[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3GuNhE4PlAXDLb_o5CX7x0-felFGPE9aMwVl1adTxKE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3259,"Heinärannan Iso-Musta","Kataja, Väinö",1867,1914,"3259-kataja-vaino-heinarannan-iso-musta","3259__Kataja_Väinö__Heinärannan_Iso-Musta","Kyläkuvaus","novelli",[],[],"fi",1911,null,10871,66953,false,74600,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[],"\"Heinärannan Iso-Musta: Kyläkuvaus\" by Väinö Kataja is a descriptive piece of literature likely written in the early 20th century. The work centers around life in the small villages of Heinäranta, Sipilla, and Savukyla, exploring themes of agricultural practice and community dynamics as the villagers navigate the challenges of the harvest season and the introduction of new technology in farming. The primary character, Ison-Herralan Jooseppi, is depicted as a prosperous but proud man determined to show his worth against his neighbors, particularly in using modern equipment for harvesting.  The opening of this work introduces readers to Jooseppi's frustration with the weather's effect on the harvest and the burgeoning competition from neighboring villages that have adopted a new method of harvesting grain utilizing a steam-powered machine. The narrative showcases Jooseppi's internal conflict and ambition as he contemplates forming a cooperative for purchasing a threshing machine— a symbol of progress and efficiency. His interactions with other villagers, coupled with his disdain for the established practices of his neighbors, highlight both the social dynamics and the tensions present in the community. This sets the stage for a profound exploration of modernity versus tradition, as well as the individual versus the collective in rural life. (This is an automatically generated summary.)",[],227,"Maaseudulle sijoittuva kyläkuvaus käsittelee maatalouden murrosta ja teknistä kehitystä sateisena syksynä. Ison-Herralan Jooseppi pohtii puimaosuuskunnan perustamista ja höyrykoneen hankkimista sadonkorjuun tehostamiseksi.","Väinö Katajan 'Heinärannan Iso-Musta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3259. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HEINÄRANNAN ISO-MUSTA\n\nKyläkuvaus\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1911.\n\n\n\n\nI\n\n\nHeinärannalla ja Sipillan kylässä oli elonleikkuu jo loppunut, mutta\nSavukylässä parhaillaan leikattiin.\n\nSatanut oli lauantaina jo, sunnuntaina satoi pitkin päivää eikä\nnäyttänyt ilma kuivavan vielä iltapäivälläkään.\n\nIson-Herralan Jooseppia alkoi harmittaa. Kuhilaita oli vielä pellolla\nja heinääkin oli tekemättä.\n\nKoko sunnuntaipäivän oli hän kävellyt syvissä mietteissään, kävellyt\nkujalla, vainiolla ja katsellut ikkunasta harmaata, vettätippuvaa\ntaivasta. Vanhat miehet olivatkin jo keväällä ennustaneet sateista\nsyyskesää ja saattoipa niin käydäkin... Siltä alkoi näyttää. Hän käveli\nkahakäteen pitkin pirtin lattiaa, kynsäisi korvallistaan, katseli\nnaapuriin päinkin ja taas taivaalle...\n\nLopulta hän istahti keinutuoliin, joka oli keskellä pirtin lattiaa ja\nalkoi vakavasti miettiä ja muistella.\n\nTakavuonna oli tässäkin kylässä pidetty kokous, jossa eräs agronoomi\nkehoitti perustamaan puintiosuuskunnan. Silloin siitä ei kukaan\nvälittänyt, eikä puhuja saanut ketään innostumaan. Nukkuivatkin\nmuutamat kesken puhetta.\n\nMutta sitten jälkeenpäin oli ollut joskus puhetta, varsinkin jääneenä\nvuonna. Naapuripitäjässä, joka aina ennenkin oli kulkenut etupäässä,\noli puimaosuuskunta perustettu. Kuluneena syksynä oli kone ensi kertaa\nkylää kiertänyt ja ylen hyvää, ylen joutuisaa jälkeä oli tehnyt.\nMuutamassa tunnissa olivat lyhteet olkina ja ruumenina ja jyvät\nsäkeissä! Ei kulunut paljon puita eikä rahaa! Se on toista kuin ruveta\nkoko syksyksi puita polttamaan, passaamaan riihimiehiä ja heille elon\nelämänsä menettämään!\n\nJa Jooseppi muisti, että kun hän kaupungista palatessa poikkesi\nkatsomaan, jotta minkälaista jälkeä ja kuinka nopeaan höyrykone teki,\nniin nauruun oli suu mennyt. Ja olikin naapuripitäjän mies lyönyt\nJooseppia olalle ja sanonut:\n\n»Semmoinen mies kuin tekin olette, Herrala, niin vaikka yksin\ntämmöisen koneen ostatte... ennenkuin rupeatte viikkokausiksi riihiä\nlämmittämään ja ruokkimaan sosialisteja... Heinärannalla, Sipillan- ja\nSavukylissähän on varakkaita miehiä», oli vielä lisännyt... »Ja kyllä\nosuuskunta pian kasvaa, kun näkevät.»\n\nJooseppi oli nyt tänä syksynä ruvennut asiaa miettimään, ja näinä\npäivinä juuri, kun näytti syksy näin sateiselta.\n\nNaapuripitäjässä oli kyllä otettu osuuskuntaan kaikki\npientilallisetkin, lukuunottamatta olivatko köyhiä tai varakkaita.\nMutta Herrala oli eri mielipidettä.\n\nNyt tänä iltana oli häneen mennyt semmoinen vauhti, että nyt pitäisi\nhommata. Pitäisi näyttää kaikille heinärantalaisille, että Iso-Herrala\noli sittenkin Iso-Herrala...\n\nSillä Jooseppi ei oikein sopinut naapuriensa kanssa. He olivat\nvelkaisia, eivätkä heidän viljelyksensä olleet läheskään niin suuret\nkuin Herralan. Mutta siinä idarsivat ja elivät vuodesta vuoteen, samaa\npäivää kuin Herralakin... ja nauroivat salaa, kun Herralan väkeä\nvastusti ja kesätyöt olivat riipuksissa.\n\n»Helvetti sentään!» ärähti Jooseppi itsekseen.\n\n»Minä näytän!» sanoi hän sitten ja nousi ylös.\n\nTaivas oli paksussa pilvessä, tuuli kääntynyt suoraan itään.\n\n»Ei siitä poutaa tule huomennakaan», arveli hän ja päätti panna\npäätöksensä toimeen.\n\nJuuri kun hän lähtövalmiina pääsi pihalle, tuli naapurinmies, Mattila,\nkujasta sisälle.\n\n»Näkyikö siellä meidän renkejämme?» kysäisi hän, naapuriin katsomatta.\n\n»Eipä näkynyt!»\n\nNaapuri näki, että kylään oli Jooseppi nyt lähdössä. Hän näki siitä,\nettä kovin oli vauhdissa, silmät tunteettoman kylminä ja pää ylpeästi\npystyssä.\n\n»Ja aina vaan sataa», sanoi Mattila jotakin sanoakseen, että puheen\nalkuun päästäisiin.\n\nMutta naapurin puheisiin ei Jooseppi mitään vastannut, mennä toljotti\nvain synkkänä talliin päin eikä vastannut sittenkään, kun Mattila\nkysyi, oliko kylään lähtö hommana.\n\nMattila hymähti, tunsi ja tiesi, minkä vuoksi Jooseppia sapetti. Ja\nsilloin se oli aina kuin kaikille vihassa, viattomillekin.\n\n»Eipä taida taivas selvetä sinun vihoistasi», arveli hän ja läksi\nhakemaan muualta puhekumppania.\n\nMutta Jooseppi meni talliin ja valjasti uljaan ruunansa kiesien eteen.\n\n»Missä aiot käydä?» kysäisi emäntä.\n\n»Käynpähän kylässä...»\n\nEikä hän emännälleenkään muuta vastausta antanut.\n\nPäästyään tielle tuli hän vähän paremmalle tuulelle.\n\nHajallaanpa ne näkyivät olevan vielä muidenkin viljat jos hänenkin,\nainakin Mattilan ja muidenkin lähempien naapurien. Mutta Torikka oli\nelonsa korjannut... samoin myös Lampola... Ja kun hän vielä oli ajanut\npalasen matkaa raittia pitkin, näki hän, että Ylipään Vilhemi jo oli\nehtinyt ahtaa riihenkin... Lempo soikoon! nousihan riihestä savu...\n\n»Tuoko se nyt aikoo kaikkien edelle ajaa», murahti Jooseppi.\n\nSiinä oli itsekin riihensä edustalla Ylipään Vilhemi. Syli täynnä\nkoivuhalkoja oli menossa riiheen.\n\nJooseppi käänti päänsä metsään päin ja oli olevinaan niinkuin ei olisi\nhavainnutkaan, että Ylipäässä jo riihi lämpiää... Mutta Vilhemikin\ntunsi miehen ja arvasi, minkävuoksi Jooseppi metsään katsoi... »Hoi,\nhoi!» huusi hän. »Mihinkäs nyt ollaan menossa?» Mutta Jooseppi ei\nkääntänyt päätään, nykäisi ohjia ja lähti juosten ajamaan.\n\n— On se kerran ylpeä mies, — naurahti Vilhemi. Mutta itsekseen noituen\najoi Jooseppi eteenpäin ja mietti mielessä, miten oli Ylipäässä jo\nehditty niin pitkälle, että riihi jo oli lämpenemässä, kun muissa\ntaloissa vielä oli vilja vainiolla, taisi olla jollakulla leikkuukin\nkeskissä.\n\n— Vaan vielä sinä kummat tänä syksynä näet, — mietti hän sitten,\nVilhelmiä muistaen. — Näet lempo soi, että pian on meilläkin lyhteet\nolkina ja ruumenina ja jyvät säkeissä...\n\nJa hän tempasi ohjista ja antoi hölkätä Sipillan kylää kohden.\n\nIson-Herralan Jooseppi oli ylpeä mies ja varakkain isäntä\nHeinärannalla. Vaikkei hän itse ollut mikään edistyksen mies millään\nalalla ja vaikkei itse ollut tavaraansa kerännyt, käyttäytyi hän\naina kuin kaikkitietävänä, ja kun joutui väittelyssä alakynteen,\nniin silloin aina turvausi siihen, että olipa talo... olipa rahaa...\nIlmiriitaan ei hän kuitenkaan kyläläisten kanssa ruvennut, mutta\nkaikkia köyhempiä katsoi hän yli olkansa ja nähtävästi uskotteli\nolevansa muutenkin etevämpi muita kylän ihmisiä.\n\nSen vuoksi ei hänellä kotikylässä ollutkaan kyläpaikkaa, vaan aina kun\nkylänhalu tuli, meni hän emäntineen Sipillan kylään, jossa oli monta\nvarakasta taloa, tai Savukylään, jossa oli velimies isäntänä.\n\nHäntä ei mikään harmittanut enempää kuin se, että kotikylän isännät\nusein ehtivät työnsä saada tehdyksi yhtä nopeaan, usein nopeampaankin\nkuin hän, vaikka vähällä väellä työnsä tekivät.\n\nEnimmin häntä harmitti Ylipään Vilhemi. Mies oli vasta kymmenen vuotta\nasunut talossa, jonka huonossa kunnossa osti pakkohuutokaupasta. Mutta\ntarmokas ja toimellinen oli. Pian alkoi vainio versoa, niityt kasvaa,\nja karjaa lisäsi joka vuosi...\n\nKuluneena talvena oli jo Ylipään maitotili meijerissä ollut suurempi\nkuin muiden talojen, lukuunottamatta Herralaa.\n\n— Jos se vuosi vuodelta noin lisääntyy ja jos tuo takakorpi, jossa\nVilhemillä on suuri uutisviljelys, rupeaa heinää työntämään niinkuin\nsanovat sen työntävän, niin muutaman vuoden kuluttua...\n\nJooseppi ei uskaltanut ajatella loppuun, miten muutaman vuoden kuluttua\nkävisi...\n\nMutta siinä oli toinenkin pähkinä, joka oli Joosepille kova purra. Oli\nalkanut liikkua huhuja, ettei taidakaan Herrala yksin Heinärannan rikas\nolla... taitaakin olla Ylipäässäkin puumerkit kotona ja rahaa pankissa.\nNiin oli kuulunut.\n\nJa nyt viime kesänä oli Jooseppi saanut siitä kuulla. Oli Mattila,\nlähin naapuri, tullut Joosepin puheille ja pyytänyt lainaksi\nviittäkymmentä markkaa, velkakirjaa vastaan, syksyyn asti. Mutta ei\nollut Jooseppi antanut ja Mattilalla oli kova tarve, sillä niittokoneen\nhinnasta puuttui vielä viisikymmentä markkaa. Hätä oli miehellä kädessä\nja tiesi, että muilla naapureilla, jotka olisivat tahtoneet lainata, ei\nollut liikoja rahoja.\n\nSilloin muistui mieleen Ylipään Vilhemi, josta huhuja oli kulkemassa.\nMeni Vilhemin luo, ajoi asiansa ja velkakirjaa vakuudeksi tarjosi.\n\nEi ottanut Vilhemi velkakirjaa, ei takauksia vaatinut, ja kun Mattila\nviittäkymmentä tahtoi, niin täyden sadan oli antanut.\n\nSitä kehui Mattila ympäri kylää ja oli vielä lisännyt että:\n\n»Sillä miehellä näkyi olevan rahaa paksu pinkka kuin virsikirja...»\n\nSai sen kuulla Jooseppikin ja häntä harmitti siitä pitäen sekä Mattila\nettä Ylipään Vilhemi.\n\nSitä hän muisteli ajaessaan eikä hän saattanut unhoittaa, mitä Mattila\noli Vilhemin rahaläjästä sanonut.