Kreivin kaupunki I-II

KREIVIN KAUPUNKI I

Historiallinen romaani Pietari Brahen aikuiselta Pielisen pokostalta

Kirj.

SIMO ERONEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

Kirjani lukijalle.

Hiukan historiallista taustaa.

Tämä romaani on omalla tavallaan kuvaus Ruotsin suuruuden ajan karjalaispolitiikasta tai oikeammin tuon politiikan järkyttävästä lopputilityksestä vuosien 1656—58 venäläissodan aikana.

Stolbovan rauhassa v. 1617 sai ruotsalainen Suomi neitseellisen huomenlahjan, nimittäin parhaan osan nykyistä Karjalan maakuntaa — koko laajan alueen Vuoksen varsilta Nurmeksen kaukaisimpaan perukkaan asti. Se oli vanha Novgorodin aikuinen. Käkisalmen Karjala ja koko tässä maakunnassa asui yhtenäinen karjalaisväestö. Epäilemättä tämä väestö oli karjalaisheimon parhainta ainesta, vanhan kalevaisen laulun taitavaa sankaripolvea. Vuosisatoja se oli saanut kitua venäläisorjuudessa, Ruotsin suuruusajan hallituksen yleväksi tehtäväksi tuli nyt tämän herkkämielisen ja lahjakkaan heimon liittäminen muun Suomen kansalliseen ja sivistysyhteyteen.

Tämä suuri, historiallinen tehtävä olisi vaatinut viisasta ja varovaista, ennen kaikkea oikeamielistä rajaseutupolitiikkaa, mutta sellaista ei Ruotsi noudattanut. Sen sijaan, että uusi rajamaakunta olisi edes oikeudenkäytössä ja hallinnossa päässyt viipymättä osalliseksi muun ruotsalaisen Suomen nauttimista eduista, jätettiin se monien vuosikymmenien ajaksi halveksitun voittomaan asemaan. Nimellisesti liitettiin uusi Karjala aluksi toiseen voittomanhan, siitä tehtiin Inkerinmaan kanssa erityinen hallintoalue, todellisuudessa jonkinlainen valtakunnan takamaa, siirtomaa tai kaatopaikka, jonne kaikenlaiset seikkailijat lähtivät koettamaan onneaan ja jonne virkamieheksikin kelpasi ken hyvänsä muualla paperinsa polttanut heittiö. Uuden rajamaakunnan hallinto ja oikeudenkäyttö joutuivat pian kokonaan hunningolle, tuomarit ja lainlukijat ottivat lahjuksia kummaltakin riitapuolelta, voudit veronkantokirjureineen ja pokostain nimismiehet rehentelivät kuin mitkäkin pikku satraapit kukin omassa piirissään. Läänitysjärjestelmä, joka muuallakin valtakunnassa oli näihin aikoihin suurena epäkohtana, pääsi uudessa rajamaakunnassa peloittavaan laajuuteen, vieläpä kaikkein räikeimmässä muodossaan. Uuden Karjalan läänitysherroina oli enimmäkseen Itämerenmaiden vierassyntyisiä ylimyksiä, joiden pahaan maineeseen joutuneet ruoskavoudit mellastivat kaukana olevien isäntiensä tiluksilla pahemmin kuin aikoinaan venäläiset pajarit. Kuvaavasti ovatkin kaikki Karjalan mailla kansan muistossa säilyneet pajaritarut juuri tältä aikakaudelta eivätkä suinkaan aikaisemmalta venäläiskaudelta.

Uuden rajamaakunnan karjalaisrahvaalle oli rauhansopimuksessa taattu vapaa uskonnonharjoitus, mutta kun karjalaisten kirkollisia oloja ei kyetty järjestämään, aiheutui tästä alituisia rettelöitä. Karjalaisten piti edelleen saada sielunpaimenensa rajan takaa ja näistä monet todella olivat venäläismielisiä. Heidän juonittelunsa saattoi hallituksen pitämään karjalaisväestöä kokonaisuudessaan poliittisesti epäluotettavana ja niin yritettiin sekä houkutteluilla että pakkokeinoilla käännyttää karjalaisia valtakunnan viralliseen uskontoon. Uskonto se olikin tänä luterilaisen puhdasoppisuuden ankarana aikakautena paljon tärkeämpi kuin kansallisuus, valtakunnan hyvä ja uskollinen alamainen ei voinut yleisen käsityksen mukaan kuulua muuhun kuin luterilaiseen kirkkokuntaan.

Karjalaisia ei kuitenkaan saatu luopumaan omasta uskonnostaan ja silloin ryhdyttiin rajamaakunnan luterilaista asutusta lujittamaan muilla keinoilla, alettiin siirtää karjalaisalueille luterinuskoisia uudisasukkaita, pääasiallisesti Savosta, osittain myös Oulunjärven tienoilta.

Tässä uudisasutuksessa sellaisenaan ei olisi ollut mitään pahaa, karjalaisessa rajamaakunnassa oli kyllä uudiseläjillekin vielä tilaa. Mutta kun uudisasutustyön yhtenä tärkeänä kannustimena oli juuri tuo maakunnan karjalaisen isäntäväestön poliittinen aliarviointi, muuttui tämäkin ainoa rakentava työ karjalaisväestölle uusien nöyryytysten ja kärsimysten aiheuttajaksi. Uudet tulokkaat tiesivät jo Karjalan maille saapuessaan, että heidän oli lupa kohdella maakunnan entistä isäntäväestöä melkein miten hyvänsä. Hallitusmahti asettui joka tapauksessa heidän puolelleen ja harvoin tarvitsi pelätä mitään rangaistusta karjalaisille tehdyistä vääryyksistä. Paljon kai uudiseläjät tekivätkin vääryyttä karjalaisille eikä kireitä välejä ollut vielä lieventämässä mikään kansallinen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Karjalaisia ei pidetty minään suomalaisena veljesheimona, vaan rajantakaisina ikivihollisina. Ja vaikka nyt olikin kohtalon oikusta jouduttu elämään samalle puolen rajaa, eivät vanhat käsitykset tahtoneet niin hevillä haihtua.

Näin sai uuden rajamaakunnan karjalaisrahvas kokea joka puolelta ahdistusta ja halveksuntaa, ja harvoin kukaan nousi tämän rahvaan oikeuksia puoltamaan. Ruotsin oikeamielinen laki ei uloittunut surkean, väliaikaisen hallinnon käsiin jätettyyn rajamaakuntaan. Jo monen oman aikakautensakin valistuneemman ruotsalaisen ja suomalaisen hallitusmiehen mielestä olivat uuden rajamaakunnan olot suureksi häpeäksi Ruotsin rehelliselle oikeusjärjestykselle ja koko valtakunnan nimelle. Mutta mitään sanottavia parannuksia ei saatu toimeen, samaan aikaan kun muualla maassamme elettiin »kreivin ajan» valoisan aamun koitossa, syöpyivät karjalaisessa rajamaakunnassa epäkohdat yhä syvemmälle, ja niin alkoi jo näkyä enteitä lähenevästä romahduksesta.

Niin, rajamaakunnan vanha karjalaisväestö alkoi todella tehdä sitä, mistä sitä koko ajan oli syytetty, se käänsi katseensa itään päin, rupesi odottamaan sieltä pelastusta. Ensimmäiset oireet ilmenivät »karkulaisuutena», milloin siellä, milloin täällä yksityiset karjalaisperheet, välistä kokonaiset kyläkunnatkin pistivät pillit pussiin ja painuivat kaikessa hiljaisuudessa itäisen rajan taa. Siellä he tiesivät olevan edessään hyvin epävarman tulevaisuuden ja venäläisorjuuden, tänne jäivät heiltä isiensä muokkaamat maat, kauniit kotikonnut, rakkaat kalavedet ja niiden keskeltä kohoavat pyhitysniemet, kaikki mikä oli heille elämässään armasta ja kallista. Ja kuitenkin he jättivät tuon kaiken ja lähtivät epävarmuuteen. Tuo mieltä masentava ilmiö paljasti kaikessa alastomuudessaan Ruotsin suuruuden ajan karjalaispolitiikan surkeuden. Länsimaisuutta edustava Ruotsi oli joutunut häpeään barbaarisen idän rinnalla.

Mutta tämäkään ankara varoitus ei saanut aikaan tehoisaa korjausta, ja niin joutui vuosien 1656—58 kohtalokas venäläissota. Yllättäen tulvasivat suuret venäläisarmeijat monesta paikasta rajan yli ja moni epätoivoon asti kiusattu Ruotsin karjalainen meni silloin ajattelemattomuudessaan vihollisen puolelle. Rajamaakunnan uutta luterilaisasutusta ryöstettiin ja tuhottiin säälimättä ja nopeasti levisi sodan hävitys uudesta rajamaakunnasta kauemmaksikin, aina Savonlinnan tienoille saakka.

Sotaonni kuitenkin myöhemmin kääntyi Ruotsin aseille suopeaksi ja nyt vyöryi hävitys takaisin päin lakaisten vuorostaan puhtaaksi rajamaakunnan karjalaiskyliä ja painuen hyvän matkaa itäisen rajan taaksekin. Karjalaiset pelkäsivät maanpetturuudesta koituvan raskaan rangaistuksen ja tätä rangaistusta peläten he lähtivät poistuvien venäläisten mukana suurin joukoin pakomatkalle Venäjän puolelle. Tämä pakolaisvyöry tempasi lopulta mukaansa viattomatkin — sellaisia oli sentään tiettävästi parhain osa koko rajamaakunnan vanhasta karjalaisväestöstä.

Surkean näyn tarjosi ruotsalaisen Suomen uusi rajamaakunta rauhan solmiamisen jälkeen. Hävitetty oli kaikki, niin hyvin karjalaisten kuin uudisasukkaidenkin kylät. Vähitellen kuitenkin viimemainitut palailivat takaisin, mutta maakunnan alkuperäisestä isäntäväestöstä ei moni konsanaan enää tullut. Vain mitättömän pieniä karjalaissaarelmia oli jäänyt jäljelle Laatokantakaisen Raja-Karjalan pohjattomien salojen kätköihin ja joku kauemmaksikin rajasta. Paenneiden tilalle alkoi tulvia uusia uudiseläjiä Savosta ja näin sai ruotsalaisen Suomen karjalaisen rajamaakunnan väestö hyvin nopeasti uuden karvan. Vanha karjalaisuus oli hävinnyt miltei olemattomiin ja uudiseläjien jälkeläisistä syntyi se väestö, jota nykyisin jokapäiväisessä kielenkäytössä sanotaan karjalaisiksi.

Tämä näin syntynyt rajaseudun kansa on kyllä historian myöhemmissä vaiheissa osoittautunut uskolliseksi rajavartijaheimoksi ja ylpeydellä tunnustan itsekin kuuluvani juuri tähän heimoon. Mutta tämä ei voi tehdä olemattomiksi menneisyyden hairahduksia. Ruotsin suuruudenajan hallitus on historian edessä vikapää siihen, ettei vanhalle karjalaisuudelle kyetty valmistamaan tilaa yhteisen Suomi-äidin helmaan. Karjalainen maaperä vain kyettiin anastamaan, mutta itse orvoksi jäänyt heimo joutui maanpakolaisuuteen itäisen rajan taa. Noiden silloin liikkeelle lähteneiden pakolaislaumojen jäännöksiä elää vielä tänä päivänäkin kaukana Venäjällä, Tverin ja Vologdan pohjattomissa metsissä. Siellä he ovat vuosisatoja aitokarjalaisella sitkeydellä pitäneet puoliaan joka puolelta ylitseen tulvivaa venäläisyyttä vastaan, mutta heidän lopullisena kohtalonaan on kai hukkuminen ja häviäminen venäläiseen kansanmereen.

Tämä romaani on kuvaus tuolta ankaralla aikakaudelta, ja toimintapaikkana on Pielisen Karjala, joka oli jäänyt muuallakin laiminlyödyn rajamaakunnan unohdetuimmaksi kolkaksi.

Kertomuksemme aikoihin kuului Pielisen pokosta jalon valtaherran, kreivi Pietari Brahen läänityksiin, mutta kreivillisen hallinnon alkuvuosina ei ennätetty korjata kaikkia edellisen aikakauden laiminlyöntejä. Vielä rehenteli kreivillisellä Pielisen pokostallakin oma pikku satraappinsa karjalaisrahvaan kiusana ja kauhuna. Myöhemmin samoilla mailla elostanut Simo Hurtta saattoi monessa kohden ottaa oppia tästä historiallisesta edeltäjästään. Asia lieneekin siten, että monet kansantarinoissa Simo Hurtan nimeen liittyvät tihutyöt lienevät jo tapahtuneet tuon hänen edeltäjänsä aikaan.

Kirjani kuvaus ei ole valoisa, mutta vanhan karjalaisheimon historiassahan onkin niin sanomattoman vähän valoisia kohtia. Ja historian pimennoihinkin on minun mielestäni joskus yritettävä luoda valaistusta. Siinä mielessä olen kirjoittanut tämän romaanin.

Imatralla, 13. p:nä heinäk. 1926.

Simo Eronen.

I.

Tammikuun alussa 1655 toimitettiin pokostan vuotuista veronkantoa uudessa Pielis-Brahean eli Lieksan kaupungissa. Veronmaksuun kokoontuneita pokostan talonpoikia kuhisi ja kuljeskeli sekä kaupunkisaarella että manteren puolella olevassa Lieksan karjalaiskylässä.

Kaupunkisaari Lieksanjoen suussa, melkein kiinni manteressa, oli suojaton paikka, kovin suojaton. Aikanaan oli tämä saari ollut Karjalan ristirahvaan kirkkosaarena ja kalmistopaikkana, mutta nyt oli saaren ikivanha pyhitysmetsikkö raivattu pois ja niin pääsivät talven tuulet ja tuiskut puhaltamaan vallan vapaasti Pielisen aavalta jäälakeudelta. Saaren halki kulkeva, mutkitteleva tie, kaupungin ainoa kadun nimellinen pyrki alituiseen umpeutumaan, kaupungin vähälukuisilla porvareilla oli työtä tarpeeksi, jos tahtoivat pitää sen kuljettavassa kunnossa.

Tavallisina aikoina talvisin hautautuikin koko kaupunkipahanen melkein tyyten mahtavien kinosten peittoon, mutta nyt veronkannon päätyttyä olivat tulossa käräjät ja talvimarkkinat, ja niin nähtiin jokaisen kaupungin eläjän heiluvan lapio kourissa puhdistustyötä tekemässä.

Nuori oli vielä Lieksan kaupunki, kaikkein viimeinen Pietari Brahen maahamme perustamista, ja tätä kaupunkia voitiin pätevämmällä syyllä kuin monta muuta sanoa »kreivin kaupungiksi». Juuri maamme valtaherran toimesta luopumisensa aikoihin oli kreivi Pietari hankkinut oston kautta Pielisen pokostan ja liittänyt sen jo ennestään omistamaansa Kajaanin vapaaherrakuntaan. Ja nyt katsoi jalo valtaherra velvollisuutensa vaativan ryhtyä isän kädellä huolehtimaan tämän syrjäisen rajakolkan henkisestä ja taloudellisesta vaurastumisesta. Kesäkäräjillä 1653 luettiin julki kreivin armollinen käskykirje Pielis-Brahean kaupungin perustamisesta, ja kun kreivi itse oli jo edellisenä syksynä muuttanut lopullisesti Ruotsiin, jäi uusi kreivillinen kaupunki Kajaanin vapaaherrakunnan ylimmän hallinnon, n.s. Kajaanin konventin kasvatiksi.

Konventin herrat olivat nähneetkin jo melkoisesti vaivaa tästä kasvatistaan. Jokaisilla käräjillä houkuteltiin pokostan talonpoikia siirtymään porvareiksi uuteen kaupunkiin, sen markkinoille komennettiin Kajaanista asti kauppasaksoja, jotta kaupankäynti saisi ripeämmän alkuvauhdin ja vihdoin avustettiin Kajaanista käsin kaupungin virallisten rakennusten pystyyn panossa.

Niin oli saatu rakennetuksi aivan kaupunkisaaren manteren puoleiseen rantaan pieni tullihuone ja sen viereen kaupungin krouvi. Kauempana saarella, kaupunkialueen keskustassa kohosivat samoin rinnatusten käräjäkartano ja pokostan kreivillisen hallinnon viljamakasiini. Käräjäkartanon harjalla oli yksinkertainen puuristi sen merkkinä, että tätä rakennusta käytettiin toistaiseksi myös kaupungin kirkkona.

Täällä tapahtui nyt veronkantokin. Möhömaha ja paksuniskainen Sotkamon vouti Anders Ericsson, joka piti jumalan rangaistuksena Pielisen pokostan liittämistä jo ennestäänkin liian laajaan toimipiiriinsä, oli majoittunut kylmään ja vetoiseen käräjähuoneeseen. Suuret susiturkit yllään hän rehenteli siellä karkeatekoisen honkapöydän ääressä kantaen savurahoja ja jousipenninkejä ja merkiten kirjoihinsa verohelpotuksia niille pokostan talonpojille, jotka olivat osoittaneet erityistä alttiutta uuden kreivillisen kaupungin perustamistöissä.

Viljaveroa kannettiin ulkona makasiinin ovella. Kun oli kipakka pakkanen, oli pihamaalle viritetty suuri nuotio, jonka ääressä pokostan nimismies Henrikki Danielsson ja rättäri Sipo Meriläinen mittasivat veroviljoja.

Herra Henrikki, kookas ja tanakkatekoinen, mustapartainen mies, oli lujasti äänessä; hänen hyppysiään paleli armottomasti, kun piti tämän tästä selailla veroluetteloa ja raapustella maksajille kuitteja. Hänellä roikkui kyllä vyössään suuri, litteä tinapullo, oikea lekkeri, josta hän yhtenään kulautteli lämmikkeekseen mustaa ja väkevätä rommia, mutta ei tämäkään kyennyt kokonaan karkoittamaan kylmää. Ei ainakaan herra Henrikin äänenpito siitä hiljentynyt, vaan päinvastoin kohosi yhtenään.

Tinapullon vieressä vyön alla oli herra Henrikillä lyhytvartinen ruoska ja sitäkin hän oli lämpimikseen varsin kärkäs käyttämään. Ei tarvinnut veronmaksajan pukahtaa monta poikenluomaista sanaa, kun herra Henrikin vetistävät silmät välähtivät uhkaavasti ja käsi meni itsestään ruoskan varteen.

Herra Henrikki oli töykeä virkamies, oikein aikakautensa virkamiesten mallikuva. Kreivillinen hallinto oli saanut hänet pokostan mukana entiseltä omistajalta. Liivinmaan sotakomissariolta Henrik Cronstiernalta osti kreivi Pietari Pielisen pokostan ja herra Henrikki seurasi mukana tässä kaupassa, jonkunlaisena kaupanpäällisenä. Ja jo liivinmaalainen paroonikin lie perinyt herra Henrikin edeltäjältään, jo oli tämä töykeä ruoskan heiluttaja ennättänyt palvella monta isäntää ja aina oli hän samanlainen, parantumaton. Varsinkin pokostan alkuperäinen karjalaisrahvas sai usein tuntea hänen ruoskansa nasevaa läjähtelyä.

Luterinuskoisia uudiseläjiä kohdeltiin yleensä paljon inhimillisemmin. Niitä täytyi kohdella paremmin niin Pielisen pokostalla kuin muuallakin Ruotsin Karjalassa, Stolbovan rauhan ajoista lähtien oli niitä houkuteltu muuttamaan karjalaiseen rajamaakuntaan, ja jos niitäkin olisi ruvettu ruoskimaan aivan mielivaltaisesti, olisivat ne junkkarit pistäneet pillit pussiin ja lähteneet takaisin entisille elinmailleen Savoon ja Pohjanmaalle.

Nyt tehtiin niin, että yllytettiin uudiseläjätkin karjalaisten kimppuun. Karjalaisrahvasta sai jokainen sortaa ja tallata mielensä mukaan, uutiseläjät anastivat heidän viljelyksiään, luterilainen papisto ahdisteli heitä tänä luterilaisen puhdasoppisuuden ankarana aikakautena ja tylyimmin kaikista sortivat heitä Ruotsin vallan voudit ja nimismiehet, herra Henrikin tapaiset öykkärit.

Herra Henrikin toiminta tunnettiin kyllä Kajaanin konventissakin, joskus konventin laamanni näön vuoksi nuhteli häntä käräjillä, mutta yleensä annettiin herra Henrikin isännöidä mielensä mukaan.

Ja herra Henrikki hallitsi pokostan karjalaisrahvasta rautaisella kädellä. Niin oli nytkin Nurmeksen puolen luterilaiskylien veronkanto toimitettu ensin, Lieksan, Vie'in ja Pankajärven karjalaiskylät oli jätetty kaikkein viimeisiksi. Aina saivat karjalaiset jäädä viimeisiksi.

Lyhyt tammikuinen päivä alkaa hämärtyä ja yhä ahkerammin maistelee herra Henrikki lämmikettä pullostaan. Iltaan mennessä pitäisi veronkanto saada loppumaan; joka hetki odotettiin käräjäherrojen tuloa ja herra Henrikin piti majoittaa heidät virkataloonsa, joka näkyi tuolta mantereen puolelta, Lieksanjoen rantaäyräältä. Olisi ollut noloa, jollei talon isäntä itse olisi ennättänytkään ottamaan vastaan korkeita esimiehiään.

Herra Henrikillä on siis tulinen kiire, mutta yhä vain suoltuu käräjähuoneen eteisestä uusia karjalaismiehiä tuomaan tarjoksi veroviljojaan. Herra Henrikin ääni kiihtyy kiihtymistään ja vihdoin hän jyrähtää kokonaan malttinsa menettäen:

— Eivätkö nämä lemmon karjalaiskoirat lopu milloinkaan?

— Ka ei vielä lopussa olla! kuuluu huoleton ääni viimeksi tulleiden karjalaisten joukosta. — Vielä on näitä Vie'in miehiäkin jäljellä hyvä joukko ja meidän perukka, Pankajärven kylä, on vielä kokonaan.

— Tuhannen tulimmainen sarvipää teidän kaikkien veroviljat periköön!

— Ka jätä jos jätät saatavasi sarvipään perittäviksi, vaan eläpä sinä lähdekään sitten ryöstöllä kulkemaan!

Herra Henrikki sinkosi raivostuneen katseen nauruun remahtavaan miesjoukkoon ja sillä kertaa tyrehtyi nauru kuulumattomaksi. Vain etummaisena seisoi kookas ja leveähartiainen karjalaismies, vielä melkein nuorukainen ulkonäöltään, joka ei ensinkään peitellyt hyvätuulisuuttaan. Jumaliste, olipa siinä julkea nulikka, lyhyt ja kihertyvä parran alku kykeni tuskin vielä kunnolla verhoamaan leukapieliä, mutta miehen hymyssä ja katseessa oli kevyttä huolettomuutta, melkein yltiöpäistä uhmailua.

Herra Henrikki luuli tuntevansa tuon kopean karjalaisnuorukaisen, vaikka näkikin hänet ensimmäistä kertaa veronmaksussa. Aivan varmaan, hän tunsi kuin tunsikin tuon miehen, siinä oli yksi Pankajärven Vannisia, salasaksoja, Brahean porvarien kiusanhenkiä, ja näitä miehiä vihasi herra Henrikki katkerammin kuin tavallisia karjalaiskoiria.

Hänen terävä katseensa mitteli nuorta karjalaista kiireestä kantapäähän, aivan kuin painaakseen hänet lähtemättömästi muistiinsa. Mutta nuori Vanninen, Hilippa Vanninen, niinkuin hänen nimensä kuului, kesti kuin kestikin herra Henrikin kiukkuisen tarkastelun. Ja kun herra Henrikki jotakin itsekseen öristen ryhtyi takaisin työhönsä, pakisi nuori Hilippa jälleen ilkamoiden:

— Ka jopa rupesi kaduttamaan, ei jätäkään saataviaan sarvipään perittäviksi!

Jälleen kuului miesjoukosta pidätettyä naurua. Herra Henrikin korvat kuumenivat, räjähdyksen vaara oli jo veitsen terällä. Kai räjähdys olisikin jo tapahtunut, mutta herra Henrikillä oli tällä kertaa niin tulinen kiire. Hän voitti kuin voittikin vielä itsensä ja ryhtyi tarkastamaan erään repaleiseen kelsiturkkiin puetun karjalaismiehen tarjolle tuomia veroviljoja.

Tämä mies oli Vie'in karjalaiskylän liepeiltä, köyhä populi Timo Issakainen, ja kovin pahalla hetkellä sysäsi oikukas kohtalo hänet herra Henrikin eteen veroviljoineen. Herra Henrikki oli nyt siinä mielentilassa, ettei huono verovilja saanut tulla kysymykseen, mutta Timo raiskan verovilja oli kuin olikin huonoa, melkein kelvotonta. Kun herra Henrikki sai sitä säkin suulta kouriinsa, jyrähti hän julmistuneena:

— Kulmuja ja ruumenia, hallan panemia akanoita! Ja näitäkö sinä tarjoat veroviljaksi hänen kreivilliselle armolleen?

— Ka ei ollut parempia, halla vei ruishalmeeni, selvittää Timo nöyrästi. — Näitä samoja jyviä syömme itse ja vielä panemme petäjäistä sekaan. Mistäpä toin paremmat viljat sinullekaan!

— Valehtelet, karjalaiskoira! karjui herra Henrikki ja potkasi miestä niin armottomasti, että tämä lensi jyväsäkkineen nurin makasiinin seinävierelle ja kolhasi vielä päänsä seinään.

Ja kerran päästettyään raivonsa valloilleen sivalsi herra Henrikki ruoskan vyöltään ja rupesi tehostamaan sillä potkuaan. Ruoska alkoi läjähdellä hangessa makaavan miespoloisen pään ympärillä, mies koetti suojata kasvojaan käsivarsillaan ja käpertäytyi kokoon repaleisen kelsiturkkinsa sisään.

Pelästyneenä seisoi miesjoukko ääressä, vain nuoren Hilippa Vannisen sisu kuohahti. Hän oli kyllä kuullut herra Henrikin menettelytavoista, mutta ensimmäistä kertaa hän nyt näki miestä ruoskittavan ja sen enemmän harkitsematta hän sekaantui leikkiin, astui lähemmä herra Henrikkiä ja kielsi jyrkästi:

— Lopeta jo ruoskimisesi! Timo Issakainen pakisi täyttä totta, Isä Jumala lähetti hallan hänen ruishalmeeseensa ja siitäkö pahasta nyt silvot miespolon hengettömäksi?

Herra Henrikki ei ollut kuulevinaan nuoren karjalaisen kieltoa. Hän oli jo aika vahvasti juovuksissa ja viina kiihdytti hänen raivoaan. Hän potki ja tallasi vuoroin uhriaan, vuoroin tämän jyväsäkkiä, hänen vetistävät silmänsä paloivat hillitöntä vimmaa ja hänen vaahtoavasta suustaan pärskyi rajuja sadatuksia:

— Saatanan karjalaiskoirat, veijarit, minä opetan teidät maksamaan hallan panemilla akanoilla kreivillistä viljaveroa. Opetan jumaliste! Vai minua rupeatte puijaamaan!

Jokaisella sadatuksella läjähti ruoska yhä tuimemmin. Mutta äkkiä se pysähtyi, sillä nuori Hilippa Vanninen tarrasi takaapäin kiinni hänen ruoskaa heiluttavaan käsivarteensa. Herra Henrikki pyörähti päin odottamatonta hillitsijäänsä ja joutui silmätysten nuoren karjalaismiehen kanssa.

— Vai tulit neuvomaan minulle ruoskan käyttämistä! kähisi hän hampaidensa välistä. — Jollen erehdy, niin taidatpa olla Pankajärven salasaksojen pesuetta ja nyt haluat hieroa lähempää tuttavuutta minun kanssani!

Rajulla tempauksella hän irrottausi nuoren Hilipan otteesta ja hyppäsi pitkän harppauksen taaksepäin. Samassa viuhahti ruoska ilmassa ja sen isku läjähti suoraan vasten nuoren karjalaisen kasvoja.

— Siinä sinulle tuttavuutta, karjalaiskoiran sikiö!

Maailma musteni nuoren Hilipan silmissä, ilveksen tavoin kyyristyen hän hyökkäsi toistamiseen käsiksi herra Henrikkiin. Ja vaikka herra Henrikki olikin harvinaisen väkevä ja rivakkaliikkeinen mies, ei hän tällä kertaa kyennyt irrottautumaan kiihtyneen karjalaisen syleilystä. Syntyi ankara painiskelu, jonka kestäessä ruoskaa pitelevä herra Henrikin käsi oli milloin ylhäällä, milloin teki nopean kaaren alaspäin. Vihdoin sai rivakampi karjalainen kellistetyksi ruoskijansa alleen ja ryösti ruoskan hänen käsistään.

Samalla hetkellä ilmestyi pihamaalle lyhyeen turkismekkoon ja puuhkalakkiin puettu nuori nainen. Hän oli nähtävästi ollut jäällä hiihtelemässä ja kiiruhtanut oudon hälinän houkuttelemana veronkantopaikalle. Nähdessään herra Henrikin maassa ja rotevan karjalaismiehen häntä pitelemässä nainen tunkeutui arvelematta kiihtyneen miesjoukon keskelle.

— Mitä täällä on tapahtunut... isä? huohotti hän hengästyneenä.

Yllätetystä miesjoukosta kuului vain epäselvää muminaa. Mutta herra Henrikkiä pitelevä Hilippa havahtui kirkkaan naisäänen kuullessaan muistamaan itsensä, hän hyppäsi jaloilleen ja silmäsi hämmästyneenä ympärilleen. Herra Henrikin ruoska oli edelleen hänen kädessään.

Nähdessään sen ja miehen naamassa punoittavan, verta tihkuvan ruoskan jäljen alkoi nuori nainen aavistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli herra Henrikin tytär ja tunsi varsin hyvin isänsä hillittömän luonteen, mutta vallan outoa oli hänelle, että joku karjalainen uskalsi nousta julkisella veronkantopaikalla hänen isäänsä vastustamaan. Se tuntui kuin tuntuikin herra Henrikin tyttärestä yltiöpäisyydeltä, melkein majesteetin loukkaukselta. Hän silmäili uudestaan perin hämmästyneenä nuorta Hilippaa, mutta tällä välin oli hänen isänsäkin jo tointunut jaloilleen ja ärisi tyttärelleen:

— Brita lapseni, sinulla ei ole täällä mitään tekemistä! Painu heti kotiin avustamaan äitiäsi, siellä on sinulle tarpeeksi työtä!

— Minä menen kyllä kotiin, mutta sitä ennen tahdon tietää, minkä vuoksi sinun kimppuusi äsken hyökättiin?

— Tuossa näet syyn, minkä vuoksi hyökättiin taattosi kimppuun!

Hilippa se näin virkahti ivallisesti ja näytti kädessään olevan ruoskan varrella seinävierellä makaavaa miestä, joka ei vieläkään näyttänyt elonmerkkejä. Brita neito säikähti.

— Hyvä jumala, eihän isä vain ole...?

— En luule hänen kuolleen, ei meistä karjalaiskoirista niin hevillä saada henkeä lähtemään. Ja kun minä ennätin väliin, niin jos lienee jäänyt Timo poloiseen elämän kipinä lepattamaan!

Herra Henrikkiä raivostutti tyttärensä sekaantuminen tähän asiaan. Hän olisi kernaasti toimittanut nuoren karjalaisen kahleisiin, mutta tuossa makasi toinen hänen uhrinsa Britan nähtävänä. Hän oli kuin olikin mennyt äsken liian pitkälle, hiukan liian pitkälle, ja kaiken lisäksi alkoi käräjähuoneen puoleltakin kuulua melua. Liukas rättäri oli kahakan alussa livahtanut sinne hakemaan apua ja nyt rupesi sieltä suoltumaan miehiä pihamaalle.

Lopuksi ilmestyi rappusille paksuniskainen voutikin, ja silloin herra Henrikki menetti kaiken harkintakykynsä. Hän tarttui tyttärensä käsivarteen ja yritti puoliväkisin viedä tämän pois veronkantopaikalta, mutta Brita oli välistä yhtä itsepäinen kuin isänsäkin. Hän ei lähtenytkään ilman muuta, vaan sopersi hätääntyneenä:

— Isä, älä ole sydämetön, anna minun virvoitella tuo miespoloinen henkiin!

Ja riistäytyen isänsä käsistä vapaaksi hän meni seinävierustalla retkottavan karjalaisen luo. Vapisevin käsin hän avasi tämän turkin ja kun sai ruoskan kirjaamat kasvot näkyviin, ryhtyi hän hieromaan niitä lumella saadakseen pökertyneen miehen tointumaan.

Vouti pauhasi aikansa käräjähuoneen rappusilla, mutta kun ei saanut sen parempaa selvyyttä kahakan menosta, painui hän karjalaiskoiria sadatellen takaisin käräjätupaan.

Herra Henrikin veroluettelo oli pudonnut lumeen ja sitä oli siinä tallattukin. Rättäri Sipo sen vihdoin löysi ja rupesi touhuamaan veronkannon jatkamista, mutta silloin juoksi joku ilmoittamaan, että jäältä näkyivät jo olevan tulossa käräjäherrojen suuret kuomireet.

Tämä uutinen sai unohtumaan kaiken muun, herra Henrikki komensi rättärin yksinään jatkamaan veroviljojen mittaamista ja tuiskahti karjalaisille:

— Vain veronmaksajat saavat täällä seisoskella, muut laputtakoot hiiden kattilaan!

— Me olemme kaikki veronmaksajia! kuului nuoren Hilipan jyrkkä vastaus.

Hän piteli yhä herra Henrikin ruoskaa kädessään. Herra Henrikki sinkosi häneen leimuavan katseen ja pyörähti kantapäillään lähteäkseen käräjätupaan, mutta silloin pidätti hänet jälleen Hilipan ivahuuto:

— Unohdat arvosi tunnusmerkin! Pistähän tämä takaisin vyöhösi, konsa menet kumartamaan käräjäherroille!

Hän viskasi ruoskan herra Henrikin jalkoihin.

Vavahdus kävi miesjoukon läpi, monen olisi tehnyt mieli säestää nuoren Hilipan ivailua, mutta herra Henrikin muoto sai kerkeät kielet kangistumaan. Hitaasti kumartui herra Henrikki ottamaan maasta ruoskaansa, silmäsi sitten äänetöntä miesjoukkoa ja virkahti vihdoin, melkein lempeällä äänellä:

— Teit oikein, kun annoit takaisin arvoni ja valtani tunnusmerkin! Muuten olisin kai ollut pakotettu noutamaan tämän Pankajärveltä asti!

Mennessään hän vielä lisäsi yli olkansa:

— Pankajärven Vannisten penikka, sinä näyt olevan aika julkea, mutta etköhän tule vielä masennetuksi!

Masentanet, ka et aivan ilmaiseksi masenna! nauroi Hilippa vastaan.

Brita sai vihdoin Timo poloisen virkoamaan. Tyttö parka, hän koetti parhaansa mukaan sovittaa isänsä pahoja tekoja ja lähti kainalosta tukien taluttamaan rääkättyä miestä kotiinsa.

Kunnioittaen annettiin hänelle tietä. Karjalaisten kesken oli outo ilmiö, että joku ruotsi, vieläpä valtoihin kuuluva, osoitti heikäläiselle hivenenkin verran sääliä.

Brita punastui häpeästä kulkiessaan tuon äänettömäksi käyneen miesjoukon keskitse. Hänen talutettavansa vielä horjui ja kompasteli, mutta hellää väkivaltaa käyttäen koki tyttö jouduttaa seuralaistaan nopeampaan kulkuun. Hänellä oli kiire joutua pois näkyvistä ennenkuin käräjäherrojen kuomireet ennättivät nousta rannasta veronkantopaikalle.

II.

Karjalaisten yhteinen majailupaikka oli Mafilo Vaakanaisen talo, aivan herra Henrikin virkatalon naapurina. Siellä ylisteltiin tänä iltana ahkerasti nuoren Hilippa Vannisen rohkeata tekoa.

Itseään kehuskeltua sankaria ei kuitenkaan näkynyt talon yhteisessä eläntäpirtissä. Hän oli erikseen pihan perille rakennetussa vierastupasessa, jota käytettiin ainoastaan talon harvinaisempien vieraiden majoituspaikkana.

Puhtaaksi pestyn vieraspirtin takassa loimusi lämmittävä valkea ja Hilippa istui rahilla sen paahteessa. Hänen luonaan hääri talon tytär, soma Tatjana neito, haudellen Hilipan poskea voiteella, jota hän oli laittanut äitinsä neuvon mukaan viinasta ja parantavista yrteistä. Tämän hauteen piti olla niin hyvää, että Tatjanan vakuuttelun mukaan ruoskan jälki häviäisi poskesta jo huomisaamuun mennessä.

Hilippa naureskeli sorealle lääkitsijälleen:

— Mitäpä tuosta, jos vähän näkyykin, ei tuo liene minulle häpeäksi!

— Ruma se on, ylen ruma! väittää Tatjana innokkaasti vastaan.

Tatjana oli nainen ja hän ihaili rajattomasti Hilipan muhkeata muotoa. Miltäpä näyttäisikään, jos Hilippa lähtisi huomenna markkinapaikalle pitkä ruoskan jälki poskessaan. Hyi mokomata, vähät piittasi Tatjana kunniasta, jonka tuo merkki kenties Hilipalle tuottaisi!

Paitsi Hilippaa ja hänen soreata lääkitsijäänsä, oli vieraspirtissä useita vilkkaasti pakisevia karjalaismiehiä. He istuivat honkapöydän ympärillä hörppien olutta katajahaarikoista, toisilla oli eväsvakatkin avattuina, ja kaikki keskustelivat kiihkeästi huomenna alkavista markkinoista.

Huomiset markkinat, ne olivat vieraspirtissä majailevan miesjoukon jännittyneen odotuksen esineenä. Eikä ihmekään, kaikki nämä karjalaiset olivat itsekin kauppamiehiä. Toiset heistä olivat Vienan kaupan kävijöitä, toiset niiden avustajia. Ei näillä miehillä ollut oikeutta mennä Lieksan uuden kaupungin markkinatorille tarjoamaan omia tavaroitaan ja ostelemaan metsännahkoja, mutta siitä huolimatta he varustautuivat omalla tavallaan ylen tarmokkaasti huomenna alkavien markkinoiden varalta.

Miesjoukon keskustana, jonkinlaisena johtajana näytti olevan pieni ja vilkaseleinen karjalaisvanhus. Hän oli nuoren Hilipan naapuri Jehki Mauronen Pankajärveltä, vanha Vienan kävijä, monet kauppamatkat elämässään tehnyt. Isä Jumala näytti jo syntymähetkellä määränneen vanhan Jehkin kauppamieheksi, niin sulavasti hän jakeli toisille neuvojaan, miten piti huomispäivänä menetellä riistaeläimiä ostaessaan. Ei saanut ryhtyä kauppoihin markkinapaikalla, vaan piti vihjata myyjä tänne karjalaiskylään, jonkin tuttavan talon pihaan. Täällä olisi toinen vastassa ja tekisi kaupan lennättäen ostetun tavaran sitä kyytiä varmaan kätköpaikkaan.

Niin sen piti käydä! Jehki nauraa pehmeätä naurua ja toiset yhtyvät siihen kuorossa. Jehkillä on edessään pöydällä pussonen heliseviä hopearahoja ja siitä hän jakaa yhdelle ja toiselle kauppaveikolle kasan kolikoita. Hopean helinä, se on musiikkia näille miehille; silmät välähtävät, kaulat kurottuvat, kun Jehki vanhus antaa kirkkaiden riunan kolikoiden solua sormiensa läpi pöydälle. Peijakas, jos ei näillä saatu lumotuksi markkinaväkeä niin sitten ei millään!

Asia oli niin, että Lieksan kaupunki oli perustettu juuri Vienan kaupan tai n.s. »ryssän kaupan» lopettamiseksi. Tämä kauppa oli viime aikoina, kun Ruotsin Karjala rupesi vähitellen Stolbovan rauhan aikaisesta lamaannustilasta tointumaan, alkanut osoittaa arveluttavia elpymisen oireita. Ruotsin hallitusherrat pelkäsivät, että karjalaiseen rajamaakuntaan siirtyvät luterinuskoiset uudiseläjätkin tottuisivat ennen pitkää käyttämään rajantakaisia tavaroita ja tähän pelkoon oli varsin päteviä syitä. Vienan keittämöjen suola, ryssän juhtinahka ja monet muut rajantakaiset tuotteet olivat jo aivan yleisiä kaikkialla Ruotsin Karjalassa, vieläpä Savonlinnan seuduilla saakka.

Vanhastaan tunnettu karjalaisten kauppatie kulki Vienan rannoilta Repolaan ja siitä Lieksanjokea Pielisen vesistöön. Juuri tähän tien keskelle oli kaukokatseinen kreivi Pietari perustanut uuden kaupunkinsa, mutta tämä kaupunki oli perustettu Vienan kävijöiltä lupaa kysymättä. Pielisen pokostan karjalaisia ei suvaittu edes, uuden kaupungin porvareiksi, kun heitä pidettiin kaikin puolin epäluotettavina.

Mutta tämän hylkimisen kostivat karjalaiset tarmokkaalla toiminnalla, salakauppa kukoisti edelleen, rajantakaiset tavarat levisivät kuin näkymättömien käsien tuomana ja Lieksan markkinoilla hävisi metsänriista, näiltä mailta saatu, halutuin kauppatavara, hävisi aivan käsien välistä karjalaisten kätköihin.

Tietenkin piti karjalaisten tyytyä mitättömän pieneen kauppavoittoon, mutta siihenpä he olivat aina tottuneet tyytymään. He olivat sitkeitä, kestivät uskomattomia vaikeuksia, joutuivat moniin vaaroihin pitkillä kauppamatkoillaan. Hallitusherrain lähettämät tullinuuskijat, syökärit, olivat monasti heidän kantapäillään. Vaivalla hankittuja tavaroita uhkasi takavarikko, henki heilui usein hiuskarvan varassa, mutta kauppa elätti sittenkin. Lieksassa ja varsinkin Lieksasta rajalle päin olevassa Pankajärven kylässä oli useita Vienan kaupalla varakoituneita miehiä. Siellä olivat Mauroset ja Vanniset kuuluisia Vienan kävijöitä, rajantakaisen kaupan välittäjiä. Tähän oli herra Henrikkikin viitannut veronkantopaikalla sättiessään nuorta Hilippa Vannista salasaksojen sikiöksi.

Hilippa naureskelee itsekseen istuessaan takkavalkean hohteessa rahilla sorean Tatjanan lääkittävänä. Olipas herra Henrikki muistanut heidän ammattinsa, mutta mitäpä häpeämistä siinä, se oli heidän historiallinen perintöosuutensa. Tarvitsi vain vilkaista tuonne pöydän takana istuvaan Jehki vanhukseen, siinä oli kaupantekijä! Ja hänen taattonsa Kauro Vanninen oli toinen samanarvoinen. Saivat hävetä Lieksan kaupungin porvarit ja Kajaanin kamasaksat näiden miesten rinnalla!

Miehiä tulee ja lähtee, Jehki vanhus jakelee heille neuvojaan ja jakelee heliseviä kolikoita. Hänen rinnallaan istuu talon isännän veli, rokonarpinen ja rämeäpuheinen Pervusa Vaakanainen Pankakoskelta ja kehoittelee kaikkia maistamaan olutta; hänellä on edessään valtava tuoppi, jonka Tatjana kävi vasta hetki sitten täyttämässä. Siitä Pervusa kaataa vaahtoavaa juomaa katajahaarikoihin ja mielihyvästä irvistäen kaatavat kauppaveikot haarikan sisällön kurkkuunsa. Ensin he ristivät silmänsä pöydänpäänurkassa oleviin kotijumaliin kääntyen ja sitten keikahtaa haarikka tottuneella liikkeellä miehen partaan. Uusi irvistys, vaahto pyyhkäistään parrasta, kauppaveikko on valmis lähtemään huomispäivän otteluun.

Tulee välistä karjalaisten kauppaveikkojen majapaikkaan joku ruotsikin, luterinuskoinen uudiseläjä. Monet näistäkin ovat varsin kärkkäitä salakauppaa avustamaan, mutta vien varovaisia ovat karjalaiset antautuessaan ruotsien kera kauppatuttavuuteen. Niiden joukossa saattoi olla mitä sattui, salasyökärejä tai muita urkkijoita. Mutta oli välistä rehellisiäkin ja näille osoittivat karjalaiset ylen suurta huomaavaisuutta.

Nyt avautui jälleen ovi ja ovesta työntyi huoneeseen sellainen mies, rehellinen ruotsi. Hän on rotevakasvuinen mies ja avokatseinen, oikea rehdin ja vankkumattoman uudiseläjän perikuva. Hän on oikein lautamies, kreivillisen oikeuden lautamies Olavi Hamara Vie'in karjalaiskylän liepeiltä. Syntyjään oli hän pohjalainen, Oulunjärven tienoilta, mutta on nyt joutunut elämään karjalaisten naapuruudessa ja hänestä on kuin onkin tullut karjalaisten ystävä.

Lautamies Olavi tuli tapaamaan Hilipan isää Kauro Vannista ja Kauron ilmoitetaan pian saapuvan. Hän oli vielä jäänyt kotiin huolehtimaan viimeisten rajan takaa tulossa olevien tavaroiden säilöön saattamisesta, mutta hän tulisi kai tuossa paikassa.

Lautamies Olavi jäi istumaan ja Jehki vanhus utelee häneltä kuulumisia käräjäherrojen majailupaikasta. Vieras kertoo jo tänä iltana herrojen mukana saapuneen markkinoille useita Kajaanin porvareja ja huomisaamuna odotettiin vielä lisää.

— Ka mitäpä Kajaanin saksat tulevat täältä niin suurella joukolla noutamaan? kysäisee Jehki pehmeästi.

— Mitäpä muuta varten tulisivat, toivonevat kai saavansa täältä halvalla rahalla aimo määrät oravia ja revonnahkoja.

Karjalaiset irvistävät, Pervusa Vaakanainen puhkeaa rämisevään nauruun.

— Vai niin luulevat Kajaanin saksat, ka antaapa heidän yrittää halvalla rahalla nahkojen ostamista!

Jehki vanhus utelee vielä, oliko ilmestynyt uusia porvareiksi pyrkijöitä?

— Jos aikonee joku niistä Kajaanin porvareista siirtyä tänne, arvelee lautamies Olavi. — Sitä varten kai tulevat tänne kokeilemaan, mutta tämän pokostan talonpoikia ei saada hevillä puijatuksi porvarin säätyyn. Kenpä meikäläinen pystyisi teidän kanssa kilpasille, paras meidän pysyä kaskimaillamme ja ostaa teiltä suolakappansa. Niin eletään molemmat jotenkuten!

Karjalaisten silmät loistavat. Siinä oli mies, joka ymmärsi heidänkin asemansa, ei ruvennut suotta riitelemään niukkaa leipäpalaa heidän suustaan!

Nyt avautuu jälleen ovi ja pirttiin työntyy kaksi vanhempaa karjalaismiestä suuriin matkaturkkeihin kääriytyneinä. Tulijat olivat Kauro Vanninen ja hänen Simana veljensä. Kun Kauro sai turkit yltään, sulattelee hän takkavalkean hohteessa rehevästä parrastaan jääkokkareita. Hän riipii niitä sormillaan ja sukaisee kerran, kaksi taaksepäin harmaata tukkaansakin.

Sitten hän astuu pöydän luo, mutta ei vielä tervehdi ketään sen ympärillä istujista. Ei, ensin hän kääntyy talon kotijumaliin päin ja ristii itsensä moneen kertaan syvällä hartaudella. Vasta tämän jälkeen tuli tervehtimisen vuoro.

Muhkea on muodoltaan Kauro vanhus, kookas ja ryhdikäs. Hänen Simana veljyensä on kipeäsilmäinen ja muutenkin raihnainen, mutta Kauro on kuin mikäkin »haldie», takamaiden riistaruhtinas. Arvokkain ja harkituin liikkein hän ryhtyy aukaisemaan matkavakkaansa, jonka Hilippa on tuonut pöydänpääpenkille. Hän ottaa vakasta esille pullean hopeapussin ja asettaa sen pöydälle. Siinä oli monen oravakiihtelyksen, monen revonnahan ja monen kiiltävän näädän hinta, oli kuin olikin. Ei tullut Kauro Vanninen pussi tyhjänä markkinoille, Kajaanin porvareilla oli vaarallisia kilpailijoita!

Kun Kauro huomasi punervan juovan poikansa poskella, tiedustaa hän, mistä se oli siihen ilmestynyt?

— Mitäpä tuosta pakisemista, naurahtaa Hilippa vältellen. — Herra Henrikin kera satuimme yhteen, siitä sain mokoman naarmun.

Pervusa Vaakanainen rientää nyt isoäänisesti selostamaan nuoren Hilipan urotekoa, mutta tämä ei näkynyt kokenutta Vienan kävijää ollenkaan ihastuttavan. Hän rypistää tuuheita kulmiaan ja murahtaa:

Paha sattuma, ylen paha sattuma! Mitä menit suotta ärsyttämään herra Henrikkiä!

— Ka en voinut muutakaan, puolustautuu Hilippa. ‒ Vai olisinko sallinut hänen hakata hengettömäksi Timo poloisen, köyhän vaivaisen?

Suoraluontoinen lautamies Olavikin ryhtyy nyt puolustamaan Hilippaa ja sanoo, että hänen ja monen muunkin heikäläisen mielestä oli Hilippa tehnyt vallan oikein. Oli hyvä ojentaa joskus miehen kädellä nimismiestäkin, muuten hänen röyhkeytensä menisi pian rajattomiin.

Kauro pudistaa päätään ja hymyilee viisaan kauppamiehen hymyä. Hän ei ryhdy enempää tästä asiasta väittelemään, hänellä oli herra Henrikin tarkasta muistista omat ajatuksensa, mutta mitäpä hyödytti ruveta niitä jankkaamaan Pervusa Vaakanaisen tapaisille miehille. Eikä lautamies Olavikaan täysin ymmärtänyt heidän asemaansa, lautamies Olavi oli siihen liian suoraluontoinen.

Jospa herra Henrikki, pokostan nimismies, olisikin joskus heidät unohtanut mielestään. Mutta he saivat jo seuraavassa tuokiossa huomata, ettei nuoren Hilipan olisi tarvinnut tehdä urotyötään pysyttääkseen sukunsa herra Henrikin silmätikkuna.

Oikeastaan oli Olavi Hamarallakin, kreivillisen oikeuden lautamiehellä, juuri tätä koskeva tiedonanto. Hän kysyy Kaurolta, oliko siellä heidän naapurinaan muuan uudiseläjä, muuan heikäläinen, nimeltä Markus Lehikoinen veljineen ja perheineen?

— Ka siellä elävät, tämän Simana veljyeni naapurina, siinä niemen tyvellä, selvittää Kauro. — Mitäpä heistä?

— Kuulin vain heidän aikovan tehdä näillä käräjillä valituksen tätä Simanaa vastaan... herra Henrikki lie heitä yllyttänyt. Syyttävät Simanaa heidän ahdistelustaan, pitää muka liikamaata hallussaan eikä salli heidän tehdä huhtaraateita siihen kotiniemelleen.

Simana Vanninen alkaa räpytellä kipeitä silmiään eikä tiedä mitä sanoa tästä arveluttavasta rettelöstä. Mutta Kauro otti tämänkin asian liikemiehen tyyneydellä, hän kysyy lautamieheltä, luuliko tämä tuon kantelun olevan niin kovin vaarallisen?

— Joutavaa juonittelua koko asia, selittää lautamies Olavi. — Teidän kylänne on minun lautamiespiiriäni, minulta tietysti kysytään käräjillä, pitääkö tämä Simana liikamaata hallussaan, ja silloin sanon minä: »Eikä pidä!» Tosin en ole käynyt niiden uudiseläjien aikaan kylässänne enkä ole mitannut niitä maita kyynärällä, mutta muistaakseni on se Simanan kotiniemi jotenkin kapea.

— Ka niin on, ylen kapea kaisku vain!

— Siinäpä se, ei mokomalle niemelle tarvitse suvaita toisen miehen raateita!

— Ka mitäpä he sitten ryhtyvät valittamaan ja kantelemaan?

— Joutavaa juonittelua, niin kuin sanoin... herra Henrikin yllytystä. Hakevat hakemalla aihetta päästäkseen teidän kimppuunne!

Ja lautamies Olavi kertoo edelleen, että hänen arvelunsa mukaan nuo uudiseläjät olivat alunperin herra Henrikin Pankajärvelle toimittamia. Ja jos lienee tullimieskin ollut juonessa mukana. Mitä lienevät olleet nuuskijoita, salasyökärejä, heidän oli syytä kavahtaa noita naapurejaan!

Kauro Vanninen ei pahoin hätkähtänyt tätä ruotsinuskoisen ystävänsä tiedonantoa. Simana veljensä hermostuu pahanpäiväisesti ja monet muutkin karjalaismiehet alkavat sadatella herra Henrikin julkeita juonia, mutta Kauro on kauppamies, hän ymmärtää juonia ja huomaa herra Henrikinkin pystyvän sellaisiin. Oikeastaan hän on jo kauan itsekseen ihmetellyt noita Simanan naapureja, että mikäpä heidät työnsi ruotsinuskoisten tavallisilta elinpaikoilta heidän kaukaiselle perukalleen, umpinaiselle karjalaisperukalle. Siinä piili varmaan jokin koukku ja nyt selkenee se kokeneelle Vienan kävijälle. Herra Henrikki oli koko veijari miehekseen, lähetti salasyökärinsä heille naapuriksi!

Lautamies Olavin mentyä toiset vasta varsin yltyvät sadattelemaan herra Henrikin kavaluutta. Hilippa on muita kiihtyneempi ja selittää jyrkästi, että niille Simanan naapureille piti toimittaa kirkas lähtö Pankajärven salolta. Ja Hilippaa säestää rämeällä äänellään Pervusa Vaakanainen.

Kauro ymmärtää erinomaisen hyvin poikansa kiihtymyksen, nuoren veren leimahtelun, mutta hän on jälleen liikemies ja muistaa huomiset markkinat. Ne oli ensin huolehdittava, sitten tuli kenties Simanan naapurien vuoro, kaiken piti käydä hyvässä järjestyksessä. Jehki vanhus rinnallaan hän jakelee neuvojaan ja jakelee helisevää hopeata kauppaveikoille. Sormin hypistellen hän laskee hopearahoja ja samalla harkitsee, millä tavoin pääsisi ilman suurta melua eroon niistä naapureista, herra Henrikin lähettämistä salasyökäreistä.

Ylen vaarallisia olivat naapureiksi, mutta mitäpä tehdä. Ei ollut monta viisasta päätä neuvonpitoon, tuossa rinnallaan istui pieni ja ovela Jehki vanhus ja hänpä olikin ainoita. Heidän kahden niskoilla oli kaupanteko ja kaiken muunkin huolehtiminen, ja herra Henrikki oli väkevä vastustaja!

Kauro on jo mielinyt vetäytyä vanhuuden lepoon ja jättää kaikki liiketoimet Hilipan huoleksi. Mutta miten kävisi, uskaltaisiko hän jättää kaikki asiat Hilipan käsiin, kun Hilipan veret olivat niin kesyttömät. Sydämensä syvyydessä Kauro täydellisesti hyväksyi poikansa tämänpäiväisen menettelyn, mutta Hilipan reippaan tekosen jälkilaskut saattoivat tuottaa hänelle monta harmaata hiusta lisää.

Näitä harkitsee Kauro vanhus, viisas ja varovainen kauppamies, ja hopeavirta soluu hänen käsistään. Siitä kutoutuu näkymätön verkko, laaja apaja, joka oli vähintäin yhtä luotettava ja satoisa kuin käräjäherrojen ja juoniaan punovan herra Henrikin markkinavalmistukset. Saatiinpa nähdä, eivätkö he vielä tällä kertaa pitäisi puoliaan, saatiinpa nähdä!

Mutta miten kävisi tulevaisuudessa, miten kykenisi Hilippa hoitamaan asioita? Siinä oli harkitsemista, siinä oli aprikoimista. Vähitellen unohtuvat huolet kuitenkin työssä. Kun iltamyöhällä Kauro vanhus ja Jehki lopettavat markkinavalmistuksensa, on Kauro jälleen hyvällä tuulella ja ryhtyy maistelemaan olutta toveriensa seurassa.

Tämä oli hänen elämäänsä, Vienan kävijäin vaaranalaista elämää. Vaahtoavan oluthaarikan ääressä hän pakinoi nuoremmille elämänsä monia seikkailuja ja hänen silmänsä seuraavat isän ylpeydellä Hilipan silmien välähtelyä ja veren karkeloa Hilipan poskipäillä.

Siinä oli nuoruuden uhmaa ja enteellistä kajastusta. Ja Kauro vanhus varmistuu päätöksessään, että sittenkin hän jättäisi kauppatoimet tästä puoleen Hilipan huoleksi, varsinkin pitemmät kauppamatkat Hilippa saisi tämän jälkeen tehdä yksinään. Kokemuksen kovassa koulussa Hilippa kasvaisi suureksi Vienan kävijäksi, suuremmaksi kuin hän itse oli ollut milloinkaan.

Ja jos kohtalo oli määrännyt Hilipan taistelemaan heidän asiansa puolesta herra Henrikkiä ja muita valtoja vastaan, niin siitä taistelusta tulisi kyllä näkemisen arvoinen!

III.

Seuraavana aamuna varoittelee Kauro vielä poikaansa, ettei tämä markkinatorilla liikkuessaan sallisi ärsyttää itseään mihinkään varomattomiin tekoihin. Hän panee kätensä Hilipan olkapäälle ja pakisee:

— Vaikeaa on meidän elämämme, ylen vaikeaa ja vaaranalaista. Se pitää sinun, Hilippa poikueni, aina muistaa!

— Ka muistan muistan, taattoseni, hyvin muistan! vakuuttelee Hilippa.

Hän kävelee huolettomana markkinapaikalle.

Rannassa tullihuoneen luona kihertää vahvasti markkinarahvasta, siinä maksetaan kreivillisiä tulliaprakoita markkinoille kaupaksi tuoduista tavaroista. Tullimies Pentti Gabrielinpoika on pieni ja kuivettunut äijän käppyrä, mutta tuittupäinen, rätisee kuin palava katajapehko ja sukkela on hän liikkeissään. Vähäisiä ovat hänen tullisaatavansa, penninki talileiviskästä, toinen voileiviskästä, puolipenninkinen lampaannahoista tai kuivatusta villipeuran lihasta. Pelkkiä kotituotteita, niistä eivät karjalaiset kauppaveikot välittäneet. Hilippa iskee tuttaville silmää ja menee menojaan.

Viskaali Pentti räsähtää hänen jälkeensä kuivan sadatuksen. Kyllä hän tuon veijarin hyvin tunsi, vaaniskeli täällä metsännahkoja. Hän kivahtelee markkinamiehille, missä olivat heidän oravansa ja revonnahkansa, näätänsä ja saukonnahkansa?

Ka ei ole tullut pyydetyksi! kuuluu ääni miesjoukosta.

— Valehtelette, senkin lurjukset, luikuria laskette! Kyllä minä hyvin tiedän, kenelle niitä säästätte, noille salasaksoille, pirun sikiöille!

Kiukkuisena hän tonkii markkinamiesten rekiä, sysii syrjään talipyttyjä ja voipyttyjä, koettaa haeskella riistanahkoja, mutta niitä ei löytynyt hakemallakaan. Kirottua roskasakkia koko joukko!

Toinen markkinaväen kokoontumispaikka on käräjätalon pihamaalla. Siihen ovat Kajaanin porvarit asettuneet suurine tavarakuormineen ja on siihen hätäisesti tekaistu joku ristikkojalkainen myymäpöytäkin. On siinä kaikenlaista rihkamaa, Oulusta tuotua ja Kainuun kotiteollisuuden tuotteita, mutta riistanahkoja ei näy juuri nimeksikään, vaikka Kajaanin porvarit ovat varustautuneet erikoisesti niiden ostoon.

Rahvastungoksessa vilahtelee siellä ja täällä karjalaisia kauppaveikkoja. Ne näyttävät maleksivan siellä yhtä joutilaina kuin Hilippakin, mutta eivät ne kulje joutilaina. Ohimennen ne nykäisevät takin liepeestä toimetonna töllistelevää markkinamiestä, ja niillä onkin peijakkaan vainu, erehtymättä ne nykäisevät aina oikeata miestä. Vaihdetaan pari nopeata sanaa ja töllistelijä häviää omia aikojaan markkinapaikalta. Hetkistä myöhemmin hänet voisi tavata kylältä jonkin karjalaistaan pihasta kantamus oravia ja kauniita revonnahkoja mukanaan. Ne joutuvat karjalaisten kauppaveikkojen huostaan.

Herra Henrikki on ahkerasti liikkeellä. Hilippa huomaa hänen vaaniskelevan itseään, mutta ei ole siitä tietääkseen. Nyt hän kääntyykin jo takaisin ja painuu krouvin matalasta ovesta sisään.

Siellä yritettiin Hilippa houkutella ansaan. Kun hän istuu rennosti pienen pöytäpahaisen ääressä olutta maistelemassa, nykäistään häntä kyynäspäästä ja joku ruotsi kumartuu supattelemaan hänen korvaansa. Miehen käytös oli perin liehittelevää, makeilevaa, ja pian tunsi Hilippa hänet kotikylänsä ensimmäiseksi uudiseläjäksi, Simanan ruotsinuskoiseksi naapuriksi.

Mies sopottaa Hilipalle kuni vanha, luotettu ystävä konsanaan:

— Kuulehan, veli hopea, hyvä naapuri, olisi tässä vähän niin kuin kysyttävä neuvoa! Kun ollaan näet lähdetty markkinoille ja tällä minun rengilläni olisi vähän mukanaan... mitä lienee metsänviljaa. Mutta hölmöläisiä olemme, ei tunneta näet niitä oikeita ostajia, niin jospa sinä naapurin mies hiukan vihjaisit... jotta mitenkä tässä oikein tehtäisiin?

Sopottaja kiskoo lähemmä toveriaan, pientä, vääräsääristä miehen vekaraa, joka pälyilee ympärilleen yhtä luihuna kuin isäntänsäkin. Siinä he nyt molemmat söpöttelevät asiaansa Hilipalle ylen salaperäisinä ja liukkaina, jotta pitäisi saada opastusta ja apua. Ja kun oltiin olevinaan hyviä naapureja, niin jos Hilippa lyöttäytyisi yhteen juoneen?

Hilippa kuuntelee heidän sopotustaan ja katselee miesjoukon raosta ovelle päin. Aivan oikein, nyt sieltä kurkisti viskaali Pentin sapekas naama krouviin. Hilippa virnistää ylimielisesti syökärille, virnistää sopottajillekin ja viittaa oveen päin.

— Kun menette tuon miehen pakinoille, niin hänpä teille neuvonee oikeat ostajat! Minä en välitä metsänviljastanne!

Miehet hölmistyivät sanattomiksi, Hilippa nauroi heille ilkkuvasti ja pakisi vielä pois lähtiessään:

— Vai salakaupoilla kuljette ja kähmitte! Herra Henrikki vielä teidät tavoittaa, niin siinä oli laulun loppu!

Nähtiin vanhan Kauronkin liikkuvan markkinapaikalla. Hän ei ole niin pitkäkasvuinen kuin Hilippa poikansa, mutta näkyivätpä tullimies ja herra Henrikki huomaavan hänet hyvin. Kauro paljastaa alentuvasti päänsä kiukusta sähisevälle syökärille ja yhtä alentuvasti hän tervehtii myös herra Henrikkiä. Hänen jälkeensä singotaan sadatuksia, mutta Kauro vanhus ei ole niitä kuulevinaan. Hän liikkuu päämäärästään tietoisena, vai hän rupeaisi sopottelemaan markkinamiesten kera; hän on virittänyt apajansa ja tietää toisten kauppaveikkojen huolehtivan saaliin korjaamisesta. Hän tallusti melkein suoraan erään kajaanilaisen porvarin luo, jolla oli kaupan hyviä, kainuulaisia matkarekiä.

Kauro tarvitsi tällaista matkarekeä. Kainuun maassa tehtiin niitä parempia kuin Karjalassa; hän ryhtyy hieromaan kauppaa, tinkii ja tarkastelee. Ympärille keräytyy uteliasta väkeä, mutta Kauro ei ole niitä näkevinään. Pitkällisen tinkimisen ja natisemisen jälkeen hän sopi kaupasta, kaivoi syvältä povestaan rahamassinsa. Siinä oli aika puuha ennen kuin hän sai massinsa avatuksi, ja vähänpä siellä olikin hopeakolikoita. Kajaanin porvari jo luuli rahojen kesken loppuvan, mutta riittivät sentään. Tyytyväisenä lähtee Kauro vetämään ostamaansa rekeä, hän pitää sen aisoja korkealla ja pyytelee nöyrästi markkinaväkeä antamaan hänelle tietä.

Saivat nähdä herra Henrikki ja viskaali Pentti ja kaikki, että hän liikuskeli rehellisillä asioilla. Osti viimeisillä kolikoillaan hyvän matkareen, jos sattuisi sitä jolloinkin tarvitsemaan!

Kun Hilippa palasi majapaikkaansa, oli pihamaalla sorea Tatjana odottamassa hänen tuloaan. Ylen salaperäisenä kuiskasi Tatjana hänelle, että vieraspirtissä oli eräs ruotsi, joka halusi pakista hänen kanssansa.

— Ka kukapa ruotsi siellä minua vuottelee? virkkoi Hilippa huolettomasti. Ja odottamatta Tatjanalta sen parempaa selvitystä hän lähti vuottelijaa tapaamaan.

Tatjana katseli ihaillen hänen menoaan. Oli tuo Hilippa todella uljas ja peloton miekkonen, mutta eiköpä hän sittenkin tällä kertaa vähän ällistyisi nähdessään, kuka siellä vieraspirtissä oli.

Ja ällistyikin Hilippa hiukan oven avatessaan: Pirtissä odotteli häntä herra Henrikin tytär, Brita neito.

Brita näytti jo hyvän aikaa vuottaneen Hilipan tuloa. Kun pirtissä oli kovin lämmin, oli hän avannut turkismekkonsa ja riisunut kaulahuivinsa. Hilipan astuessa sisään hän tarkasteli hajamielisenä somin leikkauksin koristeltua pyhäinkuvahyllykköä.

Molemmat he joutuivat hämilleen seisoessaan silmätysten, kenties Brita vielä enemmän kuin Hilippa. Vaikka Hilippa olikin vielä nuori, oli hän jo liikkunut paljon maailmalla ja naisväestä hän oli huomannut aina hyvin selviävänsä. Tässä oli tosin edessä herrasneito, kokonaan vieras ja outo ruotsi, mutta ehkäpä hän jotenkin selviäisi ruotsin tyttärestäkin.

Kotoa lähtiessään oli Brita ajatellut, että hän lähtisi varoittamaan Hilippaa isänsä kostolta. Hän oli hyvän aikaa mietiskellyt, mitenkä sanoisi sanottavansa Hilipalle, mutta nyt seisoikin nuori karjalainen hänen edessään niin syntisen rohkeana ja huolettomana, aivan kuin olisi jo etukäteen tahtonut sanoa: »Hui hai, mitä minä piittaan sinun isästäsi, mokomasta ruoskan heiluttajasta!»

Brita neitoa melkein harmitti tuo Hilipan huolettomuus. Ja hiukan jäykistyen, hiukan sanojaan tapaillen, melkeinpä virallisesti, hän alkaakin puhua vallan toisesta asiasta, sanoo tulleensa kyselemään, millaisissa oloissa eli tuo hänen isänsä pahoinpitelemä karjalainen. Oliko hän todella niin köyhä kuin itse vakuutti olevansa?

— Ka köyhä lie Timo poloinen, ylen köyhä! pakisee Hilippa arvelematta. — Elelee siellä meidän kylästä Vie'in salolle päin, pienenä populina elelee ja kokee viljellä hallanarkoja kaskimaitaan.

Ja samaan hengenvetoon hän alkaa kehoitella vierastaan istumaan, sieppaa takan edestä rahin ja tuo sen pöydän ääreen.

— Kas tässä on hyvä istua, mitäpä suotta seisoskelemaan! sanoo hän reippaasti ja istahtaa itse arvelematta penkille pöydän viereen.

Tämä auttoi vähän Britaa, jäykkyys hävisi hänen äänestään ja hän alkoi selvittää mitä oli ajatellut: Ei varmaan olisi liikaa, jos hän kokisi hiukan hyvittää isänsä tylyyttä ja rupeaisi antamaan avustusta tuon köyhän karjalaismiehen perheelle.

— Ka hyvä jos annat apua köyhille ihmisille! naurahtaa Hilippa suorasukaisesti ja tarkastaa vierastaan uteliaalla ihailulla.

Mutta kun Brita kysyi, haluaisiko hän ruveta tuota avustusta välittämään, selitti Hilippa arvelematta:

— Anna apusi Vie'in lautamiehelle, siinä mies teikäläinen, ylen suora ja rehellinen! Ei meistä apusi välittäjäksi ja niinpä lie parempi sinulle itsellesikin, Brita neito!

Tämä suorasukaisuus sai Britan hämmästymään. Olipa tuo nuori karjalainen todella avomielinen, sanoi suoraan, että hänen oli vaarallista ruveta hakemaan heikäläisten tuttavuutta. Näkyi tietävän varoittamatta, mitä hänen isänsä ajatteli heistä.

Brita katselee hämillään ympärilleen. Hän näkee naulakoilla ja penkeillä karjalaisten matkavarusteita, turkkeja ja eväsvakkoja. Nämä varusteet osoittivat tässä pirtissä majailevien markkinamiesten olevan varakasta väkeä. Taisipa siis olla silkkaa totuutta, kun hänen isänsä haukkui näitä miehiä salasaksoiksi ja »ryssän kaupan» kävijöiksi. Brita ei tosin oikein ymmärtänyt näitä asioita, mutta sen verran hän tiesi isänsä ja voudin ja käräjäherrojen puheista, että nämä karjalaiset salakauppiaat olivat suurena kiusana uuden Brahean kaupungin kehittymiselle. Ja kun hänen isästään piti tulla pormestari tähän uuteen kreivilliseen kaupunkiin, ymmärsi hän vallan hyvin isänsä ärtymyksen salakauppiaille. Ja näkyipä tämä nuori karjalainenkin sen ymmärtävän.

Sen enempää harkitsematta hän rupesi saarnaamaan parannusta Hilipalle. Hän kysyi, minkä vuoksi he eivät voineet lopettaa salakauppaansa, kun tiesivät sen itselleen niin kovin vaaralliseksi ja tälle uudella kaupungille niin vahingolliseksi. Pitihän heidän käsittää, että lopuksi heille kuitenkin kävisi huonosti, he joutuisivat kärsimään varmaan paljon ja uusi Pielis-Brahean kaupunki nousisi kuin nousisikin kukoistukseen heidän vehkeistään huolimatta.

Brita oikein innostui asiaansa. Hänen hienoille kalpeille kasvoilleen kohosi väriä ja hänen tarmokas leukansa melkein vavahteli taistohalua, mutta Hilippa nauroi hänelle huoletonta nauruaan.

— Brita neito, et ymmärtäne paljon kaupankäyntiä. Taattoni sanoo minunkin sitä vielä huonosti ymmärtävän, ka sinä et ymmärtäne senkään vertaa. Mitäpä siis rupesit siitä pakisemaan!

Brita huomasi todella lähteneensä aloille, jotka olivat hänelle vieraita. Mutta ei hän niin vähällä tunnustanut itseään voitetuksi, häntä ärsytti Hilipan kevyt huolettomuus ja niinpä hän tuiskahti kiivaasti, että näytti todella siltä kuin karjalaiset ansaitsisivat sen tylyn kohtelun, jonka alaisiksi he välistä joutuivat tällä pokostalla. Heidän pitäisi olla hiukan nöyrempiä, niin, heidän pitäisi kuin pitäisikin olla kiitollisia luterinuskoisille uutiseläjille ja Ruotsin hallitukselle kaikesta siitä hyvästä, minkä nämä olivat tuoneet tähän kaukaiseen rajamaakuntaan!

Brita ei ehkä ajatellut mennä niin pitkälle, mutta kerran kiivastuttuaan hän puhui suunsa puhtaaksi. Vaan nyt hävisi huoleton nauru Hilipankin huulilta, hänen silmänsä leimahtivat, hän hyppäsi penkiltä ja sanoja alkoi ryöppynään tulla hänen huuliltaan, säkenöiviä ja iskeviä sanoja, jotka saivat herra Henrikin tyttären melkein pelästymään.

— Vai ovat ruotsit ja heidän valtansa tuoneet tälle pokostalle paljon hyvää, ka ylen paljon hyvää lienevät tuoneetkin. Sinun taattosi ruoskan ja voudin ruoskan he ovat tuoneet! Ennen oli täällä pajarien ruoska heilumassa, nyt on sinun taattosi ruoska ja lieneekö tuo paljon lempeämpi. Itsepä näit eilen, mihin se pystyi, mitäpä tuosta enemmän pakisemaan!

Viiltävä iva pippuroi hänen sanojaan, hän pysähtyi aivan Britan eteen ja antoi tulla lisää, laski uuden sanaryöpyn, entistä säkenöivämmän.

— Ja mitä muuta hyvää ovat ruotsit tuoneet tänne? Ylen paljon ovat muutakin tuoneet. Ennen oli tämä pokosta kokonaan karjalaisten oma, mitä nyt on karjalaisraukoille jätetty? Nurmeksen perukalta on jo viimeinenkin karjalainen ajettu käpälämäkeen tai nitistetty, et niistä kylistä löydä muita kuin teikäläisiä. Ja entä Pielisen takana, Juuan puolella? Joka päivä siellä ryöstetään ja anastetaan karjalaisten elinmaita, ja jos menevät valittamaan voudille tai sinun taatollesi, niin saavat ruoskaa! Ja karjalaisten tsasounaakin ovat häväisseet siellä ruotsinuskoiset yltiöpäät ja pyhästä kalmistosta aarteita kaivelleet. Ja sama leikki on nyt edessä täällä Lieksan karjalaiskylässä ja Vie'in kylässä ja meidän perukalla, Pankajärven salolla. Kohta ei ole meillä mitään sanomista tällä pokostalla, kodittomiksi meidät häädetään tai jalkoihin tallataan. Sitä hyvää te olette tuoneet tälle pokostalle! Ja siitäkö kiitollisina meidän pitäisi nyt antaa viimeinen leipäpalamme Brahean laiskoille porvareille, Kajaanin kamasaksoille ja muille syökärin ja sinun taattosi suojateille?

Brita oli huumaantunut tuon räiskyvän sanatulvan edessä, ja kun Hilippa vihdoin vaikeni, painoi herra Henrikin tytär häveten päänsä alas. Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä. Eikä hän kuitenkaan voinut olla ihailematta Hilippaa, nuoren karjalaisen silmien leiskahtelu, joka oli yhtä raju kuin hänen sanatulvansakin, oli kokonaan lumonnut Britan ja hetkisen kuluttua hän kohotti katseensa arasti Hilippaan, aivan kuin olisi odottanut vielä jatkoa.

Mutta jatkoa ei tullut, Hilippa itsekin hämmästyi omaa sanavuolauttaan. Hän oli kyllä monasti kuullut vanhempien karjalaismiesten vaikeroivan näitä asioita, mutta ei hän voinut käsittää, miten kaikki nuo vaikerrukset nyt olivat niin itsestään kirvonneet hänen kieleltään. Hän tiesi pakisseensa kovia sanoja, ylen kovia sanoja ja pelästyi nyt aika lailla, kun luuli säikyttäneensä Britan puolikuoliaaksi.

Vähän aikaa kesti puolin ja toisin neuvotonta vaitioloa. Vihdoin Brita nousi ja virkahti hiljaa, melkein nöyrästi:

— Anna anteeksi, Hilippa, en aikonut sinua loukata! Teille lie tehty paljon vääryyttä ja mikäpäs... mikäpäs minä olisin teitä syyttämään ja tuomitsemaan mistään asiasta!

Hämillään hän ojensi kätensä Hilipalle hyvästiksi. Hän oli jo ovessa menemässä, kun Hilippa huomasi hänen unohtaneen kaulahuivinsa rahille.

Hilippa kiiruhti antamaan huivia ja auttoi Britaa sen käärimisessä. Liekö hän sitä tehdessään tuntenut Britan hartioiden vavahtavan vai mistä hän lie saanut odottamattoman päähänpiston. Äkkiä hän puristi Britan rajuun syleilyyn ja painoi hänen huulilleen tulisen suudelman.

Britan kalvakat posket karahtivat hehkuvan punaisiksi, Hän riuhtasi itsensä irralleen ja katsoen Hilippaa silmät säkenöiden sanoi kiivaasti:

Minun pitäisi lyödä sinua poskelle, mutta isä on jo lyönyt minun puolestani!

Hilippa nauroi hänelle nuoren yltiöpään naurua. Seuraavansa tuokiossa livahti Brita äänettömästi ulos, mutta ovi ei räiskähtänyt vihaisesti kiinni hänen perässään.

Jälleen nauroi Hilippa nuoren huimapään naurua.

IV.

Pankajärven miehet lähtivät Lieksasta iltapimeällä. Yksitellen, jokainen omia aikojaan, soluvat korkeat riistakuormat karjalaiskylän talojen pihoista Lieksanjoen jäälle ja alkavat hiljakseen painua jokea ylöspäin.

Vasta Pankakoskella yhdyttiin yhdeksi joukoksi. Siinä oli ärjyvän kosken partaalla Pervusa Vaakanaisen koti, sinne jäi rokonarpinen ja rämisevä Pervusa, mutta hänenkin kuormastaan siirrettiin metsänviljat toisiin rekiin.

Ja nyt ajelevat miehet repaleisen, moniniemisen ja monilahtisen Pankajärven jäätä. Tämän järven pohjoispäässä, monen sokkelon takana oli Pankajärven karjalaiskylän keskus. Lieksasta tuli sinne matkaa runsaasti puolitoista peninkulmaa ja niinpä siellä oltiinkin jo verraten hyvässä turvassa rätisevän tulliviskaalin ja herra Henrikin nuuskimisilta.

Kipakka markkinapakkanen on lauhtunut, taivas on vetäytynyt pilveen ja sieltä alkaa hiljakseen sataa suuria lumihiutaleita. Unettavaa oli matkanteko tällaisella ilmalla, monta yötä valvoneet markkinamiehet torkkuvat riistakuormiensa koloissa ja hevoset saavat kulkea omin valtoineen.

Tyytyväisenä myhäilee Kauro Vanninen uuden, markkinoilta ostamansa matkareen sevillä. Hyvin olivat markkinat vielä tällä kertaa luonnistaneet, riistasaalis oli kohtalaisen runsas eikä ollut muutakaan valittamista. Ei sekään Hilipan ajattelematon tekonen tuntunut, enää näin matkan päästä katsoen niin lopen vaaralliselta, ja entäs se Simanan ruotsinuskoisen naapurin kantelu käräjillä. Siitä oli tullut nahkapäätös, mikäli Vie'in lautamies, rehellinen ruotsi, oli ennättänyt hänelle kertoa siinä lähtökiireessä.

Ei ollut napisemisen syytä. Kauro vanhus on pitänyt ajatuksissaan neuvoa Isä Jumalan kanssa ja tullut siihen päätökseen, että hyvin kannatti viedä kotikylän tsasounaan nippu oravia mielihyviksi Metsä-Miikkulalle, salon riista-aittojen pyhäiselle paimenelle. Pyhä mies oli rehellisesti ansainnut tuon lahjan eikä Kauro tahtonut olla mikään saituri velkaansa maksaessaan.

Hilipan riistakuorman päälle oli kavunnut hänen pakinatoverikseen nuori serkkumiehensä Riiko Vanninen, Simanan poika. Riiko oli ollut pitkillä kauppamatkoilla Ilomantsin pokostalla ja palannut sieltä vasta markkinoiden aikana aimo riistasaalis mukanaan.

Riiko serkulla oli paljon pakisemista matkoistaan, mutta Hilippa kuuntelee hänen pakinoitaan vain toisella korvallaan. Hilipalla oli omia ajatuksiaan, hän muistelee omituista kohtaustaan herra Henrikin tyttären kanssa. Itsensä herra Henrikin oli Hilippa jo melkein kokonaan unohtanut, mutta herra Henrikin tytär ei niin vähällä unohtunut.

Ei Hilippa erikoisesti muistellut Brita neidon kauneutta. Kenties hän oli tavannut yhtä somia tyttölapsia Karjalan maillakin, mutta Brita neidossa, töykeän ruotsin tyttäressä oli kuin olikin harvinaista erikoisuutta. Hilippa muistelee Britan tarmokasta ilmettä ja hänen poskiensa hehkua ja suurten silmien säihkyvää leimahdusta silloin eron hetkellä. Siinä tytössä oli kuin olikin tulta ja voimaa, vaikka Britan vartalo oli näyttänyt niin hentoselta, melkein lapsekkaan hentoselta.

Mieluisaa on Hilipan muistella tuota töykeän ruotsin tytärtä, joka oli koettanut käännyttää häntä pois salasaksojen ammatista. Hän hymyilee itsekseen omalle huimapäisyydelleen ja hymyilee Britan kiivastumiselle. Vieläköhän Brita neito toisen kerran sattuisi hänen tielleen? Kukapa tiesi, vaikka vielä sattuisi, kukapa tiesi!

Riiko alkaa tähyillä öiseen pimeyteen, eikö sieltä jo rupeaisi erottamaan hänen kotiniemensä ääriviivoja. Se oli ensimmäisenä Pankajärven karjalaiskylään tultaessa. Hilipan kotiniemi, Vannilan niemi, oli hiukan taampana järven toisella rannalla.

Vielä kuitenkin pimeys kätki Riikon kotiniemen ja kätki senkin, mitä siellä juuri tällä hetkellä oli tapahtumassa.

Siellä nukuttiin jo pirtissä, mutta ulkona liikuskeli outo vieras. Se oli tullut pimeän peitossa hiihtäen niemen tyveltä päin, jossa oli Simana Vannisen ruotsinuskoisten naapurien uudistalo.

Pitkäkasvuinen ja synkeän näköinen mies oli tämä hiihtäjä, mikäli yön pimeydessä olisi saattanut havitella hänen piirteitään. Ja nokinaamakin hän näytti olevan, aivan kuin seppä ammatiltaan, juuri ahjonsa äärestä suksilleen noussut rautio.

Hiihtäjällä oli selässään takkavitsassa suuri kimppu kuivia tervaspilkkeitä ja hän pysähtyi kuulostelemaan Simanan kotitalon rantaan. Siinä oli vanha nuottakota ja sen nurkkajuurella hän seisoskelee suksillaan. Hän oli käynyt siinä jo kerran aiemminkin samana iltana. Silloin oli talon vihainen vahtikoira törmännyt häntä haukkumaan ja hän oli houkutellut koiran luokseen, sillä olipa hänellä sen verran taikoja tiedossaan. Tuli vihainenkin koira nuolemaan hänen kättänsä.

Nyt ei koira enää haukkunut, se makasi tuossa kodan seinävierellä hankeen haudattuna. Hänen terävä karhukeihäänsä oli lopettanut äkisti koiran metelöimisen ja niin sievästi oli kaikki tapahtunut, että talossa ei ensinkään huomattu hänen käyntiään.

Nyt on hän tullut toistamiseen ja nyt on hänen tehtävä tärkeämpi toimitus. Sitä varten oli hänellä kimppu kuivia tervaspilkkeitä selässään..

Hän on toinen Simanan ruotsinuskoisista naapureista ja todellakin hän on seppä ammatiltaan, nokinaama rautio ja hiukan tietoniekkakin. »Mustaksi ruotsiksi» ovat nämä karjalaiskoirat ruvenneet häntä haukkumaan ja se nimi ärsytti häntä. Hän mieli näyttää, ettei häntä sopinut aivan ilmaiseksi haukkua ja solvata.

Hän se juuri oli aikonutkin kaataa viime kesänä kaskensa tähän niemelle, mutta tämän talon poika lurjus oli tullut häätämään häntä pois. Jo silloin oli hän sanonut sille karjalaisnulikalle, että hän oli nimeltään seppä Jyrki Lehikoinen, mainehikas rautio, ja että häntä pelättiin omiensakin keskuudessa. Sitä enemmän oli syytä karjalaiskoirien katsoa, etteivät ärsyttäisi häntä liikoja.

Silloin oli hän sentään vielä väistynyt, mutta nyt aikoi hän kostaa. Se nuori nulikka oli missä lie ollut salakaupoilla kulkemassa ja talon isäntäkin oli markkinoilla. Kotona oli vain nainen ja kaksi keskenkasvuista tytärtä ja nekin näyttivät jo nukkuvan hyvässä rauhassa.

Ja hänen Markus veljensäkin ja heidän renkimiehensä olivat markkinoilla. Velimies ei tiennyt tästä hänen aikeestaan... jos lie vähän aavistanut, mutta ei tiennyt varmasti. Se velimies oli toisen luontoinen kuin hän, sellainen liukastelija, herrojen hyvä ystävä. Oli luvannut valittaa käräjillä näiden karjalaiskoirien rehentelystä ja se sopi kyllä hyvin hänen suunnitelmiinsa.

Ja vielä paremmin sopi tuo lumisade, joka oli äsken alkanut aivan kuin hänen käskystään. Hyvin näytti kaikki tänä yönä luontuvan, hänen tekonsa jäljet peittyisivät huomisaamuun mennessä kokonaan.

Korkeintaan karjalaiskoirat hiukan aavistelisivat ja sen he saisivat kyllä tehdäkin. Saisivat huomata lurjukset, että seppä Jyrki Lehikoinen oli heidän naapurinaan ja aikoi kuin aikoikin pesiytyä juuri tähän kauniille niemelle. Karjalaiskoirien oli väistyminen hänen tieltään, ja kun eivät hyvällä väistyneet, pantiin pahalla väistymään!

Hän kuulosteli vielä viimeisen kerran ja sitten hän lähti päättävästi hiihtämään kartanolle. Siellä hän liikkui nopeasti, etukäteen harkitun suunnitelman mukaan. Ensin hän meni rappusille ja salpasi sintsin oven ulkoapäin. Hän salpasi sen lujasti, pitävästi. Olisi tarvittu väkevä mies sisältäpäin ovea auki rynkyttämään ja tuskinpa sittenkään olisi auennut.

Vielä hän kiertää varmuuden vuoksi koko rakennuksen nähdäkseen, olisiko seinissä muita aukkoja kuin pikkuiset akkunaluukut. Hän pääsi varmuuteen, ettei ollut muita reikiä ja nuo akkunaluukut olivat niin turhan pikkuiset, ettei niiden kautta tultaisi ulos. Karjalaiskoirat tekivät aina akkunaluukut niin mitättömän pieniksi ja sepä sattui nyt mainiosti hänen suunnitelmiinsa. Hän aikoi hieman lämmittää naapurinsa emäntää ja tyttäriä!

Nyt noutaa hän suksiensa luota tervaspilkkeet ja kiertää takanurkan puolelle. Siltä puolen ei näkynyt tuli tuonne toisessa niemessä olevaan karjalaistaloon, ei näkynyt ainakaan alussa. Ja myöhemmin jos näkyikin, niin ei ollut enää väliä näkymisestä!

Hetkistä myöhemmin hän seisoskelee jälleen suksillaan nuottakodan nurkkavierellä. Siinä hän katselee sytyttämänsä lekon suurenemista, leviämistä. Samalla hän kuulostelee, heräisivätkö pirtissä nukkujat liian aikaisin apua huhuilemaan. Vaikka oikeastaan heidän huhuilunsa oli hyödytöntä, oli tästä sen verran matkaa tuonne lähimpään naapuriin. Ei kuuluisi huhuilu, saivat lämmitellä tarpeekseen!

Oikeastaan hän seisoskeli liiankin kauan siinä nuottakodan nurkkavierellä, mutta hänen katseensa ei voinut irtautua laajenevasta palosta. Se lumosi ja kiehtoi häntä hänen piti vielä hiihtämään lähdettyäänkin kääntyä tämän tästä katselemaan taakseen...

Viimeisellä hetkellä joutuivat markkinamiehet apuun. Hädin tuskin saatiin Simanan nainen ja keskenkasvuiset tyttäret poistetuiksi palavasta rakennuksesta.

Hilippa ja Riiko ne ensimmäisinä joutuivat palopaikalle. Hilipan nuori papurikkotamma oli mainio juoksija ja hepo oli nyt saanut panna parastaan. Ajoissa ennättivät serkukset. Riikon äiti oli kyllä jo tajuttomana ja kantamalla piti Riikon sisaretkin tuoda ulos kitkerän savun täyttämästä pirtistä.

Vielä ehti Riiko pelastaa kotijumalatkin. Hän toi nuorimman sisarensa ja pyhäinkuvahyllykön samalla kertaa ulos. Hilippa oli tuonut hänen äitinsä ja toisen sisarensa, oli tuonut molemmat yhdellä kantamuksella. Ja kun he pääsivät ulos, romahti pirtin katto sisään, he eivät ennättäneet hetkistäkään liian aikaisin.

Kun muu matkue vihdoin joutui palopaikalle, oli Hilippa jo löytänyt sukset palavan rakennuksen seinustalta ja oli paloroihun valossa vainukoiran tavoin tarkastelemassa palavan rakennuksen ympäristöä. Hän kutsui serkkumiestänsäkin mukaan ja pian nähtiin heidän painuvan rantaan vanhan nuottakodan luo.

Sieltä löysivät he mustan ruotsin tannerruksen ja löysivät hankeen haudatun vahtikoirankin. He löysivät tarpeeksi todistuksia päästäkseen varmuuteen, kuka oli tihutyön tekijä. Riikon typerrytti tämä kaamea varmuus niin täydellisesti, ettei hänellä ollut paljonkaan toimintakykyä jälellä.

Mutta Hilipalla oli toimintakykyä, hän oli jo lähtenyt hiihtämään niemen kuvetta vetävää suksenlatua myöten, ja kun Riiko kysyi äimistyneenä, mitä hän aikoi, ilmoitti Hilippa taakseen katsahtamatta:

— Hiihdämme vähän tuonnemmaksi, niin näemme viepikö tämä jälki suoraan ruotsien uutistalolle!

Hän hiihti jo kovaa vauhtia sysien voimakkaasti sompasauvalla, jonka yläpäässä oli terävä karhukeihäs. Vasta nyt huomasi Hilippa tämän keihään ja hänen aivoissaan vilahti ajatus, että olipa hyvä, kun sattui käteen tällainen sauva. Aivan kuin Isä Jumala olisi siinä kiireessä satuttanut juuri tämän sauvan hänen kouriinsa!

Hilipan vauhti yhä paranee, hädin tuskin kykeni serkkumies häntä seuraamaan. Nyt lähestyttiin niemen sivussa olevaa mutkausta, jossa sakea metsätylväs työntyi kauemmas järvelle päin. Ja mitäpä näkyikään tuolta pimeän metsän rannaksesta, sieltä näytti irtautuvan hiihtäjä ja lähtevän kovalla vauhdilla kiitämään lahden perukkaa kohden!

Riilokin jo epäselvästi erotti tuon hiihtäjän ja nähtävästi oli Hilippa jo aiemmin sen äkännyt, sillä Hilipan vauhti oli kiihtynyt vallan hurjaksi. Ei Hilippa enää katsonut taakseen, ei hän välittänyt, kykenikö hitaampi serkkumiehensä häntä seuraamaan. Hän mieli tavoittaa pakenijan, ennen kuin tämä ennättäisi rantaan ja siitä omalle kartanolleen.

Riiko oli jäänyt jo kauas jälkeen, mutta yhä Hilippa parantaa vauhtiaan. Hän oli tunnettu ikätoveriensa kesken mainioksi hiihtäjäksi ja nyt olikin hänellä edessään otus, jota kannatti tavoittaa. Parastaan pani kyllä pakenijakin, mutta välimatka lyheni nopeasti ja pelastavaan rantaan oli vielä taivalta.

Pakenija katsoi yhtenään taakseen ja tämä hidasti hänen kulkuaan. Hilippa läheni kuin vihuri, kuin myrskyn ajama pilvenlonka. Hän otti pitkiä potkuja ja käsi puristi lujasti sompasauvan vartta. Nyt hän viskasi pois rukkasensa ja piteli sauvaa paljain kourin, keihään putkirauta tuntui kylmänä hänen kädessään ja sen terä välähteli pimeässä uhkaavasti. Mikäli hän saattoi huomata, oli se hyväksi hiottu ja tekisi kyllä tehtävänsä tarpeen tullen!

Mitä nyt? Pakenija pysähtyi ja jäi odottamaan perässä tulijaa. Huomasi kai, ettei ennättäisi rantaan ja valmistautui avoimella jäällä vastaanottoon.

Nyt syöksähti Hilppa hänen luokseen, mutta silloin välähti miehen kourissa kirves ja synkeästi kiroten hän sinkosi tämän aseensa tulijaa kohden. Vähältä piti, ettei maltiton hyökkääjä saanut sitä suoraan otsaansa. Vain äkisti sivulle paiskautuen notkea Hilippa vältti kohtalonsa, ja ennen kuin ruotsi ehti turvautua keihässauvaansa, sattui jo Hilipan ase hänen rintaansa.

Ruotsi kellistyi maahan. Vielä kirskahtivat hänen hampaansa, mutta valitushuutoa ei kuulunut huuliltaan.

Hengästyneenä silmäsi Hilippa rannalta häämöttävään taloon. Sieltä ei silmä erottanut pimeässä mitään liikettä, koko talo näytti autiolta ja kuolleelta. Kai siellä sentään valvottiin pirtissä ja tarkattiin pienistä akkunaluukuista palon kajastusta, mutta tokkopa lienevät huomanneet tätä melkein kotirannassaan tapahtunutta yhteenottoa.

Samantekevä, tottapa huomasivat, kun mies ei palaisikaan pirttiinsä. Tottapa tulivat etsimään ja löysivät täältä löytösensä!

Hilippa kumartui uhrinsa puoleen ja kiskaisi keihäänsä pois haavasta, Hän pyyhki siitä enintä hurmetta uhrinsa vaatteisiin ja niin lähti hän hiihtämään takaisin Riiko serkkuaan vastaan.

Lumessa makaava mies näytti oikovan jalkojaan ja kuulosti hiukan ökisevänkin, mutta Hilippa ei enää katsahtanut taakseen. Hän arveli maksaneensa tihutyön riittävällä mitalla.

Käräjät oli käyty nopeasti, ilman todistajia... takamaan ylhät käräjät!

Hilipan ja Riikon palatessa takaisin palopaikalle oltiin siellä jo täydessä lähtötouhussa. Turkiskuormia oli hiukan pengottu ja näin syntyneihin koloihin olivat saaneet paikkansa Simanan emäntä Mateli ja molemmat tyttäret. Ei ollut onnettomuuden uhreilla muuta neuvoa kuin lähteä keskellä yösydäntä Kauro vanhuksen vierasvaraiseen pirttiin..

Kun rekensä luona askaroiva Kauro huomasi Hilipan ilmestyvän pihamaalle, tiedusti hän ohimennen:

— Ka missäpä kävitte hiihtelemässä?

— Tuolla kävimme rannassa... vanhoja suksenlatuja tarkastelimme! vastaa Hilippa vältellen.

Hurmeinen keihäs oli yhä hänen kädessään, mutta lähtötouhussa ei kukaan kiinnittänyt siihen huomiota. Hilippa ja Riiko menivät oman rekensä luo, Hilippa mieli jo tarttua ohjaksiin ja nakata keihään pois kädestään, mutta silloin alkoi kuulua rannasta Pankakosken puolelta reen ratinaa ja pimeän läpi nähtiin sieltä uuden tulijan nousevan pihaan. Palon kajastus valaisi vielä siksi hyvin, että tulija tunnettiin oitis Simanan ruotsinuskoiseksi naapuriksi, Markus Lehikoiseksi. Toinen hänen reessään istuva mies oli hänen renkinsä, sama miehen vekara, jonka Hilippa oli tavannut markkinoilla naapurin isännän seurassa.

Tulijat näyttivät ensin aika lailla hämmästyvän odottamatonta tapaamista, mutta pian kielevä ruotsi tointui hämmästyksestään ja alkoi osanottoa teeskennellen päivitellä tapahtunutta onnettomuutta.

— Kun pitikin näet sattua mokoman tapaturman juuri markkinoiden aikaan! vaikeroi hän. — Näkyvät sentään ihmiset pelastuneen, liekö joku hyvä naapuri joutunut hätään... nukkuvia herättelemään?

— Oli hyvä naapuri käynyt! virkahtaa Hilippa kolkosti ja astahtaa askeleen kielevää ruotsia kohden. — Oli naapuri käynyt, vaan oli mokoma unohtanut nukkuvat herättämättä... salvan oli vääntänyt sintsin ovelle ulkoa päin. Sen hyvän työn oli naapuri tehnyt!

Lipevän ruotsin kieli kangistui, hän alkoi peräytyä rekensä luo. Mutta Hilippa astahti nyt aivan hänen eteensä ja pakisi yhä kolkommin:

— Minä tavoitin sen hyvän naapurin miehen... yritti pakoon, ka huono oli hiihtämään. Palon kykeni sytyttämään, ihmiset... turvattomat naiset kykeni sisään telkeämään, ka hiihtämään oli ylen huono... tavoitin hänet tuolla lahden jäällä!

Markus Lehikoinen ei kysynyt, kuka oli tuo naapurin mies. Hän näki vastauksen Hilipan jylhästä muodosta, hän kiepsahti nopeasti rekensä seville ja alkoi nykiä hevostaan lähtöön, mutta Hilippa tarttui lujalla kädellä ohjaksiin ja sanoi jyrkästi:

— Ka mihinpä tuli moinen kiire ja hoppu! Vai eikö kielevä ruotsi haluakaan tietää, kuka oli se naapurin mies? Ka sama, vaikka jätämmekin nimen sanomatta. Sen kuitenkin sanon... mies ei kyenne omin voimin hiihtämään kotiinsa... jäi tuonne jäälle vuottelemaan veljeään ja muuta ylen rakasta sukuaan!

Hilipan jylhä äänenpito oli jo saanut lähtöä tekevät Pankajärven miehetkin hämmästymään. Jehki vanhus oli huomannut verisen keihään Hilipan kädessä ja nyt näki sen jo Kaurokin. Mutta Hilippa ei välittänyt kenenkään läsnäolosta, hän piteli yhä pelosta kelmenneen ruotsin ohjaksia kädessään, tunki hurmeisen keihäänsä miehen nenän eteen ja jylisi:

— Tuntenetko, kielevä ruotsi, kenen on verta tässä keihäässä? Läheistä lie sinulle, ylen läheistä, vaan siitä emme nyt enää pakise. Nyt pakisemme siitä, kenen on muutettava näiltä mailta, tehtävä naapurilleen tilaa. Te mielitte panna meikäläiset muuttamaan, vaan siitä ei tule mitään! Simanan taloa ei muuteta, uusi pirtti rakennetaan tähän palaneen paikalle ja sinun on muutettava Pankajärveltä muuanne... paras lähteäksesi ruotsien yleisemmille elinmaille! Keväthankien joutuessa rupeamme tähän rakentamaan uutta pirttiä ja silloin on sinun ja sinun sukusi oltava täältä tiessään! Ja paras jos veisit talosi mukanasi tai polttaisit lähtiessäsi! Ja nyt, ovela ruotsi, herra Henrikin lähettämä salasyökäri, mene etsimään veljeäsi!

