun vielä Tilipas-Iikka, senkin kehveli, antoi viirunvetopäivän\nrokulipäiväksi miehilleenkin, niin siinä oli Kelovaaralaisen\nmielestä jo rikosta ihan tarpeeksi asti. Jouti jo mokoma Iikka ihan\ntimokraattien kirjoihin.\n\nItse ei Kelovaaralainen nyt ajattelekaan viirunvetoon lähtemistä, hän\nvarustautuu velallistensa luo. Hän on seulonut tämän asian valmiiksi,\nhän lähtee kuin lähteekin velallisiaan kiristämään, niinkuin eilen\noli neuvottu hänen tekemään. Tuntuu kyllä hyvin ilkeältä tuon eilisen\nmuisteleminen, ja sellainenkin pelko pyrkii mielen pohjalle hiipimään,\nettä jos hyvinkin tuo eilinen rupeaa tänään uusiutumaan.\n\nAivan hien pusertaa otsalle tuo pelko, ja päätäkin rupeaa jo aamusta\npäivin jomottamaan varsin ilkeästi, mutta eihän Kelovaaralainen osaa\nmuutakaan tehdä kuin lähteä, hänen elämänsä on nyt vedetty niin pahaan\numpisolmuun, että tämä ainokainen keino näyttää olevan edessä —\npennostensa pois keräileminen kylän kululta. Hän valikoi ja selailee\nvelkakirjojaan, puristelee päätään ja aprikoi mielessään, miltä\npuolelta kylää hän aloittaisi kiertämisensä.\n\nTuossa olisi kyllä aivan naapurina, melkein niinkuin samoilla\npelloilla, yksi velallinen, vieläpä hyvä velallinen. Siinä on vauraan\npuolimainen Vanhalan talo, jonka isäntä oli viime kesänä lainannut\nKelovaaralaiselta kolme tuhatta markkaa tyttärensä myötäjäisiksi. Oli\nollut semmoinen puhe, että vasta niinkuin tämän vuoden lopussa Vanhalan\nNuutisen tarvitseisi maksaa tämä velkansa, ja Kelovaaralainen tietää\nkyllä, että hän saisi nämä rahat päivälleen niinkuin oli sovittu.\nVanhalan isäntä kuului parhaillaan hierovan metsäkauppoja norjalaisen\nkanssa ja saisi kai jo syksyyn mennessä ainakin kolminkertaisena tuon\nKelovaaralaisen kolmetuhatta.\n\nJa muutenkin tuntui lähtö varsin vaikealta tämän lähimmän naapurin\nluo. Vanhalan Nuutinen oli olevinaan harras uskovainenkin ja hyvin\njämerä puheissaan. Käräjiltä tulonsa jälkeen oli Kelovaaralainen\naivan pelännyt tämän tervaskannon kohtaamista, mutta eikös vain nyt\nsyntiläinen juolauttanutkin hänen mieleensä, että tämä Vanhalan\nrohveetta oli myös niinä yksikamarin lapsuusvuosina pitänyt\nviirunvetopäivää niinkuin pyhän viiteneen. Tämä muistaminen rupesi\nkovasti kismittämään Kelovaaralaista, hän oli jo ollut panemaisillaan\nVanhalan Nuutisen velkakirjan takaisin kassakirstunsa sivulokeroon,\nmutta nyt pysähtyikin käsi kesken matkansa. Ja siihen pahimmoilleen\nsattui vielä emäntäkin avaamaan suunsa.\n\nEmäntä Loviisa oli jo hyvän aikaa syrjäsilmällä seurannut\nKelovaaralaisen hommia, ja hätäkös hänen oli seuratakaan, kun\nKelovaaralainen ei sen eilisen pelosta uskaltanut sulkeutua lukon taa\nnurkkakommettoonsa. Vieläpä Kelovaaralainen oli emännän uteliaisuutta\ntyydyttääkseen muutamalla sanalla selvittänyt aikeitaan, jotta\ntietysti nyt piti lähteä kerjäämään pois vähäisiä saataviaan.\nEmäntä ei uskaltanut ryhtyä kokonaan kieltämäänkään, mutta sen\nverran hän nyt kuitenkin sanoi, ettei pitäisi toki Vanhalaan mennä\nnäin viirunvetopäivänä. Sen verran vain emäntä, mutta tästäpä jo\nKelovaaralainen äreytyikin, jotta:\n\n»Vai ei muka Vanhalan rohveetan luo pitäisi mennä viirunvetopäivänä!»\n\n»No, en minä vain menisi itseäni häpäisemään!» sanoi emäntä Loviisa.\n\n»Häpäisemään ja häpäisemään!» ärähteli Kelovaaralainen ja alkoi\nmuistutella emäntäänsä, että vähänkös häntä oli jo häpäisty käräjillä.\nNiin että jos hän nyt menikin Vanhalan rohveetalle oikeata asiataan\npuhumaan, niin ei tuo hänen häpeänsä enää sen siitään paljoa\nlisääntynyt.\n\nHän päätti kuin päättikin aloittaa kiertomatkansa Vanhalan talosta, ja\nkun arvasi Vanhalan isäntäväen jo aamusta päivin lähtevän viirunvetoon,\nkoetti hän jouduttautua kiireesti matkalle; mutta nyt sattui hänelle\nsiinä oman riihirakennuksensa luona seuraava seikka:\n\nSiihen näkyi kuin kämmeneltä kauempaa etelän puolesta avautuva\nHöytiäinen ja sen rantoja kiertävät vehmaan ihanat vesijättöniityt\n— pohjaniityt, niinkuin niitä yleiseen meidän perukalla nimitetään.\nNiinpä niin, siellähän se näkyi se Saaren talokin, se samainen\nKelovaaralaisen entisen holhokin talo. Talon rakennukset näkyivät\naivan selvästi tuolta metsän keskestä, ja kun se oli entisessä\nvanhanmaan saaressa, niin erottuivat jyrkästi sen karummat ja\nhavupuitakin kasvavat maat noista sen ympärillä leviävistä lehto- ja\nniittylakeuksista. Vanhan totutun tavan mukaan pysähtyi Kelovaaralainen\nsilmäämään tuonne alas, mutta siinä samassa siunaamassa tuntui jo se\n»eilinen» seisovan hänen takanaan ja niinkuin olisi sohissut hänen\nkorvaansa:\n\n»Siellähän se on se Eedenin yrttitarha, joka vei sinut synnin ja\nlankeemuksen tielle!»\n\nKelovaaralainen pelästyy pahanpäiväisesti, vaikka onkin kesäinen kirkas\npäivä. Hän on tarkastelevinaan riihirakennuksen uusimistöitä, jotta\nsaisi sillä tavoin takana seisojan sotketuksi erilleen itsestään. Hän\nkoettaa ihan uhan väellä ärsyttää itseään Tilipas-Iikkaa ja tämän\nrakennusmiehiä soimaamaan, hän puhelee ja höpisee itsekseen puoliääneen:\n\n»Ovatkin ne, ovatkin ne, kun lähtevät koko pitkäksi päiväksi\ntimokraattipuolueen rokkapataan uhria kantamaan ja jättävät tämän\ntoisen työmaan näitäkään!»\n\nSiihen tapaan Kelovaaralainen itseään varjellakseen, mutta silmät\nne vain väkisin pyrkivät varustautumaan tuonne alas kiellettyyn\nihanuuteen, ja takana seisoja niinkuin sököttäisi sormellaan ja\ninnokkaasti sohiseisi korvaan:\n\n»Tuoltahan se näkyy se Saaren talon kaunis pohjaniittykin. Oli sentään\nsiunattu asia, kun sait tuon paraan palan siitä siepatuksi omaan\nhallintaasi. Mutta kovin pieneltä se näyttää tuo pala, katsohan vain,\nmitenkä pikkiriikkisenä täplänä se tänne asti kuvastelee!»\n\nNäkihän Kelovaaralainen sormella sököttämättä, miten vähäinen se tuo\nniittyosuus oli, jonka hän oli saanut Saaren paikan maista puoliväkisin\nitselleen pidätetyksi. Ja kovin pieninä ne näkyivät tänne ylös hänen\nomankin talonsa niittyosuudet. Vaikka niihin olikin tulevinaan sitä\nheinänpuolta aika lujasti, niin pieniä ne olivat, aivan mitättömiä\ntietoja koko tuohon lakeuteen verrattuina.\n\nNo tottahan oli, että siellä olivatkin kymmenen kyläjään niityt, mutta\nei Kelovaaralainen ajattele siihen tapaan, että siellä oli niin monen\nomistajan elo ja eläminen. Ei lähestulkoon hän siihen tapaan ajattele;\nhänestä tuntuu vain veriseltä vääryydeltä, ettei tuo lakeus kaikkineen\npäivineen ole hänen omaisuuttaan! Jo toisenkin kerran hän on tässä\nhyvällä näköalapaikallaan kutonut semmoisia mielikuvia, että jospa\nhän kerran saisi edes puoletkin tuosta kauniista niittylakeudesta\nriehkäistyksi itselleen, mutta voi kuinka hitaasti sujuikaan tämän\nviekoittelevan mielikuvan toteuttaminen. Vain hiukkasen hän on tähän\nmennessä saanut noita niittytierojaan pyöristellyksi.\n\nNyt on hänen päässään jälleen virinnyt semmoinen toive, että hän\npääsisi kahden uuden ja hyvän niittypalstan isännäksi. Ne olivat aivan\ntuossa Saaren talon palstan vieressä, joten ne sopisi mainiosti liittää\nsiihen, ja näiden uusien palstojen panttauskirjat ovat nyt paraikaa\nhänen taskussaan. Kelovaaralainen aikookin mennä näiden velallistensa\nluo heti Vanhalasta selviydyttyään, ja takana seisoja niinkuin\nyllyttäisi häntä:\n\n»Anasta ne, anasta arvelematta. Mitäpä ne niillä — nuo Lapukkavaaran\nveljekset — kaikkia tässä vielä säälimäänkin!»\n\nKelovaaralainen on niin tarkoin kuvitelmiinsa kietoutunut, ettei hän\nenää ensinkään huomaa, kutooko hän itse siinä suunnitelmiaan vai tuo\ntakana seisojako se niitä hänelle tyrkyttää. No arvasipa tuon, että\ntakana seisoja saapi tästä lisää tuulta purjeisiinsa; niinkuin kädellä\nhujauttaen lupailisi, että kyllä hän sai vielä toisiakin niittyosuuksia\nsiepatuksi, jollei vain ruvennut joutavia arkailemaan. Jotta tuolla ja\ntuolla ja tuollakin päin oli muka semmoisia palstoja, ihan kuin kypsiä\nperunapaistikkaita hiiloksessa, jotka vain odottelivat poimijaansa.\nJa hänet oli kuin luotu niitä poimimaan, hänen piti vain vähän vielä\nterästää luontoaan eikä välittää vähän vähää, vaikkapa sormet vähän\npalaisivatkin ja vaikka sanoisivatkin häntä ahnehtijaksi. Hänet oli\nhäpäisty käräjillä, mutta nyt hänen piti kostaa tämä häpäiseminen niin\nettä yhden kerran tuntui!\n\nIhan Kelovaaralaisen henkeä ahdistavat nuo suloiset kostonajatukset,\nnuo yhä laajenevat ja paisuvat kuvitelmat, mutta kun takana seisojan\nyllytys rupeaa menemään ihan pois laidalta, säikähtää hän vihdoin aivan\ntosissaan ja lähtee juoksujalkaa painumaan alas näköalapaikaltaan,\njotta pääsisi eroon tuosta lemmon rienaajasta.\n\nVähitellen se tuntuukin haihtuvan ja häviävän pois, mutta paraassa\nvireessään on Kelovaaralainen Vanhalan kujasille joutuessaan. Ei\nhänen ensinkään tarvitse ruveta kokeilemaan ja mallailemaan naamansa\nvääristämistä, se on jo aivan tarpeeksi asti väärällään. Ja kun hän\nvielä huomaa Vanhalan isännän olevan jo pihamaalla pyhävaatteissaan\nviirunvetoon lähtöä valmistamassa, äreytyy hän yhä pahemmin, jotta:\n\n»Tuolla se täytisen rohveetta jo valjastaa hevostaan kirkkokärrin eteen\nja minun — kaikkien vainoaman ja häpäisemän — pitää tässä lähestyä\nhänen taloaan aivan kuin armonkerjäläisen!»\n\nPihamaalle jouduttuaan hän sentään aluksi koettaa noudatella\nkohteliasta käytöstapaa. Tervehtii Vanhalan isäntää kädestä pitäen,\npuhelee ilmoista ja heinätyksen lähenemisestä, yrittääpä hän niinkuin\nsotkea pois omaa asiataankin. Tuolla ojitusniityllä hän sanoo vain\nolleensa renkien ja kasakkamiesten työtä katsomassa ja niin juolahti\nhänelle mieleen pistäytyä ohimennen vilkaisemassa, miltä ne nämä\nnaapurin heinäpellot rupeaisivat muka näyttämään.\n\nVanhalan tervaskanto ryhtyy jo jatkamaan hevosensa valjastamista, mutta\ntällöin Kelovaaralaiselle tulee hätä käteen, jotta nyt se hyväkäs aivan\ntästä käsistä karkaa ja jättää minut näinikään ilmoja töllöilemään!\n\nHän rupeaa kiertäen ja kaartaen selvittämään tulonsa tarkoitusta.\nOlisi hänellä muka vähän sitä asian nimellistäkin, mutta eihän tuota\nmielellään puhuisi kaikkia asioitaan näin likeisimmälle naapurilleen.\nJa kun Vanhalan tervaskanto ei näytä vieläkään oikein käsittävän,\nmihinkä toinen pyrkii, sanoo hän jo selvemmin, jotta niistä\nvelkarahoistahan hänen pitäisi oikeastaan puhetta pitää, jos ei vain\nnaapuri pahaa tykkäisi!\n\nNyt on tarpeen maininta, että tällä Vanhalan Nuutisella oli\nomituinen tapa sanoa täräyttää ajatuksensa aivan suoraan. Ei mitään\nkiertelemisiä ja kaartelemisia niinkuin Kelovaaralaisella, vaan\nkohotti tuuheita kulmiaan ja sanoa paukautti mitä vain sattui ensiksi\nmieleen pälähtämään. Ja kun nyt Kelovaaralainen vain ensimmäisen sanan\nmainitsi velkarahoista, niin silloin jo Vanhalan isännän kulmakarvatkin\nkohosivat ja hevosen valjastaminen kerrassaan pysähtyi.\n\n»So-soo, vai sitä se naapuri tulikin — vai kesken aikojaan pitäisi\nsaada ne velkarahat pois. Ja aivankohan nuo pitäisi jo tänä päivänä\nnäppiin toimittaa?\n\nKelovaaralainen häkeltyy aika pahasti ja rupeaa laveasanaisesti\nselvittämään, jotta eihän niitä nyt tänä päivänä, ei lähestulkoon\ntänä päivänä. Hän oli vain ajatellut niinkuin irtisanomista, kun tämä\nhänen elämänsä oli nykyelleen kiertynyt ja sotkeutunut näin pahasti\nsykkyrälle. Tiesihän naapuri, mitä ne hänen omaisuutensa ahnehtijat\nolivat hänelle tehneet, eikä tässä nyt enää auttanut mikään muu kuin\npiti lähteä näinikään kiertelemään hyvien ihmisten kiusana, niinkuin\narmonkerjäläisenä. Ja kun siinä velkakirjassa taisi olla semmoinen\npykälä, jotta saisi tulla ennen määräaikaakin kyselemään, niinkuin\nkuukauden irtisanomisella.\n\n»Jaha, vai on sentään kuukausi armon aikaa!» sanoa töksäyttää Vanhalan\nNuutinen. Ja tähän Kelovaaralainen taasen selittelemään:\n\n»Onhan se, onhan se tietysti kuukausi, eihän sitä ilman. Enkähän minä\nolisi tullutkaan näin viirunvetopäivänä — niinkuin pyhäpäivä taikka muu\nlepopäivähän tämä on olevinaan — syntihän se on oikeastaan tänä päivänä\najatella muuta kuin sitä punaisen pötkylän vetäisemistä. Mutta kun tämä\nnyt sattuu olemaan justiin kuukauden alussa, niin ajattelin tuohon\ntapaan, että jos ei naapuri mitään pahaa —»\n\nVanhalan tervaskanto huitaisee kädellään. Ja kun siinä lähistöllä\nsattuu kähmäilemään talon renkipoika, kutsuu hän sen lopettamaan\nhevosen valjastamista ja sanoo Kelovaaralaiselle:\n\n»Lähdetäänpäs tuonne talon suojiin siitä asiasta paremmin juttelemaan!»\n\nNaama monella kureellaan saapastaa Kelovaaralainen matalakasvuisen\nisännän vanavedessä porstuaan. Se on avara porstua, isot tuvanromehtat\nmolemmissa päissään ja keskellä suoraan edessä porstuanperäkamari.\nPorstuassa juoksentelee vaalitouhakassa olevaa naisväkeä, tyttäriä ja\npiikaihmisiä, jotka juureva isäntä on pölistänyt kaikki jalkeille.\nTulla löyhähtääpä lihava emännän völlötinkin Kelovaaralaista vastaan ja\npysähtyy siihen paikkaan ihan kuin siunailemaan, jotta mikä täytinen\nsen tuon kitupiikin tähän lennätti lähtöä sotkemaan!\n\nKelovaaralainen yrittää jo kuonnutella kieltään ruvetakseen pyytelemään\nemännältä anteeksi aiheuttamaansa häirinkiä, mutta juureva isäntä\nsanoa tokaisee ohimennen naisille, että laittautuisivat vain\nvalmiiksi. Ja niin hän lähtee puskemaan kamarin ovea kohden viitaten\nKelovaaralaiselle, jotta:\n\n»Tulehan perässäni, niin täällä selvitämme sen velka-asian tuossa\npaikassa!»\n\nKelovaaralainen ujuttautuu syrjäkarittain kamarin ovesta sisään, ja\npäältä päin jo näkee, että siinä on mies valmiiksi varuillaan. Hänet on\nvallannut epäluulo, että vasta tänne neljän seinän sisäpuolelle päästyä\nse tuo täytisen rohveetta rupeaa kenkkuilemaan ja juonittelemaan\nlaittomasta maksuajasta. Niinkuin tässä olisi nyt aikaa jäädä\nodottelemaan laillisia maksuaikoja. Ei tipu mitään, hän tahtoo rahansa\npois ja sillä hyvä! Hän pahoittelee mielessään vain sitä seikkaa, kun\nei tullut otetuksi mukaan isäntärenkiään niinkuin vierasmieheksi, jotta\nirtisanominen olisi tullut tehdyksi jullilleen lainpykälien mukaan.\n\nMutta Kelovaaralaisen ihmeeksi ei juureva isäntä puhu halaistua sanaa\nlaillisista tai laittomista maksuajoista, menee vain suoraa päätä\nnurkkalipastolleen ja alkaa romuta siellä avainnippuineen, vetelee\nauki laatikoita ja penkoo paperejaan. Vihdoin hän nykäisee esille ison\nnipakan paperirahaa — uusia ja kauniita setelejä. Aivan Kelovaaralaisen\npitää hieroa silmiään, jotta uskoisi todeksi näkemänsä. Siinähän on\nihan olemalla rahaa, hyvä jos ei vain liene tuolla nipakan pohjalla\nviissataisiakin, ja hän kun tässä jo varustautui pitämään kynsin\nhampain puoliaan toisen kenkkuilua vastaan.\n\nOli siellä pohjalla viissataisiakin, uusia rutistumattomia\nviissataisia. Vanhalan isäntä leväyttää niistä viisi kappaletta\nerilleen ja alkaa sitten nopeasti päässään laskien valikoida siihen\nlisäksi pienempiä setelejä. Siinä laskiessaan hän kyselee:\n\n»Eikös se ollut se velkasumma kolmetuhatta?»\n\nKelovaaralainen: »Niinhän se taisi olla olevinaan — kolmetuhatta kaiken\nkaikkiaan sitä pääomaa.»\n\nVanhalan Nuutinen: »Ja korko oli sovittu kahdeksan mukaan sadalta?»\n\nKelovaaralainen, väkinäisesti: »Niinhän se taisi tulla merkityksi sinne\nvelkakirjaan. Mitätön korko, aivan jonnijoutava — kymmenenhän minä\ntavallisesti — niinkuin kymmenen mukaan sadalta. Mutta kun tämä nyt oli\nnäin läheisten naapurien kesken, niin taisi tulla luvatuksi!»\n\nVanhalan Nuutinen, miltei keskeyttäen hänen selittelynsä: »Vuoden\nalussa minä maksoin korot siihen asti, siispä on nyt maksamatta tämä\nviimeinen puolivuosi. Vai eikös ole asia niin?»\n\nKelovaaralainen, äskeistäkin väkinäisemmin: »Jos lienee, enhän minä\njaksa häntä enää muistaa!»\n\nVanhalan Nuutinen: »Tuli kai se koronmaksu merkityksi sinne\nvelkakirjaan?»\n\nKelovaaralainen, suutaan vääristäen: »Jotta liekö tullut merkityksi?\nJos lie tullut niinkuin maksetuksi, niin tottapa lie tullut\nmerkityksikin!»\n\nVanhalan Nuutinen: »Siis on asia sitä myöten selvä. Ja tämän viimeisen\npuolivuoden korko tekee minun laskelmani mukaan satakaksikymmentä.\nSiinäpä olisi siis rahat: kolmetuhatta markkaa se pääoma ja yksisata ja\nkaksikymmentä markkaa korkoa!»\n\nHän panee rahatukun pöydälle ja menee sulkemaan loput rahoista\nlipastoonsa. Kelovaaralainen katselee ulohtaalta pöydälle pantuja\nrahoja, ja vasta nyt hänen ajatuksensa pääsevät oikeastaan liikkumaan.\nOli tullut niin suurena yllätyksenä tämä velan maksu, että hän oli\nkokonaan häkeltynyt ja vastaillut tähän asti naapurin kysymyksiin\nniinkuin ulkopuolelta oman itsensä. Nyt vasta hän alkaa tosissaan\najatella, ja eikös siihen hänen taakseen jo ilmesty se eilinenkin ja\nrupea häntä neuvomaan ja ohjailemaan. Niinkuin hätäisesti sopottaisi\nhänen korvaansa:\n\n»Sano minun sanoneen, mutta tuo täytisen rohveetta meinaa nyt sinua\njymäyttää. Keksi mitä hyvänsä, sano vaikka sen velkakirjan unohtuneen\nkotiisi. Tai rupea epäilemään, että nuo rahat ovat vääriä. Kun ovat\nnoin uusia ja siloisia, niin kuka sen tietää, mistä lempolaisen\ntehtaasta ne ovat lähteneet!»\n\nKelovaaralainen tuntee olevansa niinkuin puristimessa, mutta ei\nhän sentään kehtaa turvautua siihen hätävalheeseen, että sanoisi\nvelkakirjan unohtuneen kotiinsa. Kun Vanhalan Nuutinen kehoittaa häntä\nottamaan rahat omikseen ja antamaan pois velkakirjan, rupeaa hän\ntodellakin kaivelemaan taskustaan velkakirjanipakkaa esille. Samalla\nhän syrjäkarittain kulkien niehentelee itseään lähemmäksi pöytää,\njolla rahat ovat. Ei hän sentään vielä koske rahoihin, vaan seikkaa ja\nvalikoi vapisevin käsin velkakirjojaan eikä näytä ensinkään löytävän\nsitä oikeata.\n\nVanhalan Nuutinen katselee Kelovaaralaisen hätäilevää etsimistä\nrauhallisena, vaikka häntä alkaakin jo hienosittain harmittaa toisen\njoutava kuhnaileminen. Mutta hänen oli valmistauduttava vielä moneen\nmutkaan ja metkuun. Kun Kelovaaralainen saa vihdoin viimein etsimänsä\nvelkakirjan käsiinsä, tarkastelee hän sitä hyvän aikaa joka puolelta ja\nmutisee itsekseen:\n\n»Täytinenkö hänet muistaa, liekö ne koronmaksut täällä ensinkään\nmerkittyinä!»\n\nHän muistaa kyllä ja näkeekin mainiosti, että kaikki koronmaksut ovat\ntäsmällisesti merkityt velkakirjaan, mutta seikka oli se, että hänen\najatuksensa kypsyttelevä uusia esityksiä, ja sitä hän siinä vain\nkähmäilee, niinkuin aikaa voittaakseen ja paremmin valmistuakseen.\nJa nyt hän jo tuokin esille sen tihulaisen neuvoman epäilyn, jotta\njos hyvinkin nuo rahat lienevät vääriä. Kumaraan vääntyneenä hän\ntarkastelee ja tissaroi setelejä, hypistelee niiden reunoja varovasti\nsormillaan ja puhelee:\n\n»Se hänet tiesi, kenen tekemiä lienevätkään? Ja liekö alunkaan niitä\noikeita leimoja ja kirjoituksia?»\n\nVanhalan Nuutinen naurahtaa harmistuneena: »Kyllähän Kelovaaralainen\nhyvin tietää, ettei minusta ole väärän rahan tekijäksi!»\n\n»Hyväinen aika, enhän minä sitä sanokaan, että naapuri semmoiseen\ntyöurakkaan. Enkähän minä ensinkään tosissani, miten lie vain\nsattunut mieleen juolahtamaan, kun ne hyväkkäät siellä paremmissa\npaikoissa kuuluvat osaavan tehdä mitä rahaa hyvänsä. Niinkuin noita\nviissataisiakin kuuluvat tehdä sujuttavan — ja nuo lempolaiset kun ovat\nniin uuden näköisiä — niin siitähän minä vain häleydyin aprikoimaan!»\n\n»Norjalaisen metsäpomolta minä ne sain!» ilmoittaa Vanhalan Nuutinen\njoteskin tuikeasti ja lisää vielä:\n\n»Eivätkö nuo lie siellä samassa pajassa tehtyjä kuin Kelovaaralaisenkin\nrahat. Mutta jos minä nyt jo saisin sen velkakirjani pois, ja\ntuossa pöydällä olisi pännä ja mustetta, jotta saisi merkitä sen\nkuittauksenkin kaiken varalta!»\n\nKelovaaralainen alkaa kitistä ja hätäillä, että vieläkös se pitäisi\nkuittauskin kirjoittaa, mutta tällöin menettää jo Vanhalan tervaskanto\nkokonaan kärsivällisyytensä ja tuiskahtaa:\n\n»Sama se, minä haen vierasmiehet näkemään ja kuulemaan!»\n\nHän meni sen tiensä porstuaan etsimään vierasmiehiä, ja Kelovaaralainen\njäi yksin kamariin. Silloin iski hänen päähänsä yhtaikaa tuhannen\najatusta. Tihulainen tuntui neuvovan ja sähisevän korvaan:\n\n»Korjaa sukkelaan nuo rahat tuosta pöydältä! Sujauta vain arvelematta\ntaskuusi, ja kun tulee se täytisen rohveetta niine vierasmiehineen,\nniin et ole niinä miehinäsikään, että tässä olisi vielä mitään\nrahoja käsitelty. Sillä hyvä, eivät ne ilkeä tulla sinun taskujasi\nkopeloimaan!»\n\nHiki kihoaa Kelovaaralaisen otsalle. Hänen luisevat sormensa jo\nojentuvat — ojentuvat rahoja kahmaisemaan. Mutta siinä samassa jo\nkuuluu Vanhalan tervaskanto tulla kolisevan vierasmiehineen, ja\nKelovaaralainen tempaa äkisti pois kätensä rahojen lähettyviltä.\n\nVanhalan Nuutisen mukana ilmestyvät huoneeseen hänen isäntärenkinsä ja\nmuuan kasakkamies, ja äreytynyt isäntä selittää näille, että heidän\npiti nyt olla tässä vierasmiehinä, kun hän maksoi tälle isäntä Aapro\nTanskaselle velkansa.\n\n»Tuossa pöydällä ovat rahat», näyttää hän, »kolmetuhatta markkaa\npääoma ja yksisata ja kaksikymmentä markkaa korkoja. Kelovaaralainen\nlaskekoon näiden vierasmiesten nähden rahat ja ottakoon omikseen sekä\nsamalla luovuttakoon pois minun velkakirjani. Oletteko ymmärtäneet ja\nkäsittäneet, mistä on kysymys?»\n\n»Joopa joo, ollaan ymmärretty ja käsitetty!» ilmoittaa kasakkamies\nrehvakasti. Ja siihen samaan nuottiin lisää renki:\n\n»Kelovaaralainen ruvetkoon nyt vain yhtä kyytiä pitämään laskentoa,\nniin kyllä me katsomme, että kaikki sujuu ihan lainpykälien mukaan!»\n\nKelovaaralainen huomaa joutuneensa niinkuin penkin ja seinän väliin.\nHän puristelee päätään ja ähkää, mutta kun ei näytä aukenevan enää\nmitään muuta pelastuksen tietä, ottaa hän vapiseviin käsiinsä rahatukun\nja alkaa sitä laskea. Hän kääntelee ja tissaroi jokaisen setelin moneen\nkertaan ja panee ne sitten toiseen läjään. Välillä hän sotkeutuu ja\naloittaa uudestaan ja vieläkin uudestaan. Ja eikös siinä tihulaisen\nneuvomana jo vaikene uusi aatekin hänen mieleensä.\n\nHän alkaa kitistä ja mouruta, että tämä velan maksaminen näinikään\noli oikeastaan lainvastaista. Hän oli vain tullut tänä päivänä\nirtisanomaan, että niinkuin kuukauden perästä tämän naapurin\nisännän pitäisi maksaa hänelle velkansa. Seikka oli näet sellainen,\nettä kuukauden perästä hän tarvitsi rahoja niille omaisuutensa\nahnehtijoille, täytisen hyväkkäille. Ei, ei hän ensinkään tänä päivänä\ntarvinnut, vasta kuukauden perästä. Mutta kun nyt hänelle näinikään\nihan väkisin työnnettiin rahat näppiin, niin mitä hän näillä tekisi —\nkorottomina, ihan korottomina joutuisivat olemaan kokonaisen kuukauden.\nNaapurin pitäisi ajatella, minkälaiseen häviöön hän oli joutumassa.\nHän oli jo muutenkin palanut pahasti tässä kaupassa, kun se korko\noli niin alhainen — vain kahdeksan mukaan sadalta. Ja nyt kun tuli\nvielä kokonainen kuukausi, jotta ei juoksisi minkäännäköistä korkoa —\nniinkuin joutuisivat nämä hänen rahansa kiven alle mätänemään!\n\nKelovaaralaisen päässä kyllä vilahtaa sellainenkin ajatus, että nyt\nhän ikiajoiksi häpäisee itsensä likeisimmän naapurinsa ja tämän\nvierasmiesten silmissä, mutta hänen rienaajansa vain yllyttää jatkamaan\nälisemistä. Ja Kelovaaralainen jatkaa sitä, aivan itku nousee hänen\nkurkkuunsa, kun hän nyt alkaa mankua ja rukoustaa, että naapuri\nedes himppusen verran hyvittäisi hänen tavatonta vahinkoaan. Ei hän\ntahtoisikaan kokonaan sitä kuukauden korkoa, ei lähestulkoon kokonaan\nhän tahtoisi.\n\n»Olkoon vaikka lahjana, niinkuin hyvänä muistona naapurille osa siitä\nkorosta, mutta pitäisi sentään saada vähän hyvittäjäisiä edes puolet\nsiitä korosta pitäisi saada!» älisee hän.\n\nVanhalan Nuutinen ja tämän vierasmiehet katselevat sanattomina\ntoisiinsa. Kaikki he kyllä siksi jotta sanan sijaksi tuntevat\nKelovaaralaisen metkuja ja mankumisia, mutta tällä kertaa tuo hyväkäs\nniinkuin hiihtäisi kaikki aikaisemmat latunsa näkymättömiin. Ei tosiaan\ntuota itsensä alentamista ja älinää osannut enää ruveta millään\njoutavilla puheilla parantelemaan.\n\nAikansa kuunneltuaan Vanhalan tervaskanto vain sanaa sanomatta\nmenee vielä yhden kerran nurkkalipastolleen ja etsii sieltä esille\nuudenuutukaisen viidenkymmenen markan setelirahan. Hän vie sen\nlevällään Kelovaaralaisen näppiin ja sanoo:\n\n»Olkoon tämä hyvittäjäisiksi, kun naapuri luulee minua auttaessaan\njoutuneensa niin suureen vahinkoon. Ei, en tahdo siitä mitään takaisin,\nolkoon niinikään. Ja nyt Kelovaaralainen vain panee rahat taskuunsa ja\nantaa tänne sen velkakirjan!»\n\nHän nykäisee puoliväkisin velkakirjansa pois Kelovaaralaisen käsistä.\nMutta nytkös tämä hätäilemään, mihinkä hän panisi nämä uudet ja kauniit\nsetelinsä. Ei mitenkään, ei mitenkään hän raskisi niitä rutistella ja\nsulloa likaiseen kukkaroonsa, ja niin hän tuo setelinipakka käsissään\ntulee melkein toisten edellään työntämänä kamarista porstuaan ja siitä\npihamaalle.\n\nSiellä ei kukaan enää välitä hänestä tuon enempää. Vanhalan emäntä ja\nyksi tytär jo istuvat kärrissä odottamassa, ja siihen vääntäytyy nyt\njuureva isäntäkin ohjaksia hoitelemaan. Kelovaaralainen antaa hevosen\nmennä edellään kujasille, ja niin hän kulkee kulkemistaan, vartalo\netukumaraan vääntyneenä ja yhä vain tuota setelinippua käsissään\nkantaen.\n\nHän on tavattomasti hyvillään, kun oli saanut viisikymmentä markkaa\nihan kuin ilmaista rahaa, mutta samalla hänen sisuksiaan kaivelee\nkiukkukin. Mitenkä naapurin isäntä ja emäntä olivatkaan häntä\nkohdelleet? Oliko häntä kahviteltu? Oliko hänelle edes tarjottu\nryyppyä, vaikka hän omin silmin oli nähnytkin siellä lipaston\naukeamassa miltei täysinäisen konjakkiputelin ja ryyppylasin siinä\nvieressä valmiina? Vielähän mitä olivat kahvitelleet ja ryypytelleet,\nmelkein nurinniskoin oli hänet sysätty talosta pellolle. Sen oli hän\nsaanut palkakseen, kun oli hyvän hyvyyttään auttanut velkarahoilla!\n\nOmaa käyttäytymistään ja alentumistaan ei Kelovaaralainen nyt enää\nhäpeä ensinkään. Vieläpä hän ihan kuin ylpeileekin mielessään, kun\noli osannut niin hyvin puoliaan pitää. Kaikki nuo mutkat ja metkut\nja mankumiset, nuo vihjailut rahojen vääryyteen ja muut houkuttelut\naivan hykähdyttelevät nyt jälkeenpäin hänen sydänalaansa. Hän istahtaa\ntienposkessa olevalle kivelle vielä kertaalleen laskeakseen käsissään\nolevat uudet ja kauniit setelirahat.\n\nHän päättää viedä ne kotiinsa varmaan säilöön ja vasta tämän jälkeen\nlähteä toisten velallisten luo.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\nTuntia myöhemmin Kelovaaralainen lähestyy Lapukkavaaran veljesten\ntaloa. Hänellä on nyt vierasmieskin mukanaan, vanha isäntärenkinsä\nMatti. Jo aikaisin aamulla hän oli ajatellut tämän asian valmiiksi ja\nlähettänyt Matin tänne Lapukkavaaran puolelle raja-aitaa korjailemaan;\nnyt tullessaan hänen tarvitsi vain hoihkaista Matti mukaansa talossa\npistäytymään.\n\nTulihan siinä kyllä iso vahinko, kun piti ahkerin ja luotetuin\ntyömiehensä viedä kauniina arkipäivänä ainakin tunnin ajaksi joutilaana\nherrastelemaan. Ja toisella tavoin tuli vieläkin suurempi vahinko: kun\nnäet Matti aamusta pitäen joutui näinikään tänne eri työmaalle eikä\nollut siis paimentamassa niitä toisia renkejä ja kasakkamiehiä, jotka\nolivat siellä Vanhalan puolisella ojitusniityllä, niin tietysti ne\nhyväkkäät nyt laiskottelivat siellä aivan kylläkään ja märehtivät sitä\ntimokraattipuolueen politiikkaa, jonka mukaan tämä päivä olisi muka\npitänyt saada kokonaan rokulipäiväksi.\n\nKelovaaralaista oli aivan tosissaan harmittanut tämä seikka,\ntämä Matin lähettäminen tänne eri työmaalle, mutta kun ei voinut\nmitenkään ajatella niiden Lapukkavaaran veljesten luo menemistä\nilman vierasmiestä. Jos olisi ollut kyseessä vain koron maksusta\nmuistuttaminen, silloinhan asia olisi ollut ihan toinen; mutta nyt hän\naikoi sanoa saatavansa irti, ja siinä syntyisi kai aika jäminä, sillä\nnämä Lapukkavaaran miehet olivat pahoja kenkuttelemaan.\n\nEivätkä vain miehet, naiset olivat vielä pahempia — varsinkin toinen\nnaisista — se vanhemman, Matti nimisen veljeksen emäntä, senkin\nhyväkäs. Nyt kivikkoista metsätietä talsiessaan Kelovaaralainen\najatteleekin ehkä kaikkein enimmin tuota naisihmistä. Jos tässä näet\npaljastetaan kaikki salat julki, niin Kelovaaralainen oli likipitäin\nvuosikymmen takaisin päin langennut tuon naisen kanssa vähän niinkuin\nhaureuden syntiin.\n\nAsia oli saanut alkunsa sillä tavoin, että tuo naiseläjä oli siihen\naikaan ollut Kelovaarassa karjapiikana, ja kun Luoja oli siunannut\nsille vetreäverisen ulkonäön ja vähän niinkuin retevän luonteenkin\nniissä rakkauden nahinoissa, niin eikös vain saanut itseään Kelovaaran\nkitupiikkiäkin erehtymään.\n\nPitää tässä sentään vähän Kelovaaralaistakin puolustaa ja sanoa sen\nverran, ettei tuo erehtyminen tapahtunut ensimmäisenä palvelusvuonna,\nvaan vasta toisena. Ensi vuosi meni enemmän viattomasti, sen minkä\nvähän tuo naikkonen piti silmäpeliään ja ketkutteli lanteitaan\nKelovaaralaiselle, kun välistä sattuivat yksiin aikoihin askartelemaan\nnavettarakennuksen ylisillä. Mutta tietäähän, kun synti on tulollaan,\nniin se osaakin järjestää kaikki seikat aivan oman mallinsa mukaan.\nToisena palvelusvuotena, siinä kaikkein hereimpinä kevätkuukausina\nKelovaaralaisen emäntä synnytti viimeisen lapsensa, ja tämän\nmoniviikkoisen lapsivuoteen aikana se tuo piikaihmisen silmäpeli\nja lanteiden ketkuttelu ja helmojen nostelu vei kuin veikin\nKelovaaralaisen lankeemukseen. Päivät pitkät he silloin kähmäilivät\nkaksistaan navettarakennuksen ylisillä, Kelovaaralainen oli siellä\ntekevinään hevosen silppuja ja piika taas pudotteli sieltä suurista\nheinäkasoista rehua karjalle; ja kun leikkiin vielä yhtyi huhtikuinen\naurinko, senkin hyväkäs, väräjävine säderihmoineen, joita se heitteli\nseinänrakosista noihin samaisiin hyllyviin ja hyvältä lemuaviin\nheinäkasoihin, niin siinähän sitä jo olikin kiusauksen viettelystä\naivan tarpeeksi asti.\n\nKelovaaralainen oli korjannut tämän erehdyksensä sillä tavoin, että\noli hyvän hyvyyttään suostunut Lapukkavaaran vanhemman veljeksen\npuhemieheksi, kun näet tämäkin näihin samoihin aikoihin tai oikeastaan\nniinkuin seuraavana kesänä oli ruvennut tuota kiihkoveristä\npiikaihmistä lähentelemään. Ja sen Lapukkavaaran miehen laskuunhan ne\nsiinä kahakassa olivat Kelovaaralaisen synnitkin joutuneet; mutta nyt\njälkeenpäin se täytisen vaimoihminen kuulutti aivan julkisesti, että\nvanhin heidän tuvassaan vilisevästä mukulaparvesta oli Kelovaaralaisen\nhyvää työtä. Lempolainen hänet tiesi, oliko tuossa puheessa mitään\noikeata perustusta; ainakin Kelovaaralainen oli tietävinään, että tuo\nnaikkonen niihin hänen lankeemuksensa aikoihinkin oli jaellut sitä\nrakkauden antiaan vähän jokaiselle tarpeessa olijalle.\n\nVaikka eipä siltä eikä sen puolesta, ettei Kelovaaralainen olisi vielä\nmyöhemminkin siksi jotta sanan sijaksi erehtynyt tuon naisihmisen\nhoukutuksiin lankeamaan. Ei hän muuten kai olisi näille veljeksille\njohtunut velkaakaan antamaan, jollei olisi ollut tuota synnin\nviettelystä vetämässä; yksistään sillä tavoin hän oli tuohon taloon\ntakertunut ja mätkännyt molemmille veljeksille lainaksi tuhat markkaa\nmieheen.\n\nOli ollut semmoinen puhe, että veljekset isänsä kuoltua näiden\nvelkarahojen turvin järjestäisivät taloutensa kumpainenkin erilleen,\nmutta hiukan keskeneräiseksi se oli tuo järjestely jäänyt. Sen minkä\nvähän olivat yhteistä kartanoa repeloineet, siirtäneet toisen tuvan\npellon pientarelle nuoremman Eero veljeksen asuintuvaksi, mutta jo\nporstuakin oli unohtunut tekemättä tuon yksinäisen tuvan eteen.\nVanha iso porstuan romehta oli jäänyt Matti veljen asuinrakennusta\nkoristamaan, mutta yksi seinä oli siitä nyt kokonaan poissa, joten\nsillä ei ollut paljon muuta virkaa kuin kokosipahan talvisin suuren\nnietoksen lunta sisäänsä.\n\nTätä nietosta käytti Matin kätevä emäntä Liena omalla tavallaan\nhyödykseen. Kun näet talon yhteinen kaivo oli kaukana pihamaan\nulkoreunassa, oli sieltä pahoina purku- ja pakkaspäivinä ikävä lähteä\njoka tarpeeseen vettä noutamaan, mutta tuosta porstuanietoksesta\nsai esimerkiksi kahvivetensä varsin mukavasti — kävi vain siitä\nsieppaamassa pannunsa lunta täyteen ja lennätti sen tuvan liedelle\nkuumenemaan.\n\nOikeastaan tuo toisesta päästään avonainen porstua oli siis kyllä\nhyödyllinen suoja, mutta jos harkitsi asiaa toisin päin, niin se oli\nmyös alati ja kaunopuheisesti muistuttamassa, että Kelovaaralaisen\nantamat velkarahat olivat loppuneet pahimmoikseen kesken aikojaan. Sitä\nsamaista rahojen kesken loppumista muistuttelivat ja teroittivat muuten\nmieleen kaikki muutkin talon rakennukset, jokainen omalta kohdaltaan;\nne olivat näet järjestään kaikki keskeneräisiä, mikä katottomana, mikä\nvasta puoliksi nurkilleen rakennettuna.\n\nVeljekset olivat kyllä toisenkin kerran pitäneet puhetta lisävelasta,\nmutta Kelovaaralainen ei ottanut näitä puheita kuuleviin korviinsa.\nHän oli omasta mielestään tehnyt jo tarpeeksi asti hyvää näille\nLapukkavaaran Nevalaisille, ja kun se rakkauden kipinäkin oli\nKelovaaralaisen povessa jo vuosia sitten päässyt jäähtymään, ei\nauttanut Matti veljen emännänkään puuttuminen asioihin. Tämä kyllä\njoka kerran tavatessa muistutteli Kelovaaralaiselle niistä entisistä\nnahinoista, mutta Kelovaaralainen, senkin hyväkäs, rupesi silloin\nvänkäämään puhetta muihin asioihin.\n\nHarvoin hän nykyelleen enää kävikään Lapukkavaaran veljesten\ntalossa, sen minkä pistäytyi koron maksusta muistuttamassa. Tämä\nkoronmaksu oli muuten järjestetty sillä tavoin, että veljekset\nluovuttivat noista velan panttina olevista pohjaniityistään valmiiksi\ntehdyn osaheinän Kelovaaralaiselle. Tuota osaheinää tuli niin\npaljon, että Kelovaaralainen talvisin sen myydessään sai ainakin\nkaksinkertaisena velkojensa koron, mutta yhtäkaikki hän piti itseään\nnäiden Lapukkavaaran Nevalaisten pysyvänä hyväntekijänä. Hänen\nkuvitteluvoimansa väänsi asian sen mukaiseksi, että yksistään hänen\narmostaan ja suopeudestaan nämä miehet olivat näihin saakka saaneet\nelellä huolettomia päiviä.\n\nNyt hän on päättänyt lopettaa hyväntekijänä olonsa, hän aikoo sanoa\nsaatavansa irti, ja kun hän on varma, etteivät Lapukkavaaran miehet\nkuukauden kuluttua kykene velkaansa maksamaan, tietää hän taatusti\npääsevänsä noiden himoitsemiensa niittypalstojen isännäksi. Hän aprikoi\njo sitäkin asian puolta, kieltäisikö samalla tiellään tämänkesäisen\nheinätyksenkin ja ottaisi nuo hyvät niityt yhtä kyytiä omaan\nhallintaansa; kivistävää päätään puristellen hän kyselee tästä asiasta\nisäntärenkinsä mielipidettäkin, mutta hidaspuheinen Matti ei saa\nkuonnutetuksi kieltään antamaan mitään pätevää neuvoa. Murahteleepahan\nvain niitä omia murahtelujaan ja kulkea saapastaa isäntänsä kantapäillä.\n\nNiin lähenevät he jo talon peltoja, tämä isäntä ja renki, ja jos ei\nisäntäkään lie paraissa pyhävaatteissaan, niin rengin työhynttyyt\novat aivan repaleiset. Monipaikallista, sonnalle ja pihkalle ja jos\nmille lemuavaa täky, resua pitelee edestä kiinni yksi ainoa jäniksen\npuodista ostettu puulinkkunappi, ja piikkohousujen takamukset ovat nyt\nsakeaa metsää rumutessa revenneet niin pahasti että sieltä paistaa\nmiehen ruskettunut peräpeili runsaan kämmenen leveyden molempien\nkannikoiden kohdalta aivan paljaana. Mutta mitäpäs Matti ulkoasustaan,\nhän on mikä on, Kelovaaran kitupiikin uskollinen isäntärenki, ja nyt\nhänet on hetkellisesti koroitettu vierasmieheksi — niinkuin pieneen\nkunniatehtävään.\n\nAsemansa tärkeyden käsittäen hän katsoa tiirottaa pienillä\ntuhrusilmillään peltoaukean reunasta ilmestyviä talon rakennuksia, ja\neikös sieltä toisesta päästään katottoman navettarohjakkeen takaa hänen\nsilmänsä keksi jo vähän iloisempaakin näkemistä: siellä on näet joku\nnaisihminen kyykkysillään kesantopeltoa höystämässä.\n\nSiinä navettarakennuksen seinustalla on kyllä nykyajan mukavuuskin,\ntuommoinen kattopäreistä siihen seinää vasten tekaistu koppeli.\n»Ykskamariksi» ne tuommoista koppelia sanovat meidän perukalla,\nkoska siinä tavallisimmin on vain yksi istuinpaikka; mutta tämän\nLapukkavaaran veljesten ykskamarin päreiset seinät olivat jotenkin\ntarkkaan käytetyt siihen samaiseen tarkoitukseen, johon paremmissa\npaikoissa tavallisimmin käytetään paperia. Ja eikö tuon ykskamarin\nlattiallakin jo lie ollut tarpeellinen määrä maataloushenkeä, koskapa\ntalon asukkaat olivat jo ruvenneet höystämään ympäristöä.\n\nNiin taikka näin, siellä se vain kökötti kyykkysillään tuo naiseläjä\neikä nähtävästi ollut edes huomaavinaan taloa lähestyviä vieraita.\nKelovaaralainen, joka kulkee edellä, harmistuu aika tavalla\nhuomatessaan kyköttäjän naiseksi. Sehän tiesi ikäviä selkkauksia,\njos kohtasi taloa lähestyessään ensiksi naiseläjän ja vielä päälle\npäätteeksi mokomissa hommissa. Mutta Matti, joka talsii isäntänsä\nperässä, ei ajattele asiaa niin paljon tuolta kantilta, hän toteaa vain\nykskantaan:\n\n»Naiseläjä siellä näkyy olevan kesantoa solmittamassa!»\n\nKelovaaralainen ei ole kuulevinaan tätä lausahdusta, mutta Matti jatkaa\nhuomiointiaan:\n\n»Näyttääpä olevankin itse emäntä Liena. Ja siellä se hyväkäs vain\ntähtäilee tuolla rapatykillään aivan kuin me olisimme vaivaisia\nharakoita!»\n\nNainen näytti tosiaan taimosen tahallaan pyllistelevän takapuoltaan ja\nkuorivan helmuksiaan, jotta näköala muodostuisi tulijoille vapaammaksi.\nMatti siitä jälleen huomauttaa vakavasti:\n\n»Vielä sillä onkin leveät kannikat tuolla Lapukkavaaran Matin\nemännällä.» Ja kun Kelovaaralainen ei tähänkään virka halaistua sanaa,\naprikoi Matti niinkuin omia aikojaan:\n\n»Ei se turhan tautta olekaan niitä Sumukan Kukottaria tämä Matin\nemäntä. Niillehän se on Luoja siunannut sitä pyllypuolen leveyttä,\nniille samaisille Sumukanvaaran naisille. Ja onhan se retevä emäntä\nmuutenkin tämä Lapukkavaaran Matin akka. Mutta saisi tuo ruoja ja\nruveta vähän peittelemään noita näköalojaan, aivanhan tässä jo ollaan\nniinkuin sulaan hotuun joutumassa!»\n\nKelovaaralainen ajattelee harmistuneena, että hänelle se tuo täytisen\nakka siellä nyt pyllistelee, mutta eihän tässä osannut pakosallekaan\nlähteä, kun oli niin tähdelliset asiat esillä. Jo aprikoi hän asiaa\nsiltäkin kantilta, että jos sieppaisi tuosta pellolta kouraansa\nnyrkinkokoisen kivenmukulan ja nakkaisi sillä mokomaa pyllistelijää,\nniin eiköhän ruoja jo siitä häviäisi vieraita säikyttelemästä. Hän on\nkuitenkin kuullut siitä olevan ankarat sakot, jos rupeaa kivittämään\ntai tekee muuten häirinkiä naapurilleen noissa yksityisemmissä\naskareissa. Ja kun kiusa vielä satutti Matinkin hänen matkaansa ihan\nkuin valmiiksi vierasmieheksi, niin ei auta muu kuin pitää hyvänään ja\ntallustaa suoraan eteenpäin.\n\nHeidän joutuessaan avonaiseen porstuaan ennätti siihen jo emäntä\nLienakin ja alkoi tervetulijaisiksi hällättää.\n\n»No voi sun pirskatin piirakat, ihan näet piti itsensä Kelovaaralaisen\nisäntärenkeineen joutua kummeiksi, kun satuin tuonne nurkan taa\npistäytymään. Ja vielä oli täytinen pannut mahani niin tureuksiin, että\naivan piti tikistämällä tikistää siinä melkein vieraiden nenän edessä.»