\n\n— Vaan mitähän se sanoo, kun kuulee, että jo ovat ostaneet\nviidentuhannen markan puimakoneen eikä otetakaan kaikkia räkänokkia\nosuuskuntaan... Jaa, jaa...\n\nSipillan kylän rikkaat Nettala, Suksila ja Naattala olivat kelpo\nisäntiä ja edistyksen miehiä. Heistä olivat Suksila ja Naattala\nlaestadiolaisia heränneitä, mutta Nettala oli vanhan ajan uskossa.\nHän rakasti silloin tällöin ottaa viinaryypynkin ja piti aina, nytkin\nvielä, vaikka viina oli niin paljon kallistunut, tilkkasen takanaan\nkipeän päivän varalta.\n\nJooseppi ajoi ensiksi Naattalan puheille, jonka tiesi olevan Sipillan\nkylän rikkaimman.\n\nOsuikin Naattalan isäntä olemaan kotona ja meni jo pihalle tervehtimään\nJooseppia.\n\n»Mitä Heinärannalle kuuluu?» tiedusteli hän.\n\n»No eipä muuta kuin sadetta... sitä taitaa olla täälläkin...»\n\nSiitä alkoivat keskustella, miten on käynyt heinänteko, kuinka niitä\nkarttunut, oliko tullut huonompi heinävuosi kuin jääneenä kesänä, joko\noli heinänteko loppunut?\n\n»Heinänteko tuo on nyt hyvin lähellä loppuaan, mutta viljat tässä\ntaitavat mädätä käsiin», selitteli Naattala.\n\n»Sepä se on», sanoi Jooseppi siihen ja kävi asiaan heti ja sen vuoksi\nlisäsi:\n\n»Taitavat riihien kiukaat kuumeta tänä syksynä...»\n\n»Kuka tiennee! Mistäpä niitä ottaa riihimiehiäkään enää tänä maailman\naikana... Palkka pitäisi olla korkea, ruoka kuin herroilla... Ei niitä\njaksa passata mikään», päivitteli Naattala.\n\n»Sama se on Heinärannallakin ja samaa kuuluu kaikkialta... ja sen\nvuoksi tässä täytyy turvautua muihin keinoihin. Ja sitä varten olen nyt\nlähtenyt liikkeelle...»\n\nNaattala arvasi heti, mitä Jooseppi tarkoitti, että höyrypuimakonetta\ntarkoitti. Oli itsekin sitä miettinyt, mutta kun kovin kalliiksi koneen\ntiesi, ei ollut uskaltanut muille ruveta esittelemään. Oli Naattalakin\nkuluneena syksynä käynyt naapuripitäjässä katsomassa, minkälaista\njälkeä höyrykone teki, ja kovin oli mieltynyt.\n\nJa alkoivat nyt yhdessä siitä tuumata ja Jooseppi sanoi, että sen pitää\ntapahtua nyt heti... että rahaa sitä kyllä on...\n\nLäksivät yhdessä siten keskustellen Suksilan puheille.\n\nKotonaan oli Suksilakin, päivällislepoa nauttimassa, kun vieraat\ntulivat. Mutta äkkiä hän selvisi unestaan, ja vaikka oli lihava ja\npaksu mies, pian oli pönkilläänkin.\n\nOlkoon tässä mainittu, että näin kesäaikana ei Suksila eikä Naattala\nhankkineet muistaa, että olivat laestadiolaisia heränneitä. Yhteisiä\nseuroja ei tullut pidetyksi, kun ei ollut vakinaista saarnamiestä, eikä\ntullut yksin minkäänlaista Jumalan palvelusta pidetyksi. Muutenkin\ntahtoi usko kesän aikana vähetä, ja usein lähti kirouskin huulilta,\nettä napsahti.\n\nJa niin kävi nytkin, ettei muistanut Suksila tervehtää Naattalaakaan\nkättä olalle laskemalla, vaan pisti kouran kouraan samoin kuin\nJoosepillekin. Eikä sanaakaan mainittu Jumalasta.\n\nMutta höyryryskiin, puimakoneeseen kääntyi keskustelu heti, ja kun\nkukin laillaan oli sitä kehunut ja omat kokemansa ja näkemänsä\njutellut, sanoi Jooseppi omasta ja muiden puolesta:\n\n»Meitä on jo tässä kolme miestä, jotka vastaamme huutomme... Ei muuta,\nmiehet, kuin tuumasta toimeen...»\n\nJa alkoivat nyt miettiä, keitä otettaisiin osuuskuntaan.\n\n»Nettala kyllä meidän kylästä rupeaa», sanoi Suksila.\n\n»No, Nettala on varakas mies, hänet otamme», sanoi Jooseppi siihen.\n\nLäksivät siitä miehissä Nettalaan.\n\nNettala innostui heti asiaan ja sanoi hänkin jo kauan miettineensä\npuimakoneosuuskunnan perustamista. Ja kun hänellä sattui olemaan\nviinaa takanaan, niin tarjosi ensin Joosepille, jonka tiesi silloin\ntällöin pienen naukun ottavan. Mutta kun oli Joosepille tarjonnut, niin\nehdotteli Naattalalle ja Suksilallekin. Naattala ei sanonut huolivansa,\nmutta Suksila otti ja puhui puolustuksekseen:\n\n»Sisusvika on vaivannut koko kesän... ähäh...»\n\nRyypyt otettua sanoi Jooseppi:\n\n»Asia on nyt tähän asti selvä. Tästä kylästä tulette te kolme nyt\nosuuskuntaan, mutta mitä meidän kylään, Heinärantaan, tulee, niin enpä\nminä sieltä muita huoli kuin itseni...»\n\nToiset kuuntelivat kummissaan.\n\n»Jos otettaisiin Ylipään Vilhemi kuitenkin... Hän on velaton mies ja\nrahaa pankissakin», arveli Naattala.\n\n»Mitä vielä! Emme ota! Joutaa kalkuttamaan riihessään niinkuin\ntähän astikin. Meitä tulee jo neljä, Savukylästä liittyvät kaikki\nvarakkaimmat, joten tulee yhteen toistakymmentä taloa, ja se se\nriittääkin...» sanoi taas Jooseppi.\n\nSyntyi vähäinen tinka, joka kuitenkin sovittiin siten, että\nHeinärannaltakin otetaan jäseniä, jos tahtovat tulla. Asia oli siis\npäätetty. Ja semmoinen into ja vauhti meni jokaiseen, että sitä\ninnostusta oli mahdoton käsittää.\n\nNyt heti! Juuri paikalla! Nyt oli eri aika maailmassa kuin\nvaarivainajan aikana! Ei muuta kun mies rahain kanssa Helsinkiin.\nSiellä on koneita ja konekauppiaita. Ja kun puhtaalla rahalla ostetaan,\nniin saapi valita ja tinkiä... »Viikon päästä on kone täällä!» huusi\nJooseppi. »Ei muuta kuin junassa asemalle...»\n\n»Jaas... Ja sieltä sitten miehissä noutamaan...»\n\n»Kuuluu pitävän olla kahdeksan hevosta vetämässä, niin on raskas\nrumilus...»\n\n»Vaikka kymmenen hevosta... Kyllä hevosia on!» huusi taas Jooseppikin.\n»Me näytämme kaikille, että raha se on, joka konteeraa...»\n\n»Niin vain...»\n\nJa kaikin innostuivat niin että seisomaan nousivat ja päättivät jo tänä\niltana käydä rahat pankista noutamassa. Raha-asia jätettiin Herralan\nJoosepin toimeksi ja Nettala otti huolekseen lähteä Savukylään asiasta\nilmoittamaan.\n\nNyt ei siis enää muuta puuttunut kuin miestä, joka lähtisi koneen\nostamaan, rahat matkassaan. Isännillä ei ollut aikaa, mutta jos saisi\njonkun uskotun, jolle tuhannet uskaltaisi antaa ja joka osaisi tinkiä\nkaupassa ja muutenkin menetellä viisaasti.\n\nSilloin muistivat he Horsluntin, joka oli uskottu mies ja omalla\nlaillaan herännyt. Horsluntilla oli kokemusta kaikilla aloilla ja\nlakimies oli verraton. Ja joutilas mies lähtemään.\n\nHorsluntin puheille päätettiin lähettää Suksila, joka toimen otti\ntehdäkseen.\n\nJa myöhäiseen iltaan he tuumailivat kaikki asiat selviksi.\n\nIltapimeällä palasi Herralan Jooseppi Sipillan kylästä. Hän\npoikkesi kauppiaaseen, jolla oli telefooni, ja päätti telefoneerata\nnaapuripitäjääseen, kuinka äkkiä täällä oli päätös tehty...\n\nKauppias sattui olemaan pihalla, ja jotakin Joosepille sanoakseen ja\nollakseen kohtelias virkkoi hän:\n\n»No Heinärannalla ja teillä ainakin ollaan jo varmaan riihen puinnissa,\narvaan ma...»\n\n»Ei olla eikä kalkutetakaan enää riihen parsia... Tulee semmoinen\nMusta, joka pienentää...»\n\n»No elä nyt... Puimakoneenko...?»\n\n»Niinpäin on...»\n\nJooseppi kertoi, mitä oli tapahtunut.\n\n»No kerrankin kuulee, että ovat miehiset miehet liikkeellä ja asiaa\npäättämässä», kiitteli kauppias.\n\n»Ilman minun hommaani olisi se taas jäänyt», sanoi Jooseppi.\n\n»Minä arvaan... minä arvaan... Semmoisia kuhnuja kuin Naattala, Suksila\nja Nettala... ja sitten savukyläläiset ... ei mitään siitä hommasta\nheillä olisi tullut...»\n\nJooseppi kävi yhä paremmalle tuulelle. Hän se oli kuitenkin vielä napa\ntäällä niin yhdessä kuin toisessakin asiassa.\n\nKauppiaan piha oli väkeä täynnä, ja siinä kuultiin, mitä hommailtiin.\n\n»Pääsee tästä nyt riihimiehiä passaamasta», kuulivat Joosepin\nkauppiaalle sanovan.\n\nJa Jooseppi meni ja telefoneerasi naapuripitäjän rikkaalle...\n\nRikas oli itse telefoonissa ja huusi Joosepille:\n\n»Siellä on monta firmaa... käskekää Horsluntin käydä kuulloilla\nHankkijassa... Sidorowissa... ja niin edespäin... Puhtaalla\nrahallako... no sitä karskimpia olkaa... Hyvää onnea vain... viikon\npäästä siellä teidän vainiolla Iso-Musta kiljaisee...»\n\n»Ha, ha, ha», nauroi Jooseppi.\n\n»Mitä se puhuu?» tiedusteli kauppias.\n\n»Että viikon päästä Iso-Musta jo kiljaisee...»\n\nKun Jooseppi ajoi Ylipään sivu, rapsaisi hän ruunaa ruoskalla ja\nmietti, että saa sinulla nyt riihi lämmetä, vaan et ehdi sittenkään...\nEnnen tässä ovat minun eloni aitassa.\n\nNaapurinsa Mattilan tapasi hän tienhaarassa, kun kotiaan kääntyi, mutta\nei vastannut, kun Mattila kysyi, missä hän oli käynyt.\n\n\n\n\nII\n\n\nMaanantaina oli jo kaikkialla tietona, että Heinärannan Iso-Herrala,\nSipillan kylän rikkaat ja Savukylän varakkaat olivat perustaneet\npuimakoneosuuskunnan.\n\nSemmoinen uutinen oli hämmästyttävä, niin äkkiä ja tietämättä se oli\ntullut. Näinä vuosina oli ehditty unhoittaa, mitä Pellervon neuvoja oli\ntakavuosina puhunut.\n\nJa nyt näin yhtäkkiä!\n\nJa kaikille heinärantalaisille selvisi nyt, mitä varten Ison-Herralan\nJooseppi oli sunnuntai-iltana Sipillan kylään mennyt ja palatessa\nlaukkaa iltamyöhällä kylän raittia takaisin ajanut.\n\nMonenlaisia alkoi huhuja kuulua pitkin kylää.\n\nRiihtä puimassa oli Ylipään Vilhemi, kun Säkkijärven Olli Savukylästä\npistäysi sivumennessään riiheen ja ensiksi sanoi: »Joko täällä riihtä\npuidaan? Etkö sinä osuuskuntaan rupea?»\n\n»Mihin osuuskuntaan?»\n\nEi ollut Vilhemi kuullut vielä asiasta mitään.\n\nMutta nyt tässä kuuli Säkkijärven Ollilta, joka oli menossa Sipillan\nkylään nimeään kirjoittamaan. Toisten savukyläläisten sanoi jo menneen\naikaisemmin, aamuvarhaisella.\n\nYlipään Vilhemi kuunteli ihmeissään Ollin puheita ja sanoi sitten:\n\n»Ei kai siihen osuuskuntaan huolitakaan vähävaraisia, koska ei ole\nmitään asiasta puhuttu.»\n\n»Vasta eilen illalla on päätettykin! Kaikki on valmiina! Rahatkin.\nHorslunti lähtee tänään Helsinkiin. Jo siitä päästään tästä riihen\npuinnista... perhana vieköön... Tämmöisenkin talon lyhteet pienentää\nmuutamassa tunnissa...»\n\n»Kaiketi tässä täytyy vielä tätä vanhaa keinoa käyttää, koska ei\nhuolita osuuskuntaan», arveli Vilhemi, ja sillä tiedolla sai Olli\nlähteä.\n\nOllin mentyä oli Ylipään riihessä hetki hiljaista. Riihimiehet, joina\npaitsi isäntää ja piikaa olivat Ullan-Eino ja Varpumäen Manta, kuulivat\nmistä oli puhe. Vihdoin sanoi Ullan-Eino: »Vai jo laittavat tuliryskin\ntännekin...» Ja hetken päästä sanoi Manta: »No ei siinä sitten\nHerralassakaan enää riihimiestä tarvita, kun tuliryskissä...»\n\n»Jaa», jatkoi Eino. »Siinä tulevat jyvät suoraan sakkiin... on\nsanottu...»\n\nEi tarvinnut olla viisas mies arvatakseen mitä sekä Manta että Eino\narvelivat mielessään. Molemmin olivat luottaneet siihen, että kun koko\nsyksyn taas saavat puida riihiä ja kaksi koppaa riiheltä palkkana\nmaksetaan ja siihen hyvät ruuat ja kolme kertaa kahvia joka päivä, niin\nkarttuu jyviä monta säkkiä... Eino varsinkin oli kesänkin laiskotellut\nsiinä toivossa, että kyllä riihityössä ehtii talvileivän ansaita.\n\nJa kun äänettömänä olivat molemmin, arvasi Ylipään Vilhemi hyvin, mitä\nEino mietiskeli.\n\n»Kumma mies», sanoi pitkän ajan perästä Manta. »Ei mainitse minulle\nmitään, että tuliryski tulee... ja emäntä jo Juhannuksen aikana on\npyytänyt minua riihimieheksi niinkuin ennenkin...»