[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEwz199R3C80MdnFC8xx7XC_Oi8siF7rzEj8Rjj4EqeE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},3257,"Ennen Aatamia","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"3257-london-jack-ennen-aatamia","3257__London_Jack__Ennen_Aatamia",null,"romaani",[14,15],"tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1907,1908,27453,181054,false,56329,[25,26,27],"Dreams -- Fiction","Fantasy fiction","Prehistoric peoples -- Fiction",[29,30],"Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Ennen Aatamia\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The book explores themes of evolution and human consciousness through the eyes of a character reflective of ancestral memories, experiencing vivid dreams and fears rooted deep in prehistoric times. The protagonist demonstrates a unique duality, navigating between a contemporary existence and the primal instincts of ancient forebears.  The opening of the narrative introduces us to the protagonist's tumultuous inner world, revealing his haunting nightmares filled with primordial fears that stem from a time long ago, particularly during the Pleistocene epoch. He describes a vivid struggle between his modern self and the echoes of his ancient past, often depicting encounters with animals and other members of a prehistoric tribe. Through fragmented memories and dream-like sequences, he recounts his experiences of fear, discovery, and a profound sense of belonging to something greater than himself, capturing a poignant sense of conflict between the simplicity of prehistoric life and the complexities of modern existence. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Murros, Kaapo",211,"Evoluutioteoriaa ja unia hyödyntävä romaani kertoo nykyihmisestä, joka kokee unissaan esihistoriallisen esi-isänsä elämää pleistoseenikaudella. Teos kuvaa alkukantaisten heimojen välistä kamppailua ja ihmislajin kehitysvaiheita kauas menneisyyteen sijoittuvassa miljöössä.","Jack Londonin 'Ennen Aatamia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3257.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ENNEN AATAMIA\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nSuomentanut\n\nKaapo Murros\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nVihtori Kosonen,\n1908.\n\n\n\n\n\n\n    \"Nämä ovat meidän esivanhempamme ja heidän historiansa\n    on meidän historiatamme. Muistakaa, että yhtä varmasti\n    kuin me kerran olemme lipuneet alas puista ja alkaneet\n    kulkea pystysuorassa, aivan yhtä varmasti me paljon\n    aikaisemmin olemme ryömineet ylös merestä ja kokeneet\n    ensimmäiset kohtalomme maalla.\"\n\n\n\n\n1\n\n\nKuvia! Kuvia! Kuvia! Ennenkuin opin tietämään, ihmettelin usein, mistä\ntulivat ne kuvapaljoudet, jotka uniini antautuivat; sillä ne olivat\nkuvia, jonka moisia en milloinkaan ollut nähnyt todellisen valveilla\nolon päivinä. Ne kiduttivat lapsuuttani, luoden unistani kokonaisen\npainajaissarjan ja hiukan myöhemmin saattaen minut vakuutetuksi siitä,\nettä olin heimostani erilainen, luoma luonnoton ja kirottu.\n\nAinoastaan päivisin olin jonkun verran onnellinen. Öisin olin pelon\nvallassa — ja sellaisen pelon! Rohkenenpa sanoa, että kukaan ihminen\nniistä ihmisistä, jotka kanssani maan pintaa kävelevät, ei milloinkaan\nkärsi sen laatuista ja sen asteista pelkoa. Sillä minun pelkoni on\npelkoa kaukaisilta ajoilta, pelkoa, joka valtoimena rehotti nuoressa\nmaailmassa ja nuoren maailman nuoruudessa; lyhyesti: sitä pelkoa, joka\nylinnä vallitsi _pleistocene_ nimellä tunnetun aikakauden\nkeskivaiheilla.\n\nMitäkö tarkoitan? Nähtävästi on selitys tarpeen, ennenkuin voin kertoa\nteille unieni olemusta. Vähänpä voisitte muuten tajuta niiden asiain\ntarkoitusta, jotka minä niin hyvin tunnen. Tätä kirjoittaessani kaikki\nsen toisen maailman olennot ja tapahtumat kohoavat eteeni kuin\ntaikalampun loihtimina, mutta minä tiedän, että ne teistä olisivat\nutuisia ja järjettömiä.\n\nMitäpä olisi teistä Luppakorvan ystävyys, Nopsajalan lämmin sulo,\nPunasilmän intohimot ja muinaisperimys? Räikeätä sekamelskaa eikä\nmitään muuta. Ja räikeätä sekamelskaa samoin tulikansan ja puukansan\nhommat sekä lauman päättömät neuvottelut. Sillä te ette tunne\nviileitten kallioluolain rauhaa ettekä näytelmää juontipaikoilla päivän\npäättyessä. Te ette ole milloinkaan tuntenut aamutuulen puraisua\npuitten latvoissa, eikä liioin tunnu suloiselta suussanne tuoreen\npuunkuoren maku.\n\nTahdonpa sanoa, että teidän parempi olisi näitä asioita tuta samoinkuin\nminä olen tuntenut, lapsuuden välityksellä. Poikasena olin aivan\ntoisten poikain kaltainen — valveilla ollessani. Nukkuessani vain olin\ntoisellainen. Säännöllisesti olivat uneni pelon sekaisia — ja pelon\nniin oudon ja tuntemattoman, että sen laatu ei ole mihinkään\nverrattavissa. Mikään pelko, jota valveilla ollessani olen kokenut, ei\nole ollut sen pelon tapaista, jonka vallassa olin nukkuessani. Sen\nlaatu ja olemus ovat kokonaan kokemusteni ulkopuolella.\n\nEsimerkiksi: olin kaupungin lapsi, jolle maaseutu oli käsittämätön\nalue. Mutta enpä kuitenkaan koskaan unia nähnyt kaupungeista; enkä\nliioin taloa tavannut koskaan unissani. Vaikka eipä koskaan\nihmisolentokaan uneni äyräitten yli astunut. Olin nähnyt puita vain\npuistoissa ja kuvakirjoissa, mutta unissani vaeltelin rajattomain\nmetsien halki. Eivätkä nämä unipuut suinkaan olleet pelkkiä varjoja\nnäyissäni. Ne olivat näöltään tarkat ja selvät. Olin niiden kanssa\ntuttavaksi tottunut. Näin joka haaran ja näreen, näin ja tunsin joka\nlehden erikseen.\n\nMuistanpa hyvin sen hetken, jolloin valveillani ollen ensi kerran näin\ntammen. Katsellessani sen lehtiä, oksia ja pahkoja, juolahti mieleeni\ntuskallisen elävästi, että olin nähnyt samanlaisen puun monia,\nlukemattoman monia kertoja unissani. Enkä siis myöhemmällä ijälläni\nollenkaan hämmästynyt, kun heti ensi näkemältä tunsin sellaiset puut\nkuin kuusen, katajan, koivun ja laakerin. Olin ne kaikki ennen nähnyt\nja katselin niitä siihen aikaankin joka yö unissani.\n\nNiinkuin jo olette älynneet, on tämä ristiriidassa uneksimisen ensi\nlain kanssa, sen nimittäin, että unissaan näkee vain sellaista, mitä\nvalveilla ollessaan on ennen nähnyt taikka sellaisten seikkain\nyhteyksiä, jotka valveilla olon elämästä tuttuja ovat. Mutta kaikki\nuneni olivat ristiriidassa tämän lain kanssa. Unissani en milloinkaan\nnähnyt _mitään_, josta minulla valveilla ollessani oli tietoa.\nUnielämäni ja valvova elämäni olivat kumpikin eri elämää, eikä niillä\nmuuta ollut yhteistä kuin minä itse. Minä olin sellainen yhdistävä\nnikama, joka jollain tavalla elin kumpaakin elämää.\n\nAikaisessa lapsuudessani opin tietämään, että pähkinät olivat kotoisin\nsekatavarakaupasta, marjat hedelmäkaupasta; mutta ennenkuin sitäkään\ntiesin, poimiskelin unissani pähkinöitä puista taikka noukin ja söin\nniitä maassa puitten alla, ja samalla tavalla söin marjoja\nköynnöskasveista ja pensaista. Tämä kaikki oli kuitenkin kokemuspiirini\nulkopuolella.\n\nMilloinkaan en unohda sitä hetkeä, jolloin ensi kerran näin mustikoita\npöydälle katettuna. En ollut koskaan ennen nähnyt mustikoita ja\nkuitenkin ensi silmäyksestä mieleeni valahti unimuistoja, että olin\nvaeltanut halki suomaitten ja syönyt niitä vatsan täydeltä. Äitini\nasetti eteeni kupillisen näitä marjoja. Täytin lusikkani, mutta\nennenkuin sen vein suuhuni, tiesin varmasti, miltä ne maistuivat. Enkä\nliioin pettynyt. Se oli sama maku, jota olin tuntenut tuhansia kertoja\nunissani.\n\nKäärmeitä? Kauan ennenkuin olin kuullut käärmeitä olemassakaan olevan,\nne minua unissani kiusailivat. Ne hiiviskelivät edessäni metsäisillä\nahoilla, syöksähtivät pystyyn iskemään jalkani alta, luikertelivat\nsyrjään kuivan ruohon läpi taikka yli paljaitten kivipaasien; tai\nvainoilivat ne minua puitten latvoihin, kiersivät paksut, kiiltävät\nvartensa rungon ympäri ja ajoivat minua yhä korkeammalle tai yhä\nulommaksi heiluville ja rätiseville oksille, missä maan pinta etäällä\nallani kiikkuilin pyörryttävässä korkeudessa. Käärmeitä! —\nhaarakielineen, nappisilmineen ja kimmaltavine suomuineen, niiden\nsihinää ja sähinää — enkö niitä jo aivan hyvin tuntenut ensimmäisenä\nsirkuspäivänäni, jolloin näin käärmeenlumoojan niitä nostelevan? Ne\nolivat vanhoja ystäviäni, pikemmin vihollisiani, jotka öitäni pelon\npeikoilla kansoittivat.\n\nOllessani viiden vuotias kävin ensi kerran sirkuksessa. Palasin sieltä\nkotiin sairaana — vaan en pähkinöitten ja punaisen lemonaadin takia.\nAntakaahan kun kerron. Astuessamme eläinten telttaan, karkea karjunta\nvapisutti ilmaa. Minä riuhtasin käteni isäni kädestä ja syöksyin\nhurjana takaisin ovesta ulos. Törmäsin yhteen ihmisten kanssa,\nlankesin; ja koko ajan kirkuilin kauhusta. Isäni sai minut käsiinsä ja\nrauhoitti minua. Hän osotti ihmisjoukkoa, joka ei karjunnasta mitään\nvälittänyt, ja rohkasi minua vakuuttaen varmaa turvallisuutta.\n\nMutta vain peläten ja vapisten, hänen alati rohkaistessaan minua,\nlähenin vihdoin leijonan häkkiä. Ooh, silmänräpäyksessä sen tunsin.\nPeto! Hirvittävä peto! Ja mielikuvituksessani välähti unimuistoni —\nkeskipäivän aurinko paistaa pitkään ruohoon, villi härkä järsii\nrauhassa ruohoa, äkkiä ruoho taipuu kahtia keltaisen ruskean olennon\nnopeasti syöksähtäessä esille ja härän selkään, ryskettä ja mylvintää\nja luitten narskumista ja nirskumista; taikka toisella kertaa:\nvesilähteen viileä rauha, villi hevonen polvillaan, pelokkaana juomassa\nja sitten se keltaisen ruskea — aina vain se keltaisen ruskea! —\nsyöksyntä, hevosen hirnunta ja molskiminen sekä luitten narskuminen ja\nnirskuminen; ja vieläkin: hämärtyvä iltarusko ja painostava hiljaisuus\npäivän päättyessä, ja sitten mahtava kurkun täytinen karjunta,\näkillinen kuin tuomiopäivän pasuuna ja heti senjälkeen mieletöntä\nkirkunaa ja parkua puitten seassa, ja minäkin vapisen pelosta ja olen\nniiden monien muitten mukana jotka kirkuvat ja parkuvat.\n\nNähdessäni sen avuttomana häkkinsä ristikon takana, minä raivostuin.\nKirskutin sille hampaitani, hyppelin ylös alas, härnäilin sitä\npäättömillä huudoilla ja irvistelin kaikin tavoin. Se vastasi syöksyen\nristikkoa vastaan ja karjuen minulle avutonta raivoaan. Ooh, se tunsi\nminut, sekin, ja päästelemäni äänet olivat muinaisajan ääniä, jotka se\nymmärsi.\n\nVanhempani pelästyivät. \"Lapsi on sairas\", sanoi äitini. \"Hän on\nhysteerinen\", sanoi isäni. En ollut milloinkaan heille kertonut,\neivätkä he mitään tienneet. Olin jo kehittynyt salaamaan nämä\nkaksinaisuuteni asiat, personani kaksijakoisuuden, kuten luulen olevani\noikeutettu sitä nimittämään.\n\nNäin vielä käärmeenlumoojan sirkuksessa, mutta en sen enempää sinä\niltana. Minut vietiin kotia hermoiltani sairaana ja äärimmilleen\nkiihoittuneena, sairaana sen johdosta, että todelliseen elämääni oli\ntunkeutunut se toinen unieni elämä.\n\nOlen jo maininnut vaiteliaisuuteni. Vain kerran uskoin sen koko\noutouden eräälle toiselle. Hän oli muuan poika — leikkitoverini, ja me\nolimme kahdeksan vuotiaat. Unistani loin hänen nähtävilleen kuvia siitä\nmenneestä maailmasta, jossa luulen kerran eläneeni. Kerroin hänelle\ntämän muinaisajan hirmuja, Luppakorvasta sekä meidän leikeistämme,\nsekamelskaisista neuvotteluista ja tulikansasta ynnä heidän\npyydyspaikoistansa.\n\nHän nauroi minulle ja ivaili sekä kertoi juttuja kummituksista ja\nvainajista, jotka öisin vaeltelevat. Mutta eniten hän nauroi minun\nheikkopäisille houruilleni. Kerroin hänelle enemmän, mutta sitä\nkovemmin hän nauroi. Mitä vakavimmin vannoin, että näin oli näiden\nasiain laita, ja hän alkoi tuijottaa minua merkitsevästi. Hän lisäksi\nkertaili juttujani eriskummallisuuksina leikkitovereillemme, kunnes\nkaikki alkoivat minua merkitsevästi katsella.\n\nSe oli katkera kokemus, mutta otinpa opikseni. Olin erilainen laatuani.\nMinussa oli jotakin sellaista luonnotonta, jota he eivät voineet\nkäsittää ja jonka kertominen saattoi synnyttää vain väärinkäsitystä.\nKun kummitus- ja aavejuttuja kerrottiin, pysyin levollisena. Yrmeänä\nhymyilin itsekseni. Ajattelin pelonalaisia öitäni, ja tiesin, että\nminun juttuni olivat tosiasioita — tosia kuin itse elämä, jota eivät\nhoureet ja mielikuvituksen varjot miedontaneet.\n\n\n\n\n2\n\n\nOlen sanonut, etten unissani koskaan nähnyt ihmisolentoa. Tämän seikan\nhavaitsin jo sangen varhain, ja minusta tuntui kiusalliselta tämä oman\nheimoni puuttuminen. Jo aivan pienenä lapsena minussa oli kaikkien\nunikauhujeni keskessäkin sellainen tunne, että jos vain tapaisin\nyhdenkään ihmisen, yhden ainoan inhimillisen olennon, niin pääsisin\nuneksumisestani, minua eivät enää kiehtoisi kiduttavat kauhut. Tämä\naatos kierti mieltäni joka yö vuosien vieriessä — jospa vain voisin\ntavata sen yhdenkään ihmisen ja pelastua!\n\nMinun täytyy toistaa, että tämä aatos oli minussa paraillaan\nuneksiessani, ja pidän sen todistuksena kahden minuuteni yhteen\nsulautumisesta, todistuksena kiinnekohdasta kaksijakoisen olemukseni\nmolempain osien välillä. Uniolemukseni oli elänyt kauan sitten,\nennenkuin ihmistäkään, sellaisena kuin hänet tunnemme, oli olemassa; ja\ntoinen valveilla oleva olemukseni ulottui ihmisen olemassa olon\ntietopiirissä unieni olemukseen.\n\nMahdollisesti tätä kirjaa lukevat sielutieteilijät pitävät vääränä sitä\nmerkitystä, missä käytän sanamuotoa \"olemuksen kaksijakoisuus.\" Tiedän,\nmiten he sitä käyttävät, mutta minun on pakko käyttää sitä omalla\ntavallani paremman sanamuodon puutteessa. Ja nyt käsiksi selitykseen\nsen sanamuodon käyttämisen tai väärinkäyttämisen puolesta.\n\nVasta ollessani nuorukaisijässä, opistossa, sain vihiä unieni\nmerkityksestä ja niiden syystä. Aivan siihen asti ne olivat olleet\ntarkoituksettomia ja vailla ymmärrettävää aihetta. Mutta opistossa\npääsin kehitysopin ja sielutieteen perille ja opin tuntemaan erilaisten\noutojen sielun tilojen ja kokemusten selityksen. Esimerkkinä mainittiin\nuni ilman halki putoamisesta — tavallisin uneksuma, jonka kaikki\nihmiset omasta kokemuksestaan yleensä tuntevat.\n\nTämä, selitti opettajani, oli rotumme muistoperintöä. Sen alkuperä oli\njohdettavissa muinaisista esivanhemmistamme, jotka elivät puissa.\nHeillä, puissa eläjiä kun olivat, oli alati mielessä pyörivänä vaarana\nputoamisen altis mahdollisuus. Moni oli henkensä menettänyt sitä tietä;\nkaikki olivat he kokea saaneet pelottavia putoamisia, mutta pelastuneet\ntarraillen kiinni oksiin maata kohti pudotessaan.\n\nVaikka tällä kaupalla olikin suoriutunut pelottavasta putoamisesta, oli\nsiitä kuitenkin seurauksena säikähdys. Tämä säikähdys sai aikaan\nmolekyylivaihdoksia aivosoluissa. Nämä molekyylivaihdokset siirtyivät\njälkeläisten aivosoluihin, muuttuivat lyhyesti sanoen rodun\nmuistoperinnöksi. Kun siis nukkuessa tai unen laiteilla torkkuessa\nolemme putoavinamme ilman halki ja kipeään todellisuuteen heräämme\njuuri ennen maahan syöksymistä, niin silloin mieleemme vain\nmuistuu, mitä tapahtui puissa asuville esivanhemmillemme ja\nmikä on aivovaihdosten kautta painettu rotumme perinnölliseksi\nluonnerakenteeksi.\n\nTässä ei ole mitään outoa, enemmän kuin on mitään outoa vaistossa.\nVaisto on vain tapa, joka on painettu perinnöllisyys-aineksiimme, siinä\nkaikki. Sivumennen muuten on huomattava, että tässä putoamisessa, joka\non niin tuttu sinulle ja minulle ja meille kaikille, me emme\nmilloinkaan ehdi maahan asti. Sen uneksuminen olisi turmiota. Ne puissa\nasuvat esivanhempamme, jotka maahan syöksyivät, kuolivat paikalla.\nHeidän pudotessaan säikähdys kyllä vaikutti aivosoluihin, mutta he\nkuolivat heti, ennenkuin ehtivät jälkeläisiä saamaan. Sinä ja minä, me\nolemme niiden jälkeläisiä, jotka eivät maahan syöksyneet; siksi emme\nkoskaan unissamme maahan asti ehdi.\n\nEi ole meillä milloinkaan tätä putoamisen tunnetta ollessamme täysin\nvalveilla. Valvova olemuksemme ei ole sitä kokenut. Senpätakia — ja\ntämä johtopäätös on eittämätön — täytyy sen olemuksen olla kokonaan\ntoinen ja eri, joka putoaa meidän nukkuissamme ja joka on sellaista\nputoamista kokenut — jolla, lyhyesti sanoen, on muistossa rotumme\nmuinaisaikojen kokemuksia, aivan samoin kuin valvovalla olemuksella on\nmuistossa valveilla saatuja kokemuksiamme.\n\nVasta tältä kannalta aprikoiden aloin nähdä valoa. Ja nopeasti puhkesi\nnähtävilleni häikäisevän kirkkaana, valoisana ja selvänä kaikki, mikä\noli ollut lumottua ja kammottavaa ja luonnottoman mahdotonta\nuneksumissani. Unissani ei ollutkaan valveilla oleva olemukseni minua\nohjaamassa; se oli toinen ja eri olemus, jonka hallussa oli kokonaan\nerilainen kokemusvarasto ja joka uniini sirotti muistoja näistä\nkokonaan erilaisista kokemuksista.\n\nMikä oli tämä olemus? Milloin oli se itse elänyt valveilla olon elämää\ntällä tähdellä ja kerännyt tämän outojen kokemusten varaston? Nämä\nolivat kysymyksiä, joihin uneni itse vastasivat. Hän oli elänyt\nkaukaisessa muinaisuudessa, jolloin maailma oli nuori, sinä aikana,\njota me sanomme keski-pleistocene aikakaudeksi. Hän putoili puista,\nmutta ei maahan syöksynyt. Hän älähteli pelosta leijonain karjuessa.\nHäntä vainosivat raivoavat pedot, kuolettavat käärmeet häntä\nahdistivat. Hän soperteli heimolaistensa neuvotteluissa. Hän sai\nosakseen raakaa kohtelua tulikansan käsissä sinä päivänä, jolloin hän\nheitä pakeni. Tämä toinen minäni on esivanhempieni esivanhin, heidän\nedeltäjänsä sukuni muinaisessa polvennossa, itse sen polven\njälkeläinen, jolle kauan ennen hänen aikaansa sormet ja varpaat\nkehittyivät ja joka puihin kiipeili.\n\nMutta kuulenpa teidän epäilevän: miksi ei näitä sukumuistoja ole\nmeilläkin samalla tavalla, koskapa meissäkin on hämäräperäinen\nkaksoisolemus, joka ilman halki putoaa meidän nukkuessamme?\n\nJa saatanpa vastata toisella kysymyksellä: Miksi on kaksipäisiä\nvasikoita? Ja oma vastaukseni on, että ne ovat luonnon oikkuja. Ja\nsamoin vastaan teidän kysymykseenne. Minussa on tämä kaksoisolemus ja\nnämä täydelliset rotumuistot, koska olen luonnon oikku.\n\nMutta sallikaa minun selittää pitemmältä. Meidän tavallisin\nrotumuistomme on ilman halki putoamiseni. Tämä kaksoisolemus on sangen\nhämäräperäinen. Putoamiseni on melkein ainoa sen muisto. Mutta monella\nmeistä on tarkemmat, täsmällisemmät kaksoisolemukset. Monet meistä\nnäkevät unia pakenemisesta, vainoavasta hirviöstä, kummituksesta,\ntukehtumisesta ja matelijoista ja madoista. Lyhyesti, meissä kaikissa\non kyllä tämän kaksoisolemuksen jätteitä, mutta toisista se on melkein\nhävinnyt, kun taas toisissa sitä on runsaammin tavattavissa.\n\nMinussa tätä kaksoisolemusta on tavattoman runsaassa määrässä.\nKaksoisolemukseni on melkein yhtä voimakas kuin varsinainen\nolemuksenikin. Ja tässä suhteessa olen, kuten sanottu, oikku —\nperinnöllisyyden oikku.\n\nJa nyt ennenkuin alotan kertomukseni, tahdon rientää niiden epäileväin\nsielutiede-Tuomaitten edelle, jotka ovat kärkkäitä ilkkuilemaan, ja\njotka muuten varmasti väittäisivät, että unieni yhdenmukaisuus on\nliiallisen tutkimuksen seuraus ja itsetiedoton keksintö, jonka tietoni\nkehitysopista ovat tuoneet uniini. Ensiksikään en ole milloinkaan\nollut uuttera tutkija. Luokkatovereistani viimeisenä suoriusin\ntutkinnoistani. Enemmän olin innostunut voimaharjoituksiin ja — ei ole\nmitään syytä olla sitä tunnustamatta — biljardiin.\n\nEi minulla sitäpaitsi ollut mitään tietoa kehitysopista, ennenkuin\nkorkeakoulussa, vaikka jo lapsuudessani ja nuoruudessani olin unissani\nelänyt kaikki tämän toisen, muinaiselämän yksityiskohdat. Tahdonpa\nkuitenkin sanoa, että nämä yksityiskohdat olivat sekavat ja hajanaiset,\nkunnes pääsin kehitystieteen perille. Kehitysoppi oli avain. Se\nselitti, se valoi tervettä järkeä muinaisperimyksellisissä aivoissani\nvallitsevaan sekamelskaan, aivoissani, jotka nykyaikana ja\nsäännöllisesti toimivina olivat vaikutelmia vastaan ottaneet\nmuinaisuudesta niin kaukaa, että se ulottui ihmissuvun kalseaan\nsyntyaikaan asti.\n\nSillä tässä muinaisuudessa, jota olen kokenut, ei ollut olemassa\nihmistä sellaisena kuin hänet nyt tunnemme. Hänen syntymisaikanaan on\nminun täytynyt elää ja olentona olla.\n\n\n\n\n3\n\n\nVarhaisen lapsuuteni tavallisin uni oli tämän laatuinen: Olin olevinani\nsangen pieni ja makaavinani käpertyneeenä kokoon jonkinlaisessa oksista\nja risuista rakennetussa pesässä. Joskus makasin selälläni. Tässä\nasemassa olin olevinani tuntikausia, katsellen päivänpaisteen leikkiä\nlehvikössä yläpuolellani ja kuinka tuuli pani lehdet lepattelemaan.\nUsein itse pesäkin leijaili edestakaisin, kun tuuli oli ankara.\n\nMutta aina sillä tavalla pesässä maatessani olin sellaisen tunteen\nvallassa, että allani oli valtava avaruus. Koskaan en sitä nähnyt, en\nkoskaan kurkistanut pesän laidan yli nähdäkseni; mutta minä tunsin sen\nja pelkäsin sitä avaruutta, joka aivan allani oli väjyksissä ja aina\nminua uhkasi kuin jonkun kaikki nielevän hirviön kita.\n\nTätä unta, jonka kestäessä olin rauhallinen ja joka oli enemmän\njonkinlaista olemista kuin toiminnallista kokemusta, näin sangen usein\nvarhaisessa lapsuudessani. Mutta äkisti saattoi aivan siihen sekaan\nsyöksyä outoja muotoja ja julmia tapahtumia, myrskyn pauhua ja\nräiskettä tai vieraita näköaloja sellaisia, joita en ikinä ollut\nvalveilla ollen nähnyt. Tuloksena siitä oli säikähdystä ja painajaisia.\nEn voinut siitä mitään ymmärtää. Siinä ei ollut mitään jatkuvaa\njohdonmukaisuutta.\n\nEn uneksinut, näettehän, yhtäjaksoisesti. Joskus olin nuoren maailman\npikkarainen lapsi, lepäillen pesässäni puussa; seuraavassa hetkessä\nolin nuoren maailman täyskasvuinen mies, tappelussa ilkeän Punasilmän\nkanssa; ja heti sen jälestä taas olin varovaisesti kapuamassa alas\nvesilähteelle päivän helteen ahdistaessa. Tapahtumat, jotka nuoressa\nmaailmassa olivat sattuneet vuosien väliajoilla, ilmestyivät minulle\nmuutaman minuutin tai sekunnin kuluessa.\n\nSe oli kaikki sekasotkua, mutta tällä sekasotkulla en aio teitä\nrasittaa. Vasta ollessani nuori mies ja uneksittuani useita tuhansia\nkertoja, kaikki tämä järjestyi ja kävi selväksi ja ymmärrettäväksi.\nSilloin sain ajasta vihiä ja saatoin toisiinsa liittää tapahtumia ja\ntekoja oikeassa järjestyksessä. Siten pystyin uudelleen rakentamaan\nhävinneen nuoren maailman sellaisena kuin se olemassa oli siihen\naikaan, jolloin siinä elin tai siihen aikaan, jolloin toinen minäni\nsiinä eli. Ajan erotus ei merkinnyt mitään, sillä minäkin, nykyaikainen\nihminen, olin palannut takaisin ja elänyt samaa muinaista elämää toisen\nminäni kanssa.\n\nTeidän mukavuutenne vuoksi, ja koska tämä ei pyri olemaan mikään\nsosiologinen esitelmä, tahdon kehystää yhteen eri tapahtumat\nymmärrettäväksi kertomukseksi. Sillä kaikissa unissani esiintyy\nkuitenkin eri tapauksia sitova yhtäjaksoinen johtolanka. Esimerkiksi\nystävyyteni Luppakorvan kanssa. Samoin Punasilmän vihollisuus ja\nNopsajalan rakkaus. Kaikki yhtenä kokonaisuutena on melkoisen\nyhtenäinen ja mieltä kiinnittävä tarina; olen varma, että olette samaa\nmieltä.\n\nPaljon en muista äitiäni. Varhaisin muisto mahdollisesti, mikä minulla\nhänestä on — ja varmasti syvimmin mieleen painunut — on seuraava:\nOlin makaavinani maassa. Olin hiukan vanhempi kuin pesäpäivinäni, mutta\nyhä avuton. Kieriskelin kuivien lehtien seassa, leikittelin niillä ja\nlaskettelin kurkustani kirahtelevia, sirahtelevia ääniä. Aurinko\npaistoi lämpimästi, ja minä olin onnellinen ja hyvällä tuulella. Olin\npienellä avoimella aholla. Joka puolella ympärilläni oli pensaita ja\nsanajalan tapaisia kasveja, ja ylläni oli metsäpuun runkoja ja oksia.\n\nÄkkiä kuulin äänen. Nousin istumaan ja kuuntelin. Mitään liikettä en\ntehnyt. Heikot äännähdykseni kuolivat kurkkuuni, ja istuin kuin\nkivettynyt. Ääni kävi lähemmäksi. Se oli kuin sian röhkimistä. Sitten\naloin kuulla ääntä, joka syntyi jonkun olennon tunkeutuessa läpi\npensaston. Sen jälkeen näin sanajalkojen huiskuvan jonkun kulkiessa.\nSitten sanajalat taipuivat kahta puolta, ja näin hehkuvat silmät,\npitkän kärsän ja valkeat torahampaat.\n\nSe oli villisika. Se tuijotti minua uteliaasti. Se röhkäsi kerran tai\npari ja vaihteli ruumiinsa painoa toiselta etujalalta toiselle, samalla\nheilutellen päätään puoleen ja toiseen ja huiskutellen sanajalkoja.\nMinä yhä istuin kuin kivettyneenä, tuijotin silmääni räpäyttämättä\nkarjua, ja sydäntäni vihloi pelko.\n\nTätä liikkumattomuutta ja äänettömyyttä minun puoleltani nähtävästi\nodotettiinkin. Minun ei pitänyt huutaa pelon ahdistaessa. Se oli\nvaiston määräys. Ja niin siinä istuin odotellen, en tiennyt mitä. Karju\ntyönsi sanajalat syrjään ja astui aholle. Uteliaisuus sen silmistä\nkatosi, ja ne hehkuivat julmina. Se keikautti uhkaavasti minulle\npäätään ja astui askeleen eteenpäin. Astui toisen ja kolmannen.\n\nSilloin minä huusin... tai kirkasin — en voi sitä kuvailla, mutta se\noli vihlova ja hirvittävä huuto. Ja sitäkin nähtävästi asiain tällä\nkannalla ollessa minulta juuri odotettiin. Koko läheltä kajahti\nvastaushuuto. Minun ääneni näytti hetkeksi ällistyttäneen karjun, ja\nsen heiluillessa ja tasapainoaan vaihdellessa epäröivänä syöksyi\neteemme uusi ilmiö.\n\nHän, äitini, oli kuin iso orangutangi tai kuin simpanssi, mutta\nkuitenkin räikeällä ja määrätyllä tavalla aivan erilainen. Hän oli\nrotevampi rakenteeltaan kuin ne ja vähemmän karvainen. Hänen\nkäsivartensa eivät olleet niin pitkät ja hänen takaraajansa olivat\nvankemmat. Hänellä ei ollut mitään vaatteita — vain luonnolliset\nkarvansa. Ja voinpa sanoa teille, että hän oli raivotar kiihoittuneena.\n\nJa raivottarena hän nyt syöksyi nähtäville. Hän narskutteli hampaitaan,\nväänteli pelottavasti kasvojansa, ärisi ja päästeli alinomaa huikeita\nhuutoja, jotka kuuluivat kuin \"Kh-ah! kh-ah!\" Niin äkkiä ja hirveänä\nhän ilmestyi, että karju ehdottomasti hätkähti puolustusasemaan ja\nkohotti harjaksensa hänen posahtaessaan sitä kohti. Sitten hän kumartui\nminun puoleeni. Karjulta hän oli säikäyttänyt aivan hengen salpauksiin.\nMinä tiesin täydelleen, mitä tehdä äitini voittamana hetkenä. Hypähdin\nhäntä vastaan, tartuin häntä vyötäisiin ja pidin kiinni käsin ja jaloin\n— niin, jaloin; saatoin jaloillani yhtä hyvin kiinni pidellä kuin\nkäsillänikin. Kiinteästi hänessä riippuessani voin tuntea hänen\nkarvojensa kinnauksen, kun ponnistellessa hänen ihonsa ja lihaksensa\nniiden alla liikkuivat.\n\nKuten sanottu, hypähdin häntä vastaan ja samalla hän loikkasi suoraan\nilmaan, tarttui käsillään kohdalla riippuvaan puun oksaan. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä karju torahampaitaan louskuttaen viiletti alitsemme\nmaata pitkin. Se oli päässyt ällistyksestänsä ja juoksi eteenpäin,\npäästellen suustaan kiljauksia kuin pasuunasta. Se olikin\nkutsumushuuto, sillä heti sen jälkeen olentoja syöksyi halki\nsanajalkain ja räiskettä kuului kaikkialta.\n\nJoka taholta villisikoja röhki aholle — kymmenittäin. Mutta äitini\nheilauttihe paksun oksan laelle kymmenkunta jalkaa korkealle maasta;\nminä hänestä yhä kiinni pitelin ja siellä kyyröttelimme turvassa.\nÄitini oli sangen kiihtynyt. Hän rääkyi, kirkui ja toraili hampaitaan\nlouskuttavalle harjaksiselle laumalle, joka oli allemme kerääntynyt.\nVapisten minäkin tirkistelin alas äksyjä petoja ja yritin parastani\nmatkiakseni äitini huutoja.\n\nEtäämpää kajahteli samallaisia huutoja, vain syvemmän luontoisia,\njonkinlaisella karkealla bassoäänellä. Nämä kävivät joka hetki\näänekkäämmiksi, ja pian näin hänen, isäni, lähestyvän — ainakin kaikki\najan merkit osottivat, että hän oli isäni.\n\nHän ei ollut erittäin miellyttävä isäksi. Hän näytti puoliksi ihmiseltä\npuoliksi apinalta, ei ollut enää apina, mutta ei vielä ihminenkään. En\nosaa häntä kuvailla. Ei ole tätä nykyä mitään hänen näköistään maan\npäällä, ei maan alla eikä maan sisässä. Hän oli iso mies sen ajan\nmieheksi, ja hänen täytyi painaa ainakin sata kolmekymmentä naulaa.