Hän heitti ohjakset käsistään ja viskasi verisen keihään pihamaalle. Sen jälkeen hän käveli oman rekensä luo virkahtaen ohimennen isälleen:

— Taatto, mene rekeesi, jo on aika lähteä lämpimiin suojiin!

Kauro vanhus mieli jotakin sanoa, mutta Hilippa lisäsi vielä:

— Toisen kerran pakisemme tästä asiasta, rakas taatto! Nyt on jouduttava matkaan!

Kauro painoi päänsä alas. Hän huomasi tulleensa vanhaksi ja tarpeettomaksi. Hän oli mietiskellyt tätä naapurinsa asiaa puoleen ja toiseen, mutta nyt olikin Hilippa selvittänyt koko pulman yhdellä sivalluksella ja hänen oli mukauduttava tähän ratkaisuun. Nöyrästi hän meni rekeensä.

Enempää ei puhuttu. Reet narisivat lumessa ja läksivät perätysten liukumaan myötärinnettä alas jäälle.

Hetkisen kuluttua oli pihamaa autiona. Sammuva palo loi siihen vielä heikkenevää kajastustaan. Kieppuvia lumihiutaleita tuli maahan, niitä tuli yhä sakeammin ja joutuisammin. Näytti kuin olisivat ne alas tullessaan kiirehtineet ja hoputtaneet toisiaan saadakseen ennen aamun valkenemista peitetyksi tuon kytevän palopaikan, tuon pihamaalle viskatun verisen keihään... kaikki yön aikana tehtyjen tihutöiden jäljet.

Lumi on niin kärkäs jälkiä peittelemään. Kunpa eivät ne peitetyt jäljet milloinkaan paljastuisi näkyviin.

V.

Hilippa, Riiko, vanha Jehki ja joukko muita Pankajärven miehiä ovat lähteneet pitkälle taipaleelle. Heillä on kuormissaan markkinoilta kertyneet metsänviljat ja vahvasti eväitä sekä miesten että hevosten varalle. Tarvittiinkin näitä eväitä, sillä he ovat matkalla Vienaan, Suman suurille talvimarkkinoille.

Varhain aamupimeällä he lähtivät Pankajärven Vannilasta, ajelevat koko päivän suoraan rajalle päin vetävää talvitietä ja ennättävät illan pimetessä Ohtavaaran salopirttiin, joka oli jo melkein valtakuntien rajalla.

Ohtavaaran salolla kävivät Pankajärven miehet joskus kaatamassa kaskia ja talvisinkin elosti siellä yksinäisessä salopirtissä säännöllisesti joku Pankajärven mies. Siellä säilytettiin näet varastossa Vienan suolaa, välistä muitakin rajantakaisia tavaroita, kun ei niitä nykyisen ahdingon aikana uskallettu tuoda suurempaa määrää kerrallaan omaan kotikylään.

Tällä kertaa oli salopirtin asukkaana Jehki Maurosen veli, yksinäinen Miitrei ukko, jo kahdeksiinkymmeniin ennättänyt tietäjä ja virsiniekka. Yön aikana soitteli Miitrei kanneltaan ja teki ahkerasti taikojaan, jotta Vienan kävijäin markkinamatka hyvin luonnistaisi, jotta kaikki katehien panemat poikenluomat menisivät mitättömiksi.

Saatuaan kuulla matkamiehiltä Simanan pirtin palosta ja Hilipan kostosta tihutyön tekijälle, kysyi ukko Miitrei terhakasti:

— Liekö sinne jäälle kylmennyt se musta ruotsi, vai jäiköhän elämään?

Miehet eivät varmaan tienneet, elikö ruotsi vielä. Hengissä oli hänet kyllä löydetty jäältä, mutta kovin heikkona, jo melkein kangistuneena. Epätietoista oli miehen virkoaminen mokoman suoneniskun jälkeen.

Ukko Miitrei pudistelee päätään ja pakisee huolestuneena:

— Jo teit, Hilippa poikaseni, keskentekoista työtä, kun jätit henkiherjan mustan ruotsin ruumiiseen. Olisi pitänyt katsoa hänen silmiään ja jos ei näkynyt niissä kuolinkelmua, niin toistamiseen olisi pitänyt iskeä!

— Emäkehno hänen silmiään rupesi katsomaan! nauraa Hilippa. — Arvelin maksaneeni tihutyön riittävällä mitalla ja sinne jätin taakseni vilkaisematta!

— Paha seikka, ylen paha seikka! mutisee vanha tietoniekka. Siitä jos vielä virkoaa musta ruotsi, niin varo itseäsi, Hilippa poikaseni!

— Ka en pahoin pelkää kostoaan! nauraa Hilippa ylimielisesti.

Rajantakaisesta Repolan pokostakylästä karttui matkuetta lisää. Pitkä jono hevosia seisoi pokostan napaeläjän Ontrei Sernin tilavalla pihamaalla, kun kokoonnuttiin pitkämatkaisia hyvästelemään. Tilaisuuteen oli vartavasten hankittu pokostan pappikin matkalle lähteviä siunaamaan. Hän kulki reeltä reelle kantaen pyhäistä Miikkulaa, markkinamiesten suojelijaa, ja pirskoitti pyhällä vihkivedellä lähtijöitä. Muustakin lähtöä katsomaan kokoontuneesta rahvasjoukosta kuului toivotteluja:

— Spoassu jumalainen ja pyhä Miikkula kerallanne! Tervehinä takaisin tulgoa!

Repolasta lähdettyä olikin talvisen Vienan matkan vaikein taivallus edessä: kymmenpeninkulmainen erämaamatka Rukajärven pokostalle. Koko tällä välillä ei ollut ainoatakaan asuttua kylää, vain päivänmatkojen päähän rakennettuja metsäsaunoja, joihin matkalaiset saattoivat yöpyä.

Talvitien pohja oli kyllä käyty merkitsemässä syksyllä, mutta siihenpä olikin sitten jäänyt tiestä huolehtiminen. Matkalaiset saivat tehdä tiensä mennessään ja siinä kysyttiin sekä miesten että hevosten voimia. Etunenässä kulki suksimiehiä, »tien hiihtäjiä» ja näiden kantapäillä seurasivat ne hevosmiehet, joilla oli vähimmän kuormaa tai paraimmat hevoset. Kun tuli eteen vaikeampi kinospaikka, täytyi tien hiihtäjien, välistä muidenkin, tarttua lapioihin ja raataa hikipäissä, kunnes päästiin jälleen jatkamaan taivalta.

Taivalta tehtiin laulaen ja hoilaten, jotta susilaumat, erämaan pitkähäntäiset valtiaat kaikkoaisivat pois matkueen lähettyviltä. Yöpymispaikoissa saattoi niistä nakata koko rienan, varsinkin jos pahansuopa oli nostattanut pitkähäntiä markkinamiesten kimppuun. Silloin ei auttanut muu kuin matkueessa olevien tietoniekkojen täytyi väkevillä loitsuilla tehostaa lähtiessä saatuja papin siunauksia.

Rukajärvelle päästyä jo hiukan helpotti ja vielä tuntuvammin helpotti, kun päästiin seuraavaan suurempaan pysähdyspaikkaan, Tunkuen pokostakylään. Siinä yhtyi Repolan ja Pielisen miehiin pohjoisesta päin tulevia Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen kauppaveikkoja. Kesäisin nämä, samoin kuin Repolan ja Pankajärven miehetkin, tekivät suolamatkansa Kemiin, jonne päästiin melkein yhtenäisiä vesiteitä, suuren Kemijoen ja sen latvajokien väyliä pitkin. Mutta talvisin ei Kemi ollut muodissa; joka suunnalta pyrkivät Vienan veikot ja Aunuksen miehetkin Suman suurille riistamarkkinoille. Nämä markkinat olivat meidän kertomuksemme aikoihin yhtä suuressa maineessa kuin myöhemmin Sungun kuuluisat markkinat Keski-Aunuksessa.

Lähempänä Sumaa olivat talvitiet jo hyvin ajettuja ja yhtenään niillä liukui pitkiä hevosjonoja. Joka ilmansuunnalta näitä hevosjonoja suoltui ja kaikki ne painuivat ja pakkautuivat Suman kauppakylää kohden. Tämä Karjalan rannan kaakkoiskolkassa oleva paikka näytti yhtäkkiä tulleen koko pohjolan keskipisteeksi.

Hilipan Riiko serkku, joka oli ensimmäistä kertaa Suman markkinoilla, joutui tässä hevosten ja outojen ihmisten vilinässä kokonaan päästään pyörälle. Hän pakisi hengästyneenä Hilipalle:

— Enpä osannut poika poloinen aavistaa, että näkisin elämässäni näin paljon väkeä koolla! Mistä kaikki lienevätkään?

— Mistäkö kaikki lienevät? naurahtaa Hilippa huolettomasti. — Näethän, että paljon on täällä Karjalan kauppaveikkojakin. Vielä enemmän lie Aunuksen miehiä ja niitäkin enemmän Venään maasta tulleita!

Hän ei valehdellut vakuuttaessaan, että kolmen laajan maan kauppaveikot olivat kokoontuneet Sumaan tapaamaan toisiaan. Vienan rannikon kauppamaine oli näihin aikoihin korkeammalla kuin konsanaan sitten muinaisen Perman päivien. Stolbovan rauhanteossa oli mahtava Ruotsi sulkenut kaikki Venäjän länteen vievät kauppatiet ja niin oli siirtynyt Vienan rannikolle koko laajan Moskovan valtakunnan kaupallinen keskus. Vienan satamiin tuli kesäisin suuria hollantilaisia ja englantilaisia kauppalaivoja Venäjän tuotteita noutamaan ja omia tavaroitaan myymään. Ja talvisin virtasi Vienan markkinapaikkoihin hevosmiehiä Venäjän kaikilta ääriltä; toiset tulivat noutamaan Vienan keittämöjen suolaa, mutta enimmät pyrkivät Vienan kaupungin ja Suman suurille riistamarkkinoille.

Metsänvilja oli halutuinta tavaraa, niin kuin se oli ollut ikimuistoisista ajoista karjalaisheimon eläntämailla. Vienan kaupungissa oli hollantilaisilla kauppiailla oikein oma kauppahovi ja tämän kauppahovin asiamiehet tulivat Suman markkinoillekin riistanahkoja ostelemaan.

Tästä yhtäkkiä suureen kukoistukseen kohonneesta Vienan kaupasta virtasi pieniä haarautumia meidänkin rajoillemme. Pohjoisempana Kemin puolen karjalaiset kuljettivat Vienan suolaa ja muita rajantakaisia tavaroita Kainuun rajan yli hamaan Oulun tienoille saakka vieden samalla näiden seutujen riistasaaliin Oulun porvarien käsistä. Samanlaista harmia tuottivat etelämpänä Repolan ja Pielisen miehet Kajaanin ja Brahean kaupungin porvareille sekä Ruotsin Karjalan hallitusherroille.

Vienan kaupallinen kukoistus ei kyllä kestänyt kauan. Ruotsin mahtavuuden mentyä Venäjän kauppa siirtyi jälleen toisille markkinoille, mutta jätteenä Vienan kaupan kukoistusajasta, aivan kuin tuon loistokauden sammuvana kajastuksena on Vienan veikkojen laukkukauppa jatkunut meidän maassa nykypäiviin asti. Unohdukseen jääneen karjalaisheimon laiha perintöosuus!

Kauro Vanninen oli tavallisesti esiintynyt Suman markkinoilla kotipuolensa miesten edustajana. Nyt sai nuori Hilippa periä tämän vastuullisen tehtävän ja hän hoitikin tehtävänsä hyvin. Vanha Jehki oli kyllä hänen apunaan, yhtenä he menivät hollantilaisen kauppahovin asiamiehen luo, ja nopeasti siellä saatiin metsänvilja myydyksi.

Kauppahovin asiamies muisti hyvin Kauro Vannisen, ja kun hän nyt näki Kauron pojan edessään, tarkasteli hän tätä paljon maailmaa kokeneen miehen silmällä. Tarkastelun tulos oli odottamaton, hän löi Hilippaa olalle ja virkahti:

— On vahinko, että sinä elät siellä kaukana Pielisen pokostalla! Sinun pitäisi jäädä tänne Sumaan, tai vielä parempi, jos tulisit Vienan kaupunkiin ja rupeaisit meidän mieheksi, kauppahovin mieheksi. Me kasvattaisimme sinusta suuren kauppamiehen!

Hilippa nauroi huoletonta nauruaan.

— Pielisen pokostalla tarvitaan myös miehiä!

Ei, hän ei aikonut jäädä kauppahovin palkkalaiseksi. Hän aikoi pysyä omana herranaan ja käskijänään!

Repolan ja Pielisen miehet majailivat vanhan kotipuolen miehen talossa, Mikiforo Sernin talossa. Ukko Mikiforo oli Repolan Ontrei Sernin veli ja hän oli aikanaan tullut kotivävyksi Suman kauppakylään.

Kun vanha Jehki kertoi hänelle kauppahovin asiamiehen ja Hilipan keskustelusta, nauroi ukko Mikiforo makeata naurua. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen ovelat tihrusilmänsä jo kiintyivät tarkastelemaan Hilippaa ja hän nyökytteli päätään hyväksyvästi: Mitäpä kauppahovi teki Hilipalla, Hilippa oli uljas briha ja kelpaisi muuhunkin!

Sattui näet ukko Mikiforolla olemaan sorea tytär, ainokainen Okahvi lapsensa. Ja niin se kävi, että vanhan Mikiforon talossa ruvettiin osoittamaan Hilipalle erikoista huomaavaisuutta. Mikiforo vihjasi Hilipasta hyvinvointia hyllyvälle Doarie emännälleen ja Doarie puolestaan vihjasi Okahvi tyttärelleen. Ja oikeastaan oli Okahvi huomannut Hilipan jo ennen maammonsa vihjausta, oli kuin olikin huomannut!

Näin syntyi oikealla ja vasemmalla ansoja Hilipan tielle. Mutta Hilippa aikoi kuin aikoikin pysyä vielä vapaana, kaikin puolin vapaana. Hän huomasi kyllä sorean Okahvin lempeät silmäykset ja huomasi myös Doarie emännän kehoittelevat maammon katseet, mutta vapautensa hän aikoi vielä säilyttää.

Pielisen pokostalla tarvittiin myös miehiä!

Paluumatkalle eivät Repolan ja Pankajärven miehet ottaneet varsin paljon kuormaa. Suolat haettiin kesällä venepelissä Kemin kaupungista, nyt ostettiin Suman markkinoilta vain hyvää ryssän juhtinahkaa ja Hollannin palttinaa. Ostettiin myös muita kankaita ja kaikenlaista rihkamaa kotipuolella kaupattavaksi.

Lähtiessään pistäytyivät miehet Sumassa olevaan Solokoin monasterin luostarikartanoon. Kuka osti sieltä itselleen kotijumalan, kuka tuohuslampun tai pari vahakynttilää kotipokostan kirkkoon vietäväksi.

Vanha luostariveli oli aulis näyttelemään tavaroitaan, ja siinäpä Hilippa, näitä pyhiä esineitä tarkastellessaan, sai yhtäkkiä loistavan ajatuksen. Hän kysäisi Jehki vanhukselta:

— Liekö näiden kotijumalaisten kauppa luvallinen Ruotsin Karjalassa?

— Tottapa lie luvallinen joka paikassa Karjalan ristirahvaan eläntämailla! arveli Jehki vanhus.

Samaa arvelivat toisetkin miehet. Tosin ei kukaan ollut kulkenut kotijumalaisia kauppaamassa, vähän niiden kauppa olisi tainnut kannattaa. Korkeintaan vietiin pyhä Miikkula tai Jumalan Äiti hyvälle naapurille tervetulleeksi markkinaviemiseksi, mutta kukapa nyt olisi lähtenyt vartavasiten näitä kauppaamaan!

— Ka minäpä mielin lähteä! julisti Hilippa hämmästyneille kauppaveikoille.

Ja hän antoi tavaroiden näyttäjälle lyhyen määräyksen, että hänen varalleen oli pantava kokonainen suuri arkullinen kotijumalaisia ja toinen samanlainen arkullinen tuohuslamppuja ja suitsutusaineita.

Kauppaveikot naureskelivat, että taisipa siinä olla hänelle kaupattavaa eliniäkseen. Mutta Hilippa antoi heidän naureskella, runsaalla kädellä hän maksoi luostariveljelle tavaroiden hinnan. Taisi mennä muutamia hopeakolikoita liikaakin ja ylen suuresti ihastui vanha luostariveli tähän avokätiseen kauppaveikkoon. Ei hän herennyt Hilippaa kiittelemästä ja hänelle hyvää matkaonnea toivottelemasta. Vielä lupasi lukea messujakin turvatakseen Hilipan menestyksen!

Paluumatkalla saatiin kokea ankaria sydäntalven pyryilmoja ja purevia pakkasia. Suuret susilaumat saattelivat erämaataipalilla markkinamiehiä ja yöpymispaikoissa jouduttiin monasti melkein käsikähmään näiden nälkiintyneiden rosvojen kanssa. Eivät enää auttaneet tietomiesten manauksetkaan, pelosta vauhkoille hevosille täytyi kyhätä yön ajaksi havusuojus ja siihen äärelle viritettiin suuri nuotio, jonka lämmössä miehet vuoron perään pitivät vartiota.

Hilippa oli muita ahkerampi istumaan öitään nuotion ääressä. Joskus oli Riiko serkkunsa hänen pakinatoverinaan, mutta usein hän lähetti Riikonkin nukkumaan metsäsaunan hiottavaan lämpimään ja valvoi yksinään. Öinen erämaa kiehtoi ja lumosi kummasti Hilipan mieltä, hän tarkasteli kiiluvia taivaan tähtiä, kuunteli pakkasen paukahtelua ja kaukaista susien ulvontaa. Tämä oli Karjalan sydänsalojen villiä elämää ja Hilippa tunsi mainiosti sopeutuvansa tähän elämään. Sydän tuntui laajentuvan, veret kiertävän nopeammin ja välistä sai Hilippa polttavan mielihalun käydä painiskelemaan kaikkia öisen erämaan kesyttömiä mahteja vastaan.

Välistä muisteli Hilippa oman kotiseutunsa olojakin. Susien ulvonnasta hän muisti herra Henrikin ja syökärin ja Brahean kaupungin porvarit ja Kajaanin kamasaksat. Ulvovia susia nekin olivat, herra Henrikki oli oikein vanha, paatunut uroshukka ja toiset olivat pienempiä, vähäisempiä, mutta yhtä nälkiintyneitä ja kiukkuisia. Heidän poloisen karjalaisheimonsa pään menoksi ne hioivat hampaitaan, ja usein ne saivat yllytetyksi kaikki Pielisen pokostan ruotsit ulvomaan samassa kuorossa. Ja jopa olikin tuo ulvonta ottanut luonnon raukalta karjalaisrahvaalta, niin vapisivat poloiset kuin nuo heidän heponsa vapisivat täällä erämaassa. Harva heidän joukostaan uskalsi enää nousta puoltamaan omia oikeuksiaan.

Mutta hänpä aikoi uskaltaa! Sai ulvoa herra Henrikki miten hyvänsä, ei hän aikonut väistyä eikä ruveta vauhkona vapisemaan!

Hilippa naurahtaa omalle kiihtymykselleen ja nyt sukeltaakin jo mieluisampi kuva hänen muistoonsa, kuva viimeisiltä Lieksan markkinoilta. Hän muistelee herra Henrikin tytärtä, ylpeätä Brita neitoa, jota hän oli puristanut syliinsä ja jonka kauniit silmät olivat säikkyneet hänelle niin palavaa kiukkua. Mikäpä lie ollutkin, kaikki muut soreat neidot unohtuivat hänen mielestään käden käänteessä. Niin oli unohtunut Suman majapaikan kaunis Okahvikin, vanhan Mikiforon sorea tytär, ei Hilippa uhrannut hänelle enää ainoata ajatusta. Toista oli tuo ylpeä ruotsi, hentonen ja solakka Brita neito. Britan kuva tuntui syöpyvän yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen mielikuvitukseensa.

Britan isän nimeen liittyi kaikki se vääryys ja sorto, jota Karjalan ristirahvas sai kärsiä Pielisen pokostalla. Ja samalla, kun Hilippa ajattelee tuota sortoa, samalla hän muistelee myöskin Britaa. Ja tuntui kuin Britan kuva olisi yllyttänyt ja rohkaissut häntä ryhtymään taisteluun tuota sortoa vastaan, kuin Brita olisi luvannut tulla hänen puolelleen taistelussa!

Kaukana laulaa susien kuoro, pakkanen paukahtelee, nuotio lämmittää. Ja Hilippa hymyilee rohkeata hymyään, ylimielistä hymyään.

Hän tunsi olevansa väkevä taistelussa, jos Brita tulisi hänen puolelleen!

VI.

Kevät on joutunut kreivilliselle Pielisen pokostallekin, suurten takamaiden myöhäinen kevät. Humisten sulavat hanget toukokuun auringon hautomina, ilmasta kuuluu jo etelän mailta saapuvien muuttolintujen äännähtelyä ja eräänä tavallista lämpöisempänä päivänä alkavat Pielinen ja suuri Lieksanjoki luoda jääpeitettään.

Herra Henrikin virkatalo on kaupunkisaaren kohdalla aivan rantaäyräällä ja siitä on hyvä seurata jäiden lähtöä. Monena päivänä ja monena lauhkeana kevätiltana istuu Brita neito saunan vieressä rantapengermällä ja tarkastelee uteliaana joella tapahtuvaa talven mahdin murtumista, ohitseen soluvien jäiden taivallusta.

Ensi päivänä tuli aivan hienoa jääsohjoa, läheisen Pankakosken särkemää ja rouhentamaa, mutta toisena päivänä alkaa jo tulla särkymättömiä jäälauttojakin, leveitä ja paksuja jullikoita, joille vihainen Pankakoski ei ole tuottanut suuriakaan vaurioita. Ne kulkevat Britan ohi jykevinä ja arvokkaina ja monen mukana on kaikenlaista tavaraa, jota virran tyrskyt eivät ole saaneet matkan varrella pois huuhdelluksi.

Tuossa menee lautta, jonka reunoissa on rämerantojen turvetta ja suuria sammalmättäitä karpalorönsyineen ja puolanvarsineen; tuossa toinen, jonka päällä kellottaa suuri lenkokuusi. Se on nähtävästi kasvanut jollakin rämeisellä rantaniemekkeellä ja siitä nykäisi matkalle lähtevä lautta sen juurineen päivineen mukaansa. Juurista on matkan varrella karissut ja huuhtoutunut kaikki tarpeeton roska tiehensä ja ne sojottavat nyt korkealla avuttoman paljaina ja runneltuina.

Ja mitäs tuolta oli tulossa? Brita tarkkaa uteliaana lähenevää jäälauttaa. Eikös olekin sen mukana vanha venelaho, puoliksi lautalla, puoliksi vesivarassa! Brita kokee arvailla, että olisikohan tuo lautta lähtenyt Pankajärvestä ja olisikohan tuo vanha vene Pankajärven karjalaiskylän miesten omaisuutta.

Nyt lautta soluu hitaasti ja hätäilemättä Britan ohi, virta nykii ja pyörittelee sitä, mutta vene pysyy itsepintaisesti sen matkassa. Taisipa ollakin lauttaan kiinni jäätynyt. Nähtävästi se oli jo syksyllä hylätty jäihin, lahonut venerumilas, aikansa palvellut, ja tuossa se nyt taivalsi viimeistä matkaansa.

Nyt meni jo lautta veneineen kaupunkisaaren ohitse, takertui vielä viimeisen kerran kiinni saaren rantaan ja sitten vähitellen kantautui kauemmaksi, hävisi Pielisen avartuneelle ulapalle.

Britan povelta kohosi huokaus. Aiheuttiko sen huokauksen tuon hylyksi jätetyn, isännättömän veneen taivallus? Vai olisiko ollut toinen syy?

Kevätillan hämyiseltä taivaalta kuului voimakasta siipien havinaa ja joutsenparven joikumista. Ne lensivät Britan pään yläpuolella ja suuntasivat matkansa joen juoksun mukaan sinne, mistä nuo jäälautat tulivat. Eivät laskeutuneet edes levähtämään Pielisen suliin, vaan lensivät kauemmaksi, kenties Pankajärveen, kenties kerrassaan itäisen rajan taakse.

Siitäkö tuo Britan huokaus aiheutui, kun joutsenet eivät pysähtyneet heidän vesilleen? Brita oli kuullut tämän tienoon alkuperäisen karjalaisrahvaan pitävän joutsenta pyhänä lintuna, mutta heikäläiset, luterinuskoiset uudiseläjät, niitä vainosivat säälimättä, niin kuin ne vainosivat karjalaisrahvastakin. Nyt oli jo karjalaisrahvaan valta-asema Pielisen rannoilta häviämässä ja valkojoutsenetkin hävisivät heidän mukanaan.

Pankajärvessä kuuluivat joutsenet vielä viihtyvän, mutta sepä olikin karjalaisten järvi. Sen rannoilla ei vielä elänyt ainoatakaan ruotsia, ei ainoatakaan heikäläistä.

Brita tiesi, että niin oli asia, Pankajärvellä eivät heikäläiset menestyneet. Pari vuotta sitten oli sinne muuttanut kaksi heikäläistä perheineen, mutta tänä talvena hankiaisten aikaan olivat nämä uudiseläjät tulleet takaisin.

Brita tiesi tämän siitä, että toinen näistä miehistä oli käynyt hänen isänsä luona ja haikeasti valitellut kokemiaan vastuksia, mitä lienee valitellut karjalaisten röyhkeyttä. Pankajärven Vannisista siinä oli puhuttu ja Maurosista, varsinkin Vannisista. Liukas ja vastenmielinen luikari oli tuo uudiseläjä ollut Britan mielestä, ja parhaansa mukaan oli se koettanut panetella karjalaisia, mutta kun hänen isänsä oli tiukannut mitä kolttosia karjalaiset olivat nyt viimeksi tehneet, niin selkeää ja suoraa vastausta ei tullut mieheltä.

Ja niin oli mies mennyt matkoihinsa, oli sanonut lähtevänsä Viensuun kylään, jossa jo ennestään eleli hänen sukuaan. Ja kun isä oli tiedustanut miehen veljestä; siitä toisesta uudiseläjästä, niin sen oli sanonut jo olevan siellä Viensuussa ja autioksi olivat muka jättäneet talonsa Pankajärvelle. Eivätkä muuttaisi sinne ennen kuin heidät vietäisiin kreivillisten rakuunoiden turvissa autioksi jääneeseen uudistaloonsa.

Hänen isänsä, oli jäänyt miehen mentyä ärisemään ja sadattelemaan. Oli sadatellut sekä noita uudiseläjiä että karjalaisia. Varsinkin Pankajärven Vannisia oli isä sadatellut, sitä ikuista salasaksojen pesuetta!

Myöhemmin oli Brita kuullut palvelijoidenkin kuiskuttelevan tuon miehen käynnistä ja siitä, mikä oli nuo uudiseläjät oikeastaan karkoittanut Pankajärveltä. Jotakin salaperäistä ja synkeää siellä oli tapahtunut, mutta kukaan ei tuntunut tarkoin tietävän, mitä se oli. Yksi puhui karjalaisten noitakeinoista, toinen kuiskaili muuta: Olivat muka nämä uudiseläjät polttaneet yhden karjalaistaan ja siitäpä syntyi tuima, öinen taistelu Pankajärven jäällä. Huonosti oli käynyt ruotsien siinä taistelussa, nuori ja rivakka karjalainen salasaksa oli keihästänyt toisen heistä henkihieveriin, mutta herra Henrikille ei muka uskallettu sanoa sitä suoraan, kun oli itse ensin ryhdytty tihutöitä tekemään, taloja polttamaan!

Ankaran sydämen tykytyksen sai Brita noita kuiskutteluja kuunnellessaan. Oliko niissä mitään perää ja kuka oli sitten tuo nuori ja rivakka karjalainen salasaksa? Hän tunsi kyllä yhden Pankajärven karjalaisen, nuoren ja rivakan miehen, peloittavan rivakan! Ja hänen isänsäkin tunsi varsin hyvin tuon miehen, nuoren Hilippa Vannisen!

Olisiko Hilippa tehnyt tuon tihutyön, josta kuiskuteltiin... keihästänyt heikäläisen, ruotsin? Brita tiesi Hilipan kyllä pystyvän sellaiseen. Jos karjalaisille tehtiin niin suurta vääryyttä, että heidän talojaan poltettiin, niin Hilippa kyllä tarttui arvelematta karhukeihääseen. Hän tiesi tuon nuoren karjalaisen pystyvän muuhunkin kuin karhukeihästä käyttelemään, syvä punastus väräjöi Britan poskilla, kun hän muisteli, mihin kaikkeen nuori Hilippa pystyikään!

Myöhemmin oli Brita koettanut udella isältäänkin Pankajärven tapahtumista, mutta isä oli vain ärissyt ja sadatellut. Ja uhannut toimittaa toisia uudiseläjiä Pankajärvelle, sellaisia, jotka eivät säikähtäisi salasaksoja!

No Brita kyllä ymmärsi isänsä kiihtymyksen. Houkutteluilla ja lupauksilla oli isä saanut jälleen muutamia uusia porvareja Lieksan kaupunkiin, ne rakentelivat paraikaa talojaan tuolla kaupunkisaarella ja pian joutuvilla kesäkäräjillä piti hänen isästään tulla tämän kaupungin pormestari. Siinä tarpeeksi syytä, minkä vuoksi isä ponnisteli niin tiukasti saadakseen karjalaiset luopumaan salakaupastaan. Sen loppuminen oli tämän uuden kreivillisen kaupungin elinehto.

Mutta Britakin ymmärsi nyt jo näitä asioita mielestään paremmin kuin viime talvimarkkinoiden aikaan. Hän oli kulkenut avoimin silmin ja avoimin korvin, hän oli tämän tästä pujahtanut isästään salaa naapuritaloon, tuonne karjalaisen Mafilo Vaakanaisen taloon. Mafilon tytär Tatjana, vilkas ja eloisa karjalaisneito, oli hänelle kertonut monta tarinaa karjalaisten kärsimistä vääryyksistä tällä pokostalla. Brita tiesi nyt heikäläisten olevan kaikkea muuta kuin enkelejä ja onnen tuojia näille raukoille rajamaille.

Huh, miten hän olikaan silloin talvella säikähtänyt nuoren Hilipan ryöppyävää sanatulvaa, mutta nyt hän oli vakuutettu, että siinä oli kuin olikin hyvin paljon totta pohjalla. Ja mihin tämä lopulta veisi, tämä taistelu? Pankajärven Vannisten tuhoonko se veisi? Vai Pielis-Brahean kaupungin häviöön? Vai löytyisikö välitie, sovittava välitie? Mutta hänen isänsä ei rakastanut sovitteluja ja puolinaisuuksia, isä oli päättänyt voittaa taistelun, maksoi mitä maksoi!

Brita katselee jäiden taivallusta ja jälleen kohoaa hänen rinnastaan huokaus. Joutsenet menivät Pankajärveen! Hän olisi toivonut niiden laskeutuvan tuohon kaupunkisaaren rantaan edes hetkiseksi levähtämään, mutta eivät laskeutuneet. Valkojoutsenet eivät rakastaneet heikäläisiä, ruotseja, vaan pitivät yhtä puolta karjalaisten kanssa!

Pankajärvi joutsenineen kangastelee tänä lauhana, keväisenä iltana Britan mielikuvituksessa jonkinlaisena tarujen järvenä, salaperäisenä satujen pyhättönä. Se nuoren Hilipan kotiniemi kuului olevan ihmeen kaunis, niin oli naapurin Tatjana hänelle kertonut silmät loistaen. Siellä oli vanha kalmistokin, ikivanha uhripuistikko ja siellä pieni tsasouna... rukoushuone tai uhriaitta, mikä lie ollut. Siellä kai nyt uiskenteli se äsken ohi lentänyt joutsenparvi, siellä uhripuistikon rannoilla. Siellä olivat valkojoutsenet pyhiä lintuja, onnen tuojia.

Ja pitäisikö tuon rauhoitetun tarujen paikan joutua raiskatuksi? Pitäisikö Pankajärvenkin joutua heikäläisten, ruotsien omaisuudeksi?

Masentuneeksi painuu Britan mieli, kumman masentuneeksi ja alakuloiseksi. Vaikka hän olikin herra Henrikin tytär.

VII.

Kesäkuun alussa varustautuvat Pankajärven miehet Vienaan suolamatkalle. Silloin on Vannilan niemen ranta-aittojen luona touhua ja hälinää. Totutun tavan mukaan kokoontuivat kaikki suolamiehet siihen tekemään viimeisiä lähtövarustelujaan ja niin siinä nyt paikataan ja tervataan veneitä, lujitetaan meloja ja sauvoimia, tarkastetaan kaikkia matkakapineita.

Paraana taiturina veneiden varustamisessa on Hilipan Ignoi setä, vakava ja hiljainen vanhapoika. Ignoi ei ole konsanaan kulkenut kauppamatkoilla, vaan elelee kotimiehenä: kalastajana, kaskenpolttajana ja venemestarina.

Kotimieheksi jäi nyt itse Kauro Vanninenkin. Hän on tämän kevättalven aikana hiukan sairastellut ja nopeasti vanhentunut, näytti siltä kuin nuo talviset tapahtumat olisivat riipaisseet pois maaperän Kauron jalkojen alta. Hän tunsi lähteneensä luisumaan hautaa kohden eikä hän enää halunnut lähteä suolamiesten johtajaksi.

Eikä Hilippakaan lähtenyt suolamatkalle. Hänellä oli omia suunnitelmiaan, hän aikoi lähteä pitkälle kauppamatkalle Ruotsin Karjalaan. Niin sai Vannilan sukutalon puolesta lähteä suolamiesten matkaan Hilipan vanhempi veli Arhippa, vankka ja tasainen, jo perheellinen mies. Arhippa olikin kuin luotu ohjaamaan suolavenettä vaarallisissa koskinivoissa, aina hän oli ollut taattonsa mukana kesäisillä matkoilla ja nyt lähti hän yksinään.

Tai ei aivan yksinään, hänen toverikseen sai lähteä hänen nuorin veljensä, vielä keskenkasvuinen Lari poikanen, perheen kuopus. Ensi kertaa pääsi Lari mukaan näin pitkälle matkalle ja niinpä olikin hän kaikkia muita innokkaampi lähtö varusteluja tehtäessä. Touhussaan hän juoksee edestakaisin venerannan ja eläntäpirtin väliä, kantaa veneisiin eväskontteja ja nahkapeitteitä. Kaikkea hän kantaa veneisiin, pienen kotijumalankin, pyhän Mukkulan, joka aina asetettiin suolaveneen kokkaan matkamiesten suojelijaksi.

Suolamiesten mentyä ryhtyy Hilippakin tekemään omia varustelujaan. Hän on valinnut toverikseen Riiko serkkunsa ja toiseksi soutumiehekseen hän on palkannut köyhän Timo Issakaisen, jonka hän talvella pelasti herra Henrikin kynsistä. Herra Henrikin tytär on Vie'in lautamiehen välityksellä lähettänyt moneen kertaan apua Timon perheelle, mutta eipä Timo arvellut näiden hyvien töiden estävän häntä palvelemasta toista suojelijaansa.

Ja Ignoi vaari on rakentanut Hilipalle uuden matkaveneen, niin sujakkatekoisen ja sorean koskiveneen, ettei sen veroista ole vielä nähty Pankajärven Vannilan venevalkamassa. Vasta tervattuna ja hyväksi kuivattuna, uusine airoineen, uusine perämeloineen ja uusine sauvoimineen se on kuin neitsyt rusoposkinen, juuri vihille valmistautuva.

Tähän veneeseen nyt Hilippa ja Riiko ryhtyvät kantamaan matkavarusteitaan. Ensin pannaan pohjalle yhtenäinen lautasuojus ja sen päälle ladotaan reunapuolille nahkakääröjä ja kangaskääröjä sekä rihkama-arkkuja, viime talviselta Vienan matkalta tuotuja tavaroita. Keskelle venettä, näkyvämmälle paikalle, asettaa Hilippa ne molemmat suuret puuarkut, jotka hän talvella osti Solokoin monasterin luostariveljiltä. Oli siinä nyt kotijumalaisia Karjalan ristirahvaalle, olipa totta vie oman pokostan tarpeiksi ja vähän muuannekin vietäväksi.

Jälleen kokoontuu kotiväki venerantaan lähtijöitä hyvästelemään. Kauro vanhuksen teki mieli varoitella poikaansa, mutta mikä lie ollutkin, kun ei varoittelemisesta tullut mitään. Hilippa oli niin varma ja hyvätuulinen, että Kauron täytyi vaieta hänen lähtiessään.

Toista oli Hilipan maammo, pyöreä ja toimekas Paraske muori. Hän sääli veneeseen eväsvakkoja ja lämpimiä peitteitä ja koko ajan oli hän yhtenään äänessä. Siinä tuli neuvoja ja siinä tuli varoituksiakin, miten poikuensa, rakkaimpansa tuli menetellä ruotsien eläntämailla.

Ja hereitä kyyneleitä itki Paraske muori viimeisen kerran Hilippaa halatessaan. Mutta Kauro vanhus salasi silmiinsä tulleen kosteuden. Vasta lähtijöiden mentyä näkymättömiin hän antoi vallan kyynelilleen ja meni Paraske muorin kanssa pyhitysniemen vanhaan tsasounaan. Siellä nämä uskolliset elintoverit anelivat kauan ja hartaasti Spoassu jumalaisen ja kaikkien pyhien suojelusta Hilipan matkalle, rakkaimman poikansa matkalle.

Simanan kotiniemen ohi kuljettaessa tarkastelee Hilippa ylpeänä uutta pirttirakennusta. Jo maiden sulaessa oli se saatu valmiiksi ja siinä se nyt komeili palaneen pirtin paikalla. Sen jyrkkä katonharja näytti aivan kuin uhmaten tarkastelevan omalta kotiniemeltään kauas Pankajärvelle, karjalaisten koskemattomalle järvelle.

Uhma välähtää Hilipankin silmistä, kun hän vilkaisee tuonne lahden perukkaan, josta näkyi ruotsien autioksi jätetty uudistalo. Olivatpahan väistyneet ruotsit, vaikka olivatkin itsensä herra Henrikin ja syökärin lähettämiä. Henkiin kyllä jäi se nokinaama seppä, musta ruotsi, mutta ehkäpä olikin parempi niin. Ei huolinut pelätä mitään jälkirettelöitä ja olipahan siellä varoittelemassa toisia ruotseja, jotta oli parasta jättää rauhaan Pankajärven karjalaiset.

Ei Hilipan mieleen juolahtanut, että musta ruotsi voisi hautoa kostoa. No, herra Henrikin hän kyllä tiesi mietiskelevän kostoa, hiovan hampaitaan, mutta eipä hän pahoin pelännyt herra Henrikkiäkään. Hän aikoikin nyt mennä tervehtimään herra Henrikkiä ja syökäriä. Tahallaan hän oli sovittanut matkalleen lähdön juuri kesäkäräjien ajaksi, jolloin Lieksassa pidettiin kesämarkkinoita. Eipä sen puolesta, että näillä kesämarkkinoilla olisi ollut metsänviljan tavoittamista, mutta hän mieli huvikseen pistäytyä katsomassa markkinoita ja siinäpä sopi yksin tein tehdä hiukan kiusaa vastustajilleenkin.

Pankakoskella sattui rämeäpuheinen Pervusa olemaan kotosalla ja hänpä ihmettelemään, mitenkä Hilippa työntyi moisine arvokkaine tavaraveneineen suoraan suden suuhun, paraaseen markkinahumuun. Olisi viivyttänyt lähtöään markkinoiden yli ja sitten yön aikaan kokenut pujahtaa ohi kaupunkisaaren Pieliseen.

— Ka lähde mukaan, niin saat nähdä, miten menemme kaupunkisaaren ohi! nauraa Hilippa ylimielisesti.

— Syöjätär sinun hurjapään kyytiin lähtenee! penäsi Pervusa kauhistuneena, vaikka hän ei ollutkaan juuri arkalasta kotoisin.

Mutta kun Hilippa vielä tovin häntä maanitteli, niin eikös jo Pervusa voittanut ensi pelästystään ja lyöttäytynyt matkaan. Hilipalla oli kai mielessään joku ovela kolttonen ja eipä Pervusalla ollut mitään vastaan, jos hänkin saisi olla mukana nolaamassa ruotseja.

Niin painuttiin Pankakoskelta vielä vähän matkaa myötävirtaan, mutta siellä Hilippa käänsi veneensä rantaan, muutamaan sakeametsäiseen lahdenpoukamaan. Siinä purettiin veneestä rannalle kaikki muu Vienan hyvyys, vain molemmat Solokoin monasterin luostariveljiltä ostamansa tavara-arkut jätti Hilippa keskelle venettä kelteästi näkyviin.

Timo Issakainen jäi metsän kätköön peitettyjä tavarakääryjä vartioimaan ja niin painuu vene jälleen eteenpäin virran keinuttamana. Airoissa istuva Riiko auttelee hiukan menoa ja Hilippa seisoo perässä ohjaten tukevalla melalla purtensa kulkua. Pervusa istuu keskituhdolla, suurten puuarkkujen vieressä ja ihmettelee mielessään, mihinkä tämä taivallus päättyisi. Hilippa oli kyllä parilla sanalla maininnut, mitä nuo tavara-arkut sisälsivät, mutta eipä Pervusa vieläkään käsitä, mitä Hilipalla oli mielessään. Tuntui kuin tuntuikin hiukan pintaa karmivalta lähteä suotta herra Henrikin ja syökärin näkyville, vaikkapa olikin vain noita luvallisia tavaroita matkassa.

Liekö Brita sattumalta seisoskellut kotinsa kohdalla rantapenkereellä vai lieneekö siinä katsellut kaupunkisaarelta näkyvää markkinavilinää. Nyt huomasi hän ylhäältä päin tulevan veneen ja jäi ylen hämmästyneenä katselemaan sen kulkua. Siinä tulikin toista kuin kevätjäiden mukana ajautunut pankajärveläisten venehylky, siinä tuli upouusi ja harvinaisen siro tehoinen koskivene ja uljaspa oli ohjaajakin veneen perässä.

Jo tunsi Brita tulijan hyvän matkan päästä, unissaankin hän olisi tuntenut tuon pitkän ja solakkavartaloisen miehen ja tuon ylimielisen hymyn, joka leikitteli Hilipan päivettyneillä, miehekkäillä kasvoilla.

Hilippa tervehti häntä reippaasti kättään heilauttaen ja syvä punastus kohosi kuin kohosikin Britan poskipäille. Tuskin hän ensi hämmingissään edes muisti ajatella, että hän oli ylpeä ruotsi, herra Henrikin tytär, ja ettei hänen sopinut vastata isänsä vihoissa olevan karjalaisveijarin tervehdykseen. Ja kun Brita vihdoin tämän muisti, oli muistaminen jo myöhäistä. Hilipan pursi oli jo lipunut hänen ohitseen ja kauhistuen huomasi Brita sen kääntyvän suoraan kaupunkisaaren rantaan!

Brita todella kauhistui Hilipan uhkarohkeata yltiöpäisyyttä. Oliko tuo mies aivan mieletön, kun meni veneineen suoraan tulliviskaalin ja hänen isänsä syliin, ja veneessä näkyi olevan tavaraa, luultavasti rajantakaisia, kiellettyjä tavaroita. Hätääntyneenä hän mieli huutaa Hilipan perään... pyytää tätä kääntymään nopeasti takaisin, soutamaan ohi kaupunkisaaren... mitä muuta hyvänsä tekemään!

Mutta Hilippa vilkaisi vielä taakseen ja hymyili hänelle jälleen ylimielistä hymyään, ja tämä hymy sai kuin saikin Britan malttamaan mielensä. Hänen tuli aivan kuin helpompi olla, vaikka sydänalassa tuntuikin vielä outoa vavahtelua.

Olipa hän todellakin aika pelkuri, herra Henrikin ylpeä tytär!

Seuraavassa tuokiossa laski Hilipan pursi rantaan aivan tullihuoneen kohdalle.

Syntyi siinä hälinää ja ihmettelyä. Uteliasta markkinarahvasta alkoi kokoontua joka haaralta töllistelemään tuota hurjapäätä karjalaismiestä, jonka tiedettiin kauppaavan rajantakaisia tavaroita ja joka nyt tuli tavaraveneineen rantaan niin kuin muutkin markkinamiehet. Viskaali Penttikin jo räsähtelee palavan katajapehkon tavoin tungoksessa ja ärisee Hilipalle:

— Piruako tänne tulit, kirottu salasaksa? Vai joko rupesi kaduttamaan ammattisi?

— Mitäpä minulla katumista, nauraa Hilippa veneensä perästä, — rehellisillä kaupoilla olen aina kulkenut, minkä olen kulkenut. Niin aion nytkin lähteä kulkemaan ja sitäpä tulinkin tänne... tavaroitani näyttämään, jotta ei vahingossa lähtisi mukaani mitään kiellettyä!

Jo oli joutunut rantaan herra Henrikkikin, mistä lie joutunutkaan. Ja hänen mukanaan oli käräjäherroja, Kajaanin konventin laamanni Johannes Cumovius ja muitakin. Herra Henrikin ensimmäinen ajatus oli pistää tuo röyhkeä karjalainen ilman muuta rautoihin, sillä jopa oli hänellä tarpeeksi tiedossaan Hilipan kepposia. Kenpä muu oli viime talvimarkkinoilla vienyt kaiken metsänviljan, kenpä muu kuin tuo julkea nulikka ja hänen kirottu pesueensa! Ja kenpä muu oli karkoittanut Pankajärveltä hänen sinne toimittamansa uudiseläjät? Tuo samainen veijari oli senkin tehnyt ja vielä keihästänyt toisen hänen suojateistaan henkihieveriin!

Siinä oli enemmän kuin tarpeeksi syitä miehen kahlehtimiseen, mutta seuraavassa tuokiossa jo herra Henrikki muisti, ettei hänellä ollut oikeastaan mitään todistuksia Hilipan syyllisyydestä. Ja tuossa oli nyt tuo laamanni, mokoma lakiherra, joka oli jo häntä muistuttanut yhdestä ja toisestakin omavaltaisuudesta. Ei sopinut turvautuakaan nyt suorasukaiseen oikeudenkäyttöön, hänen täytyi kuin täytyikin katsella voimatonna, kun tuo veijari tuli hänen ja tullimiehen nenän eteen tavaraveneineen. Mutta ehkäpä nuo tavarat paljastaisivatkin miehen syyllisyyden!

Syökäri ja herra Henrikki karjuvat jo kilpaa, että tavara-arkut oli nostettava maihin ja avattava nähtäviksi.

— Ka mikäpä siinä, avataan arkut ja näytetään tavarat! pakisee Hilippa huolettomasti veneensä perästä. — Auta sinä, Riiko serkkuseni, näitä herroja, ja ehkäpä sinäkin voit vähän auttaa, Pervusa kuomaseni!

Pervusa jo tunsi rohkeutensa palaavan, hän ryhtyi Riikon avustamana vääntämään tavara-arkkuja herrojen eteen ja rämähteli isoäänisesti:

— Ka autetaan herroja, kun tarvitsevat apua! Autetaan, jotta saisivat katsella kyllältään näitä Hilipan tavaroita. Pyhän luostariveljen lähettämiä kuuluvat olevan, vaan kukapa takasi niitäkään veitikoita. Lempo tiesi, mitä lienevät lähettäneetkin tälle Hilipalle, ylen kokemattomalle brihalle!

Kun arkut vihdoin saatiin auki väännetyiksi, selkeni siinä sorea ihanuus tullimiehen ja herra Henrikin ja laamanninkin katseltavaksi. Toinen arkku oli täpötäynnä kauniisti pinoihin aseteltuja pyhäinkuvia, karjalaisrahvaan kotijumalia, ja toinen yhtä täynnä vielä somemmin pakattuja tuohuslamppuja, vahakynttilöitä ja suitsutustarpeita!

Viskaali Pentti yritti kovakouraisesti penkoa toisen arkun sisältöä, mutta Pervusa häntä varoitteli:

— Yritäpä vain särkeä ja sotkea näitä Hilipan tavaroita! Jos pengot ja kaivelet, niin kaivele varovammin likaisine sorminesi!

— Perhanan roskaa! räsähti tullimies kiukusta kipenöiden. — Molemmat arkulliset yhtä täynnä samanlaista joutavaa roskaa!

Herra Henrikki pihisi raivosta, mutta leikintajuinen laamanni ei voinut peitellä hymynvärettä suupielissään. Hän virkahti suopeasti:

— Näyttääpä siltä, että hänellä onkin arkuissaan luvallista tavaraa. Mitäpä noista suotta kaivelemaan ja sotkemaan, sulkekaa arkut ja viekää ne takaisin veneeseen!

Naurua ja pilapuheita alkoi kuulua markkinarahvaan joukosta ja herra Henrikin ja syökärin piti kiltisti niellä kaikki tämä. Kaiken kukkuraksi alkoi Hilippa vielä pyydellä tullimieheltä paperia, että hän oli näyttänyt näitä tavaroitaan valtojen edessä ja että ne oli havaittu luvallisiksi kaupata kaikkialla Karjalan ristirahvaan elinmailla.

— Vai vielä paperia vaatisit, pirun sikiö! räsähti viskaali Pentti äkämystyneenä.

Mutta laamanni sekaantui nyt keskusteluun ja selitti, että tuollaisen paperin pyytäminen oli vallan paikallaan, jos mies kerran aikoi lähteä myyskentelemään noita tavaroitaan Ruotsin Karjalassa. Mikäpä siis esti hänelle antamasta pyytämäänsä todistusta!

— Ka sitä minäkin ajattelen, pakisee Hilippa iloisesti ja tuottavasti. — Ylen on monta syökäriä matkan varrella, panevat vielä veitikat kiikkiin, jos ilman valtojen lupaa liikuskelen!

Ja niin sai kuin saikin Hilippa paperin, jossa sanottiin, että hänen oli lupa myyskennellä pyhiä ohranoita ja tuohustarpeita Ruotsin valtakunnan alueella elävälle karjalaisrahvaalle.

Hilippa jätti veneen Riiko serkkunsa huostaan ja käski tämän aloittaa kaupanteon, jos markkinaväen joukossa sattuisi olemaan hänen tavaroidensa tarvitsijoita. Vielä hän ohimennen suhahti pari muutakin sanaa Riikon korvaan ja läksi sitten ylen huolettomana kävelemään kaupunkisaarelta mantereelle.

Laudoista kyhätty käymäsilta vei aivan herra Henrikin virkatalon eteen. Siinä seisoi rappujen vieressä Brita neito, joka oli itseäänkin ihmetyttävän jännityksen vallassa odottanut, miten Hilipan seikkailu päättyisi.

Nyt hän näki jo Hilipan huolettomasta esiintymisestä, että hyvin oli tämä veitikka selvinnyt viskaalin ja hänen isänsä kynsistä. Jo mieli Brita uteliaisuuttaan häveten lähteä niskat kenossa sisään, mutta mikäpä lie hänet pidättänytkin lähtemästä. Totta tosiaan, hän ei tänä päivänä ollenkaan ymmärtänyt itseään, hän teki aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt. Nyt hän jo kuuli laskevansa leikkiä Hilipalle, naureskelevansa tälle, että taisipa sittenkin olla tiukka tarkastus tullihuoneen rannassa. Ja mikä poltti noita hänen poskiaankin niin kuin näkymätön tulenliekki olisi niitä kuumentanut!

Liekö Hilippa huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa Britan käytöksessä. Hän tuskin pysähtyikään tämän kohdalla, pakisi vain melkein kuin ohimennen:

— Tuletko markkinakisoihin, Brita neito? Näkyivät tuolla jokivarrella kokkokallion luona tasoittavan kisapaikkaa, niin siitä tuli mieleeni pyytää!

— Minäkö markkinakisoihin... sinun mukanasi? häkelsi Brita tuskin kuuluvasti.

— Ka mikäpä minun kerallani lähtiessä? Vai pelkäisitkö minua, Brita neito?

Hetkiseksi hävisi tuo tavallinen ylimielinen hymy Hilipan huulilta. Brita oli näkevinään hänen silmissään hiljaisen anelun tai mitä tuo lie ollut, kummallinen häivähdys. Ja Mafilon pihaan kääntyessään virkahti Hilippa matalalla äänellä, ylen pehmeästi:

— Mitäpä minusta pelkäämään, lähde pois kisoihin! Tulen tuolta saunarannasta sinua veneellä noutamaan!

VIII.

Yö on aika viileä, kevätkesän valju yö. Herra Henrikin virkatalon pihamaalla on jo hyvän aikaa vallinnut täydellinen hiljaisuus ja hiljaista on tuolla kaupunkisaarellakin. Vain sorsaparvi närisee saaren rantaruohokossa ja vedenpinnan yläpuolella häilyy hieno usvaverho, niin hatara ja ohut, että sen yön vaaleassa hämyssä juuri ja juuri huomaa.

Nyt liikahti jokin ovi herra Henrikin kartanolla, narahti tai kolahti sen verran, että sen yön hiljaisuudessa saattoi parahiksi kuulla. Se kolahdus kuului tuolta aittarivin ulkopäästä. Siellä oli Britan neitsytpirtti, kokonaan erillään muusta asuinrakennuksesta, saunatien puolella.

Varjon tavoin liukuu Brita oven raosta kesäyön hämyyn. Hän pysähtyy tupasensa nurkkavierelle kuuntelemaan ja puristaa hartioilleen kääräisemäänsä huivia tiukemmalle. Hän näyttää värisevän yön viileydessä ja Britan posketkin ovat tuiki kalpeat, mutta tuo kalpeus ja tuo väriseminen saattoivat johtua muustakin kuin yön viileydestä.

Brita kuulee sorsaparven närinän kaupunkisaaren rannasta ja näkee vedenpinnalla häilyvän usvaverhon. Hän silmää saunatietä varjostaviin koivuihin ja pihlajapehkoihin ja sitten asuinrakennuksen puolelle. Rakennuksen päässä Britaa lähimpänä on hänen isänsä suuri virkahuone; sen seinissä on tähän aikaan säätyläisilläkin vielä tavallisten luukkuakkunoiden sijasta pienet lasiruudut. Ne ovat vihreätä lasia ja välähtelevät kesäyön hämyssä Britan silmiin niin oudon ilkeästi... aivan kuin olisi isä siellä lasin takana ärähdellyt ja rypistänyt tuimistuneena kulmiaan.

Britan tarvitsi ottaa vain pari pitkää ja nopeata harppausta päästäkseen ensimmäisen saunatien vierellä kasvavan pihlajapehkon varjoon, mutta nämä harppaukset kysyivät voimia. Aukealta suojaan päästyään Brita vapisi uupumuksesta, raskas puutumus valui hänen jäseniinsä, hän horjahteli ja hänen täytyi nojata koivun kylkeen, jotta ei olisi kaatunut kosteaan heinikkoon. Sydänalassa ja päässäkin tuntui niin kummalliselta, Brita tuskin tunsi itseään eikä tiennyt, mitä teki.

Oliko hän todellakin Brita Henrikintytär... ylpeä ruotsi? Ja minne hän olikaan nyt menossa... varkaan tavoin hiipimässä?

Häpeän rusoitus värjää hänen kalvakoita kasvojaan. Kuitenkin hän horjuu eteenpäin, puulta puulle kulkien, ja kokee vahvistaa itseään sillä ajatuksella, että tuskinpa saunan luona oli kukaan häntä odottamassa. Ja hän kaipasi yön raikasta viileyttä, hän kaipasi sitä selvittääkseen sekavia ajatuksiaan. Mikäpä esti hänen siis menemästä saunan luo, siellä hän istahtaisi saunan nurkkavierelle veden viileyteen ja levähtäisi siinä.

Hitaasti hän kulkee, pysähtelee ja kuuntelee varmistuen yhä täydellisemmin, ettei saunan luona odottanut häntä kukaan. Jos lie joku käynytkin siinä, niin varmaan oli jo aikoja sitten soutanut tiehensä, sillä johan oli yötä kulunut pari pitkää tiimaa... niin hirveän pitkää Britan mielestä!

Saunarannassa oli kuitenkin odottaja. Muutamien askelten päässä saunasta kasvoi rantaäyräällä suuri raitapehko ja sen alla istui Hilippa pienessä veneessä. Hän liikahti hiukan ja nyökkäsi äänettömän tervehdyksen Britalle. Ei puhunut sanaakaan, ei edes moittinut Britaa siitä, että tämä oli antanut hänen odottaa niin kauan.

Eikä Britakaan puhunut mitään, vain hätäiseltään katsahti Hilippaan ja painoi päänsä alas syvän punan värjätessä kalpeita poskiaan. Niin hän kulki viimeiset askelet odottajan luo, pää kumarassa... aivan kuin nöyrtyneenä. Ja Hilippa otti hänet vastaan hellävaroen, nosti hänet voimakkain käsivarsin veneensä perätuhdolle ja asettui itse keskelle soutamaan.

Niin vei Hilippa, huoleton ja yltiöpää karjalaisbriha, markkinakisoihin Brita Henrikintyttären... vei salasaksa mukanaan ylpeän ruotsin!

Markkinakisat kokkokallion luona olivat jo aikoja sitten alkaneet, mutta tuskinpa he niitä muistivatkaan. He soutelevat hitaasti, ensin virtaa ylöspäin, pysytellen koko ajan rantapuolella, jossa virran vastustus oli heikompaa. Taisivat he kulkea kisapaikan ohitsekin ja Hilippa lepuutti siinä airojaan, mutta kun Brita ei puhunut mitään kisapaikalle lähtemisestä, jatkoi hän jälleen soutuaan.

He kulkevat pitkin rantoja, kiertävät lahdenpoukamia. Sorsaparvia räpistelee lentoon heidän veneensä kokan edestä ja Britan mieleen tulivat ne keväällä jäidenlähdön aikana näkemänsä joutsenet. Hän kysyi Hilipalta, oliko siellä Pankajärvessä vielä joutsenia?

— Ka mikäpä olisi ne meidän vesiltä pois karkoittanut! pakisee Hilippa pehmeästi.

Ja sitten hän kertoo joutsenien elelemisestä Pankajärvessä ja paljon muutakin hän kertoo kauniista kotijärvestään. Hilippa pakisee tasaisesti ja pehmeästi ja Brita kuuntelee, kuuntelee kenties enemmän Hilipan ääntä kuin hänen kertomustaan. Tuo karjalaisrahvaan puhetapa oli Britan mielestä aina ollut niin pehmeää ja miellyttävää ja Hilipan syvä, miehekäs ääni kuulosti tällä kertaa tavallistakin pehmeämmältä. Se soveltui hyvin yhteen tämän kesäyön rauhan kanssa.

Vähitellen alkoi Brita tuntea olonsa tuiki turvalliseksi Hilipan veneessä. Hilippa näytti paljon muuttuneen talvesta lähtien, paljon miehistyneen. Kaunis, kiherä parta verhosi nyt somana ja tasaisena Hilipan voimakasta leukaa ja suun ympärystää, se teki Hilipan kasvot niin kypsiksi ja miehekkäiksi. Ja näiden kasvojen ilmekin oli toinen kuin silloin talvella, niin ainakin Britasta näytti. Poissa oli Hilipan huulilta tuo ylimielinen hymykin, joka oli aina ärsyttänyt Britaa. Hymyilihän Hilippa nytkin, mutta tuo hymy oli aivan toisenlaista, yhtä pehmeää kuin Hilipan pakinakin. Hilippa oli kaikin puolin kesympi kuin tavallisesti ja Brita alkoi itsekseen ihmetellä, mitenkä hän oli toisinaan voinut pelätä tätä miestä... vielä tänä iltanakin. Hän oli todella kulkenut silmät ummessa, kun ei ollut aikaisemmin huomannut tätä kesyä ja tasaista puolta Hilipassa, tätä Hilipan oikeata luonnetta!

Brita taisi joutua hiukan hämilleen muistaessaan, miten hän oli harmistunut, kun Hilippa pyysi häntä mukaansa markkinakisoihin. Liekö Hilippakin huomannut tuon Britan hämillään olon, hänen äänensä muuttui vieläkin pehmeämmäksi. Niin ainakin Britan korviin kuulosti.

Aamu oli jo valkenemassa ja nyt lipuivat he jo virtaa alaspäin. Hilippa lepuutti airojaan ja antoi purtensa keinua virran mukana. Silloin huomasi Brita leveällä joella vastavirtaan tulevan veneen. Se oli upouusi vene, yhden ainoan miehen soutama, ja keskellä venettä oli kaksi korkeata puuarkkua, jotka Brita muisteli päivällä nähneensä Hilipan veneessä. Ja eikös tuo kaunistekoinen venekin ollut sama, Hilipan vene?

Kun Hilippa huomasi matkatoverinsa tunteneen veneen, virkahti hän naurahtaen:

— Riiko serkkuni siinä menee. Näkyy saaneen jo tarpeekseen Lieksan markkinoista, huonosti lie vedellyt kotijumalaisten kauppa!

— Ja viekö hän noita tavaroita nyt takaisin Pankajärvelle? kysyy Brita.

Hilippa pudisti päätään ja nauroi jälleen.

— Emme lähde takaisin Pankajärvelle, lähdemme alaspäin... Pielisjoelle! Liperin pokostalle menemme kauppaa tekemään ja ehkä muuannekin.

Hän kaivoi poveltaan saamansa lupapaperin ja ojensi sen Britalle.

— Tästä näet, että lähdemme luvallisille kaupoille! pakisi hän huolettomasti. — Syökäri ei mielinyt antaakaan tätä paperia ja tokko taattosikaan olisi antanut, vaan sepä kolmas herra käski antamaan. Ja nyt lähden minä kaupoille valtojen luvalla!

Brita näki paperista, minkä tavaroiden kauppaa lupa koski ja ojentaessaan lupakirjan takaisin kysyi epäilevästi:

— Ja etkö ota tällä kertaa mukaasi mitään muuta tavaraa kuin nuo paperissa mainitut arkulliset?

Hilippa nauroi vain eikä vastannut mitään Britan nenäkkääseen kysymykseen. Brita mieli jo närkästyä, tuosta naurusta vilahti entinen Hilippa, yltiöpää karjalainen. Hän mieli jälleen ruveta pitämään parannussaarnaa Hilipalle, mutta luopui sentään aikeestaan tällä kertaa. Sydämensä syvyydessä hän kuitenkin teki pyhän lupauksen, että kerran hän käännyttäisi Hilipan mielen. Brita oli varma, että Hilippa menestyisi yhtä hyvin muissakin tehtävissä kuin kauppatoimissa, Hilippa menestyisi mainiosti missä hyvänsä ja hänpä ohjaisi kerran Hilipan muuhun... uudisviljelijäksi tai mihin tahansa. Niin voisi Hilippa paljon paremmalla menestyksellä puolustaa karjalaisten asiaa ja sitä asiaa halusi Britakin tukea... sorrettujen ja ahdistettujen karjalaisten asiaa!

Brita aivan vavahteli sisäisestä innostuksesta. Niin, hän auttaisi Hilippaa, neuvoisi ja ohjaisi tätä uljasta miestä... kasvattaisi tämän miehen kerrassaan uudeksi ja väkeväksi heimonsa asian puoltajaksi. Mutta tällä kertaa sai Hilipan ohjaaminen jäädä... ei nyt vielä sopinut Hilipan matkoista muistutella, jotta Hilippa ei häneen ennen aikojaan työlästyisi!

Britan kotirantaan jouduttua Hilippa nosti hänet sylissään veneestä maihin. Brita ei tätä vastustellut, sillä pitihän hänen jättää itsestään hyvä muisto Hilipalle... parempi kuin silloin ensi kerralla. Hilippa piti taivuttaa ensin hyvällä, kesytellä... vasta sitten alkaisi Hilipan kasvattaminen uudeksi ihmiseksi!

Huumaantuneena, värisevin sydämin ja värisevin jäsenin jäi Brita seisomaan rannalle Hilipan soutaessa virtaa ylöspäin. Aamun rusoitus jo värjäili taivaan rantaa ja siitä Brita vihdoin muisti, että hänen oli aika lähteä neitsytpirttiinsä hiukan nukahtamaan.

Samana aamuna, pari tiimaa myöhemmin, laski Hilippa tavaraveneineen toisen kerran Lieksanjokea alas. Muut tavarakääröt oli aseteltu taitavasti purren pohjalle ja niiden päällä kellottivat näkyvillä nuo molemmat Solokoin luostariveljiltä ostetut arkun rumilaat. Aamun aurinko paistoi täydeltä terältään pitkin virtaa ja sieltä tuon sädehtivän valotulvan mukana tuli Hilipan upouusi pursi virran liplattavilla laineilla keinuen. Hilippa itse seisoi perässä ohjaamassa, Timo hoiteli etuteljolla airoja ja Riiko puuhaili keskellä venettä purjepuuta pystyyn asetellen.

Kaupunkisaarella oli jo alkanut markkinahumu, veneitä kokoontui sen rantaan, tullihuoneen ja krouvin vaiheilla kihersi mustanaan markkinarahvasta. Siellä väkijoukossa jo räsähteli viskaali Penttikin vaatien uusilta tulokkailta kreivillisiä tulliaprakoitaan.

Kaupunkisaaren kohdalla Hilippa käski Timon lakata soutamasta ja huutaa huikkasi kovalla äänellä:

— Hei, viskaali Pentti, vieläkö pitänee minun tulla toistamiseen näyttämään tavaroitani?

Viskaali Pentti hätkähti, tähysi kädellä silmiään varjostaen aamuvalon häikäisemälle joelle ja kun vihdoin tunsi, kenen pursi siellä oli, kysäisi hän tuimistuneena:

— Mitä hän sieltä huutelee, senkin veijari?

— Ka sitäpä huhuilen ja kyselen, että pitäneekö minun soutaa toistamiseen tavaroitani näyttämään?

— Mene pikenä ja tulena kiehuvaan helvettiin! räsähti syökäri.

— Ka oma on asiasi! Kun et välitä katsomisesta, niin menemme näyttämättä. Souda, Timo ystäväni!

Timo ei odottanut toista käskyä. Hilippa viittoi kädellään hyvästiksi ja hyvää kyytiä läksi pursi painumaan Pielisen selälle. Pentti viskaali vielä räsähti muutamia kuivia sadatuksia menijöiden jälkeen.

Niin alkoi Hilipan uusi kauppamatka. Hänellä oli nyt taskussaan lupakirja ja hän tietäisi sitä kyllä käyttää oikealla tavalla. Ylimielinen hymy väikkyi hänen huulillaan, mutta kun hän muisti eronsa Britasta, pehmeni tuo hymy ja Hilipan uneksiva katse tähyili kaukaa siintäviä Kolinvaaroja.

Samaan aikaan uneksui Brita neitsytpirtissään, että hän oli jo saanut käännytetyksi Hilipan paremmalle tielle!

IX.

On mennyt kesä- ja heinäkuukin, ollaan jo elokuussa. Kesä kallistuu syksypuoleen ja yöt ovat jo aivan tarpeeksi pimeät, jotta Pankajärven miesten suolaveneet voivat huomaamatta solua herra Henrikin virkatalon ja kaupunkisaaren ohitse Pieliseen.

Tämän tietää herra Henrikki vallan hyvin ja vanhasta kokemuksesta hän tietää senkin, että Pankajärven Vienan kävijät ovat jo kotiutuneet suolamatkaltaan ja nyt oli odotettavissa suolarahdin alkaminen näillä vesillä. Lieksanjoki kuljetti pimeänä yönä suolaveneen äänettömästi Pielisen vesille ja kun se sinne pääsi, oli se hyvässä turvassa herra Henrikin ja viskaali Pentin haeskeluilta.

On herra Henrikillä huolia. Hän on saanut hiellä ja vaivalla värvätyksi porvareja Pielis-Brahean kaupunkiin ja nyt hänen pitäisi suojella näiden porvarien elinkeinoja, luvallisia ja laillisia elinkeinoja. Mutta pimeys ja Lieksanjoki ovat salasaksojen liittolaisia, ja Pankajärven miehet ovat ovelia ammatissaan, vietävän ovelia.

Siellä on esimerkiksi tuo vanha Jehki Mauronen, pieni ja liukas ukon kääppänä, naamaltaan viaton kuin karjalaisrahvaan pyhimys, mutta oikea kettu suolavenettä kuljettamaan. Herra Henrikki ja viskaali Pentti ovat tavoitelleet häntä vuosimääriä, ovat jo monasti ajaneet takaakin, mutta sama oli, jos olisivat istuneet kotonaan hartauskirjaa lukemassa ja virsiä veisaamassa.

Ja entäs tuo toinen vintiö, tuo nuori Hilippa Vanninen. Herra Henrikki ei voi olla raivostumatta, kun hän muistelee Hilipan kesällistä vierailua markkinapaikalla. Silloin olisi kuin olisikin tuo lurjus pitänyt panna rautoihin, mutta laamannin, lakiherran läsnäolo pelasti karjalaisen, ja nyt oli herra Henrikillä kauniita todistuksia tuon vintiön kauppamatkoista.

Virkaveljensä, Liperin pokostan veronkantokirjuri oli kirjoittanut hänelle pitkän valituskirjelmän, jossa kerrottiin nuoren pankajärveläisen ovelista kolttosista. Täältä Lieksan tulliviskaalilta saamaansa lupakirjaa hyväkseen käyttäen oli tuo lurjus kaupannut luvattomia Venäjän tavaroita ympäri Oriveden ja kuka tiesi, vaikka lienee pistäytynyt itse Savonlinnan kaupungissakin kauppoja tekemässä. Ensin oli mies tullut näköisälle jumalankuvineen ja lupakirjoineen, narrannut tullimiehet huolettomiksi ja sitten oli vasta hakenut piilopaikastaan esille oikeat tavaransa ja aloittanut kaupanteon. Liperin pokostakylässäkin hän oli myydä sujuttanut kirkkorannassa tavaroitaan, sinne olivat juosseet sekä ruotsin papin että ryssän papin sanankuulijat kesken kirkonmenojen ostamaan juhtinahkaa ja kankaita. Papit saivat lopuksi saarnata ja pomiloida tyhjille seinille!

Kirjeensä lopussa oli valittaja tiedustanut, että mitenkä täältä annettiin todistuksia ja lupakirjoja moisille veijareille? Siinäpä se, mitenkä täältä annettiin, siinä sai laamanni, mokoma lakiherra näpsäyksen nenälleen! Hän tietysti lähetti kirjeestä tarkan jäljennöksen Kajaanin konventille ja kertoi tarkoin, kenenkä käskystä lupakirja oli annettu. Miten lienee laamanni puolustanut itseään, mutta hänelle oli kuin olikin tästä virkaveljen valituskirjelmästä hiukan hyötyä. Olivat lähettäneet Kajaanista tusinan vanhoja musketteja ja leiviskän verran ruutia, jotta hän saisi aseistaa syksyn joutuessa Lieksan kaupungin porvareja vaanimaan salasaksoja.

Hän oli jo kesäkäräjillä vaatinut tänne rakuunoita, mutta laamanni vain hymyili hänelle ja selitti, että Kajaanissa oli liian vähän rakuunoita tänne lähetettäviksi. No nyt hän luuli nolanneensa lakiherran ja olipahan nyt jo irtautunut musketteja ja ruutia herrojen varastosta. Ja olipa lähetetty aliupseerikin, vanha kersantti Pietari opettamaan näiden aseiden käyttöä.

Ja nyt varustaa herra Henrikki Lieksan porvareja, muodostaa jonkinlaista porvarikaartia taisteluun salasaksoja vastaan. Kersantti Pietari äkseeraa miehiä ja herra Henrikki valvoo tiukasti näitä harjoituksia, sillä tuo kersantti lurjus on suuri viinaratti ja istuisi paljon mieluummin kaupunkisaaren krouvissa kuin koikkelehtisi harjoituskentällä.

Tämän on sentään herra Henrikki saanut aikaan. Ja onpa hän saanut tänä kesänä hiukan muitakin parannuksia pokostan ja Lieksan kaupungin oloihin. Pokostan kirkkoherrankin on täytynyt muuttaa vakinaisesti asumaan tänne Lieksaan. Jo kaksi vuotta sitten oli tämä kirkkoherra nimitetty itsensä kreivin toimesta, mutta aluksi oli prelaatti asettunut Nurmekseen, kun siellä oli paras osa pokostan luterilaista väestöä ja siellä oli vanhastaan myös hyvä papinpuustelli, vieläpä oikea kirkkokin.

Kreivin selkeä tahto oli kuitenkin, että uuden kirkkoherran piti asua Lieksassa; kaupunkikylässä, ja herra Henrikki on nyt saanut toteutetuksi tämän tahdon. Prelaatille ostettiin kesäkäräjillä virkataloksi hyvä karjalaistalo tuosta Lieksanjoen toiselta puolelta, vastapäätä herra Henrikin virkataloa. Siellä asuu nyt kirkkoherra Anders Cajanus ja saarnata paukuttelee joka sunnuntai kaupungin käräjätuvassa.

Uusi prelaatti onkin kaikin puolin herra Henrikin mielen mukainen, kiivas oikeaoppisen luterilaisuuden esitaistelija. Nurmeksessa ei hänen papillisista avuistaan ollut paljoakaan hyötyä, toista on täällä Lieksassa, vanhassa karjalaispesässä. Täällä saattoi kirkkoherra Anders istuttaa jalkapuussa karjalaislurjuksia, jos eivät nöyrästi saapuneet luterilaisen pääpapin saarnoja kuulemaan. Piru vie, karjalaisrahvas sai vähitellen oppia kuuliaisuuteen ja oikeaan kirkkokuritukseen!

Tämän kaiken on herra Henrikki saanut aikaan ja hän pitää sitä melkoisena edistysaskeleena Pielisen pokostan oloissa.

Mutta se hänen porvarikaartinsa, se on vielä tärkeämpi. Sen taistelusta riippuu paljon... herra Henrikin pormestarin viitta!

Se viitta on luvattu hänelle jo aikoja sitten, mutta vieläkään ei sitä ole annettu. Viimeksi kesäkäräjillä oli jälleen puhetta pormestarin ja raatimiesten nimittämisestä, mutta laamanni lykkäsi yhä tuon nimityksen seuraaviin käräjiin. Pielis-Brahean kaupungissa oli muka vielä liian vähän porvareja ja markkinatkin olivat mitättömän pienet, mitäpä mokoma kaupunki teki pormestarilla ja raatimiehillä. Sai ensin kasvaa ja vaurastua!

Se laamanni, lakiherra, ei suosinut herra Henrikkiä ja siitäpä johtui koko viivyttely. Yhtenään se koki etsiä ja kaivella herra Henrikin vanhoja ja uusia syntejä, milloin teki muistutuksia karjalaisrahvaan ruoskimisesta, milloin moitti häntä palkkajyviensä kannossa tekemistä laittomuuksista. Löysi se lakiherra muistuttamisen syytä, mutta olipa herra Henrikkikin saanut nyt kerran näpsäytetyksi lakiherraa nenälle. Jopas lähettivät musketteja ja ruutia!

Herra Henrikki on vannonut kipenöivän valan, että vielä hän hankkisi Lieksan kaupunkiin rakuunoitakin. Niitä odotellessaan hän harjoittaa ja varustaa porvarikaartiaan.

Sen miehistöön kuuluu ensiksi porvari Mathias Iivarinpoika, puolikuuro ukon rahjus, Kajaanista Lieksaan muuttanut suolasaksa. Tuskin lie porvari Mathias Lieksassa ollessaan vielä myynyt edes puolta tynnyriä suoloja ja siitä on ukko kovin kiukustunut Pankajärven miehille. Äkseeraa musketilla ampumista kostaakseen luvallisen elinkeinonsa kärsimän hallan.

Kaartin hakamiehiä on porvari Mooses Nykyri, entinen nurmekselainen lautamies. Aikanaan hän on ollut hyvä uudisviljelijä, oikea korven raivaaja, mutta leskimieheksi jäätyään ihastui herra Henrikin houkutuksiin ja jätti Nurmeksen Ylikylässä olevan uudispaikkansa veljelleen. Vanhoilla päivillään läksi Mooses helpolla rikastumaan, irroitti juurensa oikeasta maaperästään ja kapusi porvarin säätyyn, raudan ja nahkan kauppiaaksi. Hän on ollut saita elinikänsä ja nyt hän on muuttunut oikeaksi kitupiikiksi. Ja kun herra Henrikki on luvannut tehdä hänestä raatimiehenkin, unelmoi Mooses Lieksan kaupungin kasvamista ja äkseeraa herra Henrikin kaartissa kyntövaolla kangistuneita koipiaan.

Vielä on kaartissa muitakin taattuja miehiä. On rättäri Sipo Meriläinen, liukas herrojen kumartelija, on porvari Iisakki Kauppinen, hyvänsävyinen hölmö, jonka kaunis emäntä rikkoo julkeasti avioliiton pyhyyttä. Herra Henrikin kuiskaillaan kähmivän tämän kaartilaisensa kotona sillä aikaa, kun mies istuu musketti kourissa salasaksoja vaanimassa herra Henrikin saunan luona.

Jonkinlaisena alikapteenina on kaartissa kiukusta rätisevä viskaali Pentti ja korpraalikseen on herra Henrikki ylentänyt seppä Jyrki Lehikoisen, saman veijarin, joka sai Pankajärvellä hyvän muiston Hilipan karhukeihäästä. Nyt on musta ruotsi jo melkein tointunut ankarasta haavastaan, jäykkä sisunsa lie pelastanut hänet henkiin. No, aivan tointuneeksi ei häntä voi sanoa, musta Jyrki rykii ja röhisee, niin kuin keuhkot olisivat vielä vallan repaleina, välistä syljeskelee vertakin. Herra Henrikki on palkkioksi vanhoista ansioista toimittanut hänet Lieksan kaupunkiin sepäksi ja asemestariksi ja hammasta purren valmistautuu musta ruotsi kostamaan Pankajärven miehille vanhoja kalavelkojaan.

Varmaa on, että ken hyvänsä näistä kaartin miehistä ampuisi silmän rävähtämättä jykevällä musketillaan ammottavan reijän nuoren Hilipan rintaluihin, jos kohdalle sattuisi. Jo monena elokuun yönä ovat he pitäneet vartiota herra Henrikin saunan luona. On saatu tietää Hilipan jo palanneen kesäiseltä kauppamatkaltaan ja nyt odotetaan hänen yrittävän suolaveneiden kuljettamista Pieliseen. Sitä nyt vaanitaan vartiovuoroja vaihdellen. Välistä käyvät liukas rättäri ja rätisevä tullimies vakoilumatkalla Pankakoskella asti ja näiden vakoilumatkojen jälkeen hälytetään tavallisesti koko kaarti aseisiin.

Kerran luulivat herra Henrikin kaartilaiset jo yllättäneensä Hilipan. Muutamana pilvisenä ja pimeänä yönä kuului joelta polskimista, niin kuin olisi melalla loiskuteltu vettä, ja sitten nähtiin mustan otuksen lipuvan äänettömästi vedenpinnalla.

— Suolavene! kuiskasi vapisevalla äänellä rättäri, joka oli ensimmäisenä keksinyt kummituksen.

Enempää aprikoimatta komensi viskaali Pentti kaartinsa ampumaan ja pian kuuluttivat jymisevät musketin pamahdukset öisen taistelun alkaneen.

Sinä yönä pelkäsi Brita hirveästi. Valvoi ja vapisi koko yön neitsytpirtissään ja luuli Hilipan jo tulleen ammutuksi reikiä täyteen. Mutta aamun valjettua setvisi taistelun tulos: nähtävästi oli Hilippa lurjus vielä pelastunut ehein nahoin, sen sijaan oli tullut ammutuksi kirkkoherra Andersin musta härkä, kaksivuotias mullikka. Todennäköisesti oli härkä kyllästynyt omaan vakinaiseen haaremiinsa ja päätti pistäytyä luvattomille retkille herra Henrikin apilaspellon puolelle, mutta joutui tällä matkallaan tekemisiin herra Henrikin kaartin kanssa ja sai hengellään sovittaa ajattelemattoman nuoruuden hairahduksensa.

Härän kuolema aiheutti jälkiselvittelyjä ja hiukan nauruakin, ja seuraavana yönä olivat kaartilaiset poissa vartiopaikaltaan.

Myöhemmin saatiin tietää, että juuri sinä yönä oli solunut jokea alas useampia suolaveneitä. Hilippa veijari oli pitänyt varansa ja valvoi kaartin nukkuessa. Olipa vielä ohimennen pistäytynyt kaupunkisaarellakin, siellä oli hän kolistellut puolikuuron porvari Mathiaksen ovea ja tiedustanut tältä, haluaisiko porvari Mathias ehkä täydentää suolavarastoaan.

Kokonaisen päivän herra Henrikki ärisi ja sadatteli tätä kuulumatonta julkeutta. Sitten hän läksi kesken kiireitten Kajaaniin jättäen kaartinsa syökärin komennossa jatkamaan toivotonta taistelua.

Hilipan retkistä saatiin edelleen ärsyttäviä viestejä. Milloin oli hänet nähty Pielisen selällä soutamassa suolavenettään, milloin hän oli ilmestynyt Nurmeksen kirkkorantaan kauppaamaan Vienan suolaa ja ryssän juhtinahkaa.

Kerran hän teki syökärille ikävämmänkin kepposen. Oli jälleen saatu kuulla Hilipan kulkeneen alas Pieliseen ja lähteneen soutamaan Nurmekseen päin. Viskaali Pentti lähti Jyrki sepän, porvari Mooseksen ja rättärin seurassa tavoittamaan häntä kiinni. Yön ajaksi nousivat vaaniskelijat keskellä Pielistä olevaan Ristisaareen säätä pitämään; siinä oli rantakivillä suuri, valkoinen risti, karjalaisrahvaan pystyttämä tienviitta aavojen ulapoiden keskellä. Sen juurella pitivät miehet tulta ja nukahtivat.

Mutta aamulla huomasivat he veneensä kadonneen. Ja veneen mukana olivat menneet musketit, ruudit, eväät, kaikki tyyni. Hilippa veijari oli ne varastanut yön aikana, liekö sattunut olemaan samalla saarella vai lieneekö yöllä osunut paikalle.

Kun miehet parhaallaan haikailivat veneensä häviämistä, ilmestyi Hilippa omine veneineen näkyviin ja ilmoitti löytäneensä tuuliajolta suuren veneen, jossa oli vahvasti kaikenlaisia sotatarpeita. Oliko se mahdollisesti heidän veneensä?

Syökärin rätisevä sadatustulva ilmaisi Hilipan arvelun oikeaksi ja silloin hän pakisi hyväntahtoisesti:

— Koetin soutaa venettä takaisin, ka en yksinäni jaksanut soutaa kahta venettä. Myötätuuli vei tuonne naapurisaareen, sieltä löydätte veneen kaikkine tavaroineen. Teloille vedin veneen ja nahkasilla peittelin tavarat, jotta ei ruuti pääsisi kastumaan sateessa!

Niin meni Hilippa menojaan. Neuvoi vielä lähtiessään, että he voisivat pomiloida siinä ristin juurella, jos aikansa kävisi ikäväksi. Tosin oli se risti karjalaisrahvaan pystyttämä ja he olivat vääräuskoisia ja kaiken lisäksi luultavasti suuria syntisäkkejä, vaan ehkäpä Isä Jumala kuulisi heidänkin rukouksensa, jos syökäri jättäisi vähemmäksi sadattelunsa!

Kolme vuorokautta sai viskaali Pentti miehineen värjötellä autiolla saarella, ennen kuin Viensuun kylän nuottamiehet osuivat paikalle heitä pelastamaan. Heidän veneensä löytyi todella Hilipan neuvomalta saarelta kauniisti teloille vedettynä. Kaikki tavarat olivat siinä tallella visusti nahkapeitteen alle aseteltuina.

Surkeassa kunnossa palasivat miehet vainomatkaltaan ja tämä tapaus herätti jälleen naurua, vieläpä paljon enemmän kuin pappilan härän sortuminen.

Mutta Hilippa veijarin kauppamatkat menestyivät kaikesta päättäen erinomaisen hyvin. Hän varusti koko Pielisen ympäristön suolalla hyvinkin vuodeksi eteenpäin. Lieksan kaupungin porvareille jäi todella mainiota aikaa äkseeratakseen musketilla ampumista.

X.

Hilippa ja Riiko ovat tyhjentäneet viimeisen suolaveneensä. Uimaharjussa he kauppasivat sen sisällön vastaan saapuneille Ilomantsin ja Liperin pokostan miehille ja tyytyväisin mielin he nyt tyhjine veneineen kääntyvät paluumatkalle.

Heillä olikin syytä tyytyväisyyteen, ensimmäinen syysmyrsky oli saapunut, se puski vimmatusti heitä vastaan Pielisen ulapoilta, se tuli suoraan Nurmeksen kaukaisimmalta perukalta rajuna ja kylmän koleana. Se ajoi mukanaan raskaita pilviä, vetisiä pilven möhkäleitä, ja saarten rannoilla se jo repi ja tuiversi koivuista ensimmäisiä kelmenneitä lehtiä, lennätteli niitä mukanaan.

Heillä oli todella syytä tyytyväisyyteen. Syksy oli joutunut ja silloin oli Pielisen vesillä liikkuminen kaikkea muuta kuin leikintekoa. Pielisen saaristen, monisokkeloisten ulapoiden syysmyrskyt olivat vaikeammat kestää kuin konsanaan herra Henrikin ja syökärin ja kaikkien heidän kaartilaistensa ahdistelut. Niistä selvisi kyllä oveluudella ja nopeudella, mutta syysmyrskyjen käsistä ei pelastanut oveluus eikä nopeuskaan. Ne puskivat vastaan jokaisesta saarien solasesta, jokaisesta eteen aukenevasta väylästä ja uuvuttavaa oli raskaan suolaveneen kiskominen niitä vastaan. Ja kun myrskyn mukana rupesi tulemaan vielä sadetta, oli ylen vaikeata veneen täyteisen suolalastin säilytteleminen kuivana. Oli todella mainio asia, että he olivat saaneet hyvissä ajoin tyhjennetyksi viimeisen suolalastinsa, nyt sai tämä Pielisen ulapoiden soutaminen täksi kesäksi loppua.

Tarmokkaasti he ponnistelevat vastatuuleen ja joutuvat illan pimetessä Kolinvaaran kohdalla oleviin Kelevänsaariin. Suurimmassa näistä saarista asui yksi karjalaisperhe, »Kelevän tietäjäksi» sanottu vanha mies naisineen ja poikineen. Tämän pieneen pirttiin he yöpyivät ja mielivät jatkaa matkaansa seuraavana aamuna.

Mutta yön aikana oli luoteistuuli vielä eilisestäkin yltynyt. Kun he aamun seestyessä tarkastelivat Lieksan suunnalle aukenevaa suurta selkävettä, kuohui se yhtenä ainoana vaahtopääharjaisena kadotuksena. Saaren rannallakin tuuli nujerteli ja rytyytti rannan puita niin vimmatusti, että ne poloiset näyttivät jo seuraavassa tuokiossa sortuvan tai kiskoutuvan maasta juurineen. Ja tuulen mukana tuli jo sadettakin, kylmää syksyn sadetta, joka piiskasi vasten silmiä pistävänä ja sokaisevana kuin konsanaan herra Henrikin ruoska.

Kelevän vanha tietäjä pudisteli päätään ja murahteli matkalaisille, että oli viisainta jäädä hänen lämpöiseen pirttiinsä pitämään säätä. Riikokin jo alkoi ehdotella, että jos odotettaisiin ilman asettumista, mutta Hilippa nauroi vain ja pakisi huolettomasti:

— Mitäpä suotta viivyttelemään! Panemme vähän kiviä pohjapainoksi veneeseen, lujitamme vähän varppeita ja niin soutelemme mokomasta tuulesta välittämättä!

He tekivät niin ja sysäsivät purtensa vesille. Oli ankara työ ja ponnisteleminen ennen kuin päästiin erilleen rantakivikosta. Vanha tietäjä seisoskeli rannalla katsomassa heidän lähtöään ja pudisteli jälleen päätään. Hurjimuksia olivat nuo lähtijät, mutta itseäänpä saivat syytellä, jos löytäisivät ennen illan joutumista hautansa Pielisen vellovissa vesissä. Vetehinen oli nyt liikkeellä eikä sietänyt mokomaa härnäilyä ja vastaan puskuilemista!

Mutta Hilippa naureskeli mielissään, kun oli saanut suostutelluksi Riiko serkkunsa lähtöön. Hilipalla oli omat syynsä, jotka ajoivat häntä tuuleen ja myrskyyn ja silmiä sokaisevaan vesisateeseen. Hän oli jo tälle viimeiselle suolamatkalle lähtiessään, Lieksan ohitse Pieliseen kulkiessaan saanut tietää herra Henrikin matkustaneen Kajaaniin ja siitä alkaen oli tämä asia pyörinyt hänen mielessään.

Ei Hilippa ollut utelias tietämään herra Henrikin matkan tarkoitusta, mitäpä häntä se asia liikutti. Mutta hän halusi pistäytyä Lieksassa omilla asioillaan herra Henrikin poissaolon aikaan, ja nytpä olikin tullut oikea ilma hänen vierailulleen. Hei vain eteenpäin, reippaasti eteenpäin! Syökäri ja hänen kaartilaisensa pysyisivät luultavasti suojissaan tänä päivänä ja jos merkit pitivät paikkansa, niin pysyisivät vielä ensi yönäkin, eivät pistäisi nokkaansa ulkosalle. Ja silloin oli hyvä aika hänen liikuskellakseen!

Eipä siltä, että hän omasta puolestaan pahoin pelkäsi syökäriä ja tämän kaartia, mutta oli eräs toinen, jonka vuoksi piti olla varovainen. Brita, armahainen Brita kai hiukan säikähtäisi, jos hän ilmestyisi Lieksan kylään muiden ihmisten tavallisella liikkumailmalla, mutta nyt ei olisi Britallakaan syytä pelästymiseen. Hän saattoi pahoin pakoilematta mennä Britaa tervehtimään, saattoi kuin saattoikin pistäytyä tulevana yönä Britan luo!

He taistelevat tiiman toisensa jälkeen myrskyä ja aaltoja vastaan. Hitaasti edistyi matka ja vihdoin heidän täytyi nousta levähtämään muutamaan pieneen saareen. Riiko oli soutaessaan tyyten uupunut ja selitti nauraen, ettei hän saanut enää puserretuksi mitään turtuneista käsivarsistaan.

No hyvä, silloin oli aika levähtää, ja levähdyksen jälkeen asettui Hilippa airoihin. Riiko olisi kyllä ollut valmis jälleen soutamaan, mutta Hilippa selitti, että oikeastaan hänen asiansa vaati tätä kiirehtimistä ja niin oli oikein ja kohtuullista, että hänkin soutaisi oman osuutensa.

Ja väkevästi hän soutikin, vene läksi kulkemaan äskeistä paremmalla vauhdilla. Puskupäät heittelivät teräviltä vaahtoharjoilta vettä yli varppeiden, kastelivat pian Hilipan hartiat ja välistä tuli hurstin tapainen vesiryöppy yli koko veneen, mutta Hilippa nauroi vain huoletonta nauruaan ja lisäsi puhtia. Mitäpä tämä nyt, yhden päivän soutaminen, kun oltiin matkalla Britan luo!

Hilippa oli jo kauan aikonut tätä matkaa. Niin, oikeastaan hän oli ajatellut koko kesän Britaa, siitä lähtien kun he erosivat tuona kauniina kesäyönä herra Henrikin virkatalon rannassa. Hän oli ikävöinyt, polttavasti ikävöinyt, mutta tämä joutava askarrus, tämä kaupoilla kulkeminen oli ollut esteenä. Nyt oli kaupoilla kulkeminen täksi kesäksi päättynyt ja nyt hän menisi tervehtimään Britaa.

Ja ehkäpä Britakin, armahainen Brita häntä hiukan odotteli ja ikävöi. Hän uskoi kuin uskoikin Britan kiintyneen sen verran itseensä, että hänelle aukenisi Britan neitsytpirtin ovi. Hän kyllä tiesi armahaisen Britan nukkuvan omassa pirtissään ja monesti oli jo ohikulkiessa polttava halu vetänyt häntä kolkuttamaan Britan ovelle, mutta joka kerran hän oli voittanut itsensä. Ei sopinut säikytellä Britaa herra Henrikin kotona ollessa.

Nyt oli herra Henrikki poissa ja ensi yönä nukkuisivat syökäri ja tämän kaartilaisetkin omissa suojissaan. Kunpa vain tuulen voima pysyisi ennallaan ja kunpa vain sadekin vielä hiukan paranisi iltaan mennessä, niin ei Britan huolisi ensinkään säikähtää hänen tuloaan.

Vielä he kerran levähtivät lähempänä Lieksaa olevan Kinahmonsaaren rannassa. Siitä lähdettäessä oli ilta pimenemässä ja myrskyn voima näytti yhtenään yltyvän, ja sadettakin rupesi pian tulemaan taivaan täydeltä. Riiko siunaili ja sadatteli, että olipas saatu oikea lemmon ilma, mutta Hilippa naureskeli itsekseen: Mainio ilma, itsensä Isä Jumalan lähettämä tai pyhäisen Miikkulan toimittama! Hänen tiensä tasoittui selväksi ja siloiseksi, ei ollut nyt mitään vaaraa pelättävissä.

Kun he joutuivat Lieksanjoen suulle, oli syyskuisen yön pimeys jo sakeimmillaan. Myrsky lakaisi ankaralla voimalla aukeaksi paljastettua kaupunki saarta ja vastavirtaan lyövät laineet olivat kohottaneet veden saaren ympärillä. Koko saari näytti olevan häviämässä aaltojen alle ja taivaasta tuli kaatosade, joka lisäsi tulvan voimaa.

Saaren rannasta oli tuuli ryöstänyt ajelulle useampia porvarien veneitä. Niitä heittelehti virran suulla ankarassa ristiaallokossa ja tämän tästä kolahteli Hilipan pursi pimeässä näihin karkulaisiin, mutta eivätpä porvarit näkyneet tietävän mitään omaisuutensa häviöstä. Koko kaupunkisaari oli autio ja kuollut, omiin hökkeleihinsä olivat painuneet sen asujamet, ei näkynyt ainoata valon pilkahdusta saarelta eikä kuulunut edes koiran haukuntaa.

Tavallisesti he olivat kauppamatkoilta palatessaan soutaneet ohi Lieksan kylän ja pysähtyneet vasta Pankakoskella Pervusa Vaakanaisen taloon. Niin luuli Riiko nytkin tehtävän, mutta herra Henrikin virkatalon rannassa pysähdytti Hilippa soutunsa ja hyppäsi maihin. Riiko kuuli pimeästä hänen matalan äänensä:

— Odota minua Pankakoskella!

Niin hän meni menojaan, hävisi pimeyteen.

Myrsky möyryää ulkona, kolistelee räystäslautoja, vonkuu nurkissa ja piiskaa sadepisaroja tiiviisti suljettuihin akkunaluukkuihin, mutta sisällä Britan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä.

Takassa on suuri hiilos. Se on kyllä peitetty tuhkan alle, mutta milloin mistäkin kohdasta tuhkakerros murtuu ja näkyviin tuikahtaa hehkuva hiili. Kuin yksinäinen, ihmettelevä silmä se kiiluu ovensuusopen hämärässä ja tähyilee uteliaana pirtin peräpuolelle.

Siellä oli muutakin valoa. Lähellä pöytää, seinävierellä olevan matalan kaappihyllykön päällä on jykevätekoinen, kaksihaarainen kynttiläjalka, jonka molemmat kynttilät ovat sytytetyt. Tämä antoikin valoa niin paljon kuin tarvittiin, se valaisi seinävierellä olevan Brita neidon korkean vuoteen, se valaisi vuoteessaan tyynyjen ja peitteiden kaaoksessa istuvan Britan ja vuoteen vieressä rahilla istuvan Hilipan.

Aluksi oli Brita aika lailla hämmästynyt Hilipan saapumista. Ensin hän luulikin Hilipan kolkutusta tuulen kolisteluksi, ja kun sitten Hilippa vettä valuvana ja uhkean terveenä työntyi hänen pirttiinsä, joutui Brita melkein neuvottomaksi. Tuskin hän kykeni paljonkaan auttamaan Hilippaa valon sytyttämisessä ja muutenkin hän taisi käyttäytyä hullusti, huolehti tarpeettoman paljon Hilipan vettä valuvien päällysvaatteiden kuivaan ripustamisesta, ja siinä se sattui sitten, että Hilippa kaappasi hänet syliinsä sellaisena kuin hän oli, yöpukimissaan, aivan hävettävän vähäisissä pukimissa ja runsas tukkansa melkein hajallaan. Mutta Hilippa uhkui niin syntisen voimakasta terveyttä ja sepä se saikin Britan hiukan sekomaan tehtävissään.

Pian hän sentään tointui ensi hetken hämmingistä ja irrottautui pontevasti, ylen päättäväistä tarmoa osoittaen Hilipan syleilystä. Hän pujahti korkeaan vuoteeseen ja sinne päästyään hän kasasi ympärilleen peitteitä ja tyynyjä, aivan kuin linnoitukseksi, lujaksi suojavarustukseksi. Ja Hilippa sai jäädä varustuksen ulkopuolelle, hän sai tyytyä istumaan rahilla Britan vuoteen vieressä.

Ja tänne hyvään turvaan päästyään Brita muisti, että oikeastaan hänen pitikin olla suutuksissaan Hilipalle. Hän oli kesän ja syksyn kuluessa ajatellut niin paljon Hilipan asioita, eikä tämä vintiö koko aikana antanut vähäisintäkään elonmerkkiä itsestään. Tai oikeastaan oli Hilippa antanut elonmerkkejä liiaksikin, mutta ei hänelle, Britalle, ja tämä loukkasi ja haavoitti syvästi Britan sydäntä. Hilippa olisi ansainnut hyvinkin ankaran rangaistuksen, minkä rangaistuksen hyvänsä, kun tuotti ystävilleen niin paljon unettomia öitä.

Britalla oli tänä syksynä ollut muitakin huolia. Hänen äitinsä, Helga rouva, oli ruvennut sairastelemaan ja muutenkin oli äiti niin kovin onneton, kun isä piti julkeasti yhteyttä milloin minkin naikkosen kanssa. Niitä tuli jo heidän kotiinsakin ja Helga rouvan ja Britan ja Britan pienempien sisarien piti sietää tätä häpeää ja nöyryytystä.

Siinä oli jo surujen syitä tarpeeksi ja siihen tuli vielä tämä nuoren karjalaisen asia. Isä oli mennyt Kajaaniin ja Brita pelkäsi, että nyt isä koetti hyvällä tai pahalla saada tänne Lieksaan rakuunoita, joista hän oli jo kokonaisen vuoden yhtenään puhunut ja unelmoinut. Ja sitten alkaisi taistelu, säälimätön taistelu, jossa kävisi Pankajärven miesten huonosti. Ja yhtäkaikki välitti nuori karjalainen niin vähän ainoista ystävistään, antoi näiden murehtia ja kyynelöidä ja kulki itse noin syntisen reippaana ja huolettomana.

Oikeastaan oli aivan liikaa, että hän nyt oli avannut ovensa Hilipalle, mutta siihenpä saikin lempeys ja hellämielisyys loppua. Lämmitelköön nyt Hilippa hetkisen kohmettuneita jäseniään ja sillä aikaa hän pitää Hilipalle ankaran parannussaarnan, jonka hän silloin kauniina kesäyönä jätti pitämättä. Eikä nyt säästettäisikään sanoja, Brita tunsi sydämensä niin täydeksi, että Hilipan korvat kyllä kuumenisivat häntä kuunnellessa.