\n\n»Puhui se minullekin», sanoi Einokin, joka nyt oikein alkoi huolestua,\nkuinka tässä talvileivän saanti käykään.\n\n»Kun kolmattakymmentä riihtä Herralassakin on aina ollut... ja nyt\nkuuluu olevan vielä enemmän kylvöä...» mutisi Manta.\n\n»Joo... ja kun kaksi koppaa saapi riiheltä, niin...» sanoi Eino.\n\nMuihin taloihin ei heitä ollut pyydettykään. Kullakin oli riihimiehiä\nkylliksi. Ylipäässä oli niinikään riihimiehiä omasta takaa, kun toinen\npiika joutuu kesäkartanolta ja oma poika palaa kaupungista. Olivat\nManta ja Eino vain tämän kerran Ylipäässä. Ja Eino mietti, että jos\nisäntä, Vilhemi, ei itse rupea riihiä puimaan, niin kyllä hänestä saa\nriihimiehen.\n\nMutta omissa ajatuksissaan näkyi isäntä olevan. Häntä harmitti, ettei\nhänelle ollut mitään hankkeesta puhuttu, ja hyvin hän arvasi, mistä\nkaikki johtui. Herrala siinä oli ollut kieltään pieksämässä.\n\nKummaa oli hänen mielestään, että niin pian olivat päätöksen tehneet\nsiksikin kalliin koneen ostoon, kun piti monta vuotta aikoinaan miettiä\nennenkun Herralakaan ymmärsi niittokoneen ostaa.\n\nSenvuoksi se olikin Jooseppi Sipillan kylästä palatessaan niin touhussa\nollut... laukkaa oli ajanut ja väliin kiljaissutkin.\n\n— Tehkööt nyt isot rikkaat mitä tahtovat, — arveli hän. — Täytyy tässä\nriihittämällä koettaa elonsa korjata.\n\nKun olivat alkaneet jo riihoa koneessa puhdistaa ja kauniita,\nkellertävän valkoisia ohrajyviä rupesi pohtimeen varisemaan, sanoi\nUllan-Eino:\n\n»Olisi nyt kelvannut tänä vuonna riihimiehenä olla... kun noin kauniita\njyviä tulee...»\n\n»Väärin Herrala siinä teki, kun juhannuksen aikana jo minut\nriihimiehekseen pyysi ja nyt ei tarvitsekaan», sanoi Manta.\n\n»No niin minutkin pyysi», sanoi siihen Eino. »Kylläpä taitaa\nriihenpuinti tästä puolin näistä kylistä loppua... samoin kuin on\nloppunut naapuripitäjässäkin», sanoi Vilhemi, tahallaan lisäten Mantan\nja Einon huolia.\n\nSitten työskentelivät, eikä sanaakaan puhuttu siitä asiasta. Mutta\nkun alkoivat riihtä ahtaa ja Eino, tottuneena riihenahtajana, nousi\norsille, virkkoi hän Mantalle, joka lyhteitä orsille anteli:\n\n»Särkyisiköön välillä se perkele... eli jos ei olisikaan semmoisia\n'Mustia' enää myytävinä...»\n\n»Niin... eli joku muu onnettomuus sattuisi, ettei ehtisi täksi\nsyksyksi», toivoi Manta puolestaan.\n\nVilhemiä nauratti, oli oikein Herran kädestä tämä muistutus\nUllan-Einollekin, joka laiskana aina vain tahtoi makailla. Millä\neläneekin talven, kun talvileipä jääpi saamatta?\n\nTaitaa olla parasta työnteko!\n\nKun riihimiehet olivat kylpeneet, syöneet päivällisen ja vielä\npäivällisen jälkeen kahvit saaneet, oikaisi Ullan-Eino sylinsä,\nhaukotteli ja sanoi:\n\n»Jaa... siinä oli ensimmäinen riihi tänä syksynä...»\n\nJa odotteli, eikö Vilhemi rupeisi tahtomaan vakituiseksi riihimieheksi.\nMutta ei puhunut isäntä mitään.\n\n»Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen riihi», sanoi Manta Einolle.\n\nSiihen ei Eino vastannut mitään. Ja siihen jäivät pirtin penkille\nistumaan ja tupakoimaan, kun isäntä läksi jyviä aittaan viemään.\n\nAitasta tultua meni hän riihelle, lisäsi puita uuniin ja päätti lähteä\nkylälle.\n\nOlisipa hauskaa kuulla, mitä nyt muut arvelevat. Olivatko muut tämän\nkylän isännät ruvenneet osuuskuntaan? Oliko heille ilmoitettu? Hänkö\nyksin olisi jätetty pois!\n\nJuuri riiheltä saapuessaan tielle näki hän Mattilan kävelevän\nvastaansa, suu vähän hymyssä.\n\n»Mitäs kuuluu?» kysyi Vilhemi, hänkin vetäen suutansa nauruun.\n\n»No kummia kuuluu... Jooseppi heiluu kuin kuuman pellin päällä...»\n\n»Etkö sinäkään kuulu osuuskuntaan?»\n\n»Vielä mitä! Eihän siihen toki meikäläisiä oteta... Entäs sinä?»\n\n»Minäkö? Kun ajoi laukkaa talonkin sivu...»\n\n»No eikö sitten tästä kylästä muita kuulu kuin Herrala?»\n\n»On siihen kuulemma Ojalainen päässyt ja lie Yrjänäinenkin otettu...\nmuita ei», tiesi Mattila.\n\nJa vielä kertoi hän, että Jooseppi oli heidän riihimiehilleen tänä\naamuna kehunut, että ensi viikolla kirkuu Iso-Musta heidän riihensä\nedessä.\n\nMiehet juttelivat asiasta sinne tänne ja tulivat lopulta siihen\npäätökseen, että hyvä oli, ettei tarvinnutkaan ruveta koko\nosuuskuntaan. Ei siinä tule vilja vaivatta höyrykoneellakaan. Jyvät\novat jälestäpäin kuivattavat, eikä niitä sittenkään saa niin kuiviksi,\netteivät myllärit napise.\n\n»Varsinkin sateisina syksyinä vastustaa kovasti», kertoi Mattila. »Ja\nvaikka kuinka kiirettä nyt pitäisivät, niin eivät ehdi... ennen on\nriihimiehillä kuivattuna...»\n\n»No joko Horslunti on mennyt?»\n\n»Jo toki, ja heti kun saapi asian selväksi, on määrä sähköttää...»\n\n»No onpa... onpa... jopa... jopa...»\n\nMattila aikoi pappilaan, mutta Ylipään Vilhemi läksi kävelemään\nRepo-ojan varteen Ollin-Mikon, maankuulun myllärin puheille.\n\nOllin-Mikko oli laittamassa myllyänsä kuntoon syysjauhatusta varten.\nMyllyn ovi oli auki, ja tampulan päällitse myllersi vesi valkoisena\nvaahtona pauhaten ja tohisten, ettei ääntänsä kuullut. Siihen olivat\nMikon myllyn eteen kokoontuneet kaikki Repo-ojan varrella asuvat\nmökkiläiset juttelemaan »päivän kysymyksestä».\n\nVilhemi kävi joukkoon. Hän kuuli Mikon puhuvan:\n\n»Ja sen minä sanon, että höyryryskissä käyneet jyvät eivät kuiva\nhelvetissäkään, vaikka lämmittäisi riihtä että seinät tulipunaisina\nolisivat... Eikä saa Herralakaan tässä myllyssä pivollista kelvollisia\njauhoja niistä jyvistä, sen takaan... Enkä ota minä ryskivierasten\njyviä jauhatettavakseni, vaikka puhtaalla kullalla palkan\nmaksaisivat...»\n\n»Ei niitä kuulu mikään mylly pienentävän... taikinaan kuuluu lyövän\nheti», kuului joku joukosta Mikon puheeseen vakuuttavan.\n\n»Senhän minä tiedän. Tuntee se mylly ruokansa», sanoi siihen Mikko.\n\nJa kun ei muilla näyttänyt olevan mitään puhumista, pauhasi Mikko:\n\n»Olisin minä Herra Jumala, niin kyllä näyttäisin... Alkavat tahallaan\npilata hyvää viljaa, jonka Herra on antanut kelvottomille kasvaa...\nOlisi kumma, jos siinä vielä vastukset tulisivat, kun on niin\nkalliskin...»\n\n»Melkein viisituhatta täyteen», tiesi Ylipään Vilhemi.\n\n»Jopa on... Vaan kummasti kävisi, jos eivät saisikaan koko kummitusta\ntänne asti... Ja osannevatko sitten panna käymään...»\n\n»Kuuluu tulevan vasittu masinisti, joka hoitaa...»\n\n»Ja sitten palkka, ha ha ha», nauroi Mikko. »Taitaapa tulla maksamaan\nsekin työ... Eivät enää raaskineet riihimiehille jyviä antaa (vaan\neipä olisikaan raha silloin kulunut) eikä ruokaa... Mutta saapa kuulua\nkuinka halvalla nyt saavat, kun kaikki masinistit ovat maksetut...»\n\nKaikki vieressä olevat olivat samaa mieltä kuin Mikkokin. Ullan-Eino ja\nVarpumäen Mantakin saapuivat siihen, ja Eino lisäsi Mikon puheisiin:\n\n»Kallispalkkaisen sanotaan olevan sen masinistin...»\n\n»Sen arvaa.»\n\nIllalla, kun Ollin-Mikko palasi myllyltä, istui Ullan-Eino, joka oli\nMikon poika, penkillä, imi piippuaan ja mietiskeli.\n\n»Eikö tahtonut Ylipää sinua vielä toiseenkin riiheen?» kysyi Mikko.\n\n»Sanoi tulevansa toimeen omin väkinensä...»\n\n»Se on sekin mies mennyt niin visuksi, ettei riihimiehelle mitään\nmaksaisi...»\n\n»Vaan eipä sitä otettu puimaosuuskuntaan...»\n\n»Se sitä kaivelee...»\n\nNiin keskustelivat isä ja poika. Mutta kummallekin oli selvinnyt, että\nEinolta kyllä talvileivän vei se uusi puimakone.\n\n»Mutta jos Herralakin tulee sinua pyytämään olkia kantamaan tai muuta\ntekemään siihen koneen vikinään, niin elä sinä lähde», neuvoi Mikko.\n\n»No en, vaikka polvillaan rukoilisi», lupasi Eino.\n\nOjalainen oli kyllä leikkuuaikana puhunut Einolle, eikö hän tulisi\nriihimieheksi, mutta edellisenä syksynä oli heille tullut riita, eikä\nEino ollut sitä anteeksi antanut.\n\nMutta nyt miettiessään, ettei ollut koko kylässä yhtään taloa, jossa\nriihimiestä tarvittaisiin, päätti hän lähteä illan kuluksi Ojalaiseen\njuttuilemaan. Eipä tiennyt taata... saattaisi Ojalainen hyvinkin taas\npyytää riihimieheksi, ja silloin alkaisi talvileipä olla tiedossa.\n\nOjalaisen pirtissä paloi iloinen takkavalkea; isäntä ja Ylipään\nVilhemi, joka Repo-ojalta oli Ojalaiseen poikennut, istuivat penkillä\njutellen.\n\nPuimakoneesta kuuluivat juttelevan. Eino istui oven luo penkille ja\nalkoi hommata piippuansa.\n\n»Taitaapa tulla nyt tähänkin kylään sellainen riihimies, jota ei joka\npäivä tarvitse saunottaa», sanoi Ojalainen Einoon päin kääntyneenä ja\nnäytti niinkuin olisi naureskellut Einolle.\n\n»Kuivatapa kuuluu pitävän jyvät senkin jälestä», vastasi Eino.\n\n»Vaan mitä sanot siihen, kun tulevat semmoiset myllyn kivet, ettei\nlyökään taikinaan niinkuin Repo-ojan myllyt... ja sama kone jauhaa\njyvät jauhoiksi», sanoi taas Ojalainen.\n\nEino ei siihen puhunut mitään.\n\n»Taitaapa olla viimeinen syksy, jona riihipalkat jyvissä maksetaan...\nvai mitä, Eino?»\n\nTaas Ojalainen hymähti.\n\nEino huomasi, että pilkkanaan piti Ojalainen häntä. Hän sylkäisi, pisti\npiipun taskuunsa ja ovella mennessään sanoi:\n\n»Sama saakeli vie minulle on!»\n\nMutta hänelle ei ollut sama, päinvastoin.\n\nAlakuloisena käveli hän pihan poikki ja joutuikin riihikujalle, vaikka\nmökille oli aikomus. Oliko ehkä Ojalainenkin ruvennut osuuskuntaan?\nHän käveli Ojalaisen riihelle. Ovet olivat kiinni, Eino nuuski turhaan\ntuttua saunan hajua ja kuivuvien lyhteiden lemua. Kylmillä oli riihi,\npönkkä ovella.\n\nJa siitä päätti Eino, että jo on ruvennut osuuskuntaan Ojalainenkin ja\nalkanut koneen tuloa vartoa.\n\nMieli mustana saapui hän mökille ja ärähti vastaukseksi, kun Mikko\nkysyi mitä Ojalaiseen kuului.\n\n\n\n\nIII\n\n\nPäivä meni.\n\nHeinärannalla puitiin nyt joka talossa riihiä, paitsi niissä, jotka\nosuuskuntaan olivat liittyneet ja ruvenneet höyryryskiä vartomaan.\n\nMattilassa oltiin jo kolmannella riihellä ja samoin Ylipäässä.\n»Isosta-Mustasta» nyt puhuttiin pitkin kylää, telefoonit soivat\nHeinärannalta Sipillan kylään ja Sipillan kylästä Savukylään.\n\nMutta ei kuulunut vielä Ison-Mustan tulosta mitään.\n\nRiihimiehet olivat kuin riivatuita: näyttivät tänä syksynä joutuvan\npuolta pikemmin kuin ennen. Niin ainakin Joosepista tuntui.\n\nMattilassa oli jo parempi puoli puituna, oli jo ehtinyt uutta viljaansa\nviedä Ollin-Mikon myllyyn, ja kun Jooseppi eräänä päivänä synkkänä\nkäveli ohi, niin riihimiehet näyttivät uutisleipää ja huusivat: »Joko\nteillä on uutisleipää?»...\n\nMutta jo eräänä päivänä tultiin kauppiaasta käskemään Herralan\nJooseppia telefooniin, että tulla pian...\n\nJooseppi riensi juoksujalassa, ja kun palasi, niin saivat kaikki\ntietää, että Horslunti on jo takaisin tulossa, ja Iso-Musta tulee\nperässä.\n\nSamana päivänä alkoi taas sataa. Myllyvettä oli lujasti, ja Ollin-Mikko\noli monen talon jauhontarpeesta päästänyt.\n\nTähän asti oli uskottu, ettei semmoisia koneita olekaan enää näin\nsyksyllä myytävänä, mutta kun huhu levisi, että jo on Horslunti\ntelefoneerannut, niin...\n\nIllalla kokoontui Mikon pirtti täyteen väkeä, Ylipään Vilhemikin tuli.