\nHänen kasvonsa olivat leveät ja latuskaiset, ja kulmakarvat riippuivat\nhänen silmiensä edessä. Itse silmät olivat pienet, syvälle painuneet ja\naivan lähekkäin. Hänellä ei ollut varsinaista nenää ollenkaan. Se oli\nlitistynyt ja leveä ja nähtävää vartta vailla; sieramet olivat kahtena\naukkona kasvoissa, avautuen ulospäin eikä alaspäin.\n\nOtsa oli taipunut taaksepäin silmistä lähtien ja hiukset alkoivat heti\nsilmien rajalta ja taipuivat yli pään. Itse pää oli nurinkurisen pieni\nja sitä kannatti yhtä nurinkurisen paksu, lyhyt kaula.\n\nHänen ruumiinsa muodostus oli sangen alkuperäinen — niinkuin oli\nkaikkien meidän ruumiimme. Rinta oli sisään painunut, aivan\nontelomaisesti; eikä ollut ruumiissa pyöreäpalkoisia lihaksia, eivät\nolleet hartiat leveät, ei soreata suoruutta, ei sopusointuista muhkeata\nmuotoa. Voimaa se edusti, se isäni ruumis, kauneutta puuttuvaa voimaa,\njulmaa, kouristamaan, pusertamaan, rutistamaan ja hävittämään määrättyä\nalkuvoimaa.\n\nHänen lonkkansa olivat ohuet, sääret heikot ja karvaiset, koukkuiset ja\njäntevälihaksiset. Ne näyttivät itse asiassa enemmän käsivarsilta kuin\ntakaraajoilta. Ne olivat käpristyneet ja pahkaiset, eikä niissä\nsuuresti ollut sitä pohkeitten täyttä pulleutta, joka näköä antaa sinun\nsäärillesi ja minun. Muistan, ettei hän voinut kulkea jalkapohjallaan.\nSentakia että se oli rakennettu kiinni tarttumista varten, enemmän\nkäden kuin jalan näköinen. Isovarvas ei ollut toisten varpaitten kanssa\nrinnakkain, vaan oli niitä vastassa kuin peukalo, ja tämän takia hän\nsillä saattoi tarttua kiinni.\n\nMutta hänen ulkonäkönsä ei ollut sen merkillisempi kuin se tapa, jolla\nhän tuli minun ja äitini luokse, meidän kyyröttäessämme kiukkuisten\nvillisikain yläpuolella. Hän tuli puita myöten, hypellen oksalta\ntoiselle, puusta puuhun; ja hän tuli nopeasti. Voin hänet nähdä nyt\nvalvoessanikin ja tätä kirjoittaessani, miten hän heilahtelihe puissa,\ntämä nelikätinen, karvainen olento, ulvoen raivoisana, silloin tällöin\npysähtyen takomaan rintaansa puristetulla nyrkillään, hypellen kymmenen\nja viidentoista jalan aukeitten yli, tarttuen oksaan toisella kädellään\nja heilauttaen itsensä toisen aukeaman poikki jälleen toiseen oksaan\ntarttuakseen ja siten yhä edelleen koskaan epäröimättä, koskaan\narvelematta, miten jatkaisi tätä kulkuaan kasvavissa puissa.\n\nJa häntä tarkastellessani tunsin omassa olemuksessani, omissa\nlihaksissani kuohuilevaa ja väreilevää halua päästä hypähtelemään noin\noksalta oksalle; ja tunsin myöskin jonkun salaperäisen voiman varmuutta\nsiinä olemuksessani ja lihaksissani. Ja miksikäs en olisi tuntenut?\nPikku pojathan nähdessään isänsä kirvestä heiluttelevan ja puita\nkaatavan tuntevat myös itsessään, että kerran hekin kirvestä\nheiluttavat ja puita kaatavat. Ja samoin oli minun laita. Minussa\nsykähtelevä elämä valmistautui tekemään samaa, mitä isäni teki, ja\nkuiskaili minulle salaisesti ja kiihoittaen kasvavien puitten polkuja\nja lentoja metsissä.\n\nVihdoin isäni luoksemme saapui. Hän oli tavattoman kiukkuinen. Muistan\nhänen eteenpäin työnnetyn alahuulensa pinnistyksen, kun hän katseli\nalas villisikoja. Hän ärisi melkein kuin koira ja muistan, että hänen\nkulmahampaansa olivat suuret torahampaat ja että ne minuun valtavasti\nvaikuttivat.\n\nHänen käytöksensä oli omiansa vielä enemmän raivostuttamaan sikoja. Hän\nkatkoi vesoja ja ohuita oksia ja sinkautti ne alas vihollistemme\nniskaan. Hän myöskin riippui puussa toisella kädellään ja kiusotteli\nsikoja hädin tuskin niiden ulottuvilta ja härnäili niitä, kun ne\nhampaitansa louskuttelivat voimattomassa raivossaan. Eikä hän vielä\ntähänkään tyytynyt, vaan katkasi tukevan oksan ja riippuen kiinni\ntoisella kädellään ja jalallaan kutkutteli niiden kylkiä ja sivalteli\nniitä kärsään. Tarpeetonta on sanoa, että äitiäni ja minua tämä urheilu\nhuvitti.\n\nMutta kaikkeen hauskuuteen sitä väsyy, ja lopuksi isänikin hetken\nilkeästi irvisteltyään läksi opastamaan tietä puita myöten. Nyt minun\nkiihkoni pakeni tiehensä ja kävin araksi, pidellen tiukasti kiinni\näidistäni hänen kiipeillessään ja viippaillessaan metsän halki.\nMuistan, että oksa hänen painostaan katkesi. Hän lennähti hurjaan\nhyppyyn, ja samassa kun puu räiskähti, minut valtasi vihlova tieto\nsiitä, että me kaksi olimme putoamassa ilman halki. Metsä ja lepattavia\nlehtiä tavotteleva päivänpaiste hävisivät näkyvistäni. Vilauksessa näin\nisäni äkisti pysähtyvän kulussaan katsomaan, ja sitten kaikki oli\npimeätä.\n\nSeuraavassa hetkessä olin hereilläni hurstilla peitetyllä vuoteellani,\nhikoillen, vapisten ja kuvotusta tuntien. Akkuna oli auki, ja kylmää\nilmaa huokui huoneeseen. Yölamppu paloi rauhallisesti. Ja tämän takia\npidän varmana, että villisiat eivät meitä saaneet, että me emme\nmilloinkaan pohjaa tavanneet; muuten toinen minäni ei olisi täällä nyt\nmuistamassa tapausta tuhat vuosisataa jälkeenpäin.\n\n\n\n\n4\n\n\nYksi merkillinen seikka on näissä esihistoriallisissa muistoissani. Se\non aikamääräysten hämäräperäisyys. En tiedä aina tapausten järjestystä;\nenkä liioin aina tiedä, onko eri tapausten välillä kulunut pari kolme\nvai neljä viisi vuotta. Saatan vain osapuilleen arvioida ajan kulun\ntoverieni ulkonäön ja toiminnan vaihdoksista.\n\nSamalla tavalla voin eri tapaukset paikoilleen sijoittaa niiden\njohdonmukaisuuden perusteella. Esimerkiksi ei voi millään tavalla\nepäillä, että äitini ja minä jouduimme villisikain ajamina puuhun ja\npakenimme ja putosimme ennen niitä päiviä, jolloin tuttavuuden rakensin\nLuppakorvan kanssa, hänen, josta tuli poikuuteni leikkitoveri niin\nsanoakseni. Ja yhtä varmaa on myös, että näiden kahden tapahtuman\nväliajalla minun oli täytynyt luopua äidistäni.\n\nMinulla ei ole mitään muuta muistoa isästäni kuin se, minkä olen\nkertonut. Milloinkaan ei häntä näkynyt seuraavina vuosina. Ja sikäli\nkuin niitä aikoja tunnen, on ainoa mahdollinen selitys se, että hän\nvillisikaseikkailun jälkeen pian kuoli. Hänen loppunsa on epäilemättä\ntäytynyt olla tapaturmainen. Hän oli täysissä voimissaan, ja vain\näkillinen ja väkivaltainen kuolema saattoi hänet tuhota. Mutta enpä\ntiedä, millä tavalla hän turmioon joutui — hukkuiko jokeen vai\nkäärmekö nieli vai joutuiko vanhan \"sapelihampaan\", tiikerin, vatsaan\n— se on minun tietojeni ulkopuolella.\n\nSillä minähän muistan vain itse omin silmin näkemiäni näinä\nesihistoriallisina päivinä. Jos liekin äitini tietänyt isäni lopun,\nmilloinkaan ei hän sitä sanonut. Sitäpaitsi epäilen, tokko oli hänellä\nkielellistä taitoakaan riittävästi sellaista tietoa ilmaisemaan.\nSilloisella kansalla oli kaikkiaan ehkä kolme- tai neljäkymmentä ääntä\nkielellistä ilmaisumuotoa.\n\nSanon niitä ääniksi, enkä _sanoiksi_, sillä ääniä ne alkuperin olivat.\nMitään sellaista varmaa merkitystä niillä ei ollut, että niitä olisi\nvoitu muutella adjektiiveiksi ja adverbeiksi. Näitä kielen välineitä ei\nvielä silloin oltu keksitty. Sen sijaan että olisimme nimisanojen ja\nverbien laatua merkinneet adjektiivejä ja adverbejä käyttämällä, me\nmerkitsimme äänien laadun niiden laajuuden avulla, vaihtelemalla äänen\npaljoutta ja korkeutta, ääntämällä hitaammin tai nopeammin. Ajan pituus\nkutakin erikoista ääntä käytettäessä osotti sen merkityksen.\n\nMitään taivutusta meillä ei ollut. Taivutusmuoto arvailtiin äänen\nlaadusta. Me puhuimme vain aistiperäisistä asioista, koska me vain\naistimilla havaittavaa ajattelimme. Ajatustemme ilmaisemiseksi\ntarvitsimme lisäksi vielä runsaasti liikkeitä ja eleitä.\nYksinkertaisinkin aistimien ulottuvaisuuspiiriin kuulumaton asia oli\nkokonaan ajatuskykymme ulkopuolella; ja jos joku sattumalta johtui\najattelemaan jotakin aistipiirin ulkopuolella olevaa asiaa, oli hänen\nsangen vaikeata ilmaista sitä tovereilleen. Sen varalle ei ollut mitään\nääniä. Hänen oli puristaminen ne kielellisen ilmaisupiirin\nulkopuolelta. Jos hän sitä varten ääniä keksi, hänen toverinsa eivät\nniitä tajunneet. Silloin hänen oli taas turvautuminen eleisiin, jotka\najatusta mikäli mahdollista kuvasivat, ja samalla hän toisti tätä uutta\nääntä yhä uudelleen.\n\nSiten kieli varttui. Muutamain käytettävissämme olevain äänien avulla\nme pystyimme ajattelemaan ahtaassa piirissä näitten äänien ympärillä;\nsitten kävivät uudet äänet välttämättömiksi uusien ajatusten\nilmaisemiseksi. Mutta joskus ajatuksemme liitivät liian etäälle\näänivarastomme edelle ja silloin tavoitimme aistimien ulkopuolisiakin\naatoksia (hämäriä, sen vakuutan), joita emme kokonaan kyenneet tiedoksi\nantamaan muulle kansalle. Eikä kieli kovin nopeasti varttunut niinä\npäivinä.\n\nUskokaa pois, me olimme hämmästyttävän yksinkertaisia. Mutta me\nosasimme koko joukon muuta, jota ei tänäpäivänä osata. Me voimme\nliikutella korviamme, höristää ne pystyyn tai luimistaa pitkin ihoa\nmielemme mukaan. Ja voimme helposti raapustaa hartioittemme väliä.\nSaatoimme nakella kiviä jaloillamme. Olen tehnyt sitä monet kerrat. Ja\nvoinpa polvet suorina seisten taivuttaa ruumiini lanteitten kohdalta\neteenpäin, niin että sekä sormien kärjet, että vielä kyynärpäänikin\nkoskettivat maata. Entä linnunpesien raastaminen — no niin,\ntoivoisinpa, että kahdennenkymmenennen vuosisadan poikanen olisi meidät\nnähnyt. Mutta me emme munia keränneet. Me ne söimme.\n\nMuistanpa — mutta minähän poikkean kertomuksestani. Ensiksi sallikaa\nminun kertoa teille Luppakorvasta ja ystävyydestämme. Sangen varhain\nelämässäni erosin äidistäni. Mahdollisesti tämä tapahtui siksi, että\nhän isäni kuoleman jälkeen otti itselleen toisen uroksen. Muutamia\nmuistoja minulla tästä olennosta on, mutta ne eivät ole paraita. Hän\noli mitätön olento. Hänessä ei ollut mitään vantteruutta. Hän oli liian\nkielevä. Hänen pirullinen kirskuntansa kiukuttaa minua vieläkin, kun\nsitä ajattelen. Hänen mielensä oli siksi johdonmukaisuutta vailla,\nettei hänellä voinut olla mitään tarkoituksia. Apinat häkeissänsä aina\nminua muistuttavat hänestä. Hän oli apinamainen. Siten voin häntä\nparaiten kuvailla.\n\nHän minua alusta pitäen vihasi. Ja pianpa opin pelkäämään häntä ja\nhänen kavalia kepposiaan. Milloin vain hän näkyville tuli, minä\nkyyristyin äitini puoleen ja turvauduin häneen. Mutta alati vartuin\nvanhemmaksi, ja selvää oli, että minun oli yhä enemmän vieraantuminen\nhänestä, vieraantuminen yhä loitommaksi. Ja näitä tilaisuuksia Lörppä\nodotteli. Lieneepä syytä selittää, ettei meillä nimiä näinä päivinä\nollut. Mukavuuden vuoksi olen itse antanut nimet niille kansan\njäsenille, joiden kanssa läheisemmässä yhteydessä olin ja \"Lörppä\" on\nsopivin määritelmä, minkä voin keksiä oivalliselle isäpuolelleni.\nItselleni olen antanut nimen \"Suurhammas.\" Kulmahampaani olivat\nmainittavan isot.\n\nMutta palatkaamme Lörppään. Hän alinomaa minua pelotteli. Aina hän\nminua puristeli ja työnteli, ja tilaisuuden sattuessa hän ei kavahtanut\npuremastakaan minua. Usein äitini tuli väliin, ja iloapa oli nähdä sitä\ntapaa, millä hän isäpuolen raivon taltutti. Mutta tuloksena kaikesta\ntästä oli ihana ja loppumaton perheriita, jossa minä olin\nriitakapulana.\n\nEi, kotielämäni ei ollut onnellista. Hymyillyttää tätä lausepartta\nkirjoittaessani. Koti! Mitään kotia minulla ei ollut sanan nykyisessä\nmerkityksessä. Kotini oli yhteys, ei asunto. Elin äitini huomassa, en\nmissään talossa. Ja äitini asui kaikkialla ja yön tullen ylhäällä\nmaasta.\n\nÄitini oli vanhanaikainen. Hän yhä oli takertunut puihinsa. Mutta\nedistyneemmät laumamme jäsenet asuivat luolissa joen rinteellä. Äitini\noli epäluuloinen ja edistysvihollinen. Puut olivat kyllin hyvät\nhänestä. Tietysti oli meillä erikoinen puumme, jossa tavallisesti yötä\nvietimme, vaikka usein käytimme toisiakin yöpuita, kun pimeä meidät\nyllätti. Mukavassa haarukan pohjukassa oli jonkinlainen karkeatekoinen\nvarvuista, oksista ja köynnöksistä rakennettu lava. Se oli enemmän\nmahdottoman suuren linnunpesän näköinen kuin minkään muun, vaikka se\noli tuhansin kerroin alkuperäisempi sommittelultaan kuin mikään\nlinnunpesä. Mutta siinä oli muuan laitos, jota en koskaan ole minkään\nlinnunpesän yhteydessä nähnyt, nimittäin katos.\n\nEi se toki ollut sellainen katos, jommoisia ihminen nykyään laittaa!\nEikä liioin sellainenkaan, jommoisia alimmat villikansat rakentelevat\ntätä nykyä. Se oli verrattoman paljon kömpelömpi kuin kömpelöinkin\nsellaisen ihmisen käsityö, jonka ihmiseksi tunnemme. Se oli kyhätty\nkokoon kuin sattumalta, huiskin-haiskin-tavalla. Haarukan yläpuolella\nsiinä puussa, jossa lepäilimme, oli kasa kuivia oksia ja lehtirojua.\nLähekkäin olevat haarat pitivät koossa niin sanoakseni kurkihirsiä.\nNämä olivat vain tukevia tikkuja, tuuman verran läpimitaltaan. Niiden\nvarassa oli lehtiromua ja oksia, joita sinne näköjään oli viskelty\nmelkein tarkoituksettomasti. Mitään kattamista ei oltu yritettykään. Ja\ntunnustaa täytyy, että se rankkasateessa vuoti surkeasti.\n\nMutta Lörppä. Hän sai kotielämän taakaksi sekä äidilleni että minulle,\nja kotielämällä tarkoitan meidän kolmen ryhmäelämää, enkä vuotavaa\npesää puussa. Kaikkien ilkein hän oli minua kiusatessaan. Se oli niitä\ntarkoituksia, joissa hän tanakasti riippui pitemmältä kuin viisi\nminuuttia. Ja aikain vieriessä äitini oli vähemmän kärkäs minua\npuolustamaan. Luullakseni vaikutti Lörpän tavantakainen metelöiminen\nsen, että minä aloin olla hänelle rasitukseksi. Joka tapauksessa asema\nkävi pahaakin pahemmaksi niin nopeasti, että minun pian vapaaehtoisesti\nolisi ollut lähteminen kotoa. Mutta eipähän oltu minun sallittu\ntyydyttää mieltäni niin itsenäisellä teolla. Ennenkuin olin\nvalmistautunut lähtemään, minut ajettiin pois. Tarkoitan tätä aivan\nkirjaimellisesti.\n\nLörppä sai sen tilaisuuden eräänä päivänä, kun olin yksin pesässä.\nÄitini ja Lörppä olivat yhdessä lähteneet mustikkasuolle. Hän oli\nvarmaankin suunnitellut koko menon, sillä kuulin hänen palajavan\nyksinään metsän halki, möristen itse kiihoittamaansa raivoa tullessaan.\nSamoinkuin kaikki laumamme urokset, ollessaan kiukkuisia tai\nkoettaessaan kiukkuisiksi päästä, hänkin pysähtyi silloin tällöin\ntakomaan rintaansa nyrkillään..\n\nMinä tajusin, että asemani oli avuton ja vapisten kyyristyin kokoon\npesässä. Lörppä tuli suoraan puun luokse — muistan sen olleen tammen\n— ja alkoi kiivetä ylös. Eikä hän hetkeksikään keskeyttänyt\nmörinäänsä. Kuten olen sanonut, oli kielemme tavattoman laiha, ja hänen\noli täytynyt siitä puristaa eri tapoja, joiden avulla hän minulle\nilmaisi sammumattoman vihansa minua kohtaan ja aikovansa nyt ja tällä\npaikalla tehdä minusta lopun. Hänen kiivetessään haarukkaan, minä\npakenin suurelle ilmaan pistävälle oksalle. Hän minua seurasi, ja minä\netenin yhä kauemmaksi. Lopulta olin pikku oksien ja lehtien seassa.\nLörppä oli aina pelkuri, ja hänen varovaisuutensa oli aina suurempi\nkuin hänen kiukkunsa. Hän ei uskaltanut minua seurata pikku oksien ja\nlehtien sekaan. Ja sitäpaitsi kun hän oli raskaampi, olisi oksa\nkatketessaan pudottanut hänet lehvikön halki, ennenkuin olisi minuun\nehtinyt.\n\nMutta eipä ollut hänen välttämätöntäkään minua tavoittaa, ja hyvinpä se\nlurjus sen tiesi! Pahasisuinen ilme kasvoillaan ja hernesilmät\nsädehtien julmaa ymmärrystä, hän alkoi huiskuttaa oksaa. Huiskuttaa! —\nja minä olin oksan latvassa pidellen kiinni sen rungosta, joka natisten\nkatkeili painostani. Ja neljäkymmentä jalkaa alempana oli maan pinta.\n\nYhä ankarammin ja hurjemmin hän huiskutti, irvistellen minulle\nhehkuvata vihaansa. Sitten oli loppu käsissä. Kaikki neljä latvahaaraa\nkatkesi yhtaikaa, ja minä aloin pudota selkä edellä ja häneen\ntuijottaen, yhä käsin ja jaloin pidellen katkenneita oksia. Onneksi ei\nollut allani villisikoja, ja putoamistani hidastivat oksat ja kimmoavat\npensaat:\n\nTavallisesti putoaminen keskeyttää uneksimiseni, hermoja viiltävä\nsäikähdys kun riittää hetkessä särkemään tuhansien vuosisatojen poikki\njohtavat sillat ja sinkauttamaan minut täysin valveille vuoteelleni,\nmissä ehkä hiessäni ja vavisten makaan ja kuulen käkikellon tuntia\nkukkuvan etuhuoneessa. Mutta tämän kotoa lähtemisunen olen nähnyt\nmonasti, mutta en koskaan ole siihen herännyt. Aina syöksyn huutaen\npensaston läpi ja moksahdan maahan.\n\nNaarmuisena, rusikoituna ja vikisten makasin paikallani, mihin olin\npudonnut. Tirkistellessäni pensaston läpi ylöspäin, saatoin nähdä\nLörpän. Hän oli puhjennut pirulliseen riemuveisuun ja yhä edelleen\nhuiskuttamalla oksaa hän tahtia löi. Heti taukosin vikisemästä. En\nollut enää turvassa puissa, ja älysin vaarallista olevan houkutella\nliian äänekkäällä murheeni ilmaisulla metsästäviä eläimiä kimppuuni.\n\nMuistan, että kitisemästä lakattuani tarkastelin mielenkiinnolla outoja\nvaloilmiöitä, joita syntyi, kun vuoroin suljin ja aukoilin kyynelten\nkostuttamia silmäluomiani. Sitten rupesin tutkimaan itseäni ja\nhavaitsin, etten ollut kovinkaan pahoin ruhjoutunut pudotessani.\nPaikoin oli karva hankautunut pois ja iho kihnaantunut vereslihalle;\nkatkenneen oksan terävä sakara oli tunkeutunut kokonaisen tuuman\nkäsivarteeni ja oikeata lonkkaani, joka ensimmäisenä oli maahan\nmoksahtanut, särki sietämättömästi. Mutta nämä olivat joka tapauksessa\nsangen vähäpätöisiä vammoja. Luu ei mistään ollut särkynyt, ja niinä\npäivinä ihmisen liha oli paljon herkempää paranemaan kuin tätänykyä.\nMutta olihan se vaikeanlainen putous, sillä minä nilkuttelin\nloukkaantuneen lonkkani takia koko viikon jälestäpäin.\n\nSeuraava tunnelma siinä pensastossa maatessani oli turvattomuutta,\ntieto siitä, että olin koditon. Mielessäni päätin, etten ikinä palaa\näitini ja Lörpän luokse. Tahdoin lähteä kauas pois, halki pelottavan\nmetsän, etsimään itselleni yöpuuta. Ruokaa tiesin löytäväni. Ainakin\nedellisen vuoden olin ravintoni suhteen ollut äidistäni riippumaton.\nHän oli minua vain turvannut ja ohjannut.\n\nRyömin varovasti pensastosta ulos. Kerran katsoin taakseni ja näin\nLörpän yhä hihkuvan ja huiskuttavan oksaa. Se ei ollut mikään huvittava\nnäky. Tiesin varsin hyvin, miten oli oltava varovainen ja tavattoman\nhuolellisesti alotin tämän ensimäisen vaellukseni maailmassa.\n\nOllenkaan en ajatellut, minne mennä. Vain yksi tarkoitus minulla oli:\npäästä pois Lörpän ulottuvilta. Kiipeilin puihin ja vaelsin niiden\nseassa tuntikausia, kulkien puusta toiseen ollenkaan maahan\nlaskeutumatta. Mutta mihinkään erikoiseen suuntaan en mennyt enkä\nliioin kulkenut taukoamatta. Minun, samoinkuin koko kansan luonteena\noli epäjohdonmukaisuus. Minä olin sitäpaitsi vain lapsi, ja useasti\npysähtelin leikkimään matkallani.\n\nKotoa lähtiessäni sattuneet tapaukset ovat sangen hämärinä mielessäni.\nUniini eivät ne kaikki ulotu. Paljon on toinen minäni unohtanut ja\nvarsinkin juuri tältä ajalta. Enkä minä liioin ole kyennyt eri uniani\nniin soveltamaan, että ne sillaksi kutoutuisivat sen kuilun yli, joka\non kotipuusta lähtöni ja luolille saapumiseni välillä.\n\nMuistan, että useita kertoja aukeille ahoille jouduin. Näiden yli\nloikkailin kauheassa hädässä, laskeusin maahan ja juoksin minkä käpälät\nkerkisivät. Muistan, että oli päiviä sateisia ja päiviä paisteisia,\njoten yksikseni varmaankin vaeltelin pitkät ajat. Varsinkin uneksun\nsurkeudestani sateessa ja kärsimyksistäni nälässä sekä miten nälkääni\ntyydyttelin. Varsin voimakas vaikutukseltaan on pienten sisiliskojen\npyydystäminen aukean kunnaan paatisella laella. Ne juoksivat kivien\nalle, ja useimmat niistä pakoon pääsivät; mutta sattumalta käänsin\nerästä kiveä ja sain kiinni yhden. Tältä kummulta minut käärmeet\nsäikäyttivät pois. Ne eivät minua vainonneet. Lekottelivat vain\nlitteillä kivillä päivänpaisteessa. Mutta niin kova oli perinnöllinen\npelkoni niiden suhteen, että pakenin melkein yhtä nopeasti kuin jos\nolisivat kintereilläni kieriskelleet.\n\nMyöskin nakertelin katkerata kuorta nuorista puista. Hämärästi\nmuistelen syöneeni monia vihreitä pähkinöitä, joissa oli pehmeä kuori\nja maitomaista ydintä. Ja erityisesti muistan kärsineeni vatsapurua.\nSen olivat tuottaneet mahdollisesti vihreät pähkinät tai ehkäpä\nsisiliskot. En tiedä. Mutta tiedänpä, että minua ei kukaan niellyt\nniiden useiden tuntien kuluessa, jolloin vatsan väänteet minua maassa\nkahlehtivat.\n\n\n\n\n5\n\n\nÄkkiä topsahtaessani metsän laitaan tapasin edessäni uuden näkymön.\nOlin suuren aukean ahon reunassa. Tämän ahon toisella puolella\nkohoutuivat korkeat äyräät. Toisella puolen oli joki. Äyräät viettivät\njyrkkinä veteen, mutta muutamin paikoin siellä täällä, missä joskus\nmaan vieremä oli tapahtunut, oli kulkuteitä. Siinä oli luolissa elävän\nkansan juontipaikkoja.\n\nJa tämä paikka, jonne sattumalta olin saapunut, oli kansan varsinainen\nolinpaikka. Se oli kyläkunta, niin sanoakseni, sanaa laajemmassa\nmerkityksessä käyttäen. Äitini, Lörppä ja minä ynnä muutamat\nyksinkertaiset ryhmäkunnat, olimme, jos niin saa sanoa, salomaan\nasukkaita. Olimme laumasta osa, vaikka elimme jonkun matkan päässä\nsiitä. Se oli vain lyhyt matka, vaikka minulta vaellellessani oli\nsiihen mennyt ainakin koko viikko. Jos olisin suoraan kulkenut, olisin\nmatkan tunnissa suorittanut.\n\nMetsän laidasta näin äyräällä luolat, ahon ja kulkutiet\njuontipaikoille. Ja aholla näin useita kansan olentoja. Minä, lapsi,\nolin yksinäni harhaillut viikon päivät. Sinä aikana en ollut\nainoatakaan kaltaistani nähnyt. Olin elänyt peloissani ja turvatonna.\nSiksipä nyt heimolaisiani nähdessäni minut valtasi riemu, ja hurjasti\njuoksin heitä kohti.\n\nSilloin tapahtui jotakin outoa. Joku laumasta näki minut ja päästi\nvarottavan huudon. Pelosta ja säikäyksestä kirkuen lauma heti pakeni\ntiehensä. Juoksivat ja kiipeilivät kivien yli, loikkasivat luolain\nsuulle ja katosivat... kaikki paitsi yksi, vähäinen pienokainen, joka\npelästyksen vallitessa oli työnnetty aivan äyrään juurelle. Hän itkeä\ntillitti surkeasti. Hänen äitinsä syöksyi ulos; lapsi juoksi häntä\nvastaan ja piteli tiukasti kiinni äidin kiipeillessä takaisin luolaan.\n\nOlin yksin. Väkeä täynnä ollut aho oli äkisti jäänyt autioksi. Istuin\navuttomana maahan ja vikisin. En saattanut ymmärtää. Miksi oli lauma\nkaikkoutunut minua? Myöhemmin päästyäni heidän tapojensa perille, sain\nsen tietää. Nähdessään minun syöksyvän metsästä ulos, minkä käpälistäni\nlähti, he olivat päätelleet, että minua joku pyydystelevä eläin\nvainosi. Kursailematon lähestymiseni oli säikäyttänyt heidät\nmielettömiksi.\n\nIstuessani tähystämässä luolain suuta huomasin, että lauma minua\ntarkasteli. Pian he uskalsivat päänsä pistää ilmoille. Sitten he\nrupesivat toisiansa kutsumaan ulos. Kiireessä ja säikäyksen vallitessa\noli tapahtunut, että kaikki eivät olleet omiin luoliinsa päässeet.\nMuutamat nuoret olivat turvaa etsineet vieraista luolista. Äidit eivät\nheitä nimeltänsä huutaneet, sillä, kuten olen sanonut, emme vielä\nolleet nimiä keksineet. He vain päästelivät valittavia, hätääntyneitä\nääniä, jotka nuorille olivat tuttuja. Jos minun äitini olisi siellä\nollut minua kutsumassa, niin olisinpa hänen äänensä tuntenut tuhansien\näitien äänten joukosta, ja samalla tavalla hän olisi minun ääneni\ntuntenut tuhansien seasta.\n\nTätä kutsumista jatkui sikin sokin jonkun aikaa, mutta lauma oli liian\nvarovaista ulos tullakseen luolistaan ja astuakseen maan pinnalle.\nLopulta yksi tuli. Hän oli vastedes oleva melkoisena tekijänä elämäni\nvaiheissa, ja hänellä jo sitäpaitsi oli suuri osansa näyteltävänä\nkaikkien lauman jäsenten elämässä. Häntä minä sanon Punasilmäksi tämän\nkertomuksen menossa — siitä syystä, että hänen silmänsä olivat\ntulehtuneet, silmäluomet melkein punaset, ja niiden synnyttämä\nomituinen vaikutus tuntui olevan kuin hänen hirvittävän\nraakamaisuutensa kylttinä. Hänen sielunsa oli punanen väriltään.\n\nHän oli kaikin puolin hirviö. Ruumiiltaan oli hän jättiläinen. Hänen\ntäytyi painaa ainakin 170 naulaa. Hän oli meikäläisistä suurin, minkä\nkoskaan olin nähnyt. En tulikansankaan joukossa koskaan nähnyt hänen\nkokoistaan enkä liioin puukansan seassa. Joskus kun sanomalehdessä\ntapaan kuvauksia meidän nykyaikaisista nyrkkisankareistamme ja\nammattipainijoistamme, ajattelen, mitähän paraskaan heistä olisi\nmahtanut häntä vastaan.\n\nJa pelkäänpä, ettei mitään. Jos hän olisi rautaisilla sormillaan\ntarttunut kiinni lihakseen ja reväissyt, niin hän olisi voinut\nriuhtaista sen irti molemmista jänteistään ja ruumiista irralleen.\nNyrkkinsä rystysillä vapaasti iskien hän olisi särkenyt heidän\npääkallonsa kuin munan kuoren. Pahankurisilla jaloillaan (eli\ntakakäsillään) kerran raapaisten hän olisi voinut heidän sisuksensa\nkiskoa ulos. Yksi väännähdys olisi heidän niskansa katkaissut, ja\ntiedänpä, että yhdessä leukojensa rusauksessa hän olisi yhtaikaa voinut\npuhkaista suuren kurkkusuonen etupuolella ja selkäytimen takapuolella.\n\nHän saattoi hypätä kaksikymmentä jalkaa pitkältä istuvasta asennosta.\nHän oli inhoittavan karvainen. Keskuudessamme saattoi ylpeillä se,\njolla ei ollut paljon karvoja. Mutta hän oli yltä yleensä karvain\npeitossa, käsivarret niin sisä- kuin ulkopuoleltakin karvaiset ja\nkorvat samoin. Ainoat paikat hänellä, missä karvoja ei kasvanut, olivat\nkäsien ja jalkojen pohjat sekä silmäin alukset. Hän oli pelottavan\nruma, ja hänen petomainen, irvistelevä suunsa ja mahdottoman suuri\nriipuksissa oleva alahuulensa olivat aivan sopusoinnussa hänen\nsilmäinsä kanssa.\n\nTällainen oli Punasilmä. Ja varsin varovasti hän ryömi luolastaan ja\nastui maan pinnalle. Minusta välittämättä hän jatkoi tutkisteluansa.\nHän kumartui lanteiltaan eteenpäin kulkiessaan ja niin alas hän\nkumartui ja niin pitkät olivat hänen käsivartensa, että joka askeleella\nhän kätensä rystysillä kosketti maata molemmin puolin. Hän oli kömpelö\ntässä puolipystyssä asemassaan, jollaisena hän kulki, ja itse asiassa\nhän rystysillään maata kosketteli tasapainoa pitääkseen. Mutta kylläpä\nhän, sen sanon, osasi nelin kontin juosta! Ja siinä suhteessa me olimme\nperin kömpelöitä. Sitäpaitsi meistä sangen harvat pystyivät\nrystysillä tasapainoa pitämään kävellessä. Sellainen olento oli\nmuinaisperimyksellinen, ja Punasilmällä oli muinaisperimyksiä jos\nkellään.\n\nJuuri muinaisperimyksellinen hän oli. Meillä oli juuri käynnissä\nvaihdos puuelämästä maaelämään. Monia sukupolvia olimme tätä\nvaihdoskautta eläneet, ja ruumiimme ja ryhtimme olivat sitä mukaa\nmuuttuneet. Mutta Punasilmä oli taantunut alkuperäisimpään puussa\nasuvain muotoon. Kun hän meidän laumassamme oli syntynyt, eli hän\nkanssamme; mutta toden teolla hän oli muinaisperimyksellinen ja hänen\npaikkansa oli kaikkialla.\n\nHyvin varuillaan ja valppaana hän liikuskeli sinne tänne aholla,\nvilkuillen puiden lehvien sekaan ja yrittäen tavoitella vilausta\npyydystävästä eläimestä, jonka he kaikki epäilivät minua ahdistaneen.\nJa hänen tätä tehdessään minusta mitään välittämättä, lauma kerääntyi\nluolain suille ja odotteli.\n\nVihdoinkin Punasilmä päätteli, että mikään vaara ei väijynyt. Hän\npalasi kulkutien päästä, missä hän oli ollut tirkistämässä\njuontipaikalle. Hänen kulkunsa kävi aivan läheltäni, mutta ei hän\nvieläkään näyttänyt minua huomaavan. Hän jatkoi varovasti kulkuaan\naivan minun viereeni, ja sitten varottamatta ja uskomattoman nopeasti\nsivalsi minua korvalle. Minä lensin takaperin ainakin kymmenkunta\njalkaa pitkälle, ennenkuin pyllähdin maahan, ja samalla kuin tämä\nmainio loiskaus tapahtui, muistan kuulleeni hurjaa melua, kaakottavaa\nja kirkuvaa naurua, joka luolista lähti. Se oli suuremmoista pilaa —\nainakin sinä päivänä; ja aivan sydämmeen käyvällä tavalla se laumalle\nkelpasi.