\n\nHän vetää välillä henkeään ja jatkaa hällätystään.\n\n»Vaikka onpahan se tämä Kelovaaralainen siksi jotta sanan sijaksi\nennenkin tarkastellut minun pyllykannikoitani ja muitakin paikkojani,\non tarkastellut ja kopeloinutkin — sen puolesta. Oltiinhan sitä monasti\nihan likekkäinkin niissä rakkauden sisäisemmissä lirputuksissa, ja\naivan pitäneekin tässä lennättää kahvipannu lämpenemään, jotta olisi\nmukavampi palautella mieleen niitä entisiä kotkotuksia!»\n\n»Näytän minä sinulle kotkotukset!» ajattelee Kelovaaralainen, mutta\nnauraen ja ilkastellen pyörähtää emäntä Liena hänen edellään tupaan,\njoka vilisee enemmillään kuin puolillaan pellavapäisiä ja repaleisia\nmukuloita. Siellä pöydän latvalla on pystyhartiainen ja viistonaamainen\nisäntäkin rajautuneita lapikaskenkiä jalkoihinsa kiskomassa. Emäntä\npauhaa hänelle, että »etkös sinä hyväkäs ole vieläkään saanut niitä\nkenkiä tallukoihisi», ja siinä samassa hengenvedossa hän jo henkäisee\nvanhimmalle, likipitäin kymmenvuotiaalle pojanmöllikälleen:\n\n»Menepäs siitä kauniisti oikeata isääsi tervehtimään!»\n\nHän sysää jo poikaa Kelovaaralaista kohden, mutta samassa hän parahtaa:\n\n»No voi turkanen, miten on taas tahrinut räkään molemmat hihansa!»\n\nHän kahmaisi poikaa tukkapäästä, ja samalla kun hän pölisytti siitä\noikealla kädellään, suki hän pankon reunalta toiseen käteensä\nsieppaamallaan pesurätillä pojan hihansuita, jotka tosiaan olivat aivan\nkiiltävän valkoiset ja kankeat, kun poika oli ahkerasti käytellyt\nniitä nenäpyyhkeinään. Poika älisi ja rimpuili äitinsä kourissa, mutta\nvihdoin emäntä Liena sysää uudemman kerran hänet Kelovaaralaisen eteen\nja toimittaa:\n\n»Siinä on kullannuppusesi! Ja jos lie vanhojen sanoissa perustusta,\nettä 'räkänenästä mies', niin jo vainenkin pitäisi siitä pojasta\npaneutua vähän toisenlainen tekijä kuin tuosta minulle siunatusta\nukonkahmusta!»\n\n»Toinenhan sillä kuulostaa olevan sukujuurikin, jos vain lie sinun\npuheisiisi luottamista!» ähisee isäntä kiskoen yhä vain ikenet\nirvellään kenkärajaa jalkaansa.\n\n»Toinen sillä onkin sukujuuri. Ja hyvä olisi, jos olisivat vain sitä\nyhtä ja samaa sukujuurta nämä muutkin kakarani. Vaikka näet kuuluvatkin\njo siellä käräjillä vähän alentaneen tätä Kelovaaralaista arvonsa ja\nkunniansa korkeudesta, niin en yhtään ujostele aivan näin vierasmiehen\nkuullen tunnustaa, että parempi tämä on vieläkin kuin sinä vaivainen\nnahjustelija, jotten sen pahemmin sanoisi!»\n\nHän pyörähtelee leveänä ja rehevänä ja nokinaamaisena siinä lieden\nvaiheilla. Maha hänellä ryöhöttää pullollaan kuin seitsemän leivän\nuuni, näköjään on siellä jälleen uusi tulokas hautumassa, mutta\nsiitä ei tämä elämänhaluinen emäntä ole kovinkaan huolissaan. Hänen\nkielensä laulaa ihmeen sulavasti, ja yhtenään hän vain muistuttelee\nKelovaaralaiselle niistä vanhoista rakkauden synneistä, muistuttelee\nniin julkeasti ja mehevästi, ettei Kelovaaralaiselle jää ensinkään\nsuunvuoroa asiansa toimittamiseen Vasta kun emäntä Liena on saanut\nväkipakolla tyrkytetyksi vieraille kaksi kupillista kahvisumppiaan ja\nalkaa sitten itsekin ahneesti hörppiä tuota ylen kitkerätä keitostaan,\nsaa Kelovaaralainen sen verran ilmoitetuksi, että hän oli nyt tullut\ntämä vierasmies mukanaan niistä velkarahoista puhetta pitämään.\n\n»Ja täytistäkö sinä tuosta vierasmiehen könttyrästäsi tänne\njuoksuttamaan!» kiehittäytyy emäntä Liena jälleen hörppimisensä lomassa\nsanomaan. »Ikäänkuin ei tässä ilman vierasmiehiäkin muistettaisi sitä\nkoronmaksua.»\n\nHän särpii ja puhaltaa välillä kahviaan ja toimittaa edelleen:\n\n»Sitähän minä olen tässä aamusta pitäen hokenutkin tuolle ukonkahmulle,\nettä menisi tänään sinne viirunvetoon ja veisi samalla tiellään sille\nseppä Aatamille viikatteet kallittaviksi, jotta pääsisi tästä jo\ntulevalla viikolla sinne heinäniitylle heilumaan. Kuuluu siellä taas\nolevankin ökäheinä, niin että saapi siitä Kelovaaralainenkin osakseen\nenemmän kuin sen mokoman velan korko ikinä kannattaisi!»\n\n»Voipihan siellä olla siksi jotta sanan sijaksi sitä heinänpuolta!»\nmarisee Kelovaaralainen. »Voipihan siellä olla juuri ja justiin sen\nverran, jotta mitenkuten siitä korosta selvittäisiin, mutta nyt ovatkin\ntässä vähän toiset asiat kysymyksessä kuin se koron maksaminen!»\n\n»Ja mitkäs toiset asiat tässä nyt olisivat muka kysymyksessä?» kivahtaa\nemäntä Liena terhakasti ja epäluuloisesti.\n\n»No kun tämä minun elämäni on nykyelleen pantu näinikään veitsen\nterälle, niin tässä pitää jo ruveta pennosiaan pois hamuilemaan.\nJa sitä varten tässä nyt ollaan — niinkuin niitä velkarahoja\nirtisanomassa!»\n\nEmäntä Lienan sumppiveden hörppiminen keskeytyi siihen paikkaan.\n\n»Mitäh? Mitä se nyt tämä Kelovaaralainen? Vai sitäkö — sitäkö varten\nse onkin tuo rengin köntys matkassa? Ja sinäkin siinä, muuan hyväkäs»\n— hän pyörähti rutakasti miehensä puoleen — »olisit tästä jo aikoja\nsitten saanut hävitä sinne viirunvetoon ja niitä viikatteita sinne\nsepälle viemään!»\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\n\nMies älysi oitis, mistä nyt oli kysymys: piti jouduttautua sukkelaan\npois tuvasta ja koko Kelovaaralaisen kuuluvilta, ennenkuin tämä\nennättäisi oikein jullilleen vierasmiehen kuullen julistaa asiansa.\nHätäisesti huhuillen kuin hännälle polkaistu juoksukoira hän sukaisi\ntakkiresun päälleen ja yritti livahtaa tuvasta ulos, mutta siinä\nsiunaamassa olivat jo Kelovaaralainen ja tämän isäntärenki oven\nedessä tietä tukkeamassa. Ja siinä Kelovaaralainen nyt nopeasti ja\nhäikäilemättä julistaa asiansa, että hän sanoo irti velkasaatavansa\nkuukauden perästä maksettavaksi — kuukauden perästä päivälleen tästä\nheinäkuun alusta lukien.\n\nÄkisti muuttui meininki tuvassa aivan toisennäköiseksi kuin se\nvielä silmänräpäys sitten oli ollut. Emäntä Liena pauhasi ja\närhenteli, että vielä hän oli kahvikestit pitänyt tuolle pahalaisen\nkitupiikille, tuolle senkin täytisen saiturille, jonka käräjilläkin\nolivat jo tuominneet kolmen markan mieheksi — ihan koninnylkijäksi.\nJa viistonaamainen, luihukatseinen isäntä jo hätäpäissään säntää\ntavoittamaan penkin alta kirvesnyrhiään ja heristelee sillä vieraitaan,\njotta:\n\n»Kun mutaisen vain yhden kerran, niin eivätköhän jo rupea joutavat\nliikulaiset tästä pois raivautumaan!»\n\nMutta Kelovaaralainen tuntee nähtävästi tuiki tarkkaan tämän isännän\nluonteen. Vaikka mies nyt tuossa ärhenteleekin kirveineen hänen\nedessään julmistuneen näköisenä, niin hän vain jatkaa asiansa\ntoimittamista. Hän kaivaa oikein velkakirjankin esille ja samaten\npanttauspaperin; ne löytyvätkin tällä kertaa hyvin sukkelaan, ja niistä\nnyt Kelovaaralainen lukea paukuttaa Lapukkavaaran Matti Nevalaiselle ja\ntämän emännälle heidän tuomionsa.\n\nHälinä tuvassa kiihtyy yhtenään, sillä emäntä Liena on vähitellen\npääsemässä paraaseen puhtiinsa. Hän oli nähtävästi vuosien vieriessä\ntuudittautunut siihen harhaluuloon, ettei Kelovaaralainen ikipäivinä\nrupeaisi heiltä tosipelissä velkarahojaan pois vaatimaan, vaan että tuo\nvelka saisi olla niinkuin vanhan rakkauden muistona ja hyvittäjäisinä.\nKun nyt tämä unelma särkyy ja hajoaa, ei emäntä Lienan kiihtymyksellä\nole enää mitään rajoja. Hän pärpättää ja haukkuu vieraitaan, nakkelee\nja pölisyttää tukkapäästä siinä jaloissa parahtelevia mukuloitaan ja\närsyttää miestään, jotta tämä edes yhden kerran heilauttaisi miehen\ntavalla kirvesnyrhiään. Kesken kaiken hän sieppaa rutosti liedeltä\nmustakylkisen kahvipannunsa ja — roiskis vain — siinä lensi pannun\nsisältö vieraiden silmille.\n\nLiekö Liena tarkannutkin enemmän vierasmiestä kohden, mutta niin vain\nkävi, että isäntärenki Matti sai pääasiallisesti pannun sisällön\nomaksi osakseen, vain himpun verran siitä roiskahti Kelovaaralaisen\nvaatteille. Matti pyyhkii vakavana silmiään ja kakistelee kahvinporoja\nkurkustaan, ja emäntä Liena hällättää:\n\n»Kas mitenkä piti käydä, kun saikin tuo vitiviaton vierasmies\nkahvisumpin silmilleen. Vaan sitäpä lie lähtenytkin tänne hakemaan,\nmokoma köntys ja kuhnailija, Kelovaaran kitupiikin iänikuinen ällipää\nnarri. Ja onpahan täällä vielä varattu isännällekin oma osuutensa,\non ainakin hyvät näköalat ja muut maisemat varattu itselleen\nKelovaaralaiselle!»\n\nNäin pauhaten hän kouraisee helmuksensa ylös ja räkättää:\n\n»Tätäkö etupuolta tulit tänne syynäämään? Vai olisiko takapuoli\nmielestäsi niinkuin mieluisampi nähtävyys? Tosinhan sitä jo äskenkin\nsait ihastella, mutta samapa tuo jos näytän vieläkin ja vähän likempää\n— näytän oikein kirkonovet koninnylkijälle!»\n\nHän pyörähti ympäri, ja siinä sai nyt Kelovaaralainen tosiaan\nnähdä samalla tiellään kaikki kirkonovet pihtipielineen ja muine\nruusauksineen.\n\nEi tähän näytökseen Kelovaaralainen osaa sanoa juuri mitään, mutta\nlisäväkeä alkaa nyt työntyä oven täydeltä tupaan. Nähtävästi emäntä\nLienan rähinä oli kuulunut pellon pientarella olevaan naapuritupaan\nasti, sillä sieltä tulevat nyt samaan myräkkään itse kyrmyniskainen\nEero veli, hänen kelmeä ja kitulias akkansa sekä jälkijoukkona puoli\ntusinaa kakaroita ja viinan myynnillä sekä muulla vähäisemmällä\nnäpräyksellä itseään elättelevä loisakka Tiina Hytitär, jolle Luoja\noli siunannut puheenlahjaa melkein yhtä paljon kuin itselleen emäntä\nLienalle.\n\nNäille uusille tulokkaille nyt emäntä Liena yhdellä suunavauksella\nselvittää, millä asioilla Kelovaaran kitupiikki oli kulkemassa.\nHän tekee sen ihan pienellä vahingonilolla, sillä hän arvaa, että\nsamaan kadotukseen tässä nyt naapuritkin ovat joutumassa. Vieläpä hän\nkaiken varoiksi vetää ovenkin kiinni tulijoiden perässä, jottei vain\ntuo hiukan rutakampiluontoinen Eero veli mitenkään pääsisi karkuun\nKelovaaralaisen kynsistä.\n\nKelovaaralainen älyääkin oitis käyttää suotuisaa tilaisuutta hyväkseen.\nHän etsii hätäisesti Eero Nevalaisenkin velkakirjan ja panttauspaperin\nkäsille ja lukee niistä samat rapsut, mitkä vanhempi veli oli saanut\nkuulla hetkistä aikaisemmin.\n\nAluksi ei Eerokaan näytä oikein käsittävän, onko tässä nyt ihan totinen\ntosi edessä, mutta kun tämä seikka hänelle vähitellen emäntä Lienan\nrähinästä selkenee, joutuu hänkin silmittömän kuvastuksen valtaan.\nHän tarraa arvelematta kiinni Kelovaaralaisen rinnuksiin ja alkaa\nrytyytellä tätä ihan vimmatusti. Emäntä Liena ja Tiina Hytitär häntä\nvielä yllyttävät.\n\n»Oikein, Eerikka, aivan oikein!» säkättävät he kilpaa. »Näytä sille,\nnäytä sille täytisen kitupiikille, sille saivaren nylkijälle oravan\nikenet! Tänne tulee kehnolainen vihojaan viskomaan, kun käräjillä\nnäpsäyttivät liikakunnian pois, mutta eipä olisi pahitteeksi, jos\nnyt rutistaisit ja nujertaisit sen pakanan tuonne pankon alle aivan\nmyttyrään!»\n\nTosiaan on Kelovaaralaisella hätää ihan jakamatta tuon itseään paljon\nnuoremman ja lujakouraiseksi tunnetun miesjukurin kynsissä. Hän\nälähtelee isäntärengilleen:\n\n»Matti kehveli, tulehan vähän auttamaan, kun tuo täytinen rutistelee\nja repii kaikki tärkeät paperini aivan pilalle. Mutta kyllä sinä, Eero\nNevalainen, tämän vielä saat vastatakin. Kä-käräjiin manuutan sinut\naivan varmaan, ja tämä Tiina Hytitär ja sinä, Matti, saatte olla tässä\nnäkijöinä ja vierasmiehinä!»\n\n»Vähättelen minä sinun vierasmiehistäsi!» äyskähtää rytyyttäjä, mutta\nhellittää sentään otteensa ja sysää siunatuksi lopuksi Kelovaaralaisen\npankonpäätä vasten. Kelovaaralaisen päämukula kolahtaa aika pahasti\nuunin reunaan, mutta ei ole hänellä nyt aikaa kipujaan valittelemaan;\nhuohottaen hän noukkaa lattialta rytäkässä pudonneen hattunsa ja\nalkaa sitten vapisevin käsin oikoa ja silitellä pahoin rutistuneita\npaperejaan. Sitä tehdessään hän marisee:\n\n»No jo on Luoja siunannutkin minulle eto eläjät lähimmiksi\nnaapureikseni. Kun näet hyvän hyvyyttäni olen auttanut näitä\nvelkarahoilla, niin tämmöisen nyt maksavat palkan avunannostani!»\n\n»Häviätkö siitä jo marisemasta, pahalaisen ruikuttaja!» henkäisee\nemäntä Liena. Ja tähän säestää Tiina Hytitär:\n\n»Ei näet sille riitä orvon osuuden pimittäminen, vaan vielä tahtoo\nryövätä putipuhtaiksi kaikki köyhät naapurinsakin!»\n\n»Sanohan muuta, aivan vääryydellä tahtoo rosvota ja puliveivata\ntoisten hiellä ja vaivalla kootun omaisuuden. Mutta se tiedäkin ja\npaina mieleesi, Kelovaaran kitupiikki, ettei ikipäivinä sinulla ole\nmeidän niityllemme asiaa. Koetapahan vain tuodakin sinne se sinen- ja\npunankirjava niittokoneesi rällättämään, niin minä — minä sen röykytän\npalasiksi, jollei tuosta ukonkahmustani liene senkään hyväntyön\ntekijäksi!»\n\n»Ja minä autan sinua, emäntä Liena, autan varmasti.» lupailee Eero\nNevalainen rehvakasti.\n\n»Kuulkaahan päälle, vierasmiehet, kuulkaa tarkasti, mitenkä nuo\nminua uhkailevat!» älähtää Kelovaaralainen ja alkaa sitten hoputtaa\nisäntärenkiään:\n\n»Matti, lähdetään jo pois tästä talosta, lähdetään sukkelaan, ennenkuin\nnuo hyväkkäät ennättävät silmät kokonaan päästä pois raapia!»\n\nHän tunkee jo paperejaan taskuunsa ja on aivan lähtemässä, mutta\ntällöin muistaa emäntä Liena vielä yhden asian. Hän sieppaa tukkapäästä\nvanhimman pojanmöllikkänsä ja töytyyttää sen Kelovaaralaisen eteen sekä\npauhaa kuin kiljuva jalopeura:\n\n»Ja tämän kakaran saat viedä jo nyt yhtä kyytiä mukanasi! Vai meidänkö\nvaivaisten tässä vielä pitäisi vaatettaa ja ruokkia sinun himojesi\nhedelmätkin, sinä hävitön saituri ja kitupiikki — viattoman naiseläjän\nkunnian häpäisijä!»\n\nViimeisissä sanoissaan hän jo tyrskähti itkunvolinaan. Kelovaaralainen\nkoki molemmin käsin tukkia korviaan ovesta ulos painuessaan, mutta\nemäntä Liena, yhä pauhaten ja rähisten ja itkua ryystäen ja poikaansa\ntukasta retuuttaen saatteli häntä koko joukon seuraamana porstuaan ja\nsiitä vielä pihamaallekin.\n\nKelovaaralainen jo mennä viuhtoo pihamaan yli ja hyppää siinä\ntupakkamaan nurkkauksessa olevasta veräjästä kesantopellon pientarelle.\nVasta tänne turvallisen välimatkan päähän ehdittyään hän jääpi\nodottamaan juoksujalkaa tulla väännättelevää isäntärenkiään, ja kun\nMatti joutuu hänen luokseen, hoihkaisee hän niinkuin viimeiseksi\njäähyväiseksi pihamaalla rähisevälle joukolle, että viimeistään\nkuukauden perästä pitää hänelle tuoda rahat, muuten ne niittypalstat\nkaikkineen päivineen jäävät hänen omikseen. Ja vielä hän varmuuden\nvuoksi lisää, että jos he tämän odotuskuukauden aikana heinättävät\nne niityt, niin kaikki valmiiksi tehdyt heinätkin jäävät lain mukaan\nhänelle. Eikä hän anna heille edes osaheiniä — ei niin ainoata kuormaa\nhän anna, kun ovat kohdelleet häntä näinikään ihan kuin pahinta\njuoksukoiraa!\n\n»Eikös tuo tulenkorvennettava kitupiikki osaa ensinkään lopettaa!»\nkuuluu emäntä Liena parahtavan itkuvoimansa lomassa. Ja sitten alkaa\nKelovaaralaisen ja tämän isäntärengin jälkeen sataa pihamaalta\nkivenmukuloita. Emäntä Liena ja Tiina Hytitär kivittävät kaikkein\nurhakimmin, juosta hynttyyttävät vielä vähän matkaa perässäkin ja\nnakkelevat sen minkä ennättävät toisen toistaan isompia kiviä.\nKelovaaralainen itse sai napsun kyynäspäähänsä, ja perässä juoksevaa\nMattia paiskasi emäntä Liena isolla kivellä suoraan paljaana vilkkuvaan\ntakapaikkaan.\n\nVasta metsän reunaan joutuessaan he vähitellen pääsevät turvaan. Rähinä\nja haukkuminen kuuluvat kyllä vielä hyvän aikaa, mutta Kelovaaralainen\nei tuosta enää paljoa välitä. Hän on miltei tyytyväinen, kun oli\npäässyt näinkin ehein nahoin leikistä. Ja vielä tyytyväisempi hän on\nsiihen asian puoleen, kun oli muistanut lähtiessään varmuuttaa, ettei\nhän anna niitä osaheiniäkään. Aivan kuin se eilinen »ystävä» olisi\nsiinä kiivaassa lähtöhötäkässä suhahtanut nuo sanat hänen korvaansa.\n\nJa se samainen ystävä tuntuu yhä vieläkin juosta hytkyttävän tuossa\naivan hänen rinnallaan ja yllyttävän häntä, että hänen pitää nyt pysyä\ntiukkana miehenä, kun nuo Lapukkavaaran Nevalaiset tulevat häneltä\narmoa rukoustamaan. Ja Kelovaaralainen päättää pysyä tiukkana miehenä\n— kovana ja armottomana kuin piikivi. Hän kyllä arvaa Lapukkavaaran\nmiesten rehvakkuuden pian lannistuvan ja näiden saapuvan luokseen\nkatumusta tekemään, mutta ei tipu mitään, että saisivat hänet\nsovintokauppoihin suostumaan. Kaikki nämä tämänpäiväiset nujakat ja\nhaukkumiset hän silloin muistuttelee mieliin niille rehvastelijoille.\nJa tulkoonpa vaikka itse emäntä Lienakin hällättämään, niin pellolle\nhän kuskaa sen suupaltin rähisijän.\n\nHän sanoo tämän perässä talsivalle isäntärengilleenkin, ja Matti\nkuulostaa niinkuin myönnyttävästi murahtelevan.\n\nNiin palaavat he tärkeältä matkaltaan, kulkevat perätysten kivikkoista\nmetsätietä.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\n\nToisena viirunvetopäivänä päätti Kelovaaralainen nitistää\nMuuriais-Heikin, meidän saloperukkamme kauppaneuvoksen, jonka\nnyrkinmentävä puotipöksä oli siinä Välilän Piiroisten pellon päässä,\nmelkein viirunvetopaikkamme portin korvassa.\n\nTämä Muuriaisten kuppikunta oli sukuakin Kelovaaralaiselle. Ei\nkuitenkaan niin, että Muuriainen itse olisi ollut edes väärän koivun\nkautta Kelovaaralaisen sukulainen, vaan se Muuriaisen hampaaton\nakka, se Riihikankaan entinen Marjetta Louhelatar oli Kelovaaran\nemäntä Loviisan serkku, taisipa ollakin ihan täysi serkku. Vanhoilla\npäivillään oli se hiukan hönttöpäinen Marjetta — varakas ja lapseton\nleski-ihminen — höyneytynyt Muuriais-Heikin kelkkaan lähtemään, ja\nniillä Marjetan suurilla perintörahoilla olikin Muuriainen sitten\npannut pystyyn tämän nykyisen kauppansa.\n\nKelovaaralaisen velkamiesten kirjoihin oli taas Muuriainen joutunut\nmelkein tietämättään. Alkuperiään hän oli pantannut sen Kilkanrannalla\nolevan Marjetan perintöniityn lankomiehilleen, niille äkämärikkaina\npidetyille Riihikankaan veljeksille, mutta kun nämä olivat olevinaan\nkovia hevosmiehiä ja rellestivät niine ajokkaineen kaikissa Joen\nkaupungin kilpa-ajoissa, niin pian siinä menossa liikanaiset rikkaudet\nrupesivat hupenemaan. Ei aikaakaan, kun heidän täytyi jo itsensäkin\nruveta velkaa hamuilemaan, ja siinä kilakassa he häleytyivät siirtämään\nsenkin Muuriaisen ja Marjetan panttauspaperin Kelovaaralaiselle.\n\nOli kyllä pidetty semmoinen puhe, ettei Kelovaaralaisen pitäisi ennen\naikojaan eikä missään nimessä Riihikankaan miesten tietämättä ruveta\nhavittelemaan sitä Marjetan hyvää niittyä omakseen. Mutta nuo puheet\nja lupaukset olivat olleet sitä omaa aikaansa, nyt oli Kelovaaralainen\naivan pahimmoilleen päässyt pohjaniittyjen anastamisen makuun, ja\naivan itsestään häneltä nyt unohtuivat mielestä Riihikankaan miesten\nvarmuutukset ja kaikki näille antamansa lupaukset.\n\nJo heti sieltä Lapukkavaaran matkalta palattuaan, hätäisesti vain\nhaukattuaan kotona puolisensa, oli Kelovaaralainen juossut katsomaan\nsitä Lapukkavaaran veljeksiltä anastamaansa niittyä, jotta oliko siellä\nsitä heinänpuolta niin lujasti kuin se Lapukkavaaran Matin akka oli\nkehunut. Samalla tiellään hän oli käynyt jo valmiiksi syynäämässä sen\nMarjetan perintöniitynkin, vaikka se olikin siellä kaukana Kilkanrannan\npuolella, likellä Kuljunlahden perukkaa.\n\nTämä matka oli ollut vaikea urakka. Kelovaaralainen oli saanut kahlata\npahimmassa iltapäivän helteessä viitisen kilometriä edestakaisin\nsakeita, parahultaiseen kukintaan päässeitä heinikolta, jotka toisin\npaikoin yltivät melkein kainaloihin asti. Ajoittain hän oli luullut\naivan läkähtyvänsä siihen siitepölyn paljouteen; paita likomärkänä, iho\nkirvelevänä ja silmät sokenemassa hän oli mennä rähminyt eteenpäin,\nmutta koko ajan oli se toinen — se hänen rienaajansa — juosta\nläähättänyt hänen takanaan tai hänen sivullaan ja yllyttänyt häntä,\nettä kaikki, kaikki nämä hyvät heinikot hänen pitäisi saada omikseen.\n\nJa siellä Marjetan niityn rannaksessa se tihulainen vasta oli pannutkin\nKelovaaralaisen kiusaantuneen ajatusmeiningin sekaisin. Ei ollut enää\npuhettakaan Riihikankaan miehille annettujen lupausten muistamisesta,\nei sinne päinkään! Kelovaaralaisen kivistävässä päässä alkoi jo asia\nkaavautua aivan toisenmalliseksi, hän katsoi osoittaneensa Muuriaisen\nkuppikunnalle jo liikanaistakin armeliaisuutta, ja nyt oli kiireimmän\nkaupalla tehtävä loppu tästä armeliaisuudesta.\n\nIltamyöhällä kotiin palattuaan hän sen enempää arvelematta meni\nnurkkakommettoonsa ja kaivoi siellä sen Muuriaisen panttauspaperin\nesille. Hän tahtoi päästä lopulliseen varmuuteen, oliko tuo paperi\ntehty jullilleen lainpykälien mukaan ja ettei siihen vain ollut\nerehdyksessä jäänyt mitään takaporttia, jonka kautta nuo punakat ja\npönäkät Riihikankaan veljekset, nuo senkin täytisen hevoshuijarit,\npääsisivät ristironkkeliin hänen tielleen, hänen aikeitaan estämään.\n\nEi, ei ollut mitään takaporttia jäänyt avoimeksi. Kelovaaralainen\noli itse laatinut panttauspaperin siirtopykälät, ja niitä paperille\npannessaan hän oli visusti varonut, ettei vain tullut kirjoitetuksi\nmitään noista suupuheista ja lupauksista. Olivatkin sattuneet nuo\nlempolaisen pykälät syntymään niin paikalleen, että aivan piti\nKelovaaralaisen ihastella omia käsialojaan.\n\nToisena viirunvetopäivänä hän aamulla anivarhain hankkiutuu matkalle.\nPää on kyllä pahasti kipeä, koko ajatusmeininki sekavana ja pöperöisenä\ntohlona; tiesipä tuon, kun Kelovaaralainen oli yöllä nukkunut vain\nparisen tuntia, mitä koiran unta lie senkin vähän nukkunut koko ajan\nmiettien ja pinnaten, mitenkä hän paraimmin päin selviäisi siellä\nMuuriaisen luona. Ja siihen oli vielä aamulla ennen lähtöä määräiltävä\nja akkiloitava päivän töitä, lähetettävä rengit ja kasakkamiehet\nVanhalan puoliselle ojitusniitylle, tyttäret ja piikaihmiset\nvastakseen, neuvoteltava Tilipas-Iikan kanssa rakennusriitinkien\nmuutoksista. Olikin syntiläinen kerännyt huolenalaista akkiloimista\nniin paljon, ettei Kelovaaralainen luullut joutuvansa lähtemään koko\npäivänä.\n\nVihdoin olivat sentään kaikki työmeiningit reilassa, ja Kelovaaralainen\nhörppii siinä lähtökiireessä aamukahviaan. Kahvin keittoaikana hän\noli pistäytynyt nurkkakommetossa selkkaamassa ja valikoimassa mukaan\ntulevia paperejaan. Hän oli harkinnut siihen tapaan, että kun kerran\nlähti kylälle asti itseään näyttelemään, niin samalla tiellään otti\nmukaan vähän enemmältäkin velkakirjoja, hän oli ottanutkin niitä\nihan enemmältä, peukalohankaisen täyteisen nipakan hän oli tunkenut\nkyläläisten velkakirjoja ja panttauspapereja pikkutakkinsa povitaskuun.\nKun tämä harmahtavan värinen kotikutoinen takki oli vanhetessaan\nkovasti kutistunut, ja kun Kelovaaralainen oli vielä tottunut pitämään\nsen aina tiukasti napitettuna, pullotti tuo taskun kohta nyt korkealla\nnäkyvissä.\n\nKelovaaralainen huomaa emännän kahvia kuppiin kaataessaan vilkuilevan\nepäluuloisena tuota pullottavaa taskun kohtaa, ja hänen mielensä\ntäyttää pelko, että nyt se jälleen rupeaa utelemaan tämänpäiväisiä\ntehtäviä. Sotkeakseen emännän aikeita on hän kiukuttelevinaan kahvin\nkuumuutta, puhaltaa puhaltamistaan teevadille kaatamaansa kahviin, ja\nsamalla hän toisella kädellään koettaa salavihkaa löysätä takkinsa\nylimmäisiä nappeja, mutta tietenkin emäntä näki tämän ovelan tempun,\nja siitä Kelovaaralainen yhä pahemmin äreytyy. Hän alkaa nyt jo ihan\ntosissaan marmattaa emännälleen:\n\n»On se taas polttaa ökyyttänyt hyvän sylyksen puita tätä yhtä\nkahvitilkkaa lämmittäessään, kun lempolainen viepi ihan suunahan\nmennessään!»\n\nEmäntä Loviisa itseään puolustamaan: »Enkä polttanut puita alunkaan,\nlastuilla minä sen keitin. Tuolta toin riihirakennukselta lastunrojuja\nja niillä kiehautin!»\n\nKelovaaralainen: »Kiehautin ja kiehautin! Ja senkö täytistä sinä taas\nuutta kahvia kiehauttamaan, kun eilisiltana jäi pannu enemmilleen kuin\npuolilleen tähteeksi?»\n\nEmäntä: »Mutta hyväinen aika, eihän sitä nyt aina voi vanhaa\nsumppiakaan lämmittää. Ja kun olet taas koko aamun ähkänyt ja\npuristellut tuota päätäsi, niin arvelin, että jos hyvä kahvi sitä\nparemmin selvittäisi!»\n\n»Osataanhan se meidän talossa tuo tuhlaamisen konsti, niinkuin tämän\nkahvinpuolenkin tuhlaaminen!» aloittaa Kelovaaralainen, nyt jo kokonaan\nunohtaen, missä mielessä hän alkuperiään oli pannut vireille tämän\nriidankahinan. Hän oli jo päässyt aivan paraaseen riitelemisen vauhtiin\nja saarnasi ensi aluksi kahvin ja muun ruuanpuolen tuhlaamisesta. Siitä\nhän sitten vähitellen siirtyy polttopuiden hurvitteluun ja marmattaa,\nettä nytkin ne keskellä kesää polttivat ja tärvelivät kaikki hyvät\nlastut, jotka syntyivät tuolla riihirakennuksella. Ei näet niitäkään\npantu yhtään suljua säästöön edes sytykepuiksi.\n\nTähän tapaan hän marisee, mutta kesken kaiken hän muistaa, että\nhänellähän olikin nyt tulinen kiire matkalle. Vielä hän sentään antoi\nhyvät loppuläksyt emännälle, tällä kertaa savuslastujen polttamisesta.\nKun näet savuksissakin polttaa ökyyttivät noita paraita rakennustyömaan\npihkalastuja, vaikka mokomaan tarkoitukseen olisivat aivan hyvin\nvälttäneet tuolta ahoilta kerätyt vanhat kannotkin!\n\nTämän loppusaarnan aikana hän vähitellen niehentelee itsensä lähemmäksi\novea ja pujahtaa siitä sitten muina miehinä ja yhä vain äänessä\npysyen porstuaan. Hän antoi emännän jäädä siihen uskoon, että vielä\nhän sieltä tulee takaisin riitelemistä jatkamaan; mutta eipä hän enää\npalannutkaan, vaan läksi kiireen vilkkaa astua viuhtomaan pihamaan yli\nriihirakennukselle päin. Hän oli kovasti hyvillään, kun oli osannut\nniinkin hyvin sotkea emäntä Loviisan aikeet, ettei tämä päässyt mitään\nhänen tämänpäiväisistä tekemisistään utelemaan.\n\nMutta vielä Tilipas-Iikkakin yritti häntä pidätellä. Oli varautunut\nniine rakennusriitinkeineen valmiiksi odottamaan, ja kun\nKelovaaralainen aikoo mennä rakennustyömaan ohi niinikään pysähtymättä,\nniin eikös tuo lempolaisen rohveetta liehvahdakin paperi levällään\naivan hänen eteensä ja ala sormellaan sökötellen tiukata ja timprata:\n\n»Mitenkäs se tämä yksi piiru taas olikaan? Kun sitä äsken tuolla\ntuvassa oltiin akkiloivinaan ja mallailevinaan, niin se taisi tullakin\nviurautetuksi ihan väärinpäin!»\n\nKelovaaralainen katsoo kiukustuneena tuota nenänsä edessä paperilla\nliukuvaa monimukuraista ja leveäkyntistä sormea. Hän on kyllä heti\noivaltanut, että tosiaankin oli äsken tuo yksi täytisen piirto\ntullut vetäistyksi ihan päin hongikkoa, mutta häntä kismittää\nsanomattomasti tämä viivykki. Ja sitäpaitsi, rupeaisiko hän nyt tässä\nkiireessä tunnustamaan omaa erehdystään ja vielä kaikkien noiden\nhyväkästen kuullen. Vai sellaista hän menisi tunnustamaan. Hän sysää\nkiusaantuneena Tilipas-Iikan pihkaisen kouran syrjään ja ärähtää\nniinkuin puolittain itsekseen:\n\n»Itse hyväkäs sotkee riitinkinsä ja sitten vielä rupeaa toista\nsyyttämään!» ja niine hyvineen hän menee menojaan. Tilipas-Iikka\njää niinikään riitinki näpissään ja mälliä poskesta toiseen\nmuklautellen äimistelemään hänen jälkeensä, mutta Kelovaaralainen on\nniin äkämystynyt, että haukkuu vielä mennessäänkin Tilipas-Iikkaa.\nJuoksunhytinää hän mennä painelee kotivaaransa jyrkkää myötärinnettä\nalaspäin ja koko ajan ärähtelee ja purpattaa:\n\n»On siinä minulla olevinaan mestarismies, kun ei saa omista\nriitingeistään minkäännäköistä selvyyttä!»\n\nVasta aivan alas notkoon päästyään hän mallaa astuntansa tasaisemmaksi,\nsillä siinä hänen vielä pitää silmätä Vanhalan puolista ojitusmaata.\nKaikki rengit ja kasakkamiehet olivat siellä jo olevinaan työn\ntouhussa, mutta Kelovaaralaisen silmissä näytti, että joutavaa ne\nsiellä vain aikailivat ja vetelehtivät. Vieläpä vanha isäntärenki\nMattikin, joka tuolla toisista erillään syvän valtaojan pohjassa puski\ntyötä ihan tosissaan, näytti Kelovaaralaisen mielestä liikuttelevan\nlapiotaan vain näön vuoksi. Tiesipä tuon, kun Tilipas-Iikka oli äsken\nhänet niin pahasti ärsyttänyt, niin kaikki työmeiningit näyttivät\nnyt hänen silmissään etanan vauhdilla sujuvan. Jos tuo työmaa olisi\nollut hiukan likempänä, niin ihan varmaan hän olisi ärähtänyt kaikille\ntyömiehilleen pahan sanan, ja Matillekin hän olisi ärähtänyt:\n\n»Senkö täytistä tongit siellä ojasi pohjassa? On muka siellä työtä\npuskevinaan, mutta jälkeä ei synny minkäännäköistä. Narraa vain toista,\nsenkin veijari, silmänpalvelija!»\n\nItse asiassa Kelovaaralainen hyvin tiesi, ettei Matti ollut mikään\nsilmänpalvelija, vaan oikea totinen työmyyrä tai paremmin päin\nsanoen työhullu. Mutta Kelovaaralainenpa olikin tänään Matille aivan\nerikoisesti kiukuissaan siitä hyvästä, että Matti oli edellisenä\npäivänä saanut herrastella ihan joutilaana likipitäin kahden tunnin\najan, ja tietysti se hyväkäs Kelovaaralaisen arvelun mukaan odotteli\nnyt tuolla ojituksellaan, että hänet tänäkin päivänä hoihkaistaisiin\nmukaan vasituiseksi vierasmieheksi. Ei näet riesa tyytynytkään\nvähempään, vaan ahnehti kokonaista rokulipäivää! Tosin ei Matti millään\ntavoin näyttänyt odottavan mukaan hoihkaisemista, ei edes niin paljon\njotta olisi yhden kerran vilkaissut tielle päin, mutta Kelovaaralainen\noli lujasti vakuutettu, että kyllä se kehvelin köntys vain odotti ja\nkuulosteli korvat höröllään.\n\nMutta Kelovaaralainen ei uhallakaan hoihkaissut Mattia mukaansa.\nHänellä oli kyllä tänä päivänä iso työ urakka edessään, mutta kaikki\nmonet velkamiehensä hän aikoi kehiä nuottaansa ilman vasituista\nvierasmiestä, ja hänellä olikin jo vähän suunnitelman tapaista\nvalmiiksi mietittynä, mitenkä hänen kylälle tultuaan pitäisi ruveta\nvelallisiaan ahdistamaan.\n\nTai ei oikeastaan ollut vielä mitään ihan valmiiksi mietittynä, oli\nvain alkujuoni, mukavalta näyttävä lähtökohta. Kun Kelovaaralainen\noli yöllä miettiä pinnannut sitä Muuriaisen asiaa, niin silloin oli\ntihulainen unenhorteessa kuiskannut hänen korvaansa, että niin ja niin\non aluksi tehtävä: on aivan muina miehinä mentävä Muuriaisen puotiin\nja siihen jäätävä velkamiehiään vahtaamaan. Kelovaaralainen oli oitis\nymmärtänyt tämän vihjaisun sillä tavoin, ettei pitänyt aluksi puhua\neikä pukahtaa Muuriaisen omasta velasta. Totisesti siinä oli hyvältä\nnäyttävä lähtökohta, ja kun nyt Kelovaaralainen lähtee vihaisena\nastua kutistamaan kylälle päin, niin heti hän syventyy kehittelemään\nsuunnitelmaansa. Ja niinkuin se toinenkin pian ilmestyisi hänen\ntaakseen häntä lisää neuvomaan.\n\nNiin he nyt kulkevat viirunvetopaikalle päin, Kelovaaralainen\nedellä suunnitelmaansa setvien ja tihulainen takana omia juomaan\nsommitellen. Niin he astua jytkyttävät tuota samaista tietä pitkin,\njota Kelovaaralainen oli ajanut silloin käräjiltä palatessaan. Jo\nsivuuttavat he senkin paikan, missä Kelovaaralainen oli aukean ahon\nrannaksessa kuusten katveessa odotellut illan saapumista, kun ei\nilennyt päiväiseen aikaan mennä kotiväkensä näkyviin.\n\nTihulainen niinkuin puolileikillä muistuttaisikin tuosta käräjiltä\npaluusta, mutta Kelovaaralainen oli niin syventynyt tämänpäiväisten\ntehtäviensä miettimiseen, että kuuli vain puolella korvallaan\ntämän muistutuksen. Mutta kun he alkavat lähestyä saloperukkamme\nmyllyristeystä, silloin takana kulkija jo huomauttaa kuuluvammin, että\nnäinköhän oli terveellistä kulkea ihan huolettomana tämän vaaranpaikan\nohi?\n\nKelovaaralainen äimistelemään, että mitäs vaaranpaikkaa nyt oltiin\nlähenemässä? Ja pianpa hän muistaakin, että siinä myllyristeyksen\nkohdalla oli aina tiellä joutilaita vetelehtijöitä, ja nehän kehvelit\nvoisivat levittää tiedon hänen kylälle saapumisestaan ennen aikojaan.\nTosin aamu oli vielä hyvin varhainen, tokko lie kello ollut vielä\nkuuttakaan, mutta kuitenkin kaikitenkin Kelovaaralainen päätti\nkaikiksi varoiksi kiertää myllyn kohdan metsätietä myöten, ja kohtapa\nilmestyikin jo hänen eteensä ihan kuin tilauksesta tienhaara.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\n\nTämä tie vei suoraan kylälle Jomeikon salon kautta. Itse asiassa se\noli hyvin kehno tie, pahainen polku vain; Kelovaaralainen tiesi, että\nhänellä oli sitä talsiessaan edessä muutamia avonaisia rimpiäkin,\njoiden yli veivät puolilahot porrastukset. Kun tätä tietä eivät\nnykyelleen enää sanottavammin käyttäneet muut kulkijat kuin sen\nJomeikon Joplukka Kärkkäisen mökillä juoksevat viinan hakijat, niin\nkukapas olisi vanhoista porrastuksistakaan välittänyt. Viinamäen miehet\npääsivät näet ilman porrastuksiakin sulien paikkojen yli.\n\nKelovaaralainen oli kuitenkin kovasti hyvillään, kun oli ajoissa\nhuomannut tämän oikotien. Sen enempää arvelematta hän poikkesi\nsille ja aprikoi edelleen kulkiessaan, etteivät ne hyväkkäät näin\nviirunvetopäivänä malttaneet juosta täällä viinaksia hakemassa, ja\nniin hän pääsisi ehkä tätä tietä ihan kuin varkain kylään, melkeinpä\nsuoraan viirunvetopaikalle asti. Tuo Joplukan mökkirähjä pitäisi kyllä\noikeastaan kiertää, sillä Kelovaaralainen kun ei ollut viinamäen\nmiehiä, niin ei sietänyt edes silmissään tätä meidän saloperukkamme\netevintä viinasaksaa.\n\nMutta tihulaisella oli kai omat meininkinsä riipaistessaan\nKelovaaralaisen tälle oikotielle. Matkaa jatkettaessa se hyväkäs\nvaivutteli Kelovaaralaisen miettiä junnaamaan tämänpäiväisiä tehtäviään\nniin kiihkeästi, ettei tämä ajoissa muistanutkaan Joplukan mökin\nkiertämistä. Hän havahtui syvistä mietteistään vasta mökin kohdalla, ja\ntuskinpa hän olisi siinäkään havahtunut, jollei mökin pihalta kuuluva\nlasten rähinä olisi häntä herättänyt. Tällä Joplukalla oli nimittäin\ntusinainen parvi mukuloita, toinen toistaan likaisempia ja rupisempia,\nja nämä osasivat kyllä pitää niin paljon ääntä, että Kelovaaralaisenkin\ntäytyi aivan pakosta siihen havahtua.\n\nMyöhä oli sentään enää ajatella mökin kiertämistä, ja aivan kuin\nKelovaaralaisen kiusaksi ilmestyi siinä samassa jo itse punanaamainen\nja kilimusilmäinen Joplukkakin mökkinsä pihalle, ja kun vain\näkkäsi tielle ilmestyneen Kelovaaralaisen, niin eikös sen hyväkäs\nkiirehtinytkin veräjälle asti tätä tervehtimään. Aivan käsi ojollaan\ntuli ja alkoi matelevaan tapaansa toimittaa:\n\n»No jopahan tapahtui ihme ja kumma, kun Kelovaaran isäntäkin kerran\nerehtyi näille main poikkeamaan. Terve tulemaan, terve tulemaan vain,\nisäntä! Kas näin, tästä veräjästä tänne päästään, minä alentelenkin jo\ntässä näitä puita valmiiksi — ei muuta kuin astua vain tänne pihamaan\npuolelle. Ollaanpas niin hyvät, isäntä!»\n\n»Ee-enhän minä, satuin vain tätä tietä — tuonne kylälle päin minä...»\nyritteli Kelovaaralainen panna esteitään, sillä häntä säikähdytti jo\najatuskin, että pitäisi astua monta monituista kertaa linnassa istuneen\nviinasaksan katon alle.\n\nMutta Joplukka oli myös retevää isäntää omasta puolestaan, ja vaikka\nhän tavallisesti olikin niissä viinahommissaan hyvin salaperäinen, niin\ntällä kertaa hän näytti heittäneen hiiteen kaiken salaperäisyyden ja\nmuun kainostelun. Alusta alkaen hän esiintyi avoimen julkeasti eikä\ntahtonut edes puolella korvallaan kuunnella toisen estelyjä. Käsiään\nleväytellen ja matalat luokkisääret lengollaan hän siinä mukulaparvensa\nkeskellä rehvastelee, henkäisee välistä mukuloillekin, jotta:\n\n»Menettekö siitä vähän syrjempään!» ja niin hän jälleen alkaa\nsuostutella, ettei Kelovaaran pohatankaan pitänyt hyljeksiä köyhän\nmiehen tarjousta.\n\n»Antia se on Johannes Kärkkäisenkin ilmainen anti, eikä tässä nyt\nolekaan rahoista kysymys, ei rahoista eikä maksuista, kun on näin\nharvinaisempi vieras kahviteltavana!» lapattaa hänen pehmeä kielensä\nminkä kerkiää. »Ja kun Kelovaaralainen vielä tuli maininneeksi, että\nollaan kylälle päin menevinään, niin siitähän minä vain, jotta silloin\nse onkin kahvitilkka ja muukin pieni piristys paikallaan. Sitä on näet\nniin ökätalon isännällä monenlaiset akkiloimiset ja mietinnönpitämiset\nkylälle päin mennessään!»\n\nKelovaaralainen on kyllä ihan huomaamattaan niehentynyt veräjästä\npihamaan puolelle, mutta yhä hän päkistää kovasti vastaan, jotta:\n\n»Ee-en niinä mitenkään — ei ole aikaakaan.»\n\nMutta Joplukka ei ole kuulevinaankaan tuota ajan vähyyttä, hän vain\nmakeilee ja lieruilee toisen edessä ja kertaa äskeistään:\n\n»On sitä, on sitä niin ökäeläjällä monenlaiset akkiloimiset ja muut\nmietinnöt kylälle päin aikoessaan. Ei siinä itse juutaskaan pidä\njärkikultaa selvänä, jollei oteta matkan varrella pientä pirausta ja\nkohennusta, ja siinä mielessä minä vain — ollaanpas niin hyvät! Tästä\novesta tästä ovesta — matalahan tämä kyllä on ja näkyy kehnolainen\ntämän vetäneen jo vähän vintturalleenkin, mutta ei sitä vain osaa\nnäin ulkoa päin ruveta arvaamaan, mitä hyvää täältä oven sisäpuolelta\nsattuisi löytymään!»\n\nKelovaaralainen oli ihan pääsemättömissä. Viinasaksa oli hänen edellään\nperäytynyt jo porstuaan ja pokkuroi siellä niinkuin paremmankin\nravintolan isäntä harvinaiselle vieraalleen. Ja itse asiassa\nKelovaaralaisen sydänalaa jo hipaisikin ihan ryypyn paikalta. Jo\naamulla kotoa lähtiessään hän oli ajatellut, ettei nyt yksi ryyppy\npahaa tekisi, mutta suuressa kitsaudessaan hän ei ollut raskinut omasta\nkaapistaan ryyppyä ottaa, vaikka hänellä aina olikin siksi jotta sanan\nsijaksi viinan puolta. Nähtävästi olikin tihulainen pannut muistiinsa\nKelovaaralaisen aamullisen ryypyn mieliteon, ja kun nyt Kelovaaralainen\nyhä vain epäröi, astuako sisään vai lähteäkö sen tiensä karkuun, niin\nsiinä samassa se neuvonantaja jo ilmestyy korvaan sohisemaan:\n\n»Yhä se vain on siinä epäilevinhän, vaikka suolet marajavat ryypyn\nikävää. Ikäänkuin ei Joplukan tarjoama ilmainen ryyppy olisi yhtä makea\nkuin jonkun toisenkin tarjoama. Ja aikaakin on miehellä enemmän kuin\nliikaa tokko lie kello vielä kuuttakaan. Vaikka eipä sen puolesta,\nmene vain päätä suoraa kylälle itseäsi näyttelemään, niin sittenpähän\nvelkamiehesi osaavat olla varuillaan!»\n\nTähän tapaan se tihulainen, ja Kelovaaralainen meni kuin menikin\nsisälle, mutta vielä porstuan kynnykseen kompastellessaankin\nhän ajatteli takaisin kääntymistä. Häntä aivan hirvitti tähän\npahamaineiseen viinasaksan pesään meneminen. Jo jutkahti mieleen\nsellainenkin pelko, että häneltä voitaisiin täällä ryövätä kaikki\nvelkakirjansa. Mene ja tiedä vaikka Joplukan yhtenään pyörivät\nkilimusilmät olisivat oitis keksineet tuon hänen povustaskunsa\npullotuksen, ja nyt se hyväkäs koetti houkutella hänet mökkiinsä\nryövätäkseen siellä hänet putipuhtaaksi.\n\nAivan hiki kihahti Kelovaaralaisen otsalle, kun tämä kammottava ajatus\nvilahti mieleen, mutta yhtärinnan tämän kanssa viinan mielitekokin\nyltyi aivan sietämättömäksi, ja kun vielä ilmaiseksi luvattiin,\nniin sehän se saikin Kelovaaralaisen vastaanpäkistävät epäilyt\nsokenemaan. Tuskin hän enää tiesikään, mihin päin liikutteli jalkojaan;\nhän havahtui vasta kun älysi jo olevansa sisällä siivottomassa\ntuparähjässä, istuvansa pöytäpahaisen ääressä penkin nokalla, rivaton\nja uurteistaan pahasti likaantunut kahvikuppi edessään.