\n\n»Jo kuuluu olevan tulossa», kertoi Vilhemi. »Horslunti on\ntelefoneerannut Herralan Joosepille, että kymmenen vankkaa hevosta\npitää olla noutamassa ja kymmenen miestä. No nyt ovat olleet hommissa.\nLaukkaa ajoi Jooseppi taas Sipillan kylään. Sieltä lähtevät kaikki\njäsenet, Suksila, Naattala ja Nettala... ja kuinka monta lähtenee\nSavukylästä... Jooseppi ei suinkaan lähde...»\n\n»Niinkö raskas rumilus se on!» tuumi Mikko, ja kummailivat sitä muutkin.\n\n»Vaan ennenkuin se on täällä ovat meillä ja Mattilassa riihet\npuituina», vastasi Vilhemi.\n\n»Niinpä vainenkin», sanoi Mikko, joka nyt piti Vilhemin puolta kaikissa\nasioissa ikäänkuin kiitokseksi Vilhemille, joka vielä oli luottanut\nvanhaan riiheensä.\n\n»No lähtikö Ojalainen konetta noutamaan?» tiedusteli hetken päästä\nMikko.\n\n»Sepä tietty! Kuuluu menneen jo...»\n\n»Olisi Ojalainenkin alkanut puida riihiänsä niinkuin ennenkin, niin nyt\nolisivat jo hyvin lopulla», arveli Eino.\n\n»Kaiketi se nyt luulee hyvinkin vähällä pääsevänsä... Vaan ei raaskinut\nriihipalkkoja maksaa eikä ruokaa riihimiehille antaa... Mutta mistähän\nnäppääkään rahat? Kuuluu pitävän olla puhtaat rahat osuuskuntaan\njoka säkilliseltä ja ruuat ja kahvit ryskiväelle... eivät kelpaakaan\nlampaantalit eivätkä potut palkaksi niinkuin minulle on kelvannut»,\npauhaili Mikko.\n\nTaas kun olivat hetken vaiti, tiesi Vilhemi sanoa:\n\n»Jos näin sataa, ja tiet pysyvät liejuisina, niin kovalle otetaan\nennenkuin semmoisen raskaan koneen saavat tänne...»\n\n»Jopa olisi hyvä, että sataisi vettä yötä päivää!» ilostui Mikko. »Se\nniille sopisi!...»\n\n»Ja on siinä sitten vielä toinenkin mutta...» lisäsi Vilhemi.\n\n»Niinkö? Olisipa se!...» toivoi Mikko yhä enemmän hyvillään.\n\n»Se on siinä iso asia, että jos syksy näin sateisena pysyy, niin ei\ntule ryskäyksestä mitään... lyhteiden tulee olla kuivia ja tarvitaan\nkaunis ilma, muutoin menee moskaksi koko hoito, eikä kuulu kone\nsyövänkään märkiä lyhteitä...»\n\n»Sepä on helvetin hyvä!... Sataapa tietenkin! Kaikki vanhathan ovat jo\nkeväästä asti hokeneet että syksy tulee sateinen... Saapi Herralakin\nvähän mietiskellä... Ja taitaa olla joulu käsissä ennenkuin Sipillan\nkylässä ryskäävät...»\n\nSamaa toivoi mielessään Einokin. Ja niin näytti, että kyllä Ylipään\nVilhemikin mielellään olisi suonut, että sataisi... tai joku muu vastus\npoikia kohtaisi... Hän ei saattanut unohtaa sitä, ettei hänelle ollut\nmitään koneen ostosta sanottu, eikä sitä, että Herralan Jooseppi oli\nlaukkaa sivu ajanut... juuri kuin ei hänellä olisi ollut varaa osaansa\nmaksaa...\n\nMutta seuraavana aamuna, kun Ylipään Vilhemi nousi riiheen, oli kirkas\nsää ja maassa kuuraa, niin että vainiot välkkyivät. Rapakot olivat\njäätyneet, ja tie näytti kuivemmalta.\n\nJokohan niitä sentään onnistaa? Jokohan alkavat ilmat kuivaa, että\nkuitenkin koneensa tänne saavat?\n\nHän tunsi kuin pettymystä, kun muisteli eilisiltaisia puheitaan\nOllin-Mikon pirtillä, ja melkein ikävin mielin alkoi hän latoa lyhteitä\nriihen lattialle. Kun muu riihiväki oli iloissaan siitä, että tuli\nmonesta aikaa kaunis ilma, niin isäntä ei siihen virkkanut mitään.\nNäytti olevan pahemmalla tuulella kuin pahimmalla sateella.\n\nAlkoivat takoa vartaillaan.\n\n— Jos nyt ilma näin pysyy — ja voipi hyvinkin ruveta tästä puolin\npoudistamaan, — niin äkkiä on tie kuivana, ja parissa päivässä on kone\ntäällä, — mietiskeli Vilhemi, ja ajatuksissaan hän takoi yhtä lyhdettä\npitkän aikaa sittenkin, kun piika jo mänttäsi toista. — Ja jos niin\nnopeasti tekee työtä kuin Horslunti on kertonut, niin tällä viikolla,\nvanh'erkki vie, saa Herrala lyhteensä jyviksi... jos ei vastusta\nsatu... Parina päivänä menevät helpolla Herralankin lyhteet, vaikka\npaljonkin on... Tällä viikolla ehtii... Ja sillä vauhdilla ne ovat pian\nSipillan kylässäkin...\n\nHän muisti Ojalaista, joka oli heittänyt riihittämisen sikseen ja\nruvennut osuuskuntaan...\n\nHän koetti saada lasketuksi, paljonko Ojalaisen riihenpuinti tulisi\nmaksamaan, ja saatuaan sen selville vertasi hän sitä siihen kuluun,\njonka oli koettanut saada laskemalla osuudet ja käyttöpalkat\npuimakoneella puidusta viljasta. Ja selvää oli — hänen laskunsa mukaan,\n— että puimakoneella puitu vilja tuli melkein puolta helpommaksi,\nvaikkei Vilhemi riihilaskuunsa ollut ottanut sitä erää, mikä koitui\njokapäiväisestä riihimiesten saunan lämmityksestä, puiden kulusta,\najanhukasta ja saippuasta... Ja häntä melkein kadutti, ettei hänkin\nrientänyt silloin kun Säkkijärven Ollikin Sipillan kylään nimeään\nosuuskuntaan piirtämään... Hajamielisenä hän pui riihessä, ja kun\nulos sattui silmäämään, oli siellä kauniin kirkas syysaamu, raitis\npohjatuuli puhalteli ja maantien rapakot näyttivät kuivuvan...\n\n— Kyllä niitä ainakin onnistaa... taivas on aivan sees... onnistaa\nniitä, vanh'erkki vieköön!...\n\nToiset riihimiehet olivat isännän miettiessä keskustelleet, mutta\nVilhemi ei ollut kuunnellut, mitä keskenään juttelivat. Mutta nyt otti\nhänen korvaansa, kun piika-Tilta sanoi:\n\n»Olivat käyneet Sipillan kylän isännät Mattilan isoa ruunaa koneen\nnoutoon ja luvanneet hyvän palkan, mutta eipä ollutkaan Mattila\nruunaansa antanut...»\n\n»Sepä oli hyvä, ettei antanut...»\n\n»Kummapa, kun uskalsi olla antamatta, vaikka on velassa Herralalle...»\n\n»Ei se velka siihen kuulu...»\n\n»Kostaakseen se ei antanut...»\n\n»Niinpä tietenkin. Kaikki vankimmat hevoset oli kerätty sekä Sipillan\nkylästä että Savukylästä, mutta yhtä puuttui... Mutta eipä ollutkaan\nHeinärannalla niin vankkaa ruunaa kenelläkään kuin Mattilalla... ja\nluulivat, että kyllä Mattila antaa, varsinkin kun on käsky käynyt\nHerralan Joosepilta niinkuin Herodekselta ennen...»\n\n»Saapa kuulua, eikö Herrala rupea Mattilaa ahdistelemaan...»\n\n»Saapa vain kuulla...»\n\nVilhemi kuunteli toisella korvalla piikain puhetta. Olipa Mattilassa\nkerrankin miestä, kun osasi kieltää, ajatteli hän.\n\nMutta mustana oli hänellä mieli siihen asti kun rupesivat uudestaan\nriihtä ahtamaan. Silloin hän tuli iloisemmaksi, sillä taivas kävi\npuolelta päivin pilveen, ja tuuli kääntyi takaisin itään...\n\nJuuri kun olivat saaneet riihen ahdetuksi saapui siihen Ollin-Mikko\nmökiltään ilmoittamaan, että nyt saisi Vilhemi tuoda uutisviljaa\njauhettavaksi.\n\nMikon matkassa tuli Varpumäen Mantakin Ylipään emännän kutsusta\nsyysvillaa lampailta keritsemään; kun riihelle ehtivät ja Vilhemin\nkanssa puheisiin kävivät, niin heti tuli puhe puimakoneen noutajista ja\nilmasta ja huonoista teistä...\n\n»Näytti, että alkaa ilma kuivaa», sanoi Vilhemi vieläkin epävarmana\ntaivaalle silmien.\n\n»Ei voi kuivaa vielä», tiesi Mikko varmasti. »Niin kauan kuin minulla\nrintaa karvastelee, niin...»\n\n»Ei ole pouta lähellä, vaikka aurinko tänä aamuna pilkisti», tiesi\nVarpumäen Mantakin vakuuttaa. »Varpaanvälit ovat minulla jo kutisseet\nviikon päivät ja yhä kutisevat... ei ole poudasta tietoa...»\n\nJa sitten puhelivat, että saapa vain kuulla, kuinka saavat niin\nraskaan koneen liejuisilla teillä liikkumaan... Kaikin he toivoivat,\nettä osuuskuntalaisia oikein vastustelisi ja tunsivat itsensä nyt\nvarmemmiksi, kun kunkin merkit sadetta tiesivät.\n\n\n\n\nIV\n\n\nPuimaosuuskunnan perustaminen jakoi kolmen kylän asukkaat kahteen\npuolueeseen. Toiseen kuuluivat ne, jotka olivat jäseniksi ruvenneet\npuimaosuuskuntaan, toiseen taas ne, jotka eivät olleet alkaneet\njäseniksi. Edellisten johtomies oli tietenkin Ison-Herralan Jooseppi,\nvaikka yhtä mahtavina pitivät itsensä kaikki Sipillan kylänkin rikkaat.\nYhteensä oli parikymmentä taloa yhtynyt kolmesta kylästä ja arveltu\noli ja laskettu niin, että kun kylät olivat vierekkäin, ehtisi parissa\nviikossa kaikkien viljat »ryskätä». Niin oli laskettu, ja mahtavina\noltiin. Mutta toisen puolueen isännät hakkasivat riihissään, että pauke\nkuului kauemmas kuin koskaan ennen, ja koettivat parastaan ehtiäkseen\nsaada viljansa puiduksi kunnes Iso-Musta tulee. Kiirettä pidettiin, ja\nmoni jo ilkkui, että eipä tässä Isoa-Mustaa näy tarvitsevan ja saapi\njyvänsä kuivina ja hyvinä heti aittaan. Konetta oli menty asemalta\nnoutamaan, Horslunti oli jo kotiintunut ja kertonut koneen koosta,\nhinnasta ja sen verrattomasta voimasta ja siitä, että jo sillä valmista\ntulee. Ojalaisellekin oli sanonut, ettei mene kuin kaksi tuntia, niin\noli kaikki puhtaana...\n\nMutta ilma pysyi tuoreena, ja tiet kävivät yhä liejuisemmiksi.\nOsuuskuntalaiset noituivat, että jopa tämä nyt on, kun ei ilma kovene,\nvaikka on kuukin kääntynyt, mutta toiset ilkkuivat takana ja toivoivat,\nettä oikein sataisi...\n\nRiihityö kyllä kävi sateellakin ja se juuri osuuskuntalaisia\nharmittikin. Viheliäiset ehtivät riihillään saada valmiiksi ennenkuin\nkone ehtii tullakaan.\n\nHerralan Jooseppi veivaili telefoonia monta kertaa päivässä ja soitti\nasemalle, jossa konetta hommattiin matkaan.\n\n»Raskas on ja huonot ovat tiet», huusi Joosepille Suksila vastaan.\n\nMutta tunnin kuluttua oli Jooseppi taas telefoonissa ja huusi:\n\n»No, kuinka käypi?»\n\n»Liikkeellä se on, mutta hitaasti menee», huusi taas Suksita. »Mitä\nsinä siellä hätäilet? Ei tämä ole mikään helppo kuljetettava...»\n\nJooseppi kiivastui ja huusi:\n\n»Etkö sinä siellä ymmärrä, että kiire tässä on ja hätäkin kohta\nkädessä... Mattila, Ylipää ja moni muu ovat kohta puineet lyhteensä...\nYmmärrättehän, että alkavat pilkata meitä...»\n\n»Ole nyt... ei tämän kanssa pääse tämän nopeammin, jos ei lakkaa\nsatamasta», kuuli Jooseppi Suksilan huutavan.\n\nJooseppi kiivastui yhä enemmän.\n\n»Ostakaa viinaa litra mieheen ja lyökää selkään hevosia... Perkelekö\nsiinä on!...»\n\n»On täällä jo maisteltukin», kuului Suksilan vastaus.\n\nJooseppi odotti sen päivän, mutta aamulla läksi hän taas telefooniin\nkuullakseen, kuinka pitkälle oli tultu.\n\nVettä satoi nytkin ja koko raittitie oli pehmeänä vellinä. Kiivain\naskelin hän käveli ja näki, että Ylipäässä lämpeni riihellinen... Juuri\nkun ehti kauppiaan ovelle, tuli siinä Vilhemi vastaan ja ehti sanoa:\n\n»Jopa sataa taas kuin saavista... kuinka käy koneen kuljetus?»\n\nTuiman ja myrkyllisen silmäyksen loi Jooseppi Vilhemiin ja painui\nsisälle mitään vastaamatta.\n\nHän sai kauan soittaa ennenkuin Suksilan ääni kuului torvesta:\n\n»Jo ollaan liikkeellä... hyvin käypi... Kun Kirkkovaaralle pääsemme,\nniin sieltä soitan...»\n\nHyvillään, naurusuin riensi Jooseppi kotiaan päin, ja näkyi miehen\nkävelystä, että hyvin olivat asiat. Taivaskin näytti seestyvän, ja\ntuuli oli kääntynyt pohjoiseen! Hyvä tästä lopultakin tulee...\n\nKirkkovaaralle kun koneen kanssa ehtivät, on taival jo puolivälissä,\nja siitä alkaa kovempi tiekin... Jos hyvin käy, on kone huomenna jo\ntäällä...\n\nRentona ja hyvillään asteli Jooseppi, takki auki hulmuten ja lakki\nreuhottaen päälaella.\n\nMattilassa oli ainakin neljä riihellistä puimatta — sen tarkasti\nJooseppi. Riihtä puitiin nytkin. Jooseppi kulki ihan sivu riihen, joka\noli maantien vieressä.