\n\nSiten minut vastaan otettiin laumaan. Punasilmä ei minusta sen enempää\nvälittänyt, ja minulla oli täysi vapaus kitistä ja nyyhkiä sydämmeni\nkyllyydeltä. Useita vaimoja kertyi uteliaina ympärilleni, ja minä\ntunsin heidät. Olin tavannut heidät edellisenä vuonna, kun äitini oli\nottanut minut mukaansa pähkinäpuumetsään.\n\nMutta he pian jättivät minut, ja tilalle tuli kymmenkunta uteliasta ja\npörhöistä nulikkaa. Nämä asettuivat piiriin ympärilleni, osottivat\nminua sormillaan, irvistelivät, töytivät ja nipistelivät minua. Minä\nolin peloissani ja jonkun aikaa heitä kärsin; mutta sitten minut kiukku\nsai valtaansa, ja minä karkasin kynsin ja hampain ilkeimmän kimppuun —\njoka oli juuri Luppakorva. Olen hänelle sellaisen nimen antanut, sillä\nhän saattoi höristää vain toista korvaansa. Toinen aina riippui\nlerpallaan, pystymättä liikuntoa tekemään. Jossain onnettomuudessa\nlihakset olivat loukkaantuneet ja korva oli menettänyt liikuntakykynsä.\n\nHän takertui minuun ja me mittelimme voimiamme kuin henkemme edestä,\nkuten ainakin poikapari tappelussa. Me kynsimme ja purimme, tukistimme\nja rutistelimme toisiamme ja paiskoimme toisiamme maahan. Muistan\nsaaneeni kerran hänet alleni, ja tämä heitto auttoi minut ehdottomasti\nvoiton puolelle. Mutta kauan en siitä nauttia saanut. Hän kiersi toisen\nsäärensä ympärilleni ja toisella jalallaan (eli takakädellään) riipasi\nniin rajusti vatsaani, että oli vähällä sisukseni repiä ulos. Minun oli\npakko päästää hänet, pelastaakseni itseni, ja sitten painiskelimme\ntaas.\n\nLuppakorva oli minua vuotta vanhempi, mutta minä olin monin kerroin\nhäntä kiukkuisempi, ja lopulta hän läksi käpälämäkeen. Minä ajoin häntä\ntakaa poikki ahon ja erästä kulkutietä alas joelle. Mutta hän tunsi\npaikat paremmin ja juoksi veden laitaa toiselle tielle. Sitten hän\njuoksi vinoon ahon poikki ja loikkasi laajasuiseen luolaan.\n\nEnnenkuin huomasinkaan, olin kahmaissut hänen peräänsä pimeyteen.\nSeuraavassa hetkessä säikähdin pahanpäiväisesti. En ollut milloinkaan\nennen ollut missään luolassa. Rupesin uikuttamaan ja huutamaan.\nLuppakorva härnäili minua, karkasi kimppuuni huomaamatta ja työnsi\nminut kumoon. Hän ei kuitenkaan uuteen tappeluun uskaltanut antautua,\nvaan vetäytyi pois. Minä olin hänen ja luolan suun välillä eikä hän\nkulkenut ohitseni; mutta kuitenkin hän näytti menneen pois. Kuuntelin,\nmutta en saanut vihiäkään, missä hän oli. Tämä minua ihmetytti, ja\npäästyäni ulkopuolelle, istuin maahan vartioimaan.\n\nHän ei tullut ulos luolan suusta, siitä olin varma; mutta muutaman\nminuutin kuluttua hän hihitteli vieressäni. Taas juoksin hänen peräänsä\nja taas hän pakeni luolaan; mutta tällä kerralla minä pysähdyin suulle.\nVetäysin sitten hiukan etäämmälle vartioimaan. Hän ei tullut ulos;\nmutta kuitenkin, kuten äskenkin, hän pian hihitteli vieressäni, ja\nkolmannen kerran minä hänet ajoin luolaan.\n\nTätä peliä jatkui useampaan kertaan. Lopulta seurasin häntä luolaan,\nmistä häntä turhaan etsin. Olin utelias. En saattanut ymmärtää, miten\nhän käsistäni pääsi. Aina hän meni luolaan, mutta koskaan hän ei sieltä\nulos tullut, ja kuitenkin hän aina ilmestyi viereeni ja pilkkaili\nminua. Siten meidän tappelustamme kehittyi lymysillä olon leikki.\n\nKoko iltapuolen, vain silloin tällöin keskeyttäen, me sitä teimme, ja\nleikkivä, rauhallinen mieliala syntyi välillemme. Lopulta hän ei enää\njuossut minua pakoon, ja me istuimme yhdessä kaulatusten. Hiukan\nmyöhemmin hän selvitti avosuisen luolan salaisuuden. Kädestä pitäen hän\nvei minut sisäpuolelle. Ahdas repeämä sen yhdisti toisen luolan kanssa,\nja tämän kautta pääsimme taas ulkoilmaan.\n\nOlimme nyt hyvät ystävät. Toisten nulikkain keräytyessä piiriin\nhärnäämään, hän kävi yhdessä minun kanssani heidän kimppuunsa; ja siksi\nväkevästi me annoimme, että pian sain olla rauhassa. Luppakorva\ntutustutti minut kylässä. Vain hiukan hän osasi kertoa olosuhteista ja\ntavoista — tarpeellista kielivarastoa ei hänellä ollut; mutta hänen\ntoimiansa tarkastamalla opin paljon, ja hän se myös näytti minulle eri\nmerkkipaikat ja esineet.\n\nHän vei minut luolien ja joen väliselle aholle, sen takaiseen metsään,\nmissä puitten keskellä ruohikossa söimme paksujuurisia porkkanoita.\n\nHämärän tullessa aho jäi autioksi. Lauma haki turvaa luolista.\nLuppakorva johdatti minut makuutiloille. Korkealle kiipesimme äyrästä\nmyöten, korkeammalle kaikkia muita luolia, pieneen repeämään, jota ei\nalhaalta voinut nähdä. Tänne Luppakorva tunkeutui. Minä seurasin\nperässä vaivalloisesti, niin kapea oli suu, ja havaitsin olevani\npienessä kivisessä komerossa. Se oli sangen matala, vain pari jalkaa\nkorkea, ehkäpä kolme jalkaa leveä ja neljä pitkä. Täällä toistemme\nsyliin sykkyröityinä nukuimme yön.\n\n\n\n\n6\n\n\nRohkeimpain nulikkain leikkiessä leveäsuisissa luolissa lymysillä oloa,\nhavaitsin pian, että sellaisissa luolissa ei kukaan asunut. Kukaan ei\nniissä yötä nukkunut. Vain halkeamasuisia luolia käytettiin, mitä\nahtaampi suu, sitä parempi. Se johtui vaanivain eläinten pelosta, joka\nelämästä loi meille raskaan taakan näinä päivinä ja öinä.\n\nSeuraavana aamuna, yön nukuttuani Luppakorvan kanssa, sain kokea\nahdassuisten luolain edullisuuden. Aivan päivän koittaessa vanha\n\"sapelihammas\", tiikeri, ilmestyi aholle. Kaksi laumastamme oli jo\nylhäällä. He syöksähtivät pakoon. Lienevätkö säikäyksestä\nhullaantuneet, vai oliko peto siksi lähellä heidän kintereillään,\netteivät voineet yrittääkään äyrästä kiivetä halkeamiin asti, sitä en\ntiedä; mutta joka tapauksessa he syöksähtivät siihen laajasuiseen\nluolaan missä Luppakorva ja minä olimme edellisenä iltapäivänä\nleikkineet.\n\nMitä sisäpuolella tapahtui, sen kertomiseksi ei mitään keinoa ollut,\nmutta helposti voi päätellä, että nämä kaksi kihnausivat yhdistävän\nrepeämän kautta toiseen luolaan. Tämä repeämä oli siksi ahdas, että\n\"sapelihammas\" ei siihen mahtunut, ja ulos se tuli samaa tietä kuin oli\nmennytkin tyytymättömänä ja kiukkuisena. Ilmeistä oli, että yöllinen\npyydystys oli ollut tuloksiltaan huono ja että se oli aikonut saada\nateriansa meistä. Se huomasi molemmat uhrinsa toisen luolan suulla ja\nhyppäsi heitä kohti. Tietysti he tunkeusivat käytävän kautta\nensimmäiseen luolaan. Peto kävi entistä kiukkuisemmaksi ja mörisi.\n\nHornan henget pääsivät valloilleen meidän muitten joukossa. Koko\nlaajain äyräitten leveydeltä me keräännyimme halkeamiin ja niiden\nedustalle ja kaikki mölysimme ja kiljuimme tuhansin kielin. Ja kaikki\nirvistelimme — irvistelimme ja mölysimme; se oli meidän vaistoamme.\nOlimme yhtä kiukkuisia kuin \"sapelihammaskin\", vaikka kiukkumme oli\npelon sekaista. Muistan itsekin kiljuneeni ja irvistelleeni paraimpain\ntavalla. Nämä eivät yksinomaan vaikuttaneet esimerkillään, sillä\ntunsinpa sisässäni pakon, joka pani minut tekemään samoinkuin he\ntekivät. Karvani nousivat pystyyn, ja minut valtasi tulinen, järjetön\nraivo.\n\nJonkun aikaa vanha \"sapelihammas\" alinomaa hypähteli vuoroin\nkummassakin luolassa edestakaisin. Mutta ne kaksi meikäläistä vain\nahtautuivat edestakaisin yhdistävässä halkeamassa ja aina sen kynsistä\npääsivät. Sillä aikaa me toiset törmällä olimme ruvenneet toimimaan.\nJoka kerta kun tiikeri näyttäytyi ulkona, me viskelimme sitä kivillä.\nEnsiksi vain pudottelimme niitä sen niskaan, mutta pian aloimme\nsinkautella niitä niin voimakkaasti kuin lihaksista lähti.\n\nTämä pommitus johti \"sapelihampaan\" huomion meihin ja sai sen entistä\nkiukkuisemmaksi. Se luopui vainoamasta näitä kahta ja hypähteli äyrästä\nylös meitä muita kohti, kynsillään tarraten murtuviin kiviin ja\nmöristen kiivetessään ylöspäin. Tämä kauhea näky pakotti meistä\nviimeisenkin turvaa etsimään luoliemme sisäpuolelta. Tämän tiedän,\nsillä tirkistelin ulos ja näin koko äyrään autiona, \"sapelihammasta\"\nlukuunottamatta, jonka kynnet olivat kirvonneet ja joka luisuen putosi\nalaspäin.\n\nPäästin suustani rohkaisuäänen, ja taas oli äyräs täynnä kiljuvaa\nlaumaa ja kivet lentelivät entistä nopeammin. \"Sapelihammas\" oli\nraivosta mieletönnä. Tavan takaa se karkasi äyrästä ylöspäin. Kerran se\njo pääsikin ensimmäiselle halkeama-aukolle, ennenkuin putosi takaisin,\nmutta ei voinut tunkeutua sisälle. Joka kerta, kun se ylöspäin syöksyi,\nvyöryivät meidän ylitsemme pelon hyökyaallot. Ensiksi niinä hetkinä\nuseimmat meistä syöksyivät sisäpuolelle; mutta muutamat jäivät\nulkopuolelle pommittamaan sitä kivillä, ja lopulta kaikki jäimme ulos\npommitukseen osaa ottamaan.\n\nEi milloinkaan oltu sellaista hirviötä niin perinpohjin nolattu. Se\nleikkasi sen ylpeyttä pelottavalla tavalla, kun vähäinen ja heikko\nlaumamme sen niin saattoi puijata. Aholla se seisoi ja katseli meitä\nmuristen, häntäänsä huimien ja nappaillen suuhunsa kiviä, jotka sen\nlähelle putosivat. Kerran minä nakkasin kiven ja juuri parahiksi se\nkatsahti ylös. Se sattui sitä kuonon päähän, ja peto hypähti suoraan\nilmaan karjuen ja naukuen kivusta ja ällistyksestä.\n\nSe oli hävinnyt ja tiesi sen. Koko arvonsa kooten se kulki mahtavana ja\njuhlallisesti pois kivisateesta. Keskelle ahoa se pysähtyi ja silmäsi\nikävöiden ja nälkäisenä taakseen meitä. Sitä ei haluttanut luopua\nateriastaan, joka olisi ollut valmis, mutta mahdoton saavuttaa. Tämä\nsen näkö laukasi meidät nauramaan. Me nauroimme pilkallisesti ja\nmeluten, kaikki. Eläimet eivät siedä pilkkaa. Niiden kustannuksella\nnauraminen kiukuttaa niitä. Ja sillä tavalla vaikutti naurumme\n\"sapelihampaaseen.\" Se kääntyi karjuen ja hyökkäsi uudelleen äyräälle.\nTätä me halusimmekin. Taistelu oli muuttunut leikiksi, ja meistä oli\nsuurta nautintoa sen piekseminen.\n\nMutta sen hyökkäys ei jatkunut pitkälle. Pian se malttoi mielensä, ja\nsitäpaitsi heittoaseemme olivat terävät ja haavoittivat. Elävästi\nmuistan, minkä näköinen oli sen pullistunut silmä, jonka heittämämme\nkivi oli paisuttanut melkein umpeen. Ja yhä elävänä on minussa säilynyt\nsen kuva, kun se metsän laidassa seisoi, sinne lopuksi vetääntyneenä.\nTaaksensa se katsahti meitä, huuli kierosti kohonneena aina hirmuisten\ntorahampaitten juureen asti, karvat pystyssä ja häntä huiskien.\nViimeisen kerran se karjahti ja solui näkyvistä puitten sekaan.\n\nMutta sitä melua, mikä sitten syntyi! Me riensimme parittain\nonkaloistamme, tarkastelimme sen kynsien merkkejä äyrään pehmeissä\nkivissä ja puhuimme kaikki yhtaikaa. Toinen niistä kahdesta, jotka\nkaksoisluolassa olivat olleet salpautuneena, oli keskenkasvuinen,\npuoliksi nuorukainen, puoliksi lapsi. He olivat ylpeinä käyneet ulos\nturvapaikastaan, ja me ympäröimme heidät ihastelevaksi joukoksi. Sitten\nnuorukaisen äiti murtautui esille ja tarrasi häneen tavattoman\nkiihkoisana, takoen hänen korviaan, kiskoen häntä karvoista ja kiljuen\nkuin pahahenki. Hän oli roteva, iso vaimo, sangen karvainen ja se\nselkäsauna, minkä hän nuorukaiselle antoi, oli nautintoa koko laumalle.\nMe nauroimme kirkuen ja tarrailimme toisiimme kiinni tai kierittelimme\nmaassa iloissamme.\n\nHuolimatta siitä pelosta, jonka vallassa elimme, oli lauma aina altista\nnauramaan. Meillä oli taipumusta leikinlaskuun. Iloamme ei koskaan\nhillitty. Siinä ei ollut mitään puolitekoista. Jos joku asia oli\nhassunkurinen, niin me olimme aivan katketa sitä arvostellessamme, ja\nmitä yksinkertaisimmat, alkuperäisimmät asiat olivat meistä\nhassunkurisia. Erinomaisia naurajia me olimme, sen sanon.\n\nSamalla tavalla kuin olimme kohdelleet \"sapelihammasta\", kohtelimme\nkaikkia eläimiä, jotka kylään pyrkivät. Kulkutiemme ja juontipaikkamme\nsäilytimme omassa huostassamme saattamalla elämän kiusalliseksi\neläimille, jotka joutuivat samoilemaan varsinaiselle alueellemme.\nKiukkuisimmatkin raatelijaeläimet me niin piruutimme, että ne oppivat\njättämään alueemme rauhaan. Me emme olleet tappelijoita, niinkuin ne;\nme olimme viekkaita ja arkoja, ja juuri meidän viekkautemme ja\narkuutemme sekä tavaton taipumuksemme pelkäämään auttoi meitä elossa\nsäilymään nuoren maailman pelottavan vihollisessa ympäristössä.\n\nLuppakorva oli laskujeni mukaan vuotta vanhempi minua. Minkälainen oli\nhänen menneen elämänsä tarina, sitä hän ei millään tavalla pystynyt\nminulle kertomaan, mutta kun en koskaan nähnyt hänen äitiänsä, arvelin\nhäntä orvoksi. Isät eivät nimittäin kysymykseen tulleet laumassamme.\nAvioelämä oli vielä alkuperäisellä kannalla, ja riitaannuttuaan parit\nerosivat. Nykyinen ihminen avioerolaitostensa kautta tekee samoin\nlaillisesti. Mutta meillä ei mitään lakeja ollut. Tapaa vain\nnoudatimme, ja tapamme tässä erikoisasiassa olivat jotenkin sekalaisia.\n\nMutta kuten tämä kertomus myöhemmin osottaa, keskuudessamme oli\nvallitsemassa hämärä varjo yksiavioisuutta, joka myöhemmin valtaa ja\nmahtavuutta tuotti niille heimoille, jotka sen omaksuivat. Sitäpaitsi\nsiihenkin aikaan, jolloin minä synnyin, oli olemassa useita uskollisia\npareja, jotka puissa elivät äitini läheisyydessä. Lauman keskuudessa\neläminen ei ollut omiansa yksiavioisuutta edistämään. Tästä syystä\nvarmaankin uskolliset parit vetäytyivät pois ja yksikseen elivät.\nVuosikausia nämä parit yhdessä elivät, vaikka jommankumman kuoltua tai\njouduttua petojen ruuaksi, jälelle jäänyt poikkeuksetta etsi uuden\npuolison.\n\nYksi seikka minua suuresti ihmetytti ensi päivinä lauman keskuudessa\neläessäni. Sanomaton, ilmaisematon pelko vallitsi kaikkia.\nEnsi silmäyksellä se näytti kokonaan kohdistuvan vissiin\nilmansuuntaan. Lauma pelkäsi koillista. Se oli alituisessa pelossa sen\nkompassineljänneksen suhteen. Ja jokainen olento vilkasi useammin ja\nsuurempaa epäluuloa osottaen siihen suuntaan kuin muualle.\n\nKun Luppakorva ja minä kävimme koillista kohti syömään kuitujuurisia\nporkkanoita, jotka sinä vuodenaikana olivat paraimmillaan, kävi hän\ntavattoman araksi. Hän tyytyi ennemmin syömään jätteitä, suuria\nsitkeitä porkkanoita ja pieniä tahmeapintaisia kuin olisi uskaltanut\nhiukan etäämmälle, missä porkkanoihin ei vielä oltu koskettu. Kun minä\nuskalsin, hän kiukutteli ja riiteli kanssani. Hän antoi minun ymmärtää,\nettä sillä suunnalla uhkasi jokin kauhea vaara, mutta mikä se kauhea\nvaara oli, sitä hänen karu kielensä ei pystynyt selvittämään.\n\nMonta hyvää ateriaa tällä tavalla sain hänen turhaan nuhdellessaan ja\nkieltäessään minua. En saattanut ymmärtää. Olin hyvin varuillani, mutta\nmitään vaaraa en älynnyt. Arvailin aina välimatkan itseni ja lähimmän\npuun välillä ja tiesin, että siihen turvapaikkaan aina ehtisin kipaista\n\"keltasenruskean\" (leijonan) tai \"sapelihampaan\" tieltä, jos niistä\njompikumpi paikalle ehättäisi.\n\nKerran myöhään iltapuolella syntyi kylässä tavaton häläkkä. Laumaa\nkiihoitti yksi ainoa aatos ja se aatos oli pelko. Äyräällä parveili\nkansaa, ja kaikki tuijottivat ja viittoilivat koillista kohti. En\ntiennyt, mitä siellä oli, mutta kömmin koko matkan korkealle omalle\npienelle luolalleni, ennenkuin ollenkaan käännyin taakseni katsomaan.\n\nJa silloin joen toisella puolen kaukana koillisessa näin ensi kerran\nsalaperäistä _savua_. Se oli suurin eläin, minkä koskaan olin nähnyt.\nLuulin sitä pystyssä olevaksi käärmehirviöksi, joka päänsä oli\ntyöntänyt korkealle puitten sekaan ja huojutti sitä edestakaisin. Ja\nkuitenkin jollain tavoin lauman käytöksestä tunsin saaneeni tietää,\nettä savu itsessään ei ollut mikään vaara. He näyttivät sitä pelkäävän\njonkun muun merkkinä. Mikä tämä jokin muu oli, sitä en voinut arvata.\nEivätkä he voineet sitä minulle sanoa. Mutta pianpa olin sen\nsaapa tietää ja tuntea sen paljon pelottavampana kuin olivat\n\"keltaisenruskea\", vanha \"sapelihammas\" ja vieläpä yksin käärmeetkin,\njotka minusta olivat tuntuneet mahdollisimman hirveiltä otuksilta.\n\nHammasrikko oli muuan nuorukainen, joka itsekseen eleli. Hänen äitinsä\nasui luolissa, mutta kaksi lasta oli tullut hänen jälkeensä, ja hänet\noli jätetty itse itsestään huolta pitämään. Olimme katselleet sitä\nmenoa useina edellisinä päivinä, ja olipa se tuottanut meille sangen\npaljon huvia. Hammasrikko ei halunnut kotoa lähteä, ja joka kerta kun\nhänen äitinsä läksi luolasta, hän keplottelihe sinne takaisin. Kun äiti\npalasi ja nuorukaisen luolasta tapasi, oli hänen raivonsa verraton.\nPuoli laumaa keräytyi tavallisesti katsomaan näitä hetkiä. Ensiksi\nkuului luolan sisästä hänen haukuskelunsa ja kirkuntansa. Sitten saimme\nkuulla lyöntien läiskettä ja Hammasrikon parkumista. Ja jotenkin\ntällöin molemmat nuoremmat lapset yhtyivät meteliin. Ja lopulta\nHammasrikko tulla tupsahti ulos kuin pienoistulivuoren purkaus.\n\nKun tätä peliä oli jatkunut useita päiviä, tapahtui vihdoin poikasen\nlopullinen karkoitus. Hän itkeskeli murheitansa keskellä ahoa mistään\nvälittämättä ainakin puolisen tuntia, ja tuli sitten asumaan\nLuppakorvan ja minun kanssani. Luolamme oli pieni, mutta yhteen\nsulloutuen siellä oli tilaa kolmellekin. En muista Hammasrikon\nviettäneen muuta kuin yhden yön meidän kanssamme, joten onnettomuuden\noli täytynyt tapahtua heti tämän jälkeen.\n\nSe sattui puolenpäivän aikaan. Aamulla olimme syöneet kylläksemme\nporkkanoita ja sitten leikin pyörteestä varomattomina olimme\nuskaltaneet suurien puiden luo toiselle puolen. En voi ymmärtää, miten\nLuppakorva oli päässyt tavallisesta varovaisuudestaan, mutta leikki sen\nkaiketi oli vaikuttanut. Leikimme hippasilla oloa ja hauskaa oli. Ja\nsellaista hippaa! Hyppelimme kymmenen ja viidentoista jalan kuilujen\nyli noin vain! Ja hyppäys suoraan alas kahdenkymmenen tai\nviidenkolmatta jalan korkeudesta ei merkinnyt meille mitään. Oikeinpa\npelkään puhua niistä pitkistä välimatkoista, joita hyppelimme.\nVanhemmiksi ja raskaammiksi tultuamme täytyi meidän olla varovaisempia\nhypyissämme, mutta sillä ijällä ruumiimme olivat notkeat ja kimmoavat,\nja me saatoimme tehdä mitä tahansa.\n\nHammasrikko osotti melkoista ketteryyttä leikissä. Hän oli \"hippana\"\npaljon harvemmin kuin toiset, ja leikin kestäessä hän keksi vaikean\ntempun, jota en minä eikä Luppakorvakaan pystynyt suorittamaan.\nPysyäkseni totuudessa, me emme uskaltaneet sitä koettaakaan.\n\nMeidän ollessa hippana, Hammasrikko aina juoksi korkealle oksalle\neräässä puussa. Oksan latvasta maahan täytyi olla seitsemänkymmenen\njalan matka, eikä mikään ollut putoamista estämässä. Mutta noin\npariakymmentä jalkaa alempana ja kokonaista viittätoista jalkaa\nsivultapäin kohtisuoralta uralta oli toisen puun paksu oksa.\n\nKun me juoksimme oksalle, alkoi Hammasrikko meitä tähystellen sitä\nhuiskutella. Tämä tietysti oli meidän menestyksellemme haitaksi; mutta\nhuiskutuksella hän tarkoitti muutakin kuin sitä. Hän huiskutti vauhtia\nsiihen hyppyyn, jonka aikoi tehdä. Juuri kun olimme saamaisillamme\nhänet, hän lasketti menemään. Oksa oli kuin ponnahduslauta. Se lennätti\nhänet takaperin kauas ulospäin ja pudotessaan hän kääntyi ilmassa\nkyljittäin, saadakseen etupuolelleen toisen oksan, jota kohti hän\nputosi. Tämä oksa taipui melkoisesti alaspäin hänen painostaan, ja\njoskus kuului epäilyttävää rätinääkin; mutta ei se kuitenkaan\nkatkennut, ja lehtien seasta näkyi aina Hammasrikon naama, joka\nvoitokkaana meille irvisti.\n\nMinä olin hippana, kun Hammasrikko viimeistä kertaa tätä koetti. Hän\noli päässyt oksan latvaan ja alottanut huiskuttamisensa, ja minä ryömin\nhänen perässään, kun äkkiä Luppakorva päästi heikon varoitushuudon.\nKatsahdin alas ja näin hänen puun vankimmassa haarukassa tiukasti\npuristautuvan runkoa vastaan. Vaistomaisesti kyykähdin kokoon paksulla\noksalla. Hammasrikko taukosi huiskuttamasta, mutta oksa ei tahtonut\nasettua ja hänen ruumiinsa pompahteli yhä ylös ja alas kahisevain\nlehtien mukana.\n\nKuulin kuivan oksan risahtavan ja alas katsahtaessani näin ensi kerran\ntuli-ihmisen. Hän hiiviskeli kuin varkain maata pitkin ja tirkisteli\npuuhun. Ensiksi luulin häntä villiksi eläimeksi, sillä hänellä oli\nvyötäisillään ja hartioillaan repaleinen karhunnahkapalanen. Sitten\nnäin hänen kätensä ja jalkansa ja selvemmin hänen muotonsa. Hän oli\nsangen suuresti meikäläisten näköinen, paitsi että hän ei ollut niin\nkarvainen ja että hänen jalkansa eivät olleet niin paljon käden\nkaltaiset kuin meidän.\n\nJa heti kun hänet näin, tulvahti mieleeni aatos: siinä koillisen hirmu,\njonka merkkinä oli salaperäinen sauhu. Mutta minua hämmästytti. Eihän\nhänessä ollut mitään pelättävän näköistä. Punasilmä tai joku\nmeikäläinen vahva mies olisi antanut hänelle enemmän kuin tarpeeksi\ntekemistä. Hän oli sitäpaitsi vanha, ijän kutistama ja hänen kasvonsa\nkarvat olivat harmaat. Hän vielä ontuikui pahoin toista jalkaansa. Ei\nollut epäilemistäkään, ettemme olisi häntä juoksussa ja kiipeämisessä\nvoittaneet. Hän ei koskaan meitä voisi saada käsiinsä, se oli varmaa.\n\nMutta hän kantoi kädessään jotakin, jota en ollut koskaan ennen nähnyt.\nSiinä oli kaari ja nuoli. Mutta siihen aikaan en kaaresta ja nuolesta\nmitään tajunnut. Miten olisin voinut aavistaa, että kuolema väjyi tuon\nkaarevan puukappaleen varassa? Mutta Luppakorva tiesi. Hän oli\nnähtävästi nähnyt tulikansaa ennenkin ja tiesi jotakin heidän\nkeinoistaan. Tulimies tirkisteli häntä ja kiersi puuta. Ja haarukan\nyläpuolella kiersi runkoa Luppakorvakin, alati pitäen silmällä, että\nrunko oli hänen ja tulimiehen välillä.\n\nTämä yhtäkkiä lähti kiertämään toiseen suuntaan. Luppakorva yllätettynä\nkäänsi myös nopeasti kiertonsa, mutta ei päässyt rungon suojaan,\nennenkuin tulimies oli kaarensa lauaissut. Näin nuolen lentävän ylös,\nsivu Luppakorvan, törmäävän oksaa vastaan ja putoavan maahan. Minä\nhypähtelin riemuissani korkealla orrellani. Sehän olikin leikkiä!\nTulimies viskasi Luppakorvaa jollakin, samoinkuin mekin joskus\ntoisiamme nakkelimme.\n\nLeikkiä jatkui vielä kotvan aikaa, mutta Luppakorva ei toista kertaa\nitseänsä paljastanut. Sitten tulimies lopetti. Minä kurkotin kauas\nkorkealta oksaltani ja huutelin hänelle alas. Halusin leikkiä. Olisin\ntahtonut, että hän olisi koettanut osata minuun esineillään. Hän näki\nminut, mutta ei minusta välittänyt, vaan käänsi huomionsa\nHammasrikkoon, joka vielä hiljaa, vasten tahtoaan heilui oksan\nlatvassa.\n\nEnsimmäinen nuoli lennähti ylöspäin. Hammasrikko vikisi pelosta ja\ntuskasta. Se oli sattunut maaliinsa. Tämä tuotti uuden käänteen\nasiassa. En enää välittänyt leikistä, vaan kyyristyin vapisten lähelle\noksaani. Toinen nuoli ja kolmas viuhahti ylös, mutta ne eivät\nHammasrikkoon sattuneet, vaan kahisivat lehvikössä läpi kulkiessaan ja\nkaartaen putosivat takaisin maahan.\n\nTulimies ojensi kaartansa taas. Hän vaihtoi asemaansa, käveli muutamia\naskeleita ja vaihtoi asemaansa uudelleen. Kaaren jänne helähti, nuoli\nlennähti ylös, ja Hammasrikko, päästäen kauhean huudon, putosi\noksaltaan. Näin hänen soluvan alaspäin kieppuen ympäri ja nuolen varsi\npistihe esiin hänen rinnastaan, näkyen ja kadoten aina sen mukaan kuin\nhänen ruumiinsa pyöri.\n\nKirkuen hän putosi alas asti seitsemänkymmentä jalkaa, syöksyen maahan\nkuuluvasti möksähtäen ja rusahtaen ja kimmoten hiukan ylöspäin ja\nsitten asettuen alalleen. Vielä hän eli, sillä hän liikahteli ja\nkiemuroi, raapustellen jaloillaan ja käsillään maata. Muistan\ntulimiehen juosseen hänen luokseen kivi kädessä ja mukiloivan häntä\npäähän — — mutta sitten en muista enää muuta.\n\nLapsuusaikanani heräsin pelosta huutaen aina tässä kohden untani — ja\ntapasin äitini tai hoitajattareni levottomana ja säikähtyneenä vuoteeni\nääressä, sivellen rauhoittaen kädellään tukkaani ja selittäen minulle,\nettä hän oli saapuvilla ja että mitään pelättävää ei ollut.\n\nSeuraava uneni tapahtumajärjestyksessä alkaa aina siten, että\nLuppakorva ja minä pakenemme metsän halki. Tulimies ja Hammasrikko sekä\nmurhenäytelmän puu ovat kadonneet. Luppakorva ja minä varovaisina,\nmutta säikähtyneinä, pakenemme puita myöten. Oikeassa sääressäni on\npolttava tuska; ja lihan läpi tunkeutuneena pää toisella ja varsi\ntoisella puolen on tulimiehen nuoli. Säären ponnistaminen ja\njännittäminen tuotti minulle ankaraa kipua ja ehkäsi sitäpaitsi\nliikkeitäni, niin että minun oli mahdoton pysyä tasalla Luppakorvan\nkanssa.\n\nVihdoin pysähdyin ja kyyristyin erään puun vankkaan haaraan. Luppakorva\njatkoi matkaansa. Minä kutsuin häntä — sangen valittavalla äänellä,\nsen muistan — ja hän pysähtyi, katsahtaen taaksensa. Sitten hän palasi\nminun luokseni, kiipesi haaraan ja tutki nuolta. Hän koetti vetää sitä\npois, mutta toisella puolen oli esteenä väkäinen terä ja toisella\nsulkainen varsi. Se teki sitäpaitsi hirveän kipeää, ja minä estin\nhäntä.\n\nJonkun aikaa olimme siinä kyyryissämme, Luppakorva hermostuneena ja\nlevottomana, kun ei raskinut lähteä; hän tirkisteli alinomaa arasti\nsinne tänne, ja minä kitisin hiljaa ja nyyhkyttelin. Luppakorva oli\nlopulleen säikäyksissä, mutta hänen käytöksessään, kun hän pelostaan\nhuolimatta jäi luokseni, oli epäilemättä sen epäitsekkyyden ja\ntoveruuden oiretta, joka osaltaan on saattanut ihmisen mahtavimmaksi\neläinten seassa.\n\nKerran vielä Luppakorva koetti vetää nuolta lihan läpi, mutta minä\näkäisesti hänet estin. Sitten hän kyykistyi ja alkoi jyrsiä nuolen\nvartta hampaillaan. Ja sitä tehdessään hän piti sitä vakavasti\nkohdallaan molemmin käsin, jotta se ei pyörisi haavassa, ja samalla\nminä pitelin kiinni häntä. Usein mietiskelen tätä kohtausta — kaksi\npuolikasvuista poikasta ihmisrodun lapsuudessa, toinen pelkoansa\nhilliten, kukistaen itsekkään mielijohteen pakenemisesta auttaakseen ja\nvaaliakseen toista. Ja eteeni kohoutuu kaikki se, minkä enteenä se on\nollut: näen kangastuksena Damonin ja Pythiaan, Eliaan kaarneet, Punasen\nRistin hoitajattaret, menetettyjen toiveitten marttyyrit ja johtajat,\nisä Damienin ja itse Kristuksen sekä kaikki ne maailman suururoot,\njoiden voimalähteet saattaa johtaa Luppakorvan ja Suurhampaan ja\nmuitten nuoren maailman hämäräin olentojen alkuperäisistä kupeista.\n\nKun Luppakorva oli nakertanut poikki nuolen pään, saattoi varren\nhelposti vetää pois. Aloin jatkaa matkaa, mutta tällä kerralla hän\nminut pysäytti. Säärestäni juoksi runsaasti verta. Joku pikku suoni oli\nepäilemättä ratkennut. Luppakorva juoksi oksan latvaan ja toi sieltä\nkourallisen vihreitä lehtiä. Nämä hän tukki haavaan. Ne täyttivät\ntarkoituksen: vuoto lakkasi pian. Sitten läksimme eteenpäin yhdessä ja\nsaavuimme turvaan luolille.\n\n\n\n\n8\n\n\nHyvästi muistan ensimmäisen talven kotoa lähtöni jälkeen. Minulla on\npitkiä unia kylmässä värisemisestä. Luppakorva ja minä istumme tiukasti\nlähekkäin, kädet ja jalat toistemme ympäri kietoutuneina, naama\nsinertävänä ja hampaat kalisten. Aamupuolella kävi eritoten ilma\ntuimaksi. Näinä kalseina aamutunteina me nukuimme vähän, toisiimme\nkäpertyneinä odottelimme viheliäisinä, kohmettuneina auringon nousua\nlämmintä saadaksemme.\n\nUlos käydessämme oli narskuvaa kuuraa jalkaimme alla. Eräänä aamuna\ntapasimme jäätä kurimon vierellä juontipaikan tyyneessä vedessä, ja\nnousipa suuri ihmettely sen johdosta. Vanha Kololuu oli lauman vanhin\njäsen, mutta hän ei ollut sellaista ikinä ennen nähnyt. Muistan sen\nsurkean ja kiukustuneen katseen, mikä hänen silmiinsä ilmestyi, kun hän\njäätä tarkasteli. (Tämä surkea katse aina ilmestyi silmiimme, kun emme\nymmärtäneet jotakin tai kun tunsimme jonkun hämärän, ilmaisemattoman\nhalun vaikutusta.) Punasilmäkin jäätä tarkastellessaan tuijotti\nkalpeana ja avuttomana joen poikki koillista kohti, aivan kuin olisi\ntahtonut tämän viimeisen ilmiön jollain tavoin asettaa yhteyteen\ntulikansan kanssa. Mutta jäätä tapasimme vain tänä yhtenä aamuna, ja se\ntalvi oli ankarin, minkä kokea saimme. En muista ainoatakaan niin\nkylmää talvea. Usein olen ajatellut, että tämä kylmä talvi oli\nlukemattomain vasta tulevain edeltäjä, kun jäälautat kauempaa\npohjoisesta vyöryivät maan pinnan yli. Mutta me emme koskaan niitä\njäälauttoja nähneet. Monien sukupolvien täytyi toisiin vaihtua,\nennenkuin lauman jälkeläiset siirtyivät etelään tai jäivät paikoilleen\nja totuttelivat uusissa olosuhteissa elämään.