\n\nJoplukan isomahainen, mustilaisakan viiteneen kirjaviin repaleihin\npuettu emäntä kaataa lorautti isosta pannusta kahvisumppia kuppiin,\nja siihen jo töytyytti tuo isäntäkin ne omat antimensa. Ilmestyi\nkahvikupin viereen tukeva, kantapuolestaan lohkeillut viinasarkka, ja\nilmestyi iso puteli konjakin väristä juomaa.\n\nKelovaaralainen näki putelin kyljessä kartan kuvat ja kolmet tähdet\nja vee-oo-ässä-peet — kaikki paremmansorttisen tavaran tunnusmerkit —\nmutta ei hän mitenkään osannut uskoa, että putelissa oli sitä, mitä\nmerkit näyttivät. Jälleen jutkahti mieleen epäily, että nyt se tämä\ntäytisen viinasaksa hänet myrkyttää. Mitä lie tinamiittia taikka muuta\nsikunasotkua pannut tuohon konjakkiputeliin, ja sitä se nyt hänelle.\n\nJoplukka älyää vieraansa epäilyn. Hän mulauttelee silmiään ja nauraa\nrekettää:\n\n»Heh-heh, se tämä Kelovaaran isäntä näkyy pelkäävän, että hänet vielä\nmyrkytetään! Ei näet usko mitenkään, että Johannes Kärkkäisen mökissä\nolisi vieraan vara oikein paremman sortin tavaraa. Ja kukapas näistä\nviinasaksoista tiesikään etukäteen, vaikka olisi, vaikkapa tosiaan\nolisi tuossa putelissa mitä täytisen myrkkyä vihtril-vettä tai muuta\nsikunahujoppia. Mutta maistetaanhan pieni tärskäys, niin sillä tavoin\nsaadaan paras varmuus, onko tämä kehnolainen sikunasotkua vai oikeata\ntavaraa.»\n\nHän kaataa hulautti sarkan piripinnaksi, ja silloin Kelovaaralainen\ntunsi jo lemusta, että oikeata oli kuin olikin Joplukan tavara.\nAivan oli täytinen sitä samaa, mitä nuo merkit osoittivat, ja niin\ntuo hyväkkään lemu osasikin mukavasti kutitella nenänseinämiä.\nKelovaaralaista jo rupeaa hävettämään äskeinen epäilynsä, ja jotenkuten\nitseään puolustaakseen hän alkaa inistä ja änistä:\n\n»Joutavaa hyvän tavaran tuhlausta tämä tämmöinen. Olisi minulle\nviinakin välttänyt — ihan olisi tavallinen kuminaviina välttänyt!»\n\n»Välttäähän se viinakin kenelle välttää!» rehjastelee Joplukka. »Mutta\nminä kun hyvin tiedän, ettei se tämä Kelovaaran isäntä enemmälti\nviljelekään näitä tavaroita, niin mitenkäs minä nyt ilkeäisin paljaan\nkuminaviinan töytyyttää nenän alle sen ainokaisen kerran, kun isäntä\nerehtyy minun mökkiini pistäytymään. No, maistetaanhan jo, maistetaan\nvain aivan arvelematta pohjaan asti. Ei tämä nyt yksi konjakkiryyppy\nköyhää tee sen köyhemmäksi!»\n\nKelovaaralainen maistelee vähissä erin lasinsa pohjaan ja vetää välillä\nmonta kertaa suunsa muikeaan irveeseen. Hänestä oli tavara niin hyvää,\nettä aivan teki mieli kehumaan, mutta kun Joplukka yhtä kyytiä kaataa\nhulautti toisenkin sarkallisen piripinnaksi, niin jo Kelovaaralainen\naivan säikähti.\n\n»En minä mitenkään enää!» alkaa hän inistä. »Päähän se täytinen nousta\nhumahtaa, jos minä vielä toisen. Ja liikanaisuuksiin tämä jo muutenkin\n— ihan markoissa tämä jo rupeaa pyörimään.»\n\n»Heh-heh, vai jo tämä ihan markoissa rupeaa pyörimään!» rekettää\nJoplukka. »No pyöriköön täytinen vaikka markoissa, pyöriköön ja\nhärrätköön vaikka ihan kymmenissä markoissa, ei Johannes Kärkkäinen\ntästä mene sen köyhemmäksi!»\n\nHän sai äkkiä kovan leventelyn halun. Vai liekö jo ihan alkuperiään\nhoukutellut Kelovaaralaisen mökkiinsä siinä mielessä, että saisi vähän\npöyhistellä. Nyt hän silmiään muljautellen ja käsiään leväytellen alkaa\nkekettää:\n\n»Köyhänähän ne kaikki pitävät tätä Johannes Kärkkäistä. Kapiköyhänä\nne juuttaan hyväkkäät pitävät, kun tässä Johannes Kärkkäisen\nmökissäkin pyrkii tuo likapuoli ja nuo penskojen pilaukset pyörimään\npäällimmäisinä. Ja kun se tämä Johannes Kärkkäinen antaa vielä tuon\nakkansakin kulkea noissa mustilaismaijan repaleissa, niin minäpäs ne\nmuunakaan osaisivat häntä pitää kuin kapiköyhänä Jumalan vaivaisena.\nJa sitä ne vain kuuluvat ihmettelevän, että mitenkä se tämä Kärkkäinen\nei ole jo aikapäiviä lähettänyt noita rupipäitä osmukoitaan kerjuulla\nkulkemaan!»\n\nSiihen tapaan viinasaksa omaa elämätään, mutta välillä hän sentään\nmuisti yllyttää Kelovaaralaista maistamaan toisenkin lasin.\nKelovaaralainen jo yrittikin vähän maistaa, kohotti jo sarkan\nhuulilleen ja lipaisi siitä himpun verran, mutta siinä samassa\nviinasaksa hävisi kuin puhallettu tuvasta ulos. Aivan kesken sanan\nkatkaisi köyhyytensä maalailun, ja Kelovaaralainen näki vain vilauksen\novessa, kun toinen oli jo mennyttä. Silloin Kelovaaralainen hätäilemään:\n\n»Mihinkäs se nyt se Kärkkäinen aivan kesken puheensa.» Emäntä, joka oli\nlieden ääressä omissa puuhissaan, naurahti välinpitämättömästi:\n\n»Tokkopa tuo lie mennyt paljon mihinkään!» Ja aivan kuin toista\nrauhoittaakseen hän edelleen hommailee minkä mitäkin. On asettelevinaan\nnokimustaa pesurättiä liemupellin varrelle kuivamaan, ja siinä\nohimennen hän antaa lisäselvityksiä miehestään:\n\n»Se on näet se Kärkkäinen vähän sen luontoinenkin — mikä lie\nhullunsekainen kekkuli — aina sillä on niitä omia touhahtelemisiaan\nja höyräyksiään. Kukapa hänet, vaikka olisi täytinen lentänyt vähän\nkakaroitaan nujuuttamaan, kun ne taas kuulostavat pitävän niin\njumalatonta meteliä!»\n\nMutta Kelovaaralaisen epäluulot olivat heränneet, ja nyt jo aivan\ntosissaan jylähti hänen ajatuksiinsa äskeinen pelko, että Joplukalla\noli pahoja aikeita mielessään. Ja tuokin akan hyväkäs näytti olevan\nsamassa porukassa; oli näet tuossa joutavaa aikailevinaan, mutta\nkyllä se juuttaan mustilaishemesti tiesi paremminkin, mihin Joplukka\noli puikahtanut. Vaikka olisi pahalainen jo mennyt ovia salpaamaan,\nja sitten se sieltä ilmestyy tuohon tuvan kynnykselle revollipyssy\nojollaan, ja silloinkos tässä ollaan helisemässä!\n\nKelovaaralainen ei enää uskalla kajotakaan lasiinsa Hänen\nkuvitteluvoimansa jo täyttä kyytiä maalaili hirveitä yllätyksiä, ja\nsitä hän siinä vain, mitenkä pääsisi vielä pujahtamaan ehein nahoin\nulos mökistä. Mutta samassapa jo kiskaistiinkin ovi jälleen sepposen\nselälleen, ja oviaukkoon ilmestyi Joplukka. Ei hänellä sentään\nnäkynyt mitään revollipyssyä käsissään, niinkuin Kelovaaralainen oli\nkuvitellut, ei lähestulkoon revollipyssyä. Aivan muuta oli Joplukalla\nmukanaan: ruosteensyömä ja ja pohjauurteistaan multakokkareissa oleva\npeltilaatikon rämä hänellä oli kainalossaan ja sitä hän nyt tulla\ntouhusi Kelovaaralaiselle näyttämään sekä jatkoi äskeistä puhettaan,\nniinkuin ei olisi siihen mitään pahempaa katkeamaa syntynytkään:\n\n»Köyhänähän ne juuttaat tätä Kärkkäistä», räkättää hänen kielensä\nvarmaan jo kymmenettä kertaa, »minäpäs ne muunakaan kuin kapiköyhänä.\nMutta jospa näytettäisiin, jospa näyttää vilautettaisiin tälle\nKelovaaran isännälle, ettei se tämä Johannes Kärkkäinen olekaan aivan\nniin kapiköyhä eikä muu Jumalan vaivainen. Vai mitä se isäntä niinkuin\ntästä sanoo?»\n\nHän räväytti laatikkonsa auki Kelovaaralaisen nähtäväksi, ja\naivan silloin Kelovaaralaisen henki yritti salpautua. Tuo korkea\nkeksilaatikon rämä oli melkein täpäten täynnä rahaa, isompia ja\npienempiä setelejä sekaisin. Paremman yllätyksen aikaansaamiseksi\nolikin Joplukka nähtävästi jo ennen tupaan tuloaan pöyhinyt laatikkonsa\nsisältöä, sotkenut setelinipakat levälleen, ehkäpä ihan myllertänyt\nylösalaisinkin, joten nyt päälläpäin vilahteli vain isompia setelejä.\nSatamarkkasia näytti olevan ihan olemalla, vieläpä näkyi joukossa\nparisen viissataistakin. Ja nyt äityi Joplukka vielä ravistelemaan\nlaatikkoaan, jotta Kelovaaralainen kuuli sen pohjalla olevan\nmetallirahaakin. Hopeaa oli nähtävästi aivan painamaan asti, ja ehkäpä\noli kultarahojakin siksi jotta sanan sijaksi. Kelovaaralaisen korva\noli hyvin herkkä eroittamaan näitä hellempiä ääniä, nimittäin kullan\nja hopean helinää, ja hän olisi voinut melkeinpä valansa päälle ottaa,\nettä tuon Joplukan laatikkorämän pohjalla oli kultarahojakin.\n\nSiinä nyt Joplukka rehjastelee aarteineen. Hänen silmänsä pyörivät\nkuin vartaiden nenissä, verenjuomuiset valkuaiset muljahtelevat päällä\npäin, ja yhä yllemmin hän ravistelee rahalaatikkoaan, kouraiseepa\ntoisella kädellään vähän syrjempäänkin setelejä ja tonkaisee\npohjalta Kelovaaralaisen nähtäviksi kulta- ja hopearahoja. Jo saapi\nKelovaaralainen vähitellen puhekykynsäkin ja rupeaa ihastelemaan:\n\n»Siinähän on aivan tuhansia — ehkäpä he ihan täyteen kymmenen tuhatta.\nTäytinen noita enää laskemaankaan, niin ylettömän paljon siinä on\nrahaista rahaa!»\n\n»Heh-heh, vai niin se tämä Kelovaaralainen, jotta täytinen noita enää\nlaskemaankaan!» rekettää Joplukka mielissään. »Ja että vaikka he ihan\ntäyteen kymmenen tuhatta. No mene ja arvaa, vaikka olisikin heitä tuo\nsumma ihan täyteen. Ei ole, eipä tosiaankaan ole tullut heitä sen\nparemmin lasketuksi!»\n\nItse asiassa viinasaksa kyllä tiesi jotensakin tarkkaan, kuinka paljon\nhänellä oli laatikossaan rahaa. Melkein pennilleen hän sen tiesi.\nJos tässä näet asia valkaistaan oikein päin, niin vasta edellisenä\npäivänä oli Joplukka mökkinsä puolipimeässä kylkeisessä laskenut\nrahojaan Siellä kylkeisen kivijalassa, ison viina-ankkurin takana\nhänellä näet oli vasituinen rahojensa säilytyspaikka, ja siellä hän\noli ne tuiki tarkkaan laskenut ja räknännyt. Silloin oli rahoja ollut\nkaiken kaikkiaan vain vähän päälle kahdeksan tuhannen, mutta kun\nKelovaaralainen nyt arvaili olevan pyöreät kymmenen tuhatta, niin\nJoplukka oli vain sen enemmän mielissään ja vakuutteli retevästi, ettei\nmuka ollut hänen tapoinaan rahojensa laskeminen.\n\nKelovaaralainen päätti puhua vähän enemmänkin viinasaksan mieliksi ja\nalkoi nyt ihmetellä, mitenkä tämä piti rahojaan noinikään kivijalkaan\nkätkettyinä eikä vienyt mitä samalla tiellään pankkiin korkoa\nkasvamaan. Mutta tällöinpä Joplukka hökäisi aivan kesken hänen puheensa:\n\n»Vai minä rahani pankkiin — niiden hyväkästen ryövättäviksi!»\n\n»Kenenkä niin hyväkästen?» äimistelee Kelovaaralainen.\n\n»No niidenpähän vain — niiden ruununrosvojen. Tietäähän\nKelovaaralainen, mitenkä ne juuttaat tätä minun elinkeinoani — aina\nvähän päästä ne käyttävät siellä silkinketruukoulussaan. Ja jos ne vain\nsaisivat hajuakaan, että tämä Johannes Kärkkäinen säilyttelee rahojaan\npankissa, niin hui hai, sinne häviäisivätkin Johannes Kärkkäisen rahat!»\n\nKelovaaralaiselle lävähti asia yhtäkkiä täysin kirkkaaksi. Aivanpa\ntuntui jälleen rupeavan henkeä ahdistamaan tämä yllättävä valkeneminen.\nHän oli tähän päivään asti aivan unohtanut omat pankkisäästönsä. Sen\nverran hän oli niitä vain tihulaisen neuvokista muistanut, että piti\nlähipäivinä lähteä merkityttämään pankkikirjoihinsa puolivuoden korot.\nJa nyt äkkiä tämä viinasaksa vihjaakin hänelle keinon, mitenkä hänkin\nsaisi säilymään edes rahaiset rahansa niiden omaisuutensa ahnehtijain\nkäsiin joutumasta. Tässäpäs olikin, tässäpäs olikin hyvä osviitta\nhänelle!\n\nVielä hän sentään tahtoo saada paremman varmuutuksen Joplukalta. Hän\non epäilevittään, etteivät ne pankkiherrat sentään olleet aivan niin\navosuisia.\n\n»Eivät ne, eivät ne mene ruununmiehille puhumaan eikä pukahtamaan\nhyvien ihmisten rahoista!» on hän vänkäävinään. »Johan nyt, jotta\nmenisivät niistä hölöttämään jokaiselle vastaantulijalle!»\n\n»Vai niin se tämä Kelovaaran Tanskanen uskoo. Ihan hyvää on näet\nuskovinaan niistä pankkiherroistaan. Ikäänkuin ei näitä hyväkkäitä\ntunnettaisi. Sitä yhtä ja samaista herrakoplaa ne ovat juuttaat\nlaidasta laitaan — samanlaisia ruununrosvoja. Usko vain, isäntä niistä\nvielä hyvää!»\n\nViinasaksa alensi äkkiä äänensä ja alkoi sohista aivan Kelovaaralaisen\nkorvaan:\n\n»Muista, isäntä, minun sanoneen, että sinne menevät pankkisäästösi,\njollet hyvissä ajoin toimita niitä parempaan talteen!»\n\nKelovaaralainen säpsähti ja aivan hänen piti vilkaista ympärilleen.\nHän näki kyllä Joplukan vieressään, mikäpä ettei hän olisi nähnyt.\nTuossahan kilimusilmäinen viinasaksa seisoi rahalaatikko kainalossaan,\ntuossa seisoi aivan hänen vieressään ja sohisi hänelle korvaan\nneuvojaan, ja yhtäkaikki Kelovaaralaisesta tällä hetkellä tuntui kuin\nse toinen, se hänen vasituinen neuvojansa, olisi äkkiä ilmestynyt hänen\nkorvaansa sohisemaan.\n\nHän oli kuin lumottu tällä hetkellä. Joplukan kehoituksesta hän\nmaisteli jälleen lasinsa tyhjäksi. Joplukka itsekin maisteli, kaatoi\nsarkan piripinnaksi ja kulautti kurkkuunsa yhdellä keikauksella.\nVieläpä hän hörppäsi kahviakin vieraansa kupista. Kaiken tämän näki\nKelovaaralainen mainiosti, mutta se ei millään tavoin hälventänyt\nlumousta; hän odotti vain korvat höröllään ja yhäti ympärilleen\nvilkuillen, mitä hänelle vielä sanottaisiin. Ja Joplukka sohisi\nedelleen:\n\n»Muista, isäntä, minun sanoneen, että ajoissa sinun on huolehdittava\nrahoistasi. Sinne muuten menevät niiden tulenkorvennettavien\npohjattomaan pussiin. Putipuhtaaksi ne juuttaat nylkevät sinut, mutta\njos tottelet Johannes Kärkkäisen neuvokkia, niin eivät hyödy, eivät\nvaivattavat hyödy yhtä pennin pyöryläistä! Siinä meiningissä minä\nsinut tänne mökkiinikin. Kun näet tässä ollaan jouduttu vähän niinkuin\nsamanlaisiin ahvierinkeihin, niin pitäähän sitä Johannes Kärkkäisen\nneuvoa nuorempaansa!»\n\nVielä Kelovaaralaista pois saatellessaankin viinasaksa vatkutti sitä\nsamaa, että hyvän neuvokin hän oli vain tahtonut suhahtaa vieraansa\nkorvaan. Yhtenä he tulivat mökin pihalle, yhtenä menivät veräjälle\nasti, ja koko ajan Kelovaaralainen vilkuili ympärilleen, etteihän tässä\nvain ollut vieraita näkijöitä ja kuulijoita.\n\nHyvillä mielin hän erosi viinasaksasta. Näön vuoksi hän tarjosi tälle\nmaksuakin kestityksestä, mutta silloin Johannes Kärkkäinen jälleen\nkäsiään leväyttelemään ja silmiään killistelemään, etteihän näistä\nmitään, tämänvertaisista. Neuvokin, neuvokin hän oli vain tahtonut\nantaa, — tämä pieni piristys oli sivuasia.\n\n»Mitäpä nämä nyt kaksi konjakkilirausta», rehjastelee hän, »näkihän\nKelovaaralainen, ettei se tämä Johannes Kärkkäinen olekaan aivan niiden\nvaivainen!»\n\nHän on mahtavaa miestä, ja niinikään rahalaatikko kainalossaan hän\njääpi siihen veräjänkorvaan seistä lengottamaan. Kelovaaralainen jatkaa\ntaivallustaan kylälle päin, ja tuntuupa jo se toinenkin — se hänen\nvasituinen neuvojansa — ilmestyvän pian hänen taakseen. Kelovaaralainen\nei ole läheskään varma, oliko siinä se vai seurailiko viinasaksa häntä\nedelleenkin. Kummasti osasikin tuo täytisen viinasaksa sotkeutua\nsiihen toiseen, niinkuin siellä mökissäkin olisi koko ajan se toinen\nsohissut neuvojaan, vaikka Kelovaaralainen omin silmin näki, että siinä\noli Joplukka. Yhdestä asiasta Kelovaaralainen oli vain ihan varma,\nsiitä nimittäin, että hänen piti noudattaa tuota Joplukan mökissä\nsaamaansa neuvokkia. Viipymättä, aivan viipymättä hänen piti lähteä\npankkisäästöjään talteen korjaamaan. Kunhan vain ensin saisi sujoksi\nnämä muut velkamiehensä, juukelin hyväkkäät!\n\nNäissä mietteissään Kelovaaralainen astua jutistaa kylälle päin.\nJuotu juoma — ilmaiseksi saatu juoma — kihahtelee hänen päässään\nsangen miellyttävästi. Sekoittuu kyllä tähän miellyttävään oloon ilkeä\nsivumakukin, pahasti käypi Kelovaaralaisen närälle se muistaminen, että\nJoplukka oli pitänyt häntä ihan kuin vertaisenaan. Aivan tekee mieli\nsuuttumaan Joplukalle, mutta tällöin tulevat mieleen tämänpäiväiset\ntekemiset, ja Kelovaaralainen terästää kaiken tarmonsa niiden\nsetvimiseen.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\n\nTällä välin Muuriainen lähenevää vaaraa aavistamatta aukaisee jo\nvalmiiksi kauppansa. Hän on pieni, vikkelä miehen kehveli, tämän\nmeidän saloperukkamme kauppaneuvos, ja nyt hän aivan tosissaan\nryhtyy varustautumaan oman raha-apajansa vetoon. Jo ensimmäisenä\nviirunvetopäivänäkin oli hänen puotipöksässään ollut pientä kiireen\nhuisketta, ja vanhasta kokemuksesta Muuriainen odotti tänä toisena\npäivänä vielä enemmän ostajia. Niinpä hän nyt kaikiksi varoiksi\nmittelee jo valmiiksi puolen- ja neljänneskilon kahvikääröjä ja latoo\nne kauniiseen pinoon tiskille, jotta siitäpähän sitten sopi niitä\njaella viirunvetopaikalta solkenaan suoltuville ostajille.\n\nMuuriainen on tähän työhönsä niin syventynyt, ettei hän aluksi muista\nhuomatakaan puotinsa oven aukenemista. Tai kyllä hän kahvikääröä\nlaittaessaan kuuleekin kellon kilahduksen, mutta kun se tuntuu\näännähtävän ihan kuin epäröiden, ei hän tule heti katsahtaneeksi\ntulijaan. Hänen kokemuksensa mallailee siihen suuntaan, että mikä\nlie paljaskinttuinen pojan toljake; tuli kai ostamaan viispennisellä\nkahta ongenkoukkua, tai jos lienevät lähettäneet noutamaan yhtä\ntulitikkulootaa, kun eivät hyväkkäät ole enää saaneet kahvitulta\nsytytetyksi. Sitä se poika nyt siinä!\n\nMutta tulijapa ei olekaan mikään paljaskinttu pojan toljake, vaan\nKelovaaralainen. Tapansa mukaan hän kieroon vetäytyneen luokin\ntavoin työntyy syrjäkarittain puodin ovesta sisään, ja vähitellen jo\nMuuriainenkin hänet älyää. Silloin meidän kauppaneuvoksemme hölmistyy\naikalailla, sillä jo eilen hän oli siksi jotta sanansijaksi saanut\nvihiä Kelovaaralaisen nykyisistä hommista, Niinpä se Lapukkavaaran\nloisakka Tiina Hytitär oli jo juosta hällättänyt ympäri kylää\nkuuluttamassa Kelovaaralaisen vierailua Lapukkavaaran miesten luona;\nsamoinikään oli Vanhalan Nuutisen lihava emännän völlötin viirunvedosta\npalatessaan ja kahvia ostaessaan maininnut sen verran, että Kelovaaran\nkitupiikki oli ihan viirunvetopäivän aamuna käynyt heiltä velkarahansa\npois mankumassa.\n\nSiinähän sitä olikin itse asiassa jo aivan tarpeeksi asti\nvaroitusviestejä, mutta mitenkä liekin Muuriainen sinä eilispäivän\nkiireen touhakassa antanut mennä noiden hälytystietojen vähän niinkuin\nohi korviensa. Ei hän ollut niitä eilisiltana muistanut eikä vielä tänä\naamunakaan, mutta kun nyt Kelovaaran kitupiikki seisoo ilmielävänä\ntuossa hänen edessään, niin jo Muuriainen alkaa lihavan pullakaksi\nitsensä syöneen jauhorotan tapaan pälyillä tulijaan, jotta jokohan tuo\nhyväkäs hänetkin siinä paikassa nitistää vai vieläkö tässä saataneen\nkeinotelluksi vähän armonaikaa? Hänen kun ei näet mitenkään olisi\nsoveltunut tällä kertaa ruveta sitä velkaansa maksamaan, olisi ollut\naivan tarpeeksi asti muissakin veloissa lyhentelemistä.\n\nMutta Muuriaisen ihmeeksi ei Kelovaaralainen ainakaan aluksi puhu\neikä pukahda hänen omasta velastaan, alkaa vain inistä ja änistä\nsitä vanhaa nuottiaan, että kun tämä hänen elämänsä oli nykyelleen\njoutunut näinikään sotkeuksiin, niin jo piti hänen lähteä aivan tänne\nviirunvetopaikalle asti taivastelemaan, jotta jos hyvinkin sattuisi\ntäällä yhyttämään edes jonkunkaan niitä velkamiehiään.\n\nMuuriainen tunsi suurta helpotusta, kun Kelovaaralainen puheli tuohon\ntapaan. Hän päätti olla vieraalleen vähän mieliksi ja alkoi toimittaa:\n\n»Kyllähän täällä, kyllä täällä tänä päivänä on liikkeellä niitä\nKelovaaralaisen velkamiehiäkin. Aivan varmaan niitä tulee viirunvetoon\nihan tulemalla. Kun ne näet täällä meidän perukalla jättävätkin\nsen punaisen pötkylän vetäisemisen kovemmin niinkuin loppupuoleen,\nniin mikäpäs siinä, ettei vielä ilmestyisi niitä Kelovaaralaisen\nvelkamiehiäkin!»\n\n»Siihen tapaanhan minäkin aprikoin!» on Kelovaaralainen mukaavinaan ja\nkysyy sitten:\n\n»Joko lienevät ne Kilkanrannan laitakylän timokraatit käyneet sen\npunaisen pötkylänsä vetäisemässä?»\n\n»Eihän ne mitä, eivät käyneet kilkanrantalaisetkaan eilispäivänä!»\nkiirehtii Muuriainen myössäämään. Hän aivan innostuu, kun saapi tällä\ntavoin olla Kelovaaran kitupiikin mieliksi, ja niin hän selvittää,\nmitenkä hänkin oli koko eilisen päivän ihmetellyt, että missä\nhiivatissa ne Kiikanrannan puolen timokraatit viivyttelivät, kun ei\nniitä alunkaan näkynyt täällä viirunvetohommissa. Siihen tapaan, siihen\ntapaan hän oli kummaillut, ja vasta aivan iltapäivällä hän oli saanut\nkuulla siltä Koivuahon leski-Maijalta koko kilkanrantueen olleen eilen\nHöytiäisellä etsinkolahnoja kuvettamassa.\n\n»Ähäs, vai siellä ne eilen olivat! Vai satutti syntiläinen ihan\nviirunvetoaikaan sen etsinkolahnojen nousun!» ihastuu Kelovaaralainen.\n\n»Niin satutti, aivan yhteen ja samaan viirunvetohöyräkkään satutti!»\nmyönnyttelee Muuriainen. »Mutta kyllä ne sieltä tänä päivänä\nilmaantuvat tänne viirunvetoonkin. Ja jos ne vielä sattuvat siksi jotta\nsanan sijaksi saamaan niitä tavoittelemiaan lahnoja, niin sitäkin\nvarmemmin ne tänään tulevat isolla joukolla sitä punaista pötkyläänsä\nvetäisemään ja niitä suuria kalansaaliitaan kehumaan!»\n\n»Tokko lie eilen vielä käynyt se Kilkanpuron isopartainen Eerikka\nTuononenkaan?» menee nyt Kelovaaralainen jo vähän lähemmäksi asiaansa.\n\n»Eihän se mitä Eerikkakaan eilen käynyt!» ilmiantaa Muuriainen. Ja\nsamalla tiellään hän vähän tarkemminkin selvittää sitä Eerikan kohtaa.\n\n»Vai Eerikka nyt olisi pois jäänyt etsinkolahnojen noususta!» sanoo\nhän. »Eihän se täytisen partatuurikka moniksi muuta teekään kuin\nkulkee Höytiäisellä lahnan pyynnissä. Sitähän se vain, ja sitten\njoutoaikomaan se maleksii täällä kylällä niitä saaliitaan kerskumassa\nja sitä timokraattipuolueen politiikkaa ajamassa. Siinähän ne Eerikan\nahvieringit, johan nuo on tässä opittu tuntemaan aivan ulkoa!»\n\n»Entäs se toinen hyväkäs siitä Eerikan naapurista, joko lie se eilen\nkäynyt?»\n\n»Kuka niin — toinen hyväkäs?» on Muuriainen kysyvinhän, vaikka hän jo\ntiesikin, ketä Kelovaaralainen tarkoitti.\n\n»Sepähän vain se Läikölän paikan Hiltunen!» selvittää Kelovaaralainen\ntarkemmin.\n\n»Sekö Läikölän paikan hinkutautinen Antti Hiltunen?»\n\n»No sitähän minä tässä koko ajan esittelen, justiin sitä samaa\nnauhiaista, jotta joko hän lie eilen käynyt?»\n\n»Eikös mitä sekään eilen käynyt!» toimittaa Muuriainen kovasti\nhyvillään, kun sai jälleen ilmiantaa yhden velkamiehen. Ja paremmaksi\nvarmuudeksi hän selvittää lisää Hiltusestakin:\n\n»Mitenkäs nyt se Läikölän mieskään jäisi pois lahnan noususta. Vaikka\nse iänikuinen hinkutauti miten pahasti sitä vinguttaisi, niin siellä se\nvain sen ison verkkoveneensä perässä itseään soudattaa ja syödä appaa\nsiitä likaisesta riepurätistään sitä terveyssuolaansa. Ikäänkuin se\nterveyssuola sitä hänen hinkutautiaan sen siitään parantaisi!»\n\n»Ja tulisikohan tuo se Anttikin tänä päivänä viirunvetoon?» puskee\nKelovaaralainen omaa asiataan.\n\n»Aivan varmaan tulee Anttikin tänä päivänä!» vakuuttaa Muuriainen. »Vai\nei se Antti tulisi, onhan se näet sekin hyväkäs olevinaan ihan niitä\nmokraattipuolueen vellipadan kokittajia, ja nekös nyt jättäisivät sen\npunaisen pötkylänsä vetäisemisen toisten varaan!»\n\nTähän tapaan Muuriainen oman päänsä päästimiksi kavaltaa\nkilkanrantalaisia; mutta kun nyt Kelovaaralainen alkaa esitellä, että\njospa hän sitten jäisikin tähän taloon niitä Kilkanrannan puolen\ntimokraatteja vahtaa maan, niin jo Muuriainen säikähtää ja alkaa panna\nepojaan.\n\n»Jotta tähänkö taloon? Mikäpäs siinä — mikäpäs siinä muuten», hätäilee\nhän, »kun tässä vain oltaisiin varmoja, että ne hyväkkäät sieltä\nviirunvedosta palatessaan poikkeaisivat tähän taloon. Vaan siinäpä se,\nkun siitä samaisesta seikasta ei ole mitään varmuutusta!»\n\n»Mihinkäpäs ne muuannekaan menisivät?» keskeyttää Kelovaaralainen hänen\nhätäilynsä.\n\n»Jotta mihinkäkö muuanne muka menisivät? Voi hyväinen aika, jospa sen\ntietäisikin sanoa takinhan, vaan niistä samaisista kilkanrantalaisista\nkun ei koskaan osaa sanoa mitään varmempaa!»\n\n»Kyllä ne tulevat tähänkin taloon, jos ne vain kerran saapuvat\nviirunvetoon!» päkistää Kelovaaralainen hyvin varmana omaa puoltaan.\n»Vai eivät ne muka tähän tähän justiin ne tulevat joka sorkka. Kun\novat ensin käyneet sen punaisen pötkylänsä vetäisemässä, niin tähän\nne juuttaan hyväkkäät sieltä aivan solkenaan suoltuvat kahvin ja\ntupakan ostoon ja niitä leukojaan valjastamaan. Etköhän vain lie\ntuossa jo mitannut kahvikääröjäkin niille valmiiksi — niin hyvin sille\nKilkanpuron isopartaiselle Tuonoselle kuin sille Läikölän paikan\nHiltusellekin?»\n\nMuuriainen huomasi pahasti sotkeutuneensa. Hän oli tosiaan jo mitannut\nvalmiiksi kahvikääröt sekä Kilkanpuron Eerikalle että Läikölän paikan\nHiltusellekin. Sitä vain puuttui, että hän olisi sujakalla käsialallaan\npyöräyttänyt näiden nimetkin kääröjen päälle, jotta olisi sitten koko\njoukon nähden saanut esitellä, kuinka varma hän oli ollut heidän\nsaapumisestaan.\n\nVain noita nimiä tosiaan puuttui, mutta muuten näki Muuriainen\ntakertuneensa kuin käpälälautaan. Ja häntä kun hirvitti jo pelkkä\najatuskin, että Kelovaaralainen jäisi heille koko päiväksi\nvelkamiehiään vahtaamaan. Mene ja tiedä, mitenkä tässä päivän pitkään\nsatuttaisiin sanoissa sotkeutumaan, ja silloin se hyväkäs saattaisi jo\nmuistaa sen hänenkin panttauspaperinsa. Ja entäs se toinen asian puoli:\nmitäs ne kaikki viirunvetäjät sanoisivatkaan, kun Kelovaaran kitupiikki\n— kunniaton kelmi — maleksisi tässä hänen luonaan velkamiehiään\nvaanimassa? Johan ne, johan ne rupeaisivat kaikki aivan vieromaan ja\nkiertämään tätä hänen kauppapaikkaansa ja siinä sitä sitten oltaisiin!\n\nHätäpäissään yritti Muuriainen jo turvautua pieneen valepuheeseenkin.\nHän alkaa toimittaa, että kyllähän tässä, kyllähän tässä vieras\notettaisiinkin vastaan. Hyvin mielellään muuten otettaisiin, vaan kun\nse Marjettakin oli aivan pahimmoikseen sattunut sairastumaan, niin\ntokkopa siitä olisi edes vierasta kahvittelemaan ja syöttämään.\n\n»Ihan kuivin suin ja nälissään tässä pitäisi vieraan koko päivä\nistua kököttää!» puhelee hän niinkuin anteeksi pyytäen. Mutta tähän\nKelovaaralainen omasta puolestaan marahtaa:\n\n»En minä kahvista väiltäkään, olen jo juonut kahdet kahvit tänä aamuna.\nJa mitä taas siihen syömisen puoleen tulee, niin osaan minä olla\nsyömättäkin yhden päivän. Mitäpä tämä nyt yksi päivä, ostan vaikka\nnoita vesirinkelejä kymmenellä pennillä ja pureskelen niitä pahimpaan\nnälänsilmään!»\n\nSiinä sitä oltiin. Muuriainen alkoi vähitellen uskoa, ettei Kelovaaran\nkitupiikkiä saatu valehtelemallakaan pois lähtemään. Eihän mitä\nsaatu, kun Kelovaaralainen kerran tihulaisen neuvokista oli koko\novelan suunnitelmansa perustanut tähän taloon jäämiseen, niin hän jäi\nmyöskin, ja Muuriaisen täytyi mukautua. Kovasti häntä kyllä kiukutti\nKelovaaralaisen jääminen, mutta eipä siinä auttanut muu kuin piti vain\nnieleskellä alas pahinta kiukkuaan, jottei Kelovaaralainen ennättäisi\njo aamusta pitäen pahemmin äreytyä.\n\nNiin he yhtenä menivät Muuriaisen puotikamariin, ja sinne Muuriainen\naluksi jättikin vieraansa. Sanoi itse pistäytyvänsä keittiön puolella\nMarjetan luona, jotta jos se hyvinkin siitä sairaudestaan virkoaisi\nkahvia ja ruokaa laittamaan.\n\nKelovaaralainen oli siis vihdoin vahtipaikallaan — Muuriaisen pienessä\npuotikamaripöksässä. Jo heti sieltä Joplukan mökiltä lähdettyä oli\ntihulainen juolauttanut hänen mieleensä tämän huoneen, että eiköhän sen\nikkunaan vain näkyisikin ihan kelteänään se viirunvetopaikalta tuleva\ntie. Nyt Kelovaaralainen heti Muuriaisen mentyä kiiruhti kurkistamaan\nikkunasta, ja aivan oikein, siellähän se näkyikin viirunvetopaikan\nkoreaksi maalattu portti ja siinä portilla seisoskeleva ihmisrypäjäs.\nNäkyivät siellä jo odottelevan ovien aukaisemista ja viirunvedon\nalkamista.\n\nAivanpa Kelovaaralainen oli jo tuntevinaan portilla seisovasta\nihmisjoukosta sen Kilkanpuron isopartaisen Eerikka Tuonosenkin. Mikäpä\nettei hän olisi tuntenut Pitkää ja veteläryhtistä miehen hutjaketta,\nsiellä se näkyi lankivarsipiippuaan imeskellen ja ryntäillä rehoittavaa\npunaista partaansa sipoen leveilevän kuin rohveetta ainakin tuon muun,\nmatalampitekoisen miesjoukon keskellä.\n\nKelovaaralainen oli kovasti hyvillään, kun tihulainen oli osannut\nneuvoa näin hyvän vahtipaikan. Tässä kun vain malttaisi istua kököttää\nikkunan ääressä eivät hyvät pääsisi hänen tietämättään ohi livahtamaan.\nPieni kolmijalkainen pöytäpahainenkin oli ikkunan ääressä valmiina ja\nkaksi nupopäätä jakkaratuolia. Toisen näistä tuoleista Kelovaaralainen\nanasti oitis istuimekseen ja silmäili sitten hiukan tarkemmin tätä\nhuoneputeroa.\n\nHän tiesi Muuriaisen nimittävän tätä huonetta »konttorikseen», mutta\nkovemmin vaatimaton tämä näytti olevan kauppamiehen konttorihuoneeksi.\nKoko pöksä oli muuten enemmillään kuin puolillaan päällekkäin ladottuja\ntavaralaatikoita. Jo kerran aikaisemminkin oli Kelovaaralainen\nkurkistanut ovelta tähän huoneeseen ja nähnyt nuo samaiset\ntavaralaatikot. Mikä liekin hänen mieleensä silloin juolauttanut\nepäilyn, että olivatkohan nuo laatikot kaikki edes täysiäkään.\n\nNyt jutkahtaa Kelovaaralaisen mieleen aivan itsestään tämä sama epäily,\nja kun Muuriaista ei vielä kuulu tulevaksi, nousee hän lähemmin\nperäämään epäilyään. Kumaraan vääntyen hän alkaa lattiasta lähtien\nraplailla ja tissaroida noita toistensa päälle ladottuja laatikoita, ja\naivan oikein: paras osa niistä osoittautuu typötyhjiksi.\n\nSiinä Kelovaaralainen alkaa ihmetellä, mitä tämä kujeilu oikeastaan\nmahtoi merkitä, ja pianpa hän sen oivaltaakin. Tämä Muuriainen oli\nkovasti leventelynhaluine miehen kekkuli, ja eikös vain täytinen\npitänytkin noita laatikoita tässä huoneensa täyttönä niinkuin komeuden\nvuoksi. Tietysti se hyväkäs jokaiselle kerskaili, että kun hänen\npuodissaan kaikki hyllyt olivat niin jumalattoman täyteen ahdetut tuota\ntavaran puolta, niin täällä konttorin puolella piti muka säilytellä\nparasta varastoaan.\n\nMutta mitenkä lie ollut tuokin puotipöksän hyllyjen täysinäisyys.\nKelovaaralainen kun tällä kertaa oli lähtenyt vähän niinkuin\ntunnustelemaan tämän meidän saloperukkamme kauppaneuvoksen oloja,\nniin oli äsken puotipöksässä seistessäänkin jo ennättänyt tehdä\nomia huomioitaan. Hän oli pannut merkille, että hyllyt kyllä ensi\nnäkemältä näyttivät ihan kuin täysiltä, mutta jos lähemmin tarkasteli\nniitä, huomasi niiden pikemminkin olevan tyhjiä kuin täysinäisiä.\nKelovaaralainen oli nähnyt kangaspakkojakin viskotun vain yhden ainoan\nkullekin hyllylle, vaikka tilaa olisi ollut ainakin viidelle pakalle\npäälletysten.\n\nSe oli sitä Muuriais-Heikin leventelyä, mutta olipas vain hyväkäs\nosannut saada koko kyläjään hokemaan ja hölöttämään, että tämä heidän\nkauppaneuvoksensa se vasta olikin mato mies sitä kaupan puolta\ntekemään. Kelovaaralainen tiesi monen aivan tosissaan uskovan ja\nvakuuttavan, että kun ei vain tämä juukelin pohatta tekisi enemmän\nkauppaa kuin esimerkiksi se kirkonkylän kauppias Tuhkanen, vaikka sillä\nolikin olevinaan monet apulaiset ja puukhollarit, ja tämä Muuriainen\notalti yksinään, tai sen vähän minkä Marjetta pääsi emännyydeltään\nhäntä auttelemaan.\n\nMutta kun Muuriainen yhä vain viipyi siellä keittiön puolella, niin\nKelovaaran kitupiikillä oli hyvää aikaa tehdä vielä vähän enemmänkin\nomia huomioitaan. Vilkaistessaan jälleen ikkunan puoleen hän huomasi\nsiinä pöytäpahaisella yhden ainoan tilikirjan seurana vetelehtivän\nhajallaan ison joukon kaikennäköisiä kirjeitä ja laskuja. Seinällä\nikkunan vieressä oli kyllä koukkuja ja hakasiakin, mutta ne olivat\nmelkein järjestään tyhjinä, ja koko liikkeen kirjevaihto ajelehti\npitkin pöytää.\n\nOveen vilkaisten Kelovaaralainen alkoi haroa ja hämmennellä tuota\npaperikasaa, ja pianpa hän saikin sieltä ongituksi kaksi näköjään vasta\näsken tullutta Joen kaupungin kauppasaksojen kirjettä, jotka Muuriainen\noli kyllä avannut, mutta jättänyt sitten sisältöineen päivineen siihen\ntoisten paperiensa sekaan. Toinen oli kauppias Peppe Parviaiselta\nja toinen siltä Suvannonkadun kulmauksessa kauppaa pitävältä Tahvo\nHyväriseltä, siltä Sammakkovaaran entiseltä Tahvo Hyväriseltä, joka oli\nalkuperiään melkein meidän kylän miehiä, mutta oli jo vuosia sitten\nsiirtynyt Joelle kaupan pitoon. Ja sivumennen sanoen etevä kauppamies\nse tämä Tahvo Hyvärinen olikin näihin aikoihin — myöhemmin hän kyllä\nkarkasi Amerikkaan eikä muistanut lähtiessään edes niin paljoa, jotta\nolisi sanonut hyvästit monille velkojilleen.\n\nNäidenpä kauppasaksojen kirjeet oli siis Kelovaaralainen nyt käsittänyt\ntuosta Muuriaisen paperikasasta, ja ne olivatkin kiintoisia kirjeitä\nmolemmat. Oikein äkäisen puolimaisia karhukirjeitä ne olivat, ja\nkummassakin kuoressa oli kirjeen seurana iso nipakka monivuotisia\nlaskuja ja niiden yhteenvetoja. Varsinkin se Tahvo Hyvärinen tuntui\njo olevan vähän niinkuin hätäyksissäänkin saamisestaan, uhkaili\nuloshaulla, vieläpä morkkasi Muuriaista petollisuudestakin.\n\nAivan Kelovaaralaisen käsi rupesi vapisemaan, kun hän piteli tuota\näkäistä karhukirjettä näpissään. Oikeastaan hän oli kyllä jo ihan\nalkuperiään ollut siinä hiljaisessa uskossa, ettei tästä Muuriaisniemen\nresutalon entisestä Heikki Holapasta olisi kauppamieheksi, mutta\nei hänkään sentään ollut osannut aavistaa, että Muuriais-Heikki\nnäin pian kykenisi panemaan sujoksi Riihikankaan entisen Marjetan\nsuuret rikkaudet. Sitä ne kuitenkin merkitsivät, niin hyvin nämä\näkäiset karhukirjeet kuin nuo tyhjät tavaralaatikotkin — sitä ne\nvain, että tällä Muuriais-Heikillä alkoi olla kova kapelu rahaisista\nrahoista ja luottokin jo niinkuin lopuillaan. Ja nähtävästi se\nhönttöpäinen Marjetta vain yhä edelleenkin luotti lujasti Muuriaisensa\nkauppamieskykyihin; mutta kyllähän tässä himppusen verran raottaisi\nMarjetankin silmiä Ja hän tunsi jo olevansakin aivan valmis tähän\ntehtävään.\n\nVarovasti hän sovitteli nuo äkäiset karhukirjeet ja niitä seuranneet\nlaskunipakat takaisin kuoriinsa ja asetti sitten kuoret uudelleen\npaperikasan päälle. Kelteästi näkyviin hän ne asetteli, ja niin hän jäi\nodottamaan Muuriaisen ja Marjetan ilmestymistä.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\n\nVihdoin viimein keittiön puolelle vievä ovi aukenikin ja sieltä tuli\nnyt sairaaksi esitetty talon emäntä Kelovaaralaista tervehtimään.\nLyhyt ja paksu lyllerö hän oli, tämä Riihikankaan entinen Marjetta\nLouhelatar; enemmän jauhosäkin viiteneen hän oli vartaloltaan,\nja hampaaton suukin oli mennä loksahtanut pahasti sisäänpäin,\nmutta muuten hän oli kaikin puolin kauppamiehen emännän näköinen.\nKoreissa silkkihepenissä hän tulla kahisi huoneeseen, ja povella\nheilahtelivat moneen kertaan kaulan ympäri vyyhdetyt kellonvitjat.\nEi hän kaikistellen arkioloissa noita vitjojaan pitänytkään, vain\nsilloin kun piti Joen kaupungin kaupparatsuille näytellä rikasta\nkauppaneuvoksen emäntää. Mutta ehkäpä hän tahtoi näytellä nyt sitä\nsamaa Kelovaaralaisellekin.\n\nKelovaaralainen koetti olla kovasti alentuvainen Marjettaa\ntervehtiessään. Marahtipa hän ohimennen terveiset omalta\nemännältäänkin, ja tästäkös Marjetta pääsikin hyvään alkuvauhtiin.\nHän alkoi siunuustella ja päivitellä, että jo tässä olikin viikkoja\nvierähtänyt viime näkemisestä, ja niin likeisiä sukulaisia kuin\noltiinkin olevinaan.\n\nMutta niinhän se oli, kun jokaisella oli tässä maailmassa ne omat\nahvierinkinsa, minkä heilläkin.\n\nJa tästäpä Marjetta jo pääsikin esittelemään niitä omia ahvierinkejaan.\nHampaatonta suutaan muikistellen ja kultavitjojaan paremmin näkyviin\nasetellen hän alkoi kuvailla, mitenkä tässä eilenkin oli molemmin\nsaatu rehkiä tuon kaupanteon kiireessä. Niin jumalattomasti oli näet\nkoko pitkän päivän kuhissut puodissa ostajia, ettei tämä Holopainen\nmalttanut edes kunnolla syödäkään. Sen vähän minkä oli käynyt\nkeittiön puolella hotkimassa lettuja, joita piikatytön hattara oli\nsiinä kiireessä paistaa käryyttänyt. Ja hän itse oli siinä hötäkässä\ntullut ihan sairaaksi, niinkuin olisi jalat alta pois lyöty, ja tämä\nHolopainen oli jo hätäytynyt, jotta ihanko tässä pitäisi vielä yhteen\nja samaan viirunvetohöyräkkään lähteä tohtoriakin noutamaan.\n\nNaama monella kureellaan Kelovaaralainen kuuntelee Marjetan esityksiä.\nJa vähitellen hän alkaa jo myönnytelläkin, että kyllähän tämä\nMuuriaisniemen entinen Heikki Holappa oli jo nuoresta pitäen osannut\nsen kaupanteon konstin. Oikein tekijämies se tämä Holappa oli jo ihan\nalkuperiään ollut niissä kaupanteon ahvieringeissa.\n\nNyt on tarpeen huomautus, ettei Marjetta ensinkään tykännyt, jos\nsanottiin hänen rakasta kauppaneuvostaan Muuriaisniemen entiseksi\nHeikki Holapaksi. Ei hän yleensäkään tykännyt koko tuon Muuriaisniemen\ntalon muistuttamisesta, kun se tosiaankin oli pahimmassa huudossa oleva\nresutalo koko meidän perukalla.\n\nSiinä se talo muuten olikin aivan sen Saaren talon ja sen Savikon\nniittytorpan likeisimpänä naapurina. Eto talo kaikin puolin, kartano\nvielä pahemmin hajallaan kuin esimerkiksi siinä Lapukkavaaran\nveljesten talossa, ja pellonaidatkin mikä mihinkin päin vintsallaan\nja vängällään. Jo vanhastaan se talo oli ollut viinamäen miesten\nja mustalaisten kokouspaikkana, ja mitenkäs nyt Marjetta olisi\ntykännytkään, että hänen rakas kauppaneuvoksensa aivan julkisesti\nkuulutettiin mokoman resutalon mieheksi.\n\nEikä Marjetta liioin sietänyt niiden Muuriaisen entisten\nahvierinkienkaan mainitsemista. Jos tässä näet asiat selvitetään vähän\ntarkemmin, niin tämä Muuriainen oli ennen Marjettaan tutustumistaan\nkierrellyt kaiken maailman rannat milloin konttisaksana, milloin\nkahvipannujen tinaajana ja minkä minäkin kepulikeinottelijana. Olipa\nhän siinä sivuahvierinkeinaan narrannut piikaihmisiäkin niin hyvällä\nmenestyksellä, että sai nyt Marjetan rahojen turvin kauppaneuvoksena\nköllötellessään maksaa jutistaa paria lapseneläkettä. Jos ei niitä\neläkkeitä vain lie ollut yksin lukien kolmeakin, puhumattakaan nyt\nvähäisemmistä synnin nimellisistä, jotka tämä Muuriainen vikkelänä\nmiehenä oli osannut lakaista hissunkissun näkymättömiin.\n\nNäihin »entisiin ahvierinkeihin» se Kelovaaralainen nyt rupesi\nvihjailemaan. Itse asiassa oli kai Marjettakin osapuilleen tuntenut\nnämä ahvieringit jo silloin rakkauden nahinoiden alkaessa. Niinhän\nne sanoivat Marjetan siihen aikaan kerskanneenkin, että justiin sen\nvuoksi hän lähtikin niin ryösönään tämän Muuriais-Heikin kelkkaan, kun\nhän takitilaan tunsi ja tiesi tämän Heikin tavallista maatiaismiestä\nhimpun verran etevämmäksi niissä rakkauden sisäisemmissä lirputuksissa.\nJa niinkin sanoivat Marjetan kehuneen, että yhden yön iloista tämän\nMuuriaisen kanssa hän aivan mielellään maksoi yhden niitä entisiä\nlapseneläkkeitä.\n\nMutta tämä nyt oli ollut sitä omaa aikaansa. Nykyelleen oli Marjetan\npalava rakkaus jo sen verran tasaantunut, että hän koki paraansa\nmukaan peitellä ja sotkea niitä vanhoja jälkiä. Niinpä hän ei enää\nerehdyksessäkään sanonut rakasta kauppaneuvostaan Muuriaiseksi tai\nMuuriais-Heikiksi, vielä vähemmän Muuriaisniemen entiseksi Holapaksi.\nJärjestään kaikki nämä nimitykset olivat Marjetan mielestä loukkaavia.\nHän nimitteli miestään Holopaiseksi tai vielä hienomman mallin mukaan\nHentrik Holopaiseksi, mutta muut hyväkkäät ne vain Marjetankin kuullen\npyrkivät erehtymään niihin vanhoihin nimityksiin. Olipa sattunut niin\nmukavasti, että Joen kaupungin kauppasaksatkin olivat välistä panneet\nkirjeen osoitteeksi »Kauppias Heikki Muuriainen», ja tämä meni jo\nMarjetan mielestä vähän liikanaisuuksiin.