\n\nMattila oli itsekin riihessä ja näki riihen ikkuna-aukosta, että jo\noli Jooseppi paremmalla tuulella; kävelystä tunsi miehen, milloin oli\nhyvällä, milloin pahalla päällä.\n\n»No mitäs kuuluu? Joko on Iso-Musta tulossa?»\n\n»Jos hyvin käy, niin huomenna on täällä», vastasi Jooseppi nyt monesta\naikaa ystävällisesti naapurilleen. Seisahtuipa hetkeksi riihen kohdalle\nja lisäsi:\n\n»Kirkkovaaralla ovat tulossa, ja siitä sitä kyllä ehtii... Siitä tänne\nkun ovat kovemmat tiet...»\n\n»Ovat paljonkin paremmat...»\n\n»Kohta ne alkavat lyhteet pienetä», sanoi Jooseppi vielä ja silmäsi\nMattilan lyhteisiin niinkuin miettien, että etpä ehtinytkään, vaikka\nparastasi olet pannut.\n\n»Jo se tuli aika maailmaan, kun höyryn voimalla viljatkin puidaan»,\npuhui Mattila. »Taitaa olla hyvinkin voimakas kone...?»\n\n»Onpa se. Emme me varsaa ostaneetkaan. Kahdentoista hevosen voima sillä\non, mutta jos lisää panee onkaa ja napauttaa vieteriin, niin kuuluu\nnousevan kuuteentoista hevosvoimaan...» kehui Jooseppi, eikä Mattila\nmuistanut karskia naapuria nähneensä niin hyvällä kiirillä.\n\n»Mutta jopa on voimakas kone!»\n\nMattila koetti sen sanoa niin ihmettelevällä äänellä kuin suinkin\nvoi. Ja hyvillään siitä, että Mattila noin ihmettelevällä äänellä ja\narvonannolla koneesta puhui, riensi Herrala kotiaan emännälleen asiasta\nilmoittamaan ja vartomaan sitä, koska Suksila Kirkkovaaralta soittaa.\n\nKului tunteja, tuli ilta.\n\nEi kuulunut kutsua telefooniin, ja Jooseppi alkoi taas pitkästyä ja\nhermostua.\n\nLopulta hän läksi kauppiaaseen aikoen taas telefoonilla kysyä.\n\nHän soitti keskusasemalle ja pyysi »tietä auki» Kirkkovaaralle.\n\n»Halloo!» huusi hän sitten Kirkkovaaralle. »Onko Suksilan isäntä\nSipillan kylästä käynyt siellä?»\n\n»Onko se niitten joukossa, jotka ovat puimakonetta noutamassa?» kysyi\nräheä miehen ääni vastaan Joosepilta.\n\n»On kyllä», huusi Jooseppi. »Joko kone on Kirkkovaaralla?»\n\nRäheä-ääninen mies nauroi.\n\n»Tässä on juuri muuan mies, joka kertoi, että vasta ovat tulossa\nHeikin mäessä, penikulman päässä. Täällä sataa, ja tiet ovat kauhean\nkuoppaiset. Viinoissakin taitavat olla...»\n\nSiihen asti Jooseppi kuunteli, mutta sitten hän vimmastui ja paiskasi\ntelefoonin kiinni.\n\nHelvetti kuitenkin!\n\nKun hän pääsi kotia, valjasti hän heti hevosen kiesien eteen ja läksi\najaa karauttamaan Kirkkovaaralle päin. »Siitä ei muuten mitään tule,\njos en minä sinne lähde», sanoi hän lähtiessään emännälle.\n\nSamana iltana levisi koko Heinärannalla huhu, että jo ovat tulossa,\nvoivat ehkä jo yöllä ehtiä kylään. Kirkkovaaralta on Suksila\ntelefoneerannut jo puolen päivän aikoina, että siellä ovat jo tulossa.\n\nVarpumäen Manta oli kuullut sen Mattilan piialta ja riensi uutista\nkertomaan Ollin-Mikollekin. Kylän raitilla näkyi jo ihmisiä liikkeellä,\njotta näkisivät, minkälainen oli se Iso-Musta, jolla oli niin verraton\nvoima ja joka oli niin kumma ja komea.\n\n»Jo Iso-Musta tulee tänä iltana», huusivat pikkupojat, ja joku\ntäysi-ihminen kysyi Mantalta, joko Manta oli kuullut, että Iso-Musta\ntulee.\n\n»Jokohan ehtinee...» sanoi Manta.\n\n»Kirkkovaaralla ovat jo aamulla olleet tulossa... Ja Herralan isäntä on\njo mennyt vastaan.»\n\nManta riensi Mikon pirtille sanomaa viemään. Mikko oli juuri myllystä\ntulossa, jauhoissa naamasta asti.\n\n»Sama, saakeli vie, on minulle, tuli eli ei. Minuun ei kuulu koko\nrumilus», vastasi Mikko äreästi. Mutta näkihän Manta, että utelias\nolisi Mikkokin tätä uutta kummitusta näkemään, vaikka toista puhui.\nÄrähtäen painui Mikko mökkiinsä ja veti oven kiinni. Mutta Manta\nkäytyään mökillään ja vielä Repo-ojan varrella muillekin Ison-Mustan\ntulosta ilmoittaen, riensi takaisin kylälle uteliaisuuttaan\ntyydyttämään.\n\nMikko jäi pirttiinsä. Ja vaikka hän koetti uskotella itseään, ettei\nIson-Mustan tulo eikä olo häneen koskenut eikä häntä liikuttanut,\noli hän kuitenkin sangen utelias. Mutta niin hän päätti, ettei hän\nkatsomaan lähde, vaikka kaikki muut menisivät, — vaikka rovastista asti.\n\nHän asettui kuitenkin ikkunan pieleen, josta näki alas kylälle pitkän\nmatkaa, ja varsinkin sopi Herralan riihikartano näkymään Mikon ikkunaan\naivan selvästi. Näki maantien ja kujatien, joka maantiestä kääntyi\nriihelle. Ei ollut muuta edessä kuin Mattilan heinälato... Siitä sen\nnäkisi ikkunastaan, kun tulee...\n\nIhmisiä siellä näkyi liikkuvan tiellä edestakaisin, seisoskelevan\ntienhaaroissa ja pihakujilla niinkuin olisi ollut käräjien aika ja\nkolarilaisten viinanmyyntiasiat oikeuden tutkittavina. Mikko pani\npiippuunsa ja katseli.\n\n— Onkohan Ylipään Vilhemikin niin hullu, että menee katsomaan? Ei\nsuinkaan. Luulevat, että ollaan hyvinkin uteliaita... Vaan ei lähde\ntämä poika ja siitä saavat ymmärtää... se niille on paras kosto, kun ei\nole tietävinäänkään...\n\nMutta ei hän kuitenkaan malttanut olla kylälle tähystelemättä. Ja\nkun väki alkoi alaspäin mennä, tuli hänelle semmoinen hoppu, ettei\nmalttanutkaan pysyä enää sisällä, vaan läksi ulos...\n\n— Jo taitaa perhana olla tulossa, koska alaspäin näkyvät lähtevän...\nMenisivätkö vastaan?\n\nPirtin päästä, johon Mikko asettui, ei kuitenkaan nähnyt sen pitemmälle\nkuin ikkunastakaan...\n\nTieltä kuului kuin huutojakin ja hurraamista... kuului perhana vie...\n\nMikko alkoi kuin hätäillä. Olisi se perhanan soma nähdä sittenkin!\n\nYhtäkkiä vilahti hän tikapuita pitkin pirttinsä katolle, nousi harjalle\nja koetti katsella...\n\nMutta juuri kun hän parhaillaan teroitti katsettaan pitkin tietä\naina kylän päähän asti, johon katolta näki, ilmestyi Ylipään Vilhemi\nmyllyltä päin Mikon pirtille ja näki miehen katolla. Mikko ei häntä\nnähnyt, kun selin oli.\n\nMutta kun hän sitten vilkaisi taakseen ja näki Vilhemin häntä sinne\nkatolle katselevan, häpesi hän niin heikkouttaan, että oli kompastua\npää edellä alas.\n\n»Mitäs Mikko katselee?»\n\n»Tässä... tuota... tämä savupiippu...»\n\nSitten hän tointui sen verran, että alkoi laskeutua alas.\n\n»Reikä tullut ihan vesikaton rajaan», selitti hän maahan tullessa.\n\nVilhemi ei ollut mitään huomaavinaan, kysyi vain, joko hänen jyvänsä\novat jauhoina, johon Mikko vastasi:\n\n»Juuri tuossa tuokiossa ovat jauhoina.»\n\nJa Mikko päätti, ettei Ylipää kaikeksi onneksi ollut huomannut, mitä\nvarten hän katolle oli kiivennyt.\n\nMutta eivät ehtineet monta sanaa muusta puhua, ennenkuin kääntyikin\nkeskustelu Isoon-Mustaan, jota varrottiin.\n\n»Sitä nyt vartovat niinkuin ennen, kun keisaria odotettiin», sanoi\nMikko.\n\n»Niin näkyvät tekevän», sanoi Vilhemi.\n\n»Niinkuin ei tuota kummaa ehtisi vähemmälläkin nähdä», lisäsi Mikko.\n\n»Joo... ja mitäpä siinä on katsomista niillä, jotka eivät kuulu\nosuuskuntaan», siihen Vilhemi sanoi.\n\nMutta kumpikin he kuitenkin katsoivat sinnepäin, josta tiesivät\nIson-Mustan tulevan.\n\n\n\n\nV\n\n\nMutta ei kuulunut Isoa-Mustaa sinä iltana eikä vielä yölläkään.\n\nEi vielä seuraavana aamunakaan. Mutta puolenpäivän aikana tuli muuan\nrahtimies kauppiaaseen, juorumus ja kaikki tietävä Ruusunperin\nAnshelmi, joka ikänsä rahtia oli vedättänyt.\n\nJa Anshelmi tiesi kertoa, missä Iso-Musta oli tulossa, ja paljon\nmuutakin asiaan kuuluvaa.\n\nKirkkovaaralla oli roikka ollut, kun Anshelmi sivu oli mennyt! Siinä\noli levähdytetty hevosia. Miehet olivat istuneet pirtissä ja tehneet\npuolikuppisia. Oli tarjottu Anshelmillekin, joka, kun vanha viinamies\noli, ei malttanutkaan lähteä kuormineen, vaan jäi siihen maistelemaan\nja pörräilemään. Jopa oli tullut kirkkovaaralaisten isäntäin kanssa\ntinka siitä, ettei kone niin voimakas olekaan kuin asiaan kuuluvat\nsitä kehuivat ja kun vähin viinoissa oltiin molemmin puolin, niin ei\nhelpottanut väitteestään kukaan hiventäkään... Silloin johtui jonkun\nmieleen, että olisi koettaa...\n\nMasinisti oli matkassa, koneöljyä oli, kaikkia oli. Ja miehet\nrohkeimmillaan hutikassa.\n\nKirkkovaaran Penjaamilla, kahvilan isännällä, olivat elot puimatta,\ntuossa olivat ihan lähellä. Päätettiin laskea koneeseen ja näyttää\nkirkkovaaralaisille, minkälainen voima heidän Isolla-Mustallaan oikein\noli. Tuumasta toimeen!\n\nÄkkiä oli höyry päällä ja vihellettiin merkiksi, että nyt aletaan...\n\nSitä kummaa oli Anshelmikin katsonut eikä ollut malttanut lähteä\nennenkuin kaikki kahvilan Penjaamin lyhteet olivat olkina ja ruumenina\nja jyvät säkeissä...\n\nSiinä oli porvarin puoti täynnä kansaa, kun Anshelmi jutteli.\n\n»Ja on pedolla — sillä Isolla-Mustalla — sentään semmoinen voima,\nettä hirvittää», jatkoi Anshelmi. »Ei siinä mennyt päälle puolen\ntunnin ennenkuin Penjaamin lyhteet olivat puituna. Mutta se onkin\n— tämä Heinärannan Iso-Musta — puolta numeroa parempi kuin on koko\nSuomen maassa... tämä on ensimmäinen, kuulinma, koko Suomen maassa,\nniin vankka kone... Voi riivattu kuitenkin, kun sen hampaissa lyhteet\npienenivät... Mutta olivat siinä miehetkin sillä päällä, että\nrohkenivat antaa mennä...»\n\n»Kummapa, kun niin uskalsivat», kummaili kauppias. »Eivät suinkaan\nSipillan kylän miehet, kristityitä miehiä, ainakaan maistelleet.»\n\n»Eivät siinä joutaneet uskonasioitaan muistelemaan Sipillan kylän\nmiehetkään... Suksilakin lauleli maallisia lauluja ja oksenteli...\nNaattala teki muun ruman työn, jolle toiset nauroivat... Selvimmät\nmiehet sentään olivat Herralan Jooseppi ja Nettala, vaikka heitä aina\nviinamiehiksi on haukuttu ...»\n\nMutta sen tiesi Anshelmi sanoa, että kohta ovat täällä, Mallikylässä\novat tulossa.\n\nÄkkiä levisi huhu ympäri kylää, mitä Ruusunperin Anshelmi oli kertonut.\n\nOllin-Mikko, Ylipää ja muut saivat vettä myllyynsä, varsinkin kun huhut\nlisäsivät, että kone siinä koekilpailussa oli särkynyt.\n\nHe ehtivät vielä saada yhden riihen puiduksi ennenkuin kone saapuisi...\nja sitä he olivat toivoneetkin... Hyvin ainakin käy, ja yhä näyttää\nsateisia ilmoja riittävän!\n\nRiihimiehetkin olivat kaikin hyvillään, mutta osuuskuntalaiset\nkirosivat.\n\nJa siitä, että Sipillan kylän kristityt miehet olivat viinoja\nmaistelleet, nousi Heinärannan uskovaisten parissa hirveä hälinä.\n\nAlatalon vanha vaari, joka oli totisesti herännyt mies ja muisti\nkesänaikanakin raamattuaan lukea, puhui: »Uskon asiat ovat jääneet\nsivuasioiksi niin tässä Heinärannan kuin Sipillan kylässäkin. Harvoin\nkokoonnutaan yhteen seuroja pitämään, ja kesäaikana eivät kristityt\nmuista maallisilta toimiltaan Jumalaansa. Onko kumma sitten, että\npiru pääsee ja saapi olla liikkeellä. Sipillan kylän miehetkin ovat\nrikastumisen hengessä eikä heidän heräyksensäkään ole niin syvää ollut.\nMaailma on paatunut ja yhä enemmän paatuu. Siitä asti kun tännekin\npäin alkoi koneita ilmestyä, on paatumus, laiskuus ja jumalattomuus\nlisääntynyt.