\n\nElämä oli meillä sattuman varassa, milloin onneksi, milloin\nonnettomuudeksi. Harvoin mitään suunniteltiin ja vielä harvemmin\nkäytäntöön pantiin. Olimme epäjohdonmukaisia, kaikkea muuta kuin\njärkiperäisesti toimivia. Ei ollut meillä mitään vakavia tarkoituksia,\nja tässä suhteessa tuhkansa oli meitä edellä. Heillä nämä kaikki\nominaisuudet olivat, joita meillä oli niin kovin vähäisessä määrässä.\nToisinaan kuitenkin, varsinkin mielenliikutusten vallitessa, kykenimme\nkauankin jotakin tarkoitusta hellimään. Yksiavioisten parien\nuskollisuus, josta olen kertonut, voidaan selittää tavan vaikutukseksi;\nmutta minun pitkäaikaista kaipuutani Nopsajalan suhteen ei voida siten\nselittää eikä liioin sammumatonta vihollisuutta minun ja Punasilmän\nvälillä.\n\nMutta muistellessani tätä kaukaisen muinaisuuden elämää, minua\nerityisesti kiusaa epäjohdonmukaisuutemme ja typeryytemme. Kerran\nlöysin särkyneen kurpitsan, joka sattui olemaan avoin puoli ylöspäin ja\noli täyttynyt sadevedellä. Vesi oli makeata ja minä join sen. Otin\nkurpitsan vielä mukaani joelle ja täytin sen uudelleen vedellä, josta\nosan join ja toisen osan kiidätin Luppakorvalle. Ja sitten nakkasin\nkurpitsan pois. Ei ollenkaan juolahtanut mieleeni täyttää kurpitsaa\nvedellä ja tuoda sitä luolaani. Kuitenkin oli minun usein öisin jano,\nvarsinkin syötyäni villejä sipulia ja vesiruohoa, mutta öisin ei kukaan\nuskaltanut luolasta lähteä juomaan.\n\nToisen kerran löysin kuivan kurpitsan, jonka sisällä siemenet\nrapisivat. Suurta iloa sillä pidin hetken aikaa. Mutta se oli vain\nleikkikalu, ei muuta. Ja kuitenkin jonkun verran myöhemmin kurpitsani\nkäyttäminen veden säilyttämiseksi tuli yleisesti käytäntöön lauman\nkeskuudessa. Mutta minä en ollut sen keksijä. Se kunnia oli vanhan\nKololuun, ja kohtuullista on merkitä, että hänen korkea ikänsä\nvälttämättä aiheutti tämän keksinnön.\n\nJoka tapauksessa oli Kololuu ensimäinen lauman jäsenistä, joka\nkurpitsoita käytti. Hän piti juomavesivarastoa luolassa, joka kuului\nhänen pojalleen, Kaljukyljelle; isälleen tämä luovutti siitä yhden\nnurkan. Me näimme usein Kololuun täyttävän kurpitsansa juontipaikalla\nja kantavan sen varovasti luolaansa. Matkiminen oli yleistä lauman\nkesken, ja pian toinen ja kolmas hankki itselleen kurpitsan ja käytti\nsitä samalla tavalla, kunnes oli yleisenä tapana meillä kaikilla veden\nsäilyttäminen kurpitsan kuorissa.\n\nJoskus vanhan Kololuun luita särki, eikä hän silloin pystynyt luolasta\nlähtemään. Silloin Kaljukylki täytti hänelle kurpitsan. Hiukan\nmyöhemmin Kaljukylki luovutti tämän toimen Lerppahuulelle, pojalleen.\nJa senjälkeen, silloinkin kun Kololuu taas oli terve, Lerppahuuli yhä\nkantoi hänelle vettä. Vähitellen, erikoisia tilaisuuksia lukuun\nottamatta, miehet jättivät veden kannon kokonaan vaimojen ja suurempain\nlasten huostaan. Luppakorva ja minä olimme itsenäisiä. Me kannoimme\nvettä vain itsellemme, ja usein pilkkailimme nuoria veden kantajia, kun\nheitä kutsuttiin leikeistä pois kurpitsoja täyttämään.\n\nKurpitsain käyttäminen oli yksi suuri lauman keksintö sinä aikana, kuin\nminä sen keskuudessa olin. Aluksi säilytimme vain vettä kurpitsoissa —\nvanhaa Kololuuta matkien. Mutta kerran joku vaimoista — en tiedä kuka\n— täytti kurpitsan mustikoilla ja vei sen luolaansa. Heti rupesivat\nkaikki vaimot kantamaan marjoja, pähkinöitä ja juuria kurpitsoissa.\nAatos, kerran alkuun päässeenä, kehittyi edelleen. Toinen aste\nkantoastiain kehityksessä läksi vaimoista. Epäilemättä jonkun vaimon\nkurpitsa joskus oli liian pieni tai muuten oli hän sen unohtanut; olipa\nmiten tahansa, hän taivutti kaksi suurta lehteä yhteen, sitoi sauman\noksilla ja kantoi kotia suuremman määrän marjoja kuin suurimpaankaan\nkurpitsaan olisi mahtunut.\n\nSiihen asti pääsimme, emme pitemmälle, tarveaineitten kantamisessa\nniinä vuosina kuin minä elin lauman seassa. Milloinkaan ei juolahtanut\nkenenkään mieleen kutoa vasua pajun vesoista. Joskus miehet ja vaimot\nsitoivat lujia köynnöksiä sanajalka- ja oksakerppujen ympäri, joita he\nkantoivat luoliinsa nukkumatiloiksi. Ehkäpä kymmenen tai parinkymmenen\nsukupolven vaihduttua olisimme oppineet vasuja nitomaan. Ja tässä\nsuhteessa yksi seikka on varma: jos kerran olisimme vesoja nitoneet\nvasuiksi, olisi seuraava ja väittämätön askel ollut kankaan kutominen.\nVaatteet olisivat seuranneet, ja alastomuutemme peittämisen mukana\nolisi tullut häveliäisyys.\n\nEdistyminen kävi hitaasti keskuudessamme. Aikuiset leikkivät koko\nikänsä melkein samoinkuin lapset leikkivät, ja me leikimme toisin kuin\nmitkään muut eläimet. Se vähä, mitä opimme, tapahtui tavallisesti\nleikin kestäessä ja oli uteliaisuutemme ja tarkan tiedonhalumme\nseurausta. Olimme vastikään alkaneet emmekä pitkälle voineet ehtiä\nyhden ainoan sukupolven eläessä. Olimme vailla aseita, tulta ja\nkaikkein ensimmäisessä alussa puhumista kohti. Kirjoitustaito oli niin\nkaukana tulevaisuudessa, että minua hirvittää sitä ajatellessani.\n\nMinäkin kerran olin aivan suuren keksinnön partaalla. Osottaakseni\nteille, miten kehitys näinä päivinä oli sattuman varassa, tahdon sanoa,\nettä ellei Luppakorva olisi ollut sellainen ahmatti, olisin piankin\nkesyttänyt koiran kotieläimeksi. Ja tätä ei tulikansakaan, joka\nkoillisessa eleli, ollut vielä saavuttanut. Heillä ei ollut koiria;\ntämän tiedän omista huomioistani. Mutta sallikaahan minun kertoa, miten\nLuppakorvan ahnaus mahdollisesti saattoi yhteiskunnallisen kehityksemme\ntakapajulle monen sukupolven ajaksi.\n\nLänteenpäin luoliltamme oli suuri suo; etelään taas oli matala kivinen\nkukkulajono. Näissä harvoin käytiin kahdesta syystä. Ennen kaikkea\nsiellä ei ollut sellaista ravintoa, jota me söimme; ja toiseksi kiviset\nkukkulat olivat täynnä raatelevien petojen tyyssijoja.\n\nMutta Luppakorva ja minä kiipeilimme kukkuloille eräänä päivänä. Emme\nolisi sinne kiivenneet, ellei meillä olisi ollut tiikeriä härnättävänä.\nEi, älkäähän naurako. Se oli todellakin itse vanha \"sapelihammas.\" Me\nolimme täysin turvassa. Sattumalta jouduimme sen kanssa vastakkain\nmetsässä aamulla varhain ja korkealta oksien turvissa me sinkauttelimme\nsille epäsuosiotamme ja vihaamme. Ja oksalta oksalle, puusta puuhun\nseurasimme sitä yläilmoissa, pitäen pirullista melua ja varoitusääntä\nmetsän eläville, että vanha \"sapelihammas\" oli tulossa.\n\nAinakin pilasimme sen metsästysonnen. Ja me saimme sen hyvästi\nkiukkuiseksi. Se meille mörisi, huimi häntäänsä ja joskus pysähtyi\ntähystelemään meitä pitkät ajat ihan liikkumattomana, aivan kuin olisi\nmielessään aprikoinnut jotain keinoa, millä saada meidät kynsiinsä.\nMutta me vain nauroimme ja pommittelimme sitä oksilla ja risuilla.\n\nTämä tiikerin kiusaaminen oli tavallista urheilua laumalaisilla. Joskus\npuolet laumastamme seurasi yläilmoissa tiikeriä tai leijonaa, joka oli\npäiväsaikaan uskaltanut liikkeelle. Se oli meidän kostoa; sillä useinpa\noli laumamme jäseniä äkkiarvaamatta kaapaistu ja joutuneet he olivat\ntiikerin tai leijonan mahaan. Ja tällaisilla avuttoman hätäkeinoilla me\nopetimme metsästysretkellä olevia eläimiä pysymään jossain määrin\nloitolla meidän alueeltamme. Sitäpaitsi se oli hauskaa. Se oli suurta\nleikkiä.\n\nJa näinpä Luppakorva ja minä olimme härnäilleet \"sapelihammasta\"\nnelisen kilometriä metsään päin. Lopulta se laski hännän koipiensa\nväliin ja pakeni meidän pilkkaamme kuin selkäänsä saanut rakkikoira.\nPanimme parastamme pysyäksemme sen tasalla; mutta metsän laitaan\npäästyämme, näkyi se etäällä vain pienenä pilkkuna.\n\nEn tiedä, mikä meitä yllytti, ellei uteliaisuus; mutta hetken aikaa\nympärillä leikittyämme, Luppakorva ja minä uskalsimme avoimen maan yli\naina kivisten kukkulain laitaan. Kauas emme menneet. Koko aikana emme\nehkä olleet sataa metriä kauempana puista. Kierrettyämme terävän\nkiviniemekkeen ympäri (kuljimme hyvin varovaisesti, sillä emme\ntienneet, mitä saattoi tapahtua), yllätimme kolme koiran pentua, jotka\npäivän paisteessa leikkivät.\n\nNe eivät meitä nähneet, ja me katselimme niitä jonkun aikaa. Ne olivat\nvilliä koiria. Kiviseinässä oli syvälle pistäytyvä kolo — nähtävästi\npesä, jonne niiden emä oli ne jättänyt ja jonne olisivat jääneet, jos\nolisivat olleet tottelevaisia. Mutta nouseva elämän halu, joka\nLuppakorvan ja minun oli saattanut uskaltamaan metsästä pois, oli\najanut pennutkin luolasta leikittelemään. Tiedän, että niiden emo olisi\nniitä rangaissut, jos olisi ne älynnyt.\n\nMutta Luppakorva ja minä ne yllätimme. Hän katsahti minuun, ja me\nsyöksimme niiden kimppuun. Pennut eivät muuta paikkaa tienneet mihin\njuosta kuin repeämään, mutta me ennätimme ennen niitä. Yksi posahti\nminun jalkoihini. Minä litistin sen säärieni väliin ja koppasin siihen\nkiinni. Se upotti pienet hampaansa minun käsivarteeni, ja minä laskin\nsen kivusta ja säikäyksestä nolostuneena. Seuraavassa hetkessä se oli\npujahtanut sisälle.\n\nLuppakorva, joka tappeli toisen pennun kanssa, mulkoili karsaasti minua\nja moninaisilla äänillä antoi minun ymmärtää, minkälainen höperö ja\nporopeukalo olin. Tämä minua hävetti ja urheuttani kannusti. Tarrasin\nkolmatta pentua hännästä kiinni. Kerran se sai hampaillaan minua\nriipaistuksi, sitten sain sen niskasta kiinni. Luppakorva ja minä\nistuimme maahan, riiputimme pentuja ilmassa, katselimme niitä ja\nnauroimme.\n\nNe mörisivät, ynisivät ja kiljuivat. Luppakorva yhtäkkiä hätkähti. Hän\nluuli kuulleensa jotakin. Katselimme toisiamme peloissamme, sillä\nymmärsimme asemamme vaarallisuuden. Jos mikään, niin eläinten pentuihin\nkäsiksi käyminen saattoi heidät raivoaviksi paholaisiksi. Ja nämä\ntavatonta rätinää pitävät pennut olivat villikoiran pentuja. Hyvinpä ne\ntunsimme, nämä parvissa juoksevat, kasveja syöväin eläinten hirmut.\nOlimme niitä tarkastelleet, kun ne olivat karja- ja bisonilaumojen\nkintereillä viilettäneet ja teurastaneet vasikat, ijäkkäät ja sairaat.\nItsekin olimme useasti olleet niiden hätyytettävinä. Olin nähnyt niiden\nsyöksevän kumoon erään laumalaiseni, vaimon, ja saaneen hänet kynsiinsä\njuuri kun hän oli pääsemäisillään puitten suojaan. Ellei hän olisi\nväsynyt juoksusta, olisi hän ehkä päässyt puuhun. Hän koetti, luiskahti\nja putosi alas. Ja koirat tekivät hänestä pian puhdasta.\n\nMe emme toisiamme tuijottaneet kuin silmänräpäyksen ajan. Tartuimme\nlujasti saaliiseemme ja juoksimme metsää kohti. Ja päästyämme turvaan\npitkään puuhun, riiputimme pentuja ilmassa ja nauroimme taas. Meidän\ntäytyi nauraa naurumme loppuun näettehän, tapahtui mitä tahansa.\n\nJa sitten seurasi vaikein tehtävä, mitä koskaan olin yrittänyt. Meidän\ntuli kantaa pennut luolaamme. Käsiämme emme voineet kiipeämisessä\nkäyttää; niillä tuli alati pidellä rapistelevia vankejamme. Kerran\nkoetimme kävellä maassa, mutta puuhun takaisin meidän ajoi viheliäinen\nhyena, joka seurasi sitten mukanamme maassa. Se oli viisas hyena.\n\nLuppakorva keksi aatoksen. Hän muisti, miten olimme sitoneet lehtiä\nkääröiksi ja kuljettaneet kotia vuoteiksi. Hän katkoi sitkeätä\nköynnöstä ja sitoi pentunsa jalat yhteen ja toisen köynnöspalasen\nsitasi kaulaansa sekä nakkasi pennun sen varaan selkäänsä. Täten\nhänellä olivat jalat ja kädet vapaat kiipeämistä varten. Hän riemuitsi\neikä odottanut minua, kun jäin pentuni jalkoja sitomaan, vaan jatkoi\nmatkaa. Mutta vaikeutensa siinä oli. Pentu ei taipunutkaan keikkumaan\nLuppakorvan selässä. Se heilauttihe hänen kyljelleen ja siitä raaputti\netupuolelle. Sen hampaat eivät olleet sidotut, ja heti se upotti ne\nLuppakorvan pehmeään ja suojaamattomaan vatsaan. Hän kiljahti, oli\npudota ja tarrasi molemmin käsin tanakasti ensimmäiseen oksaan\npelastaakseen oman niskansa. Köynnös katkesi hänen kaulansa ympäriltä\nja pentu jalat sidottuna tipahti maahan. Hyena alotti ateriansa.\n\nLuppakorva oli masentunut ja kiukkuinen. Hän herjaili hyenaa ja läksi\nsitten yksin tiehensä puitten läpi. Minulla ei ollut mitään syytä\nkanniskella pentua luolille; mutta minä _tahdoin_ tehdä sen ja riipuin\nkiinni tehtävässäni. Luppakorvan aatosta huolellisesti seuraamalla kävi\nse paljon helpommin. Sidoin pennun jalat yhteen, mutta pistin\nsitäpaitsi tikun hänen leukojensa läpi ja sidoin nekin tiukasti kiinni.\n\nVihdoin sain pennun kotia. Luullakseni olin itsepintaisempi kuin\nlaumalaiseni yleensä, sillä muuten en olisi siinä onnistunut. He minua\nnauroivat nähdessään minun retuuttavan pentua korkealle luolaani, mutta\nenpä siitä välittänyt. Ponnistukseni onnistuivat, ja pentu oli\nluolassa. Se se oli leikkikalu, jommoista ei ollut kellään\nlaumalaisellani. Pian se oppi. Leikkiessäni sen kanssa se puri minua,\nmutta kun leipoilin sitä korville, ei se pitkään aikaan enää\nkoettanutkaan purra.\n\nMinulta aikani livahti tyysten sen kanssa. Se oli uutta, ja lauman\nluonteenomaisena piirteenä oli uutuuksista pitäminen. Kun huomasin,\nettä hedelmät ja kasviaineet eivät sille kelvanneet, pyydystelin sen\nvaralle lintuja, oravia ja kaniinin poikia. (Me laumalaiset olimme sekä\nlihan että kasvin syöjiä ja olimme tottuneita pyydystämään pikku\nriistaa). Pentu söi lihaa ja kostui. Sen mukaan kuin voin arvioida, oli\nsen täytynyt minulla olla toista viikkoa. Silloin kerran luolaan\ntullessani mukanani pesällinen vasta munasta puhjenneita fasaaneja,\nnäin Luppakorvan tappaneen pennun ja alottelevan juuri sitä syödä. Minä\nhypähdin Luppakorvan kimppuun — luola oli pieni — ja kynsin hampain\nsiinä koeteltiin.\n\nJa niinpä tappeluun loppui tämä koiran kesyttämisyrityksistä\nensimäisiä. Me kiskoimme kourallisittain karvoja toisistamme, kynsimme,\npurimme ja raatelimme. Sitten jätimme tappelemisen ja karsaasti\ntoisiamme kyräilimme, kunnes vihdoin söimme pennun. Raakana? Niinpä\nniin. Emme olleet vielä tulta keksineet. Kehitysjakso eläinten\nkeittämiskeksintöön oli vielä tiukkaan kiedotussa tulevaisuuden\nkäärössä.\n\n\n\n\n9\n\n\nPunasilmä oli muinaisperimyksellinen. Hän oli karkeasti soraääninen\naines laumassamme. Hän oli alkuperäisempi kuin meistä kukaan. Hän ei\nkuulunut meihin, mutta mepä olimme itsekin vielä niin alkuperäisellä\nkannalla, ettemme pystyneet aikaansaamaan kyllin voimakasta\nyhteisponnistusta tappaaksemme hänet tai karkoittaaksemme hänet pois.\nYhteiskuntajärjestömme oli kyllä tökerötekoinen, mutta liian tökerö\noli hän siinäkään elämään. Hän pyrki alati laumaa hävittämään\nyhteisvastaisilla toimillaan. Hän oli todellakin takaperoinen\nmuinaisolento, ja hänen paikkansa olisi pikemmin ollut metsälauman\nseassa kuin meidän, jotka olimme muuttumassa ihmisiksi.\n\nHän oli julma hirviö, ja se merkitsi paljon näinä päivinä. Hän pieksi\nvaimojaan — ei hänellä koskaan ollut kuin yksi vaimo kerrallaan, mutta\nhän oli aviossa useita kertoja. Mahdotonta oli kenenkään naisen elää\nyhdessä hänen kanssaan, mutta kuitenkin sellaisia oli, pakosta\ntaipuivat. Ei ollut häntä vastaan sanomista.\n\nUsein olen unta nähnyt rauhallisista hetkistä ennen hämärän tuloa.\nJuontipaikalta, porkkanakentiltä ja marjasoilta laumalaisia tulvailee\naholle luolien edustalle. He eivät uskalla viipyä myöhempään, sillä\ntulossa on pelottava pimeys, jolloin maailma on alttiina pyydysteleväin\neläinten teurastuksille, ja ihmisen edeltäjät kätkeytyvät vapisevina\nkoloihinsa.\n\nMeillä on jälellä muutama minuutti, ennenkuin luoliimme kiipeämme.\nOlemme päivän leikeistä väsyneet ja äännähdyksemme ovat vaimenneita.\nPoikasetkin, vaikka mieli palaa ilveissä ja kepposissa, leikkivät\nlaimeasti. Meren tuuli on nukahtanut, ja varjot pitenevät yhä auringon\npainuessa pois. Ja silloin yhtäkkiä Punasilmän luolasta tulvahtaa\nhurjia älähdyksiä ja lyönnin läiskettä. Hän pieksää vaimoansa.\n\nEnsin valtaa joukon kammottava hiljaisuus. Mutta läiskettä ja ulinaa\njatkuu, me puskemme avuttoman raivomme ilmoille mielettömänä mörinänä.\nSelvää on, että miehet ovat närkästyksissänsä Punasilmän menettelyn\ntakia, mutta he pelkäävät häntä. Läiske lakkaa, ja hiljainen ähkyntä\nkuoleentuu pois meidän keskenämme mukistessa ja ilkeän hämärän\nlevitessä ympärillemme.\n\nVaikka useimmat tapaukset meistä olivat huvittavia, emme milloinkaan\nnauraneet Punasilmän vaimoansa piestessä. Tunsimme liian hyvin heidän\nsurullisen kohtalonsa. Monena aamuna tapasimme kunnaamme juurelta hänen\nviimeisen vaimonsa ruumiin. Hän oli vaimon kuoltua laskenut ruumiin\nvyörymään sinne luolansa suulta. Ei hän milloinkaan vainajiansa\nhaudannut. Ruumiiden poiskuljetuksen, ne kun muuten olisivat\nolopaikkaamme saastuttaneet, hän jätti toisten laumalaisten tehtäväksi.\n\nEikä Punasilmä ainoastaan murhannut vaimojansa, hän murhaili vaimoja\nsaadakseenkin. Kun hän uutta vaimoa halusi ja sellaiseksi valitsi\ntoisen vaimon, hän surmasi yksinkertaisesti sen toisen. Kaksi tällaista\nmurhaa olin itse nähnyt. Koko lauma sen tiesi; mutta ei mahtanut sille\nmitään. Ei ollut laumassa kehittynyt vielä minkäänlaista mainittavaa\nhallintoa. Oli meillä muutamia tapoja, ja kiukkumme puskimme niihin\nonnettomiin, jotka näitä tapoja loukkasivat. Niinpä esimerkiksi\nsellainen, joka juontipaikan saastutti, sai niskaansa jokaisen, joka\nsen huomasi, ja joka tahallaan päästi väärän hälytyshuudon, sai\nkäsissämme sangen raakaa pahoinpitelyä osakseen. Mutta Punasilmä\ntallasi törkeästi jalkoihinsa kaikki tapamme, ja niin me häntä\npelkäsimme, että emme pystyneet tarvittavaa yhteisvoimaa aikaan saamaan\nhäntä rangaistaksemme.\n\nKuudetta talvea luolassa asuessani, Luppakorva ja minä huomasimme\nkasvavamme. Alusta pitäen oli meidän täytynyt ahtautumalla ahtautua\nhalkeama-aukon läpi. Tämä oli samalla kuitenkin ollut edullista.\nSuurempia laumalaisia se oli estänyt anastamasta meidän luolaamme\nitselleen.\n\nEnsiksi olimme nakertaneet käsin murenevia kiviä pois, kunnes kyntemme\nkävivät helliksi; sattumalta minun mieleeni juolahti silloin aatos\nruveta puunpalikalla kiviä murtamaan. Se teki hyvää jälkeä, mutta\ntuotti onnettomuuttakin. Eräänä aamuna olimme särkeneet seinästä koko\nkasan kivipalasia. Tämän kasan minä työnsin luolan suulta alas.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä kajahti alempaa raivoisa ärjyntä. Meidän\nei tarvinnut sinne silmäistä. Tunsimme äänen liiankin hyvin.\nKiviliuskat olivat pudonneet Punasilmän niskaan. Me ryömimme\nhämmentyneinä luolaan. Hetkistä myöhemmin hän oli luolan suulla ja\ntirkisteli meitä tulehtuneilla silmillään, raivoten kuin pahahenki.\n\nMutta hän oli liian iso. Ei voinut hän päästä luoksemme. Äkkiä läksi\nhän pois. Se oli epäiltävää. Kaiken sen mukaan, mitä laumalaistemme\nluonteesta tiesimme, hänen olisi pitänyt jäädä siihen ja raivota\nloppuun kiukkunsa. Minä ryömin luolan suulle ja tirkistelin alas. Näin\nhänen juuri alkavan nousta jälleen äyrästä ylöspäin. Toisessa kädessä\nhänellä oli pitkä seiväs. Ennenkuin olin aavistanutkaan hänen\ntarkoitustaan, oli hän taas luolan suulla ja raakamaisesti survasi\nseipään luolaan.\n\nHänen survaisunsa oli kauhea, se olisi sisälmyksemme puhkaissut. Me\nvetäysimme mahdollisimman lähelle sivuseiniä, missä olimme melkein\nulkopuolella hänen tavoittamispiiriänsä. Mutta uutterasti seivästellen\nhän silloin tällöin meihin osasi — osasi seipään päällä raapaista\njulmia haavoja, ihon verille ja karvattomaksi. Kun me kivusta huusimme,\nhän karjasi riemuissansa ja seivästeli entistä uutterammin.\n\nMinussa alkoi kiukku kohota. Minussa oli oma mielenlaatuni näinä\npäivinä, ja melkoisen rohkea olin myös, vaikka se olikin suureksi\nosaksi loukkaaseen joutuneen rotan rohkeutta. Tarrasin käsin kiinni\nseipääseen, mutta niin oli Punasilmä väkevä, että hän tempasi minut\nhalkeamaan. Pitkällä kädellään hän ulottui minuun kiinni, ja hänen\nkyntensä riipivät lihaani, kunnes riuhtasin irti itseni ja pääsin\nverraten turvalliseen paikkaan sivuseinälle.\n\nHän alkoi jälleen seivästellä ja onnistui kipeästi survaista minua\nhartioihin. Luppakorva ei tehnyt mitään muuta kuin vapisi pelosta ja\nvikisi, kun häneen sattui. Etsiskelin seivästä, millä olisin survaissut\ntakaisin, mutta tapasin vain oksan pätkän, tuuman vahvuisen ja jalan\npituisen. Sen nakkasin Punasilmää kohti. Ei se mitään aikaan saanut,\nvaikka hän parahti raivonsa äkisti lisääntyessä, kun huomasi minun\nuskaltavan vastata hänen hyökkäykseensä. Hän alkoi raivoisasti survia.\nMinä löysin kiven palasen ja viskasin sen häntä kohti ja osasin häntä\nrintaan.\n\nTämä minua rohkasi, ja muutenkin olin nyt yhtä kiukkuinen kuin hän,\nenkä enää pelkoa tuntenut. Kiskasin seinästä kiven mukulan. Se painoi\nainakin kaksi tai kolme naulaa. Kaikin voimin sen läiskäytin keskelle\nPunasilmän naamaa. Se melkein teki hänestä lopun. Hän horjahti\ntaaksepäin, menetti seipäänsä ja oli pudota paadelta.\n\nHän oli hirveän näköinen. Hänen kasvonsa olivat veressä, ja hän ärjyi\nja louskutti hampaitaan kuin villi karju. Hän pyyhki veren silmiltään,\nhuomasi minut ja karjasi raivoisasti. Hänen seipäänsä oli mennyt, mutta\nhän alkoi kiskoa liuskakiven mukuloita ja nakkeli niillä minua. Sillä\ntavoin minä sain heittoaseita. Viskoin häntä sitä mukaa kuin hänkin\nminua ja paremmin; sillä hän oli hyvä maalitaulu, kun hän taas minut\nnäki vain vilaukselta, koska kyyristelin sivuseinälle.\n\nÄkkiä hän katosi jälleen. Luolan suulta näin hänen kapuavan alas. Koko\nlauma oli kerääntynyt ulkopuolelle ja kammottavan hiljaisena katseli\nasian menoa. Hänen astuessaan alas, aremmat pujahtivat luoliinsa.\nSaatoin nähdä vanhan Kololuun toikkaroivan eteenpäin niin nopeasti kuin\nhän päästä voi. Punasilmä hyppäsi äyräältä ja viimeiset kaksikymmentä\njalkaa lennähti ilmassa. Hän posahti maahan erään äidin viereen, joka\njuuri oli alkanut nousta äyrästä ylöspäin. Hän huudahti pelosta, ja\nkaksivuotiaalta lapselta, joka hänessä riippui, heltisi kädet ja hän\nvierähti Punasilmän jalkoihin. Sekä hän että äiti tavoittivat lasta ja\nPunasilmä ehti ensin. Seuraavassa hetkessä heikko pieni ruumis lentää\nhurahti ilmassa ja räsähti kiviseinään. Äiti juoksi sen luokse, tempasi\nsen syliinsä ja kyyristyi itkien sen yli.\n\nPunasilmä astui edelleen ja noppasi maasta seipään. Vanha Kololuu oli\ntoikkeroinut hänen tielleen. Punasilmän suuri käsi sojotti eteenpäin ja\ntarttui vanhaa miestä niskan takaa kiinni. Odotin näkeväni hänen\nniskansa katkeavan. Hänen ruumiinsa kävi hervottomaksi, kun hän\nkohtaloonsa alistui. Punasilmä epäröi hetkisen, ja Kololuu pelottavasti\nvapisten kumarsi päänsä eteenpäin ja peitti kasvonsa ristikkäin\nolevilla käsivarsillaan. Sitten Punasilmä paiskasi hänet kasvoilleen\nmaahan. Vanha Kololuu ei vastustellut. Hän makasi maassa uikuttaen\nkuoleman pelossa. Näin Kaljukyljen ulkona aholla takovan rintaansa\nkarvat pörhössä, mutta eipä uskaltanut hän eteenpäin astua. Ja sitten\njotakin harhailevan mielensä oikkua totellen Punasilmä jätti vanhuksen\nja läksi temmaten seipään maasta.\n\nHän palasi kiviäyräälle ja alkoi kiivetä ylöspäin. Luppakorva, joka\nvieressäni vapisi ja kitisi, pujahti takaisin luolaan. Oli selvää, että\nPunasilmä liikkui murhahankkeissa. Minä olin raivoissani, kiukkuinen ja\nmelkoisen kylmä. Juoksentelin edestakaisin läheisillä kalliopaasilla ja\nkeräsin kiviläjän luolan suulle. Punasilmä oli nyt useita metrejä\nalapuolellani, ja hänet peitti hetkeksi kallion muuan ulkoneva nurkka.\nKiivetessään hänen päänsä tuli näkyviin, ja minä paiskasin kiven alas.\nSe ei sattunut, kävi kiviseinään ja murtui palasiksi; mutta ympärille\nsinkoutuva hiekka ja sora täytti hänen silmänsä, ja hän vetäikse pois\nnäkyvistä.\n\nLöpinää ja pörinää syntyi laumassa, joka näytteli katsojain osaa.\nVihdoinkin oli laumalaisissa yksi, joka uskalsi Punasilmän kanssa\nkasvokkain. Kun heidän suosio- ja riemuhuutonsa ilmoille kohosivat,\nniin Punasilmä heille karjasi, ja paikalla he äänettömiksi herkesivät.\nTämän valtansa todistuksen rohkasemana hän jälleen pisti päänsä\nnäkyville ja kiukkuisesti kyräillen, äristen ja hampaitaan louskuttaen\nkoetti säikyttää minua. Hänen katseensa oli hirvittävä: hän rypisti\npäänahkansa aivan kulmakarvain yli, niin että hiukset kiireeltä\nvalahtivat alas, kunnes joka karva seistä jopotti erikseen ja tähtäsi\nsuoraan eteenpäin.\n\nSe näky minua värisytti, mutta pelkoni minä kukistin ja kiveä kädessäni\nheristäen koetin pelottaa hänet takaisin. Hän yritti yhä eteenpäin.\nSilloin nakkasin kiven häntä kohti, mutta se ei sattunut osapuillekaan.\nSeuraava paiskaus onnistui. Kivi sattui hänen kaulaansa. Hän luiskahti\ntaaksepäin näkyviltä, mutta hänen kadotessaan näin hänen haparoivan\ntoisella kädellään kiviseinästä kiinni pitääkseen ja toisella tarttuvan\nkurkkuunsa.\n\nEn nähnyt häntä sitten enää, vaikka saatoin kuulla hänen ähisevän,\nkakattavan ja yskivän. Katsojakunnassa vallitsi kuoleman hiljaisuus.\nRyömin luolan suulle ja odottelin. Kakatus ja yskintä heikkeni, mutta\nsilloin tällöin kuulin hänen kurkkuansa selvittelevän. Hiukan myöhemmin\nhän alkoi kavuta alas. Hän kulki hyvin hitaasti, pysähtyi tavan takaa\nkaulaansa kurkottelemaan tai koettelemaan sitä kädellään.\n\nNähdessään hänen tulevan alaspäin, koko lauma huutaen ja vikisten\nvilisti metsään. Vanha Kololuu nilkuttaen ja toikkerehdellen seurasi\nperässä. Punasilmä ei välittänyt mitään koko paosta. Päästyään alas\nmaahan, hän kiersi kunnaan juurta ja kiipesi ylös omaan luolaansa. Ei\nhän kertaakaan ympärille vilkaissut.\n\nMinä katsoin Luppakorvaa ja hän minua. Ymmärsimme toisemme. Heti\naloimme sangen varovasti ja tyyneesti kiivetä kunnasta ylös. Huipulle\npäästyämme katsahdimme taaksemme. Oleskelupaikka oli autiona. Punasilmä\npysyi luolassaan, ja lauma oli kadonnut metsän syvyyteen.\n\nKäännyimme ja aloimme juosta. Syöksyimme poikki ahojen ja päätä pahkaa\nalas rinteitä, välittämättä ruohostossa mahdollisesti olevista\nkäärmeistä, kunnes metsään pääsimme. Puihin kipasimme ylös ja niin yhä\nedelleen puita myöten heilauttelimme pakoon, kunnes peninkulmia oli\nluolien ja meidän välillä. Ja silloin, mutta vasta silloin, suojassa\nsuuren haarukan, pysähdyimme, toisiamme katselimme ja aloimme nauraa.\nToisiamme syleille käsin, jaloin, silmät kyynelissä kiehuen, kyljet\npakottavina me nauroimme, nauroimme ja nauroimme.\n\nLoppuun naurettuamme, Luppakorva ja minä pyörsimme takaisin\npakomatkalta ja läksimme aamiaiselle mustikkasuolle. Se oli sama suo,\njonne olin ensi matkani maailmassa tehnyt vuosia aikaisemmin äitini\nseurassa. Vain hiukan olin häntä nähnyt tänä väliaikana. Tavallisesti\nhänen käydessään lauman luona luolilla, olin minä poissa metsissä.\nKerran tai pari olin vilaukselta nähnyt Lörpän aholla, ja suureksi\nilokseni saanut hänelle irvistellä ja härnätä häntä luolani suulta.\nSellaisia hauskuuksia lukuunottamatta olin tylysti jättänyt perheeni\nyksikseen. Se ei minun mieltäni suuresti kiinnittänyt, ja tulinpa\nsangen hyvin yksiksenikin toimeen.\n\nSyötyämme kylliksi marjoja ja jälkiruuaksi kaksi pesällistä puoliksi\nhaudottuja metsäkanan munia, Luppakorva ja minä vaelsimme valppaina\nmetsässä jokea kohti. Täällä se seisoa törrötti vanha kotipuuni, josta\nminut oli Lörppä alas työntänyt. Yhä siellä vielä asuttiin. Perhe oli\nlisääntynyt. Äitini liepeillä kiikutteli pienokainen. Sitäpaitsi oli\nsiellä tyttö, puolikasvuinen, joka varovaisesti katseli meitä alempain\noksain takaa. Hän oli nähtävästi sisarpuoleni.\n\nÄitini minut tunsi, mutta varotti minua poistumaan, aikoessani kiivetä\npuuhun. Luppakorva, joka oli paljon varovaisempi minua, läksi\nperäytymään enkä häntä saanut houkuteltua takaisin. Mutta myöhemmin\npäivällä sisareni tuli alas maahan ja siinä ja puun läheisyydessä\npeuhasimme ja leikimme koko iltapuolen. Ja sitten tuli kiusakohtaus.