Sade rapisee ulkona ja myrsky ulvoo ja tohisee nurkissa, mutta Britan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä. Ja Brita on aloittanut puhumisensa, hän on päättänyt ohjata Hilipan oikealle tielle, tosin myöhään, mutta Brita arveli, että parempi tehdä myöhäänkin tarmokas yritys Hilipan pelastamiseksi kuin antaa hänen päänään joutua tuhoon ja turmioon.

Brita puhuu ja puhuu ja hän osasi nyt jo sovittaa sanansa niin taitavasti, etteivät ne haavoittaneet Hilipan mieltä. Brita oli niin paljon mietiskellyt karjalaisrahvaan oloja, kyllä hän osasi niistä nyt jo puhua paljon paremmin kuin silloin ensi kerran Hilipan tavatessaan. Silloin oli Hilippa keskeyttänyt hänet, mutta nyt kuunteli Hilippa hänen sanojaan tarkkaavaisena, ylen tarkkaavaisena.

Ja vaikka Brita olikin päättänyt pitää Hilipalle ankaran nuhdesaarnan, niin taisi kuin taisikin Britan ääneen tulla niin paljon lämpöä, että tuo äänen värinä aivan lumosi Hilipan; hän vallan unohti vastaanväittämisen silloinkin, kun ehkä olisi ollut väittämisen syytä.

Brita kuvaili karjalaisrahvaan monia kärsimyksiä Ruotsin vallan aikana ja todisteli Hilipalle, että karjalaisten omien johtomiesten velvollisuutena olisi ollut puolustaa heikompien kanssaveljiensä asiaa. Tietysti Ruotsin valtakunnan lainkin olisi pitänyt suojella karjalaisia, mutta kun lain valvojat paljon useammin polkivat kuin suojelivat karjalaisrahvasta, niin olisi edes tämän rahvaan omien parhaimpien miesten pitänyt olla uskollisia omalle heimolleen.

No, ehkä he luulivat olevansakin uskollisia, mutta he tekivät enemmän vahinkoa kuin hyötyä karjalaisten asialle. Vai luuliko Hilippa sen koituvan hyödyksi heimolleen, kun karjalaisten parhaat miehet täällä Lieksan kylässä ja Pankajärvellä ja muuallakin asettuivat uhkamielisinä Ruotsin lain ulkopuolelle, aivan kuin se laki ei olisi ollutkaan heitä varten? Omaa etuansa tavoitellen he kulkivat salakaupoilla ja mikäpä oli siitä seurauksena? Pian hän sen sanoi, mikä oli seurauksena. Ahneudessaan heikäläiset, ruotsit, tietysti ostivat varsin kärkkäästi karjalaisten kauppaamia, rajantakaisia tavaroita. Olipa moni heikäläinen edessäpäin olevinaan karjalaisten ystäväkin, mutta takanapäin puhuttiin näistä ystävistä halveksivasti, nimiteltiin heitä salasaksoiksi, »ryssän kaupan» kävijöiksi ja miksi lienee nimiteltykään. Kohottiko tämä kenties karjalaisten johtomiesten arvoa? Kyllä Hilipan piti ymmärtää, kohottiko se heidän arvoaan kenenkään silmissä. Isä piti heitä melkein lainsuojattomina ja niin pitivät heitä Brahean porvarit ja hyvin monet muutkin tällä pokostalla. Ja sen mukaista oli sitten koko karjalaisrahvaan kohtelu; kun johtomiehet olivat tuollaisia, halveksittuja, niin mitäpä muistakaan säälimään!

Hilippa kuunteli hämmästyneenä Britan sanoja. Ei hän todellakaan ollut konsanaan ajatellut, että hänen suolamatkansa lisäisivät ympäri pokostan karjalaisrahvaan kärsimyksiä, mutta niinpä nyt Brita hänelle todisteli.

— Eikö tämä ole arvotonta sinulle? ja harmi värisytti Britan ääntä. — Onko sinulla sydäntä lisätä yhtenään toisten huolia ja kärsimyksiä? Kerran sinä, Hilippa, avasit minun silmäni... muistatko tuon ensi tapaamisemme Mafilon vieraspirtissä? Siellä sinä puhuit minulle niin leimuavia sanoja meikäläisten tekemistä vääryyksistä ja siitä alkaen olen minä näitä asioita mietiskellyt. Enkä minä koskaan tahdo kieltää meikäläisten vääryyksiä, vaan olettepa tekin osaltanne niihin syypäitä... sinäkin, Hilippa, olet niihin syypää! Ja sinusta minä tahdoin uskoa parempaa! Sinä olet niin väkevä ja uljas, väkevin ja uljain mies heimosi keskuudessa ja miten paljon sinä voisitkaan helpottaa karjalaisraukkojen ahdinkotilaa... oman heimosi ahdinkoa! Miksi et sitä tee? Miksi et valitse itsellesi arvokkaampaa elämänuraa, jolla voisit kohota meikäläisten... ruotsien rinnalle?

Ja niin innostuu Brita kuvailemaan, miten hän silloin voisi tehdä paljon hyvää karjalaisille kanssaveljilleen. Kaikki ruotsit, heikäläiset, häntä kunnioittaisivat... yksin isäkin häntä kunnioittaisi! Ja silloin hänen sanojaan kuunneltaisiin, kun hän nousisi puolustamaan karjalaisten asiaa... moni vääryys jäisi tekemättä... moni karjalainen saisi pitää viljelmänsä, joita hänen ahnas naapurinsa tavoitteli omikseen!

Kauan puhui Brita. Hänen hienoja, kalvakoita kasvojaan värjäsi kaunis rusoitus, hänen pieni, tarmokas leukansa vavahteli sisäisestä kiihtymyksestä ja hänen suuriin silmiinsä oli syttynyt ihmeellinen loiste.

Hän oli tällä hetkellä unohtanut olevansa Brita Henrikintytär, hän oli vain nuori nainen, nainen täynnä palavaa hehkua ja intohimoa, ja hän kutoi nyt ensimmäisiä lujia kahleitaan kesyttääkseen miehen, väkevän ja yltiöpään miehen, tasoittaakseen tämän miehen askeleet, hillitäkseen hänen villin voimansa ja ohjatakseen tätä voimaa oman tahtonsa mukaan.

Ja lumottuna kuunteli Hilippa hänen sanojaan, tuo terveyttä uhkuva, huimapää Hilippa. Ei juolahtanut enää Hilipan mieleen vastaan väittäminen, ei, hän näki jo tulevaisuutensa uutena, Britan kuvailemana ja näki jo Britan itsensäkin eroamattomasti tähän tulevaisuuden kuvaan kietoutuneena.

Sade rapisi ulkona ja tuuli vongahteli nurkissa, mutta sisällä Britan pienessä neitsytpirtissä oli kodikasta ja lämmintä. Hiiloksen hehku oli jo sammunut, mutta kynttilät valaisivat huonetta juuri ja juuri sen verran, että nuo kaksi nuorta ihmistä näkivät toistensa silmien loisteen. Enemmän heidän ei tarvinnut nähdäkään, heidän ääntensä värinä kertoi kaiken muun.

Tarpeettomia olivat Britan ympärilleen kasaamat varustukset, peitteet ja tyynyt. Hilippa oli jo siksi paljon kesytetty, että Brita olisi voinut aivan hyvin hajoittaa nuo varustuksensa.

Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt ennen kuin Hilipan lähtiessä. Hän oli luvannut, että Hilippa saisi pian toistamiseen tulla hänen luokseen ja sitten hän nousi tyynyjensä ja peitteidensä sotkusta ja läksi saattamaan Hilippaa. Hän meni Hilipan mukana pimeään sintsiin asti ja siellä hän äkkiä tarttui Hilipan kaulaan ja painoi Hilipan huulille pitkän, polttavan suudelman.

Hilippa hävisi pimeyteen ja myrskyyn. Mennessään hän horjahteli kuin juopunut ja juopunut hän olikin. Britan sanat, Britan äänen lämmin värinä, Britan silmien loiste ja Britan polttava suudelma olivat hänet juovuttaneet.

XI.

Herra Henrikki on palannut Kajaanista ja heti hänen kotiuduttuaan ryhdyttiin kaupunkisaarella outoihin varusteluihin. Kesken pahimpien syksysateiden siellä rakennetaan uusia suojia, tiesi mitä tarkoitusta varten. Rakennetaan kahta taloa kerrassaan ja vielä lisäksi tilavia ulkosuojia, talleja tai mitä muuta rakennettanee.

Herra Henrikki on kuin muuttunut toiseksi mieheksi, hän on lakannut ärisemästä ja sadattelemasta, tuskin näytti enää muistavankaan Pankajärven salasaksoja. Hyvätuulisena ja touhukkaana hän kulkee virkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä, valvoo itse rakennustöitä.

Ja kaupungin porvarit, nuo herra Henrikin kaartilaiset, ovat kaikki innokkaita apumiehiä. Nuo kitupiikit ja natisijat, jotka tähän saakka ovat tuskin uhranneet ainoatakaan äyriä, ainoatakaan päivätyötä avustaakseen kaupunkinsa julkisten rakennusten kuntoon panemista, ovat nyt yhtäkkiä muuttuneet ylen avokätisiksi ja avuliaiksi. Omilla rahoillaan he ovat palkanneet suuren joukon taitavia salvumiehiä ja itse he soutavat tuulessa ja sateessa kaupunkisaarelle rakennushirsiä. Porvari Mooses, kuuro porvari Mathias, suolakauppias, ja porvari Iikka, hyvän sävyinen hölmö, aivan kilpailevat, kuka saisi noudetuksi useampia hirsiä.

Itse syökärikin, rätisevä viskaali Pentti on siellä samassa touhussa. Ei hän välitä veroaprakoidensa kantamisesta, ja kun toiset hänelle leikillään muistuttelevat Pankajärven miesten kesällisistä kolttosista, niin rätisevä syökäri vain naureskelee.

Brita huomasi kaikesta, että nyt oli vihdoin tulossa rakuunoita, ja säikähdytti tämä huomio häntä hiukan, mutta eipä hän kuitenkaan joutunut neuvottomaksi, ei läheskään neuvottomaksi.

Britakin tekee näet omia varustelujaan. Vähintäin yhtä tarmokkaana ja toimintahaluisena kuin konsanaan isänsä hän kulkee oman neitsytpirttinsä ja asuinrakennuksen väliä. Äitinsä, Helga rouvan sairauden vuoksi on Britan pitänyt ottaa emännyys ja tämä antoi hänelle paljon työtä ja huolia, eikä Brita kuitenkaan unohda siinä sivussa omia asioitaan.

Britan kaunis, hiukan esiin työntyvä leuka aivan vavahtelee tarmoa ja hänen suurissa, syvänsinisissä silmissään asuu nykyjään yhtenään tuo ihmeellinen loiste, joka kykeni lumoamaan hänen neitsytpirttiinsä joutuneen Hilipan, väkevän ja yltiöpään karjalaisen. Tuo Britan silmien loiste se osoittikin paremmin kuin mikään muu, että Britan vireät aivot kypsyttelivät nykyisin suuria suunnitelmia.

Nämä suunnitelmat eivät tähdänneet mihinkään sen vähempään kuin rauhan ja sovun rakentamiseen Pielisen pokostan ruotsien ja karjalaisrahvaan välillä. Brita uskoi itsensä hyvän kaitselmuksen määränneen hänet tällaiseksi sovun rakentajaksi, jonkinlaiseksi välittäjäksi isänsä ja Pankajärven miesten taistelussa. Sitä varten oli kohtalo satuttanut Hilipan hänen tielleen, sitä varten hänen oli sallittu tutustua nuoreen ja komeaan karjalaismieheen, uljaimpaan karjalaisheimon edustajaan tällä pokostalla. Hänen piti käännyttää ja kasvattaa tämä karjalainen uudeksi ihmiseksi, kohottaa hänet kaikessa heikäläisten, ruotsien rinnalle.

Niin, epäilemättä hänen piti käännyttää Hilippa ruotsien uskoonkin... heikäläisten uskoon. Tämä oli suuri ja ylevä tehtävä ja Brita tiesi siinä onnistuvansa. Kirkkoherra Anders, karjalaisvihollinen, ei ollut saanut käännytetyksi vielä ainoatakaan karjalaissielua, mutta hänpä käännyttäisi parhaimman karjalaisten joukosta. Hän saattaisi häpeään töykeän ja kiihkoilevan papin, hän saattaisi häpeään kaikki ne, jotka näkivät karjalaisissa vain Ruotsin valtakunnan ja sen oikeaoppisen kirkon vihollisia.

Hänen isänsä valmisteli taistelua ja väkivaltaa, mutta Britan mielestä oli jo väkivalta riehunut tarpeeksi kauan, jo oli aika laskea aseet ja suoda karjalaisraukoillekin Ruotsin oikeamielisten lakien turvaama rauha. Ja rauha syntyi itsestään, kun Hilippa, karjalaisheimon uljain mies, siirtyi heikäläisten leiriin. Hilippa voi helposti taivuttaa toisetkin Pankajärven miehet sovintoon ruotsien kanssa, vieläpä Brahean porvarien ja isänkin kanssa. Asia oli niin häikäisevän yksinkertainen, ettei Brita voinut muuta kuin uskoa kaikkiviisaan kaitselmuksen ohjanneen hänen askeliaan ja ajatuksiaan.

Brita tapasi nykyisin Hilippaa varsin usein. Syksyn pimeät yöt suojasivat Hilipan käyntejä, reippaana ja terveyttä uhkuen hän saapui milloin pikku veneellä soutaen, milloin muita teitä Britan luo, ja myöhään aamuyöhön silloin aina valvottiin Britan kodikkaassa neitsytpirtissä. Britan piti puhua Hilipalle niin monista asioista, aina pyrkivät yöt kesken loppumaan eikä ollut muuta neuvoa kuin erotessa piti kutsua Hilippa uudestaan, yhä uudestaan.

Hilippa olikin jo paljon muuttunut entisestään. Varsinkin Britan luona ollessaan hän oli lauhkea kuin lammas, tuskin vahingossakaan enää ilmestyi tuo entinen yltiöpään hymy Hilipan huulille, tuskin milloinkaan enää leimahti Hilipan silmiin tuo entinen, kiihkoisa palo, joka oli melkein säikähdyttänyt Britaa. Ei, Hilipan silmien ilme oli muuttunut niin syväksi ja miehekkääksi, siinä oli jotakin uneksivaa, mutta näkipä Brita näiden silmien katseessa olevan voimaakin. Sitä uhkui ja uhosi Hilipan koko olennostakin, mutta Hilippa osasi nyt jo hillitä voimaansa ja Brita ihaili tätä Hilipan kasvavaa tarmoa. Hän oli ylpeä ja onnellinen, kun oli saanut ohjatakseen tämän voimakkaan miehen.

Hilippa oli jo luvannut lopettaa kaupoilla kulkemisen ja ruveta luomaan itselleen uutta tulevaisuutta Britan toivon mukaan. Aluksi ryhtyisi Hilippa rakentamaan itselleen uudistaloa Pankajärven karjalaiskylään. Heidän vanha sukutalonsa oli kyllä vauras ja oli siinä vähän viljelyksiäkin, mutta Hilippa ei tahtonut käydä näitä viljelyksiä jakamaan vanhemman Arhippa veljyensä kera. Arhippa sai pitää vanhan sukutalon kaikkineen, Hilippa aikoi rakentaa itselleen oman talon ja niin oli parempi Britankin mielestä. Se työ sopi Hilipalle, uljaalle ja väkevälle Hilipalle, Hilippa kyllä kykeni rakentamaan omin käsin talonsa ja koko tulevaisuutensa!

Aivan äkkiä ei Hilippa kuitenkaan voinut luopua kaikesta entisestä, hänen pitäisi vielä tänä talvena mennä viimeisen kerran Vienan matkalle, Suman markkinoille. Oli monta kauppaveikkoa matkoilla ympäri Ruotsin Karjalan, ne kotiutuisivat Lieksan markkinoiden aikana ja toisivat kai mukanaan melkoisen määrän metsänviljaa. Lieksan markkinat Hilippa kyllä lupasi jättää rauhaan, mikäli tämä asia riippui hänen tahdostaan, mutta nuo muualta kertyneet metsänviljat hän kuitenkin veisi tovereineen myytäväksi.

Vaan sepä sitten saisi ollakin hänen viimeinen kauppamatkansa, keväthankien joutuessa hän jo heiluisi omalla pirttirakennuksellaan Vannilan niemen tyvellä. Sinne oli hän jo katsonut oman uudistalonsa paikan, soman paikan kahden veden välisellä korkealla kannaksella, siinä niemen navalla. Siitä oli näköalaa molemmin puolin, Britakin ihastuisi siihen paikkaan, varmasti ihastuisi!

Sen Brita kyllä uskoi, mutta nyt oli hänen puhuttava vielä Hilipalle siitä kaikkein vaikeimmasta asiasta: Hilipan kääntymisestä heikäläisten... ruotsien uskoon. Joulu jo läheni, lumet olivat tulleet maahan ja kaupunkisaarella rupesivat valmistumaan nuo uudet rakennukset, joita oli kahden kuukauden ajan joudutettu niin tulisella kiireellä. Silloin Brita ajatteli, ettei hänen sopinut lykätä enää tuonnemmaksi tärkeintä askeltaan Hilipan käännytystyössä.

Liekö Hilippakin jo odotellut tämän keskustelun joutumista. Merkillisen vakavana ja hiljaisena hän tällä kertaa kuunteli Britan sanoja, ja kun Brita oli lopettanut puhumisensa, kesti hyvän aikaa vaitioloa. Vihdoin kysyi Hilippa:

— Ja pitäisikö minun mennä itsensä pääpappi Andersin luo pakisemaan tästä asiasta?

Hän koki tekeytyä vallan rauhalliseksi, koki hiukan naurahtaakin tuota kysymystä esittäessään, mutta Britan korva ei voinut erehtyä. Brita kuuli tuon kysymyksen tulevan kovin raskaasti, kovin vaikeasti, ja hän ymmärsi erinomaisen hyvin Hilipan mielen. Tämä oli muutenkin vaikea asia Hilipalle, kun piti nousta kaikkia oman heimonsa ennakkoluuloja vastaan, ja kaksin kerroin vaikeaksi teki asian, kun kirkkoherra Anders kohteli niin kovin tylysti karjalaisrahvasta.

Ei, Hilipan oli kai mahdotonta nöyrtyä niin paljon ja Brita kiiruhti selittämään, että tuskinpa oli aivan välttämätöntä mennä itsensä kirkkoherra Andersin luo. Nurmeksessa oli kappalainen, pastori Lars Laurentii, lempeä ja hyväluontoinen mies, jonka ei tiedetty milloinkaan erityisesti ahdistelleen karjalaisrahvasta, ja Brita arveli Hilipan voivan mennä yhtä hyvin hänenkin luokseen asiastaan puhumaan.

Hilippa lupasi lähteä Lauri papin luo. Hän kyllä ymmärsi, että tämä askel oli välttämätön... Britan vuoksi. Ruotsien ankaran lain edessä hän ei muuten saisi milloinkaan Britaa omakseen ja Britan voittaminen oli hänelle pääasia. Hän kysyikin nyt ensimmäisen kerran Britalta suoraan:

— Ja tuletko sitten minun omakseni, armahainen Brita? Tuletko julkisesti ja taattosi kiellon uhallakin minun omakseni, kun olen kääntynyt ruotsien... teikäläisten uskoon?

Ja yhtä mutkattomasti vastasi Brita:

— Tulen, Hilippa, minä tulen sinun omaksesi isäni kiellon uhallakin! Heti kun olet muuttanut meidän uskoon, olen valmis tulemaan omaksesi eikä mikään mahti saa sitten enää väistymään minua sinun rinnaltasi!

Hänen suurissa silmissään välkkyi kyyneleitä ja näistä kyynelistä näki Hilippa, että hän saattoi luottaa Britan sanoihin.

Erotessaan he sopivat, että Hilippa kävisi joulunpyhien aikaan Lauri papin luona ja saapuisi sitten vielä ennen viimeiselle Vienan matkalle lähtöään kertomaan Britalle käynnistään.

Hilippa lupasi tulla viimeisen kerran Britan luo Lieksan markkinoiden aikaan. Muuta asiaa ei hänellä olisikaan markkinoille, mutta siinäpä olikin asiaa tarpeeksi, ennen viimeiselle kauppamatkalle lähtöään hänen piti kuin pitikin vielä kerran nähdä armahainen Brita.

Ja Brita taisi pitää tuota viimeistä tapaamista vähintäin yhtä tärkeänä. Hän ei tahtonut jättää käännytystyötään keskeneräiseksi!

Rakuunat saapuivat joulunpyhien väliviikolla, kokonainen tusina arpisia, monessa lemmon leikissä karaistuneita palkkasotureja. Heidän johtajanaan oli nuori kreivillinen luutnantti Marcus Jöraninpoika ja aliupseerina vanha kersantti Pietari Keihäs, joka oli jo syksyllä ollut äkseeraamassa herra Henrikin kaartilaisia.

Miehistö majoitettiin kaupunkisaarelle hätäisesti kyhättyihin suojiin, luutnantti Marcus sai toistaiseksi asettua asumaan herra Henrikin virkataloon.

Herra Henrikin unelma oli siis vihdoin toteutunut, hänellä oli nyt rakuunoita, tusina jylseitä ja arpisia sotureja. Niillä sopi ryhtyä tiukkaan otteluun salasaksojen nujertamiseksi, pormestarin viitta oli siirtynyt jo miltei käden ulottuville.

108

109

No, tuo kreivillinen luutnantti näytti kyllä hiukan liian lempeältä, naisten sankarilta, vaan osasipa herra Henrikki itsekin tarpeen tullen komentaa rakuunoita. Ja kenties hän osasi järjestää asiat niin, että saisi nuoren luutnantti Marcuksenkin pysyväisesti komentoonsa. Kenties! Hän antoi nyt kreivillisen luutnantin asua heillä ja katsella tuota Britaa. Brita oli kuin olikin hiton soma katseltavaksi, sepähän ihme, ettei luutnantti Marcus joutuisi pian hänen komentoonsa!

Toistaiseksi oli pääasia, että rakuunat olivat nyt saapuneet. Toivorikkaana odottelee herra Henrikki heti uuden vuoden alussa joutuvia markkinoita. Hän on jälleen kutsunut Kajaanin porvareja markkinoille ja luvannut heille tällä kertaa hyvän riistasaaliin, niin mainion, että heidän entisetkin tappionsa tulisivat runsaalla mitalla korvatuiksi.

Markkinat joutuivat ja Kajaanin porvarit noudattivat kutsua, saapuivat suurella joukolla tavoittamaan halpaa metsänviljaa, mutta jälleen tuli pettymys. Riistamarkkinat jäivät mitättömän vähäisiksi. Mikä lie ollutkin syynä, karjalaisia salasaksoja ei näkynyt ei kuulunut, mutta poissa pysyivät turkistavarain kauppaajatkin markkinatorilta. Näytti siltä kuin olisivat ne veitikat odotelleet joitakin uusia ostajia ja piiloitelleet metsännahkoja majapaikoissaan.

Herra Henrikki ei kuitenkaan vielä menettänyt toivoaan. Hän uskoi, että toisena markkinapäivänä ilmestyisi kätkössä oleva metsänvilja näkyville. Tällä toivolla hän lohdutteli ääneensä nurisevia Kajaanin porvareja ja ryhtyi samalla varokeinoihin, jotta karjalaisveijarit eivät pääsisi vain mitenkään sotkemaan markkinoiden kulkua. Hän uskoi karjalaistenkin yrittävän toisena markkinapäivänä tai kenties yrittäisivät jo yön aikana ja sepä oli nyt estettävä.

Ensimmäisen markkinapäivän iltana, pimeän jouduttua, komennettiin rakuunat pieninä kahden ja kolmen miehen kokoisina ryhminä liikkeelle. Ja niin miehitettiin Lieksan karjalaiskylässä kaikki ne talot, joiden tiedettiin vanhastaan olevan Pankajärven salasaksojen ja näiden apurien tyyssijoja.

Kaikkein vankin vartiojoukko asetettiin herra Henrikin virkatalon naapurina olevaan Mafilo Vaakanaisen taloon ja tälle vartiostolle annettiin tiukka määräys, että kaikki yön aikana taloon ilmestyvät vieraat oli vangittava ja jos yrittäisivät livistää karkuun, sai heidät arvelematta ampua!

Herra Henrikki oli juonensa onnistumisesta niin varma, että hän tarjosi iltasella käräjäherroille ja talossaan majailevalle luutnantti Marcukselle höyryäviä punssimaljoja. Britan piti olla punssia keittämässä ja tarjoilua hoitamassa. Isäntä itse tyhjensi maljan toisensa jälkeen ja pauhasi vierailleen:

— Juokaa, miehet, rohkeasti, huomisaamuna on ainakin yksi kettu satimessa!

— Kukapa tuo rohkea kettu olisi? utelee luutnantti Marcus epäilevästi.

— Kukapa muu kuin nuori Hilippa Vanninen, Pankajärven suurin salasaksa! julistaa herra Henrikki varmana.

Hahhahhaa! Kyllä hän tunsi aivan tarpeeksi tuon veijarin kolttosia. Jo monasti ennenkin oli tuo lurjus osoittanut suorastaan uhkamielistä rohkeutta ja saatiin olla vallan vakuutettuja, että hän tänäkin yönä ilmestyisi esille!

Näin rehentelee herra Henrikki punssin kiihoittamana. Hän antaa kutsua Mafilon taloon piiloitettujen rakuunain johtajan, vanhan kersantti Pietarin pitohuoneeseen ja kaataa tälle omakätisesti täpötäyden maljan höyryävää punssia.

— Maista tuosta rohkaisua saadaksesi! mylvii hän innoissaan. — Ja muistakin varoa, että elävänä on se kettu pyydystettävä... mikäli mahdollista, elävänä, jotta tämä laamanni saa hänet tuomita lämpimiltään kaakinpuuhun raippoja saamaan! Mutta jos pääsee käsistänne karkuun livahtamaan, niin ampukaa! Ampukaa arvelematta ja hyvin tähdäten!

Kersantti Pietari lupasi kyllä hyvin hoitaa tehtävänsä.

— Perhanan pojat, ei juoksentele tämän yön jälkeen se lemmon salasaksa! pauhasi hän mahtavia viiksiään väännellen. — Kun lähetämme siihen veijariin puoli tusinaa musketin kuulia, niin jo lopettaa juoksemisensa, lopettaa lempo vieköön!

Hän oikeni juhlalliseen kunniantekoasentoon ja koikkelehti sitten tiehensä suuria kannussaappaitaan kolistellen.

Herra Henrikin katse seuraa miehen menoa, hänen veristävät silmänsä välähtävät niin kuin saalista vainuavan ahman silmät. Hän kaataa pikimustaan partaansa höyryävää punssia ja nauraa röhisee raakaa nauruaan.

Laamanni Johannes Curnovius sivelee sileäksi ajeltua naamaansa ja mietiskelee, mitenkä hän voisi vielä lykätä seuraaviin käräjiin herra Henrikin pormestariksi nimittämisen. Rakuunat ja laajat valtuudet taistellakseen salasaksoja vastaan oli tuo peto saanut, melkein liian laajat valtuudet, mutta eikö hän keksisi vielä veruketta tuon nimityksen lykkäämiseen.

Laiha ja kuivettunut viskaali Pentti rätisee kuin palava katajapehko. Ahkerasti hänkin hörppii punssia, mutta siitä vain rätinä yltyy ja kiihtyy. Merkillinen katajapehko, kun ei sammunut sammuttamallakaan, äityi vain rätisemään!

Nuori luutnantti Marcus juo kaikkein varovammin. Hänen kauniit, kosteat silmänsä seuraavat hiljaisella osanotolla Brita neidon liikkeitä. Hänestä näytti Brita tänä iltana sairaalta, kovin sairaalta, mutta tuo julma isä ei armahtanut tytärtään. Olisi saanut jo laskea Britan lepäämään, jo tässä oli tarpeeksi pidetty juominkia!

Mutta vielä piti Britan tuoda suuri kannullinen höyryävää punssia. Vasta tämän jälkeen hän sai isältään luvan lähteä omaan neitsytpirttiinsä. Nuori luutnantti yritti häntä saattamaan, mutta hätäisesti, melkein pelästyneenä torjui Brita hänen ystävällisen tarjouksensa ja pujahti nopeasti ulos huoneesta.

Britan hermot olivat tänä iltana joutuneet ankaralle koetukselle. Tuo Hilipan pään menoksi viritetty salajuoni ja isänsä lakkaamaton kerskailu olivat kiduttaneet häntä siihen määrään, että Brita tunsi itsensä aivan uupuneeksi mennessään pihamaan ylitse omaan neitsytpirttiinsä.

Britalla oli todella huolen syytä, sillä hänkin uskoi melkein varmasti Hilipan yrittävän tänä yönä luoksensa. Olihan Hilippa luvannut tulla markkinoiden aikaan ja huomenna oli viimeinen markkinapäivä. Tänä yönä pitäisi siis Hilipan tulla... tänä yönä! Ja Brita tiesi yhtä hyvin kuin isänsäkin, ettei Hilippa antaisi niinkään vaarojen säikyttää itseään. Hilippa yrittäisi... varmasti yrittäisi ja joutuisi isän virittämään ansaan... tulisi ammutuksi, sillä elävänä eivät saisi Hilippaa käsiinsä!

Brita oli oman pirttinsä puolelle joutuessaan niin järkytetty, että sulki sintsin oven tiukasti hakaan. Vasta pimeään pirttiin jouduttuaan hän muisti, että ovihan piti jättää avoimeksi... Hilipan varalta, vaikka toivotonta olikin Hilipan odottelu! Voi miten varomaton hän oli ollutkin, kun kutsui Hilipan vielä luokseen... suoraan kuoleman kitaan!

Pimeässä liikkuessaan ei Brita huomannutkaan, että joku seisoi hänen vieressään. Nyt hänet kopattiin ilmaan, Britan huulilta yritti päästä säikähdyksen huudahdus, mutta onneksi Hilippa oli nopea... sulki hänen huulensa tulisella ja pitkällä suudelmalla, niin pitkällä, että hervottomaksi mennyt Brita ennätti jo hiukan rauhoittua, ennen kuin sai tilaisuuden hengähtää.

Ja nyt istuivat he jälleen Britan kodikkaassa neitsytpirtissä ja Brita itki ja nauroi kuvatessaan Hilipalle tämäniltaista pelkoaan. Ja mitenkä ihmeessä Hilippa oli päässytkin tänne elävänä ja terveenä?

Hilippa nauroi huolettomasti.

— Mitäpä tuossa paljon kertomista! Joen jäätä hiihtelin tuonne saunan nurkalle ja siitä kävelin tänne pirttiin. Tiesin vallan hyvin Mafilon talon olevan vartioidun, ka tiesin senkin, että tämä talo on ilman vartijoita. Ketäpä salasaksaa tänne vuotettaisiin... herra Henrikin virkataloon!

Siinä oli koko hänen seikkailunsa, vallan vaaraton ja terveellinen hiihtomatka. Mitäpä armaan Britan tarvitsi ruveta pelkäämään hänen vuokseen!

Ja edelleen kertoi Hilippa, että hän oli täältä sintsin ovelta katsellut, miten Brita kantoi tuolla hyvin valaistussa virkahuoneessa herroille punssikeitosta. Oli nähnyt senkin, kun Britan isä tarjosi höyryävän punssimaljan sille hölmölle aliupseerille ja tämä sitten läksi viiksiään väännellen koikkelehtimaan vartiopaikalleen. Kaiken oli hän saanut nähdä ikäväkseen asti odotellessaan Britan vapautumista!

Hilippa oli reippaalla mielellä. Melkein samaan hengenvetoon hän alkoi kertoa käynnistään Lauri papin luonakin. Brita sai olla rauhallinen, hän oli tehnyt neuvon mukaan, oli esittänyt asiansa varsin taitavasti ja Lauri pappi oli tullut ylen iloiseksi hänen aiheestaan. Oikein oli siunannut hänet ja antanut hänelle kirjojakin!

Vallaton veitikka silmissään kaivoi Hilippa poveltaan ABC-kirjan ja Lutheruksen suuren katekismuksen, kaksi uudenuutukaista kirjaa, jotka hän oli saanut Lauri papilta.

— Kas nämä sain muistoksi käynnistäni! nauroi hän ojentaessaan kirjat Britan nähtäväksi. — Sinä, Brita armaani, saat sitten opettaa minulle niiden koukeroisia puustaveja!

Brita lupasi kyllä huolehtia Hilipan opettamisesta. Kovin paljon ei vaadittukaan ensi hätään, sillä eipä moni ruotsikaan vielä taitanut edes ABC-kirjan puustaveja, vaikka kirkkoherra Anders olikin niin kopeata miestä laumansa puolesta. Mokoma lauma, kyllä Hilippa pian pääsisi sen tasalle, mutta hänen piti kohotakin korkeammalle... paljon korkeammalle!

Brita ei sanonut, miten korkealle hän toivoi Hilipan kohoavan, mutta hänen loistavat silmänsä kyllä kavalsivat monta kunnianhimoista unelmaa.

Mutta äkkiä näytti Hilippa muistavan jonkin asian. Hän pakisi pehmeästi, ylen pehmeästi, mutta vakavasti:

— Tiedätkö, Brita, minkä vuoksi tuo nuori luutnantti on otettu teille asumaan ja elämään... minkä vuoksi?

Brita katsoi häneen kummissaan: Ei, sitä hän ei tiennyt ja liekö tuossa ollutkaan mitään sen suurempaa salaisuutta... kaupunkisaarella ei kai ollut luutnantti Marcukselle sopivata asuntoa.

Hilippa pudisti päätään: Olipas, kaupunkisaarella oli asunto... toinen niistä uusista rakennuksista oli varattu rakuunain päällikön asunnoksi, vaan se oli nyt tyhjänä! Kyllä hän tiesi nämä asiat, vaikkapa häntä ei nähtykään täällä päiväiseen aikaan. Ja tiesi hän senkin, minkä vuoksi nuori kreivillinen luutnantti asui herra Henrikin virkatalossa.

— Taattosi mielii naittaa sinut tuolle miehelle! — Hilipan ääni oli edelleen pehmeä, mutta hänen silmissään välähti. — Niin, armas Brita, hän aikoo naittaa teidät... kenties jo tänä talvena... ennen kuin minä saan pirttini valmiiksi! Ja kyennetkö sinä, armas Brita ... kyennetkö sinä vastustamaan taattosi aikeita?

Pelästyneenä, melkein kauhistuen tuijotti Brita Hilippaan. Hän huomasi nyt vasta, miten oikeassa Hilippa oli, miten tarkoin Hilippa oli vainunnut hänen isänsä aikeet. Ei ollut varmaan sattuma, että nuori kreivillinen luutnantti oli otettu heille asumaan... siinä oli kuin olikin ansa... ansa hänelle!

Mutta hänpä aikoi repiä tuon ansan siekaleiksi, jo etukäteen hän tekisi tyhjäksi isänsä ovelat aikeet! Häntä ei naitettaisi kreivilliselle luutnantille, sillä hän tahtoi kuulua toiselle miehelle, hän tahtoi kuulua Hilipalle!

Ja Hilippa oli jo tehnyt hänen vuokseen suuren uhrauksen... montakin suurta uhrausta oli Hilippa jo tehnyt! Hilippa oli valmis luopumaan kaikesta entisestä... omasta uskonnostaankin oli Hilippa valmis luopumaan hänen vuokseen! Ja hänkö nyt lähettäisi Hilipan epävarmuuteen... kiduttavaan, raatelevaan epävarmuuteen pitkäksi aikaa... kenties kevääseen asti! Ei, hänen piti myös tehdä uhrauksensa ja antaa varmuus Hilipalle... täydellinen varmuus, että hän kuuluisi yksistään Hilipalle... ei kenellekään toiselle!

Neitseellinen häveliäisyyden puna väräjöi Britan poskilla ja kyyneleitä kohosi hänen silmiinsä. Suuria, kimmeltäviä kyyneleitä näkyi hänen silmissään ja niitä vieri hänen poskilleenko, kun hän ojensi vapisevat kätensä Hilippaa kohden, tarttui Hilipan kaulaan ja veti hänet puoleensa, sopersi hänen korvaansa palavia, kiihkeitä sanoja.

Hilippa kyllä heti käsitti Britan ajatuksen, mutta hän epäröi eikä tahtonut ottaa vastaan Britan uhrausta. Tuo huimapää karjalainen, joka oli huolettomasti nauraen antautunut Britan vuoksi niin moniin vaaroihin, uhmannut kaikkia päänsä menoksi viritettyjä ansoja ja pyydyksiä, tuo rohkea mies epäröi nyt... oli valmis lähtemään epävarmuuteen ja jättämään Britan koskemattomaksi. Hän suuteli kuiviksi Britan silmiin kohonneet kyynelet, tyynnytteli häntä ja kuiskutteli pehmeästi:

— Brita, armas Brita, lieneekö se tarpeen! Joutavaa taisin pakista... säikytellä sinua... tokko lie mitään vaaraa! Ja pyhänä pidän sinua, armas Brita, pyhänä pidän... odotan mielelläni aikamme joutumista!

Mutta Brita pyyteli yhä kiihkeämmin, yhä palavammin.

— Ei, minä en lähetä sinua epävarmuuteen! Minä tahdon myös tehdä oman uhraukseni... tahdon sen tehdä viipymättä! Sinun pitää olla minusta varma... aivan varma, kun lähdet niin kauas luotani!

Näin hän pyyteli ja vihdoin taipui Hilippa. Hän puristi Britan syleilyynsä, nosti hänet voimakkain käsivarsin vuoteeseen. Sitten hän sammutti kynttilät...

Aamun valkenemisen edellä on yön pimeys sakeimmillaan. Vasta silloin lähti Hilippa Britan luota. Brita saatteli Hilippaa sintsiin asti, siellä hän viimeisen kerran puristautui Hilipan kaulaan ja viimeisen kerran suuteli Hilippa hänen kyyneleisiä silmiään. Niin he erosivat ja Brita palasi takaisin pirttiinsä.

Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja heittäytyi vielä hetkiseksi pehmeään vuoteeseensa. Yhä kohosi hänen silmiinsä kyyneleitä, polttavia kyyneleitä, mutta ne tuntuivat tekevän hänelle kumman hyvää. Hän hymyili raukeata hymyä kyyneltensä läpi ja naurahteli isänsä ovelille aikeille.

Nyt ei Brita niitä aikeita enää pelännyt... luutnantti Marcus ei enää hänestä huolisi!

XII.

Kun Hilippa tovereineen hankkiutui lähtemään Vienan matkalle, alkoi Pankajärven salolle ilmestyä Pielisen ympäristön talonpoikia, jotka olivat jättäneet myymättä metsännahkansa Lieksan markkinoilla. He hiihtelivät nyt niitä kauppaamaan Pankajärvelle asti eikä auttanut muu kuin ryhtyä ostamaan tätä myöhästynyttä riistasaalista ja lykätä lähtöä päivästä toiseen.

Hilippaa harmitti tämä viivykki, mutta toiset matkalle hankkiutujat olivat mielissään. Kovin pieniksi olisivatkin riistakuormat jääneet, kun oli pysytty poissa Lieksan markkinoilta, mutta nyt tuli tavaraa lisää. Ensin tuli vain yksityisiä hiihtäjiä riistakontit selässään, mutta pian alkoi suoltua miehiä oikein jononaan, kellä kontti pullollaan, kellä oikein ahkio täpötäynnä kallista metsänviljaa. Tulijat kehuskelivat, että mieluummin he hiihtelivät tämän lisämatkan kuin rupesivat Lieksan markkinoilla rikastuttamaan Kajaanin porvareja, mokomia kamasaksoja.

Ja tuttupa olikin tämä tie useimmille vanhastaan. Takavuosina, kun ei ollut Lieksan kaupunkia, oli Pankajärvellä pidetty Vienan matkalle lähdön edellä oikein pieniä riistamarkkinoita; viikkomääriä oli odoteltu myöhästyneitä metsänviljan tuojia ja Kauro Vannisen vankassa talossa oli ollut niinä aikoina yhtenäinen väen kuhina.

Nyt veresteltiin jälleen näitä vanhoja muistoja, hiihdeltiin jälleen Pankajärven salolle kauppatuttaviaan tapaamaan ja reipas mieliala sai vallan sekä myyjissä että ostajissa. Vanha ja ovela Jehki Mauronen hykerteli käsiään laskiessaan oravakiihtelyksiä ja pehmeitä, silkinhienoja saukonnahkoja. Hänen pienet, vilkkaat silmänsä oikein kiiluivat, kenties hiukan ahneuttakin, mutta enemmän pelkkää kauppahimoa. Tämä oli hänen luontaista ammattiaan ja Jehki vaari rakasti ammattiaan kiihkeästi, intohimoisesti.

Kauro vanhus ei paljon puuttunut enää kaupantekoon, mutta eipä monesti puuttunut siihen Hilippakaan. Levottomana hän käveli kotitalonsa pihamaalla, pysähtyi joskus ohimennen vaihtamaan pari sanaa tuttavien kanssa, mutta seuraavassa tuokiossa jo unohti pakinansa ja lähti tarkastamaan omaa riistakuormaansa, joka hänellä oli ollut jo monta päivää täysin matkavalmiina. Toisinaan hän unohtui tähyilemään Pankajärven selällekin, eivätkö sieltä jo uudet tulokkaat vihdoinkin loppuisi, eikö tästä jo vähitellen päästäisi taipaleelle.

Hilipan mielestä oli tämä kauppatouhu nyt niin merkityksetöntä ja joutavaa, kerrassaan tympäisevää. Kun hän muisteli viimeistä käyntiään Britan luona, niin kaikki muu kutistui sen rinnalla niin vähäpätöiseksi, Hilipasta tuntui miltei rikokselta omistaa enää ainoatakaan ajatusta muille kuin Britalle ja heidän yhteiselle tulevaisuudelleen.

Hän oli jo käynyt ennen näitä markkinavalmistuksia kaatamassa uuden pirttinsä paikalle pienoisen kasan rakennushirsiä ja hän oli jo puolittain vihjannut taatolleenkin, että sinne niemen tyvelle hän aikoi ruveta rakentamaan itselleen omaa taloa. Enimmän sentään hän oli puhunut asiasta Arhippa veljelleen, vakavalle ja tasaiselle Arhipalle, ja ilomielin oli Arhippa luvannut tulla hänen avukseen pirttiä rakentamaan.

Sitä myöten oli siis kaikki valmista, mutta nyt tuli väliin tämä kirottu viivykki. Hilipasta tuntui kuin olisi hän varastanut Britalta kalliita päiviä, ylen kalliita päiviä ja kokonaisia viikkokausia näihin joutaviin askarteluihin. Brita ei näistä pitänyt ja siinä oli tarpeeksi tekemään nämä puuhat vastenmielisiksi Hilipalle itselleenkin, ylen vastenmielisiksi.

Ei sentään Hilipankaan mieleen juolahtanut, että näistä Pankajärvelle siirtyneistä riistamarkkinoista saattaisi vierähtää viesti Lieksaan asti ja joutua siellä herra Henrikin ja syökärinkin kuuluviin. Kenties hän olisi muistanut tämänkin vaaran, jollei armahainen Brita olisi anastanut niin tarkoin kaikkia hänen ajatuksiaan.

Vaara oli kuitenkin väijymässä. Muutamana päivänä hiihteli Vie'in salolta päin tuovaa metsätietä yksinäinen mies, joka oli niin kuin muutkin tulijat kiskovinaan raskasta riista-ahkiota perässään. Mitään riistaa ei tuossa ahkiossa kuitenkaan ollut, siinä oli vain sammalta ja muuta joutavaa törkyä rekipeitteen alle kätkettynä.

Tämä outo »metsänviljan» kauppaaja ei mielellään yhtynyt toisten joukkoon, vaan pysytteli erillään ja jouduttuaan lähelle Pankajärven kylää hän pujahti tieltä metsään ja lähti hiihtää sujuttamaan Simana Vannisen kotiniemen tyvelle päin, jossa oli autioksi jätetty ruotsien uudistalo.

Hiihtäjä olikin tämän uudispaikan entinen isäntä Markus Lehikoinen, liukas ja kavalakatseinen ruotsi. Omia aikojaan hän oli lähtenyt tälle vakoilumatkalle, kun huomasi Viensuun kylän kautta kulkevan niin paljon ahkiota vetäviä suksimiehiä Pankajärven salolle. Omia aikojaan hän oli lähtenyt ja jopa hän nyt huomasikin tulevan vaivannäkönsä runsaasti palkituiksi.

Kokonaisen päivän liukas ruotsi viipyi autiotalonsa vaiheilla ja tähyili sieltä Vannilan niemelle suuntautuvaa liikennettä. Yönsä hän vietti läheisessä korvessa nuotion äärellä ja palasi vielä seuraavanakin päivänä tähyilemään.

Ja hänen viekkaisiin silmiinsä syttyi ilkeä, vahingonilon loiste. Peijakas, jopa hän sattuikin tekemään löytösen... keksimään markkinapaikan! Ja herra Henrikki ja viskaali Pentti eivät kai tietäneet tästä mitään! Vaan jospa mentäisiin heille valaisemaan asiaa... näitä karjalaisveijarien puuhia!

Paluumatkalle lähtiessään jätti vakoilija »riista-ahkionsa» korpeen. Kätki sen visusti kuusen juurelle ja merkitsi paikan muistiinsa. Ja niin läksi hän hiihtää sujuttamaan suoraan Lieksan kylää kohden.

Seuraavana aamuna lähtivät vihdoin Pankajärven miehetkin Vienan matkalleen.

Suman markkinoilla oli liikkeessä outoja huhuja. Niitä kuiskuteltiin sekä Venäjän puolen että Vienjan miestenkin majailupaikoissa, vieläpä markkinatorillakin. Uudesta, pian alkavasta vainon ajasta puhuttiin, Moskovan tsaarin salaisista sotavarusteluista Ruotsin kopeata Kaarle kuningasta vastaan. Joku tiesi jo Solokoin monasterissakin tehtävän varusteluja, toinen kuiskaili Pankajärven miehille, että pian päättyisi nyt ruotsien mahtailu ja sorto Pielisen pokostalla ja koko Käkisalmen Karjalassa.

Hilippakin kuuli näitä kuiskutteluja markkinapaikalla liikuskellessaan, mutta ei hän niistä välittänyt tuon enempää. Viime vuosina oli höpisty niin usein uudesta vainon ajasta, kostosodan aloittamisesta ruotseja vastaan ja perättömiksi olivat nuo huhut joka kerran osoittautuneet.

Sitä paitsi Hilipalla oli nyt muuta, paljon tärkeämpää miettimistä, mitä hän piittasi mokomista kulkupuheista. Hänen ainoa ajatuksensa oli jouduttautua mahdollisimman pian kotimatkalle, jotta pääsisi vihdoinkin rakentamaan omaa pirttiään. Hän oli jo varastanut monta ylen kallista viikkoa armahaiselta Britaltaan, jo oli lopultakin aika käydä lujin kourin käsiksi heidän uuden tulevaisuutensa rakennustyöhön, ja silloin saivat nämä muut huolet ja kauppamatkat painua ikipäiviksi unholaan!

Markkinoiden päättyessä järjesti Hilipan majapaikan isäntä Mikiforo Serni kotipuolensa kauppaveikoille iloiset pidot. Vieraspirtti oli jo päivällä, miesten kulkiessa lähtöostoksillaan, siistitty somaksi ja puhtaaksi ja illan jouduttua sinne kannettiin suuri kannullinen toisensa jälkeen vaahtoavaa olutta ja monenlaista syötävää. Ukko Mikiforo itse ilmaantui vieraidensa joukkoon, hyvinvointia hyllyvä Doarie emäntä ja hänen Okahvi tyttärensä huolehtivat kestityksestä.

Ei ollut vaikea huomata, että tämä juhla oli aiottu etupäässä Hilipan kunniaksi. Ovela Mikiforo ja hänen ehtoisa emäntänsä olivat nähtävästi päässeet lopulliseen yksimielisyyteen, että he houkuttelevat ja kahlehtivat nuoren Hilippa Vannisen kotivävykseen. Heidän Okahvi tyttärensä, ainokainen lapsensa, oli ylen soma ja sorea neito, uljaan brihan veroinen, ja mistäpä he olisivat löytäneet miehen uljaamman kuin oli nuori Hilippa. Piti vain antaa Hilipalle vihjaus, sopiva rohkaisu, jotta Hilipan kesytön luonto alkaisi taipua Okahvin puoleen!

Okahvi, muulloin reipas ja kerkeämielinen karjalaisneito, on nyt niin kumman ujosteleva ja arka vieraita kestitessään. Kuumina karkeloivat veret hänen poskillaan, välistä näyttivät ne pyrkivän aivan läpi hienon hipiän tipahtelemaan, varsinkin silloin, kun Okahvin katse sattumalta kohtasi Hilipan miehekkään ja syvän katseen. Tuohon katseeseen oli nyt tullut niin kumma tenho, että aivan pani vavahtelemaan Okahvi neidon.

Itse ukko Mikiforo on parhaimmalla tuulellaan. Hän pakinoi Huoruutensa päivistä, kun he Hilipan taaton kera kulkivat ensimmäisillä kauppamatkoillaan. Huolettomia brihoja olivat he silloin kumpainenkin, yhtä huolettomia kuin Hilippa oli nykyjään. Ja näinpä olivat nyt heidän kohtalonsa muovautuneet, Hilipan taatto eleli siellä vanhalla kotipuolella ja hän eleli täällä kaukana Sumassa, Karjalan kaukaisimmalla äärellä. Tuo hänen Doarie emäntänsä se oli hänen tiensä tänne vetäissyt, niin pani tekemään kumman polvekkeen, mutta eipä hänen huolinut katua kauppojaan!

Ukko nauraa hihittää, niin että hänen pienet tihrusilmänsä kostuvat. Hän kuivailee niitä ja sopottaa sitten muutamia sanoja Doarie emäntänsä korvaan. Ja hetken perästä kannetaan pitopöytään muutamia pulloja harvinaista ulkomaan viiniä, jota Mikiforo on kesällä ostanut Suman satamassa käyneiltä Hollannin laivureilta. Harvoin näitä kalliita juomia tarjottiin säästäväisen Suman kauppamiehen pitopöydässä, mutta nyt on Mikiforo vanhus heittänyt syrjään kitsastelun ja kehoittelee vieraitaan maistelemaan hiottuihin laseihin kaadettua juomaa.

— Ka maistahan sinäkin, Jehki ystäväni, maistahan kerran tätä ihmeellistä ulkomaan juotavaa! pakisee hän silmiään räpytellen. — Ja sinä Hilippa, rakkaimman ystäväni uljas poika, anna maistua ukko Mikiforon kestityksen! Ka, Okahvi tyttäreni, kullannuppuseni, kaadahan täydempään tämän Hilipan lasi. Mitäpä tyhjästä aikamiehen maistella!

Okahvi ryhtyy täyttämään Hilipan lasia ja siinä hänen kätensä vavahtaa, niin että meni muutama pisara yli reunojenkin. Mutta Mikiforo vain pakisee nauraen, että nyt se oli niinkuin pitikin olla aikamiehen lasin!

Hilipan yritti hetkiseksi vallata entinen huimapäisyytensä. Lasia huulilleen kohottaessaan hän nauraen ilmoitti, että tämä se taisi ollakin hänen erojaisjuhlansa, viimeinen Vienan matkansa. Mutta kun ukko Mikiforo näkyi käsittävän hänen sanansa pelkäksi pilapuheeksi, ei Hilippa ruvennut sen pitemmälle pakisemaan erojaisistaan.

Hänen tuli kuin tulikin hiukan sääli soreata Okahvi neitoa. Mitäpä suotta pahoittamaan Okahvin ja hänen taattonsa mieltä, tottapa aikanaan saisivat tietää, että olivat kuin olivatkin pitäneet hänelle erojaiskestejä!

Vähän myöhemmin sopuisa juhla kuitenkin häiriytyi toisella tavalla. Huoneeseen ilmestyi kaksi kutsumatonta vierasta, jotka näkyivät olevan ukko Mikiforon vanhoja tuttavia. Toinen tulijoista oli Solokoin monasterin munkkiveljiä, toinen rotevakasvuinen maallikko, kooltaan hyvinkin Hilipan pituinen ja muutenkin oli miehessä paljon Hilippaa muistuttavaa. Sama huoleton reippaus käytöksessä, sama ylimielinen välähdys katseessa, mutta tämän lisäksi oli miehen näössä jotakin ylen väkivaltaista, melkein eläimellistä, jota Hilipassa ei ollut.

Nähdessään runsasantimisen pitopöydän remahti tämä häikäilemätön tulokas kovaääniseen nauruun ja pakisi tuttavallisesti:

— Ka parahiksi jouduimme pitopöytään! Ja kun me kuljemme, kuljemme majapaikasta toiseen eikä tarjota kurkun kostukkeeksi mitään muuta kuin pelkkää olutta, vetistä latkua. Jopas nyt jouduimme paremmille juotaville, jo vilahti näkyviin oikea ulkomaan viini!

Ukko Mikiforo kehoitti uusia tulokkaita istumaan samaan pöytään. Hiukan kursaillen ja moneen kertaan silmänsä ristien noudatti luostariveli kehoitusta, mutta häikäilemätön maallikko ei kursaillut liikoja, rehevästi hän työntyi pöytään vastapäätä Hilippaa ja otti melkein tempaisten Okahvin täyttämän lasin kumoten sen kurkkuunsa yhdellä heitolla.

— Ääh, jopa olikin oikeata maisteltavaa! ja irvistäen mielihyvästä hän taputti häikäilemättä Okahvia poskelle kiitellen ja kehuen meluisasti tämän soreata muotoa.

Okahvi häpesi mokomaa häikäilemättömyyttä eikä Hilippakaan pitänyt vieraan tunkeilusta. Tuo mies oli kuin hänen oma irvikuvansa, hiukan kieroon mennyt irvikuvansa ja tämä vaikutelma nostatti Hilipassa oitis jyrkän vastenmielisyyden tulokasta kohtaan. Mutta vieras tarkasteli häntä kursailematta ja virkahti:

— Sinäpä lienetkin se miekkonen, jota etsimme... Hilippa Vanninen Pielisen pokostalta... Ruotsin Karjalasta?

— Ka sepä lienen! sanoo Hilippa hiukan töykeästi.

— Ja minä olen Timo Karppanen... Karpov tuolta Kemin puolesta! »Villiksi Timoksi» kuuluvat haukkuvan minua selkäni takana, vaan eivätpä uskalla tullakaan sanomaan tuota minulle vasten silmiä!

Hän päästi meluisan naurun ja sitten hän rupesi selvittämään varsinaista asiaansa. Hän kertoi olleensa kauppamatkoilla Moskovan puolessa ja siellä oli pakistu kummia kuulumisia: Suuri sota oli tulossa, uusi vainon aika lähenemässä! Ruotsin röyhkeä kuningas oli mennyt sotaretkelle Puolan maahan vieden kaikki asekuntoiset miehensä mukanaan, ja siitäpä oli nyt Moskovan oikeauskoinen tsaari saanut hyvän ajatuksen... mieli valloittaa takaisin menetetyn Karjalan. Hissukseen, syvässä salaisuudessa tehtiin valmisteluja, vaan kevään joutuessa, vesien auetessa alkaisi oikea lemmon leikki. Silloin tsaari itse hyökkäisi etelässä Karjalan kaupunkia, Käkisalmea valloittamaan, ja ehkäpä veisi yksin tein mainion Viipurin linnankin Ruotsin kuninkaalta. Ja täältä Vienan puolesta pitäisi toimittaa apua Pielisen Karjalaan, ehkä tännekin tulisi vähän tsaarin väkeä ja joukon jatkoksi pantaisiin mies talosta Vienan veikkoja, urhoja uljaita ja pelottomia!

Sitä olivat he nyt kiertämässä, markkinaveikoille toimittamassa, jotta tiedettäisiin kevään joutuessa olla valmiina lähtöön. Ja tämä luostariveli voisi todistaa, että oikein hän oli pakissut asiansa, ei ollut lasketellut mitään liikoja.

Ja liukas luostariveli toisti taitavasti, minkä Timo oli jo selvittänyt. Ja siihen hän vielä lisäsi Hilipan puoleen kääntyen, että Pielisen pokostalta tarvittaisiin nyt aluksi vain yksi luotettava mies, joka lupautuisi tarpeen tullen oppaaksi ja tulisi sitten keväämpänä tänne Vienaan retken loppuvalmisteluihin. Niin perin huokealla hinnalla saisivat vapautuksen nykyisin Ruotsin raskaan ikeen alla huokaavat Karjalan ristiveljet, ja se kirottu kaupunki, jonka ruotsit olivat perustaneet Pielisen Karjalaan, Lieksan vanhaan karjalaiskylään, se hävitettäisiin maan tasalle... pyyhkäistäisiin olemattomiin!

— Ja sinut, Hilippa Vannisen, sinut me olemme valinneet opastajaksi! iskee nyt villi Timo häikäilemättä, aivan kuin itsestään luonnollisena asiana. — Olemme kuulleet sinusta paljon hyvää monilta Vienan veikoilta... kuulut jo tehneen monta mainiota kepposta Ruotsin valloille ja siitä tiedämme sinun olevan oikean brihan meitä opastamaan!

Syvä äänettömyys seurasi näitä luostariveljen ja villin Timon selityksiä. Nyt oli ilmeistä, että sotahuhut eivät olleetkaan vallan tuulesta temmattuja, koskapa Solokoin monasterista kerran oli lähetetty mies niitä levittämään. Tämä varmuus hätkähdytti kaikkia huoneessa olijoita ja varsinkin Pankajärven miehiä se hätkähdytti. He olivat sentään Ruotsin kuninkaan omia, ja vaikka he eivät liikoja rakastaneetkaan ruotsien valtaa, niin oli joka tapauksessa ylen arveluttavaa lähteä ilman muuta antamaan kannatustaan villin Timon huimapäisille suunnitelmille.

Vanha ja varovainen Jehki Mauronen kääntelehti levottomana penkillään ja pahastunut oli ukko Mikiforokin, aika lailla pahastunut, kun tultiin juuri hänen kattonsa alle pitämään suukopua näistä ylen arveluttavista suunnitelmista.

Hilippa istui vaiti, tuima ja päättäväinen ilme kasvoillaan. Ja kun ei kukaan toinenkaan pakissut halaistua sanaa, katkaisi villi Timo jälleen raskaan äänettömyyden. Naurahti ja virkkoi hiukan ivallisesti:

— Ka pelästyittekö, miehet miekkoset? Ja sinäkin, nuori Hilippa, ylen uljaaksi hoettu briha... eikös olekaan sinussa miestä tulemaan opastajaksi?

Hilippaa säpsähdyttivät nämä sanat ja hänen silmissään iski salama, pahaenteinen välähdys. Hän oli kyllä jo selvillä tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Hän oli heti ollut selvillä, että hänen pitäisi pysyä sillä puolella, jonne Brita kuului, sillä Brita ei konsanaan antaisi siunaustaan maankavaltajan toimille. Kosto herra Henrikille... Brahean porvareille... kaikki sai jäädä pois mielestä! Hän ei voinut toimia kuin yhdellä tavalla, mutta hän ei halunnut sentään ruveta haastamaan riitaa ja vastasi vältellen:

— Mitäpä teette vielä opastajalla! Jos milloin vainomatkastanne tosi tulee, ka vasta silloin aika lähteä etsimään oppaita ja apumiehiä!

— Jänistämään rupesi... pelkää kuin pelkääkin Ruotsin valtojen rangaistusta! ilkastelee villi Timo. — Luulimme löytävämme uljaan brihan, vaan lammaspa olikin! Luulimme löytävämme Karjalan ristirahvaan asian puoltajan, vaan taitaapa ollakin tämä miekkonen Ruotsin valtojen kätyri!

Vanha Mikiforo yritti hillitä villin Timon herjaustulvaa, mutta se oli jo myöhäistä. Kohtalokkaat sanat olivat lausutut, Hilippa hyppäsi paikaltaan, ja ennen kuin villi Timo ennätti mihinkään, lensi hän jo Hilipan peloittavan nyrkiniskun satuttamana ovensuusoppea kohden. Hilippa seisoi valmiina ottaakseen vastustajansa toistamiseen käsilleen ja julisti lujalla äänellä:

— Pakise mitä pakiset, herjakieli, en tule sinun johtamasi joukon opastajaksi! Itse tietänen, olenko kenenkään kätyri, vaan joukkosi opastajaksi en tule! Tavoitat minut ruotsien puolelta, jos yrität Pielisen pokostalle tekemään tihutöitäsi!

Villi Timo ei olisi ehkä niinkään vähällä peräytynyt, mutta luostariveli pelästyi ankarasti Hilipan jyrkkää esiintymistä. Silmiään ristien ja rukouksia sopottaen hän kiskoi raivostunutta toveriaan mukaansa ja villi Timo totteli häntä, joskin kovin vastenmielisesti. Verta suustaan syljeskellen ja vielä muutamia herjasanoja Hilipalle singoten hän poistui huoneesta.

Doarie emäntä ja Okahvi olivat säikähtäneet ylen typertyneiksi. Doarie ei osannut muuta kuin sopotti siunauksia ja Okahvin kukkeat kasvot olivat valahtaneet liidun valkoisiksi.

Hilippa koetti neitoa rauhoittaa, sipaisi hellästi, aivan kuin ohimennen, kädellään Okahvin tukkaa ja istahti takaisin pöytään pakisten huolettomasti:

— Mitäpä joutavaa pelästymään! Suuri suupaltti oli tuo vieras, ei mitään muuta kuin suupaltti ja lavertelija! Mitäpä hänen pakinoistaan!

Ukko Mikiforokin yritti parhaansa saadakseen raskaaksi painuneen mielialan jälleen kohoamaan, mutta hänen ponnistuksensa raukesivat tyhjiin. Tulevaisten tapahtumain synkkä varjo oli lipunut ohitse ja kaikki huoneessa olijat tunsivat vieläkin sen kylmän henkäyksen, pintaa karmivan ja jäseniä jäätävän uhon. Kielet kangistuivat, pelästyneet katseet hapuilivat neuvottomina toisiaan. Jokainen tajusi, että tämänkin pitoseuran hajoittaisi tuloaan tekevä myrskyn myllerrys kaikkiin maailman tuuliin.

Ukko Mikiforon kestitys oli mennyt hukkaan ja Okahvi raukan unelmat olivat särkyneet. Ne olivat niin hentoset ja ujot ja nepä korjasi ohi kulkeneen kummituksen uho ensimmäisenä saaliinaan.

XIII.

Herra Henrikki on virkahuoneessaan ja hänen vieraanaan on viskaali Pentti, rätisevä syökäri. Ja kolmantena miehenä on heidän entinen suojattinsa, entinen Pankajärven uudisasukas Markus Lehikoinen. Hän seisoo herra Henrikin ja syökärin edessä ja kertoo tärkeitä uutisiaan, jotka hän oli saanut hankituksi omasta aloitteestaan tekemällään vakoilumatkalla.

Nuo uutiset olivat tosiaan tärkeitä, ne olivat ensiluokkaisia niin herra Henrikin kuin viskaalinkin mielestä. Vahinko vain, että heidän entinen suojattinsa kertoi niin hitaasti. Miehellä oli kyllä lipevä ja luistava kieli, melkein liiankin luistava ja tämä se pyrkikin vetämään häntä kaikenlaisille sivuteille, maalailemaan asioita liian seikkaperäisesti. Herra Henrikki menetti yhtenään malttinsa, karkasi jaloilleen ja mieli jo tarrata miehen rinnuksiin ravistellakseen hänestä kaikki tiedot irralleen hiukan nopeammin. Samassa hän kuitenkin malttoi mielensä ja istahti takaisin, istahti raskaasti ähkäisten ja hampaitaan kiristellen. Ei auttanut ryhtyä ravistelemaan, täytyi kuin täytyikin kuunnella kärsivällisesti.

Ja Markus Lehikoinen kertoo kertomistaan. Viekkaita viirusilmiään lipsutellen ja kiveränokkaisia savolaislapikkaitaan vuorotellen eteen siirrellen hän kuvailee, mitenkä oli huomannut Viensuun kylän kautta ahkiota vetäviä miehiä hiihtää sujuttavan nuoranaan itään päin. »Ähäs, minnehän hiivattiin nuo kaikki ovat lähteneet, ja eiköhän niillä veitikoilla vain liene metsänviljaa noissa ahkioissaan?» oli hän itsekseen aprikoinut. Ja niinpä hänkin päätti lähteä hiihtelemään toisten perässä, jotta tarkataanpas vähän, minnekä tämä menijöiden tie vetää.

Ja Pankajärven salolle oli tie vetänyt, suoraan sinne Vannilan niemelle... sinne salasaksojen pääpesään. Oikein markkinoita siellä näytettiin pitävän, niin turkasesti tulla jonotti ahkioita vetäviä miehiä joka ilmansuunnalta ja sinne kaikki työntyivät samaan iloon.

Kaksi kokonaista päivää hän oli tarkannut tuota meininkiä oman autiopaikkansa puolelta ja koko ajan oli liikennettä jatkunut. Jo sinne hiihtelikin mies poikineen ja tyhjiltään takaisin palasivat... sinne jäivät riistakuormat karjalaisveijarien kätköihin!

Hän oli silloin itsekseen aprikoinut, että eiköhän tästä pitäisi viedä tietoa Lieksaankin, jotta jos hyvinkin herrat huomaisivat tässä meiningissä vähän oikaisemisen tai muun ojentamisen sijaa... jotta jos hyvinkin nämä Pankajärven markkinat olisivat selkeän Ruotsin lain kiertämistä. Ja niin oli hän tullut tänne, hiihtänyt suoraa päätä metsien halki, kotonaankaan välillä käymättä, jotta asia ei näet liiaksi vanhenisi!

Niin, siinä oli hänen kertomuksensa, vihdoinkin hän pääsi loppuun. Herra Henrikki hyppäsi jälleen jaloilleen, harppaili kiihtyneenä edestakaisin huoneessaan ja pauhasi:

— Hyvin tehty, kun hiihdit suoraan tänne! Mainiosti tehty, ja tämä tekosi kyllä palkitaan sinulle, palkitaan runsaalla kädellä!

— Mitäpä näistä nyt... palkinnoista tai muista, lavertaa liukas vakoilija. — Sitähän minä vain, jotta selkeä Ruotsin laki tulisi voimaan!

— Ruotsin laki tulee kyllä voimaan, tulee piru vie voimaan! jylisee herra Henrikki raivosta kuohuen.

Ja häntä säestää viskaali Pentin kuiva rätiseminen. Molemmat nuo miehet olivat nyt syttyneet tuleen, kuiva katajapehko ja möyryävä tulivuori... rätisevä rakki ja ärjyvä peto. Heidän liukas vakoilijansa oli kerrankin tuonut hyvän viestin, ja nyt oli kiireesti ryhdyttävä varustamaan matkaa Pankajärven salolle.

Totta puhuen oli herra Henrikki suunnitellut tuollaista matkaa jo markkinoista lähtien. Hän oli ollut vakuutettu, että markkinoilta kadonnut metsänvilja löytäisi ennemmin tai myöhemmin tiensä Pankajärven salolle, karjalaisten kätköihin ja hän oli himoinnut lähteä noita kätköjä hiukan penkomaan, kun hänellä nyt oli voimaa selkänojanaan ja kun hänellä oli valtuudetkin Kajaanista, laajat valtuudet.

Niin, hän oli jo hiukan valmistellut tuollaista matkaa, mutta nyt oli kiirehdittävä. Tällaista hän ei sentään olisi odottanut... että Pankajärven miehet rupeaisivat pitämään omia riistamarkkinoitaan. Tämä meni jo yli kaikkien rajojen ja jollei nyt lähdetty Pankajärvelle, niin sitten ei lähdetty milloinkaan!

Jo samana päivänä alkoikin kiivas matkavarustusten tekeminen ja sitä jatkuu sitten monta päivää. Herra Henrikki juoksee yhtenään virkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä ja rätisevä syökäri puikkelehtii kuin vikkelä rotta joka paikassa. Rakuunoiden hevosia kengitetään, satuloita korjataan ja musketteja puhdistetaan. Ja Brahean porvaritkin, herra Henrikin uskollisimmat kannattajat, touhuavat lähtövalmistuksissa. Porvari Mooses, tuleva raatimies, aikoo lähteä mukaan ja samoin porvari Mathias, puolikuuro suolakauppias. Ja ennen kaikkea seppä ja asemestari Jyrki Lehikoinen. Hiessä päin hän takoo uusia, ilkeästi kalisevia kahleita, ja niitä tarvittiinkin herra Henrikin arvion mukaan sievoinen röykkiö.

Jyrki sepän velikin, liukas vakoilija, on ilmestynyt lähtötouhuun ja hänellä on mukanaan vääräsäärinen renkinsä ja koko perheensä, kaksi suurta mustalaiskuormaa väkeä ja tavaraa. Herra Henrikki aikoi viedä heidät takaisin Pankajärvelle, asettaa heidät toistamiseen uudispaikalleen ja saatiinpa nähdä, uskaltaisivatko karjalaisveijarit vielä kajota heihin sormellaankaan. Pankajärven Kreivin kaupunkiperukalle piti tästä puoleen tulla toisen lain ja toisen järjestyksen; Ruotsin ankara, rautainen laki pantaisiin siellä nyt säälimättä voimaan!

Britakin huomasi pian näistä suurellisista varusteluista, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli nyt tekeillä. Hän rupesi urkkimaan luutnantti Marcukselta ja tämä kertoikin muutamalla sanalla, minne oltiin lähdössä.

No, oikeastaan oli Brita jo aavistanutkin, että tällainen matka tulisi tehtäväksi ennemmin tai myöhemmin. Hän oli kuitenkin toivonut, että se lykkäytyisi vielä vähän aikaa, kevätpuoleen. Nyt se joutui perin sopimattomaan aikaan, hän ei ollut edes varma, oliko Hilippa jo ennättänyt lähteä viimeiselle Vienan matkalleen. Ja vaikkapa Hilippa olisi jo lähtenytkin, niin sopimaton oli aika sittenkin, perin sopimaton.

Niin, isän matkan olisi pitänyt myöhästyä siksi, kunnes Hilippa olisi ennättänyt kotiutua viimeiseltä kauppamatkaltaan. Silloin olisi Hilippa viipymättä kääntynyt heikäläisten uskoon ja sillä kertaa olisivat myös isän kostoaikeet itsestään rauenneet, ei olisi enää tullut kysymykseenkään tällainen vainomatka. Siitä olisivat he kyllä pitäneet huolen, hän ja Hilippa, ja he olisivat luultavasti saaneet puolelleen Lauri papinkin... isää hillitsemään ja sovintoa rakentamaan!

Nyt ei hänellä ollut ketään apuna, eikä Brita kuitenkaan menettänyt toivoaan. Kun ei ollut ketään auttajia, täytyi hänen yksinään nousta isäänsä vastaan ja ehkäistä isän kostoretki. Niin, hänen täytyi se tehdä millä keinolla hyvänsä, isä ei nyt saanut lähteä Pankajärven salolle särkemään hänen suunnitelmiaan... ei saanut lähteä!

Brita oli viime päivinä tuntenut olonsa niin tuiki omituiseksi. Hän oli levoton ja hermostunut, hänen sisuksiaan käänsi ja väänsi kumma etominen, hän tuskin saattoi syödä ainoatakaan eineen palaa ja usein hän hyrähti itkuun tietämättä itsekään kyyneltensä syytä.

Brita kyllä aavisti, mistä tämä hänen outo olonsa aiheutui, hän oli sen verran kuullut näistä asioista vanhemmilta naisilta. Hän tiesi elävänsä äitiyden ensi asteita... hän oli tulossa raskaaksi Hilipalle! Tämä tietoisuus lujittui päivä päivältä ja sitä mukaa myös syvä ja ennen aavistamaton onnen tunne valtasi hänen mielensä... koko hänen olentonsa. Hän oli nyt Hilipan oma, peruuttamatta, ja tämä tietoisuus antoi hänelle paljon, se antoi hänelle aivan rajattomat voimat. Hilipan asia... kaikkien karjalaisten asia oli nyt hänelle pyhä asia, lujalla sinetillä oli nyt hänen kohtalonsa sidottu karjalaisrahvaan kohtaloon ja vapisematta hänen täytyi astua isänsä eteen puhumaan Hilipan ja kaikkien karjalaisten asian puolesta.

No, ehkä Brita sentään hiukan vapisi lähtiessään isänsä virkahuoneeseen. Vapisi hän kenties hiukan, mutta pelkoa ei tuo vapiseminen ollut, se oli vain sisäistä kiihtymystä. Ja rohkeasti hän kulki pihamaan yli, rohkeasti hän avasi isänsä virkahuoneen oven.

Huoneessa oli koolla suuri joukko miehiä. Siellä olivat nuori kreivillinen luutnantti ja viskaali Pentti, siellä olivat porvari Mooses ja porvari Mathias ja Jyrki seppä ja Jyrki sepän veli, liukas Markus Lehikoinen. Näköjään siellä pidettiin jonkinlaista sotaneuvottelua, herra Henrikki oli enimmän äänessä ja häntä säesti yhtenään syökärin kuiva rätiseminen.

Brita ei olisi voinut tulla vähemmän sopivaan aikaan, mutta Brita oli nyt siinä mielentilassa, ettei hän aikonut peräytyä. Hän näki suuntautuvan itseensä kummastuneita katseita, hän kuuli jo isänsä örisevän tuimistuneena tästä häiriöstä, mutta hän ei välittänyt mistään. Hän sanoi tulleensa puhumaan karjalaisten asiasta... juuri tästä vainomatkasta, jota täällä nyt valmisteltiin!

Ei, hän ei aikonut lähteä tiehensä, isän oli aivan turhaa kehoitella häntä lähtemään! Mieluummin hän olisi kyllä puhunut isälle kahdenkesken, mutta kun se näkyi olevan mahdotonta, niin sanoi hän sanottavansa kaikkien kuullen... totta kai täällä virkahuoneessa sai jokainen toimittaa asiansa!

Ja niin alkoi Britan huulilta tulvata sanoja virtanaan. Hän kyseli, eikö ollut sulaa mielettömyyttä lähteä tällaisin varustuksin aseettomia ihmisiä vastaan, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä oikea sotaretki vihollismaahan? Vai eikö karjalaisrahvasta oltu jo tarpeeksi ahdistettu ja vainottu tällä pokostalla? Eikö heitä oltu jo tungettu kokonaan pois Nurmeksen puolelta ja eivätkö luterinuskoiset jo muuallakin ryöstäneet häikäilemättä karjalaisrahvaan elinmaita? Eikö siinä ollut jo tarpeeksi väkivaltaa ja rikoksia? Johan laamannikin oli monasti neuvonut käräjillä sovintoon ja lempeyteen! Ja varmasti oli myös tämän pokostan ylevämielisen omistajan, jalon kreivi Pietarin tahto ja toivomus, että täällä elettäisiin rauhassa ja sovinnossa eikä enää karjalaisrahvasta ahdistettaisi, ei ainakaan aseellisella voimalla, niin kuin ahdistetaan valtakunnan vihollisia!

Näin puhui Brita ja hänen sanoissaan oli kyllä voimaa. Hänen värisevä, mutta kirkas äänensä tehosi kuin tehosikin noihin paatuneisiin miehiin ja ehkäpä heihin tehosi Britan katsekin, Britan suurten silmien oudosti loistava katse. Se lannisti monen huoneessa olijan luonnon, perin hämmästyneinä ja hämillään nuo ahneet ja itsekylläiset miehet kyräilivät salavihkaa toisiaan. Nuori luutnantti Marcus tunsi itsensä melkein rikolliseksi Britan edessä ja oli valmis antamaan palttua koko tälle mielettömälle yritykselle.

Vain syökäri pureskeli huuliaan ja näytti joka hetki pyrkivän räsähtämään. Ja Britan isä, herra Henrikki harppaili jo kiihtyneenä edestakaisin huoneessa ja hoki ivallisesti:

‒ Oletko mieletön, Brita lapseni, ihan mieletön? Missä sinun silmäsi ja korvasi ovat olleet, kun et ole nähnyt ja kuullut mitä täällä on tapahtunut viime aikoina?

Sinä höpiset vanhoja asioita, joutavia jaarituksia muka karjalaisten ahdistamisesta, mutta et ollenkaan huomaa, mitä nämä ahdistetut karjalaiset tekevät ympärilläsi!

— Kyllä minä sen huomaan! tenää Brita vastaan yhä enemmän kiihtyen. — Minä tiedän aivan tarkoin mitä karjalaiset ovat tehneet... tiedän kaikki karjalaisten rikoksetkin, joista sinä, rakas isä, ja tämä viskaali ja nämä Brahean porvarit heitä syytätte. Vaan oletteko ajatelleet, mikä on saattanut karjalaiset näihin rikoksiin? Oletko sinä isä milloinkaan kohdellut karjalaisia muina kuin hylkiöinä? Onko kukaan teistä milloinkaan kohdellut karjalaisia tasaveroisina Ruotsin lain edessä? Ei, te ette tunnusta karjalaisrahvaalle tasaveroisuutta ja kuitenkin teidän mielestänne pitäisi karjalaisten kunnioittaa Ruotsin lakia! Se on väärin, teidän pitäisi kerran väkivallan ja töykeyden sijasta turvautua lempeyteen ja sovitteluihin ja saisittepa nähdä, että karjalaisistakin tulisi pian hyviä ja luotettavia ihmisiä... luotettavia Ruotsin lain edessäkin! Karjalaiset luopuisivat silloin niistäkin rikoksista, joista nyt hankkiudutte heitä rankaisemaan!

Outoa oli Britan puhe sovinnosta ja lempeydestä näille miehille. Toiset sentään kuuntelivat äänettöminä ja hämilläänkin hänen sanojaan, mutta herra Henrikki ja syökäri ratkesivat nyt ivanauruun ja syökäri papatti apinan tavoin:

— Vai luopuisivat karjalaiset sovinnolla rikoksistaan... salasaksoina kulkemasta. Ei muuta kuin hiukan lempeyttä ja metisiä sanoja... hiukan pään silitystä ja kaikki olisi hyvin! Tosin saattaisivat nämä Brahean kiusatut porvarit siinä karjalaisten lepyttelyaikana kuolla nälkään, vaan väliäkös näistä mokomista... kunhan ei vain salasaksoihin käytäisi käsiksi liian kovakouraisesti!

— Te nauratte minulle, ja Britan ääni vapisi suuttumuksesta, — te nauratte tietysti minun sanoilleni, kun vihanne on teidät sokaissut! Vaan minäpä tunnen näitä asioita paremmin kuin luulettekaan! Minä tiedän varmasti, että sovinnolla saadaan karjalaiset jättämään rauhaan nämä Brahean porvarit... minä tiedän jo ainakin yhden Pankajärven miehen olevan valmiina sovintoon... olevan valmiina luopumaan entisyydestään!

— Ja kuka on se pankajärveläinen? kyseli herra Henrikki ivanaurunsa lomassa. — Eihän vain liene itse se suurin veijari... nuori Vanninen... itse pääpukari?

Herra Henrikki oli yhtäkkiä lakannut nauramasta ja katseli tytärtään tiukasti, tutkivasti, aivan kuin hänen aivoissaan olisi häilähtänyt jokin epäluulo, selittämätön ja äkillinen epäluulo.

Brita ei ollut aikonut mennä näin pitkälle, mutta nyt hän huomasi jo peräytymisen myöhäiseksi, ja silloin nousi hänen uhmansa. Hän kesti hämmentymättä isänsä tiukan tarkastelun ja sanoi hiljaa, mutta vavahtamatta:

— Se mies on juuri Hilippa Vanninen! Hän aikoo jättää kaupoilla kulkemisen ja ruveta uudisviljelijäksi kotikyläänsä. Sinä, isä, et tietysti usko tätä, mutta sinä voisit päästä siitä vakuutetuksi, jos edes vähäksi aikaa unohtaisit sokean vimmasi ja tiedustaisit Hilipan tekoja ja aikeita niiltä, jotka tuntevat tämän asian!

Huoneeseen oli tullut hiljaisuus, pahaenteinen hiljaisuus. Syökäri haukkoi henkeään ja toiset huoneessa olijat melkein vapisivat peläten lähenevää räjähdystä. Herra Henrikki tarkasteli tytärtään aivan kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Hän meni aivan Britan eteen ja virkahti tutkivasti:

— Brita, sinä puhut kummia asioita... sangen ihmeellisiä asioita. Sinä sanot Pankajärven pahimman veijarin aikovan luopua salasaksan ammatista ja sanot minunkin voivan päästä tästä vakuutetuksi! Ja kuka sitten voi vakuuttaa minulle tämän asian... keneltä minun pitäisi mennä kysymään tämän nuoren karjalaisen aikeista?

— Mene Nurmekseen ja kysy Lauri papilta! sanoo Brita häkeltymättä. — Hilippa Vanninen on puhunut hänelle aikeistaan, kysynyt häneltä neuvoa... luvannut kääntyä meikäläisten uskoon... luterilaiseksi. Kaiken saat tietää Lauri papilta... hän luottaa nuoren Vannisen aikeisiin... on antanut hänelle kirjojakin!

— Ja häneltäkö... Lauri papiltako sinä, Brita tyttäreni, olet saanut tietää nuoren Vannisen aikeista? Onko pastori Lars Laurentii kertonut sinulle tästä asiasta?

— Ei, isä rakas, pastori Lars Laurentii ei ole sitä minulle kertonut! kuuluu Britan huulilta.

— Kukas sitten, kun ei hän... kuka?

Ensi kerran Brita nyt vavahti isänsä kysymystä ja isänsä tutkivaa katsetta. Hän painoi katseensa alas ja sopersi hiljaa, tuskin kuuluvasti:

— Hilippa Vanninen itse on kertonut minulle aikeistaan... en ole tarvinnut kysyä niistä keneltäkään toiselta!

— Vai niin... Hilippa Vanninen itse on kertonut sinulle aikeistaan! Sinä siis olet tavannut tuon miehen ... tunnet tuon nuoren karjalaisen?

— Tunnen, isä!

— Ja olet tavannut hänet... kenties montakin kertaa?

— Olen tavannut hänet... monta kertaa!

— Missä?

— Täällä Lieksassa! Tiedäthän, isä rakas... minä en ole ollut missään muualla... täällä minä olen hänet siis tavannut!

— Ja milloin sinä olet hänet viimeksi tavannut?

— Äskeisten markkinoiden aikana!

Miesjoukko hätkähti tätä uskomatonta tietoa, mutta herra Henrikki jatkoi kyselyään.

— Hän kävi siis täällä Lieksassa... kävi täällä markkinoiden aikana?

— Kävi... hän tuli tapaamaan minua... samana yönä, kun te vaanitte hänen henkeään! Hän ei muuten ollut markkinoilla... ei ainoakaan Pankajärven miehistä ollut markkinoilla... Hilippa Vanninen oli sen saanut aikaan! Hän yksinään tuli... hiihti minua tapaamaan ja silloin hän kertoi minulle käynnistään Lauri papin luona... näytti minulle Lauri papilta saamiaan kirjoja!

Tämän kuulustelun aikana tuskin huoneessa hengitettiin. Herra Henrikki kyseli matalalla äänellä ja Britan vastaukset tulivat hiljaa, mutta häkeltämättä ja selvinä.

Brita ei hievahtanut paikaltaan, hentona ja kalpeana hän seisoi isänsä edessä. Ja herra Henrikki näytti yhtäkkiä tuntevan liikunnon tarvetta voidakseen jatkaa kuulusteluaan. Hän käveli muutaman kerran edestakaisin huoneessa, hän haukkoi henkeään, tapaili sanojaan ja pysähtyi jälleen tyttärensä eteen.

— Brita, sinä olet... sinä olet...!

— Niin, isä rakas, minä olen tavannut monasti nuoren Hilippa Vannisen... minä hänet olen saanut ajattelemaankin elämästään toisin kuin aikaisemmin. Hilippa on minulle ja Lauri papille luvannut luopua kaupoilla kulkemisesta... jättää tämän kaupungin porvarit rauhaan. Ja minä tiedän Hilipan pitävän lupauksensa... tiedän sen varmasti!

Nyt ei herra Henrikki enää jaksanut kuunnella kauempaa. Hän räjähti, suorastaan räjähti.

— Mainiota, erinomaista! Miten kerrassaan erinomaista! Minun tyttäreni... minun oma, lihallinen tyttäreni pitää salaista kanssakäymistä tuon nuoren karjalaisveijarin kanssa! Tuo kelmi juoksee vuoron perään Lauri papin ja tyttäreni luona... panee kumpaisenkin pään pyörälle! Tuo veijari tekee pyhiä lupauksia... vannoo valoja! Ja samaan aikaan hän yhä laajentaa entistä toimintaansa ... hän uskottelee jättävänsä Lieksan markkinat rauhaan ja järjestää Pankajärvelle omat riistamarkkinat! Ja Lauri pappi, se hölmö, ja minun tyttäreni, toinen hölmö, uskovat tuon kelmin ja veijarin lupauksiin... uskovat järkkymättä! Onko kuultu tai nähty mainiompaa narripeliä!

Hän puhkesi niin mielettömään naurunhohotukseen, että akkunalasit seinillä näyttivät hyppelevän. Mutta äkkiä hän lakkasi nauramasta ja hyökkäsi jälleen tyttärensä eteen.

— Tuo karjalainen on antanut sinulle lupauksia! ja hänen äänensä oli nyt jo jyrisevän ankara. — Tuo kelmi on vannonut sinulle valoja ja kenties sinäkin, Brita tyttäreni... kenties sinäkin olet vannonut hänelle valoja ... tehnyt lupauksia ja vakuutuksia?

Sanat tulivat sysäyksittäin herra Henrikin hampaiden raosta. Ja Brita vastasi vavahtamatta:

— Olen, rakas isä, minä olen tehnyt hänelle lupauksen... olen luvannut häntä tukea ja auttaa uudella elämäntiellään!

— Ja etkö ole luvannut hänelle muuta... etkö ole mennyt sen pitemmälle?

— Minä olen lupautunut hänen omakseen... olen jo hänen omansa!

— Mitä sinä sillä tarkoitat, että... olet jo hänen omansa?

Britan kalpeille kasvoille kohosi väriä. Hitaasti, mutta varmasti ne värjäytyivät hiusmartoa myöten.

— Tiedäthän isä... mitä sillä tarkoitetaan! kuului hänen nytkähteleviltä huuliltaan. — Tiedäthän kysymättä... mitä nainen tarkoittaa sanoessaan olevansa jonkun miehen oma!

Ja seisoessaan siinä tyrmistyneen isänsä edessä sai Brita äkkiä uhkamielisyyden puuskan. Hän toisti varmalla ja lujalla äänellä:

— Minä olen Hilipan oma... jumalan ja ihmisten edessä! Ja nyt, isä rakas, mene, jos voit, Pankajärven salolle! Mene vainoamaan oman tyttäresi tulevan lapsen isää ja hänen sukuaan... omaa sukuasi!

Hetkisen seisoi herra Henrikki hiljaa, aivan kuin lamautuneena, tuon tyrmistyttävän tiedon masentamana. Mutta sitten hän jälleen räjähti:

— Portto... minun oma tyttäreni karjalaisveijarin portto!

Hänen vetistävät silmänsä välähtivät villisti. Yhtäkkiä hän hyppäsi seinävierelle ja sivalsi naulakolta ruoskansa... tuon saman ruoskan, jolla hän oli niin monasti kurittanut karjalaisia. Ruoska vongahti ilmassa ... herra Henrikki löi tytärtään... löi suoraan kasvoihin, niin kuin hänen tapansa oli lyödä kaikkia.

Brita ei tehnyt pienintäkään elettä iskun väistämiseksi. Hän otti sen vastaan uhmaten ja koetti vielä iskun saatuaankin pysytellä jaloillaan, mutta horjahti ja lyyhistyi polvilleen.

Huoneen toiselta ovelta kuului parahdus. Siellä seisoi Britan äiti, Helga rouva. Herra Henrikki jyrähti hänelle:

— Sinua ei täällä tarvita! Minä kuritan vain porttoa ... karjalaisveijarin jalkavaimoa!

Hän yritti iskeä toistamiseen, mutta silloin hyppäsi nuori luutnantti Marcus kiinni hänen käsivarteensa. Herra Henrikki malttoi mielensä ja läähätti:

— Olet oikeassa, luutnantti Marcus! Porttojakin pitää välistä kohdella hiukan hellävaroen... varsinkin silloin, kun he ovat siunatussa tilassa... siunatussa tilassa! Hahhahhaa!

Hän viskasi ruoskansa lattialle ja nauroi mieletöntä naurua. Hän juoksenteli, törmäili huoneessa mihin sattui, ja yhä uudestaan purkautui kammottava hohotus hänen kurkustaan. Vihdoin hän pysähtyi tyttärensä eteen ja kohotti hänet lujalla otteella jaloilleen.

— Kuule, portto, mitä minulla on sanomista! jylisi hänen äänensä. — Sinä et ole enää minun tyttäreni, sinä olet tästä päivästä alkaen vankina tässä talossa! Jyrki seppä saa takoa rautaristikot sinun neitsytpirttisi... sinun porttopahnasi ovien ja akkunoiden eteen! Sinun rakastettusi... sinun karjalaiskelmisi tuodaan kahleissa tänne ja hän saa raippoja... ensin raippoja kaakinpuussa ja sitten hänet teloitetaan sinun nähtesi! Ja sinut hylkiön minä naitan halvimmalle rengilleni... jos kukaan enää sinusta huolii!

— Mitäpä nyt rengeille kauppaamaan... tottahan Brita neito kelpaa vielä paremmillekin! kuului äkkiä miesten joukosta.

Puhuja oli porvari Mooses, piintynyt saituri ja leskimies. Kömpelön karhun tavoin hän kompuroi penkiltä jaloilleen ja toisteli, leveä suu metisenä:

— Kuka nyt välittäisi noin vähäisestä erehdyksestä... mokomasta rikkeestä! Minäkin korjaan Brita neidon, jos ei ilmesty tämän veiterämpää kosijaa!

— Porvari Mooses, sinä olet liian hyvä häntä korjaamaan! ärisee herra Henrikki. — Liian hyvä olet porttoa korjaamaan, mutta sinä saat hänet tinkimättä, jos mielesi tekee... vaikka heti Pankajärveltä palattua pidämme kihlajaiset!

Luutnantti Marcusta alkoi inhoittaa tämä kaupanteko. Hän heitti halveksivan silmäyksen porvari Moosekseen, sitten hän astui päättäväisesti Brita neidon luo ja tarjoutui saattamaan hänet omaan neitsytpirttiinsä.

Brita antoi viedä itsensä vastustelematta. Luutnantti Marcuksen taluttamana hän laahusti horjuen pihamaan yli. Pakkasviima viilsi kirpeästi hänen ruoskan runtelemia kasvojaan, joista verta virtasi noronaan. Mutta Brita ei tuntenut mitään kipua, hän oli turtunut, kokonaan turtunut ja tylsistynyt. Hänen äskeinen uhmansa oli hävinnyt, nöyränä kuin lammas hän kulki taluttajansa rinnalla.

Heti tämän jälkeen lähti herra Henrikin johtama joukko matkalle. Saunan luona painui pitkä ratsumies- ja rekijono leveän Lieksanjoen, jäälle ja niin lähdettiin samoamaan jokea ylös Pankakoskelle päin.

Herra Henrikin ja syökärin kuomireen pohjalla kalisi suuri röykkiö kahleita. Virkku hepo säpsähteli niiden ilkeätä ääntä.

Luutnantti Marcus ratsasti joukkonsa etunenässä. Ja hänkin tunsi sydämeensä kiteytyvän vihan tuota tunnotonta karjalaisveijaria kohtaan, joka oli vietellyt Brita neidon. Säälimättä hän auttaisi tuon miehen saattamista kaakinpuuhun!

Ja Brita neidon korjaisi hän! Vieteltynäkin oli Brita liian hyvä porvari Moosekselle... mokomalle karhulle!

XIV.

Hilippa ja hänen toverinsa tapasivat rajalla olevan Ohtavaaran salopirtin täynnä pakolaisia. Siellä olivat Hilipan maammo, surujen murtama Paraske muori, ja Arhipan nainen Palagea lapsineen, ja vielä Simanankin emäntä Mateli molempine tyttärineen. Ja pakolaisjoukon ainoana miehisenä turvana oli Simanan keskenkasvuinen paimenpoika.

Näiltä saivat kaukomatkaiset kuulla järkyttävän kuvauksen ruotsien vierailusta kotikylässään. Hävitys oli käynyt Pankajärvellä, ruotsien ankara laki oli siellä nyt pantu säälimättä voimaan. Jokaisesta talosta oli viety kotona olevia miehiä Lieksan vankityrmään, joka talossa oli pengottu kaikki paikat ylösalaisin ja saatettu kotiin jätetyt eläjätkin kauhun valtaan.

Ja Vannilan vanha sukutalo, Hilipan kotitalo oli hävitetty maan tasalle. Sieltä oli viety vankilaan itse talon isäntä Kauro vanhus ja Kauron veli Ignoi vaari ja Hilipan vanhin veli Arhippa. Ja perheen kuopus, vielä keskenkasvuinen Lari poikanen oli keihästetty hengettömäksi. Ja uljas kartano oli poltettu, niin tarkoin oli poltettu, että vain talon vanha kalmariihi jäi kyhjöttämään sinne pihametsikön laitaan. Eivät viitsineet kai sitä vanhaa lahoa sytytellä.

Muut kylän talot oli kyllä jätetty polttamatta. Niin oli jätetty Simanankin uusi pirtti, mutta kun Simana itse oli viety vankilaan, niin tänne oli Mateli emäntäkin häätynyt tyttärineen ja paimenpoikineen. Siellä heidän naapurinaan oli näet jälleen nyt ruotsi, se samainen kavala ruotsi, herra Henrikin ja syökärin suojatti, ja turvattomalta oli Matelista tuntunut jäädä mokoman naapuriksi.

Nämä uutiset nostattivat matkalaisten tien pystyyn. Jäätiin yön ajaksi pakolaispirttiin ja niin saatiin kuulla lisää, lähempiä yksityiskohtia ruotsien mellastuksesta.

Simanan kotitalossa oli tulijat ensiksi huomattu. Jo kaukaa Pankajärven jäältä oli nähty lähenevien ratsujen ravaaminen, ja silloin oli Simana kiireen kaupalla lähettänyt paimenpojan lennättämään sanaa Kauron kotitaloon, jotta tietäisivät sielläkin olla varuillaan.

Kauro vanhus olikin viipymättä koonnut koko perheensä pihamaalle tulijoita odottamaan, mutta silloin muistettiin siinä hälinässä, että talossa oli vielä säilössä vähäinen määrä metsännahkoja. Niitä olivat Ilomantsin pokostan miehet tuoneet markkinamiesten lähdön jälkeen, ja vaikka Kauro ei mitenkään tahtonut enää ottaa niitä vastaan, niin puoliväkisin olivat jättäneet taloon.

Lari poikanen oli taattonsa kieltoa kuuntelematta lähtenyt kevyellä ahkiolla lennättämään metsän peittoon näitä vaarallisia tavaroita, mutta ruotsit tietysti keksivät ranta-aittojen luota korpeen vetävän ahkion jäljen, ajoivat takaa ja tavoittivat metsässä pakenijan.

Sinne oli uupunut Lari poikanen, se musta ruotsi, Simanan pirtin polttaja, oli keihästänyt hänet hengettömäksi.

— Ka mistäpä tiesitte, että musta ruotsi keihästi Lari veljyeni? kysyy Hilippa matalalla äänellä.

— Siitä tiesimme, kun musta ruotsi kehui Kauro taatollemme, selvittää Arhipan nainen. — Taattoa taottiin jo kahleisiin ja siihen meni musta ruotsi näyttelemään veristä keihästään ja ilkasteli nyt hiukan maksaneensa vanhoja velkojaan.

— Ja kukapa sytytti talomme palamaan? jatkaa Hilippa kyselyään.

— Se samainen mies, se sama musta ruotsi sytytti... herra Henrikin käskystä! selvittää jälleen Arhipan nainen.

Ja edelleen hän kertoo Paraske maammon olleen vähällä jäädä sisään teljetyksi. Oli näet maammo ruotsien kiellosta välittämättä mennyt eläntäpirttiin pelastamaan kotijumalaisia, ja eikös tuo peto silloin salvannut sintsin ovea.

Eivät sentään toiset sallineet hänen tehdä tekostaan, pääsi maammo raukka pelastumaan kotijumalineen; mutta talon maidonantajat ja hevoset poltettiin suojiinsa. Keihäidensä varsilla hosuen olivat rakuunat ajaneet heidät tiehensä, kun he yrittivät niitäkin pelastamaan.

Vielä olivat ruotsit pois lähtiessään polttaneet Vannilan niemen pyhässä puistikossa olleen tsasounan, Pankajärven karjalaiskylän ikivanhan pyhätön.

Ja niin oli herra Henrikki vannonut pois lähtiessään, että kun hän toisen kerran saapuisi Pankajärvelle, niin silloin ei jätettäisi tässä kylässä ainoatakaan karjalaistaloa polttamatta. Hän tahtoi nähdä, eikö loppuisi salakauppa Pielisen ympäriltä, eivätkö Brahean porvarit vihdoinkin pääsisi rauhassa harjoittamaan Ruotsin lain mukaisia elinkeinojaan.

Hän odottaisi kuitenkin vähän aikaa, ennen kuin tulisi toistamiseen Pankajärvelle. Hän odottaisi, saapuisivatko Vienan matkalla olevat veijarit vapaaehtoisesti hänen käsiinsä vastaamaan monista kolttosistaan. Jos saapuisivat vapaaehtoisesti, silloin ehkä muutamia syyttömiä vapautettaisiinkin. Jolleivät saapuisi, ei ketään vapautettaisi ja silloin hän tulisi toisen kerran Pankajärvelle. Ja silloin vaikenisi ikipäiviksi kukonlaulu Pankajärven karjalaiskylässä!

Tämä oli peloittava uhkaus. Eikä kuitenkaan kellään Vienan kävijöistä ollut halua lähteä vapaaehtoisesti herra Henrikin kynsiin. Kauro vanhus oli nimenomaan siitä varoittanutkin, vain pari sanaa hän oli saanut hyvästellessään kuiskatuksi Paraske muorin korvaan ja nämä sanat olivat olleet: »Hilippa pysyköön kaikin mokomin piilossa!» Samanlaiset terveiset oli Simanakin jättänyt Riiko pojalleen, ja luultavasti olivat toisetkin vankilaan viedyt olleet samaa mieltä.

Eipä siis näyttänyt houkuttelevalta lähtö ruotsien oikeuden käsiin. Neuvoteltiin puoleen ja toiseenkin ja vihdoin päätettiin lähteä kotikylään vakoilumatkalle.

Mieli paloi sentään kotona käymään, tervehtimään siellä eläviä omaisia... vaimoja, lapsia ja vanhuksia. Ja ehkäpä kotona olijat jo tietäisivät tarkempia viestejä vankina olevien kohtalostakin. Täällä Ohtavaaran pakolaispirtissä ei siitä tiedetty mitään, kun oli eletty aivan eristettyinä Pankajärvelle jääneistä.