\n\nMarjettaa loukatakseen se Kelovaaralainenkin nyt niihin entisiin,\nmutta Marjetta ei ole kuulevinaan tuota letkausta. Hän ottaa vain\nKelovaaralaisen sanoista niinkuin paremman vauhdin ja alkaa äskeistäkin\nyllemmin kehua näitä heidän nykyisiä ahvierinkejaan, nimenomaan niitä\neilispaiväisiä. Hän toistaa hanakasti:\n\n»Osaahan se, osaahan se tämä Hentrik Holopainen sen kaupanteon\nkonstin. Kyllä tässä sitten eilispäivänäkin tuli penni poikineen\ntuonne puotipöksän rahalootaan Aivan näet piti kahdesti päivän pitkään\nse tyhjentää, ja sitä laskemista, sitä laskemista, mikä sitten\niltamyöhällä oli niissä rahasummissa! Ja osaahan se tämä samainen\nHolopainen aivan tavallisina päivinäkin tehdä sitä kaupan puolta. Ei\nsitä oikein uskoisikaan, millainen mato se on sillä omalla alallaan!»\n\n»Onhan se mato, on se mato!» on Kelovaaralainenkin yhtyvinään\nkehumiseen. »Näkeehän sen kaikesta, että mato se on tämä Muuriaisniemen\nentinen Holappa. Kun sitä on tuota tavaran puoltakin ahdettu tässä\ntalossa kaikki paikat täpäten täyteen, minkä noitakin kangaspakkoja\ntuonne puotipöksän hyllyille. Aivan niiden luulisi katkeavan. Ja entäs\nsitten noita täysinäisiä tavaralootia täällä konttorin puolella!»\n\nMuuriainen on kuulevinaan hienoista ivaa Kelovaaralaisen kehumisessa.\nLevottomana hän liikehtii siinä tavaralaatikoiden vaiheilla ja koettaa\nohimennen sysiä niitä paremmin toistensa päälle, jottei laatikoiden\ntyhjyys pistäisi niin pahasti silmään. Mutta Marjetta tokko lie omasta\npuolestaan huomannutkaan mitään ivaa. Hän laskettelee nyt täysin\npurjein siitä samaisesta tavaran paljoudesta\n\n»Onhan sitä, onhan sitä tämän Holopaisen kaupassa tuota tavaran\npuolta!» toistaa hän retevästi. »Ja yhtenään sitä vain pitää uutta\nhommata!»\n\n»Taitaa olla aivan vasituinen rahtimies sitä Joen kaupungista\nvetämässä?» on Kelovaaralainen ihmettelevinään:\n\nTämä nyt oli oikeastaan liikaa. Ei Muuriaisen kaupassa tarvittu\nlähestulkoon yhtäkään rahtimiestä aivan vasituisesti, mutta Marjetta\nantoi Kelovaaralaisen ymmärtää, ettei yksi rahtimies oikein\nriittänytkään. Hän selvittää:\n\n»Onhan se yksi rahtimies aivan vasituisesti!» Ja saadakseen toisen\nparemmin uskomaan hän lisää:\n\n»Tämähän se Välilän Piiroinen on meillä niinkuin vasituisena tavaran\nvetäjänä!»\n\n»Vai se se on se Piiroinen!»\n\n»Sehän se on niinkuin vasituisena!» julistaa Marjetta hanakasti. »Mutta\neihän se kaikistellen yksinään mihinkään ennättäisi, jollei olisi se\nKilkanpuron isopartainen Eerikka Tuononen tässä vähän auttelemassa.»\n\nJa paremmaksi varmuudeksi hän selvittää tarkemmin:\n\n»Se kun se Eerikka on yhtenään vetävinään sinne Joen kaupunkiin niitä\nlahnojaan, niin siinähän se tulomatkoillaan auttelee vähän tätä Välilän\nPiiroistakin!»\n\n»Ja rahaisella rahalla se vain tämä Muuriaisniemen entinen Holappa\ntaitaa ostaa rytyyttää sitä kauppatavaraa?» on Kelovaaralainen\nkysyvinään.\n\nMikäpäs pakko tässä olisi siihen velkakauppaan turvautua!» sanoo\nMarjetta retevästi ja varmasti. Hetkisen mietittyään hän sentään\ntäydentää:\n\n»Vaikka onhan se niinkin, että aina sitä siksi jotta sanan sijaksi\npitää näissä kaupanteon ahvieringeissa sitä velan puoltakin viljellä.\nTäytinenkös se joka kertana rahat lähettäisi niiden rahtimiesten\nmukana!»\n\n»Sehän se, ei sitä joka kertana», murahtelee Kelovaaralainen, »mikäpäs\ntäytinen se joka kertana rahat. Vaan eivät ne hyväkkäät ole vielä\ntainneet tätä Muuriaisniemen entistä Holappaa sen pahemmin hätyytellä\nniistä vähäisistä saamisistaan?»\n\nKelovaaralainen aivan kuin himpun verran nyökkäisi siinä paperikasan\npäällä kelteästi näkyviin kirjekuoriin. Muuriainen on kuin tulisilla\nhiilillä, hänen tekisi mieli siepata nuo kovanonnen kirjekuoret pois\nja sujauttaa taskuunsa, mutta ei käynyt mitenkään sieppaaminen, kun\nKelovaaran kitupiikki oli siinä vahtaamassa. Marjetta puolestaan ei\nvielä huomaa mitään noista kirjekuorista, vaan laskettelee äskeistäkin\nvarmemmin:\n\n»Johan nyt, jotta aivan rupeaisivat hätyyttelemään eto saamisistaan!\nVaikka kuuluvathan ne muita hätyyttelevänkin, minkä sitäkin\nKaunislahden Rummukaista, vaikka se onkin olevinaan ihan niitä\nökäkauppiaita omasta mielestään. Vaan sillä onkin tällä Hentrik\nHolopaisella paremman puolimainen luottamus siellä Joen kaupungissa.\nEivät ne tätä hätyyttele, vaikka sattuisikin joku satanen jäämään\nmaksamista!»\n\n»Sehän se, kun on niin hyvä luottamus», myönnyttelee Kelovaaralainen,\n»eiväthän ne silloin rupea hätyyttelemään!»\n\nHän ojentaa himpun verran kättään ja ottaa aivan kuin vahingossa\nsormiensa väliin sen Tahvo Hyvärisen kirjekuoren. Hän kääntelee\nja pyörittelee sitä moniaanne päin ja alkaa kysellä, että oliko\nse tämä Muuriaisniemen entinen Holappa ollut milloinkaan asioissa\nsen Sammakkovaaran entisen Tahvo Hyvärisen kanssa? Se kun näet oli\nolevinaan niinkuin näitä oman kotipuolen miehiä, niin oliko se tämä\nHolappa sattunut sen asioihin sotkeutumaan?\n\nNyt jo Marjettakin älysi tuon Kelovaaralaisen näpissä kieppuvan\nkirjekuoren. Vieläpä hän osapuilleen tunsi sen sisällönkin, sillä\nMuuriainen oli hänelle siitä siksi jotta sanan sijaksi maininnut.\nMutta ei Marjetta niin vain sanoissaan sotkeudu, hän julistaa silmää\nräpäyttämättä:\n\n»Se kuuluu olevan hyvin kenkku mies se Sammakkovaaran entinen Tahvo\nHyvärinen. Mikä liekin nappisaksa eikä oikea kauppamies, ja niin se\ntämä Hentrik Holopainen sanookin, että parasta on pysytellä erillään\nkoko siitä sen Hyvärisen kauppapaikasta!»\n\n»Niinhän se taitaa olla — joutava kenkuttelija koko se Hyvärinen!»\nmyössää Kelovaaralainenkin. »Mutta se Peppe Parviainen, sehän se on\nniitä vanhempia ja niinkuin paremmin tunnettuja kauppasaksoja koko Joen\nkaupungissa!»\n\n»No eipä siitäkään ole kehumista!» iskee Marjetta hanakasti. »Vaikka se\nonkin olevinaan niitä vanhempia, niin kuuluvat ne vain silläkin olevan\nne omat kenkuttelunsa ja muut täytisen konstailunsa. Vaan se siinä\nTorikadun varrella kauppaa pitävä Pekka Pajarinen, se kuuluu olevan\nniinkuin niitä rehellisempiä kauppasaksoja, ja siitähän se tämä Hentrik\nHolopainen onkin nykyelleen tavaraa ostanut!»\n\n»Ähäs, vai siitä se Torikadun Pekka Pajariselta nykyelleen tämä\nHolappa!»\n\n»Siitähän se, sen vähän minkä tässä nyt näitä aikoja lienee sitä velan\npuolta viljelty. Ja siitähän se tämä Holopainen rahaisella rahallakin\nostaa, kun se samainen Pekka Pajarinen on niin sopuisa mies joka\nsuhteessa. Aivan se näet ilman takuumiehiä ja muita varmuutuksia kuuluu\ntälle Hentrik Holopaiselle sitä velan nimellistäkin tarjottelevan.\nMiten paljon hyvänsä vain tämä Holopainen suostuisi ottamaan, niin\ntinkaa ei tulisi. Ei lähetettäisi siitä talosta rahtimiehiä tyhjiltään\nkotiin, niinkuin ne Tahvo Hyväriset ja ne Peppe Parviaiset, täytisen\nhyväkkäät, kuuluvat lähettävän, kun mitenkuten hyvilleen sattuu!»\n\nTähän tapaan Marjetta rakkaan kauppaneuvoksensa ahvierinkeja\nselvitteli. Kelovaaralainen sai aivan ilmaiseksi tietää, että\nMuuriaisen rahtimiehet oli jo lähetetty tyhjiltään kotiin sekä\nSuvannonkadun Hyväriseltä että Peppe Parviaiseltakin, ja nimenomaan\ntästä syystä olikin Muuriainen siunatuksi lopuksi häleytynyt siltä\nTorikadun Pekka Pajariselta velkaa suoltamaan. Ja arvaapa tuon, tästä\nne toiset hyväkkäät olivat kovasti kiukuissaan ja kokivat kiristää pois\nmonivuotisia saamisiaan, mutta Muuriainen tietysti maalasi Marketalleen\nnuo kiristämiset jonnijoutavaksi kenkutteluksi.\n\nYhä paremmin, yhä paremmin alkoi Kelovaaralainen ymmärtää\nMuuriais-Heikin nerokkaita ahvierinkeja. Hän olisi hyvin mielellään\npitänyt Marjetan kanssa vähän enemmänkin puhetta näistä asioista, mutta\nMuuriainen itse, senkin hyväkäs, rupesi nyt paraansa mukaan sotkemaan\nMarjetan selvityksiä. Kun ei siinä hätäpäissään muutakaan keksinyt,\nniin alkoi hätistellä Marjettaa, että tämä menisi vähän valvomaan ja\njouduttamaan sen piikatytön ruuanlaittoa. Muuten se täytisen hattara\ntaas kuhnailisi niin kauan, että kaikki viirunvetäjät ennättäisivät\ntulvata tuonne puotiin, ja rupeapas siinä hälinässä sitten vierastakin\nsyöttelemään!\n\n»Jokohan nuo, jokohan nuo alkavat ihan tuossa paikassa sieltä suoltua?»\nhätäytyy Kelovaaralainen muistaen yhtäkkiä oman asiansa.\n\n»Eihän ne nyt ihan vielä», toimittaa Muuriainen, »ei ne nyt vielä aivan\ntuossa paikassa, vaan se samainen piikaihminen kun nyt on semmoinen\njoutava hompsottaja. Eilenkin se täytinen polttaa käräytti letut ja\nhyvän sianlihatärrin ihan pilalle, niin sen tauttahan minä tässä vain\nMarjettaa muistuttelen!»\n\nMarjetta näkyi tosiaan ymmärtäneen Muuriaisen muistuttelut ja\nsalavihkaiset silmäniskut. Hän läksi ruuanlaittoa jouduttamaan, ja pian\nsiitä jo sitten päästiin syömähommiinkin.\n\nSyödessään oli Kelovaaralainen koko ajan kuin tulisilla hiilillä.\nYhtenään hän pälyi keittiön ikkunasta viirunvetopaikalle päin, mutta\ntämä huolenalainen vahdinpito ei sentään häntä kokonaan estänyt\notattelemasta puhetta Joen kaupungin kauppasaksoihin, jotta jos\nhyvinkin saisi urkituksi vielä Marjetalta lisävalaistusta Muuriaisen\nahvierinkeihin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\n\nRupesi siitä jo vähitellen tulemaankin niitä viirunvetopaikalta\nodotettuja ostajia. Ensin ne vielä hyvän tovin aikailivat\nviirunvetopaikan portilla, siirtyivät sitten pienemmissä rypäjäksissä\nMuuriaisen kauppapaikan luo ja siitä yksitellen tulivat puotiin.\nKello kilahteli vähänväliä, ja joka kerta, kun kellon kilahdus\nkuului puotikamariin, hykähti Kelovaaralaisen sydän jännittyneestä\nodotuksesta, jotta jokohan sieltä hänen velkamiehensä ujuttautui kahvin\nja tupakan ostoon.\n\nKorvat höröllään ja ylen kärsimättömänä Kelovaaralainen koki\nkuulostella puodissa virinnyttä puheenporinaa, ja jopa hän sieltä\njoukosta oli eroittavinaankin Kilkanpuron isopartaisen Eerikan rehevän\nääntelyn. Ja nyt, nyt kilahti jälleen kello, ja melkein siinä samassa\nsiunaamassa rupesi jo kuulumaan sen Läikölän paikan hinkutautisen\nmiehen vinkuva rykiminenkin. Ei mitään epäilyä, molemmat nuo\nvelkamiehet olivat jo puodissa ostoksiaan tekemässä, mutta Muuriainen,\nsenkin hyväkäs, ei nähtävästi pitänyt mitään erityisempää kiirettä.\n\nOli sovittu siihen tapaan, että Marjetta tänä päivänä vasituisemmin\nhoitelisi kaupanteon ja Muuriainen itse ohjaisi Kelovaaralaisen\nvelkamiehet puotikamarin puolelle. Sanoisi vaikka minkä tekosyyn, jotta\nsaisi nämä narratuksi pois sieltä suuremmasta rahvasjoukosta, ja sitten\nKelovaaralainen nitistäisi jokaisen uhrinsa ilman suurempia hälinöitä.\n\nSemmoinen oli suunnitelma, mutta Kelovaaralaisen sanomattomaksi\nkiusaksi kuulosti Muuriainen vain muina miehinä soittavan suutaan\nasiakkaittensa kera. Nimenomaan sen Kilkanpuron isopartaisen Eerikan\nkanssa kuului Muuriainen juttuavan ummet ja lammet siitä eilisestä\netsinkolahnojen noususta, ja kuulostipa jo sen Läikölän miehenkin\nvinkuva ääni sekautuvan tuohon samaan keskusteluun. Ei merkkiäkään\nsinne päin, että Muuriainen olisi alkanut vihjailla kumpaistakaan\nnoista velkamiehistä puotikamarin puolelle lähtemään.\n\nJo ennätti se tihulainenkin Kelovaaralaisen korvan juureen omia\nneuvojaan sohisemaan. Niinkuin olisi ensi töikseen alkanut peloitella,\nettei siihen Muuriaisniemen entiseen Holappaan ollut ensinkään\nluottamista. Mutta siinä samassapa jo puheenporina puotipöksän puolella\nhiukan hiljenikin, ovi raottui himpun verran ja siitä raosta livahti\nMuuriainen liukkaana kuin ankerias Kelovaaralaisen luo. Hän alkoi\nhätäisesti toimittaa, että nyt sieltä tulivat samassa ovenavauksessa se\nKilkanpuron isopartainen Eerikka, se Läikölän paikan Hiltunen ja vielä\nTervakankaan pitkä Heikki Tanskanenkin.\n\nKelovaaralainen hätäytyy: »Mitä sinä niistä niin monesta samalla\nkertaa. Vaikka vielä rupeaisivat rähisemään, kun niitä niin monta\ntyöntyy samassa ovenavauksessa!»\n\nMuuriainen sopottaen: »Ja vielähän ne mitä rähisemään, äimistyvät ne\nkehvelit sen verran, jotta unohtuu rähinä mielestä. Seikka on se, että\nminä narrasin ne tulemaan konjakkituikulle, kun tämä on olevinaan\nniinkuin juhlapäivän viiteneen tämä punaisen pötkylän vetopäivä!»\n\nKelovaaralainen yritti vielä marahtaa jotakin vastaan, mutta siinä jo\novi aukenikin, ja perätysten sieltä vetäytyivät näkyviin Kilkanpuron\nisopartainen Eerikka, Tervakankaan pitkä Tanskanen ja viimeisenä se\nLäikölän paikan hinkutautinen mies. Muuriainen oli päätellyt oikein,\nei syntynyt mitään pahempia rähinöitä. Tulijat jäivät äimistyneinä\nsiihen oven ja laatikkokasan vaiheille, näkyivät aivan sanomatta\noivaltavan, mihinkä ansaan olivat päänsä pistäneet. Ja mikäpäs heidän\noivaltaessaan, kun Kelovaaran kitupiikki jo tuossa naama väärällään\nselkkasi ja selvitteli paperejaan. Jokainen miehistä vilkaisi\nvaistomaisesti taakseen, olisiko peräytymistie vielä avoinna; mutta\neihän se mitä ollut avoinna enää, Muuriainen oli jo livahtanut sinne ja\nseisoi sulkemallaan ovella vahtina, käsi vielä paremmaksi varmuudeksi\novenrivassa.\n\nSälöin Kilkanpuron isopartainen Eerikka löi koko narraamisen leikiksi,\nimaisi lankivarsipiippuaan, sylkeä ruilautti pitkän syljen ja alkoi\nrehevää tuurikkapartaansa sivellen päivitellä:\n\n»Tämmöisetkös ne tällä kertaa olivatkin ne Muuriaisen konjakkituikut?»\n\n»Tämmöisethän ne näkyvät tällä kertaa olleen ne tuikut!» toteaa\nTervakankaan pitkä Tanskanenkin.\n\n»Ihan kuin oltaisiin tässä joutumassa uuteen viirunvetoon!» inahtaa\nkimittävällä äänellään Läikölän paikan Hiltunen. Ja tähän Hiltusen\npuheeseen myössää isopartainen Eerikka uudemman kerran sylkeä\nruilauttaen:\n\n»Niin, aivan tämä siltä näyttää kuin rupeaisi tässä nyt tämä\nKelovaaralainen niitä omia pötkyjään vetelemään!»\n\n»Ja konjakkituikulla se tämä Muuriais-kehveli meidät tähän uuteen\nviirunvetokahakkaan narrasi!» päivittelee Tervakankaan pitkä Tanskanen.\n\nSamaan nuottiin miehet vielä vähän enemmänkin moitiskelivat\nMuuriaista narraamisesta, mutta tekivät sen leikinymmärtävinä miehinä\nniin säyseästi, ettei mitään pahempia rähinöitä syntynyt. Vain se\nLäikölän paikan mies, joka oli toisia kipakampiluontoinen, yritti\nvähän äkäisemminkin vingahtaa, mutta sai jo ensi sanoissaan ankaran\nhinkuyskän kohtauksen. Siihen sotkeutui koko hänen sanomisensa eikä\nHiltusen auttanut muu kuin turvautua siihen vanhaan lääkityskeinoonsa,\njosta Muuriainen oli jo maininnut. Yhä rykien ja vinkuen ja joka jäsen\nvapisten hän kaivoi liivinsä povustaskusta likaisen riepukäärön,\njossa hänellä oli sitä terveyssuolaansa. Sitä hän appoi ja nieleskeli\nmoneen otteeseen rykimisensä lomassa, mutta tällä välin sai jo\nKelovaaralainenkin paperinsa reilaan ja pääsi antamaan niitä omia\nrapsujaan.\n\nÄänettöminä miehet kuuntelivat hänen lukemistaan ja monia\nvarmuutuksiaan, mutta kun Kelovaaran kitupiikki oli vihoviimeinkin\npäässyt pitkät lukunsa loppuun, julisti Kilkanpuron isopartainen\nEerikka retevästi ja varmasti, että nyt sen sitten piti ilmestyä jo\npöytään sen Muuriaisen konjakkiputelinkin. Ja tähän samaan vaatimukseen\nyhtyi Tervakankaan pitkä Tanskanenkin, lisäten vielä omasta puolestaan,\nettä kun Muuriainen kerran oli ruvennut Kelovaaralaisen pikenttipojaksi\nja liehtariksi, niin sai pitääkin huolen siitä konjakin puolesta, sillä\ntokkopa se vain tämä Kelovaaralainen sitä rupeaisi anniskelemaan.\n\n»Vielähän minä tässä konjakit!» murahtaa Kelovaaralainen pahasti\nirvistäen. Mutta Muuriainen jo puolestaan touhuaa vikkelänä miehenä ja\ntoimittaa toimittamistaan:\n\n»Konjakit tulee — tulee aivan tuossa paikassa, kun tässä vain löytäisin\nputelini!»\n\nHän kaivelee ja raplailee siinä laatikkokasan uuninpuolimaisessa\nnurkkauksessa, mutta putelipa ei rupeakaan löytymään. Seikka oli näet\nse, ettei hän siinä kaikkien nähden ilennyt aivan vapaasti ruveta\ntonkimaan niitä tyhjiä tavaralaatikoitaan, ja mitenkä liekin Marjettaa\npakoilussaan vielä sattunut kätkemään putelinsa niin visusti, ettei nyt\nitsekään ihan takitilaan muistanut sen piilopaikkaa.\n\nJo ennättivät sekä Kilkanpuron isopartainen Eerikka että Tervakankaan\npitkä Tanskanenkin lausua otaksuman, että jos liekin Marjetta sattunut\nsen putelin yhyttämään mutta tällöin Muuriainen aivan kiukustuneena\nsysäsi kätensä vähän syvemmälle muutamaan tyhjään tavaralaatikkoon, ja\nsieltä tuli kuin tulikin puteli esille. Se oli likipitäin puolilleen\njuotu konjakkiputeli, ja ryyppylasikin oli siellä samassa säilössä. Kun\nMuuriainen oli putkahtanut vielä puotipöksän puolella noutamassa ryypyn\npainimeksi vyyhden hyviä vesirinkelejä, oli kestitys valmis alkamaan.\n\nSuu pahasti väärällään oli Kelovaaran kitupiikki tarkannut tätä\nhommailua, ja kun nyt Muuriainen kohteliaana isäntänä tarjoaa hänelle\nensimmäisen ryypyn, narahtaa hän kiukustuneena, että vai vielä hänenkin\ntässä pitäisi ruveta kuluttamaan mokomaa kallista juomaa.\n\n»Hyvä kun sitä tässä toisetkin aivan ilmaiseksi latkivat!» älisee hän\nja alkaa sitten otatella:\n\n»Kauankohan ne vielä tällä meiningillä riittävät ne Riihikankaan\nentisen Marjetan suuret rikkaudet?»\n\n»Kyllä niitä tämän Muuriaisen elinajaksi riittää!» julistaa Kilkanpuron\nisopartainen Eerikka purren ryypyn painimeksi suun täydeltä hyvää\nvesirinkeliä.\n\n»Ja jos sattuisivatkin ne Marjetan suuret rikkaudet niinkuin kesken\naikojaan lopahtamaan, niin onhan tämä Muuriainen vielä puuhakas\nmies muuhunkin elinkeinoon ryhtymään!» lohduttaa omasta puolestaan\nTervakankaan pitkä Tanskanen, hänkin vesirinkeliä jauhaen.\n\n»Niin, mikäpäs siinä — jos tulisi loppu Marjetan rikkauksista, niin\nvielähän tämä Muuriainen vanhaa muistia osaisi tinata emäntien\nkahvipannutkin!» vakuuttaa Kilkanpuron Eerikka keikauttaen toisen\npiripinnan konjakkiryypyn rehevään tuurikkapartaansa.\n\nTiesi miten kauan nämä ensimmäiset velkamiehet olisivat vielä\naikailleetkaan siinä Muuriaisen konjakkiputelin ja hyvien vesirinkelien\nääressä, mutta Kelovaaran kitupiikki rupesi nyt tosipelissä\nälähtelemään, että heidän pitäisi tästä toisten tieltä raivautua\nvaikka hiiden pisaan. Muuriainenkin alkoi nöyränä miehenä maanitella\nvieraitaan lähtemään ja toimitti vielä viimeiseksi hyvästelyksi, ettei\npitäisi tuolla puotipöksän puolella puhua eikä pukahtaa tästä hänen\nvasituisemmasta vieraastaan.\n\n»Mitäpäs me hänestä», lupailee isopartainen Eerikka, »kyllähän me tämän\nsaman ilon ja kestityksen suomme toisillekin. Se on vain toinen seikka,\njos sattuu tuo sinun konjakkiputelisi lopahtamaan ennemmin kuin nuo\nKelovaaralaisen velkakirjat!»\n\n»Se olisi kyllä ikävä asia se konjakkiputelin kesken loppuminen!»\nmyössää Tervakankaan pitkä Tanskanenkin. »Vaikka täytinenkös sen\nsiksi toisekseen osasi arvata, jos lie tällä Muuriais-kehvelillä yksi\npuolilleen juotu konjakkiputeli jokaisessa noista tavaralaatikoistaan!»\n\n»Eipähän noissa paljoa muuta näytä olevankaan!» inahtaa ovessa\nmennessään Läikölän paikan Hiltunen.\n\nMuuriainen sai pitää tämän loppuinahduksen ja kaiken muunkin hyvänään.\nHän sai olla ihan kiitollinen, kun oli niinkin vähillä näykkimisillä\nselvinnyt ensimmäisistä Kelovaaralaisen velkamiehistä. Päivän pitkään\nhän sai kokea paljon pahempaakin. Niinpä esimerkiksi se Tervakorven\npaikan vähäkuuloinen Petteri Miettinen jo haukkua naposteli Muuriaisen\npahanpäiväiseksi.\n\nSe kun ei se Petteri sen vähäkuuloisuutensa tautta alunkaan ymmärtänyt\nleikkiä, niin heti rupesi pahoin ärähtelemään, kun vain ennätti älytä,\nmihinkä ansaan oli joutunut.\n\n»Tämäpähän on koko maailman kelju, tämä meidän kauppaneuvos!» sanoi\nhän ensi sanoikseen. Ja vaikka Muuriainen miten olisi häntä lepytellyt\nryypyillä ja vesirinkeleillä, niin jurnutti vain jurnuttamistaan, jotta:\n\n»Ei se tämä Muuriainen näy muuta osaavankaan kuin narrata toisia\nihmisiä. Naiseläjien narraamisella ja muulla keljuilemisella tämä\nitseään elätteli nuorempana miehenä. Narraamalla tämä sai tuon\nRiihikankaan entisen Marjetan kelkkaansa lähtemään, ja narraavan tämä\nnykyelleenkin kuulostaa esimerkiksi niitä Joen kaupungin kauppasaksoja.\nKun yksi niistä ennättää kyllääntyä ja lähettää rahtimiehet tyhjiltään\nkotiin, niin heti tämä kelju osaa etsiä toisen narrattavan!»\n\nTähän tapaan Tervakorven vähäkuuloinen mies jurnutti ja äkäili, ja\nKelovaaran kitupiikki kuunteli tuota äkäilemistä aivan nautinnokseen.\nMutta vielä pahemman myräkän nosti se Keträvaaran uutispaikan\npunaniskainen Tahvo Lehikoinen.\n\nSe olikin se Keträvaaran Lehikoinen aivan omatekoinen Luojan luomus,\nenemmän matalajalkainen mies, mutta leveähartiainen ja vahva ja\näksypäinen kuin synti justiin. Aikaisemmin on jo tullut mainituksi,\nettä tämä sama mies oli aikoinaan ollut arentilaisena siinä Saaren\ntalossa, ja sitä lyytä hän oli vielä velkaakin Kelovaaran kitupiikille.\nTuo velkasumma olisi jo aikoja sitten pitänyt maksaa, mutta maksamatta\nse vain oli jäänyt, vaikka Kelovaaralainen oli kylämiesten mukana\nyhtenään lähetellyt siitä äkäisiä muistutuksia.\n\nEikä Kelovaaralainen oikein uskaltanut itse lähteä sinne Keträvaaran\nperukalle velkarahojaan perimään. Hän aivan tosipelissä pelkäsi tätä\nKeträvaaran miestä, eikä se pelko ollutkaan aiheeton. Jo silloin\nLehikoisen arentimiesaikoina he nimittäin olivat joutuneet monta\nmonituista kertaa pahaan riidankahinaan, ja kerran oli jo sisukas\narentimies lyönytkin Kelovaaralaista, kun tämä oli mennyt marmattamaan\nniiden Saaren talon aitojen korjaamisesta. Yhden kerran vain oli\nvaroitukseksi henkäissyt, jotta »häviätkös siitä marisemasta, sen\ntulenkorvennettava kitupiikki!» Ja kun Kelovaaralainen ei arvannut ihan\nsiihen sanaan lopettaa marinaansa, niin silloin jo lyödä mutaisikin\nensimmäisellä astalolla, minkä siinä kiireessä sattui käsiinsä\nyhyttämään.\n\nKelovaaralaisen hyväksi onneksi oli tuo astalo sattunut olemaan laho\naidan seiväs, joka oli ensi lyönnistä mennä riuskahtanut moneksi\nkappaleeksi. Mutta vaikka niinkin, Kelovaaran kitupiikiltä oli yksi\nkylkiluu irtautunut melkein erilleen ja kun siinä kattauksessa ei\nsattunut olemaan ketään vierasta näkijää, niin sai pitää arentimiehensä\nantaman muksun hyvänään. Koko sen syksyn ja puolen talveakin oli\nKelovaaralainen saanut kärsiä pahoja pistoksia, ja siitä pitäen hän\nmieluummin kartteli tätä entistä arentilaistaan.\n\nMutta pitihän siitä velasta kerran saada annetuksi vakava muistutus\nvierasmiehen kuullen, ja kun nyt Kelovaaran kitupiikki vahtipaikaltaan\nnäki Keträvaaran miehenkin tulla väännättelevän viirunvetopaikalta\nMuuriaisen kaupalle päin, rupesi hän jo valmiiksi kaivamaan tämän\nvelkakirjaa esille. Samalla hän alkoi patistella Muuriaista, joka sillä\nhetkellä sattui olemaan puotikamarissa, että Keträvaaran äksypäinen\nisäntä oli hyvällä puheella houkuteltava hänen luokseen.\n\n»Kun sen kehvelin köntyksen vain saisi tulemaan!» epäili Muuriainen,\nmutta pujahti sentään puotipöksän puolelle Keträvaaran isäntää\nkättelemään. Ja mitenkä lie osannutkin siinä makeilla toisen edessä,\nTahvo Lehikoinen tuli pois poikkeen ansaan, ja Kelovaaran kitupiikki\nkiehittäytyi viivyttelemättä antamaan omia rapsujaan, jottei vain tuo\nhidasliikkeinen miehen köhmy ennättäisi mihinkään tihutöihin ryhtyä.\n\nJo pääsikin Kelovaaralainen pitkät lukunsa ja varmuutuksensa melkein\nloppuun, ennenkuin Keträvaaran miehen luonto ennätti kunnolleen\nnousemaan. Tämän luonnon nousemisen näki Kelovaaralainen siitä, että\nTahvo Lehikoisen ennestäänkin punainen niska rupesi vielä pahemmin\npunoittamaan, ja näki hän sen luonnon nousemisen muistakin merkeistä.\nNiinpä Lehikoisen pitkät käsivarret, jotka tähän asti olivat riippuneet\nihan kuin hervottomina miehen sivuilla, alkoivat vähitellen koukistua,\nja yhtärinnan tämän koukistumisen kanssa leveät ja rumasti karvaiset\nkouratkin vuoron perään puristuivat nyrkkiin, vuoron perään jälleen\naukenivat. Pelonalaisena Kelovaaralainen vilkuili noita julmannäköisiä\nkouria, ja samalla hän koetti ovella vahtina seisovalle Muuriaiselle\nantaa silmäniskulla merkkejä, jotta:\n\n»Valmistuhan nyt isännyyttä pitämään!»\n\nMutta Muuriainenkin kovasti pelkäsi tuota matalajalkaista miehen\nköhmyä. Ihan likeltä piti, ettei hän kesken aikojaan jättänyt\nvahtipaikkaansa niinikään ja livahtanut puotipöksän puolelle karkuun.\nLuultavasti hän olisi lähtenytkin ilman noita Kelovaaralaisen äkäisiä\nsilmäniskuja; yksistään niiden pelosta hän koetti pysytellä paikallaan.\n\nEi Keträvaaran mies sentään aivan äänettömästä päästä ryhtynyt\nkäsirysyyn. Ensin hän murahti siitä velastaankin, että kyllä hän ilman\nirtisanomistakin olisi sen tänä syksynä maksanut. Ja sitten hän alkoi\nhaukkua, että olikin tässä nyt kaksi oikeata maailman kepulia lyönyt\ntuumansa tukkoon ja ruvennut ihmisiä narraamaan!\n\n»Ei tässä ole tekeillä mikään narraaminen, nyt on tosipelissä kysymys\nsiitä velan maksamisesta!» marahtaa Kelovaaralainen. Ja pitäen tarkasti\nsilmällä Keträvaaran miehen jokaista liikettä hän vielä toistaa\näskeisen varmuutuksensa, ettei sitä velan maksamista saanutkaan enää\nlykätä syksyyn asti.\n\n»Se on niinkuin kuukausi tästä päivästä lukien se maksupäivä!» marisee\nhän. »Ja kaikki ne korkorästitkin on muistettava tuoda sen pääoman\nlisäksi!»\n\n»Ne korkorästit minä kuittaan ihan tässä paikassa!» karjahtaa Tahvo\nLehikoinen ja puhaltuu rutakasti laatikkokasaan päin ihan kuin\nsiepatakseen siitä astalon itselleen. Muuriainen hätäytyy ja yrittää\nlivahtaa siitä ovelta Kelovaaralaisen puolelle huonetta, ikäänkuin\nsiellä olisi ollut sen parempi turvapaikka. Tuota karkausyritystä ei\nhänen kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä nyt sieppasikin Keträvaaran\nmies laatikon asemesta hänet kouriinsa ja alkoi rutistella ja\nrytyytellä häntä aivan vimmatusti. Muuriainen rimpuilee vastaan minkä\njaksaa ja älähtelee:\n\n»Pahalaisen peto, kun äityi näet tappelemaan aivan toisen omassa\nhuoneessa!» Mutta tähän Keträvaaran mies karjaisee:\n\n»En minä tappele, minä vain tässä niitä korkorästejä himpun verran\nlyhentelen!» Ja tämän karjaistuaan hän jo rutaiseekin Muuriaisen\nlaatikkokasaa vasten myttyrään. Rutaisu oli niin voimakas, että\nkoko korkea laatikkokasa rymähti hajalleen pitkin lattiaa. Siinä\naikaansaamansa hävityksen keskellä Keträvaaran mies vielä hihkaisi:\n\n»Kun otan ja potkin koko talotötterön levälleen, niin siitä pääsette\nälyämään, mikä mies on Keträvaaran Tahvo Lehikoinen!»\n\nEi sentään pannut tuota uhkaustaan täytäntöön, ei hajoittanut ihan\nkoko taloa. Mutta sen hän teki, että potki vielä niinkuin viimeiseksi\nhyvästelyksi parisen kappaletta noista jaloissaan viereksivistä\nlaatikoista säpäleiksi. Aivan kuin vahingossa sattui toinen niistä\nolemaan täysinäinen saippualaatikko, ja siitä lenteli saippuakankia\noikealle ja vasemmalle, mutta ei Keträvaaran mies enää jäänyt\naikaansaannoksiaan ihastelemaan. Niinikään vihasta puhisten ja\nkarjahdellen hän meni matkoihinsa, eikä hän siinä lähtöhötäkässä\nedes muistanut ovea, mistä oli tullut sisään, vaan töytäisi menemään\ntoisesta ovesta, joka vei keittiön puolelle.\n\nSiellä piian hattara säikähti pahanpäiväisesti ja rupesi apua\nparkumaan, mutta Keträvaaran vimmaantunut isäntä ei edes vilkaissut\nhänen puoleensa, mennä puhisi vain eteenpäin, ja hyvä ettei aivan\nvienyt viimeistä ovea pihtipielineen päivineen mukanaan. Mitenkä\nliekin näet sattunut siinä kiireessään punaltamaan vääräänne päin\nsen viimeisen oven avainta, ja kun ovi ei siinä siunaamassa auennut,\npotkaisi hän sitä niin kipakasti, että koko lukkomeininki räiskähti\nirralleen ja sälöjä säröili pihtipielistäkin.\n\nOlihan sitä jo siinäkin tarpeeksi asti ryminää siksi kerrakseen.\nPuotipöksän puolellakin jo säikähtivät, että joko siellä aivan\ntosipelissä ruvettiin tappelemaan. Ensimmäisenä Marjetta säntäsi ovesta\nkurkistamaan, mutta siinä oli jo Kelovaaran kitupiikki häntä vastassa\nja sähähti äkeissään:\n\n»Mitäs tänne kurkistelemaan? Keträvaaran isäntä tässä vain meitä\nhyvästeli!» Ja sen sanoa virnautettuaan hän nykäisi oven Marjetan nenän\nedessä kiinni.\n\nMuuriainenkin oli jo tällä välin ennättänyt kömpiä jaloilleen, ja\nhänelle Kelovaaran kitupiikki äkäili:\n\n»Siinä oli nyt siunaus noista sinun tyhjistä tavaralootistasi.\nSäilytteleekin niitä huoneensa täyttönä, jottei vähän leveämpiluinen\nmies sovi tässä kunnolleen käännähtämään!»\n\nMuuriainen ähkää ja pitelee kylkiään, joihin oli rymäkässä aika pahoin\nkoskenut. Ja niin hän alkaa kokoilla särkyneitä laatikoita takaisin\nläjään. Siinä hän niinkuin itseään puolustaakseen murahtelee:\n\n»Särkipä tuo pahalaisen peto täysinäisetkin lootat samalla tiellään!»\n\n»Ei kannata paljoa kehua tuon yhden ainoan saippualootan särkymistä!»\nirvistää Kelovaaralainen. »Ja jos tuo nyt sattuikin vähän särkeytymään,\nniin eivät nuo saippuakanget sen siitään pilautuneet. Kokoat ne vain ja\npanet takaisin paikalleen, niin siinä on koko vahinkosi korjattu!»\n\n»Entäs nämä minun kylkiluuni — kukas nämä korjaa?» älähtää Muuriainen\nja pysähtyy kesken työnsä jälleen painelemaan jomottavia kupeitaan.\n\nKelovaaralainen: »Sinun kylkiluistasi minä vähät, vaikka olisi niitä\nhimppusen verran rutistanutkin. Puhuu vielä mokomista, ihan kuin\nolisi asiana kalliimmatkin kapineet kuin yhdet kylkiluun romut.\nJa jos tässä niikseen tulee, niin on se kehvelin köntys minunkin\nkylkiluitani rusikoinut ja vähän kovempikätisesti. Puoli vuotta\nsain verta syljeskellä, mutta koetappahan vain sinä sylkäistä, niin\nnähdään, tuleeko minkään valtakunnan verta suustasi. Ja kun en vain\nminä tälläkin kertaa olisi saanut sääriluuhuni pahempaa mustelmaa kuin\nsinä kylkiisi. Kun pahalainen näet potkaisi yhden noita sinun tyhjiä\nlootiasi aivan suoraan kintuilleni!»\n\nNiin he kumpainenkin mies siinä äkäilevät ja marahtelevat Keträvaaran\nLehikoisen jättämän hävityksen jälkiä kohennellessaan. Totta puhuen oli\nMuuriainen jo saanut aivan kylläkään Kelovaaralaisen palvelemisesta,\nmutta Kelovaaran kitupiikki ei ollut tietääkseenkään poislähdöstä. Kun\nhuone oli saatu kutakuinkin entiseen kuntoon, istahti hän takaisin\nvahtipaikalleen, ja entistä toimitusta jatkettiin vaihtelevalla\nmenestyksellä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\n\nEipä silti, että siitä Hierinniemen Juhana Torvisesta itsestään olisi\nollut minkään näytännön toimeenpanijaksi, kun se oli semmoinen pieni ja\nenemmän hiljainen miehen kuuhelo. Mutta näytännön nimiosanpa pääsikin\naivan vahingossa esittämään se Juhanan leipähukka Miina Kinnutar.\n\nTämä Hierinniemen emännän virantekijä oli niitä Ruohosuon paikan\nKinnuttaria, jotka olivat meidän perukalla vähintäin yhtä hyvässä\nmaineessa kuin ne Sumukanvaaran sisaruksetkin. Enemmän pienikasvuisia\nnämä Ruohosuon naiset kyllä olivat — eivät lähestulkoon niin\nleveäpyllyisiä ja näyttäviä kuin ne Sumukan Kukottaret — ja\nmustaverisiäkin he olivat, mutta muuten niillä oli elävä luonto, ja\nmiehet olivat aina olleet kovasti näpyliäitä niiden perään.\n\nNiinpä Muuriainenkin silloin kulkurimiehenä maailmaa kiertäessään oli\nollut hyvin ahkera yöjalkavieras siellä Ruohosuon tyttöjen aitassa,\nja sitä lyytä tämä nykyinen Hierinniemen leipähukka olikin yksi niitä\nhänen vasituisia »eläkkeennauttijoitaan». Oikeastaan Miina Kinnutar\noli väittänyt kahdenkin niistä lapsistaan olevan Muuriaisen isyyden\nalaisia, mutta Muuriainen oli sovintokaupalla tunnustautunut vain\nMiinan vanhimman lapsen isäksi. Seuraava oli näet syntynyt niihin\naikoihin, kun Miina oli jo asettunut aivan vasituisesti Hierinniemeen\nemännän paikalle, ja tietysti oli Muuriaisen mukavaa siinä tapauksessa\nsysätä tuon toisen lapsen isyys kokonaan Juhana Torvisen niskoille,\nvaikkapa hän lie ollutkin siinä himpun verran osamiehenä.\n\nTästä eläkeasiasta oli muuten jo monta kertaa riidelty ja rähinöity\nMuuriaisen puodissa. Alkuperiään olivat Muuriainen ja Marjetta\nluulleet tekevänsä viisaan kaupan, kun olivat suostuneet sovinnossa\nMiina Kinnuttarelle eläkettä maksamaan. He olivat päätelleet siihen\ntapaan, että pianhan se Miina vihityttää itsensä Hierinniemen Juhanan\nlailliseksi emännäksi, ja silloin tämä sovintokauppa raukeaa itsestään\nmitättömäksi — Miinan vanhinkin lapsi siirtyy Juhana Torvisen nimiin.\n\nMutta Miina Kinnutarpa ei uhallakaan vihityttänyt itseään Juhana\nTorvisen lailliseksi emännäksi. Juhana oli jo aikoja sitten hankkinut\nkuulutuksen ja patisteli tämän tästä Miinaa vihille lähtemään, mutta\nkun ei niin ei, Miina ei lähtenyt vihille. Ei sittenkään Miina\nsuostunut vihityttämään itseään, vaikka itse ukko rovasti oli jo kerran\nja toisenkin mököttänyt siitä nuoruuden synnistä.\n\nJos noin niinkuin tupakkapuheena kysyttiin Miinalta, mikä meininki\nhänellä oli siinä, ettei suostunut vihille lähtemään, vastasi Miina\nhyvin napakasti:\n\n»Samahan tuo on minun mielestäni, tuleeko sitä nuoruuden syntiä\ntehdyksi vähän enemmän tai vähemmän Paljon tärkeämpi on se toinen\nseikka, että me saamme tähän pieneen talouteen sievoisen lisätienestin\nsiitä lapseneläkkeestä. Sehän vastaa aivan runttamitalla yhden\nhyvälypsyisen lehmän vuosituotantoa, ja jo vainenkin siihen kannattaa\nvaikka vähän lisätäkin sitä synnin nimellistä!»\n\nJa Miina lisäsi vain »sitä synnin nimellistä». Melkein joka vuosi\nhän pyöräytti Juhana Torviselle uuden lapsen ja sai ukko rovastilta\nuusia nuhteita, mutta eleli edelleen leipähukan asemassa ja kantoi\nMuuriaisen kuppikunnalta lapseneläkettään. Ja jos Muuriainen ja\nMarjettakin hänelle nokittelivat liikanaisesta toisen omaisuuden\nahnehtimisesta, niin Miina uhkasi viedä eläkeasiansa käräjiin\nlaillisesti vahvistettavaksi. Uhkailipa vielä ruveta vänkäämään sitä\ntoistakin lastaan Muuriaisen nimiin ja kehui itsellään olevankin niin\npätevät vierasmiehet, että parasta oli jättää joutavat kenkuttelut ja\nmuut nokittelut ja pysytellä mielinkielin hänen kanssaan.\n\nTämmöiset olivat hierinniemeläisten ja Muuriaisen kuppikunnan\nvälit entuudestaan, ja kun nyt viirunveto ajan loppuaan lähetessä\nHierinniemen Juhanakin työn täytyi Muuriaisen kauppaan, niin\naivan Muuriainen säikähti, että jokohan tässä päivän päätökseksi\njouduttaisiin vielä niitä eläkeasioitakin selvittämään. Hän nimittäin\ntiesi Juhanankin olevan velassa Kelovaaralaiselle, ja jos nyt vain\nJuhana vietäisiin puotikamariin muistutusta saamaan, niin mene ja tiedä\nMiinakin ilmestyisi siihen samaan kahakkaan, ja silloin olisi rähinä\nvalmis alkamaan.\n\nMuuriainen on kuin tulisilla hiilillä. Ohimennen hän kätteleekin\nHierinniemen isäntää ja kyselee kuulumiset, mutta samalla hän koko ajan\nkoettaa pälyä puotipöksän ikkunasta, mihin Miina on jäänyt Juhanaa\nodottamaan. Vasta kun hän aivan selvästi näki, että Juhanan hevonen\n— helposti tunnettava vanha valakka — seisoi marhaminnastaan kiinni\nsidottuna viirunvetopaikan portilla ja Miina Kinnutar istui siellä\nkärrissä odottamassa iso rypäjäs toisia kylän akkoja ympärillään,\nhän hiukan rauhoittui ja vihjasi Juhanan takahuoneeseen. Hän toivoi\ntämän asian selviävän siksi sukkelaan, ettei Miina ennättäisi pahemmin\nkyllääntyä odotukseen.\n\nMutta Hierinniemen isännästäpä ei selvittykään niin sukkelaan. Mikä\nsyntiläinen lie näet satuttanutkaan tälle rahoja mukaan, ja eikös hän\nnyt siinä pelkkää hölmöyttään ruvennut levittelemään noita rahojaan ja\nalkoi touhuta monivuotisten korkorästien lyhentelemistä. Ikäänkuin hän\nei olisi kuukauden perästä samalla tiellään ennättänyt maksaa sujoksi\npääomaa ja korkoja ja kaikkea. Ja jospa nuo Juhanan taskussa olevat\nrahat olisivat olleet edes hänen omiaan, vaan siinäpä se, että ne\nolivat enemmän Miinan rahoja, Miinan säästämiä voirahoja ja Juhana oli\njo vahan niinkuin lupaillut Miinalle, että he läksisivät ensi viikolla,\nennen heinätyksen alkua, kaupungissa käymään ja ostaisivat näillä\nvoirahoilla kukikkaat tapetit siihen Hierinniemen porstuanperäkamariin.\n\nMiinan mielitekona olivat jo kauan aikaa olleet nuo samaiset tapetit,\nja juuri tähän mielitekoon luvattuine rahoineen pitikin Juhana\nTorvisen nyt joutua Kelovaaran kitupiikin kynsiin. Ja Juhana kun oli\njo luonnostaankin vähän hätäinen mies, niin mitenkä lienevätkään hänen\najatuksensa siinä nyt niin pahasti sotkeutuneet, että hän aivan unohti\nne kaupunkiin lähtemisen aikeet ja kaikki Miinalle antamansa lupaukset.\nRetevänä miehenä hän maksoi pois korkorästit, taisipa hiukan lyhentää\njo valmiiksi pääomaakin. Ja siinä meni tietenkin runsaasti aikaa, kun\nKelovaaran kitupiikki niitä korkorästejä ja pääoman lyhennyksiä moneen\nkertaan laski ja räknäsi.\n\nTällä välin Miina Kinnutar istui kärrissä odottamassa ja teki toisille\nkylän eukoille selvää noista samaisista voirahoistaan ja ensi\nviikolla tapahtuvasta kaupunkimatkasta. Ja eikös vain jo Kilkanpuron\nisopartainen Eerikkakin omia aikojaan kulkeutunut tuota akkarypäjäksen\npuheenpitoa kuulemaan.\n\nEerikka ja Tervakankaan mies olivat tietysti koko päivän maleksineetkin\nsiinä viirunvetopaikan seutuvilla eilisiä kalansaaliitaan kehumassa,\nja aivan paraiksi he äsken olivat joutuneet näkemään Muuriaisen\npuotipöksän ikkunasta, mitenkä Hierinniemen Juhanakin narrattiin\npuotikamarin puolelle.\n\nNyt jutkahti isopartaiselle Eerikalle pieni koiruus mieleen. Häntä oli\nkoko päivän kovasti kismittänyt se Muuriaisen aamullinen narraaminen,\nja nyt huomasi hän sopivan kostonhetken joutuneen. Hän iski kaverilleen\nsilmää ja meni vihjaamaan Miina Kinnuttarelle, että eiköhän tämän olisi\nnyt parasta mennä kiireen vilkkaa tuonne Muuriaisen kauppaan. Kehveli\ntiesi, mihinkä ahvierinkeihin vielä sotkisivat siellä sen Juhana\nTorvisen, kokemattoman miehen. Ja kun siellä taisi ollakin nyt aivan\ntekijämies sen Muuriaisen vieraana.\n\n»Kukas semmoinen tekijämies siellä olisi?» kysyi Miina Kinnutar\nhanakasti ja epäluuloisesti.\n\n»Onpahan vain muuan velkasaataviensa perijä!» sanoi isopartainen\nEerikka vältellen. »Ja kun Miina tässä kuulosti mainitsevan niistä\nvoirahoistaan, niin siitähän minä vain, jotta jos ne hyvinkin\nyrittäisivät keplotella Juhanalta pois niitä rahoja!»\n\nMiina aivan säikähti, kun isopartainen Eerikka tuohon tapaan muistutti\nhänelle voirahoista. Hän alkoi topakasti vääntäytyä pois kärristä, ja\nsiinä Tervakankaan mies vielä evästeli:\n\n»Kun menet sukkelaan, niin vaikka vielä saisitkin ne voirahasi\npelastetuksi!»\n\nMutta Miina tokko lie enää kuullutkaan tätä viimeistä evästystä. Hän\nmeni jo juoksujalkaa Muuriaisen kaupalle päin. Ja kaikki toiset akat\njuosta hynttyyttivät hänen perässään, sillä hekin arvasivat, että\nMuuriaisen kaupassa syntyisi nyt paremman puolimainen rähäkkä.\n\nJa hyvä rähäkkä siellä syntyikin, sen saapi uskoa aivan vähällä\npuheella. Mutta voirahojaan ei Miina Kinnutar enää ennättänyt\npelastamaan. Hän joutui puotikamarin kynnykselle justiin näkemään,\nmitenkä Kelovaaran kitupiikki kovasti hätäyksissään sulloi hänen\nvoirahojaan likaiseen kukkaroonsa.\n\nSiinä siunaamassa oli Miina tilanteesta selvillä. Rutakalla liikkeellä\nhän karisti itsensä irralleen talon emännästä, joka oli koettanut\nväkisin estää hänen puotikamariin tunkeutumistaan. Ja niin hän lensi\nkuin ampiainen suoraan Kelovaaralaisen silmille.