\nHän oli sisareni, mutta sepä ei häntä estänyt kohtelemasta minua\nhävyttömästi, sillä hän oli perinyt Lörpän koko ilkeyden. Hän kävi\näkkiä kimppuuni mitättömästä raivostuneena, kynsi minua, kiskoi\nkarvoistani ja painoi terävät pienet hampaansa syvälle käsivarteeni.\nMinulta meni maltti. En häntä loukannut, mutta annoin hänelle\nepäilemättä perusteellisemman kämmenläiskeen kuin hän lie siihen asti\nsaanut.\n\nMitenkä hän kirkui ja parkui! Lörppä, joka koko päivän oli ollut poissa\nja juuri silloin oli palajamassa, kuuli äänen ja syöksähti paikalle.\nÄitini syöksähti myös, mutta Lörppä ennätti ensin. Luppakorva ja minä\nemme hänen tuloansa odotelleet. Me olimme omilla teillämme ja Lörppä\nläksi pyydystämään henkeämme halki metsän puitten.\n\nKun pyydystys oli ohi, ja Luppakorva ja minä olimme taas naurumme\nnauraneet, huomasimme hämärän olevan tulossa. Yö kaikkine kauhuineen\noli meidät yllättämässä ja luolille palaaminen ei voinut tulla\nkysymykseenkään. Punasilmä sen teki mahdottomaksi. Turvaa etsimme\ntoisista erillään olevasta puusta, ja korkealla haarukassa vietimme sen\nyön. Se oli viheliäinen yö. Ensiksi satoi rankasti muutamia tunteja,\nsitten kävi ilma kylmäksi ja kirpeä tuuli meihin puhui. Läpimärkinä,\nruumis värisevänä ja hampaat kalisten me kyyristelimme toistemme\nsyleilyssä. Olimme menettäneet sievän, kuivan luolamme, joka niin pian\nlämpimäksi kävi ruumiimme lämpöä huokuessa.\n\nAamu meidät tapasi vaivaisina, mutta päättäväisinä. Toista sellaista\nyötä emme aikoneet sietää. Muistimme vanhempaimme puukatokset, ja\nsellaista alotimme itsellemme rakentaa. Laitoimme hataran pesän\npuitteet ja korkeammille haarukoille yläpuolella saimme useita katoksen\nkannattimia. Sitten aurinko nousi, ja sen lempeässä paisteessa\nunohdimme yölliset surkeudet ja läksimme aamiaista etsimään. Sen\njälkeen — osotus näiden päivien epäjohdonmukaisuudesta — aloimme\nleikkiä. Puuhuoneemme tekemiseen täytyi meiltä vuorottain työskennellen\nmennä kokonainen kuukausi; ja kun se valmiina oli, emme sitä sen erän\nperästä käyttäneet.\n\nMutta riennänpä ohi kertomukseni. Jouduttuamme leikkiin aamiaisen\njälkeen toisena päivänä luolilta lähdöstä, Luppakorva ajatti minulla\ntakaa itseään puitten halki aina joelle asti. Me päädyimme sinne sille\npaikalle, missä suuri rämeikkö avautui mustikkasuolta. Se oli suultansa\nlaaja ja vesi aivan liikkumaton. Kuolleessa vedessä juuri sen suun\nsisäpuolella oli sotkuinen kasa puun runkoja. Muutamat näistä, oltuaan\ntulvavesien viskeltävinä ja pitkät kesät törötettyään hiekkavalleilla,\nolivat ilman puremat, kuivat ja oksattomat. Ne viruivat korkealla\nvedessä ja puljuttelivat ylös ja alas tai kierähtelivät ympäri, kun me\nniiden päälle nousimme.\n\nSiellä täällä runkojen välissä oli vesilammikoita, ja niissä saatoimme\nnähdä parvittain pikku kaloja, jotka uida viilettivät edestakaisin.\nLuppakorva ja minä rupesimme heti kalastajiksi. Laskeuduimme\npitkällemme tukille, ja pysyimme ihan hiljaa odotellen, milloin kalat\ntulivat lähelle ja sitten nopeasti puskimme kätemme veteen. Saaliin\nsöimme heti paikalla pyristelevänä ja märkänä. Suolan puutetta emme\nhuomanneetkaan. Rämeikön suuta aloimme pitää suosittuna leikkipaikkana.\nTäällä vietimme monet tunnit joka päivä, pyydystellen kaloja ja\nleikitellen tukkien niskalla, ja täällä eräänä päivänä saimme ensi\nopetuksen purjehduksessa. Tukki, jonka selässä Luppakorva lojui, läksi\najelehtimaan. Hän oli käppyrässä kyljellään ja nukkui. Leppeä tuulen\nhenki kuljetti vitkalleen tukkia rannalta poispäin, ja kun minä hänen\npulansa huomasin, oli välimatka jo liian suuri hypättäväksi.\n\nEnsiksi koko juttu tuntui minusta hauskalta. Mutta kun ensimmäinen\nvärähtävä pelon tunne, joka näinä alituisen turvattomuuden aikoina oli\nniin yleistä, ailahti mielessäni, niin oma yksinäisyyteni minua\nsäikäytti. Äkkiä älysin, että Luppakorva oli etäällä, muutamain jalkain\npäässä solumassa outoa ainetta pitkin. Päästin äänekkään hälytyshuudon.\nHän heräsi pelästyneenä ja liikautti itseänsä rajusti tukilla. Se\nkääntyi ympäri ja Luppakorva molskahti veteen. Kolmasti tukki pulautti\nhänet uudelleen veteen, kun hän koetti kiivetä sen selkään. Sitten\nhänen onnistui rähmiä tukille ja värisi siinä pelosta.\n\nKumpainenkaan meistä ei osannut tehdä mitään. Olimme jo niin etäälle\nkehittyneet alhaisemman elämän muodoista, ettei ollut meillä uimisen\nvaistoa, emmekä olleet vielä kylliksi ihmisen kaltaisia, että olisimme\nsen osanneet keksiä ratkaistavana olevasta pulmasta. Minä juoksentelin\nedestakaisin äyrästä lohduttomana, pysyen niin lähellä Luppakorvaa,\nhänen vasten tahtoaan matkustaessaan, kuin saatoin; hän taas valitti ja\nhuusi siihen määrään, että oli merkillistä, ettei se tuottanut\nniskaamme kaiken karvaisia pyyntieläimiä. Hetket kuluivat. Aurinko\nsolui ylimmilleen ja alkoi laskeutua länteen. Keveä tuuli nukahti ja\njätti Luppakorvan tukkineen seilailemaan satakunta jalkaa rannalta.\nMutta silloin jollain tavoin, en tiedä miten, Luppakorva älysi suuren\nkeksinnön. Hän alkoi pulikoida käsillään. Aluksi hänen ennätyksensä oli\nhidasta ja säännötöntä. Sitten hän suoristi suuntansa ja alkoi\nuutterasti meloa yhä lähemmäksi. Minä en jaksanut ymmärtää. Istuin\nmaahan, tarkastelin ja odottelin, kunnes hän pääsi rantaan.\n\nMutta hän oli oppinut jotakin, jota minä en osannut. Myöhemmin\niltapuolella hän vapaaehtoisesti työntäytyi tukin varassa vesille. Ja\nvielä myöhemmin hän houkutteli minutkin mukaansa, ja minäkin pian opin\nmelomisen konstin. Lähinnä seuraavina päivinä emme voineet pysyä poissa\nrämeiköltä. Niin olimme kiintyneet uuteen leikkiimme, että melkeinpä\nsyömisen unohdimme. Me lepäsimmekin läheisessä puussa yötä. Ja\nPunasilmän koko olemassaolon unohdimme.\n\nAlati koettelimme uusia tukkeja, ja opimme tietämään, että mitä\nkapeampi oli tukki, sen nopeammin saimme sen kulkemaan. Myöskin opimme\ntietämään, että mitä kapeampi oli tukki, sen kärkkäämpi se oli\npyörähtämään ympäri ja pulpauttamaan meidät veteen. Ja vielä yhden\nasian pikku tukkien suhteen opimme. Eräänä päivänä meloimme kumpikin\nomalla tukillamme toistemme vieressä. Ja silloin aivan sattumalta\nleikkimme kestäessä huomasimme, että jos kumpikin toisella kädellä ja\njalalla piteli toisen tukista, niin tukit uivat vakavasti eivätkä\nkiepsahtaneet ympäri. Vierekkäin lojuen tässä asemassa olivat\nulkopuoliset kätemme ja jalkamme vapaat melomista varten. Ja lopulta\nkeksimme, että tällaista järjestystä noudattaen saatoimme käyttää yhä\npienempiä tukkeja ja siten saada nopeampaa vauhtia. Mutta siihen\nkeksimisemme pysähtyi. Olimme keksineet kaikkien alkuperäisimmän\nlautan, mutta eipä ollut meillä mieltä kyllin sitä ymmärtääksemme. Ei\njuolahtanut milloinkaan päähämme nitoa tukkeja yhteen sitkeillä\nköynnöksillä tai tahmeilla juurilla. Tyydyimme siihen vain, että\npitelimme käsin ja jaloin tukkeja toisissaan kiinni.\n\nVasta kun ensimmäinen purjehtimisinnostuksemme oli ohi ja olimme\nalkaneet palata puupesäämme nukkumaan yöksi, tapasimme Nopsajalan. Minä\nnäin hänet ensin poimimassa nuoria terhoja puutamme lähellä olevan\nsuuren tammen oksilta. Hän oli ylen arka. Ensiksi hän pysyi aivan\nhiljaa; mutta nähtyään, että hänet oli havaittu, hän hypähti maahan ja\nlivisti virmana tiehensä. Joka päivä näimme hänet aina vilaukselta ja\ntotuimme haeskelemaan häntä katseillamme kulkiessamme edestakaisin\npuumme ja rämeikön suun välillä.\n\nJa sitten eräänä päivänä hän ei juossut pakoon. Hän odotteli tuloamme\nja päästeli leppeitä rauhan ääniä. Mutta varsin lähelle emme päässeet.\nLähestyessämme liian likelle, hän äkkiä kiiti tiehensä, ja turvallisen\nvälimatkan takaa päästi leppeitä ääniä uudelleen. Tätä jatkui muutamia\npäiviä. Kauan kesti hänen tuttavuuteensa pääseminen, mutta lopultakin\nse oli täytetty ja hän joskus yhtyi kanssamme leikkimään.\n\nMinä pidin hänestä alusta pitäen. Hän oli ulkonäöltään mitä\nmiellyttävin. Sangen lempeä hän oli. Hänen silmänsä olivat lempeimmät\nkuin koskaan olin nähnyt. Tässä suhteessa hän oli aivan toisellainen\nkuin muut lauman tytöt ja vaimot, jotka jo synnyltäänkin olivat\nmiesmäisiä. Ei hän milloinkaan laskenut karkeita kiukkuisia ääniä, ja\nhänen luontoonsa näytti kuuluvan paeta riitoja ennemmin kuin antautua\ntappeluun.\n\nMainitsemani lempeys näytti huokuvan koko hänen olemuksestaan. Hänen\nsilmänsä olivat suuremmat kuin useimpain hänen kaltaistensa eivätkä ne\nolleet niin syvälle painuneet, ja silmäripset olivat pitemmät ja\nsäännöllisemmät. Eikä liioin hänen nenänsä ollut niin paksu ja\nlatuskainen. Siinä oli oikea varsi, ja sieramet aukenivat alaspäin.\nHänen etuhampaansa eivät olleet suuret, ei ollut ylähuuli pitkä eikä\nriipuksissa eikä liioin alahuuli eteenpäin töröllään. Hän ei ollut\nvarsin karvainen, paitsi käsivarsien ja säärien ulkosivuilta ja\nhartiain välistä; ja vaikka hän oli hoikka lanteiltaan, eivät hänen\npohkeensa olleet kierot eivätkä pahkaiset.\n\nKatsellessani häntä taaksepäin kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta\nunieni välityksellä, on aina mielessäni väikkynyt, että hän lienee\nkuulunut tulikansaan. Hänen isänsä ja äitinsä lienevät hyvinkin olleet\ntätä korkeampaa polventoa. Vaikka sellaiset ilmiöt eivät olleet\nyleisiä, oli niitä kuitenkin nähtävissä, ja omin silmin olin nähnyt\nniistä todistuksia niidenkin lauman jäsenten kesken, jotka olivat\nluopioiksi kääntyneet ja ruvenneet elämään puukansan seassa.\n\nNopsajalka oli kokonaan erilainen lauman muihin naisolentoihin\nverraten, ja minä hänestä pidin alusta alkaen. Hänen lempeytensä ja\nsulonsa minua viehättivät. Hän ei milloinkaan ollut karkea eikä hän\nkoskaan tapellut. Aina hän juoksi tiehensä, ja tästä on hänen nimensä\nperäisin. Hän oli parempi kiipeämään kuin Luppakorva ja minä. Kun\nhippaa leikimme, emme koskaan voineet häntä kiinni saada paitsi\nsattumalta, kun taas hän meidät tavotti mielensä mukaan. Merkillisen\nnopea hän oli kaikissa liikkeissään, ja hänen välimatkojen\narvioimiskykynsä oli niin tarkka, että vain hänen uskalluksensa oli sen\nveroinen. Ylenmäärin arka hän oli kaikissa muissa asioissa, mutta aivan\npeloton, kun tuli kysymykseen puihin kiipeäminen tai niissä\nhyppeleminen; Luppakorva ja minä olimme saamattomia kömpelöitä ja\npelkureita hänen rinnallaan.\n\nHän oli orpo. Emme häntä milloinkaan nähneet kenenkään kanssa, eikä hän\nkertoa voinut, miten kauan oli yksin maailmassa elänyt. Aikaisin hänen\noli täytynyt avuttomassa lapsuudessaan oppia, että vain paossa oli\nturva. Hän oli sangen viisas ja ylen salaperäinen. Jonkinlaiseksi\nurheiluksi Luppakorvalle ja minulle kävi hänen olinpaikkansa etsintä.\nVarmasti hänellä jossakin oli puupesänsä eikä se ollut kovin\nkaukanakaan; mutta miten hänen jälkiänsä seurailimmekin, emme sitä\nkoskaan tavanneet. Hän taipui kyllä leikkimään kanssamme päivän aikaan,\nmutta olinpaikkansa salaisuutta hän vartioi epäluuloisesti.\n\n\n\n\n11\n\n\nMuistaa tulee, että vastikään laatimani kuvaus Nopsajalasta ei ole\nsellainen kuvaus, jonka laatinut olisi Suurhammas, unieni toinen\nminuus, esihistoriallinen esi-isäni. Unieni välityksellä minä, nykyajan\nihminen, katselen Suurhampaan silmillä ja näen.\n\nJa niin on laita monen muun asian, jota muinaisajan tapahtumista\njuttelen. Muistelmissani on kaksinaisuus, joka on siksi sekava, ettei\nse lukijoitani rasita. Pysähdyn tässä kohden kertomuksessani vain\nosottaakseni tätä kaksinaisuutta, merkillistä olemuksien sekoitusta.\nMinä, nykyajan olento, katselen vuosisatojen taakse ja punnitsen ja\nrepostelen Suurhampaan, toisen minäni, mielenliikkeitä ja vaikutelmia.\nHän ei niiden punnitsemisesta ja repostelemisesta välittänyt. Hän oli\nitse yksinkertaisuus. Hän vain eli tapaukset koskaan aprikoimatta,\nmiksi hän eli ne omalla erikoisella ja usein epävakaisella tavallaan.\n\nKun minä, todellinen minä, kasvoin vanhemmaksi, pääsin yhä enemmän\ntunkeutumaan unieni olemukseen. Paraillaan uneksiessaankin sitä voi\ntietää uneksivansa, ja jos uni on paha, voi lohduttaa itseänsä sillä\naatoksella että se vain on unta. Tämä on meidän kaikkien yhteinen\nkokemus. Ja niinpä minä, nykyajan ihminen, usein sekaannuin\nuniini ja merkillisen kaksoisolemukseni takia olin sekä toimiva\nettä sivusta katselija. Ja sangen usein olen minä, nykyinen,\nällistellyt ja harmitellut oman minäni, muinaisaikaisen, hassuutta,\nepäjohdonmukaisuutta, tylsyyttä ja yleistä, kaikenpuolista typerää\ntyperyyttä.\n\nJa vielä yksi asia, ennenkuin lopetan tämän poikkeuksen. Oletteko\nkoskaan uneksineet, että uneksitte? Koirat uneksivat, hevoset\nuneksivat, kaikki eläimet uneksivat. Suurhampaan päivinä puoli-ihmiset\nuneksivat, ja kun unet olivat pahoja, he ulisivat nukkuissaan. Minä,\nnykyinen, olen laskeunut nukkumaan Suurhampaan kanssa ja uneksinut\nhänen uniaan.\n\nTämä on, sen tiedän, melkeinpä ymmärryksen ulkopuolelle menemistä;\nmutta tiedänpä näin tehneeni. Ja sen teille sanon, että Suurhampaan\nlentämis- ja ryömimisunet olivat hänelle yhtä eläviä kuin ilman halki\nputoamisuni on teille.\n\nSillä Suurhampaalla oli myöskin toinen minänsä, ja hänen nukkuissaan\ntämä toinen minä uneksui muinaisuuden takaisia asioita, siivekkäitten\nmatelijain aikaisia, lohikäärmeitten räiskettä ja päällekarkauksia, sen\ntakaista nakertajain tapaisten imettäväisten ketterätä elämää ja vielä\nsitäkin muinaisempaa, alkumeren rantaliman elämistä. En voi, en uskalla\nsanoa enempää. Kaikki on liian hämärää, sekavaa ja kammottavaa. Voin\nvain viitata niihin äärettömiin ja pelottaviin näkyjaksoihin, joiden\nläpi olen kuin usvassa tuijotellut elämän kehittyessä, en ainoastaan\napinasta ylös päin ihmiseen asti, vaan ylöspäin aina matosesta alkaen.\n\nJa nyt palatkaamme kertomukseeni. Minä, Suurhammas, en Nopsajalkaa\ntuntenut hienompana, sopusointuisempana kasvoiltaan ja ruumiiltaan,\npitkäripsisine silmineen, nenävarsineen ja alaspäin aukeavine\nsieramineen, jotka saattoivat hänet kauneutta lähentelemään. Tunsin\nhänet vain lempeäsilmäisenä nuorena naisolentona, joka päästeli\nleppeitä ääniä eikä tapellut. Mielelläni leikin hänen kanssaan, en\ntiennyt miksi, etsin ruokaa hänen seurassaan ja linnun pesiä hänen\nkerallansa raiskailin. Ja täytyypä minun tunnustaa, että hän minua\npaljon opetti puissa kiipeämisessä. Hän oli sangen viisas, sangen\nvoimakas eivätkä mitkään laahaavat liepeet hänen liikkeitänsä estäneet.\n\nJotenkin tähän aikaan Luppakorvassa ilmestyi heikkoja uskottomuuden\noireita. Hän sai tavakseen kuljeskella sillä suunnalla, missä oli\näitini olinpuu. Hän oli ruvennut pitämään ilkeästä sisarestani, ja\nLörppä oli häntä alkanut sietää. Jonkun verran muutakin nuorisoa oli\nsiellä, lähellä asuvain yksiavioparien jälkeläisiä, ja Luppakorva\nheidän kanssansa leikitteli.\n\nMilloinkaan en saanut Nopsajalkaa käymään näiden nuorukaisten joukkoon.\nMilloin tahansa minä heidän luokseen menin, hän livahti jälellepäin ja\nkatosi. Kerran muistan kaikin voimin houkutelleeni häntä. Mutta hän\nvilkuili taakseen levottomin silmäyksin, sitten peräysi ja kutsui minua\neräästä puusta. Niinpä en minä tavallisesti seurannut Luppakorvaa hänen\nkäydessään uusien ystäväinsä luona. Pidin Nopsajalan toveruutta\nparempana. Ellei mitään olisi tapahtunut, olisi meistä epäilemättä pari\ntullut, sillä kumpikin pidimme toisistamme; mutta jotakin tapahtui.\n\nEräänä aamuna, jolloin Nopsajalkaa ei ollut näkynyt, olimme Luppakorva\nja minä alhaalla rämeikön suulla tukeilla leikkimässä. Tuskin olimme\nehtineet vesille, kun meitä raivokas mylvinä hämmästytti. Se oli\nPunasilmä. Hän kyyristelihe tukkikasan laiteilla, ja hänen silmänsä\nkiiluivat vihaa meitä kohtaan. Me säikähdimme ankarasti, sillä tässäpä\nei ollut ahdassuista luolaa turvapaikkana. Mutta olipa toki\nkahdenkymmenen jalan leveydeltä vettä välillämme; siinä oli meillä\nturvaa toistaiseksi, ja me rohkasimme mieltämme.\n\nPunasilmä nousi seisaalleen ja alkoi takoa karvaista rintaansa\nnyrkillään. Meidän kaksi tukkiamme olivat rinnakkain, ja niiden\nniskassa me istuimme ja nauroimme hänelle. Aluksi oli naurumme vain\npuolittain luonnollista, pelon sekaista, mutta kun pääsimme\nvakuutetuiksi hänen voimattomuudestansa, kävimme meluamaan. Hän raivosi\nja raivosi meille ja kihnutti hampaitaan voimattomassa kiukussansa. Ja\nluullen turvassa olevamme, me härnäsimme ja pilkkasimme häntä. Aina me\nolimme lyhytnäköisiä, me laumalaiset.\n\nPunasilmä äkkiä lopetti rintansa takomisen ja hampaittensa kihnutuksen\nja juoksi tukkiröykkiön poikki rannalle. Ja aivan yhtä äkisti meidän\niloisuutemme vaihtui ällistykseksi. Punasilmän tapana ei ollut niin\nkeveästi jättää kostopuuhiansa. Odottelimme peläten ja vapisten, mitä\ntulossa oli. Ollenkaan ei mieleemme johtunut meloa tiehemme. Hän palasi\npitkästi hypellen röykkiön poikki, toinen iso kätensä täynnä pyöreitä,\nveden valamia kiviä. Hyvä oli, ettei hän ollut löytänyt isompia\nlohkareita, kahden tai kolmen naulan painoisia mukuloita, sillä me\nolimme vain parinkymmenen jalan päässä, ja varmasti hän silloin olisi\nmeidät tappanut.\n\nEikä meidän vaaramme nytkään ollut kovin pieni. Sip! Pieni kiven\nvinkale siritti sivuksemme melkein kuulan voimalla. Luppakorva ja minä\naloimme meloa kiihkeästi. Sip-poh! Luppakorva kivahti äkkiä kivusta.\nKivi oli sattunut hänen hartiainsa väliin. Sitten yksi minuun sattui ja\nminäkin kirahdin. Meidät pelasti vain Punasilmän pommivaraston\nloppuminen. Hän syöksähti soraläjälle hakemaan uusia, ja sillä aikaa\nLuppakorva ja minä meloimme pois.\n\nVähitellen soluimme kantomatkan ulkopuolelle, vaikka Punasilmä alati\nkäväsi hakemassa lisää varustuksia ja kivet alinomaa sirisivät\nympärillämme. Rämeikön keskellä oli hiukan virtaa, ja kiihkoissamme\nemme älynneet, että se meitä ajoi jokea kohti. Me meloimme, ja\nPunasilmä pysyi niin lähellä meitä kuin voi seuraten pitkin rantaa.\nSitten hän tapasi suurempia kiviä. Sellaiset varustukset hänen\nraivoansa lisäsivät. Yksi lohkare, ainakin viiden naulan painoinen,\nkarahti tukkiin minun viereeni, ja niin kova oli sen rysähtäminen, että\nse sinkautti joukon säleitä, teräviä kuin neulat, sääreeni. Jos se\nminuun olisi sattunut, olisi se minut surmannut.\n\nJa sitten joen virta meidät tempasi mukaansa. Niin hurjasti me\nmeloimme, että Punasilmä sen ensiksi huomasi, ja ensi varoituksena\nmeille oli hänen voittokiljuntansa. Siinä missä virtaveden laita koski\nrämeikön veteen, oli kokonainen rykelmä pyörteitä eli pieniä\nvesikierteitä. Nämä tempasivat kömpelön lauttamme ja pyörittivät sitä\nedestakaisin, ympäri, sinne tänne. Meiltä melominen jäi, ja kaikki\nvoimat ponnistimme tukkien pitämiseksi koossa, vierekkäin. Ja sillä\naikaa Punasilmä yhä meitä pommitteli, kiven mukuloita putoili\nympärillemme, ja ne loiskuttivat vettä päällemme ja henkeämme\nuhkasivat. Samalla hän mulkoili meitä hurjana ja kirkui.\n\nJoessa sattui olemaan jyrkkä käänne sillä kohdalla, missä rämeikkö\nvetensä purki, ja koko pääjuoksu suuntautui vastapäiselle äyräälle. Ja\nsitä äyrästä kohti, pohjoista, me kiidimme nopeasti, samalla kulkien\nvirtaa alaspäin. Tällä tavoin pääsimme pian Punasilmän heittomatkan\nulkopuolelle, ja viimeksi hänet nähdessämme hän oli kaukana maalla ja\nhyppeli ylös ja alas veisaten riemulaulujansa.\n\nLuppakorva ja minä emme muuta tehneet kuin pitelimme tukkeja yhdessä.\nOlimme heittäytyneet kohtalon huomaan ja annoimme lauttamme menojansa\nmennä, kunnes huomasimme, että mennä huljuttelimme pitkin pohjoista\nrantaa lähes sadan jalan päässä siitä. Sinnepäin aloimme meloa. Täällä\nvirran pääjuoksu viskautui takaisin eteläistä rantaa kohti, ja\nmelomisestamme oli tuloksena, että pääsimme virran poikki sen\nnopeimmassa ja ahtaimmassa juoksussa. Ennenkuin tiesimmekään, olimme\nsen ulkopuolella tyvenessä pohjukassa.\n\nTukkimme uivat hitaasti ja vihdoin päätyivät siivosti rantaäyräälle.\nLuppakorva ja minä ryömimme rannalle. Tukit uivat edelleen pohjukasta\npois ja soluivat virtaa alas. Me katsahdimme toisiamme, mutta emme\nnauraneet. Olimme oudolla maalla, eikä mieleemme juolahtanut, että\nvoisimme palata omalle rannallemme samalla tavalla kuin olimme yli\ntulleet.\n\nOlimme oppineet kulkemaan joen poikki, vaikka emme sitä tienneet. Ja\ntätä ei kukaan laumalainen ollut ennen tehnyt. Laumastamme ensimmäisinä\nme jalallamme astuimme joen pohjoiselle rannalle ja luullakseni\nviimeisinäkin sitäpaitsi. Epäilemättä he sen poikki tulevaisina päivinä\nolisivat käyneet; mutta tulikansan siirtyminen ja siitä johtunut lauman\njäännösten siirtyminen taannutti kehitystämme vuosisatoja.\n\nEi ole tosin olemassa minkäänlaista kertomusta siitä, miten\nturmiollinen seurauksiltaan oli tulikansan siirtyminen. Itse puolestani\nolen taipuvainen luulemaan, että se sai aikaan lauman häviön;\nettä me, alemman elämän haarake, jossa ihmisyys iti, nitistyimme\nyksinkertaisesti pois ja hukuimme siinä ärjyvässä aallokossa, missä\njoki mereen laski. Luonnollisesti olen minä vastuussa sellaisesta\nmielipiteestä; mutta minähän hypähdän kertomukseni edelle, ja ennenkuin\nolen sen lopettanut, on tämän mielipiteen arvokin nähtävissä.\n\n\n\n\n12\n\n\nMinulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten kauan Luppakorva ja minä\nvaeltelimme joen pohjoispuolella olevalla maalla. Me olimme kuin\nautiolle saarelle haaksirikkoutuneita merimiehiä, mikäli kotiin\npalaamisesta oli toiveita. Me käänsimme joelle selkämme ja viikkoja ja\nkuukausia harhailimme korvessa, jossa laumalaisia ei yhtään ollut.\nSangen vaikeata on minun uudelleen kokoon kutoa kulkujamme ja\nmahdotonta tehdä sitä päivä päivältä. Suurin osa siitä on hämärää ja\nepäselvää, vaikka sieltä täältä minulla onkin eläviä muistoja\ntapahtuneista asioista.\n\nVarsinkin muistan, miten me nälkää kärsimme Pitkäjärven ja Kaukojärven\nvälisillä vuorilla ja miten me viidassa nukkuvan vasikan pyydystimme.\nSiellä myöskin eleli puukansaa metsässä Pitkäjärven ja vuorten välillä.\nNehän ne meidät ajoivat vuorille ja pakottivat meidät kulkemaan\nKaukojärvelle.\n\nEnsiksi joelta lähdettyämme, pyrimme länttä kohti, kunnes saavuimme\npienelle purolle, joka suomaitten läpitse luikerteli. Täältä käännyimme\npohjoista kohti vitkalleen kulkien ja useimpain päiväin kuluttua\nsaavuimme sille järvelle, jota olen sanonut Pitkäjärveksi. Jonkun ajan\nvietimme sen ylemmässä päässä, mistä yllin kyllin tapasimme ravintoa;\nja silloin eräänä päivänä törmäsimme metsässä yhteen puukansan kanssa.\nNämä olennot olivat julmia apinoita, eivät muuta. Mutta eivät ne\nsittenkään paljon meistä eronneet. He olivat tosin karvaisempia; heidän\nsäärensä olivat hiukan kierommat ja pahkuraisemmat, heidän silmänsä\nvähän pienemmät, heidän kaulansa pikkusen paksumpi ja lyhempi ja heidän\nsieramensa jonkun verran enemmän painuneella pinnalla olevain aukkojen\nnäköiset; mutta karvoja heillä ei kasvoissaan ollut eikä liioin\nkämmenpöydässään eikä jalkopohjissaan, ja ääniä he päästelivät\nsamallaisia kuin mekin ja jotenkin samoissa tarkoituksissa. Puukansa ja\nmeidän laumamme olivat kaiken kaikkiaan jotenkin samallaiset.\n\nMinä tapasin hänet ensiksi, pienen, kurttuisen, kuivettuneen vanhuksen,\nryppykasvoisen, tihrusilmäisen ja tutisevan. Hän oli laillinen\nryöstösaalis. Meidän maailmassamme ei mitään myötätuntoisuutta ollut\neri rotujen välillä, eikä hän meidän rotuamme ollut. Puuihminen hän oli\nja ylen vanha. Hän istui puun juurella — nähtävästi hänen oma puunsa,\nsillä näimme oksilla räsyisen pesän, missä hän yönsä nukkui.\n\nOsotin hänet Luppakorvalle, ja kumpikin syöksyimme hänen kimppuunsa.\nHän pyrki kiipeämään, mutta hidaspa oli. Minä tarrasin hänen\nkinttuihinsa ja vedin hänet takaisin. Sitten oli meillä hupaista. Me\nnipistelimme häntä, kiskoimme häntä karvoista, puristelimme hänen\nkorviansa, pistelimme tikkuja häneen ja kaiken aikaa nauroimme vesissä\nsilmin. Hänen turha kiukkunsa oli melkein mieletöntä. Hän oli\nhullunkurisen näköinen, yrittäessään puhaltaa henkiin nuoruutensa\nkylmenneitä hiiliä, koota voimiansa, jotka vuosien vieriessä olivat\nmenneet ja kuolleet — irvistellessään surkeasti, vaikka tarkoitti\njulmasti, narskuttaessaan kuluneita hampaitaan yhteen, takoessaan\nlaihaa rintaansa hervottomalla nyrkillään.\n\nHän vielä yski ja läähätti, ryki ja ähisi merkillisesti. Joka kerta kun\nhän koetti kiivetä puuhun, me vedimme hänet alas, kunnes hän lopulta\nalistui heikkouteensa, istui vain ja itki. Ja Luppakorva ja minä\nistuimme hänen vieressään kädet toistemme vyötäisillä ja nauroimme\nhänen viheliäisyyttänsä.\n\nHänen itkunsa vaihtui uikutukseksi, uikutus valitukseksi, kunnes hän\nlopulta aikoi kiljua. Tämä hälytti valppautemme, mutta mitä enemmän\nkoetimme saada hänet vaikenemaan, sen äänekkäämmin hän kirkui. Ja\nsilloin kajahti korviimme metsästä koko läheltä: \"Hoek! Hoek!\" Tähän\nkuului vastaushuutoja useita ja sangen etäällä kuului syvän basson\n\"Hoek! Hoek! Hoek!\" Ja samalla tavalla \"Huu-huu!\" kuului kaikkialta\nympäriltämme.\n\nSitten alkoi ajo. Siitä ei koskaan näyttänyt loppua tulevan. He ajoivat\nmeitä takaa puita myöten, kokonainen heimo, ja melkeinpä olivat saada\nmeidät käsiinsä. Meidän oli pakko turvautua maahan, ja täällä meillä\nolivat edut puolellamme, sillä he olivat todella puukansaa, ja vaikka\nhe kiipeämisessä meidät voittivat, jätimme me heidät jälelle juoksussa\nmaassa. Me puskimme pohjoista kohti heimon ulvoessa kintereillämme.\nAhopaikoilla välimatkamme piteni, mutta pehkoissa he pääsivät meitä\nlähemmäksi, ja monet kerrat pelastuimme vain nipin napin. Kun ajoa yhä\njatkui, me ymmärsimme, ettemme ollut heidän rotuaan ja että meidän\nväliset suhteet olivat kaikkea muuta, vaan eivät myötätuntoisia.\n\nTuntikausia he meitä ajoivat. Metsä tuntui loppumattomalta. Me pyrimme\naukeille, missä vain niitä tapasimme, mutta niistä alkoi vain entistä\nsakeampi metsä. Joskus luulimme jo päässeemme heistä ja istuuduimme\nlepäämään; mutta aina, ennenkuin olimme huohottamisesta päässeet,\nkuulimme kirotun \"Huu-huu!\" huudon ja hirvittävän \"Hoek! Hoek! Hoek!\"\nTämä viimemainittu toisinaan päättyi raakaan \"a ha ha haaaaa!!!!\"\n\nTällä tavalla meitä metsän läpi pyydysti kiukustunut puukansa.\nVihdoinkin, puolivälissä iltapäivää, rinteet alkoivat kohota yhä\nkorkeammiksi ja puut kävivät pienemmiksi. Sitten pääsimme vuoriston\nruohoiselle kupeelle. Täällä me saatoimme päästä vauhtiin, ja täällä\npuukansa luopui ajostaan ja palasi metsiinsä.\n\nVuoristo oli autiota ja tylyä, ja kolmasti sinä iltapäivänä pyrimme\nuudelleen metsään. Mutta puukansa siellä oli väjyksissä, ja takaisin he\nmeidät ajoivat. Luppakorva ja minä nukuimme sen yön vaivaispuussa, joka\nei juuri pensasta suurempi ollut. Mitään turvaa siinä ei ollut, ja\nhuokeasti olisi joku paikalle sattunut pyydystävä eläin meidät\nsaaliikseen napannut.\n\nAamulla, veres kunnioitus mielessämme puukansaa kohtaan, katsahdimme\nvuorille. Olenpa varma, ettei mitään selvää suunnitelmaa, eipä edes\naatoskaan ollut mielessämme. Meitä vain ajoi eteenpäin vaara, josta\njuuri olimme päässeet. Vaelluksestamme vuoriston poikki on minulla vain\nutuisia muistoja. Monta päivää olimme tällä autiolla alueella ja\nsurkeasti kärsimme, varsinkin pelosta; kaikki oli niin uutta ja outoa.\nKylmääkin kärsimme ja myöhemmin nälkää.\n\nSe oli kivien, liriseväin purojen ja pauhaavain putousten lohduton maa.\nMe kiipeilimme ja laskeusimme valtavia rotkoja ja kuiluja; ja alati,\nminne katselimmekin, levisi silmiemme eteen joka suunnalle harjanteita\nharjanteitten perästä, loppumattomia vuoria. Öisin nukuimme koloissa ja\nhalkeamissa, ja eräänä kylmänä yönä me kapusimme hinterän kiviröykkiön\nhuipulle, joka oli melkein puun muotoinen.