Varovaisia sentään piti olla Pankajärvelle mennessä. Siellä oli se mokoma ruotsi, herra Henrikin jättämä vakoilija ja vaaniskeli kai heidän kotiutumistaan. Varmaan se luikari lähtisi oitis lennättämään viestiä Lieksaan, jos mentäisiin rehellisesti ja avoimesti. Niin jätettiin hevoset Ohtavaaran pakolaispirtille naisten hoidettaviksi ja yksitellen lähtivät miehet, jokainen omia syrjäteitään hiihdellen, painumaan Pankajärven kylää kohden.

Näin oli nyt mentävä kotiin... niin kuin vihollismaassa liikkuvien vakoojain tai niin kuin lainsuojattomien. Jokaisessa tien mutkassa pysähtelevät hiihtäjät tietä tarkastelemaan, jokaisen laajemman suon tai muun aukean laidassa he tähyilevät, näkyisikö vastapäisessä metsänrannaksessa vieraita vaaniskelijoita.

Hitaasti edistyy tällä tavoin yksinäisen hiihtelijän matkanteko. Ei hän ennätä yhtenä päivänä kotikyläänsä asti, vaan täytyy yöpyä synkeään korpeen nuotiotulen ääreen. Siinä nukkuu matkamies, sukset vierellään valmiina nopean lähdön varalta. Valpas on hänen unensa, risahdus vain kuuluu metsästä, talviaisen rapsahdus, pakkasen paukahdus ryteiköstä, ja silloin jo karkaa nuotion pitäjä jaloilleen kuulostelemaan.

Jalka jo itsestään sovittautuu suksen varpaalliseen, käsi jo kouristaa sompasauvan vartta. Jos vielä toinen epäilyttävä rapsahdus kuuluisi, niin silloin katoaisi kuulostelija suojaavan korven syliin.

Näin palaavat pitkämatkaiset kauppaveikot kotikyläänsä. Näin palaa ovela Jehki vaarikin ja yksin hiihdellessään hän aprikoi, kannattaisiko lähteä vapaaehtoisesti antautumaan herra Henrikin käsiin, ruotsien oikeuden käsiin.

Jehkin molemmat pojat olivat jääneet kotiin tänä talvena ja niin istuivat he nyt herra Henrikin vankeina. Kotiin olivat ruotsit jättäneet vain naisia ja hänen poikiensa lapsia ja hänen ikälopun veljensä Miitrein, vapisevan tietäjän ja virsiniekan.

Tuota nyt aprikoi Jehki vanhus, että vapauttaisiko herra Henrikki edes toisen hänen pojistaan, jos hän itse menisi vapaaehtoisesti vankilaan. Nuori ja roteva mies olisi aina hyötyisämpi taloa hoitamaan kuin hän, vanha ukkeli. Hänen aikansa oli pian ohi ja ohi oli nähtävästi tämä kaupoilla kulkeminenkin, ja niinpä saisi ruotsien oikeus hänet kernaasti pitää ja tuomita. Vaan entäpä jos ei vapautettaisikaan nuorempaa miestä hänen mentyään, jos herra Henrikki söisikin sanansa, pitäisi sekä hänet itsensä että hänen molemmat poikansa?

Siinä oli aprikoimista. Jehki vanhus hidastelee matkaansa, viettää yhden yön ja vielä toisenkin yön taivasalla... kiertelee kotikylänsä lähettyvillä eikä voi päästä lopulliseen ratkaisuun.

Hilippa ja hänen Riiko serkkunsa lähtivät Ohtavaarasta kaikkein viimeisinä. Heillä on ahkiossaan kelohongasta koverrettu ruumisarkku, jonka he ovat tehneet Hilipan Lari veikon varalta. Naisilta oli pakomatkalle lähtiessä jäänyt Lari raiska hautaamatta, mutta nyt aikoivat serkukset panna hänet maan poveen, Vannilan niemen vanhaan kalmistoon.

Hiihdellessään muistelee Hilippa pakolaisten kuvauksia ruotsien mellastuksesta kotikylässään ja hän vertailee herra Henrikin vierailua moniin karjalaisten elinmailla aikaisemmin tapahtuneisiin väkivaltaisuuksiin. Olihan ennenkin samanlaista hävitystä tehty pokostan syrjäkulmilla, kenties pahempaakin. Oli poltettu useampiakin karjalaistaloja samalla kertaa ja teurastettu kokonaisia perhekuntia, mutta erotus oli siinä, että nyt oli hävitys tapahtunut Ruotsin lain nimessä.

No, hän tunsi kyllä herra Henrikin rajun luonteen ja hän tiesi senkin, että Brahean porvarit ja monet muutkin olivat yllyttämällä yllyttäneet herra Henrikkiä näihin väkivaltaisuuksiin. Mokomia apureja hänellä oli ollutkin matkassaan... musta ruotsi ja kenties toisiakin samanlaisia. Ei voinut moiselta joukkiolta odottaa mitään lempeyttä, vaan yhtäkaikki tuntuu Hilipasta siltä, kuin olisi herra Henrikin raivoa ollut kiihoittamassa jokin aivan erikoinen yllyke, ja Hilippa luulee arvaavansa, mikä tämä yllyke oli ollut. Kun ei vain herra Henrikki olisi saanut jotakin vihiä hänen ja Britan tapaamisista ja siitä vimmastuneena oli sitten lähtenyt Pankajärvelle hävitystä tekemään. Brita oli uskonut, että pahin rajuilma lykkäytyisi hiukan tuonnemmaksi, mutta nyt se olikin puhjennut ennen aikojaan ja aivan yllättävän rajuna. Koko heidän kotikylänsä oli saanut kärsiä ja tietysti hänen kotitalonsa kaikkein raskaimmin.

Ja jos hänen aavistelunsa olivat oikeat, niin Brita armaskin saisi nyt kärsiä taattonsa koston vimmasta. Brita oli siellä ypöyksinään, ei ketään auttajaa ja rohkaisijaa rinnallaan, ei ainoata ystävää, joka olisi häntä tukenut taistelussaan. No, Britan uskollisuutta hän ei yhtään epäillyt, ja olipa Brita uljaskin... sai taattonsa raivota miten hyvänsä eikä Brita peräytyisi askeltakaan hänelle antamastaan lupauksesta.

Yhtäkaikki Hilippa on enemmän huolissaan Britan kohtalosta kuin konsanaan omastaan. Brita kärsi hänen vuokseen ja hänen täytyisi nopeasti joutua huojentamaan Britan raskasta taakkaa, hänen täytyi kuin täytyikin viipymättä päästä yhteyteen Britan kanssa. Jollei keksitty mitään muuta keinoa, niin lähtisi hän jälleen Lieksaan Britaa tapaamaan. Se matka oli nykyoloissa kenties hiukan vaarallinen ja ehkä hän yrittäisikin ensin muuta. Joka tapauksessa se oli viimeinen ja kaikkein varmin tie eikä Hilippa pahoin epäröinyt tällekään tielle lähtemistä!

He hiihtelevät hiljakseen, varovasti. Hilippa antoi Riiko serkkunsa ohjata matkantekoa ja Riiko ehdottaa, että he yöpyisivät kotikylänsä lähettyville metsään. Hilipan mielestä tämä on turhaa varovaisuutta, he saattaisivat yhtä hyvin hiihtää kotikylään yötä viettämään, mutta hän taipuu Riikon ehdotukseen.

He nukkuvat korvessa nuotion äärellä. Tai oikeammin sanoen he lojuvat havuvuoteillaan ja tarinoivat ja Riiko kyselee Hilipalta, vieläkö tämä muisti sitä iltaa... siellä Suman Mikiforo Sernin vieraspirtissä ja niitä Vienan mailla liikkuneita sotahuhuja?

Tosiaan, Hilippa oli ne kokonaan unohtanut! Hänellä oli ollut niin paljon muuta ja tärkeämpää ajattelemista ... unohtuneet olivat mokomat juorut! Naurahtaen hän selittää serkku miehelleen, että niin oli asia, ylen vähän hän oli joutanut ajattelemaan Vienan matkalla kuulemiaan.

Mutta Riikon mielessä pyörivät yhä nuo Vienan matkan oudot kuulumiset. Hän kertoo Repolan miesten paluumatkalla monasti pakisseen näistä asioista, vaikka Hilipan kuullen olivatkin kartelleet pakinoitaan. Ja nyt sanoo Riiko itsekin jo ruvenneensa ajattelemaan niitä sotahuhuja, hänen mielestään alkoivat nämä kotipuolen olot näyttää sellaisilta, että saisipa melkein alkaa vaikka uusi vainon aika. Tuskin sekään olisi paljon surkeampaa kuin tämä herra Henrikin ahdistuksen alaisena eläminen.

Hilippa ei paljon puuttunut serkkumiehensä pakinoihin. Hän loikoo nuotion lämmössä ja mietiskelee, mitenkä hän paraimmin suoriutuisi tehtävästään. Hän tuskin kuulikaan, serkkumiehensä aprikoimisia, vaikka oli kuuntelevinaan ja välistä hymähtelikin niille.

Seuraavana päivänä aamuhämärissä he hiihtelevät Hilipan kotitalon raunioille, tarkastelevat siellä ensin muita paikkoja ja menevät sitten vanhaan kalmariiheen, jonne naiset pakomatkalle lähtiessään olivat vieneet Lari vainajan.

Siellä olikin Lari korkealle ahinlaudan päälle nostettuna, jotta hiiret eivät olisi päässeet nakertelemaan vainajaa. Hartaina tekevät serkukset ristinmerkkejä vainajan vierellä ja Hilippa tarkastelee uteliaana veljyensä kasvojen kuolinilmettä. Ei ollut tuossa ilmeessä mitään jälkeä tuskasta tai kuoleman kauhusta, uhmaa sisälsi vain tuo jyrkkä juonne vainajan vielä poikamaisen suun seudulla, kesytöntä uhmaa ja täysikypsän miehen sisua.

Hilippa melkein hätkähti tuota velivainajansa sisukasta ilmettä ja mieleensä tuli Arhipan naiselta kuulemansa kuvaus Lari veljyen viime hetkistä. Vanhin tyttärensä mukanaan oli Palagea hiihtänyt metsään Laria etsimään ja sieltä aukean Vehkasuon rannaksesta he olivat löytäneet poika raiskan. Oli viimeisillä voimillaan yrittänyt hiihtää kotiin, mutta kesken olivat voimat uupuneet ja viimeisillään oli jo lepattanut elonliekki heidän joutuessa paikalle. Sammuvin silmin oli Lari tuijottanut kotitalonsa palon kajastusta, ja kun oli saanut kuulla taattonsa ja kaikkien muiden kovasta kohtalosta, niin oli sopertanut Arhipan naiselle: »Sano Hilipalle, että kostaa... minun ja taaton... kaikkien puolesta!»

Siinä oli Lari veljyen testamentti... kostoa Lari vaati!

Riikolan oli tarkastellut nuorena uupuneen serkkumiehensä ilmettä ja virkahtaa nyt Hilipalle:

‒ Eipä näytä poika pyytäneen armoa vainolaiselta! ‒ Eipä näytä siltä! hymähtää Hilippakin.

— Jopa onkin miehen näkö poikasella, jatkaa Riiko aprikoimistaan, — aika miehen näkö on. Jos tuo briha nyt eläisi, eiköhän vain lähtisi hiihtelemään Vienan maille... niistä sotahuhuista selkoa ottamaan!

Nyt Hilippa toden perästä hätkähti, mutta ei ollut kuulevinaan serkkumiehensä aprikoimia. Ehdotti vain, että Larin hautaaminen jätettäisiin huomiseen. Tänään he hiihtelisivät kumpainenkin omilla asioillaan ja läpäisivät toisensa huomisaamuna tässä riihen luona.

Sillä puheella he erosivat. Riiko lähti hiihtämään järven toiselta rannalta näkyvää kotinientään kohden ja Hilippa palasi vielä tuhotun kotitalonsa autiolle pihamaalle.

Siihen oli jo satanut aika paljon lunta, joka oli pehmeän vaipan tavoin peitellyt kaikki ruotsien mellastuksen jäljet. Lumessa kahlaillessaan satutti Hilippa jalkansa johonkin esineeseen, joka kohosi puoliksi esille hangen peitosta. Hilippa kumartui sitä tarkastelemaan ja sai käsiinsä keihään, jonka terässä oli vahvasti jäätynyttä hurmetta.

Hilippa tarkastelee keihästä ja silloin sukelsi äkkiä hänen muistoonsa niin ilmielävänä eräs tapahtuma, joka oli sattunut runsas vuosi sitten... tuolla järven toisella puolen, Simanan talon pihamaalla. Hän oli viskannut sinne pihamaalle verisen keihään kädestään ja oliko... oliko mahdollista, että hän nyt löysi sen samaisen keihään täältä... oman kotitalonsa raunioiden luota?

Todella tämä näytti aivan samalta keihäältä, mutta tiesihän Hilippa hyvin, ettei tämä ollut se sama keihäs. Tämä oli kai sen mustan ruotsin jättämä keihäs... tällä aseella oli ehkä hänen Lari veljyensä veri vuodatettu. Ja Hilipalle selviää siinä samassa, että näin varmaan piti olla, hänen piti kai löytää tämä keihäs... tämä oman tekonsa muistuttaja... kaikkien sen jälkeen tapahtuneiden tihutekojen muistuttaja... oman armaan kotitalonsa raunioilta hänen piti tämä löytää. Varmaan oli Isä Jumala satuttanut tämän keihään hänen jalkoihinsa!

Hilippa viskasi keihään kädestään ja läksi pois kotitalonsa raunioilta. Mitäpä hyödytti ajatella kostoa, yhä ja yhä vain kostoa. Oli tosin paljon kostettavaa, ylen paljon olikin, vaan jos kosti, ei siitä koitunut mitään siunausta... tuli sitten vain eteen tuollaisia löytöjä. Parempi oli ajatella muuta!

Hän nousi suksilleen ja hiihti kotiniemensä tyvelle päin, paikalle, jossa hänellä oli jo pieni kasa oman pirttinsä rakennushirsiä. Hän istahti siihen hirsikasalleen ja tarkasteli kahden puolen aukenevia Pankajärven selkiä, joiden puhtoinen hankipeite väräjöi maaliskuun auringon kimmellyksessä. Hänen lähellään rannalla kasvoi suuria urpukoivuja ja niissä oli teiriparvi, joka rattoisasti kuherrellen söi ahnaasti urpuja. Linnut kyllä huomasivat hänet, mutta eivät välittäneet hänestä vähääkään, kuhertelivat ja aterioivat, niin kuin olisivat olleet täysin omissa oloissaan.

Tätä piti Hilippa onnellisena enteenä. Hän nyökkäsi hyväksyvästi teiriparvelle ja kaivoi poveltaan kaksi uudenuutukaista kirjaa. Ne olivat olleet siellä melkein unohtuneina monta aikaa, mutta nyt Hilippa tarkasteli niitä ja poikamainen onnen ilme tuli hänen ahavoittuneille kasvoilleen. Ei hän vielä näiden kirjojen koukeroisia puustaveja paljonkaan ymmärtänyt, mutta näitä katsellessa tuli armahainen Brita niin elävästi hänen muistoonsa.

Ja Britaa muistellessaan varmistui Hilippa, että hänen piti kuin pitikin jättää koston ajatukset mielestään ja ryhtyä muihin toimiin. Jo viime yönä nuotiolla oli häilähtänyt hänen ajatuksiinsa muuan suunnitelma. Hän muisti Britan vielä syksylläkin lähetelleen Vie'in lautamiehen välityksellä avustusta köyhän Timo Issakaisen perheelle, ja ehkäpä vielä nytkin oli lautamies Olavi Britan asioiden välittäjänä. Ja sitä tietä hänkin voisi kenties päästä mukavimmin yhteyteen Britan kanssa.

Pian oli Hilippa tehnyt, päätöksensä. Hän kätki kirjat povelleen ja nousi suksilleen. Nyökkäsi vielä teiriparvelle hyvästiksi ja lähti tasaisin, voimakkain potkuin hiihtämään luoteeseen... Vie'in saloja kohden.

XV.

Hilippa olisi kyllä ennättänyt hyvin päiväsaikaan Vie'in kylään, mutta hän viivytteli tahallaan matkaansa. Kun Timo Issakaisen torppa sattui olemaan tien varressa, pistäysi hän siihen kuluttelemaan aikaansa.

Timolta sai Hilippa kuulla, että lautamies Olavi usein kävi Lieksassa ja tapasi tavallisesti näillä matkoillaan Brita neidonkin. Saattoi hyvinkin olla siellä lautamiehellä nytkin Brita neidon lähettämiä avustuksia ja Hilippa ehkä voisikin ohimennen niitä tiedustaa.

Hilippa lupasi sen tehdä varsin mielellään, hänestä tuntui kuin hän tätä Timon asiaa toimittaessaan jo joutuisi kosketuksiin itsensä Britan kanssa. Kyllä hän tiedustaisi Brita neidon lähettämiä avustuksia, hän toisikin ne takaisin palatessaan Timolle, jollei Brita neito vain lähettäisi ylettömän runsaasti hyvyyttä!

Pois lähtiessään huomasi Hilippa torpan pihamaalla kolme Timon puolikasvuista poikaa kelopuita pilkkomassa. Tästä hän sai ajatuksen pyytää yhtä näistä poikaisista maammonsa ja Arhipan naisen avuksi Ohtavaaran pakolaispirttiin.

— Ka minä lähden! julisti heti keskimmäinen, kirkassilmäinen Ohvo poikanen.

Toisetkin pojat olisivat lähteneet ylen mielellään, mutta sovittiin niin, että Ohvo saisi lähteä. Jos Hilippa paluumatkallaan poikkeaisi Timon torpalle, lähetettäisiin Ohvo hänen mukanaan, mutta jos Hilipan asiat vaatisivat hänen palaamaan toisia teitä, saisi Ohvo lähteä yksinään matkalle.

Hilippa antoi tästä lupauksesta Timolle kokonaisen hopeataalarin ja Ohvo poikanenkin sai pienen, kirkkaan hopearahan.

— Se on sinulle pestirahaksi, pakisee Hilippa, — ja jos hyvin palvelet maammoani, palkitsen sen sinulle runsaalla kädellä!

Ohvo oli topakkaa poikaa ja lupasi kyllä toimittaa hyvin tehtävänsä. Hän sai niin tulisen lähtökiireen, että jätti siinä siunaamassa halkojen pilkkomisen veljiensä huoleksi. Hänen piti näet voidella suksiaan, varustaa itselleen matkareppu, ylen paljon hänellä oli tekemistä ja varustamista.

Vie'in isohkossa karjalaiskylässä oli Hilipalla montakin tuttua taloa, mutta poikkeamatta näihin taloihin hän sivuutti koko karjalaiskylän ja joutui näin sen liepeillä asuvien ruotsien eläntämaille. Siellä oli muista erillään, laajojen uudisviljelysten keskellä lautamies Olavi Hamaran vankka talo, koko Vie'in nuoren luterilaisasutuksen vaurain talo.

Hilipan astuessa pirttiin oltiin siellä syömässä illallista. Suuren honkapöydän ympärillä oli lautamiehen oman perheen lisäksi joku vieraskin, ja kun tulija tunnettiin, vaikeni heti pakinan pito pöydän ympärillä. Näytti siltä kuin syömämiehet olisivat saaneet odottamatta palan kurkkuunsa ja kokivat sitä jokainen nieleskellä alas pälyen vuoroin toisiinsa, vuoroin vieraaseen. Vihdoin nousi lautamies Olavi pöydän takaa ja tuli Hilippaa kättelemään. Hän virkahti lujalla äänellä:

— Vieras lähtee vieraiden puolelle, koska kerran sellainenkin on talossani!

Hän sytytti pankon nurkalla palavasta päreestä uuden soihdun ja johdatti sillä tietä valaisten vieraansa takaisin porstuaan ja sen läpi toiseen pirttiin, joka oli hiukan pienempi kuin yhteinen perhepirtti.

Hilippa oli kyllä huomannut tulonsa tehneen ällistyttävän vaikutuksen lautamies Olavin perheeseen. Hän ei kuitenkaan vielä tietänyt varsinaista syytä, mikä tämän säikähdyksen oli aiheuttanut, hän luuli sen johtuvan vain heidän kyläänsä kohdanneesta herra Henrikin vierailusta. Hän sai kuitenkin pian tietää, että säikähdykseen oli painavampiakin syitä; ilman pitempiä esipuheita selitti lautamies Olavi, että Hilipan oli nyt vaarallista liikuskella heikäläisten parissa. Se oli vaarallista sekä Hilipalle itselleen että myöskin heille, hänen ruotsinuskoisille ystävilleen.

— Ka tiedän hyvin, hyvin tiedän! pakisee Hilippa hieman kärsimättömästä ja samalla oudoksuen lautamies Olavin suorasukaista äänensävyä.

— Tokkopa tietänet vielä kaikkea mitä on tapahtunut? virkahtaa lautamies Olavi painokkaasti. — Tokko lienee vielä tiedossasi herra Henrikin viimeinen toimenpide? Se kuulutettiin Brahean käräjähuoneella vasta viime sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen ja tokkopa se lienee vielä ennättänyt tietoosi?

Ei, sitä ei Hilippa todellakaan tiennyt. Hän naurahtaa ja sanoo, että luuli jo aikaisemmin tapahtuneen tarpeeksi hänen osalleen, ei arvannut enää odottaa uusia tapahtumisia.

— Ja mitäpä uutta siellä sitten kuulutettiin viime sunnuntaina? kysäisee hän jotenkin huolettomasti.

— Henkipatoksi sinut kuulutettiin! selittää lautamies Olavi. — Henkipatoksi tai lainsuojattomaksi... se lienee jotenkin sama asia. Sinun hengiltä ottaminenkin on kenelle hyvänsä luvallista ja sinun elävänä kiinni saamisesta maksetaan kahdenkymmenen hopeataalarin palkinto. Ja ken antaa sinulle suojaa talossaan, sille tuomitaan sakkoa kymmenen riikintaalaria hopeassa!

Hilippa hätkähti. Tämä oli todellakin uutta. Herra Henrikki oli iskenyt toisen iskunsa, toisen kirveltävän iskunsa. Hänen henkensä oli kuulutettu kauppatavaraksi ja hänen suojaajansa saivat kavahtaa itseään.

Ja hän oli nyt lautamiehen katon alla, kreivillisen lautamiehen vieraana. Tämän miehen piti virkansa puolesta valvoa, että herra Henrikin kuulutusta noudatettiin. Hilippa alkoi ymmärtää, minkä vuoksi lautamies Olavin pirtissä oli niin kovin säikähdetty hänen saapumistaan, mutta lautamies Olavi kiirehti selittämään:

— Minä en sinua vangitse! Eikä minun talossani kukaan saa osoitella sinua sormellaan! Tästä kuulutuksesta tietämättä olet saapunut luokseni ja se riittää käyntisi puolustukseksi. Vaan käsittänet itsekin, että tuskinpa moni pokostan talonpoika tämän jälkeen uskaltanee antaa sinulle suojaa, ja hiukan hankalaa se on minullekin, kun elämme näin kylän keskellä!

— Ka, käsitän, hyvin käsitän vaikean asemasi! pakisee Hilippa hämillään. — En olisi tullut luoksesi, jos olisin tämän tietänyt.

— Mitäpä tuosta, kun olet tullut, niin olet nyt vieraanani. Minun sanaani totellaan omassa talossani, ja kun minä sanon, että tästä vierailusta on vaiettava, niin siitä vaietaan!

Hän kävelee kohentamaan päresoihtua ja sen valaistuksessa näki hänen voimakkaista, jyrkistä kasvonpiirteistään, että hän oli todella isäntä talossaan, tinkimätön isäntä. Henkipatoksi julistettu karjalaisystävänsäkin sai olla varma, että tämä mies ei puhunut kaksimielisyyksiä eikä vehkeillyt selän takana, vaan sanoi sanottavansa suoraan ja arkailematta.

Hilippa puolestaan tiesi nyt, ettei hänen tämän jälkeen enää sopinut turvautua lautamies Olavin apuun missään asiassa. Mutta kun hän kuuli lautamiehen puheesta tämän olleen edellisenä sunnuntaina Lieksassa, kysyi hän vielä taattonsa ja muiden vankina istuvien Pankajärven miesten kohtalosta.

— Toistaiseksi ei heille ole tapahtunut mitään, ilmoittaa lautamies Olavi. — Herra Henrikki palasi viime viikolla Kajaanista konventin vuosikokouksesta ja näyttää siltä kuin siellä olisi hiukan paheksuttukin hänen liian jyrkkiä toimenpiteitään. Minä luulen laamannin yrittävän sekaantua tähän asiaan... oli luvannut kevätpuoleen saapua itse tänne tutkimaan vangittujen karjalaisten rikoksia. Ei heillä siis tätä nykyä ole mitään pelättävää, ainoastaan sinut näyttävät konventin herrat jättäneen täydellisesti herra Henrikin kostolle alttiiksi. Ei ilman konventin lupaa herra Henrikki olisi uskaltanut kuuluttaa sinua lainsuojattomaksi.

Lautamies Olavi käveli jälleen kohentamaan pärettä ja Hilippa tarkasteli hänen toimiaan mieli täynnä apeata katkeruutta. Hänet oli heitetty yksin, yhteiskunnan ulkopuolelle ja tuokin mies, rehellinen ruotsi, kääntäisi hänelle tämän jälkeen selkänsä.

Hän mieli jo sanoa lautamies Olaville lyhyet hyvästit, mutta silloin hän muisti köyhän Timon asian ja muisti Britan. Ei, hän ei ollutkaan vielä yksin, olihan Brita sentään hänen puolellaan ja taitavasti sanansa sovittamalla hän saisi kuulla kenties hyvinkin tärkeitä viestejä Britan nykyisistä oloista ja toimista. Saatiinpa nähdä, ettei Brita ollut joutilaana, piti vain varovaisesti urkkia lautamies Olavilta hänen askelistaan.

Ja niin alkoi Hilippa urkkimisensa, kysäisi aluksi aivan kuin ohimennen, oliko lautamies Olavi ehkä käynyt herra Henrikin kotonakin?

— Kävin kyllä herra Henrikin kotonakin, kaikki pokostan lautamiehet oli kutsuttu sinne jumalanpalveluksen jälkeen. Herra Henrikki antoi meille tiukan määräyksen, että tuo sinua koskeva kuulutus olisi viipymättä tehtävä tiettäväksi jokaisessa pokostan kylässä... jokaisen lautamiehen omalla alueellaan.

No, Hilipan mielestä oli sivuasia mitä lisämääräyksiä herra Henrikki oli antanut, kerrassaan sivuasia oli tuo. Pääasia oli, että lautamies Olavi oli ollut Britan lähettyvillä, kenties puhellutkin Britan kanssa! Hän koettaa saada sanansa niin huolettomiksi kuin mahdollista, kertoo tulomatkalla tavanneensa Timo Issakaisen ja Timo raiska oli pyytänyt hänen kysymään, olisiko lautamiehellä mahdollisesti Brita neidolta mitään tuomisia. Vai eikö hän tällä kertaa ehkä sattunut näkemäänkään Brita neitoa?

— Näin kyllä Brita neitoakin, vaan mitään tuomisia ei hän lähettänyt Timolle! ilmoittaa lautamies.

Lautamiehen suorasukainen vastaus murskasi olemattomiin Hilipan toiveet eikä hänessä olisi ollut miestä kyselemään mitään enempää.

— Ka eipä tuosta mitään, kun ei lähettänyt, niin ei lähettänyt! virkahtaa hän mieli apeana. — Kysyin vain ohimennen, kun Timo pyysi kysymään.

Jälleen hän aikoi ruveta tekemään lähtöä, mutta lautamies Olavi rupesi nyt itsestään kertomaan lisää käynnistään herra Henrikin kotona. Hän sanoi tervehtineensäkin Brita neitoa ja vaihtaneensa pari sanaa tämän kanssa. Ja oikeastaan hän oli odottanut, että Brita neito kutsuisi hänet kuten tavallisesti omaan neitsytpirttiinsä saamaan Timon perheelle lähetettäviä viemisiä, mutta Brita neito oli tällä kertaa näyttänyt kovin hajamieliseltä. Liekö ollut vähän sairaskin, vai liekö vain muuten mietiskellyt omia asioitaan ja niin oli mennyt menojaan pyytämättä häntä neitsytpirttiinsä, puhumatta hänelle sanaakaan Timon perheen viemisistä.

— Jos lieneekin Brita neidolla nykyjään muuta ajattelemista! virkahtaa hän lopuksi naurahtaen. — Kuuluu Brita neito pian menevän naimisiin, niin jos unohtunevat jo Timo raiskan aprakat pois hänen mielestään!

Hilipasta tuntui kuin olisi joku tarrannut häntä kuristamaan kurkusta. Henki salpautui, hänen piti moneen kertaan haukkoa ja yritellä, ennen kuin pääsi ensinkään ääneen. Vihdoin viimein kirposi hänen huuliltaan käheä kysymys:

— Kenen kanssa Brita neito menee naimisiin? Lautamies Olavi katsahti häneen kummissaan.

— Kenenkäkö kanssa Brita neito menee naimisiin? ja hän naurahteli hyväntahtoisesti Hilipan joutavalle uteliaisuudelle. — Kenenkäkö kanssa... eipä liene tällä pokostalla montakaan miestä, joille herra Henrikki antaisi tyttärensä. Nyt on kuitenkin ilmestynyt sopiva sulho ja tietenkin sekä isä että tytär ottavat hänet avosylin vastaan. Brita neito kuulutettiin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa kristilliseen avioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa!

Lautamies Olavi sanoi sanottavansa varmalla ja lujalla äänellä ja hänen sanansa kyllä tekivät vaikutuksensa. Hilippa lyyhistyi kokoon ja hänestä tuntui kuin valo olisi sammunut ja katto romahtanut hänen niskaansa. Vasta vähitellen hänen aistinsa tointuivat sen verran, että hän huomasi katon olevan paikallaan, päreen palavan pihdissä ja lautamies Olavin seisovan tanakasti jaloillaan ja niistävän karstaa tuosta ritisten ja pihisten palavasta soihdusta.

Hilippa ei kysellyt enää enempää, hän tiesi nyt tarpeeksi Britan askelista ja edesottamisista. Horjuen hän nousi jaloilleen ja ojensi kätensä talon isännälle.

— Jää hyvästi, lautamies Olavi!

Hänen äänensä oli äskeistäkin käheämpi, mutta hän voitti itsensä ja lisäsi vielä, omaa heikkouttaan uhmaten:

— Jää hyvästi, rehellinen ruotsi! Kiitän sinua entisestä ystävyydestäsi ja siitäkin hyvästä kiitän, kun olet sallinut henkipaton levähtää luonasi!

Hän työntyi jo pimeään porstuaan. Lautamies Olavista näytti kuin olisi menijä horjahdellut uupumuksesta. Ei, hänen omatuntonsa ei sallinut väsyneen matkamiehen lähteä tuolla tavoin pimeään ja pakkaseen. Oli vaikka kahdesti kuulutettu tuo mies henkipatoksi, hänen piti sittenkin olla ihminen. Kiireesti hän lähti ulos ja tapasi siellä Hilipan jo asettelemassa suksia jalkoihinsa. Hän meni Hilipan luo ja virkahti:

— Sanoit minua rehelliseksi ruotsiksi ja tuon nimen pidän kyllä mielelläni. Vaan rehellisen miehen nimeä kantavan pitää olla myöskin teoissaan rehellisen ja niinpä minä en voi lähettää sinua tuolla tavoin taipalelle. Lähde takaisin pirttiini, haukkaat siellä palan illallista ja nukahdat yösydämen ajan!

— Ei, en nyt välitä illallisesta ja nukahtamisesta! ja Hilipan sanoista kuului päättäväinen, jylhä kalskahdus. — En tunne nälkää, en tunne väsymystä ja sitäpaitsi... tämä yösydän lienee oikea aika henkipaton hiihdellä!

Rajusti hän potkaisi suksensa lähtöön ja lautamies Olavi näki hänen oikaisevan suoraan peltojen poikki kylän ulkolaidalta näkyvää metsänreunaa kohden. Hilippa ei siis nähtävästi aikonut poiketa kylän karjalaistaloihinkaan pyytämään ruokaa ja lepoa.

Täysikuu valaisi nukkuvaa kylää ja niinpä saattoi lautamies Olavi hyvin seurata Hilipan matkaa aina synkeänä näkyvään korven reunaan asti. Hänen tuli sääli tuota miestä, tuota reipasta ja avosydämistä karjalaista. Kerrassaan rajattomuuksiin oli herra Henrikki mennyt tuota miestä vainotessaan eikä ollut yhtään ihme, jos Hilippa tunsi nyt sydämessään syvää katkeruutta kaikkia heikäläisiä kohtaan.

Ei lautamies Olavi kuitenkaan aavistanut sitä myrskyä, sitä toivotonta sekasortoa, jonka hänen sanansa olivat aiheuttaneet Hilipan sydämessä. Tuskin Hilippa itsekään vielä tajusi kaikkea, hän tunsi vain kurkussaan ahdistavaa tukehtumista ja hänen korvissaan takoi ja humisi lautamies Olavin sanojen kaiku, että Brita oli kuulutettu kristilliseen avioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa. Ei, hänen piti päästä pois tästä talvisen kuutamon itsekylläisessä lekotuksessa nukkuvasta kylästä. Hänen piti päästä hiljaiseen korpeen. Siellä oli henkipattojen ja häväistyjen suojaava koti... siellä oli nyt hänenkin kotinsa!

Riiko on jo ikäväkseen odotellut Hilippaa Laria hautaamaan. Jo edellisenä iltana hän kävi panemassa alulle haudan kaivamisen ja nyt hän tuli jo aamuhämärissä lopettamaan työtään!

Saatuaan haudan valmiiksi meni Riiko vanhan kalmariihen luo ounastelemaan, mutta Hilipasta ei näkynyt ei kuulunut merkkiäkään. Riiko pistäysi riihessäkin ja ihmeekseen hän löysi kylmältä kiukaalta Hilipan täysinäisen eväskontin. Nähtävästi oli Hilippa jo edellisenä päivänä jättänyt konttinsa siihen, mutta mihinkä kummaan itse mies oli kadonnut.

Riiko lähtee vielä palaneen talon pihamaalle ja sinne ilmestyi vihdoin viimein Hilippakin. Hän tuli niemen tyveltä päin, hiihti avopäin ja väsyneen tavoin reuhtoen. Ja millainen olikaan Hilipan ulkonäkö: Lyhyt hiihtoturkki reuhotti avoimena ja sen rinnuksissa oli repeämiä, niin kuin karhun pitkät kynnet olisivat kourineet tuota turkkia. Kasvoissakin näkyi Hilipalla verinaarmuja ja hänen hiuksiinsa, partaansa, vaatteisiin, joka paikkaan oli takertunut havuneulasia. Hilippa näytti ylen ryvettyneeltä ja runnellulta ja vanhemmaltakin hän näytti kuin tavallisesti, vähintäin kymmenen vuotta vanhemmalta. Hänen piirteisiinsä, koko olemukseensa oli ilmestynyt jotakin särkynyttä kulmikkuutta.

Riikon mieleen tuli Vienanmatkalla näkemänsä villi Timo, Hilipan irvikuva. Hilippa oli nyt itse tuon kieroon menneen irvikuvansa näköinen ja hänen silmissäänkin paloi villi, hurjistunut ilme. Riiko aivan pelästyi serkkumiehensä äkillistä muuttumista ja uteli ihmeissään:

— Missä sinä olet hiihdellyt ja mikäpä kumma sinut onkaan matkalla tavoittanut?

Hilippa nauroi kovaäänisesti ja tuossa naurussakin oli outo, kolea kaiku, joka karmi Riikon selkänahkaa.

— Missäkö olen hiihdellyt... sitäkö kyselet, Riiko? Tuskin paljon missään!

Jälleen nauroi Hilippa tuota vihlovaa, kolkkoa nauruaan ja selitti sitten käyneensä Vie'in lautamiehen luona. Niin, siellä hän oli vain hiihtänyt, rehellisen ruotsin vieraana pistäytynyt... tietämässä taattonsa ja toisten vankina istuvien kohtaloa. Ja sen jälkeen hän oli hiukan hiihdellyt huvikseen... suotta ja aikansa kuluksi maleksinut!

Riiko ei kysynyt mitä uutisia Hilippa oli kuullut vankina istuvien kohtalosta. Hän näki kysymättä, että nuo uutiset olivat olleet kaikkea muuta kuin valoisia, ja ennättipä hän kysyä niitä myöhemminkin. Nyt häntä huoletti vain Hilipan surkea näkö. Hilippa näytti äkkiä tulleen sairaaksi, ja Riiko alkoi tiedustella, oliko Hilippa ensinkään levännyt yön aikana ja oliko hän syönytkään mitään. Hänen eväskonttinsa näkyi olevan tuolla riihessä, jos mentäisiin sinne ja Hilippa haukkaisi hiukan suurusta pahimpaan nälkäänsä!

— Mitäpä suuruksesta, en minä ole nälissäni! nauraa Hilippa. — Ei nälkä eikä väsymys minua vaivaa, ei kerrassaan mikään minua vaivaa! Sain Vie'in lautamieheltä, rehelliseltä ruotsilta, niin mainioita viestejä, että kaikkosi nälkä ja jano ja väsymyskin pitkäksi aikaa. Aivan huvikseni lähdin ne viestit kuultuani hiihtelemään ja hiihtelin... hiihtelin koko yön levähtämättä! Vai lienenkö hiukan levähtänytkin... jos lienen pitänyt tulta tuolla Vie'in puolen saloilla ja siinä havuvuoteella hiukan piehtaroinut ja itseäni ryvettänyt. En muista tarkalleen mitä lienen tehnyt ja mitäpä... mitäpä tuossa muistamistakaan... mitäpä joutavia muistelemaan! Nyt lähdemme panemaan maan multiin Lari veljyttäni, jopa taisitkin minua hiukan odotella ja oudoksua viipymistäni?

Riiko sanoi vain kaivaneensa haudan valmiiksi ja siinäpä oli ollutkin tarpeeksi puuhaa, ei hän siinä työssään ensinkään muistanut oudoksua toisen viipymistä.

— Ka sepä hyvä, kun hauta on valmiina! pakisee Hilippa. — Eipä siis muuta, panemme vain Lari veljyeni hautaan ja sitten lähdemme muihin toimiin... elävien miesten toimiin!

Hänen silmissään välähti raju leimahdus, mutta se olikin viimeinen. Sitten Hilippa näytti aivan kuin talttuvan ja pehmenevän. Hän ei tehnyt enää mitään rajuja eleitä, ei edes nauranutkaan enää tuota vihlovaa, koleata nauruaan, vaan käveli äänettömänä, ripein ja päättäväisin askelin serkkumiehensä edellä riihen luo.

Siellä he käärivät vainajan mukanaan tuomiinsa hursteihin ja sovittivat hänet arkkuun. Ja niin kuljetettiin arkku ahkiossa vanhaan kalmistoon ja laskettiin siellä syvään hautaan, jonka Riiko oli kaivanut aivan lähelle ruotsien polttaman tsasounan jäännöksiä.

Ripeästi täyttivät serkukset haudan mullalla, tasoittelivat kummun ja panivat sen katteeksi tuoreita kuusen havuja. Lopuksi he lankesivat polvilleen kummun ääreen, tekivät siinä ristinmerkkejä ja kumartuivat suutelemaan kylmää maata. Sen parempaa eivät he osanneet, siihen sai tyytyä Lari poikanen. Ja siihen sai tyytyä hyvä Isä Jumalakin.

He seisoivat vielä kummun ääressä, kun jäältä hiihteli heidän luokseen Jehki vanhus ja kertoi olevansa nyt matkalla Lieksaan.

— Mitäpä sinne menet? kysyy Hilippa terävästi. — Menen tarjoamaan itseäni herra Henrikille. Kauan aprikoin puoleen ja toiseen, ka lopulta pääsin päätökseen. Kun laskisi edes toisen pojistani kotiin, niin mitäpä minusta itsestäni, vanhasta miehestä. Pian jo menen muutenkin hautaan, niin vaikka minut teloittaisikin... ei tulisi suurta vahinkoa!

— Ka mene yrittämään vaihtokauppaa, mikäpä yrittäessä!

— Ja mitä te mielitte nyt tehdä? kysäisee Jehki vanhus vuorostaan.

— En tiedä mitä tämä Riiko serkkuni mielinee, ja Hilippa naurahtaa, — vaan minulta... minulta vie herra Henrikille terveiset, että en jouda vielä tulemaan. Vielä on minun tehtävä yksi kauppamatka... ylen pitkä kauppamatka ja jos sitten saapunen herra Henrikin luo tilinteolle. Siihen asti saa minua vuotella!

— En minäkään nyt lähde Lieksaan, sanoo Riiko päättävästi, — seuraan Hilipan mukana, minne hyvänsä hän lähteneekin!

Kun Jehki vanhus oli mennyt menojaan, ilmoitti Hilippa serkulleen aikovansa nyt Vienan maille... niistä sotahuhuista selkoa ottamaan. Jos Riiko mieli hänen mukaansa, olisi parasta siirtää Riionkin kotoa kaikki, mikä oli arvokasta, Ohtavaaran pakolaispirtille.

— Mitäpä tuolla lienee niin arvokasta, naurahtaa Riiko. — Keräsin vähän minkä mitäkin ahkioon ja se on tuolla riihen luona. Kaikki muu saapi jäädä!

He hiihtelivät vielä kerran vanhalle kalmariihelle. Hilippa otti kiukaalta eväskonttinsa ja silloin tuli hänen mieleensä eräs asia. Hän irroitti kiukaan reunasta muutamia kiviä ja näin syntyneeseen loveen hän kätki poveltaan ottamansa ruotsinuskoisten kirjat. Tätä tehdessään hän nauroi katkerasti ja virkahti serkkumiehelleen:

— Tämä on minun aarrekätköni sotatielle lähtiessäni! Elin vähän aikaa mielettömissä haaveissa, luulin olevan tässä Isä Jumalan luomassa maailmassa muutakin kuin vihan ja koston, vaan mitään muuta ei ole. Niin jääköön ja unohtukoon aarteeni tähän vanhaan kalmariiheen... täällä oikea paikka mokomille!

Vielä hän nauroi tuota koleata, pintaa karmivaa nauruaan ja oikaisi sitten itsensä. Napitti lyhyen turkkinsa, kaivoi sen taskusta korvuslakkinsa ja painoi sen päähänsä. Riihestä ulos tultuaan hän iski oven kiinni ja sulki sen ruostuneella hakasella.

Sinne jäi kyhjöttämään vanha kalmariihi... puoleksi kinosten, puoleksi metsän peittoon.

Vielä viikon päivät viipyivät Hilippa ja Riiko Ohtavaaran pakolaispirtillä. He odottelivat keväisten hankikelien joutumista ja hankkivat siinä odotusaikanaan pakolaisten tarpeeksi kolopuita ja minkä mitäkin tarpeita.

Matkansa tarkoitusta eivät he selvittäneet sen tarkemmin, sanoivat vain lähtevänsä rajan taa piileskelemään.

Paljon Hilippa tasaantui näinä päivinä. Yhtäkaikki huomasi Paraske muorin tarkka maammon silmä pojallensa tapahtuneen jotakin outoa ja mieltä järkyttävää ja niin hän koki hellästi huolehtia Hilipan varusteista matkan joutuessa.

Tuo hyvä Paraske muori, viljavia kyyneleitä hän vuodatti hyvästellessään poikoansa, ainokaistansa. Kovin olivat surut häntäkin runnelleet, kokoon hän oli painunut ja rypistynyt. Hilipan sydäntä riipaisi repivä tuska häntä halatessa.

Ja vielä toisen kerran tavoitti tuo tuska Hilipan, kun he kauniina hankiaamuna hiihtivät rajalinjan ylitse.

Kaukaa Pankajärven suunnalta kuului teirien kuherrusta, ja silloin Hilippa muisti kotiniemensä tyvelle jääneet rakennushirret. Hänen hartiansa painuivat kumaraan ja autio tyhjyys hiipi hänen sydämeensä...

XVI.

Brita oli maannut sairaana siitä lähtien, kun julma isänsä rusikoi häntä. Tai oikeastaan ei Britan oloa voinut sanoa miksikään tavalliseksi sairaudeksi, Brita oli vain tylsä ja välinpitämätön. Hänen liian kireälle pinnistetyt sielunvoimansa näyttivät murtuneen ja siitä oli seurauksena ruumiillinenkin uupumus.

Herra Henrikki palasi kostoretkeltään, piti remuisat juomingit kaikille auttajilleen ja muisti näiden kestäessä myös porvari Moosekselle antamansa lupauksen. Mutta kun Britaa ei voitu raahata tautivuoteestaan porvari Moosekselle luovutettavaksi, jätettiin kihlajaisten pito myöhemmäksi.

Tämän jälkeen lähti herra Henrikki Kajaaniin konventin vuosikokoukseen ja tällä aikaa ilmoittautui luutnantti Marcus porvari Mooseksen kilpakosijaksi. Luutnantti Marcus selitti Helga rouvalle tahtovansa tällä tavoin tarjoutua vain Brita neidon suojelijaksi. Vaikka heidät näön vuoksi ja herra Henrikin mieliksi pantaisiin avioliittokuulutukseenkin, ei hän tahtonut sitoa sillä Brita neitoa mihinkään; vasta täysin terveeksi tultuaan saisi Brita vapaasti päättää, tahtoiko tulla hänen omakseen vai ei.

Helga rouva toimitti tämän jalomielisen tarjouksen neitsytpirtissään makaavalle tyttärelleen ja tylsänä hymähdellen suostui Brita itkevän äitinsä houkutuksiin. Britan mielestä oli tällä hetkellä kaikki niin samantekevää, hän ei jaksanut ajatella mitään, hänen päänsä oli niin raskas, niin kovin raskas ja runneltu. Isän viiltävä ruoska oli silponut hänen kasvonsa, mutta vielä hullummin tuntui käyneen hänen päänsä sisällä. Siellä oli kaikki mennyt sekaisin, äiti sai kaupata hänet kenelle halusi, ei Brita ruvennut väittämään vastaan.

Ja näin se kävi niin hullusti, että Vie'in lautamies joutui kuuntelemaan Britan avioliittokuulutusta samana päivänä, jolloin Hilippakin kuulutettiin henkipatoksi. Herra Henrikki oli oikein haltioissaan, hän hykerteli käsiään mielihyvästä, kun sai paiskata kirkkoherra Andersin kouraan nuo molemmat kuulutukset samalla kertaa. Jumaliste, ne sopivat mainiosti yhteen!

Sinä päivänä oli Britakin ensimmäisen kerran jalkeilla, mutta hänen ajatuskykynsä ei ollut vielä täysin hereillä. Niin ei ollut ihme, jos köyhän Timon viemisetkin unohtuivat antamatta; Brita oli tosiaan väsynyt ja hajamielinen, niin kuin lautamies Olavista oli näyttänyt.

Tämän jälkeen alkoi Brita kuitenkin vähitellen elpyä. Vasta isänsä kuulutuksesta hän sai täydellisen varmuuden, ettei Hilippa ollutkaan Brahean vankilaan tuotujen karjalaisten joukossa ja tämä tieto se paremmin kuin mikään muu havahdutti Britan uinuvat sielunvoimat toimintaan.

Brita kulkee ja mietiskelee mitä hänen pitäisi ryhtyä tekemään. Hän sai nyt toki vapaasti liikuskella kotonaan, häntä ei enää paimennettu vangin tavoin eikä pakotettu olemaan neitsytpirtissään. Olihan hän nyt morsian, kreivillisen luutnantin kuulutettu morsian, ja tottahan morsiamelta piti olla hiukan vapautta! Isänsäkin näytti häntä melkein säälivän ja hiukan katuvankin kovuuttaan. Ja entäs luutnantti Marcus, hänen sulhasensa! Ei Britalla ollut mitään valittamista, ei luutnantti Marcus tungetellut, oli vain hänelle hyvä ja huomaavainen.

Brita kulkee ja mietiskelee ja hänen selkenevissä aivoissaan alkaa itää ja orastaa toimintasuunnitelma. Hän tiesi hyvin, ettei Hilippa voinut isän kuulutuksen jälkeen enää saapua häntä tapaamaan, niinpä hänen oli lähdettävä tapaamaan Hilippaa. Hänen oli kuin olikin nyt vuorostaan lähdettävä Pankajärvelle tai kauemmaksikin; täällä hän ei voinut enää hyödyttää Hilipan asiaa, mutta Hilipan tavattuaan hän ehkä voisi olla joksikin hyödyksi. Hilippa kaipasi nyt kipeästi lohduttajaa ja rohkaisijaa ja hänen velvollisuutensa oli lähteä Hilipan rinnalle.

Brita alkaa kaikessa hiljaisuudessa tehdä lähtövarustuksiaan. Hän laittaa itselleen matkarepun sitkeistä majavannahoista, joita isänsä oli kerran lahjoittanut hänelle. Ne sattuivat nyt hyvään tarpeeseen, niistä tuli kuin tulikin hyvä matkareppu, kevyt ja lujatekoinen ja niin siro muodoltaankin. Hilippakin varmaan ihastuisi ikihyväksi tämän hänen reppunsa nähdessään.

Ja reppuunsa sälyttää Brita kaikenlaista tavaraa. Hiukan vaatteita hän siihen panee itselleen, lämpimiä vaatteita ja sukkia, sillä tämä matka saattoi venyä aika pitkäksi. Saattoi käydä niin, että hän jäisi kokonaan tälle matkalleen, hänen täytyi varustautua kulkemaan Hilipan mukana kaikissa kohtalon vaiheissa.

Palvelustytöt sattuivat joskus huomaamaan Britan salakähmäisiä varusteluja. He kuiskuttelivat keskenään, että häävarusteitaan se Brita neito noin salaa valmisteli. Saatiinpa nähdä, että Brita neidolla olisi joku aivan harvinainen yllätys, kun hän astuisi vihittäväksi uljaan kreivillisen luutnantin rinnalla!

Brita antoi tyttösten kuiskutella ja pitää omat luulonsa, hän laittoi jo kuntoon suksiaan; hän tarkasti, olivatko ne hyvässä voiteessa ja lujitti varpaallisnahkoja. Hänen sompasauvansa oli katkennut, mutta hän löysi uuden sauvan asuinrakennuksen seinustalta. Taisipa olla itsensä luutnantti Marcuksen sauva, mutta Brita kehvelsi sen ilman omantunnon tuskia. Hänen jalomielinen suojelijansa sai tehdä vielä tämän palveluksen, sai lainata hänelle sompasauvansa!

Eräänä päivänä alkoi herra Henrikki puhua häiden valmistamisesta ja hätkähtäen huomasi Brita, että hänen piti nyt jouduttaa lähtöään. Sinä iltana hän varusti hiukan evästä matkalleen, vähän leipää ja kimpaleen kuivattua lammaslihaa. Hän tunki ne reppuunsa ja pani sinne lopuksi vielä kampansa ja pienen peilin; pitihän nekin olla mukana, jotta hän voisi hiukan somistella itseään Hilipalle. Hilippa varmaan pelästyisi, jos näkisi hänen tulevan vastaansa metsäläisenä. Ei, se ei sopinut, soma ja sievä hänen piti olla hiihtäessään Hilippaa vastaan!

Hän oli vain niin kalpea, ah miten kalpea hän todella olikin. Mutta kun hän sanoisi Hilipalle, että se johtui siitä, jota hän kantoi sydämensä alla... joka oli siellä juuri kasvamassa ja kehittymässä... kun hän sen sanoisi, niin Hilippa varmaan ymmärtäisi hänen kalpeutensa.

Päivällä oli jo suojannut aika vahvasti, räystäistä oli tipahdellut vettä ja hanki oli tuntunut vallan nuoskealta. Brita odotteli levottomana illan joutumista ja illalla tuli kuin tulikin hyvä yökylmä, taisipa tulla hiukan pakkastakin. No, sen parempi hänen hiihtää ja latua ei tulisi nimeksikään, jo seuraavana päivänä se katoaisi olemattomiin, turhaan haikailisivat hänen jälkiään!

Sinä yönä lähti Brita matkalleen. Hän hiihti ensin Lieksanjokea myöten Pankakoskelle ja kiersi siinä maitse kosken ja sen partaalla olevan karjalaistalon ohi. Brita tiesi tämänkin talon isännän nyt istuvan Brahean vankilassa. Ilmankos tuo talo näyt tikin niin yksinäiseltä ja hyljätyltä... isännätön talo, miten lienevätkään naisraukka ja lapset siellä nyt eläneet.

Mutta hänen piti jouduttaa matkaansa. Hän pääsi nyt Pankajärven jäälle ja Hilipan kertomuksista hän muisti, että nyt hänen piti suunnata kulkunsa suoraan pohjoiseen. Siellä päin oli Pankajärven karjalaiskylä, siellä oli Hilipan kotitalo... suoraan pohjoiseen!

Brita hiihtää öisellä järven selällä ja muistelee kotoa lähtöään. Hänen tuli sääli äitiään, sairasta äiti raukkaansa, joka oli saanut niin paljon kärsiä. Isäänsä hän ei säälinyt eikä luutnantti Marcustakaan. Miksi oli luutnantti Marcus kulkenut isän mukana Pankajärvellä, miksi oli vastaan sanomatta sallinut tehdä niin paljon väkivaltaa? Mokoma kreivillinen luutnantti, ja sitten luuli kaiken hyvittävänsä tarjoamalla hänelle jalomielisesti kätensä ja pehmeän sydämensä. Mokoman sydämen! Mutta Hilippa oli mies, Hilipan sydän osasi leimahtaa, Hilipan silmät osasivat salamoida ja Hilipan käsivarret olivat niin väkevät, niin voimakkaat!

Kevyesti kulkevat sukset kovalla hangella, mutta sittenkin alkaa Britaa väsyttää. Hän hiihtää ja hiihtää ja aina vain sukeltaa niemien takaa esille toisia niemiä; tämä oli todella kummallinen järvi, mahtoi olla kesällä kaunis, mutta nyt olisi saanut olla vähemmän noita niemiä. Aivan pyrki tässä sekomaan suunnasta ja eksymään.

Britan piti istahtaa levähtämään muutaman niemen rantakiville, ja häntä kiusasi polttava jano ja sydänalassakin tuntui ilkeätä etomista. Ei, kyllä hänen piti löytää hiukan juotavaa, hän kaiveli sompasauvalla hankea ja sen alla jäätä vasten oli kuin olikin vettä. Kirkasta vettä!

Siinä oli puuhaa, ennen kuin Brita sai paljain kourin ammentamalla vettä suuhunsa ja sitten hän jälleen hiihtää ja olo tuntuu paljon paremmalle. Mutta hyvää oloa ei kestänyt kauan, jälleen rupesi väsyttämään ja etomaan sydänalaa, jälleen piti hänen levähtää toisen niemenkaiskun rantakivillä ja yhä näkyi edestä päin uusia niemiä, uusia sokkeloita ja poukamia. Tämäpä oli järvi, osasi uuvuttaa matkamiehen, ja Brita huomasi itsensä kovin heikoksi hiihtämään, jopa hän väsyikin nopeasti. Se johtui kai siitä... siitä, joka oli kasvamassa ja kehittymässä hänen sydämensä alla!

Välistä kiusasi Britaa kuumuuskin, puuhkalakki tuntui hautovan hänen päätään, mokoma pieni reppu painoi syntisesti hänen hentoja hartioitaan ja lyhyt ja tiukka turkismekko pyrki ihan pakahduttamaan, mutta Brita ei uskaltanut sitä avata, ei, hän ei uskaltanut höllentää mitään vaatekappalettaan, sillä vielä enemmän kuin kuumuutta hän pelkäsi vilustumista. Se koituisi hänelle tuhoisaksi, hän tiesi sen varmasti.

Britan voimat rupeavat tyyten uupumaan. Hän lankeilee hiihtäessään, pääpuoli tuntui käyvän niin kummallisen raskaaksi, häntä huimasi ja viipotti ja vaikka miten koetti hallita kulkuaan sompasauvalla, niin tämän tästä tuupertui kovaan ja karstaiseen hankeen. Hänen kasvoissaan ja käsissään on jo verinaarmuja, hän näyttää kerrassaan surkealta matkamieheltä, mutta yhä hän ponnistelee eteenpäin, hellittämättä eteenpäin! Kun hän ei jaksanut enää hiihtää, irroitti hän sukset jaloistaan ja käveli hangella vetäen suksia perässään, ja niin tuntuikin aluksi meno hiukan keveämmältä. Hanki kantoi mainiosti, täytyi vain pitää varansa, jotta ei menettänyt tasapainoaan, sillä tuohon hänen päähänsä, mokomaan raskaaksi käyneeseen päähän ei ollut paljon luottamista. Se veti maata kohden, se teki hänelle kiusaa ja hidastutti hänen kulkuaan. Päivä näytti jo rupeavan valkenemaan, rusoitus jo kultaili itäistä taivaanrantaa, ja Pankajärven karjalaiskylä pysyi yhä näkymättömissä.

Vihdoin Brita sentään joutui matkansa perille, mutta siellä odotti häntä masentava yllätys. Ensin hän tuli Simanan kotiniemelle ja tapasi siellä aution talon, asujamettoman talon. Sintsi oli salvattu, pihamaa koskemattoman hangen peittämä, ei mitään jälkeä eläjistä. Mutta ei Brita vielä menettänyt toivoaan. Hän uskotteli itselleen, että tästäkin talosta olivat eläjät varmaan muuttaneet Hilipan kotitaloon ja Hilipan monista kertomuksista hän muisti sen olevan hiukan kauempana toisella niemellä, järven toisella puolellakin ja sinne hänen oli nyt ponnistettava viimeisillä voimillaan.

Miten lie Brita kulkenutkin tämän viimeisen taipaleen, välistä hän käveli, välistä ryömi hangella käsin ja jaloin ponnistellen. Ei ollut enää taikaa miten kulki, kunhan kulki eteenpäin, yhä eteenpäin; suksensa hän oli jo hyljännyt hangelle, mutta sompasauvansa hän piti mukanaan, sillä siitä oli sentään paljon apua. Ja hän pääsi perille, joutui vihdoin Hilipan kotitalon raunioille... hävitetyn talon raunioille!

Tämä tyrmistyttävä huomio vei Britan viimeisetkin voimat. Hyvän aikaa hän makasi hangella toivottoman masennuksen valtaamana. Onneksi oli aurinko jo kohonnut aika korkealle, kun se lämmitti niin suloisesti siinä sakean pihametsikön suojaamalla aukealla, ei Britalla ollut enää pahempaa vilustumisen vaaraa. Ja vähitellen hän tointuikin sen verran, että kykeni käsittämään mitä täällä oli tapahtunut. Ei ollut enää Hilipan kotitaloa olemassa, hävitetty oli kaikki, maata myöten hävitetty! Kukaan ei ollut aikaisemmin kertonut Britalle näistä tihutöistä, mutta jo hän sai nyt omin silmin nähdä isänsä ja luutnantti Marcuksen vierailun jäljet. Niin, täällä oli luutnantti Marcuskin suorittanut sankaritekoja ja niiden hyvitykseksi tuli sitten tarjoamaan hänelle kätensä ja sydämensä. Mokoman mustan sydämen, inhoittavan sydämen!

Brita vapisi suuttumuksesta. Taisi hän hiukan väristä vilustakin, mutta vielä ankarammin hän värisi suuttumuksesta. Ei ikinä hän palaisi kotiinsa tämän jälkeen, ei koko Brahean kaupunkiin. Inhoa hänen täytyisi tuntea kotona eläessään, nähdessään isäänsä ja luutnantti Marcusta ja noita itsekylläisiä Brahean porvareja, sydämetöntä joukkiota. Inhoa hänen täytyisi tuntea eläessään heidän keskellään ja muistaessaan näitä raunioita... Hilipan kotitalon raunioita! Ei, kotiin hän ei palajaisi, hän etsisi käsiinsä Hilipan ja Hilipan vanhan äidin, hyvän ja armaan Paraske muorin, vanhan karjalaisnaisen. Hän kuului nyt heidän joukkoonsa, vaiettujen ja ahdistettujen joukkoon; hän tahtoi jakaa heidän surunsa ja kärsimyksensä, kaiken hän tahtoi jakaa ja kestää.

Hilipan rinnalla. Ah, kunpa hän vain löytäisi tien Hilipan piilopirtille, hän kyllä jaksaisi vielä taivaltaa sinnekin asti! Aurinko lämmitti jo niin suloisesti, se elvytti ja antoi uusia voimia, hän kyllä jaksaisi kulkea, kun vain löytäisi oikean tien!

Raunioita kierrellessään Brita osui vanhalle suksenladulle, joka lähti vetämään niemen tyvelle päin. Hän ajatteli, että sitä kai oli hänenkin lähdettävä kulkemaan joutuakseen Hilipan piilopirtille.

Kulkeminen oli kuitenkin vaikeampaa kuin Brita oli kuvitellut. Aluksi oli auringon lämpö tuntunut elvyttävän häntä, mutta nyt rupesi se valamaan raskasta puutumusta hänen jäseniinsä. Hänen jalkansa tuntuivat kerrassaan turtuneilta ja hänen kätensä olivat täynnä rakkoja ja lyöttymiä, tuskin hän enää kärsi pidellä sompasauvaa kourissaan, mutta ilman sen tukea ei tullut kävelemisestä mitään. Ja kaiken lisäksi rupesi jo hankikin upottamaan, hän lankesi yhtenään ja raapi kasvojaan yhä pahemmin. Niitä alkoi kirveltää ja noronaan virtaava hiki ja auringon häikäisevä valo sokaisivat hänen silmiään. Britan täytyi tunnustaa olevansa lopen uupunut, niin, hänen täytyi tunnustaa olevansa aivan menehtymässä eikä auttanut muu kuin piti ajatella lepäämistä. Ja silloin huomasi hän joutuvansa aukeamalle, jonka reunassa oli kasa äskettäin kaadettuja hirsiä. Niiden luo hän ponnisteli viimeisillä voimillaan, kulki upottavassa hangessa ryömien, ja kun pääsi hirsikasan luo, niin hivuttausi päivän puolelle ja istuutui alimmalle hirrelle nojaten selkäänsä toista hirttä vasten.

Siinäpä olikin hyvä levähtää ja Brita rupesi keinottelemaan reppua pois selästään. Äärimmäisin ponnistuksin hän sai irroitetuksi tuon kiusallisen taakkansa ja silloin hän muisti olevansa nälissäänkin. Koko matkalla hän ei ollut maistanut suuruksen murenaa ja hän oli ollut liikkeellä iltayöstä lähtien, mutta nytpä hän söisi hiukkasen. Ei ollut todella liikaa, jos hän söisi muutaman suupalan ja sen päälle lepäisi oikein kunnollisesti. Sitten hän jatkaisi matkaansa Hilipan luo... Hilipan piilopirtille. Ei kai sinne ollut enää niin loputonta taivalta ja olipa nyt vielä aikaa, päivä oli vasta alussaan ja kaunis päivä näkyi tulevankin, kaunis keväinen päivä. Ei hänellä nyt ollut enää mitään hätää!

Brita kuivasi hikeä kasvoiltaan ja rupesi syömään. Siinä syödessään hän tarkasteli ympäristöään ja huomasi tämän levähtämispaikkansa kerrassaan somaksi ja kauniiksi. Tuolla etelän puolella oli järven selkä ja sama järvi kiersi toisellekin puolelle ja tässä vesien välissä oli tämä soma aukeama, korkea aukeama... aivan kuin luotu uudistalon paikaksi! Ja Britalle selvisi ilman muuta, että tässä juuri olikin Hilipan uudispirtin paikka, josta Hilippa oli jo hänellekin kertonut. Hilipan kuvaus sopi niin hyvin tähän paikkaan, tähän tasaiseen ja korkeaan vesien väliseen aukeamaan, ja johan Hilippa oli käynyt tähän kaatamassa hirsiäkin. Suopea kohtalo oli ohjannut hänet suoraan Hilipan työaloille!

Tämä varmuus teki Britan olon tuiki turvalliseksi, ei hän nyt enää ollut ensinkään huolissaan tulevaisuudesta. Hän kyllä löytäisi Hilipan tai ehkäpä... ehkäpä Hilippa tulisi tänne ja löytäisikin hänet! Huoleti hän saattoi hiukan levähtää, vaikkapa menisi vähän uneenkin. Päivä oli jo pitkä ja niin lämmin, niin turkasen lämmin tuntui olevankin. Aivan hänen täytyi aukoa hiukan vaatteitaan, ottaa tuo hiostava puuhkalakki hetkiseksi pois päästään ja avata vähän tuota ahdistavaa turkismekkoaan, vain hivenen, jotta ei tuntuisi niin tukahduttavalta.

Ympäristön vaaroilta kuului teerien kuherrusta. Se oli niin unettavaa ja unettamaan rupesi Britaa tuo auringon kimmellyskin, valon leikittely ja kisailu puhtoisella hangella. Kun hän silmäili järven selälle, rupesi ihan silmäluomia pakottamaan ja ne painuivat itsestään kiinni. Ja tuo kuherrus vain kiihtyi, nyt soi se Britan korvissa yhtenäisenä humuna... lähenevän kevään suurena häähumuna. Brita kallistui reppuaan vasten ja hymyili. Hän odottaisi tässä Hilippaa, Hilippa tulisi ja löytäisi hänet... oman hirsikasansa päältä! Heidänkin keväänsä ja onnensa oli nyt lähellä... nuo teeret lauloivat heidänkin häidensä joutumista!

Brita kulki unten maille... samana aamuna ja samaan aikaan, kun Hilippa kulki rajan yli itään...

Vasta illan hämärtyessä joutuivat herra Henrikki ja luutnantti Marcus Britaa etsiessään Pankajärven salolle.

Herra Henrikki se itse löysikin tyttärensä. Brita makasi silloin vielä, makasi ponnistuksistaan nääntyneenä ja kylmästä kangistuneena.

Jo kotimatkalla rupesi Brita hourailemaan ja näitä kuumehoureita jatkui sitten monta viikkoa, monta pitkää viikkoa. Ja kun ankara kuume vihdoin meni ohi ja Brita rupesi ruumiillisesti tointumaan, oli Britan järki mennyttä. Brita parani ulkonaisesti, mutta hänen sielunsa oli muuttunut lapseksi, omissa haaveissaan lepertäväksi lapseksi.

Britan sairauden aikana muuttui herra Henrikin virkatalo autioksi ja hiljaiseksi. Pokostan talonpojat ja Brahean porvaritkin karttoivat sitä, luutnantti Marcus muutti pois herra Henrikin luota, pakeni kaupunkisaaren puolelle. Herra Henrikin vaimo, Helga rouva, oli jälleen kääntynyt sairastelemaan ja näytti vähitellen menehtyvän moniin suruihinsa.

Synkkänä ja äänettömänä vaeltelee herra Henrikki tyhjissä huoneissaan. Eivät edes hänen lähimmät ystävänsä, rätisevä tulliviskaali ja porvari Mooses saavu enää hänen luokseen juomaan keitettyä punssia. Ja kukapa sitä punssia keittäisikään, jo ovat paenneet useimmat palvelijatkin herra Henrikin virkatalosta.

Kaikki pakenivat häntä, kaikki luhistui ja särkyi hänen ympärillään. Eikä kuitenkaan vielä voi sanoa herra Henrikkiä murtuneeksi mieheksi. Hänen pikimusta tukkansa on kyllä alkanut harmaantua ja hänen tuuhea partansa sai nykyisin kasvaa omin valtoinsa, takkuisena ja vanukkeisena, mutta murtuneeksi ei herra Henrikkiä vielä voi sanoa, ei lähestulkoon. Hänen ruoskansa riippui kyllä nykyisin joutilaana virkahuoneen naulakolla, mutta kyllä herra Henrikki kykenisi vieläkin sitä heiluttamaan, jos joku karjalaiskoira eksyisi hänen luokseen.

Vai olisi herra Henrikki murtunut, jumaliste, sitä saivat odottaa, hänen murtumistaan ja masentumistaan! Ei askeltakaan hän ole vielä peräytynyt Pankajärven miesten asiassa, siellä saivat Kauro vanhus ja kaikki toisetkin virua kaupunkisaaren vankityrmässä. Siellä virui nyt ovela Jehki Mauronenkin molempine poikineen, ei herra Henrikki suostunut mihinkään vaihtokauppaan, vaan söi kuin söikin sanansa, piti sekä Jehkin itsensä että hänen kumpaisenkin poikansa. Hidastellen taotti hän ovelan Jehki vaarin kahleisiin Kauro vanhuksen rinnalle, isketti molemmat vankityrmän seinään niin tiukalle, että siinä saivat seinää vasten nojallaan nukkuakin raskaine kahleineen. Ja siinä heidän edessään vannoi herra Henrikki kipenöivän valan, ettei heidän kahleitaan eikä kenenkään kahleita tuuman vertaa löysättäisi, ennen kuin nuori Hilippa Vanninen olisi hänen käsissään!

Siitä saivat nähdä, oliko hän murtumassa ja katumusta tekemässä! Mutta kovin yksinäiseksi kävi sittenkin välistä olo kolkon virkatalon autioissa huoneissa. Huomaamattaan kulkee herra Henrikki usein pihamaan ylitse Britan neitsytpirttiin. Siellä on Brita nyt jo jalkeilla. Kovin laiha hän vielä on, kasvonsa ovat läpikuultavan kalpeat, mutta lapsellisiksi muuttuneet silmät ovat suuret ja kirkkaat, niissä palaa outo, hätkähdyttävä loiste. Ja ahkerasti, ylen ahkerasti puuhailee Brita omissa lapsekkaissa toimissaan.

Eräänä päivänä huomasi herra Henrikki Britan pienen neitsytpirtin muuttuneen täydelliseksi työhuoneeksi. Pöydille, rahien päälle, joka paikkaan oli levitelty pienenpieniä liinakangastekeleitä, ja kun herra Henrikki ilmestyi huoneeseen, tuli Brita ylen salaperäisenä hänen luokseen ja kuiskutteli hänelle silmät loistaen, että nämä kaikki olivat sen varalta... sen, jota hän kantoi sydämensä alla. Se veitikka oli jo ruvennut potkimaan, niinpä hänen piti joutua tehtävissään!

Herra Henrikki seisoi sanattomaksi ällistyneenä, mutta Brita kuiskutteli ja lepersi edelleen:

— Se tuntuu olevan aika yltiöpää potkimaan... samanlainen kuin isänsäkin! Ja isänsä näköinenkin siitä tulee ... minä tiedän, siitä tulee Hilipan näköinen ja muutenkin samanlainen... hiukan yltiöpää, mutta hyvä ja lempeä!

Nyt herra Henrikki vihdoin ymmärsi, mitä hänen vähämielinen tyttärensä tarkoitti. Hän huomasi Britan laihan vartalon ruvenneen luonnottomasti täyttymään, Britan äitiys oli jo selvästi havaittavissa. Synkeä raivo leimahti herra Henrikin veristävissä silmissä. Hänen hampaansa kirskahtivat ja hänen luisevat sormensa jo kouristuivat Britan kaulaan, hän mieli kuristaa tyttärensä siihen paikkaan. Karjalaisveijarin portto sai menehtyä kirottuine sikiöineen, hän kyllä kesti tämänkin menetyksen!

Kuristaminen jäi kuitenkin kesken, herra Henrikin silmiin sattui Britan pelästynyt katse, tuo katse, jossa oli lapsen ja heikon, vainotun eläimen säikähdystä ja avutonta rukousta. Herra Henrikin jäykät sormet heltisivät, tuskasta ähkyen, melkein karjuen hän pakeni pois tyttärensä huoneesta.

Seuraavina päivinä alkoivat jäät liikkua Pielisessä. Porvarit tervasivat veneitään kaupunkisaaren rannassa ja pian alkoi solua jäitä alas Lieksanjoestakin. Kevät teki humisten tuloaan ja herra Henrikki tunsi olonsa entistä yksinäisemmäksi. Niinpä hänen askeleensa suuntautuivat jälleen Britan neitsytpirttiin.

Herra Henrikin saapuessa Brita seisoi peilin edessä somistelemassa itseään. Hän näytti jo tyyten unohtaneen isänsä väkivallan yrityksen, lapsen hymyä hymyillen hän sovitteli kulmilleen monin kirjavin nauhoin koristettua harakkapäähinettä, karjalaisnaisen päähinettä, ja leperteli isälleen:

— Tämä on Hilipan varalta... itse tein tämän yllättääkseni Hilipan, kun Hilippa jälleen saapuu minua tapaamaan! Ja nyt varmaan Hilippa tuleekin pian, jäät ovat jo lähteneet Pankajärvestä ja niiden perässä tulee Hilippakin. Lähdemmekö, isä rakas, odottamaan häntä!

Herra Henrikki mieli paeta, mutta Brita tarttui hänen käsivarteensa ja maanitteli hänet mukaansa. Ja niin kulkivat he Lieksanjoen rantaäyräälle ja istahtivat siihen katselemaan ohitseen kulkevien jäiden taivallusta. Koko ajan puheli Brita Hilipan saapumisesta, hänen silmiinsä syttyi odotuksen loiste ja hänen kalpeilla, kuopille painuneilla kasvoiltaankin häilähteli hiukan väriä, hiukan keväistä kajastusta. Kun suuret jäälautat takertelivat ohi mennessään rantoihin, taputti Brita ihastuneena käsiään ja huudahti:

— Pankajärven jäitä! Sieltä ne tulevat, minä tunnen tuonkin lautan... sieltä se veitikka tulee, sieltä suoraan! Vaan missähän Hilippa vielä viipynee, kun ei jo ala näkyä hänen uljasta purttaan tulevaksi!

Hän huokasi masentuneena, kun Hilipan purtta ei alkanut näkyä. Hänen mielestään olisi Hilipan jo pitänyt joutua, jo oli kulunut niin paljon aikaa Hilipan viime käynnistä... niin kauan oli jo kulunut aikaa.

Hän odotti Hilipan saapumista seuraavana päivänä ja vielä sitäkin seuraavana. Odotti maltitonna niin kauan, kun jäiden tuloa jatkui.

Ja kun kevätillan taivaalta kuului joutsenparven kurahtelua ja joikumista, silloin hän jälleen joutui haltioihinsa, tähyili taivaalle, tarkasteli tuon valkoisen lintuparven lentoa ja huudahteli:

— Joutsenia... valkojoutsenia! Ne lentävät... lentävät Pankajärveen... Hilipan kotijärveen!

Sairas ja särkynyt sielu raukka, yhä kangasteli Hilipan kaunis kotijärvi hänelle elämänsä kadonneena kultamaana.

KREIVIN KAUPUNKI II

Historiallinen romaani

Kirj.

SIMO ERONEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.

SISÄLLYS:

I. Sotakevät.

II. Lauri-pappi.

III. Pakolaistulva.

IV. Herra Henrikin aarre-arkku.

V. Sotatoverit.

VI. Vangit.

VII. Sukulaispappila.

VIII. Kirje kreivi Pietarille.

IX. Pyhäinmiesten sunnuntai.

X. Kreivi Pietarin luona.

XI. Britan lupaus.

XII. Ratkaisun edellä.

XIII. Paholaisten juhlayö.

XIV. Yllätys.

XV. Ryövärivoudin koskenlasku.

XVI. Rauha.

I.

SOTAKEVÄT.

Kesä tuli sinä vuonna aikaisin, tuo merkillinen kesä. Lähtemättömin, verisin riimuin sen muisto on piirrettynä Karjalan aikakirjoihin. Veljesvainon kesä, jonka surkeita hävityksiä vielä monta miespolvea myöhemmin itkettiin Pielisen ympärillä ja muuallakin Karjalan mailla.

Kovan onnen ja raskaiden koettelemusten kesä, kiire oli sillä saapuessaan. Pielisen jäät hävisivät jo huhtikuun aikana. Toukokuun alussa tekivät jo koivut lehteä ja kaikkialla Pielisen ympärillä poltettiin kilvan kiirehtien ohrakaskia.

Merkillinen oli tuo kesän alku muutenkin. Lieksanjoen suusta ja Pankakoskesta saatiin määrättömästi kevätkalaa. Lohia, siikoja, harjuksia ja lahnoja nousi jokeen niin taajoina parvina, että kaupunkisaaren ja herra Henrikin virkatalon kohdalla saattoi silmin seurata noiden kalaparvien kohoamista. Joen virtaaminen näytti ajoittain aivan pysähtyvän ja vesi kääntyvän ylöspäin kulkemaan.

Vanhat ja viisaat tietoniekat pudistelivat harmaita päitään ja hokivat huolestuneina, ettei tämä määrätön kalojen runsaus tietänyt hyvää. Nälkävuosia se tiesi, levottomien aikojen lähenemistä. Nyt saatiin elää yltäkylläisyydessä, mutta puute kulkisi tämän yltäkylläisyyden kantapäillä.

Tapahtui muitakin merkillisiä enteitä. Kaupunkisaarella kuultiin monena yönä perätysten laulua, mutta kukaan ei nähnyt laulajaa. Ne, jotka olivat olleet tuota näkymättömien laulua kuuntelemassa, sanoivat sen olleen samantapaista kuin itkuvirren, jommoista karjalaisnaisten oli tapana kaikertaa vainajiensa haudoilla.

Lieksan karjalaiskylän tietäjät ristivät silmiään ja pakisivat:

— Se on paha enne Pielisen ruotseille. Vakasivat kaupunkinsa paikaksi karjalaisrahvaan ikivanhan kalmistosaaren. Maahan sortivat uhkean pyhitysmetsän, häpäisivät vainajiemme lepopaikan. Nyt vainajamme nousevat sitä vaikertamaan, vaativat häpäisijöilleen kostoa Isä Jumalalta. Katsokoot itseään ruotsit!

Nurmeksen puolestakin kerrottiin kummia. Siellä oli huuhkajapariskunta rakentanut pesänsä aivan kirkkoaidan vieressä kasvavan jättihongan latvaan, ja se tietysti ennusti jotakin. Jälleen sanoivat karjalaisrahvaan tietäjät:

— Katsokoot ruotsit, ettei heidän kirkkomaansa kohta joudu takaisin päivännäkemättömäksi korveksi. Huuhkaja tietää kyllä, mihin pesänsä perustaa. Ylen on viisas lintu tulevia ennustamaan.

Mutta kesän tulo edistyi päivä päivältä yhä lupaavammin. Toukokuun puolivälissä olivat koivikot täydessä lehdessään ja ruishalmeet työnsivät jo putkea. Jos tuota menoa jatkui, niin heinäkuun alussa päästäisiin leikkaamaan täysin kypsynyttä jumalanviljaa.

Ihmiset iloitsivat, mutta oli pelästyneitäkin. Tietoniekat jälleen hokivat, ettei noita noin ylen rutosti tuleentuvia elohalmeita konsanaan leikattaisi. Isä Jumalalla oli omat aikeensa ja ne aikeet kyllä paljastuisivat aikanaan.

Kuka hänet tiesi. Kumma levottomuus, outojen tapahtumain odotus alkoi levitä mieliin. Luonnon vankkumaton järjestys näytti menneen tyyten sekaisin, toukokuun jälkipuoliskolla tuli rajuja ukonilmoja ja raesateita. Ne tekivät jo paljon vahinkoa, monessa paikassa ne piiskasivat tähkää tekevät ruishalmeet mustalle mullalle. Salamat sytyttivät suuria metsäpaloja ja löivät ihmisiä ja eläimiä hengettömiksi.

Jumalan viha alkoi etsiskellä syntistä maakuntaa. Palavista metsistä pakeni taajoin parvin pesiviä lintuja, oravia ja muuta metsänriistaa ihmisten ilmoille. Monessa syrjäisemmässä kylässä pihamaat ja pihametsiköt aivan vilisemällä vilisivät oravia ja jäniksiä. Teirenpoikueet tunkeutuivat ulkosuojiin, hirven vasikat ja peuralaumat söivät viljapellot ja halmeet putipuhtaiksi. Ilvekset veivät käsien läpi lampaan vuonat, ja karhut, nuo julmat pedot, olivat aivan villiintyneet repimään lehmiä ja hevosia.

Mikään ei kulkenut enää vanhaa latuaan. Taivas tuhlaili toisella kädellä ylettömän runsaasti antimiaan ja toisella se ryösti säikähtyneet takamaiden eläjät puille paljaille. Nyt vaikenivat jo tietoniekatkin, tämä elämän kulku oli niin kerrassaan nurinkurista, että oli parasta olla mitään ennustamatta ja odottaa vain valmista.

Nurmeksessa oli Lauri-pappi, jumalaapelkäävä ja mieleltään nöyrä hengenmies. Hänet oli halveksien sysätty syrjään Brahean kirkkoherran paikkaa täytettäessä, mutta pastori Lars Laurentii ei siitä kantanut katkeraa mieltä. Hän oli niitä miehiä, jotka tekevät hiljaisuudessa työtään. Ne miehet pysyvät kenenkään huomaamatta niin kauan kuin elämä kulkee tavallista kulkuaan. Mutta kun Jumala lähettää suuret koettelemukset kurittamaan ihmiskuntaa, silloin nämä unohdetut, mieleltään nöyrät Herran palvelijat astuvat esille. Ja silloin huomataan, että he ovat sanan ja teon sankareja. He kykenevät löytämään tien, jolta kaikki toiset yleisen hädän ja hämmingin joutuessa ovat eksyneet.

Lauri-pappi alkoi saarnata kirkossaan katumusta ja parannuksen kilvoittelua. Taivas oli lähettänyt enteensä ja merkkinsä, ja nyt oli yhdestoista hetki kovakorvaisten ihmisten kääntyä Herransa ja Jumalansa puoleen. Ei ollut mitään epäilyä, ettei tulossa olisi raskaita koettelemusten päiviä, ja ylpeiden oli nyt viisainta nöyrtyä ja syventyä tutkistelemaan itseään.

Vihan kylväminen ja veljesvainokin oli lopetettava. Niin saarnasi Lauri-pappi, ja kaikki ymmärsivät hänen tarkoittavan, että Pielisen ympäristön karjalaisrahvastakin pitäisi kohdella ihmisinä.

Monet alkoivat hartaina kuunnella Lauri-papin saarnoja. Tuo pikku pastori, hentokasvuinen ja mitättömännäköinen mies, rupesi aivan silmissä kasvamaan. Kun hän puhui voimakkaita sanoja saarnatuolistaan, sanoivat kuulijat toisilleen:

— Tämä on uutta meidän keskellämme. Kuka olisi uskonut, että pikku pastorillamme olisi noin voimakas sanan lahja.

Mutta Braheassa puhalsivat toiset tuulet. Siellä saarnasi käräjähuoneella kirkkoherra Anders, ja turhaanpa hänen huuliltaan karjalaisrahvas odotti säälin ja osanoton sanoja. Eipä siltä, ettei hänkin olisi huomannut ajan merkkejä ja taivaan lähettämiä enteitä. Kirkkoherra Anders oli ne kyllä huomannut, mutta hän käsitti merkit ja enteet omalla tavallaan. Hän luki ihmisten varoitukseksi kirjoitetut salaperäiset riimut takaperin, jos niin uskallamme sanoa papista, Jumalan totuuden julistajasta.

Niinpä kyllä voisi sanoa hänen tehneen. Kirkkoherra Anders nyt vasta varsin yltyikin kiivailemaan karjalaisrahvaan synnillisestä elämästä ja pimeästä taikauskosta. Entistä ahkerammin istutettiin tänä outojen enteiden aikana Lieksan karjalaiskylän miehiä ja naisia jalkapuussa Brahean käräjähuoneella.

Herra Henrikistä minun olisi paras kokonaan vaieta. Jos joku luulee, että hän olisi säikähtänyt ajan outoja enteitä, erehtyy hän surkeasti. Herra Henrikki vain hykerteli tyytyväisenä käsiään, kun Lieksanjoki ahtautui täyteen kalaa. Ja kun hänellekin kerrottiin kaupunkisaarella kuullusta näkymättömien laulusta, räjähti herra Henrikki ivanauruun.

Mainiota! Tyrmässä istuvien karjalaisveijarien kujeilua. Ja eivätkös vain täysikasvuiset ihmiset ole pelästyneet tuota Pankajärven salasaksojen tekemää kepposta!

Ensin nauroi herra Henrikki kylläkään, mutta kun näkymättömien itkuvirret levittivät säikähdystä yhä laajemmalle, lakkasi hän nauramasta ja uhkasi lähteä ruoska kourassa Pankajärven miesten vankityrmään. Sittenpä nähtäisiin, eivätkö puheet näkymättömien laulusta vaikenisi.

Ja ne vaikenivatkin heti, kun tämä uhkaus tuli tunnetuksi. Ei kukaan enää uskaltanut mennä kertomaan kuulemiaan herra Henrikille, sillä tuo jumalaton olisi kai täyttänyt uhkauksensa. Ja sanomatta on selvää, että hän olisi tehnyt siinä pöyristyttävän synnin. Mennäpäs taivaan lähettämiä enteitä uhmatessaan ruoskimaan viattomia. Ei, kukaan ei tahtonut ehdoin tahdoin syöstä herra Henrikin sielua turmioon, vaikkapa hän olikin sellainen kuin oli.

Toukokuun lopussa alkoi levitä säikähdyttäviä viestejä: Kerrottiin rajan takana nähdyn outoa liikehtimistä, Vienan parrakkaita veikkoja oli kulkenut suurena joukkona Maanselän ylitse. Sieltä olivat tulleet omilta kaukaisilta saloiltaan pitkiä koskiveneitään sauvoen ja soutaen ja maakannasten yli miesvoimilla kiskoen.

Suuren Kivijärven vesillä oli nähty noita kevätahavien korventamia Vienan partaturilaita. Ja Roukkulan järven vesillä, kenties muuallakin. Repolaan päin olivat mennä junnanneet ja jokaisen koskiveneen kokassa oli ollut suuret röykkiöt sota-aseita.

Kuusenhavuilla peiteltyjä olivat olleet nuo aseröykkiöt. Mutta tiesihän nuo ovelat partaturilaat, iänikuiset partionkävijät, kyllä he osasivat peitellä aikeensa. Kulkivat muka viattomilla kauppamatkoilla. Mutta annapas, että sai salaa kurkistaa tuonne havujen alle, niin jo paljastuivat miesten kauppamatkat, nähtiin millä asioilla veijarit liikkuivat: Havujen kätkössä oli jykeviä piilukkomusketteja ja vanhanmallisia ratsupistooleja, jotka olivat miehen käsivarren mittaisia ja niin isoreikäisiä, että peukalo sopi piipun suussa pyörimään. Ja oli siellä havujen alla muutakin, oli leveäteräisiä lyömämiekkoja, kirkkaiksi hiottuja karhukeihäitä ja kaikkea. Oli oudon näköisiä sotakirveitäkin, joiden puolikuun muotoiset leveät terät välähtivät havujen peitosta uhkaavina. Ne olivat kuin mestauskirveitä, nuo hirveät aseet.

Kuka oli noita outoja matkamiehiä nähnyt veneitään sauvomassa ja soutamassa? Kas, siinäpä kysymys, kuka oli heitä nähnyt? Kaikkialla heidän näkemisestään kerrottiin, kuiskuteltiin toisilleen säikähtyneinä. Tuntui kuin ilman teitä olisivat levinneet nuo pelästyttävät huhut. Tuuli tulla suhisi rajantakaisilta saloilta; silloin alkoivat nuo sotahuhut levitä. Lintu liiteli tuolta puolen; se toi tietoja tullessaan.

Kerrottiin siellä ja täällä ilmestyneen outoja sanantuojia. Kaskimaallaan ahertavat viertomiehet olivat odottamatta nähneet palonsa rannaksessa pitkämatkaisen kulkijan. Se oli kertonut vainolaisen lähenemisestä ja neuvonut sammuttamaan kaskisavun heti. Se saattaisi näet opastaa tietä vainolaiselle, joka samoaisi suoraan kylään hävitystä tekemään.

Ken oli tuo outo sanantuoja, joka odottamatta ilmestyi kaskimaan rannakseen? Mistä hän oli tulossa, minne menossa? Kukaan ei voinut sanoa. Oli ilmestynyt niin oudosti metsän peitosta ja samoin jälleen hävinnyt kuin metsällinen olisi hänet kadottanut silmien edestä.

Toiset kuiskailivat muutakin: Kuhmoniemen ja Nurmeksen takasalojen erämiehet olivat muka käyneet rajan takana luvattomilla matkoilla, kevätkalaa pyytämässä, soidinmetsoja kolkkimassa. Ne olivat yhyttäneet suuren parven noita Vienan matkalaisia. Ja arvaapa tuon, luvattomilla erämatkoilla liikkujat painuivat silloin kiireen vilkkaa omalle puolelleen rajaa.

Ja siinäpä se olikin. Kun olivat itsekin luvattomilla matkoilla, niin eivät uskaltaneet julkisesti tulla kertomaan näkemiään.

Kuka hänet tiesi, mistä nuo sotahuhut levisivät. Mutta säikähdystä ne saivat aikaan kaikkialla. Ilma oli jo kevään tulosta saakka ollut täynnä outoja enteitä, ja siihen iskivät nuo kuiskeet vainolaisen lähenemisestä. Iskivät kuin tulenkipinä rutikuivaan kulokkoon. Palo levisi sihisevänä käärmeenä kulossa suikertaen joka haaralle, pelästys valtasi ihmisten mielet.

Kaskisavut sammutettiin kaikkialla. Palon kyntäjä riisui siekailematta hevosensa ja ajatteli: »Jo päättyi nyt tämä Jumalan siunaama työn aika. Parasta kun toimitan hevoskopukkani ajoissa hyvään piilopaikkaan, niin jospa saisin hänet säilymään ahnaan vainolaisen ryöstöltä.»

Kylissä alkoivat ihmiset tehdä aarrekätköjä. Hopeat ja vaskirahat, kaikki kalleudet peitettiin kiviraunioihin tai pantiin ne suuriin vaskikattiloihin ja upotettiin syvien lähteiden pohjaan.

Yksinäiset takamaan kylät muuttuivat jo ensi päivinä autioiksi. Niiden eläjät pakenivat kimpsuineen kampsuineen syvimmän salon kätköihin. Siellä rakennettiin piilopirttejä tai majoituttiin erämiesten metsäsaunoihin, ja sielläkin elettiin alituisen pelon vallassa. Tuskin keittotulta uskallettiin sytyttää, ja jos sytytettiin, niin valittiin tulenpitopaikaksi kaikkein pahin ryteikkö jonkin vuorenvinkalon alla, ikuisten korpikuusten peitossa.

Läheisen vaaran laelta ja puiden latvoista tähyiltiin itäisiä ilmanrantoja, näkyisikö sieltä jo vainovalkeiden leiskumista. Ja kuunneltiin kaikkea, syvän metsän salaperäisiä ääniä, tuulen oudostuttavaa suhinaa.

Rintamaan suurissa kylissä ei oltu aivan näin hätäisiä. Siellä kokoontuivat isäntämiehet kymmenniekkain ja lautamiesten luo neuvonpitoon. Toiset ehdottivat, että olisi miehissä lähdettävä Nurmeksen kirkolle. Siellähän oli Lauri-pappi, joka voisi ehkä antaa hyviä neuvoja ensi hätään. Hyvät neuvot olivat nyt kalliita kultajyväsiä, ja Lauri-pappi, tuo ennen vähäpätöinen pikku pastori, oli osoittautunut olevansa oikea mies ahdingon päivien joutuessa.

Niinpä niin, nyt olivat ahdingon päivät tulossa. Kaikki nuo oudot enteet, jotka jo viikkomääriä olivat säikytelleet ihmisiä, olivat nyt toteutumassa, ja ensi hätäännyksen yllättämänä näytti moni unohtavan sekä Jumalan voimakkaan käden että miehuuden velvoitukset.

Mutta antakaamme se anteeksi noille kaukaisen rajamaakunnan uudiseläjille. Eivät he olleet mitään pelkureja, ja kärsimäänkin he olivat tottuneet monenlaisia vastuksia.

Jos halla pani heidän lupaavan viljahalmeensa, oli heillä siihen keinonsa. He kiskoivat nuorista petäjistä kaarnan, kuivattivat ja survoivat sen pettujauhoikseen. He osasivat myös leipoa vehkaleipää ja suolaheinärieskaa. Ja jos he siihen särpimeksi saivat metsän- ja vedenviljaa, elivät he mainiosti kovankin talven ylitse.

Tai jos kontio, vihainen takamaan valtias, repi heidän ainoan hevosensa tai maidonantajansa, varustautuivat he hammasta purren tuota petoa ahdistamaan. He hioivat ruostuneen keihäänsä ja lujittivat jousensa teräsjänteen. Sai tulla tuhoisa kulkutautikin, sai tulla itse peloittava musta surma vierailemaan heidän takamailleen, eivätkä he kovin paljon hätääntyneet. He keittivät silloin suopursuista, rätvänöistä ja monista muista tehokkaista lääkeyrteistä parantavia kylpyvesiä. He savustivat katajilla saunansa ja nokiset pirttinsä, he lukivat loitsujaan, tekivät monenlaisia tehokkaita taikoja. Ja vaikkapa tuhoisa kulkutauti veikin suuren joukon uhreja, niin eloonjääneet hautasivat kuolleensa ja jatkoivat raadantaansa niinkuin ei mitään tuon kummempaa olisi tapahtunut.

Nyt oli lähenemässä Jumalan suuri myrsky. Sen valtainen kohina kuului jo aivan läheltä, ja kaikki ymmärsivät, että nyt joutuisi monen tuomiopäivä. Akanat seulottaisiin erilleen nisuista, rauta sulatettaisiin Jumalan ahjossa ja kuona heitettäisiin tunkiolle.

Niin odottivat rajamaakunnan uudiseläjät säikähtyneinä lähenevää kohtaloaan.

II.

LAURI-PAPPI.

Pastori Lars Laurentiin kappalaispuusteli oli Nurmeksen kirkkoharjun juurella, Pielisen rannalla. Vaatimaton oli tuo talo, matalat, pihametsikön suojaan kyhätyt rakennukset oli katettu tuohella ja sammalella ja ikkunoista ei ollut paljon mitään taikaa. Perheen asuntopirtissä oli vain tavalliset lautaluukut, pikku pastorin virkahuoneessa kämmenen levyiset lasi-ikkunat. Ne olivat ruohonvihreätä kehnoa lasia, maailma näytti kyllä kauniilta niiden läpi katsellessa, mutta valoa ne antoivat perin niukasti.

Näissä vaatimattomissa suojissa oli pastori Lars Laurentii kuitenkin elänyt jo kauan aikaa ja viihtyikin niissä mainiosti. Tuo merkillinen pappismies, hän oli suuri haaveilija ja näki todellakin maailman kauniina, juuri semmoisena kuin se kuvasteli hänen virkahuoneensa vihreistä ikkunoista. Pikku pastori oli Jumalan mies oikeata lajia, ja Nurmeksen puolen uudiseläjät tekivät vallan oikein luottaessaan häneen raskaiden koettelemusten päivien joutuessa.

Pappilan lähimpänä naapurina oli vanha hovitalo, jonka omisti herra Henrikki, nimismies. Siinä oli tuo ruoskapukari elostanut ennen Braheaan muuttamistaan, ja me voimme kyllä ymmärtää, ettei pikku pastori erikoisesti pitänyt naapuristaan. Herra Henrikki halveksi häntä, nimitteli häntä hassuttelijaksi ja hulluksi papiksi, ja herra Henrikin ansioita oli kai sekin, että pikku pastori syrjäytettiin Brahean kirkkoherran paikkaa täytettäessä.

Oli herra Henrikin talossa sentään ollut Lauri-papin ystäviäkin. Helga rouva oli usein kääntynyt huolineen hänen puoleensa. Salaa herra Henrikistä sen tietysti piti tapahtua, sehän on selvää, mutta niin vain oli asia, että pikku pastori vaikutti naapurinsa oloihin enemmän kuin töykeä talon isäntä osasi aavistaakaan. Brita oli kasvanut pikku lapsesta kukoistavaksi neidoksi Lauri-papin silmälläpidon alaisena, ja niin olikin pikku pastori suuresti kiintynyt herra Henrikin tyttäreen. Brita oli erikoinen lapsi; pikku pastori oli lujasti vakuutettu, että Jumala oli määrännyt hänet kulkemaan omia teitään maailmassa. Kulkihan tosin herra Henrikkikin omia teitään, mutta Britan tiet veisivät sentään toisaalle. Pitkin kevättalvea ajatteli pikku pastori usein Britan kohtaloa. Syvästi koskivat häneen ensimmäiset viestit Britan onnettomuudesta ja sairaudesta ja yllätyksenä tuli pikku pastorille tieto Britan rakastumisesta.

Siitä puhuttiin paljon Nurmeksen puolessakin, kuten aina tämäntapaisista säätyläisperheissä sattuneista selkkauksista puhutaan. Uudiseläjien pyylevät emännät ilkastelivat sunnuntaisin kirkkomäellä toisensa kohdatessaan, että olipas se mukava sattuma, kun näet itsensä herra Henrikin tyttären piti joutua karjalaismiehen pilattavaksi. Salavuoteus ei ollut näinä aikoina mikään harvinaisuus, vaikka siitä olikin ankarat rangaistukset. Mutta säätyläisnaisen salavuoteus karjalaismiehen kanssa — se oli harvinaisuus. Ei ihme, jos siitä paljon puhuttiin.

Haaveilijapappi näki kuitenkin asiassa enemmän kuin hänen seurakuntalaisensa. Hän ymmärsi ennen pitkää, että Brita oli tarkoituksella antautunut karjalaismiehelle. Siinä oli tyttären kirpeä, tuskanpolttava vastalause isän karjalaisvainojen johdosta. Herra Henrikki sai tuntea, mitä tytär ajatteli hänen mellastuksestaan karjalaiskylissä. »Raiskaa sinä karjalaistaloja, mutta sinun pitää nähdä myös oma kotisi raiskattuna.»

Niin yllättävä oli hänen tekonsa, ettei Lauri-papin kaltainen mies voinut vapautua tuon teon ahdistavasta painajaistunnelmasta pitkiin aikoihin. Hänen ajatuksensa askartelivat siinä yhtenään ja vähitellen alkoivat hänelle selvetä tämän murhenäytelmän yksityiskohdat. Niinpä pikku pastori muisti nuoren karjalaismiehen talvellisen käynnin luonaan. Ei tuo mies tosin ollut hänelle sanonut suoraan, mitä hän tavoitteli aikoessaan kääntyä ruotsien uskoon, mutta pappi pääsi pian varmuuteen, että juuri tuo nuori ja uljasmuotoinen karjalainen oli tavoitellut herra Henrikin tyttären kättä.

Sotahuhujen levitessä Britan ja nuoren karjalaismiehen asia sai Lauri-papin silmissä peloittavan kantavuuden. Hän näki Britan kohtalossa koko rajamaakunnan surkean kohtalon. Niinkuin herra Henrikki oli murskannut ja tuhonnut oman tyttärensä onnen, niin oli hän tehnyt tyhjäksi myös kaiken sen siunauksellisen rakennustyön, mikä Pielisen maakunnassa oli tehty Stolbovan rauhan ajoista lähtien. Suurella sitkeydellä olivat uudiseläjät raivanneet viljelyksiä tänne kaukaiselle perukalle, mutta kaikki heidän työnsä hedelmät olivat nyt vaarassa, ja se oli ennen muuta herra Henrikin ja hänen apuriensa ansiota.

Oli pikku pastorilla todellakin syytä voimakkaisiin parannussaarnoihinsa. Monena sunnuntaina perätysten hän puhui kirkossaan kelvottomista huoneenhaltioista, jotka olivat pettäneet herransa asian ja rakentaneet herransa nimikkokaupungin hiedalle, kun se olisi pitänyt rakentaa kalliolle.