\n\n»Vai tämä se onkin se velkasaataviensa perijä!» alkaa hän säkättää.\n»Aivan paraan tekijän ne ovat tähän löytäneetkin ohikulkevia\nhölmöjä narraamaan, ihan kuritushuoneen vangin ovat tähän löytäneet\nhyysättäväkseen. Mutta pois on nyt annettava ne Juhana Torviselta\nnarratut rahat! Kuuletko, Kelovaaran kitupiikki, pois ne on rahat\nannettava, sillä ne ovat minun rahojani, minun voirahojani!»\n\nHän oli iskeytynyt kynsin hampain kiinni Kelovaaralaisen kukkaroa\npitelevään käteen. Kelovaaralainen koettaa parhaansa mukaan\npuolustautua. Toisella kädellään hän yrittää sysätä Miina Kinnutarta\nkauemmaksi itsestään, ja samalla hän koettaa sulloa kukkaroaan syvälle\npovitaskuunsa; mutta siitä ei tullut mitään, kun Miina takertelee\nkiinni kuin syöjätär ja kiskoo vastaan. Jo rapsahtelevat napit\nirralleen Kelovaaralaisen vaatteista, ja hätäpäissään tämä älähtää:\n\n»Eikö nyt kukaan hyvä ihminen joudu vähän auttamaan, kun tuo pahalaisen\nnaiseläjä repii aivan vaatteet riekaleiksi!»\n\n»Näytän — näytän minä sinulle naiseläjää!» kiljuu Miina Kinnutar\nja tempoo minkä vain jaksaa kukkaroa pitelevää kättä. Välillä hän\nehtii toisella kädellään sohaista vähän Kelovaaralaisen silmiäkin,\nmutta silmistäänkö Kelovaaran kitupiikki tällaisen hädän hetkenä\nmitään välittäisi. Kukkaronsa puolustaminen oli hänelle kaikkea muuta\nkalliimpi.\n\nJa nyt joutui jo apukin Kelovaaralaiselle. Marjetta oli ensin hieman\nhölmistynyt Miina Kinnuttaren rutakkaliikkeistä toimintaa. Aivan\noli hän vähäksi aikaa jäänyt siihen puotiin vievän oven kynnykselle\nihmettelemään, mutta nyt hän ei enää malttanut olla joutilaana, vaan\nhyökkäsi takaapäin Miinan niskaan ja kiljahti:\n\n»Eikös se tämä Hierinniemen leipähukka osaa ensinkään käyttäytyä\nihmisiksi toisen suojissa?»\n\nTämä yllättävä hyökkäys pelasti viime tingassa Kelovaaran kitupiikin\nkukkaron. Miina Kinnuttaren oli pakko hellittää otteensa ja ruveta\npuolustautumaan talon emäntää vastaan. Tämä oli saanut hyvän nappauksen\nMiinan runsastukkaiseen lettiin, mutta äkisti irtosivat hänen kyntensä\nsiitä, kun Miina pyörähti päin uutta vihollisiaan.\n\n»Vai tuli se tämä Riihikankaan entinen maholehmä Kelovaaran kitupiikkiä\nauttamaan!» sähisee Miina Kinnutar, ja siinä samassa siunaamassa on jo\naloite kokonaan hänen puolellaan. Hän höyhentää molemmin käsin Marjetan\ntukkaa ja alkaa survoa tätä takaisin ovea kohden. Marjetta puolustautuu\nraivokkaasti, ja kun ei muu auta, koettaa hän jo vähillä hampaillaan\npurrakin Miinaa, iskeytyy leukoineen kiinni tämän toiseen peukaloon.\nMiina parahtaa tuskasta ja alkaa säkättää:\n\n»Onpahan tämä Riihikankaan entinen maholehmä aika elävä. Kun näet ei\nruoja käsihavissa piisaa mihinkään, niin eikös ruvennutkin jo puremaan.\nAivan ihan puree kuin äkäinen koira, vaikka suu näyttää olevankin aivan\nhampaaton. Ei näet uskoisikaan, vanhan väkäleuan akan suu on olevinaan,\nmutta osaapas vain vielä purra, senkin vietävä!»\n\n»Itse lienet senkin vietävä ja vanha väkäleuka!» kiljahtaa Marjetta,\nmutta siinä hän jo menettikin hyvän otteensa. Miinan peukalo,\ntosin ihan turtana ja verta vuotavana, luiskahti irralleen hänen\nleuoistaan. Nyt he vain käsipelissä höyhentävät toisiaan ja siinä\nsamassa riitelevät. Miina haukkuu Marjettaa maholehmäksi, ja Marjetta\npuolestaan haukkuu Miinaa Hierinniemen leipähukaksi ja huoriakaksi, ja\nmitä nimityksiä vain sylki sattuu siinä kiireessä suuhun tuomaan.\n\nMutta jälleen on Miina voiton puolella. Hän kolhii jo Marjetan päätä\novipieleen ja kiljahtelee:\n\n»Näytän — näytän minä sinulle, senkin täyttymätön maholehmä, mihinkä se\ntämä Hierinniemen leipähukka ja huoriakka kykenee. Paljon viisaammin\nolisit tehnyt, kun olisit vain koettanut pysytellä mielinkielin ja\nlepytellä minun luontoani niillä eläkerahoilla!»\n\n»En — en maksa sinulle enää ikipäivinä niitä eläkerahoja, en yhtä\npennin pyöryläistä enää maksa!» parkaisee Marjetta, mutta tähän Miina\nvastaukseksi säkättää:\n\n»Vai et maksa — vai et maksa niitä eläkerahoja! Etkö sen juuttaan\nmaholehmä lupaakaan enää maksaa niitä eläkerahoja? Etkö yhtä pennin\npyöryläistä enää ikipäivinä lupaa maksaa? Vaan jospa hyvinkin vielä\nmaksaisit, kun tässä vähän luontoasi pehmitetään! Näin — näin, vähän\npehmitän tätä päätäsi ja muutakin luontoasi!»\n\nHän kolhi kolhimistaan Marjetan päätä oven pihtipieleen. Jokaista\nkiljahdusta seurasi uusi kolaus. Marjetan pää oli jo mukuroitu täyteen\nnyrkinkokoisia pahkoja, mutta yhä vain Marjettakin koetti jotenkuten\npuoliaan pitää. Kun ei mitään muuta enää osannut, niin sohi ja raapi\nedes kynsillään Miinan kasvoja ja repi tämän vaatteita. Miinan\nristikirjainen röijy oli jo melkein riekaleina, ja jopa oli hänen\nkasvoissaankin siksi jotta sanan sijaksi Marjetan kynsien jälkiä.\n\nTällä välin oli puotipöksä keräytynyt väkeä täyteen. Kaikki ne äskeiset\nMiina Kinnuttaren puhetoverit olivat tulleet yhtenä rykelmänä, ja\nheidän lisäkseen oli tullut paljon muitakin viimeisiä viirunvetäjiä.\nSiinä rahvasjoukon kesken alettiin jo neuvotella, että eiköhän pitäisi\nruveta noita tappelevia akkoja eroittamaan toisistaan, mutta tätä\nesitystä ei Kilkanpuron isopartainen Eerikka ensinkään kannattanut.\n\n»Antaa niiden vain keskustella se eläkeasiansa loppuun asti!» sanoo hän\nja imaisee lankivarsipiippuaan. »Jos me tässä rupeamme niille häirinkiä\ntekemään, niin mene ja tiedä sotkevat vielä meidätkin siihen isyyteen\nosamiehiksi!»\n\n»Niin, parasta on pysytellä vain aivan erillään niistä tämän Marjetan\nja tämän Miinan keskinäisistä asioista!» arvelee Tervakankaan pitkä\nTanskanenkin.\n\n»Mutta jos se tuo täytisen syöjätär kolhii Marjetan aivan\nhengettömäksi!» hätäilee joku eukoista.\n\n»Vieläkös mitä se kykenisi Marjetasta henkeä irti saamaan!» lohduttaa\nisopartainen Eerikka hätäilijää. Ja tähän Tervakankaan mies lisää:\n\n»Vielähän tuo näkyy Marjettakin vähän puoliaan pitävän, niin että\njoutavaa tässä on ruveta ennen aikojaan hätäilemään!»\n\nKaikki toisetkin miespuoliset olivat sitä mieltä, että turhaa tässä\noli syrjäisten ruveta asiaan sotkeutumaan. Naiset kyllä olivat vähän\nsäälivinään Marjettaa, mutta itse asiassa hekin hyvin mielellään\nkatselivat tämän ilmaisen näytännön loppuun asti. Tiesipä tuon, kun\ntämä Miina Kinnuttaren ja Muuriaisen kuppikunnan keskinen eläkeasia\noli jo monta monituista vuotta ollut meidän perukalla yleisen puheen\nja naureskelun aiheena, niin mikäpä olisi ollut sen mieluisampaa kuin\nnähdä nyt tämän »eläkkeennauttijan» vielä himpun verran löylyttävänkin\nMarjettaa — niinkuin pieneksi kiitokseksi aivan iltikseen nauttimistaan\neläkerahoista.\n\nEi siis siltä puolen tullut Marjetan ja Miina Kinnuttaren välien\nselvityksen keskeyttäjää, eikä sitä tullut puotikamarin puoleltakaan.\nSiellä olivat sekä Muuriainen että Juhana Torvinen pahanpäiväisesti\nsäikähtäneet Miinan äkillistä näyttämölle ilmestymistä. Vähitellen\nhe kyllä ensi säikähdyksestään hiukan tointuivat, mutta ei heissä\nvain ollut kumpaisessakaan miestä väliin menijäksi. Muuriainen kyllä\nesittikin Juhana Torviselle, että jos yksissä tuumin ruvettaisiin\nkiskomaan tuota Miina Kinnutarta erilleen Marjetasta, mutta kun Juhana\nei tähän esitykseen innostunut, niin Muuriainenkin jäi joutilaaksi\npäältäkatsojaksi.\n\nKelovaaran kitupiikillä taas oli omat huolensa. Kun hän oli ensi\nhämmingistään vähän tointunut, alkoi hän tarkastella ja korjailla\nkahakassa kärsimiään vaurioita. Ihan ensi töikseen hän varmisti\nrahakukkaronsa säilöpaikan, ja sen jälkeen hän, edessään tapahtuvan\nottelun vaiheita koko ajan valppaasti seuraten, ryhtyi vapisevin käsin\nsilittelemään Miina Kinnuttaren rutistelemia paperejaan.\n\nJa tässä on vielä huomautettava siitä asian puolesta, että vaikka\nKelovaaralainen odottikin miltei pelonalaisena taistelun päättymistä,\nei tämä kuitenkaan estänyt häntä pitämästä pientä yleistarkastusta.\nSiinä hän pääsi selvyyteen, että likipitäin kaikki hänen velkakirjansa\nolivat jo tulleetkin irtisanotuiksi, ja olipa hän jo saanut sievoisen\nsumman rahaakin velkamiehiltään. Vain pari kappaletta aivan\nvähäpätöisiä velkakirjoja oli jäänyt sikseen, ja kolmantena oli tuo\nMuuriaisen ja Marjetan panttauspaperi.\n\nTämän asettikin nyt Kelovaaralainen velkakirjanipakkaan\npäällimmäiseksi, sillä hän alkoi aavistaa, että tässä olivat nyt päivän\ntyöt niinkuin lopuillaan. Parasta kun olisi hyvissä ajoin päässyt\npujahtamaan tuonne puotipöksän puolelle muun rahvaan joukkoon, niin\nsiellä olisi ollut paremmin turvassa. Mutta mitenkä mennä tuosta\ntappelevien akkojen ohi, siinähän saattoi joutua uudemman kerran Miina\nKinnuttaren höyhennettäväksi, ja mene tiedä Marjettakin vielä yhtyisi\nauttamaan Miinaa, ja silloinkos tässä oltaisiin helisemässä!\n\nJo ajatteli Kelovaaralainen lähteä aivan keittiön kautta kiertämään\npuotipöksän puolelle, mutta silloinpa akat jo herkesivätkin toisiaan\nhätistämästä. Nyt ne vain niinkuin päättäjäisiksi itkeä volisivat ja\nsamalla jatkoivat suusanallisesti väliensä selvitystä sekä korjailivat\nkahakassa kärsimiään vaurioita. Marjetta puristeli pahasti mukuroitua\npäätään ja syljeskeli verta suustaan, kun Miina Kinnutar taas etsi\nhameensa taskusta riepurättiä, kääriäkseen siitä tullon verille purtuun\npeukaloonsa.\n\nTietysti myös molemmat osapuolet syyttelivät toisiaan rähinän\nalkamisesta. Marjetta vaikerteli sitä surkeutta, että aivan omissa\nsuojissaan oli joutunut moisen häpeämättömän kohtelun ja pahoinpitelyn\nalaiseksi.\n\n»Ja kukahan se aloitti sen häpeämättömän kohtelun ja muun\npahoinpitelyn?» parahtaa tähän syytökseen Miina Kinnutar yhä vain\npeukaloaan käärien.\n\n»Jotta kukako sen aloitti?» alkaa Marjetta terhakasti omaa puoltaan\npitää. »Kukahan se lie oikein aloittanut? Muistutellaanpas vain\nvähän tarkemmin sitä seikkaa, kuka se tässä rupesikaan ensimmäisenä\nrähisemään — eikä vain rähisemään, vaan aivan hyppimään talon vieraiden\nsilmille? Taisihan tässä olla siksi jotta sanan sijaksi näitä\nvierasmiehiäkin näkemässä ja kuulemassa, kuka se tässä aivan julkisessa\nkauppapaikassa ensimmäisenä aloitti häiringin teon?»\n\n»Vähättelen minä tästä sinun julkisesta kauppapaikastasi!» tuiskahtaa\nMiina Kinnutar. »Ilkeääkin vielä aivan pöyhistellä mokomasta\nkauppapaikastaan, jossa ei ole paljon mitään muuta kuin tyhjää\ntarjottavana ostajille. Ja entäs sitten vielä tuosta vieraastaan! Jo\nonkin minulla siinä ihan eto vieras — kunniattomaksi tuomittu kelju\nja muu kuritushuoneen vanki —, mutta sitä vain tässä hyysätään ja\nsuojellaan talossaan ja vieläpä ylpeilläänkin mokomasta. Ei näet\nsaisi siihen sormellaankaan koskea, vaikka pitää tässä vasituista\nvahtipaikkaa ja ryövää ohikulkevia ihmisiä!»\n\n»Ei tässä ole kenenkään vasituinen vahtipaikka!» kivahtaa Marjetta.\n»Ja vaikka vielä olisikin, niin mitä juutasta se sinuun kuuluu! Sinä\nolet häpeämätön huoriakka ja olet aloittanut rähinän ja tappelun minun\ntalossani, ja siitä hyvästä minä aivan varmaan manuutan sinut käräjiin!»\n\nMiina Kinnutar, ilkastellen: »Vai manuutat sinä minut käräjiin! Vai\nihan se tämä Riihikankaan entinen maholehmä manuuttaa minut käräjiin!\nJa onpahan syytäkin ja muuta aihetta käräjiin manuuttamiseen ja\nkunniansa perään kysymiseen! Vai eikös olekin syytä ja aihetta\ntarpeeksi asti, kun olen näet uskaltanut hätistää hänet itsensä pois\nsilmiltäni ja kun olen uskaltanut vielä tehdä hiukan häirinkiä hänen\nsukulaismiehelleenkin — hänen taloaan vahtipaikkanaan pitävälle Kakolan\nkuritushuoneen vangille!»\n\nEi auttanut mikään, Marjetta huomasi olevansa jälleen joutumassa\npahasti häviön puolelle. Ei piisannut hän Miina Kinnuttarelle sen\nparemmin suuhavissa kuin äsken oli piisannut käsikahakassakaan.\nKaikkein pahimmin häntä kismitti se seikka, että tuo täytisen\nleipähukka härnäsi häntä Kelovaaran kitupiikin sukulaiseksi, ja\nniinkuin hän olisi pitänyt tuota juuttaan keljua aivan parempanakin\nvieraanaan. Sen verran Marjetta nyt sanoikin — jotenkuten itseään\npuolustaakseen puotipöksän täyteisen rahvasjoukon edessä —, ettei hän\nsuinkaan ollut tähän pyytänyt Kelovaaralaista vieraakseen. Itse oli se\nhyväkäs tähän tuppautunut ja jäänyt aivan vasten talonväen tahtoa koko\npäiväksi kykkimään ja velkamiehiään vahtaamaan.\n\nTämän verran vain Marjetta itseään puolustaakseen, mutta näitäpä\nsanoja oli Kelovaaran kitupiikki justiin odottanutkin. Hänellä oli nyt\nhyvä syy särkeä välit täydelleen, ja siinä samalla tiellä sopi vähän\nitseäänkin puolustaa ja lisätä vielä hiukkasen löylyä Marjetan saunaan.\nNiinpä hän siis alkaa marahdella:\n\n»Mitenkäs se nyt tämä Riihikankaan entinen Marjetta Louhelatar kaikkien\nkuullen siihen tapaan, jotta minä olisin hänen taloonsa väkisin\ntuppautunut ja jäänyt tähän omin lupini koko päiväksi?»\n\n»Vai et muka omin lupisi — kukas sinua on pyytänyt tähän jäämään?»\nkysyy Marjetta syvästi hämmästyen ja aivan sydänjuuriaan myöten\nloukkaantuen.\n\n»Jotta kukako minua on pyytänyt jäämään?» on Kelovaaralainen\nihmettelevinään ja leväyttää käsiään. Eikä vain leväytä käsiään,\nhän aivan siirtyy pois sieltä piilostaan ja asettuu puotiin vievän\noven kynnykselle kaikkien näkyviin. Ja siinä hän alkaa selvittää ja\njahkailla:\n\n»Vai niin — vai siihen tapaan se tämä Marjetta, jotta kukas sinut muka\non pyytänyt jäämään? Itsehän minua pyysitte, aivan näet pyytämällä\npyysitte — sekä tämä Muuriaisniemen entinen Holappa että sinä itse —\nkumpainenkin minua pyysitte!»\n\n»Me-mekö olisimme aivan pyytämällä pyytäneet sinua tähän jäämään?»\npääsi yhtaikaa sekä Marjetalta että Muuriaiselta, kumpainenkin näytti\nvähintäin kuin juurikään puusta pudonneelta.\n\nMutta Kelovaaran kitupiikki osasi kyllä käyttää toisten ällistymistä\nhyväkseen. Hän huomasi nyt saaneensa vähäksi aikaa suunvuoron, ja niin\nhän päätti kokonaan puhdistautua ja vyöryttää kaiken syyn talonväen\nniskoille. Hän siis kääntyikin nyt kokonaan muun rahvasjoukon puoleen\nja rupesi laveasanaisesti selvittämään, mitenkä oikeastaan oli\nasianlaita — mitenkä hän oli joutunut tähän taloon ja tullut jääneeksi\ntähän velkamiehiään vahtaamaan.\n\n»E-enhän minä — mitenkäs minä nyt väkisin tähän taloon — tähän\ntoisten taloon!» jahkailee hän ja intoutuu yhä enemmän. »Eihän asia\nole sinnepäinkään, että minä väkisin tai omin lupini olisin tähän\ntuppautunut. Kun näet aivan muina miehinä — ihan aivan muina miehinä\nläksin tänä aamuna tänne kylälle päin kävelemään. Siinä meiningissä\nläksin, että pistäytyisin vain siellä suutari Paavo Miettisen mökillä.\nKun näet ne piikaihmiset — täytisen hyväkkäät, jotten sen pahemmin\nsanoisi — rupesivat taas marmattamaan niistä kengistään, niin pitihän\nniille lähteä suutaria etsimään. Mutta tietääpä nämä suutarismiehet,\nnekös nyt jättäisivät sen punaisen pötkylänsä vetäisemisen toiseen\nkertaan. Tänne se juukelin suutari oli lähtenyt viirunvetohommiin,\nja mikäs muu minun auttoi kuin lähteä kieli pitkällä sen perässä\njuoksemaan aivan tänne keskikylälle asti.» Osasihan Kelovaaralainen.\nHän sepitti pitkän tarinan, mitenkä hän oli muka joutunut koko\nkesäiseksi päiväksi sen suutari Paavon jälkiä haikailemaan. Ja kun\nse suutarin emäntä oli arvellut siihen tapaan, että tästä Muuriaisen\nkaupasta Paavon niinkuin varmimmin tavoittaisi, niin siinä meiningissä\nhän oli tullut tähän taloon, ja eivätkös silloin tämä Muuriaisniemen\nentinen Holappa ja tämä Marjetta reteytyneetkin häntä kahvittelemaan\nja syöttämään — aivan väkisin säkyyttivät hänet tähän kestivieraakseen\njäämään. Ja mitenkä lie eksynytkin hänen taskuunsa muutamia\nvelkakirjoja, niin nämäkös tässä esittelemään — tämä Muuriaisniemen\nentinen Holappa ja tämä Marjetta —, että he muka paraan vointinsa\nmukaan auttelisivat niiden irtisanomisessa.\n\n»Ja minä kun nimenomaan epäilin», jatkaa Kelovaaralainen, nyt jo\nitsekin uskoen omaa sepustustaan, »aivan näet nimenomaan epäilin,\nettä mitenkäs se nyt näin viirunvetopäivänä soveltuisi ruveta niistä\nvelka-asioista puhetta pitämään, jotta aivan isomman kirkkopyhän\nvertainen päivähän tämä on. Mutta silloin tämä Holappa vänkäämään, että\neihän tämä nyt aivan isomman kirkkopyhän vertainen päivä liene. Ja\nsiihen vielä tämä Marjetta, jotta täytisenkös kirkkopyhä tämä nyt olisi\n— vetäväthän hekin tässä pitkin päivää omaa rahanuottaansa niin siinä\nsamalla tiellään he minuakin auttelevat! Sillä tavoin, yksistään sillä\ntavoin minä häleydyin tähän jäämään, ja nytkös nämä minua syyttelemään,\njotta minä muka omin lupini olisin tähän heidän taloonsa tuppautunut!»\n\nMuuriainen ja Marjetta kuuntelivat suut selällään Kelovaaralaisen\nesitystä. Eipä edes Marjottakaan aluksi kuontunut muuhun kuin\nsiunuustelemaan, jotta johan se nyt tämä Kelovaaralainen rupesi aivan\nsuun täydeltä valehtelemaan!\n\nMuu rahvasjoukko tietenkin hyvin ymmärsi, että Kelovaaralainen\nehkä hiukkasen kaunisteli omaa asiataan, mutta kaikki olivat nyt\nuskovinaan häntä. Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki rupesivat\ntekemään kiusaa Muuriaiselle ja Marjetalle, alkoivat päivitellä tämän\nkauppapaikan pitäjien kieroutta. Kilkanpuron isopartainen Eerikka on\naivan kimpautuvinaan, jotta:\n\n»Jopas osaavatkin — jopahan osaavatkin tämä Muuriainen ja tämä\nMarjettakin! Tässä ne näet ovat makeilevinaan edessä päin — aivan\nparasta pataa ovat olevinaan — jotta saisivat vain pennit pois\nnyhdetyksi. Ja kun tähän hyvällä hyvyyttään on niitä rahapennejä\nkiikutettu, niin tämmöisen jutkun menevät nyt tekemään takana päin.\nIkäänkuin tämän Kelovaaralaisen mieleenkään olisi juolahtanut ruveta\nnyt itsenään viirunvetopäivänä velkamiehiään ahdistamaan. Nämä toiset\nhyväkkäät ne ovat tämän yllyttäneet!»\n\n»Nämähän ne, nämähän ne tietysti ovat tämän yllyttäneet!» myötäilee\nEerikan puheeseen Tervakankaan pitkä Tanskaankin. »Tunnetaanhan tämä\nsiksi tarkoin tämä Kelovaaralainen — enemmän kohtuuden mieshän tämä\non aina ollut niissä velka-asioissakin —, mutta tietäähän, kun toiset\nhyväkkäät yllyttävät, niin erehtyy siinä jo silloin kohtuuden mieskin\nhimpun verran yli rajojen menemään!»\n\n»Erehtyy — erehtyy siinä silloin!» kuuluu aivan kuorona miesjoukosta.\nJa niinkuin yhteisen puheen päätökseksi lisää vielä isopartainen\nEerikka:\n\n»Vaikka en minä siksi toisekseen olisi ikipäivinä uskonut tästä\nMuuriaisesta ja tästä Marjetastakaan, että nämä nyt näin joutavia\nkenkkuja kehtaisivat olla. Mutta pitäneehän tässä jo ruveta uskomaan!»\n\n»Vai eivät nämä niin joutavia», rupeaa nyt Miina Kinnutar säkättämään,\n»vai eivät nämä! Mutta minäpä kun hyvin tunnen nämä kumpaisenkin,\nniin tiedän myös sanoa, että nämä ne vasta joutavia kenkkuja osaavat\nollakin. Hyvät ihmiset, jo minä olen sanonut senkin seitsemän kertaa,\nettä ihan eto eläjät tähän on Luoja siunannutkin meille kauppapaikan\npitäjiksi. Kun nämä näet aivan viimeiseen penniin asti ilkeävät\ntinkiä ja riidellä semmoisistakin maksuista kuin omien syntiensä ja\nhuorintekojensa hyvittämisestä!»\n\n»Ulos minun talostani!» kiljuu Marjetta, ja ihan likeltä piti, ettei\nhän uudemman kerran käynyt käsiksi Miinaan. Mutta Miina kun näki koko\nrahvasjoukon olevan puolellaan, niin ei yhtään pelännyt Marjettaa,\nrähisi ja säkätti vain edelleen:\n\n»Osaan minä lähteä käskemättäkin, mutta tokkopa tästä vielä niin\ntulista kiirettä lienee — katsonpahan tämän ilmaisen näytännön loppuun\nasti. Jos en näet ihan pahasti erehtyne, niin tällä teidän vieraallanne\nnäyttää vielä olevan joku kepulikonsti mielessään. Ei se turhan\ntautta noita laskujaan yhtenään kaivele ja kopeloi. Kun ei vain sillä\nhyväkkäällä olisikin viimeinen asia itselleen talonväelle, ja iso\nvahinkohan olisi, jos sen toimittaminen jäisi näkemättä ja kuulematta!»\n\nAivan kuin Miina Kinnutar olisi arvannut Kelovaaralaisen aikeet. Tämä\noli todellakin jo kopeloinut valmiiksi kätensä alle Muuriaisen ja\nMarjetan panttauspaperin ja odotti vain suunvuoroa nykäistäkseen sen\nesille ja ruvetakseen viimeistä läksyään lukemaan. Mutta aivan viime\ntingassa tapahtui vielä keskeytys, puotipöksän ovi aukeni ja sisään\ntyöntyi muutamia uusia vieraita.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\n\nNämä viimeiset tulijat olivat viirunvetolautakunnan jäseniä. Viirunveto\noli näet jo päättynyt, viirunvetopaikan ovet suljettu, ja nyt tulivat\nlautakunnan jäsenetkin Muuriaisen kauppaan asioilleen. Ensimmäisinä\ntyöntyivät sisään itse Koivuaholainen — lautakunnan pönäkkä\npuheenjohtaja — ja Tuovilan vanha lautamies.\n\nEipä olisi paremmin voinut käydä kuin että Kelovaaralaisen piti vielä\nsiunatuksi lopuksi yhyttää siinä koko rahvasjoukon nähden Koivuahon\nväkättäjäkin. Kaikki jäivät uteliaisuudesta hykähdellen odottamaan,\nettä mitähän tässä nyt tapahtuisikaan. Mutta aluksi ei tapahtunut\nmitään ihmeempää.\n\nKelovaaralainen näytti joutuvan pahasti ymmälle. Käsi, joka oli\nkopeloinut taskussa olevaa Muuriaisen panttauspaperia, jäi niinikään\nkoukkuun pitelemään tuota yhä piilossa pysyvää asiakirjaa, ja syvä\nsisällinen kiukku näytti niinkuin vilunväreinä riipivän Kelovaaralaisen\nkulmikasta vartaloa. Mutta pian sai Kelovaaran kitupiikki itsensä\nhillityksi, hänen monikureinen naamansa vääntyi imelimpään hymyyn,\nja niin hän nykäisi hyvin päättävästi käden taskustaan ja alkoi\nhätäilemättä kehiä auki siinä olevaa paperia. Samalla hän moneen\nkertaan kumarteli ja pokkuroi tulijoille ja rupesi sitten inisemään ja\nänisemään tutulla nuotillaan:\n\n»No nythän tässä tulikin vähän paremmat vierasmiehet Aivan kuin\ntilauksesta tulivat, kun minun näet pitäisi tämän viirunvedon\npäättäjäisiksi selvittää pieni velka-asia!»\n\n»Se-se, vai velka-asioitaan se tämä Kelovaaralainen kulkee\nselvittämässä!» äsähtää Koivuaholainen jotensakin tuimasti ja sipaisee\nitsetietoisena partaviuhkaansa. »Me muut on pantu tässä menemään kaksi\npitkää kesäistä päivää näissä viirunvetohommissa ja muissa politiikan\nmeiningeissä, mutta tämä Kelovaaran Tanskanen se vain huolehtii\nmammonan kokoamisesta ja selvittelee velka-asioitaan!»\n\nKelovaaralainen närkästyi pahanpäiväisesti, kun Koivuahon väkättäjä\ntuohon tapaan ja vielä koko rahvasjoukon kuullen naljautti hänen\nmammonankokoamisestaan. Aivan likeltä piti, ettei hän sotkeutunut\nkokonaan pois nuoteistaan ja ruvennut ärisemään Koivuaholaiselle:\n\n»Vai niin, vai siihen tapaan se tämä naapuri, että minä vain kokoan\nmammonaa! Ja kukahan se lie oikeastaan syypää siihen seikkaan, että\nminun nyt pitää koota sitä täytisen mammonaa ja selvitellä näitä\nvelka-asioita.»\n\nNiinpä niin, aivan tuo kärjekäs kysymys jo pyöri Kelovaaralaisen\nkielen päällä. Onneksi hän muisti hyvissä ajoin huomata, ettei nyt\nollut aika eikä paikkakaan oikein sovelias rähinän aloittamiseen.\nTuo rahvasjoukko tietenkin sitä vain odottikin korvat hörölläan, ja\nnähtävästi oli Koivuahon väkättäjäkin aivan valmis riidan alkamiseen,\nmutta hänpä kun ei uhallakaan ruvennut silloin riitelemään, kun hänen\ntoivottiin rupeavan. Sitäpaitsi hänellä oli nyt toinen, tähdellisempi\nasia suoritettavanaan, ja niin hän ihan kuin kohottautui korkeammalle\njalustalle, vääristi naamansa vielä äskeistäkin imelämpään hymyyn ja\nalkoi puolustautua:\n\n»Se tämä naapuri kuulostaa aivan moittivan minua mammonan kokoamisesta,\nmutta enhän minäkään nyt enemmälti tätä mammonan kokoamista ja\nnäitä velka-asioita näin viirunvetopäivänä. Käsittäähän se tämä\nmeikäläinenkin sen verran, jotta pyhäpäivän viiteneenhän ne on\nvietettävä nämä punaisen pötkylän vetopäivät!»\n\nHän vilkaisi alta kulmain rahvasjoukkoon, jotta eiväthän nuo hyväkkäät\nnyt vain ruvenne kavaltamaan hänen hommiaan Koivuahon väkättäjälle.\nMutta kun ei kuulu hisahdustakaan, rauhoittuu hän ja jatkaa jo paljon\nrohkeammin:\n\n»Eivät nämä — eivät nämä juukelin velka-asiat ja niiden selvittämiset\nkuuluisi ensinkään näin viirunvetopäivän tehtäviin. Aivan oikeassa on\ntämä naapuri siinä, että nämä samaiset päivät pitäisi omistaa kokonaan\nniiden politiikan meininkien setvimiseen ja niiden syvällisempään\nkäsittämiseen. Mutta kun tässä meikäläinen on joutunut jo toistenkin\nasioita selvittämään. Ne sukulaismiehet — juukelin hyväkkäät — jotten\nsen pahemmin sanoisi — nehän ne minut väenväkisin pakottivat aivan\nitsenään viirunvetopäivänä liikkeelle lähtemään!»\n\nKoivuaholainen niinkuin vähän lauhtuisi ja alkaa ihmetellä:\n\n»Se-se, vai sukulaismiehet ne tekivätkin semmoisen tempun,\njotta panivat tämän Kelovaaran Tanskasen viirunvetopäivänä omia\nvelka-asioitaan selvittämään!»\n\nKelovaaralainen: »Nehän ne. Tai parempi lie oikeastaan sanoa niin\npuolin, etteivät ne ole minun sukulaismiehiäni, vaan ne ovat tämän\nRiihikankaan entisen Marjetta Louhelattaren sukulaismiehiä. Ne kun\nnäet ne samaiset Riihikankaan miehet omasta mielestään ovat olevinaan\naivan äkämärikkaita, niin ne pitävät tämmöistä meikäläismiestä jo\naivan renkinään, jota vain käsketään ja komennetaan mielensä mukaan.\nJa niin ne juukelin hyväkkäät ovat nyt minut lähettäneet itsenään\nviirunvetopäivänä tätä velkakirjaansa tai muuta panttauspaperiaan\nirtisanomaan!»\n\n»Mi-mitä se nyt tämä Kelovaaralainen?» pääsi Marjetalta katkonainen\nälähdys.\n\n»Jotta mitäkö minä tässä?» on Kelovaaralainen ihmettelevinään ja\ntekeytyy hyvin viattomaksi. »Tätähän minä vain, tätä sinun ja tämän\nMuuriaisniemen entisen Holapan panttauspaperia. Tästä justiin on nyt\nkysymys ja tämän irtisanomisesta. Mitäpäs muutakaan juukelin paperia\nminä nyt esittelisin!»\n\nMarjetta: »Ja sanotko sinä, jotta minun sukulaismieheni — jotta minun\nveljeni olisivat sinut lähettäneet tuota paperia irtisanomaan? Aivanko\nsinä tosissasi ilkeät ruveta semmoista pötypuhetta laskemaan?»\n\n»Ilkeät ja ilkeät!» jahkailee Kelovaaralainen ja virnistää\npilkallisesti. »Vielä siinä onkin olevinaan ja ihmettelevinään, jotta\nmitenkä minä muka ilkeän ruveta hänen veljistään semmoista pötypuhetta\nlaskemaan!»\n\nHän kumartelee ja pokkuroi joka puolelle niinkuin parempikin\njuhlapuheen pitäjä. Hän oli tosiaan valmistautunut pitämään\nparemman puolimaisen lopettajaispuheen, ja niin hän nyt keikkuu\nkuin vietereillä, leväyttelee käsiään, tekee kaikki kumarrukset ja\npokkuroinnit perinjuurisesti, ja sitten hän alkaa inistä ja toistella\nmakeilevinta ivaansa tavoitellen:\n\n»Sitä ollaankin olevinaan ja ihmettelevinään, jotta mitenkä minä\nmuka hänen veljistään ja sukulaismiehistään semmoista? Ikäänkuin\neivät ne Riihikankaan miehetkin jo tietäisi aivan takitilaan tämän\nkauppapaikan meininkejä — ikäänkuin eivät ne tietäisi enemmän kuin\nhyvin, mitenkä tähän on keskelle kylää järjestetty kaiken maailman\nhuorikakaroiden eläkelaitos ja mitenkä tässä kaikille kehutaan tuota\nyletöntä kauppatavaran paljoutta, vaikka nuo hyllyt rojottavat tuossa\nmelkein tyhjiltään ja talon toisetkin huonepöksät ovat vain täpäten\ntäynnä tyhjiä tavaralootia. Se tämä Marjetta taitaa kuvitella, ettei\nniillä hänen veljillään olisi ensinkään silmiä päässään, kun ne milloin\ntulevat tämän kauppapaikan meininkejä ihastelemaan. Mutta eivätköhän ne\nhyväkkäät vain kyenne näkemään niinkuin me kaikki toisetkin, mitenkä\ntuohon on esimerkiksi noita kangaspakkoja nakeltu vain näön vuoksi —\nyksi ainoa kullekin hyllylle — vaikka tilaa olisi ainakin viidelle\npakalle päälletysten!»\n\nKelovaaran kitupiikki osoitteli kädestä pitäen puotipöksän hyllyjen\ntyhjyyden. Marjetta ja samoinikään Muuriainenkin olivat mokomasta\njulkeudesta niin typertyneet, etteivät olisi osanneet panna vastaan,\nvaikka Kelovaaralainen olisi samalla tiellään vienyt koko rahvasjoukon\npuotikamarin puolelle syynäämään myös kädestä pitäen siellä säilössä\nolevien tavaralaatikoiden tyhjyyden. Sitä ei Kelovaaralainen sentään\nvaivautunut tekemään, vaan jatkoi puhettaan — rupesi jälleen\njahkailemaan:\n\n»Sitä ollaankin vain olevinaan, vaikka koko maailma ja luultavasti\nmyös ne Riihikankaan miehet ovat jo aikapäiviä päässeet perille tämän\nMuuriaisniemen entisen Holapan kepulikonsteista. Vai uskooko se tämä\nMarjetta, etteivät ne hänen veljensä olisi jo saaneet tietoonsa sitäkin\nasian puolta, mitenkä tämän Holapan rahtimiehet on jo monta kertaa\nlähetetty tyhjiltään kotiin Joen kaupungista? Aivanhan ne jalansyten\nkuuluvat jo lähetelleen sieltä Joelta päin semmoistakin sanaa niille\nRiihikankaan miehille, että se tämä Muuriaisniemen entinen Holappa —\ntämä kaiken maailman kulkurimies ja kahvipannujen tinaaja — velkuuttaa\npian koko Joen kaupungin. Kuuluvat jo uhkailevan sekin Suvannonkadun\nHyvärinen ja samoinikään se Peppe Parviainen, jotta rupeavat tätä\nsamaista Holappaa aivan petoskaupoista syyttämään!»\n\nTämä oli tosiaankin uutta kaikille Kelovaaralaisen kuulijoille.\nKoko meidän saloperukka oli kyllä siksi jotta sanan sijaksi saanut\nkuulla niistä Muuriaisen kauppapaikan meiningeistä, minkä siitäkin\nrahtimiesten tyhjiltään kotiin lähettämisestä. Mutta se, että meidän\nkauppaneuvosta uhattiin jo ruveta petoskaupoista syyttämään, se oli\ntosiaankin kaikille suuri uutinen ja panikin koko puotipöksän täyteisen\nrahvasjoukon miltei säpsähtämään. Kelovaaralainen huomasi oitis\nsanojensa vaikutuksen, hän teki uudet kumarrukset ja pokkuroinnit joka\npuolelle, ja niin hän olikin vähitellen valmis siirtymään puheensa\nloppuponteen.\n\n»Taisitte aivan säikähtää», virnistää hän, »ihan taisitte hivenen\nhäpsähtää, kun kuulitte semmoisen uutisen, että tätä meidän\nkauppaneuvosta uhataan jo ruveta petoskaupoista syyttämään. Mutta\nniin kuuluu olevan asia, semmoista sanaa kuuluvat jo sieltä Joelta\npäin lähetelleen niille tämän Marjetan sukulaismiehille. Ja arvaapa\ntuon, kun semmoista kuuluu sieltä Joelta päin, niin johan ne tämän\nMarjetan veljetkin ja muut sukulaismiehet ovat vahan hätäyksissään\nomista saamisistaan. Mutta tämä Marjetta se se yhä vain on kovasti\nihmettelevittään, jotta mitenkä minä nyt hänen veljistään semmoista?\nSe tämä Marjetta yhä vain tahtoisi näytellä rikasta kauppaneuvoksen\nemäntää ja loukkaantuu kovasti, jos tullaan velka-asioista puhetta\npitämään ja yhtä panttauspaperia irtisanomaan. Mutta niin se vain nyt\nkäypi, että tämä panttauspaperi irtisanotaan, ennenkuin ne kaikki\nJoen kaupungin kauppasaksat, senkin hyväkkäät, ennättävät tähän\nkauppapaikkaan niitä omia vasaramarkkinoitaan ja muita täytisen\npesänselvityksiään pitämään!»\n\nPuheen päätökseksi seurasi jälleen kumarteluja, ja niin rupesi\nKelovaaralainen yhtä kyytiä lukea pamittamaan tuota käsissään olevaa\nasiakirjaa. Panttauspaperin yleiset kohdat lukija toisti ja jankkasi\nmoneen kertaan, mutta nuo itse tekemänsä siirtopykälät, joista kävi\nselväksi, ettei Riihikankaan miehillä ollut oikeastaan enää mitään\ntekemistä tämän paperin kanssa, ne Kelovaaran kitupiikki lukaisi vain\nniinkuin ohimennen. Hän antoi kaikkien jäädä siihen uskoon, että hän\ntosiaankin toimi vain Marjetan velimiesten etujen valvojana.\n\nJa kaikki jäivät tosiaankin siihen uskoon. Hyvä ettei vain jo\nitse Marjettakin lie ainakin puoliväliin asti uskonut, että hänen\nvelimiehensä todellakin olivat jo saaneet Joelta päin muistutuksia\ntästä heidän kauppapaikastaan. Ainakin kaikki toiset — aivan\nKoivuaholaista ja Tuovilan lautamiestä myöten — olivat ihan varmoja,\nettä Joelta käsin niitä Marjetan velimiehiä oli nähtävästi säikytety,\nja niin ne nyt olivat kovasti hätäyksissään omasta saamisestaan. Ja\narvaapa tuon, kaikki olivat aivan tyrmistyneitä, sillä käsittihän\njo pallinkin hölmö tämän kauppapaikan asioiden olevan kovasti\nretuperällä, kun kerran itsensä talon emännän velimiehet pitivät oman\nvelkasaatavansa perimisellä niin tulista kiirettä, että itsenään\nviirunvetopäivänä lähettivät Kelovaaran kitupiikin asiamiehekseen!\n\nMutta yhtä paljon ihmeteltiin myös Kelovaaralaisen julkeutta — sitä\ntapaa, mitenkä tämä oli toimittanut asiamiestehtävänsä — jotta:\nmaleksipas nyt koko päivä Muuriaisen ja Marjetan kestivieraana, pane\nnämä hikihatussa itseäsi palvelemaan ja sitten päivän päätökseksi\ntekaise mokoma jutku itselleen talonväelle! Siihen pystyi todellakin\nvain Kelovaaran kitupiikki eikä kukaan toinen!\n\nEipä ihmekään, että kaikki olivat vähän aikaa sanattomina\nhämmästyksestä, kunnes vihdoin tämän hiljaisuuden lopetti Miina\nKinnutar, joka rupesi riemastuneena kiljahtelemaan:\n\n»No nyt sen saitte kuulla senkin viimeisen asian! Ja nyt ei olekaan\nminulla ja Hierinniemen Juhana Torvisella tässä talossa enää mitään\ntekemistä, aivan joudamme jo kotiin lähtemään. Kuulitko, Juhana\nTorvinen, tulehan tänne, niin lähdetään tästä ajaa köröttelemään\nkotiin! Eikä sinun nyt enää kannata olla pahoillasi niistä voirahoista,\nvaikka satuitkin ne hölmöyttäsi työntämään tälle Kelovaaran\nkitupiikille. Ihan mielelläni annan sinulle anteeksi ne voirahat, kun\ntämä Marjetan sukulaismies osasi niin hyvin maksaa kesävieraana pidosta\nja kaikista muistakin palveluksista!»\n\nHän nykäisi jo Juhana Torvista käsipuolesta niinkuin pois lähteäkseen,\nmutta ovelle mennessään hän muisti vielä yhden asian. Hän pyörähti\ntakaisin ja hyppäsi aivan pökertyneenä seisovan Marjetan eteen sekä\nrupesi räkättämään:\n\n»Mutta se eläkemaksu — se ei ole vielä ihan niinikään anteeksi annettu.\nKun tässä sinun kauppapaikassasi alkaa yleinen vasaranpauke, niin sulaa\nkoiruuttani tulen minäkin siihen samaan mylläkkään niitä eläke-etujani\nvalvomaan. En kurillanikaan jätä sitä asiaa rästiksi, vaan tulen kuin\ntulenkin omaa osuuttani pois riitelemään!»\n\n»Ulos tästä kauppapaikasta!» parahti Marjetta aivan kuin äkkiä heräten\nja joutuen siinä samassa siunaamassa rajattoman raivon valtaan. Joku\nherraskaisempi naiseläjä olisi luultavasti ihan pyörtynyt, mutta\nMarjetta oli toista maata. Ei hän lähestulkoon pyörtynyt, vaan kirkaisi\ntoistamiseen:\n\n»Ulos, senkin huoriakka! Ja ulos kaikki — kaikki toisetkin! Jo tässä\non tämän yhden viirunvetopäivän osaksi tehty aivan kyllältään kaupan\npuolta, joten jo kaikki saatte ruveta tästä pois raivautumaan!»\n\n»Se-se, mitenkäs se nyt tämä Marjetta siihen tapaan, jotta\ntästä pitäisi jo kaikkien ruveta pois raivautumaan?» närkästyi\nKoivuaholainen. »Ja jotta olisi muka jo tehty aivan kyllältään sitä\nkaupan puolta? Jos lienevät nämä toiset jo tehneetkin, mutta meillä\nviimeisillä ovat vielä kaikki kaupat tekemättä. Kahvia pitäisi tässä\nsaada siksi jotta kielen kostukkeeksi ja vehnäjauhoja — niitäkin vähän\nostettaisiin pyhänseuduksi!»\n\n»Kahvia — annan minä teille kahvia!» kiljui Marjetta yhä yltyen ja\nriehaantuen. Hän sieppasi kahvikoussikan ja tonkaisi sen avonaisesta\nkahvisäkistä täyteen.\n\n»Tästä — tästä saatte kahvia, kuka vielä sattuu ilman olemaan!»\nkirkui hän ja hujautti niinikään koussikassa olevat kahvinpavut\nrahvasjoukkoon. Siinä kävi eri rapina, kun kahvipavut lentelivät\nahtaaseen tilaan sulloutuneen ihmisjoukon silmille, mutta Marjetta\nraivosi edelleen:\n\n»Vieläkö — vieläkö tahdotte lisää kahvia? No saattehan tätä herkkua\ntarpeeksenne asti — aivan saatte riittämiin asti, jotta ei tarvitsekaan\nsikuripötkylästä lisuketta panna! Ja kun tässä kerran on reteydytty\nviettämään näitä viirunvedon lopettajaisia, niin nyt ei pyydetäkään\nmitään maksua mokomasta tavarasta kuin näistä kahvinrupeloista. Aivan\nilmaiseksi — ihan ihkaisen ilmaiseksi jaetaan tämä yksi kerta!»\n\nHän syyti syytämistään kahvipapuja rahvasjoukkoon. Kaikki saivat siinä\nsuojella silmiään tuolta yhtenä rapinana lentävältä kahvisateelta,\nmutta kukaan ei vielä osoittanut poislähdön meininkejä. Tämä Marjetan\nriehaantuminen oli jotakin niin erikoista, että kaikki halusivat nähdä,\nmitä tästä vielä tulisikaan.\n\nJa aivan äkkiä tapahtuikin näytännössä rutakka muutos. Marjetta sattui\nsiinä kahvisäkin luona heiluessaan muistamaan, että Koivuaholainen oli\npyytänyt vehnäjauhojakin. Silloin hän hyökkäsi aivan vimmaantuneena\ntoisen säkin luo ja alkoi kiljahdella:\n\n»Olin aivan unohtamaisillani nämä vehnäjauhot, mutta näitähän teidän\npiti myöskin saada! Tietysti — tietysti pitää olla pyhänseuduksi\nvehnäjauhojakin — mitenkäs sitä nyt aivan ilman vehnäjauhoja pyhäpäivää\nviettämään! Ja kun vielä sattuukin olemaan niin iso kirkkopyhä\nkuin rukouspäivä, niin silloinhan ne pitää saadakin aivan paremmat\nvehnäspötkylät!»\n\nJa nyt tuli vehnäjauhojakin — alkoi tulla yhtenä sakeana tuprakkana\nvehnäjauhoja rahvasjoukkoon. Kumma kyllä, Kelovaaralaista Marjetta\naivan kuin hiukkasen säästeli tässä ilmaisessa vehnäjauhojen jaossa.\nVaikka Kelovaaran kitupiikki koko ajan seisoi etumaisena ja naama\nmakeassa hymyn mateessa seurasi Marjetan raivoamista, niin sittenkin\nMarjetta tahallaan näytti häntä lahjojensa jaossa välttelevän.\n\nSen sijaan Koivuaholainen, joka oli erityisemmin muistuttanut\nvehnäjauhoista, sai niitä myöskin ensimmäisenä. Tupsis — tupsis —\ntupsis! Ensimmäinen ja toinen ja vielä kolmaskin koussikallinen\nlensivät suoraan Koivuahon väkättäjää kohden. Ja sitten sai oman\nosuutensa Tuovilan kyömynenäinen lautamies, ja lopuksi saivat jo kaikki\ntoisetkin ilman minkäännäköistä eroitusta tai muita säätyrajoituksia —\nsaivat suomentaaripuolueen viirunvetäjät ja saivat timokraatit — kaikki\nsaivat vehnäjauhoja. Marjetta itse oli pian kuin mikäkin valkea tonttu\ntaikka muu kyöpeli siinä jauhosäkkinsä ääressä, mutta yhä hän syyti\nvehnäjauhoja.\n\nYhtenä mylläkkänä, toisiaan sysien ja survoen ja päivitellen ja siihen\njauhotuprakkaan läkähtymäisillään vieraat pakenivat ahtaasta ovesta\nulos. Mutta Marjetta syyti vain syytämistään jauhoja — syyti vielä\nhyvän aikaa senkin jälkeen, kun vihoviimeinen vieras oli jo aikapäiviä\nhävinnyt hänen kaupastaan.\n\nSiihen päättyi meidän saloperukkamme viirunveto sillä kertaa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\n\nHetkistä myöhemmin Kelovaaralainen astua viuhtoo kiivasta vauhtia\nviirunvetopaikalta Jomeikon salolle päin vetävää metsäpolkua myöten.\nHän aivan hytkähtelee mielihyvästä, kun muistelee viimeistä Muuriaisen\nkauppapaikassa tapahtunutta näytäntöä — Marjetan riehaantumista ja\nomankin asiansa toimittamista. Hyvin, erinomaisen hyvin hän olikin\nasiansa selvittänyt — kannatti aivan palautella muistiin kohta\nkohdalta, kuinka taitavasti hän oli osannut sysätä kaiken syyn niiden\nMarjetan sukulaismiesten niskoille.\n\nYksi ainoa asian puoli häntä kovasti sapettaa kesken muun\nriemastuksensa — se nimittäin, että oli pitänyt yhyttää Koivuahon\nväkättäjä siinä aivan viime tingassa. Hän oli kyllä osannut peitellä\nkiehuvan kiukkunsa; vielä siellä ulkonakin, kun Koivuahon väkättäjä\noli melkein seonneena kakonut ja syljeskellyt suustaan vehnäjauhoja\nja koettanut sormillaan haroen puhdistaa jauhoihin ryvettynyttä\npartaviuhkaansa, hän oli muistanut hyvästelyksi kumarrella ja\npokkuroida tätä. Vieläpä hän oli aivan kädestä pitäen kiittänyt\nKoivuaholaista ja Tuohilan lautamiestä vierasmiehinä olosta. Mutta nyt\nhänen sappensa jo alkoi riehaantua valloilleen, Koivuahon väkättäjä\naivan kuin yhdellä riuhtaisulla valtasi kaikki hänen ajatuksensa, ja\nniinkuin se hänen seuralaisensakin olisi jo ilmestynyt hänen taakseen\nyhyttämään ja sohisemaan:\n\n»Kostaa sille pitää, sille Koivuahon miehelle! Kun nämä velkamiehet\non nyt saatu kutakuinkin sujoksi, niin nyt justiin pitää ruvetakin\nmiettimään sitä asian puolta, mitenkä saisit runttamitalla\nmaksetuksi kaikki vanhat kalavelkasi sille juukelin väkättäjälle. Se\npankkisäästöjen talteen korjaaminen jääköön vaikka tuota tuonnemmaksi,\nnyt on juuri tämä Koivuaholaisen ja sinun keskinäinen välien selvitys\ntähdellisin tehtävä. Se hyväkäs taitaa arvella, ettet sinä saa\nmitenkään kynsiäsi pystymään häneen, mutta odottakoon vain vähän aikaa\n— odottakoon vain vielä himpun verran aikaa, niin kyllä me näytämme\nsille!»