\n\nMutta sitten vihdoinkin eräänä kuumana päivänä, jolloin nälkä meitä\npyörrytti, tapasimme toki lohdutusta. Täältä korkealta maanselältä\nnäimme pohjoisessa päin pienenevien, alenevien harjanteitten takana\netäisen järven kimmellyksen. Aurinko sen pinnalle paistoi ja sen\nympärillä oli aukeita tasaisia ruohoketoja; idässäpäin taas näimme\nlaajalle ulottuvan metsän tummat piirteet.\n\nKaksi päivää meiltä meni järvelle kulkiessa, ja nälästä olimme heikot;\nmutta sen rannalta tapasimme puolikasvuisen vasikan, joka näreikössä\nkyyryssänsä nukkui. Paljon vaivaa se meille tuotti, sillä muuta asetta\nsen tappamiseksi emme tunteneet kuin kätemme. Ahmittuamme itsemme\ntäyteen, kannoimme lihajätteet idän puoleiseen metsään ja kätkimme ne\npuuhun. Milloinkaan emme sille puulle enää palanneet, sillä siinä\npurossa, joka Kaukojärvestä juoksi, oli ihan sakeana lohia, jotka\nmerestä olivat kutemaan nousseet.\n\nJärvestä länteen ulottuivat ruohomaat, ja täällä oli laumoittain\nbisoneita ja karjaa. Siellä oli myöskin villikoiran parvia, ja kun\nmitään puita ei siellä kasvanut, ei ollut se paikka meille turvallinen.\nPäiväkausia seurasimme virtaa pohjoista kohti. Sitten, en tiedä mistä\nsyystä, me yhtäkkiä poikkesimme virralta ja painuimme itää kohti,\nsitten kaakkoon halki suuren metsän. Minä en teitä kiusaa\nvaelluksellamme. Mainitsen sen vain osottaakseni, kuinka me lopuksi\nsaavuimme tulikansan maahan.\n\nMe jouduimme joelle, mutta omaksi joeksemme sitä emme tunteneet. Olimme\nolleet eksyksissä niin kauan, että olimme tottuneet pitämään eksyksissä\noloa luonnollisena asiana. Muistellessani tätä aikaa, näen selvästi,\nmiten mitä sokein sattuma elämämme ja kohtalomme luo. Emme tienneet,\nettä se oli meidän jokemme — se ei mistään käynyt selville; ja ellemme\nolisi sen poikki kulkeneet, emme tietenkään koskaan olisi lauman luokse\npalanneet; enkä minä, nykyinen, tuhannen vuosisataa myöhemmin, olisi\nmilloinkaan syntynyt.\n\nMutta kuitenkin sekä Luppakorva että minä halusimme ankarasti palata.\nMatkallamme olimme kokeneet koti-ikävää, oman rotumme ja maamme\nkaipuuta; ja useastipa muistelin Nopsajalkaa, sitä nuorta naisolentoa,\njoka leppeitä ääniä päästeli, jonka kanssa hyvä oli olla ja joka\nyksiksensä eleli, kenenkään tietämättä missä. Häntä muistellessani\nminusta tuntui kuin olisi minun nälkä, ja sellaista tunsin, vaikka\nminun ei nälkä ollut ja vaikka vastikään olin syönyt.\n\nMutta se joki. Ravintoa oli yllin kyllin, pääasiassa marjoja ja meheviä\njuuria, ja joen partaalla leikimme ja teutaroimme kaiket päivät. Ja\naatos heräsi Luppakorvassa. Aatoksen synty oli aivan selvä\nkehityksessänsä. Minä sen näin. Hänen silmiensä ilme kävi surulliseksi\nja vaikeroivaksi, ja hän oli sangen rauhaton. Sitten hänen silmänsä\nkävivät sameiksi kuin olisi hän menettänyt vasta heränneen aatoksensa\njohtolangan. Sitä seurasi taas surullinen, vaikeroiva ilme, kun aatos\nmielessä pysyi ja hän sen uudelleen sai haltuunsa. Hän katsahti minua,\njokea ja kaukaista rantaa. Hän koetti puhua, mutta ei ollut hänellä\nääniä, millä aatostansa selvittää. Tuloksena oli älähdys, joka sai\nminut nauramaan. Tämä häntä suututti, ja hän tölmäsi minua äkkiä, niin\nettä lensin selälleni. Tietysti tappelu seurasi, ja lopulta minä hänet\nahdistin puuhun, jossa hän valtasi haltuunsa pitkän oksan ja torjui\nminut pois joka kerta kun hänen kimppuunsa yritin.\n\nJa aatos oli hämäriin paennut. Minä en sitä tuntenut ja hän oli sen\nunohtanut. Mutta seuraavana aamuna se heräsi hänessä uudelleen. Ehkäpä\nkotivaisto hänessä vakaantui ja aatoksen saattoi pysyväiseksi. Joka\ntapauksessa se hänellä oli ja selvempänä kuin ennen. Hän minut vei\nvesirajalle, missä tukki oli pohjukkaan tarttunut. Minä luulin häntä\nhaluttavan leikkiä, samoinkuin olimme rämeikön suussa leikkineet. Ja\nniin luulin yhä edelleen, kun näin hänen hinaavan toista tukkia alempaa\nrannalta.\n\nVasta rinnakkain tukeilla ollessamme ja pitäessämme niitä yhdessä\nvirtaan melottuamme ymmärsin hänen aikomuksensa. Hän taukosi melomasta\nja viittasi etäiselle rannalle, ryhtyi taas melomaan, samalla\npäästellen äänekkäitä, rohkaisevia ääniä. Minä ymmärsin ja innokkaasti\nmeloimme. Nopea virta meidät mukaansa tempasi, kiidätti meitä eteläistä\nrantaa kohti, mutta ennenkuin ehdimme maalle nousta, se nakkasi meidät\ntakaisin pohjoiselle rannalle.\n\nTällöin syntyi erimielisyys. Nähdessäni pohjoisen rannan niin lähellä,\naloin meloa sinne. Luppakorva koetti meloa eteläistä rantaa kohti.\nTukit pyörivät ympäri, emmekä me päässeet minnekään, ja kaiken aikaa\nmetsä vilahteli sivutsemme, meidän kiitäessä virtaa alas. Emme voineet\ntapella. Ymmärsimme, että olisi ollut hulluutta kätemme ja jalkamme\nirroittaminen tukeista, jotka vain siten yhdessä pysyivät. Mutta kielin\nme riitelimme ja toisillemme närkästelimme, kunnes virta kiidätti\nmeidät eteläistä äyrästä kohti uudelleen. Se oli nyt lähin päämäärä, ja\nkaikessa sovussa rupesimme yhdessä sinnepäin melomaan. Maalle laskimme\nerääseen poukamaan, ja kiipesimme heti puihin tähystelemään ympäristöä.\n\n\n\n\n13\n\n\nVasta sen päivän jälkeisenä yönä kuin olimme joutuneet joen\netelärannalle, tapasimme tulikansaa. Varmaankin joku vaeltava\nmetsästäjäjoukko oli leiriytynyt lähelle sitä puuta, jonka Luppakorva\nja minä olimme yöpuuksemme valinneet. Tulikansan äänet ne ensiksi meitä\nsäikäyttivät, mutta myöhemmin pimeän tultua huomiotamme herätti tuli.\nVarovasti ja ääntä pitämättä hiiviskelimme puusta puuhun, kunnes\nhyvästi voimme katsella näkymöä.\n\nLähellä jokea olevalla aholla puitten keskellä paloi tuli. Sen\nympärillä oli puolikymmentä tulilaista. Luppakorva kapsahti äkkiä\nminuun kiinni, ja tunsin hänen vapisevan. Katsahdin tarkemmin ja näin\nsen pienen kurttuisen metsästäjävanhuksen, joka oli ampunut Hammasrikon\njotenkin kolmisen vuotta sitten. Hänen noustessaan ylös ja käydessään\nnakkaamassa lisää puita nuotioon, näin hänen onnahtelevan\nraajarikkoisella jalallaan. Mikä siinä lie ollutkin, jokin parantumaton\nvaiva se oli. Hän näytti vieläkin kuivemmalta ja kurttuisemmalta kuin\nennen, ja hänen kasvojensa karvat olivat aivan harmaat.\n\nToiset metsästäjät olivat nuoria miehiä. Maassa heidän lähellään\nhuomasin heidän kaarensa ja nuolensa, ja tunsinpa, mitä aseita ne\nolivat. Tulilaisilla oli eläinten nahkoja vyötäisten ympärillä ja\nhartioilla. Mutta heidän käsivartensa ja säärensä olivat alastomat,\neikä heillä liioin ollut mitään jalkaverhoja. Kuten ennen olen sanonut,\neivät he olleet aivan niin karvaiset kuin me, laumalaiset. Heidän\npäänsä ei ollut iso, ja heidän ja laumalaisten välillä oli sangen vähän\nerotusta pään kaltevuusasteeseen nähden silmistä lähtien taaksepäin.\n\nHe eivät olleet niin kumaraisia kuin me eivätkä liioin niin joustavia\nliikkeissään. Heidän selkärankansa, lanteensa ja polvijänteensä\ntuntuivat olevan kankeammat. Eivät liioin heidän käsivartensa olleet\nniin pitkät kuin meidän, enkä huomannut, että he koskaan olisivat\ntasapainoansa tukeneet kulkiessaan käsillään maata hiipaisten molemmin\npuolin. Heidän lihaksensakin olivat pyöreämmät ja sopusuhtaisemmat kuin\nmeidän, ja heidän kasvonsa olivat miellyttävämmät. Heidän nenäreikänsä\nolivat alaspäin avoimet; samoin heidän nenävartensa oli kehittyneempi,\nei näyttänyt niin lattealta eikä moukaroidulta kuin meidän. Heidän\nhuulensa eivät olleet niin veltot ja riippuvat eivätkä heidän\nkulmahampaansa niin paljon torahampaita muistuttaneet. Mutta yhtä\nohuthuulisia he olivat kuin mekin, eivätkä paljon enemmän\npainaneetkaan. Kaiken kaikkiaan he vähemmin meistä erosivat kuin me\npuukansasta. Kaikki kolme lajia olivat kyllä keskenään sukulaisia\neivätkä kovin kaukaisiakaan.\n\nNuotio, jonka ympärillä he istuivat, oli sangen miellyttävä. Luppakorva\nja minä istuimme tuntikausia tähystelemässä liekkejä ja savua.\nLumoavinta se oli silloin, kun uutta polttoainetta nakattiin ja\nkipinäsäihke lensi ilmoille. Minä olisin halunnut päästä lähemmäksi\nkatsomaan tulta, mutta eipä ollut minkäänlaista keinoa. Kyyryksissä\nolimme erään puun haarukassa ahon laidalla, emmekä uskaltaneet antautua\nalttiiksi ilmitulemisen vaaralle.\n\nTulilaiset olivat kyykyllänsä tulen ääressä ja nukkuivat pää\nkumarruksissa polvia vasten. Sikeästi he eivät nukkuneet. Heidän\nsilmänsä värähtelivät nukkuessa, ja levottomia he olivat. Aina tavan\ntakaa joku nousi ja nakkasi lisiä puita nuotioon. Valopiirin ympärillä\nmetsän pimeydessä ulvahteli pyydysteleviä eläimiä. Luppakorva ja minä\nsaatoimme ne äänistä tuntea. Siellä oli villejä koiria ja hyena, ja\nhetken aikaa kuului suurta kiljuntaa ja mörinää, joka silmänräpäyksessä\nherätti koko tulilaisten nukkuvan piirin.\n\nKerran koiras- ja naarasleijona seisoi puumme alla ja tuijotteli\nnuotiota karvat pystyssä ja silmät kiiluen. Koiras pieksi kylkiänsä ja\noli kiihkosta levoton, aivan kuin olisi halunnut loiskahtaa eteenpäin\nja siepata itselleen makupalan. Mutta naaras oli varovampi. Se se älysi\nmeidät, ja pari seisoskeli meitä katsellen hiljaa, sieramet väreillen\nja vainuillen. Sitten ne naukuivat, katsahtivat kerran vielä nuotioon\nja kääntyivät takaisin metsään.\n\nPaljon pitemmän ajan Luppakorva ja minä pysyimme paikallamme\nkatselemassa. Tavan takaa kuulimme raskaitten olentojen liikkeestä\nsyntyvää räiskettä ja ritinää viidoista ja pensastoista, ja pimeässä\npiirin vastapäisellä puolella näimme silmien kiiluvan tulen hohteessa.\nEtäämmältä kuulimme leijonan naukumista, ja vielä kauempaa kajahti\njonkun iskun alaisen eläimen kirahdus, joka juontipaikalla loiskehti ja\nteutaroi. Joelta samoin kuului sarvikuonojen rietasta röhkintää.\n\nAamulla, kun olimme kylliksi nukkuneet, hiivimme takaisin tulen\nlaiteille. Se vielä kyti, mutta tulilaiset olivat menneet. Varmuuden\nvuoksi kiersimme piirin metsässä ja juoksimme sitten tulelle. Minä\nhalusin nähdä, minkälaista se oli, ja peukalon ja etusormen väliin\nnappasin hehkuvan hiilen. Se tuskan ja pelon kiljahdus, jonka päästin\nnakatessani sen pois, säikäytti Luppakorvan puihin ja hänen pakonsa\npelästytti minut perässä.\n\nSeuraavalla kerralla palasimme varovaisempina ja vältimme hehkuvia\nhiiliä. Kävimme matkimaan tulimiehiä. Kyykistelimme tulen ääreen ja\npäät kumarruksissa polvien varaan olimme nukkuvinamme. Sitten apinoimme\nheidän puhettaan, lasketellen toisillemme ääniä heidän tavallaan ja\npäästellen kurkustamme mitä sotkuisinta siansaksaa. Muistin nähneeni\nsen kurttuisen vanhan metsästäjän kohennelleen tulta seipäällä. Minäkin\nkohentelin tulta seipäällä, käännellen esille kasottain hehkuvia hiiliä\nja pilvittäin valkeata tuhkaa. Tämä oli suurta urheilua, ja pian olimme\naivan valkean tuhan vallassa.\n\nLuonnollista oli, että matkimme tulilaisia uudelleen sytyttämällä\nnuotion. Ensiksi koetimme pieniä puupalasia. Se onnistui. Puut\nposahtivat räiskähtäen liekkiin, ja me tanssimme ja mölisimme\nmielissämme. Sitten aloimme nakella suurempia puupalasia. Yhä enemmän\nniitä lisäilimme, kunnes nuotiomme oli koko valtava. Edestakaisin\ntassuttelimme kiihkoissamme, kiskoen metsästä kuivuneita oksia ja\nrankoja. Liekit loimuilivat yhä korkeammalle, ja savupatsas tavotti\npuiden latvat ja yhä kohosi. Siinä oli verratonta räiskettä, rätinää ja\npauhua. Se oli kaikkein merkittävin työ, mitä koskaan olimme käsillämme\nmatkaan saattaneet, ja olimmepa siitä ylpeät. Mekin olimme tulilaisia,\nniin päättelimme siinä tanssiessamme valkeina menninkäisinä palon\näärellä.\n\nKuiva ruoho ja matalat pensaat syttyivät tuleen, mutta emmehän me sitä\nhuomanneet. Äkisti suuri puu ahon laidassa lehahti liekkiin. Sitä\nkatselimme ällistynein silmin. Siitä paistava kuumuus ajoi meidät\nperäytymään. Toinen puu syttyi, vielä kolmas ja sitten jo\npuolikymmentä. Me pelästyimme. Hirviö oli murtautunut irti. Peloissamme\nkyyristyimme maahan; mutta tuli ahmi pitkin piiriä ympäristön ja sulki\nmeidät sisäänsä. Luppakorvan silmään ilmestyi se surkea ilme, joka aina\noli käsittämättömyyden seuralainen, ja tiedänpä minun silmissäni saman\nilmeen viivähtäneen. Me toisiimme turvausimme, käsivarret toistemme\nympärillä, kunnes kuumuus meidät saavutti ja palavain karvain haju\ntuntui sieramissamme. Silloin sävähdimme pystyyn ja pakenimme länttä\nkohti metsän halki, taaksemme vilkuillen ja naureskellen juostessamme.\n\nKeskipäivän aikoihin saavuimme niemimaan kaulakkeelle, jonka, kuten\njälestäpäin huomasimme, muodosti laaja, melkeinpä ympyräksi kiertynyt\njoen polveke. Aivan kaulakkeen poikki jonoili useita matalia ja\nosittain metsäisiä kunnaita. Näiden yli me kiipeilimme, katsellen\ntakanamme olevaa metsää, josta nyt oli tullut liekkimeri, samoava kohti\nitää nousevan tuulen mukana. Me painuimme yhä länttä kohti jokivartta\npitkin, ja ennenkuin aavistimmekaan, olimme keskellä tulikansan\nasumuspaikkaa.\n\nTämä paikka oli loistavasti valittu puolustuksen suhteen. Se oli niemi,\njota kolmelta taholta suojasi koukkuileva joki. Vain yhdeltä puolen\nsinne maalta päin pääsi. Se oli niemen ahdas kaulake, ja täällä monet\nmatalat kunnaat olivat luonnollisia esteitä. Muusta maailmasta kokonaan\neristettynä tulikansa lie täällä elänyt ja vaurastunut pitkät ajat.\nItse asiassa arvelen, että juuri heidän vaurastumisensa aiheutti heidän\nmyöhemmän vaelluksensa, joka niin suurta vauriota tuotti laumallemme.\nTulikansa oli kai lukumäärältään lisääntynyt, kunnes he joutuivat\nepämukavaan puristukseen olopaikkansa rajojen sisällä. He vaeltivat\nlaajemmalle ja vaeltaessaan ajoivat laumaa edellään, asettuivat itse\nluoliin ja anastivat sen alueen, joka meidän hallussamme oli ollut.\n\nMutta vähänpä Luppakorva ja minä kaikkea tätä uneksimme, huomatessamme\nolevamme tulikansan pääpesässä. Yksi aatos meissä vain eli, päästä\npois, vaikka emme voineet olla uteliaisuudessamme tirkistelemättä\nkyläkuntaa. Ensi kerran näimme tulilaisten vaimoja ja lapsia.\nViimemainitut juoksentelivat enimmäkseen alastomina, ensinmainituilla\ntaas oli yllään villieläinten nahkoja.\n\nTulilaiset, samoinkuin mekin, asuivat luolissa. Luolien edessä oleva\naho vietti jokea kohti, ja aholla paloi runsaasti pikku nuotioita.\nMutta en tiedä, keittikö tulikansa ruokansa vai eikö. Luppakorva ja\nminä emme nähneet heidän keittävän. Mutta arvelenpa, että he varmaankin\nolivat jonkinlaisen alkuperäisen keittotaidon kehittäneet. Samoinkuin\nmekin, he kantoivat joesta vettä kurpitsan kuorilla. Liikettä siellä\noli runsaasti ja vaimojen ja lasten huutoja kuului. Viimemainitut\nleikkivät ja ilvehtivät aivan samalla tavalla kuin laumalaistenkin\nlapset, ja enemmän he olivat laumalaisten lasten näköisiä kuin\ntäyskasvuiset tulilaiset täyskasvuisten laumalaisten.\n\nLuppakorva ja minä emme kauan kuhnustelleet. Näimme muutamain\npuolikasvuisten poikasten ammuskelevan nuolella ja kaarella, ja me\npuitimme takaisin tuuheimpaan metsään ja jatkoimme matkaa joelle. Ja\nsieltä tapasimme lautan, todellisen lautan, nähtävästi jonkun\ntulilaisen tekemän. Molemmat hirret olivat solakat ja suorat, ja ne\nolivat yhteen niotut sitkeillä juurilla ja ristipuilla.\n\nTällä kerralla aatos pälkähti meidän molempain mieleen yhtaikaa.\nOlimmehan pyrkimässä pois tulikansan alueelta. Meloa joen yli hirsillä,\nsehän verraton keino! Kiipesimme lautalle ja työnsimme sen liikkeelle.\nMutta äkkiä jokin tempasi lauttaa ja lennätti sen voimakkaasti\nmyötävirtaa rantaa vasten. Äkillinen pysäys melkein oli tärskäyttää\nmeidät veteen. Lautta oli juuresta punotulla köydellä kiinnitetty\npuuhun. Sen me irrotimme, ennenkuin uudelleen työnsimme lautan vesille.\n\nEnnenkuin olimme meloneet lauttamme kokonaan virtaan, olimme ajautuneet\nniin kauas alaspäin, että saatoimme täydellisesti nähdä tulikansan\nasuinsijat. Niin uutterasti olimme kiintyneet melomiseemme, silmät\nsuunnattuina vastapäiselle rannalle, että emme mitään tienneet,\nennenkuin huomiomme heräsi rannalta kuuluvaan kirkunaan. Katsahdimme\nympärillemme. Siellä oli tulilaisia useita, katsellen ja viittoillen\nmeitä, ja lisää ryömi esille luolista. Me istuuduimme katselemaan ja\nunohdimme koko melomisen. Rannalla oli ankara meteli. Muutamat\ntulimiehet laukasivat kaarensa meitä kohti, ja muutamat nuolet\nputosivat lähellemme, mutta liian pitkä oli välimatka.\n\nSe oli suuri päivä Luppakorvalle ja minulle. Idässä meidän sytyttämämme\npalo täytti puolen taivasta savulla. Ja täällä olimme täysin turvassa\nkeskijoella, kiertäen tulilaisten pääpesää. Me istuimme ja nauroimme\nheille ohi kiitäessämme, viilettäissämme kohti etelää, itäkaakkoa ja\nkoillistakin ja sitten taas kohti itää, kaakkoa ja etelää ja ympäri\nlänteen, kaartaen suuren kaksoispolvekkeen, missä joki melkein\nkiertäytyi solmuun.\n\nLänttä kohti kiitäessämme, tulilaiset kaukana takanamme, tulla tupsahti\ntuttu näköala silmiemme eteen. Se oli suuri juontipaikka, jonne olimme\nkerran pari kulkeneet katselemaan eläinnäyttelyä, kun eläimet juomassa\nkävivät. Sen takana tiesimme olevan porkkanamaan, jonka toisella\npuolella olivat luolat ja lauman asuinsijat. Aloimme meloa rantaa\nkohti, joka nopeasti livahteli ohitsemme, ja ennenkuin huomasimmekaan,\nolimme lauman käyttämillä juontipaikoilla. Siellä oli naisia ja lapsia,\nveden kantajia, koko joukko kurpitsan kuoriaan täyttämässä. Meidät\nnähdessään he livistivät pelosta mielettöminä kulkutietä ylöspäin, niin\nettä heiltä kokonainen jono kurpitsan kuoria tipahteli tielle.\n\nAstuimme maihin ja tietysti jäi meiltä lautta sitomatta kiinni, ja se\nliukui tiehensä jokea alaspäin. Varsin varovaisesti hiivimme kulkutietä\nylöspäin. Lauma oli kokonaan kadonnut koloihinsa, vaikka siellä täällä\nnäimme naaman meitä tirkistelevän. Merkkiäkään ei näkynyt Punasilmästä.\nOlimme jälleen kotona. Ja sinä yönä nukuimme omassa pienessä\nluolassamme korkealla jyrkänteen rinnassa, vaikka meidän ensin oli\nsieltä häädettävä pari kiukkuista nuorukaista, jotka sen olivat\nhaltuunsa ottaneet.\n\n\n\n\n14\n\n\nKuukaudet kuluivat. Tulevaisuuden draama ja murhenäytelmä ei vielä\nollut näyttämölle ehtinyt, ja siihen mennessä me pähkinöitä survoimme\nja elimme. Muistan silloin olleen hyvän pähkinävuoden. Me täyttelimme\nkurpitsan kuoremme pähkinöillä ja kuljetimme niitä survomispaikoille.\nMe asetimme ne kiven kouruun ja kiven mukula kädessämme survoimme ne\nrikki ja sitä myöten söimme kuin saimme survotuksi.\n\nSyksy oli käsissä, kun Luppakorva ja minä palasimme pitkältä\nseikkailumatkaltamme, ja sitä seuraava talvi oli lauhkea. Useasti\npistäysin vanhan kotipuuni ympäristössä ja monasti etsiskelin koko\nalueen mustikkasuon ja sen rämeikön suun välillä, missä Luppakorva ja\nminä olimme purjehdustaidon oppineet, mutta vihiäkään en saanut\nNopsajalasta. Hän oli kadonnut. Ja minä häntä kaipasin. Minua ahdisti\nse nälkä, josta olen maininnut ja joka oli ruumiillisen nälän sukua,\nvaikka se usein minut valtasi vatsani täytenäkin ollessa. Mutta kaikki\netsimiseni oli turhaa.\n\nMutta elämä ei luolilla ollut yksitoikkoista. Punasilmää siellä oli\nvarottava. Luppakorva ja minä emme koskaan tunteneet hetkenkään rauhaa,\npaitsi ollessamme omassa pikku luolassamme. Huolimatta aukon\nlaajentamisesta, jonka olimme suorittaneet, oli se yhä puristavan ahdas\nmeidän kulkea. Ja vaikka me tavan takaa sitä yhä laajensimme, oli se\nvieläkin liian ahdas Punasilmän mahdottomalle ruholle. Mutta eipä hän\nkoskaan luolaamme enää hyökännytkään. Hän oli ottanut opikseen, ja\nkaulassa oli hänellä pullea pahka osottamassa minun nakkaamani kiven\njälkeä. Tämä pahka ei koskaan sulanut, ja se oli siksi mahtava, että\nsen saattoi etäämmältäkin havaita. Useinpa minä ylen mieluisasti\ntarkastelin tätä kätteni työn todistusta; ja joskus ollessani itse\ntaatusti turvassa, sen näkeminen puristi minulta naurunkin.\n\nVaikka toiset laumalaiset eivät olisikaan tulleet avuksemme, jos\nPunasilmä olisi yhä tavoitellut Luppakorvaa ja minua palotellakseen\nmeidät heidän silmäinsä edessä, olivat he kuitenkin myötätuntoisina\nmeidän puolellamme. Ehkäpä se ei ollut myötätuntoa, vaan tapa, millä he\nPunasilmää vihaavansa ilmaisivat; he joka tapauksessa aina meitä\nvarottivat hänen lähetessään. Metsässä, juontipaikoilla tai aholla\nluolien edustalla, aina he ehättivät meitä varottamaan. Sillä tavalla\noli meillä monia silmiä puolellamme Punasilmää, muinaisperimystä,\nvastaan taistellessamme.\n\nKerran hän oli saada minut käsiinsä. Oli aikainen aamu, eikä lauma\nvielä ollut ylhäällä. Hän katkasi tieni, kun yritin luolaani ylös\njyrkänteelle. Ennenkuin ehdin mitään miettiäkään, olin syöksähtänyt\nkaksiosaiseen luolaan — samaan, minne Luppakorva ensiksi oli minun\nkäsistäni päässyt monia vuosia aikaisemmin ja jossa vanha sapelihammas\noli tappionsa kärsinyt kahta laumalaista vainotessaan. Olin ahtautunut\nmolempia luolia yhdistävän käytävän läpi ja huomannut, että Punasilmä\nei minua seurannut. Mutta samassa hän syöksähti luolaan ulkopuolelta.\nMinä luikertelin takaisin käytävän läpi, ja hän syöksähti ulos ja\ntoisesta aukosta jälleen sisälle. Minä vain kertailin kulkuani käytävän\nläpi.\n\nHän piti minua siellä puoli päivää, ennenkuin hellitti. Sen jälkeen,\nkun Luppakorva ja minä jotenkin varmasti tiesimme ehtivämme\nkaksoisluolaan, emme enää peräytyneetkään ylös äyräälle omaan\nluolaamme, kun Punasilmä nähtäville ilmestyi. Me pidimme vain häntä\nsilmällä ja varoimme, ettei hän päässyt peräytymistämme katkaisemaan.\n\nTämän talven aikana Punasilmä surmasi silloisen vaimonsa\nrääkkäämällä ja alati häntä pieksemällä. Olen sanonut häntä\nmuinaisperimykselliseksi, mutta tässä suhteessa hän oli pahempi kuin\nmuinaisperimys, sillä alempain eläinten urokset eivät rääkkää eivätkä\nmurhaa puolisoitaan. Tässä suhteessa arvelen Punasilmän, huolimatta\nhänen moninaisista muinaisperimyksellisistä taipumuksistaan,\ntulevaisuuden miehen oireeksi, sillä ihmissuvun urokset ainoastaan\npuolisoitaan murhaavat.\n\nKuten oli odotettavissakin, Punasilmä vaimonsa tieltä raivattuaan kävi\netsimään toista. Hänen valintansa sattui Helkkykieleen. Hän oli Kololuu\nvanhuksen pojan, Kaljukyljen tytär. Hän oli nuori olento, sangen kärkäs\nlauleskelemaan luolansa suulla päivän laskiessa, ja aivan hiljattain\nhän oli ruvennut Koukkupolven puolisoksi. Tämä oli rauhallinen olento,\nei häirinnyt ketään eikä ollut taipuvainen toveriensa kanssa\nkinastelemaan. Ei hän liioin ollut mikään tappelija. Pieni hän oli ja\nkuiva eikä pystynyt jaloillansa niin temppuilemaan kuin me toiset.\n\nEi ollut Punasilmä ikinä katalampaa tekoa tehnyt. Päivä oli mailleen\nmenossa rauhallisena iltahetkenä, ja me keräännyimme aholle ennen\nluoliimme kiipeämistä. Äkisti Helkkykieli syöksähti kulkutietä myöten\njuontipaikalta ylös, Punasilmä kintereillä. Hän juoksi puolisonsa\nluokse. Pikku Koukkupolvi parka säikähti pelottavasti. Mutta hän oli\nsankari. Hän tiesi olevansa kuoleman kuilulla, mutta pakoon ei hän\njuossut. Hän nousi seisaalleen, ärisi, niskakarvansa kohotti ja irvisti\nhampaillaan.\n\nPunasilmä mölysi raivossaan. Se oli hänestä rikos, että jokukaan\nlaumasta häntä uskalsi vastustaa. Hänen kätensä tormasi esille ja\ntarrasi Koukkupolvea kurkkuun. Tämä upotti hampaansa Punasilmän\nkäsivarteen; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Koukkupolvi niskat\nnujerrettuina kiemurteli ja vääntelihe maassa. Helkkykieli kirkui ja\nulisi. Punasilmä tarttui hänen päänsä hiuksiin ja kiskoi häntä\nluolaansa kohti. Hän piteli häntä raakamaisesti kiivetessään ja kiskoi\nja laahasi hänet luolaansa.\n\nMe olimme sangen kiukuissamme, mielettömän, kiljuvan kiukkuisia.\nRintaamme takoen, karvat pystyssä ja hampaita louskuttaen me\nkeräännyimme kokoon aholle. Tunsimme laumavaiston vaikutusta, aivan\nkuin yhteistoimintaan pakottavaa vetovoimaa, aavistusta yhteisvoimasta.\nTämä yhteistoiminnan tarve kiertyi mieliimme hämärällä tavalla. Mutta\neipä ollut mitään keinoa, millä saada se käyntiin, koska ei ollut sen\nilmaisukeinoakaan. Me emme käyneet yhdessä Punasilmää tuhoamaan, koska\nmeiltä kieli puuttui. Hämärästi mielessämme sorvailimme aatoksia,\njoilla ei aatosten esikuvia ollut. Nämä esikuvat olivat vielä hitaasti\nja tuskallisesti kehittyväin keksintöjen takana.\n\nMe koetimme tavoitella niitä hämäriä aatoksia vastaavia ääniä, jotka\nvarjojen lailla liihottelivat läpi tietoisen olemuksemme. Kaljukylki\nalkoi äänekkäästi lörpöttää. Äänillään hän ilmaisi kiukkunsa Punasilmää\nkohtaan ja halunsa piestä häntä. Siihen asti hän pääsi ja siihen\nasti me häntä ymmärsimme. Mutta kun hän koetti ilmaista sitä\nyhteistoimintaan työntävää pakotusta, joka hänen mielessänsä väikkyi,\nhänen äänensä kävivät sotkuisiksi. Sitten Pitkänaama alkoi nostella\nkarvojaan ja takoa rintaansa sekä lörpöttää. Toinen toisensa jälkeen me\nyhdyimme raivonpuuskaan, kunnes yksin Kololuu vanhuskin motkotti ja\npölpötti särkyneellä äänellään ja kurttuisilla huulillaan. Joku tarttui\nseipääseen ja alkoi takoa sillä hirttä. Heti hän oli saanut käyntiin\njonkinlaisen tahdin. Tietämättämme meidän kivakat huutomme ja\nkiljahduksemme väistyivät tämän tahdin tieltä. Sen vaikutus meihin oli\nlientävä; ja ennenkuin huomasimmekaan, olimme raivomme unohtaneet ja\njonkinlaiset hih-hei-naukujaiset olivat täydessä käynnissä.\n\nNämä hih-hei-naukujaiset kuvasivat loistavasti lauman\nepäjohdonmukaisuutta ja ristiriitaisuutta. Tällöinkin meidät oli yhteen\njohtanut keskinäinen raivo ja yhteistoimintaa tavoittava vaisto, mutta\nensi alkeillaan olevan tahdin synnyttäminen sen haihdutti olemattomiin.\nMe olimme yhteiseläjiä ja parvissa asuvia, ja nämä laulu- ja\nnauruleperrykset meitä tyydyttivät. Tavallaan nämä hih-hei-naukujaiset\nolivat ensimäisten ihmisten neuvottelujen oireita ja myöhemmän ajan\nihmisten suurten kansalliskokousten ja kansainvälisten kongressien\nenteitä. Mutta meiltä, nuoren maailman laumalta, puuttui puhetta, ja\nmilloin me siten yhteen keräännyimmekin, saimme aikaan vain pääpelin\nsekoituksen, ja siitä syntyi yksitoikkoinen tahti, joka itsessänsä\nsisälsi vasta tulevan taiteen pääainekset. Se oli sikiävää taidetta.\n\nNämä tapaamamme tahdit eivät suinkaan olleet pitkäaikaisia. Yksi tahti\npian hävisi ja pirullinen sekamelska vallitsi, kunnes jälleen saman\ntahdin tavoitimme tai uuden loimme. Joskus puolikymmentä eri tahtia\ntärähteli yhtaikaa, kutakin kannattamassa oli ryhmäkunta, joka\nkiinteästi pyrki toiset tahdit vaientamaan.\n\nSekamelskan vallitessa jokainen mölysi, hakkasi, ulvoi, kirkui ja\ntanssi, itsekukin itseensä tyytyväisenä, pyrkien omien aatostensa ja\ntahtonsa voimalla himmentämään kaikki toiset; ja kukin piti itseänsä\ntämän kaiken todellisena keskuksena, oli sillä hetkellä kaikesta\nyhtenäisyydestä erillään toisiin kaikkeuskeskuksiin nähden, joita hänen\nympärillään hyppeli ja kirkui. Sitten seurasi tahti — käsien\ntaputusta, seipäällä hirteen iskemistä, hyppyjen kertaamista\njonkun esimerkin mukaan tai jonkun laulua, joka repäisevästi ja\nsäännöllisesti, nousten ja laskien päästeli suustaan: \"E-pang, e-pang!\nE-pang, e-pang!\" Toinen toisensa jälkeen itseensä keskittyneet\nlaumalaiset yhtyivät siihen, ja pian kaikki köörissä tanssivat ja\nlauloivat. \"Ha-ah, ha-ah, ha-ah-ha!\" oli meidän suosituita\nköörilaulujamme, ja toinen oli: \"Eh-vah, eh-vah, eh-vah-hah!\"\n\nJa sillä tavalla me mielipuolisen hullunkurisina hypellen, teutaroiden\nja nurin niskoin mukkelehtien tanssimme ja lauloimme esiaikaisen\nmaailman hämärässä päivänlaskussa, entisen mielentilamme unohtaen ja\nyhteisvoimin ponnistellen vain aistillisen mielettömyyden aikaan\nsaamiseksi keskuudessamme. Ja niinpä raivomme Punasilmää kohtaan\nsuli pois taiteen vaikutuksesta, ja me kirkuilimme hurjaa\nhih-hei-lepertelyämme, kunnes yö meitä kauhuistansa varoitti, ja me\nryömimme kivikoloihimme, leppeästi toinen toistamme huhuillen tähtien\nsyttyessä ja pimeyden maata vallitessa.