\n\n»Totinen mies oli Suksilakin silloin vielä, mutta sitten kun osti\nniittokoneen ja rupesi karja-antiansa meijerissä käyttämään, on\nvähitellen kallistunut vähäuskoiseksi ja nyt jo ryyppää viinaa niinkuin\nmuutkin uskottomat. Samoin on käynyt Naattalallekin... Ja olkoon nyt\ntämä heidän suuri lankeemuksensa opiksi ja varoitukseksi kaikille,\njotka höyryn voimalla aikovat viljaansa puida. Ei Herra salli, että\nsemmoisilla vehkeillä hänen antamaansa viljaa mäiskitään. Ja sen vuoksi\non Hän nyt saattanut lankeemuksen tielle kaksi omaa palvelijaansa,\nSipillan kylän Suksilan ja Naattalan... Kuka käski ja viekasteli heitä\nkaiken maailman masiinoja ostamaan? Perkele, että hän heidän sielunsa\nsaisi vahinkoon... Haha!... Niin on!»\n\nNiin päätteli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.\n\nVaarille huomautettiin, että niin kelpo miehet kuin Suksila ja Naattala\nvoivat vielä kohota lankeemuksestaan, pyytämällä anteeksi ja luvaten\ntehdä parannuksen. Mutta sitä ei vanha vaari ottanut uskoakseen.\n\n»Viimeinenkin uskonkipinä on sammunut, kun kaiken muun lisäksi ostivat\nsen jyvien pilaajan», sanoi hän.\n\nNe uskottomat, jotka eivät kuuluneet osuuskuntaan, iloitsivat ja\nilkkuivat toisten lankeemuksesta melkein yhtä paljon kuin siitäkin,\nettä yhä satoi ja kone oli raskas kuljettaa.\n\nYlipään Vilhemi sai viimeiset lyhteensä riiheen, ja vähissä olivat jo\nmuissakin taloissa.\n\nTiellä tapasi Vilhemi, joka oli lähtenyt raitille hengenheimolaistensa\nkanssa iloitsemaan Sipillan kylän isäntien lankeemuksesta, Ollin-Mikon,\njoka naurusuin nyt puheli ja Vilhemiä kuin sukulaisenaan piti.\n\n»Mitäs kuuluu, Mikko?» kysyi Vilhemi, naurusuin hänkin.\n\n»Kummia kuuluu», nauroi Mikko. »Jo Sipillan kylän rikkailta, kuulemma,\non usko otettu... Arvaa sen, kun Suksila ryöttiä lauluja laulaa ja\noksentelee ja Naattala... ha, ha, ha.»\n\n»Ha, ha, ha», nauroi Vilhemikin.\n\nMikko liittyi Vilhemin seuraan ja he läksivät yhdessä Mattilaan päin.\n\nMutta kun he ehtivät kauppiaan kohdalle, tulla vihmoi Ounas-Matti,\nhänkin osuuskuntalainen, kauppiaasta, hyvillään ja takki auki.\n\n»Mallikylässä ovat jo tulossa... ennen kun pimeä ehtii, ovat jo tässä\nkylässä», sanoi hän.\n\nYlipään Vilhemi ja Ollin-Mikko menivät vähän hämilleen.\n\n»Mitä puheita ne olivat, kun kerrottiin, että olisi Kirkkovaaralla\nmennyt rikki?» kysyi Vilhemi.\n\n»Ei se ole kun Ruusunperin Anshelmin valheita», tiesi Ounas-Matti.\n\n»No sitten: oliko perää siinä Suksilan ja Naattalan asiassa?»\ntiedusteli Mikko.\n\nSiihen ei Ounas-Matti vastannut, mutta sen sijaan sanoi:\n\n»Jo alkavat kohta lyhteet pienetä.»\n\n»Jopa nuo ovat minullakin viimeiset riihessä», ilmoitti Vilhemi, mutta\nOunas-Matti ei ollut sitä kuulevinaankaan, läksi kiivasta kyytiä\nkävelemään Herralaan päin. Vähän noloina seisoivat Mikko ja Vilhemi\ntiellä.\n\n»Satamaan se siitä taas rupeaa», sanoi Mikko.\n\n»Niinpä näyttää», vastasi Vilhemi, taivaalle katsellen.\n\n»Ei käy 'ryskääminen', jos sataa...»\n\n»Ei käy...»\n\nJa sitten he erosivat, omalle haaralleen kumpikin.\n\n\n\n\nVI\n\n\nSeuraavana aamuna oli kaunis ilma. Yöllä oli ollut niin pakkanen, että\nmyllyn portaat olivat jäähienon peittämät. Rännien suupielissäkin\nriippui jääpuikkoja.\n\nMikolla oli ollut mylly istumassa koko yön. Semmoista kummaa ei\nollut ennen hänen eläissään tapahtunut, että hänen myllynsä näin\nsyysjauhatuksen aikana olisi joutunut istumaan öilläkään.\n\nMutta nyt oli tapahtunut. Ja syy oli selvä: eivät olleet\nosuuskuntalaiset saaneet viljaa, kun puimakonetta vartoivat. Ja\nne, joilla oli riihikuivaa viljaa, olivat jo syystarpeensa saaneet\njauhatetuksi. Ja selvää oli myös, että Mikon myllynjauhatus-ansiot\ntulivat tänä syksynä olemaan enempää kuin puolta pienemmät kuin\nmuina syksyinä. Sillä vaikka ryskimiehet — puimaosuuskuntalaiset —\nkoettaisivatkin kuivata viljansa mahdollisimman kuivaksi, ei hän\nmillään hinnalla ottaisi semmoista viljaa jauhatettavakseen, vaikka\nrahassakin palkan maksaisivat. Kun siihen lisäksi tuli se, ettei\nriihenpuinnilla nyt ollut saanut yhtään kappaa ja sitävastoin muina\nsyksyinä olivat riihipalkat nousseet täyteen tynnyriin, usein ylikin,\nniin Mikkoa alkoi huolettaa talvileivän saanti. Ja vielä: Eino, joka\nennen muina syksyinä riihipalkoista keräsi talvileivän apua, ei\nnyt koko syksynä ollut saanut kuin kaksi vaivaista kappaa Ylipään\nriihenpuinnista. Mikä tulisikaan neuvoksi, kun talvi oli tulossa? —\nLeivän vei suusta! — ajatteli Mikko. Hän pani myllyn käymään, sillä\nvielä oli vähä Ylipään viljaa jauhamatta. Kun sen saisi jauhatetuksi\nja pussillisen, jonka Varpumäen Manta oli edellisenä iltana myllyyn\nkantanut, niin silloin olisivat kaikki jauhettuina ..\n\nAlakuloinen oli Mikon mieli, mutta ilma oli kaunis ja taivas kirkas,\nvaikka sakea syksyn usva vielä peitteli alhaalla joen rannalla olevia\nkylän taloja. Niistä ei vielä näkynyt tänne Reposaaren laitaan muuta\nkuin kattoja ja savupiippuja.\n\nMutta parhaillaan kun Mikko myllyltä oli mökilleen mietteissään\nkävelemässä, vihlaisi ilman halki kimakka, vihainen ja kirkuva\nvihellys, vihloi pitkään, että korviin otti... Se tuntui tulevan\njostakin hyvin läheltä usvan seasta, vaikkei Mikko saanut selvää mistä.\nHän säpsähti ensin, mutta sanoi sitten ääneensä: »Mikä helvetti siellä\nniin kirkuu!» Mutta kauan hänen ei tarvinnut odottaa ennenkuin kuului\ntoinen vihellys, vielä vihaisempi, vielä kirkuvampi kuin äsken... Se\nkierteli kuin riivattu pitkin vaaroja, että ilma helisi...\n\nPaksu usva alkoi samalla haihtua ja hälvetä, kylä taloineen ilmestyi\nyhtäkkiä näkyviin ja ääniä alkoi kuulua...\n\n— Iso-Musta... ja saatana! — hoksasi nyt Mikko ja tieltä, johon\nvihellyksen kuultuaan oli töksähtänyt seisomaan, rohkeni hän lähteä\nkävelemään mökilleen päin. Mutta mökin nurkkaan hän seisahtui.\nKylän raitilla kulki ihmisiä Herralaan päin, jotkut juoksivatkin.\nÄäniä ja huutoja kuului, vaikkei Mikko eroittanut sanoja. Herralan\nriihikartanoon paistoi aamuaurinko heleän kirkkaasti ja Mikon silmä\notti suuren, mahtavan näköisen mustan kummituksen, joka körötti aivan\nriihen rappusten edessä ja jonka kiiltävä pinta välkkyi auringon\nvalossa... Siitä nousi sankkaa mustaa savua ja kuului jylkytystä ja\npihinää ja ryskettä. »Piiiiii!» kuului taas pitkään, nyt kolmannen\nkerran. Ihmisiä kiirehti Herralan riihelle päin, ja Mikko oli\ntuntevinaan Ylipään Vilhemin, joka puseroillaan ja lakki takaraivolla\nmennä viuhtoi muiden joukossa. Jo vihelsi neljännen kerran!\n\nMikko tähtäsi riihelle suureen mustaan koneeseen, jonka puhkuminen\nkuului selvästi.\n\n»Hei, Mikko! Tuleppa Isoa-Mustaa katsomaan!»\n\nVirnemäen Heikki, naapurimökin mies, löi mennessään Mikkoa olalle ja\nkiirehti Herralan riihelle, oikaisten suoraan poikki Ojalaisen ja\nTörmälän Serafiinan vainion, pikemmin ehtiäkseen näkemään.\n\nMikko seisoi paikallaan. »Vai jo ainakin saivat sen tänne!» Mutta\nkylläpä onkin iso ja kiiltävä! Hän oli melkein lähtemäisillään\nVirnemäen Heikin perään, mutta sitten muisti, ettei hän... vaikka\nkaikki muut... vaikka papista asti...\n\nKun hän hetken vielä katseli, rynnistivät kaikki Repo-ojan varrella\nasuvat ihmiset, lapsista alkaen, Herralan riihelle... Varpumäen Manta\nkävellä roivi eilimmäisenä ja oikaisi samoin kuin Virnemäen Heikkikin\npoikki Ojalaisen ja Törmälän Serafiinan vainion.\n\n»Mikko hoi! Iso-Musta on tullut!» huusivat Virnemäen pojat Mikolle.\n\n»Lappakaa hiiteen huutamasta!» ärähti Mikko, ja nyt hän painui\npirttiinsä.\n\n»Hulluja, kun tuonne nyt juoksevat, niinkuin...»\n\nMutta itselläänkin oli hänellä niin kova halu, että asettui ikkunan\npieleen katsomaan.\n\nJa itsekseen hän puheli:\n\n— Jo panevat onkaa päälle... höyry ja savu nousee... lyhteitä\nliikutellaan... jo jymisee ja hyrrää... Nyt on käynnissä... nyt...\nMutta jopa pitää olla siinä hopussa työmiesten... niinkuin henki\nmenossa liehuvat... ja yhä karttuu väkeä joka haaralta... hyvä\nisä sentään, kun on väkeä niinkuin pilveä... mustana koko riihen\nympärystä... Piru vieköön... Koko päivän pysyi ilma kauniina. Ja pitkin\npäivää kuului Mikon korviin koneen jytinä, hyrinä ja rumsutus, kuului\nhuutoja ja melua, näkyi kuinka väkeä tuli ja meni...\n\nNe, jotka palasivat, kertoivat Mikolle kuinka merkillinen laitos\nIso-Musta oli, kuinka voimakas ja kuinka puhdasta jälkeä teki ja kuinka\nnopeaan siinä lyhteet pienenivät. Mutta Mikko ei sanallakaan ilmaissut\nihmettelyänsä. Hän taisteli kuin mies uteliaisuutta vastaan ja\nmurahti vastaan, kun toiset kehuivat. Ja viimein jälkeen puolenpäivän\nkerrottiin, että jo ovat rovasti, nimismies ja lukkarikin käyneet\nkatsomassa Isoa-Mustaa. Ihmetellen ja naurusuin olivat katselleet, ja\nHorslunti, joka kaikki tiesi ja ymmärsi, näytteli ja selitti, mikä\nminkin seulan ja rustingin pani liikkeelle... Mutta ei lähtenyt Mikko\nsittenkään. Hammasta purren ja piippuaan poltellen noitui hän ja oli\nvihassa koko maailmalle.\n\nMutta oli kylässä toinenkin mies, joka ei rientänyt Isoa-Mustaa\nkatsomaan. Ja hän oli Alatalon vanha vaari, totisesti herännyt mies.\n\nHän kulki Herralan ohi juuri silloin kun väkeä lappoi konetta\nkatsomaan. Ja keppiään puistaen luki hän kirouksia ja tuomitsi kaikki\nkadotukseen... ennusteli maailman lopun tulevan hyvin pian tai ainakin\nsatavan tulta ja tulikiveä tämän Heinärannan, Sipillan ja Savukylien\npäälle, niinkuin ennen Sodoman ja Gomorran, päälle... Sillä Herra\nei salli, että Hänen antamaansa teräistä viljaa tuommoisen mustan,\nuskomattoman maailman härän kitaan syydetään...\n\nMutta hänen tuima katseensa, kiivas kepin heiluttamisensa ja ankara,\nraskas ennustuksensa ei näyttänyt vaikuttavan sivukulkijoihin mitään...\n\nJa siitä päätti vanha vaari, että maailma jo oli niin paatunut, ettei\nollut enää puhettakaan ihmisten pelastamisesta.\n\nMukisten, keppiään heristellen Herralan riihelle päin, josta\nlakkaamatta kuului vihellys, jyskytys ja pauke, hän käveli, katseessa\ntuima, tuomitseva ilme.\n\nOikullinen on syksyn taivas. Kun ilta tuli, kävi taivas taas pilveen,\nvaikka koko päivän oli ollut auringon paiste. Ja illemmalla alkoi\nsataa...\n\nHyvin oli onnistunut puinti Herralassa, vaikkeivät lyhteet olleet tosin\nkuivia. Kaikki osuuskuntalaiset iloitsivat ja sanottiin, ettei mene\nmonta päivää ennenkuin on Heinärannalla kaikki ryskätty ja pian siirtyy\nIso-Musta Sipillan kylään.\n\nJa vaikka Ylipään Vilhemillä oli viimeinen riihi lämpiämässä ja vaikkei\nenää muissakaan taloissa ollut monta riihellistä ulkona, alkoi heistä\ntuntua, että Iso-Musta sittenkin taitaa olla semmoinen värkki, joka\ntekee mullistuksen »olevissa oloissa».\n\nSe oli nyt nähty Herralassa eikä siitä voinut olla eri mieltä kukaan,\njoka oikein tahtoi puhua.\n\nEikähän siinä mitään ihmettelemistä ollut, että osuuskuntalaiset nyt\niloitsivat. Sipillan kylän rikkaat, jotka hekin olivat koko päivän\nolleet Herralassa näkemässä, kuinka Iso-Musta täyttää lupauksensa,\najoivat illan tullen takaisin kyläänsä ja hihkaisivat, kun ajoivat\nYlipäästä sivu. Ja anteeksi oli annettava sekin, että Herralan Jooseppi\nhyvillään ja ylpeänä karjaisi Mattilalle, joka pyrki liian likelle:\n\n»Pois siitä... asiaan kuulumattomat!»