\n\nTähän tapaan se seuralainen, ja Kelovaaran kitupiikki kiihtyy\nkiihtymistään näistä kostonkuvitelmistaan. Mutta toistakin asiaa se\ntihulainen tuntui toimittavan ja hokevan yhtenään. Aivan se vaatimalla\nvaati ja sohisi korvaan:\n\n»Hyvät ryypyt, hyvät konjakkiryypyt pitäisi nyt saada tämän viirunvedon\nlopettajaisiksi! Etköhän vain poikennekin sinne Joplukan mökkiin\nmaistelemaan sitä samaa kolmen tähden tavaraa, jota se viinasaksa\ntänä aamuna sinulle aivan ilmaiseksi tarjosi. Mitäpä tämä nyt, jos\nostaisitkin tuon yhden aloitetun konjakkiputelin rahaisella rahalla\nja maistelisit sen Joplukan kanssa loppuun asu. Jo tämä kannattaa,\njo vainenkin tämä viirunvetopäivä kannattaa yhden konjakkiputelin!\nAjattelehan vain sitä Marjetan perintöniittyä ja kaikkia niitä tänä\npäivänä sattuneita tapauksia!»\n\nKelovaaralainen koettaa kyllä ajatuksissaan panna vastaan, ettei\nhänellä enää ole aikaa poiketa Joplukan mökkiin, mutta jalat ne\nvain vievät häntä sinne aivan juoksunhytinää, ja suolissakin tuntuu\npolttavana polttavan konjakin mieliteko. Eikä vain suolissa, — veressä\nja päässä ja joka paikassa se tuntuu polttavan. Kelovaaralainen aivan\nsäikähti tuota yhtäkkiä valloilleen riehaantunutta mielitekoa, mutta se\ntoinen niinkuin nauraisi hänen pelolleen:\n\n»Jopahan tässä nyt miehinen mies säikähtämään, aivan kuin olisi\nenemmästäkin kysymys kuin yhdestä ainoasta konjakkiputelista! Ja\nmitenkäs kävi tänä päivänäkin? Kun sait aamulla hyvät konjakkiryypyt\nJoplukalta, niin pääsi aivan selkeni ja hyvin pärjäsit koko päivän.\nOlisitpahan vain ilman niitä ryyppyjä yrittänyt, niin mitenkähän olisi\nkäynytkään. Jo veikkonen tuo sinun täytisen päätohelosi olisi tainnut\ntehdä sinulle kesken päivän vähän pahemmat tepposet!»\n\nKelovaaralaisen täytyi ajatuksissaan myöntää, että yksistään noiden\naamullisten konjakkiryyppyjen ansiosta hän oli kestänyt koko päivän\nvirkeänä. Ja tämän verran kun hän oli tehnyt myönnytystä, niin siitä\nse seuralainen jo pääsikin availemaan aivan uusia näköaloja. Niinkuin\nolisi ruvennut järkeilemään:\n\n»No siinähän näit, mikä siunaus on konjakista ja muusta viinan\npuolesta, kun sitä kohtuudella viljellään, mutta sinä kun olet\nelämänikäsi aivan kiusaamalla kiusannut itseäsi etkä ole sitä\nnimeksikään käytellyt. Juukeli tiesi, vaikka tuo iänikuinen\npäänkivistyksesikin olisi jo aikapäiviä häipynyt ja hämmentynyt sen\nhiidenpisaan, jos olisit edes yhden kerran koettanut sitä kunnollisesti\nparannella hyvillä juomatavaroilla!»\n\nTähän tapaan se tihulainen Kelovaaralaisen päänkivistyksestä. Ja osasi\nse hyväkäs kaikki muutkin houkutuskeinot oikein päin esitellä. Niinkuin\nolisi sohissut ja toimittanut:\n\n»Tämä sinun hartioillesi pantu elämän tarakka on aivan liian raskas\nyhden miehen kannettavaksi. Sinä, veli veikkonen, läkähdyt kesken\ntaipaleen, jollet hyvän sään aikana rupea miettimään, mitenkä saisit\nsen edes hiukkasenkaan keventymään. Ja minä tiedän keinon, mitenkä\nse kevennetään; minun neuvoni olisi, että ottaisit edes yhden\nainoan kerran elämässäsi oikean humuhumalan. Et uskokaan, miten\nsiinä silloin tulee aivan kuin toinen luonto miehelle. Ja ne uudet\nkostonsuunnitelmasikin rupeavat silloin sujumaan ja syntymään aivan\nitsestään!»\n\nJa erikseen vielä Joplukasta toimitti tihulainen:\n\n»Se mies on kuin luotu sinua neuvomaan ja ohjailemaan. Ja kun sillä\nitselläänkin taitaa olla minkä mitäkin vanhoja kalavelkoja sille\nKoivuahon väkättäjälle, niin vaikka se vielä rupeaisi aivan auttamaan\nsinua niissä kostonhavitteluissasi!»\n\nTämä viimeinen naula se vetäisikin kaikkein näpäkimmin. Siihen asti oli\nKelovaaralainen kuunnellut varsin epäluuloisena tihulaisen yhtenäistä\ntarinanpitoa, mutta annapas kun tämä hyväkäs vain vihjasi siihen\nsuuntaan, että viinasaksa taisi olla jo vanhastaan Koivuahon väkättäjän\nvihamiehiä, niin siinä paikassa Kelovaaralaisen korvat herkistyivät ja\nhänen vastaan päkistävät epäilynsä lannistuivat olemattomiin. Hänen\najatusmeininkinsä sekoi ja hämmentyi perinjuurin, hänen kuvitelmissaan\nJoplukan mökkirähjä rupesi jo kajastelemaan ja viittilöimään puoleensa\naivan kuin parempikin toivontähti taikka muu ankkuripaikka.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDES LUKU\n\n\nKelovaaralaisen elämänmeiningit läksivät tästä puolin menemään niinkuin\nvähän sekaviksi. Hän nimittäin rupesi viinaksia viljelemään, ja se osaa\nsitten olla mokoma tottumus, joka viepi aivan pakosta sekaviksi paljon\nlukeneempienkin miesten elämänmeiningit.\n\nSitenpä Kelovaaralainen jo viirunvetopaikalta kotiin palatessaan osti\nJoplukan mökillä sen aloitetun konjakkiputelin ja ryypiskeli sen\nyhtäkyytiä pohjapuolilleen. Tietenkin oli Joplukka hyvänä apumiehenä\ntässä ryypiskelyssä, mutta yhtäkaikki oli Kelovaaralainen puoliyön\najoissa kotiin saapuessaan hienoisessa hiprakassa; hänen kielensä\njo pyrki hieman kangertelemaan, ja tätä ei ollut sattunut moneen\nmonituiseen vuoteen.\n\nEmäntä Loviisa ihmetteli kovasti tätä tapausta. Hän alkoi pelätä, että\nKelovaaralainen oli nyt kerrassaan luiskahtanut pois tavallisilta\nladuiltaan, kun oli vanhoilla päivillään yltynyt maistelemaan\nnäinkin runsaasti. Ei hän kylläkään uskaltanut virkkaa yhtä luotua\nsanaa Kelovaaralaisen kuullen, mutta sen pahemmin hän oli itsekseen\nhuolestunut.\n\nSeuraava päivä meni päältä katsoen tavallista menoaan. Kelovaaralainen\nkyllä murjotteli tapansa mukaan ja oli kotiväkensä parissa\nkiukkuinenkin, mutta tähän oli jo ennätetty hyvin tottua, joten siinä\nei ollut mitään tuon ihmeempää.\n\nMutta mikä oli ihmeempää, niin se oli tuo Kelovaaralaisen\nkonjakkiputeli ja sen peloittava vetovoima tähän aikaisemmassa\nelämässään niin raitismieliseen ökätalon isäntään. Aivan\nnäet Kelovaaralaisen piti monesti päivän pitkään pistäytyä\nnurkkakommetossaan maistelemassa tuota hyvää kolmen tähden tavaraa,\nja jos emäntä Loviisa olisi älynnyt pitää varansa, olisi hän varmasti\ntuntenut nenässään konjakin lemahduksen Kelovaaralaisen palatessa\nnurkkakommetosta. Mutta mistäpäs emäntä Loviisa arvasi olla varoillaan,\nkun ei aikaisemmassa elämässään ollut milloinkaan tarvinnut mokomiin\nalentaviin varokeinoihin turvautua. Eihän mistä emäntä arvannut\nsellaista!\n\nIlta joutui, ja auringon mailleen painuessa Kelovaaralainen myös\ntyhjensi viimeiset pisarat konjakkiputelistaan. Siihen hän mielikin\nsillä kertaa maistelemisensa lopettaa, mutta konjakin mieliteko oli\njo päässyt ärtymään niin turkasesti, ettei lopettamisesta tullutkaan\nvalmista. Jo anivarhain seuraavana aamuna Kelovaaralainen heräsi, ja\nkun huomasi emäntä Loviisan vielä vetelevän makeita unia, hiivittäytyi\nhän varovasti pois sängystä ja pujahti tuvasta porstuaan. Sieltä hän\nkävellä hissutteli ulos ja alkoi kierrellä kartanoa.\n\nKelovaaralainen oli omituisen rauhattomassa, melkeinpä ärtyneessä\nmielentilassa. Tuo rauhattomuus tai muu ärtymys oli kiusannut häntä\nkoko eilispäivän, ja tänään se tuntui olevan vain pahenemassa. Hän\nmiltei inhosi itseään, eikä ainoastaan itseään, myöskin tehtäviään hän\ninhosi siihen määrään, että oli aivan vastenmielistä noiden hommien\najatteleminen.\n\nTiesikö Kelovaaralainen muka sopivan lääkkeen tähän mielentilaan?\nTiesipä kylläkin, hän oli eilispäivänä huomannut, että kun pysytteli\nhienoisessa hiprakassa, niin silloin ei tuo ärtyminen häntä pahemmin\nkiusannut. Niinpä kulkeutuikin hän nyt varhaisina aamuhetkinä kerran\ntoisensa jälkeen riihirakennuksen luo, josta tie läksi vetämään\nsaloperukkamme myllylle ja myöskin Joplukan mökille.\n\nJo monta kertaa hän oli kääntynyt riihen luota takaisin, mutta vihdoin\nniinkuin joku nykäiseisi häntä armottomasti olkapäästä, ja hän on\nkuulevinaan korvansa juuressa pilkallisen naurahduksen:\n\n»On tässä minulla eto isäntämies. Konjakin mieliteko ajoi näet\nhyväkkään kesken uniensa ylös, ja nyt kiertelee kartanoa kuin sijaton\nsielu, mutta eipähän vain rohkene lähteä Joplukan mökille, vaikka\nsieltä tietäisi avun löytävänsä!»\n\nKelovaaralainen äreytyi tästä härnäilystä ja läksi hammasta purren\nastua painattelemaan tietä pitkin. Hän mietiskeli mielessään, ettei\nkukaan maailmassa voinut kieltää häntä kävelemästä tässä julkisella\ntiellä. Vähitellen hän huomasi kuitenkin panevansa puolijuoksua, ja kun\njouduttiin Jomeikon salolle eroavaan tienhaaraan, niin eikös tihulainen\nriipaissutkin häntä viinasaksan mökille päin. Vetelien suosilmäkkeiden\nja rimpipaikkojen ohikin se veijari kuljetti hänet niin ovelasti, ettei\nKelovaaralainen ehtinyt ensinkään älytä, ennenkuin oltiin jo Joplukan\nmökin aitovierellä.\n\nJa eikös vain siellä jo itse Joplukkakin seistä lengottanut\nveräjänkorvassaan aivan valmiina vastaanottamaan. Jo kaukaa hän rupesi\nviittilöimään, että tervetulemaan vain, isäntä! Ja kun Kelovaaralainen\nennätti luo, niin alkoi viinasaksan pehmeä kieli lapattaa kiireen\nvilkkaa:\n\n»Jo minä tässä eilis-iltana akkiloinkin, jotta eiköhän se vain\nKelovaaralainen ilmestyne jo huomisaamuna ennen kukonlaulua. Ja aivan\noikeinpahan arvasin, ilmestyi kuin ilmestyikin lisuketta noutamaan. No,\nsitä lisuketta pitää kyllä löytymän Johannes Kärkkäisen takaa. Tänne\npäin vain, isäntä, ollaanpas niin hyvät!»\n\nJoplukka peräytyi edellä, ja Kelovaaralainen seurasi perässä. Veräjän\nkohdalla hän vaistomaisesti kohotti jalkojaan, mutta Joplukka oli jo\netukäteen aukaissut veräjäpuut valmiiksi, joten mitään esteitä ei ollut\nhänen tiellään kulkua haittaamassa. Kynnyksellä pysähtyi viinasaksa ja\nsohisi Kelovaaralaiselle:\n\n»Isäntä vuottelee tässä, niin minä pistäyn tuolla sisäpuolella vähän\npaikkoja tarkastamassa!» Ja sen sanottuaan hän hävisi äänettömästi\nporstuaan.\n\nKelovaaralainen seisoo siinä oven ulkopuolella ja huomaa aivan\nvapisevansa. Niin ankara oli konjakin mieliteko. Tai olisiko tuossa\nvapisemisessa ollut vähän muutakin kuin konjakin mielitekoa. Kentiespä\nsiinä oli hivenen verran jännitystäkin, tämän varhaisen vierailun\naiheuttamaa jännitystä, ja sitten myöskin tuommoista selittämätöntä\nhermostusta, jota jokainen tuntee aina tämmöisillä luvattomilla\nretkillä liikkuessaan. Kelovaaralaisen korvatkin olivat ylen herkät\nkuulostelemaan aamun ääniä. Jo tuuliviirin nokasta kuuluva pääskysen\nliverrys pani hänet aivan säpsähtämään.\n\nJa kun Joplukka tuokion kuluttua raotti porstuan ovea, säpsähti\nKelovaaralainen ensin tätäkin oven narahdusta. Seuraavassa tuokiossa\nsäpsähdys kyllä jo muuttui miellyttäväksi ihastukseksi, kun Joplukka\nhousunkauluksensa alta vetäisi täysinäisen konjakkiputelin ja sujautti\nsen Kelovaaralaiselle, ensin sentään vaistomaisesti vilkaisten\nympärilleen.\n\nKelovaaralainen piiloitti putelin yhtä vikkelään ja alkoi sitten\nvapisevin käsin etsiä rahakukkaroaan. Se löytyikin vihdoin liivin\npovustaskusta, ja kun Kelovaaralainen oli suorittanut maksun putelista,\nyritti hän esitellä Joplukalle maistelemista, mutta tällöinpä Joplukka\nalkoi poispäin viittilöiden sohista:\n\n»Isäntä menee nyt vain puteleineen yhtä kyytiä kotiinsa. Muuten\nsattuvat hyväkkäät vielä näkemään, ja se ei ole ensinkään tarpeellista!»\n\nHän saatteli sentään Kelovaaralaisen veräjälle asti, vieläpä\nkauemmaksikin, aina metsän reunaan. Siinä hän sitten pysähtyi ja puheli\nedelleen, yhäkin sohisten ja supatellen.\n\n»Elä nyt vain mitenkään pahaa tykkää, vaikka minä tähän viiteneen. Sinä\net näy vielä muistavankaan, että olet Kelovaaran ökätalon isäntä, mutta\nse pitää aina muistaa näillä tämmöisillä retkillä — aina!»\n\nSe oli viinasaksan viimeinen sana. Kelovaaralainen kulki tuon sanan\nvoimasta juoksujalkaa, kunnes joutui yleiselle kylätielle. Sinne asti\nennätettyään hän vaistomaisesti vilkaisi ympärilleen, mutta sitten\nhän vähitellen rauhoittui ja läksi astua jutkuttamaan kotiinsa päin.\nVälillä hän sentään poikkesi metsään, avasi siellä konjakkiputelinsa\nja otti siitä pitkät ryypyt sekä jatkoi tämän toimituksen tapahduttua\nkulkuaan.\n\nKotona oltiin jo ylösnousun hommissa. Emäntä Loviisa ja isäntärenki\nMatti liikuskelivat pihamaalla. Emäntä näytti olevan niinkuin menossa\nuuden asuinrakennuksen puolelle, arvatenkin herättelemään ylös talon\nnuorempaa väkeä, ja Matti näkyi kähmäilevän niittokoneen kimpussa.\nLiekö ollut sitä puhdistamassa ja rasvailemassa, ja tästäpä jutkahtikin\nKelovaaralaisen mieleen ajatus, että nythän olikin heinätys aloitettava\nkiireen kapinalla.\n\nTähän ajatukseen sekaantui kyllä toinenkin, se nimittäin, että pitäisi\naivan välttämättä käväistä ensin Joella niiden pankkisäästöjen\nvuoksi, niinkuin viinasaksa oli neuvonut ja varmuuttanut tekemään.\nKelovaaralainen jo ajatteli hoihkaista Matille, että valjastaisi sen\nlihavan ruunanjuhkurin kirkkokärrin eteen. Mutta silloin niinkuin joku\nodottamatta olisi kovakouraisesti nykäissyt häntä olkapäästä ja sanonut\ntiukasti:\n\n»Anna olla hoihkaisematta! Pidetään tässä ensin vähän tarkemmin\nmietintöä, niin jospa se Joen matka jääpikin niinikään!»\n\nKelovaaralainen säikähti pahanpäiväisesti, sillä ei se tihulainen\nvielä milloinkaan ollut esiintynyt näin mokoman päättävästi. Nöyränä\nmiehenä hän läksi vanhaan tupaan, mutta sielläpä häntä odottikin\nparemmanpuoleinen yllätys:\n\nIsolle honkapöydälle oli asetettu Joella ilmestyvä sanomalehti\n»Karjalatar» niin kelteästi näkyviin, että Kelovaaralaisen oli\nsuorastaan pakko siihen vilkaista.\n\nHän oli kyllä tilannut tätä suomentaaripuolueen paikallista\näänenkannattajaa jo monia vuosia, mutta semminkin näin kesäiseen\naikaan oli sen lukeminen pyrkinyt jäämään unohduksiin. Muulloin kyllä\nKelovaaralainen lueskelikin lehteään, mutta kesäkiireiden tohinassa\npyrki olemaan muita, tähdellisempiä tehtäviä. Nyt näytti kuitenkin\nsiltä kuin tuo lehti olisi suoraan avonaisesta ikkunasta pistetty\ntuohon pöydälle. Kelovaaralaisen mielessä jo vilahti ajatus:\n\n»Kukahan lie myllyltä näin aikaisin postin töytyyttänyt!»\n\nMutta niinkuin se seuralainen olisi nauraa hihittänyt:\n\n»Tämäpäs sattuikin mainiosti! Ei edes emäntä Loviisakaan tätä vielä\nennättänyt lukemaan!»\n\nKelovaaralainen tarttuu epäluuloisesti lehteen, mutta tällöin sattuukin\nhänen silmiinsä aivan etusivun viimeisessä alanurkkauksessa oleva lyhyt\nuutinen, jonka reunaan oli timperinkynällä vedetty lihava viiru, jotta\nse paremmin vetäisi huomion puoleensa.\n\nKelovaaralainen alkoi lukea tuota uutista, mutta montakaan riviä\nhän ei ollut vielä ennättänyt lukea, kun alkoi jo vapista ja vaipui\naivan hervottomana siihen pöydänvieruspenkille istumaan. Olipas siinä\ntosiaankin tiedonanto, joka osasi riipaista voimat vähiin!\n\nJotta mitäkö siinä tiedonannossa muka kerrottiin?\n\nEipähän mitään sen ihmeellisempää, siinä oli vain lyhykäinen\nselonteko hänen holhousrötöksensä käsittelystä välikäräjillä.\nVahingonkorvaussumma siinä mainittiin ja samoinikään hänen\ntuomitsemisensa kuritushuoneeseen. Koko asian kulku oli selostettu\naivan kuivakiskoisesti, niinkuin sen olisi laatinut joku lakimies.\nArvattavasti olikin uutisen antanut lehdelle juoppotuomari Heikki\nVaris kohentaakseen tällä tempulla omaa asianajomainettaan. Lopussa\noli nimittäin huomautus, että kantajien avustajana oli asian ajanut\njokelainen varatuomari Heikki Varis.\n\nMutta eihän mitä Kelovaaralainen ennättänyt tuonne peräkaneettiin asti.\nJo paljon aikaisemmin oli hänen päähänsä iskenyt järkkymätön varmuus,\nettä Koivuahon väkättäjä se oli tämän uutisen lehteen toimittanut,\nja sokea raivo täytti hänen sydämensä, sokea raivo ja vimmainen\nkostonkiihko. Koivuahon väkättäjänkin oli nimittäin tapoina lähetellä\nuutisia »Karjalattareen» saloperukkamme tapauksista. Ja sitten hän\nkuulemma pyhäiltoina näytteli tuvassa vierailleen noita uutisia\nlehdestään, jotta näin hän mukamas toimitteli maailmalle tietoja\nkylänsä asioista.\n\nMutta vaikkapa Kelovaaralaisella ei olisi ollut minkäännäköistä\ntietoa Koivuaholaisen sanomalehtiharrastuksista, niin sittenkin\nhän olisi ollut vuorenvarma, että juuri Koivuahon väkättäjää hänen\noli kiittäminen holhousrötöksensä kuuluttamisesta kaiken maailman\ntietoon, häntä justiin eikä ketään toista! Ja siinä samassa\nsiunaamassa hän käsitti senkin seikan, ettei hänen tämän jälkeen\nenää ollut ajattelemistakaan lähteä Joen kaupungin pankkeihin niistä\ntalletuksistaan puhetta pitämään ja niitä irtisanomaan. Häneltä\nyksinkertaisesti puuttui rohkeutta siihen!\n\nHän kuvitteli mielessään, että siellä pankissa lyötäisiin tuo lehti\nhänen nenänsä eteen noinikään reunaviivauksella merkittyine uutisineen\nja sanottaisiin tiukasti, jotta:\n\n»Vai niin, se tämä Kelovaaran Tanskanen aikoo siis viedä rahansa\nkiven alle mätänemään ja jättää sen käräjillä voittaneen holhokkinsa\nnäppejään nuolemaan!»\n\nHyvä jos eivät pistäisi häntä jo siellä käsirautoihin ja lähettäisi\nyhtä kyytiä sinne kuritushuoneeseenkin!\n\nNiinpä niin, tämmöisiä kuvitelmia alkoi kohota Kelovaaralaisen\nmieleen. Hänelle löi kuin seinän eteen, kun hän vain ajattelikin Joen\nkaupungin pankkeihin lähtöä. Ja moni muukin asia rupesi hänelle siinä\nselkenemään. Niinpä hänelle välähti äkkiä kuin salaman kirkastamana,\nettei hän tämän häväistyksen jälkeen enää voisi näyttäytyä missään\nihmisten ilmoilla. Hänet oli yhdellä iskulla, aivan kuin poltinraudalla\nleimaten, tehty kunniattomaksi, ja hän kuvitteli tämän leimauksen\nnäkyvän jo pitkän matkan päähän joka paikassa, minne ikinänsä hän vain\nliikenisi!\n\nKelovaaralainen tunsi suurta ruumiillista voipumusta tämän uutisen\nluettuaan. Aivan samanlaista uupumusta hän tunsi jäsenissään kuin\nvaikean halkourakan jälkeen tai pitkän kesäisen päivän niittokoneen\npäällä istuttuaan. Ja hän oli vallan varma, että saloperukkamme\nmyllyllä tämä oli moneen kertaan luettu ja jauhettu ja hänelle\nvalmiiksi timperinkynällä merkitty, jotta lukekoon tuosta, hyväkäs,\nsielunsa virkistykseksi!\n\nEi Kelovaaralaisen mieleenkään edes juolahtanut Tilipas-Iikka ja tämän\nrakennusmiehet. Ei, Tilipas-Iikka itse ei tekisi tämmöistä, ja mitä\ntaas noihin rakennusmiehiin tuli, niin ne hyväkkäät olivat niin\nturkasen punaisia timokraatteja, etteivät ikipäivinä ottaneet tämmöistä\nlehteä käsiinsä. Niillä oli ne omat äänenkannattajansa, joita ne\nlukivat ja tutkivat joka jumalan ilta niin tarkkaan, ettei tavallinen\nporvari mokomaa luku-urakkaa mitenkään olisi jaksanut suorittaa.\nAivan selvä asia siis oli, että tämä oli myllyllä hänen luettavakseen\nmerkitty ja viivoitettu!\n\nKelovaaralaiselta unohtuivat konjakkiasiat kerrassaan, sillä tämä oli\nvähän isompi asia kuin konjakin noutaminen Joplukan mökiltä. Mutta\nkun hän samassa huomasi emäntä Loviisan tulevan tupaan, arvatenkin\naamukahvia keittämään, pujahti hän nurkkakommettoonsa piiloon ja vei\nlehden mukanaan. Hän salpasi vielä ovenkin perässään, mutta koko ajan\nhän siellä ryiskeli ja kävellä kolkutteli edestakaisin, jottei emäntä\nluulisi hänellä olevan mitään salailemisia tai muita piiloittelun syitä.\n\nEmäntä Loviisa näkyi ymmärtäneenkin tämän, keitti kahvinsa valmiiksi,\nlaittoi kupit honkapöydän nokalle ja kutsui sitten Kelovaaralaisen\naamukahvia hörppimään. Kelovaaralainen tulikin tällä kertaa\nviivyttelemättä, ja melkein samaan aikaan ilmestyi isäntärenki Mattikin\npihamaalta tupaan.\n\nHän ilmoitti lyhyesti murahtaen, että nyt oli sitten niittokonekin\nvalmiiksi puhdistettu ja rasvailtu, jotenka sopi lähteä pohjaniityille\nheinätystä aloittamaan. Kelovaaralainen vastasi tähän väsyneesti, että\nhän aikoi lähteä jo tänä päivänä, joten Matti voisi hakea metsästä sen\nlihavan ruunan ja sen säyseän tamman parihevosiksi. Matti aikoi mennä\nsen tiensä isännän käskyä täyttämään, mutta Kelovaaralainen säkyytti\nhänet ensin aamukahvia juomaan.\n\nSiinä yhtenä aamukahvia hörppiessään Kelovaaralainen ja isäntärenki\nMatti sitten sopivat lähemmin heinätyshommistaan. Kelovaaralainen aikoi\nlähteä nyt heti niittoa aloittamaan, ja Matin pitäisi kierrellä tänä\npäivänä kylällä hankkimassa kasakkamiehiä ja muuta haravaväkeä talon\noman palveluskunnan lisäksi. Huomisaamuna he sitten saapuisivat isolla\njoukolla isännän avuksi.\n\nEmäntä Loviisa alkoi laitella Kelovaaralaisen eväsvakkaa kuntoon,\nkun taas miehet siinä juttusivat ja jauhoivat omia asioitaan.\nKelovaaralaisen mielen pohjalla yhäkin kaiveli ja karvasteli tuo\nlehdestä lukemansa ilkeä uutinen. Sitä jotenkuten pois hämmentääkseen\nhän alkoi selitellä:\n\n»Minä olenkin tässä jo parina päivänä tunnustellut luissani niinkuin\noutoa liikehtimistä ja muuta rynkytystä. Mietiskelin ja ihmettelin,\njotta mitähän se mahtaisi ennustaa, mutta enpähän vain keksinyt. Vaan\ntätähän se hylky olikin, minulla oli kai niinkuin vaistomainen aavistus\ntaikka muu tunto, että pian pääsisin niittokoneen päällä keikkumaan!»\n\nIsäntärenki Matti myönnyttelee: »Niin, saapihan sitä siinä niittokoneen\npäällä rynkytystä ja muuta hierontaa aivan tarpeekseen asti. Saapi\nsitä siinä varsinkin siellä pohjaniityillä, kun sinne viime vuosina\non ruvennut kasvamaan ja kohoamaan niitä nurmikasmättäitä aivan\nturkasesti. Ihan siinä luulisi ajelevansa niinkuin sievoista louhikkoa\npitkin!»\n\nKelovaaralainen tuskin kuunteleekaan Matin myönnyttelyä. Niinkuin koko\najan olisi tuo kovanonnen lehti hänen nokkansa alla ja hän lukisi siitä\ntuota ilkeätä uutista. Ja sekös sitten osasi kaivella ja karvastella\nhänen mieltään. Aivan teki mieli kiroamaan, mutta ei auttanut paljastaa\najatuksiaan, piti vain nieleskellä niitä alas ja koettaa keksimällä\nkeksiä puheen jatkoa. Ja aivan odottamatta on Kelovaaralainen\nkuulevinaan korvansa juuressa sohahduksen:\n\n»Puhuisit nyt muutaman sanan niistä pankkikirjoistakin!»\n\nKelovaaralainen pahasti pelästyy, ja justiin tällä siunatulla\nhetkellä sattui emäntä Loviisa työnsä lomassa vilkaisemaan häneen.\nEmäntä huomasi Kelovaaralaisen pelästyneen katseen ja hänelle tuli\nhätä käteen, että mitähän se Kelovaaralainen oikeastaan näytti niin\nsäikähtyneeltä, aivan kuin olisi nähnyt jonkun kummituksen edessään\nvilahtavan. Syvä sääli valtasi emännän mielen, hän olisi tahtonut sanoa\njotakin, lohduttaa ja rohkaista Kelovaaralaista, mutta ei keksinyt\nmitään sanomista. Ja nyt hän kuulikin Kelovaaralaisen jo jatkavan\npuhettaan, mutta emännästä tuntui kuin ei itse Kelovaaralainen olisi\npuhunutkaan, vaan joku aivan vieras henkilö Kelovaaralaisen sijasta.\n\nJa mistäkö Kelovaaralainen nyt puhui? Niin, tuskinpa Kelovaaralainen\nitsekään oikein tiesi, mistä hän puhui. Hän totteli kuin tottelikin\ntihulaisen neuvokkia ja alkoi odottamatta jahkailla niistä\npankkikirjoistaan tähän tapaan:\n\n»On täytinen tässä kasannut niskaan niin ylettömän paljon\nkaikennäköisiä tähdellisiä tehtäviä, että ovat aivan unohtumalla\nunohtuneet nekin pankkikirjat, mokomatkin ripellokset. Mutta tottahan\nnuo nyt osannevat panna ne korkopennit juoksemaan sen pääoman jatkoksi,\nvaikkapa ei joka kerta puolivuoden vaihteessa kävisikään niitä\nkirjojaan näyttämässä!»\n\nIsäntärenki Matti oli kuin puusta pudonnut. Hän oli juuri äsken\npuhellut niittokoneen päällä keikkumisesta ja siinä saadusta ilmaisesta\nhieronnasta, ja samasta asiasta oli Kelovaaralainenkin puhellut. Mutta\nnytkös tämä yhtäkkiä hyppääkin juttelemaan pankkikirjoistaan ja niiden\nkorkopenneistä, ihan kuin olisi välillä hyvän aikaa nukkunut ja sitten\nherättyään sotkeutunut kerrassaan toiseen asiaan eikä ensinkään siihen,\njosta piti puhetta jatkaa.\n\nEi emäntä Loviisakaan ymmärtänyt Kelovaaralaisen outoa syrjähyppyä.\nYhtäkaikki hän koetti suostutella tätä:\n\n»Ajattelisit nyt vain sitä heinätyksen aloittamista ja jättäisit\nkerrassaan pois mielestäsi kaikki ne pankkikirjasi, aivan kuin ei niitä\nolisi ensinkään olemassa!»\n\nEi emäntä Loviisa mitenkään osannut uskoa, että Kelovaaralainen\nvastaanpanematta tähän mukautuisi. Hän oli niin monen monituisen vuoden\naikana tottunut Kelovaaralaisen vastaanärähtelyihin, että hän odotti\nnytkin samantapaista kivahdusta. Mutta aivan ihmeisiinsä joutui emäntä,\nkun Kelovaaralainen ei tällä kertaa pannutkaan vastaan, päinvastoin\nmukautui hyvin sopuisasti hänen toivomukseensa ja myönnytti:\n\n»Niinpä tosiaan pitäneekin tehdä, pitänee jättää kerrassaan pois\nmielestään kaikki ne pankkikirjat, ihan kuin ei niitä olisi\nolemassakaan!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoli tuntia myöhemmin ovat parihevoset jo valjaissa. Kelovaaralainen\non saanut eväänsä ja ajelee pohjaniityille vetävää tietä myöten.\n\nHän oli kovasti hyvillään, kun oli päässyt kotoaan lähtemään joutumatta\nensinkään silmätysten tyttäriensä kanssa. Varsinkin vanhempaa tytärtään\nhän pelkäsi. Tämä saarnailija ei nimittäin osannut vaihtaa montakaan\nsanaa isänsä kanssa, kun jo intoutui puhumaan ja selvittämään niitä\nunennäköjään, ja tällöin ei Kelovaaralaisen auttanut muu kuin tukkia\nsormet korviinsa tai sitten raivostua. Mutta olipas hän onnekseen nyt\npäässyt livahtamaan, hän oli ollut koneineen jo riihirakennuksen luona,\nkun tyttäret olivat vasta ilmestyneet puolipukineissaan pihalle.\n\nEikä rakennusmiehiäkään vielä näkynyt työmaallaan. Sitäpä justiin\nolisi puuttunutkin, jotta nekin hyväkkäät olisivat siinä vielä olleet,\nTilipas-Iikka niine rakennusriitinkeineen ja ne toiset täytisen\ntimokraatit niine virnistyksineen. Onneksi nekin juu kelit olivat vielä\nmissä lienevät olleet, — vaikka olisivat olleet tuolla uuden tuvan\npuolella aamukahviaan latkimassa.\n\nKelovaaralainen ajaa, ajaa ylen varovasti koneineen ja parihevosineen.\nVälillä hän kopeloi vyötäröään, jotta oliko siellä se konjakkiputeli\nhyvästi paikallaan hänen housunkauluksensa alla. Ja jälleen hän ajaa\nhevosiaan.\n\nVähitellen siinä ilmestyy jo se hänen vasituinen seuralaisensakin.\nEnsin se niinkuin juosta läähättäisi hänen takanaan, mutta pian se\non jo aivan rinnalla, ja he syventyvät pohtimaan sitä Koivuaholaisen\nasiaa. Seuralainen yllyttää kiivaasti, että nyt sille vasta pitikin\nkostaa sille juukelin väkättäjälle. Ja Kelovaaralainen miettiä pinnaa\ntuota kosteaan, laatii senkin kymmenet suunnitelmat, mutta ei vain\ntahdo keksiä sitä oikeata.\n\nVälillä hän sentään muistaa varoa, ettei vain kone menisi senkin\ntuhansiksi palasiksi koleikkotiellä, ja tämä varominenpa se\nhäiritseekin sangen pahasti niiden kostosuunnitelmien setvimistä. Juuri\nkun suunnitelma on aivan syntymässä, jysähtää kone johonkin esteeseen\nniin turkasesti, että Kelovaaralaisen sydän miltei pysähtyy. Ja siinä\nsamassa on jo hyvältä näyttänyt suunnitelmakin hajallaan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDES LUKU\n\n\nKelovaaralainen aloitti joka kesä pohjaniittyjen heinätyksen\nsieltä Tyttösalmen niittysaunan luota. Tämä Tyttösalmi, joka ison\nHöytiäisen aikoihin oli ollut vanhan mantereen ja Saaren talon maiden\nluoteiskärjen välissä, oli ollut aika syvä, joten sen pohjasta oli\ntullut mainiota niittyä.\n\nAivan niittysaunan välittömässä läheisyydessä oli vieläkin parin metrin\nsyvyinen, savilieterantainen ja vahvasti heinää kasvava lammikko, joka\noli jäänyt jälelle salmen kuivuessa. Pieni puropahanen yhdisti tämän\nlammikkoputeron kauempana etelässä, Saaren maiden keskikohdalla olevaan\nvähän isompaan lammikkoon, joka taas vuorostaan oli yhteydessä vieläkin\nlikempänä Höytiäistä olevan, kaikkein suurimman lammen kanssa.\n\nKelovaaralaisella oli niittysaunansa ympärillä ja siitä etelään\nSaaren maiden rajaa pitkin iso lohkare mainiota pohjaniittyä.\nNäihin niittyihin liittyivät edelleen Saaren paikan pohjaniityt,\nja aivan Saaren paikan niittyjen vieressä oli tuo Lapukkavaaran\nveljesten niitty, joka oli kaikkein parasta koko tässä yhteisessä\nniittylohkareessa.\n\nMutta lienee syytä jo näin heti alussa mainita, etteivät nämä mainiot\npohjaniityt suinkaan olleet alkuperiään enemmän Kelovaaralaisen kuin\nSaaren paikan isännänkään omia. Eikös mitä, ne kuuluivat alkuaan\nkaukaisen Timovaaran kylän isännille, mutta vuosien vieriessä olivat\nmonet näistä isännistä köyhtyneet, ja silloin oli Saaren paikan isäntä\nkäyttänyt tilaisuutta ja ostanut nämä niityt heiltä. Hän oli ostanut\nsamalla kertaa kolmen isännän osuudet, mutta kun Kelovaaralainen oli\nkoko ajan kenkutellut ja riidellyt vastaan, oli Saaren isäntävainaja\nharmissaan myynyt yhden osuuden Koivuaholaiselle, jonka pohjaniitty oli\nnyt Kelovaaralaisen niityn vieressä, idän puolella siitä.\n\nNäemme siis, ettei Kelovaaralaisen käräjillä esittämä väite, jonka\nmukaan Saaren isännän kuoltua kaikki pohjaniityt piti mukamas liittää\nyhteen, saman yhteisen Kelovaaran emätalon niittyihin, pitänyt\nensinkään paikkaansa. Ei ollut olemassa mitään »yhteistä emätaloa»\nmissään muualla kuin Kelovaaralaisen mielikuvituksessa.\n\nKoko tämä näiden mainioiden pohjaniittyjen kummallinen esihistoria\nsaapi selityksensä siitä, ettei Kelovaaralainen niihin aikoihin vielä\nymmärtänyt näiden pohjaniittyjen arvoa, mutta jo aikoja sitten olivat\nhänen silmänsä avautuneet, ja hän oli jo toisenkin kerran harmitellut,\nettä kun pitikin näet Koivuaholaisen päästä osalliseksi tästä rikkauden\nlähteestä. Kelovaaralaisen kiusaantuneessa mielikuvituksessa mallautui\nnäet asia sen mukaiseksi, että hän se olikin ostanut nämä hyvät\npohjaniityt heidän talouteensa eikä suinkaan hänen velivainajansa.\n\nTästä myös selviää ilman muuta sekin asia, että hän oli jo aikoja\nsitten unohtanut tyystin tarkoin kaikki omat kenkuttelunsa näissä\nniittykaupoissa. Jos nykyisin satuttiin ihmettelemään, että oli\nheillä todellakin ollut oikea hevosen tuuri, kun olivat saaneet\nriehkäistyksi näinkin paljon näitä mainioita niittymaita omikseen, pani\nKelovaaralainen päänsä kallelleen ja rupesi marisemaan:\n\n»Olisihan näitä silloin aikanaan saatu enemmänkin, vaan kun se\nvelivainaja ei ymmärtänyt pitää silmiään auki. Jo minä toisenkin kerran\nkoetin sille teroittaa, että täällä ja justiin täällä sitä on ilmaista\nrikkautta vaikka mitä myöten; vaan minkäpäs mahtoi, hän oli vanhempi\nveli, minä nuorempi, ja niin tässä loppujen lopuksi kävi, että vielä\nmeni myymään näistä vähistäkin paraan palan tuolle Koivuaholaiselle.\nIkäänkuin senkin juukelin väkättäjän rikastuttaminen olisi ollut\njustiin meidän tehtävämme!»\n\nKelovaaralainen oli tuosta Koivuaholaisen rikastuttamisesta puhunut jo\nniin monesti, että hän nykyisin uskoi sen jo itsekin aivan järkkymättä\nja uskoi nimenomaan sillä tavoin, että hän itse oli koko ajan tapellut\nvastaan, vaan että velivainaja oli aivan hänen kiusallaan myynyt tuon\nmainion niityn Koivuahon väkättäjälle. Ja tämäkös osasi sitten kaivella\nsanomattomasti hänen mieltään; nytkin hän oli ajatellut sitä koko\nmatkan Kelovaarasta tänne pohjaniitylle ajaessaan, ja kun hän vihdoin\njoutui Tyttösalmen niityn rannakseen, oli päänkivistyskin jo päässyt\naivan paraaseen vauhtiin.\n\nEikä ihmekään, jos päänkivistys oli yltynyt, sillä tänään oli\njo aamusta alkaen sangen lämmin päivä. Sakean metsän ympäröimää\nkoleikkotietä kulkiessaan oli Kelovaaralainen kuvitellut toisin ajoin\ntaivaltavansa aivan saunan lämmössä, niin perin hikiseltä oli tuntunut\nmatkanteko; hän oli toivonut että niittyaukealle jouduttua lemahtaisi\nvastaan viilentävä tuulenhenkäys, mutta mitään tämmöistä viilentävää\nhenkäystä ei tuntunutkaan. Päinvastoin täällä alavilla niittymailla\ntuntui vieläkin hautovammalta, aivan kuin olisi saunan lämmöstä\njoutunut vasta paahdetun uunin arinalle.\n\nHevoset olivat tässä kuumuudessa tietenkin kärsimättömät. Jo kotoa\nlähtien oli niitä saattelemassa ollut sakeanaan paarmoja ja kärpäsiä,\nmutta nyt niitylle jouduttua tämä paarmojen ja kärpästen paljous\nnäytti yhäkin lisääntyneen. Sepä tietty asia, metsässä ei tuota\npaarmakärpäsparvea ollut niin hyvin huomannut, mutta nyt nuo mokomat\npörrääjät ja pörisijät pääsi jo aivan vapaasti huomaamaan, kun metsän\npuut eivät olleet niitä hajoittamassa.\n\nSuu väärällään Kelovaaralainen tarkastelee hevosiaan. Ne ovat\nyltäpäältä vaahdossa aivan kuin raskaammankin raadannan perästä.\nKaulat höyryävät, lautasilla on isoja vaahtopalloja, joista juoksee\npitkin reisiä märkiä vaahtonorosia, ja ympärillä ärhentelevät paarmat\nja kärpäset juuri kuin paholaiset. Jo tässä vähemmästäkin menisi suu\nväärälleen, mutta nyt tuntee Kelovaaralainen vielä itsensäkin perin\nuupuneeksi. Hänen pitää melkein voihkia, niin vaikealta tuntuu olo. Ja\nkun tähän raskaaseen mielialaan vielä sekoittuu tuoreen heinän väkevä\nlemu, niin aivan pyrkii näkö hämärtymään.\n\nTotisesti ei Kelovaaralainen nyt huomaa ensinkään omaa niittyään ja\nsen heilimöivää heinänrunsautta. Hän näkee vain tuon Koivuaholaisen\nniityn omansa vieressä. Kas kun se juukelin väkättäjä on aivan kuin\nhäntä ärsyttääkseen vielä maalannut latonsa katonkin punaiseksi. Se\noli Koivuaholaisen uusin yllätys tänä kesänä: ladon katto hehkuvan\npunaisena!\n\nViime kesänä oli Koivuaholainen tyytynyt ällistyttämään häntä vain\ntuolla uudella ladollaan. Se paistoi silloin tuolta hänen niityltään\naivan kuin pienen pitäjän kirkko komeana ja kaksipuolisena, molemmissa\npäissään leveät laudoitetut ajotiet jotenkin korkealle kynnykselle.\nAivan turhaa komeutta nuo leveät ajotiet ja nuo korkeat kynnyksetkin.\nMitä juukelia pyhitti laittaa täällä ladon lattia noin korkealle!\nTäällähän oli niittypohja niin kuiva että kumisi; kuiva se oli\ntäällä Kelovaaralaisen puolella, ja vieläkin kuivempi se oli tuolla\nKoivuaholaisen puolella, mutta pitipähän vain veivata latonsa lattia\nkokonaisen metrin korkeudelle maasta. No, se oli tietenkin vain sitä\nvarten, että sitten sai laittaa nuo ajotietkin sen upeammiksi!\n\nAivan kiukusta läkähtymäisillään oli Kelovaaralainen kulkenut viime\nkesän täällä pohjaniityillään, mutta nyt hän tunsi vielä pahempaa.\nNiinpä niin, hän tunsi tänä kesänä melkein sappensa halkeavan.\nOlipahan keksinytkin vielä paremman ärsytyskeinon. Jotta mene nyt ja\nmaalaa latosi katto punaiseksi! Kelovaaralainen ei totisesti olisi\nensinkään ihmetellyt, vaikka Koivuahon väkättäjä olisi samalla tiellään\njo laittanut kauniit ristitkin noihin molempiin latonsa päätyihin;\nsilloinhan kirkko olisi ollut vahan valmis sekä maalauksen että ristien\npuolesta!\n\nNäin Kelovaaralaisen mietelmät kiertävät yhtä ja samaa kehää, kun\nhän kähmäilee siinä koneensa ääressä. Hän kopeloi ja tarkastelee\nsitä joka puolelta ja aina välillä vilkaisee tuota Koivuaholaisen\nkomeutta, niinkuin sillä itseään härnätäkseen. Vähitellen hän on valmis\nja lähtee ajamaan niittysaunalleen. Kone leikkaa heinää iloisesti,\nraksuttaa ja rallattaa kauniin tasaisesti, mutta Kelovaaralaisen\nmielestä ei tuo koneen laulukaan ole entisellään. Mitenkä hekin se\ntuntunut niin särkyneeltä ja särisevältä, aivan kuin olisi jurnuttanut\nhänen sisälmyksiään, sahannut siellä. Hän vilkaisee taakseen, heinä\nkaatuu tasaisesti ja kauniisti, mutta Kelovaaralaisen mielestä ei ole\nensinkään paikallaan, että heinä kaatuu noin kauniisti!\n\nJos kone pehnaisi tuoksuvaa heinää, silloin kai asia mallautuisi\nparemmin Kelovaaralaisen ärtyneeseen mielialaan. Mutta ei puhettakaan\npehnaamisesta, välistä jääpi heinä pitkältä matkalta aivan pystyyn,\nniinkuin kasvaisi edelleenkin; mutta Kelovaaralainen tietää aivan\nhyvin, ettei se kasva enää. Kone on juuresta vihlaissut heinän poikki,\nmutta kun heinikko on niin sankkaa, jääpi se katkenneenakin pystyyn\nryöhöttämään. Ja yhäkin sankemmaksi se muuttuu, mitä likemmäksi\nniittysaunaansa Kelovaaralainen joutuu. Hevoset huohottavat vetäessään,\nmutta mennä potaltavat sittenkin juoksujalkaa; ja justiin niin niiden\npitää mennäkin, sillä muuten ei tämä sakea ja täyteläinen pohjaheinä\nkatkeaisi ensinkään näin hyvin.\n\nVähitellen on Kelovaaralainen saanut niitetyksi sievoisen lohkareen\nsiihen Koivuaholaisen raja-aidan viereen. Nyt viimeisellä ajollaan hän\non käynyt metsässä ja tehnyt siellä sievän tuohilipin. Se on hänellä\nkäsissään hänen istuessaan koneensa keikkuvalla joustinpukilla. Hän\npysähdyttää hevosensa ja ryhtyy niitä riisumaan. Sitten hän pyyhkii\nheinätupulla hien niistä pois ja taluttaa ne niittysaunan seinustalle;\nne saavat ison kasan tuoretta heinää eteensä, ja vasta tämän jälkeen\nKelovaaralainen ryhtyy huolehtimaan itsestään.\n\nHän menee tuohilippeineen lähellä olevalle lähteelle, jonka pengermän\nalle hän on niitylle tullessaan kätkenyt sekä konjakkiputelinsa\nettä toisen paljon suuremman ja litteän putelin, jossa hänellä oli\neväsmaitoa. Nyt hän kaivaa nämä molemmat putelit esille, kaataa\nkonjakkiputelistaan uuden tuohilippinsä piripinnaksi ja tyhjentää lipin\nmonella pitkällä siemauksella. Päälle hän juopi kylmää lähdevettä\nniin monta lipillistä, ettei jaksa oikein laskeakaan. Hän oli näet\nkiusannut itseään aivan tahallaan; vaikka hän jo pitkän aikaa oli\nollut menehtymässä janoon ja konjakin mielitekoon, oli hän vain purrut\nhammasta ja niittänyt niittämistään. Nyt oli joutunut nautinnon vuoro.\nVähitellen leviää sisään särvitystä konjakista ja kylmästä lähdevedestä\nniin mukava hyvänmielen tunto, että Kelovaaralainen aivan ähkää\ntyytyväisyydestä.\n\nSyötyään sitten niittysaunan seinustalla itsensä kylläiseksi emäntä\nLoviisan laittamista hyvistä eväistä sekä litkittyään palan painimeksi\nmaitoputelinsa melkein puolilleen, panee Kelovaaralainen eväsvakkansa\nvarjon puolisen seinän alle piiloon, viepi maitoputelinsa takaisin\nlähteeseen ja oikaisee itsensä sen jälkeen heinien päälle siimekseen.\n\nSilloin se tapahtui. Kelovaaralainen vierähti kevyeen uneen ja oli\nunessa näkevinään Koivuaholaisen. Se juukelin väkättäjä tuli hiljaa\ntassuttaen, ihan kuin varkain tuolta omalta niityltään ja istahti\nKelovaaralaisen eteen särkeä paistattamaan. Ja niinkuin olisi siinä\nvaipunut syviin mietelmiin, istui vain mitään virkkamatta ja sipoi\nvuoroon kädellä vuoroon toisella partaviuhkaansa. Kelovaaralainen jo\nennätti ajatella, että mitähän se hyväkäs siinä nyt mietiskelee ja\naprikoipi. Mutta tällöinpä Koivuahon väkättäjä jo elostuikin, alkoi\nosoitella sormellaan omalle niitylleen päin, jotta:\n\n»Katsohan, hyvä naapuri, mitenkä tuolla minun latoni palaa\nheinineen päivineen. Ja tässä minä istun sinun nenäsi edessä särkeä\npaistattamassa enkä mahda palolle mitään. Mitäs siihen sanot,\nKelovaaran Tanskanen?»