\n\nVain pimeätä me pelkäsimme. Ei ollut meillä uskonnon ituakaan, ei\nkäsitystä näkymättömästä maailmasta. Tunsimme vain todellisen maailman\nja pelkäsimme vain tosiasioita, aistimilla havaittavia vaaroja, lihasta\nja verestä luotuja eläimiä, jotka vaanivat. Ne meidät pimeän peloiksi\ntekivät, sillä pimeys oli pyydysteleväin eläinten aikaa. Silloin ne\npesistänsä esille tulivat ja iskivät pimeästä, missä ne näkymättömissä\nvaaniskelivat. Ehkäpä tästä pimeyden todellisten olentojen pelosta se\nolemattomain olentojen pelko myöhemmin oli kehittyvä, jonka huipuksi\nmuodostui kokonainen valtava näkymätön maailma. On luonnollista, että\nmielikuvituksen kasvaessa kuoleman pelko lisääntyi, kunnes tuleva kansa\ntämän pelon muovaili pimeyden kanssa yhteen ja sen kansoitti hengillä.\nLuullakseni oli tulikansa jo ruvennut pelkäämään pimeätä tällä tavalla;\nmutta kun me laumalaiset hih-hei-naukujaisemme keskeytimme ja\nkoloihimme pakenimme, niin sen aiheuttivat vanha sapelihammas, leijonat\nja sakaalit, villit koirat ja sudet sekä kaikki nälkäiset, lihaa syövät\npedot.\n\n\n\n\n15\n\n\nLuppakorva meni naimisiin. Se tapahtui toisena talvena\nseikkailumatkamme jälkeen, ja olipa se sangen odottamatonta. Minua hän\nei mitenkään varottanut. Ensiksi sain sen tietää kerran illan hämärässä\nkiivetessäni jyrkännettä luolallemme. Tunkeusin aukkoon, mutta siihen\npysähdyin. Siellä ei minulle tilaa ollut. Luppakorva oli sen puolisonsa\nkanssa ottanut haltuunsa, ja tämä puoliso oli minun sisareni,\nisäpuoleni, Lörpän, tytär.\n\nKoetin väkisin tunkeutua sisälle. Tilaa siellä oli vain kahdelle ja se\ntila oli jo otettu. Sitäpaitsi olin minä heihin nähden epäedullisessa\nasemassa, ja olinpa iloissani, kun pääsin peräytymään sillä kaupalla,\nettä he minua repivät ja karvoista kiskoivat. Sen yön ja monia muita\nnukuin kaksoisluolan yhdistävässä käytävässä. Kokemukseni mukaan se\ntuntui melkoisen turvalliselta. Kun kerran ne kaksi laumalaista olivat\nsiellä säilyneet sapelihampaan kynsistä ja minä Punasilmän käsistä,\nniin minusta tuntui, että voisin pyydystelevien eläinten hyökkäyksiltä\npelastua käymällä edestakaisin kummankin luolan väliä.\n\nOlin unohtanut villit koirat. Ne olivat siksi pieniä, että voivat\nkulkea joka käytävää, mistä vain minäkin saatoin läpi ahtautua. Eräänä\nyönä ne minut nuuskivat tietoonsa. Olisivatpa vaan tulleet kumpaankin\nluolaan yhtaikaa, niin ne olisivat minut saaneet kynsiinsä. Mutta nyt\nsain muutamia niistä vain kintereilleni käytävässä ja syöksyin ulos\ntoisen luolan aukosta. Ulkopuolella oli toisia villejä koiria. Ne\nkipaisivat perässäni juostessani kallioseinämälle ja alkaessani kiivetä\nylöspäin. Yksi niistä, laiha ja nälkäinen peto, tarrasi minua kinttuun\nkiinni. Sen hampaat uppoutuivat reisilihaksiini, ja melkeinpä se oli\nkiskaista minut alas. Kiinni se piti, mutta enpä ruvennut ahertelemaan\nsiitä irtipäästäkseni, vaan kaikin voimin ponnistelin ehtiäkseni\nkiipeämään pois toisten petojen ulottuvilta.\n\nVasta kun olin niistä turvassa, käänsin huomioni kihelmöivään tuskaan\nreidessäni. Ja sitten kymmenkunnan jalkaa ylempänä haukkuvaa laumaa,\njoka hypähteli kallioseinää vasten, raapusteli sitä, mutta putoili\nalas, tarrasin koiraa kurkkuun ja vähitellen sen kuristin. Kauan aikaa\nsiinä meni. Se kynsi ja repi karvojani ja ihoani takakäpälillään ja\nalati tyrkki ja reutoi koko painollaan voidakseen kiskoa minut seinämää\nalas.\n\nVihdoin sen hampaat loksahtivat auki ja irtausivat raadellusta\nlihastani. Kannoin sen ruumiin jyrkännettä ylös mukanani ja kököttelin\nsen yön vanhan luolani suulla, jonka sisäpuolella Luppakorva ja\nsisareni olivat. Mutta ensiksi sain kestää haukuskelumyrskyn\nkiivastuneen lauman puolelta, koska olin ollut häiriön syynä. Vaan\nkostin senkin. Tavan takaa, kun alhaalla olevan parven äläkkä alkoi\ntalttua, pudotin sinne kiven ja siten sain sen taas yltymään. Jonka\njälkeen joka puolelta kiukustuneen lauman herjaukset alkoivat\nuudelleen. Aamulla jaoimme Luppakorvan ja hänen vaimonsa kanssa koiran,\nemmekä me kolme useampaan päivään olleet enemmän kasvin kuin hedelmän\nsyöjäinkään kirjoissa.\n\nLuppakorvan avioliitto ei ollut onnellinen, mutta olipahan\nlohdutuksena, ettei sitä kovin kauan kestänytkään. Ei ollut hän enkä\nminäkään onnellinen sinä aikana. Minun oli ikävä. Kärsin epämukavuutta,\nkun minut oli karkotettu turvallisesta pikku luolastani, enkä jostain\nsyystä liioin ollut yhtynyt kenenkään toisenkaan nuorukaisen kanssa.\nLuullakseni oli pitkäaikainen kumppanuuteni Luppakorvan kanssa käynyt\ntoiseksi luonnokseni.\n\nOlisinhan voinut mennä naimisiin, se on kyllä totta; ja varsin\nluultavasti olisin sen tehnytkin, ellei olisi laumassa ollut\nvaimoväestä puute. Todennäköistä on otaksuminen, että tämän puutteen\naiheutti Punasilmän irstaus, ja se kuvaa sitä vaaraa, mikä hänestä oli\nlauman olemassaololle. Ja olipa vielä Nopsajalka, jota en ollut\nunohtanut.\n\nJoka tapauksessa minä Luppakorvan avioliiton aikana sain ajelehtia\nnurkasta loukkoon, olla vaaralle alttiina joka yö nukkuessani, eikä\nollut minulla koskaan mukavaa. Muuan laumalainen kuoli, ja hänen\nleskensä sai paikan erään toisen laumalaisen luolassa. Minä valtasin\nautioksi jääneen luolan, mutta se oli avarasuinen, ja kun Punasilmä\nkerran oli saada minut sinne kuin loukkaaseen, palasin nukkumaan\njälleen kaksoisluolan käytävään. Mutta kesällä olin poissa luolilta\nviikkokausia, nukkuen puupesässä, jonka rakensin rämeikön suun\ntienoille.\n\nOlen jo sanonut, että Luppakorvakaan ei ollut onnellinen. Sisareni oli\nLörpän tytär, ja Luppakorvan elämän hän sai viheliäiseksi. Ei ollut\nmissään toisessa luolassa niin suurta torailun ja kinailun runsautta.\nJos Punasilmä oli Siniparta, niin oli Luppakorva tohvelisankari; ja\narvelenpa, että Punasilmä oli liian viisas pyytääkseen koskaan\nLuppakorvan vaimoa.\n\nLuppakorvan onneksi hän kuoli. Tavaton asia tapahtui sinä kesänä.\nMyöhään, melkein sen lopulla, puhkesi esille toinen sato kuitujuurisia\nporkkanoita. Nämä odottamatta kasvaneet toissatoiset juuret olivat\nnuoria, mehukkaita ja pehmeitä, ja jonkun aikaa porkkanamaa oli lauman\nsuosituimpia ravintopaikkoja. Eräänä aamuna aikaisin oli meitä siellä\nuseita kymmeniä aamiaista syömässä. Minun toisella puolellani oli\nKaljukylki. Hänen takanansa olivat hänen isänsä ja hänen poikansa,\nKololuu vanhus ja Lerppahuuli. Toisella puolellani olivat sisareni ja\nLuppakorva, sisareni lähinnä.\n\nMinkäänlaista varotusta ei kuulunut. Äkisti sekä Kaljukylki että\nsisareni hypähtivät ilmaan ja kiljahtivat. Samassa kuulin nuolien\nviuhinan, jotka heidät lävistivät. Seuraavassa silmänräpäyksessä he\nolivat maassa pitkällään reutoillen ja läähättäin, ja me toiset\nlivistimme puita kohti. Yksi nuoli lehahti sivutseni ja päätyi maahan,\njossa sen sulkavarsi tärisi ja vapisi pysähtyneen lennon vaikutuksesta.\nMuistan selvästi, kuinka kaarsin juostessani sen sivutse ja\ntarpeettoman laajalti väistin tuhoasetta. Varmaankin säikyin sitä\nsamoinkuin hevonen säikkyy esinettä, jota se pelkää.\n\nLuppakorva juostessaan rinnallani keikahti nurin niskoin kumoon. Nuoli\noli tunkeutunut läpi hänen pohkeestaan ja kompastutti hänet. Hän koetti\njuosta, mutta kompastui ja kaatui nuoleen toisen kerran. Hän nousi,\nkoetti ryömiä pelosta vapisten ja huusi minua avukseen. Minä syöksyin\ntakaisin. Hän näytti minulle nuolta. Tartuin siihen kiinni vetääkseni\nsen pois, mutta siitä johtuva kipu pakotti häntä tarttumaan käteeni ja\nestämään minua. Nuoli lensi väliimme. Toinen karahti kiveen, pirstoutui\nja putosi maahan. Tämä oli jo liikaa. Minä tempasin äkisti kaikin\nvoimin. Luppakorva huusi, kun nuoli tuli ulos ja iski minuun\nkiukkuisesti. Mutta seuraavassa hetkessä olimme taas täydessä paossa.\n\nKatsahdin taakseni. Kololuu vanhus yksinään kaukana jälessä toikkerehti\näänettä eteenpäin kilpajuoksussa kuoleman kanssa. Joskus hän melkein\noli kaatumaisillaan ja kerran kaatuikin; mutta nuolia ei enää lentänyt.\nHän kömpi heikkona jaloilleen. Ikä häntä raskaana painoi, mutta eipä\nhän kuolla mielinyt. Ne kolme tulilaista, jotka nyt juoksivat esille\nmetsäisestä väjymyspaikastaan, olisivat helposti voineet hänet saada\nkäsiinsä, mutta he eivät sitä koettaneet. Ehkäpä hän oli liian vanha ja\nsitkeä. Mutta Kaljukyljen ja sisareni he saada halusivat, sillä\nkatsoessani taakseni puista, näin tulilaisten takovan heitä kivillä\npäähän. Tulimiehistä yksi oli se kurttuinen metsästäjävanhus, joka\nontui.\n\nMe kuljimme puita myöten luolia kohti — kiihtynyt ja sekava lauma,\njoka edestään karkoitti koloihinsa kaiken metsän pikkuelämän, ja joka\nsai harakat julkeasti kirkumaan. Nyt kun ei mitään suoranaista vaaraa\nollut, Lerppahuuli odotteli isoisäänsä Kololuuta; ja sukupolven ero\nvälillänsä tämä vanhus ja nuorukainen muodostivat jälkijoukkomme.\n\nJa sillä tavalla tuli Luppakorvasta nuorimies uudelleen. Sinä yönä minä\nnukuin hänen kanssaan vanhassa luolassa, ja vanha toveruuselämämme\nalkoi taas. Puolisonsa menettäminen ei hänelle näyttänyt surua\ntuottavan. Ainakaan hän ei oireitakaan siihen suuntaan osottanut eikä\nliioin näyttänyt häntä kaipaavan. Haava hänen sääressänsä tuntui häntä\nyksinomaan kiusaavan, ja kuluipa kokonainen viikko, ennenkuin hän\njälleen vanhan reippautensa saavutti.\n\nKololuu oli lauman ainoa vanhus. Joskus kun häntä tarkastellessani\nhänen kuvansa selvimmin mielessäni väikkyy, huomaan merkillistä\nyhdennäköisyyttä hänen ja isäni puutarhurin isän välillä. Puutarhurin\nisä oli sangen vanha, sangen ryppyinen ja kurttuinen; ja kaiken\nmaailman silmissä hänen täytyi näöltään ja häärinnältään olla aivan\nKololuun tapaisen, tirrottaessaan pikkaraisilla sameilla silmillään ja\nmutistessaan jotakin hampaattomain ikeniensä välistä. Lapsena tämä\nyhdennäköisyys tavallisesti säikäytti minua. Juoksin aina pakoon\nnähdessäni vanhuksen toikkerehtivan kahden keppinsä nojassa eteenpäin.\nKololuu vanhuksella oli vielä jonkun verran harvaa karkeata valkoista\npartaa, joka näytti sekin samallaiselta kuin tämän vanhan miehen\nposkiviuhkat.\n\nKuten sanoin, oli Kololuu lauman ainoa vanhus. Hän oli poikkeus.\nLaumalaiset eivät koskaan vanhoiksi eläneet. Keski-ikä oli jotenkin\nharvinainen. Väkivaltainen kuolema oli tavallisin kuolintapa. He\nkuolivat samalla tavalla kuin isäni oli kuollut, kuin oli kuollut\nHammasrikko, kuin sisareni ja Kaljukylki vastikään olivat kuolleet —\näkisti ja julmalla tavalla, kaikki kyvyt täysvoimaisina ja elämän\ntäydessä lennossa ja menossa. Luonnollinen kuolema? Väkivaltainen\nkuolema oli luonnollinen kuolintapa niinä päivinä.\n\nKukaan ei kuollut vanhuuteen lauman keskuudessa. Minä en milloinkaan\nsaanut sellaista tapausta tietooni. Kololuukaan ei kuollut sillä\ntavalla, ja hän oli ainoa minun aikaisessani sukupolvessa, jolla olisi\nollut siihen tilaisuutta. Paha rampautuminen, vakava, tapaturmainen tai\nväliaikainen kykyjen lamaantuminen merkitsi nopeaa kuolemaa.\nTavallisesti ei tällaista kuolemaa kukaan ollut näkemässä. Lauman\njäseniä vain yksinkertaisesti tipahti näkyviltä pois. Aamulla he\nluolilta läksivät eivätkä milloinkaan palanneet. He katosivat —\npyydysteleväin eläinten ahmattuun kitaan.\n\nTämä tulilaisten hyökkäys porkkanamaalla oli loppumme alkua, vaikka me\nemme sitä tienneet. Tulilaisten metsästäjiä alkoi ilmestyä yhä\nuseammin, sikäli kuin aikaa kului. He tulivat kaksittain ja kolmittain,\nhiljaa hiiviskellen metsän halki; heidän lentäville nuolilleen ei\nvälimatka merkinnyt mitään, vaan saivat he saaliinsa alas korkeimmankin\npuun latvasta, tarvitsematta itse sinne kiivetä. Kaari ja nuoli olivat\nkuin heidän hyppy- ja lyöntilihastensa loppumaton pitennys, niin että\nhe itse asiassa saattoivat hypätä satakunta jalkaa ja enemmänkin ja\ntappaa samalta matkalta. Tämä heistä teki paljon pelottavampia kuin oli\nitse sapelihammaskaan. Ja sitäpaitsi he olivat sangen järkeviä. He\nosasivat puhua ja siten paljon selvemmin keskustella, jonka ohessa he\nymmärsivät yhteistoiminnan hyödyn.\n\nMe laumalaiset kävimme kovin varovaisiksi ollessamme metsässä. Olimme\nkerkeämpiä, huolellisempia ja valppaampia. Puut eivät enää olleet\ntaattuja turvapaikkoja. Emme enää voineet kyykyllemme asettua oksalle\nnaureskelemaan alhaalla maassa olevia raatelevia vihollisiamme.\nTulikansa oli raatelevaa, kynnet ja torahampaat sadan jalan pituiset,\nja olivatpa he peloittavimmat kaikkien pyydysteleväin eläinten seassa,\njotka esiaikaisessa maailmassa vaeltelivat.\n\nEräänä aamuna, ennenkuin laumalaiset olivat metsään hajaantuneet,\npuhkesi sekasorto vallalle veden kantajain ja niiden joukossa, jotka\nolivat käyneet joelle juomaan. Koko parvi pakeni luolille. Tapanamme\noli sellaisissa tapauksissa ensin paeta ja tutkia jälestäpäin.\nLuoliemme suilla odottelimme tarkastellen. Jonkun ajan kuluttua\ntulilainen astui varovasti aholle. Hän oli se pieni kurttuinen\nmetsästäjä vanhus. Hän seisoi kauan aikaa meitä tarkastellen, katsellen\nluoliamme ja kiviseinää mitellen. Hän astuskeli yhtä kulkutietä alas\njuontipaikalle ja palasi hetken kuluttua takaisin toista kulkutietä.\nSitten hän taas seisoskeli ja tarkasteli meitä huolellisesti pitkän\naikaa. Lopulta hän kääntyi ja lynkytteli metsään, ja me jäimme\nsurullisina ja valitellen huhuilemaan toisillemme luoliemme suulta.\n\n\n\n\n16\n\n\nTapasin hänet läheltä mustikkasuota, siltä tutulta tienoolta, missä\näitini asui ja minne Luppakorva ja minä olimme ensimäisen puupesämme\nrakentaneet. Se tapahtui aivan odottamatta. Päästyäni puun alle, kuulin\ntutun leppeän äänen ja katsahdin ylös. Siellä hän oli, Nopsajalka,\nistui oksalla ja heilutteli jalkojaan edestakaisin katsellen minua.\n\nHetkisen seisoin hiljaa. Hänet nähdessäni tunsin olevani ylen\nonnellinen. Mutta sitten alkoi levottomuus ja tuska hiipiä tätä onnea\nhäiritsemään. Kävin kiipeämään puuhun hänen luokseen, mutta hitaasti\nhän peräysi oksaltaan pois. Juuri kun olin hänet saavuttamaisillani,\nhän hypähti ilman halki ja tupsahti lähimmän puun oksille. Kahisevain\nlehtien keskeltä hän kurkisteli minua ja päästeli leppeitä ääniä. Minä\nhyppäsin suoraan hänen peräänsä, mutta kiihkeän ajon jälkeen asema oli\ntaas sama, sillä jälleenpä hän leppeitä ääniänsä päästeli ja kurkisteli\nkolmannen puun lehvien seasta.\n\nMielessäni syttyi aatos, että nyt jokin oli erilaista kuin entisinä\npäivinä, ennenkuin Luppakorva ja minä olimme seikkailuretkellemme\njoutuneet. Minä häntä kaipasin ja tiesin kaipaavani häntä. Ja sen\nhänkin tiesi. Ja senpätakia hän ei sallinut minun päästä lähelleen.\nUnohdin, että hän todella oli Nopsajalka ja että hän kiipeämistaidossa\noli ollut opettajani. Tavoittelin häntä puusta puuhun, mutta ainapa hän\nminut vältti ja kurkisteli sitten minua ystävällisin katsein\ntaaksepäin, leppeitä ääniä päästellen; ja niin hän tanssieli, hypähteli\nja heiluili aivan melkein ulottuvillani. Minkä useammin hän minua\nväisti, sen kiihkeämmin minä halusin hänet tavoittaa, mutta iltapäivän\npitenevät varjot todistivat ponnistukseni olevan turhia.\n\nHäntä tavoittaessani tai välillä levätessäni viereisessä puussa häntä\nkatsellen, huomasin hänen muuttuneen. Hän oli isompi, raskaampi ja\nvarttuneempi. Hänen piirteensä olivat pyöreämmät, hänen lihaksensa\ntäyteläisemmät, ja hänessä oli jokin sellainen määräämätön\ntäyskasvuisuuden leima, joka oli hänelle outoa ja joka minua kiihotti.\nKolme vuotta hän oli ollut näkyviltäni — kolme vuotta vähintäin, ja\nmuutos hänessä oli huomattava. Sanon kolme vuotta; se on lähipitäin\ntarkka, sikäli kuin voin aikaa arvioida. Mahdollisesti oli kulunut\nneljäskin vuosi, jonka olen sekoittanut toisten kolmen vuoden\ntapauksiin. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä varmempi olen, että neljä\nvuotta hänen oli täytynyt olla poissa.\n\nMinne hän oli mennyt, miksi mennyt ja mitä oli hänelle tänä aikana\ntapahtunut, sitä en tiedä. Ei ollut hänellä mitään keinoa, minkä avulla\nkertoa minulle, enemmän kuin oli Luppakorvalla ja minullakaan kertoa\nlaumalaisille, mitä olimme nähneet poissa ollessamme. Mahdollistahan\non, että hän, samoinkuin mekin, oli lähtenyt seikkailumatkoille ja\nyksikseen. Mutta onpa mahdollista sekin, että Punasilmä oli ollut hänen\nlähtönsä aiheena. Aivan varmaa on, että tämän oli täytynyt aika ajoin\ntavata hänet vaeltaessaan puissa; ja jos hän oli häntä takaa ajanut, ei\nole epäilemistäkään, ettei se olisi riittänyt häntä karkoittamaan.\nMyöhemmät tapaukset ovat saattaneet minut uskomaan, että hänen oli\ntäytynyt vaellella kaukana etelässä, vuorijonon toisella puolen ja\nalhaalla outojen virtojen rantamilla, poissa kaikkien kaltaistensa\nparista. Monet puuihmiset asuivat siellä alhaalla, ja luullakseni he\nhänet lopulta ajoivat takaisin laumalaisten ja minun luokseni. Tämän\nkäsitykseni perusteet selitän myöhemmin.\n\nVarjot kävivät pitemmiksi, ja minä tavoittelin häntä innokkaammin kuin\nkoskaan, mutta enpä sittenkään voinut häntä saavuttaa. Hän oli\nkoettavinaan epätoivoisesti paeta minua, mutta kaiken aikaa hän piti\nhuolen siitä, että hädin tuskin oli ulottumispiirini ulkopuolella. Minä\nunohdin kaiken — ajan, yön lähenemisen ja lihaa syövät viholliseni.\nOlin mieletönnä rakkaudesta häneen ja kiukusta myös, koska hän ei\ntahtonut laskea minua luokseen. Merkillistä oli, miten tämä kiukku\nhäntä kohtaan tuntui olevan osa kaipuustani häneen.\n\nKuten sanottu, kaiken unohdin. Kilpajuoksussa erään ahon yli minä\njuoksin täyttä kyytiä käärmeparveen. Ne eivät minua peloittaneet. Olin\nmieletön. Ne iskivät minua kohti, mutta minä kyykistelin, syrjään\nhyppelin ja juoksin. Tielläni oli python-käärme, joka tavallisissa\noloissa olisi saanut minut kirkuen pakenemaan puun latvaan. Se kyllä\najoi minut nytkin puuhun, mutta Nopsajalka oli näkyvistäni katoamassa\nja minä hyppäsin takaisin maahan ja jatkoin juoksuani. Oli siinä\ntäpärät paikat. Vanha viholliseni, hyena, myöskin sattui tielle.\nKäytökseni johdosta se varmasti päätteli, että jotakin oli tapahtumassa\nja seurasi minua tuntikauden. Kerran suututimme villisikalauman, ja ne\nkipasivat peräämme. Nopsajalka uskalsi ankaran hypyn puiden välillä,\njoka minulle oli liian pitkä. Minun täytyi turvautua maahan. Siellä oli\nsikoja. En välittänyt. Lennähdin maahan metrin päähän lähinnä olevaa.\nJuostessani ne sivulta minua ahdistivat ja pakottivat minut kahteen eri\npuuhun, jotka olivat Nopsajalan ajolinjalta syrjässä. Uskalsin maahan\nuudelleen, kiersin taaksepäin ja juoksin poikki aukean ahon koko lauma\nharjakset pystyssä, röhkien ja hampaitaan louskuttaen kintereilläni.\n\nJos olisin kompastunut tai horjahtanut aholla, ei olisi ollut minulla\npääsyn paikkaa. Mutta enpähän kompastunut. Enkä välittänyt\nkompasteluista ja horjahduksista. Olin sellaisella tuulella, että\nolisin seissyt naamakkain vaikka itse sapelihampaan taikka\nparinkymmenen nuolia ampuvan tulilaisen kanssa. Sellaista oli lemmen\nmielettömyys — — minussa. Nopsajalan laita oli toista. Hän oli sangen\njärkevä. Hän ei antautunut mihinkään todelliseen vaaraan, ja muistanpa,\nmieleen palauttaessani vuosisatojen takaa tätä hurjaa lemmen ajoa, että\nsikojen minua viivyttäessä hän ei kiirehtinyt eteenpäin kovin nopeasti,\nvaan pikemmin odotteli minua ajoa jatkamaan. Hän se myös edelläni\nhypellen määräsi kulkunsa, aina pyrkien sille suunnalle, jonne tahtoi\nmennä.\n\nVihdoin tuli pimeä. Hän johti minua erään puitten sekaan pistäytyvän\nrotkoseinämän ympäri sammaleista vierua pitkin. Sitten tunkeusimme\ntiheän viidakkaröykkiön läpi, joka minua kulkiessani repi ja riipi.\nMutta häneltä eivät karvatkaan pörhistyneet. Hän tunsi tien. Tiheikön\nkeskellä oli iso tammi. Minä olin aivan lähellä hänen sinne\nkiivetessään; ja sieltä eräässä haarukassa olevasta pesästä, jota niin\nkauan ja turhaan olin etsinyt, minä hänet tavoitin.\n\nHyena oli käynyt jälillemme uudelleen, ja se nyt istui maassa\nnälkäisesti äännellen. Mutta mepä emme siitä välittäneet, vaan\nnaureskelimme sille, kun se äristen kääntyi pois tiheikön läpi.\nKevätaika oli käsissä ja öiset äänet olivat moninaisia ja vaihtelevia.\nKuten tapana oli siihen vuoden aikaan, tappelivat eläimet navakasti\nkeskenään. Pesälle kuulimme villien hevosten kirkunaa ja hirnuntaa,\nelefanttien pasunoimista ja leijonain karjuntaa. Mutta kuu pistäysi\ntaivaalle, ja ilma oli lämmin, ja me naureskelimme pelottomina.\n\nMuistan, että seuraavana aamuna tapasimme kaksi temmeltävää\nkoiraslintua, jotka niin kiivaasti tappelivat, että minä kävin aivan\nniiden viereen ja tarrasin kumpaakin kurkusta kiinni. Siten saimme\nNopsajalka ja minä hääaamiaisemme. Se oli herkkua. Helppoa olikin\npyydystää lintuja kevätpuolella vuotta. Eräänä yönä sinä vuonna\nNopsajalka ja minä katselimme puista, miten kaksi hirveä kuun valossa\ntappeli; ja näimme koiras- ja naarasleijonan hiipivän niiden luokse\nhuomaamatta ja tappavan ne tappelun jatkuessa.\n\nEi ole tiedossa, miten kauan lienemme asustaneet Nopsajalan puupesässä.\nMutta eräänä päivänä meidän poissa ollessamme oli puuhun salama\niskenyt. Suuret oksat olivat pirstaleina ja pesä oli särkynyt. Minä\nrupesin rakentamaan uutta, mutta Nopsajalka ei tahtonut sellaiseen\nollenkaan tyytyä. Kuten myöhemmin huomasin, oli hän kovin salaman arka,\nenkä voinut suostuttaa häntä takaisin puuhun. Ja niinpä tapahtui, että\nkuherrusaikamme kuluttua läksimme luolille asumaan. Samoinkuin\nLuppakorva oli minut luolasta karkoittanut naimisiin mennessään, samoin\nminä hänet nyt karkoitin; ja Nopsajalka ja minä asetuimme sinne, hänen\nnukkuessaan öitään kaksoisluolan yhdistävässä käytävässä.\n\nJa lauman keskuuteen asumaan tultuamme alkoivat vastukset. Punasilmällä\noli ollut ties montako vaimoa Helkkykielen jälkeen. Hän oli vaeltanut\nsamaa tietä kuin toisetkin. Tällä kerralla hänellä oli pikkarainen,\nhento ja alakuloinen olento, joka vikisi ja kitisi alati, joko hän\nsitten pieksi häntä tai ei; ja hänen menonsa oli aivan lyhyen ajan\nkysymys. Ennenkuin hän menikään, iski Punasilmä katseensa Nopsajalkaan,\nja kun hän oli mennyt, alkoi Nopsajalan vainoaminen.\n\nHyväpä oli hänelle, että oli hän Nopsajalka, että hän niin\nhämmästyttävän taitavasti osasi nopeana paeta puita myöten. Hän\ntarvitsi koko järkevyytensä ja uskalluksensa voidakseen pelastua\nPunasilmän käsistä. Minä en voinut häntä auttaa. Punasilmä oli niin\nväkevä hirviö, että hän olisi voinut repiä minut palasiksi jäsen\njäseneltä. Kuolemaani asti sain potea venähdystä hartioissani, niitä\nkun sateisina ilmoina kolotti ja herpaus vaivasi, ja se oli merkki\nhänen kättensä töistä.\n\nNopsajalka oli sairaana siihen aikaan kuin minä sain tämän venähdyksen.\nHänellä lie ollut keltakuume, jota me toisinaan saimme kärsiä; mutta\nolipa se mitä tahansa, hänet se teki tylsäksi ja raihnaiseksi. Ei ollut\nhänen lihaksissaan tavallista liukkautta, ja todella huonossa\npakokunnossa hän oli, kun Punasilmä hänet sai kierrokseensa lähellä\nvillien koirien tyyssijaa, luolilta useitten kilometrien päässä\netelässä. Tavallisissa oloissa hän olisi kiertänyt hänet ja sittenkin\nennättänyt turvaan ahdassuiseen luolaamme ennenkuin hän suoraa tietä\nkulkien. Mutta nyt hän ei kyennyt kiertämään Punasilmää. Hän oli liian\ntylsä ja hidas. Joka kerta ennätti Punasilmä hänen eteensä, kunnes hän\nluopui yrittämästä ja käytti koko tarmonsa pelastuakseen vain hänen\nkäsistään.\n\nEllei hän olisi ollut kipeä, olisi hänelle ollut lapsen leikkiä\nPunasilmän kynsistä pääseminen; mutta nyt hän tarvitsi koko\nvarovaisuutensa ja taitonsa. Eduksi oli hänelle, että hän saattoi\nliikkua heikommilla oksilla kuin Punasilmä ja tehdä pitempiä hyppyjä.\nHän osasi myös erehtymättä arvostella välimatkoja, ja hänen vaistonsa\nilmaisi hänelle oksien, haarojen ja mädäntyneitten runkojen\nkestävyyden.\n\nSe oli loppumatonta ajoa. Yltympäri ja edestakaisin pitkiä kiertoja\nmetsän läpi he syöksähtelivät. Toisten laumalaisten seassa vallitsi\nsuuri kiihko. Hurjina he mölysivät, äänekkäämmin aina silloin kun\nPunasilmä oli etäämmällä ja talttuen aina, kun ajon pyörre toi hänet\nlähemmäksi. He olivat voimattomina sivulta katsojina. Vaimot kirkuivat\nja melusivat ja miehet takoivat rintaansa voimattomassa raivossaan.\nPitkänaama oli eritoten kiukkuinen, ja vaikkakin hän pärinätänsä\ntaltutti Punasilmän lähetessä, ei hän kuitenkaan talttunut siihen\nmäärään kuin toiset.\n\nMinä taas en näytellyt mitään urhoollista osaa. Tiedän olleeni kaikkea\nmuuta kuin sankari. Mitäpä hyötyä sitäpaitsi olisi ollut minun\nantautumisestani tappeluun Punasilmän kanssa? Hän oli voimakas hirviö,\npirullinen peto, eikä olisi ollut minulla minkäänlaista toivoa voimain\nmittelyssä. Hän olisi tappanut minut, ja asema olisi jäänyt\nentiselleen. Hän olisi tavoittanut Nopsajalan, ennenkuin tämä olisi\nluolaan ehtinyt. Saatoin siis vain katsella voimattomassa raivossa,\nväistyä tieltä ja pidätellä kiukun purkaustani hänen tullessaan liian\nlähelle.\n\nTunnit vierivät. Oli jo myöhäinen iltapäivä. Mutta yhä jatkui ajoa.\nPunasilmä halusi uuvuttaa Nopsajalan. Hän vartavasten juoksi hänet\nlamauksiin. Pitkän ajan kuluttua hän alkoi väsyä eikä enää voinut\njatkaa pahkipäistä pakoaan. Silloin hän alkoi pyrkiä mitä heikoimmille\noksille, jonne Punasilmä ei häntä seurata voinut. Siten hän olisi\nsaanut hengähtämisaikaa, ellei Punasilmä olisi ollut pirullinen. Kun\nhän ei voinut Nopsajalkaa seurata, hän ravistamalla pudotti hänet pois.\nKoko voimallaan ja painollaan hän saattoi huiskuttaa oksaa\nedestakaisin, kunnes hän häiläytti hänet pois oksalta, aivan kuin\nkärpäsen ruoskan siimasta saattaa häiläyttää. Ensi kerralla Nopsajalka\npelastui, pudoten alempana oleville oksille. Toisella kerralla, vaikka\noksat häntä eivät estäneetkään maahan putoamasta, hidastivat ne hänen\nvauhtiansa. Ja kolmannella kerralla Punasilmä heilautti hänet oksalta\nniin tuimasti, että hän singahti suoraan ilmassa toiseen puuhun.\nIhmeellistä oli katsella hänen pyörähdyksiänsä ja miten hän aina\npelastui. Vain pakon painaessa hän haki väliaikaista turvaa heikommilta\noksilta. Mutta niin oli hän väsynyt, ettei hän muulla tavoin voinut\nvainolaistansa väistää, ja tavan takaa hänen oli pakko turvautua\nheikkoihin oksiin. Yhä jatkui ajoa, ja yhä kirkui lauma, rintaansa\ntakoi ja hampaitansa kirautteli. Sitten oli loppu käsissä. Oli jo\nmelkein hämärä. Väristen, läähättäen ja ilmaa ahmien Nopsajalka riippui\nsäälittävänä korkealla ohuella oksalla. Siitä oli kolmisenkymmentä\njalkaa maahan eikä mikään putoamista estämässä. Punasilmä heilui\nedestakaisin oksalla lähimpänä runkoa. Oksa oli kuin heiluri, taipuen\nyhä laajempaan kaareen joka kerta hänen painonsa ponnahduksesta. Sitten\nhän äkisti ponnautti päinvastaiseen suuntaan juuri oksan kaartuessa\nalaspäin. Nopsajalan kädet ja jalat irtautuivat, ja kiljahtaen hän\nalkoi kiitää alaspäin maata kohti.\n\nMutta ilmassa hän suoristautui ja putosi jalat edellä. Tavallisissa\noloissa niin korkealta pudotessa hänen jalkansa nivelet olisivat\nlieventäneet maahan jysähtämistä. Mutta hän oli perin uupunut. Hän ei\nvoinut nivelillään toimia. Hänen jalkansa lysähtivät kokoon hänen\nallaan ja vain osaksi putousta lientivät, ja hän rysähti maahan\nkyljelleen. Tässä hän ei kuitenkaan loukkaantunut, kuten selville kävi,\nmutta se salpasi hengen hänen keuhkoissaan. Hän makasi avuttomana ja\ntavoitteli ilmaa.\n\nPunasilmä syöksähti hänen kimppuunsa. Muhkuraiset sormensa kietoutuivat\nhänen päänsä hiuksiin, hän nousi ylös ja murahti voitokkaana ja\nilkkuillen kauhistuneille laumalaisille, jotka puista kurkistelivat.\nSilloin minä kävin mielettömäksi. Varovaisuus solahti tuuleen,\nunohtunut oli haluni pysyä yhä eläväin kirjoissa. Juuri Punasilmän\nmurahdellessa syöksyin takaapäin hänen kimppuunsa. Hyökkäykseni oli\nniin odottamaton, että sain hänet työnnetyksi kumoon. Kiersin käteni ja\njalkani hänen ympärilleen ja ponnistelin pitääkseni hänet kumossa. Tämä\nolisi ollut mahdotonta, ellei hän olisi tiukasti toisella kädellään\npitänyt kiinni Nopsajalan tukasta.