\n\nJa niin riemuissaan oli Ojalainenkin, että kun palatessaan kohtasi\nOllin-Mikon myllytiellä, niin näppiä löi Mikon nokan alla ja karjaisi:\n\n»Mitäs Mikko nyt sanoo 'Isosta-Mustasta'?»\n\n»Elä helvetissä siinä leventele, mies... Tierauha tässä antaa pitää...\nKatsokaa päältä, ihmiset, kun survoo ja tyrkkii naamaan... syyttömästi\nja keskellä tietä!» Mutta toisena aamuna sataa tihuutti taas. Kulmat\nkurtussa ja vähäpuheisena oli Herralan Jooseppi aamuvarhaisella, kun\ntyöväki saapui työhön.\n\n»Kuinka käynee, kun näin sataa?» arveli eräs työmiehistä, Varpumäen\nPenjaami.\n\n»Hyvin se käypi», ärähti Jooseppi. »Kyllä Mustalla voimaa on. Lisätkää\npuita! Joutukaa! Missä masinisti on?»\n\nPian oli höyryä, että alkamaan päästiin. Kone vihelsi, että kauas\nkuului, vaikka paksu ilma oli. Puhalteli ja tuhisi ja näytti, että\nmenestys sillä on...\n\nMutta yhä satoi, ja märkiä olivat lyhteet. Joutilasta väkeä alkoi taas\nkokoontua niin, että pian oli mustana koko riihen ympäristö. Saapui\nsiihen poliisikin ihmettelemään.\n\nJa hyvin näkyi leikkaavan, vaikka märkiä olivat lyhteet.\n\nJooseppi huusi, että antaa mennä vaan, että ei se ole varsa, joka on\nvetämässä, se on täysi-ikäinen...\n\nMutta silloin eräästä seulasta napsahti käsivarsi poikki ja muuan\nmutteri lensi suoraan ruumenenkantajalle silmään...\n\n»Topp!... topp!...»\n\nKone pysähtyi ja masinisti ilmoitti, että laakerit kuumuvat... ja ettei\nsovi enää panna käymään ennenkuin korjataan... Siinä meni se päivä.\n\nToisena päivänä yritettiin taas, vaikka sadeilma oli. Sipillan kylän\nasukkaatkin olivat tulleet kuulemaan, kuinka oli käynyt.\n\n»Oll reit vain!» sanoi Jooseppi ja käski panna liikkeelle.\n\nMutta silloin irtaantui yhä useampia muttereita, ja taas katkesi muuan\nkäsivarsi... »Topp!... topp!...»\n\nTaas korjattiin, ja siinä hommassa meni se päivä. Sitten tuli\npoutapäivä, mutta kone oli jotenkin joutunut epäkuntoon, niin ettei\npäästy alkamaankaan.\n\nJa väkeä oli nyt kokoontunut enemmän kuin koskaan ennen. Siinä\nnauroivat ja viisastelivat ympärillä. Siihen saapuivat, Joosepin\nmieliharmiksi, vielä Ylipään Vilhemi ja Mattila, jotka molemmin jo\nolivat riihensä puineet ja nyt rentoina miehinä katselivat, miten\nosuuskunnan miehille alkaa käydä.\n\nJo oli Ollin-Mikkokin lähtenyt liikkeelle ja siinä nauraa kikatteli ja\noli olevinaan sukkela puimakoneen kustannuksella...\n\nOtsa julmissa rypyissä siinä Jooseppi hikipäässä puuhaili ja masinisti\nvoiteli. Kone tuhisi ja pihisi, mutta matkaan ei lähtenyt...\n\n»Ha, ha, ha!» nauroi Ollin-Mikko, niin että silmiin vesi kihosi.\n\n»Taitaa olla tenimys», pisti Ylipään Vilhemi.\n\n»Tenimys ja potkuri, ha, ha, ha», nauroi Ollin-Mikko. »Olisi lyödä\nläimäyttää piiskalla.»\n\nMuutkin ympärillä seisovat siinä nauroivat ja tirskuivat ja joku\njo ennusti, että taitaa joulu saavuttaa ennenkuin Sipillan kylässä\nehditään puintihommaan.\n\nJooseppia oli jo ennen harmittanut se, että väkijoukko pakkausi niin\nlähelle katselemaan, mutta nyt, kun hän joukossa lisäksi näki Ylipään,\nMattilan ja Ollin-Mikon, nousi hän täyteen vimmaan.\n\n»Helvettiin joka sorkka minun maani päältä!» huusi hän, että ilma\nlauloi. »Pian! Tässä ei olla velkaa kenellekään! Pois!»\n\nOllin-Mikko, joka oli arkaluontoinen, säpsähti heti ja lähti sanaa\nsanomatta astumaan omaan mäkeensä.\n\n»Minä opetan tässä viisastelemaan ja nauramaan, perhana vie!» uhkasi\nJooseppi vielä siksi kovalla äänellä, että Ylipään Vilhemi ja Mattila\nhyvin kuulivat, vaikka olivatkin jo pois menossa.\n\nVähitellen siitä hajaantuivat muutkin, ja kiroten jätti Jooseppi\nIson-Mustan siihen riihen eteen yksinään kököttämään.\n\n\n\n\nVII\n\n\nHorslunti, joka oli koko pitäjän viisas ja kaikkitietävä ja\nkaikkihoksaava mies, tuli nytkin avuksi. Sillä Horslunti se olikin se\nmies, joka lähimmäistensä ja koko pitäjän asiat niin maalliset kuin\nhengellisetkin hoiti ja toimitteli. Hän, asianomaisen eläessä, hoiti\ntämän asiat kaikissa oikeuksissa, valitti ja vetosi, oli puhemiehenä ja\npuhui häissä ilon ja onnen päivistä ja sai säännöllisesti olla kummina\nensimmäiselle lapselle. Ja kun asianomainen vihdoin kuoli, piti hän\npesänkirjoituksen ja haudalla kauniin puheen...\n\nNiin. Sanalla sanoen hänen hallussaan oli asianomaisen elämä ja kuolema.\n\nJa hänen, Horsluntin, puoleen kääntyi Herralan Jooseppikin nyt taas,\nniinkuin oli monesti ennenkin täytynyt kääntyä. Asia oli kamala\nja hoppu oli. Syksy kului, riihimiehet riemuitsivat, ja toiset\nosuuskuntalaiset vartoivat vuoroaan. Ja kone seisoa jomotti kuin musta\nkummitus riihen edessä.\n\nEikä tarvinnut Joosepin turhaan nytkään Horsluntin puoleen kääntyä.\nAina Horsluntilla hyviä neuvoja riitti, aina hoksasi, kuinka oli\ntehtävä.\n\nKoetettiin vielä seuraavana päivänä saada Isoa-Mustaa liikkeelle,\nmutta se ei lähtenyt, tuhisi ja pihisi vain kuin mikäkin käärme. Ei\nollut niin viisasta miestä, joka olisi vian löytänyt. Ja aika kului,\nriihimiehet takoivat kuin tuskassa saadakseen viljansa puiduksi. Ja\nIso-Musta yhä seisoi joutilaana.\n\nHoppu ja hätä tuli. Riihimiesten naurua ja pilkkaa ei jaksanut kärsiä\nkukaan syntinen ihminen.\n\nSilloin Horslunti sähkötti sinne, josta koneen oli ostanut ja josta oli\nluvattu samaan maksuun neuvoja antaa, näin:\n\n »Kone joutunut epäkuntoon. Riihimiehet pilkkaavat. Mitä on tehtävä?\n Terveisiä!\n\n                                              Horslunti.»\n\nToisena päivänä jo ehti vastaus, joka kuului:\n\n »Vartokaa. Insinööri on tulossa konetta reilaamaan.\n\n                                               Hankkija.»\n\nJo ihmetteli Jooseppi Horsluntin nokkeluutta! Ei kukaan muu olisi sitä\nhoksannut.\n\nMuutaman päivän perästä oli mies, insinööri, täällä ja silloin...\n\nMutta siihen asti täytyi koneen antaa köröttää paikallaan riihen\nedessä. Muuta neuvoa ei ollut.\n\nNiinä päivinä lopettivat riihimiehet puintinsa, ja nyt oli aikaa\nkatsella, mitä osuuskuntalaiset alkavat hommata, kun Iso-Musta seisoo\njoutilaana.\n\nMutta insinööriä odottaessa ehti Herralan Jooseppi purkaa sisuaan, joka\noli näinä koettelemuksen päivinä paisunut niin, että tahtoi haljeta. Ja\nyhä paisui. Sillä siitä, että Musta oli särkynyt ja ehkä iäksi päiväksi\nmennyt pilalle, levisi ylen äkkiä tietoja ympäri koko pitäjää. Ei ollut\nhelppo niin sisukkaan miehen kuin Herralan Joosepin kärsiä kaikkea sitä\nivaa, jota kuuli Ison-Mustan kustannuksella pidettävän.\n\nHäntä harmitti niin, ettei hänellä ollut yön eikä päivän lepoa. Enimmin\noli vimmastunut Mattilalle, Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle. Hän\nmietti kostoa noille nenäkkäille, hävyttömille lurjuksille. Käräjät\nolivat vielä edessä päin, ja haasteaikaa oli riittävästi...\n\nEräänä päivänä, odotettua insinööriä ei vielä kuulunut, oli poliisi,\nhaastemies, polkupyörällä liikkeellä. Suu hymyssä hän poljeskeli\ntienlaitaa ja hänen jälessään Laitalan Heino, »läsnä olevana\ntodistajana».\n\nJa kummallisia haasteita oli nyt poliisilla. Ei ollut semmoisia ennen\nsattunut.\n\nMattilan haastoi hän Herralan Joosepin käskystä »saamisista», joita\nluetteli monta eri erää.\n\nYlipään Vilhemillä ei ollut velkaa Herralalle enempää kuin muillekaan,\nmutta hänet haastatti Jooseppi »maansa polkemisesta, edesvastausta ja\npalkintoa».\n\nOllin-Mikko, vaikka olikin mökin mies, oli omistaan elävä eikä pennin\nvelassa kenellekään. Ei käynyt Joosepin häntä siis velasta haastaminen\nja miettiä piti mitä hoksaisi, että saisi Mikkoakin, hävytöntä\nhaukkujaa, vähäisenkään höyhentää.\n\nMutta Horslunti tuli avuksi.\n\n»Haasta hänet metsänvarkaudesta!» kehoitti hän.\n\nJa vaikka Mikko ei kenenkään metsiä varastellut, sai hän nyt haasteen\nmetsänvarkaudesta.\n\nMutta vielä oli kaikille muillekin rähisijöille haasteita; mikä\nsaamisesta, mikä mistä haastettiin.\n\nKova melu nousi joka paikassa, ja haastetut huusivat ja kirosivat.\n\nMutta siihen eivät vielä haasteet loppuneet. Sipillan kylän rikkaat\nSuksila ja Naattala, joista niin hävytön huhu oli liikkeelle levitetty,\nantoivat niinikään haasteen Ylipään Vilhemille ja Ollin-Mikolle siitä,\nettä nämä olisivat ympäri kylää levitelleet huhuja sellaisia, jotka\nalensivat heidän arvoaan kansalaisena ja kristittynä. Naurusuin poliisi\npyöräili kahakäteen ja arveli, että puhdasta rahaa tekee tuo Iso-Musta\nhänelle. Ja hyvillään poliisin perässä hyräili tulla Laitalan Heimo\n»läsnä olevana todistajana».\n\nMutta Ollin-Mikko, joka jo ennestään oli vimmassa Herralan hävyttömästä\nhaasteesta, kalpeni kovin, kun näki poliisin ja Laitalan Heinon taas\ntulevan sisälle.\n\n»Mitä nyt on asiaa?» tikasi hän. »Eikö tässä enää saa kotonaankaan\nrauhassa olla!» Poliisi ilmoitti haasteen.\n\n»Siitä jutusta kyllä selviän, sillä sen tietää koko maailma, että\nRuusunperin Anshelmi Sipillan kylän rikkaista on selittänyt, että ovat\nviinoissa olleet... toinen oksennellut ja ryöttiä lauluja laulanut ja\ntoinen...»\n\n»Niin, niin», sanoi poliisi, »mutta oletpa ehkä sinäkin puhunut...»\n\n»En minä ole mitään puhunut», puolusteli Mikko. »Mutta kuulivathan sen\nkaikki ihmiset, mitä Alatalon vanha vaari huusi ja hoilasi ja tuomitsi\nsilloin, kun kone ensi kerran käymään pantiin. Minuun ei kuulu! Lempo\nsoi! Tämä vasta syksyä on!»\n\nUllan-Eino, joka poliisin ja Laitalan Heinon sisään tullessa oli\nistunut penkillä, livahti ulos, peläten hänkin saavansa haasteen.\n\nMutta ei ollut Einolle kukaan haastetta pannut.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nAlatalon vanhan vaarin ennustukset näyttivät alkavan toteentua. Ja\nvaikkei vielä maailman loppu näyttänyt tulevan eikä tosin tulta eikä\ntulikiveä satanut, niin satoi kuitenkin vettä. Ja siitä oli aivan\ntarpeeksi haittaa.\n\nMutta mitä muuta pahennusta olikaan Iso-Musta aikaan saanut!\n\nPuoli kylää oli Herralan Jooseppi jo haastattanut oikeuteen ja\nriitaantuneet olivat muutkin ihmiset keskenään, aivan Ison-Mustan\ntakia. Sipillan kylän rikkaat olivat langenneet pois uskostaan, jossa\nkauan olivat kilvoitelleet, ja nyt oikeuden pöydän takaa hakivat\nmaallista kunniaansa ja uskoansa takaisin.\n\nSuutari-Iisakin pojalta oli katkennut sormi, kun varomattomasti meni\nkoskettelemaan Mustaa silloin, kun se parhaassa vauhdissa käydä\nsurrasi. Ja Pekan-Matilta oli silmä puhki mennyt, kun muuan mutteri\nirtaantui ja lensi suoraan silmään, Matin kantaessa ruumenia.\n\nOllin-Mikolta, Ullan-Einolta, Varpumäen Mantalta ja monelta muulta\nmökkiläiseltä oli vienyt leivän suusta, eikäpä ollut, yhtään ainoaa\ntaloa koko Heinärannalla, jossa ei jotakin kummaa ollut tapahtunut\nnäinä päivinä, joina Iso-Musta kiljui ja vihelteli...\n\nJa kuka tietää, mitä kaikkia tapahtuu! Saattaa tapahtua, että Mattila\nmenettää maansa ja mantunsa, Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko joutuvat\nlinnaan, ja kukaties vaikka kuolisi Ullan-Eino nälkään...