\n\nKelovaaralainen katsoi Koivuaholaisen sormen suuntaan, ja tosiaankin\nsiellä paloi Koivuaholaisen komea lato heinineen päivineen. Ensin\npullahti sakea savu heinistä, ja sinen rupesi jo näkymään liekkejäkin,\nmahtava tulipatsas kohosi heinistä kohisten ja vonkuen taivaalle, ja\nnopeasti koko kaksipuolinen lato hävisi satuin ja tulimeren sisään.\nViimeksi vielä näkyä tuolta tulen ja savun keskeltä ladon punainen\nkatto, aivan näet paistoi ja heloitti sieltä veripunaisena.\n\nKulmat kurtullaan Koivuaholainen tarkastelee latonsa palamista. Ja\nyhtäkkiä hän remahtaa nauruun; nauraa niin makeasti, että vedet tulevat\nsilmiin ja iso maha pompahtelee ylös ja alas kuin mikäkin pehmeä tyyny\ntaikka muu ilmapallo. Tähän nauruun Kelovaaralainen heräsi.\n\nHän hieroi silmiään ja alkoi ihmetellä merkillistä untaan. Hän nousi\naivan seisomaan nähdäkseen paremmin Koivuaholaisen ladon, joka tosiaan\noli tuossa aivan likellä korkean raja-aidan toisella puolen. Mutta\neihän se mitä palanut eikä siinä ollut edes heiniäkään, aivan tyhjänä\nnäkyi siellä seistä hojottavan; ei Koivuaholaisenkaan niityllä ollut\nedes aloitettu heinätystäkään, ja mitenkäpäs silloin lato olisi\nsyttynyt heinineen päivineen palamaan.\n\nMutta komea laitos se oli tuo Koivuaholaisen lato kerrassaan komea\npunaisine kattoineen ja molemmille kynnyksille johtavine ajoteineen.\nKelovaaralaisen omissa ladoissa ei ollut mitään tuommoisia joutavia\nkomeuksia, ei mitään maalattuja kattoja eikä mokomia leveitä ajoteitä\nkynnyksille. Kelovaaralaisen ladot olivat pahanpäiväisiä, matalia\ntötteröjä, mikäli hänellä latoja olikaan. Enimmäkseen hän sai panna\npohjaniittyjensä heinät pieleksiin, sillä latojen rakennustarpeiden\nkuljettaminen tänne asti olisi vaatinut työtä ja hommaa. Toista oli\ntietenkin Koivuaholaisen, jolla oli tuossa aivan niittynsä vieressä iso\nlohkare vanhaa maata; siitähän sai rakennustarpeita vaikka mitä myöten.\n\nKelovaaralaisen ettone oli mennyttä kalua, ja hevosia valjastaessaan\nhän vasta varsin äreytyikin. Hevoset olivat paarmojen ja kärpästen\nkynsissä kovin levottomia eivätkä mitenkään tahtoneet pysyä aloillaan;\nKelovaaralaisen piti aivan tosipelissä niille ärjähdellä, jotta olisi\nsaanut ne valjaisiin. Ja eikös vain tuo tamma hyväkäs jo ruvennut\nluimistelemaankin, tavoittipa ihan hampaillaan Kelovaaralaista, aivan\nsamaan tapaan kuin se Koivuahon väkättäjän tamma siellä käräjillä!\n\nKelovaaralainen niittää, niittää. Hevoset hikoilevat, vaahtopalloja\ntipahtelee niiden lautasilta, ja Kelovaaralaisen päätä alkaa jälleen\naivan toden teolla kivistää; vähitellen se yltyy tuskalliseksi\nporotukseksi, kun hänen pitää koko aika kököttää siinä koneensa\nkeikkuvalla, puoleen ja toiseen rytkähtelevällä joustinistuimella. Ja\nalati hän on vain näkevinhän silmiensä edessä Koivuahon väkättäjän\nhytkyvän naurun, kun iso heinälato syttyi palamaan.\n\nPäivällisen jälkeen Kelovaaralainen aikoi ottaa hyvät unet, jotta\nsitten illan viilentyessä jaksaisi yötä myöten ryhtyä niittämään. Mutta\nne hyvät unet menivät nyt aivan kokonaan myttyyn, vain levottomaan\nhorteeseen vaipui Kelovaaralainen, eikä tämä horteessa makaaminen\nollut lepoa eikä mitään. Siinä vilisi silmien ohi toinen toistaan\nkummallisempia näkyjä ja päähänpistoja. Milloin Koivuaholainen niine\nvipajavine partaviuhkoineen irvisteli hänelle, milloin ilmestyi se\nseuralainen korvan juureen sohisemaan ja härnäämään, milloin oli hän\nolevinaan käräjillä, milloin Joplukan mökillä, milloin Muuriaisen\npienessä puotikamaripöksässä, milloin missäkin muualla.\n\nKas-kas, nyt hän on lukevinaan »Karjalattaresta» tuota timperinkynällä\nreunattua kovanonnen uutista holhousrötöksestään ja joutumisestaan\nkuritushuoneeseen; ja nyt ilmestyy jälleen Koivuahon väkättäjäkin ja\nsormellaan sököttäen näyttää hänelle tuota uutista. Mutta Koivuahon\nväkättäjä pitää toista kättään selän takana piilossa. Mitähän ihmettä\nsiinä mahtaa olla tuossa Koivuaholaisen piilotetussa kädessä?\nKelovaaralainen on pakahtua uteliaisuudesta, mutta nyt Koivuaholainen\njo näyttääkin mitä hänellä oli kädessään: timperinkynä hänellä siinä\nvain oli, leveä timperinkynä!\n\nJa nyt ilmestyy jälleen »Karjalatar» hänen eteensä, ja koko lehti on\ntäpäten täynnä noita timperinkynällä reunattuja uutisia, ja kaikissa\nniissä kerrotaan hänen holhousrötöksestään ja hänen tuomitsemisestaan\nkuritushuoneeseen. On siinä kerrakseen kuritushuoneuutisia;\nKelovaaralainen jo pelästyy painajaisunessaankin, että koko\nmaailmahan nyt pian tietää hänen joutumisensa kuritushuoneeseen.\nMutta äkkiä kuin pyyhkäisten katoaa hänen edestään »Karjalatar» niine\nkuritushuoneuutisineen, ja hän näkee jälleen Koivuahon väkättäjän ja\ntämän komean heinäladon tulessa loimottamisen.\n\nNiin menivät Kelovaaralaisen hyvät päivällisettoneet kokonaan pommiin.\nTuskasta voihkien hän auringon mailleen painuessa ryhtyy hevosiaan\nvaljastamaan ja vääntäytyy niittokoneensa joustinistuimelle. Mutta\njos hän luuli nyt pääsevänsä eroon noista päivällisleponsa aikaisista\nkuvitelmista ja horrosnä'yistään, niin siinä hän pahemman kerran\nerehtyi. Nythän ne vasta karkasivatkin hänen kimppuunsa, nuo kirjavina\nvilisevät kuvitelmat, ja mikä pahinta, nyt rupesi jo konjakin\nmielitekokin häntä kiusaamaan aivan arveluttavasti. Kesken kaiken piti\npysähdyttää hevoset ja lähteä kiireen kapinalla konjakkikätkölleen.\nEikä nyt tuntunutkaan enää yksi lipillinen riittävän mihinkään, piti\nkumauttaa kerrassaan kaksi, ja päälle piti latkia raikasta lähdevettä\nmonen monta lipillistä; vasta sitten polte sisuksissa alkoi vähitellen\nvaimentua.\n\nMutta kun Kelovaaralainen meni takaisin koneelleen, alkoi mielikuvien\nkiertokulku äskeistäkin hurjempana häntä kiusata. Ja kesken kaiken iski\nhänen päähänsä ajatus kuin mikäkin puukurikan jumahdus: Hänellä ei\nollutkaan enää mitään muuta elämässä kuin nämä ellottavat mielikuvansa,\nei kerrassaan mitään muuta! Hänen maailmansa rajoittui tästä puolin\nnäihin mielikuviin ja näihin hänen pohjaniittyihinsä. Ei ollut\ntäältä mihinkään, ei kerrassaan mihinkään lähtemistä. Tuo kirottu\n»Karjalattaren» uutinen, se se justiin oli sinetöinyt ja sulkenut\nhänet pois maailmasta, se nousi seinänä hänen eteensä, vilkaisipa hän\nmihin hyvänsä suuntaan. Se häpäisi hänet ihmisten silmissä, maailman\nsilmissä; hänen kuritushuoneensa oli nyt muuttunut hirvittäväksi piinan\npaikaksi, josta ei päässyt mihinkään pakenemaan!\n\nKelovaaralainen tuntee masentuvansa tämän tukehduttavan painon alla.\nHänen mielensä kokee merkillisen lamaannuksen, aamuun mennessä hän\nuskoo eläneensä monta monituista vuotta, niin hirveän pitkäksi on\nhänen kiusaantuneissa ajatuksissaan venynyt tämä mitättömän lyhyt\nalkuheinäkuun yö. Ja kun isäntärenki Matti vihdoin likempänä aamiaista\nsaapuu suurilukuisen heinäväen kanssa niitylle, on Kelovaaralainen\nniin lopen näännyksissä, että höpisee päättömiä ja ponnettomia\nmielijohteita; hän näkee näkyjä kesäaamun kirkkaassa valaistuksessa ja\nnokkelimmat työmiehet aprikoivat hiljaisessa mielessään Kelovaaralaisen\nmenneen tyyten sekaisin.\n\nMutta hän on niittänyt suuren alan, huimaavan suuren alan. Ja kun\ntarkastetaan jälkeä, on se kerrassaan huolellista ja hyvää, ei\nmitään hutiloimistyötä. Tämä ei mitenkään mallaa Kelovaaralaisen\nsekapäisyyteen, kaikki moiset kuvittelut näyttävät raukeavan\nolemattomiin. Korkeintaan hän oli vain uupunut, ja tähän uupumukseen\nvaikutti kai osaltaan myös konjakin liikanainen nauttiminen. Aamiaisen\njoutuessa oli Kelovaaralaisen puteli tyhjä!\n\nMutta hevosetkin olivat silloin kerrassaan kypsät. Aivan huomaamattaan\noli Kelovaaralainen koko ajan hoputtanut ja patistanut ajokkaitaan ja\nlyönyt heinää nurin ihan riivatusti. Hän oli kietoutunut niin perin\nsyvälle noihin kiduttaviin mielikuviinsa, ettei ensinkään muistanut,\nmitä työtä oli tekemässä. Ja nyt olivat seuraukset näkyvissä; hevoset\nolivat yltäpäältä vaahdossa ja läähättivät kuin pajan palkeet.\n\nIsäntärenki Matti murahteli niitä riisuessaan:\n\n»Johan nyt isännällä näyttää olevan kiire ja hoppu näissä\nheinätysmeiningeissään. Ei tämä niittäminen ole mitään joutavaa\nkilpatyötä. Hyvät hevoset tällä menolla vain lopetetaan, mutta heinätys\njääpi kuin jääpi hyvässä lykyssä pahimmoilleen kesken!»\n\nKelovaaralainen kuuntelee suu pahasti väärällään isäntärenkinsä\nmurinoita. Ja ihmettelee mielessään, että hänkö se todellakin\noli ajanut nämä parihevoset noin näännyksiin? Ei ollut mitenkään\nmahdollista, että hän. Se toinen se kai oli, se hänen vasituinen\nseuralaisensa. Varmaan se oli koko ajan temponut ja nykinyt\nohjasperistä hänen huomaamattaan, ja tässä sitä nyt oltiin. Matti\nhyväkäs rupeaa häntä syyttämään!\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU\n\n\nKelovaaralainen on maistanut aamiaista minkä vähän lie maistanut\ntyöväkensä seurassa ja nyt hän on matkalla Jomeikon salolle viinaksia\nhakemaan. Se poltti tuo mieliteko niin armottomasti, että piti heti\naamiaisen jälkeen ilman ettonetta lähteä Joplukan mökille; ja vaikka\nKelovaaralaisella on koko pitkä kesäinen päivä käytettävissä, mennä\nviuhtoo hän juoksujalkaa. Tyhjäksi juotu konjakkiputelinsa on hänellä\nmatkassaan, ja hän on miettinyt siihen tapaan, että ostaa sen täyteen\nkuminaviinaa, ja lisäksi hän ostaa täysinäisen konjakkiputelin;\nsittenpähän jo piti ruvetakin riittämään tätä viinanpuolta muutamiksi\npäiviksi.\n\nJoplukan mökillä sujui viinaksien osto kerrassaan luontevasti.\nViinasaksa liikkua käpsehti kuin rasvattu myyntihommissaan eikä\nnäyttänyt alunkaan ihmettelevän Kelovaaralaisen ahneutta, kun tämä\nheti siltä lämpimältään alkoi kumautella kuminaviinaa putelistaan.\nKorkeintaan taisi Joplukka hivenen verran irvistää toisen kiireelle,\nmutta tätä irvistämistä ei Kelovaaralainen ensinkään hoksannut, niin\ntuohkeissaan hän oli.\n\nJa niin mennä julistaa Kelovaaralainen nyt viinoineen kotiinsa. Vasta\naivan Kelovaaran alla hän muistaa, että hänenhän olisi pitänyt ottaa\nmatkaan se isomahainen maitoputelinsa, kun se oli jo melkein tyhjänä.\nSe olisi pitänyt täyttää saman tien, kun hän kotona toimitteli muitakin\nasioitaan.\n\nMutta mitäs lempolaisen asioita hänellä sitten oikeastaan oli kotona\ntoimiteltavina? Siinäpä se, ettei Kelovaaralainen enää muistanutkaan,\nmitä varten hän oli lähtenyt kotiinsa, ei muistanut, vaikka miten olisi\nkoettanut muistutella. Hyvä jos ei vain olisi ollut lähtevinäänkin\ntuon maitoasian vuoksi, ja nyt oli syntiläinen pannu! unohtamaan sen\nmaitoputelin sinne niitylle.\n\nKotivaaransa rinteessä Kelovaaralainen poikkesi tieltä vesakkoon ja\npiilotti sinne viinaksensa. Sen tehtyään hän paineli kotiinsa, mutta\nsielläpä häntä olikin vanhan tuvan puolella odottamassa paremman\npuolimainen yllätys. Siellä nimittäin istua röhötti honkapöydän\ntakana se nuorempi Riihikankaan miehistä, se Kalle niminen Vaikka\nKalle oli nuorempi ja vielä naimatonkin, oli se hyväkäs osannut\nvahata Riihikankaan talossa isännyyden. Tämä Kalle oli nimittäin\nhyvin häikäilemätön mies, ja lisäksi hän oli myös laajalti kuuluisa\nvoimistaan; sanoivat hänen kykenevän paljain kourin rutistamaan vaikka\nmiten vahvatekoisen hevosenkengän, ja tämäpä lujakourainen peto siellä\nvanhassa tuvassa nyt odotteli Kelovaaran isäntää kotiin saapuvaksi.\n\nHän oli vasta hetki sitten saapunut kärripelissä Kelovaaraan, ja\nkuultuaan isännän olevan pohjaniityillä heinätystä aloittamassa oli\nhän aikonut sen tien lähteä jalkapatikassa sinne. Emäntä Loviisa oli\nkuitenkin pidättänyt hänet lähtemästä arvellen, että Kelovaaralainen\nehkä tulisi tänään kotona käymään, kun sillä taisi olla siellä jo\neväsmaitokin aivan lopuillaan.\n\nNiin oli Riihikankaan isäntä ajanut hevosensa tallin taa pimettoon\nja jäänyt odottelemaan Kelovaaralaisen saapumista. Emäntä Loviisan\ntiedusteluun hänen asiastaan oli hän ilmoittanut tulleensa sen\nMuuriaisen kuppikunnan panttauspaperin vuoksi.\n\nEmäntä Loviisa hätkähti ja jo pahaa aavistaen kysäisi:\n\n»Mitäs siitä panttauspaperista sitten? Eihän se Kelovaaralainen vain\nliene jo mennyt sitäkin irtisanomaan?»\n\n»Justiin sen se hyväkäs on tehnytkin!» ilmoittaa Riihikankaan mies\ntöykeästi. »Eilen oli kauppias Muuriaisen emäntä Marjetta meillä\nkäymässä ja kertoi juurtajaksain sen irtisanomisjupakan. Toisena\nviirunvetopäivänä oli Kelovaaralainen ollut siellä Muuriaisen\nkauppapaikassa ja illalla poislähtiessään oli kuulemma aivan kuin\nviimeiseksi hyvästelyksi toimittanut irtisanomisen!»\n\n»Johan nyt ollaan ihmeissä!» päivittelee emäntä Loviisa päätään\nhuojutellen. »Enkä minä tiennyt siitä mitään, ei olisi edes\naavistustakaan koko asiasta, jos et vain sinä olisi tullut kertomaan.\nJotta mennäpäs nyt minulle puhumatta ja pukahtamatta aivan likeisimmän\nsukulaiseni panttauspaperia irtisanomaan!»\n\n»Niin se hyväkäs nyt vain on tehnyt!» puhisee Riihikankaan mies aika\nlailla äkeissään. »Mutta kyllä minä sen opetan panttauspapereja\nirtisanomaan, kunhan sattuisi vain kotiin tulemaan!»\n\nAivan kuin vastaukseksi tähän toivotukseen ilmestyykin Kelovaaralaisen\nluiseva vartalo siinä samassa riihen takaa tuovalta tieltä. Emäntä\nLoviisa hätäytyy ja alkaa varoitella serkkumiestään, ettei tämä vain\nliiemmäksi kiivastuisi Kelovaaralaisen kanssa puhellessaan.\n\n»Elä hätäile, kyllä minä osaan nämä asiat hoitaa!» tuiskahtaa\nRiihikankaan isäntä ja kouraisee taskuaan, johon hän oli varannut\nvalmiiksi rahat Kelovaaralaiselle. Hän nimittäin arvasi jo etukäteen,\nettei nyt auttanut muu kuin lunastaa hyvän sään aikana pois tuo\nkovanonnen paperi korkoineen päivineen.\n\nTässä rahojen hankkimisessa oli muuten sivumennen sanoen ollut\naika urakka. Riihikankaan isäntä oli jo hyvissä ajoin eilis-iltana\nlähtenyt kotoaan ja ajanut huikean mutkan Härkinvaaran kautta. Siellä\nHärkinvaarassa oli nimittäin isäntänä hänen serkkumiehensä, joka oli\nhänen parhaita markkinakaverejaan; tältä hän oli puoliväkisin saanut\nsen verran rahoja, että kykeni tulemaan Kelovaaraan. Siinä rahoja\npatistaessaan hänen oli pitänyt ryypätäkin ja valvoa koko yö, mutta\nnyt hän on perillä Kelovaarassa rahoineen; hän on pohmeloinen ja\nhuonotuulinen, mutta hän on päättänyt lujasti, ettei hän hievahda\ntäältä pöydän takaa, ennenkuin se kirottu panttauspaperi on hänen\nnäpissään.\n\nMutta kovalle otti sittenkin, ennenkuin Kelovaaralainen suostui\nluovuttamaan paperin Riihikankaan isännälle. Ensin hän selvitteli\nkaikki Muuriaisen kotona tekemänsä huomiot, kuvaili takitilaan,\nmitenkä Joen kaupungin kauppasaksat olivat muka jo ruvenneet kovasti\nahdistelemaan Muuriaista maksamattomista veloista. Ja kun Riihikankaan\nisäntä ei oikein ottanut tätä uskoakseen, täytyi Kelovaaralaisen\ntunnustaa, että hän oli saanut aivan vahingon kaupassa lukea Muuriaisen\npuotikamarin pöydälle unohtuneet Peppe Parviaisen ja sen Suvannonkadun\nTahvo Hyvärisen karhukirjeet, jotka nämä olivat lähettäneet\nMuuriaiselle.\n\n»No, ne eivät vaikuta tähän asiaan sitä eivätkä tätä!» selittää\nRiihikankaan mies jyrkästi. »Minä tiedän kyllä saavani rahat takaisin\nMuuriaisen pesästä, vaikkapa Joen kaupungin kauppasaksatkin rupeaisivat\nheitä saamisistaan ahdistamaan. Marjetan perintöniitty on kirkkaiden\nrahojen panttina, ja siihen eivät Joen kaupungin kauppasaksojen kynnet\nmitenkään pysty!»\n\n»Hyvähän sinun on niin sanoa!» marisee Kelovaaralainen. »Vaan entäs\nminä, minähän jään aivan osattomaksi siitä hyvästä pohjaniitystä!»\n\n»Ja milläs täytisen oikeudella sinun pitäisi päästä siihen\nosamieheksi?» ärähtää Riihikankaan mies. »Sinähän saat rahasi\nkorkoineen päivineen, ja sen kai pitäisi jo sinulle riittää!»\n\n»Korkoineen ja korkoineen!» jahkailee Kelovaaralainen ja alkaa sitten\nkysellä ja tiukata, jotta:\n\n»Mistäs rahoista sinä sitten kykenet sen koron maksamaan?»\n\n»Saamarin mies!» äsähtää Riihikankaan isäntä ja jysähdyttää ison\nnyrkkinsä pöytään. »Etkö sinä ala jo vihdoinkin älytä, että sitä\nvartenhan minä olenkin nyt täällä, että maksan sekä korot että\npääoman sujoksi tuossa paikassa, niin että ala vain pitää laskentoa\nsaamisestasi!» »Ja maksatko, maksatko sinä sitten korot tältä\nirtisanomiskuukaudeltakin?» kyselee ja inttää Kelovaaralainen.\n\n»No, ihan maksan tältä irtisanomiskuukaudeltakin!» julistaa\nRiihikankaan isäntä silmää räpäyttämättä. »Saat laskea korot miten vain\ntykkäät, kunhan et vain rupea väärin laskemaan!»\n\nMutta tuskinpa Kelovaaralainen olisi sittenkään suostunut perumaan\nkauppojaan, jollei emäntä Loviisa siinä olisi pitänyt tiukasti\nsukulaismiehensä puolta. Yksistään tämä sai Kelovaaralaisen\ntaivutetuksi. Ei sovi kuitenkaan erehtyä luulemaan, että hän olisi\nsittenkään aivan heti taipunut. Ei lähestulkoon! Ensin hän marisi\nja marmatti pitkän aikaa, hänelle piti moneen kertaan selittää ja\nvalkaista, ettei hän yksinkertaisesti pystynyt omistustaan oikeaksi\nnäyttämään, jos kerran tarjottiin hänelle rahansa takaisin korkoineen\npäivineen.\n\nEipä siltä, etteikö Kelovaaralainen olisi tuota seikkaa ymmärtänyt.\nKyllä hän ymmärsi sen mainiosti, oli hän siksi paljon ollut näissä\nasioissa mukana. Hän vain yksinkertaisesti toivoi, etteivät nuo\ntoiset olisi sitä ymmärtäneet, mutta näkyivät hyväkkäät kumpainenkin\nymmärtävän. Vasta tästä aivan täydelliseen varmuuteen päästyään\nKelovaaralainen alistui, mutta silloinkin hän alistui sennäköisenä kuin\nhänelle olisi tehty veristä vääryyttä.\n\nTiesipä tuon, kun hän oli jo kuvitelmissaan ennättänyt yhdistää\nja liittää Riihikankaan entisen Marjetan perintöniityn omiin\npohjaniittyihinsä. Katkeralta silloin tietenkin piti tuntua tuon\nliitoksen purkamisen, mutta ei auttanut. Ja kun vielä oma emäntäkin\nasettui tuota sukulaismiestä puolustamaan.\n\nSuu pahasti väärällään ja päätään kovasti puristellen menee\nKelovaaralainen vihdoin nurkkakommettoonsa. Siellä hän viipyy\nkokonaisen ikuisuuden, ennenkuin tulee takaisin tupaan, mutta silloinpa\nhänellä onkin jo käsissään tuo kovanonnen paperi. Näyttää siltä, että\nhän on aivan itkenyt tuolla piilopaikassaan, niin ylen vaikealta\nhänestä tuntuu tuon paperin luovuttaminen. Tietenkin se ensin luetaan\njulki, sitten Kelovaaralainen laskee koron. Ensin hän tietysti\nahneuksissaan erehtyy laskemaan sen elokuun loppuun asti, mutta kun\nRiihikankaan isäntä väittää, ettei korkolaskelma pidä paikkaansa,\nhuomataan vähitellen, että siihenhän on tullut lasketuksi kokonainen\nkuukausi liikaa, korkohan piti laskea vain elokuun alkuun.\n\nKoron laskeminen suoritetaan kaksissa miehin uudestaan, ja niin\nlopultakin päästään oikeaan tulokseen. Riihikankaan isäntä lukee\nrahat pöytään ja saa panttauspaperinsa takaisin. Kahvi on tällä välin\njoutunut valmiiksi, mutta Kelovaaralainen on niin tuiki kiusaantunut,\nettei hän huomaisi ensinkään pyytää sukulaismiestä kahville. Jollei\nemäntä Loviisaa olisi ollut saapuisalla, olisi kai pitkän matkan takaa\ntullut serkkumies saanut lähteä niine hyvineen.\n\nEipä siltä, että Kelovaaralainen mitenkään kykenisi ja kuontuisi\nmukautumaan omaan tappioonsa. Koko ajan hän marisee niistä Muuriaisen\nkuppikunnan sekavista asioista; vasta kun talon tyttäret saapuvat\ntupaan, älyää hän sulkea suunsa, sillä hän aivan tosipelissä pelkäsi\ntuota vanhinta tytärtään Anna-Stiinaa, joka oli saanut herätyksen. Ja\njospa Anna-Stiina olisikin takitilaan saanut selville Riihikankaan\nisännän asian, niin jo olisivat tainneet Kelovaaralaisen korvat\nkuumentua. Mutta Riihikankaan mies ei ruvennut tarkemmin asiaa\nselvittämään, sanoipahan vain, että tässä oli järjestetty eräs\nMuuriaisen kuppikuntaa koskeva yhteinen asia.\n\n»Onko se nyt sitten jo oikeassa järjestyksessä?» kysyy Anna-Stiina\ntiukasti.\n\n»Kyllä se on ihan oikeassa järjestyksessä!» selvittää Riihikankaan\nisäntä.\n\n»Niin, minä vain sen tautta, kun tämä isä pyrkii kaikissa asioissa sitä\nomaa puoltaan niin äkäisesti pitämään!» naurahtaa Anna-Stiina.\n\n»Ei tämä asia ole ensinkään senluontoinen, että isäsi pystyisi tässä\nomaa puoltaan pitämään mitenkään tavallista äkäisemmin!» sanoo\nRiihikankaan isäntä hyväntahtoisesti.\n\nHän jäi vielä päivällisellekin, kun monissa hengin yllyttiin\npyytelemään. Kävi vain riisumassa hevosensa ja vei sen isännän neuvokin\nmukaan heinäpeltoon, jossa oli nuora ja rautakanki valmiina siltä\nvaralta, että sattuisi joku kaukaisempi vieras taloon tulemaan.\n\nJa nyt teki Kelovaaralainen sen ihmeen, että reteytyi tarjoamaan oikein\nryypyt vieraalleen. Liekö sattunut muistamaan ne monet monituiset\nkerrat, jolloin häntä oli itseään Riihikankaan ökätalossa ryypytelty\nja kahviteltu ja syötetty, mutta niin vain nyt kävi, että hän meni\nnurkkakommettoonsa ja etsiä hamusi sieltä likipitäin puolilleen juodun\nisomahaisen viinaputelin. Tämän ynnä kaksi isoa viinasarkkaa hän nyt\nkantoi tuvan pöydälle, jossa he molemmat kumauttivat mahtavat ryypyt\nnaamaansa. Isäntä tarjosi vielä erikseen kaksi ryyppyä vieraalleen,\nmutta itse hän ei näitä ryyppyjä enää ottanut.\n\nJa nyt hävisi viinaputeli takaisin nurkkakommettoon. Kelovaaralainen\nhyvästeli vieraansa ja läksi takaisin pohjaniityilleen. Lähtiessään\nhän sai emännältä leilillisen eväsmaitoa, mikä hänen sitten sinne\npohjaniityille päästyään piti siirtää siihen unohtuneeseen puteliin ja\nhaudata lähteeseen, jottei vain maito pääsisi happanemaan.\n\nTyttösalmen niittysaunalle joutuessaan tapasi Kelovaaralainen\ntyöväkensä jo päivällisettoneelta. Hän oli silloin ennättänyt päästä\nparaimmilleen nousuhiprakkaan, sillä hän oli matkalla tehnyt monta\nkertaa tuttavuutta kuminaviinaputelinsa kanssa. Niin hän nyt koettaa\nolla ylen varovainen ja muistutella mieleensä kaikki emännän antamat\nneuvokit. Vihdoin on maitoputeli lähteessä, ja eväsviinakset ovat myös\nsiellä syvälle nurmikkopenkereen alle kätkettyinä, jotteivät vain\ntyömiehet juontikäynneillään sattuisi niitä yhyttämään.\n\nKelovaaralainen koettaa syödäkin, mutta ruoka ei tuntunut ensinkään\nmaittavan. Pala pyörii kurkussa, ja kilpaa tämän ruokapalan kanssa\npyörivät myös Kelovaaralaisen ajatuksissa kaikki kotona sattuneet\ntapaukset. Vihdoin hän ähkäen ja voihkien sulkee eväsvakkansa ja\noikaisee itsensä niittysaunan seinustalle heinien päälle. Hän oli niin\nuupunut, että aivan tunsi maailman pyörivän silmissään.\n\nJa niin hän vaipuu unentapaiseen horteeseen, jossa kaikki aamupäivän\ntapaukset ja jo monina aikaisempinakin päivinä sattuneet tapaukset\npyörivät vihurin tavoin hänen ajatuksissaan. Välistä tuntuu kuin\naivoissa joku paikka naksahtaen katkeaisi, ja silloin tuo vihuripyörre\nrupeaa kieppumaan ja härräämään kuin riivattu. Aivan siinä käypi yksi\nvilinä, kun ajatuskatkelmat ja jonnijoutavat mielijohteet sekoavat ja\nsotkeutuvat toisiinsa. Välistä ne niinkuin selkenesivätkin, mutta tuo\nselkeneminen menee pian ohi, ja jälleen kilisee aivoissa kuvaamaton\nsekasorto ja myllerrys.\n\nJoskus Kelovaaralainen avaa silmänsäkin ja tarkastelee yhä lähemmäs\ntaivaanrantaa painuvaa aurinkoa. Silloin hänen pitää kääntää päätään\nvähän sivulle päin, ja silloin tuntuu kuin siellä pään sisässä\nkaikki menisi vieläkin sekavammaksi, ihan kuin aivot kiehuisivat ja\nläikähtelisivät, ja tätäpä aivojensa kiehumista Kelovaaralainen nyt\ntarkkailee ja on niinkuin kuuntelevinaan. Ja koko ajan on niinkuin\njossakin takalistossa kuvastelisi ajatushäivä: Näin mahtaa ihmisestä\ntuntua silloin, kun hän on tulemassa hulluksi.\n\nMutta tuokaan ajatushäivä ei nyt koske erikoisen kipeästi\nKelovaaralaisen mieleen. Päinvastoin se niinkuin tekisi hänet\nhimppusen verran nöyremmäksi entistään. Nousee kyllä kapinoiviakin\nmielteitä, ihan yhtäkkiä voi välähtää hänen aivojensa läpi ajatus: Sen\nRiihikankaan entisen Marjetan perintöniityn veivät, vaan koettakootpas\nviedä, juukelin hyväkkäät, sitä Lapukkavaaran veljesten niittyä!\nSilloin hänen tekee mielensä hypätä pystyyn ja karjua ihan vihanväellä\ntämä ajatushäivähdyksensä kuuluviin. Seuraavassa siunaamassa tuo\nleimahdus kuitenkin jo sammuu ja hän mukautuu alistuvasti ajatukseen,\nettä mitäpä hyödytti pystyyn hyppääminen ja vihanväellä karjuminen.\nTässä oli niin mukava levätä, ja hän lepää nyt monien päivien ja monien\nviikkojenkin uuvuttavan rehkinnän jälkeen.\n\nTyöväki on jo aikoja sitten juonut iltapäiväkahvinsa, mutta yhä\nvain Kelovaaralainen makaa ja tarkkailee ajatuksiaan. Työmiehet\nluulevat hänen nukkuvan ja koettavat jutella vähän hiljempää, mutta\nKelovaaralainen ei nuku. Hän kuulee kaikki, työmiestensä hiljaisetkin\npuheet hän kuulisi, mutta ne eivät nyt tällä kertaa jaksa häntä\nhuvittaa. Hän ajattelee muuta: oman mielensä sekasortoista tilaa hän\najattelee ja aprikoipi. Ja kumma kyllä tämä ajatteleminen miellyttää\nhäntä tällä kertaa. Aikaisemmin, vielä tänään aamupäivälläkin, hän\noli niinkuin pelännyt omia ajatuksiaan, mutta nyt hän ei pelkää enää.\nNiinpä niin, hän koettaa ajatella siihen tapaan, että loppua kohdenhan\ntässä kuitenkin ollaan menossa ja minnekäpäs sitä loppuaan pakoon\npääsisi, kun se joka tapauksessa väistämättömästi lähenee.\n\nTyöväki on jo illallispuuhissa, kun Kelovaaralainen vihdoin nousee\nniittysaunan seinustalta. Hän aivan horjuu, niin lopen uupunut hän on.\nAjatukset tuntuvat kuitenkin vähitellen pääsevän selkenemään, aivojen\nkuvaamaton sekasorto niinkuin siliäisi ja asettuisi tyynemmäksi.\nIsäntärenki Matti lähtee sanaakaan virkkamatta valjastamaan hevosia\nniittokoneen eteen, ja niin Kelovaaralainen nousee koneensa\njoustinistuimelle. Matti ojentaa hänelle vielä ohjaksetkin valmiiksi\nkäteen, ja hän lähtee yötä myöten niittämään.\n\nTämä yö painui syvälle Kelovaaralaisen tästä puolin nopeasti\nhämmentyvään muistiin, sillä se oli oikeastaan hänen viimeinen\ntäysin selkeä yönsä. Niinpä hän ei kertaakaan tämän yön kestäessä\nkäynyt lähteellä selvittämässä viinan voimalla ajatuksiaan. Hänen ei\ntarvinnut sitä tehdä eikä hän sitä muistanutkaan, sillä ajatukset\nkulkivat tällä kertaa hänen päässään muutenkin merkillisen selkeinä.\nÄskeinen sekasorto oli kuin pois pyyhkäisty, nyt oli aivan nautinto\najatella. Ruumis kyllä tuntui kovin uupuneelta, mutta sen vireämmin\najatuskoneisto tuntui toimivan. Ja hänen huomiokykynsäkin virisi ja\nvalpastui. Häntä miellytti kaikki: kukkivan heinän lemu, läheisen\nlammikkoputeron heinikosta kuuluva tavin närinä ja niittokoneen\nratinakin. Vielä aivan edellisenä päivänäkin oli tämä ratina aivan kuin\njollakin tavoin kiusannut, mutta nyt se miellytti häntä.\n\nKelovaaralainen ei osannut arvata, että tämä oli lähenevän lopullisen\nsekasorron edellä käyvää selkenemistä. Hänen mieleensä tuli nyt\nkaikenlaisia kauniita ajatuksia ja mielijohteita, jotka olivat jo\nammoin jääneet hänen jokapäiväisen ajatusmaailmansa ulkopuolelle.\nNiinpä hän ajatteli kaipauksella sitäkin, että miltä mahtanee tuntua\nsitten kun ei ole enää mitään muuta kuin tyhjyys ja pimeys, kun ei enää\nkykene tajuamaan edes tuota kukkivan kesäheinän lemua eikä niittokoneen\nratinaakaan. Mutta tämä kaipauskaan ei tuntunut pahalta, päinvastoin\ntuntui kuin jollakin tavoin sovittavalta, asiaankuluvalta.\n\nHän ennätti huomata senkin, että työväki oli tähän mennessä jo saanut\nihmeen paljon jälkeä. Iso osa aikaisemmista niitoksista oli jo korjattu\nlatoihin. Kokonaista kaksi latoa oli jo ahdettu täyteen kuivaa, hyvältä\ntuoksuvaa heinää, ja viimeiset jätteet oli yöksi pantu rukoihin.\nNäihin aikoihin ei nimittäin Höytiäisen pohjamailla vielä käytetty\nheinäseipäitä eikä liioin haasioitakaan. Heinä kuivattiin vanhaan,\nisiltä perittyyn tapaan luokona, josta se sitten, ensin pariin kertaan\nkouhoteltua, pantiin rukoihin ja kannettiin latoon pitkillä sapilailla.\n\nPuolikuivaksi ennättänyt heinä pantiin sekin yön ajaksi rukoihin,\njottei yökaste pääsisi sitä turmelemaan. Seuraavana aamuna nämä ruot\nsitten levitettiin, ja jo hetkisen perästä oli heinä rutikuivaa,\njolloin sen sai uudemman kerran panna rukoihin ja kantaa latoon.\n\nTämmöinen moninkertainen punnertaminen oli kyllä ylen rasittavaa työtä,\nsillä pohjaniittyjen heinä oli jo luonnostaankin varsin raskasta,\nja tuoreena se oli tietenkin vielä raskaampaa. Mutta mielikseen sen\nkimpussa kesän lämpiminä päivinä ahersi ja hikoili, kun tiesi saavansa\nsitten tämän aherruksen palkkiona talven tullen kantaa lehmiensä eteen\nhyväntuoksuista ja varsin heruttavaa heinää isot sylykselliset.\n\nTätä kaikkea ennätti Kelovaaralainen ajatella siinä yön pitkinä,\nhiljaisina hetkinä yksin niittäessään. Aikaisemman elämänsä varrelta\nnämä ajatukset olivat hänelle kokonaan vieraita. No, kenties hän oli\najatellut siihenkin tapaan nuoruutensa kultaisina päivinä, mutta sitten\noli tullut miehuus, ja ahneuden paha synti oli saanut hänessä niin\nsuuren vallan, että kaikki nuoruudenaikaiset ajatukset olivat kuolleet\nja hävinneet olemattomiin. Nyt ne tulivat takaisin monia vuosikymmeniä\nunohduksissa oltuaan, ja Kelovaaralainen tunsi pitkästä aikaa olonsa\nhyväksi ja onnelliseksi.\n\nKelovaaralainen niittää tänäkin yönä ison lohkareen, mutta tällä\nkertaa hän ei kiusaa hevosiaan. Monasti yön hiljaisina hetkinä\nhän lepuuttaakin niitä pitkiä aikoja, ja näinä lepohetkinä hän\nnousee koneeltaan ja juttelee ystävällisesti ajokkailleen. Hän\ntaputtelee niitä lautasille, korjailee tämän tästä valjaitaan. Lihava\nruunanjuhkuri on säyseä elukka, mutta ruunan parivaljakkona oleva tamma\npyrkii luimistelemaan. Ei Kelovaaralainen nyt kuitenkaan kiivastu\ntällekään äkäpussille, puolileikillä vain kiusoittelee sitä.\n\nKun isäntärenki Matti aamiaisen lähetessä tuli riisumaan hevosia,\nhämmästyi hän sanattomaksi nähdessään parihevoset tällä kertaa ihan\nvirkkuina. Aivan kuin olisi niillä oltu vähän aikaa huviajelulla\neikä missään koko yön kestäneessä rasittavassa niittotyössä. Ja\nkuitenkin oli tälläkin kertaa tullut jälkeä melkein yhtä paljon kuin\nedellisenäkin yönä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU\n\n\nKelovaaralainen oli elämänikänsä ollut enemmän niuhasyöntinen, ja kun\nhän nyt vanhemmalle puolen ikää jouduttuaan rupesi parantelemaan tätä\nniuhasyöntisyyttään juomatavaroilla, katosi siinä leikissä ruokahalu\ntietysti aivan olemattomiin. Niinpä hän nytkin aamiaisen aikana oli\nenemmän syövinään, liikutteli leukojaan vain työväkensä tahdissa,\nvaikka pala pyrki pyöriskelemään kurkussa solumatta ensinkään alas.\n\nVihdoin hän lopetti koko syömisen urakan ja meni niittysaunaan\nnukkumaan. Ensin hän makasikin kolmisen tuntia kutakuinkin\nrauhallisesti, mutta sitten alkoivat häntä kiusata ilkeät\npainajaisunet: milloin oli se vasituinen seuralainen korvan juuressa\nsohisemassa, milloin ilmestyi Koivuahon väkättäjä sitä latonsa\npalamista vaikuttamaan. Näyttäytyipä kerran se Riihikankaan turpea\nisäntäkin ja niinkuin olisi ilkastellen näytellyt hänelle sitä\npanttauspaperiaan.\n\nEi tullut enää mitään nukkumisesta. Vähän puolipäiväkahvin jälkeen\nKelovaaralainen jo vääntäytyikin istumaan ja kopeloi päätään, jota\ntaas kuulosti ruvenneen varsin ilkeältä paikalta jomottamaan, janokin\nkiusasi Kelovaaralaista ja samoinikään viinaan mieliteko. Hän kurkisti\nsaunan ovesta ja huomasi työväkensä jo menneen menojaan; silloin\nhänkin ujuttautui matalasta ovesta ulkoilmaan ja lahti väsymyksestä\nhorjahdellen lähteelle.\n\nSiellä hän kaivoi esille sen kuminaviinaputelinsa ja kaatoi siitä\nlipillisen täyteen; tämän hän nieleskeli sisäänsä monissa kulauksissa\nja joi sitten kylmää lähdevettä päälle monta lipillistä. Niine hyvineen\nhän palasi niittysaunalle ja vasta nyt hoksasi kahvipannun, joka oli\njätetty tulisijan poroon, jotta pysyisi lämpimänä hänen varalleen.\nKuppikin näkyi olevan siinä vieressä valmiina ja samoin muutamia\nsokeripaloja. Kelovaaralainen joi kahvia ja nousi seisaalleen, ja vasta\ntällöin hän äkkäsi, että Koivuaholaisenkin niitylle oli jo ilmestynyt\nheinäväkeä.\n\nKun Kelovaaralaisella ei ole parempaakaan tekemistä, lähtee hän\npaljaaksi niitettyä heinänsänkeä myöten raja-aidan viereen, jossa hän\naidan raosta alkaa tirkistellä Koivuaholaisen työväen hommia. Lujasti\nnäyttäkin Koivuahon väkättäjällä olevan työväkeä; sepä tietty asia,\nkun hänellä oli isot karjat ja muutenkin mahtavat elämiset, mutta ei\nensinkään niittokonetta. Aivan vilisemällä huiski nyt niittomiehiä ison\nladon ympärillä, ja tulikin oli jo laitettu ladon nurkalle valmiiksi.\n\nTulen ääressä hääräili Leski-Maija hutunkeittohommissa, ja itse\nKoivuaholainen näkyi myös siinä köllehtivän sikariaan pöllytellen.\nMutta nytpä näkyikin jo Maija nostavan padan pois tulelta ja kuului\nhoihkaisevan työmiehet syömään. Hetkisen kuluttua oli padan ympärystä\njo täynnä lusikoijia, sekaisin miehiä ja naisia, itse Koivuaholainen ja\nLeski-Maija paraina tekijöinä joukossa.\n\nKelovaaralainen on istahtanut siihen aidan vierustaa kulkevan ojan\npartaalle ja katsoa tiirottaa aidan raosta tuota lusikoimista. Ja\neikös vain tihulainen siinä paluutakin hänen mieleensä kaikki ne\nvastoinkäymiset ja kommellukset, jotka Koivuahon väkättäjä on hänelle\naiheuttanut. Hän purra narskuttelee hampaitaan raivosta, niin kiivaasti\nkiehahteli kiukku hänen sisällään.\n\nVähitellen lusikoijat hajaantuvat huttupadan ympäriltä. Isäntä\nitse näkyi jäävän viimeiseksi ja hänen toverikseen Leski-Maija. No\nsepä tietty asia, että he jäivät viimeisiksi, sillä he olivatkin\nmolemmat isomahaisia rylläköitä, tuskin kykenivät niin paljoa jotta\nkääntelehtimään niityllään. Kelovaaralainen ärähtelee itsekseen:\n\n»Siinä on nyt Koivuahon väkättäjä ja hänen leipähukkansa. Onpa aivan\nihme ja kumma, mitenkä he saavatkin pitää noinikään luvatonta yhteyttä\nkeskenään!»\n\nKelovaaralaisesta tuntui käsittämättömältä, kuinka noiden muka\nsallittiin noin perin julkisesti pitää luvatonta yhteyttä keskenään.\nItse asiassa ei tuollainen yhteisen huttupadan ääressä istuminen ollut\nmitään niin erikoisen synnillistä yhteydenpitoa. Istuivatpahan vain\nsiinä ja pistelivät huttua poskeensa, ei mitään sen pahempaa!\n\nAikansa kiukutellaan Kelovaaralainen palasi vähitellen omalle\nniittysaunalleen. Siellä oli jo hänenkin työväkensä yhteisen\npadan ympärillä, mutta siinä padassa näkyi alla kertaa olevan\nriisiryynivelliä eikä mitään huttua. Isäntärenki Matti istui toisten\njoukossa, mutta Kelovaaralaiselle oli pantu velliä erikseen kivivatiin,\nsillä hän ei milloinkaan syönyt samasta astiasta työväkensä kanssa.\n\nKelovaaralainen oli siinä vesissä suin aidan raosta vahdatessaan saanut\nvähän ruokahalua, ja niinpä hän nyt ruokaryyppyjä ensinkään muistamatta\nsöi oman velliosuutensa voileivän ja suolakalan kanssa. Vasta aivan\nlopussa hän muisti, että hänenhän pitikin noutaa maitoputelinsa\nlähteestä ja keskeytti oitis syöntinsä tehdäkseen tämän matkan.\n\nTyöväellä oli vain hapanta piimää, mutta Kelovaaralainen itse ei\nvoinut sietää mitään hapanta, sillä siitä meni hänen vatsansa pilalle.\nNiinpä hänen täytyikin juoda aina maitoa, vieläpä aivan erikoisen\nhyvää maitoa. Mitään muuta eroitusta ei ollut Kelovaaralaisenkaan ja\nhänen työväkensä ruokakomennossa; työväellekin täytyi nimittäin näin\nheinätysaikana pitää erikoisen hyvä ruoka, muutoin olisivat hyväkkäät\nmenneet toisiin taloihin.\n\nSyötyään Kelovaaralainen vei maitoputelinsa takaisin lähteeseen ja\npalasi sitten niittysaunalleen. Siellä hän asettui ruokalevolle\nja koetti saada unenpäästä kiinni. Vähän aikaa hän makasikin\nrauhallisesti, mutta sitten hän valpastui, aivan kuin joku olisi\nnykäissyt häntä olkapäästä. Hän on yhä edelleen nukkuvinaan, mutta\nunikakkiainen viedä töytyytti hänet tuonne raja-aidan rakoon ja hän\nnäkee, mitenkä Koivuahon väkättäjä ja Leski-Maija pistelevät huttua\nyhteisestä padasta, pistelevät pistelemistään. Yhtäkkiä he nakkaavat\npois lusikkansa ja rupeavat halailemaan toisiaan; halailevat ja\nkieriskelevät heinikossa, kieriskelevät niin että Kelovaaralaista\nrupeaa aivan kuvottamaan tuota kieriskelyä katsellessa.\n\nJa kaikkein pahinta asiassa oli, että vaikka Kelovaaralainen hyvin\ntiesi tämän olevan vain omaa kuvittelua, niin sitä elävämmin hän oli\nsen näkevinään. Hän joutui aivan raivoihinsa mokomasta, kun näet\nilkesivätkin tehdä kuin häntä kiusatakseen tuolla tavoin.\n\nToisena päivänä hän jälleen istuu lähteen reunalla maistelemassa.\nHeinäväki on jo painunut kauemmaksi, mutta mitä asiaa lie sattunut\ntänään Matille, koskapa ilmestyi niittysaunalle. Ensin ei\nKelovaaralainen ollut alunkaan varma, oliko siinä tosiaankin Matti,\nhänen isäntärenkinsä, vai näkikö hän vain näkyjä. Mutta Matti siinä\ntaisi olla sittenkin, koskapa rupesi juttelemaan hänelle, varoitteli\nhäntä noinikään ryypiskelemästä. Kelovaaralainen ärähtää:\n\n»Mitäs se sinuun kuuluu — omianihan ryypiskelen. Saisit jo jättää tuon\njonnijoutavan marinanpidon niinikään!»\n\nMatti: »Enhän minä mitään — satuin vain sanomaan. Mitäpäs minuun\nkuuluisi isännän ryypiskely. Kun ei sitä vain tulisi liiemmäksi!»\n\nEi sen pahemmin Matti ruvennut saarnaamaan. Hän oli näet\nhyvänluontoinenkin, ja kaiken lisäksi hän oli vielä hieman\nlyhytjärkinen — sanalla sanoen ei mikään ruudinkeksijä eikä muu\nneropatti.\n\nVähitellen hän kyllä alkoi huomata, että Kelovaaralaisen asiat olivat\nmenossa jollakin tavoin retuperälle. Niinpä Kelovaaralainen ei enää\nnukkunut juuri milloinkaan kunnollisesti. Muinakin kesinä hän oli kyllä\nöisin niittänyt koneellaan, mutta päivisin hän oli sentään nukkunut\naika lailla, ja varsinkin iltapäivällä ennen auringon mailleen menoa\nhän oli ainakin ollut nukkuvinaan. Nyt tänä kesänä oli toisin, nyt ei\nKelovaaralainen iltapäivisin juuri yrittänytkään nukkumista, käpelehti\nvain niine puteleineen ja puhua höpisi itsekseen, riiteli ja rähisi\nnäkymättömien kanssa.\n\nMatti puolestaan makasi kuin porsas öisin, kun oli päiväiseen aikaan\nraatanut itsensä uuvuksiin; samoin oli laita muunkin työväen,\ntoisten renkien ja kasakkamiesten. Eivät nämäkään paljoa välittäneet\nKelovaaralaisen hommista, ja totta puhuen häntä oli aina ollutkin\nhieman vaikea ymmärtää.\n\nEmäntä Loviisa olisi kyllä ollut kovasti huolissaan, jos hän olisi\nsaanut tietää Kelovaaralaisen nykyiset touhut, mutta siinäpä se, emäntä\noli kaukana Kelovaarassa, eikä tyttäriäkään ollut mukana niityllä, vain\nrenkejä ja piikoja ja muuta työväkeä. Kukapa näistä olisi ajatellut\nniin syvällisesti Kelovaaralaisen kohtaloa, että olisi tämän tautta\nruvennut vahtia pitämään.\n\nEräänä päivänä — tämä oli jo toisella heinätysviikolla — oli\nKelovaaralainen jälleen juonut itsensä hiprakkaan, ja rupesi\nsadetta nostattamaan. Silloin isäntärenki Matti suuntasi askeleensa\nniittysaunalle ja tapasi siellä Kelovaaralaisen. Matti rupesi puhumaan\nhänelle sateen nousemisesta, mutta Kelovaaralainen ei näyttänyt aluksi\nensinkään käsittävän, mistä Matti oli niin kovasti huolissaan.\n\nMatti: »Johan nyt on ihmeet ja kummat, sade uhkaa tuossa paikassa\nkastella paljon hyviä heiniä, ja täällä se isäntä vain ryypiskelee eikä\nole niin paljoa jotta edes tietääkseen sateen tulosta!»