\n\nKäytökseni rohkaisemana, Pitkänaama tuli äkkiä avukseni. Hän hyökkäsi\nyhteen rykelmään, tarrasi hampaillaan Punasilmän käsivarteen ja kynsi\nja repi hänen kasvojansa. Nyt olisi ollut aika toisten laumalaisten\nyhtyä leikkiin. Olihan tilaisuus ikipäiviksi päästä Punasilmästä. Mutta\npelästyneinä he pysyivät metsässä.\n\nOli aivan selvää, että Punasilmä oli voittava tappelussa meidän kahden\nkanssa. Syynä siihen, ettei hän meitä lopettanut heti, oli se, että\nNopsajalka ehkäisi hänen liikkeitänsä. Nopsajalka oli taas saanut\nhengityksensä käyntiin ja alkoi vastustella. Punasilmä ei mielinyt\npäästää kynsiänsä hänen hiuksistaan, ja tämä se häntä ehkäisi. Hän sai\nkiinni minun käsivarrestani. Se merkitsi minun menoani. Hän alkoi\nkiskoa minua puoleensa niin lähelle, että olisi voinut upottaa\nhampaansa kurkkuuni. Hänen kitansa oli auki ja hän irvisteli. Ja vaikka\nhän vasta alotti voimiansa käyttää, väänsi hän minun olkapäätäni, niin\nettä siitä sain kärsiä koko jälellä olevan elämäni ajan.\n\nMutta sinä hetkenä jotakin tapahtui. Mitään varotusta ei kuulunut.\nSuuri ruumis syöksähti meidän neljän kimppuun, jotka olimme yhteen\nkietoutuneet. Meidät reväistiin voimakkaasti irralleen toisistamme ja\nvyöryimme nurin niskoin maassa, ja yllätyksen äkillisyys sai meidät\nhellittämään toisemme. Törmäyksen tapahtuessa Pitkänaama kiljasi\npelottavasti. Minä en tiennyt mitä tapahtui, vaikka nenässäni tuntui\ntiikerin haju ja vilaukselta näin juovikkaan turkin juostessani puuhun.\n\nSe oli vanha sapelihammas. Meidän päästelemiemme äänien herättämänä\nluolassaan, se oli hiipinyt huomaamatta kimppuumme. Nopsajalka pääsi\nminua lähinnä olevaan puuhun, ja minä heti kiepsahdin hänen luokseen.\nKiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet aivan rinnalleni\nhänen hiljaa kitistessään ja itkiessään. Maasta kuului karjuntaa ja\nluiden narskumista. Siellä sapelihammas illasti Pitkänaaman\njäännöksillä. Toiselta puolen silmät ja luomet tulehtuneina kurkisteli\nPunasilmä alas. Siinä oli hirviö voimakkaampi häntä. Nopsajalka ja minä\nkäännyimme ja kuljimme hiljaisesti puita myöten luolaa kohti, kun taas\nlaumalaiset jäivät puihin ja sinkauttelivat solvauksia, oksia ja vesoja\nvanhan vainolaisensa niskaan. Se huiskutteli häntäänsä ja karjui, mutta\njatkoi syöntiänsä.\n\nJa sillä tavalla me pelastuimme. Se oli vain sattuma — mitä ilmeisin\nsattuma. Muuten olisin minä kuollut sinne Punasilmän kynsiin, eikä\nolisi olemassa mitään ajan siltaa, jota myöten tuhansien vuosisatojen\npäähän väreet käyvät jälkeläiselle, sanomalehtiä lukevalla ja\nsähkövaunuissa ajavalle jälkeläiselle — niin, eikä hän kirjoittaisi\nkertoelmia koetuista tapahtumista, niinkuin tämä on kirjoitettu.\n\n\n\n\n17\n\n\nSeuraavana vuonna aikaisin syksyllä tämä tapahtui. Kun Punasilmän ei\nollut onnistunut Nopsajalkaa saada, hän oli ottanut itselleen toisen\nvaimon; ja mikä oli outoa, tämä oli yhä elossa. Ja vielä oudompaa oli,\nettä heillä oli muutaman kuukauden vanha pienokainen — Punasilmän\nensimäinen lapsi. Hänen edelliset vaimonsa eivät koskaan olleet eläneet\nkyllin kauan lapsia synnyttääkseen. Vuosi oli kulunut meille kaikille\nonnellisesti. Ilma oli ollut harvinaisen leppeä ja ruokaa yllin kyllin.\nErikoisesti muistan sen vuoden nauriit. Pähkinäsato samoin oli ylen\nrunsas, ja villit luumut olivat suurempia ja makeampia kuin\ntavallisesti.\n\nLyhyesti sanoen, se oli kultavuosi. Ja silloin se tapahtui. Oli\nvarhainen aamu, ja luolissamme meidät yllätettiin. Kalsean harmaan\nvalon häämöittäessä me heräsimme unestamme, useimmat meistä kuoleman\nkohdatakseen. Nopsajalka ja minä hätkähdimme valveille kirkunan ja\npauhun melskeestä. Meidän luolamme oli kaikkein korkeimmalla\njyrkänteellä, ja me ryömimme sen suulle ja kurkistimme alas. Aho oli\naivan täynnä tulilaisia. Heidän huutonsa ja kiljumisensa olivat\nmelskeessä lisänä, mutta heillä oli järjestystä ja suunnittelun\nmukaista toimintaa, kun taas meillä laumalaisilla ei ollut mitään.\nKukin meistä tappeli ja toimi oman päänsä mukaan, eikä kukaan meistä\nsen onnettomuuden laajuutta aavistanut, joka tulossa oli.\n\nKun me aloimme nakella kiviä, olivat tulilaiset tiheään kasaantuneet\njyrkänteen juurelle. Ensimäiset sinkautetut kivet lienevät särkeneet\nmuutamia pääkalloja, sillä heidän väistyessään kauemmaksi jyrkänteeltä,\njäi kolme heistä jälelle tantereelle. Nämä vinkuroivat ja\nkiemurtelivat, ja yksi heistä koetti ryömiä pois. Mutta me heidät\npäiviltä päästimme. Tällöin me urokset raivosta karjuimme ja annoimme\nsataa kiviä kolmen alhaalla olevan niskaan. Useat tulilaiset palasivat\nvetämään heitä turvaan, mutta kivemme ajoivat pelastajat peräytymään.\n\nTulilaiset raivostuivat. Mutta hekin rupesivat varovaisiksi. He kyllä\nkiukkuisesti kiljuivat, mutta pysyivät etäämpänä ja lähettivät\nparvittain nuolia meitä vastaan. Tämä lopetti kiven sinkoamisen. Tällä\nvälin oli meistä puolikymmentä saanut surmansa ja parikymmentä\nhaavoittunut, ja me toiset peräännyimme luoliemme sisäpuolelle. Minä en\nkyllä korkealla olevassa luolassani ollut kantomatkan ulkopuolella,\nmutta välimatka oli siksi pitkä, että ampumisen vaikutus heikentyi,\neivätkä tulilaiset monia nuolia minua kohti tuhlanneetkaan. Sitäpaitsi\nolin utelias, halusin nähdä. Nopsajalka pysyi tarkoin luolan\nsisäpuolella pelosta vapisten ja päästellen hiljaisia voivotusääniä,\nkun minä en tahtonut tulla sisälle, mutta minä olin kyykylläni aukossa\nja katselin.\n\nTaistelussa oli nyt tapahtunut seisaus, jonkinlainen aselepo. Me olimme\nluolissamme, ja tulilaisten ratkaistavana oli kysymys, miten saada\nmeidät ulos. He eivät uskaltaneet tulla luoliin perässämme, mutta\nmekään emme yleensä halunneet ruveta heidän nuoliensa maalitauluksi.\nKun heistä muuan joskus läheni jyrkänteen juurta, niin laumalaisista\njoku paiskasi kiven alas. Vastalahjaksi hänet puolikymmentä nuolta\nlävisti. Tämä peli kävi päinsä varsin hyvin jonkun aikaa, mutta lopulta\nlaumalaisista ei kukaan ollut halukas itseänsä näyttämään. Aselepo oli\ntäydellinen.\n\nTulilaisten takana näin sen pienen kurttuisen metsästäjän kaikkea\njohtavan. He tottelivat häntä ja kulkivat sinne tänne hänen käskyjensä\nmukaan. Jotkut heistä läksivät metsään ja palasivat kantaen kuormittain\nkuivia puita, lehtiä ja ruohoja. Kaikki tulilaiset kerääntyivät yhteen.\nUseimmat heistä seisoivat kaarineen ja nuolineen valmiina ampumaan\njokaisen näkyville tulevan laumalaisen, toiset läjäsivät kuivat ruohot\nja puut alimpana olevan luolasarjamme suille. Näistä läjistä he\ntaikoivat sen hirviön, jota me pelkäsimme — _tulen_. Aluksi kohosi\nsavupatsaita, jotka tupruilivat kallioseinää ylöspäin. Sitten näin\npunakielisten liekkien pilpahtelevan esille puitten raoista aivan kuin\npienien käärmeitten. Savu kävi yhä paksummaksi, joskus käärien\nverhoonsa koko kallioseinämän. Mutta minä olin korkealla, eikä se minua\nsuurestikaan kiusannut, vaikka se kirvelti silmiä, ja minä niitä\nrystysilläni hieroskelin.\n\nKololuu vanhus ensimäisenä savustettiin ulos. Kevyt ilmavirta ajoi\nsavun silloin syrjään, niin että selvästi saatoin nähdä. Hän tunkeusi\nsavun läpi, astui palavalle hiilelle, kiljahti sen tuottamasta\näkillisestä tuskasta ja yritti kiivetä rinnettä ylöspäin. Nuolia kiehui\nhänen ympärillään. Hän seisahtui eräälle kielekkeelle, tempasi kiven\nmukulan puolustuksekseen, läähätti, aivasteli ja pudisteli päätään. Hän\nhoiperteli edestakaisin. Kymmenkunta sulkaista nuolenpäätä törötti\nhänestä ulos. Hän oli jo vanhus, mutta kuolla ei halunnut. Hän\nhoiperteli yhä enemmän, polvet lyyhistyivät ja hoiperrellessaan hän\nuikutti surkeasti. Hänen kätensä herpautui ja hän horjahti ja putosi.\nHänen vanhat luunsa murskaantuivat varmaan pahasti. Hän oihki ja yritti\nvoimattomasti nousta, mutta muuan tulilainen syöksähti hänen kimppuunsa\nja särki hänen kallonsa nuijallaan.\n\nJa samoinkuin Kololuun kävi monen muun laumalaisen. Kun eivät voineet\nsietää tukahuttavaa savua, he syöksyivät ulos ja nuoliin kaatuivat.\nMuutamat naiset ja lapset jäivät luoliin ja tukahtuivat kuoliaaksi,\nmutta useimmat saivat ulkopuolella surmansa.\n\nKun tulilaiset tällä tavalla olivat puhdistaneet ensimäisen luolarivin,\nhe alkoivat varustautua uusimaan samaa temppua toisen luolarivin\nedessä. Heidän kiipeillessään ylöspäin ruoho- ja puukuormineen,\nPunasilmä, vaimo kintereillään ja pienokainen lujasti viimemainitussa\nriippuen, pakeni menestyksellisesti jyrkännettä ylös. Tulilaiset olivat\nvarmaankin päätelleet, että savustamistemppujen väliajoilla me\npysyisimme luolissamme. Siksi he eivät olleet varuillaan, ja heidän\nnuolensa alkoivat lennellä vasta sitten, kun Punasilmä vaimoineen oli\nkallioseinämän ylärajalla. Kallion latvalle päästyään, hän kääntyi\nympäri ja mulkoili heitä möristen ja rintaansa takoen. He\nsinkauttelivat nuoliansa häntä kohti, ja vaikka hän oli kantomatkan\nulkopuolella, pakeni hän tiehensä.\n\nMinä katselin, kuinka kolmas luolasarja savustettiin ja neljäs.\nMuutamat laumalaiset pelastuivat kallioseinämää kiipeämällä, mutta\nuseimmat heistä ammuttiin alas heidän kiivetessään. Lerppahuulen\nmuistan. Hän ehti aina minun luolani liepeille asti, surkeasti itkien;\nnuoli oli puhkaissut hänen rintansa, sulkainen varsi törötti hänen\nselässään ja luinen pää pistäysi esille etupuolelta. Se oli ammuttu\nhänen kiivetessään takaapäin. Hän vaipui minun luolani edustalle ja\nverta tulvehti koskena hänen suustaan.\n\nTällöin kaikki yliset luolarivit näyttivät tyhjentyvän itsestään.\nMelkein kaikki laumalaiset, joita ei vielä oltu ulos savustettu,\nsyöksähtivät kilvan kiipeämään seinämää ylös. Tämä monet pelasti.\nTulilaiset eivät voineet ampua nuoliaan kyllin nopeasti. Kyllähän he\nmelkein valon pimittivät nuolillaan ja kymmenittäin haavoittuneita\nlaumalaisia muksahteli alas; mutta sittenkin muutamat huipulle\nsaapuivat ja livistivät tiehensä.\n\nPakoaatos oli nyt minussakin vahvempi kuin uteliaisuus. Nuolet olivat\ntauonneet lentelemästä. Viimeisetkin laumalaiset näyttivät menneen,\nvaikka saattoihan muutamia yhä piileksiä ylimmissä luolissa. Nopsajalka\nja minä aloimme kavuta kallion latvaa kohti. Meidät nähdessään\ntulilaiset päästivät suuren huudon. Minä en ollut sen aiheena, vaan\nNopsajalka. He lepertelivät kiihkoisina ja osottelivat häntä\ntoisillensa. He eivät koettaneetkaan ampua häntä. Nuoltakaan ei\nlennätetty. Leppeästi ja houkutellen he alkoivat hänelle huhuilla. Minä\npysähdyin ja katsahdin alas. Hän oli peloissaan, kitisi ja kehoitti\nminua tulemaan. Ja niinpä me loikkasimme kallion latvalle ja\nharppasimme puuhun.\n\nTämä tapaus on usein saanut minut ihmettelemään ja mietiskelemään. Jos\nhän todella oli heidän heimoansa, niin oli hänen täytynyt eksyä heistä\njo niin nuorena, ettei hän sitä voinut muistaa, sillä muuten hän ei\nolisi heitä pelännyt. Mutta saattoi kyllä asian laita olla niinkin,\nettä vaikka hän oli heidän heimoansa, ei hän milloinkaan ollut\nheistä eksynyt; oli syntynyt synkeässä metsässä kaukana heidän\nasuinsijoiltaan, ja hänen isänsä saattoi olla heimostaan luopunut\ntulilainen, äitinsä taas ehkäpä joku meikäläinen, laumalainen. Mutta\nkukapa tiennee? Nämä seikat ovat minulta salassa, eikä Nopsajalka\nniistä sen enempää tiennyt kuin minäkään.\n\nSe oli meille hirmupäivä. Useimmat henkiin jääneistä pakenivat\nmustikkasuota kohti ja etsivät turvapaikan sen läheisessä metsässä. Ja\nkoko päivän metsästäviä tulilaisparvia samoili metsässä, surmaten\nmeitä, missä vain tapasivat. Se oli nähtävästi varsinaisen suunnittelun\ntoteuttamista. Lisäännyttyään oman alueensa rajojen ulkopuolelle, he\nolivat päättäneet valloittaa meidän alueemme. Se oli surullista\nvalloitusta! Meillä ei ollut mitään keinoa heitä vastaan. Se oli\nteurastusta, rajatonta teurastusta, sillä eivätpä he ketään säästäneet,\nsurmasivat nuoret ja vanhat ja riistivät perusteellisesti maan meidän\nhallustamme.\n\nMeistä tuntui kuin maailman loppu olisi ollut käsissä. Puihin\npakenimme, viimeiseen turvapaikkaamme, mutta vain joutuaksemme\nkierroksiin ja surmatuksi perhe perheeltä. Runsaasti tällaista näimme\nsen päivän kuluessa, ja minä halusinkin nähdä. Nopsajalka ja minä emme\nkoskaan kauan pysyneet samassa puussa, ja siten me säästyimme\nkierroksiin joutumasta. Mutta mitään paikkaa ei tuntunut olevan, minne\nmennä. Tulilaisia oli kaikkialla, himoten hävittämistyönsä\ntoimittamista. Minne päin käännyimmekin, aina heitä oli vastassa, ja\ntämän takia näimme runsaasti heidän kättensä töitä.\n\nEn nähnyt, miten lie äitini käynyt, mutta Lörpän näin ammuttavan alas\nvanhasta kotipuustani. Ja pelkäänpä, että sen johdosta hiukan iloissani\npyörähtelin. Ennenkuin tämän osan kertomustani sivuutan, täytyy kertoa\nPunasilmästä. Hänet vaimoineen tavotettiin eräästä puusta mustikkasuon\nlaiteilla. Nopsajalka ja minä pysähdyimme pakoretkellämme sitä\nkatselemaan. Tulilaiset olivat siksi innostuneita työssänsä, etteivät\nmeitä havainneet, ja sitäpaitsi olimme hyvässä suojassa tiheikössä,\nminne olimme lymynneet.\n\nKokonaista parikymmentä metsästäjää oli puun alla laukoen nuoliaan\nsinne. Aina he poimivat nuolensa, kun ne maahan putosivat. En voinut\nnähdä Punasilmää, mutta kuulin hänen ulvovan jossakin puussa. Hetken\nkuluttua hänen ulvontansa kuului tukahutetulta. Hän oli kai ryöminyt\njohonkin koloon rungossa. Mutta hänen vaimonsa ei tällaista suojaa\nlöytänyt. Nuoli pudotti hänet maahan. Pahoin oli hän haavoittunut,\nsillä hän ei yrittänytkään päästä pakoon. Hän kyyristyi suojaavaisesti\npienokaisensa yli (joka lujasti hänessä riippui), ja teki rukoilevia\neleitä ja ääniä laski tulilaisille. He kerääntyivät hänen ympärilleen\nja nauroivat hänelle — aivan kuin Luppakorva ja minä olimme\npuuvanhukselle naureskelleet. Ja aivan samoin kuin me olimme häntä\ntikuilla ja oksilla pistelleet, niin pistelivät tulilaiset Punasilmän\nvaimoa. He pistelivät häntä nuoliensa kärjillä ja kutkuttelivat hänen\nkylkiänsä. Mutta hän oli typerä raukka. Ei halunnut hän tapella. Eikä\nhän liioin kiukustunutkaan. Hän yhä vain oli kyyryllään lapsensa yli ja\nrukoili. Muuan tulilainen astui aivan hänen viereensä. Hänen kädessään\noli nuija. Hän näki ja ymmärsi, mutta rukoilevia ääniä hän vain\npäästeli, kunnes isku tärskähti.\n\nPunasilmä ontossa rungossa oli turvassa heidän nuoliltaan. He seisoivat\nryhmässä ja keskustelivat hetken aikaa; sitten yksi heistä kiipesi\npuuhun. Mitä siellä ylhäällä tapahtui, sitä en voi sanoa, mutta kuulin\ntulilaisen kiljuvan ja näin alhaalla olevain kiihkoilevan. Muutaman\nminuutin kuluttua hänen ruumiinsa mätkähti maahan. Eikä hän liikkunut.\nToiset häntä katselivat ja nostivat hänen päätänsä, mutta takaisin se\nputosi hervottomana, kun he sen laskivat irti. Punasilmä oli\npuolestansa kostanut.\n\nHe olivat ylen kiukkuisia. Aivan rungon juuressa oli aukko. He\nkeräsivät ruohoa ja puita ja tekivät tulen. Nopsajalka ja minä\ntoisiamme syleillen odotimme ja katselimme tiheiköstä. Toisinaan he\ntuleen nakkasivat runsaslehväisiä vihreitä oksia, jonka jälkeen savu\nkävi sangen paksuksi.\n\nÄkisti näimme heidän väistyvän puun luota. Mutta eivätpä olleet kyllin\nsukkelia. Punasilmä hypätä loiskautti heidän keskellensä. Hän oli\npelottavasti raivoissaan ja huiteli murskaavasti ympärilleen\npitkiä käsivarsiaan. Hän kiskasi yhdeltä naamanahan irralleen,\nkirjaimellisesti kiskasi sen irti muhkuraisilla sormillaan ja\näärettömien lihaksiensa voimalla. Toista hän puri kurkkuun. Tulilaiset\nperäysivät hurjasti ja raivoisasti kiljuen, mutta syöksivät sitten\nhänen kimppuunsa. Hänen onnistui saada käsiinsä nuija ja alkoi särkeä\npääkalloja kuin munan kuoria. Hänestä oli heille liiaksi tekemistä, ja\npakko oli heidän uudelleen peräytyä. Tätä hän käytti hyväkseen, kääntyi\nkannoillaan ja lähti juoksemaan yhä raivokkaasti ulvoen. Muutamia\nnuolia lensi hänen jälkeensä, mutta hän suin päin uppoutui tiheikköön\nja oli mennyt.\n\nNopsajalka ja minä kiipeliimme varoen poispäin, mutta törmäsimme\nvastakkain toisen tulilaisparven kanssa. He meidät ajoivat\nmustikkasuohon, mutta me tunsimme puutiet suon poikki kaukaisemmille\nrämeiköille, missä he eivät voineet maata myöten meitä seurata,\nja niin me heistä pääsimme. Toiselle puolen saavuimme kapealle\nmetsäsuikaleelle, joka erotti mustikkasuon länteenpäin laajenevasta\nsuuresta suosta. Täällä tapasimme Luppakorvan. Miten hän oli\npelastunut, sitä en voi kuvitellakaan, ellei hän edellisenä yönä ollut\nnukkunut kokonaan muualla kuin luolilla.\n\nTänne metsäsuikaleelle olisimme voineet rakentaa puupesät ja asettua\nkokonaan asumaan: mutta tulilaiset halusivat suorittaa hävitystyönsä\nperinpohjin, iltapäivällä Partanaama vaimoineen pakeni itäpuolella\nolevista puista, kohahti sivutsemme ja oli mennyt. He pakenivat äänettä\nja nopeasti, ja heidän kasvoissansa oli hälyttävä ilme. Siltä\nsuunnalta, josta he olivat tulleet, kuulimme metsästäjäin huutoja ja\nkiljuntaa sekä muutamain laumalaisten parkumista. Tulilaiset olivat\nlöytäneet tien suon ylitse.\n\nNopsajalka, Luppakorva ja minä seurasimme Partanaaman ja hänen vaimonsa\nkintereillä. Päästyämme suuren suon laitaan, me pysähdyimme. Emme\ntunteneet sen polkuja. Se oli alueemme ulkopuolella, ja aina sitä\nolivat laumalaiset välttäneet. Kukaan ei ollut sinne milloinkaan mennyt\n— tai ei ainakaan sieltä palannut.\n\nMielissämme se kuvasteli salaperäisenä ja pelottavana, hirveänä\ntuntemattomana. Kuten sanottu, me pysähdyimme sen laitaan. Pelkäsimme.\nTulilaisten huudot lähenivät. Me katsahtelimme toisiamme. Partanaama\njuoksi hyllyville hetteille ja tapasi tanakampaa pohjaa ruohomättäällä\nkymmenkunnan metrin päässä edessäpäin. Hänen vaimonsa ei seurannut. Hän\nkoetti, mutta sävähti takaisin pettävältä pinnalta ja kyyristyi maahan.\nNopsajalka ei odottanut minua eikä hän liioin pysähtynyt, ennenkuin oli\nhyppelehtinyt Partanaaman sivutse satakunta metriä ja tavannut paljon\nsuuremman mättään. Samoihin aikoihin kun Luppakorva ja minä olimme\npäässeet hänen rinnalleen, tulilaisia näkyi puitten välistä.\nPartanaaman vaimo, joka heidät nähdessään mielettömäksi säikähti,\nsyöksyi meidän perässämme. Mutta hän juoksi sokeasti, mitään varomatta\nja solahti hetteisiin. Me käännyimme ympäri ja katselimme; näimme\nheidän nuolillaan ampuvan häntä hänen painuessaan mutaan. Nuolia alkoi\nputoilla ympärillemme. Partanaama oli nyt saavuttanut meidät, ja me\nneljä loiskahdimme eteenpäin tietämättä minne, mutta yhä ulommaksi\nsuolle.\n\n\n\n\n18\n\n\nHarhailuistamme suurella suolla ei minulla ole mitään selvää tietoa.\nPonnistellessani muistoani, sukeltautuu esille yhteen sopimattomain\nvaikutelmain sekamelskana, ja ajan arvioiminen on ihan mahdotonta.\nMinulla ei ole aavistustakaan, miten kauan olimme tällä ruohoisella\nnevalla, mutta viikkoja siellä lienemme kuluttaneet. Muistelmani\ntapahtumista ovat säännöllisesti aina painajaisluonteisia. Muistan vain\naavistamattoman ajan pituista, alati vaihtelevan pelon painantaa ja\nharhailua, loppumatonta harhailua halki märän ja ikivetisen erämaan,\nmissä myrkylliset käärmeet meitä iskeäkseen tavoittelivat ja eläimet\nympärillämme karjuivat, ja hetteet allamme hyllyivät ja kintereitämme\nimeä muksuttivat.\n\nTiedän, että lukemattomia kertoja meidän oli pakko suuntaamme muuttaa\neteen tulleitten jokien, järvien ja sakeavetisten merien takia.\nMyrskyjä oli ja vesitulvia suurten alavain maakaistaleitten yli; ja\nkärsiä saimme nälkä- ja kurjuuskausia, jolloin meitä puissa vankeina\npitivät päivämäärin nämä ajoittaiset tulvat.\n\nSangen räikeänä väikkyy mielessäni yksi kuva. Ympärillämme on suuria\npuita, niiden oksilta roikkuu pitkää, harmaata sammalnaavaa, ja suuria\nmatelijoita, hirvittäväin käärmeitten näköisiä, luikertelee ympäri\nrunkoja ja kiemurtelee vyyhteinä ilmassa. Ja kaikkialla ympärillä on\nmutaa, hyllyilevää mutaa, josta kaasuja ilmoille pulputtelee ja joka\npohisee ja pirisee sisäistä kuohuntaansa. Ja kaiken tämän keskellä on\nmeitä kymmenkunta. Me olemme laihoja ja kurjia, ja luumme kajastavat\nläpi tiukalle pingotetun ihon. Me emme laula, emme lepertele\nemmekä naura. Emme liioin vallattomina leiki. Sillä kerran niin\nylenpalttisesti eloisa mielemme on toivottomasti masennuksissa. Me\npäästelemme surkeita, vaikertelevia ääniä, toisiamme tuijottelemme ja\nkäpristelemme toistemme turviin. Onpa se olemisemme kuin eloon jääneen\nkourallisen kokousta maailmanlopun jälkipäivänä.\n\nTällä kuvalla ei ole mitään yhteyttä toisten suossa sattuneiden\ntapausten kanssa. Miten koskaan sen poikki onnistuimme pääsemään, sitä\nen tiedä, mutta lopultakin jouduimme paikkaan, missä matala harjujono\nvietti joen rantaa kohti. Se oli meidän jokemme, joka samoinkuin mekin\noli suoriutunut suuresta suosta. Etelärannalta, missä joki oli uransa\nmurtanut läpi harjujen, tapasimme useita luolia hiekkakalliossa.\nEtäämmällä lännessä valtameri kuohuili äyrästä vastaan, joka oli\nkasaantunut joen suun poikki. Ja tänne luoliin me asumaan asetuimme,\noleskelupaikkanamme meren rantama.\n\nPaljon meitä ei ollut. Tavan takaa päivien vieriessä ilmestyi\nlaumalaisia lisää. He kömpivät suosta yksitellen, kaksittain tai\nkolmittain, enemmän kuolleina kuin elävinä, melkeinpä vain liikkuvina\nluurankoina, kunnes meitä lopulta oli kolmisenkymmentä. Sitten ei enää\nketään suosta ilmaantunut, mutta Punasilmää ei joukossamme ollut. Ja\nhuomattava on, että ainoakaan lapsi ei ollut elänyt pelottavan matkamme\nyli.\n\nYksityiskohdittain en aio kertoa niistä vuosista, joita meren rannalla\nelimme. Ei se ollut onnellinen olopaikka. Ilma oli raakaa ja kalseaa,\nja alituisesti saimme kärsiä yskää ja vilua. Sellaisessa ympäristössä\nemme voineet säilyä. Lapsia meillä kyllä oli, mutta heikostipa ne\nelämään juurtuivat, kuolivat pieninä; meitä taas kuoli useampia kuin\nuusia syntyi. Lukumäärä alati väheni.\n\nRavinnon laatumme perinpohjainen muutos ei ollut meille hyväksi.\nNiukalta saimme kasviaineita ja hedelmiä, ja meistä tuli kalansyöjiä.\nMyrskyilmoina nakkautui rantamalle raakkuja, näkinkenkiä,\nkuorisimpukoita ja suuria meriäyriäisiä. Myöskin löysimme monenlaisia\nleväkasveja, jotka olivat hyviä syödä. Mutta ravinnon vaihdos tuotti\nmeille vatsavaivoja, eikä meistä kukaan milloinkaan lihavaksi päässyt.\nKaikki olimme laihoja ja huonosti syöneen näköisiä. Pyydystäessään\nisoja abaloneja Luppakorva sai surmansa. Yksi niistä sulki kuorensa\nhänen sormensa ympärille luodeveden aikana ja vuoksivesi nousi ja\nhukutti hänet. Hänen ruumiinsa löysimme seuraavana päivänä, ja antoipa\nse meille opetuksen. Toista meikäläistä ei koskaan siepattu abalonin\nsulkeutuvaan kuoreen.\n\nNopsajalan ja minun onnistui kasvattaa yksi lapsi, poika — ainakin\nsaimme hänet hengissä säilymään useita vuosia. Mutta olenpa ihan varma,\nettä hän ei ikinä olisi voinut tulla toimeen tässä pelottavassa\nilmastossa. Mutta ilmestyipä eräänä päivänä tulilaisia taas näkyville.\nHe olivat tulleet jokea alas, ei hirsilautalla, vaan karkeatekoisella\nruuhella. Kolme heitä oli siinä melomassa, ja yksi heistä oli se pieni\nkurttuinen metsästäjä vanhus. He laskivat maalle meidän rannallemme, ja\nhän lynkytteli hietikon poikki tutkimaan luoliamme.\n\nHe menivät tiehensä muutaman minuutin kuluttua, mutta Nopsajalka\npelästyi pahoin. Kaikki me säikähdimme, mutta ei kukaan siihen määrään\nkuin hän. Hän kitisi, itki ja oli levoton koko yön. Aamulla hän otti\nlapsen syliinsä ja terävillä huudoilla, eleillä ja esimerkeillään sai\nminut lähtemään toiselle pitkälle pakomatkalle. Kahdeksan laumalaista\n(lauman koko jäännös) jäi luolille. Heillä ei ollut mitään toivoa.\nVaikkapa tulilaiset eivät olisi palanneetkaan takaisin, heidän oli\nepäilemättä sangen pian menehtyminen. Huono oli ilma siellä meren\nrannalla. Eikä laumalaisia oltu luotu rannikkoelämää varten.\n\nMe vaelsimme kohti etelää, päiväkausia kulkien suuren suon laitaa,\nmutta uskaltamatta koskaan pyrkiä sinne. Kerran poikkesimme länttä\nkohti, kulkien poikki vuorijonon, ja saavuimme alas rannikolle. Mutta\neipä ollut se paikka meitä varten. Ei ollut siellä puita — vain\nkalpeita niemen polvekkeita, tyrskyävää kuohua ja ankarata tuulta, joka\nei koskaan tuntunut puhaltamasta taukoavan. Käännyimme takaisin vuorten\npoikki, vaelsimme itään ja etelään, kunnes tulimme suuren suon\nlaiteille uudelleen.\n\nPian pääsimme suon eteläiselle äärelle ja jatkoimme kulkuamme etelään\nja itään. Siellä oli suloinen maa. Ilma oli lämmintä, ja taaskin olimme\nmetsässä. Myöhemmin kuljimme matalan kukkulajonon poikki ja pääsimme\nvieläkin paremmalle metsämaalle. Mitä etäämmälle rannikolta\ntunkeusimme, sitä lämpimämmäksi havaitsimme ilman, ja niinpä kulkuamme\njatkoimme, kunnes pääsimme suuren joen varteen, joka Nopsajalasta\ntuntui tutulta. Sinne hän lie joutunut ollessaan neljä vuotta\nlaumalaisten tienoilta poissa. Tämän joen poikki meloimme tukkien\nniskalla ja laskimme maalle toiselle rannalle korkean kallioseinän\njuurelle. Korkealta seinämän latvoilta tapasimme uuden kotimme —\nluolan, jonne pääsy oli ylen vaikeata ja joka oli kokonaan kätkössä\nalhaalta tähysteleviltä katseilta.\n\nVähän on minulla enää sanomista. Täällä asuimme Nopsajalka ja minä ja\nperhettämme kasvattelimme. Ja tähän muistelmani päättyvät. Emme enää\nsiirtomatkoille lähteneet. Milloinkaan en unia näe korkealla olevaa,\nvaikeapääsyistä luolaamme pitemmälle. Ja täällä on sen lapsen täytynyt\nsyntyä, joka oli olemukseensa sulattava kaikki minun vaikutelmani\nelämästä — tai pikemmin Suurhampaan elämästä, joka on toinen minäni,\nei todellinen minäni, mutta joka on minusta niin todellinen, että\nuseasti en pysty sanomaan, mitä aikakautta oikeastaan elän.\n\nMonasti ihmettelen tätä polveutumisjonoa. Minä, nykyaikainen, olen\neittämättä ihminen: mutta minä Suurhammas, esiolento, en ole ihminen.\nJossakin ja suoranaisessa polveutumisen jonossa nämä kaksi\nkaksoisolemukseni osaa ovat yhdistyneet. Olivatko laumalaiset ennen\nhäviöön joutumistaan ihmiseksi kehittymisen tilassa? Ja olemmeko minä\nja omaiseni läpäisseet tämän tilan? Taikka liekö joku minun\njälkeläisistäni käynyt tulilaisten joukkoon ja muuttunut itse\ntulilaiseksi? En tiedä. Eikä ole keinoa, minkä avulla tietämään\npääsisi. Yksi seikka vain on varma, ja se on, että Suurhammas painoi\njonkun jälkeläisensä aivostorakenteeseen elämänsä vaikutelmat ja painoi\nne niin häviämättömästi, että välillä eläneitten sukupolvien joukot\neivät ole pystyneet niitä hävittämään.\n\nOnpa vielä yksi asia, josta minun kertoa täytyy, ennenkuin lopetan. Se\non uni, jonka usein olen nähnyt, ja todellisen tapauksen on täytynyt\nsattua sinä aikana, jolloin elelin korkealla vaikeapääsyisessä\nluolassa. Muistan kuljeksineeni metsässä kaukana idässäpäin. Siellä\ntapasin heimon puukansaa. Kyyristyin viidakkoon ja katselin heidän\nleikkejänsä. He pitivät nauruilojansa, hypellen ylös ja alas ja kirkuen\nalkuperäistä köörilauluansa.\n\nÄkisti he ääntänsä pidättivät ja lopettivat kipakoimisensa. He\nkyyristyivät peloissaan alas ja levottomina etsien katselivat\npakotietä. Sitten Punasilmä saapui heidän joukkoonsa. He väistyivät\nhänen tieltänsä. Kaikki olivat peloissansa. Mutta hän ei yrittänytkään\nheihin koskea. Hän oli heistä yksi. Hänen kintereillään jäntevän\nkoukkuisilla jaloillaan ja rystysillään tukien itseänsä molemmin puolin\nmaasta kulki vanha puukansaan kuuluva nainen hänen viimeisin vaimonsa.\nPunasilmä istuutui heidän piiriinsä. Saatan nytkin tätä kirjoittaessani\nnähdä hänen kulmat kurtussa ja silmät tulehtuneina tirkistelevän\nympärilleen puukansan piiriä. Ja tirkistellessään hän koukistaa toista\nsuunnatonta jalkaansa ja muhkuraisilla varpaillaan kynsii vatsaansa.\nHän on Punasilmä, muinaisperimys.\n\n\n\n"]