Ei pikku pastori nimennyt saarnoissaan suoraan herra Henrikkiä, mutta kaikki ymmärsivät kenestä nyt puhuttiin, ja mieliala herra Henrikkiä vastaan kohosi nopeasti. Nekin Nurmeksen puolen miehet, jotka tähän asti eivät olleet suuria välittäneet herra Henrikin mellastuksesta karjalaiskylissä, sanoivat nyt suoraan, että olisi todellakin viisainta, jos herra Henrikille annettaisiin pitkä kyyti koko Pielisen maakunnasta.

Toiset ennustivat, että sodan aikana saataisiin kai herra Henrikin tihuteot maksaa moninkertaisesti. Rajantakaiset karjalaisten ystävät ryöstäisivät ja polttaisivat koko Pielisen maakunnan puti puhtaaksi ja siinä sitten oltaisiin. Aloita jälleen alusta kaikki rakennustyö, jos jäi enää ketään rakentajiakaan sodan jälkeen! Saattoi käydä niinkin, että koko Nurmeksen perukka muuttuisi päivännäkemättömäksi korveksi, niinkuin karjalaisrahvaan tietäjät jo kuuluivat ennustelevan. Lauri-pappi ajatteli sentään asioita valoisammin. Tuo haaveilija, hän näki todellakin maailman vihertävänä ja kauniina, niinkuin se kuvasteli hänen virkahuoneensa ikkunoihin. Hän ajatteli, että ehkäpä herra Henrikkikin vielä yhdennellätoista hetkellä luopuisi paatumuksestaan. Ehkäpä tuo ruoskapukari ymmärtäisi tyttärensä sairauden taivaan lähettämäksi varoitukseksi ja toimisi sen mukaisesti.

Lauri-papin mielestä olisi ollut viisainta, että herra Henrikki olisi viipymättä vapauttanut vankityrmässä istuvat karjalaismiehet. Ja toinen viisas teko olisi ollut Brahean tyhjentäminen. Oli mieletöntä uhmailua jäädä tuonne aivan rajapinnassa olevaan kaupunkiin odottamaan vainolaisen hyökkäystä.

Pikku pastori päätti omasta puolestaan tehdä kaiken voitavansa rajamaakunnan puolustamiseksi. Eräänä kevätkesän sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen hän kokosi ympärilleen kirkonmäellä seisoskelevat talonpojat ja alkoi puhua heille sotatiedettä. Hän selitti, että vainolainen uhkasi nyt maata ja niinpä oli rakennettava varustus kirkon ja kirkonkylän suojaksi, koko Nurmeksen perukalle syntyneen uudisasutuksen suojaksi.

— Häh, varustusko meidän pitäisi rakentaa? ihmettelivät nuo jurot korvenraivaajat ja raapivat korvantaustojaan.

— Niinpä niin, varustus on rakennettava! kivahti pikku pastori tulistuneena. — Vai luuletteko minun laskevan leikkiä? Ehei, tosipuhetta ovat sanani. Varustus on rakennettava, ja tuossa paikassa näytän teille, mihin se rakennetaan ja millä tavoin.

Hän kuljetti miehiä pitkin kirkkoharjua ja neuvoi kuulijoitaan tähän tapaan: Tuolla oli Lautiaisjärvi koillisen ja pohjoisen puolella ja tuonne eteläänpäin avautui suuri Pielinen. Ja heidän kirkonkylänsä oli tuossa harjun kainalossa ilman tukea ja turvaa. Mutta tähän kun tehtäisiin varustus, tähän harjun laelle, niin se vallitsisi koko ympäristöä.

— Kuninkaallinen paikka varustukselle, vai mitä sanotte, miehet?

Nuo jurot ja jäyhät miehet raapivat jälleen korvantaustojaan. Mitäpä he olisivat osanneet sanoa tähän, sotatiede oli sotatiedettä ja he olivat toista maata. He ymmärsivät mainiosti asian, jos tuli puheeksi uudismaan muokkaaminen ja rytöjen polttaminen. Perhana, ei ollutkaan sellaista kannon jämilästä ojitusmaalla, jota he eivät olisi ottaneet miesvoimilla irti vääntääkseen. Sen he ymmärsivät mainiosti, puhumattakaan päivärinteisen mäen palteelle kaadetun ruiskasken polttamisesta.

Lauri-pappi sai antaa anteeksi heille. Eivät he osanneet puhua puoleen eikä vastaan varustuksen rakentamisasiassa. Mutta pikku pastori ymmärsi näitäkin asioita ja hänellä oli sanojen mahti hallussaan. Hän oli näinä viimeisinä aikoina tullut tenhoavaksi kielenkäyttäjäksi. Hän osasi muokata sanankuulijainsa sydämet, oltiinpa sitten kirkossa tai kirkon ulkopuolella.

Seuraavana päivänä nähtiin jo ihmeen tapahtuneen. Sievoinen joukko rotevia miehiä mennä lappoi tuonne korkealle hongikkoharjanteelle. Heillä oli mukanaan kirveitä ja kuokkia ja lapioita. He alkoivat kaataa suuria honkia Lauri-papin näyttämältä paikalta. Toiset karsivat niitä ja katkoivat sopivan pituisiksi hirsiksi. Siinä kävi aikamoinen ryske kauniilla hongikkoharjanteella. Lautiainen ja Pielinen ihmettelivät kumpikin omalla puolellaan, että mitäs nyt: kaupunkiako rupesivat rakentamaan?

Miehet pyyhkivät hikeä otsaltaan. Oli niin turkasen kuuma kesäpäivä, että teki mieli kesken työn juosta tuonne alhaalla liplattaviin Pielisen aaltoihin itseään vilvoittelemaan. Mutta ei nyt ollut aikaa uimista ajatella, pikku pastori jo komenteli miehiä maaperää tasoittamaan. Sitten alettiin hirsistä rakentaa kapeita ja matalia salvoksia neliön muotoon. Niiden täytteeksi ahdettiin hiekkaa ja kiviä, mitä vain saatiin törkyä kokoon ajetuksi.

Lauri-pappi juoksenteli ja puikkelehti joka paikassa miehiä neuvomassa. Hänellä oli sylikeppi kädessään ja kulmamitta leveän viittansa taskussa. Papillinen päähine, matala ja leveälierinen huopahattu oli sysätty takaraivolle. Kaiken kaikkiaan pikku pastori muistutti tällä haavaa enemmän ryöväriä kuin arvokasta hengenmiestä, mutta hänpä olikin nyt rakennusmestari, sotainsinööri. Hän rakensi varustusta ja papillinen arvokkuus sai siksi aikaa väistyä syrjään. Pikku pastori ymmärsi mainiosti, ettei hänen varustuksensa kai paljonkaan pidättäisi suurin voimin rynnistävää vainolaista. Mutta hän ajatteli, että parempi oli panna talonpojat työhön kuin sallia heidän kuljeskella joutilaina. Joutilaina he eivät tekisi muuta kuin jauhaisivat ilmassa liikkuvia sotahuhuja ja sillä tavoin leviäisi päätön pelästys ja turvattomuuden tunne kylästä kylään.

Toimettomuus oli kaikkein vaarallisinta, mutta kun miehet ahersivat varustuksen rakentamistyössä, karisi siinä pelko ja uneliaisuus tipotiehensä. He rupesivat luottamaan itseensä ja omiin voimiinsa. Nuo uskolliset talonpojat olivat sisukkaita korvenraivaajia, piti vain oikealla tavalla jännittää vireeseen heidän sitkeä, peräänantamaton luontonsa.

Haaveilijapappi tunsi mainiosti miehensä. Hän oli kuin olikin luotu sotapäälliköksi. Hän kulki touhukkaana matalan pappilansa ja kirkkoharjun väliä ja joka kerran harjun laelle päästyään silmäili rohkein katsein ympäristöään. Siinä oli hänen näkyvissään kirkonkylä kokonaisuudessaan ja monta muuta kukoistavaa kylää. Siihen näkyi paljon vuosikymmenien raadannan ja uurastuksen tuloksia, siihen näkyi parasta, minkä uudiseläjät olivat luoneet Pielisen perukalle, ja Lauri-pappi ei voinut uskoa, että Jumala sallisi tämän tienoon muuttua takaisin päivännäkemättömäksi korveksi.

Eräänä päivänä saapui Braheasta luutnantti Marcus ja ilmoitti Lauri-papille, että hänen tehtävänään oli varustuksen rakentamistyön keskeyttäminen Nurmeksessa. Herra Henrikki oli hänet sitä varten lähettänyt, ja toinenkin määräys hänellä oli: hänen piti viedä Nurmekseen kokoontuneet asekuntoiset miehet Braheaan. Siellä oli pääpaikka ja herra Henrikin tahto oli, että juuri siellä oli varustauduttava puolustukseen.

Luutnantti Marcus oli tullut suoraan pappilaan ja ilmoitti siellä nämä herra Henrikin määräykset. Pikku pastori kuunteli häntä tyynenä. Käveli hetkisen äänetönnä matalassa virkahuoneessaan ja kysyi sitten nuoren sotilaan puoleen kääntyen:

— Entä minun esimieheni, kirkkoherra Anders? Onko hänenkin tahtonsa, että täällä on keskeytettävä varustuksen rakentaminen?

Kyllä, se oli myös kirkkoherra Andersin selvä tahto, ilmoitti nuori luutnantti hymyillen.

— Ja te itse, luutnantti Marcus, mitä te itse ajattelette? kysyi pikku pastori ja tarkasteli viestintuojaa terävästi.

Luutnantti Marcus tuli hämilleen. Hän punastui korviaan myöten ja selvitti änkäten, ettei hänen tahtonsa tässä merkinnyt mitään. Tiesihän pastori, mikä hän oli. Ei hän ollut edes pitäjän luutnanttikaan. Hänen nimittämisestään siihen virkaan oli kyllä puhuttu Kajaanissa, mutta nimitys oli yhä avonaisena ja siihen mennessä hän oli vain rakuunainsa päällikkö ja herra Henrikin käskyläinen. Ja tunsihan pastori kai tuon miehen, — ei hänen käskyläisillään saanut olla omia ajatuksia.

— No niin, niinpä tietysti. Tunnenhan minä tuon miehen. Voinpa sanoa, että minä tunnen hänet. Tunnen kuin tunnenkin herra Henrikin! mutisi pikku pastori puolittain itsekseen.

Jälleen hän rupesi kävelemään matalassa virkahuoneessaan ja näkyi harkitsevan asiaa. Hänen päässään risteili kiivaita ajatuksia tällä haavaa. Ja kävellessään hän tämän tästä vilkaisi nuoreen luutnanttiin, aivan kuin olisi arvioinut itsekseen, millaisista aineksista tuo hänen edessään seisova reipas sotilas oli rakennettu.

»Kasvot koreat kuin keruubilla», vilisivät ajatukset pikku pastorin aivoissa. »Kasvot koreat ja ryhti mukiinmenevä, voipa sanoa, että ryhti on uljaskin. Ja uneksivat silmät, mutta se ei haittaa, ei ensinkään. Miellyttävä poika. Olkoon vain uneksija, mutta muuten miellyttävä poika kaikin puolin.»

Yht'äkkiä hän pysähtyi nuoren luutnantin eteen ja sanoi:

— Tiedättekö, mitä me teemme? Me lähdemme nyt tuonne harjulle, siellä ovat kaikki miehet koolla. Siellä me esitämme herra Henrikin määräyksen. Itse päättäkööt, lähtevätkö Braheaan!

Asia oli niin, että juuri samana aamuna oli Lauri-pappi saanut rajalta päin entistään hälyttävämpiä viestejä. Pikku pastori ei olisi ollutkaan oikea sotapäällikkö, jollei hänellä olisi ollut vakoilijoita. Hänellä oli monta luotettavaa miestä, jotka joka päivä toivat hänelle tietoja rajalta. Niinpä esimerkiksi hänellä oli lautamies Olavi Hamara, Vie'in kylän jäyhä lautamies, jonka sanoihin saattoi ehdottomasti luottaa. Lautamies Olavi oli käynyt vakoilumatkalla Repolan pokostakylässä asti ja palannut tältä matkaltaan juuri samana aamuna.

Nyt ajatteli pikku pastori, ettei haitannut, jos luutnantti Marcuskin saisi keskustella lautamies Olavin kanssa. Ja harjun laella, Lauri-papin varustuksen luona syntyikin kiintoisa keskustelu. Siinä valaistiin herra Henrikin toimintaa kaikilta puolilta. Eikä unohdettu kirkkoherra Andersiakaan, hän sai myös oman osansa.

Talonpojat käyttivät kiivasta kieltä ja sanoivat ajatuksensa kyllin nasevasti ja painavasti, niin että luutnantti Marcuskin pääsi täyteen selvyyteen, etteivät nämä miehet olleet herra Henrikin komenneltavissa. Lautamies Olavi puhui viimeiseksi. Hän kuvaili Repolan pokostakylässä näkemiään sotavalmistuksia. Vienan partiolaisten veneitä hän oli nähnyt vilisevän koko Lieksanjärven täpö täynnä ja yhä ne kuulostivat odottavan lisäväkeä. Ryssän piikkiniekkoja lienevät odotelleet, ei hän päässyt täyteen varmuuteen, kun piti liikuskella varovasti, ihmisiä vältellen. Joka tapauksessa hän sai nähdä, että vainolaisen hyökkäys ei ollut enää monen päivän takana.

— Ja nytkö meidän pitäisi lähteä Braheaan herra Henrikin komenneltaviksi? järäytti lautamies Olavi. — Ei, siitä ei tule mitään, sanon minä. Ja hän jatkoi: — Tekisit hyvin viisaasti, luutnantti Marcus, jos jäisit sinäkin tänne meidän luoksemme. Mitään tiukempaa puolenpitoa emme voi täälläkään ajatella, vaan jäisitpähän tänne kuitenkin. Johtaisit meitä talonpoikia, jos et meitä halveksi!

— Niin, sitäpä juuri minäkin olen ajatellut, huudahti nyt pikku pastori. — Teillä, luutnantti Marcus, ei ole mitään tekemistä Braheassa, tuhon omaksi tuomitussa kaupungissa, mutta täällä teitä vielä tarvitaan. Ja rakuunat on myös tuotava tänne ja vähäiset aseet ja ruuti, kaikki on tuotava tänne Braheasta.

— Kaikki on tuotava tänne! jyrähtivät talonpojat kuorossa.

— Herra Henrikin ja kirkkoherra Andersin me jätämme nyt kokonaan pois laskuista, niinkuin heitä ei olisi olemassakaan! julisti Lauri-pappi.

— Niin, mitäpä yltiöpäistä, arveli lautamies Olavikin. — Jos he tahtovat kahdeltaan jäädä Braheaan, niin jääkööt.

Siinä sai nuori kreivillinen luutnantti kuulla suoraa kieltä. Ja hän lämpeni, pikku pastori ja nuo hänen jäyhät, korvenraivaajansa ottivat nuoren sotilaan omakseen väkirynnäköllä. Hänessä oli oikeata ainesta, vaikka oli hiukan keikarimainen päältä ja hiukan uneksijakin. Ja hän tunsi nyt, yhteisen vaaran hetkellä, löytäneensä tehtävän, jota hän oli koko Braheassa olinaikansa ikävöinyt. Hän tunsi kuuluvansa näiden rehtien, voimakkaiden miesten joukkoon, ja herra Henrikki sai kulkea omaa tietään, jos ei tahtonut kuulla järjen ääntä. Sovittiin niin, että lautamies Olavi lähtisi luutnantti Marcuksen mukana kreivi Pietarin nimikkokaupunkia tyhjentämään. Siellä saattoi odottaa hiukan sananvaihtoa herra Henrikin kanssa, ja oli ikäänkuin turvallisempaa, että lautamies Olavi oli nuoren kreivillisen luutnantin matkassa. Vie'in lautamies oli oikea mies puhumaan järkeä herra Henrikille.

Lähtiessä evästeli pikku pastori vielä lautamies Olavia.

— Minä ajattelen Britaa ja Helga-rouvaa, sanoi hän.

— Kumpikin on sairas. Ja jos näyttää siltä, että ruoskapukari laiminlöisi perheensä, on heidät toimitettava turvaan.

Lautamies Olavi nyökkäsi. — Minä toimitan turvaan Helga-rouvan ja Brita-neidon, sanoi hän. — Jos Jumala suo meidän suoriutua tehtävästämme, niin tuon heidät mukanani Nurmekseen.

— Ja herra Henrikin karjalaisvangit olisi myös vapautettava, jatkoi evästyksiään Lauri-pappi.

— Minä vapautan karjalaisvangit! lupasi lautamies Olavi veneeseen astuessaan. Niin lähtivät he matkalleen. Kului muutamia päiviä. Heitä ei kuulunut vielä takaisin, kun jo levisi viesti vainolaisen hyökkäyksestä rajan yli. Suuri sota oli alkanut.

III.

PAKOLAISTULVA.

Brita istui suuren pakolaisveneen kokassa ja katseli uteliaana ympärilleen. Hän näki oikealla ja vasemmalla soutavan veneitä, jotka olivat samoin kuin heidän oma veneensäkin kukkuroillaan ihmisiä ja suurimmassa kiireessä mukaan haalittua tavaraa. Monet veneet näyttivät olevan aivan uppoamassa kuormansa painosta, ja Brita huvittelihe ajatuksella, että eiköpä hän vain pian näkisikin jonkin noista ympärillään kihisevistä pursista täyttyvän vedellä ja rupeavan vajoamaan.

Silloinpa tässä vasta hälinä syntyisi. Vedenvaraan joutuneet naiset ja lapset alkaisivat kirkua hirveästi ja kaikki toiset veneet rynkäisivät hukkuvia pelastamaan. Siinä ne soutaisivat kiinni toisiinsa, veneet kolahtaisivat yhteen, airomiehet haukkuisivat toisiaan ja menisi varmaan kotvan aikaa, ennenkuin vedessä räpistelevät avunhuutajat saataisiin ongituksi kuiville.

Tämäntapaiset mielikuvat askarruttivat Britaa. Mutta väliin kirkastui sairaan tytön ajatusmaailma kuin sumuverho olisi häilähtänyt syrjään hänen sielunsa silmien edestä. Silloin sai tämä pakolaisvirta Britan hätkähtämään ja silloin hän katseli toisin silmin ympärillään soutavia veneitä. Soutajien maltittomat, hätäiset aironvedot kertoivat silloin hänelle kuvaamattomasta pelästyksestä. Tavararöykkiöiden päällä kykkivien naisten ja lasten avuttomat, kauhusta turtuneet katseet ilmaisivat hänelle, ettei tämä pakomatka ollut mitään leikkiä, vaan todellista pakoa tuolla jossakin takana päin uhkaavan vainolaisen tieltä.

Brita tiesi, että vainolaista pakoon tässä mentiin. Hän sai hetkiseksi varman kiinnekohdan irtonaisena häilähteleville ajatuksilleen, kun sattui silmäämään tuonne heidän edellään soutavaan veneeseen. Siellä istui peräsimessä järeätekoinen lautamies Olavi, joka oli aina ollut hänen uskollinen ystävänsä ja auttajansa. Brita muisti mainiosti, miten lautamies Olavi oli Braheassa taluttanut hänet veneeseen ja sanonut, että nyt lähdettäisiin Nurmekseen tai kenties kauemmaksikin. Ja kun hän oli kysynyt lautamies Olavilta, minkä vuoksi piti lähteä pois Braheasta, oli lautamies Olavi sanonut, että Braheaan tulisi pian vainolainen hävittämään ja polttamaan. Sen tieltä oli paettava kiireimmän kaupalla.

Isäkin oli ollut siinä paikalla ja kirkkoherra Anders ja luutnantti Marcus ja monta muuta miestä, mutta lautamies Olavi oli komentanut niitä kaikkia. Isä ja kirkkoherra Anders olivat jääneet maihin, mutta heidän isäntärenkinsä oli totellut lautamies Olavia ja istui nyt tuolla peräsimessä. Ja äiti oli myös matkassa ja sisaret ja palvelijat, isä vain oli poissa.

Brita muisti senkin, että lautamies Olavi ja luutnantti Marcus olivat puhuneet isälle karjalaisvangeista, mutta silloin isä oli julmistunut hirveästi sadattelemaan. Oli uhannut ruoskallaan luutnantti Marcusta, mutta tämä oli vain nauranut isälle ja sanonut, että hän totteli nyt toisia miehiä. Olipas todellakin tuo kannuskeikari ollut rohkea, kun uskalsi nauraa isälle kaikkien nähden. Ja Brita luuli tietävänsä, että lautamies Olavi ja luutnantti Marcus olivat ennen Braheasta lähtöä käyneet vapauttamassa isän karjalaisvangit. Hän olisi tahtonut juosta heidän perässään vankityrmälle, mutta hän oli jo veneessä silloin, ja äiti ja isäntärenki pyysivät häntä pysymään paikallaan. Äiti oli sanonut, että kyllä lautamies Olavi tekisi, mitä oli luvannutkin — vapauttaisi Pankajärven miehet.

Britan mielestä tämä asia oli erikoisen tärkeä. Hän oli äskettäin isästä salaa pujahtanut kaupunkisaarelle ja siellä hän oli päässyt näkemään, kun rättäri Sipo vei ruokaa vankityrmään. Hän oli pitänyt varansa, piiloutunut vankilan nurkan suojaan, ja kun rättäri avasi ruostuneella avaimella oven, niin silloinpa hän luikahtikin sisään. Hän oli saanut nähdä Hilipan isän ja veljen, Jehki-vaarin ja kaikki Pankajärven miehet. Huh, miten kalpeita he kaikki olivat olleet, aivan maanvärisiä. Oli todellakin jo aika päästää heidät vapauteen.

Sairaan tytön ajatukset liitivät jälleen hajanaisina hattaroina. Hän harkitsi, mahtoikohan Hilippa pian saada valmiiksi uudispirttinsä, jonka oli luvannut rakentaa. Mutta mitenkäs sitten kävisi, kun Hilippa tulisi häntä noutamaan eikä löytäisikään häntä Braheasta. Olisi pitänyt saada kuiskatuksi Hilipan isälle, että hän lähti nyt pois ja että Hilipan pitäisi tulla häntä etsimään. Mutta kun eivät päästäneet häntä vankilaan, eivät päästäneet mokomat.

Brita oli harmistunut äidilleen ja isäntärengille. Mutta mitähän äiti nyt tuossa matkasälyjensä keskellä vaikerteli? Kuulosti puhuvan isästä Britan siskosille ja isäntärengille ja yhtenään huokailevan. Ääni oli aivan itkunsekainen ja yhtenään kuului toistelevan: »No nyt se jäi meistä ainaiseksi — nyt löysi, mitä oli koko elämänsä ajan etsinytkin.» Isästäkö äiti noin sanoi? Ja mitähän isä sitten oli mahtanut koko elinaikansa etsiä? Kas senpä Britakin olisi halunnut tietää.

Ja mitä ne kaikki niin tähyilivät tuonne taaksepäin? Ei vain heidän veneestään, vaan kaikista muistakin näki Brita tuijotettavan tuonne etäisyyteen. Britakin alkoi tähyillä ja huomasi kaukaa — hyvin kaukaa suuria savupilviä.

Ilma oli kirkas, ei ainoata pilvenhattaraa näkynyt taivaalla ja niin erottuivat nuo jyhkeän suuret savupilvet mainiosti. Ne kohosivat sakean harmaina ylös taivaalle ja siellä ne alkoivat hiljaisen tuulen kuljettamina levitä Pielisen ulapoiden yli. Kuin lumottuina tuijottivat kaikki tuota näkyä ja Britaan tarttui yhteinen lumous. Hänen silmiinsä teki kipeätä auringon kilo ulapan aalloista, mutta hän ei huomannut edes sen vertaa, että olisi varjostanut kädellä silmiään.

Britan huomaamatta oli lautamies Olavi jätättänyt venettään, ja äkkiä kuuli Brita melkein kohdallaan rauhallisen, tutun äänen sanovan:

— Siellä palaa Brahea. Vainolainen on kai lopettanut ryöstämisen ja nyt pannaan poroksi kreivi Pietarin nimikkokaupunki.

Helga-rouva parahti ääneensä itkemään ja vaikerteli: — Voi meitä onnettomia! Vihalla rakennettiin tuota kaupunkia ja vihan tuli sen nyt hävittää maan tasalle!

Britan silmät revähtivät suuriksi. Hänen sairaat, irtonaisina harhailevat ajatuksensa kirkastuivat äkkiä häikäisevän selkeiksi. Siinä tuokiossa hän ymmärsi, mitä tapahtui: Nuo jyhkeät savupilvet kohosivat Braheasta — hänen isänsä unelmien kaupungista.

Ja samalla Brita tajusi myös äitinsä tuskan ja oman alennuksensa, tajusi kaikki täydellisesti. Hän käsitti, että kaikki nuo pakolaiset hänen ympärillään syyttivät isää kaupunkinsa hävityksestä. Ja he kaikki — äiti ja hän ja siskot — kaikki he saivat oman osansa tuosta syytöksestä, Minne ikinä he menisivät, joka paikassa heitä osoitettaisiin sormella ja sanottaisiin: »Nuo ovat herra Henrikin pesuetta.» Ei kai heitä paljon säälitettäisi. Ei ainakaan häntä sääliteltäisi, sillä hän oli vielä suurempi syntinen kuin äiti ja pikkusiskot — huorintekijä. Brita istui kulmat rypyssä ja alkoi tarkastella salavihkaa ympärilleen. Hänestä näytti todella siltä, kuin olisi lautamies Olavikin karttanut suoraan häneen katsomasta. Mutta siitä alkoi hänen uhmansa kiehahdella ja silmät säkenöiden hän kirkaisi äidilleen:

‒ Jätä jo vaikerointisi, äiti kulta. Kun palaa Brahea, niin palakoon. Ei kai meidän — sinun ja minun — kannata tuota asiaa paljon sureksia!

Britan terävä ääni kuului moneen veneeseen heidän ympärillään. Kaikki hämmästyivät tuota kirkaisua ja tähyilivät miltei pelästyneinä veneen kokassa näkyvällä paikalla istuvaa Britaa.

Miehet jupisivat puoliääneen: — Onpas todella sisukas tuo vähämielinen. Isänsä tytär näkyy olevan, peijakas!

Ja siihen naiset supisivat: — Jeesus siunatkoon. On siinä isän siemen kaunokiksi kehittynyt. Ihan peloittaa joutua hänen lähettyvilleen.

Ja veneet alkoivat todella kaikota kauemmaksi Britan ja hänen äitinsä veneestä. Mutta Brita nauroi tyytyväisenä saavutukselleen ja hänen ajatuksensa karkeloivat jälleen ohjattomina. Hänestä tuntui Brahean palo tällä hetkellä vain hupaisalta ilotulitukselta. Vahinko, etteivät he saaneet katsella tuota paloa lähempää. Hän hykersi käsiään ja sanoi lautamies Olaville:

— No, pakenehan sinäkin häijyn mielipuolen lähettyviltä. Vaikka vielä raapisin silmät päästäsi, kun oikein pääsen villiintymään.

Lautamies Olavi naurahti ja nyökkäsi. — Ei hätää mitään, Brita-neito, sanoi hän. — En minäkään paljon sääli Brahean häviötä, jos totta puhutaan. Ja Helga-rouvan puoleen kääntyen hän lisäsi: — Herra Henrikistä meidän ei kannata olla huolissamme. Hän on kyllä pelastanut itsensä, vaikka jäikin pois tästä matkueesta.

— Hänelle jäi sinne aarrearkkunsa, huokaa Helga-rouva, — ja jos hän on viime tingassa yrittänyt sitäkin pelastamaan, niin Jumala tietää, miten hänen on käynyt.

— Noo, henki on miehelle rakkaampi kuin hyväkin aarrearkku.

Lautamies Olavi oli asiastaan niin varma, ettei hän katsonut ensinkään tarpeelliseksi jäädä odottamaan matkueesta pois jääneitä. Hän tunsi tarpeeksi hyvin sekä herra Henrikin että tämän toveriksi jääneen kirkkoherra Andersin. Kyllä nuo miehet aina oman nahkansa pelastaisivat, aivan varmasti pelastaisivat.

Hän silmäsi vielä kerran takaisella ilmanrannalla leviävää vainovalkean savua ja mieleen tuli oma koti, jonka hän oli jättänyt Vie'in kylään autioksi. Veneessä oli hänen vaimonsa ja lapsensa ja se vähän tavaraa, mikä oli lähtökiireessä ennätetty mukaan ottaa. Mutta paljonkos siinä oli, täysinäiset viljapurnutkin olivat jääneet tyhjentämättä sekä kotiin että kaskimaillepa vaateaitat ja kaikki olivat jääneet. Monipäisen karjansa ja hevosensa hän oli lähettänyt kahden renkinsä ajamana Nurmekseen, mutta tietymätöntä oli, tulivatko nekään perille.

Niin, kaikki oli jäänyt vähän niin ja näin. Hän ei joutanut paljon omista asioistaan huolehtimaan, kun oli tämä suuri pakolaisjoukko huolehdittavana. Mutta lautamies Olavi ajatteli, että kaikki oli Jumalan kädessä. Jos hän menettikin tämän hirveän sodan jaloissa vuosikymmenien raadannan hedelmät, niin kaipa muutkin menettivät.

Luutnantti Marcus tuli rakuunoineen maata myöten Nurmekseen. Matkallaan hän oli käynyt Pankajärven autiokylän tienoilla asti vakoilemassa ja siellä nähnyt siksi suuria vihollisvoimia, ettei voitu ajatella oikeata vastarintaa Nurmeksessakaan. Vainolainen saattoi kyllä viivähtää muutamia päiviä Brahean puolen kylissä, mutta pian hajoaisi se kai ympäri Pielisen hävitystä tekemään. Niin oli viisainta valmistua kaiken varalta.

Brahean puolesta tulleet pakolaiset lähetettiin yhtä kyytiä pohjoiseen päin ja siinä sivussa alettiin myös tyhjentää omaa kylää. Vaimot ja lapset ja kaikki arvokkain tavara pantiin veneisiin ja nuo veneet ohjattiin Mikonsalmen kautta Pielisestä Lautiaiseen. Siitä avautui yhtenäinen vesiväylä kauas Haapajärven takamaille, melkeinpä Sotkamon kirkolle asti.

Lauri-pappi oli salmen rannalla pitkin päivää lähtijöitä hyvästelemässä. Siinä hän näki ensimmäisten veneiden joukossa myös esimiehensä, kirkkoherra Andersin lähtevän perheineen pakomatkaa jatkamaan. »Kelvoton paimen», ajatteli pikku pastori sydämessään ja häpesi tuon miehen puolesta. Karjalaisrahvaan kiusaamiseen tuo prelaatti oli ollut mestari, mutta muuten teki vain vahinkoa seurakunnalleen. Ja nyt hän pakeni tuossa ja jätti tänne laumansa, jonka ylipaimeneksi armollinen kreivi Pietari oli hänet asettanut.

Näkyi sentään häpeävän itsekin pakoaan. Lauri-papin kohdalla hän käänsi päänsä toisaanne. Ei tervehtinyt, ei edes eron hetkellä nöyrtynyt niin paljon, jotta olisi lausunut yhden ystävällisen, sovittavan sanan.

Mutta äkkiä Lauri-pappi muisti mielestään tavattoman tärkeän asian: Braheassa olivat olleet luterilaisen seurakunnan kirkonkirjat ja siellä oli ollut myös armollisen kreivi Pietarin lahjoittama suomenkielinen Pyhä Biblia, jonka kansilehdellä oli kreivi Pietarin omakätinen omistuskirjoitus.

Tuo lahja oli saatu kirkkoherra Andersin nimityksen yhteydessä ja niinpä töykeä pappi pitikin sen saamista miltei omana ansionaan. Ei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan, että se jäisi Nurmekseen, vaan Braheaan hän sen vei mukanaan. Lauri-pappi alistui silloin tähän napisematta, mutta nyt täytti hänen sydämensä selittämätön, ahdistava pelko tuon kalliin lahjan kohtalosta. Se oli todellinen aarre, ensimmäinen suomenkielinen Raamattu koko tällä maanäärellä, ja oliko nyt käynyt niin, että tuo pappi oli unohtanut armollisen kreivi Pietarin huomenlahjan vainolaisen saaliiksi?

— Kuulkaahan, kirkkoherra Anders, huusi pikku pastori hätäisellä äänellä, — pysähtykää hetkiseksi. Pysähtykää Jumalan nimessä yhden siunaaman ajaksi!

— No mitä sitten? kuului äkäisesti veneestä.

— Ei muuta kuin siitä vain kysyn... siitä kreivi Pietarin lahjan kohtalosta. Kirkonkirjoista vähät, mutta onko tuo kallis aarre teillä mukananne?

Veneessä istujaan näytti sattuneen tämä kysymys kiusallisen pahasti. Eikä hän siihen mitään vastannut, vaan kiirehti soutajia matkaan.

— Elävän Jumalan nimessä, vastatkaa minulle, kirkkoherra Anders! ahdisti pikku pastori tuskan täyttämällä äänellä, melkein vaikeroiden.

Mutta vastausta ei nytkään tullut. Kirkkoherra Anders viittasi vain kädellään. Tuon viittauksen saattoi käsittää rauhoittavaksi eleeksi, mutta se saattoi osoittaa myös kiusaantumista ja neuvottomuutta. Ja niin käsittikin sen Lauri-pappi, ja siinä hetkessä täytti hänen sydämensä peloittava varmuus. Hän tiesi nyt, että kreivi Pietarin huomenlahja oli menetetty. Tuo kelvoton Herran palvelija oli sen menettänyt, unohtanut julman vihollisen käsiin.

Tämä varmuus lamasi täydellisesti pikku pastorin. Hänen teki mielensä huutaa menijän jälkeen ikuisen Jumalan kirous — anateema, mutta hän ei huutanut mitään. Hän antoi jo ojennetun kätensä pudota väsyneesti alas ja mutisi itsekseen: — Hän menee — menee menojaan! Ei ajattele seurakuntansa hätää, ei mitään, vaan pakenee omaa turvaansa etsien!

Lauri-papin apuna pakolaisten lähtöä valvomassa oli lautamies Olavi. Kun herra Henrikistä ei vieläkään kuulunut mitään, toimitti lautamies Olavi myös Helga-rouvan veneet edelleen Nurmeksesta. Samaan matkueeseen oli lautamies Olavi toimittanut omankin perheensä, ja kaikki nämä veneet pysähtyivät Mikonsalmen rantaan Lauri-pappia hyvästelemään. Siinä pikku pastori sai nyt nähdä myös Britan ensi kerran tämän sairastumisen jälkeen.

Brita istui tavallisella paikallaan veneen kokassa. Sieltä hän ilmoitti reippaasti pikku pastorille, että nyt oli Brahea porona ja he menevät nyt Sotkamoon sukulaispappia tervehtimään. Tunsihan pastori kulta hänen Magnus enonsa, vai mitä? No niin, sinne he nyt olivat menossa, äiti ja hän ja pikkusiskot.

Pikku pastori tunsi kyllä tuon Magnus-enon, Helga-rouvan velipuolen. Hän arvasi Britan sanoista, että Helga-rouva oli valinnut pakopaikakseen sukulaispappilan. Ja eipä asiassa olisi ollutkaan muuten mitään sanomista, mutta hän tiesi tuon Magnus-pastorin tavattoman ahdasmieliseksi mieheksi. Hän kiiruhti kuiskaamaan Helga-rouvalle:

— Sanokaakin sille virkaveljelleni, että hän varokoon pahoittamasta sairaan tytön mieltä.

Helga-rouva vain huokaili. Mutta Brita huusi jälleen reippaasti:

— Eikö totta, pastori-kulta: Magnus-eno on aika pölkkypää miehekseen? Hänen mielestään on taivaan portti ahdas kuin rotan reikä, ja mitä hän sanoneekaan minusta — suuresta syntisestä?

Hän nauroi iloisesti keksinnölleen ja huiskutti kädellään pikku pastorille hyvästiksi.

Lauri-pappi katseli menijöiden jälkeen ja ajatteli, että niinpä kyllä, Magnus-pastorin mielestä oli taivaan portti ahdas kuin rotan reikä, eikä Britan olo kai muodostuisi kovinkaan viihtyisäksi sukulaispappilassa.

Britan kohtalosta johtui pikku pastori jälleen ajattelemaan karjalaisrahvaan kohtaloakin. Kun pakolaisvirran hetkiseksi katkettua tuli levähdysaikaa, ryhtyi hän kyselemään lautamies Olavilta, millä mielellä näyttivät karjalaiset Lieksassa ja Vie'in kylässä odottavan vainolaisen saapumista.

— Vaikea sanoa, millä mielellä kukin odottanee, virkahti lautamies Olavi raskaasti. — Enemmistö kyllä pysynee laillisen esivallan puolella, mutta ehkäpä ilmestyy kavaltajiakin.

— Niinkö luulet.

Lautamies Olavi viivytteli vastausta. Hän oli kuullut Brahessa huhuiltavan, että Hilippa olisi jo mennyt venäläisten puolelle ja olisi nyt näiden oppaana — omaan kotimaakuntaansa tietä näyttämässä. Hänestä tuntui kuitenkin perin vaikealta kertoa tätä kuulemaansa Lauri-papille. Vihdoin hän sentään siitä mainitsi ja uutinen näkyi todella koskevan kovasti pikku pastoriin.

— Vai niin, tuo Pankajärven nuori karjalainen. Että hän olisi siis vainolaisen opastaja — toisi hävityksen omaan kotimaakuntaansa, mutisi hän itsekseen. — Sepäs vasta!

Pikku pastorin piti aivan hengähtää, niin oli tuo uutinen hänet yllättänyt. Hänelle oli jäänyt mieluisa muisto tuosta nuoresta karjalaismiehestä.

— Vai niin, tuo nuori ja reipas Karjalan mies on siis mennyt raja-aidan toiselle puolen, mutisi hän jälleen epävarmasti. — Herra Henrikki vainosi hänen sukuaan ja julisti hänet kironalaiseksi — henkipatoksi. Nyt henkipatto on mennyt koston tielle. Niin, meidän täytyy täällä rajamaakunnassa kokea kaikki katkeruudet. Pohjaan asti on juotava pettymysten malja, oi minun Jumalani, pohjaan asti. Sovun rakentamista saat unelmoida, ja nyt tulee tämä sota — tämä kirottu sota ja särkee kaiken.

— Paljon särkee tämä sota rajamaakunnassa, myönsi lautamies Olavikin.

— Paljon, paljon se särkee... veli nousee veljeä vastaan. Vanhat kalavelat kostetaan. Ja niitä onkin paljon, niitä vanhoja velkoja. On todellakin kostettavaa tuolla nuorella Pankajärven karjalaisella, mutta enpä uskonut sentään saavani kuulla tätä peloittavaa uutista. Mies, josta olen ajatellut hyvää, johdattaa vihollisen omalle kotiseudulleen.

Lauri-pappi oli masentunut. Hän oli tänä raskaana päivänä saanut niin monta kolahdusta. Ensin tuo kirkkoherra Andersin pelkurimainen käyttäytyminen ja nyt tämä toinen isku — Britan rakastajan meno pimeälle tielle. Mutta hänpä tiesi, kenen toimintaa saatiin tästä kiittää. Juuri noiden yltiöpäiden, herra Henrikin ja kirkkoherra Andersin ansiota oli, että Pielisen maakunnan karjalaisrahvas oli nyt epäluotettavaa ja että tuon rahvaan joukosta ilmestyi kavaltajakin.

Hän sanoi lautamies Olaville, että he saisivat nyt valmistautua kaikkeen. Kirkkoherra Anders ja herra Henrikki olivat keittäneet katkeran liemen, ja heidän oli nyt tämä keitos nieltävä. Eikä sillä hyvä, nuo pukarit tekisivät kai parhaansa mustatakseen heidän toimintaansa Kajaanissa, mutta heidän ei pitänyt sitäkään pelästyä. Heidän oli kuljettava sitä tietä, jota kerran olivat lähteneet kulkemaan.

— Me teemme, minkä ymmärrämme oikeaksi, puheli hän. — Me palvelemme vilpittömällä sydämellä Ruotsin valtakunnan asiaa. Jos meidät siitä kerran tuomitaan, niin ovat Jumalan edessä kuitenkin kätemme ja aivoituksemme puhtaat.

— Niinpä kyllä, sanoi lautamies Olavi, — Jumalan edessä ovat aivoituksemme puhtaat. Mutta samaa tuskin voidaan sanoa esimerkiksi herra Henrikin toiminnasta ja aivoituksista.

— Hänet pitäisi ripustaa kaakinpuuhun. Hän on suurin kavaltaja Pielisen maakunnassa, tiuskahti pikku pastori.

— Oikein sanottu. Kaakinpuu ei olisi yhtään liikaa herra Henrikille, vahvisti lautamies Olavi.

Seuraavana päivänä he saivat kuulla herra Henrikin vihdoinkin saapuneen Nurmekseen. Oli jo luultu tuon ruoskapukarin tuhoutuneen, mutta hänpä saapuikin täysin terveenä. Ja vielä ihmeellisempää: he saivat kuulla herra Henrikillä olevan mukanaan kaksi karjalaisvankia. Lautamies Olavi oli Braheasta lähtiessään vapauttanut kaikki Pankajärven miehet, mutta kaksi näistä oli nyt jälleen herra Henrikin käsissä, nimittäin Hilipan isä ja tämän naapuri Jehki-vaari. Eräs Lauri-papin talonpojista sattui näkemään, kun näitä vankeja vietiin venerannasta herra Henrikin hovitaloon, ja hän kiiruhti heti kertomaan näkemästään pikku pastorille ja lautamies Olaville.

Sepäs oli uutinen! Lauri-pappi ja lautamies Olavi katselivat hyvän aikaa äänettöminä toisiaan. Vihdoin virkahti lautamies:

— Pastori, nyt varmaan pidätte minua aika valehtelijana.

— Ei, minä en pidä sinua valehtelijana, sanoi Lauri-pappi. — Mutta tiedätkö, mitä minä ajattelen? Minä ajattelen, että tuo ruoskapukari on paljon ovelampi ja itsepäisempi kuin luulimmekaan.

He päättivät heti lähteä toistamiseen karjalaisvankeja vapauttamaan. He arvelivat herra Henrikin yrittävän livahtaa heidän käsiensä välitse Kajaaniin, siksi oli kiiruhdettava.

IV.

HERRA HENRIKIN AARREARKKU.

Hovilan — herra Henrikin talon pihamaalla on hiljaista. Haamujen tavoin siellä vain hiiviskelee herra Henrikin uskollisia apureja. Toiset näistä pitävät vartiota porttien vaiheilla, toiset seisoskelevat takapihan puolella, vanhan panimotuvan luona, johon herra Henrikki on sulkenut molemmat vankinsa. Miehet ovat saaneet tiukan määräyksen, ettei tuvan ovelta saanut hetkiseksikään poistua.

Yön aikaan on herra Henrikki saapunut Nurmekseen. Ensin aiottuaan painaa yhtä kyytiä Kajaaniin on hän saanut mieliteon poiketa päivän ajaksi Nurmekseen.

Herra Henrikki kähmii hetkisen kartanolla, käy tarkastamassa vankejaan ja pysähtyy portille, josta hän vihaisina kiiluvin, veristävin silmin katsoa tiirottaa ylös kirkkoharjulle. Siellä on joukko talonpoikia harjoittelemassa musketilla ampumista. Musketit ovat tietysti niitä lautamies Olavin Braheasta tuomia, ja talonpoikain komentajana on vanha kersantti Pietari.

Tuo näky kaivelee yhä enemmän herra Henrikin sisuksia. Siitä tulevat mieleen kaikki Braheassa koetut nöyryytykset: luutnantti Marcuksen luopuminen hänestä, vankien vapautus ja muut. Herra Henrikki manaa mielessään tuon talonpoikaisjoukon johtajineen päivineen alimmaiseen kadotukseen. Jos hän tällä haavaa mitä toivoo, niin juuri sitä, että ryssät ja Vienan rosvot tuhoaisivat tuon joukon olemattomiin ja polttaisivat tämän kirotun kylän niinkuin ovat jo polttaneet Brahean — hänen kaupunkinsa, jonka pormestariksi hän varmasti olisi päässyt näillä kesäkäräjillä.

Aivan herra Henrikin silmiä sumentaa, kiukku vai mikä sumentanee. Hän oli jo näkevinään tuolta kirkkoharjulta tulenlieskoja. Ja lautamies Olavin ja hullun papin ja luutnantti Marcuksen — kaikki nuo lemmon petturit hän kuvittelee näkevänsä tuolla varustuspahaisen luona hongan oksiin ripustettuina. Niinkuin peurankäpälät ripustetaan keväisin palvautumaan, juuri niinkuin peurankäpälät, joita on ensin tarpeeksi savustettu.

— Saatana! ähkäisee herra Henrikki ja sylkäisee pitkän syljen varustukselle päin. Hän on nyt siinä mielentilassa, ettei mikään voi tuottaa oikeata lohtua. Ei edes sekään, että on saanut Braheasta lähtiessään oveluudella napatuksi takaisin käsiinsä kaksi lautamies Olavin vapauttamaa karjalaisvankiaan.

No, kannatti sentään muistella tuota kepposta: Hän oli houkutellut nuo karjalaisukkelit Mafilo Vaakanaisen talosta käräjähuoneelle. Oli muka siellä heidän päällysvaatteitaan ja saisivat käydä noutamassa omansa pois. Ja tulvathan hölmöt, tulivat kuin tulivatkin suoraan ansaan. Jyrki-sepän ja rättärin auttamana hän pani ukkelit taas kahleisiin ja sitä kyytiä veneeseen.

Herra Henrikki luulee, ettei Nurmeksessa ollut kellään aavistusta hänen vangeistaan. Mutta varovainen piti olla, piru tiesi, vaikka hullun papin nuuskijat tulisivat tänne paikkoja tarkastelemaan, jos huomaisivat täällä liikuskeltavan. Hän neuvoo vielä miehiään, ettei saanut pistää nokkaansa portin ulkopuolelle ja sitten hän mennä kähmii pitkän ja matalan asuinrakennuksen puolelle.

Siellä ovat vain yhden huoneen raskastekoiset akkunaluukut avattuina. Se on herra Henrikin entinen virkahuone ja sinne on äreä ruoskapukari nyt majoittunut. Pöydällä on suuria tinaisia matkapulloja täynnä väkevää rommia. Ne oli herra Henrikki lähtökiireessään saanut täytetyksi Braheaan jääneestä juomavarastostaan, ja tuo musta, voimakas juoma se onkin herra Henrikin ainoa sydämen lääke nykyisessä mielentilassaan. Hän on jo tänä aamuna latkinut yhden paksumahaisen rommipullon miltei puolilleen ja nyt jälleen hän ensi töikseen menee ottamaan aimo siemauksen rakasta juomaansa.

Se virkistää hiukan murjottua mieltä. Herra Henrikki ähkäisee tyytyväisenä ja istahtaa leveään nojatuoliinsa, jossa on pehmikkeenä vanha, hallavanväriseksi mennyt karhunnahka. Hän on itsekin nykyjään tuollainen hallavanvärinen kontio — päistärenkarvainen peto. Yhtä kiukkuisina kulkevat ajatukset hänen rommin samentamissa aivoissaan, kuin ne mahtavat kulkea vanhan, äreän kontion aivoissa, kun se kesken talviunen karkoitetaan korjustaan.

On herra Henrikillä huoneessaan sentään muutakin katseltavaa kuin nuo paksumahaiset matkapullonsa. Tuossa pöydän vierellä on auki väännettynä hänen aarrearkkunsa. Se on kuin hyväkin liitonarkki ulkonäöltään: Pituutta sillä on runsaasti neljä kyynärää ja korkean kupera kansi on lujasti raudoitettu. Sivuilla siinä on vaskiset kantorenkaat ja niihin pujotettuina samoin vaskiset kantokorennot. Liitonarkki kuin liitonarkki, ei vähempää kuin neljä miestä tarvittiin liikuttelemaan tuota rumilasta, neljä väkevää miestä.

Nyt herra Henrikki kumartuu arkkunsa puoleen ja alkaa kiskoa sieltä esille vanhanmallisia hopeaesineitä. Sieltä ilmestyy näkyviin jos mitä: suuria monen naulan painoisia juomasarvia, taidokkaasti taottuja kastemaljoja, ehtoolliskalkkeja, suitsutusastioita hopeavitjoineen ja jälleen juoma-astioita rajattomiin. Kaikki ne ovat ryöstötavaraa ja herra Henrikki voisi muistella kokonaisen päivän niitä seikkailuja, jotka hän on saanut kokea noita kalleuksia kokoon haaliessaan.

Oli siinä silloin tällöin vertakin vuodatettu, ja mielihyvin muistelee ryövärivouti muinaisia urotekojaan. Julma hymy väikkyy hänen parroittuneilla huulillaan, kun hän näkee hopeamaljojen reunoihin syöpyneet ruostepilkut — verijäljet. Hohoo, tuossakin oli juomasarvi — ruosteläikät reunoissaan, ja herra Henrikki muistaa, että hän oli anastanut tämän esineen jo nuoruutensa päivinä Uukuniemen pajaria palvellessaan. Hän oli ollut juomingeissa äveriään karjalaismiehen luona ja siellä kesken juominkien, ilon ollessa ylimmillään hän aloitti mellakan. Hänellä oli mukanaan rakuunoita — hän oli jättänyt ne piiloon metsän peittoon, ja ajan jouduttua ne hyökkäsivät hänen merkinannostaan esille, ja puhdasta jälkeä tehtiin siinä talossa.

Ah, ne olivat aikoja, ihania aikoja, nuo hänen nuoruutensa raisut päivät. Ryövärivouti uppoaa yhä syvemmälle muisteloihinsa. Hän on saanut käsiinsä hienotekoisen suitsutusastian, jonka jo ensi silmäyksellä tuntee itämaiseksi tuotteeksi. Herra Henrikki riiputtaa tuota koruesinettä vitjoista ja kokonainen sarja menneisyyden kuvia tulvahtaa hänen mieleensä.

Hän ratsastaa, ratsastaa pohjattomia saloja. Hurja rakuunajoukko on hänen mukanaan ja he ovat menossa pitämään tarkastusta erääseen salojen kätkössä olevaan karjalaistaloon — oikeaan heimotaloon. Oli ilmoitettu siellä suojeltavan rajantakaisia munkkeja ja tuostapa ilmiannosta hänen on selvä otettava. Hänellä on oppaita — karjalaiskoiria; ne tietenkin kokevat häntä eksyttää, mutta perille hän pääsee heimotaloon. Tarkastus pidetään — hyvä tarkastus. Ei löydy kaapuniekkoja, vaan muuten niskuroivat ja mitäpäs siinä silloin: tuleen koko roska — poroksi vauras heimotalo. Ja paljon joutui siellä tuota itämaista kirkollista räämää hänen saaliikseen — oikea kokoelma.

Hän muistelee heimotalossa sattuneita tapauksia. Liekit jo nielevät talon rakennuksia. Talon miesväki on kahleissa ja naiset vaikeroivat hangella yhteen rykelmään ajettuina. Silloin raahaavat rakuunat hänen eteensä naavapartaisen karjalaisvanhuksen — talon vaari lie ollut, varmaan jo lähes satavuotias ja nähtävästi tietoniekka. Tuijottaa, tuijottaa häneen — katse on kuin toisesta maailmasta ja hampaattomien ikenien välistä kuuluu mumina:

— Ruotsin verihurtta, tämä tekosi kostetaan sinulle. Minä näen — näen selvästi: kosto tulee... tulee kerran!

No, tuon naavaparran suu kyllä tukittiin ainaiseksi. Eikä tuo kirouskaan ollut ainoa hänelle singottu. Oli niitä tullut kosolta ennemmin ja myöhemminkin. Paljon oli hän ollut tekemisissä karjalaiskoirien kanssa, ja täällä rajamailla hän olikin oikeassa olossaan.

Tiesi, miten kauan ryövärivouti olisikaan menneitä urotekojaan muistellut, mutta juuri tällä hetkellä Lauri-pappi ja lautamies Olavi lähestyivät taloa. Lautamies Olavilla oli vyönsä alla leveäteräinen sotakirves, näki hyvin, ettei hän saapunut ryövärivoudin pesään leikkiä laskemaan.

Tulijoilla oli kaiken lisäksi hyvä joukko aseellisia miehiä mukanaan, ja säikähtyneinä juoksivat pihamaalla vartiossa olevat miehet ilmoittamaan vaarasta herra Henrikille. Hänen ensi ajatuksensa oli paeta — piiloutua johonkin vankeineen, mutta hänen törmätessään kartanolle vapisuttivat jo lautamies Olavin kirveen iskut puolilahoa porttia. Pian se rojahtikin maahan ja lautamies Olavi Lauri-papin ja miestensä seuraamana tunkeutui pihaan.

Nopeasti vetäytyi herra Henrikki huoneeseensa, mutta Lauri-pappi oli jo ennättänyt hänet huomata. Niin seurasivat pikku pastori ja lautamies Olavi perässä, muun miesjoukon jäädessä kartanolle.

Tiukka oli se välien selvitys, joka nyt pidettiin herra Henrikin huoneessa. Pikku pastori käytti varsin kiivaita sanoja. Kun hän näki tällaisena päivänä — julman vihollisen hyökkäyksen aattona — nimismiehen ihailevan aarteitaan ja maistelevan väkeviä juomia, sanoi hän suoraan ajatuksensa tästä asiasta. Ja senkin hän sanoi peittelemättä, mitä varten hän oli tullut: hän aikoi nyt ottaa huostaansa karjalaisvangit, sillä herra Henrikki oli aivan tarpeeksi kiusannut noita vanhuksia.

Herra Henrikki oli kuvaamattoman raivon vallassa. Hän hyppi ja teutaroi pikku pastorin ja lautamies Olavin edessä ja sähisi suu vaahdoten, että hän tiesi kyllä omat tekonsa.

Niin juuri, hän tiesi mainiosti, mitä hänen piti tehdä. Ei hullun papin pitänyt tuppautua häntä neuvomaan. Ja hän tahtoi sanoa suoraan yhden asian: Nyt oli sota-aika ja nyt ei sopinut sääliä maankavaltajia.

— Ruoska ja viha, kas ne ovat paikallaan täällä rajamaakunnassa! karjui hän. — Vihan voima musertaa sinutkin, hullu pappi, ja minä riemuitsen vielä sinun häviöstäsi. Niin juuri, herra Henrikki kohoaa vielä kerran pinnalle ja nauraa teille kaikille!

Oli jotakin alkuvoimaista, toivottoman synkeää tuossa herra Henrikin karjunnassa, mutta pikku pastori vastasi uljaasti:

— Minä en säiky sinua, tiedä se! Minä kuljen omaa tietäni, ja jos minut kerran tallataankin maan tomuun, niin et sinä, herra Henrikki, tallaa minua.

Ja tämän sanottuaan pikku pastori käänsikin selkänsä herra Henrikille. Hän sanoi lautamies Olaville:

— Lähtekäämme! Jos vangit ovat tähän taloon kätkettyinä, niin me löydämme heidät kyllä.

Mutta herra Henrikki tuli vieraidensa perässä vielä pihallekin. Ja siellä kävi selville, että liukas rättäri ja Jyrki-seppä olivat arvanneet pikku pastorin ja lautamies Olavin aikeet, ja niin olivat nuo lurjukset livistäneet pakoon vieden panimotuvan avaimen mukanaan.

Ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä murtamaan vanhan vankisuojan ovea. Lautamies Olavi kohotti sotakirveensä ja valmistautui iskemään, mutta silloin tuli herra Henrikki aivan viereen ja varoitti häntä:

— Anna olla iskemättä, lautamies Olavi. Sinä tiedät kyllä, mikä rangaistus siitä seuraa, jos menee särkemään pokostan nimismiehen suojista ovia. Ei siitä kreivillinen oikeus päätä silittele, saat olla varma asiasta.

Lautamies Olavi sanoa jurautti:

Teet hyvin viisaasti, jos menet hieman loitommaksi. Minä heilautan nyt kirvestäni ja se saattaa kolahtaa kalloosi, jos et varo itseäsi.

Kirves heilahtikin siinä samassa ja herra Henrikki pelastui vain nopealla loikkauksella sen tieltä. Puolilaho honkapuinen ovi, vaikka se olikin lujatekoinen, ei kestänyt tuota peloittavaa iskua. Se murtui samoin kuin äsken oli murtunut porttikin. Kun lautamies Olavi oli vielä iskenyt toisen ja kolmannen kerran, romahti koko ovi sisään.

Nopeasti karisti lautamies Olavi vankien kahleet ja toi heidät panimotuvan hämäryydestä päivän valkeuteen. Ihmetellen Kauro-vanhus ja Jehki-vaari räpyttelivät silmiään nähdessään tuon aseellisen talonpoikaisjoukon ympärillään. He ymmärsivät, että lautamies Olavi oli nyt toistamiseen pelastanut heidät herra Henrikin kynsistä, ja he kun olivat jo uskoneet olevansa viimeisellä matkallaan.

Herra Henrikki oli nyt maahan asti masennettu. Pikku pastori ilmoitti pois lähtiessään, että hän sai olla rauhassa, jos pysyi omassa ryöväriluolassaan. Mutta jos he vielä huomaisivat hänen yrittävän jotakin vehkeilyä, niin hänet pantaisiin kahleisiin.

Vaieten kuunteli herra Henrikki tuota uhkausta. Viha ja leppymätön kostonjano liekehti hänen vetistävistä silmistään. Ja kun matkue oli mennyt äänen kuulumattomiin, räjähti hän ivanauruun.

— Hullu pappi — haaveilija — vai minut sinä panisit kahleisiin! sähähteli hän ja pudisti menijöille karvaista nyrkkiään. — No, saammepa nähdä, saammepa nähdä, pannaanko minut noin vain kahleisiin. Hohoo, odottakaahan kerskailijat, pappi ja papin aseenkantaja. Odottakaa! Herra Henrikillä on vielä keinoja, jumaliste, on vielä muutamia keinoja!

Hän pyörähti mennäkseen takaisin sisään ja karjaisi miehilleen:

— Rommia maistelemaan, pojat! Jyrki-seppä ja kaikki muutkin, nyt rommia maistelemaan!

Hän vei kaikki apurinsa juominkiin. Ja mennessään hän ajatteli jäädäkin Nurmekseen odottamaan vainolaisen hyökkäystä. Sitä ennen piti vain keksiä varma kätköpaikka aarrearkulleen.

Samana iltana auringon laskiessa pikku pastori ja lautamies Olavi jälleen kiiruhtivat pappilasta vievää tietä myöten. Mutta he eivät nyt menneet herra Henrikin taloon, vaan ylös harjulle ja varustukselle ja siitä edelleen harjun tyvellä olevaa kirkkomaata kohden.

Siellä oli Lauri-papilla vielä yksi tärkeä tehtävä. Ah, hänellä oli ollut näinä raskaina elämänsä päivinä niin monta tehtävää, mutta tämä viimeinen oli koko ajan pyörinyt hänen mielessään. Auttaessaan kyläläisiään pakomatkalle, neuvoessaan ja rohkaistessaan hätääntyneitä, varustaessaan omaa perhettään lähtöön, ollessaan äsken herra Henrikin luona, hoivatessaan sieltä palattuaan karjalaisvanhuksia, kaiken aikaa oli pikku pastori ajatellut rakasta kirkonkelloaan, joka hänen piti viimeisten pakolaisten mukana toimittaa turvaan.

Se olikin harvinainen kirkonkello, sitä kannatti todella ajatella. Ei sillä hyvä, että se oli tavattoman kaunisääninen, se oli kaiken lisäksi itsensä armollisen kreivi Pietarin lahja, ja pikku pastori ei aikonut jättää jalon valtaherran lahjaa hunningolle, niinkuin hänen esimiehensä oli jättänyt toisen, huostaansa uskotun lahjan. Hän tiesi kreivi Pietarin suuressa rakkaudessa muistaneen köyhää seurakuntaansa, ja tämä rakkauden anti oli suojelemisen arvoinen.

Seurakuntalaiset olivat samaa mieltä. Varustuksen luona he kokoontuivat miehissä paimenensa ympärille ja niin mentiin joukolla kelloa noutamaan. Ei pitänyt kenenkään päästä sanomaan, että he lähettivät kreivi Pietarin lahjakellon ilman saattoväkeä matkalle.

Pikku pastori, lautamies Olavi, vanha kirkonmies Sakari Pennainen ja pari muuta talonpoikaa kapusi ahtaita, narisevia portaita myöten tapuliin kelloa noutamaan. Toiset jäivät alas odottamaan ja siinä odotellessaan he puhelivat matalalla äänellä rakkaita muistojaan, joita tämä kello toi jokaisen heidän mieleensä.

Kerrottiin, että kreivi Pietari olisi valattanut tähän lahjakelloonsa paljon hopeata. No, miten lie ollut tuo asia, mutta mainio oli tullut kellosta.

Niin, hyvin se oli heitä palvellut, eivät he voineet muutakaan sanoa. Jos oli kyseessä avioparin vihkiminen, niin miten ystävällisesti se kilisikään tervetulleiksi sekä sulhaskansan että morsiamen saattomiehet. Ja entäs sitten hautajaisissa, miten juhlallisesti se silloin osasi kumahdella, aivankuin toinen ääni olisi tullut kuuluviin? Väkisin siinä kiertyi ikuisia ajatuksia paatuneimmankin mieleen.

Samaan aikaan kun kellon viejät painuivat rakkaine taakkoineen pitkin harjua Mikonsalmen rantaan päin, kapusi harjun sivua ylös toinen kulkue kirkon luo. Siinä kannettiin miesjoukon keskessä pitkulaista arkun rumilasta. Ruumisarkulta se näytti hämyisessä metsässä, oikealta ruumisarkulta ja raskaskin se näkyi olevan. Mahtoi siinä kelletellä oikea möhömaha miehekseen lautojen väliin lyötynä. Jyrkässä vastamäessä kantomiehet nousta junnasivat askelen kerrassaan ja pysähtyivät yhtenään levähtämään. Samalla he kurkistelivat ylös harjun laelle päästäkseen varmuuteen, joko edellinen saattue oli mennyt matkoihinsa.

Mikä oli tuo salaperäinen ruumissaatto, joka kesäyön hämyssä hiipi kirkkomaalle? Miehillä oli lapioita mukanaan, siitä näki kyllä heidän aikeensa, mutta miksi he tulivat noin varkain? Nyt joutuivat jo kantajat kirkon seinävierelle, jossa oli hieman valoisampaa. Siinä he laskivat kantamuksensa maahan, ja siinäpä saattoi ken hyvänsä heti tuntea tuon arkun rumilaan. Eikö se ollutkin herra Henrikin aarrearkku? Eikö se ollut tuo samainen herra Henrikin liitonarkki, jonka me päivällä näimme avonaisena herra Henrikin virkahuoneessa? Kantorenkaat sivuilla ja niissä vaskiset kantokorennot. Kaikki oli näkyvissä, ei mitään epäilystä.

Ja hyvä näkyi olevan saattojoukkokin herra Henrikin rakkaalla vainajalla. Itse hän kulki joukon etunenässä ja kantajina olivat rättäri Sipo ja Jyrki-seppä ja Jyrki-sepän veli Markus renkeineen. Kaikki he olivat siinä koolla, nuo herra Henrikin uskollisimmat auttajat. Yön peitossa olivat he hiipineet kirkkomaalle ilvettään pitämään.

Nuo jumalattomat, he aikoivat kätkeä herra Henrikin ryöstämällä kootut aarteet siunattuun multaan. Tokkopa toinen mies olisi keksinytkään moista ajatusta, mutta herra Henrikki oli kuin olikin keksinyt. Hän tiesi mainiosti, ettei vainolainen jättäisi hänen talossaan mitään paikkaa penkomatta, mutta täällä olisivat hänen aarteensa mainiossa tallessa. Hohoo, saatiinpa nähdä, eikö säilyisi täällä koskemattomana hänen aarrearkkunsa. Piti vain toimittaa maahanpano huolellisesti, kaikki seikat huomioon ottaen.

Arkailematta he ryhtyivät työhön käsiksi. Lähelle kellotapulia, kirkkomaan aidanvierelle osoitti herra Henrikki hautapaikan. Siihen he kätkivät arkun ja peittivät sekä tasoittelivat hautakummun. Eikä sillä hyvä, herra Henrikki ja Jyrki-seppä anastivat vielä läheiseltä haudalta ristin ja pystyttivät sen omalle valehaudalleen. Nuo jumalattomat, piloja lasketellen he sen tekivät. Herra Henrikki selitti, että näin arvokas vainaja ansaitsi kyllä hautaristin. Ja Jyrki-seppä säesti, että ansaksipa tietenkin heidän vainajansa ristin. Siinä oli herra Henrikki hiton oikeassa.

Rättariä tämä ilveily sentään jo rupesi peloittamaan, mutta herra Henrikki ei kuunnellut hänen varoituksiaan. Eipä tietenkään, eihän herra Henrikki uskonut, että vainajat kykenisivät kostamaan hautausmaan häväistyksen, ja eläviltä tuo risti paremmin kuin mikään muu suojeli hänen aarrekätköään. Niin oli asia ja rättäri sai pitää suunsa kiinni. Muuta hänellä ei ollut sanomista.

Pois mennessään herra Henrikki ja Jyrki-seppä vielä pysähtyivät kukon luo. Mitä heillä lie ollut siinä tekemistä. Jyrki-seppä näkyi kiertelevän yön hämyssä seisovaa temppeliä, pysähteli tämän tästä koputtelemaan seiniä ja kuului mutisevan itsekseen: »Jopa onkin kuivaa kelopuuta. Mainiota hiilipuuta, jos niikseen tulisi.»

Ja puheeseen yhtyi hänen Markus-veljensäkin. Tuo Pankajärveltä toistamiseen paennut uudisasukas kuului vakuuttelevan herra Henrikille, että he velimiehen kanssa kyllä huolehtisivat kaikesta. Vienan rosvojen hävitys Nurmeksessa tulisi niin perinpohjaiseksi kuin herra Henrikki ikinä saattoi toivoa.

Mitä oli tuo puhe Vienan rosvojen hävityksestä ja kirkon kelopuisten seinien tarkastelu? Mahtoivat nuo veijarit hautoa pimeitä suunnitelmia. Ja parhaan paikan he olivat valinneetkin — öisen kirkkomaan. Kovin varmoja he näkyivät olevan, etteivät nurmen alla nukkuvat vainajat kuulisi heidän rikollisia puheitaan.

Eivätkös he huomanneet — kuurot ja sokeat — eivätkös he huomanneet, miten koko öinen kirkkomaa henkeä pidättäen kuunteli heitä. Vakavat hongat, hautakummut ja ristit, kirkko ja vanha kellotapuli, kaikki kuuntelivat. Ei olisi pitänyt herra Henrikin ja Jyrki sepän olla niin vuorenvarmoja asiastaan.

V.

SOTATOVERIT.

Pää täynnä koston ajatuksia oli Hilippa opastanut vihollisjoukot Pielisen Karjalaan, mutta jo Brahean valloituksen jälkeisenä päivänä hän sai muuta ajattelemista.

Mafilo Vaakanaisen karjalaistalossa hän tapasi entisen ystävänsä talon Tatjana-tyttären, ja eloisalla tavallaan Tatjana kertoili hänelle Britan sairaudesta ja vähän muistakin asioista. Hilippa sai tietää, miten Brita oli joutunut isänsä vihoihin ja pian sen jälkeen hänet oli väkisin kihlattu luutnantti Marcukselle. Siitä oli seurauksena Britan karkaaminen kotoaan, Britan sairaus ja lopputuloksena Britan meneminen sekapäiseksi.

Saattoikos Hilippa uskoa mokomaa, että vallan sekapäiseksi olivat Brita-rukan kiusanneet? Ja kaikki tämä surkeus vain sen vuoksi, että Brita oli uskaltanut esiintyä isänsä edessä karjalaisrahvaan puoltajana.

Tatjana-veitikka osasi kertoa hyvin. Hän oli kyllä selvillä kaikesta, naisellinen vaisto ja uteliaisuus olivat auttaneet hänet pääsemään monen salaisuuden perille, mutta hän varoi paljastamasta Hilipalle kaikkia tietojaan. Hän esitti asiat, niinkuin ei olisi aavistanutkaan Britan ja Hilipan suhdetta.

Niinpä hän vain ohimennen mainitsi Britan pakomatkan suuntautumisesta Pankajärven salolle. Sellaisen päähänpiston oli Brita muka saanut. Lähteäpäs ypö yksin yön selkään hiihtämään tiettömiä taipaleita, mutta tämäpä osoittikin Tatjanan selityksen mukaan paremmin kuin mikään muu, kenen puolelle Brita-neito asettui. Herra Henrikki oli käynyt hävitysmatkalla karjalaiskylässä. No niin Brita karkasi myös sinne näyttääkseen isälleen, mitä hän ajatteli tämän kostoretkestä.

Se oli uljas teko, vai mitä Hilippa ajatteli? Miten uskollisena tuo ruoskapukarin hento tytär oli pysynytkään karjalaisrahvaan asialle!

Tuo Tatjanan kuvaus Britan pakomatkan suuntautumisesta Pankajärven salolle koski kaikkein kipeimmin Hilipan mieleen. Niin, Brita oli kai silloin suuressa ahdingossaan pyrkinyt hänen luokseen turvaa etsimään, ja samaan aikaan hän typerän epäluulon sokaisemana hiihti rajan yli Vienan saloja kohden. Jo hän oli tehnytkin teon, Britan uskollisen sydämen hän oli särkenyt. Ja nyt hän oli kavaltaja — maanpetturi. Hän oli arvoton edes ajatuksissaan muistelemaan niin puhdassydämistä naista kuin Brita oli.

Tästä lähtien Hilippa kulki katumus mielessään. Hän seurasi kyllä sotatoverinsa villin Timon johtaman partiojoukon mukana Nurmekseen, mutta eipä hän enää toivonut opastamalleen joukolle voittoa eikä runsaita ryöstösaaliita, kaikkea muuta hän toivoi. Hän ajatteli, että olisipa hyvä asia, jos Lauri-papin ja luutnantti Marcuksen johtamat talonpojat pitäisivät hyvin puolensa ja pehmittäisivät Vienan miehiä oikein isän kädestä.

Ajatteli Hilippa matkalla myös isäänsä ja Jehki-vaaria. Hän ymmärsi Braheassa kuulemistaan kertomuksista, että Nurmeksen puolen miehet, Lauri-pappi etunenässä, olivat nyttemmin nousseet avoimeen taisteluun herra Henrikkiä vastaan. Ja niinpä Hilippa toivoi saavansa Nurmeksessa edes jotakin vihiä isänsä ja Jehki-vaarin kohtalosta.

Matkalla Hilippa koki kaikin tavoin viivytellä partiojoukon kulkua. Kun Braheasta oli otettu mukaan runsaasti juomatavaroita, jakeli Hilippa jokaisessa levähdyspaikassa näitä auliilla kädellä miehistölle. Villi Timo jo parikin kertaa yritti sekaantua asiaan, mutta Hilippa nauroi kavalasti, että näin piti tehdä. Nurmeksen miehet olivat oikeita karhuja tappelemaan, ja jollei Vienan veikkoja rohkaistu etukäteen, saataisiin vielä selkään.

Ja sotatoverinsa selän takana kuiskaili Hilippa miehille:

— On tuo villi Timo aika ahmatti. Säästäisi kaikki juomatavarat itselleen ja teidän pitäisi tapella kuivin suin. Mutta eikös ole asia niin, että jos kerran pitää tapella, niin pitää myös saada osansa kaikesta hyvyydestä?

— No, se on hiton selvää puhetta, murisivat miehet kuorossa. — Jos kerran tapellaan, niin kurkkuakin pitää kostuttaa.

Ja toiset kohisivat jo puoliääneen: — Hilippa on oikea sotatoveri, mutta tuo villi Timo mikä liekään olevinaan. Koppavaksi rupeaa käymään, senkin punaparta paholainen.

Nopeasti Hilipan työ rupesi kantamaan hedelmiä. Nurmekseen saavuttiin kurittomana joukkona ja läheltä piti siellä roima selkäsauna. Juopuneet partiolaiset, vaikka heitä oli kymmenkertainen ylivoima, tappelivat kehnosti. Sekavana laumana he kerran toisensa perästä hyökkäsivät Lauri-papin varustukselle, mutta heidät työnnettiin sieltä aina takaisin ja miehiä kaatui kuin luokoa varustuksen edustalle. Vain villin Timon hurja raivoaminen sai estetyksi Vienan miehet kokonaan hajaantumasta ja karkuun pötkimästä. Vihdoin peräytyi piskuinen talonpoikaisjoukko vieden viimeiset tavaraveneet mukanaan.

Villi Timo kiehui kiukusta, kun koko suuresta kylästä ei löytynyt mitään ryöstämistä. Se oli Hilipan viivyttelyn ansiota, julisti hän miehilleen. Hilippa oli kavaltaja, mene tiedä, vaikka lie ollutkin jo alusta pitäen ruotsien salainen kätyri. Vai oliko kukaan nähnyt Hilippaa mukana taistelussa? Siinäpä oli asia, jonka hän tahtoi tietää: oliko kukaan nähnyt Hilippaa ase kädessä varustukselle rynnistämässä?

Ei, siinä villi Timo oli todella oikeassa. Kukaan ei ollut nähnyt Hilippaa mukana taistelussa. Vasta taistelun jälkeen hän oli ilmestynyt kylään, missä lie siihen asti viivytellytkin. Toiset arvelivat, että hän oli etsinyt taattoansa. Toiset — Hilipan puoltajat — väittivät hänen ahdistaneen takaapäin ruotsejapa sehän oli muka niinkuin ollakin piti. Hilippa-veitikka oli tapellut viisaasti, he tyhmeliinit tottelivat villin Timon komentoa ja uhrasivat suotta päiten monta kunnon toveriaan.

Tätä asiaa jauhettiin ankarasti herra Henrikin hovitalon pihalla, johon kaikki Vienan miehet olivat vähitellen kokoontuneet. Mutta kun Hilippa omia aikojaan ilmestyi miesjoukkoon, vaikenivat kaikki äänet kuin sopimuksesta. Vain villi Timo meni röyhkeästi Hilippaa vastaan ja tiedusti, missä tämä oli niin kauan viivytellyt.

— Ohoo, veli veikkonen, sitäpä en sanokaan, irvisti Hilippa. — Vaikka olisin käväissyt huvin vuoksi ruotsien puolella, ja rupeaisinko sitä nyt tässä kaikkien kuullen tunnustamaan.

— No, sitä tunnustusta tuskin enää kaivataankaan, rähähti villi Timo, ja oli ilmeistä, että hänellä oli hyvä halu käydä käsiksi Hilippaan.

Hilippa vuorostaan tarkasteli ääneti sotatoveriaan. — Me keskustelemme tästä asiasta kenties myöhemmin, sanoi hän vihdoin hillityn pehmeästi. — Sinä olet aika julkea mies, Timo-ystäväni, se täytyy minun sanoa. Varo kuitenkin itseäsi. Pidä kielesi kurissa, sen neuvon annan sinulle tässä kaikkien kuullen.

Hän käänsi halveksien selkänsä sotatoverilleen ja meni matkoihinsa. Miesjoukko katseli ihmetellen hänen jälkeensä, eikä kukaan ymmärtänyt, mikä häneen oli mennyt. Kaikkiin syöpyi sentään vaikutelma, että tuo Pielisen briha oli jollakin tavoin korkeammalla tasolla kuin heidän oma päällikkönsä. Villi Timo, mitäpä muuta hän oli kuin pahainen rähisijä, mutta Hilippa oli toista maata. Ja vaikeata, ylen vaikeata oli pitää Hilippaa kavaltajanakaan, olihan hän sentään heidän oppaansa. Piru tiesi, mitä oikeastaan piti hänestä uskoa.

Hilippa tuskin tiesi itsekään tällä hetkellä, mihin hänen pitäisi ryhtyä. Hän oli todellakin taistelun aikana ollut isäänsä etsimässä ja vihdoin löytänytkin tämän ja Jehki-vaarin autioksi jätetystä pappilasta, jonne pikku pastori oli heidät jättänyt pois lähtiessään. Vanhukset olivat kertoneet Hilipalle pakolaisten poistumisesta, ja siinä tuli ohimennen mainituksi myös herra Henrikin perheen pakomatka. Sotkamoon olivat Helga-rouva ja hänen sairas tyttärensä menneet, niin oli Lauri-pappi nimenomaan maininnut vanhuksia hyvästellessään.

Siinä kaikki, minkä Hilippa sai kuulla Britasta, mutta sepä riittikin järkyttämään hänen mielensä. Tahallaan hän meni ärsyttämään sotatoveriaan ja katui myöhemmin, kun ei tehnyt sitä vieläkin julkeammin. Hänen olisi pitänyt sivaltaa villiä Timoa korvalle, juuri sellaisen kohtelun olisi tuo likainen roikale ansainnut.

Illemmalla yksin harhaillessaan joutui Hilippa ylös harjulle Lauri-papin varustuksen luo ja siellä kaatuneiden keskellä hän sai kenenkään häiritsemättä ajatella nykyistä oloaan. Hän oli tyytyväinen, kun Lauri-papin kirkonkylä oli säästynyt edes ryöstöltä, mutta muuten hän inhosi sekä sotatoverejaan että itseään. Nuo kaatuneetkin tuossa hänen jaloissaan inhoittivat häntä. Senkin saastaiset elukat, paholaisen partaturilaat, ja mokomaa joukkoa opastamaan hän oli antautunutkin!

Ja entäs kun perästä olivat vielä tulossa ryssän piikkiniekat, oikeat koirankuonolaiset, hävitystä täydentämään. Hänen nimensä kyllä säilyisi Pielisen seudun asukkaiden muistossa — maanpetturiksi häntä sanottaisiin ja polvesta polveen kirottaisiin hänen nimeään.

Ehkäpä Britakin kerran parantuisi, ja silloin hän saisi tietää, minkä alentavan teon hänen valittunsa oli tehnyt, Hohoo, kylläpä Brita silloin kauhistuisi ja toivoisi — niin, mitähän Brita silloin toivoisikaan? Oh, kyllä hän tiesi, mitä Brita silloin toivoisi: Brita toivoisi, että hänen järkensä valo pimenisi jälleen. Tai ehkäpä Britakin kiroaisi hänet, eikä se olisi ensinkään liikaa. Hän ansaitsi kirouksen, montakin kirousta hän ansaitsi, jos oikeutta noudatettiin. Kaakinpuukaan ja teilausratas eivät olisi hänelle pahitteeksi. Hilippa oli kyllä nähnyt noita vehkeitä, ja hän arveli, että teilausrattaassa ennättäisi varmaan tarpeeksi asti ajatella tekojaan, ennenkuin ajatus sumenisi ja sammuisi. Ne olivat juuri oikeita laitoksia hänentapaisiaan varten.

Mutta toisekseen, tuskinpa kannatti jäädä odottamaan teilausratastakaan. Hilippa oli kyllä varma, että loppujen lopuksi ruotsit puhdistaisivat rajamaakunnan hänen tuomistaan vainolaisparvista, mutta tuskinpa kannatti jäädä sitä odottamaan. Olisi siinä vain tarpeetonta kärsimystä. Britakin ehkä palaisi tervehtyneenä näille maille, eikä hänellä ollut halua jäädä näyttäytymään Britalle. Niin oli asia, Brita oli sen arvoinen, että hänet vapautettiin näkemästä kavaltajaa.

Ja nämä seudutkin olivat niin kauniita, sekä täällä Nurmeksessa että Brahean puolessa ja Pankajärvelläkin. Täällä oli ilo elostaa onnellisten ihmisten, mutta kavaltajan, maanpetturin piti ajoissa toimittautua täältä muille markkinoille — pimentoon. Ehkäpä hän menisikin ja hautautuisi johonkin rajantakaiseen erakkolaan katumaan raskaita syntejään. Hän oli joskus nähnyt tuollaisia katuvia erakkoveljiä ja tähän asti hän oli ihmetellyt, mitenkä järkevät miehet viitsivät kaiken ikänsä kiusata itseään.

Eräskin hänen tuntemansa pyhä mies Danilovon syrjäisessä erakkolassa kulki aina likaisissa riekaleissa, piti karkeata jouhipaitaa ihoaan vasten ja kuritti vielä ruumistaan ruoskimisella. Hilippa muisti tuolle hampaattomalle, naavapartaiselle ihmisrauniolle kerran nauraneensa, mutta nyt hän alkoi ymmärtää, että oli syntejä, joita sieti katua perusteellisesti. Niinpä niin, karkea jouhipaita ja solmuruoska sopisivat hänellekin, sopisivat mainiosti.

Tähän asti oli Hilippa päässyt katumusharjoituksissaan, kun hän odottamatta huomasi oudon ilmiön: Paristakin paikasta autiosta kylästä alkoi nousta tulipalon savua illan taivaalle, ja se oli Hilipan mielestä merkillistä. Hän tiesi parhaan osan partiojoukosta lähteneen tavoittamaan pakenevia talonpoikia, ja itse päällikkö, villi Timo, oli kai pitämässä juominkia tuolla Hovilassa. Kukapa sytytteli siis noita tulipaloja? Vai olisiko Timon päähän pälkähtänyt ilotulituksen toimeenpano? No, se olisi kylläkin tuon roikaleen tapaista: kostettiin muka Nurmeksen miehille, kun eivät jättäneet mitään ryöstämistä.

Hilippa ällistyi, sillä nyt syttyi tuossa aivan hänen lähellään kirkko palamaan. Ensin tuprahti sakea savu tuolta metsän puoleisen nurkan takaa ja nyt leimahti jo liekkikin näkyviin. Kukahan siellä mahtoi olla sytyttämässä? Kas, senpä Hilippa halusi nähdä. Nopeasti hän silmäsi ympärillään maassa makaavia kaatuneita, ja kun keksi joutilaan keihään, sieppasi sen aseekseen ja alkoi notkein, kissamaisin askelin hiipiä paloa kohden tähyillen koko ajan ympärilleen.

Hänen ei tarvinnut mennäkään monta askelta, kun hän jo keksi sytyttäjän. Tuolla hautakumpujen välissä vilahti mies palava tulisoihtu kädessään, meni nähtävästi syrjemmässä olevaa kellotapulia sytyttämään. Hilippa säpsähti nyt toden perästä, sillä hän tunsi hyvin tuon miehen: Jyrki-seppähän siinä oli — Pankajärven murhapolttaja, Hilipan Lari-veljyen keihästäjä.

Tihutöitään katuva Hilippa ei muistanut ajatella, että oli nyt joutumassa uuteen syntiin. Ei tullut kysymykseenkään keihään pois nakkaaminen, Hilippa puristi sen vartta kourassaan ja juoksi ilveshypyin kumpujen ohi. Hän joutui ajoissa estämään kellotapulin sytyttämisen; Jyrki-seppä viskasi palavan soihdun pois kädestään ja yritti paeta kirkkomaan kiviaidan yli metsään, mutta juuri aidan yli mennessä tavoitti Hilipan keihäs hänet. Kesken katkesi synkeä sadatus pakenijan huulille, hän kierähti takaisin aidalta ja retkahti selkoselälleen äsken peitetylle hautakummulle.

Hilippa kiskaisi keihään pois haavasta ja tarkasteli tyystin uhriaan. Musta ruotsi eli vielä, näyttipä olevan tajuissaanko. Häijy käärmeen ilme välähti hänen silmissään, mutta vähitellen tuli noihin silmiin aivankuin pelästystä, näkymättömän kauhua. Rävähtämättä ne tuijottivat nopeasti suurenevaa paloa. Sitten kävi nytkähdys, silmät vääntyivät nurin, suussa näkyi veristä vaahtoa, koivet oikenivat ja vavahtelivat kuin näkymätön käsi olisi niitä nykinyt.

Hilippa havahtui kuin pimeän velhon lumouksesta, mutta katumatta tätä tekoaan. Sitä hän ei tehnyt, vaan ajatteli pikemminkin tehneensä hyvän työn. Jos Isä Jumala oli oikeudenmukainen, niin ei häntä ainakaan kovin pahoin piinattaisi tästä tekosesta toisessa maailmassa.

Palolle ei Hilippa mahtanut enää mitään. Humisten ja räiskyen liekit ahmivat rutikuivia kelohirsiä, liekki kohosi suurina kimppuina korkealle iltataivaalle, ja Hilippa ajatteli, että jos Lauri-pappi oli vielä jossakin tuolla Lautiaisjärven lähettyvillä, niin hän varmaan näkisi rakkaan kirkkonsa palon.

Hilippa kyllä aavisti, kenen juonta oli tämä, samoin kuin nuo toisetkin kylältä näkyvät tulipalot. Herra Henrikki se kai oli näiden pimeiden tekojen takana, mutta hänen heimonsa — Pielisen pokostan karjalaisrahvas — saisi kerran kantaa näistäkin vastuun. Ennen muita muistettaisiin hänen nimensä — maankavaltajan nimi.

Hilippa painoi päänsä alas ja risti silmänsä. Mutta ei hän ennättänyt lähteä vielä mihinkään palopaikalta, kun alkoi kuulua ääniä tuolta kylän puolelta. Sieltä tuli itse villi Timo, joukko juomatovereja mukanaan, paloa katsomaan.

Timo ällistyi hyväisesti, kun äkkäsi Hilipan. Hän ei voinut uskoa muuta, kuin että Hilippa katui äskeistä röyhkeyttään ja oli sitä sovittaakseen sytyttänyt hänen mielikseen tämän ilotulituksen. Mutta Hilippa oikaisi tylysti hänen erehdyksensä.

— Tuota miestä saat kiittää huvistasi, sanoi hän ja osoitti maassa kellettävää vainajaa.

— Aha, vai hän siis sytyttikin lekon. Ja sinä, Hilippa ystäväni, sinä keihästit hänet siitä hyvästä — teit ruotsille palveluksen? Ymmärrän, mainiosti ymmärrän tekosi! — Hän kumartui lähemmin tarkastamaan vainajaa, mutta silloin hän ällistyi.

— Kukas tämä on? sammalsi hän. — Eihän tämä miekkonen näytä meikäläiseltä?

— Ruotsi hän on, piru vie. »Musta ruotsi» hän on nimeltään, jos haluat tietää! ärähti Hilippa.

— Ruotsiko siis? Ja hänkö olisi palon sytyttäjä? ällisteli Timo. — No, nyt on asia niin, etten minä ymmärrä hiventäkään. Sarvipää minut periköön, jos ymmärrän moista sotkua — että muka ruotsit itse tulisivat sytyttelemään meidän iloksemme kokkotulia?

Hän katsoi harottavilla silmillään vuoroin Hilippaa, vuoroin maassa makaavaa vainajaa. Vihdoin hän kiroten sylkäisi ja mieli jo lähteä tiehensä, mutta äkkiä hän pyörähtikin takaisin ja jäi jälleen tuijottamaan hautakumpua, jonka päällä musta ruotsi maata kelletteli. Hänen mielestään siinä oli jotakin merkillistä, aivankuin noiduttua. Hautakumpu oli veres, vasta peitetty, mutta risti sen päällä oli vanha, sinttynyt ja sammaltunut.

Se oli tuo samainen risti, jonka herra Henrikki ja Jyrki-seppä pari päivää sitten olivat ryöstäneet naapurihaudalta omalle valehaudalleen. Ja niinpä kävi nyt, että vainajat kostivat kuin kostivatkin hautausmaan häväistyksen ja kirkon polttamisen. Juuri tuo vanha, sammaltunut risti kavalsi Vienan miehille herra Henrikin aarrearkun.

Kalman voimien kammo olisi kai sentään pidättänyt villin Timon tovereja. He olivat kaikki äärimmäisen taikauskoisia ja heistä tuskin olisi ollut valehaudan penkojiksi, mutta toista maata oli itse villi Timo. Hän oli nyt rohkeimmillaan juovuksissa ja niinpä hän alkoi touhuta haudan avaamista. Hän rähisi tovereilleen:

Saakelin pojat, minun nimeni ei olekaan Timo Karppanen, jollen minä ota selvää, mikä lempolaisen salaisuus on tuohon kumpuun kätkettynä. Kas niin, pojat nopeasti lapioita tänne — tuolla niitä kai säilytetään kellotapulissa. Ja sinä, musta ruotsi, irvisti hän, — sinä saat kauniisti väistyä siitä syrjemmäksi!

Hän potkaisi häikäilemättä Jyrki-sepän pois tieltä ja niin alkoi kaivaminen. Multa ja turpeet lentelivät nopeasti syrjään monen lapion heitteleminä. Hilippaa inhoitti tämä näky, mutta kumma uteliaisuus pidätti häntäkin paikallaan. Löytäisikö villi Timo jotakin tuosta salaperäisestä haudasta? Ja mitä hän löytäisi? Hilippa jäi kuin jäikin katsomaan haudan avaamista.

Ja tuokion kuluttua jo kajahtikin syvältä haudan pohjalta villin Timon riemastunut ulvahdus. Herra Henrikin aarrearkku oli paljastunut, ja lapioillaan koputtelemalla kuulivat kaivajat sen sisältä hopean helinää.

Sinä yönä juhlivat Vienan miehet perinpohjaisesti. Villi Timo oli löydöstään niin iki-ihastunut, että tarjosi Hilipallekin sovintoa ja pyysi häntä mukaansa maljoja kallistelemaan.

Hilippa ei kuitenkaan viihtynyt kauan Hovilan remuisassa juomaseurassa. Villi Timo tovereineen jäi sinne jatkamaan juhlia täydellä höyryllä, Hilippa pujahti toisten huomaamatta ovesta ulos. Hän kulki takaisin kirkkoharjulle ja jäi sinne katselemaan sammuvaa paloa.

Katto ja katonalaiset olivat jo romahtaneet alas, mutta hiileksi palaneet nurkat olivat vielä pystyssä. Samoin oli vielä paikallaan saarnatuoli. Se hehkui kekäleinä, ja Hilippa sai kumman mielikuvan: Nyt — juuri ilmestyy tuohon tulenpunaisena hehkuvaan saarnatuoliin Isä Jumalan enkeli ja sinkoaa ikuisen kirouksen hänelle — maanpetturille.

Hilipan piti ummistaa silmänsä, sillä hän pelkäsi tuota ilmestystä. Hän tiesi taivaan valtojen olevan oikeassa, hän oli kyllä kirouksen ansainnut, mutta samalla kertaa kai kirottaisiin hänen vanha taattonsa ja Ohtavaaran pakolaispirtissä elävä maammonsa — koko hänen orpo karjalaisheimonsa. Ja se oli Hilipan mielestä sentään liian kovaa. Jos piti tuleman kirouksen, niin Hilippa toivoi sen tulevan hänelle yksinään.

Nyt kuului romahdus ja pelästyneenä Hilippa avasi silmänsä Hän näki saarnatuolin luhistuneen kasaan, ja hiiltyneet nurkatkin lysähtelivät yksi toisensa jälkeen. Ja jokaisen nurkan kaatuessa syttyi kekälekasa kirkkaampaan liekkiin. Sen leimahteleva kajastus valaisi illan hämyssä yksinäisen miehen kärsiviä kasvoja.

Ja Hilippa ajatteli, että näin nopeasti oli palanut ja sammunut hänenkin elämänsä valkeus. Ei ollut hänellä enää mitään, kaikki... kaikki oli kai lopussa. Hän heittäytyi maahan ja painoi kasvonsa vanhan hautakummun turpeeseen. Ja polttavan sydänsurun nyyhkytys vavahdutteli tuon rotevan miehen hartioita.

VI.

VANGIT.

Aurinko tekee jo nousuaan tuolla Lautiaisen takaisella taivaanrannalla, kirkon rauniot ovat jo aikoja sammuneet, mutta yhä istuu Hilippa hievahtamatta vanhalla hautakummulla.

Pää käsien varaan painuneena hän istuu ja tuijottaa kulmat rypyssä sammunutta kekälekasaa. Hän on katumuksen tekijä, kuuro ja sokea kaikelle, mitä tapahtuu ympärillään. No, ehkä hän sentään kuulee lintujen liverryksen kirkkomaan vanhoista puista. Ehkä hän sentään huomaa runsaan aamukasteen, joka virkistävinä kultapisaroina helmeilee vanhojen hautakumpujen jokaisella lehvällä ja ruohonkorrella. Ne ovat katumuksentekijän mielenlaatuun soveltuvia, sekä tuo lintujen liverrys että raikas aamukastekin.

Mutta Hilipan olisi tänä aamuna pitänyt huomata ja kuunnella enemmänkin. Tuolta alhaalta Vienan miesten majapaikasta kuului kovaa meteliä ja rähinöimistä, siellä oli nyt tapahtumassa hirveitä asioita. Hilippa ei olisi istunut noin tylsänä ja turtuneena paikallaan, jos hän olisi aavistanut, mitä tihutekoja Hovilassa valmisteltiin.

Villin Timon miesroikaleet olivat hetkinen sitten tuoneet sinne vankeja, Lauri-papin, lautamies Olavin ja luutnantti Marcuksen. Pakomatkallaan olivat pikku pastori ja hänen uskolliset apulaisensa asettuneet nuotiolle; monta päivää ja yötä he olivat valvoneet yhteen menoon ja nyt he mielivät hetkisen levähtää ponnistuksistaan, mutta eivätkös siihen jo ennättäneet Vienan partaturilaat ja sieppasivat heidät vangikseen, kaikki kolme samalla kertaa.

Ja nyt heille valmistettiin surkeata kohtaloa. Vahvasti nuoriin köytettyinä he maata kellettivät Hovilan pihanurmikolla juopuneena rähisevän miesjoukon keskellä, ja villi Timo jakeli määräyksiään. Hän oli niin tukkihumalassa, että tuskin pysyi enää jaloillaan, mutta hänen häijyt vaistonsa olivatkin juuri nyt vireimmillään. Hän hykerteli käsiään ihastuksesta ja määräsi rakennettavaksi keskelle pihamaata kaakinpuun — kaikkia kolmea varten yhteisen kaakinpuun.

Tuo punaparta paholainen osasi hekumoida julmuudessaan. Nikotellen ja kuolan suusta valuessa hän teiskaroi vankiensa edessä ja irvisteli näille, että he ansaitsivat hiukan kiikuttamista. Oikea Vienan miesten kiikku valmistettaisiin heille ja he saivat uskoa, että siinä kelpasi kyllä ruotsienkin keinahdella, mutta sitä odottaessaan he saisivat katua syntejään.

Heidät vietiin vanhaan panimotupaan odottamaan kohtaloaan. Sinne heidät nakata rojautettiin laakakivipermannolle, tuohon samaan panimotuvan röttelöön, josta Lauri-pappi ja lautamies Olavi kaksi päivää aikaisemmin olivat vapauttaneet Kauro-vanhuksen ja Jehki-vaarin. Niin olivat osat vaihtuneet, itse he nyt saivat kelliä siellä nuoriin köytettyinä, eikä heidän kohtalonsa todellakaan näyttänyt valoisalta.

Lautamies Olavi ja luutnantti Marcus olivat jo jättäneet kaiken toivon, mutta pikku pastori luotti vielä Jumalansa apuun. Hän puheli tovereilleen, että Pielisen Karjalan kohtalo oli nykyjään heidän käsissään, eikä saattanut mitenkään olla Jumalan tahto, että heidän kaikkien pitäisi tuhoutua samalla kertaa. Toiset epäilivät hänen uskoaan ja arvelivat, että olisi kenties parasta valmistautua kuolemaan, mutta silloin kiivastui pikku pastori ja käytti voimakasta kieltä.

— Minä tiedän kyllä, mitä toivon ja uskon, sanoi hän. — Näinä aikoina on Jumala puhunut minun kauttani ja monta väkevää työtä olen saanut tehdä Hänen avullaan.

Jäisikö nyt työni näin kesken? Ei, siihen ajatukseen en voi mukautua.

— Tuskinpa vain Jumalan ihmettä tapahtuu. Ja muuhun meitä ei voi pelastaa kuin suoranainen ihme, virkahti lautamies Olavi.

— Sanotko sinä niin, lautamies Olavi? Epäiletkö sinä, ettei Jumalan ihmettä voisi enää tapahtua meidän päivinämme? tuiskahti pikku pastori ja jatkoi:— Tiedättekö, mitä minä ajattelen? Minä ajattelen Paavalia, meidän Herramme väkevää apostolia. Kuinka monta kertaa hänetkin heitettiin vankityrmään, mutta joka kerta avautuivat vankilan ovet ja hänet päästettiin siteistään, sillä hänen piti suorittaa suuri työnsä loppuun. Meidän työmme on kenties vähäinen sen rinnalla, mutta vähäisiäkin työntekijöitään suojelee Jumala elonaikaan asti.

Hän oli oikeassa. Pikku pastori oli kuin olikin oikeassa luottaessaan Jumalansa apuun. Kas, hänen vapauttamansa Kauro-vanhus oli jo touhussaan apua etsimässä. Jos Hilippa ei olisi istunut kirkkomaalla niin perin syventyneenä katumusharjoituksiinsa, olisi hän jo hyvän aikaa kuullut vanhan isänsä huhuilun. Lopulta sentään Kauro-vanhus löysi poikansa olinpaikan. Melkein kädestä pitäen hän sai nykäistä Hilipan hereille, ja ensin Hilippa ihmetteli, miksi taatto niin touhussaan tuli häntä häiritsemään.

Mutta kun Kauro-vanhus oli hätäisesti kertonut, mitä tihutekoja valmisteltiin Vienan miesten majapaikassa, heräsi Hilippa jo täydellisesti. Vai niin, että Lauri-pappi ja lautamies Olavi olivat villin Timon kynsissä? Ja että heille rakennettiin kaakinpuuta! No, se oli kyllä Timon tapaista, mutta katsottaisiinpa, eikö voitu enää mitään tehdä tuon roikaleen aikeiden estämiseksi.

Hilippa meni jo hyvää kyytiä kirkkoharjun rinnettä alas. Kauro-vanhus sai panna juoksua perässä pysyäkseen, ja siinä juostessaan hän lopetteli kertomustaan. Mutta Hilippa ennätti mennessään ajatella monta asiaa. Katumusharjoitukset olivat nyt tyystin unohtuneet hänen mielestään, oli herännyt eloon entinen Hilippa, joka osasi hädän hetkellä toimia ripeästi ja liikoja aprikoimatta.

Taakseen vilkaisten hän kysyi isältään, missä olivat Jehki-vaari ja hänen Riiko-serkkunsa. Ja kun sai tietää näiden jääneen pappilaan, käski hän isänsäkin juosta sinne.

— Ja varustakaa vene lähtökuntoon, määräsi hän, — paras vene, minkä sieltä rannasta satutte löytämään.

Kauro-vanhus jo erosi hänestä lähteäkseen täyttämään hänen käskyään. Kauro totteli sokeasti poikaansa, hän oli aina ihaillut Hilippaa ja kun hän nyt vain vilaukselta sai nähdä poikansa kasvot, tiesi hän varmasti, että Hilippa vapauttaisi vangit villin Timon kynsistä. Hän ei jäänyt aprikoimaan, millä tavoin Hilippa kykenisi sen tekemään, hän lähti nopeasti täyttämään Hilipan määräystä. Mutta Hilippa pysähdytti hänet vielä ja antoi lisäohjeita.

— Hei, taatto, kuulehan vielä pari sanaa, hoihkaisi hän. Se vene on kierrätettävä Mikonsalmen kautta tuonne Lautiaisen puolelle. Kuulitko — Lautiaiseen on vene vietävä!

— Hyvä, hyvä, sinne viemme!

— No, juokse nyt, taatto. Mutta katsokaa, että joudutte sukkelaan!