\n\nNiin tuumaili ja arveli Alatalon vanha vaari ja pahempaa vielä ennusti\ntulevan.\n\nHerralassakin oli tapahtunut semmoinen ihme, jota ei ennen ollut\nkuultu. Oli näet talon paras lehmä tullut sokeaksi samana päivänä, jona\nIso-Musta riihelle vietiin. Yrjänäisen varsa oli vainiolle kuullut\nkoneen ryskeen ja karannut metsään eikä ollut vielä löydetty.\n\nNiitä mietiskeli ja kertoi vaari ja yhä suuremman rangaistuksen ennusti\ntulevan koko Heinärannalle, kaikkien niiden ylitse ja päälle, jotka\nosuuskuntaan olivat liittyneet.\n\nJa niin näytti, ettei vaari turhia puhu eikä ennustele. Taivas oli yhä\nharmaja, vettä tippui, ja tyvenenä pysyi ilma kaikkina niinä päivinä,\njotka Helsingistä tulevaa insinööriä varrottiin. Ja häntä vain ei\nkuulunut.\n\nHerralan Jooseppi kävi levottomaksi, samoin kuin kaikki muutkin\nosuuskuntalaiset. Sipillan kylästä oli tullut viesti, että alkaa\njoutua, että joulukinhan tässä saavuttaa ja lyhteet lahovat haasioihin.\n\nRiihimiehet pilkkasivat ja Savukylästä kerrottiin, että Säkkijärven\nOlli oli alkanut puida riihiä. Oli sanonut, ettei hän anna viljansa\nmädätä haasioihin eikä hän jaksa kuunnella ihmisten rähisemistä eikä\nkestä pilkkaa.\n\nJooseppi eli kuin kiehuvassa kattilassa. Hän kirosi ja käveli\nedestakaisin, noitui maata ja taivasta, ärähti emännälleen ja uusia\nhaasteita hommasi.\n\nHän meni Horsluntin puheille ja pyysi toisen kerran sähköttämään.\n\nJa Horslunti, nokkela mies, teki Joosepin käskyn mukaan ja sähkötti\nnäin:\n\n »Helvetissäkö insinööri viipyy? Musta seisoo! Säkkijärven Olli\n luopunut osuuskunnasta. Mitä tehtävä?\n\n                                            Horslunti.»\n\n»Panemmeko terveisiä niinkuin viime kerrallakin?» kysyi Horslunti.\n\n»Ei panna nyt. Pannaan sitten, jos näemme, että insinööri tulee», sanoi\nJooseppi.\n\n»Saapa kuulua, mitä nyt vastaavat?» arveli Horslunti.\n\n»Kun eivät vaan olisi pettäneet!» epäili Jooseppi.\n\nMutta Horslunti vakuutti, että eivät petä, ne ovat rehellistä väkeä.\n\nJooseppi toimitti sähkösanoman menemään ja telefoneerasi siitä Sipillan\nkylän Suksilallekin. Mutta vastausta ei kuulunut sinä päivänä.\n\nMutta seuraavana aamuna, kun Jooseppi juuri oli vuoteeltaan noussut,\nilmoitettiin, että outo herra oli ajanut pihaan ja tiedustellut isäntää.\n\nIlma oli kuivanut ja aurinko paistoi, tuuli tuntui kylmältä ja taivas\noli kylmän vaalea.\n\nJokohan vihdoin tuli pouta!\n\nInsinööri seisoi pihalla ja sanoi tulleensa puimakonetta kuntoon\npanemaan.\n\nTulinen kiire tuli Joosepille ja koko kylässä nousi hälinä.\n\nHorsluntikin saapui paikalle.\n\nInsinööri näkyi olevan taitava ja ymmärtäväinen mies.\n\nEi kauan katsellut konetta ennenkun sanoi:\n\n»Ei tässä mitään vikaa ole!»\n\n»Sepä kumma... Vaan se ei tahdo totella», sanoi Jooseppi.\n\n»Kyllä tottelee», naurahti insinööri ja käski panna puita pesään.\n\nJooseppi tuli kovin hyvilleen, ja ihmetellä täytyi Horsluntinkin\ninsinöörin näppäryyttä.\n\nJa insinööri selitti nyt, että kone oli senvuoksi joutunut epäkuntoon,\nettä oli puitu liian märkiä lyhteitä. Ei saisi sateisilla ilmoilla\nyrittääkään.\n\nNiin selitti ja opasti.\n\nInsinööri toi tullessansa myöskin komean ja kuivan ilman. Sillä nyt\nvihdoin näytti sade todella taukoavan ja taivas viimeinkin seestyvän.\n\nPuoleltapäivin lupasi panna koneen käymään.\n\nJooseppi oli taas hyvällä kiirillä ja unohti pian kaiken sen harmin,\njota näinä päivinä oli tuntenut.\n\nPuoleltapäivin kokoontui työväki, kone pantiin käymään ja insinööri\nmatkusti pois.\n\nEri lailla teki kone nyt työtä ja hyvää jälkeä jätti.\n\nJa samana iltana jo saatiin kaikki Herralan lyhteet puiduksi.\n\nInsinööri oli ollut viisas mies opastamaan ja vielä lisäksi, ikäänkuin\nkaupantekijäisiksi, oli tuonut kauniin, syyskuivan ilman tullessaan.\n\nJa nyt saivat kaikki kuulla, että insinöörin käynti oli kaikki\nHorsluntin ansiota.\n\n»Terveiset panikin Horslunti sähkösanomaan niinkuin tuttavalle miehelle\nainakin», selitti Jooseppi.\n\nJa kaikki tuntui taas olevan hyvin päin. Ilma oli kaunis, kone hyvässä\nkunnossa ja hyvää jälkeä teki.\n\nSeuraavana päivänä siirrettiin Iso-Musta viidentoista miehen ja neljän\nhevosen voimalla Yrjänäiselle, joka osuuskuntajärjestyksessä oli\nseuraava.\n\nYrjänäisen lyhteissä ei arvosteltu menevän aikaa kuin puoli päivää,\nniin että samana päivänä ehdittäisiin kone siirtää Ojalaiseen, jossa\nparissa tunnissa olisi työ tehty.\n\nSuuri oli melu ja miesten huuto, kun konetta Herralasta Yrjänäiselle\nvietiin. Kuuli huudon Ollin-Mikkokin, ja Ullan-Eino juoksi katsomaan.\n\nMutta Ylipään Vilhemiä ei näkynyt.\n\nKun Yrjänäisellä seuraavana päivänä alettiin »ryskiä», alkoi taas\nsataa, ja nyt tulikin vettä, että hukkua tahtoi.\n\nTyöväelle toimitettiin talossa hyvää lihakeittoa ruuaksi ja kahvit\npäälle ja sauna kahvin päälle.\n\nYritettiin seuraavana päivänä, mutta taas alkoi sataa. Taas saivat\nryskimiehet lihakeiton, kahvit ja lämpimän löylyn.\n\nTuli kolmas päivä. Ilma oli kylmempi eikä selvää sadetta ollut.\nYritettiin taas, mutta juuri kun päästiin hyvään alkuun, napsahti joku\nseula rikki ja kolme mutteria paukahti riihen seinään.\n\nSiihen jäi. Ja sade tuli päälle. Nyt kolmannen kerran piti ruokkia\nriihimiehet, antaa kahvit ja sauna lämmittää...\n\nMutta kun talo oli tyhjänä vieraasta väestä, meni emäntä kiukkuisena\nisännän nokan alle ja tikasi: »Joko nyt uskot?»\n\nYrjänäisen emäntä oli ollut vastaan osuuskuntaan rupeamista ja\nkieltänyt miestään, ettei alkaa, että koetetaan vielä vanhalla\nriihikeinolla... että silläpä ne on ennenkin saatu...\n\nMutta Yrjänäinen oli pitänyt oman päänsä. »Joko nyt uskot?» kirkui\nemäntä uudestaan. »Nyt olisivat elot puituina ja jyvät aitassa\neivätkä tuolla ulkona mätänemässä — niin olisivat, jos olisit tehnyt\nniinkuin käskin ja niinkuin Ylipään Vilhemi, Mattila ja moni muu\non tehnyt. Mutta nyt? Ja kuinka halvaksi tämän homman nyt luulet\ntulevan — kun kehuit, että tulee niin halvaksi, kun riihimiehiä ei\ntarvitse passata, — kuinka halvaksi? Kokonainen lehmä on nyt syöty ja\nkilottain on kulunut kahvia ja sokeria — ja siellä ovat vieläkin pitkin\nriihipihaa... Joko nyt uskot?»\n\n»Jo», vastasi isäntä, mutta muuta hän ei puhunut.\n\nJa samana päivänä ahdettiin Yrjänäisellä riihi, vanhan viisaan tavan\nmukaan. Riihimieheksi oli emäntä noutanut Ullan-Einon ja Varpumäen\nMantan ja käynyt Herralalle sanomassa, että toimittaa Ison-Mustan pois.\nYrjänäinen itse ei puhunut mitään, antoi emännän toimittaa.\n\nKoko seuraavan viikon satoi, ja Iso-Musta kökötti Yrjänäisen riihen\nedessä. Ja aika ja syksy kului.\n\nTaas turvautui Jooseppi Horsluntin apuun ja käski sähköttämään.\n\n»Mitäpä sinne sähköttää, eiväthän ne vastanneet siihen toiseenkaan\nsähkösanomaan», sanoi Horslunti.'»Eivät hekään ilmaa saa kuivaksi\neikähän nyt muuta syytä ole.»\n\nMutta Jooseppi pyysi sähköttämään ja selitti, että täten tuli puinti\npaljon kalliimmaksi kuin ennen riihessä. Yrjänäiselläkin oli kulunut\nmelkein koko lehmä j.n.e.\n\nJo Horslunti viimein suostui ja sähkötti.\n\n »Sataa aina! Yrjänäiseltä syöty lehmä ja isäntä karkoitettu! Musta\n seisoo! Riihimiehet iloitsevat! Mitä tehdään?\n\n                                                Horslunti.»\n\nMutta siihen sähkösanomaan ei koskaan tullut vastausta.\n\n\n\n\nIX\n\n\nViimein koveni ilma. Käräjätkin olivat aivan lähellä. Nyt tulikin\ntosipouta ja alkoivat syyspakkaset. Pian virkosi Iso-Mustakin, ja nyt\nalkoi työ käydä kuin rasvassa.\n\nParissa päivässä olivat Heinärannan lyhteet puituina, ja yks' kaks' oli\nIso-Musta jo Sipillan kylässä.\n\nJa kuivia ilmoja riitti yhä, aamupakkasia ja purevia pohjoistuulia. Nyt\nvasta saivat kaikki nähdä, mihin Musta oikein kykeni. Sipillan kylässä\nteki niin joutuin ja niin hyvää jälkeä, että parempaa kuin koskaan\noli osattu uskoakaan. Eikä vastustellut vähääkään. Eivät katkeilleet\nseuloista käsivarret eivätkä mutterit lentäneet silmille.\n\nPian siirryttiin Sipillan kylästä Savukylään, ja nopeasti edistyi työ.\n\nHerralan Jooseppi oli mainiolla tuulella, ja kaikki Sipillan kylän\nrikkaat tulivat ja kiittivät Jooseppia, että »sinä se olet sittenkin se\nHeinärannan Iso-Herrala...»\n\nSäkkijärven Ollia Savukylästä ja Yrjänäistä Heinärannalta päätettiin\nmiehissä nuhdella siitä, että olivat ruvenneet kesken kaiken riihtä\npuimaan ja siten häväisseet Ison-Mustan mainetta. Mutta anteeksi\nkuitenkin päätettiin antaa, koska Yrjänäiseltä oli lehmä syöty ja\nSäkkijärven Olli taas oli akkavallan alla.\n\nMutta muristen kuunteli Alatalon vanha vaari, kun hänelle kerrottiin\nkuinka nyt Iso-Musta alkaa hyvää jälkeä tehdä, kuinka nopeasti pui\nSipillan kylässä ja kuinka Savukylässä.\n\n»Ei ole vielä kaikki lopussa», ennusteli ukko yhä. »Käräjät ovat vielä\nedessä päin.»\n\nAlkoivat sitten käräjät, ja asiain jakopäivä oli. Uteliaana käveli,\nkeppiinsä nojaten, vaarikin kuulemaan, kuinka paljon ja minkälaisia\nasioita nyt Ison-Mustan takia oli tullut.\n\nMutta mennessään kuistin läpi näki hän, että Mattila, Ylipään Vilhemi\nja Herralan Jooseppi seisoivat päin yhteen sikaria poltellen ja\nnaurusuin puhellen. Aivan heidän vieressään seisoi Ollin-Mikkokin,\nsikari hänelläkin suussa, ja hymysuin kuunteli isäntäin puhetta.\n\nSipillan kylän rikkaat seisoivat toisessa kuistin loukossa ja heidän\nedessään Horslunti, selittäen ja kädellään viittoen.\n\nUkko painui käräjäpirttiin, jossa haiskahti hokmanni ja kuului kova\nporu.\n\nMutta Horslunti, puhuteltuaan Sipillan kylän rikkaita, läksi vauhdissa\ntaas liikkeelle, jaloissaan patiinat ja uudet housut. Sovinnon\nhierojana liehui Horslunti asiallisten kesken. Sillä yhtä innokas kuin\nhän oli riitaan kehoittamaan, yhtä innokas hän oli taas hommaamaan\nsovintoakin ja sulavin puhein sai hän paksut sydämet lämpenemään.\n\nNiin hän liehui, Horslunti, paikasta toiseen. Milloin kuiskasi tämän\nkorvaan, milloin tuon korvaan ja nauroi, olalle löi, ja sanoi:\n\n»Sillä lailla, pojat!»\n\nAsiain jako alkoi. Alatalon vaari kuunteli, milloin luetellaan Herralan\nJoosepin ja Sipillan kylän isäntäin asiat.\n\nMutta niistä ei puhuttu mitään.\n\n»Kaikki asiat on sovittu», sanoi poliisi hänelle.\n\nUkko murisi ja läksi tyytymättömänä nilkuttamaan pois.\n\nMutta kun asiain jako oli loppunut ja kahvipöytä taas katettu, meni\nHerralan Jooseppi pöydän luo ja huusi:\n\n»Nyt kahville kaikki, sekä asialliset että todistajat! — Nyt vasta\nIson-Mustan tuliaisia juodaan!»\n\nJa siihen kokoontuivat kaikki: Mattila, Ylipään Vilhemi ja Sipillan\nkylän rikkaat, tuli Ollin-Mikkokin ja erityisestä kutsusta vielä\nUllan-Eino ja Varpumäen Manta.\n\nMutta Alatalon vanhaa vaaria ei saatu enää palaamaan Ison-Mustan\ntuliaiskahvia juomaan.\n\nJa Horslunti katseli etempää hymysuin, kuinka käräjäpullat pienenivät\nsekä asiallisten että todistajain suissa.\n\n\n\n"]