\n\nKelovaaralainen: »Minkäs minä sille, jos sade nousee. Antaa sen\nhyväkkään vain nousta ja ropsia niin että tuntuu. Siinäpähän kastelee\nheinät ja kastelee samalla tiellään vähän tätä minun päätänikin. Sitä\npolttaakin niin omituisesti, aivan kuin olisi tulessa. Hyvä vain, jos\nsade sen kerrankin sammuttaa, muuten se täytisen mukula korventuu aivan\npiloille!»\n\nSiinä sitä oltiin, isäntä vain puheli ja höpisi päänsä korventumisesta\nja toivotteli sadetta. Mutta Matin mielestä ei ollut ensinkään\nsamantekevä, kasteliko sade hyvät heinät vai ei; hän läksi siis kureen\nvilkkaa työväen luo ja komensi nämä kokoamaan luokoa, jottei sade\npääsisi sitä kastelemaan.\n\nHe raatoivat ja huiskivat kuin tulipalossa ja saivatkin paraan osan\nheiniä korjuuseen, ennenkuin sade ennätti paikalle. Ja siitä tulikin\nnyt paremmanpuoleinen sade — tuli sekaisin jäätä ja vettä — tuli aivan\ntaivaan täydeltä Kun vihdoin työväen täytyi juoksujalkaa paeta niityltä\nsateen suojaa etsimään, tapasivat he Kelovaaralaisen avopäin sateessa\nseisomassa. Siinä hän höpisi höpisemistään, että jopas olikin siunattu\ntämä sade, kun kasteli hänet likomäräksi, aivan näet kasteli hänen\npäänsäkin, ettei paremmasta apua!\n\nEi koko sateen aikana häntä saatu niittysaunaan sadetta pakoon. Siellä\nhän vain seisoi ja taivasteli paraassa sateessa, ja äkkiä hän vielä\näityi nauramaan ja ilakoimaan, että jopahan antoikin taivas vettä\naivan roppakädellä. Ei olisi oikein osannut uskoakaan, miten rankasti\nsitä tuli; hän oli jo aivan likomärkä, ja yhä sitä vain tuli niinkuin\nolisi kaadettu hänen ihoaan pitkin. Hän yltyi hyppimään ja tanssimaan\nja ilvehtimään aivan kuin mielipuoli, niin tyytyväinen hän oli sateen\nrunsauteen.\n\nHieman kaamealta tämä ilvehtiminen tuntui työväestä, he alkoivat nyt\nymmärtää, että isäntä oli kerrassaan sekapäinen. Niin hän itse asiassa\njo olikin, hän oli juoppohullu ja oli semmoinen ollut jo vähän aikaa.\nHän näki näkyjä keskellä kirkasta päivää, reistaili näkymättömien\nkanssa. Välistä hän nauroikin makeinta nauruaan, ilakoi ihan siihen\ntapaan kuin ei kellään olisi ollut sen hauskempi kuin hänellä.\n\nTämmöistä oli Kelovaaralaisen heinätys tänä kesänä: vuoroon\nryypiskelyä, vuoroon juoppohullun elehtimistä. Sitä jatkui\nparisen viikkoa tai ehkä kauemminkin — niin kauan kuin heinätystä\npohjaniityillä kesti. Kotona ei isäntärenki Matti tullut paljoakaan\npuhuneeksi Kelovaaralaisen mielentilasta. Varsinkaan sen vuoksi ei\nMatti osannut vielä kiinnittää erikoisempaa huomiota Kelovaaralaisen\nsekapäisyyteen, kun tämä sentään öisin hoiti koneella niittämisen\nhuolellisesti.\n\nJos Kelovaaralainen olisi hutiloinut, särkenyt koneensa tai tehnyt\nmuuta vielä vakavampaa vauriota, niin silloinhan hänen sekapäisyytensä\nolisi tullut todistetuksi. Mutta ei, Kelovaaralainen hoiti koneensa\nmelkeinpä liiankin huolellisesti, jotenka häntä sen puolesta täytyi\npitää selväpäisenä.\n\nJa mitäkö Kelovaaralainen sitten teki tänä kesänä pyhien aikaan? Sitä\nmitä muinakin kesinä: harhaili pitkin niittykään, seisoskeli milloin\nmissäkin raja-aidan kolkkauksessa ja tähyili naapurinsa niitylle, jotta\noliko siellä muka heinä kasvanut paremmin kuin hänen omalla niityllään!\n\nTuo kateuden paha mato, se osasikin sitten kaivaa ja kalvaa\nKelovaaralaisen sisuksia. Jos jollekulle naapurille sattui tulemaan\npuuväliä pitempi pieles kuin edellisenä kesänä, niin siitä jo\nKelovaaralainen tuli aivan kuin sairaaksi ja kulki monta monituista\npäivää naama pahasti väärällään. Ja yhä uudestaan hän harharetkillään\npalasi tuon onnen suosiman naapurin raja-aidan kolkkaukseen ja\nkoki siinä sommitella juoniaan, mitenkä hän pääsisi käsiksi noihin\nhyväkasvuisiin niittyihin.\n\nTänä kesänä Kelovaaralaisen harharetket suuntautuivat ennen muita\nLapukkavaaran veljesten niitylle päin. Siellä ei ollut vielä aloitettu\nheinätystä, ja Kelovaaralainen oli lujasti päättänyt kuljettaa\nniittokoneensa sinne, kunhan vain ensin joutuisi valmiiksi omilta\nniityiltään. Eikä hän pyhänseutuna uskaltanut mennä kotiinsa senkään\nvuoksi, kun pelkäsi Lapukkavaaran miesten ilmestyvän sinne armoa\nkerjäämään.\n\nTäällä pohjaniityillään hän oli omasta mielestään niinkuin vähän\nparemmassa turvassa. Täällä saattoi jo pitkän matkan päästä nähdä,\noliko tulija vaarallinen. Ja jos se näytti vähänkin epäilyttävältä,\nsaattoi hän lähteä karkuun välttääkseen kiusallista kohtaamista.\n\nMutta oli Kelovaaralaisella tänä kesänä muitakin pakoilemisen syitä\nkuin Lapukkavaaran Nevalaiset — hän pelkäsi mustilaisvallesmannia! Tämä\noli kyllä luvannut hänelle kuukauden tai parikin, ennenkuin tulisi\nnoutamaan, mutta Kelovaaralaisen epäluuloisessa mielessä virisi jo\nheti alussa semmoinen pelko, että se lupaus oli vain sotajuoni, jolla\nmustilaisvallesmanni koetti tuudittaa hänet huolettomuuteen.\n\nVaan häntäpä ei niin vain petetty, hän osasi olla varuillaan; tulkoon\nvain mustilaisvallesmanni häntä kotoa tapailemaan, hän oli täällä\npohjaniityillään, ja täällä hän oli hyvässä turvassa. Jo oli hän\npuhunut siihen tapaan isäntärengilleenkin, ja hän tiesi tämän tulevan\nhäntä varoittamaan, jos alkaisi liikkua huhuja mustilaisvallesmannin\nilmestymisestä heidän perukalleen.\n\nMutta mihinkä piiloon hän sitten pakenisi, jos mustilaisvallesmanni\ntulisi häntä tapailemaan? Siinäpä se, mihinkä piiloon! Oli kyllä\npäätetty — aivan jo lopullisesti päätetty, ettei hän lähtisi\nmustilaisvallesmannin mukaan. Toinen oli seikka, mihinkä hän osaisi\npiiloutua. Siitä ei ollut vielä lähestulkoon varmuutta. Toisin\najoin hänestä tuntui, ettei ollut ensinkään tärkeätä etukäteen tuon\npiilopaikan miettiminen. Mutta näinä viimeisinä viikkoina, kun hän\nlymyili pohjaniityillään, alkoi hänen sielunsa sisimmässä lokerossa\naivan kuin itsestään ja vähin erin syntyä lopullinen ratkaisu, millä\ntavoin hän piiloutuisi. Sanalla sanoen hänen pitäisi piiloutua\nsillä tavoin, ettei häntä ensinkään löydettäisi; ja vaikkapa vielä\nlöytäisivätkin, niin ei hänen löytämisestään enää olisi mitään iloa.\n\nJa ennen tätä viimeistä katoamistaan hänen pitäisi vielä maksaa minkä\nmitäkin vanhoja kalavelkojaan. Ennen muita hänen pitäisi maksaa\nKoivuaholaiselle!\n\nTätä suunnitelmaansa hän nykyelleen kehitteleekin siellä\nniittysaunallaan. Aina vähän päästä — kun ei satu olemaan ketään\nnäkijää — hän hiipii varovasti ylen varovasti Koivuaholaisen raja-aidan\nluo, ja siinä hän aidan rakosesta tirkistellen odottelee, jotta\nKoivuahon väkättäjä vain saisi nuo isot latonsa täpäten täyteen kuivia\nheiniä. Silloin hän olisi valmis, silloin saisi mustilaisvallesmanni\ntulla häntä tapailemaan!\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU\n\n\nEräänä päivänä Kelovaaralainen istuu almanakka käsissään ja tarkastelee\nsitä. Hän on juuri ottanut putelistaan hyvät rapsut, ja kiihoittava\nviina kiertelee hänen suonissaan, lämmittävänä ja unohdusta antavana.\nMutta ei aikaakaan, kun almanakan pitelijäksi ilmestyy se toinen,\nse hänen vasituinen neuvojansa; se kääntelee lehtiä ja näyttää\nhänelle syyskuun päiviä, vaikka onkin heinäkuu. Ja siitä se rupeaa\njärkeilemään, että mitäs sanoisit, jos oltaisiinkin jo syyskuussa.\n\nJa siinä samassa hän onkin jo elävinään syyskuun päiviä. Kesä on\nmennyt, linnunlaulu vaiennut, ja hänellä on nyt syksyn huolet\nedessään. Mitäkö hän muka puuhailee? Hän on istuvinaan täällä\nniittysaunallaan siinä mielessä, että ryhtyisi aitoja korjailemaan.\nHäntä vain ihmetyttää, mitä se työväki tuolla hyvin kaukana niityn\nselällä huiskaa ja hommailee. Koivuaholaisen niityllä ei näy enää\nmitään työväkeä, mutta hänellä kun on paljon laajemmat pohjaniityt,\nniin hänellä on vielä vähän minkä mitäkin heinätyksen rippeitä. Ja\nnyt sieltä näyttää tulevan isäntärenki Matti tänne niittysaunalle,\npuhuu hänelle puhumistaan, mutta Kelovaaralainen on kuin ei ymmärtäisi\nmitään Matin puheista, niinkuin Matti puhuisi jostakin kaukaa ja vielä\nviittilöisikin hänelle.\n\nTässä on ohimennen tarpeen semmoinen pieni huomautus, ettei\nKelovaaralainen enää parina viime päivänä ole ensinkään hoitanut\nniittokonettaan. Oli sattunut vähäinen hairahdus siinä niittämisessä,\nsemmoinen hairahdus, että Kelovaaralainen oli eräänä aamuna vähän ennen\nlopettamistaan ajanut koneineen metsään ja ruvennut sitäkin niittämään.\nNo tiesipä tuon, mitä siitä tuli siitä metsän niittämisestä, kone\ntakertui puuhun ja siinä meni terä säpäleiksi. Silloin Kelovaaralainen\nvasta hoksasi, etteihän sitä metsää mitenkään passannut ruveta tällä\nkoneella niittämään, tämähän oli heinää varten. Sen päivän perästä oli\ntoinen nuoremmista rengeistä pantu niittomieheksi, ja Kelovaaralainen\npiti nykyisin rokulipäiviä.\n\nNo, samapa tuo, Kelovaaralaisesta onkin mukavaa viettää rokulipäiviä.\nJa nyt näkyy jo isäntärenki Mattikin menevän menojaan, viittaa vain\nmennessään ja puhua pulisee niinkuin olisi kovasti kiukuissaan\nKelovaaralaiselle. Mutta siitä toisesta auttajastaan ei Kelovaaralainen\npääsekään niin vain rauhaan, se on päättänyt tänä päivänä kiusata häntä\naivan eri tavalla.\n\nNyt hän ei enää istukaan niittysaunallaan, vaan kulkea rämpii kotoaan\nKelovaarasta tänne pohjaniityilleen päin. Ja hänellä on vedettävänään\nraskas kuorma, oma aarrearkkunsa, joka jykevänä ja panssaroituna on\nnuoritettu vanhaan, aikanaan hirrenvedossa käytettyyn takarekeen.\nTätä takarekeä oli nykyisin jo monta monituista vuotta käytetty\nkaikenlaiseen muuhun työhön, niinkuin veden vedättämiseen lehmille ja\nsen semmoiseen, mutta nyt Kelovaaralainen vetää siinä aarrearkkuaan, ja\nse osasikin sitten olla epämukava vedettävä.\n\nHänellä on olevinaan valjaatkin — nuorasta kötäistyt valjaat —, ja\nse hänen vasituinen neuvojansa ohjastaa häntä viuhautellen pitkää\nruoskaansa. Kelovaaralainen oli yhden ainoan kerran elämässään käynyt\nsirkuksessa ja nähnyt siellä miehen, joka komensi jalopeuroja ja\nmitä hänellä lie ollut muitakin petoeläviä, ja tällä sirkusmiehellä\noli ollut pitkä ruoska, aivan samanlainen kuin nyt tuolla hänen\nohjastajallaan.\n\nKelovaaralainen muistaa oitis tuon sirkuksessa käyntinsä, vaikka siitä\noli kulunutkin jo likipitäin parikymmentä vuotta. Tuosta ruoskan\nläjähtelystä hän sen muistaa, vaikkapa ei muusta muistaisikaan.\n\nJa nyt se ohjastaja kuulostaa puhuvankin hänelle, haukkuvan häntä\nlaiskasta vetämisestä. Ikäänkuin hänen pitäisi olla niin tottuneen\ntähän rahtiin. Ja tuo kuormakin kun vielä tuntui niin vietävän\nraskaalta!\n\n»Vai on tämä muka mielestäsi raskas!» kuulostaa ohjastaja juttuavan.\n»No, lieneehän tässä nyt jonkun verran painoa, mutta onkos tuo nyt\nsitten mikään ihme, jos olisi jo vähän karttunutkin sitä painon puolta.\nOlethan sinä näet elämänikäsi kerännyt ja haalinut kokoon mammonaa,\nniin että elä yhtään ihmettele, vaikkapa tämä nyt jo vähän painaisikin!»\n\nHän rupeaa kuulostamaan, jotta mitä se siellä oikein juttuaa. Mutta\ntällöin toinen nauramaan:\n\n»Vai niin, vai rupesit sinä kuuntelemaan. Mutta ei kannata ensinkään\nkuulostella, vetäisit nyt vain henkäisemättä, jotta jouduttaisiin tästä\nsinne Tyttösalmen niittysaunalle!»\n\nKelovaaralainen ajatuksissaan ihmettelemään, jotta mitäs tekemistä\nheillä oli siellä Tyttösalmen niittysaunalla, mutta toinen tuntuu jo\ntajuavan hänen ajatuksensa ja selvittää:\n\n»Jotta mitäkö me muka siellä Tyttösalmen niittysaunalla? No siellähän\non se ventopohjainen Tyttösalmen lammikkokin. Totta kai me upotamme\ntämän aarrearkun sinne vetävään ja sitkeään pohjaliejuun; siellä tämä\npysyy iänikuisesti, vaikka millä konsteilla koettaisivat tätä ylös\nhaalata!»\n\nKelovaaralainen on ymmärtävinään, että oli todellakin hyvin tärkeätä\nkiskoa tämä aarrearkku sinne perille asti. Hän vetää nyt ikenet\nirvellään ja saakin kuorman kulkemaan hyvän matkan, mutta sitten se\ntuntuu niinkuin juuttuvan kiinni. Olisiko sitten takertunut juurakkoon\ntai kiveen elikkä muuhun esteeseen. Ei tämä tie näet ollut mikään sileä\ntie, olipahan vain semmoinen kuoppelikkotie — korpimaalle tehty tie —\nolisi saanut olla vähän sileämpikin, sen puolesta!\n\nKelovaaralainen oli jo kerran ja toisenkin aikonut ruveta tätä tietä\nkorjaamaan, kun kesät talvet oli niin paljon ajoa tätä pitkin. Mutta\naina oli saituus tavannut hänet, ei raskinut panna monen miehen\nkesäisiä päiviä tien korjaamiseen. Ohjastaja saapi tästä aiheen härnätä\nhäntä, niinkuin rupeaisi järkeilemään:\n\n»Siinä on nyt palkka saituudestasi. Tässäkin paikassa ovat nuo\njuurikkaat, nuo senkin täytisen koholla maasta köngöttävät juurikkaat\nolleet iät päivät haittana. Talvella on niihin heinäkuorma kaatunut,\nkesällä on niihin monta rekeä särkynyt, ja niihinpäs nyt piti tämänkin\nkulkuneuvon kiinni takertua. Mutta koetahan nykäistä ja ihan täysistä\nvoimista, jotta päästäisiin tuonne vähän tasaisemmille maisemille!»\n\nSeurasi muutamia vihaisia ruoskanläjähdyksiä, ja näitä läjähdyksiä\nsäesti äkäinen sättiminen. Aivan kuin ohjastaja olisi ruvennut\nmenettämään kärsivällisyytensä. Kelovaaralainen koettaa kiskoa minkä\nvähänkin voimista lähtee ja saakin jo kuorman niehentymään vähän matkaa\neteenpäin, mutta sitten se takertuu jälleen kiinni ja tällä kertaa\nkaikesta päättäen aivan lähtemättömästi.\n\nHän nykii ja kiskoo vaikka minne päin. Ohjastaja vuoroon haukkuu häntä,\nvuoroon voitelee ruoskalla. Kelovaaralainen on menehtymäisillään,\nvapisee kivusta ja uupumuksesta, mutta toinen ei sääli häntä; ivailee\nvain ja sättii sen minkä sanoja ennättää löytää.\n\n»Ähäs, vai jo rupesit uupumaan, vai jo rupesit lyömään längillesi!\nMutta ei ole vielä aika uupua, matkaa on vielä paljon jälellä. Tätä\nkorpeakin on vielä minkä Hekin puolisen kilometriä, ja sitten tulee\nse vähäinen nousu siinä Autiopetäjikön reunassa — siinä, missä oli\naikanaan se velhosepän paja — sattunetko muistamaan?»\n\nKelovaaralainen muisti vielä mainiosti tuon velhosepän. Hänen poikasena\nollessaan se oli siinä pajassaan takoa kalkutellut, ja olivat hölisseet\nsen olevan suuren tietoniekankin. Niinpä siinä pajan kohdalla poikaset\nolivat vähän niinkuin pelänneetkin, jotta millä tuulella se tietäjä\nmilloinkin sattuisi olemaan. Mutta jo kauan aikaa sitten oli velhoseppä\nkuollut, ja hänen pajansakin oli jo melkein täydelleen lahonut\nnurkilleen, kun kukaan ei sen päiväsen perästä ollut sitä viitsinyt\nkohentaa.\n\nNyt he lähenevät tuota nurkilleen lahoavaa pajaröttelöä, ja\nKelovaaralainen ällistyy pahanpäiväisesti, kun pajasta alkaa kuuluakin\nvasaran kilkettä ja palkeen puhkutusta. Ei mitään epäilyä, siellä se\nvelhoseppä kuulosti olevan täydessä työn tohinassa, ja nyt he ovat jo\nmelkein pajan kohdalla.\n\nSilloin alkaa ohjastaja esitellä, että jospa pantaisiinkin ajokkaalle\nkengät jalkoihin. Kelovaaralainen kauhistuu, jotta mitä se nyt höpisee,\nkun puhelee kengistä ja kengittämisestä. Mutta tuskin hän ennättää\najatella kunnolleen tätä ajatusta loppuun, kun jo ollaankin pajan\nkohdalla. Ja ihme ja kumma, se näyttää olevan sittenkin kunnossa,\nvaikka Kelovaaralainen oli ollut muistavinaan, että siitä olisi jo\nollut poissa kattokin — tai olisiko ollut sisään pudonneena —, mutta\nnyt olivat katot ja kaikki paikallaan, koko, paja täydessä reilassa.\nJa aivan kuin asia olisi ollut jo valmiiksi sovittu, tulee pajasta\nvelhoseppä niska väärällään ja ryhtyy puuhaamaan Kelovaaralaisen\nkengittämistä.\n\nKelovaaralainen ei oikein ymmärrä, mitenkä se kävi, mutta hetkisen\nkuluttua hänellä on rautaiset hevosenkengät käsissään ja jaloissaan.\nSeppä virnistää vahingoniloisena, jotta sopipa nyt yrittää vetämistä\nvähän paremmalla puhdilla. Kelovaaralainen ponnistaa jalallaan ja\nkuopaisee kädellään, ja kumma kyllä tuntuukin kuorma nyt lähtevän\npaljon kevyemmin liikkeelle. Eikä edes käsiinkään pahemmin koskenut,\nvaikka velhoseppä oli arkailematta lyönyt niihin naulat ja vielä\nkäsiselän puolelta katkonut ne vääntämällä, niinkuin tavallisesti\ntehdään hevosta kengitettäessä.\n\nMutta vähäinen rinne Autiopetäjikön tasanteelle oli vielä nousematta,\nja siinä Kelovaaralaisen voimat jälleen pettivät, ja nyt karjahti\nohjastaja jo aivan säälimättä ja iski myös ruoskallaan säälimättä.\nKuulostipa vielä niinkuin muistuttelevan siitäkin, ettei nyt\nsopinutkaan enää nahjustella ja nuhjustella, kun oli kengät ja kaikki\nreilassa, niinkuin ajokkaalla pitikin olla.\n\nKelovaaralainen on aivan hengenhädässä, ponnistelee ja rimpuilee\nmenehtyäkseen; ruoskanlyöntejä tulee nyt satamalla, ja nekös sitten\nosaavatkin vihlaista kipeästi hänen nahkaansa. Ja nyt rupeaa jo ajaja\nreuhtomaan ohjaksillakin, kiskoo ja nyhtää, milloin toista, milloin\ntoista, välistä molempiakin yhtaikaa.. Epätoivoissaan Kelovaaralainen\nottaa nelisen, ja niin hän rytisten ja räiskyen vetää kuormansa mäen\npäälle. Aivan kuulosti siltä kuin reki olisi mennyt säpäleiksi siinä\nmenossa, mutta ylös vain tultiin, ja sinne päästyä Kelovaaralainen\ntuiskahti nenälleen maahan loppuun asti menehtyneenä. Siinä oli\nvieressä velhosepän lahoava tuparakennus, ja tämän pihamaalle\nKelovaaralainen nyt uupui.\n\nOhjastaja antoi hänen vähän aikaa hengähtää, mutta alkoi sitten\npatistella lähtöön. Äyskähteli tähän tapaan:\n\n»No, nyt vähän äkisti liikkeelle! Ja puhalletaanpas tällä jahtitorvella\nmerkki, jotta saattojoukotkin tietävät yhtyä samaan matkaan!»\n\nKelovaaralainen vilkaisi taakseen, ja eikös vain opastajalla jo\nollutkin käsissään messingistä tehty kiiltävä jahtitorvi, jolla hän\ntöräytti lähtömerkin. Joka puolelta ympäriltä kuului yhtäläisiä\ntorventörähdyksiä, ja sitten sitä lähdettiin. Ohjastaja läjäytti\nruoskallaan, ja ympäriltä kuului samaan tapaan ruoskan läiskettä.\nKelovaaralainen ei uskaltanut vilkuilla sivuilleen, mutta hyvin hän\nkuuli sivuilleen vilkuilemattakin, että oli tässä nyt saattojoukkoa\nvähän enemmältäkin. Petäjiköstä kahta puolta tietä kuului helinää ja\nkolinaa, siellä ajoi kymmenittäin lasivaunuja, siellä ajoi vaikka\nminkänäköisiä kulkuneuvoja, ja välipaikat mennä vilisti täpäten täynnä\npieniä paholaisia; niitä meni kärppinä, niitä meni oravina ja rottina,\nniitä mennä loikki jäniksinä ja juoksi kettu repolaisina. Ja metsästä\nkuului peloittava kohina niinkuin myrskyn pauhina; siellä satoi varmaan\ntulta ja tulikiveä, sillä Kelovaaralainen tunsi nenässään äikeätä\ntulikiven katkua. Ja muutakin ryskettä ja rähinää sieltä kuului,\nniinkuin koko maahisten valtakunta olisi kokoontunut Kelovaaralaisen\nmenoa juhlimaan.\n\nAutiopetäjikön halki kulkevaa tietä riitti parin kilometrin verran, ja\nkoko tämän matkan seurasi saattojoukko Kelovaaralaista; seurasivatpa\nmuutamat itsepintaisimmat ajoneuvot häntä vielä niityn rannakseenkin ja\naina Tyttösalmen niitylle asti. Mutta niittysaunalle jouduttua kaikki\nhävisivät kuin maa olisi ne nielaissut; ilkeätä tulikiven katkua tuntui\nsentään vielä ilmassa Kelovaaralaisen ympärillä, ja ohjastaja hihkaisi\nmatkan päätökseksi:\n\n»Hei vain, Kelovaaran Tanskanen, nyt ollaan perillä. Ja eikös ollutkin\nkomea saattojoukko, vai mitä sanot!»\n\nKelovaaralainen oli kovasta laukasta niin hengästynyt, ettei hän\nkyennyt sanomaan mitään. Hän kaatui maahan ja luuli siihen paikkaan\nmenehtyvänsä, mutta ohjastaja alkoi nyt rähistä:\n\n»Sukkelaan siitä ylös ja kiskomaan tätä aarrearkkua tuonne lampeen,\nennenkuin keitään näkijöitä tähän paikalle joutuu!».....\n\nKelovaaralainen hätäytyy pahanpäiväisesti ja alkaa kiskoa takarekeä\nlammelle päin, mutta tällöinpä ohjastaja jälleen rähisemään:\n\n»Hölmökö sinä olet, Kelovaaran Tanskanen, eihän tätä vetämällä viedä.\nEtkö ala jo käsittää, että kantamallahan tämä pitää kulettaa!»\n\n»Kantamallako?» äimistelee Kelovaaralainen ihmeissään. »Mutta eihän\ntätä kahden miehen voimalla mitenkään jakseta kantaa, kahdeksan\nmiestähän tässä pitäisi olla!»\n\nOhjastaja räjähtää nauramaan:\n\n»Niinkö luulet, ettei tähän apumiehiä ilmesty. Sukkelaan vain nuorat\nirralleen!»\n\nKelovaaralainen hyökkäsi irroittamaan nuoria, sillä hänetkin oli\nvallannut kova pelko kutsumattomien näkijöiden joutumisesta paikalle.\nMutta ennenkuin hän ennätti mihinkään, oli siinä jo kymmeniä käsiä\nkatkomassa ja ratkomassa nuoria. Aarrearkku liikahti rutakasti, kohosi\nilmaan, ja Kelovaaralaisen suureksi ihmeeksi se läksi näköjään aivan\nitsestään menemään lammikkoputeroa kohden. Likempänä rantaa vauhti\nkoveni, jolloin Kelovaaralaisen kynnetkin rapsahtaen luiskahtivat\nsen kulmasta. Keskelle lampea jouduttuaan aarrearkku äkisti pysähtyi\nja mennä jumahti pohjaan niin äkäisesti, että vaahtopärskeet kävivät\nhyvän aikaa yli koko lammen. Kelovaaralainen, joka oli jäänyt\nrannalle seisomaan, ymmärsi aarteensa uponneen samaa kyytiä syvälle\npohjaliejuunkin — ikutielleen!\n\n»Entäs tämä takareki, jätetäänkös tämä näinikään tähän niittysaunan\nnurkalle? Tästähän ne juukelin hyväkkäät arvaavat paikalla, että olemme\ntuoneet tänne aarrearkun ja upottaneet sen tuonne lampeen!»\n\n»Ahaa, vai älysit siitä huomauttaa!» irvistää seuralainen. »Sinähän\nnäytät hoksaavan asioita enemmän kuin luulinkaan. Mutta ei hätää\nmitään, kyllä tästä takareestä selvitään tuossa paikassa!»\n\nHän näytti vain vältän koskettavan aisoihin, ja samassa räiskähti reki\naivan kuin mikä raketti ja hävisi sähisten taivaalle.\n\n»Näitkös nyt, Kelovaaran Tanskanen, kuinka sukkelaan se kävi!» nauroi\nseuralainen. Ja sitten hän alkoi komentaa:\n\n»No nyt jalat liikkeelle ja vähän äkkiä tuonne Koivuahon väkättäjän\nladolle. Se on täpäten täynnä kuivia heiniä, ja heinäväkikin on jo\nmennyt matkoihinsa koko niityltä — niin Koivuaholaisen heinäväki kuin\nsinunkin heinäväkesi. Nyt on sopiva aika panna se iloisesti leiskumaan!»\n\nKelovaaralainen säikähti, jotta latoja polttamaanko hän? Hänkö\nmurhapolttajaksi? Mutta jo seuraavassa siunaamassa tuo kammottava\najatus hävisi, ja hänelle oli selkenevinään, että tätä justiin se oli\ntarkoittanutkin se hänen unennäkönsä. Ja samassa hänestä tuntui aivan\nluonnolliselta, että hän tekisi vielä tämänkin tihutyön. Hän läksi\njuoksemaan raja-aitaa kohden, ja seuralainen tulla kaapaisi perässä.\nAidan yli hypätessä se jo meni hänen edelleenkin, ja niin siinä juosta\nvilistettiin kilpaa Koivuaholaisen ladon luo.\n\nKelovaaralainen vapisi kuumeisesta kiihkosta, tempasi taskustaan\ntulitikut ja tuikkasi ovenrakosesta tulen heiniin. Sitten hän juoksi\ntoiselle ovelle ja teki sielläkin yhtäläisen tempun. Tuli tarttui\nkuiviin heiniin, lekutteli ja lipoi vähän aikaa paikallaan, nuoleskeli\nlautoja, mutta sai äkisti ilmaa ja kohosi tohahtaen ylemmäs. Ja\nvaikka heinät olivatkin tiukkaan ahdetut, alkoi palo nopeasti levitä.\nKelovaaralainen otti jalat alleen ja alkoi juosta metsän rannakseen.\nSiellä hän hetkiseksi pysähtyi, sen verran jotta ennätti nähdä, mitenkä\nkaksipuolinen lato nopeasti hävisi savu- ja tulimeren sisään.\n\nViimeiseksi vielä häivähti savun ja tulen keskestä silmään ladon\npunaiseksi maalattu katto. Aivan veripunaisena se näytti kovassa\nkuumuudessa hohtavan. Kelovaaralainen räjähti mielipuolen nauruun:\n\n»Näetkös, nyt se palaa — palaa! Aivan niinkuin unessa minulle\nnäytettiin!»\n\nHän läksi juoksemaan pitkin niityn rannasta poispäin. Seuralainen\njuosta läähätti hänen takanaan, ja sieltä se kuului huohottaen hokevan:\n\n»Tamppikoskelle! Tamppikoskelle!»\n\nKelovaaralainen ymmärsi, että seuralainen tarkoitti kauempana\nKoivuaholaisen pohjaniityn halki juoksevaa jokea. Tämä joki tuli\neräästä läheisestä vanhan mantereen järvestä ja laski Höytiäiseen.\nSiellä likempänä Höytiäistä oli vähäinen koski, johon aikanaan\noli rakennettu tamppiröttelö. Nyt se oli jo monta vuotta ollut\nkäyttökelvoton, mutta tammi oli vielä kutakuinkin kunnossa, ja siinä\ntammen yläpuolella oli syvä patama, jossa sanoivat olevan vettä parin\nsylen syvyydeltä.\n\nKelovaaralainen juoksi juoksemistaan, juoksi kilometrin, toisenkin\nja joutui lopulta kovasti hengästyneenä Tamppikosken rannalle. Hän\njuoksi tammea myöten keskemmäksi koskea ja alkoi siinä vesirajasta\nkurkotellen kerätä hätäisesti kiviä. Pienempiä niistä hän ahtoi\ntaskuihinsa, mutta kaikkein suurimman mönkäreen hän mukanaan olevan\nnuoranpätkän avulla laittoi kiviriipaksi, jonka köytti lujasti\nvyötärönsä ympäri, ja niinikään hän paiskautui vesirajassa sojottavalta\nja kovasti liukkaalta hirreltä veteen.\n\nIlta oli jo hämärtymässä; ei ainuttakaan ihmissilmää ollut\nKelovaaralaisen hyppäystä näkemässä, mutta kiviriipan aiheuttama\nloiskahdus kuului kai hyvän matkan päähän illan hiljaisuudessa.\n\nLoiskahduksen kajahdettua kuului läheisestä metsiköstä pitkällinen\nnaurunräkätys. Harakka oli ollut siellä yöpuulleen asetteleimassa,\nmutta oli äkisti valpastunut tarkkaamaan Kelovaaralaisen puuhailua.\nJa tämäpä joka paikkaan sattuva pahanilman lintu se nyt ensimmäisenä\nkuulutti Kelovaaralaisen katoamisen aaltojen alle.\n\n\n\n\nJÄLKILAUSE\n\n\nKelovaaralaisen katoaminen ja samaan aikaan tapahtunut Koivuaholaisen\nheinäladon palaminen aiheuttivat ankaran hälinän meidän saloperukalla.\nJo nyt ymmärsivät vähän typerämmätkin, että nämä tapahtumat olivat\nkiinteässä yhteydessä keskenään, ja sekin ymmärrettiin ilman\nmuuta, että Kelovaaralainen oli nyt mennyt kokonaan sekapäiseksi.\nEi näet mitenkään osannut ajatella semmoista mahdollisuutta, että\nKelovaaralainen olisi täydessä järjessään ryhtynyt heinälatoja\npolttamaan, vaikkapa hän sitten lie vihannutkin Koivuaholaista kuinka\nkatkerasti hyvänsä.\n\nEipä ei osannut ajatella semmoista mahdolliseksi. Sekaisin siinä oli\npitänyt mennä miehen meininkien, ja hyvin pian saatiinkin Kelovaaran\nheinäväeltä kuulla, että heidän isäntänsä oli ollut sekapäisenä jo\nmuutamia päiviä. Oli jo ennättänyt särkeä niittokoneensakin, mutta\nkun otettiin se häneltä pois ja kehoitettiin lähtemään kotiin, ei hän\nlähtenytkään. Jäi vain sinne niittysaunalleen ja jatkoi siellä entiseen\ntapaan viinaksien viljelemistä, vaikka isäntärenki Matti olikin hänelle\nmoneen kertaan motkottanut ja uhkaillut jo nuoriin panemisellakin.\n\nKaikki nämä tapaukset kertoi Kelovaaran heinäväki avomielisestä, mutta\nkun emäntä Loviisa alkoi moitiskella, että miksi he eivät lähettäneet\nniistä sanaa Kelovaaraan, rupesi isäntärenki Matti selvittämään\nverkkaiseen tapaansa:\n\n»Emmehän me mitenkään osanneet arvata, että isäntä rupeaisi niin pian\ntihutöitä tekemään. Kun se näet oli ollut vähän niinkuin sekapäisenä\njo koko heinätysajan, ja kun sitäpaitsi okiinkin jo aivan loppuun\npääsemässä, niin akkiloin siihen tapaan, jotta jos hyvinkin päästäisiin\ntästä kunnialla kotiin. Mutta eipähän vain päästykään, piti näet\njuukelin hyväkkään ruvetakin tihutöitä tekemään ja heinälatoja\npolttamaan!»\n\nSiinä sitä oltiin. Emäntä Loviisa ei osannut muuta kuin huojutella\npäätään, kun sai kuulla Kelovaaralaisen viinaksien viljelemisestä. Ja\nniin hän rupesi itkeä ryöhöttelemään, itki aivan silmänsä kipeiksi,\nitki menehtyäkseen, vaikka asia ei tietenkään siitä enää korjautunut.\n\nMuu talonväki aloitti tällä välin jo kadonneen isännän etsiskelyn,\nja vähitellen tähän etsiskelyyn yhtyi jo muitakin kyläläisiä. Ensin\nhaeskeltiin isäntää sieltä Tyttösalmen niittysaunan lähettyviltä;\netsittiin kaikki lähiseudun metsät ja jopa ennätettiin moneen\nkertaan naarata Tyttösalmen lammikkoputerostakin, jotta jos hyvinkin\nKelovaaralainen olisi sinne hukuttautunut. Mutta eihän Kelovaaralaista\nlöytynyt Tyttösalmen lammikkoputerosta eikä voinutkaan sieltä löytyä,\nkun hän oli hukuttautunut Tamppikosken niskassa olevaan syvänteeseen.\nJa sieltä taas ei kukaan arvannut lähteä häntä etsimään, ei ainakaan\nnäin ensi hätään.\n\nHyvin pian alkoi kuitenkin Kelovaarassa sattua semmoisia tapauksia,\nettä koko meidän saloperukka joutui kauhunomaisen säikähdyksen valtaan.\nKelovaarassa näet rupesi kummittelemaan, ja nimenomaan siellä vanhassa\ntuparakennuksessa, missä oli se nurkkakommetto — Kelovaaralaisen\naarrekammio.\n\nSivumennen pitänee tässä huomauttaa siitä seikasta, että siellä\nnurkkakommetossa oli kaikki kauniisti paikoillaan — aarrearkut\nja lipastot ja kaikki. Tuo aarrearkun kuljettaminen Tyttösalmen\nniittysaunalle ja lammikkoputeroon upottaminen oli siis kokonaan\njuoppohullun houretta, sitä ei ollut todellisuudessa ensinkään\ntapahtunut.\n\nJa senpä vuoksi siellä aarrekammiossa kai rupesikin nyt sattumaan\nihmeitä. Emäntä Loviisa sai ensimmäisenä paeta vanhasta\ntuparakennuksesta uuden asuinkartanon puolelle, ja jo seuraavana yönä\ntuli isäntärenki Matillekin lähtö. Oli niinkuin joku olisi äkkiä\nilmestynyt hänen vuoteensa viereen sinne tuvan ylisille, puistaltanut\nhäntä olkapäästä ja sanonut tiukasti:\n\n»Nyt on sinun parasta korjata täältä luusi hyvän sään aikana. Muutoin\nminä lähetän sinut semmoisella kyydillä, että muistat elämäsi loppuun\nasti!»\n\nAivan kuin isäntä itse olisi tuon sanonut taikka paremminkin sähähtänyt\nMatin korvaan. Ja Matti kyllä ymmärsi totella isäntänsä tiukkaa käskyä,\nei jäänyt odottamaan tosipelissä tapahtuvaa lähettämistä, ja siinä hän\nteki hyvin viisaasti.\n\nNuoremmat rengit eivät olleet näin viisaita. Paitsi sitä, että he\nolivat nuoria, olivat he vielä yltiöpäitäkin, suorastaan uhmanhaluisia.\nNiinpä he menivät seuraavana iltana nukkumaan itsensä Kelovaaralaisen\nja emäntä Loviisan sänkyyn. Koko talonväki heitä varoitteli, mutta\nrengit olivat omasta mielestään rehvakoita poikia ja asettuivat sänkyyn\nuhkamielisinä.\n\nOn tarpeetonta sanoa, että he lähtivät siitä sängystä vähän äkkiä.\nKun vain talossa oli ennätetty asettua makuulle, silloin he lähtivät.\nJa vielä uuden asuinrakennuksen puolelle päästyäänkin he olivat vähän\nniinkuin sekapäisiä ja pökertyneitä. Eivätkä he enää milloinkaan\ntämän jälkeen uhmanneet kummituksia eivätkä ainakaan Kelovaaran\nisäntävainaata. He saivat yhdestä lähettämisestä tarpeekseen asti\nmuistoa koko elämänsä ajaksi.\n\nJa myöskin siinä suhteessa he saivat hyvän opetuksen, etteivät he tämän\njälkeen enää milloinkaan kerskuneet rohkeudellaan, jos puhe sattui\nkääntymään kummituksiin. Niinpä niin, ei heitä edes saatu koskaan\nselvittämään, mitä siellä vanhassa tuparakennuksessa oli oikeastaan\ntapahtunut sinä pimeänä heinäkuun loppupuolen yönä. He osasivat pitää\nsuunsa supussa ja leukansa leventelemättä.\n\nMutta tämän jälkeen vasta ruvettiinkin Kelovaaralaista etsimään\nsuurella tarmolla. Nuo molemmat nuoremmat rengit ja myöskin isäntärenki\nMatti olivat nyt kaikkein innokkaimpia etsijöiden joukossa. Ja he\nosasivat myös innostaa toisia etsimistyössä, oli aivan kuin heille\nolisi odottamatta selvinnyt, että Kelovaaralaisen löytäminen oli hyvin\ntärkeä asia, johon ei saanut suhtautua mitenkään ylimielisesti eikä\nolkapäitään kohautellen.\n\nTästä puolin rupesi etsijöiden joukko lisääntymään suorastaan\nuskomattoman nopeasti. Koko laaja pitäjäs oli pian yhtenä\nmiehenä jalkeilla, ja nyt ilmestyi etsijöitä johtamaan jo\nmustilaisvallesmannikin. Eikä vain mustilaisvallesmanni, pian oli\nsamaan seuraan ilmestynyt myös juoppotuomari Heikki Varis Joen\nkaupungista. Nyt järjestettiinkin etsintä oikein säännölliseksi näiden\nkahden lakia lukeneen miehen johdolla. Mustilaisvallesmanni etsi\nKelovaaralaista kotitalon ympäristöstä, mutta juoppotuomari Heikki\nVaris samoili joukkoineen pitkin pohjaniittyjä ja kuulusteli kaikkia,\njotka vain hänen joukkonsa lähettyville sattuivat joutumaan.\n\nTämä menettely osoittautuikin viisaaksi. Pian oli juoppotuomari päässyt\nvarmuuteen, että Kelovaaralaista piti etsiä Koivuaholaisen alueilta\neikä mistään muualta. Eräänä päivänä tuli näet etsijäjoukkoa vastaan\nitse Koivuahon Leski-Maija ja kertoi juoppotuomarille, että hän oli\nedellisenä yönä nähnyt unen, hyvin merkillisen unen. Niinkuin olisi\nKoivuaholaisen iso heinälato parhaillaan roihunnut liekkien vallassa,\nja niityn rannaksessa hän oli nähnyt kovalla vauhdilla juoksevan miehen.\n\n»Ja kuka se mies oli — tunsitko sinä?»\n\n»Tunsinhan minä — Kelovaaralainen se oli — samanlainen laiha\nkuikelo justiin kuin Kelovaaralainen. Ja sen perässä juoksi toinen\nmies niinkuin varjona — vaikka olisi ollut se pääkehno ajamassa\nKelovaaralaista edellään!»\n\n»Ja minne päin ne juoksivat?» jatkoi juoppotuomari kuulusteluaan.\n\n»Enhän minä osaa sanoa, mutta olin niinkuin unessa kuulevinani jonkun\npuhuvan, että ne juoksevat Tamppikoskelle!»\n\nVäristys kävi etsijäjoukon halki. Tässä oli nyt tietäjä saapuisalla.\nLeski-Maija oli nimittäin joskus ennenkin osoittanut tietäjän lahjoja,\nja niinpä nyt juoppotuomari alkoi kysellä, mikä se Tamppikoski\noikeastaan oli — oliko siinä niin paljon vettä, että siihen saattoi\nhukuttautua?\n\nTällöin astui esiin Kilkanpuron isopartainen Eerikka ja tervehdittyään\nasiaankuuluvana rehevyydellä juoppotuomaria alkoi selvittää mahtavaa\ntuurikkapartaansa sivellen:\n\n»No, eihän siinä itsessään siinä koskessa taida niinkään moniksi vettä\nolla näin kesäkuivan aikaan. Mutta on siinä yläpuolella semmoinen\ntammiröttelö ja siinä tammen niskassa syvänpuoleinen patama, jossa\nsanovat olevan vettä parin sylen paksuudelta. Niin jotta jospa vaikka\nsiihen olisi hukuttautunut Kelovaaralainen!»\n\n»Selvä on!» julisti juoppotuomari. »Me lähdemme nyt koko joukolla sinne\nTamppikoskelle!»\n\nJa sieltähän se sitten löytyikin Kelovaaralaisen ruumis. Melkein\nsuoraan meni juoppotuomari Heikki Varis tammea myöten keskelle jokea,\nja kun huomasi siinä vesirajassa sojottavan lahoneen hirren, niin\npysähtyi siihen ja määräsi:\n\n»Kas tuosta paikasta yritetään. Tänne naarausvehkeitä ja köysiä — tämä\nrupeaa näyttämään niinkuin lupaavalta!»\n\nAivan kuin juoppotuomarin puheen päätökseksi kuului rannan metsiköstä\nison harakkaparven naurunrähäkkää. Koivuaholainen, joka tulla\nväännätteli juoppotuomarin vanavedessä, koetti mennä kompuroida hänkin\nkeskelle jokea ja huomautti tietoviisaan näköisenä, että nuo harakan\nkehvelit olivat kokoontuneet tänne Tamppikoskelle niinkuin parempiakin\njuhlia pitämään. Tuo metsikkö kuulosti olevan niitä täpäten täynnä.\n\nKauempaa jonon häntäpäästä toimitettiin köysiä ja naarausvehkeitä,\nja niin alkoi naaraaminen. Ensin kohosi pataman pohjasta joutavaa\nrojua, hirrenpökäleitä ja minkä mitäkin. Mutta sitten tarttui jo naara\nniinkuin vähän lujempaan esteeseen, koetettiin vetää, mutta eipä naara\nhievahtanutkaan.\n\n»No, nyt se Kelovaaralainen pitelee jo siitä kiinni!» virkahti\njuoppotuomari. »Vetäkää vain arkailematta mies ylös, siinä se nyt on\naivan varmasti!»\n\nKoivuaholainen ja Tönnikönniemen Mikko Hiltunen koettivat vetää minkä\njaksoivat, mutta naara ei kohonnut. Tällöin jouduttautuivat paikalle\nrotevakasvuinen Kilkanpuron Eerikka ja Tervakankaan pitkä Tanskanen ja\niskivät kourineen kiinni nuoraan. Ja nyt kohosi Kelovaaralainen pataman\npohjasta ihmisten ilmoille, kohosi niin että humahti. Mutta minkä\nnäköisenä?\n\nNiinpä niin, tässä paikassa kannattaa tehdä kysymys, minkä näköisenä\nhän kohosi? Hän oli maannut siellä syvässä haudassaan lähes kaksi\nviikkoa lämpimän kesäisen veden hautomana, ja tällä aikaa hän oli\nlihonut ja paisunut aivan muodottomaksi pöhliäiseksi. Ei noussutkaan\nsieltä enää ihmisten ilmoille kuivaluinen miehen kuikelo, vaan mahtava\nisäntämies, täyteläinen muodoltaan joka suhteessa.\n\n»Onpas se hyväkäs osannut lihoa ja paisua!» ihmetteli Kilkanpuron\nisopartainen Eerikka. »Vähän toisennäköiseltä tämä mies näyttää kuin\nse Kelovaaralainen, joka säkyytti meidät uuteen viirunvetoon siellä\nMuuriaisen puotikamaripöksässä!»\n\n»Toisenpa toisen näyttää tämä mies näköiseltä!» myönnytteli Eerikan\npuheeseen Tervakankaan pitkä Tanskanen.\n\n»Mikäs juukeli sitä kiskoo niin äkäisesti pohjaan päin?» päivitteli\nisopartainen Eerikka.\n\n»Ettekö tuota jo arvaa — tihulainen sitä kiskoo pohjaan päin!» kuului\nrannalta Leski-Maijan tietoviisas ilmoitus.\n\n»Katsotaanhan, onko siellä tosiaankin tihulainen kiskomassa!» puheli\nTervakankaan pitkä Tanskanen ja kumartui kopeloimaan Kelovaaralaisen\nmahtavaa ruhoa. Hän haroi hyvän aikaa ja keksi lopulta kiviriipan, hän\notti tuppipuukon vyöltään ja sipaisi narun poikki. Kivi mennä jumahti\npohjaan, mutta Kelovaaralainen kellui nyt vaivattomasti vesipinnassa.\n\n»Kas niin, nyt se tihulainen irroitti siitä näppinsä!» ihasteli\nTervakankaan pitkä Tanskanen ja nousi seisomaan. »Jo nyt\nKelovaaralainen osaa uida niinkuin ennenkin vedessä käynyt mies!»\n\nNiin kuletettiin Kelovaaralainen naaran varassa rantaan ja nostettiin\nmonissa miehin maihin. Vasta nyt huomattiin, että myöskin hänen\ntaskunsa olivat täpäten täynnä kiviä. Koetettiin niitä vähennellä minkä\nlöydettiin, ja lopuksi tehtiin tukevat paarit, joille Kelovaaralainen\nvieritettiin.\n\nKulkueen etunenään asettuivat juoppotuomari ja Koivuaholainen,\nkantajiksi ryhtyi iso ryhmä vankkoja miehiä, ja heti näiden perään\nasettui Leski-Maija, muun joukon seuratessa jälempänä. Ja niin alkoi\nKelovaaralaisen viimeinen matka, ensin Kelovaaraan ja sieltä jo samana\npäivänä kirkonkylän hautausmaan leikkuuhuoneelle. Oli näet pidettävä\nkiirettä, sillä heti vedestä nostettua rupesi Kelovaaralainen kovasti\nhaisemaan.\n\nKumma kyllä ei Koivuahon Leski-Maija tällä kertaa tehnyt varsin isoa\nnumeroa itsestään, vaikka Kelovaaralainen olikin löydetty hänen\nosviittansa mukaan. Taisi olla niin, että Leski-Maija osasi kuin\nosasikin kunnioittaa noita tietäjänlahjojaan, joilla hän silloin\ntällöin sai tehdä palveluksia naapureilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMustilaisvallesmanni otti nyt ensi hätään selvittääkseen\nKelovaaralaisen jättämät rötökset. Hänen läsnäollessaan avattiin\nKelovaaralaisen kassakirstu ja otettiin sieltä kaikki paperit\ntarkastettaviksi. Jo rahaista rahaa löytyi niin paljon, että sillä\nkyettiin maksamaan sujoksi juoppotuomarin velkoma summa, ja tämän\njälkeen pantiin loppurahat ja muut paperit takaisin kassakirstuun,\njonka avaimen Kelovaaralaisen vanhin poika, Saaren paikan nuori isäntä,\notti nyt huostaansa.\n\nKun kuitenkin hänet oli jo maksettu erilleen talosta, asetettiin\nmyöhemmin syyskäräjillä erikoinen holhooja Kelovaaralaisen alaikäisten\nlasten omaisuutta hoitamaan, ja tälle holhoojalle täytyi nyt Saaren\npaikan nuoren isännänkin luovuttaa kassakirstun avain. Holhoojaksi\ntuli Koivuaholainen, ja on hyvä syy uskoa, että hän olikin luotetuin\nmies siihen toimeen ryhtymään. Ainakin hän koetti rehellisesti täyttää\nholhoojan velvollisuudet.\n\nLopuksi on vielä mainittava sekin seikka, että vähitellen tämän jälkeen\nkummitteleminenkin Kelovaaran vanhassa asuinrakennuksessa lakkasi.\nKertoivat käytetyn siellä pappiakin, mutta pappi oli selittänyt,\nettei hän mahda mitään kuolemanjälkeisille tapauksille. Hän oli näet\nvain elävien sielunpaimen, mutta jos rauhattomat sielut kuolemansa\njälkeen eivät pysyneet manan majoilla, ei hänellä ollut mitään mahtia\nniiden pitämiseen aisoissa. Hän saattoi vain neuvoa jälkeenjääneitä\nrukoilemaan rauhaa edesmenneiden sieluille. Jos tämä ei auttanut,\nolivat asiat kerrassaan hullusti.\n\n\n\n"]