Mennessään Hovilaan ajatteli Hilippa, että kenties Isä Jumala auttaisi häntä tällä kertaa. Hän oli kyllä tehnyt pimeitä tekoja, mutta nyt hän oli menossa hiukan korjaamaan jälkiään. Niinpä juuri, hänelle oli nyt annettu vihoviimeinen tilaisuus, ja nyt jos milloinkaan hänen piti toimia.

Pihamaalla kohtasi Hilippaa yllättävä näky. Siinä oltiin yhä kaakinpuun rakentamistouhussa, mutta työ näytti sujuvan perin hitaasti. Paras osa rakennusmiehistä kelli jo autuaan juopumuksen uuvuttamana nurmikolla. Siinä oli miestä kuin luokoa makaamassa ja loputkin olivat ihan viimeisillään. Kirves ei totellut enää pitelijäänsä, kaakinpuu ei asettunut keinolla eikä millään kunnollisesti pystyyn sille kaivettuun koloon. Milloin oli toinen, milloin toinen poikkipuu vinossa, milloin itse pylväs pahoin kallellaan. Horjuen ja lankeillen, toisiaan sysien ja sadatellen häärivät miehet sen ympärillä.

Ei ainoakaan noista ahertajista huomannut tulijaa. Hilippa näki kaikesta, että nousevan auringon lämpö sammuttaisi tuossa tuokiossa noiden miekkosten viimeisenkin tarmon kipinän, mutta missähän kunnossa mahtoi olla itsensä villin Timon juomaseura? Hän pujahti miesten ohitse päärakennuksen puolelle ja kurkisti siihen huoneeseen, johon hän oli jättänyt Timon lähimpine ystävineen mellastamaan.

Ja siellä oli näky vielä autuaampi: Koko huone lainehti viinaa ja tahmeaksi hyytynyttä rommia, ja juomalätäköissä, ken mitenkin sortuneena, kuorsata jyristi kilpaa uneen uupuneita Vienan miehiä. Vain itse urhojen päällikkö oli vielä istuallaan, nojasi kyynärpäillään raskaasti pöytään, ja hänen edessään oli sekä kaatuneita että täysinäisiä juomamaljoja. Herra Henrikin kalleudet oli pantu käytäntöön, Hilippa näki hyvin, että niitä oli tuossa pöydässä ihailtu, mutta nyt oli Timonkin ajatuksenjuoksu nähtävästi jo raukeamassa. Älyttömästi hän tuijotti eteensä ja soperteli yksikseen, mitä lie soperrellut.

Hilipan ilmestyminen huoneen ovelle sai hänet sentään hieman elostumaan. Hän yritti nousta jaloilleen, mutta jalatpa kieltäytyivät isäntäänsä tottelemasta, miekkonen horjahti pahasti ja vain tarmokkain ponnistuksin hän pääsi takaisin äskeiseen asemaansa. Rytäkässä meni jälleen kumoon yksi hopeainen juomamalja ja sen sisältö hulahti yli pöydän reunan urhon syliin, mutta Timo vain viittasi raukeasti kädellään ja soperteli:

— Näetkös, Hilippa-ystäväni, me olemme hieman ry-ryypiskelleet... maljoja maistaneet olemme. Hi-hik, Vienan urhot ovat nyt hu-humalassa!

Hilippa yritti painaa oven kiinni, mutta Timo ehätti häntä pidättämään.

— Meillä on va-vankeja... vankeja! jankkasi hän toimessaan. — Miehet rakentavat kaakinpuuta... ke-keinulautaa ruotseille. Mene, me-mene sinä valvomaan, jotta työ tulee tehdyksi. Minä tässä hi-hik... hieman selvitän ja tulen... ke-keinuttamaan!

Hilippa nyökkäsi ymmärtäneensä toivomuksen ja painoi oven kiinni. Hän kulki rohkeasti pihamaan ylitse, harppaili maassa kellettävien miesten keskitse ja meni vanhan panimotuvan luo. Jo äsken tullessaan hän oli pannut merkille, että siellä oli vartijoita ja siitä hän oli päätellyt, että siellä mahtoivat vangit olla säilössä.

Jouduttuaan nyt panimotuvan luo hän näki vartijoiden kuorsaavan istuallaan seinänvierellä. Aurinko paistaa helitteli siihen seinää vasten niin lämpimästi, että miehiltä oli jäänyt suuri viinapullo aivan keskeneräiseksi.

Särkynyt ovi oli jotenkin pönkittämällä saatu paikalleen, mutta Hilippa pelkäsi, että makeata humalaansa nukkuvat vartijat voisivat havahtua, jos hän rupeaisi siitä sisään pyrkimään. Ei, parasta oli pysyä varovaisena viimeiseen asti. Hilippa kiersi vankilan toiselle seinustalle ja avasi siellä ikkunaluukun.

— Hei, miehet, mitenkäs siellä jaksetaan? kuiskasi hän pannen sormen suulleen merkiksi, että piti puhella hiljaa.

Kaikki kolme köysiin käärittyä miestä tuijottivat ihmetellen häneen, mutta Hilippa ei tuhlannut aikaa joutaviin selityksiin. Hän tunkeutui ahtaasta ikkunasta sisään ja alkoi tuppipuukollaan leikata rapsia miesten köysiä.

— Nyt on kysymys siitä, kykenettekö liikuttelemaan jalkojanne? sanoi hän. — Vienan urhot ovat hetkiseksi nukahtaneet ja sillä aikaa me voimme lähteä hieman kävelylle.

— Tulitko sinä, Hilippa, meitä vapauttamaan? kysyi pikku pastori.

— Ka niin tulin. Jos onnistuisimme vain täältä nopeasti livahtamaan tiehemme, selitti Hilippa ja joudutti jo Lauri-pappia kiipeämään ikkunasta ulos. — Kas näin, minä autan, sanoi hän ja neuvoi papin tarraamaan käsillään seinänvierellä kasvavan pihlajapehkon oksiin.

— Minä tiesin, että näin kävisi, mutisi pikku pastori mennessään. — Minä olin varma, että Jumalan avulla pääsisimme vapauteen. Ja jos oikein toden sanon, niin minä melkein odotinkin sinua, Hilippa-poikani. Oletko jo tavannut isäsi täällä Nurmeksessa? — Olen kyllä tavannut. — Sepä hyvä, kun tapasit. Mutta autahan nyt toisiakin, minä tulen jo mainiosti toimeen omin voiminkin. Ja puhelemisen kai saamme jättää tuonnemmaksi.

Leveähartiainen lautamies Olavi ei tahtonut mitenkään mahtua ahtaasta ikkunasta kulkemaan. Hän tuli ulos vaatteet revenneinä ja kylkiluut pahoin rutistuneina, mutta ei ollut aikaa jäädä siinä vaurioita ihmettelemään. Kun luutnantti Marcus ja viimeisenä Hilippakin olivat työntyneet ulos, lähti koko joukko hiipimään herra Henrikin ruispellon piennarta myöten kirkkoharjulle päin.

Lautamies Olavi ja luutnantti Marcus olivat vangittaessa tehneet ankaraa vastarintaa ja niinpä heitä olikin kovakouraisesti rusikoitu. Sekä siitä että yllättävästä vapautuksestaan he olivat vieläkin pökerryksissä. Heillä oli täysi työ totutella jalkojaan kävelemiseen, mutta pikku pastori ei ollut tietääkseen koko seikkailusta. Hän kävellä viuhtoi ketteränä ja iloisena Hilipan rinnalla ja kyseli tältä innokkaasti sodan vaiheita vihollisen puolella.

He kulkivat nopeasti kirkkomaan ohi ja siinä kertoi Hilippa kaikista yöllisistä tapauksista. Hän mainitsi myös oman arvelunsa kirkon polttamisesta ja pikku pastori nyökkäsi hyväksyvänsä tämän arvelun.

— Niin on asia, herra Henrikki on oikea Belialin poika, mutisi hän. — Häpäisi ensin kirkkomaan, kätki siunattuun maahan ryöstämällä kootut aarteensa ja sitten vielä Herran temppelinkin poroksi poltti. Mutta niin totta kuin taivaan Jumala elää, minä paljastan vielä kerran hänen kavalan juonittelunsa.

Pikku pastorin silmät säkenöivät. Hän olisi kai haltioitunut enemmänkin puhumaan herra Henrikin vehkeilyistä, mutta onneksi hän muisti ajoissa Britan, ja silloin hän katsoi tarpeelliseksi kääntää keskustelun Hilipalle mieluisampiin asioihin. Hän kertoi, että Brita oli kai nyt jo hyvässä turvassa ja parantumaan päinkin hän oli. Niin oli se asia, Hilipan ei pitäisi liikaa murehtia Britan kohtaloa. Hilipan omat erehdykset taasen oli nyt korjattu ja kaikki asiat järjestyisivät hyvälle tolalle, kun tämä onneton sota kerran päättyisi.

Lautiaisen rannassa oli Kauron ja tämän toverien tuoma vene odottamassa. Lautamies Olavi ja luutnantti Marcus kehoittivat Hilippaa lähtemään mukaansa, mutta Hilippa pudisti päätään.

— Ei, minä jään vielä tänne, naurahti hän. — Jos nyt pakenisin, niin se herättäisi epäluuloja ja mitenkä kävisikään silloin näiden? — Hän viittasi isäänsä ja Jehki-vaariin. — Sitäpaitsi on koko muukin sukuni siellä vainolaisen puolella — vanha maammoni ja kaikki. Ei, minulla on vielä paljon tekemistä, mutta ehkäpä kerran tulenkin teidän puolellenne.

— Ja luuletko nyt selviäväsi epäluuloista? epäili lautamies Olavi.

— Enköpä selvinne. Saamme nähdä! naurahti Hilippa, ja entinen yltiöpää vilahti hänen katseestaan.

Pikku pastori puristi lujasti Hilipan kättä. — Sinä olet uljas mies, Hilippa-ystäväni, sanoi hän. — Sinä selviät kyllä kaikista vaaroista Jumalan avulla, ja minä olen samaa mieltä kuin sinäkin: paikkasi on vielä siellä — oman heimosi keskuudessa. Siellä sinä voit tehdä näinä aikoina paljon enemmän kuin meidän puolellamme.

Hilippa ymmärsi enemmittä puheitta, mitä häneltä odotettiin. Hänen tehtävänään oli vaikuttaa Pielisen karjalaisrahvaan keskuudessa siihen suuntaan, että tämä rahvas pysyisi mikäli mahdollista erossa rajantakaisista ystävistään. Hän ymmärsi kyllä tehtävänsä vaikeuden, mutta jotakin hän uskoi sentään saavansa aikaan. Mutta pikku pastori muisti eron hetkellä vielä toisenkin tärkeän tehtävän. Hän pyysi Hilipan tyystin tarkastamaan Brahean valtauksessa venäläisten ja Vienan miesten käsiin joutuneen sotasaaliin, mikäli se ei ollut vielä kadonnut rajan taa. Tuosta sotasaaliista pitäisi Hilipan etsiä kirkon omaisuutta, ennen kaikkea kreivi Pietarin lahjoittamaa Raamattua, jonka kohtalosta pikku pastori oli kovin huolissaan.

Hilipan Riiko-serkku muisteli nähneensäkin tuon suuren kirjan Braheassa. Kaupungin palon aikana olivat Vienan miehet koonneet sotasaalistaan suuriin kasoihin herra Henrikin virkatalon pihamaalle, ja yhdessä noista tavarakasoista hän muisteli nähneensä tuon kreivi Pietarin lahjoittaman kirjan.

— Jos tuo kirja vain on palosta pelastunut, niin löydämme sen kyllä, sanoi Hilippa varmasti. — Mitäpä Vienan miehet ja venäläiset kirjoista — hopeata he etsivät ja muita kalleuksia, kirjoista he viis välittävät.

Hän lupasi lähteä heti Braheaan tuota kallista kirjaa etsimään, mutta sitä ennen hänen piti vielä pistäytyä Vienan miesten majapaikassa. Siellä alettaisiin kai vähitellen valveutua ja Hilippa ajatteli, että hänen oli parasta olla silloin saapuvilla.

Ankara nousikin hälinä Hovilassa, kun vankien pako huomattiin. Villi Timo raivosi suu vaahdoten, ruoski omin käsin nukkumasta löydettyjä vartijoita ja toimitti luotetuimmat miehensä ajamaan paenneita takaa. Mutta tämä touhu osoittautui hyödyttömäksi, Lauri-pappi ja hänen molemmat toverinsa olivat hyvin käyttäneet saamansa etumatkan, ei heitä enää voitu tavoittaa.

Silloin Vienan miesten päällikkö rupesi epäilemään Hilippaa. Vähitellen hänen kohmeloisissa aivoissaan selkeni hämärä muisto Hilipan kummallisesta käyttäytymisestä juominkien aikana. Ensin oli Hilippa kadonnut ja sitten ilmestynyt takaisin, juuri hänen ja miestensä suurimman väsymyksen hetkellä. Piru tiesi, vaikka Hilippa-lurjus silloin olisi auttanutkin ruotsit pakenemaan.

Kun villi Timo oli päässyt tähän asti, sai Hilippa pian kuulla, mitä hänestä ajateltiin. Toistamiseen herjasi Timo häntä miestensä kuullen kavalluksesta, mutta Hilippa oli jo valmistautunut tähän syytökseen. Hän astui sotatoverinsa eteen ja sanoi lempeästi:

— Sinä olet aika räkänokka, Timo-ystäväni. Jos sattuu vastoinkäyminen, niin aina sinä olet valmis syyttämään minua. Olisi kenties parempi, jos parantaisit ensin kohmelosi ja tulisit sitten vasta toisia herjaamaan.

— Herjaan milloin herjaan ja sinä saat pitää hyvänäsi! rähähti Vienan mies.

— Ja sinä saat myös pitää hyvänäsi, jos minä hiukan niistän sinua. Räkänokkia täytyy aina niistää, kas, tällä tavalla! ja Hilippa antoi sotatoverilleen niin voimakkaan tällin, että tämä lensi hyvän matkan päähän nurmikolle ja jäi siihen vähäksi aikaa haukkomaan henkeään.

Hilipan peloton esiintyminen yllätti koko Vienan miesten joukon. Ei ainoakaan käsi kohonnut puolustamaan päällikköä, ja jos Hilippa olisi halunnut käyttää hetken lumousta hyväkseen, olisi hän epäilemättä voinut nujertaa täydellisesti sotatoverinsa. Timo näytti tällä hetkellä miesten silmissä kaikelta muulta kuin sankarilta. Hilippa oli sanonut häntä räkänokaksi ja se nimitys sopi mainiosti. Mikäpä muu villi Timo olikaan kuin räkänokka, pahainen rähisijä, mutta Hilippa oli varma ja peloton — seisoi tuossa kuin puolijumala heidän edessään. Siinähän oli sankari — oikea päällikkö. Muutamia voimakkaita sanoja vain, muutamia repäiseviä eleitä, ja Timosta olisi tullut virkaheitto. Hilippa olisi innostusta ulvoen ylennetty joukon johtajaksi.

Hilippa ei tuota asemaa unelmoinut, mutta hän nujersi kyllä toisella tavalla sotatoverinsa. Kun Timo alkoi vähitellen saamastaan iskusta tointua, meni Hilippa toistamiseen hänen eteensä ja ilmoitti lähtevänsä Braheaan.

— Siellä on vojevodi — oikea venäläisruhtinas päällikkönä, sanoi hän yhtä paljon miehistön kuin Timon kuultavaksi, — ja minä haluan tietää, mitä hän ajattelee tällaisesta komennosta. Vojevodi on osoittanut minulle ystävyyttä, ja nytkös minua herjataan herjaamasta päästyäkin, mutta siitäpä minä teen lopun. Saat uskoa, Timo-ystäväni, sanoi hän, — en parjaa sinua yhtään liikaa. Pakisen vain totuuden vojevodille!

Timo näki koko miesjoukon kuuntelevan pelkkänä korvana ja hänen polvensa kävivät merkillisen voimattomiksi. Hän ajatteli, että Hilipan suu pitäisi nyt tukkia ainaiseksi, mutta hän huomasi hyvin, ettei saisi noista ympärillä seisovista miehistä ketään auttajaksi.

Hilippa omaisineen lähti jo samana päivänä Braheaan. Kun hän ohjasi venettään Pielisen ulapalla, leikki hänen huulillaan entinen yltiöpään hymy. Hän tunsi nyt jälleen olevansa väkevä, ja tuon väkevyyden oli antanut hänelle lyhyt keskustelu pikku pastorin kanssa.

VII.

SUKULAISPAPPILA.

Koko kesän riehui sodan myrsky Pielisen Karjalassa ja sen rajut mainingit tuntuivat hyvin Sotkamon pieneen kirkonkylään asti. Siellä kuhisi pitkin kesää Pielisen puolesta tulleita pakolaisia ja Kajaanista lähetettyjä puolustusjoukkoja; koko kylä oli ääriään myöten väkeä täynnä, saunoissa ja riihissä ja heinävajoissakin asuttiin. Ihmiset saivat olla hyvin kiitollisia, kun löysivät edes jonkinlaisen katon päänsä päälle.

Helga-rouva tyttärineen ja muutamine palvelijoineen asui pappilan vanhassa vierastuvassa. Aikanaan tämä suoja oli ollut pappilan päärakennuksena, mutta jo monta vuotta sitten oli rakennettu uusi, paljon suurempi papin asunto, ja vanha oli jäänyt satunnaisten vieraiden majoituspaikaksi.

Siihenkin tarkoitukseen oli tämä pieni, kaikkiaan kolme vähäistä huonetta sisältävä rakennus kehnon puoleinen. Se oli jo lahoamassa nurkilleen, katto oli ränsistynyt, niin että kovalla sateella ei tahtonut huoneissa kuivana säilyä, ja laakakivirappusetkin olivat jo hajonneet. Eräs leveä rappukivi oli asettunut poikittain pystyyn aivan kynnyksen eteen; huonojalkainen Helga-rouva sai joka kerran kulkiessaan keinotella pitkän aikaa, ennenkuin pääsi tuon esteen ohitse.

Talon palvelijat sanoivat tätä rakennusrähjää »kerjäläistuvaksi», ja tämä nimitys kyllä ilmaisi, minkälaisia vieraita sinne tavallisesti majoitettiin. Mutta nyt oli kerjäläistupa kohonnut kerrassaan arvossa, sinne löysi tyyssijansa talon isännän sisarpuoli omaisineen.

Magnus-pastori selitteli laveasanaisesti, että täällä saisi Brita olla paremmin rauhassa kuin toisissa rakennuksissa, ja se oli kyllä tavallaan totta. Vanha vierastupa oli kokonaan syrjässä pappilan muista rakennuksista, sakeaksi hyötyneen metsikön suojassa. Siellä sai Brita todellakin olla rauhassa, aivankuin piiloon kätkettynä toisten pappilan asujainten silmiltä.

Ja sittenkin kiusasi Magnus-pastoria sukulaistensa asuminen kattonsa alla. Kerran hän toden perästä harkitsi Britan lähettämistä kauas salolle, jossa oli pappilan karjamaja. Silloin odotettiin pappilaan vieraita Kajaanista, ja Magnus-pastori oli huolissaan, mitä nämä vieraat sanoisivatkaan, kun saisivat tietää hänen antavan talossaan suojaa haureuden syntiin langenneelle naiselle. Hän puhui asiasta Helga-rouvallekin, jankkasi tapansa mukaan pitkän aikaa, mitenkä olisi kaikkien edun mukaista, jos Brita saataisiin toimitetuksi pois talosta kajaanilaisten arvohenkilöiden vierailun ajaksi.

Helga-rouva jäi ylen pelästyneenä tuijottamaan veljeensä, ja silloin tämä alkoi peräytyä ehdotuksestaan. Hän tuli todellakin hiukan hämilleen, räpytteli likinäköisiä silmiään ja mutisi partaansa:

— No niin, enhän minä aivan totta tarkoittanut. Ei liene sopivaa Britan lähettäminen karjamajalle, mutta käsitähän minua kuitenkin. Minulla on seurakuntani ja minä olen sielunpaimen... sie-lun-paimen, venytti hän korostaen. — Täällä seisotetaan häpeäpaalussa salavuoteuden harjoittajia... hä-peä-paalussa. Ja nyt asustaa pappilassani sellainen.

— Ja hennoisitko sinä panna Brita-rukankin häpeäpaaluun — nykyisessä tilassaan? kysyi Helga-rouva, ja hänen silmänsä revähtivät selälleen kauhusta.

— Enhän minä sitä, että Britan... että Britankin pitäisi seisoa häpeäpaalussa. Mutta käsitähän, sisko kulta, minun pitää huolehtia niin monesta asiasta. Oman asemani ja seurakuntani vuoksi, näethän... kaikesta pitää huolehtia.

Hän jaaritteli vielä hyvän aikaa pappilansa maineesta ja Britan lankeemuksesta ja antoi Helga-rouvan jäädä siihen vakaumukseen, että hänelle tehtiin todellakin suuri armotyö, kun ei karkoitettu Britaa karjamajalle.

Helga-rouva pelkäsi koko ajan, että Brita ärsyttäisi Magnus-enonsa kärkevillä sanasutkauksillaan. Britan ajatusmaailma oli jo hyvää kyytiä selkenemässä, mutta niinkuin usein on tällä asteella olevien hermosairasten laita, ei Britakaan osannut pitää kieltään kurissa. Ajatus välähti hänen aivoihinsa, katkonainen ajatus, ja siinä tuokiossa Brita sanoa päläytti julki tuon ajatuksensa.

Britan kieli olisi todellakin voinut saada aikaan paljon turmiota, mutta Magnus-eno poikkesi hyvin harvoin tuonne Britan piilopaikan puolelle. Ja Brita puolestaan viihtyi mainiosti vanhassa hökkelissä. Sitä ympäröivät joka puolelta rehevinä kasvavat villiruusu- ja vaapukkapensaikot sekä tuomi- ja pihlajapehkot, ja melkein pihamaalle avautui suuri järven selkä. Tuo oli kaikki kaunista ja viihtyisää, ja vaikka rakennus itse olikin ruma ja turvekattoinen, niin soveltui se mainiosti tähän villinä rehoittavaan ympäristöön.

Brita kuvitteli mielessään, että tämä oli kuin ilmetty tonttujen asunto. Ja hänhän olikin nyt tonttujen vieraana — vuorenpeikon vankina. No, hänen Magnus-enonsa oli kyllä hiukan lammasmainen vuorenpeikko, ei mikään oikea peikko, mutta soman vankilan oli Magnus-eno osannut hänelle järjestää. Ei hän kaivannut mitään parempaa.

Jos Brita halusi ihailla kaunista näköalaa, tarvitsi hänen kulkea vain vähän matkaa järven rantaa pitkin. Silloin joutui hän kauniiseen niemeen, jossa oli Sotkamon vanha hautausmaa. Ja sielläpä hän tapasi oikean tontunkin. Se oli vanha haudankaivaja, pieni ukon käppyrä — oivallinen tonttu kaikin puolin. Heistä tuli vähitellen hyvät ystävät, he ymmärsivät mainiosti toisiaan. Niinpä he olivat aivan samaa mieltä Magnus-enosta. Kun Brita sanoi, että eikös Magnus-enon messuaminen ollut kuin ilmettyä lampaan määkimistä, nauraa hihitti ukko lystikästä nauruaan ja sanoi:

— Oletpas sinä, Brita-neito, sukkelasanainen. Aivan maalaat Magnus-pastorin ilmieläväksi mäkättäjäksi; — Mutta hetkisen naurettuaan hän siristi viekkaasti silmiään ja puheli salaperäisenä: — Eikös totta, tämän me pidämme omana tietonamme? Emme hiiskahda sanaakaan Magnus-pastorille hänen mäkättämisestään.

Toinen Britan tuttavuus oli seurakunnan vanha lukkari, jonka asunto oli myös aivan hautausmaan vieressä. Hänkin tuli usein saattelemaan Britaa ja kuunteli mielellään sairaan tytön lennokkaita ajatuspäätelmiä. Hän oli pitkä ja luiseva vanhus, tämä kirkonmies. Aikanaan hän oli ollut sotilaana ja siltä ajalta hänellä oli kotonaan runsas kokoelma vanhoja ratsupistooleja ja ruostuneita miekkoja. Välistä hän vei Britankin katselemaan näitä aarteitaan ja silloin hän voi kerrassaan innostua sotaisiin muisteloihinsa.

— Jospa olisin nuorempi mies, sanoi hän, — niin lähtisin minäkin tästä tappelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta. Menisin Nurmekseen ja liittyisin siellä lautamies Olavin talonpoikiin. Hän kuuluu olevan oikea sankari.

— Pikku pastori on vielä suurempi sankari, ilmoitti Brita ja hänen silmänsä leimahtivat.

— Oikein sanottu, oikein sanottu, hän on Jumalan mies parasta lajia.

— Onkos Magnus-pastorikin Jumalan mies parasta lajia? iski Brita kielevästi.

— No, mitäs me nyt Magnus-pastorista — annetaan hänen olla rauhassa. Hän kaitsee laumaansa omalla tavallaan... omalla tavallaan. Mikäpäs siinä!

Vähitellen alkoivat pakolaiset palata takaisin kotiseudulleen. Elokuun lopussa saatiin tieto, että vainolainen oli jo väistymässä Nurmeksen puolen kylistä, ja tämä ilosanoma sytytti uuden toivon pakolaisten mieliin. Jokainen kiiruhti niin nopeasti kuin mahdollista elinmailleen nähdäkseen, olivatko edes huuhtaraateet säilyneet sotkemattomina.

Helga-rouvakin jo ajatteli paluuta Nurmekseen, mutta silloin juuri tapahtui Britan synnytys. Se tuli ennen aikojaan, Brita oli mennyt nuoremman Ingrid-siskonsa kanssa järven rantaan vaatteita pesemään ja siinä hän oli kai ollut varomaton. Alkoivat ankarat poltteet ja ne päättyivät, niinkuin päättyivät. Pienokainen tuli maailmaan, salavuoteuden hedelmä tuli maailmaan.

Luisevakätinen lukkarisotilas oli apuna synnytyksessä. Hän kelpasi sellaisiinkin tehtäviin ja ilman hänen apuaan olisi kai Britan henki ollutkin suuressa vaarassa. Nyt päättyi sentään kaikki onnellisesti, vieläpä lapsikin jäi elämään. Poikalapsi oli tuo synnissä siitetty ihmistaimi, ja kovin vähän iloittiin tämän lapsosen kehdon ääressä. Nuoren äidin isä, itse herra Henrikki ei ollut edes saapuvilla. Hän näytti tänä kesänä kokonaan unohtaneen perheensä, vain yhden kerran hän oli pikimmältään pistäytynyt Sotkamossa. Ja nimenomaan tällä kertaa olikin kai parempi, että herra Henrikki oli unohtanut perheensä. Jos hän olisi ollut läsnä, olisi saattanut tapahtua mitä hyvänsä.

Magnus-pastori kastoi lapsen viipymättä, aivankuin kaikilta salaa. Ei edes papin omasta perheestä ollut ketään läsnä kastetilaisuudessa. Vain luiseva lukkari oli vaimoineen ja vanha haudankaivaja, nuo molemmat Britan ystävät, ja hepä saivatkin olla todistajina ja kummeina.

Magnus-pastori luki kasteluvut kaikkein lyhimmän kaavan mukaan. Se oli todella hätäkaste kaikkein alastominta lajia, ja Helga-rouva ymmärsi hyvin, mihin veli pyrki: Annettiin Jumalalle merkki, suoranainen kehoitus, että Hän suuressa armossaan korjaisi viipymättä luokseen tämä ihmistaimen. Ole armelias muka, tule leikkaamaan viljasi! He puolestaan tekivät tehtävänsä, jotta kaikki tapahtuisi oikeassa järjestyksessä.

Liekö sitten Jumala ymmärtänyt väärin ihmisten toivomukset, mutta pienokainen ei ottanutkaan kuollakseen. Se oli kyllä ensimmäisinä elinpäivinään surkea nähdä, laiha ja ryppyinen kuin kokoon puristettu rukkasnahka eipä todellakaan olisi luullut mokomasta luomuksesta olevan eläjäksi. Mutta elinvoimaa oli kuin olikin tuossa keskentekoisessa ihmistaimessa, se hamusi itsepintaisesti nuoren synnyttäjänsä rintoja, se koetti viimeiseen tippaan imeä vähäisen muonamääränsä. Mokoma ipana, se mahtoi ymmärtää, että tässä oli ryhdyttävä tositoimiin, jos mieli elää.

Ja ihme tapahtui, se virkosi elämään täydellä höyryllä. Se lihoi ja pulskistui päivä päivältä; parin viikon kuluttua oli se jo oikein säädyllinen kapalolapsi ulkonäöltään, ja luiseva lukkarisotilas vakuuttelu Helga-rouvalle, että siitä kehkeytyisi kerran oikea ihme miehekseen. Hän oli ylpeä, kun oli ollut auttamassa tätä pikku miestä maailmaan, mutta Magnus-pastori ei enää näyttäytynytkään. Hän oli vihoissaan ja loukkaantunut, kun Jumala suvaitsi ilvehtiä hänen kustannuksellaan.

Brita oli mennyt aika heikoksi, mutta nopeasti hänkin tointui lapsivuoteestaan. Ja vielä enemmänkin tapahtui: Brita parantui nyt tuota pikaa myöskin sielullisesta sairaudestaan. Kun pikku miehen silmät alkoivat kirkastua ja tulla tarkkaaviksi, niin yhtä rintaa kirkastui Britankin katse. Tuo sumu tai muu kaihi, joka oli peittänyt Britan sielun hämäryyteen, hävisi kuin konsanaan sumu häviää päivän lämpimien säteiden edessä.

Tätähän saattoi kyllä odottaakin. Britan sairaus oli eroamattomassa yhteydessä raskaudentilan kanssa, ja kun raskaudentila meni ohi, parani sairauskin. Niin, oikeastaan se oli selvä asia, mutta yhtäkaikki Helga-rouva piti Britan äkillistä parantumista Jumalan suurena ihmeenä, ja se saattoi hänet monenlaisiin ajatuksiin. Helga-rouvakin oli näet sydämensä syvyydessä toivonut lapsosen kuolemaa, ja nyt hän sai äkkiä nähdä, että Jumalan aivoitukset olivatkin vallan toiset. Häntä oli ojennettu kaikkiviisaan lujalla kädellä, ja hän tunsi nöyryyttä sydämessään.

Brita alkoi sanoa pikku miestä Hilipaksi, mutta tämä ei ollut ensinkään sama nimi, mikä pienokaiselle oli kasteessa annettu. Ei sinne päinkään, Magnus-eno oli kastanut lapsen Samueliksi, profeetta Samuelin mukaan. Mene tiedä, vaikka hän lie keksinyt tuon raamatullisen nimen ovela puijaus mielessään. Annetaan muka lapselle sellainen nimi; paremmin kelpaa Jumalan korjattavaksi.

Britalla oli ehkä hämärä, hyvin hämärä muisto kastetilaisuudesta. Hän oli silloin ollut vielä sekapäinenkin, ja kaiken lisäksi hän oli ollut puolitajuton ankaroiden synnytystuskiensa jälkeen, niin ettei hänen muistamisestaan ollut paljon taikaa. Mutta jotakin hän ehkä muisti Magnus-enon seisomisesta vuoteensa ääressä, kastemaljasta ja hätäisistä, unettavista kasteluvuista. Sen Brita muisti selvästi, että kasteluvut olivat häntä unettaneet, ja hän muisti silloin ajatelleensa, että Magnus-enon saarnatkin olivat yhtä unettavia.

Sen enempää ei Brita vaivannut päätään noilla muistoilla. Hän nimitti pojuaan Hilipaksi, ja hänen vakava aikomuksensa oli antaa kerran pikku miehelle isän nimi. Hän tiesi, että Hilippa oli sama kuin Filip luterilaisen kalenterin mukaan, ja se oli kyllä kaunis nimi. Pikku miehen ei tarvitsisi hävetä sitä missään tapauksessa.

Mutta kun Helga-rouva oli aikansa kuunnellut nuoren synnyttäjän lepertelyä pienokaiselleen, rohkaisi hän vihdoin mielensä ja ilmoitti, että lapsen nimihän oli Samuel. Sen nimen oli Magnus-eno antanut hätäkasteessa.

Brita katseli pitkään äitiinsä ja pudisti päätään.

— Ei, tätä pikku miestä ei sanota Magnus-enon antamalla nimellä, sanoi hän. — Minä tiedän kyllä, minkä vuoksi Magnus-eno kiiruhti pojuani kastamaan: Hän kai toivoi lapseni kuolemaa, mutta niinpä ei käynytkään. Ja nyt saa Magnus-eno tyytyä siihen, että hänen antamansa nimi unohdetaan.

Helga-rouva nieleskeli kyyneleitään ja yritti vielä puolustaa veljeään.

— Mitäpä tuosta enää, hymyili Brita äidilleen. Monestihan tapahtuu, että hätäkasteessa annettu nimi muutetaan toiseksi. Ja voimmehan tehdä Magnus-enollekin mieliksi. Annetaan pojulleni toiseksi nimeksi Samuel.

— Filip Samuel — sehän kuuluukin komealta. Vai mitä ajattelet, äiti?

Brita tahtoi olla jalomielinen. Hän ymmärsi kyllä, mitä nöyryytyksiä äiti oli saanut kärsiä hänen vuokseen. Isäkin oli kai raivonnut äidille aikalailla, vaikka hän ei muistanutkaan niin tarkoin viime aikojen tapahtumia. Sen hän siihen sijaan näki joka päivä, miten alentavasti Magnus-eno kohteli äitiä. Ei ollut äidin olo todellakaan helppoa täällä vieraissa, ja sentään äiti vielä koetteli puolustella velipuolensa tökeröä käyttäytymistä.

Se oli uhrautuvaisuutta. Äiti osasi todella uhrautua ja Brita ajatteli heltyneenä, että hänenkin piti kai hiukan uhrautua. Niin, äiti sai kernaasti ilmoittaa Magnus-enolle, että Samuel hyväksyttiin pojun toiseksi nimeksi empimättä.

Pikku mies oli jo neljän viikon ikäinen. Ja niin tuli Lauri-pappi tervehtimään Helga-rouvaa ja Britaa.

Lauri-pappi oli ollut koko kesän Nurmeksen puolessa taistelevien talonpoikain joukossa ja nyt hän oli tullut noutamaan perhettäänkin takaisin sinne. Lauri-papin omaiset olivat asuneet Sotkamon ruununtilojen vuokraajan luona, joka oli hänen sukulaisiaan. Siellä sai pikku pastori myös kuulla Britan synnytyksestä ja heti kiiruhti hän pappilaan.

Vallan ihmeisiinsä tuli pikku pastori huomatessaan, mihin syrjäsoppeen Helga-rouva tyttärineen oli piilotettu. Tapansa mukaan hän sanoi ajatuksensa suoraan virkaveljelleen, moitti tätä kiivaasti joutavasta arkuudesta. Ja kun toinen yritti puolustella itseään, tuhautti pikku pastori halveksivasti nenäänsä ja viittasi kädellään.

— En ole tullut tänne riitelemään, sanoi hän. — Ja nyt saat kernaasti pysyä omissa huoneissasi, minä menen kärsivien majaan — viemään sinne hiukan lohdutusta! Hän osasi todellakin lohduttaa. Helga-rouvakin tuli oikein iloiseksi Lauri-papin vierailusta. Ja Brita oikein säteili onnesta saadessaan ensi kerran sydämellistä osanottoa ja ymmärtämystä.

Lauri-papilla olikin paljon puhumista. Britalla oli vain hämärä muisto viime aikojen suurista tapahtumista, aivankuin sarja häilyviä unikuvia, mutta Brita ei tahtonut päästä tuosta hämäryydestä omin avuin selvyyteen. Hän oli kyllä yritellyt kysellä äidiltäänkin, mutta Helga-rouva näytti vielä pelkäävän Britan aivojen liiallista rasittamista, ja muutenkin oli vaikea äidiltä udella kaikkea. Aivan toista oli pikku pastori; jo hänen reippaan ja varman olemuksensa näkeminen voi tehdä kenet hyvänsä avomieliseksi.

Ja pikku pastori antoi ymmärtää, että hän tunsi kyllä Britan salaisuudet, joten he saattoivat puhella vallan vapaasti kaikesta — Hilipastakin. Hän kertoikin nyt laajasti kohtauksestaan Hilipan kanssa ja Hilipan kepposesta Vienan miehille. Se oli ollut sukkela teko, jommoiseen pystyi vain tuo reipas Pankajärven mies. Ja nyt oli Hilippa heidän miehiään ja hän oli lähettänyt Hilipan suuriin tehtäviin. Ja jos asiat oikein halki puhuttiin, niin näissä samoissa tehtävissä hän toivoi Britankin auttavan itseään. Ei tietenkään nyt heti, Britan piti vielä levätä ja hoidella pienokaistaan, mutta myöhemmin, myöhemmin sitten.

No, siihen Brita olikin valmis ja hän oli jo mielestään levännytkin tarpeeksi. Ainakin täällä Magnus-enon vieraana hän oli ollut jo tarpeeksi kauan. Toden totta, hän ikävöi jo sitä päivää, jolloin hän voisi lähteä pois tästä siunatusta talosta, jossa hän tunsi olevansa aivan liikaa. Vai mitä pastori kulta arveli? Eikö ollutkin asia niin, että Magnus-enokin tulisi oikein iloiseksi, jos pääsisi eroon tällaisista vieraista?

Pikku pastori tuhautti jälleen halveksivasti nenäänsä ja sanoi, että Magnus-pastori oli, mikä oli. Jos hän tahtoi olla avomielinen, niin piti hänen sanoa melkein halveksivansa Magnus-pastorin tapaisia Herran palvelijoita.

— Sinä sanoit keväällä oikeat sanat Magnus-enostasi, nauroi hän. — Muistatko vielä, Brita-tyttäreni, mitä sinä sanoitkaan?

Ei, sitä ei Brita enää muistanut. Ja silloin kertoi pikku pastori, mitä hän oli sanonut: että muka Magnus-enon likinäköisiin silmiin kuvasteli taivaan portti ahtaana kuin rotan reikä.

Brita nauroi. Ja pikku pastori läimäytti kämmenellä reiteensä.

— Se oli osuva määritelmä, sanoi hän. — Magnus-enosi näkee todella taivaan portin liian ahtaana, kuvittelee Jumalan tiet liian okaisiksi. Monikohan pääsisikään sisälle taivaan valtakuntaan, jos hänet pantaisiin tuomariksi. Onneksi ei sellaisia miehiä panna Jumalan tuomariksi. Siellä on tuomarit, jotka näkevät meidän vaelluksemme toisenlaisena kuin likinäköinen Magnus-enosi.

Pikku pastori oli niin intoutunut, että hän hypähti kävelemään Britan ahtaassa huonekomerossa. Ja siinä kävellessään hän puhui ja huitoi käsillään ja piti niin ankaraa melua, että pikku mies Britan sylissä havahtui ja alkoi kirkua äänekkäästi. Sen mielestä oli kai keskustelu venynyt jo liian pitkälle, ja niin se julisti joutuneen ruokailuhetkensä. Vieras sai mukautua talon tapoihin tai laputtaa tiehensä.

Brita muutti pienokaiselle puhdasta ja rupesi hieman häpeillen sitä syöttämään. Mutta pikku pastori ei ollut tietääkseenkään, hän tuli aivan luoja seurasi iloisesti rupatellen lapsen ateriointia. Sitten hän kutitteli pikku miestä leuan alta, nauroi ja maiskutteli suutaan ja sanoi, että miehen muoto oli niinkuin ollakin piti. Britalla ei ollut siinä mitään häpeilemistä, kaukana siitä.

— Näettekös, pastori kulta, miten suureksi se on jo kasvanut! ja Brita kohotti ylpeänä poikaansa paremmin nähtäväksi.

— Näenhän minä, on sillä jo kokoa aika vahvasti. Ja uljas mies siitä tulee kaikin puolin, siitä ei mitään epäilystä. On todella vahinko, ettei Magnus-enosi voi siinä nähdä muuta kuin haureuden hedelmän. Minä näen siinä virheettömän Jumalan kuvan ja minä olen hyvin iloinen, jos saan kerran ottaa sen seurakuntamme yhteyteen.

Silloin kertoi Brita, että Magnus-eno oli jo antanut pienokaiselle hätäkasteen. Mikä lie ollut hänen ajatuksensa, mutta niin kiirettä oli pitänyt, ettei hän paljonkaan muistanut koko tuosta toimituksesta.

‒ Ohoo, vai niin! ja pikku pastorin kulmat kohosivat ilmaisten suurta närkästystä. — No, minä ymmärrän kyllä, mitä virkaveljeni on siinä ajatellut, mutta meillä on tästä pikku miehestä omat ajatuksemme.

Hän sanoi, että pikku mies kastettaisiin uudestaan, kunhan Brita kykenisi palaamaan Nurmekseen. Ja paluuta piti ruvetakin vähitellen ajattelemaan, kuukauden perästä rupesi jo talvi tulemaan ja silloin oli palaaminen vaikeampaa kuin venepelissä.

— Minä lähden jo ensi viikolla, sanoi Brita päättävästi.

— No, ehkä ei vielä niin kiirettä ole. Helga-rouvakin voisi pelästyä, jos rupeaisit nyt jo lähdöstä puhumaan.

— Äiti on myös väsynyt täällä oloon, ja sitäpaitsi tässä asiassa päätän minä ja äiti saa mukautua.

Pikku pastori tarkasteli ihaillen Britaa. Tämä nuori äiti — oli niin erikoinen, aivan toista maata kuin kaikki muut hänen säätyisensä nuoret naiset, ja senpä vuoksi pikku pastori tunsikin häneen niin suurta kiintymystä. Tuo pappi, jota hänen monet aikalaisensa pitivät narrimaisena haaveilijana, oli kuin olikin ihmistuntija. Yksi nopea silmäys vain, ja hän näki toisen läpikotaisin. Ja Britassa hän näki harvinaisen naisen, pelottoman ja avarakatseisen, oman hengenheimolaisensa. Hän tuli uudestaan Britan luo ja laski kätensä hänen päällensä.

— Jumala siunatkoon sinua, Brita-tyttäreni, puhui hän. — Sinä olet rohkea ja minä — minä narri olen todella hyvin iloinen, jos saan sinut pian läheisyyteeni. En salaa sinulta mitään, minulla on raskas tehtävä ja sinä, tyttäreni, sinä saat valmistua kantamaan oman osasi tuosta tehtävästä.

— Minä en pelkää nyt mitään, sanoi Brita. — Tämä pikku mies, — ja hän kohotti pienokaista käsivarsillaan, tämä antaa minulle paljon rohkeutta!

Kyynelet kimmelsivät hänen silmissään, mutta hän oli kaunis katsella noine kyynelineen. Nuori äiti, hentorakenteinen, mutta tarmokas leuka vavahdellen lujaa luottamusta elämäntehtävänsä oikeuteen. Kas, sellainen hän oli kehottaessaan tuossa uljasta pikku miestä käsivarsillaan. Ja Lauri-pappi ajatteli, ettei tuollaista näkyä tarvinnut hävetä kenenkään Herran palvelijan.

Muutamia päiviä myöhemmin Brita ja Helga-rouva jo varustautuivat matkalle. Näön vuoksi Magnus-pastori esteli heidän lähtöään, mutta itse asiassa hän oli hyvin iloinen päästessään eroon sukulaisistaan. Lauri-papin vierailu ei ollut, suurestikaan muuttanut hänen käsityksiään Britasta.

Brita oli tehnyt pikku miehelle lämpimän matkapussin saukonnahoista. Se kiinnitettiin olan yli kulkevilla hihnoilla selkään ja siellä oli pienokaisen hyvä nukkua matkan varrella.

Kuulas oli syksyn ilma ja syksyiset maisemat koreilivat parhaassa väriloistossaan. Näytti kuin hymyilevä luonto olisi tahtonut saada ihmiset unohtamaan kaikki raskaat kärsimykset, joita tämä kesä oli tuonut niin ylen runsaalla mitalla köyhän rajamaakunnan asukkaille.

Brita näki ohi lipuvien vaarojen palteilta poltettujen talojen raunioita. Hävitys oli kulkenut maan yli, mutta tuolla raunioiden vaiheilla näkyi jo hääräilevän pakoteiltä palanneita ihmisiä. Mitä he siellä lienevät puuhailleet. Ehkä he rakensivat matalakattoista pakolaissaunaa ensi hätään. Tai kenties jo suunnittelivat oikein pirtin rakentamista, ja Brita ajatteli, että niin piti tehdäkin. Oli turhaa jäädä vaikertelemaan raunioiden ääressä, sillä syksyn maisemat olivat niin kauniit ja mieltä rohkaisevat.

Miten liekin Britan mielestä tuntunut niin onnelliselta tämä matka. Hän tiesi olevansa menossa uusiin kärsimyksiin, mutta pikemmin valoisina kajastelivat hänelle tulevat kohtalonsa. Hän viserteli iloisena kuin leivonen ja sai Helga-rouvankin unohtamaan raskaat huolensa.

Ja kaiken tämän sai aikaan pikku mies, joka veteli makeita unia lämpimässä saukonnahkapussissaan. Mokoma luomus, eipä olisi häneltä niin paljon odottanut. Mutta niinpä vain oli, että Helga-rouvakin, vanha ja raihnas ihminen, näki kauniina syksyn värileikin ohi siirtyvien vaarojen koivikoissa.

Kolme vuorokautta matkalla oltuaan joutuivat pakolaiset Nurmekseen. Siellä he löysivät Hovilan putipuhtaaksi ryöstettynä, mutta polttamatta se oli jäänyt vainolaiselta lähtökiireessä.

Herra Henrikki ei ollut kotona perheensä saapuessa.

VIII.

KIRJE KREIVI PIETARILLE.

Lauri-pappi istuu matalassa virkahuoneessaan ja kirjoittaa ahkerasti. Hän on niin syventynyt työhönsä, että aivoissa rautajalustoissa palavat talikynttilät saavat valaista melkein miten hyvänsä. Ja kehnosti ne valaisevatkin, ne käryävät ja tiputtelevat talia sekä pöydälle että pikku pastorin papereille, kun hän välistä lykkää niitä lähemmäksi valoa.

Silloin pikku pastori sentään närkästyy, että eivätkös nuo mokomat kynttilät osanneet palaa siivolla. Hän keskeyttää työnsä hetkiseksi, ottaa kynttiläpihdit käsille, niistää huolellisesti molemmat kynttilät ja asettaa jalustat sopivan matkan päähän itsestään. Vielä hän papereistaankin puhdistaa tahmeaksi hyytyneet tahrat, käy nopeasti läpi viimeksi kirjoittamansa kohdan, tekee siellä ja täällä vähäisiä korjauksia ja niin hän on valmis jatkamaan.

Lauri-pappi oli tehnyt tätä työtään jo monena pitkänä syysiltana. Hänellä oli tänä syksynä niin paljon muutakin tekemistä: piti huolehtia hajalle lyödyn seurakuntansa sielunhoidosta, piti valvoa Kajaanista lähetettyjen hätäajan viljojen jakelu, piti juosta neuvottelemassa talonpoikain aseharjoituksista, puolustuksen järjestämisestä, kaikesta piti huolehtia, ja siinäpä pyrkivätkin lyhyet syksyn päivät loppumaan kerrassaan kesken. Mutta joka ilta syttyvät nuo kaksi kynttilätuikkua pappilan matalaan virkahuoneeseen, joka ilta painuu pikku pastori pitkäksi aikaa kirjoitustyönsä ääreen valmistelemaan kirjoitusta Pielisen valtaherralle, kreivi Pietarille. Hän oli jo kauan ajatellut tätä asiaa ja nyt vihdoin ruvennut sitä toteuttamaan. Hän kirjoitti joka ilta, ja siitä piti tulla jonkinlainen promemoria — selonteko sodan tapahtumista ja vähän enemmänkin.

Pikku pastori ajatteli, ettei kreivi Pietari siellä kaukana eläen voinut nähdä kaikkea, mikä hänen olisi pitänyt nähdä. Niin, hän oli vallan varma mielessään, ettei jalo valtaherra olisi mitenkään sallinut niitä monia vääryyksiä, joita täällä kaukaisessa rajamaakunnassa oli viime vuosina tapahtunut. Ja hän aikoi pyytää että tämän hirmuisen sodan jälkeen järjestettäisiin Pielisen Karjalaan parempi hallinto.

Jos asiat saisivat mennä nykyistä menoaan, ei ollut paljonkaan toivoa paremmasta hallinnosta. Tuossa nyt oli mainio esimerkki — herra Henrikki. Jo oli pikku pastori toivonut Kajaanin herrojenkin huomaavan herra Henrikin kelvottomuuden, mutta vieläkös mitä olivat huomanneet. Herra Henrikki rehenteli nykyjään yhtä mahtavana kuin konsanaan aikaisemmin ja teki juuri sellaista, mitä häneltä voitiin odottaakin...

Pikku pastori on oikealta ja vasemmalta saanut tietoja herra Henrikin viimeaikaisesta toiminnasta. Tuo ruoskapukari oli pokostan syrjäkyliä kiertäen saanut kootuksi itselleen oman talonpoikaisjoukon — oikean ryövärijoukon ja tämä mukanaan hän nykyisin kävi omalla tavallaan sotaa. Ei herra Henrikki mennyt sinne, missä hän tiesi tapaavansa rajantakaisia vihollisia, johan nyt. Hän samosi lautamies Olavin ja luutnantti Marcuksen johtaman joukon jälkiä. Kun nämä jostakin kylästä saivat vainolaisen karkotetuksi, niin pian ilmestyi sinne herra Henrikkikin, aivankuin mikä šakaali tai haaskalintu. Ja šakaalin töitäkin hän teki. Vuokon ja Juuan kylissä Pielisen länsirannalla hän oli polttanut karjalaisrahvaan rukoushuoneet ja harjoittanut paljon muutakin kauhistusta. Naisia ja avuttomia vanhuksia oli murhattu, omaisuutta oli ryöstetty, ja luutnantti Marcuksen lähettämän tiedon mukaan pakeni näistä kylistä karjalaisrahvas nyt joukoittain Brahean puolelle, jossa rajantakaiset olivat vielä isäntinä.

Pikku pastori ajattelee huolestuneena tulevaisuutta, ja näiden huolien ahdistamana hän nyt purkaa sydäntään kreivi Pietarille. Ei hän voi olla varsin lempeä Kajaanin herroillekaan, ei totisesti. Kun hän ajattelee kaikkea sitä välinpitämättömyyttä, mitä Pielisen maakunta on pitkin matkaa saanut osakseen, täytyy hänen kirjoittaa suoria sanoja. Hän on huutavan ääni korvessa, hän on saanut omassa seurakunnassaan aikaan herätyksen ja nyt hän aikoo herättää myöskin kreivi Pietarin. Sen hän tekee, saatiinpa nähdä!

Kerrassaan säälimätön hän on herra Henrikille. Hän kirjoittaa kreiville, että tuo ruoskapukari oli kauhistus Jumalalle ja ihmisille. Jalon valtaherran piti tietää, että niin kauan kuin herra Henrikin sallittiin olla rajamaakunnassa kreivillisen hallinnon edustajana, ei tästä hallinnosta olisi kenellekään iloa ja siunausta. Häpeäksi se vain olisi Ruotsin valtakunnan nimelle ja lähinnä tietysti kreivi Pietarin omalle nimelle. Tämä ehkä kuului oudolta ja ankaralta, mutta niin oli asia. Hän oli vain halpa Herran palvelija, mutta totisesti hän tahtoi repäistä vaatteensa ja ottaa matkasauvan käteensä, jos tämän hirveän sodan jälkeen entinen olotila jatkuisi.

Pikku pastori on tuiman näköinen, kun hän näin maalaa kreivi Pietarille rajamaakunnan oloja. Talikynttilät palavat yhä lyhemmiksi, mutta hän kirjoittaa kirjoittamistaan. Hän on huutavan ääni ja hän sanelee nyt totuutta. Puoliyö on jo aikoja ohitse, mutta kynä rapisee vain karkealla paperilla. Nyt alkavat jo kynttilät kärytä ja lepattaakin, ne heittävät kummallisia, aavemaisia varjoja noesta kiiltävälle seinälle. Siellä kuvastelee pikku pastori kyyryyn painautuneena jättiläisenä; hänen muotonsa on kerrassaan peloittava ja hanhensulkakynä hänen kädessään heiluu kuin teräväksi hiottu karhukeihäs.

Pikku pastori ei ollut vielä puhunut kellekään kirjeestään. Ainoastaan Brita tiesi siitä. Brita tuli usein iltamyöhällä pikku pastoria tervehtimään. Kun hän näki omalle pihalleen tulen tuikkivan pappilan virkahuoneesta, päätteli hän siitä, että nyt sepitettiin jälleen tuolla matalassa majassa Pielisen Karjalan tulevia kohtaloita. Tämä työ oli Britan mielestä niin suuri, että hänen piti jättää nukkuva pikku pojunsa Ingrid-siskonsa vartioitavaksi ja juosta hetkiseksi pappilaan.

Matka Britan kotoa pappilaan ei ollut pitkä, mutta tavallisesti oli Brita saapuessaan juoksusta vallan hengästynyt. Suuri huivi oli kietaistuna hänen päänsä ympärille ja myrsky oli pelmuutellut häntä matkalla. Vaatteissa ja hiuksissa oli vesipisaroita, mutta raikkaan tuulahduksen hän toi mukanaan papin matalaan majaan. Lauri-pappi luki Britalle viimeiseksi kirjoittamansa kohdan ja yhtenä he sitä sitten oikoivat ja parantelivat. Pikku pastorin mielikuvitus pyrki välistä lentämään liian korkealle, mutta kun oli kysymyksessä kirje kreivi Pietarille, piti tuollaiset lentomatkat tasoitella ja siihen Brita oli oikea mestari. Britan ajatusmaailma oli nyt jo täysin kirkastunut ja hänen arvostelukykynsä oli harvinaisen terävä. Hän kyllä huomasi, missä kohden pikku pastori oli sanonut liikoja.

Eräänä iltana pappilaan saapuessaan tapasi Brita siellä lautamies Olavin ja luutnantti Marcuksen, nuo molemmat pikku pastorin uskolliset apumiehet. Pikku pastori naurahti Britaa tervehtiessään, että nyt he olivat koolla kaikki, koko salaliittolaisjoukko. Ja hän jatkoi vakavasti:

— Niin on asia. Kajaanissa pidettäisiin meitä kai vähintäin salaliittolaisina — jollei suorastaan kavaltajina — jos tiedettäisiin siellä meidän aikovan kääntyä ilman muuta kreivi Pietarin puoleen.

Lautamies Olavi sanoa jurautti: — Jos Kajaanin herrat olisivat hoitaneet paremmin asiansa, niin meidän ei nyt tarvitsisi lähteä suoraan kreivi Pietarilta apua anomaan.

— Ja kylläpä Kajaanin herrat itsekin tuntevat nämä syrjätiet, virkahti luutnantti Marcus. — Hoppmanni ja vouti Anders ja laamanni juonittelevat yhtenään toisiaan vastaan, kirjoittelevat toistensa selän takana kreivi Pietarille jos mitä sepustuksia. Tokkopa tämä meidän tekomme lie läheskään niin halpamainen.

Pikku pastori selitti, ettei hänen aikomuksensa ollut toimia mitenkään salakähmäisesti, vielä vähemmän halpamaisesti, vaikka alku näyttikin siltä. Pyhäinmiesten päivänä hän aikoi julkisesti lukea kirjeensä jumalanpalvelukseen kokoontuville talonpojille. Nyt hän oli kutsunut heidät vain viimeistelemään kirjeen sanamuotoa. Hän ja Brita olivat sen muovailleet kahdeltaan, mutta neljä hyvää päätä oli aina enemmän kuin kaksi.

Kirjeen lukemisaikana tarkasteli luutnantti Marcus salavihkaa Britaa. Hän näki nyt Britan ensi kerran tämän tervehtymisen jälkeen eikä hän voinut olla ihmettelemättä, miten nopeasti Brita oli tullut entiselleen. Hän koetti löytää Britan ilmeestä edes jotakin oiretta, joka olisi vielä viitannut sielulliseen sairauteen, mutta mitään sellaista oiretta ei hän havainnut. Ei Brita edes kertaakaan naurahtanut, vaan pysyi koko lukemisajan rauhallisena, vieläpä hänen kasvojensa juonteet välistä näyttivät tuimiltakin. Brita oli kuin mikä ankara tuomari, vaikka kuuntelikin tuossa oman isänsä raskasta rikosluetteloa.

Hentomielinen kreivillinen luutnantti tunsi miltei liikutuksensekaista ihailua tuota paljon kärsinyttä naista kohtaan. Kerran hän muisti katselleensa Britaa toisinkin ajatuksin, mutta ne ajatukset olivat tulleet kovakouraisesti pois nyhdetyiksi ja jäljelle oli jäänyt vain lämmin ihailu. Ja säälikin heräsi hänen sydämeensä, hän mietiskeli, että mahtoi Britasta tuntua tämä kuunteleminen aika tukalalta.

Brita oli kai huomannut, että häntä tarkasteltiin. Ja ehkäpä hän oli jo vaistomaisesti arvannutkin kreivillisen luutnantin hentomieliset ajatukset. Kun Lauri-pappi hetkiseksi keskeytti lukemisen, kääntyi hän luutnantti Marcuksen puoleen ja sanoi hiukan pisteliäästi:

— Eikö totta, teidän mielestänne minun pitäisi edes hieman kyynelöidä, kun isästä luetaan tuollaista?

— En minä aivan siihen tapaan ajatellut, selitti luutnantti Marcus hämmentyen.

— No, sitten lienette säälinyt minua, mutta minäpäs osaan olla aivan säälimätön. Minä vain ajattelen tässä, ettei tuohon paperiin ole vielä kirjoitettukaan pahinta, mikä isästä olisi voitu kirjoittaa.

— Mitä siitä vielä puuttuisi? ihmetteli nuori sotilas.

— Mitäkö vielä puuttuisi? ja Britan silmissä leimahti kipinä. — Onko siinä puhuttu mitään kirkon polttamisesta... meidän oman kirkkomme polttamisesta? Ja hautausmaan häpäisystä... onko siitäkään mainittu edes yhdellä sanalla? Te tiedätte, luutnantti Marcus, että isä on syypää niihinkin rikoksiin, mutta pastori ajatteli, ettei niistä sopisi mainita kreivi Pietarille. Riittää kun luetellaan isän samantapaiset tihutyöt karjalaisrahvaan keskuudessa — heidän rukoushuoneidensa polttamiset ja muut. Oman seurakuntansa kirkon salakavala murhapoltto... se on liian alhainen teko. Kreivi Pietari, jalo ja ylevämielinen kreivi Pietari on sen arvoinen, että hänet säästetään mokomilta. Mutta minä... minä kyllä aina muistan nuo isän teot ja niin minä voinkin kuunnella tyynenä noita toisia... vähäpätöisiä syytöksiä.

Luutnantti Marcus tunsi olonsa ahdistavaksi, mutta Brita jatkoi kiivaasti:

— Voisin minäkin ehkä sääliä isää. Jos näkisin isän kulkevan kahlehdittuna teloituspaikalle, niin luultavasti silloin säälisinkin... aivan sulaisin kyyneliin. Mutta niin kauan kun tiedän isän vaeltavan rankaisematta, voin ainoastaan kärsiä hänen teoistaan, ja kärsiminen ja sääli ovat kaksi eri asiaa.

Hänen sanansa olivat terävät. Ne leikkasivat kuin veitsi ikään, mutta nuoren sotilaan herkkä korva kyllä kuuli suuren, repivän tuskan särähtävän noiden kovien sanojen alta, ja hänen ihailunsa kohosi äskeistäkin korkeammalle. »Juudit, ilmetty Juudit», vilahti hänen aivoissaan, ja hän ajatteli, että pitäisi veisata ylistyshymni tälle naiselle. Juuri niinkuin Israelin tyttäret olivat ylistäneet Juuditin sankaritekoa, niin pitäisi tätäkin naista ylistää.

Kirjeen lukeminen oli juuri päättymässä, kun huoneeseen kurkisti pikku pastorin vaimo, pyöreä ja toimekas Hanna-rouva. Hän ilmoitti, että ulkona oli eräs pitkämatkainen vieras pyrkimässä pastorin luo.

— Tiedustitko sinä hänen asiaansa? kysyi pikku pastori.

— Tiedustinpa kyllä, toimitti Hanna-rouva, — kurkistin luukusta ja tiedustin, mitä hän näin myöhään? Ja niin sanoi, että hänellä olisi hyvin tärkeitä asioita, mitä lieneekään. Pitkämatkainen sanoi olevansa ja aivan likomärkä näkyi olevan sateesta, mutta kun olit kieltänyt avaamasta, tulin ensin kysymään.

— Pitkämatkainen ja tärkeitä asioita — kukapa hän mahtaisi olla? mutisi pikku pastori ja läksi vaimonsa perässä eteiseen. Sieltä kuului pian salpojen kolinaa ja äänekästä puhelua. Lattiapalkit narahtelivat askelista.

Brita vavahti kuin olisi hänen korvansa erottanut tuon kolinan läpi kaukaisen tutun äänen — jo unhoon painuneen, mutta nyt äkkiä sieltä unholasta kuuluviin sukeltavan. Hän nousi nopeasti paikaltaan ja vetäytyi huoneen hämärään peränurkkaan. Siellä, puolittain varjossa, oli pikku pastorin kömpelötekoinen kirjakaappi ja sieltäpä Brita nyt näytti keksineen jotakin tavattoman kiintoisaa katseltavaa.

Pikku pastorin kantapäillä tuli huoneeseen — Hilippa. Hänen piti kumartua matalasta ovesta tullessaan. Hänen pitkän ja vettä valuvan päällysviittansa huppukaulus oli vedetty ylös korville, selässä oli suuri reppu ja viitan alta työntyi esiin pitkä ratsupistooli, oikea kolho pistooliksi. Sekä lautamies Olavi että luutnantti Marcus ällistyivät Hilipan saapumista, mutta he tunsivat kuitenkin oitis tulijan ja kiiruhtivat tätä tervehtimään.

Tunsi Britakin Hilipan, mutta miten lie ollut, Britan silmiä tuntui hämärtävän. Aivan kuin olisi liikkunut sumua tai mitä härmää hänen edessään ja käsikin tuntui vapisevan. Britan piti tarttua aivan tuon kömpelötekoisen kirjakaapin kulmaan tukea saadakseen. Oli mainio asia, että lautamies Olavi ja luutnantti Marcus jouduttausivat niin ketterästi esille, Brita tarvitsi todella hieman aikaa tointuakseen ensi hämmingistä.

Pikku pastori nauroi ja hykerteli tyytyväisenä käsiään.

— Minä toin harvinaisen vieraan. Eikö totta, toin kuin toinkin pitkämatkaisen ja harvinaisen vieraan, niinkuin rakas vaimoni jo ilmoittikin, puheli hän innoissaan. — Mutta... mutta mihinkäs kummaan Brita on joutunutkaan? — Hän pyörähti ympäri hakien katseellaan kadonnutta. — Ahaa, vai täälläkö sinä oletkin, Brita-tyttäreni. Aivan piilossa... pimennossa! No, eipä hätää, minä autan sinua. Autan kuin autankin teitä kumpaistakin.

Pikku pastori todella auttoi heitä. Tiesi miten olisi muuten sujunutkaan tämä yllättävä kohtaaminen, mutta nyt kaikki meni jotenkuten. Pikku pastori puikkelehti ja touhusi kaiken maailman asioita, ja vähitellen alkoi Britakin tointua. Hän tuli kädestä tervehtimään Hilippaa niinkuin kaikki toisetkin. Niin, Brita huomasi jo senkin, että Hilipan päällysviitta oli kerrassaan vetinen.

— Riisuhan toki viittasi, naurahti hän hermostuneesti.

— Ei käy mitenkään päinsä, että roiskutat siitä vettä ympäri huoneen, riisua se pitää sukkelaan ja panna tuonne kiukaalle kuivumaan.

Tuo viitan riisuminen se pelasti Hilipankin. Britan komennosta hän alkoi kiskoa vetistä vaatekappaletta, yltään, mutta aluksi työ sujui hiukan nurinkurisesti. Hilippa kiskoi ja kiskoi hampaat irvessä eikä huomannutkaan, että ensin olisi pitänyt irroittaa suuren selkärepun hihnat, jotka oli vedetty ristiin rinnan yli. Vasta kun Brita ja lautamies Olavi olivat nauraen tästä huomauttaneet, älysi Hilippakin, että reppuhan se olikin alkukohta ja kaikista tärkein.

Vähitellen selvisi siinä Hilipan asiakin. Kun reppu oli monissa miehin saatu avatuksi, ilmestyi sieltä esille jykevätekoinen kirja. Se oli Pyhä Biblia — kreivi Pietarin lahja, jonka kohtalosta pikku pastori oli ollut niin kovin huolissaan. Kallis kirja oli erikoisessa vartavasten tehdyssä säämiskäpussissa ja niin se oli säilynytkin aivan kuivana.

Hilippa kertoi katkonaisesti, miten hän oli löytänyt kirjan. Hän oli hyvän aikaa saanut nuuskia vainukoiran tavoin sen jälkiä, mutta lopuksi hän oli osunut oikeaan. Repolan pokostakylästä oli kirja löytynyt, sinne asti olivat ryssän piikkiniekat sen ehtineet jo kuljettaa kaiken muun Braheasta ryöstetyn rojun mukana. Oikea koirankuonolainen, pimeä pakana oli raahannut kirjaa saalinaan, ja kieltään lipoen oli mies luopunutkin aarteestaan, kun Hilippa tarjosi hänelle siitä kokonaisen kiiltävän hopeakolikon.

Pikku pastorin kädet vapisivat liikutuksesta, kun hän selvitteli jykevää kirjaa esille pussosesta. Hän siveli hyväillen sen paksuja, nahalla päällystettyjä puukansia, hän kopeloi sen vaskihakasia ja saranoita, availi kansia vuoron perään ja hoki hokemistaan:

Jumalan ihme... Jumalan suuri ihme on tapahtunut! Kreivi Pietarin huomenlahjan, Pyhän Biblian olemme saaneet takaisin.

Hän luki kaikkien kuullen kirjan kansilehdeltä kreivi Pietarin omistuskirjoituksen. Siinä jalo valtaherra sanoi lahjoittavansa Pielisen kristilliselle emäseurakunnalle tämän suloisella suomenkielellä präntätyn Pyhän Biblian siinä toivossa, että tämä kallis kirja mahtaisi tuottaa paljon siunausta hänen rakkaalle seurakunnalleen ja niin myös edesauttaa sekä tämän seurakunnan kirkonpalvelijoita että yhteistä kansaa kristillisten ja Jumalalle otollisten hyveiden tiellä. »Ikuisen Jumalan kunniaxi he mahtavat tämän Pyhän Kirjan opastuxella työtä tehdä», lausuttiin lopuksi. Päiväys oli Visingborgin kreivillisessä linnassa, Anno Domini 1653 ja syyskuussa.

Läsnäolijoihin vaikutti jalon valtaherran omistuskirjoituksen lukeminen kuin suoranainen tervehdys. Kreivi Pietari oli puhunut heille, ojentanut heille isällisen auttavan käden heidän suuressa ahdingossaan. Pikku pastori selitti juhlallisesti, että tämän kirjan löytyminen ja takaisinpaluu juuri tänä iltana, tänä siunattuna iltana, oli onnellinen enne. He saattoivat nyt luottaa siihen, että myöskin heidän kirjeensä joutuisi onnellisesti kreivi Pietarin käsiin ja johtaisi heidän toivomiinsa tuloksiin.

Hilippa toi Brahean puolesta muitakin hyviä tietoja. Vienan veikot ja ryssät olivat siellä nyt joutuneet epäsopuun keskenään, niin kertoi Hilippa. Riita oli saanut alkunsa siitä, että Vienan miesten päällikkö villi Timo oli kieltäytynyt jakamasta venäläispäällikön kanssa herra Henrikin aarrearkun sisältöä.

— Ja mistäpä tuo venäläispäällikkö sai tietää, että Vienan rosvo oli löytänyt moisen aarteen? kysyi lautamies Olavi.

— Saipahan vain tietää, naurahti Hilippa. — Taisinpa minä vihjata venäläispäällikölle, että pidä puolesi, veikko. Vienan mies aikoo jättää sinut vallan osattomaksi yhteisestä hyvästä. Ja siitäkös rähäkkä syntyi villin Timon saapuessa Braheaan, hyvä etteivät joutuneet kaksi rosvoa käsikähmään keskenään.

Ja naureskellen kertoi Hilippa, että siitä alkaen oli sitten riitaa jatkunut. Vienan miehet jo melkein vihasivat ryssiä ja uhkasivat pian lähteä omille mailleen. Ja paikallinen karjalaisrahvas puolestaan oli tyyten kyllästynyt rajantakaisiin auttajiinsa. Kaikissa Brahean puolen kylissä odotettiin jo ruotseja pelastajiksi.

— Tiesinhän minä, tiesinhän minä, että näin kävisi! huudahteli pikku pastori intoutuneena. — Jumala on sokaissut vihollisemme ahneudella, pian he repivät toisensa kappaleiksi niinkuin metsän pedot saaliista taistellessaan.

— Olisipa hyvä, jos niin todella kävisi, naurahti Brita.

Silloin eivät isän kokoamat ryöstösaaliit menisi aivan hukkaan.

Heillä oli todellakin syytä olla tyytyväisiä. Luutnantti Marcuksen sytyttivät Hilipan tuomat viestit tuleen ja tappuroihin. Hän huudahti lautamies Olaville, että nyt heidän pitäisi viipymättä lähteä valmistelemaan rynnäkköä Braheaan. Jo tänä iltana, tänä iltana pitäisi panna työ alulle. Kaikkiin pokostan syrjäkyliin pitäisi lähettää viestikapula kiertämään, että syyssateiden ajaksi koteihinsa lasketut miehet alkaisivat nopeasti kokoontua takaisin Nurmekseen.

Nuori upseeri oli niin täynnä sotaista intoa, että hän jo hyppäsi istuimeltaan ja mieli siinä höyräkässä ryhtyä hyvästelemään, mutta pikku pastori rauhoitti häntä.

— Maltahan, nuori ystäväni, maltahan hiukan, puheli hän rauhoittaen ja laski kätensä luutnantti Marcuksen olkapäälle. — Tänä iltana me emme enää lähde mihinkään. Tänä iltana me ylistämme Jumalaa ja huomenna, vasta huomenna lähetämme viestikapulan kiertämään. Pyhäinmiesten päiväksi kutsumme kaikki talonpojat tänne Nurmekseen ja silloin päätämme yksin tein sekä kirjeen viemisestä kreivi Pietarille että kaikesta muustakin.

Pikku pastori oli puhunut ja siihen sai luutnantti Marcus tyytyä. Hän istahtikin jo takaisin paikalleen ja sanoi:

— No niin, pitäneepä siis jättää sotatoimet huomiseen. Rakas pastorimme mielii kai tänä iltana lukea meille tuota Pyhää Kirjaa, ja hyvähän sekin lie ajallaan.

— Sitäpä juuri, sitäpä juuri ajattelin. Lukeminen tekee hyvää meille kaikille tänä iltana, puheli pikku pastori. Olemme juuri nyt oikeassa vireessä Herran sanaa kuulemaan ja sydämiimme kätkemään.

Käden käänteessä pikku pastori osasi järjestää kodikkaan illan vierailleen. Talon emäntä, toimekas Hanna-rouva, sytytti pikku pastorin virkahuoneen liedelle iloisesti räiskyvän pystyvalkean ja tämän pysty valkean hohteessa nautittiin ensin talon antimia: kovaa leipää, suolakalaa, hautomalla kypsytettyjä nauriita ja Hanna-rouvan valmistamaa olutta, jota juotiin katajaisista kipposista. Ihmiset silloin osasivat ja saivatkin tyytyä vähään.

Kun illallisen tähteet oli korjattu pöydältä, aloitti pikku pastori lukemisen. Ensin hän luki muutamia Davidin ylistyspsalmeja ja siirtyi sitten lukemaan profeetta Hesekielin kirjaa. Siellä on niin leimuavin sanoin piirrettyjä näkyjä ja ennustuksia Israelin vihollisten häviöstä ja Herran kansan uudestaan syntymisestä. Pikku pastori piti tätä hehkuvasieluista Jumalan miestä jonkinlaisena esikuvanaan ja siksi hän lukikin nyt juuri hänen kirjaansa.

Kylmä lokakuun sade roiskui matalan huoneen ikkunaruutuihin. Pimeys seisoi kuin seinä noiden ikkunoiden takana ja myrsky rytyytteli siellä pimeydessä puistikon puita ja katon räystäskouruja. Ja kauempana, yltympäri rajamaakunnan raivosi sodan myrsky, mutta tuolla pienessä, matalassa huoneessa oli kuin olikin valoisaa ja lämmintä. Siellä luotettiin järkkymättä myrskyn taukoamiseen ja uuden päivän valkenemiseen. Siellä vyörytteli pikku pastori kuulijainsa mielikuvitukseen profeetallisia näkyjä Herran ihmetöistä kansojen keskellä, ja he kaikki ymmärsivät, että tämä sama Herra, Israelin kansan Jumala, valvoi heidänkin kohtaloltaan. Mikäpä oli heidän siis unelmoidessa rohkeita unelmia rajamaakunnan tulevista vaiheista.

Brita kuunteli lukemista hartaana, mutta siinä lomassa hän sai sentään kuiskatuksi Hilipalle suuren uutisen, että heillä oli nyt pikku poju ja että sillä oli jo ikääkin lähes kaksi kuukautta. Vielä hän toimitti senkin, että Hilipan pitäisi jäädä huomiseksi pappilaan, niin hän toisi pikku miehen isää tervehtimään.

Britan sanat olivat Hilipalle kuin ihmeellistä satua. Ei hän tiennyt vielä mitään pikku miehen syntymästä ja vähän, ylen vähän hän oli tähän iltaan asti tiennyt muistakaan Britan kohtaloista. Mitenkä hän olisi voinut kuvitellakaan tapaavansa Britan jo täysin terveenä ja toipuneena. Sadun, ihmeellisen sadun hän oli saanut elää tänä iltana ja parhaallaankin hän eli tämän sadun lumoissa. Kaikki nuo toiset hänen ympärillään — lautamies Olavi ja luutnantti Marcus, Hanna-rouva ja kirjaa lukeva Lauri-pappi — kaikki olivat hänelle tällä kertaa kaukaisia. Hän näki heidät vain kangastuskuvina, kuuli heidän äänensä kuin kaukaisuudesta. Sadun keskushenkilönä oli Brita, ja kaikki muu hävisi ja häipyi hämäryyteen Britan rinnalta.

Hilippa tunsi poikamaisen, yltiöpäisen riemun paisuttavan poveaan. Hän olisi niin kernaasti halunnut karata pystyyn, hän olisi halunnut syleillä ja suudella kaikkia noita hyviä ihmisiä pikku pastorista lähtien. Vuoron perään hän olisi halunnut lennättää heidät väkevillä käsivarsillaan ylös kattoon ja moksauttaa alas tullessa mehevän suudelman heidän molemmille poskilleen. Ja Britan, Britan hän olisi tahtonut siepata syliinsä ja kiidättää tuonne ulos tervankarvaiseen pimeyteen ja myrskyyn. Siellä tohisi tuuli ja siellä roiskui kaatosade, ja hän olisi niin sydämen halusta kirmannut kilpaa myrskypyörteiden kera omaa aarrettaan lennättäen. Hänellä oli vielä voimia ja nämä voimat ilakoivat ja kuohuivat hänen sisällään, olisi pitänyt päästää ne jollakin tavoin purkautumaan.

Mutta eihän käynyt päinsä häiritä pikku pastorin lukemista. Ei mitenkään käynyt päinsä, hänen piti kuin pitikin istua hiljaa ja lauhkeana paikallaan. Kaikkien vuoksi piti istua hiljaa ja ennen muita Britan vuoksi.

Niin Hilippa tyytyi vain salavihkaa puristamaan Britan kättä. Hänen päässään myllersi onnellisia ajatuksia ja hänen kielellään pyöri tuhansia kysymyksiä pikku miehestä ja kaikista muistakin asioista, ja kaikki nämä ajatukset ja kysymykset sai tulkita tuo yksi ainoa salavihkainen kädenpuristus.

Hilippa jäi pappilaan. Hän jäi sinne kokonaisen viikkokauden ajaksi. Kesken sodan myrskyjen hän valmistautui nyt pikku pastorin ja Britan opastuksella kääntymään luterilaiseen uskoon.

IX.

PYHÄINMIESTEN SUNNUNTAI.

Pyhäinmiesten päivänä kuhisi pappilan pihamaa täynnä kirkkokansaa. Kun kirkko oli poltettu, piti Lauri-pappi jumalanpalvelukset kotonaan. Tavallisesti hän saamasi perheensä asuintuvassa ja silloin pidettiin sekä tästä tuvasta että pikku pastorin virkahuoneesta eteiseen johtavat ovet avattuina, joten sanankuulijat saattoivat seurata papin selkeätä saarnaa kaikista kolmesta huoneesta, vieläpä ulkorappusilta asti.

Tänä suurena kirkkopyhänä oli kuitenkin kokoontunut kansaa niin ylettömästi, että kaikkiin pappilan suojiin siitä olisi mahtunut vain vähäinen osa; silloin keksi pikku pastori toisen keinon: hän päätti saarnata ulkorappusiltaan ja sanankuulijat saivat seisoa pihamaalla. Se kävikin hyvin päinsä, kun marraskuun ensi sunnuntain ilma oli kuulaan kirkas, hieman pakastava, mutta tuuleton.

No, nipistelihän pakkanen hieman poskipäitä pihamaalla, mutta muuten siellä rahvastungoksessa kyllä tarkeni seisoskella. Ja kaunis olikin pappilan piha, aivan omansa Herran temppeliksi näin hätä-aikana. Ympäri pihan oli mataloita rakennuksia ja näiden vaiheilla muutamia kuusia ja pihlajapehkoja. Pihlajoiden täyteläiset marjatertut olivat saaneet parahiksi syksyn pakkasia ja heloittivat nyt kauniinvärisinä. Tilhiparvet ja punatulkut ilakoivat puiden oksilla, ja tässä värikkäässä kehyksessä oli tuo harmaissa sarkavaatteissaan seisoskeleva, täysilukuinen seurakuntakin värikkäämpi ja iloisempi nähdä kuin se olisi ollut pappilan mataliin suojiin sullottuna.

Saarnansa aikana pikku pastori näytteli seurakuntalaisilleen Pyhää Bibliaa. Hän kohotti molemmin käsin tuon tukevatekoisen kirjan korkealle, jotta pihamaan etäisimmissä sopukoissa seisoskelevatkin sen hyvin näkisivät ja samalla hän kertoili tämän heidän kalliin aarteensa ihmeellisistä vaiheista. Kertomuksessa tuli tietysti mainituksi kirjan löytäjäkin, ja tämä oli Hilipan mielestä kerrassaan joutavaa. Hän seisoi miesjoukossa lautamies Olavin rinnalla ja ajatteli, että Lauri-pappi rupesi nyt aivan lörpöttelemään. Ainoa hyvä puoli oli, että pappi sanoi häntä ruotsien sanontatavan mukaan Filip Gabrielinpojaksi eikä Hilipaksi. Tuo Filip Gabrielinpoika kuulosti Hilipasta melko vieraalta ja hän ajatteli hyvillään, että tokkopa monikaan häntä mokoman nimen peitosta tuntisi.

Hilippa oli edellisenä päivänä kastettu ruotsien uskoon ja tänään oli Lauri-papin määrä kuuluttaa hänet avioliittoon Britan kanssa. Hilippa tarkasteli salavihkaa naisjoukossa Helga-rouvan rinnalla seisovaa Britaa ja hänen sydäntään värähdytti suuri rakkaus. He olivat sopineet, että Brita jo heti tämän ensi kuulutuksen jälkeen muuttaisi Hovilasta ja asettuisi toistaiseksi Lauri-papin turviin. Eivät he tietenkään voineet ajatella oman kodin rakentamista ennen tämän hirveän sodan päättymistä, mutta pikku pastori ja Hanna-rouva lupasivat ilomielin Britalle ja tämän lapselle turvapaikan.

Pikku mies olikin jo samana aamuna tuotu salavihkaa pappilaan — kaiken varalta. Herra Henrikki oli näet tänään pitkästä aikaa kotonaan, ja tiesi mitä tapahtuisikaan Hovilassa, kun ruoskapukari saisi tiedon Britan ja Hilipan kuulutuksesta. Ei hän tietenkään itse vaivautuisi jumalanpalvelukseen tulemaan, mutta varmaan oli saapuvilla herra Henrikin miehiäkin ja nämä tietysti heti lennättäisivät Hovilaan turmanviestin. Ei, parasta oli olla varovainen, Hovilassa olisi tänään pikku miehen olo vaarallista, mutta täällä oli voimia sekä pikku miestä että Britaakin puolustamaan.

Hilipan tarvitsi vain vilkaista ympärilleen tullakseen tästä vakuutetuksi. Tuossa seisoi hänen rinnallaan lautamies Olavi, jäyhä ja vankkumaton talonpoikaissankari, leveäteräinen sotakirves vyössään, ja aivan harmaana muurina oli toisiakin, koko pihamaa tupaten täynnä aseellisia talonpoikia.

Aivan tunsi Hilippa sydämensä paisuvan ylpeydestä ajatellessaan, että hänkin nyt kuului tähän joukkoon — eroamattomasti. Hän teki vertailuja, hän ajatteli Vienan partaturilaita ja ryssiä. Niitä senkin veijareja ja roikaleita elähdytti taistelussa saaliinhimo, mutta nämä miehet olivat nousseet puolustamaan omia kotejaan, vaimojaan ja lapsiaan. Oli siinä jyrkkä ero, oli totisesti tämän ja sen toisen joukon välillä, ja Hilippa kiitti Jumalaa, kun oli Lauri-papin avulla ohjautunut tälle puolen. Ja nyt lyötäisiin kaikki päätökseen, hän kohoaisi Ruotsin lain edessä täysin tasaveroiseksi kaikkien näiden miesten kanssa.

Näitä mietiskellessään ei Hilippa muistanut seurata aivan tarkoin pikku pastorin saarnaa, ja tämä hajamielisyys täytyy meidän antaa hänelle anteeksi. On sitä itsekukin silloin tällöin hajamielinen saarnaa kuunnellessaan, ja Hilipalla oli nyt todellakin niin monta asiaa sydämellään. Hän havahtui sentään kaikki mukaansa tempaavaan virren veisuuseen ja veteli täysin keuhkoin mukana tuota virttä, jonka sävel tuntui soveltuvan mainiosti hänen äänelleen.

Sitten Lauri-pappi ryhtyi jälleen jotakin lukemaan, mutta Hilippa kuunteli tätäkin lukemista vain toisella korvallaan, kunnes odottamatta kuuli jälleen mainittavan Filip Gabrielinpoikaa, ja tällä kertaa tuli Britankin nimi samassa yhteydessä. »Kristilliseen avioliittoon kuulutetaan Filip Gabrielinpoika ja Brita Henrikintytär!» julisti Lauri-pappi silmää räpäyttämättä, ja Hilipasta kuulosti papin ääni kaikuvan aivan riemullisen selkeänä.

Siinä se tuli sanotuksi, ja pikku pastori puhui vielä enemmänkin samaan hengenvetoon. Hän kehoitti seurakuntalaisiaan rukoilemaan Jumalan siunausta tälle avioliitolle, jonka pohjana oli totinen rakkaus. Nämä nuoret olivat ehkä erehtyneet siveyden tieltä, mutta he olivat jo saaneet tarpeeksi kärsiä hairahduksestaan ja nyt oli paikallaan seurakuntalaisten anteeksianto. Sitäkin enemmän oli syytä toivoa menestystä näiden nuorten liitolle, kun he tahtoivat sovittaa isäin pahoja töitä. Se oli rohkea unelma, siunauksen arvoinen unelma, se tiesi uuden ja valoisamman ajan toivoa tänä vihan ja veljesvainon synkeänä kautena.

Tähän tapaan puhui pikku pastori kuulutuksen luettuaan. Helga-rouvan nähtiin itkeä nyyhkivän tyttärensä ja pappilan Hanna-rouvan välissä. Brita tuki äitiään hartioista ja hänen omilla poskillaankin näkyi pari suurta kyynelkarpaloa. Tämä näky oli monen seurakuntalaisen mielestä niin kaunis, että he yhtyivät sydämensä pohjasta pikku pastorin toivotuksiin.

Olikin tuo haaveilijapappi oikea velho sydämiä ohjailemaan. Kaikki olivat yksimielisiä, että pikku pastori tänä päivänä oli jälleen näyttänyt olevansa oikea Herran paimen. Vai mitä oli sanottava esimerkiksi tuosta Hilipan kääntymisestä luterilaisuuteen? Kenpä muistikaan mokomaa ihmettä tapahtuneen täällä Pielisen Karjalassa? Ei, ei totisesti ollut rauhan vuosinakaan karjalaisten kääntymisiä tapahtunut, mutta nytpäs oli kääntyminen tapahtunut. Eikä pikku pastorin uusi ristilapsi ollutkaan ken hyvänsä, vaan koko pokostan karjalaisrahvaan uljain edustaja. Totta vie, pikku pastori oli tehnyt hyvän valloituksen ja osasi vielä lujittaakin valloituksensa, kuuluttaa paukautti uuden ristilapsensa yhtä kyytiä avioliittoonkin. Ja kenen kanssa kuulutti? Itsensä herra Henrikin tyttären kanssa — ryövärivoudin pesästä tempasi neidon ja antoi Hilipalle. Tästä saat muka omasi, rakas poikani! Minä olen väkevä Herran sotamies, minä en pelkää ruoskapukariakaan!

Ei ei hän todellakaan näyttänyt pelkurilta, tuo ulkonäöltään mitätön mies. Tuolla hän puhua paukutteli matalan pappilarähjänsä ulkorappusilta koko pihamaan täyttävälle seurakunnalleen. Lujana ja selkeänä kajahteli hänen äänensä, ja kaikki hänen kuulijansa kiittivät sydämissään Jumalaa, että olivat saaneet juuri tämän miehen paimenekseen näinä raskaiden koettelemusten aikoina.

Jumalanpalveluksen jälkeen luki pikku pastori kreivi Pietarille aiotun kirjeensä. Se oli pitkä kirje, sen lukeminen vei aikaa kai tiiman verran tai hiukan enemmänkin, mutta ainoakaan äännähdys ei häirinnyt lukemista. Eivät edes herra Henrikin uskolliset kannattajat, joita nähtiin pienoisen ryhmän seisoskelevan eloaittojen nurkkauksella, keskeyttäneet kertaakaan Lauri-pappia, vaikka he kuulivatkin tuossa kirjeessä sekä herra Henrikin että oman tuomionsa. Ei, he olivat tyyten lamautuneita, tuo kirje pikku pastorin lukemana oli peloittavan voimakas, sima jyrisi ukkosta, siitä sinkoili salamoita. Se oli kuin itsensä Herran vihanjulistus pilvestä ja savupatsaan sisästä, ja herra Henrikin miehet tunsivat kerrankin häpeävänsä, kun heidän alhaiset tekonsa noin säälimättä julistettiin kuuluviin.

Eivät he kuitenkaan vielä poistuneet, vaan jäivät keskenään kuiskutellen odottamaan, mitä tuosta kirjeestä päätettäisiin. Eikä heidän kauan tarvinnut sitä odottaakaan. Kirje hyväksyttiin ilman ainoatakaan muistutusta tai lievennystä, ja sankkana muurina työntyivät nuo lujat korvenraivaajat pikku pastorin ympärille. Jokainen tahtoi piirtää nimensä kirjeen alle ja ken ei itse pystynyt kirjoittamaan, hän pyysi papin auttamaan. Risti tai muu koukero nimen alle piirtää jurautettiin kuitenkin omin käsin; armollisen kreivi Pietarin piti nähdä, että he olivat kaikki mukana tässä asiassa. Joka mies niinkuin yksi mies he olivat valmiit valallaan vahvistamaan todeksi jokaisen sanan, minkä heidän paimenensa oli kirjoittanut.

Vielä valittiin kirjettä perille viemään lautamies Olavi ja hänen toverikseen Hilippa. Vasta tämän vaalin aikana nähtiin herra Henrikin kannattajien hiipivän pois pihamaalta. He lähtivät kai Hovilaan kertomaan tämän merkillisen päivän tapahtumia.

Samana iltana tapahtui pappilassa Britan ja Hilipan vihkiminen avoliittoon. Tämä näin kiireellinen vihintä oli välttämätön, koska Hilipan ja lautamies Olavin piti viivyttelemättä lähteä kirjeenvientimatkalle ja sitä ennen täytyi Hilipan ja Britan asia saada järjestykseen.

Jo senkin vuoksi oli vihkiminen tarpeellinen, kun Britan piti jäädä Lauri-papin suojelukseen. Pikku pastori käsitti hyvin, ettei hänellä olisi Ruotsin lain mukaan mitään oikeutta esiintyä herra Henrikin tyttären suojelijana, mutta Hilipan laillisesti vihitylle vaimolle hän kyllä sai antaa suojan talossaan.

Ja sitten oli vielä pikku mies, joka oli tullut maailmaan hiukan luvattomalla ajalla. Pikku pastori oli luvannut huolehtia, että tämäkin mies otettaisiin kristillisen seurakunnan yhteyteen oikein säädyllisesti, mutta tähän asti hän oli lykännyt lapsen kastamisen tuonnemmaksi. Ei, sitä ei voitu toimittaa ennenkuin vihkimisen jälkeen, jotta pikku poju pääsisi lain ja asetusten mukaan vanhempiensa lailliseksi lapseksi.

Nyt sopikin toimittaa sekä vihkiminen että kastaminen samalla kertaa, mutta vähänpä oli aikaa näiden juhlallisten menojen valmistamiseen. Koko iltapäivänkin kuhisi pappila täpötäynnä talonpoikia. Heidän piti valita itselleen uusi päällikkö lautamies Olavin tilalle ja monesta muustakin asiasta oli vielä neuvoteltava ennen lähettien matkustamista.

Tarmokas Hanna-rouva teki kuitenkin minkä voi. Hän julisti kielletyksi alueeksi oman perhepirttinsä. Talonpojat saivat neuvotella omista asioistaan ainoastaan pihamaalla tai sitten pikku pastorin virkahuoneessa, mutta porstuassa kulki raja, jonka yli ei ollut lupa astua edes itsensä talon isännän ilman Hanna-rouvan nimenomaista lupaa.

Ja siellä rajan takana touhuttiin ahkerasti. Hanna-rouva pani työhön sekä omat keskenkasvuiset tyttärensä että Britan molemmat siskoset, vieläpä Helga-rouvankin. No, hänestä nyt ei ollut paljon mihinkään, mutta tyttöset olivat reippaita apulaisia. He puhdistivat ja hankasivat penkkejä ja pöytiä, he valkaisivat Hanna-rouvan ohjeiden mukaan suuren kiuasuunin rumilaan ja noutivat kirkkoharjun rinteeltä katajanhavuja, joita hienoksi hakattuna siroteltiin tuvan lattialle. Nuo havut antoivat tuoreen, keväisen lemun, ja kun oli vielä pistelty ikkunoiden pieliin noita pihamaiden pihlajissa niin täysinäisinä heloittavia marjaterttuja, rupesi vanha ja savuttunut tuparohjake näyttämään jo aivan uudelta, silmänsä pesseeltä.

Hanna-rouva ymmärsi kyllä nämä asiat. Hän kysyi Britan äidiltä, oliko Hovilaan jäänyt mitään vaatetavaraa ryöstäjien jäljiltä. Ja kun Helga-rouva kysyi, millaista vaatetavaraa hän tarkoitti, löi pappilan emäntä käsiään yhteen ja siunaili:

— Hyvät ihmiset, mitäkö vaatetavaraa minä tarkoitan? Tietysti minä tarkoitan sellaista vaatetta, jolla voitaisiin verhota nuo alastomat honkapenkit. Eivätkä olisi hienotekoiset pöytäliinatkaan pahitteeksi. Minun köyhässä pappilassani on mitä on, mutta Brita olisi parempienkin arvoinen.

Silloin vasta Helga-rouva tajusi asian. Hän ilmoitti, että Hovilassa olisi kyllä kaikkea, mitä tarvittiin. Sekä hänen omansa että Britan matka-arkut olivat täpötäynnä vaatetta. Ne olivat olleet heidän mukanaan Sotkamossa ja niin olivat ne säilyneetkin koskemattomina. Mutta nyt oli herra Henrikki Hovilassa kotona ja kukapa uskaltaisi lähteä sinne noita matka-arkkuja penkomaan.

— No, siitä asiasta minä kyllä pidän huolen! selitti pappilan rouva topakasti. — Mikäli minä ymmärrän, on herra Henrikillä tänä päivänä monta asiaa ajateltavana ja tokkopa hän joutanee vartioimaan teidän vaatearkkujanne.

Hän järjesti oikean ryöstöretken Hovilaan. Britan Ingrid-sisko ja pappilan Maija, molemmat rohkeita ja ketteriä nelitoistavuotiaita, saivat lähteä Helga-rouvan ja Britan vaatearkkuja penkomaan, ja Hanna-rouva antoi heille tarkat ohjeet, miten oli meneteltävä.

Hyvin suoriutuivatkin tyttöset tehtävästään. Kaksi kertaa he kävivät Hovilassa ja toivat kumpaisellakin kerralla täydet kantamukset tavaraa. He toivat sekä verkaa honkapuisten penkkien verhoksi että hienotekoisia pöytäliinoja, jotka Helga-rouva oli aikanaan saanut myötäjäisiksi Saloisten isoisesta pappilasta. Vielä he toivat Britalle vihkiäispuvunkin ja morsiuskruunun. Se oli Helga-rouvan vanha morsiuskruunu, mutta kun se huolellisesti puhdistettiin ja koristeltiin, näytti se vallan uuden uutukaiselta.

Ilman kuokkavieraita ei näitä häämenoja kuitenkaan saatu suorittaa. Hovilassa herra Henrikki aikansa ihmetteli, minne koko hänen perheensä oli kadonnut tänä iltana. Hän tiesi kyllä päivälliset pappilan tapahtumat, nimittäin tuon kreivi Pietarille aiotun kirjeen lukemisen ja Britan kuuluttamisenkin. Hän oli yksinään niitä aikansa sadatellut samoillessaan Hovilan tyhjissä suojissa, mutta nyt iski hänen päähänsä ajatus, että pappilassa mahtoi tapahtua vieläkin ihmeellisempää. Piru vie, kun eivät jo vihkisikin Britaa ja tuota karjalaisveijaria.

Herra Henrikki muisti äkkiä, että hetkinen sitten hän oli nähnyt Ingrid-tyttösensä ja pappilan Maijan kantaa retuuttavan sylyyksittäin vaatetavaraa pappilaan päin. Ja kun hän tarkemmin muisteli, luuli hän nähneensä nuo tyttöset täällä huoneissakin. Peijakas vie, hän oli kuin olikin nähnyt nuo rasavillit täällä kuikuilemassa, ja nyt hänelle äkkiä selvisi, että tytöt olivat käyneet penkomassa hänen vaimonsa ja Britan vaatearkkuja.

Karkeita sadatuksia pursui herra Henrikin huulilta. Hän hyökkäsi vaimonsa ja tyttärensä huoneisiin, kiskoi siellä huolellisesti suljetut vaatearkut auki ja riepoitti niiden sisällön pitkin lattiaa. Hän riehui kuin ärtynyt kontio muurahaispesällä, ja todellakin hän huomasi olevan kateissa kaikenlaista vaatetavaraa, jota oli tapana käyttää vain suurimpina pitopäivinä. Ei ollut enää mitään epäilystä, pappilassa oli punottu oikea salaliitto häntä vastaan.

Siinä asiassa hän sentään tahtoi sanoa sanansa. Kuuluttaminen oli mitä oli, mutta vihkimistä ei ikinä toimitettaisi, ei niin kauan kuin hänen päänsä keikkui pystyssä, tunsi hän sen verran Ruotsin valtakunnan lakia. Huonosti kävisi hullun papin, jos yritettiin rajoittaa hänen ehdotonta holhousvaltaansa oman kotinsa seinien sisäpuolella. Brita oli vielä hänen leivissään ja vähämieliseksikin hän voi vielä väittää tytärtänsä, ja siinäpä joutuisivatkin kaikki Britan viettelijät koreasti kiipeliin.

Herra Henrikki muistutteli mielessään Maunu Eerikinpojan jyrkkiä lakipykäliä ja alkoi varustautua pappilaan. Eikä hänen mieleensä edes juolahtanut, että hän oli nyt yksinään ja pappilassa mahdollisesti olisi paljonkin väkeä häntä vastassa. Ei, laki oli nyt hänen puolellaan. Niin ainakin tuntui herra Henrikistä ja tämä tunto antoi hänelle lujan luottamuksen. Kerrankin ryövärivouti, tuo paatunut lainpolkija, varustautui lakikirjan pykäliä höpisten otteluun.

Lähtiessään hän kulautti muutamia rohkaisuryyppyjä, pisti suuren sotakirveen vyöhönsä ja painoi karhunnahkalakin syvälle päähänsä. Hän oli hirveä nähdä noine varusteineen, tuo pörröinen peto, mokomakin lainlukija. Hänen sotakirveensä terä oli vielä leveältä ruosteessa karjalaisverestä, jonka hän oli viimeksi vuodattanut Juuan karjalaiskylässä. Tsasouna oli roihunnut liekeissä, ja sen kajossa hän oli iskenyt hengettömäksi kylän suuren karjalaistietäjän, joka oli yrittänyt sanoilla pehmittää hänen sydäntään.

Saatana, vai hänen sydämensä pehmenisi! Hän kouraisi kirveensä vartta ja ajatteli, että tänä iltana hän näyttäisi nuo ruosteläikät Hilipalle ja ilmoittaisi, että sama kohtalo — Juuan karjalaiskylän kohtalo odottaisi koko Brahean puolen karjalaisasutusta. Ja siinäkin olisi laki hänen puolellaan — rautainen sodan laki. Pappi hölmö kirjoitteli kirjeitä kreivi Pietarille, mutta hän sanoisi kaikkien kuullen, etteivät mokomat kirjeet haitanneet paljon hänen toimiaan.

Herra Henrikin saapuessa pappilaan oli jo vihkiminen toimitettu ja pikku mieskin oli kastettu. Kastemalja oli vielä pöydällä avonaisen Raamatun vieressä, ja pikku pastori puhui juuri viimeisiä mieleenpainuvia ohjeitaan lapsen sylikummeille — lautamies Olaville ja tämän emännälle. Hilippa ja Brita seisoivat rinnatusten papin toisella puolella ja Britalla oli päässään korkea morsiuskruunu. Hän kuunteli tarkkaavaisena pikku pastorin viimeisiä sanoja, mutta silloin kuului kesken kaiken pimeästä porstuasta kovaa kolinaa ja raskaita askelia. Joku siellä kulkea jyristeli varsin varomattomasti, törmäili nähtävästi pimeässä sattuneisiin esteisiin ja osasi kuin osasikin lopuksi oikeaan. Ovi kiskaistiin auki ja sen matalasta aukosta tunkihe kirkkaasti valaistuun häähuoneeseen herra Henrikki. Pikku pastori sanoi juuri silloin viimeiset sanansa ja pani kätensä ristiin. Hän tarkasteli rauhallisena tulijaa, mutta hänen takaansa kuului surkea voihkaisu. Siellä seisoi talon emännän vieressä Helga-rouva, ja hän horjahti. Hän olisi kai kaatunutkin, jollei Hanna-rouva olisi tavoittanut häntä kiinni hartioista. Mutta herra Henrikki ei kiinnittänyt vaimoonsa mitään huomiota, hän näki vain Britan korkean morsiuskruunun ja Britan rinnalla seisovan pitkävartaloisen miehen. Karvainen koura meni itsestään kirveen varteen ja hän mylvähti:

— Pappi, mitä olet uskaltanut tehdä? Sinä hullu, sinä olet...?

— Niin, minä olen uskaltanut uhmata Ruotsin valtakunnan lakia! ja pikku pastori oikaisihe. — Suoraan sanoen, minä olen antanut palttua Maunu Eerikinpojan vanhentuneelle lakikirjalle. Minä olen vihkinyt kristilliseen avioliittoon Brita Henrikin tyttären ja Filip Gabrielinpojan, luterilaisuuteen kääntyneen karjalaisen. Kaikki on valmista, vihkiminen on jo toimitettu ja tämä pikku mieskin on jo kastettu.

Pappi pani kätensä lautamies Olavin emännän sylissä uinailevan lapsen päälle ja jatkoi:

— Katso, julma mies, miten vankka ja kaunis tämä lapsi on... oikea virheetön Jumalan kuva. Ja nyt hän on Britan ja Filip Gabrielinpojan laillinen aviolapsi. Sen minä olen uskaltanut tehdä ja huolehtia, ja minä vastaankin teostani Jumalan ja ihmisten edessä!

Karkea sadatus pääsi herra Henrikin suusta. Silmittömän raivonpuuskan vallassa hän ensin mieli hyökätä pappia ja noita hänen ympärillään seisovia kohden, mutta muisti sentään sitä ennen vilkaista sivulleen, ja tämä vilkaisu sai hänet toisiin ajatuksiin. Koko ovensuunpuoleinen nurkka oli täynnä luutnantti Marcuksen rakuunoita ja lautamies Olavin lujakouraisia talonpoikia, ja kaikki nämä osoittivat peittelemätöntä halua iskeä kiinni herra Henrikkiin. Suoraan sanoen, hänen oli viisainta pysyä aloillaan, ja miesjoukosta kuului uhkaavaa murinaa, että hänen pitäisi ottaa lakkikin päästään hyvän sään aikana.

Herra Henrikki olisi tehnyt harkitun teon, jos olisi totellut tätäkin kultaista neuvoa, mutta siinäpä se, ettei hän totellutkaan. Hän päinvastoin painoi karhunnahkaturnuaari syvemmälle päähänsä ja kun äkkäsi miesjoukosta vanhan kersantti Pietarin, hyökkäsi hän tämän luo ja alkoi röyhkeästi komentaa, että vanhan aliupseerin pitäisi auttaa häntä. Asia oli muka niin, että hänellä oli täydet valtuudet Pielisen Karjalassa tapahtuvien sotatoimien valvomiseen ja nyt niistä valtuuksista tehtäisiin totta. Ensi töiksi pantaisiin kahleisiin tuo hullu pappi, joka villitsi täällä rahvasta laittomiin tekoihin ja sai aikaan kaikkea muutakin pahennusta.

Tämän pitemmälle hän ei ennättänytkään, sillä nyt tapahtui odottamatonta. Herra Henrikki sai voimakkaan läimäyksen ja samalla temmattiin karhunnahkalakki hänen päästään varsin kovakouraisesti.

— Kas, tämä on ensi töiksi tehtävä! jyrisi vanha aliupseeri ja paiskasi hatun uuninsoppeen. — Perhanan pojat, jopa onkin röyhkeä mies! Ei muuta kuin tulee komentamaan minua... kreivillistä aliupseeria. Eikä paljasta edes päätään, vaikka hyvin näkee joutuneensa siunattuun häähuoneeseen. Mutta minäpä, jumaliste, opetan kuranssia!

Hän tarrasi toistamiseen kiinni herra Henrikin kaulukseen ja toisiakin tukevia kouria ojentautui häntä auttamaan. Herra Henrikkiä pyöriteltiin kuin survimessa ja lopuksi riuhtaistiin kirveskin hänen vyöltään. Kersantti Pietari näytteli sitä kaikille ja pauhasi:

— Näettekös, hyvät ihmiset, se on vielä verinenkin. Ja eikös peto kantele sitä vain vyössään ja tulee tänne ylvästeleinään, että näin mukamas minä kuljen ja komentelen, ketä ikinä tahdon. Mutta etpä komennakaan kreivillistä aliupseeria, erehdyit tällä kertaa.

Hän oli jo paiskaamaisillaan kirveenkin uuninsoppeen karhunnahkalakin seuraksi, mutta silloin tuli Hilippa ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

— Kersantti Pietari, annahan olla, sanoi Hilippa. — Ei nakata soppeen herra Henrikin sotakirvestä, annetaan hänen pitää se vyössään.

— Ahaa, rakas vävypoika tuli minua auttamaan! ähisi herra Henrikki äskeisestä kovakouraisesta käsittelystä vallan hengästyneenä. — Suurkiitos, vävypoikani! No, annahan tänne sotakirveeni, niin keskustelemme sovussa ja rauhassa ja rakkaudessa kaikista asioista. Ja siinähän tulee jo rakas tyttärenikin! irvisti hän nähdessään Britan ilmestyvän Hilipan rinnalle. — Molemmat olette nyt siinä, aivankuin kaksi kaunista marjaa, oikein valiomarjaa, saakeli vie. Antakaahan, kun tarkastelen teitä hiukan!

— Isä, mene pois tästä huoneesta! sanoi Brita tuimasti. Et häpäise meitä täällä, itsesi häpäiset!

— Ahaa, vai siitäkö olet huolissasi, rakas tyttäreni? Ukon turilas ei osaa mukamas käyttäytyä kyllin hienosti oman tyttärensä häissä! ja herra Henrikin huulet vääntyivät ivalliseen ilveeseen. — No, käyttäydyn niinkuin osaan ja pian sitäpaitsi lähdenkin tieheni. Minulla on vain hiukan sanomista tälle sinun miehellesi... rakkaalle vävypojalleni. Yksi tärkeä ilmoitus tehtävä... ennustus tai miksi tuota sanoisin.

Rutolla liikkeellä hän heilautti sotakirveensä Hilipan nenän eteen. Kaikki säikähtivät, että nyt tuo pörröinen peto yrittäisi hirveätä tekoa. Kersantti Pietari ja joukko tämän tovereita jo rynkäsi jälleen herra Henrikin ympärille, mutta Hilippa viittasi heitä pysymään syrjässä. Herra Henrikki nauroi häijysti.

— Oikein, oikein! Hyvä kun rauhoitit heitä, rakas vävypoikani. Sinä näyt sentään olevan mies, peloton mies! ja hän vilkutti Hilipalle ovelasti silmää. — Niinpä niin, me olemme miehiä, me ymmärrämme toisiamme, mutta nuo senkin hölmöt häiritsevät meitä, eivät anna rauhassa keskustella. Mutta katsohan tarkoin tätä kirvestä ja sano minulle, mitä siinä näet? Nimenomaan tuossa terän seutuvilla... mitä siinä silmäsi erottaa?

— Verta siinä lienee, ruosteeksi syöpynyttä verta, sanoi Hilippa ja työnsi kirvestä vähän kauemmaksi. — Mitäpä tuossa katselemista, kersantti Pietari jo äsken sanoi, että siinä on verta.

— Niin siinä onkin... verta! Mutta kersantti hölmö ei tiennyt sanoa, mitä verta. Ja sepä tässä onkin tärkeintä, että tietää sanoa, mitä verta? Minä sanon sinulle, rakas vävypoikani: se on karjalaisverta! sähisi herra Henrikki ja hänen silmänsä paloivat hehkuvina kekäleinä. — Niin juuri... karjalaisverta, että sen tietäisit, rakas vävypoikani! Ja tämä olkoon sinulle enteenä ja merkkinä ja varoituksena: Appiukkosi sotakirves oli hääpäivänäsi karjalaisverestä ruosteessa... muista se!

Herra Henrikki pisti kirveen vyöhönsä, loi leimuavan katseen yli koko häähuoneen, mutta Hilippaan pysähtyi jälleen tuo kekäleitä syytävä silmäys.

— Sinä olet jo maksanut tyttärestäni hyvät lunnaat, ärisi hän, — mutta entäs kun minä en tyydykään vielä niihin lunnaisiin. Minä vaadin enemmän, paljon enemmän... isot lätäköt lisää karjalaisverta. Näetkös, rakas vävypoikani, karjalaisveijarille ei anneta aivan helpolla emäruotsin tytärtä. Sinä saat maksaa täyden hinnan ja tuo teidän kirjeenne kreivi Pietarille ei paljoakaan haittaa hinnan perimistä. Ei, herra Henrikki ottaa sen, mikä hänelle kuuluu. Ja siinäpä olikin sanottavani. Hyvästi nyt, rakas vävypoikani ja tyttäreni! Hyvästi, hullu pappi ja koko häähuone! Minä menen ulkonaiseen pimeyteen, mutta vielä kuulette minusta!

Hän sieppasi uuninsopesta karhunnahkaturnunsa, painalsi sen syvälle päähänsä ja vielä ovelta häijysti virnistäen hän katosi pimeään porstuaan. Siellä kuultiin hänen mennessään kolisevan ja sadattelevan. Kolina loittoni vähitellen, mutta sitten kuului ankara räiskähdys. Herra Henrikki oli kai iskenyt sotakirveellään porstuan ovikamanaan.

Se oli ryövärivoudin viimeinen sana oman tyttärensä hääpäivänä.

Seuraavana aamuna päivän sarastaessa satuloivat Hilippa ja lautamies Olavi pappilan pihamaalla hevosiaan. Koko pappilan väki, luutnantti Marcus ja joukko talonpoikia oli kokoontunut siihen ympärille lähtijöitä hyvästelemään.

Pikku pastori jakeli matkalaisille viimeisiä ohjeitaan. Brita oli kalpea, mutta rauhallinen. Hän sanoi Hilipalle, ettei pitänyt matkalla ajatella noita isän uhkauksia. Täällä pystyttiin kyllä suojelemaan Brahean puolen karjalaiskyliä, mikäli nämä kylät vapautuisivat rajantakaisista.

‒ Ja jos mitä odottamatonta tapahtuisi, niin tiedän kyllä, mitä minun on silloin tehtävä! lisäsi hän.

Hilippa huomasi Britan silmissä siniteräksen välähdyksen ja hän luuli ymmärtäneensä, mitä Brita noilla sanoillaan tarkoitti. Brita kai tahtoi sanoa, että jos mitä odottamatonta tapahtuisi, niin hän lähtisi Pankajärvelle Hilipan omaisten luo.

Brita ei olisi voinut keksiä kummempaa. Hilipan mielestä oli tuo ajatus aivan järjetön. Britanhan piti ajatella itseään ja pikku miestä. Ja kuitenkin... kun Hilippa muisteli vanhaa taattoaan ja maammoaan, jotka olivat jääneet sinne yksinäisyyteen ilman suojelijaa, sai tuo Britan lupaus hänet menettelemään aivan hullusti. Siihen sijaan, että olisi jyrkästi kieltänyt Britan mokomia ajattelemasta, hän höpisi vain:

— Jumala siunatkoon sinua, Brita ystäväni!

Ja niin hän keikahti kevyesti ratsunsa selkään ja karkuutti lautamies Olavin perässä Pielisen tasaiselle jäälakeudelle.

X.

KREIVI PIETARIN LUONA.

Eräänä pyryisenä päivänä joulukuun alussa harppailivat Hilippa ja lautamies Olavi Tukholman katuja etsien kreivi Pietarin kaupunkitaloa. Heillä oli suuret matkareput selässään ja lumituisku oli ryvettänyt heidät pahanpäiväisesti, sillä he olivat patikoineet jo pitkän taipalen tänä aamuna. Oli näet käynyt niin hullusti, että korpoolainen laiva, jossa he olivat purjehtineet Ahvenanmeren yli, oli monta päivää jääsohjossa ja myrskyssä harhailtuaan juuttunut vihdoin kokonaan jäihin kauas Tukholman ulkosaaristoon.

Laivan matkustajat — enimmäkseen kuninkaallisia kuriireja tai muita sotapostin kuljettajia — olivat lähteneet kaikki samalla kertaa laivasta jäämatkalle, mutta kun oli pimeä ja lumituisku, poikkesivat toiset pian erääseen saariston kalastajatupaan lämmittelemään. Vain Hilippa ja lautamies Olavi painoivat sisukkaasti edelleen kaupunkia kohden.

Heillä oli mielestään kiire. Jo kuukauden ajan he olivat viipyneet tällä matkallaan ja he tiesivät mainiosti, miten tärkeätä heidän joutumisensa oli. Kaukana Pielisen Karjalassa, suuren sodan jalkoihin sortuneessa rajamaakunnassa, oli surkeat olot ja heidät oli lähetetty hankkimaan korjausta näihin oloihin. Heidän piti viedä odottajille hyvä lohdun sanoma Pielisen valtaherralla.

Kuninkaalliset kuriirit olivat mitä olivat, kannuskeikareja, välipä heidän joutumisellaan. He voivat hyvin poiketa pimeän ja lumituiskun ajaksi kalastajatupaan lämmittelemään, mutta Hilippa ja lautamies Olavi pitivät lumituiskua vähäpätöisenä esteenä, kun oli kyseessä suuren tehtävän toimittaminen.

Nyt he samoilivat katuja pitkin kuin kaksi erämaiden kätköstä suoraan ihmisvilinään paiskattua lumista tonttua. Komeita tonttuja he olivatkin, nuo rotevavartaloiset miehet, ja kulkiessaan he muistelivat laivurilta saamiaan ohjeita, joiden mukaan heidän piti kaupunkiin jouduttuaan suoraa päätä pyrkiä Ritariholman kirkolle. Siinä lähistöllä kuului näet olevan kreivi Pietarin komea kaupunkitalokin, samassa rykelmässä toisten suurellisten valtaherrain talojen kanssa.

Sillan yli heidän piti kulkea Ritariholman puolelle päästäkseen, mutta kun ei tuota lemmon siltaa lumituiskussa tahtonut mitenkään löytyä. Eikä heidän tähyilevä katseensa sakeassa ilmassa liioin keksinyt Ritariholman kirkon korkeata torniakaan, vaikka laivuri oli vakuuttanut tuon tornin näkyvän kuin minkäkin mainion majakan tai muun tienviitan kaupungin laajan talomeren yli.

Siinähän se olikin, tämä lumituisku oli heille harmillisena kiusana, mutta nämä kaksi lumista tonttua olivat sisukkaita miehiä. Halki Suomen he olivat laskettaneet ratsain, yli hyisen meren he olivat purjehtineet laivassa, johon otettiin matkustajiksi vain kuninkaallisia kuriireja. Puolen päivää he saivat suostutella laivuria, ennenkuin tämä taipui heidät ottamaan noiden nokkavien kuriirien seuraan, ja hyvän loven tekikin tämä merimatka heidän yhteiseen rahapussiinsa, joka oli Hilipan hoidossa. Yli meren he sentään pääsivät, ja nytkö pitäisi heidän tiensä kohota pystyyn, kun he juuri olivat pääsemässä kreivi Pietarin pakinoille.

He jatkoivat kulkemistaan. He samosivat yhtä katua ylös, toista alas ja kyselivät tietä vastaantulijoilta. Ei kukaan näyttänyt heidän kieltään ymmärtävän, vieläpä muutamat heille ylimielisesti hymähtivätkin, mutta se ei haitannut. He tiesivät kyllä olevansa korven lumisia tonttuja, tai ehkäpä he olivat aivan peikkojen näköisiä, mutta nämä suuren kaupungin hienohelmat hepsuttelijat ja kannuskeikarit saivat nyt tottua heihin ja opastaa heidät oikeaan. He olivat varmoja onnistumisestaan ja loppujen lopuksi he onnistuivatkin. Puolipäivän lähetessä he kävelystä hengästyneinä seisoivat kreivi Pietarin kaupunkitalon portilla.

Ei voinut enää erehtyä, siinä oli portin yläpuolella komea kreivillinen vaakuna nimineen päivineen, ja pihamaalla näkyi juoksentelevan suuri lauma palvelusväkeä ja koreapukuisia lakeijoja, niinkuin kreivi Pietarin suurellisessa talossa tietenkin kuului asiaan.

Tuosta palvelusväestä sen enemmän piittaamatta karistelivat matkamiehet portilla enimmän lumen vaatteistaan ja tarkastivat vielä ennen taloon menoa varmuuden vuoksi lautamies Olavin matkarepussa olevan kirjeen, jotta se vain olisi asianmukaisessa kunnossa.

Brita oli lähtiessä laittanut tuon kirjeen suojaksi monenlaiset varusteet. Ensin oli päällimmäisenä sarkakääre, joka oli sidottu ja solmeiltu lujalla nauhalla. Sen alta tuli esiin vahvatekoinen nahkakotelo, jonka Brita oli ommellut kirjeen mukaiseksi. Kun se ratkottiin auki, paljastui itse kirjekin — monta yhteen ommeltua paperiarkkia sievästi taitettuina ja sinettilakalla suljettuna. Yhtä tahraton oli kirje kuin se oli ollut pikku pastorin käsistä lähtiessään. Ja nyt he olivat vihdoinkin perillä, ei muuta kuin painua tuosta suuresta valtaovesta sisään.

Hetkistä myöhemmin saikin lautamies Olavi ojentaa tuon tärkeän kirjeen itsensä kreivi Pietarin käteen, mutta armollinen valtaherra tarvitsi tietenkin aikaa kirjeen lukemiseen. Ja hän tarvitsi myös aikaa ajatellakseen kirjeessä esitettyjä asioita. Eivät voineet lautamies Olavi ja Hilippa vaatia, että kreivi Pietari olisi suoralta kädeltä tehnyt ratkaisunsa. He arvelivat, että menisi ehkä muutamia päiviä, kenties kokonainen viikkokausikin, ennenkuin kreivi kutsuisi heidät toistamiseen eteensä kuulemaan, mitä hän ajatteli Pielisen miesten toivomuksista.

Tällä välin saivat Hilippa ja lautamies Olavi lepäillä kreivi Pietarin suuressa vierastuvassa. Palvelusväen ja kirjurien joukossa he tapasivat monta maanmiestään ja nämä olivat valmiit avustamaan heitä kaikin tavoin. Aikansa kuluksi he kävivät katselemassa pääkaupungin kirkkoja ja muita nähtävyyksiä, mutta sitten sattui eräänä päivänä sellainen tapaus, että he kaupungilta palatessaan kohtasivat kadulla, aivan lähellä kreivi Pietarin talon porttia kirkkoherra Andersin.

Tuskinpa olivat lautamies Olavi ja Hilippa näinä päivinä kertaakaan ajatelleet tuota miestä, mutta niinpäs vain sattui, että hänet he nyt kohtasivat — tuon samaisen kelvottoman hengenmiehen, joka niin pelkurimaisesti oli jättänyt Pielisen seurakunnan suuren sodan alkupäivinä.

Pitkä turkisviitta yllään ja kopearyhtisenä kävellä viuhtoi pappi heidän ohitsensa. Niin jäykkä oli hänen niskansa, ettei hän ohimennessään edes vilkaissut noihin kahteen talonpoikaan, vaikka hän oli vähällä puskea heidät kumoon kiivaassa kulussaan. Mutta kylläpä lautamies Olavi ja Hilippa sen sijaan ehtivät hänet huomata ja oitis he tunsivatkin menijän.

Kuin naulittuina pysähtyivät he kulussaan ja jäivät katselemaan papin jälkeen. Melkeinpä heidän leukapielensä loksahtivat auki hämmästyksestä, ja lautamies Olavi päästi hiljaisen vihellyksen. Hän oli vakava mies, perin vakava mies, kreivillisen oikeuden lautamies ja kaikkea muuta; viimeksi olisi odottanut hänen rupeavan viheltelemään pääkaupungin katua kulkiessaan, mutta tämä kohtaaminen oli niin yllättävä, että hiljainen vihellys pääsi kuin pääsikin hänen huuliltaan.

— Näitkös, Hilippa, sanoi hän, — tuo prelaatti, senkin hyväkäs, oli tulossa kreivi Pietarin talosta?

— Mikäpä etten olisi nähnyt, sieltä hän oli tulossa, sanoi Hilippakin.

— Saakelin pappi! Tahtoisinpa kernaasti tietää, mitä asioita ajamassa hän täällä juoksentelee, murisi lautamies Olavi.

— Ja että pitikin hänen tulla tupsahtaa aivan tuohon meidän eteemme, ihmetteli Hilippa. — Hyvä ettei puskenut ohi harpatessaan meitä kumoon, senkin kopea öykkäri.

— No, se oli mainio asia, että satuimme hänet näkemään, jurautti lautamies Olavi. — Nyt tiedämme olla varuillamme.

Ensi säikähdyksen yllättäminä he todella uskoivat, että pappi oli saapunut Tukholmaan tekemään tyhjäksi heidän aikeitaan. Siinä he sentään erehtyivät, ei kirkkoherra Anders ollut pääkaupungissa herra Henrikin eikä kenenkään muunkaan asiamiehenä. Ei hänellä ollut edes mitään tietoa Pielisen miesten kirjeestä, omaa asiaansa ajamassa hän vain oli kreivi Pietarin luona.

Jos lautamies Olavi ja Hilippa olisivat kyselleet papin puuhista kreivi Pietarin vierastuvassa, olisivat he saaneet tietoonsa yhtä ja toistakin. Heidän luonaan kävi esimerkiksi usein pakinoimassa nuori suomalainen kirjuri Aalholm, johon he olivat tutustuneet jo ensi vastaanotossa kreivin luona, ja tämä nuori mies olisi tiennyt kertoa heille kopean papin oleskelleen Tukholmassa jo kokonaisen kuukauden ajan. Ja senkin olisi Juhana-kirjuri voinut kertoa, että kirkkoherra Anders kävi joka toinen päivä pyrkimässä kreivi Pietarin puheille ja kerjäsi itselleen milloin mitäkin virkaa.

Pielisen seurakuntaan hän oli tyyten kyllästynyt. Liekö sitten ollut asia niin, että tuo kopea hengenmies häpesi hiukan itsekin pelkurimaista käyttäytymistään sodan alkupäivinä. Saattoipa tosiaan olla asia niin, että hän hiukan häpesi ja ajatteli perin vaikeaksi paluuta seurakuntaansa, josta hän oli livistänyt käpälämäkeen vainolaisen hyökätessä.

Ei meidän sentään pidä erehtyä luulemaan, että tuo kelvoton pappi olisi rehellisesti tunnustanut oman pelkurimaisuutensa, Kaikkea vielä, että hän olisi mennyt sellaista tunnustamaan. Pielisen seurakuntaa hän syytti kaikesta. Sekä kreivi Pietarille itselleen että tämän kirjureille hän kuvaili Pielisen maakunnan oloja sellaisiksi, ettei muka kunnollinen pappi siellä voinut mitenkään toimia. Metsäläisiä ja noitia siellä vain oli hänen vakuuttelujensa mukaan, pelkkiä metsäläisiä ja noitia, mutta ei ainoatakaan kunnon ihmistä. Hän oli muka parhaansa mukaan yrittänyt kylvää Herran sanaa seurakunnassaan, mutta se oli turhaa vaivannäköä, kaikki olivat olleet hänen opetuksilleen ynseitä ja kovakorvaisia.

Omaa apulaistaan — Lauri-pappia — sanoi kirkkoherra Anders hassahtavaksi narriksi ja vaaralliseksi kansanvillitsijäksi. Ja sotatapahtumiakin hän kuvaili omalla tavallaan. Silmää räpäyttämättä hän kertoi kreivi Pietarille, että sodan alussa olivat kaikki Pielisen talonpojat, niin karjalaiset kuin luterinuskoiset uudiseläjätkin, menneet vihollisen puolelle, ja silloin hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Kajaaniin. Pakomatkalla oli hänen henkensä ollut suuressa vaarassa, mutta Jumalan avulla hän oli sentään pelastunut ja Kajaanista käsin hän oli sitten koko kesän huolehtinut Pielisen maakunnan puolustuksesta.

Kirkkoherra Anders osasi olla varma ja liukas esiintymisessään, mutta kreivi Pietari oli myös siksi tarkka ihmistuntija, ettei häntä hevillä puijattu. Hän oli ennen pitkää täysin selvillä, että tuo uusia virkoja kerjäävä pappi oli enemmän tai vähemmän veijari. Hänen edessään kirkkoherra Anders oli hyvin nöyrä, milteipä matelevan nöyrä, mutta kreivi pani merkille, että jo hänen etuhuoneissaan tämä nöyristelijä muuttui kopeaksi ja itserakkaaksi, ja siitä ei kreivi Pietari ensinkään pitänyt. Hän ajatteli, että parasta olisi, jos sopivalla tavalla päästäisiin eroon tuosta suosionosoitusten kerjääjästä.

Kirkkoherra Anders tuli kuitenkin yhä uudestaan ja uudestaan. Sattuipa niin mukavasti, että hän ilmestyi kreivin etuhuoneisiin silloinkin, kun kreivi Pietari oli juuri ryhtynyt lukemaan Pielisen miesten kirjettä.

Tuo kirje oli ollut kreivin pöydällä avattuna jo aamusta lähtien, mutta oli niin kiusallisen paljon kaikkea muuta tehtävää. Kreivi oli jo aivan väsynyt ja olisi mielellään lykännyt kirjeen lukemisen vielä seuraavaan päivään, mutta silloin hän sattui muistamaan tämän kirjeen tuojat — nuo kaksi komearyhtistä ja luotettavannäköistä Pielisen talonpoikaa, jotka olivat astuneet hänen eteensä varsin mutkattomasti, vaatteet ryvettyneinä ja tahraisina, suuret matkareput selässään. Kreivi muisti hymähtäneensä miesten ulkonäölle, mutta samalla olivat nuo varmakäytöksiset, komeavartaloiset talonpojat häntä miellyttäneetkin. Ja nyt hänen sydämeensä ailahti toivo, että ehkäpä tämä kirje osoittaisikin kaikki Pielisen miehet paljon paremmiksi kuin tuo itserakas, uusia virkoja kärkkyvä pappismies heitä kuvaili.

Kirjeen alkuun tehdystä merkinnästä kreivi näki, että tämän kirjeen laatija oli juuri tuo kirkkoherra Andersin apulainen — »tuo hassahtava narri ja vaarallinen kansanvillitsijä» — niinkuin esimiehensä häntä herjasi. Tämä huomio vielä kiihoitti kreivin uteliaisuutta.

— Katsotaanpas, mitä kansanvillitsijällä on sanomista! naurahti hän itsekseen ja silmäili kirjeen ensimmäisiä rivejä — noita Lauri-papin varmalla, joustavalla kädellä piirrettyjä rivejä.

Ne miellyttivät kreivi Pietaria, nuo ensimmäiset rivit. Totta vie, ne miellyttivät häntä suuresti. Niissä oli omituinen, iskevän varma sanontatapa, aivan toisenlainen kuin tavallisten pappismiesten kirjeissä. Ei mitään joutavia kiertelyjä ja kaarteluja, ei mitään metisiä ja matelevia kohteliaisuuksia. Kreivi huomasi oitis, että tämän kirjeen laatija oli kaikkea muuta kuin joutava tuulenpieksäjä, tämä mies sanoi varmasti sanottavansa.

Pian suuri kreivi unohti kokonaan ympäristönsä. Hänen tuolinsa takana seisoi nuori suomalainen Juhana-kirjuri. Siinä seisoi aina yksi kirjuri siltä varalta, että kreivi haluaisikin ehkä luettaa kirjeen toisella tai käskisi tehdä luetun johdosta muistiinpanoja asian myöhemmän käsittelyn helpottamiseksi. Juhana-kirjuri kai odotti nytkin saavansa käskyjä herraltaan, mutta niitäpä ei tullutkaan. Kreivi Pietari luki ja luki vain, hän luki oikein ahmimalla, rivit hyppelivät hänen silmissään ja hänen ilmeensä oli äärimmäisen jännittynyt. Välistä hän veti syvään henkeään, niinkuin lukemansa olisi jollakin tavoin pyrkinyt salpaamaan hänen kurkkuaan.

Pikku pastori, vilpitön hengenmies — oikea Jumalan totuuden julistaja oli monesti saarnoillaan lumonnut ja tenhonnut seurakuntalaisensa, nuo jäyhät ja väkevät korvenraivaajatpa tällä kertaa hän tenhosi myös suuren kreivi Pietarin. Hän oli uhannut avata kreivin silmät näkemään Pielisen takamaiden olot sellaisina kuin hän itse oli ne nähnyt taistellessaan ja kärsiessään kaikkien vaikeuksien ja sodan kauhujen keskellä. Tulta leimuavina karkeloivat hänen rohkeasti piirtämänsä rivit suuren kreivin silmissä, ja kreivi näki kaiken tällä hetkellä oikeassa valaistuksessa — väkevän Jumalan miehen ja kansanjohtajan hän näki papissa — ei kansanvillitsijää, vaan oikean, armoitetun kansanjohtajan.

Kreivi pysähtyi hetkiseksi luvussaan, ja silloin käytti Juhana-kirjuri tilaisuutta muistuttaakseen läsnäolostaan. Hän kysyi, tehtäisiinkö kirjeen johdosta joitakin muistiinpanoja. Kreivi hymyili kummallisen valoisaa hymyä ja virkahti:

Myöhemmin... sitten myöhemmin teemme muistiinpanoja! Tämä on niitä kirjeitä, jotka luetaan kahteen kertaan... vähintään kahteen kertaan. — Hän hymyili jälleen tuota valoisaa hymyään ja lisäsi: — Minä olen tehnyt kultalöydön! Minä olen aina uskonut ja monesti puhunutkin, että jostakin tuolta Karjalan takasaloilta löytyisi vuorten uumenista jaloja metalleja. No niin, nuori ystäväni, nyt olen tehnyt tuon uneksimani löydön... kirkasta ja puhdasta kultaa olen löytänyt, ja minä iloitsen tästä löydöstä!

Hän ei puhunut enempää, vaan jatkoi kirjeen lukemista, samaan aikaan etuhuoneisiin johtava ovi raoittui, ja sieltä toinen kirjuri kurkisti ja tiedusti kuiskaten, saisiko kirkkoherra Anders astua sisään. Kreivi Pietarin tuolin takana seisova nuori mies pudisti kieltävästi päätään: Ei, ei nyt sopinut laskea ketään kreivin puheille.

Vähän myöhemmin, kun kreivi Pietari oli jo lopettanut kirjeen lukemisen, uudistettiin kirkkoherra Andersin pyyntö, mutta kärsimättömästi hymähtäen kreivi epäsi pyynnön. Hän sanoi Juhana-kirjurille, että tuo pappi saisi tulla toisen kerran. Hän lähettäisi sitten sanan, kun tulisi sopivaa aikaa. Nyt hänellä oli muita tärkeitä tehtäviä.

Tästä kylmästä vastaanotosta kai johtuikin, että kirkkoherra Anders hetkistä myöhemmin kulki niin kopeana, suorastaan tuimistuneena Pielisen miesten ohi, mutta eiväthän lautamies Olavi ja Hilippa osanneet aavistaa, että heidän tuomansa kirje oli saanut niin suuria aikaan.

Se sai todellakin suuria aikaan. Harmistuneena Kajaanin herrojen ja Sotkamon voudin leväperäisyyteen päätti kreivi jo joulunpyhien jälkeen Brahenlinnaan ja Kajaaniin menevän ensimmäisen kuriiripostin mukana lähettää Kajaanin konventin hoppmannille vakavan nuhdekirjelmän.

Yksin tein päätti kreivi myös ilmoittaa, että herra Henrikin virkatoiminta piti ottaa perusteellisesti tutkittavaksi ensi keväänä kokoontuvilla Pielisen käräjillä. Mutta jo tätä ennen — nyt aivan viipymättä — oli tuo ruoskapukari erotettava Pielisen nimismiehen virasta eikä hänelle saanut enää uskoa mitään muutakaan tehtävää kreivin alueilla.

Kreivi Pietari ei yleensä rakastanut hätäisiä toimenpiteitä, mutta tässä asiassa hän katsoi tarpeelliseksi ryhtyä sellaisiin. Hänen korvissaan soivat alati pikku pastorin kirjeestä lukemansa sanat: »Jalon valtaherran pitää tietää, että niin kauan kuin herra Henrikin sallitaan olla rajamaakunnassa kreivillisen hallinnon edustajana, ei tästä hallinnosta ole kenellekään iloa ja siunausta. Häpeäksi se vain on Ruotsin valtakunnalle ja lähinnä tietysti armollisen kreivi Pietarin omalle nimelle.»

Kreivi Pietari ei ollut vielä milloinkaan lukenut näin ankaraa lausuntoa alaisestaan virkamiehestä. Tuo merkillinen Pielisen takamaiden pappi oli iskenyt häntä kuin moukarilla, ja kreivi ajatteli, että hänen piti kai kiiruhtaa toimiaan päästäkseen sovintoon tuon miehen kanssa. Muuten vielä täyttäisi kirjeessä lausumansa uhkauksen: »— ‒ ‒ repäisisi vaatteensa ja ottaisi matkasauvan käteensä!» Ja hän ei todellakaan tahtonut menettää tuota miestä. Ei missään nimessä saanut tuo verraton pappi lähteä matkoihinsa Pielisen seurakunnasta!

Tähän asti oli kreivi Pietari päässyt suunnitelmissaan ja päätti kutsua toistamiseen puheilleen vierastuvassa oleilevat Pielisen talonpojat.

Kreivi kertoi heille kaikesta, mitä hän oli ajatellut tehdä kotimaakuntansa hyväksi nyt ensi hätään. Hän ilmoitti aikovansa lähettää heidän mukanaan kirjeen pastori Lars Laurentiille. Tässä kirjeessä mainittaisiin herra Henrikin asiasta ja kaikesta muustakin, ja pastori Lars Laurentiin pitäisi lukea tämä hänen kreivillisen tahtonsa ilmaus kokoontuneille Pielisen talonpojille.

Tavallisuuden mukaan oli sinäkin päivänä paljon pyrkijöitä kreivi Pietarin puheille, mutta kaikki nämä saivat toimettomina odotella etuhuoneissa. Kreivin kirjurit kertoivat, että siellä oli armollisen valtaherran huoneessa kaksi Pielisen talonpoikaa ja näiden kanssa oli kreivi Pietari syventynyt keskustelemaan niin pitkäksi aikaa.

— Onpas löytänytkin armollinen kreivi itselleen huvituksen, ärisi kynsiään pureskellen erään valtaneuvoksen kopea sihteeri.

— Sanopas muuta, Karjalan takamaiden moukat ovat kreivin mielestä tärkeämmät kuin meidän ja valtakunnan asiat! yhtyi toverinsa nurinaan toinen keikarimainen lähetti, jolla oli kainalossaan tukku asiakirjoja kreivi Pietarille esitettäväksi.

Niin oli todella asia. Kreivi Pietari oli tällä haavaa kokonaan unohtanut etuhuoneissa nahisevat valtaneuvoston lähetit ja heidän ylen tähdelliset asiakirjansa. Niinkuin hän pari päivää aikaisemmin pikku pastorin kirjettä lukiessaan oli unohtanut ympäristönsä, niin oli hän nytkin kiintynyt noihin kahteen Pielisen mieheen.

Saadakseen täysin rauhassa keskustella heidän kanssansa oli kreivi vienyt heidät tavallisesta vastaanottohuoneesta sen takana olevaan työkammioonsa. Se oli kodikas ja mukava huone, ikkunakomeroissa pehmeitä lepotuoleja ja ilvesnahalla verhottuja istuinraheja, ja siellä istui nyt kreivi Pietari lautamies Olavin ja Hilipan seurassa. Ja neljäntenä miehenä oli nuori Juhana-kirjuri, joka autteli herraansa, jos tämä sattui keskustelun aikana tarvitsemaan tulkin apua.

Lautamies Olavi ja Hilippa saivat nyt kertoa kreiville aivan yksityiskohtaisen tarkasti kaikista sodan tapauksista Pielisen maakunnassa. Ja monta muutakin asiaa hän kyseli heiltä. Niinpä oli pikku pastorin laatimassa kirjeessä kokonaan vaiettu kirkkoherra Andersista. Sehän tietty, suoraluontoinen pikku pastori ei tahtonut alentua parjaamaan kreivin edessä esimiestään, vaikka pitikin tätä kokonaan kelvottomana tärkeään tehtäväänsä.

Mutta jos pikku pastori oli tyystin vaiennut esimiehestään, niin sai kreivi Pietari nyt lautamies Olavilta kuulla suorat sanat tuosta uusien virkojen tavoittelijasta. Järeään tapaansa, säälimättä väriä mätkäytellen kuvasi lautamies Olavi tuon pappikelmin pelkurimaisen paon seurakunnastaan sodan alkupäivinä. Eikä hän jättänyt sitäkään mainitsematta, miten kirkkoherra Anders, senkin hyväkäs, oli Braheasta pakoon livistäessään unohtanut julman vihollisen saaliiksi heidän köyhän seurakuntansa kalleimman aarteen, jalon valtaherran lahjoittaman Pyhän Biblian.

— Mitä? Onko tuo kirja nyt menetetty? kysyi kreivi Pietari ylen hämmästyneenä.

— Menetetty oli jo Pyhä Kirja. Julma vihollinen kuljetteli sitä jo saaliinaan, mutta saatiin sentään pelastetuksi.

— Mitenkä? Kerrohan tarkemmin, mitenkä saatiin pelastetuksi Pyhä Biblia?

Ja lautamies Olavi kertoi. Hän sanoi Pyhän Kirjan pelastumisen olevan yksistään Lauri-papin ja tämän hänen karjalaistoverinsa ansiota. Kauas rajan taa... Repolan pokostakylään asti olivat vainolaiset sen jo kuljettaneet muun sotasaaliin mukana, mutta tämä Hilippa oli löytänyt sen sieltä. Kun oli saanut Lauri-papilta kehoituksen, niin oman henkensä uhalla meni etsimään ja löysi kuin löysikin kirjan. Ja nykyjään se oli varmassa säilössä,— Lauri-papin huostassa!

Pyhän Kirjan vaiheet näkyivät syvästi koskettaneen kreivi Pietarin mieltä. Hänen tuomionsa kirkkoherra Andersista oli nyt valmis. Hän sanoi, että tuo kelvoton herran palvelija saisi mennä matkoihinsa, kun niin halusi. Pielisen emäseurakunnan kirkkoherraksi hän nimittäisi toisen miehen. Vai eikö ollutkin asia niin, että pastori Lars Laurentii soveltuisi mainiosti tuohon virkaan?

‒ Jos me, Pielisen miehet, toivomme hartaasti mitään nimitystä, niin juuri tuota me toivomme! julisti lautamies Olavi. Ei voisi olla sopivampaa miestä Pielisen kirkkoherraksi kuin on Lauri-pappi!

‒ Hyvä on, toiveenne täytetään. Jo kevääseen mennessä nimitetään kirkkoherraksenne pastori Lars Laurentii!

Meren jäätyminen edistyi hitaasti. Joulunpyhien yli ja vielä viikkokauden sen jälkeenkin saivat lautamies Olavi ja Hilippa oleilla Tukholmassa kreivi Pietarin vieraina.

Vasta tammikuun puolivälissä ilmoitettiin Ahvenanmeren kuroutuneen pitävästi umpeen. Silloin lähetti kreivi Pietari ensimmäisen sentalvisen kuriiripostinsa Brahenlinnaan ja Kajaaniin. Se oli tuo Pielisen miehille tärkeä kuriiriposti, se kiidätti Kajaanin herroille armollisen valtaherran nuhteet, herra Henrikin erottamiskäskyt ja muut.

Saman kuriiripostin kyydissä saivat matkustaa myös lautamies Olavi ja Hilippa laukussaan kreivi Pietarin kirje — tuo ylen tärkeä kirje, joka pikku pastorin piti lukea julki kokoontuneille Pielisen talonpojille.

Oli heillä muitakin muistoja oleskelustaan valtaherran luona. Pois lähtiessään oli kreivi lahjoittanut heille kumpaisellekin hienotekoisen miekan, jonka hopeakahvassa olivat kreivin nimikirjaimet. Sopi näitä aseita näytellä kotiväelle.

Ja Hilipalla oli laukussaan Britallekin lahja — kallisarvoinen hopeakoruvyö, jossa olivat tuluspussit, avainpidäkkeet ja kaikki mitä kuului asiaan. Armollisen valtaherran puoliso, kreivitär Beata, oli antanut tämän lahjan, ja sen hopeasoljissa olivat sekä kreivittären että valtaherran vaakunat näkyvästi kaiverrettuina.

Beata-kreivitär oli sanonut, että Brita Henrikintytär saisi kantaa tätä emännän vyötä näkyvänä todistuksena hänen ja kreivi Pietarin pysyvästä suopeudesta. Ja se oli todellakin paljon. Hilippa arveli, että Brita kai tulisi hyvin iloiseksi hänen tuomisistaan.

XI.

BRITAN LUPAUS.

Pankajärveltä oli tultu Hilippaa noutamaan. Noutaja oli Riiko, Hilipan serkkumies. Saapuessaan pikku pastorin pappilaan hän oli hiihdosta läkähtymässä, ja hänen kertomansa tarina oli todella järkyttävä.

Pielisen karjalaisrahvasta uhkasi nyt suuri onnettomuus, sanoi Riiko, suurempi kuin milloinkaan aikaisemmin. Ryssät ja Vienan miehet tekivät lähtöä, mutta tuo lähtö oli kaikkea muuta kuin rehellistä peliä... aikoivat viedä mukanaan koko karjalaisväestön... kaikista Brahean puolen kylistä. Rajan taa aikoivat sen viedä mukanaan.

— Mitä... mitä sinä mies puhutkaan? parahti pikku pastori kauhistuneena. Mutta Riiko jatkoi katkonaisesti, välillä yhä henkeään haukkoen kertomustaan. Niin oli asia, kuten hän oli jo sanonut. Mukanaan aikoivat viedä kaikki. Lieksassa ja muuallakin oli käynnissä kiihkeä houkuttelu. Leviteltiin oikein painettuja julistuksiakin itsensä Moskovan tsaarin nimessä, ja näissä julistuksissa luvattiin kaikkea hyvää niille, jotka tähän houkutukseen tarttuivat.

Riiko sanoi, että tätä kiihoitusta oli harjoitettu jo hyvän aikaa, mutta aluksi olivat kaikki pysyneet rauhallisina. Vasta aivan viime päivinä oli tapahtunut käänne... jyrkkä käänne pahempaan päin. Oli saapunut etelästä Laatokan Karjalasta viestejä, että sieltä pakeni karjalaisrahvas kyläkunnittain, salaisina ja tuhantisina laumoina peräytyvien vainolaisjoukkojen mukana. Kaiken jättivät elonsa ja elämisensä, kotikonnut jäivät autioiksi, karjansa teurastivat tai sulaan suorimpeen ajoivat, monet panivat lähtiessään pirttinsäkin palamaan.

Niin, sellaista siellä etelässä kuului tapahtuvan, ja nyt oli sama villitys jo täälläkin leviämässä. Tietäähän, kun kiihoittajat kulkivat talosta taloon sitä lietsomassa. Ja nyt hän oli saapunut noutamaan Hilippaa. Hilippa ehkä voisi palauttaa villiintyneet järkiinsä.

Siinä oli Riikon masentava kertomus. Pikku pastori vaikerteli, että Hilippaa olisi nyt todella tarvittu suureen tehtävään, mutta hän oli siellä missä oli, pitkällä matkalla. Eivät he osanneet aavistaa silloin Hilipan lähtiessä, että tällainen mielettömyys voisi ruveta leviämään. Kaikki oli silloin näyttänyt niin toivehikkaalta.

— Me uskoimme jo jouluun mennessä vainolaisenkin väistyvän rajan taa, puheli pikku pastori haikeasti. — Niin uskoimme, niin toivoimme, mutta eipä toteutunutkaan tämä toive. Kajaanin herrat tapansa mukaan nahjustelivat, ei saatu sieltä apuväkeä, ei ruutia, ei mitään saatu. Luutnantti Marcus ja meidän talonpoikamme ovat taistelleet sankareina, mutta mitäpä he mahtavat ilman ruutia lukumäärältään paljon suuremmille vihollisvoimille. Minkäpä paljain nyrkein tappelevat miehet mahtaisivatkaan hyvin aseistetulle viholliselle. Ryssät ja Vienan rosvot pitävät yhä hallussaan Braheata ja Lieksan kylää... kaikkia Brahean ympäristökyliä. Ja nyt on meillä jo käsissä loppiainen.

Harvoin, tuskinpa milloinkaan oli pikku pastori näyttänyt niin masentuneelta kuin tällä hetkellä. Hän kävellä viuhtoi edestakaisin matalan virkahuoneensa lattialla ja jatkoi puheluaan.

— Niin, loppiainen on meillä käsissä, odotamme yhä apua Kajaanista, mutta sieltä ei kuulu mitään. Ja nyt pitikin tulla tämän murheen sanoman. Tämä särkee kaikki minun valoisat toiveeni. Ah, suuri Jumala näyttää meidät hylänneen. Ja Hilippa, niin, Hilipan en luule palaavan matkaltaan ennen tämän kuun loppua. Ne ovat odottaneet siellä meren jäätymältä. Arvaanhan minä, meren jäätymistä ovat odottaneet, parhaassa tapauksessa palaavat tämän kuun lopussa.

— Minä pelkään silloin kaiken olevan myöhäistä, arveli Riiko. — Pakolaisia jo suoltuu Lieksasta ja muualtakin Pankajärvelle. Se meidän kylä kun on jo lähempänä rajaa ja kun siinä on niillä Vienan miehillä varustuksiakin, niin kuuluvat kiihoittajat määräävän sen yhteiseksi kokoontumispaikaksi. Siitä sitten lähtevät suurella joukolla niitä rajantakaisia ihanuuksia tavoittamaan.

— Vai niin, pakolaisia jo saapuu teidän kylään?

— Niin. Ja voitteko uskoa mokomaa, kun aivan järkensä näyttävät menettäneen, kertoi Riiko, — ei sitten ajatella niin mitänä. Mafilo Vaakanainenkin — rikas talonpoika Lieksasta, oikea pohatta miehekseen — ja kaiken kuuluu jättäneen rikkautensa. Siellä meidän kylässä nyt nuohoo Jehki-vaarin pirtin penkkejä... odottelee sen rajantakaisen autuuden avautumista.

— Minä ymmärrän, minä ymmärrän, mutisi pikku pastori, — on tullut villitys, hurmahenkisyys on ruvennut leviämään. Ruton tavoin se kaikki saastuttaa, tempaa mukaansa, kylät jätetään autioiksi, karjat teurastetaan. Ja siellä on nyt Hilippa, ainoa mies, joka voisi tämän mielettömyyden ehkäistä.

Brita oli kuunnellut vaieten tätä keskustelua. Hän istui nurkassa pikku pastorin kirjakaapin luona pienokainen sylissään. Hän näytti syventyneenkin sen hellimiseen, mutta niin ei kuitenkaan ollut asia. Hän kuunteli sangen ahneesti. Hänen poskensa olivat hyvin kalpeat ja silmissä paloi outo liekehtiminen. Nyt pikku pastorikin jo huomasi Britan tavattoman ilmeen ja kysyi epäluuloisesti:

Brita-tyttäreni, näytät niin omituiselta. Mitä sinä oikein ajattelukaan?

— Minäkö? Enpähän mitään erikoista, ja Brita naurahti hermostuneesti, — tai oikeastaan, ajattelenhan minä jotakin. Lupaus on täytettävä! Eikö niin, pastori kulta? Jos on jotakin luvannut — esimerkiksi Hilipan lähtiessä? Jos on sattunut jotakin sanomaan — jos on vierähtänen kieleltä lupaus, niin kai se on myöskin täytettävä?

— En ymmärrä sinua, rakas lapsi. Mitä ihmettä sinä olisitkaan voinut luvata Hilipan lähtiessä?

Kalpeana, mutta selväsanaisesti Brita kertoi, mitä hän oli luvannut Hilipan ja lautamies Olavin lähtiessä. Ei hän osannut sanoa, mistä tuo ajatus silloin oli kierähtänyt hänen mieleensä. Aivan muuta hän oli aikonut puhua Hilipalle hyvästelyksi, mutta silloin — kuin toisen kuiskaamana kirposivatkin hänen huuliltaan nuo sanat, että jos mitä erikoista tapahtuisi, niin hän tietäisi kyllä mitä tekisi. Hän oli silloin itsekin hämmästynyt noita sanojaan, mutta hän ehti kyllä nähdä, minkä vaikutuksen ne tekivät Hilippaan. Hilippa kai luotti häneen ja nyt, nyt hänen oli lähdettävä lupaustaan täyttämään. Niin oli asia, hänen oli lähdettävä Hilipan puolesta puhumaan järkeä villiintyneille!

Hanna-rouva suorastaan mykistyi Britan tavatonta päähänpistoa, ja voimakas liikutus valtasi pikku pastorinkin. Hän meni Britan luo ja pani kätensä tämän päälle.

— Ei, rakas Brita tyttäreni, puheli hän hellästi, — ei sinulta vaadita näin suurta uhria! Meidän täytyy ajatella pikku miestä ja monta muuta asiaa täytyy ajatella. Kuulit kai, mitä tämä Riiko kertoi? No, kuulithan tietysti: Pankajärven kylässä on Vienan miehillä varustuksia. Pitäisi siis mennä vihollisen miehittämään kylään, suoraan paholaispesään pitäisi mennä. Ei, siitä ei tule mitään, parasta kun jätämme koko ajatuksen!

— Uskotteko, pastori kulta, ja Britan silmät leimahtivat pahaenteisesti, — uskotteko todella, että Hilippa olisi ajatellut Vienan miesten varustuksia, jos hän olisi ollut lähtemässä?

— No, Hilippa on mies, harvinaisen rohkea mies. Voisipa melkein sanoa Hilipan olevan hieman yltiöpäisenkin, jos on lähdettävä ryssiä ja Vienan miehiä nenästä vetämään.

— Ja minä olen Hilipan vaimo! iski Brita terhakasti. — Hilipan vaimo. No, sepä se minua velvoittaakin, minun pitää kai osoittaa myöskin hieman rohkeutta. Yltiöpäisyyttä tässä ei vaaditakaan, ainoastaan hivenen rohkeutta.

— Ei, kyllä tämä sinun aikeesi jo lähentelee yltiöpäisyyttä! sanoi pikku pastori lempeästi.

— Hurjapäisyyttä se on, Jumalan kiusaamista! parahti nyt Hanna-rouva. — Tai se on vielä pahempaakin, paljon pahempaa. Minä en uskalla sanoakaan, mitä ajattelen!

— Rakas Hanna-täti, te kai ajattelette minun olevan menossa jälleen sekapäiseksi, naurahti Brita. — Kas niin, sitä te juuri ajattelitte, älkää siinä tekeytykö viattomaksi. Näenhän minä kaiken, te katselette koko ajan minuun niin pelästyneenä. Mutta minäpä sanon ja vakuutan, että pääni on aivan selvä ja ajatukseni kirkkaat. Harvinaisen kirkkaat ovatkin ajatukseni, uskallan minä sanoa. Asia on vain niin, ettei teillä, rakas Hanna-täti, eikä teilläkään, pastori kulta, näy olevan oikein selvillä, mihin velvollisuuksiin minä olen sitoutunut luvatessani Hilipalle ikuista uskollisuutta.

— Kyllä minulla on tuo asia täysin selvillä, virkahti pikku pastori säyseästi.

— No hyvä! Silloinpa teidän velvollisuutenne onkin tukea ja rohkaista minua siihen suureen tehtävään, joka nyt kutsuu minua. Niin juuri, teidän tehtävänne on rohkaista minua eikä estellä!

Turhaan raukesivat kaikki Britan suostuttelut. Hän oli saanut päähänsä, että hänen piti lähteä Hilipalle antamaansa lupausta täyttämään. Hän oli Hilipan vaimo ja hänen oikea paikkansa oli tietysti Hilipan vanhempien luona. Mitenkä hän olikaan täyttänyt velvollisuutensa? Pelkurin tavoin hän täällä piileskeli. Vai mitenkä muuten voitiin hänen täällä oleskeluaan selittää? Pelkuri hän oli, siinä se!

Kykenisikö hän sitten tuohon tehtävään, mikä odotti Pankajärvellä? Saisiko hän järkensä menettäneet hillityksi? Kykenisikö hän käännyttämään takaisin kotiin kiihoittajien villitsemät? Oliko hänellä tarvittava lumousvoima? Oliko hänellä kielensä kärjellä oikeat sanat? Entä oliko hänellä väkevä tahto, joka kesyttäisi vauhkot ja eksytetyt? Niin ainakin Brita uskoi, että hänellä oli.

Hän puhui pikku pastorille hellyttäviä sanoja Hilipan heimoa uhkaavasta turmiosta. Hilipan vanhemmat, nuo hyvät ja rehelliset ihmiset olivat neuvottomia, pyysivät suuressa hädässään täältä apua. Tottahan heidän velvollisuutensa oli tehdä voitavansa. Hänen — Hilipan vaimon velvollisuus oli astua Hilipan paikalle. Ei hän saanut tällaisena hädän hetkenä ajatella omaa turvallisuuttaan.

Pikku pastori alkoi vähitellen taipua. Hänkin ymmärsi, että heidän täytyi ainakin yrittää Hilipan heimon pelastamista ja ketäpä toista olisi voitu edes ajatella lähtemään. Itse asiassa olivat pikku pastorin ajatukset heti alussa pysähtyneet Britaan, mutta hän oli aivan pelästynyt tuota mielijohdettaan. Hän oli melkein varma, että Britan kävisi huonosti siellä vihollisten keskellä. »No, entäpä sitten?» kyseli ja sovitteli hän ajatuksiaan. »Mitä sanoisimme Hilipalle?» Ei, jotakin täytyi keksiä, ja kun kerran Brita oli valmis tähän uhraukseen, puheli tuossa lähdöstään aivan hurmioituneena.

Niin, pikku pastori alkoi taipua. Hän ja Brita olivat hengenheimolaisia, Britan hurmioituminen alkoi tarttua häneenkin. Hänkin kykeni unohtamaan oman itsensä ja uhrautumaan. Sanalla sanoen, pikku pastori eläytyi vähitellen kokonaan Britan asiaan, näki tässä Jumalan sormen viittauksen. Kutsu oli tullut, tie oli näytetty, mitäpä siis muuta kuin totella kutsua — lähteä kulkemaan!

Pikku pastori alkoi varustaa Britan lähtöä. Hanna-rouva oli epätoivossaan sekä pikku miehen että Britankin vuoksi, mutta pastori sanoi, että täytyi luottaa Jumalan väkevän käden suojelukseen.

Loppiaisena oli Riiko saapunut pappilaan, ja jo varhain seuraavana aamuna Brita suoriutui pitkälle hiihtomatkalle. Oli viiden penikulman taival suoraan salojen halki Pankajärven kylään. Riiko sanoi, että voitaisiin kyllä hätätilassa yöpyä matkan varteen — salolla oli erämiesten metsäsaunoja ja niihin voitaisiin hyvin yöpyä — mutta Brita ei ajatellut yöpymistä. Hän uskoi kykenevänsä hiihtämään koko matkan samana päivänä.

Britalla oli lapsensa saukonnahkaisessa selkäpussissa. Iso pärevalkea roihusi pikku pastorin kädessä, kun lähtijöitä hyvästeltiin pappilan pihamaalla. Oli pakkanen, olipa melko kipakka tammipakkanen ja se antoi Hanna-tädille huolta tarpeeksi. Hänen silmänsä olivat jo turvonneet yön valvonnasta ja paljosta itkemisestä ja nyt tuli siihen vielä tämä pakkanen. Hanna-täti vaikerteli, että pienokainen varmaan paleltuisi matkalla, mutta Brita vakuutti Hilipan kyllä tarkenevan.

— Pussihan on lämmin, sanoi hän, — saukonnahka sisällä ja toinen päältäpäin. Mitenkä siellä paleltuisi. Liiankin lämmin on pikku Hilipan maata mötkötellä pussissaan!

Kaiken kaikkiaan oli tämä lähtöhetki ja hyvästely sentään aika tuskallinen ja Brita koki suoriutua niin nopeaan kuin mahdollista. Hän jo sovitteli jalkojaan suksen varpaallisiin, lujitti siinä vielä ohimennen selkäpussinsa hihnoja ja kiskoi suuret koirannahkarukkaset käsiinsä. Pikku pastorilla oli vapaassa kädessään hänen sompasauvansa, ja nyt Brita ojensi kätensä sitä ottaakseen. Pikku pastori aikoi vielä antaa jonkin hyvän neuvon, mutta kun tunsi leukansa vavahtelevan, jättikin sikseen joutavat puhumiset ja neuvokit. Taputti vain Britaa olalle ja sanoi:

— No niin, onnea matkalle. Jumala suojelkoon sinua, Brita-tyttäremme!

— Hyvästi ja kiitos kaikesta!

Brita meni jo. Hän sysäsi voimakkaasti pitkällä sompasauvallaan ja aitan nurkkaukselta nähtiin hänen vielä huiskauttavan suurella rukkasellaan, mutta samassa hän katosikin päresoihdun valopiiristä.

Mennyt — hän oli mennyt!

Pankajärven Vannilassa odotettiin sinä iltana Hilipan saapumista.

Tuo vauras heimotalo, jonka ryövärivouti vuosi sitten hävitti maan tasalle, oli jo kohoamassa raunioistaan. Sotakesänä — hävityksen riehuessa kaikkialla ympäristössä — olivat Hilipan omaiset rakentaneet omaa taloaan.

No, selväähän oli, ettei suurta taloa noin vain käden käänteessä saatu entiselleen. Saatiin valmiiksi mitä saatiin: suuri perheen yhteinen eläntäpirtti, joitakin ulkosuojia, sauna, pari aittaa ja minkä mitäkin. Hajanaisia rakennuksia ympäri avaran pihamaan, mutta ei mitään yhtenäistä rakennuskehikkoa, niinkuin äveriäissä karjalaistaloissa oli tapana ja niinkuin oli ollut vanhassa Vannilassakin.

Kaikki oli vielä keskentekoista ja puutteellista. No, tuo suuri eläntäpirtti oli sentään uhkea rakennus, jykevistä honkahirsistä — oikea palatsi Pankajärven oloihin nähden. Ja sitten oli vielä toinenkin pirtti tai tupanen — pieni rakennus aivan erillään muista pihaa kiertävistä suojista. Vierastuvaksi sitä ensin ajateltiin, mutta kun sattuivat hirret loppumaan kesken, jäi tupa liian matalaksi niin vaativaan tarkoitukseen. Silloin sanoi Kauro-vanhus, että hän ja Paraske-muori ottaisivatkin tämän matalan tuvan omaksi vanhuuden pesäkseen.

Kelpasiko se muka heille? Mainiosti! Hekin olivat jo vanhuuttaan kutistumassa ja heille oli aivan omiaan tämä maaemon puoleen painautuva asuinsuoja. Paremmin pysyi lämpimänä, kun oli matala!

Ja tuollapa siis, Kauro-vanhuksen ja Paraske-muorin matalassa tuvassa odoteltiinkin sinä iltana Hilipan saapumista. Jo aika päivällä oli Paraske-muori siistinyt tupansa pyhäiseen kuntoon. Pöydänpäänurkassa pyhäinkuvakaapin edessä paloi pieni lampputuiju kuni konsanaan suurina juhlapäivinä. Hilipan saapuminen oli juhlapäivä, suuri juhlapäivä tässä tuvassa. Sekä Kauro että Paraske jumaloivat roimaa poikaansa.

Jo iltahämärissä alkoi saapua toisiakin Hilipan odottajia. Tulivat kotoaan hiihdellen Riikon isä Simana ja Jehki-vaari, Kauron kesällinen onnettomuustoveri. Tuli vielä pari muutakin Pankajärven isäntämiestä ja Vannilan yhteisen eläntäpirtin puolelta tulivat Hilipan veli Arhippa ja hänen naisensa, vielä nuorehko ruskeasilmäinen karjalatar. Kaikkiaan kokoontui Kauro-vanhuksen matalaan tupaan kymmenkunta sielua.

Jokainen uusi tulija astahti ensiksi pyhäinkuvakaapin eteen ja ristitsi siinä silmänsä ylen hartaana. Vasta tämän jälkeen alettiin pohtia yhteistä huolen aihetta — pakolaistohinaa. Kaikki Pankajärven kylän talot olivat jo kukkuroillaan rajan taa aikovia. Jehki-vaari kertoi, että heillä oli jo kaksi viisisylistä pirttiä täpösen täynnä; kolmanteen oli pitänyt koko talonväen itsensä ahtautua, mutta pian kai kävisi niin, että täytyisi tuokin viimeinen asuinsuoja luovuttaa pakolaisten majoitukseen ja mihinkä tässä silloin itse joutuisikaan.

Tämän päättömän hulluttelun täytyi loppua tavalla tai toisella, pakisi Jehki-vaari harmistuneena. Jospa vain Hilippa saapuisi, niin nähtäisiin, eikö loppuisikin. Nähtäisiin sekin ihme, mitenkä liukkaasti Mafilo Vaakanainen painuisi takaisin kotiinsa Lieksaan. — Senkin hölmö, löylynlyömä hölöttäjä, suunpieksäjä. Ja on mies vielä olevinaan Lieksan kylän napaeläjiä! tuhautti Jehki-vaari halveksivasti.

He laskivat ja arvioivat tiimalleen Hilipan joutumisen, Kauro-vanhus oli hiukan ylpeä pojastaan, hän vakuutteli, että jos Hilippa oli lähtenyt aamuvarhaisella Nurmeksesta, niin pian kai nähtäisiin hänen työntyvän tuosta matalasta ovesta tupaan. Tiesi hän sen verran sanoa — Hilippa oli hiihtelijä, jos lie pystynyt vähän muuhunkin!

Niinpä kyllä. He arvioivat oikein Hilipan hiihtomaineen, mutta nytpä olikin hiihtämässä Hilipan nainen — heikompi astia. Sitä eivät nämä odottajat tienneet, ja niin venyi heidän odotuksensa ylen pitkälliseksi. Kiireisimmät odottelijat alkoivat jo suoriutua koteihinsa, muutamat uskolliset — Jehki-vaari ja pari muuta — jäivät vielä istuskelemaan ja odottamaan.

Tällä välin tekivät Brita ja hänen seuralaisensa matkaa parhaan mukaan. Riiko oli aivan vakavissaan epäillyt, kykenisikö Brita hiihtämään perille asti samana päivänä. Tämän epäilynsä hän sentään sai nähdä joutuvan häpeään, Brita ei uupunut, ei sitten uhallakaan.

Kaiken kaikkiaan oli Brita karjalaista sanontatapaa käyttäen oikea pannahinen hiihtämään. Kun otettiin lukuun sekin, että hänellä oli kannettavanaan nelikuukautinen, vankka poikalapsi, niin ei Britan hiihdossa ollut mitään moittimista. Hän oli kuin olikin Hilipan nainen sormenpäitä myöten, mutta täytyi välillä viivytellä. Kolme kertaa sai Riiko virittää metsään nuotion. Pikkumiehen syötteleminen ja vaaliminen se vaati tällaista ajan tuhlausta.

Vihdoin näytti sentään pikku mieskin hoksaavan, mistä tässä oli kysymys. Lopputaipaleen — Riikon arvelun mukaan lähes kaksi penikulmaa — maata mötkötti se pussissaan kertaakaan inahtamatta, ja tämän taipaleen he hiihtivätkin kaikkein vihaisinta vauhtia. Oli sentään jo maatapanon aika, kun he joutuivat perille. Aamuvarhaisella he olivat lähteneet Nurmeksesta — iltamyöhällä he tulivat Pankajärvelle. Viisi penikulmaa — he olivat hiihtäneet viisi penikulmaa!

Vannilan pihamaalla suksilta laskeutuessaan tunsi Brita polviensa horjahtelevan. Kun hän näki suuren eläntäpirtin ikkunaluukkujen raoista valoa, yritti hän lähteä niine hyvinsä kompuroimaan sisään, mutta Riiko ehätti häntä estämään.

— Ei sinnepäin, Brita Henrikintytär, siellä voi olla mitä liikaväkeä hyvänsä.

— Mitäs liikaväkeä siellä voisi olla? ihmetteli Brita.

— No, niitä pakolaisia siellä ainakin on pirtti puolillaan. Ja kuka sen tietää, vaikka olisi lempo lennättänyt sinne niitä Vienan roikaleitakin rehjastelemaan.

— Missä elävät Kauro-vanhus ja Paraske-muori?

— Sinnepä tästä juuri lähdemmekin... Kauron ja Paraske-muorin tupaan!

Riiko sieppasi molemmat suksiparit kainaloonsa ja läksi pihamaan kinoksiin lapioitua polkua myöten opastamaan seuralaistaan aivan toisaanne. He kulkivat pihamaan yli, sivuuttivat aittoja, sivuuttivat metsän reunassa kyhjöttävän vanhan ja kallistuneen kalmariihen ja vasta sen takaa, aivan metsän kätköstä, rupesi yön pimeydessä epäselvänä häämöttämään matala, puoliksi kinoksiin hautautunut rakennus. Riiko sanoi puoliääneen, että siinä se juuri olikin Kauro-vanhuksen tupa.

Eteisen ovi oli pantu sisäpuolelta hakaan, mutta eivät he vielä ehtineet edes kolkuttaa, kun oven rakoon ilmestyi jo Kauro-vanhus. Hänen yllään oli puhdas hurstipaita ja kädessään kirkkaasti valaiseva päresoihtu, mutta kun nyt ilmestyikin Hilipan asemasta soihdun valopiiriin outo naiseläjä, ällistyi Kauro hyväisesti.

— Riiko, kenenkäs sinä toitkaan mukanasi?

— Hilipan naisen toin! ilmoitti Riiko matalalla äänellä. — Hilippa itse on pitkällä matkalla. Kauas meren taa kuninkaan kaupunkiin on Hilippa mennyt lautamies Olavin toverina. Siellä he ovat Ruotsin kreivin pakinoilla, puhumassa karjalaisrahvaan asiasta. Ja Hilipan naisen toin nyt tänne, Brita Henrikintyttären toin!

Vähältä piti, ettei palava soihtu pudota tupsahtanut lumeen Kauro-vanhuksen kädestä. Mutta Brita tuli nyt hänen luokseen ja sanoi:

— Niin minä olen Brita Henrikintytär, Hilipan vaimo. Ja minulla on mukana myös lapsi, Hilipan poika! Lauri-papin luona olemme eläneet tähän asti, mutta nyt läksin tänne teidän luoksenne.

— Jumala siunatkoon sinua, armahaisemme. Tulehan sisälle, tulehan jo lämpimään tupaan, oma marjasemme! alkoi Kauro-vanhus touhuta. — Ja mitenkä sinä sanoitkaan, että sinulla on mukana lapsikin, Hilipan poika? Johan sinä, ja noinikään vain läksit tulemaan!

Epäröimättä hän tarttui Britan kainaloon ja ojensi soihtunsa Riikolle. Varoen he mennä kompuroivat eteisen yli ja matalasta ovesta tupaan.

Näin tuli Brita Hilipan vanhempien kotiin. Emäruotsin tytär — ryövärivoudin tytär — näin tuli hän karjalaiseen heimotaloon. Hilipan nainen! Hän oli Hilipan nainen, ja tämä tieto riitti näille hyville ihmisille. Ei sen paremmin kyselty hänen syntyään ja säätyään tai muuta sukuaan.

Kenties oli Hilippa puhunutkin hänestä vanhemmilleen. Saattoipa tosiaan olla niin, että Hilippa oli viimeksi Nurmekseen lähtiessään maininnut omaisilleen sanan tai parikin ruotsien joukossa olevasta mielitietystään. Ehkäpä oli puhuttu Britan sairaudestakin, mutta vihkimiset ja sen semmoiset olivat tuohon aikaan vielä tapahtumattomia asioita. Hilipan laillisesti vihitty vaimo tulla tupsahti kuin pilvistä pudoten Kauro-vanhuksen ja Paraske-muorin eteen; Riikon mukana tuli ja perille päästyään ilmoitti, että tässä hän nyt oli — ryövärivoudin tytär — saivat ottaa hänet omakseen!

No, olihan Britalla sentään mukana jäävitön todistus Hilipan rakkaudesta. Nelikuukautinen vanttera poikalapsi — siinä olikin painava todistus. Ei mikään joutava paperinrääpäle, vaan elävä todistus, lihaa ja verta — sanalla sanoen Jumalan kuva.

Itse Paraske-muori kylvetti lapsen, hänellä oli siihen etuoikeus. Ja hän teki enemmänkin: hän tarkasti tuon hyvin menestyneen miehenalun asiantuntijan silmillä. Uteliaisuus — äitien ja mummojen uteliaisuus — sehän on ikivanha asia, ehkä vanhimpia asioita tässä hyvän Jumalan luomassa maailmassa. Paraske-muori ei olisikaan ollut oikea mummo, jollei hän olisi tarkastanut kylvyssä räpistelevää pikku miestä.

Tunsiko hän siinä rakkaan Hilippansa siemenen? Hilipan piirteet oli pojalla, näinikään alkuluonnoksena: leuka, nenän seutu, silmät ja otsa, kaikki tyyni oli Hilipalta perittyä. Uuden miniän tuoma todistus oli asianmukaisessa kunnossa ja empimättä hänet otettiin karjalaisen heimoperheen jäseneksi. Hänen isänsä oli kerran polttanut tämän talon — tytär tuli nyt isän tihutyötä sovittamaan.

Pikku Hilipalle tekaistiin kehto karjalaistapaan: katonalaisorteen ripustettiin syvä ja pitkulainen pärekoppa nuorista kiikkumaan. Kaikkien piti tuvassa liikuskellessaan kiertää ja varoa tuota laitosta, mutta Kauro-vanhus pakisi hiukan itsetietoisesti, että mies, jonka isä oli kaukana kuninkaan kultaisessa kaupungissa karjalaisrahvaan asioita ajamassa, ansaitsi parhaan paikan tässä pirtissä.

Puhuttiin siinä enemmänkin Hilipan matkasta kuninkaan kaupunkiin. Ukot pohtivat asiaa pitkään ja perusteellisesti ja näkivät siinä voimallisen tekijän. Jospa vain osattaisiin tämä matka oikealla tavalla saattaa rajan taa aikovien tietoon, niin nähtäisiin, eikö mieletön villitys jo rupeaisi asettumaan.

Brita ei aluksi ottanut osaa tähän keskusteluun. Hän istui pöydän takana illastamassa, mutta sieltä hän halukkaasti kuunteli tuota mehevänä soljuvaa karjalaismurteista pakinanpitoa. Kauro ja Jehki olivat enimmäkseen äänessä, mutta kumpainenkin tuntui vähäksyvän omia kykyjään. Ei, ei heistä olisi tämän asian selvittäjäksi pakolaisjoukolle. Ja ne kiihoittajat, nekin kuuluivat olevan mokomia mestareja. — Sanoissa sotkeudumme, jos lähdemme niiden kera kilpasille! päätteli Kauro-vanhus.

Nyt Brita kysyi jotakin. Oliko totta, mitä Riiko tiesi kertoa: että muka Mafilo Vaakanainenkin oleili täällä rajan taa aikovien joukossa — hänen vanha naapurinsa Mafilo? Olikohan tuo asia aivan silkkaa totta?

— Onhan se totta, ihan totta on! Täällä Pankajärvellä pakoilee nykyisin Mafilokin, ilmoitti Jehki-vaari, — siellä minun pirtissäni suutaan soittaa ja odottelee sinne rajantakaiseen onnenmaahan lähtöä.

— Ja lienevätkö Mafilon emäntä ja tytär Tatjanakin yhtä valmiit lähtemään?

Kaikkea muuta olivat kuin valmiit! Jehki-vaari kertoi Tatjanan joka päivä pyytelevän kyynelsilmin isäänsä, että palattaisiin takaisin kotiin, mutta tiesihän Mafilon — löylynlyömän. Rehjasteli jonkinlaisena johtomiehenä siellä pakolaisjoukossa ja sehän se hivelikin Mafilon turhamaisuutta. Halusi olla kerran johtajana, vaikka veikin johdettavansa hornan tuuttiin.

Brita sanoi, että puheltaisiin seuraavana päivänä tarkemmin Mafilon asiasta. Hän oli nyt väsynyt, mutta huomenna hän halusi tavata Tatjanan. Ja sitten myöhemmin myös itsensä Mafilon — ehkäpä toisiakin rajan taa aikovia.

Sen verran sanoi Brita, mutta Kauro ja Jehki-vaari ymmärsivät jo tästäkin, että Hilipan nainen oli saapunut heidän luokseen vakavin aikein. Mikä lie ollutkin outo lumous ja väkevyys tämän nuoren naisen olemuksessa, mutta aivan piti jo ruveta uskomaan, että asiat olivat valkenemassa. Oli syttynyt toivon tähti, ja keventynein mielin Jehki-vaari sinä iltana hiihteli kotiinsa.

Siihen sijaan Paraske-muori vallan pelästyi, kun hänen uusi miniänsä uhkasi lähteä kylälle kiertelemään. Pian siitä Vienan veijarit saisivat käryä nokkaansa, ja kun siellä niiden joukossa oli sekin villi Timo — Hilipan vannoutunut vihamies. Voi, jos se hurjimus vain saisi vihiä Hilipan naisen täällä oleilusta, niin — hyvä Spoassu silloin armahtakoon!

Muori aikoi vieraiden poistuttua varoittaa miniäänsä, mutta Brita taisi aavistaa hänen aikeensa. Tuli ja pani kätensä muorin kaulalle ja puheli tuottavasti:

— Eikö niin, rakas äiti, me molemmat pidämme paljon Hilipasta? Mutta silloinpa meidän myös pitää osoittaa olevamme Hilipan rakkauden arvoiset!

Siinä se oli. Muori jäi sanattomaksi, painoi vain päänsä Britan olkapäälle ja nyyhki ja pakisi: — Ka, sinäpä tietänet, marjasemme, miten on tehtävä. Kaiken tietänet, sinä armas kultalintusemme. Kun ei vain sinulle turma tulisi!

— Jumala meitä kyllä suojelee Hilipan kotiutumiseen asti!

— Sehän se — Jumalapa tietenkin suojelee — hyvä Jumala ja Spoassu ja pyhä Ilja — mies väkevä! Nehän ne suojelevat, vaan minä kun olen jo tämmöinen vanha hupakko. Mikä liekin pahan pelon mieleeni tuonut.

Muori näytti todella rauhoittuneen ja kuivasi kyynelensä, mutta kun kaikki olivat painuneet makuulle, tapahtui jotakin. Oli jätetty palamaan tuo pyhäinkuvakaapin edessä riippuva lampputuiju, ja sen hämyisessä valossa Paraske muori kohosi nyt ylen varovasti vuoteeltaan. Kuulosteli ja ounasteli. Nykäisi nuorasta pikku Hilipan kehtoa. Sitten hän otti kuin varkain pyhäinkuvakaapista vanhan, noen kiiltäväksi patinoiman Jumalanäidin kuvan. Tämä käsissään hän mennä hissutti miniänsä vuoteen luo siunasi ja ristitsi nukkujan moneen kertaan.

Kotitonttu, hyvä hengetär. Jumalan silmä varmaan näki hänen askareensa.

XII.

RATKAISUN EDELLÄ.

Brita hiihteli kylällä vakoilemassa. Hän oli saanut Arhipan emännältä lainaksi karjalaisnaisen tavalliset arkivaatteet — karkeatekoisen sarkahameen ja samasta kankaasta tehdyn, päärmereunaisen mekon. Se oli muuten mukiinmenevä mekko, mutta liian väljä Britalle.

Aivan hävyttömän väljä olikin tuo siunattu vaatekappale riippui ja häilyi tyhjänä pussina uuden omistajansa kapeilla hartioilla, mutta Brita sanoi mekkonsa olevan mainion. Kun hän kietaisi vielä Paraske-muorin vanhan villahuivin päähänsä, oli hän mielestään oikeissa pukimissa; saatiinpa nähdä, kääntyisivätkö monenkaan Vienan miehen ikävöivät katseet hänen puoleensa, kun hän nyt läksi kylälle hiihtelemään.

Hän oli oikeassa. Ei hänen näkönsä tosiaan eronnut niistä muista kymmenistä pakolaisnaisista, joita näinä päivinä hiihteli Pankajärven kylän kujasilla; tai jos minkä erosi, niin ei ainakaan edukseen eronnut, tavallista köyhemmältä, aivan salopopulin tyttäreltä Brita näytti monen muun rajan taa aikovan rinnalla.

Mafilo Vaakanaisen tytär Tatjana oli Britan toverina, ja he poikkesivat matkallaan jokaiseen tien varteen sattuvaan pakolaispirttiin. Brita se näin tahtoi, hän halusi työnsä alkajaisiksi tutustua rajan taa aikovien mielialoihin ja hän saikin niihin tutustua vallan vapaasti; ei ainoassakaan pirtissä puheenporina ja riiteleminen keskeytynyt heidän sisään työntyössään. Kenpä noista nyt olisi välittänyt — kahdesta naisen hattarasta — mutta annahan, jos Brita olisi ilmestynyt rajan taa aikovien joukkoon oikeassa karvassaan, hienona ruotsin tyttärenä. Jopa siinä olisi tainnut kielet kangistua ja suut mennä supulleen, että nyt tultiin heitä vakoilemaan.

Brita iloitsi menestyksestään. Hän huomasi jokaisessa pirtissä olevan paljon epävarmoja, jotka vain väkisten olivat tempautuneet tämän pakolaisvirran mukaan ja ikävöivät nyt jo takaisin kotiin. Peloiteltu oli kaikkia näitä herkkämielisiä ihmisiä. Niin olivat kiihoittajat vakuuttaneet, että tämän sodan jälkeen ruotsit särmäisivät sukupuuttoon koko rajamaakunnan karjalaisväestön. Oli muka etelässä, Laatokan puolessa, jo kuljetettu oikein sellaista viestikapulaa — Ruotsin verenhimoisen kuninkaan käskyä. »Tappakaa, kaikki tappakaa ja tuhotkaa säälimättä!» oli tuohon viestikapulaan kirjoitettu tulenpunaisilla kirjaimilla. Ihan kuin verellä oli kirjoitettu tuo hirveä käsky.

Arvaapa tuon, tämä oli säikähdyttänyt kaikki suunniltaan, mutta yksi ja toinenkin kuulosti nyt jo epäilevän, että aivankohan tuo käsky oli verellä kirjoitettu, tai olisiko tuota kirjoitettu ensinkään koko käskyä. Jos eivät vain munkit veijarit, senkin hyväkkäät, olisi keksineet omasta päästään mokomaa sepustusta. Pitäisi odottaa ainakin sen verran, että päästäisiin asiasta täyteen varmuuteen.

Siihen tapaan ne epävarmat pakisivat, mutta toiset olivat kiivaita lähdön puoltajia. Näitä kiivailijoita oli sentään vähemmistö, mikäli Brita näin ensi kuulemalta osasi arvioida. Hän oli tyytyväinen, sillä hän huomasi maaperän siunatun sopivaksi lähetystyölleen.

Nyt he menivät pakolaisten päämajaan — Jehki-vaarin taloon. Siellä kuhisi talon suuri pääpirtti kuin paraskin ampiaispesä. Oli parhaallaan pöydän takana suutaan soittamassa muuan tämän pakolaistohinan pääapostoleja, mikä lie ollut munkki tai erakkoveli. Tatjana kuiskasi miehen olevan Vienan puolesta — itsensä Solokoin emäluostarin lähettämä. — Sirnihta se on nimeltään ja kehuvat olevan oikein suuren pyhimyksen! tiesi Tatjana.

Olikin siinä pyhimystä kerrakseen. Ensin maalasi veijari metisin sanoin kaikkia niitä ihanuuksia, jotka tulisivat karjalaisrahvaan osaksi rajan takana — Moskovan oikeauskoisen tsaarin avarassa valtakunnassa, mutta vähitellen tuli toisenlaistakin puhetta. Jo rupesi munkki syytämään sadatuksiaan ja anateemojaan ruotsien kirotun kuninkaan yli ja kuolaa pärskähteli silloin hänen hampaattomasta suustaan.

Belzebubin kätyri se oli vain, tuo ruotsien kuningas — niin julisti munkki — ja parahiksi tehtiin hänelle, jos hävitettiin autioksi hänen maansa pois lähtiessään. Poroksi piti kylät poltettaman ja kirous viimeiseksi hyväksi lingottaman — oikeauskoisen ristirahvaan kirous hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen vääräuskoisille!

Osasi tosiaan tuo pyhä mies tehtävänsä, ei käynyt sitä kieltäminen. Tulikiven käryä tuntui jo löyhkävän pirtin sakeassa, tunkkaisessa ilmassa ja Brita huomasi useimpien pirtissä olijain humaltuvan munkin kiihoitussaarnasta. Mafilo Vaakanainen huitoi luisevia, mukuraisia käsivarsiaan ja räyhäsi rehvakkana poikana: — Oikein, pyhä veljyeni, oikein pakisit. Poroksi kylät poltamme lähtiessä, omin kätösin poroksi höyräytämme kylät ja talot! Rauniot ja kekälekasat jätämme ruotseille ja syljemme — pitkän rullauksen syljemme niille hyväkkäille!

— Kuuletkos, Brita Henrikintytär, tuota se isä raukka vain hokee yhtenään! kuiskasi Tatjana hätääntyneenä.

— Pysyhän hiljaa, ystäväni! ja Brita nyhjäisi tarmokkaasti toveriaan kylkeen. Hän näki tosiaan täällä odottavan vaikean tehtävän, mutta yhden seikan hän sentään tiesi vallan varmasti: Tuo Mafilon äkäileminen ja rehjastelu oli kai hiukan liioiteltua. Pitihän Mafilon — johtomiehen — tuossa näyttää urhakkuuttaan, mutta lähetettäisiinpä hänet todellakin omaa taloaan ja Lieksan kylää poroksi höyräyttämään. Ei siitä tulisi mitään tekoa! Ryövärivouti — hänen isänsä — saattoi pystyä taloja ja kirkkojakin poroksi höyräyttämään, mutta Mafilo — ei ikipäivinä! Riepurätti oli Mafilo, pahainen pehmeä pesurätti eikä mitään muuta!

Oli vain toimittava viisaasti ja varovasti. Saivat täällä pääpesässä vielä vähän aikaa rehjastella ja rehennellä, hän kiertäisi ensin toisissa taloissa, saartaisi ja piirittäisi vähitellen tämän ampiaispesän.

Onni hymyili Britan lähetystyölle. Vienan miehet ja heidän pelätty päällikkönsä pysyivät näinä päivinä Brahean puolessa ja tämä kai merkitsi jotakin ylen vakavaa. Ehkäpä Nurmeksen miehet olivat vihdoinkin saaneet apua Kajaanista, ruutia ja minkä mitäkin — ehkäpä uusia rakuunoitakin olivat saaneet. Lempo tiesi, vaikka Kajaanin herrat olisivat lopultakin heränneet toimintaan!

Siitäpä todella näytti. Seuraavina päivinä kävivät Riiko, Arhippa ja Jehki-vaarin pojat ahkerasti vakoilumatkoilla ja kertoivat Braheasta päin kuuluvan kiivasta muskettien pauketta. Siinä se, siellä mahtoi olla ryssillä ja Vienan miehillä kuumat paikat — ratkaisu läheni nopeasti.

Brita huomasi, että hänen oli kiirehdittävä. Tästä lähtien hän oli ahkerasti liikkeellä, viipyi pitkiä aikoja milloin missäkin pakolaispirtissä ja usein oli hänen mukanaan pakolaisia puhuttelemassa Kauro tai Jehki-vaari, välistä molemmatkin. He tekivät hyvää jälkeä: milloin talosta milloin toisesta nähtiin pakolaiskuorman lähtevän liikkeelle, mutta eivät nämä kuormat menneet rajalle päin; vieläkös mitä, rajalle päin ei lähtenyt kukaan, kaikki menivät toisia teitä — enimmäkseen Lieksaan. Ihan kuin varkain ajoivat kylästä, hämärän aikaan tavallisesti lähtivät ja joka kerran oli lähtijöitä hyvästelemässä hiukan resumaijaksi puettu karjalaisnainen.

Ja sitten eräänä päivänä sattui suuri tapaus — onnellinen tapaus: Toisia odottamatta oli lähtenyt rajan taa pienempi pakolaisjoukko — kymmenkunta perhettä, mutta nyt nämä onnenmaahan kiiruhtaneet palasivat takaisin jotenkin surkeassa kunnossa. Vannilaan tultuaan he kertoivat Repolan pokostakylässä saamiaan kokemuksia.

Oliko heidät muka otettu siellä rajan takana avosylin vastaan? Ei! Eivät he voineet sanoa, että olisi otettu aivan avosylin. Nauraneet olivat heille Repolan pokostakylässä ja perin ihmeissään olivat udelleet, että mitä hyvää he nyt läksivät täältä etsimään?

Vai avosylin heidät olisi otettu vastaan! Väsymykseen asti he saivat kiertää talosta toiseen, ennenkuin löysivät hiukan suojaa levätäkseen. Monet olivat sanoneet suoraan, että täällä oli omassa maassakin tarpeeksi kiertolaisia ja kerjäläisiä, ei tänne enää Ruotsin valtakunnan kerjäläisiä kaivattu. Paljon kiitoksia, sai pitää ruotsi ruoja itse omat kerjäläisensä, täällä tsaarin maassa heillä oli aivan tarpeeksi omista huolistaan!

Sepä olikin sattuma! Brita ajatteli, että nyt hänen oli aika lähteä Maurolaan — ampiaispesään. Hän vei nämä rajan takaa palanneet sinne mukanaan ja Kauro-vanhus ja Jehki-vaari olivat vielä todistajina, ettei häntä päästäisi syyttämään mistään kieräilystä.

Sinä päivänä keskusteltiin Maurolan pääpirtissä perinpohjin rajantakaisesta onnenmaasta ja monista muistakin asioista. Sattui siellä olemaan se samainen kiihoittajakin, se Sirnihta-munkki jälleen saapuvilla, mutta nyt ei Brita piileksinytkään pelkkänä kuuntelijana rahvasjoukossa. Resuinen karjalaisnaisen valepukukin oli jätetty kotiin tällä kertaa ja Brita esiintyi omissa vaatteissaan.

Britan ilmestyminen miesjoukkoon sai Mafilo Vaakanaisen ihmetellen hieromaan silmiään: Tuttavako sieltä ilmestyikin? Johan nyt oli aivan emäpiessa kummiaan ja ihmeitään kuvattelemassa, ei muuta osannut Mafilo sanoa. — Brita — Brita Henrikintytär?

Niin, sillä kertaa puhuttiin Maurolan pirtissä asiat selväksi ja Mafilon rehvakka rohkeus laski nopeasti, hävisi pian olemattomiin. Ja sitten alkoi Mafilon luonto kohota toiseen suuntaan — tapahtui käänne, kerrassaan keikahdus tapahtui. Ennen keskustelun päättymistä Mafilo jo näytti Karjalan emäluostarin lähetille karvaista nyrkkiään.

— Pergeleh, sinä ryssän kuvatus, sietäisipä sinun saada livakka lähtö omalle maallesi. Vai tänne tulit pannahinen, piessalaisen liukaskieli valehtelija, meitä narreinasi pitämään, pauhasi Mafilo. — Siinä ovat nyt ne sinun lupaamasi rajantakaiset ihanuudet. Syljemme sinulle vasten silmiä — pitkän rullauksen syljemme!

Ja Britalle toimitti Mafilo, että oli oikein, kun oli uskaltanut Brita lähteä tänne heitä eksytettyjä neuvomaan. — Jo tässä näet ihmeteltiinkin, touhusi hän, — ihmeteltiin ja kummailtiin, että mihinkähän tuo meidän Hilippakin katosi aivan täpärimmällä hetkellä. Odottelemme, odottelemme ja eksyttäjät ne kulkevat keskellämme, kerrassaan sotkevat järkipahaisemme. Ja nytkös valkeneekin asia yhdellä iskulla: Hilippa — meidän Hilippa on lähtenyt suuren meren taa — kauas kuninkaan kultaiseen kaupunkiin. Siellä hän ajaa meidän asioitamme, ja mekös hölmöläiset täällä havittelemme lähteä ryssän vellipatoja nuolemaan!

Sirnihta — pyhä mies — jo kävi sinun lähetystoimesi huonosti! Viheltäen ja syljeskellen sinut saateltiin Maurolan pääpirtistä ulos ja yksin tein sait korjata luusi koko Pankajärven kylästäkin. Ei ollut sinun terveellistä siellä kauemmin viivytellä, sillä nämä herkkämieliset ihmiset häilähtivät ylen nopeasti rajalta toiselle.

Ehkä olisi annettukin ryssälle ryssän kyyti, mutta Brita sanoi, että piti laskea pyhä mies matkoihinsa hyvässä rauhassa. Mitäpä he ryssän munkkiin vihastansa puskemaan, toisaalta ne olivat tämän eksytyksen alkujuonet haettavissa. Minun oma isäni se on täällä teidän elinmaillanne pahimman turman kylvön kylvänyt, sanoi Brita, — ryssän munkki tuli nyt vain satoa korjaamaan.

Brita puhui vielä enemmänkin. Hän sanoi, että heidän oli nyt syytä toivoa monen entisen vääryyden pian korjautuvan. Hän ainakin uskoi valoisamman ajan lähenemiseen ja hänen Hilippansa ja Lauri-pappi uskoivat myös järkkymättä samaan asiaan. Ja sitten heidän piti myös ajatella näitä elinmaitaan, joita hylkäämään heitä oli koetettu houkutella. Eivätkös olleetkin nämä Pielisen tienoot ylen kauniita maita? Eikös täällä ollut hyviä viljamaita — antoisia kalavesiä? Ja läpeensä vanhoja karjalaisia maita olivat nämä seudut, osasikin täällä liittyä joka paikkaan tarinoita ja muistoja, jotka sykähdyttivät niin kumman oudosti sydänalaa — melkeinpä panivat veden silmästä herahtamaan. Pielisen Karjala! Tämä oli heidän Pielisen Karjalansa — satujen ja tarinoiden kaunis maa!

Osasikin Brita sanansa sovittaa. Kun hän oli lopettanut puhumisensa, pani Mafilo Vaakanainen heponsa valjaisiin, komensi rekeen emäntänsä ja Tatjana-tyttärensä ja läksi ajelemaan takaisin kotiinsa Lieksaan. Britaa hyvästellessään Mafilo tuhisutti nenäänsä ja sanoi hautaan saakka muistavansa tämän opetuksen, jonka oli nyt saanut. Ja vielä lupasi Mafilo, ettei hievahtaisi enää kotoaan mihinkään, vaikka itse emäpiessa tulisi häntä houkuttelemaan.

Mafilon lähdettyä tyhjentyivät Maurolan pirtit nopeasti liikaväestä. Pankajärven jäällä ajeli sinä päivänä jononaan Lieksaan päin painuvia hevosia ja käsiään hykerrellen Kauro ja Jehki-vaari seurasivat omilta pelloiltaan tuon takaisin käännytetyn pakolaisvirran paluuta.

Hyvin! Kaikki oli nyt hyvin, mutta tuo ryssien ja Vienan veijarien viivytteleminen Braheassa alkoi käydä kiusalliseksi. Niiden hyväkkäiden lähtöä tässä nyt vielä piti odotella ja vapista, sillä menneiden aikojen kokemus sanoi, ettei noista ystävistä ehkä selvittäisikään niin helposti.

Britalle eivät kyläläiset huoliaan pakisseet, mutta näkihän Brita muutenkin mitä ajateltiin. Kauro ja Paraske-muori usein kuiskuttelivat keskenään. Arhippa, Riiko ja Jehki-vaarin pojat kävivät joka päivä Brahean puolessa vakoilumatkoilla ja tehtiin muitakin salaperäisiä valmistuksia. Brita näki Maurolassa pistäytyessään koko talonväen touhussa: vaateaittoja ja viljapurnuja tyhjennettiin; miehet hiihdättivät kukkuroilleen kuormattuja ahkioita metsään päin, mihin lienevät niitä vieneetkään.

Uusi Vannila oli Maurolan rinnalla köyhä talo. Mitäpä Vannilan uusissa aitoissa olisi ollut talteen korjattavaa — ei ollut vuosikymmenien aikana kertyneitä vaatevarastoja ja ylen vähissä oli viljakin, mutta ei siltä Vannilassakaan oltu joutilaina. Eräänä aamuna Arhippa katosi metsään, viipyi koko päivän matkallaan ja iltamyöhällä kotiin palatessaan näkyi kauan puhelevan Kauron ja Paraske-muorin kanssa.

— Niittysauna? kuuli Brita vanhusten kysyvän. — Niin, se oli nyt kunnossa, tilkitty ja lämmitetty! sanoi Arhippa. — Ignoi vaari? — Niin, Ignoi vaari lähtisi sinne huomenna lämmittämään ja eksytyslatuja hiihtämään. Se olikin tähdellinen työ, tuo eksytyslatujen hiihtäminen, kuului Kauro selittävän. — Koko kylän ympäristö latuja täyteen, ristiin rastiin, jotta ei itse emäpiessakaan niistä saa selkoa! — No, tuleehan niitä hiihdetyksi, tulee aivan riittämään latuja! kuului Arhippa vakuuttavan. Eivät olleet joutilaina Maurolan miehet eikä Riikokaan istunut kädet ristissä.

Brita oli kuullut tarpeeksi tuon keskustelun katkelmia, hän ymmärsi, mitä oli tekeillä ja päätti myös puolestaan tehdä jotakin. Vakoilumatkalle hän läksisi. Hän vilkaisi keinussa nukkuvaa lastaan ja sanoi Paraske-muorille, että hän pistäytyisi hiukan ulkona. Missäkö? Eipähän paljon missään. — Koetan vain hieman suksiani! Paraske-muori sanoi: — Tee niin, kultalintusemme. Aina täytyy katsoa, jotta sukset ovat hyvässä kunnossa. — Sitähän minäkin ajattelin! naurahti Brita mennessään.

Hän sysäsi suksensa hyvään alkuvauhtiin ja painui Vannilan niemen kuvetta alaspäin. Ja siinä hiihtäessään hän alkoi laskea viikkoja ja päiviä, milloin Hilipan pitäisi palata pitkältä matkaltaan. Lähellä se nyt jo olikin Hilipan paluu, Brita oli varma, että lähellä oli ja tokkopa kerkiäisi enää tapahtua mitään siihen mennessä. Joutavaa pelkäsivät, ajatteli Brita ja päätyi huomaamattaan niemen nokassa olevalle Vienan miesten varustukselle, mutta eikös siellä ollutkin jo ennestään Jehki-vaari tähyilemässä Pankajärven sokkeloisia selkiä.

— Minäkin läksin tänne jaloittelemaan, sanoi Brita, — en ole vielä nähnytkään tätä varustusta. — No, eipä tässä paljon katselemista, hymähti Jehki-vaari ja sipaisi kähäräistä partaansa. — Säälittää vain, kun tähän sortivat ja sotkivat ne hyväkkäät parhaan palan tätä meidän vanhaa kalmistometsikköämme.

He pakisivat minkä mitäkin joutavaa, mutta äkkiä Brita huudahti: — Näetkö, Jehki-vaari, mitä tuolta tulee? — Mistä? — No tuolta! Etkö jo näe, tuolta tuon pitkän niemenkaiskun kärjestä? Katsohan tarkoin sinne! ja Brita osoitti suksisauvallaan. Jehki-vaari säpsähti. — No, joko nyt näet? kysyi Brita.

Jo näki Jehki-vaari, molemmat he näkivät jotakin sellaista, joka lamasi heidät vähäksi aikaa paikalleen. Sieltä tuli ryöppynään, yhtenä sekavana rykelmänä väkeä ja hevosia, ensin kuormahevosia, kokonainen karavaani kuormahevosia ja sitten suksimiehiä ja ratsastajia, sekaisin molempia; kokonainen heiluva ja huojuva piikkimetsä sieltä läheni, ja Jehki-vaari sanoi, että nyt sieltä tulivat rajantakaiset myötämöisiään ja heidän piti nyt joutua siekailematta kotiin ja pakotielle.

He hiihtivät jo henkensä edestä. Jehki-vaari painoi lahden yli ja pellon poikki kotiinsa, hän mennä hilppoi matalana kuin kärppä ikään ja lumen pölähtely pellolla osoitti hänen kiivasta vauhtiaan. Brita kiiruhti Vannilan niemen sivua ylöspäin. Kun hän hengästyneenä joutui Vannilan pihamaalle, olivat siellä jo kaikki tulisessa lähtötouhussa. Suksia ja ahkioita oli tuotu pihalle, Kauro ja Arhippa juoksentelivat ja heittelivät ahkioihin minkä mitäkin tavaroita. Naisia ja lapsia mennä lappoi jo metsään. Paraske-muorikin oli lähdössä, hänellä oli käsissään vaatekäärö ja Brita arvasi siinä olevan muorin rakkaimpien kotijumalien.

— Lapseni! huusi Brita ja yritti sen tiensä törmätä joukon ohi. — Lapsi on jo viety! kuului Kauron ääni. Kuka? Mihin on viety lapseni, mihin? — Arhipan nainen vei lapsen! selitti nyt Kauro tarkemmin. — Pelästyimme, että mihinkä lienet joutunutkaan ja niin lähetettiin edes lapsi turvaan.

— Joutukaa jo matkaan! kiirehti Arhippa ja alkoi kiskoa täysinäistä ahkiota metsään päin, mutta samassa sieltä pölähti häntä vastaan ratsumiesparvi ajaen edellään Jehki-vaaria, Riikoa ja muutamia muita kylän miehiä. Pakotie oli tukossa, ryssän piikkiniekat olivat saartaneet kylän ja käännyttäneet osan pakoon yrittäviä takaisin.

Kävi kuitenkin selville, että naiset ja lapset olivat päässeet livahtamaan apajasta metsän kätköön. Muuan koirankuonolainen sohi Riikoa takaapäin piikillään, Riiko oli kompastelevinaan ja horjuvinaan ja siinä hän pääsi lähelle Britaa.

— Lapsesi pelastui! kuuli Brita Riikon läähättävän. — Mitenkä? Mitä sanoit? — Lapsesi pelastui! Kun näimme näiden piikkimiesten kohoavan jäältä metsään, niin annoimme naisten ja lasten jatkaa pakoaan ja jäimme odottamaan, miten viimeisten meikäläisten kävisi.

— Ja niinkö luulet, että Arhipan emäntä pääsi turvaan? — Pääsi varmasti, meni hyvän matkaa kaikkien toisten edellä!

Sitä tietoa — sitä varmuutta, että lapsi oli pelastunut! Brita katseli nyt rohkeana ja levollisena ympärilleen. Hän arvasi, että pian kai tapahtuisi jotakin sellaista, jota hän ei vielä milloinkaan elämässään ollut kokenut, mutta kaikki tuo tuntui nyt niin samantekevältä. Ainakin näin ensi hetkinä unohti Brita kokonaan itsensä, hän kiitti vain ajatuksissaan Jumalaa lapsensa pelastumisesta. Ja Paraske-muoria hän myös kovin säälitteli. Muori oli kai häntä odotellessaan viivytellyt ja tuossa nyt oli samassa apajassa kaikkien toisten kanssa, koki yhäkin säilytellä sylissään vaatemyttyyn kääräistyjä kotijumaliaan, mutta koirankuonolaiset sysivät muoriakin säälimättä.

Ja nyt tulla tuprahti toisaaltakin päin parvi piikkiniekkoja ja suksimiehiä pihamaalle. Brita tunsi kuulemiensa kuvausten perustalla ensimmäisten tulijain joukosta Vienan miesten pelätyn päällikön. — Aa, Vannilan viekas kettu, rääkäisi tämä äkätessään Kauro-vanhuksen, — siinäpä mies onkin. Siinä kaipaamani! Hän tarrasi Kauton rehevään partaan ja rähisi edelleen: — Pergeleh, lähetit poikasi ruotsien kätyriksi, vaan nytpä tuosta vähäisen pakisemme. Ja missä se onkaan se miniäsi — se itsensä emäruotsin tytär? Sanotko jo vai kuristanko sinut näillä kätösilläni?

Kauro rimpuili Vienan miehen kourissa, mutta tämän luisevat sormet pureutuivat kuin ruuvipihdit hänen kurkkuunsa. Brita näki, että vanhuksen kävisi pian ohraisesti ja niin hän tunkeutui rohkeasti esille. Eräs piikkiniekka koki takerrella kiinni hänen käsipuolessaan, mutta tylyllä töytäisyllä pääsi Brita irralleen ja seisoi pian silmät salamoiden Vienan rosvon edessä.

— Tässä minä olen, kuuluit kyselevän minua! — Aa, emäruotsin tytär... Hilipan nainen! pääsi Vienan mieheltä. — No, irroitahan jo likaiset pedonkyntesi vanhan miehen kurkusta! kivahti Brita. — En minä sinua pelkää, en pakene, mutta viaton vanhus jätä rauhaan.

Villi Timo ällistyi ja hänen kouransa todellakin irtosivat Kauron kurkusta, aivan vaistomaisesti laukesivat irti. — Menehän jo, vanha kettu, ärähti hän, — ka menehän siitä syrjemmäksi! Tämä sinun miniäsi näkyy olevankin oikea pannahinen — tulta ja pippuria! Aa, annas kun katson sinua hiukan tarkemmin! Hän tuli ja nykäisi Britaa leuasta. — Soma kaunokainen, oikein soma kaunokainen!

Hän rupesi liehittelemään Britaa ja sanoi, että nyt he tekisivätkin oikein perinpohjin tuttavuutta. Se hänen vain piti sanoa tässä alkajaisiksi, että Britan lähetystoimi oli mennyt vähän niinkuin hukkaan, sama jos olisi jäänyt tekemättä. — Lähetit täältä rajan taa aikovat kotiinsa, mutta mepäs toimme heidät jälleen tänne! irvisteli hän. — Talot tuleen tuikkasimme, ka ristirahvas on mukanamme. Vai etkö usko, että toimme? Katselekaa, tuossa näet niitä jo tulevan tähänkin taloon!

Brita näki todellakin pihamaalle ilmestyvän useampia hevoskuntia lieksalaisia ja siellä joukossa oli Mafilo Vaakanainenkin perheineen. Nähtävästi oli Mafilo tällä kertaa rähissyt vastaan ja niin oli hänet hosuttu melkein rujoksi. Naaman yli kulki punainen, verta tihkuva ruoskan jälki ja toinen käsi näkyi retkottavan hervotonna. Hölmistyneenä silmiään räpytellen Mafilo istui reslarekensä sevillä eikä näyttänyt paljonkaan käsittävän kaikesta, mitä näki ja kuuli ympärillään.

Villi Timo jakeli rivakasti määräyksiään. Kauro, Paraske-muori ja muut käsiin saadut pankajärveläiset suljettiin Vannilan saunaan ja kalmariihen röttelöön ja Vienan mies jo julisti heidän tuomionsakin. — Ruotsien puolta olette pitäneet, rähisi hän, — ja siitä hyvästä teidät tulella kärvennämme ennen tästä kylästä lähtöämme!

Lieksasta mukaan tuodut pakolaiset käski Vienan mies viedä Maurolaan ja heitä piti tarkoin vartioida, ettei ainoakaan enää pääsisi lähtemään karkuteille. — Eivät ymmärrä omaa hyväänsä, mutta minäpä opetan heidät ymmärtämään! irvisti hän ja sitten alkoi karjua, että tämän Hilipan kotitalon piti nyt nopeasti tyhjentyä liikaväestä. Täällä pitäisi hän tänä iltana pienet lähtökekkerit, hän ja venäläispäällikkö, jonka saapumista hän odotti tuossa tuokiossa. Niinpä juuri, tässä talossa he kekkeröisivät ja Hilipan nainen — emäruotsin tytär — saisi olla heidän emäntänään tänä iltana!

— Aa, kaunoiseni, kyyhkyläiseni, meistä tulee tänä iltana hyvät ystävät. Oikein parahat ystävät meistä tuleekin! räkätti hän ja meni jo julkeasti kopeloimaan ja puristelemaan Britaa. Britan silmissä sävähteli, kun tuo viinalle löyhkäävä peto kosketteli häntä, mutta samassapa jo karkuuttikin höyryävällä ratsullaan pihaan odotettu venäläispäällikkö ja Vienan mies jätti Britan vähäksi aikaa rauhaan.

Ruhtinas tai vojevodi, mikä hän lie ollut tuo venäläispäällikkö. Lyhyt ja paksu lyllerö hän oli, naama hiukan kulmikas ja silmätkin näyttivät olevan hieman vinossa, mutta pehmeäliikkeinen ja ketterä hän oli lihavuudestaan huolimatta ja välkkyvän mustat silmät ja turpeat punaiset huulet uhosivat rietasta himokkuutta. Oikea elostelija oli tämä venäläispajari näköjään, ja silmät kiiluen tuli hänkin nyt tarkastamaan toverinsa saalista.

— Aa, veli hobie, ihana löytö, solkkasi hän ja hieroi mielissään turpeita käsiään, — ylen ihana löytö. Pidot järjestämme, oikeat pidot järjestämme ja morsiusvuoteen rakennamme!

He nuuskivat talon läpikotasiaan ja kun keksivät metsän laidasta Kauron ja Paraske-muorin pikku tuvan, niin siihen ihastuikin ryssä ryökäle. — Aa, tänne teemme morsiusvuoteen! hihitteli hän. — Toiset pitävät pitojaan tuolla ison pirtin puolella, ka täällä yksi onnen kantamoinen armastelee Hilipan naista.

— Vuoron perään armastelemme! rähähti Vienan mies. — Mitenkäs pakisit? Vuoron peräänkö? Ei, veli hobie, ei vuoron perään! solkkasi ryssä. — Elukat tekevät niin, koirankuonolaiset tekevät niin... vuoron perään! Venäläinen pajari ei ole elukka, venäläinen pajari ei ole koirankuonolainen. Venäläinen pajari armastelee yksinään koko yön. Vot, mitenpä teemme: arpaa heitämme ja se onnen myyrä, joka arvan voittaa, armastelee tämän yön. Toisen vuoro joutuu toisena yönä!

Vienan mies ärähteli vastaan, mutta ryssä ei edes kuunnellut hänen vastaansanomisiaan. Näkyi tottuneen ryssä käskijäksi, alkoi nuuskia ja tarkastella paikkoja, niinkuin onnen arpa olisi jo langennut hänen osakseen.

Brita seisoi vavisten ovella ja seurasi asioiden kehitystä. Nyt kurkisti ryssä uunin päälle, etteihän vain siellä piileksinyt joku vaanimassa. Nyt pöyhi peräseinällä olevan vuodelavitsan nahkasia ja pieluksia ja nyt kurkisti pyhäinkuvakaappiinkin.

Britan silmät osuivat melkein vieressään oviseinällä olevaan Kauron teräkalulautaan ja hänen sydämensä hypähti. Laudassa oli rinnakkain kaksi sujakkatekoista pärepuukkoa. Siinä ne olivat kuin kaksi kaunista marjaa vieretysten, ja Britan joka jäsen vapisi, että huomasikohan ryssän vaaniva silmä nuo teräaseet.

Eikös mitä! Ei huomannut ryssä ryökäle enää mitään, vaan julisti, että nyt lähdettäisiin pitoja aloittamaan ja arpaa heittämään!

Brita kulki kuin unessa pihamaan yli. Hän oli keksinyt oljenkorren!

XIII.

PAHOLAISTEN JUHLAYÖ.

Talvisen illan hämärä käärii pehmeään verhoonsa Pankajärven metsäiset rannat ja niemet, ja sinne katoaa tuon hämärän kätköön jo Pankajärven kyläkin. Niin tarkoin katoaa, ettei tietäisikään enää kylän paikkaa, jollei kylän kujasilta ja pihamailta kuuluisi ryssän ryökäleiden ja Vienan rosvojen mekastusta ja rähinöimistä. Ja nyt syttyy jo valojakin, suuria roihutulla leimahtaa palamaan monessa paikassa ja niiden punertava kajo näkyy niin kaameana yhä sakenevasta illan pimeydestä.

Jokohan ne sytyttivät kylän palamaan? Ei! Eivät vielä kylää sytyttäneet. Rovioita ne vain virittelevät kylän kujasille, pelloille ja Vannilan niemen kärkeen. Merkkitulia, vartiotulia ne sytyttelevät. Asia on niin, että ryssät ja Vienan miehet pelkäävät yllätystä. He ovat kyllä asettaneet vahvoja vartiostoja pariinkin Pankajärven niemeen, mutta pannahinen tiesi, mitä sittenkin tapahtuisi yön mittaan. Parasta oli pysyä varuillaan.

Katsokaa! Tuolla palavat Jehki-vaarin pellolla ruisaumat ja palon ympärillä kihisee ja juoksentelee puolijuopuneita ryssän piikkiniekkoja ja Vienan partaturilaita. Ne ovat kuin peikkoja tai paholaisia, oikeilta pirun sikiöiltä ne näyttävät tuolla punertavan tulenloimotuksen ympärillä mekastaessaan.

Hyvä oli, että kylän naisväki pääsi pakenemaan niittysaunoihin. Nuo pirun penikat olisivat kai tehneet tänä yönä kaameita tekoja vartiotuliensa ympärillä. Läheltä piti, etteivät jo raastaneet uhreikseen mukanaan tuotuja Lieksan kylän naisiakin. Hyvin läheltä se piti. Onneksi oli Vienan miesten joukossa muutamia vähemmän viinaan meneviäkin ja nämä suojelivat lieksalaisten naisia, mutta tuhon omaksi tuomitun kylän naisia ei olisi kukaan suojellut. Jo olivat muutamat hurjapäisimmät käyneet pakolaisia etsimässäkin kylän ympäristömetsistä, mutta pimeän saetessa palasivat etsiskelijät tyhjiltään takaisin.

— Eksytyslatuja! Pergeleh, eksytyslatuja oli ylen paljon! sadattelevat he palatessaan. — Piessa siinä selvän otti, mihin päin olivat pakolaiset menneet.

Niinpä niin, kylän miesten hiihtämät eksytysladut tekivät tehtävänsä; naiset ja lapset pelastuivat, mutta itsensä miesten ja Paraske-muorin olo ei ollut kadehdittava. Tuonne heidät oli sullottu Vannilan saunaan ja kalmariihen rohjakkeeseen ja Vienan miesten pelätty päällikkö, se paatunut julmuri, oli jo tuominnut heidät tulikuolemaan. Ja siinäpä se olikin paha paikka, villi juopumus vartiotulien ympärillä lisääntyi nopeasti. Milloin hyvänsä saattoivat nuo mekastajat riehaantua ja lähteä joukolla vankisuojia sytyttelemään. Heinän varassa siinä kyläläisten henki heilui, ei voinut paremminkaan sanoa.

Hirveä yö — painajaisunien yö.

Vannilan isossa pirtissä oli Brita villin Timon ja venäläisruhtinaan emäntänä. Pirtin liedellä roihusi suuri valkea ja siinä oli Britalla hahlakoukuissa patoja ja riehtilöitä kiehumassa; naurishauteita hänen piti kypsentää kiusaajilleen ja piittinätä ja punssia ja vielä mausterommiakin.

Brita oli aikaisemmin tyttövuosinaan ollut monta monituista kertaa samanlaisessa työssä. Isänsä — Pielisen ryövärivouti — oli hänet pannut harva se ilta keittelemään itselleen tulikuumaa punssia, välistä rommiluritustakin. Se vain eroa, että tänä iltana sai Brita valmistaa noita juomia rajantakaisten vankina.

Pitkän honkapöydän ympärillä joivat ja rähisivät molemmat päälliköt lähimpine miehineen. Ja yksi aina vuorollaan seisoi ovella vartioimassa, ettei vain Hilipan nainen pääsisi karkuun livahtamaan. Lempo meni takaamaan, mitä tuo sisukas emäruotsin tytär hautoi mielessään. Vaikka olisi kaataa hulahduttanut kauhallisen väkiviinaa tuleen ja sen tiensä kadonnut pirtistä salvaten oven mennessään. Siinä olisivat he tukehtuneet tuleen ja savuun, ennenkuin kukaan olisi ulkoa päin ennättänyt apuun.

Brita ajatteli todellakin tuota kepposta, mutta eihän maksanut sitä ruveta yrittämään, kun tuo vartiomies kieppui alati hänen ympärillään. Ja tämän tästä tulla hoiperteli lieden luo vielä villi Timokin Britaa kiusaamaan ja rivouksiaan latelemaan.

— Mitähän Hilippa sanoneekaan, kun sinut ryöstimme ja pilasimme? ilkastelee hän taas muutamakseen. — Hilippa kostaa! — Ahaa, vai kostaa se Hilippa rakkahamme. — Kostaa varmasti! sanoo Brita kääntämättä edes päätään keitoksistaan. — Entäpä jos vienkin sinut mukanani Vienan maille? Soma marjaseni, mitäpä siihen sanonetkaan?

Nyt Brita katsahti kiusaajaansa ja naurahti. — Parasta lie, kun et ajattele sellaista. Tuntenethan Hilipan ja tietänet, että hän osaa kyllä tien Vienan maillekin!

— Pergeleh, vai uhkailet sinä, ruotsin tytär — pannahisen nainen! Mutta minäpäs teenkin näinikään! ja villi Timo tarrasi kiinni Britaan ja alkoi halailla häntä kaikkien nähden, mutta Brita ponnahti kuin teräsjoustin kiusaajansa käsistä syrjään, ja samalla sai Vienan mies suuren kauhallisen tulikuumaa punssia silmilleen ja ryntäilleen.

Ehkä Brita teki tuon tahallaan tai ehkä se sattui puolivahingossa. Vahingossa hän sanoi sen sattuneen, mutta Vienan mies ei kuunnellut mitään selittelyjä. Soenneena ja kivusta karjuen hän hyökkäili taitavasti väistelevän uhrinsa perästä, mutta venäläispäällikkö oli pakahtua nauruun.

— Oikein, ruotsin tytär, oikein teit sille piessalaiselle! Kukapa käski hänen ennen aikojaan mesikakkua nuolemaan!

Raivostunut Vienan urho kiskottiin joukolla pöydän ääreen ja siellä hän sai kokea vielä senkin nöyryytyksen, että joutui arvan heitossa häviölle. Hän oli niin perin kypsä, että tuskin enää näki kunnolleen mokomia vähäisiä esineitä kuin arpanoppia; kun heittää ramahdutti, niin helähti vain muutama noppa rummun kalvoon, toiset hyppelivät penkille ja lattialle.

— Veli hobie, ylenpä heititkin kehnosti! ilkastelee venäläispajari. — Pergeleh! ärisee Vienan mies ja tuijottaa älyttömänä petollista rumpua, joka oli hypittänyt arpanopat sen hiivatin tiehen.

Ei ollut vaikea konsti venäläispajarin päästä voittajaksi. Tietysti hän pääsi voittajaksi, mutta Brita ajatteli, että ehkä sittenkin olisi ollut parempi toisin päin. Hän pelkäsi tuon lihavuuttaan hyllyvän ryssän välähtäviä silmiä ja pehmeitä kissamaisia liikkeitä. Ei näyttänyt tuo elukka olevan läheskään niin juovuksissa kuin Brita olisi toivonut.

Brita houkuttelee häntä juomaan enemmän. — Juohan, Venään urho, minunkin terveydekseni! mairittelee hän. — Näetkös, minäkin maistelen vähän punssia, jotta osaisin olla sinulle mieliksi. — Aa, sydänkäpyseni, kyyhkyläiseni! lallattaa ryssä ihastuneena ja kaataa maljan ja toisenkin kuumaa punssia partaansa. Hän taputtelee turpealla kädellään Britan kaulaa ja hartioita ja kiskoo hänet polvelleen istumaan.

Brita antoi sen vähäksi aikaa tapahtua. Hän ajattelee, että tässä oli nyt oltava hiukan mieliksi arvan voittajalle, muuten hänen kävisi tänä yönä huonosti. Mutta kun venäläispajari pyrkii häntä toden perästä halailemaan, rimpuilee Brita vastaan ja suhahtaa mielistellen ryssän korvaan, ettei tuon Vienan miehen pitänyt kaikkea nähdä. — Morsiusvuoteessa olen sinulle ylen rakas! — Aa, soma kyyhkyläiseni, kullanmuruseni, lupaatkos olla minulle ylen rakas? — Lupaan, lupaan! Et aavistakaan, Venään urho, miten ruotsin tytär osaa armastaa!

Brita liukuu pois ryssän polvelta ja hänen tekee mielensä purskahtaa itkemään. Mutta hän ajattelee, ettei pitänyt olla hentomielinen tänä yönä. Ei mitään kyyneliä eikä häpeilemistä, hän oli nyt Juudit — kostaja — ja hänen piti pysyä lujana! Hän taisteli tänä yönä Hilipan puolesta, hän taisteli tänä yönä, ja vaikka hän olikin ypöyksinään, aikoi hän suoriutua voittajana!

Ja lapsihan oli turvassa — hänen ja Hilipan poika oli turvassa. Siemen jäisi elämään ja kasvamaan, vaikkapa hän itse katoaisikin tyhjyyteen ja pimentoon. »Lieköhän Arhipan nainen ehtinyt ottaa mukaansa vuohenmaitoa?» vilahtaa ajatus. Pikku mies, se mokoma veitikka, piti paljon vuohenmaidosta. Paraske-muori oli tietysti opettanut lapsen sitä juomaan, ja eikös pikku Hilippa jo ruvennut aivan hylkimään hänen rintojaan. Sitä hyvää mummo kultaa, aivan aikoi ryöstää häneltä lapsen, mutta oikeastaan oli hyvä tietää, ettei poika menehtyisi nälkään äidin rintoja ikävöidessään. Niinpä niin, pikku Hilippa kyllä selviäisi maailmassa!

Brita ennätti ajatella monta asiaa venäläispajaria mielistellessään. Hän oli huomannut ryssän vyöllä somatekoisen tikarin — oikean itämaisen koruaseen, ja tämän hän päätti anastaa itselleen. Olivathan siellä tosin ne Kauro-vanhuksen pärepuukot, mutta ne olivat mitä olivat. Kaiken kaikkiaan ne olivat tökeröt käsitellä, mutta tuossa oli kuin luotu ase hänen käteensä, ja siksi toiseksi ajatteli Brita myös, että ryssän piti olla aseettoman — aivan aseettoman ratkaisevan hetken joutuessa.

Brita istuu jälleen venäläispajarin polvella Hän tuntee väkevää inhoa, melkein kuvotusta, mutta hyvin hän näyttelee viettelijän osan. Hän maistelee punssimaljasta sen verran, että huulet kostuvat, ja niin hän juottaa koko maljan ryssän ryökäleelle. Hän toistaa saman tempun vielä toisenkin kerran — monta kertaa. Osasikin hän, kapakkatyttö olisi tuskin tehnyt taitavammin. Hän kutittelee ryssän partaa, mielistelee ja mairittelee ja ihastuksesta lallattaen ja kiimaansa pakahtumaisillaan ryssä latkii tulista juomaa tuhokseen ja turmiokseen.

Ja niin tapahtui, että venäläispajari tehtiin aseettomaksi. Kun Brita jälleen liukuu pois hänen polveltaan, ei ryssän miehustalla ole enää tikaria; on vain tyhjä tuppi heilumassa, ja ryssän silmät ovat jo siksi paljon sikkarallaan, ettei hän huomaa mitään menettäneensä. Mutta kadonnut ase on löytänyt tiensä Britan paulakengän varteen, Brita tuntee sen kylmän terän hipovan nilkkaansa ja tämä viileän raudan kosketus antaa hänelle rohkeutta.

Ulkona — matkalla morsiusvuoteeseen vilahti pakoajatus Britan aivoihin. Pakkasilman viilentävä tuulahdus toi niin kirpeän polttavana elämän kaipuun, ja paon onnistuminen näytti jotenkin varmalta. He olivat kahden kesken, hän ja ryssä, ja vaikka ryssä takertelikin kiinni hänessä, ei irtautuminen näyttänyt kovin vaikealta. Tuima ja rivakka sysäys vain ja juopunut ryssä ryökäle kellahtaisi nokalleen kinokseen. Sukset hän kyllä löytäisi allensa ja sitten pyrynä metsään. Öinen metsä kätkisi hänet hyvin ja nopeasti — hui hai viheltäisi hän vainoojilleen!

Pani melkein vapisemaan tuo kiihkeä halu, mutta se sammui nopeasti. Britan korviin kantautui kylältä kuuluva ryssien ja Vienan miesten mekastus, näkyivät punertavina loimottavat vartiotulet, ja siitä tulivat mieleen kaikki vainolaisen tekemät rötökset ja tihutyöt, ja raivokas, alkuvoimainen viha tukahutti pakomietelmät. Vai hän pakenisi — ei ikinä! Oliko Juudit ajatellut pakenemista? Omin ehdoin hän oli mennyt kansansa vihollisten leiriin kostamaan! Ja hän oli myös tänä yönä Juudit! Jumala oli antanut hänen käsiinsä julman vainolaisjoukon päälliköt. Ainakin tämä toinen oli jo hänen pauloissaan ja ehkä toisenkin vuoro vielä joutuisi. Siinä se, pois pakomietelmät!

Ryssä sopertaa ja sammaltelee: — Ruotsin tytär, oletkos minulle ylen rakas tänä yönä? — Epäiletkö tuota vielä, Venään urho? Olenhan luvannut moneen kertaan, että hyvin sinua armastan. — Aa, sydänkäpyseni, kyyhkyläiseni, hyvinkö armastat? Ja ethän vain sommittele salajuonia? — Minäkö salajuonia sinulle, Venään pajari!

Eteisen ovella toimitti Brita, että tämä ovi pitäisi sulkea visusti hakaan. — Eihän tiedä, vaikka vielä se toinen yrittäisi onneamme häiritsemään! supisi hän ja hänen äänensä vapisi kiihtymyksestä, mutta ryssä luuli sen vapisevan rakkaudesta. Britan kuuma henkäisy aivan humallutti ryssäryökäleen, jos hän lie ollut humalassa jo ennestäänkin. Hän solkkasi ja sammalteli: — Hyvin suljen, armas kyyhkyläiseni, niin visusti suljen, ettei emäpiessakaan saa tätä avatuksi! — Tee niin, armas urho! ja Brita livahti edeltä päin tupaan. Sanoi menevänsä morsiusvuodetta pöyhimään ja kuntoon laittamaan.

Aivoissa poltti epäily, ettei hän mitenkään kestäisi tätä loppuun asti. Mieletöntä tämä oli, aivan järjetöntä! toisteli hän toistelemistaan, mutta myöhä oli enää ajatella peräytymistä — peräytymistie oli tukossa! Joka jäsen tutisten hän kompastelee ja hapuilee eteenpäin, tupaan päästyään hänen täytyi tapailla seinistä tukea ja niin kulkee hän kuin juopunut perälle — pöydän ja pyhäinkuvakaapin edessä palavan lampputuikun luo.

Hänen sormissaan on suonenvetoa — niitä nykii, tempoilee ja nyhtää, kun hän rupeaa kaivamaan tikaria esille paulakenkänsä varresta. Siinäpäs olikin puuhaa, tikarin konstikas kahva oli jotenkin takertunut kiinni hänen sukkaansa tai sukkanauhaansa, Britan piti aivan väenväkisin kiskaista ase piilopaikastaan ja tuntuipa kuin olisi se viiltänyt haavan tai naarmun hänen pohkeeseensa. Mutta nyt se oli jo käsillä — ah, tuossa se välkkyi terävänä ja kauniina hänen kourassaan. Mikä mainio ase — verraton ase hänellä oli! Ja siinä vilahduksessa Brita tunsi olevansa varma ja rohkea.

Ovi aukeni, Brita puhalsi lampun sammuksiin.

Oliko ryssä nähnyt jotakin? Pimeästä kuului hänen pelästynyt äänensä: — Mikä se siellä niin välähti? — Välähtikö? Jumalainen se vain oli! — Aa, jumalainen? Oliko se vain jumalainen? Ethän minulle tuhoa akkiloine, ruotsin soma tytär? Ja mitenkäs sinä niin ylen hätäisesti puhalsit lampun sammuksiin?

Pimeästä helähti Britan kiusoittava nauru. — Ahaa, pelkäätkö minua? Jokos rupesikin jänistämään? Oletpa sinä urho olevinasi — ensin ryöstit minut toiselta ja nyt jo rupesitkin jänistämään! Vai tulen valossako meidän pitäisi armastella?

— Aa, pannahinen! Ruotsin soma tytär, sinä olet oikea pannahisen nainen, vaan hyvinpä sinut armastelen, konsa tavoitan käsiini!

Ryssä kompuroi ja hapuili eteenpäin pimeässä ja kompastui johonkin esteeseen. Liekö törmännyt lavitsan nurkkaukseen vai liekö Brita tahallaan sysännyt hänen jalkoihinsa matalan jakkaran ja siihen kellahti ryssä ryökäle nurin. Pergeleh! hän ähki ja ulisi. — Tulta, ruotsin tytär, pannahisen nainen! Sytytähän jo valgie palamah!

Pimeydestä helisi Britan kirkas, ärsyttävä nauru.

XIV.

YLLÄTYS.

Vartiotulet paloivat kylän kujasilla, pelloilla ja Vannilan niemen kärjessä, mutta öinen metsä kylän ulkopuolella seisoi salaperäisenä ja uhkaavana.

Ei kukaan tiedä, mitä tuolla metsän ja pimeyden kätkössä oikeastaan tapahtui. Kenties siellä jo hiihtää sujuttivat Nurmeksen miehet, nuo peloittavat kostajat, terävine karhukeihäineen. Mene tiedä — lähenivät sieltä varkaiden tavoin maksamaan monia kalavelkojaan — tulivat viimeiselle tilinpidolle.

Eihän ollut mahdotonta, että Hilippa ja lautamies Olavi olivat jo palanneet pitkältä matkaltaan, kotiin kaukaisesta kuninkaan kaupungista. Ja ne miehet eivät siekailleet, kun oli tarjona näin siunatun pimeä yö ja hyvä pakkaskeli vihatun vainolaisen yllättämiseen.

»Siuh-viuh, siuh-viuh!» lauloi hanki kaukana, hyvin kaukana pimeän kätkössä. Mitä? Nyt laulu lakkasi. Neuvottelivatko? Kuiskien neuvottelivat ehkä. Seisoivat lumisten kuusten alla ryhmissä keihässauvoihinsa nojaten ja pitivät neuvoa. Mene tiedä, joukko jakaantui kahtia. Rupesivat varovasti kiertämään kylää apajaan. Mikä mainio apaja siitä tulisikaan — verraton apaja!

Mitenkä lienevät asiat tuolla vartiotulten luona olleet? Meteli ja mekastus oli siellä tosiaan paljon vaimentunut, siitä päättäen olivat Vienan partaturilaat ja heidän yhtä parrakkaat venäläisystävänsä hyvin valppaina ja varuillaan.

Mutta varuillaan he eivät olleet, ainoastaan väkevän viinan juovuttava mahti oli saanut mekastuksen hiukan vaimenemaan. Monet Vienan urhot ja monet venäläisetkin jo vetivät autuaita unia vartiotuliensa lämmittävässä hohteessa. Pitkät piikit oli pistetty hankeen pystyyn. Oikea piikkimetsä oli siinä tulen ympärillä, mutta urhot itse kellettivät hangella tai hätäisesti kyhätyillä havuvuoteilla miten sattui. Kuului kuorsausta ja örinää ja kakistelua, välistä vielä joku nukkujista havahtui ja tirkisteli harrittavin silmin ympärilleen, mutta pian parrakas pää retkahti raskaana havualustalle.

Mutta torkkukoot, saattoihan ollakin vain kuulohäiriötä tuo kaukainen hangen laulu. Mistäpä sinne olisi tullut satainen miesjoukko lylyä lykkimään ja ristirahvasta säikyttelemään. Ja jos minkä kuului siuhketta ja viuhketta, niin ehkä metsälliset ja menninkäiset siellä yön kätkössä kisojaan pitivät.

Vielä tässä joutavia pelkäämään ja varajamaan! Vienan väki ja venäläiset ovat huoletonta joukkoa, ja siksi toiseksi tämähän olikin heidän viimeinen juhlayönsä. Miehistö juhli vartiotuliensa ympärillä, päälliköt juhlivat Vannilan isossa pirtissä, ja tuolla pihamaan laidassa — kuusten ja kinosten kätkössä — oli matala pikku tupa. Ja siellä oli morsiusvuode.

Oli pimeä kuusten alla. Kuuhut kyllä silloin tällöin kurkisti pilvien ja lumisten oksien lomista, mutta ylen kehnosti se kykeni valaisemaan. Oli hiljaista, merkillisen hiljaista pikku tuvan seudulla.

Mitä nyt? Nyt kuului narahdus, aivankuin matalan eteisen ovi olisi liikahtanut jäätyneillä saranoillaan?

Ovi aukeni hitaasti raolleen ja joku ihminen, näköjään nainen, liukui varjon tavoin ulos ja vaipui lumiselle ja jäiselle rappukivelle istumaan. Britahan se oli, mikäli pimeässä voi nähdä. Hänen tukkansa oli raastettu hajalleen, vaatteensa olivat ryvettyneet, ehkäpä repeilleetkin sieltä ja täältä, ja oikeassa kädessään hän piteli jotakin esinettä jokin teräase, veitsi tai paremminkin tikari siinä näytti olevan, vaikka kuutamon niukassa valaistuksessa sitä oli vähän vaikea tarkoin nähdä. Siinä oli jotakin kirkasta ja punertavaa, ja koko ajan siitä tipahteli lumiselle ja iljankoiselle rappukivelle pisaroita, tummia ja punertavia täpliä.

Oli siis jotakin tapahtunut tuolla pimeässä pikku tuvassa, mutta Britan olo oli niin perin kummallinen, ei hän edes täydelleen tajunnut, mitä oli tapahtunut. Kaikki oli hämärää ja sekavaa, Britan aivoissa vilahteli vain katkonaisia muistikuvia, aivankuin ilkeitä hourenäkyjä, tuolla pimeässä huoneessa suoritetusta kamppailusta. Se kamppailu oli kestänyt hyvän aikaa, Britan mielestä se oli kestänyt melkein ikuisuuden, ja sen päätyttyä hän oli vaipunut menehtyneenä penkille tai uunin vieruslavitsalle.

Siinä hän oli maannut uupuneena ja henkeään haukkoen, ja se toinen oli vielä liikahdellut ja ähkinyt hänen läheisyydessään, mutta vähitellen oli tullut hiljaisuus. Oikein peloittavan syvä hiljaisuus oli tullutkin, ei kuulunut enää liikahtelua, ei ähkimistä, ei mitään kuulunut. Ihan kuin itse yökin olisi pysähtynyt kuuntelemaan ja oudostelemaan. Sellainen oli tuo hiljaisuus, ja silloin Brita rupesi tuntemaan arkuutta ja kammoa. Hänen piti päästä pois siitä huoneesta, ulkoilmaan hänen piti päästä, kävipä miten hyvänsä.

Nyt hän istui lumisella ja jäisellä rappukivellä ja koki selvitellä sekavia ajatuksiaan. Hän oli vielä uupunutkin ja aivankuin tylsistynyt ja sen lisäksi hän tunsi inhoa, tuota samaa kuvotusta, joka oli kiusannut häntä pitkin matkaa tänä iltana. Oikein puistatuksina se riipoi häntä, tuo inho ja tyrtymys, ja Brita ajatteli, että hänen pitäisi päästä siitä jollakin tavoin eroon.

Mieleen vilahti monta muutakin ajatusta. Tuli pakoajatuskin Britan mieleen: sukset ja niittysauna ja Arhipan emäntä ja lapsi — hänen oma lapsensa. Mutta Brita melkein pelästyi, kun lapsi tuli hänen mieleensä. Ei mitenkään nyt sopinut lasta ajatella — lapsihan oli viaton ja puhdas Herran enkeli, mutta hän itse oli kaikkea muuta kuin puhdas tällä kertaa. Brita naurahti itsekseen: hän oli todellakin aika pahoin ryvettynyt sekä ruumiiltaan että sielultaan. Tuskinpa hänessä oli tahratonta paikkaa, mutta sellainen oli tämä kostajan tie — ei käynyt sitä kulkeminen puhtaana ja tahrattomana.

Eipä tietenkään, likaa siinä tarttui vaatteisiin, likaa sieluun, ja entäs nuo kädet, nepä vasta ryvettyivätkin inhoittavan tahmaisiksi. Nyt Brita aikoikin ryhtyä puhdistamaan käsiään tuossa kinoksessa. Siinähän oli oikein kosolta puhdasta lunta, ja vähin, minkä hän osasi tehdä ensi hätään, oli käsien puhdistaminen.

Brita jo nousi hiukan horjahtaen jaloilleen alkaakseen käsien pesun, mutta silloin tapahtui jotakin yllättävää — öinen metsä hänen ympärillään heräsi äkkiä elämään.

Ensin kuului kummallisia ääniä pimeästä metsästä, ihan kuin hyypiän huutoja tai kontion vihellyksiä. Niitä kuului monelta suunnalta ympäri kylän, ja ne mahtoivat olla merkkihuutoja, sillä niitä seurasi peloittava meteli. Pamahti laukauksia, kovia ja viiltäviä musketin laukauksia, alkoi hurja ammunta joka puolella, ja sitä säesti raivokas karjunta ja ulvominen. Brita kuunteli huumautuneena tuota meteliä ja ajatteli, että nyt mahtoi olla alkamassa verinen tilinteko rajantakaisten kanssa.

Ei ollutkaan siis kuuloharhaa tuo kaukainen hangen laulu, tuo salaperäinen siuhke ja viuhke. Nurmeksen miehet! Siinä se, Nurmeksen miehet, nuo peloittavat kostajat, olivat tulleet pimeyden peitossa, ja Pankajärven kylä oli nyt heidän apajassaan.

Voi teitä, vartiotulienne ääreen torkahtaneet Vienan miehet ja ryssät! Huoletonta olitte joukkoa, mutta jo kävi teidän nyt huonosti. Tuskinpa oli teitä milloinkaan herätetty niin armottomasti kuin nyt viimeisenä juhlayönänne herätettiin. Viisaasti, viisaasti olisitte tehneet, jos olisitte äsken kuunnelleet salaperäistä hangen laulua, mutta nyt oli katuminen myöhäistä. Tuskin ennätitte niin paljon, jotta yhden kerran hieraista unisia silmiänne, kun jo tulla suhisi pimeydestä surman nuoli tai heilahti kirkasteräinen tappara parrakkaan päänne yläpuolella.

Jo oli Vannilan ison pirtin juomaseura havahtunut. Pihamaalla hulmusi päresoihtuja, juoksentelivat kuin päättömät ikään tuossa Britan näkyvissä. Enimmät lähtivät kiiruhtamaan tuonne taiston melua kohden, mutta yksi soihtumies juoksi pikku tuvalle päin. Brita painautui matalan eteisen ovea vasten piiloon ja puristi vavahtelevin sormin veristä asettaan.

Tulija oli Vienan miesten päällikkö. Hän oli avopäin ja kalpea ja horjahteli juopumuksesta. Nyt huomasi hän soihtunsa valossa Britan ja taisipa Britan hajalleen raastettu tukka ja tuo Britan kädessä välkähtävä verinen tikari häntä hyväisesti säikähdyttää. Hän jäi silmät karrillaan tuijottamaan Britaan eikä näyttänyt aluksi ensinkään käsittävän, mitä oli tapahtunut, mutta Brita nauroi hänelle pilkaten:

— Ahaa, venäläispajariako tulit etsimään? Myöhäänpä heräsitkin, Vienan rosvo, aivan liian myöhään heräsit — jo nukahti ryssä ryökäle morsiusvuoteeseen. Kuuletko, jo nukahti ryssä, ja kohta joutuu sinunkin vuorosi!

Nyt kai vienalaisen sekavat aivot hiukan selkenivät, hän päästi rivon sadatuksen ja tapaili asetta sivultaan, mutta samassa lensi viuhahtaen metsästä jokin välähtävä esine — keihäs tai sotakirves. Se osui kai villin Timon käsivarteen, soihtu putosi hajalleen riepsahtaen hankeen ja Vienan mies pakeni nopeasti sinne, mistä oli tullutkin.

Brita näki ohitseen syöksähtävän joukon lumisia ja kuuraisia miehiä. Etunenässä mennä harppoi pitkävartaloinen uros. Tuon miehen joustavissa liikkeissä oli kuin jotakin tuttua ja miehen päästämä lyhyt huudahdus sai Britan vapisemaan: Hilippa! Brita ajatteli, että olipa hyvä asia, kun Hilippa ei ohi juostessaan häntä huomannut, hän tarvitsi todella hieman aikaa tointuakseen.

Lyhyeen päättyi tämä rajantakaisten viimeinen taistelu. Brita näki piilopaikastaan, miten pakenevia vihollisia alkoi sekasortoisena laumana joka taholta tulvia Vannilan pihamaalle. Siinä he yrittivät vielä viimeistä vastarintaa. Vienan rosvo riehui ja huitoi joukkonsa keskellä avopäin; kuului karjahtelevan miehilleen, ettei pitänyt joutavasta hätääntyä; piskuinen joukko oli vain heitä ahdistamassa ja kyllä tässä vielä puolensa pidettiin, kun vain pysyttiin rohkeina. Mutta yllätetyn joukon rohkeus oli mennyt menojaan, ei saanut vienalainen enää karjumallakaan miehiään järjestymään. Pimeästä metsästä tuiskusi musketin kuulia ja keihäitä ja jos mitä heittoaseita. Miehiä kellahteli pihamaalle yhä sakeampaan, toiset kompastelivat näihin kaatuneihin, kiroilivat ja itkivät ja sadattelivat, ja pian ryöpsähti koko sekava lauma hajalleen, pakeni sen minkä koivista lähti pimeän metsän peittoon. Pakenevat veivät mukanaan myös vienalaisten päällikön, vielä tuokion ajan kuului hänen karjuntansa kaiken muun metelin yli, mutta voitolle päässeet talonpojat eivät siitä enää välittäneet. Joku hyppäsi suksilleen ja läksi vielä ajamaan pakenevia takaa, mutta useimmat olivat jo täyttä touhua keräämässä joka paikkaan kylvettyä voittosaalista.

Vannilan isoon pirttiin kokoontui vähitellen paljon väkeä. Siellä olivat vielä äskeisen juomingin jäljet näkyvissä: pöydällä oli suuri kattila lähes puolillaan lämmintä punssia ja ympärillä oli sekä täysinäisiä että lähtökiireessä kumoon kaatuneita maljoja.

Omasta saunastaan vapautettu Kauro-vanhus touhusi isäntänä, puhdisteli hieman pöytää ja kehoitteli mielissään talonpoikaisjoukon johtajia maistamaan, mitä käpälämäkeen lähteneet olivat jälkeensä jättäneet. — Mitäpä hylkimään valmiista juomista! naureskeli hän.

Miehet joivat arkailematta, mutta maljan kumottuaan sanoi Hilippa harmistuneena, että oli vahinko, kun ei yksin tein saatu juoda myös Vienan rosvon ja venäläispäällikön peijaisia. Nuo molemmat veijarit olivat tehneet enemmän kuin päänsä edestä tihutöitä Pielisen Karjalassa, mutta pääsivätpäs vain livistämään karkuun heidän käsistään. No, Vienan mies taisi sentään saada edes pienen muiston käsivarteensa tai olkapäähänsä, mutta venäläispajari pääsi nähtävästi aivan ehein nahoin.

— Oletko aivan varma, että venäläispajari pääsi ehein nahoin? kuului Hilipan takaa, ja kun Hilippa pyörähti katsomaan, näki hän siinä Britan.

Brita oli rauhallinen, vieläpä välinpitämätönkin. Hän oli jo pessyt kätensä ja muutenkin hiukan siistinyt itseään, mutta tähän asti hän oli pysytellyt syrjässä yleisestä voiton humusta. Nyt hän ihan kuin sattumalta astui esille, ja tuo yllättävä kysymys ja vielä enemmän pilkallinen hymy, joka leikki Britan huulilla, sai kaikki ällistymään. Hilippa kysyikin hiukan tulistuen, tiesikö hän sitten jotakin venäläispäällikön kohtalosta.

— Tule mukaan, niin näytän sinulle jotakin, sanoi Brita ja naurahti hermostuneesti.

— Mitä näyttämistä sinulla on? ihmetteli Hilippa. — Eipähän paljon mitään, tule mukaan, jos haluat nähdä. Ja valoa, tuo myös valoa tullessasi!

Brita meni jo kehenkään katsomatta ulos pirtistä, ja Hilippa seurasi häntä tahtomattaan suuri päresoihtu kädessä. Tuli heidän mukaansa muutamia muitakin miehiä: lautamies Olavi, luutnantti Marcus, Kauro ja Jehki-vaari, vieläpä touhukas Mafilo Vaakanainenkin. Brita vei heidät pihamaan yli pikku tupaan.

Hilippa valaisi soihdullaan, ja silloin he kaikki näkivät, mitä huoneessa oli tapahtunut: Lattialla maata kellotti venäläispajari hengettömänä suuressa verilammikossa. Hän oli nähtävästi ryömiskellytkin, verijälkiä oli pitkin lattiaa, mutta vihdoin oli miekkonen uupunut ja kierähtänyt selälleen. Silmänvalkuaiset muljottivat nurin ja toinen jäykistynyt käsi haroi ryvettynyttä partaa.

Ei kenenkään kieli kuontunut paljon puhumaan. Hilippa kysyi vain, miten venäläispajari oli tänne joutunut.

— Omasta tahdostaan tuli ryssä tänne! sanoo Brita terävästi.

— Mitenkä niin omasta tahdostaan.

— Siten niin, että halusi päästä morsiusvuoteeseen. Heittivät siellä juomapöydässä arpaa.

— Arpaa? Mitenkä sinä, että sinusta, sinustako arpaa heittivät?

— Niin, minusta heittivät arpaa! Tämä pääsi voittajaksi, taisi petkuttaa arvan heitossa. Tietäähän ryssän! Se toinen oli jo liikaa juovuksissa, mutta tämän minä juotin vasta sitten arvanheiton jälkeen. Oli kai mielissään voitostaan ja niin erehtyi maistamaan vähän yli kohtuuden. Minä houkuttelin näes, istuin polvella ja täyttelin vähän väliä maljaa!

Hilipan piti välillä nieleskellä, sitten hän jatkoi kyselyään. — Sanohan, Brita ystäväni, miten, mistä sinä sait aseen?

— Tuosta minä sain aseen! ja Brita sysäsi paulakenkänsä kärjellä ryssän vyöstä roikottavaa tyhjää tuppea. — Minä anastin sen jo siellä juomapöydässä, kertoi Brita, — kun olin saanut ryssän kypsäksi, niin anastin hänen aseensa!

Hilipan piti jälleen nieleskellä. Hänellä oli epäselvä ajatus, että olisi pitänyt kysyä vielä monta asiaa, mutta ei vain kuontunut kyselemään. Sai sentään vihdoin viimein sanat suustansa ja tiedusteli, mihin ryssän tikari oli joutunut. Brita pujahti sanaa sanomatta pimeään eteiseen, kopeloi ja kolisteli siellä hetkisen ja palasi vihdoin huoneeseen kaivattu tikari kädessään.

— Tässä se on, sanoi hän ja ojensi aseen Hilipalle, — iskin sen äsken tuonne eteisen pihtipieleen ja olinpa jo vähällä unohtaa, mihin olin iskenyt.

— Katsokaahan, mikä mainio ase! puheli Hilippa ja näytteli veristä tikaria lautamies Olaville ja luutnantti Marcukselle. — Näyttääpä kuin olisi suorastaan Moskovan tsaarin lahja. Hehe, lautamies Olavi, nauroi hän, — meillä on suuren Ruotsin kreivin lahjamiekat ja tässäpä nyt tulla tupsahti tsaari-isänkin lahja. Mutta tuo sorea tuppikin pitää kai ottaa talteen. Vai mitä arvelette, miehet? Eihän tikarista ilman tuppea!

Hän touhusi ihan kuin tämä tikarin talteen korjaaminen olisi maailman tärkein asia tällä hetkellä. Hän irroitti tupen lattialla kellottavan ryssän vyöstä, pyyhki tikarin tahmaiseksi käyneen terän ryssän kauhtanaan, sovitti tikarin tuppeen sekä alkoi sitä jälleen näytellä tovereilleen.

Siinä välillä hän sentään vilkaisi aivankuin pelästyneenä Britaan, hän mahtoi äkkiä muistaa jotakin, jonkun vanhemman sairaustapauksen tai sen tapaista, mutta Brita seisoi uhrinsa ääressä lujemman ja tuimemman näköisenä kuin ainoakaan miehistä. Hyvin kalpea oli Brita, mutta muuten hänen piirteensä olivat rautaa ja terästä; pilkallisesti hymyillen hän tarkkasi Hilipan touhua ja vain huulten seutuvilla voi huomata omituista nykimistä ja vavahtelua.

Ehkä oli tuo Britan näennäinen lujuus sentään koko joukon liioiteltua. Vähän myöhemmin se hävisi olemattomiin. Kun Arhipan emäntä aamuhämärissä palasi kotiin niittysaunalta Britan lapsi mukanaan, näytti Brita kuin lysähtävän kokoon. Hän itki menehtyäkseen ja vaikeroi pienokaisen tahriintuvan hänestä, jos hän rupeaisi sitä vielä imettämään.

Lapsi porusi nälissään ja Arhipan nainen tarjosi sitä Britalle, mutta Brita peräytyi säikähtyneenä ja alkoi hokea:

— Ei, ei, vie se pois minun näkyvistäni! Syötä sille kilin maitoa tai mitä tahansa! Mummo... Paraske-muori huolehtikoon lapsesta. Hänhän sitä on jo totutellutkin kilin maitoon, no, nyt saakin ottaa kokonaan hoitoonsa. Minä olen kostaja, vereen tahrittu kostaja, mikä minä olen pienokaista imettämään. Sudenpenikoita voisin ehkä imettää, mutta se pienokainen pitää säästää tahriintumasta!

Paraske-muori ja kaikki toisetkin koettivat puhua järkeä mutta Brita vain pudisteli itsepintaisesti päätään ja hyrähti jälleen kyyneliin. Ei, hänen laitansa ei ollut oikea. Jotakin oli särkynyt hänen sisällään, särkynyt tai muuten järkähtänyt sijoiltaan. Hän hoki vain yhtenään sudenpenikoista ja kilinmaidosta ja siitä, että sai nyt Paraske-muori jo pitää hänen lapsensa ikiomanaan. Siihen oli alusta alkaen pyrkinytkin, oli syötellyt ja huvitellut pikkumiestä. No, nyt pitäköönkin huolenaan lapsen hoitamisen ja jättäköön hänet, kostajan ja ihmispedon, omaan kurjuuteensa!

Tätä sanatulvaa seurasivat jälleen rajut itkun tyrskähdykset, ja näytti kuin Brita saisi suorastaan täristyskohtauksen, jos hänelle vielä mainittaisiin lapsesta. Niinpä Hilippa sanoi Paraske-muorille, että parasta oli kai noudatella Britan mieltä ja ruokkia toistaiseksi pikku miestä kilinmaidolla. Ehkäpä Brita vähitellen pääsisi tasapainoon ja alkaisi jälleen ikävöidä lastaan.

Hilippa pani kaiken toivonsa pikku pastoriin. Tämä oli jo Braheassa, oli saapunut Nurmeksesta sinne yhdessä Hilipan ja lautamies Olavin kanssa, mutta oli jäänyt huolehtimaan vainolaisen sytyttämän Lieksan kylän sammutustyöstä, kun he toiset läksivät öiselle retkelleen.

Vasta iltamyöhällä pikku pastori joutui Pankajärvelle. Hän oli Lieksassa suorittanut oikean suurtyön, paras osa kylää oli hänen tarmokkaalla johdollaan saatu pelastetuksi, vaikka aluksi sammutustyö olikin näyttänyt melkein toivottomalta.

Tapansa mukaan oli pikku pastori Pankajärvelle saapuessaan varsin reippaalla tuulella. Jokaisen osaksi hänellä oli rohkaiseva sana, ja Britakin aivankuin hiukan reipastui häntä tervehdittyään. Pikku pastori oli jo tulomatkallaan saanut päällisin puolin kuulla Britan järkyttävästä seikkailusta, ja niin osasi hän oikealla tavalla lohduttaa ja rohkaista Britaa.

Aluksi hän pakisi Britalle vain oman pikku pappilansa oloista, rakkaasta Hanna-rouvastaan, lapsistaan ja siitä, miten he kaikki olivat ikävöineet Britaa. Siinä ohimennen hän tiedusti pikku miehen vointia, mutta silloin Brita tuli hyvin hämilleen ja mutisi epäselvästi, ettei hän tiennyt siihen asiaan sanoa mitään. Asia oli niin, että toiset hoitelivat nykyisin pikkumiestä.

Pikku pastori nyökkäsi iloisesti ja virkahti: — No, me ennätämme jutella vielä lähemmin kaikista asioista, minä jään ainakin pariksi päiväksi tänne Pankajärvelle. On järjestettävä täällä rajan puolustaminen ja minkä mitäkin. — Hän taputti Britaa olkapäälle ja pyörähti juttelemaan Paraske-muorin ja Kauro-vanhuksen kera.

Pikku pastori viipyi todellakin Pankajärven Vannilassa kokonaista kolme päivää. Hän oli sanonut Britalle, että pitäisi järjestää rajan puolustaminen ja se järjestettiinkin oikein pitävälle pohjalle. Kun ryssät ja vienalaiset olivat Braheasta paetessaan hävittäneet kaikki sinne rakentamansa varustukset, päätettiin puolustuksen tukipaikaksi tehdä Pankajärven kylä, johon Vienan miesten hirsivarustus oli jäänyt hyvään kuntoon.

Päätettiin vielä lujittaa tätä varustusta, ja Pankajärveltä rajalle päin ryhdyttiin rakentamaan uuttakin varustusta. Kajaanista lähetetyt apuvoimat majoitettiin osaksi Braheaan, osaksi Pankajärvelle, mutta etuvartiopalveluksen ottivat hoitaakseen lautamies Olavin ja Hilipan johtamat suksimiehet.

Oli valmistauduttava kaiken varalta. Tosin olivat ryssät ja vienalaiset paenneet rajan taa, mutta milloin hyvänsä saattoi odottaa näiden uusia hävitysretkiä. Vienalaisten saatiin kuulla pakomatkallaan uhanneen, että vielä hän palaisi Pankajärven kylään ja ehkä Braheaankin. No niinpä Vienan rosvolle päätettiinkin valmistaa lämmin vastaanotto, jos hän todellakin panisi uhkauksensa täytäntöön. Hilippa sanoi, että hänen tilinsä vienalaisen kanssa oli jäänyt vielä avoimeksi, ja tästä jokainen ilman enempiä selityksiä ymmärsi, että Hilippa kyllä hoitaisi etuvartiopalveluksensa valppaasti.

Yhtä hyvin saattoi luottaa lautamies Olavinkin valppauteen, ja sitten oli vielä reipas luutnantti Marcus. Tosin oli hän saanut Brahean viimeisissä taisteluissa pahemmanlaatuisen haavan käsivarteensa, mutta tästä välittämättä hän tahtoi jäädä vartiopaikalleen. Pikku pastori ehdotti kyllä, että kreivillinen luutnantti lähtisi hänen mukanaan Nurmekseen haavaansa parantelemaan, mutta tähän sanoi nuori sotilas jyrkästi: Ei! Mitäpä hän mokomasta haavasta, ikäänkuin ei sitä voitaisi yhtä hyvin lääkitä ja parannella siellä Pankajärvellä.

Itse asiassa Paraske-muori olikin erinomaisen taitava haavojen lääkitsijä. Tuo mokoma ryppyinen ja kumarainen mummo jo ensi päivänä laittoi kreivillisen luutnantin käsivarren siteeseen. Mitä hän lie pannutkin haavaan, omia hauteitaan ja lääkkeitään, ja liekö vielä hiukan lukujakin lukenut. Nokisessa saunassaan hän tämän tärkeän toimituksen suoritti, ja nuori sotilas oli saunasta palatessaan lujasti vakuutettu, että haava nopeasti parantuisi. Hän oli suorastaan ihastunut Paraske-muoriin ja vakuutteli pikku pastorillekin, että Jumala oli ollut hänelle hyvin suopea, kun oli sallinut hänen tutustua niin herttaiseen karjalaisheimon edustajaan.

Pikku pastori nyökkäsi iloisesti ja sanoi, että heidän oli todella syytä kiittää Jumalaa, kun oli saatu tämä karjalaiskylä pelastetuksi tuholta. Pankajärveläisiä oli kyllä näihin saakka pidetty järjestään maanpettureina, mutta hänen mielestään eli tässä kylässä kunnon ihmisiä, ja niin olikin varsin paikallaan, että hän sai juuri tässä kylässä ensi kerran lukea julki Pielisen miehille osoitetun kreivi Pietarin kirjeen.

Tuo kirje oli muuten pikku pastorilla ollut taskussaan jo Nurmeksesta lähtien. Ensin hän oli aikonutkin sen lukea julki Brahean raunioilla, mutta kun nyt Pankajärven rajakylä saikin toistaiseksi jäädä koko maakunnan puolustuksen tukipisteeksi, niin jo senkin vuoksi oli oikein, että juuri täällä ensi kerran kuulutettiin julki maakunnan valtiaan isällinen tahto.

Sattuikin parahiksi seuraavana päivänä tulemaan kirkas ja leuto talvipäivä. Silloin pidettiin Vannilan pihamaalla suuri neuvottelukokous, jossa olivat saapuvilla sekä Pankajärvelle kertyneet pakolaiset että kaikki maakunnan puolustusjoukot. Neuvottelun jälkeen luki pikku pastori tuon kaikkien kiihkeästi odottaman kirjeen, ja niin hyvin Nurmeksen miehet kuin karjalaisetkin olivat yhtä mieltä, että tämä merkillinen kirje oli kuin uuden aikakauden huomenjulistus kovia kokeneen Pielisen maakunnan väestölle.

Varhain seuraavana aamuna lähti pikku pastori takaisin Nurmekseen ja Brita lapsineen lähetettiin hänen mukaansa. Britan järkähtänyt mieliala oli kyllä jo paljon tasaantunut, mutta kun Pankajärven rajakylä jäi vielä toistaiseksi sodan jalkoihin, katsottiin parhaaksi, että Brita elelisi ainakin kevääseen asti Nurmeksen rauhaisassa pikku pappilassa.

Paraske-muori ja Kauro-vanhus lähtivät toisella hevosella saattamaan matkalaisia perille asti.

XV.

RYÖVÄRIVOUDIN KOSKENLASKU.

Pyryisenä kevättalven päivänä samosi yksinäinen hiihtomies Kuolismaan rajasaloja Ilomantsin pokostan takamailla.

Hän oli herra Henrikki, tämä yksinäinen hiihtäjä. Hän oli Pielisen ryövärivouti, tai oikeastaan hän ei ollut enää mikään voutikaan. Ei vouti eikä muu nimismies, virkaheitto lainsuojaton hän oli, henkipatoksi kuulutettu karkulainen.

Niin pitkälle oli päästy, herra Henrikki oli kuulutettu lainsuojattomaksi. Jo kuukausi sitten lähetti Kajaanin konventti tuon kuulutuksen kuriirin mukana maakuntaa kiertämään, ja herra Henrikki oli nyt pyrkimässä rajan taa vihollisen puolelle. Meni solmuun elämä rajan tällä puolen ja henkipatto oli nyt menossa maankavaltajan pimeille poluille, mutta hiihtokeli oli kurja hänen viimeisellä matkallaan. Sateli vuoroin vetistä lunta, vuoroin lumiräntää roiskautti hiihtäjän silmille. Sukset takalsivat kuin tervassa hiihtäessä.

Herra Henrikki ponnisteli sisukkaasti eteenpäin, mutta uupumus tahtoi olla suurempi kuin miehen sisu. Tämän tästä täytyi hiihtäjän pysähtyä hiukkasen hengähtämään. Silloin hän suksillaan seisten riisui toisen likomärän rukkasensa, aukoi resuisen turkkitakkinsa puulinkkunappeja, sysäsi kaikkien ilmojen parkitseman karhunnahkalakkinsa takaraivolleen ja pyyhki hihalla hikeä kasvoiltaan. Herra Henrikin käsi vapisi, tuo karvainen käpälä vapisi ponnistuksista ja koko mieskin huohotti vahvasti, kakisteli ja rykiä röhisi. Vähältä piti, ettei aivan horjahtanut lumeen suksiltaan, täytyi nojata pitkään keihässauvaansa säilyttääkseen tasapainonsa, kun yskänpuuskat oikein kaivelivat syvällä viinakurkun pohjalla.

Siinä sivumennen kohensi herra Henrikki matkareppuaankin ja tämä kohentaminen sai hänet miltei säpsähtämään. Reppu oli arveluttavasti hoikentunut näinä viimeisinä päivinä eikä ollut paljon toivoa sen täyttymisestä näillä Jumalan ja ihmisten hylkäämillä rajasaloilla. Harvassa oli näillä main ihmisasuntoja, ylen harvassa, eikä herra Henrikillä ollut toisekseen erikoista halua ihmisasuntoihin poikkeilemaankaan, ei ainakaan rajan tällä puolen. Kun olisi päässyt rajan taa, niin sitten ehkä yrittäisikin, mutta Ruotsin valtakunnan rajamaat olivat nyt käyneet ryövärivoudille ylen vastenmielisiksi.

Henkipatto! Siinä oli kuin olikin oma kirouksensa tuossa nimessä, kuin näkyvä Kainin merkki olisi lyöty keskelle otsaa. Kaikki näyttivät henkipaton tuntevan jo ensi vilkaisulla. On sanottu sanassa: »Kulkijana ja pakolaisena pitää sinun oleman maan päällä!» Herra Henrikki oli saanut olla tämän viimeisen kuukauden kulkijana ja pakolaisena, aivan sanan mukaan. Salokylästä toiseen hänen oli täytynyt pakoilla ja piileksiä kaikkien vainoamana ja ahdistamana.

Miettikö ryövärivouti tuossa yksin hiihtäessään näitä kohtalokaan. Ehkäpä tosiaan mietti ja muisteli, mitenkä Kajaanin konventin kuulutus tavoitti hänet kuukausi takaperin Liperissä. Silloin oli ryövärivouti omasta mielestään vielä vapaa mies, riippumaton mies. Hänellä oli oma sissijoukkonsa ja hän oli partaallaan mellastamassa Liperin seudun suurissa karjalaiskylissä.

Hän nauroi, kun tuotiin hänen nähtäväkseen tuo Kajaanin herrojen kuulutus. Niin, hän nauroi silloin ja ivasi Kajaanin herrojen keksintöä, mutta pian hän sai muuta ajattelemista. Tapahtui ihmeitä ja kummia, siitä päivästä alkaen kääntyi kaikki ihan kuin jyrkästi vastaiseksi, ei mikään yritys enää onnistunut. Jos yritit yllättävää hyökkäystä turvattomalta näyttävään karjalaiskylään, niin yllätys epäonnistui. Tuli selkään niin, että roiski vain, ja siinä leikissä hänen miehiltään luikahti luonto kaulalle. Alkoivat kadota yksi toisensa jälkeen karkuteille, ja viikkokauden sisällä oli hänen joukkonsa huvennut olemattomiin.

Ei sentään aivan olemattomiin. Kolme uskollista miestä jäi hänen seurakseen, viimeisiksi henkivartijoikseen. Nämä viimeiset ukolliset olivat entinen rättäri Sipo Meriläinen Braheasta, entinen Pankajärven uudisasukas Markus Lehikoinen ja tämän vääräsäärinen renkiveijari, ja näine viimeisine miehineen pakeni herra Henrikki Liperin seudulta Ilomantsiin. Kajasteli toivo, että täällä saisi ehkä jälleen kootuksi ympärilleen hajonneen ja pelästyneen joukkonsa, mutta vieläkös mitä sai kootuksi. Viimeisetkin miehensä menetti täällä. Kun yritti kolmine miehineen rosvoilla sen verran, jotta hengenpitimikseen rajaseudun karjalaiskyliä, niin eivätkös paholaisen karjalaiset nousseetkin joka kylässä vastarintaan. Ensin menetti hän Sipo-rättärin, sitten Markus Lehikoisenkin, ja silloin ymmärsi herra Henrikki, että hänen oli nyt kiireimmiten laittauduttava rajan taa turvaan.

Tuo vekarajalka renkiruoja viimeisenä toverinaan hän samosi nyt rajaa kohden, mutta kun eväsvarat olivat aivan lopussa, piti vielä Hattuvaaran karjalaiskylässä yrittää reppujen täyttämistä. Varkaisiin läksi tuo viirunaama miehen kuvatus ja herra Henrikki odotteli häntä kylän kalmistometsikön laidassa. Hän sai odotella siinä ikäväkseen asti, ja kun muonavarojen noutaja vihdoin illanhämärän saetessa täydeksi pimeydeksi saapui paikalle, oli hän surkeassa kunnossa, yltäpäältä verisenä. Olivat ampua sujauttaneet pitkän teräsnuolen mies poloisen kylkeen.

Se oli meno ryövärivoudin viimeisen miehen. Oli sentään kuoleva raahannut mukanaan kylästä täysinäisen eväsrepun ja näiden eväiden turvin oli ryövärivouti yksin jäätyään taivaltanut. Jospa olisikin ollut kunnollisempi hiihtokeli, olisi hän jo aikoja sitten sivuuttanut rajaviivan mutta tämä kirottu suojasää tahtoi tehdä lopun henkipaton voimista. Nälkäkuolema jo alkoi hänelle irvistää ikeniään ja muutenkin kumma levottomuus ahdisti hänen mieltään. Tuo viimeisen toverin menettäminen oli kuin olikin korvaamaton vahinko. Herra Henrikki oli elinikänsä tottunut toisten palveluksiin, nyt hänen täytyi itse palvella itseään.

Siinäpä se olikin, hän ei osannut kunnolleen sytyttää edes rakovalkeata. Monena iltana perätysten hän jättikin sen tekemättä, minkä levähti yösydäntä, sen lojui ilman tulta kuusen juurella, mutta pitihän vihdoin valkeakin sytyttää, jotta sai sen hohteessa hiukan kuivatella likomäriksi menneitä jalkineitaan ja rukkasiaan.

Ei siitä tietenkään tullut oikeata rakovalkeata, tuli vain kehnosti palava nuotio ja sen ääressä ryövärivouti nyt köllötti kuivatellen itseään. Kaiken kaikkiaan hän olisi ollut hyvä nähtävyys. Resuinen kelsiturkki yllään hän havualustalla oikoi raajojaan, vuoroon toista, vuoroon toista. Ei näet uskaltanut riisua molempia kenkiään samalla kertaa, vaan kuivatteli yhden kengän kerrallaan. Ja jalkarätti sai olla paikallaan kuhmuiseksi lyöttyneen koiven ympärillä, kuivakoon siinä minkä kuivaa. Sitten rajautunut kenkä jalkaan ja toisen jalan kuivattelu alkoi samaan tapaan. Isot koirannahkarukkaset olivat koko ajan käden ulottuvilla ja samaten pitkä keihässauva.

Ihmispeto, se hän tosiaan oli. Ei ainakaan hänen ulkonäössään ollut mitään katuvaa syntistä, vaikka hän oli nyt joutunutkin alennuksensa syvimpään alhoon. Likaisen harmaa, vanukkeinen parta peitti koko yrmeän naamapuolen, mutta terävät, hiukan vetistävät silmät tiiroittivat parran ja tuuheina tupsuina riippuvien kulmakarvojen välimailta eloisan pistävinä ja valppaina.

Vai katuva syntinen hän olisi — herra Henrikki katuva syntinen! Hän irvisti mokomalle mielijohteelle ja otti vahvasti hoikentuneen eväsreppunsa esille. Hiihdosta vapisevin sormin hän kopeloi sen sisältöä, mutta älkööt vain piru vie erehtykö luulemaan, että tuo käsien vapiseminen jo tiesi vanhuuden lähenemistä. Ei sinne päinkään, vanhuus sai vielä odottaa aikaansa, ensin hän aikoi elää ja kostaa, ja sitä varten tässä nyt syötiin vankka ateria. Hän kalusi leipää, kalusi sitkeätä peurankäpälää ja mahtoipa muistua myös rommikulaus hänen mieleensä, mutta ei ollutkaan rommia. Mistäpä rommit henkipatolle, lainsuojattomalle, mutta väkevä oli tuo ihmispeto vielä yksinäisyydessäänkin, takamaan korpeen ahdistettunakin.

Nuo karvaiset käpälät iskivät oman tyttärensä hääpäivänä sotakirveen Nurmeksen pikku pappilan ovenkamanaan, iskivät niin, että jymähdys kävi, jymähdys ja vavahdus läpi koko talon. Silloin vannoi ryövärivouti vuodattavansa vielä isot lätäköt karjalaisverta ja tämän valansa hän oli pitänyt. Hän oli tosiaan vuodattanut siitä lähtien paljon karjalaisverta, Liperin suurissa karjalaiskylissä muistettaisiin ajasta aikoihin hänen tämäntalviset vierailunsa. Mutta vielä enemmän verta hän janosi, ja niin hän oli nyt matkalla rajan taa.

Viikkoa myöhemmin nähtiin tämän yksinäisen hiihtomiehen ilmestyvän Kontiovaaran rajakylään Repolan pokostalle. Hän oli tullut tarjoutumaan villin Timon sotatoveriksi.

Vienan mies aluksi oikein ihastui ryövärivoudin tulosta. Hän oli kovin sydämistynyt Brahean ja Pankajärven viimeisissä taisteluissa kärsimistään vastoinkäymisistä, kun oli kaiken kukkuraksi pitänyt saada kiusallinen haava oikeaan olkapäähänsä. Se ei ottanut ensinkään parantuakseen, liekö silloin pakomatkalla saanut kylmänvihoja. Ja siihen lisäksi uusi venäläispäällikkö rupesi rähisemään, että hän oli muka huolimaton tehtävissään.

No, siitä hän oikeastaan vähät välitti. Hiiteen ryssät häntä komentelemasta, oli hän osannut pitää puolensa entisen venäläispajarin edessä eikä välittänyt tästä nykyisestäkään tuon taivaallista, mutta Hilipalle hän tahtoi vielä näyttää, että osasi se Vienan koirakin puraista kipeästi. Ja nytpä tulikin itse Hilipan appiukko tarjoutumaan hänen sotatoverikseen — Pielisen ryöväritiuni tuli hänen luokseen. Hohoo, tätäpä voi jo sanoa onnen potkuksi, nyt olikin heitä kaksi veikkoa, joilla oli yhteinen asia ajettavana!

Vienalainen piti rymyjuominkeja herra Henrikin kanssa, ja näiden juominkien aikana suunniteltiin oikein yksityiskohdittain Hilipan ja lautamies Olavin johtamien talonpoikaisjoukkojen tuhoaminen. Eikä villi Timo aikonut yksistään tähän tyytyä, hän tahtoi perinpohjin nöyryyttää Hilipan, hänen kostonsa piti tuntua Hilipan nahoissa. Siinä se, hän aikoi ryöstää Hilipan naisen ja viedä tämän mukanaan Vienan maille, mutta tästä aiheestaan hän ei tietenkään hiiskunut puolta sanaa herra Henrikille.

Kun villin Timon ilkeästi jomottava haava lopultakin rupesi arpeutumaan, läksi hän ryövärivoudin kera toteuttamaan suunnitelmiaan. Suurella miesvoimalla he yrittivät kaksikin kertaa Pankajärven kylän valloitusta, mutta molemmilla kerroilla heidät pahoin riepotettuina ajettiin rajalle takaisin. Seuraava yritys oli ovelasti suunniteltu kiertoliike Braheaan. Se tehtiin viimeisen hankikelin aikaan, mutta päättyi yhtä ohraisesti kuin edellisetkin. Menetettiin jälleen lujasti miehiä ja kaiken hyvän lisäksi Vienan mies haavoittui toistamiseen.

Ei, lautamies Olavin ja Hilipan johtamat talonpojat näkyivät olevan vietävän valppaita, mutta uusi venäläispäällikkö syytti tietysti kaikesta Vienan miestä. Ja niin tämä vihdoin työlästyi koko sodankäyntiin ja päätti vesien avautuessa lähteä joukkoineen kotipuoleen. Oli parasta viedä hyvään talteen runsaat ryöstösaaliinsa, ennenkuin ryssä alkaisi riidellä niitäkin omikseen.

Villin Timon ja ryövärivoudin välit olivat jo tuntuvasti kylmentyneet. Nuo ainaiset vastoinkäymiset ärsyttivät sanomattomasti vienalaista ja siihen lisäksi herra Henrikki alkoi ajan kuluessa esiintyä yhä kopeammin, monesti oli syrjäisen vaikea päätellä, kumpi noista veikoista oli oikeastaan joukon päällikkö. Ei ainakaan ryövärivoutia olisi osannut arvata toisen turvatiksi, ja tämä se kuohuttikin villin Timon sisua. »Piruako minä otinkaan tuota emäruotsia suojelukseeni!» aprikoi hän ylen harmistuneena. »Menee vielä veijari parjaamaan minua uudelle venäläispäällikölle, niin siinä sitä ollaan. Joudun tässä mene tiedä mihin rettelöihin mokoman takia!»

Tämäntapaisia ajatuksia alkoi vilahdella Vienan miehen aivoissa, ja tästäpä ei ollutkaan enää kuin yksi lyhyt kukon harppaus täydelliseen välien rikkoutumiseen. Sattui vielä kerran herra Henrikki nostamaan harjaansa, ja silloin pälähti vienalaisen kalloon nerokas aate: »Eiköhän vain olisikin viisainta panna emäruotsi nuoriin?»

Ensin villi Timo oikein säpsähti tuota ällistyttävää ajatusta, mutta se alkoi itää ja kehittyä hänen alhaisessa, yllättäviin käänteisiin taipuisassa mielikuvituksessaan. Oikeastaan oli Ruotsin ryöväritiuni arvokas vanki, aarre kerrassaan, kun asiaa lähemmin aprikoitiin. Mitäpä muutakaan osasi sanoa. Hän veisi vankinsa Vienan maille, näyttelisi siellä herra Henrikkiä, niinkuin rautahäkkiin pantua petoa näytellään. »Heheh, tässä on emäruotsi, ryöväritiuni! Katsokaa, velihopeat, millainen pörröinen peto hän onkaan!» Se olisi jotakin — kuljeskella kylästä kylään näyttelemässä vankiaan. Hän tulisi laajalta kuuluisaksi.

Niin, ehkäpä hänet kutsuttaisiin vankeineen aivan Moskovaan asti ja siellä itse tsaari osoittaisi hänelle suosiotaan. »Oikein, Timo, sinä miesten mies, jopa nappasitkin nuoriin mainion vangin!» sanoisi tsaari-isä hänelle ja taputtaisi olkapäälle kuin parhaita pajarejaan. Hän kertoisi kummia tarinoita siitä, mitenkä oli saanut tämän vaarallisen ruotsin vangikseen, ja siitäkös hänen arvonsa ylenisi. Hänelle annettaisiin runsaita lahjoja, häntä syöteltäisiin itsensä tsaari-isän pöydässä pajarien vertaisena!

Aivan Vienan miehelle vesi suuhun valahti näitä kuvitellessaan. Hän teeskenteli edelleen ystävyyttä herra Henrikille ja ryhtyi tekemään lähtövalmistuksiaan. Siihen Kontiovaaran rajakylän rantaan kokosivat vienalaiset matkaveneitään, siinä niitä kevätpäivän kilossa paikattiin ja tervattiin sekä alettiin niihin ahtaa kylän aittoihin koottua Vienan veikkojen ryöstösaalista.

Rutosti sitä karttui jokaiseen veneeseen, mutta eniten sentään itsensä päällikön nimikkoveneisiin. Sepä tiettyä! Kolme pitkää koskivenettä lastasi villi Timo omilla tavaroillaan, mutta hänen päällikköpurtensa jätettiin viimeiseen päivään asti tyhjäksi. Vasta tuona viimeisenä, lähtöaamun edellisenä päivänä kuljetti Vienan rosvo luotetuimpine miehineen venerantaan suuren raudoitetun arkunrumilaan; Missä kätkössä lie tuota arkkua säilyteltykään, kovin oli sen raudoitus ruostunut ja multakokkareitakin oli sen uurteisiin tarttunut.

Miehet puhdistivat ensin arkun huolellisesti, hankasivat raudoitusta ja sivulla olevia vaskisia kantorenkaita, ja neljissä miehin he sitten nostivat arkun päällikön nimikkoveneen keskelle. Eikä siihen purteen jäänytkään kovin paljon tilaa muille tavaroille.

Oli sovittu, että herra Henrikki lähtisi Vienan miehen matkaan, ja niin oli hänkin venerannassa matkavarustuksia tekemässä. Kun hän nyt näki rantaan ilmestyvän tuon suuren arkunrumilaan, kävi syntinen välähdys hänen silmissään. Vienan mies piti toveriaan salaa silmällä ja havaitsi tietenkin, että emäruotsi oli tuntenut omansa. Hän virnisti vahingoniloisesti ja pakisi, että siinä se nyt oli tuo arkku hänen saaliinaan. Minkäpä mahtoi, hän oli saanut saaliin ja aikoi sen myös pitää. Ei kai sotatoverilla ollut siihen mitään sanomista?

Herra Henrikki murahti, että mitäpä hän rupeaisi riitelemään omakseen toisen saalista. Toinen asia oli, saataisiinko tuo arkunrumilas piiloitelluksi venäläispäällikön ahnailta katseilta.

— Ahaa, sinä, veli hopea, pelkäät venäläispäällikön siihen silmänsä iskevän? Ehkäpä mielit tilaisuuden sattuessa oikein vihjata ryssälle, että tuo olisi otettava pois Vienan rosvolta? Vai mitä, sellaisiako haudotkin mielessäsi, ryöväritiuni?

Vienalaisen ääni oli äkkiä saanut oudon uhkaavan sävyn, ja koko hänen ulkonäkönsä osoitti jyrkkää mielenmuutosta. Herra Henrikki havaitsi vaaran uhkaavan, hän yritti panna koko asian leikiksi, mutta vienalainen jo karjui miehilleen, että nämä jouduttaisivat sukkelaan nuoria esille. Niitä tarvittiin hänen aarrearkkunsa kiinni kytkemiseen ja ehkäpä niitä tarvittaisiin vähän muuhunkin.

Eikä herra Henrikki ennättänyt oikein vielä selvitä hämmästyksestään, kun hänen käsiään jo kiskottiin ranteista yhteen ja kiristettiin niin tiukalle, että nuora upposi hänen karvaiseen käsivarteensa. Samalla tavoin köytettiin hänen jalkansakin, hänet suorastaan kapaloitiin nuoravyyhden sisään, ja niin hänet vihdoin nakata rojautettiin venepohjalle oman aarrearkkunsa viereen. Villi Timo rähisi ja ilkasteli:

— Ähäs, pannahisen emäruotsi, mielit ryssän avulla ruveta riitelemään minulta saalistani, mutta juoksepas nyt auttajaasi molimaan. Juoksepas, piessalainen, yritäpäs lähteä juoksemaan! — Hän potki ja kolhi saappaansa raudoitetulla korolla uhriaan ja siitä hänen luontonsa vain kiihtyi. — Pergeleh, tuntuukos ahtaalta olosi, emäruotsi? raivosi hän suu vaahdoten. — Taitaapa tosiaan tuntua hiukan ahtaalta, mutta ei se mitään, jos tuntuukin: Kyllä siihen ennätät vielä tottua, ennenkuin joudumme Vienan maille. Nyt ähkyt vielä ja puhiset, ka, pian siinä mieliksesi kellettelet!

Itse asiassa ei herra Henrikki ensinkään ähkinyt ja puhissut. Hän uskoi vieläkin kaiken tämän ilveilyn olevan vain leikkiä. Vienalainen sai välistä tällaisia outoja päähänpistoja, raivostui tyhjästä ja metelöi suu vaahdoten, mutta oli valmis seuraavassa tuokiossa suutelemaan ja halailemaan. Valitettavasti ei ryövärivoudin toivo toteutunut, vienalainen ei ruvennut suutelemaan ja halailemaan, eipä edes höllentänyt toisen nuoriakaan, raivosi ja äyski vain edelleen:

— Pergeleh, emäruotsi, taisit tosiaan luulla, että minä veisin sinut vapaana miehenä Vienan maille ja ehkäpä laskisin sinut vielä karkuteillekin. Ehei, velihopea, siitä ei tule mitään, vankinani saat taivaltaa Vienaan ja ehkäpä teemme yksin tein taivalta Moskovaan asti. Vasta siellä luovutan sinut tsaarin pyöveleille, ja luulenpa tsaari-isän ihastuvankin hyväisesti, kun tuon hänelle niin kuuluisan vangin!

Samana iltana villi Timo lähimpine miehineen piti asiaan kuuluvan lähtöjuomingin. Tämän kestäessä hän jälleen tuli hellemmälle mielelle, kun miehet vakuuttivat emäruotsin pian menehtyvän, jollei hänen nuoriaan hiukan löysättäisi.

— Ka mikäpä siinä, lähdemme tästä tarkastamaan vankiamme! tohisi hän ja komensi miehiään, että oli otettava mukaan myös kalakukkoa emäruotsille haukattavaksi.

He tulivat tosiaan miehissä veneen luo ja huomasivat, että vangin nuorat olivat jo syöpyneet syvälle lihaan. Nuoria löysättiin, antoipa villi Timo herra Henrikin tovin aikaa pitää käsiään vapaanakin, jotta toinen sai syödyksi kalakukon kimpaleen. Tarjosi vienalainen vangilleen ryypynkin ja leperteli juopuneena:

— Älä ole milläsikään, emäruotsi. Hyvin sinua syöttelen, hyvin sinua juottelen. Jos sattuu, niin tulemme matkan varrella jälleen parhaiksi ystäviksi ja ikävöit minua vielä, konsa jätän sinut Moskovassa tsaari-isämme pyöveleille.

Näin hän jaaritteli ja leperteli, mutta koki sentään solmeilla irroitetut nuorat huolellisesti takaisin vankinsa ranteisiin. Ja rannasta pois lähtiessään hän vannotti vartijaa, ettei saanutkaan tänä yönä torkahtaa, sillä tämä vanki oli oikea pannahinen miehekseen.

Vartija ei nähtävästi oikein luottanut itseensä. Hän oli ennen vartiovuorolle lähtöään kumonnut partaansa ryypyn ja toisenkin ja tunsi jo jäsenissään raukaisevaa uupumusta. Paremmaksi varmuudeksi hän päällikön ja tämän toverien poistuttua kiipesi veneen kokkaan ja ajatteli, että jos siinä vähän torkahtaakin, niin varmasti herää toisen hiukkasenkin liikahtaessa.

Keskiyön joutuessa maata kellettivät villi Timo ja tämän toverit tukkihumalassa ja vartijakin torkkui veneen kokkakaarella. Herra Henrikki pälyi ympärilleen ja alkoi tunnustella siteitään. Niissä oli kyllä vahvasti solmuja, mutta miten lie juovuspäissään vienalainen tehnyt solmunsa sekaisin. Toinen käsi irtautui nuorista vaivattomasti, ja pian sai vanki vapautetuksi molemmat kätensä ja jalkansakin.

Vartija näki puoliunessa, miten arkun vieressä kellettävä vanki varjon tavoin kohosi kyykkysilleen. Hän ei oikein ymmärtänyt, miten mokoma oli mahdollista, että vahvasti köytetty mies nousi kävelemään. Aluksi hän luuli uneksivansa, sitten hän mieli huutaa, mutta kieli oli kuin lyijypalanen juuttunut kiinni kitalakeen. Vanki kyyristeli ja läheni häntä yhtenään. Ja nyt — roiskis! Hän sai huumaavan iskun kalloonsa ja meni tajuttomaksi.

Vain tuo isku synnytti vähäisen kolahduksen. Vaikka herra Henrikki olikin tähdännyt tarkasti päähän, tapasi mela pudotessaan myös hiukan veneen kokkalautaan. Herra Henrikki pelästyi ja painausi vatsalleen kokkateljolle. Siinä maaten hän tarttui vartijansa jalkoihin ja veti tämän viereensä. Näköjään oli mies saanut yhdestä iskusta tarpeekseen, pääkuori oli halennut kuin pirakkanauris ikään; herra Henrikki irvisti tyytyväisenä, kohotti hiukan päätään ja tähyili tarkasti joka suunnalle, mutta ei näkynyt eikä kuulunut minkäänlaista liikettä.

Vene oli varsin löysästi rantaan nenästetty, sen irroittaminen oli helppo työ. Herra Henrikki konttasi kyykkysillään aarrearkkunsa viereen; siitä käsin hän saattoi viilettää melaansa veneen sivulla ja ohjata tämän keskelle virtaa, jossa ruosteenmujuiset tulvavedet mennä myllersivät pyörivinä häränsilminä.

Vasta Pankajärvellä villi Timo sai pakenijan näkyviinsä, Takaa-ajo tänne asti oli kyllä varsin uskallettua, kun minä hetkenä hyvänsä saattoi joutua tekemisiin Hilipan ja lautamies Olavin talonpoikain kanssa, mutta Vienan rosvo oli raivoissaan aarrearkkunsa menettämisestä. Siinä oli niin määrättömästi hopeaa, että hän olisi ollut Vienan maille tultuaan upporikas miekkonen, vaikkapa olisi jakanutkin kaiken muun osakseen tulleen ryöstösaaliin miehilleen. Ja näinkö nolosti hänen pitäisi nämä rikkautensa menettää? Ja vielä verraton vankinsa samalla kertaa — vanki, jonka avulla hän pääsisi tsaari-isän suosioon!

Ei, hän ei aikonut menettää kumpaistakaan, ei aarrearkkuaan, ei vankiaan. Piessa avita, pakenija oli napattava kiinni vaikka itsensä Hilipan nenän alta!

Vienan miehellä oli kolme parasta venekuntaansa mukanaan, ja kun huomattiin pakenijan pyrkivän erään järvessä olevan saaren suojaan, käski Timo kahden veneensä kiertää kauempaa saaren ympäri pakenijan tietä katkaisemaan. Itse hän ohjasi suoraan emäruotsin venettä kohden.

Herra Henrikki näki pakotiensä uhkaavan katketa pahimmilleen kesken, ja silloin hän teki rutakan käännöksen: läksi ikenet irvessä soutaa kiskomaan suoraan Pankakosken niskaa kohden, jonne oli vain parin tai kolmen virstan matka. Hän oli melkein varma, etteivät vienalaiset uskaltaisi seurata häntä rantaan saakka, kun joutuisivat siten jo melkein Brahean kuuluviin. Mutta hän kyllä osasi sielläkin kätkeytyä ja piilottaa aarrearkkunsakin. Hohoo, tämän arkun sisältö takaisi hänelle huolettoman elämän, vaikkapa hänen virkansa joutuisikin naulaan.

Eikä ollut vielä sanottu, että hän jäisikään pysyvästi virkaheitoksi. Oli hänellä vielä ystäviä sekä Kajaanissa että muuallakin; piru vie, vielä tässä keinoja keksittäisiin, kaikki hänen ahdistajansa nujerrettaisiin, jos vain saisi nämä hopeansa hyvään talteen. Hopea oli hyvää voidetta ystäviä hankkimaan ja vihamiehensäkin sillä hätätilassa sopuisiksi rasvaili. Hän oli herra Henrikki, hän tiesi kyllä mainiosti, mihin päästiin hopean avulla. Ja taistelujen mies hän myös oli, vielä hänen karvainen käpälänsä heilahtaisi. Nyt piti vain soutaa tiukasti!

Ja hän souti kuin henkensä edestä, mutta Vienan rosvo paholainen läheni nopeasti veneineen. Eikä ihmekään, sillähän oli kuusi tai ehkä kahdeksankin miestä airoja käyttelemässä ja hän oli yksinään. Pian oli herra Henrikki selvillä, että hänet tavoitettaisiin ennen maihin joutumista; välimatka oli jo lyhentynyt melkein puolella ja lyheni yhä nopeammin.

Syntinen salama silloin välähti henkipaton silmissä ja hän teki jälleen rutakan suunnan muutoksen. Lähellä sivullaan hän näki vetävän virran uoman, jossa kevättulvan kohottamat vedet menivät häränsilminä pyörien Pankakosken niskaa kohden. Siinä kulki virran mukana rajasalojen rämeistä repeytyneitä juurakkoja, meni kokonaisia rantaäyräiden lenkokuusia ja muuta törkyä, ja kaikki ne painuivat huimaa kyytiä tuonne läheltä näkyvää kurimuksen nielua kohden. Hänen tarvitsi nykäistä vain hiukkasen sivulle venettään, ja niin alkoi virran veto kiskoa häntäkin mukanaan.

Perässä tulevassa veneessä kohosivat äkkiä airot ilmaan. Villi Timo nousi seisomaan veneensä perässä ja tuijotti hölmistyneenä pakenijaa. Oliko tuo lemmon ryöväritiuni menettänyt järkensä vai mitä hänellä oli mielessään?

Vienan mies huuteli pakenijaa pysähtymään. Lupasi lopuksi herra Henrikille vapaudenkin, vieläpä sanoi jakavansa aarrearkun sisällön kahtia, jos toinen vain soutaisi sivulle virran vuolteesta ja antautuisi sovinnolla neuvottelemaan. Pyhiä valoja vannoen vienalainen maanitteli ja houkutteli, mutta herra Henrikki tuskin häntä kuuntelikaan.

Omituinen mieliala oli saanut hänet valtoihinsa. Hänkin nousi seisomaan veneessään, irvisteli ja huiskutti kättään perässä tulijoille. Kaikki elämän rehkintä tuntui äkkiä käyneen hänelle vastenmieliseksi, hän nauroi vain hirtehisnaurua nähdessään toisten hätäilyn ja kuunnellessaan heidän maanitussanojaan. Aurinko oli juuri parahiksi kohonnut näkyviin rajavaarojen takaa ja sen kimmeltävä valo pani nuo virran vuolteen ruosteenmujuiset aallot välkkymään poreilevana hopeavirtana. Hei vain, hänellä oli hopeaa tuossa arkussaan ja hopeavirrassa sitä kiidätettiin eteenpäin. Ja eikös tuossa hopeavirrassa tanssinut kuin keijukaisia tai muita vedenneitoja. Ja tuolta edestäpäin kuului soittoa — vedenneitojen soittoa. Se kutsui, se houkutteli puoleensa!

Hetkittäin välähti ryövärivoudin aivoihin ajatus, että tämä oli vain harhakuvitelmaa. Hän oli elämässään tuhonnut monta karjalaistietäjää, ja varmaan noiden manalle menneiden tietomiesten haamut olivat nyt kokoontuneet hänelle peliään pitämään, häntä menoteille houkuttelemaan. Tuolla ne tanssivat ja nauroivat hänelle, oikea velhojen kuoro oli siellä iloaan pitämässä ja leiskumassa. Piru vie, olisiko ehkä sittenkin viisaampaa totella vienalaisen maanituksia. Jos hyvinkin vielä täyttäisi lupauksensa, jakaisi aarteen kahtia ja päästäisi hänet vapauteen.

Ei, ei kannattanut kuunnella vienalaista, petos oli sillä mielessään. Ja mitäpä tuosta, jos olivatkin velhot häntä houkuttelemassa eivätkä vedenneidot. Harhakuvitelma kuin harhakuvitelma, koko elämähän oli yhtä ainoata harhakuvitelmaa. Ja tämä kuvitelma oli yhtä hyvä kuin aikaisemmatkin. Soiton helinä kuului selvästi, ja niin pehmeänä keinui ja kumpuroi tuolla hopeavirta. Hopea-aarre purressa, hopeavirta vetämässä. Kaunis pääte syntisen elämänkaaren!

Jälleen hän nauroi hirtehisnauruaan perässätulijoille, viittilöi näille käsiään. Se ärsytti Vienan miehiä. Kaikki nämä, niin itse villi Timo kuin soutajatkin, seisoivat purressaan. Vuoroin he sadattelivat, vuoroin maanittelivat herra Henrikkiä, ja siinä touhussa he eivät huomanneetkaan, että heidän omakin veneensä jo oli tempautunut kiivaasti vetävän virran vuolteeseen.

Liian myöhään, aivan liian myöhään he älysivät olevansa menotiellä. Vasta kun virran sileät aallot äkkiä särkyivät teräviksi veneen laitoihin lyöviksi harjapäiksi, rupesivat he soutaa kiskomaan sivulle päin, mutta vene ei enää totellut heidän soutuaan, kiiti vain vihaista kyytiä edelleen. Herra Henrikki seisoi oman purtensa perässä ja irvisteli heille voitonriemuisesti.

Silloin Vienan mies päästi raivoisan karjahduksen ja sieppasi vyöstään sotakirveen. Hän tähtäsi ja linkosi sen herra Henrikkiä kohden. Tämä kyyristyi nopeasti, kirves viuhahti hänen päänsä yli ja kolahti keskellä venettä köllöttävän aarrearkun kanteen. Arkun sisältä kuului hopean helinää ja herra Henrikki päästi raikuvan naurunhohotuksen. Seuraavassa tuokiossa katosivat molemmat veneet rajuina hyppeleviin vaahtopäihin.

XVI.

RAUHA.

Sota jatkui vielä monta vuotta, mutta Pielisen Karjalassa voi katsoa sotatapausten päättyneen herra Henrikin ja Vienan rosvon koskenlaskuun.

Tämä tapaus tuli pian yleisesti tunnetuksi. Sattui nimittäin käymään niin ohraisesti, että toiset vienalaispäällikön veneet joutuivat Pankajärvellä miehineen päivineen Hilipan saaliiksi.

Hilippa oli näet samana aamuna lähtenyt muutamia miehiä mukanaan venepelissä tavanmukaiselle tarkastuskierrolleen ja yllätti vienalaiset, kun nämä aikansa kadonneita haikailtuaan olivat jo soutamassa Pankajärvestä Lieksanjokeen. Päällikkönsä menettäneet Vienan veikot olivat niin peräti hölmistyneet, etteivät yrittäneetkään vastarintaa, vaikka heitä oli toisen verran enemmän miehiä kuin Hilipan joukossa. Vankeja kuulustellessaan sai Hilippa tietää, miten villin Timon ja herra Henrikin oli käynyt.

Britaan vaikutti tieto isänsä surullisesta lopusta pikemmin vapauttavasti kuin masentavasti. Brita oli tähän aikaan Braheassa. Hän oli muuttanut sinne Nurmeksesta Lauri-papin perheen mukana. Pikku pastori oli näet äskettäin nimitetty Pielisen kirkkoherraksi, ja armollisen kreivi Pietarin nimenomaisesta toivomuksesta hän oli heti nimityksen saatuaan muuttanut Braheaan, jossa herra Henrikin entinen virkatalo annettiin hänen uudeksi pappilakseen.

Siellä entisessä isänsä kodissa oli Brita Hanna-rouvan kanssa parhaillaan järjestämässä huoneita asuttavaan kuntoon, kun Hilippa saapui veneineen ja vankeineen rantaan ja kertoi siihen kokoontuneelle talonväelle suuren uutisensa.

Pari päivää myöhemmin löydettiin kaupunkisaaren rannasta vienalaispäällikön ja useiden hänen miehiensä ruumiitkin, mutta herra Henrikin ruumista ei milloinkaan löydetty. Liekö sitten ryövärivouti ajautunut kenenkään huomaamatta kauas Pielisen ulapalle tai ruumis oli tarttunut koskessa jonkin kalliokielekkeen alle ja jäänyt sinne.

Ehkäpä niin juuri oli käynytkin. Ainakin Lieksan kylän karjalaiset ja samoin seutukunnan luterinuskoiset uudiseläjätkin olivat lujasti vakuutettuja, että ryövärivouti oli siellä, missä aarrearkkunsakin. Siellä Pankakosken kuohujen alla hän vartioitsi ryöstämällä koottuja hopeitaan, ja ylen vaarallista oli mennä liian lähelle mokoman pelätyn vainajan olinpaikkaa.

Pankakoski oli näihin aikoihin satumaisen lohirikas, mutta harvapa uskalsi lähiaikoina tämän jälkeen lähteä kosken rannalle lohipatoja rakentelemaan. Sanottiin öiseen aikaan kuuluvan kuohuihin kadonneen ryövärivoudin naurunhohotuksen ja silloin sai varoa itseään. Jos koetti sovitella jalkaansa liukkaalle vesikivelle, niin eikös pannahinen jo iskenyt kiinni nilkkaan ja alkoi kiskoa mukanaan kuohuihin.

Se riena jäi siis herra Henrikistä Pielisen rahvaan muistoon, mutta muuten hänen maallisen vaelluksensa päättyminen merkitsi käännekohtaa, uuden aikakauden alkamista. Johtajansa menettäneet Vienan rosvot pakenivat oitis kotipuoleensa, eikä uusi venäläispajarikaan yksin jäätyään enää yrittänyt mitään sotatoimia. Jo muutamia viikkoja myöhemmin solmittiinkin Pielisen miesten ja Vienan vojevodin lähettien kesken rajarauha Tuulivaaran kylässä Repolan puolella rajaa.

Pielisen miesten puolesta olivat rajarauhaa solmiamassa Hilippa ja lautamies Olavi, jotka aiemminkin olivat yhtenä kulkeneet tärkeissä lähetystehtävissä. Ja tietysti oli mukana pikku pastorikin, mitenkäs nyt rajarauha olisi voitu solmia ilman hänen asiantuntemustaan. No niin, olihan joukon jatkona Kajaanin konventin edustajakin — kamreeri Niilo Olavinpoika Canik.

Heti rajarauhan solmiamisen jälkeen läksi Brita Hilipan mukana myötämöisiään Pankajärven Vannilaan ja nyt vihdoin pääsivät hekin rakentamaan siihen kauniin Vannilan niemen tyvelle omaa kotiaan, josta he jo vuosia sitten olivat unelmoineet.

Seurasi viljavia vuosia, työn ja aherruksen vuosia. Nopeasti paranivat sekä Nurmeksen puolessa että Braheassa sodan hävitysten jäljet umpeen, poltetut talot rakennettiin uudestaan, mahoiksi jääneet viljamaat kynnettiin ja kylvettiin leipää kasvamaan ja jylhän metsän keskeen alettiin avata uusiakin viljamaita. Koko kreivillisen hallinnon loppuaika, jota kesti vielä yli kahden vuosikymmenen, oli onnellista aikaa Pielisen Karjalan historiassa.

Kreivillinen Brahean kaupunki ei tosin koko lyhyenä elinaikanaan päässyt varsin suureen kukoistukseen. Siihen sijaan Pielisen talonpojat näinä vuosikymmeninä lujasti vaurastuivat. Kaskenpoltto, tuon kaukaisen aikakauden tärkein viljelymuoto, kohosi kreivillisen hallinnon loppuaikoina Pielisen mailla suureen kukoistukseen, ja siihen olikin mainio tilaisuus noilla kirveen ja kuokan koskemattomilla rajasaloilla.

Yhtiöhuuhtia, joihin osallistui kokonaiset kyläkunnat, näihin aikoihin tavallisimmin raadettiin. Ja jos yhtiön johtajana sattui olemaan tarmokas ja riitaisuuksia sovittelemaan pystyvä talonpoika, sai hän pian alaisiltaan ja naapurikylien miehilläkin huuhtakuninkaan kunnianimen.

Tällaisiksi huuhtakuninkaiksi kohosivat ennen pitkää lautamies Olavi ja Hilippakin. Nämä uskolliset aseveljet, jotka sodan aikana olivat niin paljon yhtenä tehneet kotimaakuntansa hyväksi, pysyivät yhteistoimissa vielä rauhan vuosinakin. Heillä oli Vie'in ja Pankajärven kylien välimailla yhteiset Nurmijärven takamaat, ja täälläpä lautamies Olavi ja Hilippa kyläläisineen harjoittivat oikein suurpiirteistä huuhdan viljelystä.

Lujasti siinä karttui viljaa. Tuonne kauas Nurmijärven salolle, kaskimaiden keskeen rakennettiin puoliksi maahan kaivaen mahtavia viljapurnuja, joissa yhdellä kertaa saattoi olla säilössä yli satakin tynnyriä hyvää jumalanviljaa. Ja oli sitä viljaa näiden miesten kotonakin. Niinpä kerrankin lautamies Olavi ja Hilippa kahteen mieheen antoivat siemenviljan koko suuren Lieksan kylän talonpojille, joiden suuren yhtiöhuuhdan oli sillä kertaa sattunut hyinen halla korjaamaan.

Hilipasta tuli vuosien varrella muutenkin äveriäs ja merkitsevä talonpoika. Hänen lankomiehenään oli Nurmeksen Hovilassa luutnantti Marcus. Tämä oli nainut Britan nuoremman Ingrid-siskon, ja kun Helga-rouva pian rauhan jouduttua muutti mananmajoille, joutui Hovilan isännyys nuoren kreivillisen luutnantin käsiin. Hän oli kuitenkin enemmän sotilas kuin maanmuokkaaja ja sitäpaitsi hän vähän myöhemmin joutuikin sotilasvirkaan toisille paikkakunnille. Silloin jäi Hovilakin kokonaan Hilipan hoitoon.

Eivät Brita ja Hilippa kuitenkaan usein käyneet Hovilassa. Brita ei viihtynyt ryövärivoudin vanhassa pesässä, vaikka tämä olikin hänen synnyinkotinsa. Ei, Pankajärven Vannila oli Britalle paljon rakkaampi. Vasta siellä olivat hänelle valjenneet elämänsä rauhaisat onnenpäivät, siellä siunautui hänelle ja Hilipalle monta tervettä lasta ja kaikkea olemista ja elämistä, ja monta vuotta elivät siellä vielä Hilipan vanhemmatkin, Kauro ja Paraske-muori, nuo vanhan karjalaispolven herttaiset edustajat.

Heidän kanssaan Brita hoiteli suurella huolella Vannilan niemen vanhaa kalmistoa. Sinne rakennettiin Hilipan Lari-veljen hautakummulle uusi pienen pieni rukoushuone herra Henrikin aikanaan polttaman tsasounan tilalle, ja vielä sai Brita ilokseen nähdä valkojoutsenienkin mainiosti viihtyvän rauhaisen kalmistoniemen ruohorannoilla.

Hyvin muutenkin viihtyivät Pankajärven kauniissa kylässä vanha usko ja uusi usko rinnatusten. Vuosien kuluessa muutti Pankajärven karjalaiskylän liepeille monta luterinuskoista uudiseläjää, mutta ei mitään riitaisuuksia syntynyt näiden ja karjalaisten kesken. Hilipan ja Britan arvovalta oli siksi suuri, että kaikki kyläläiset pitivät kunnianaan elää veljessovussa keskenään.

Monesti kävivät pikku pastorikin ja hänen rakas Hanna-rouvansa Pankajärvellä Hilippaa ja Britaa tervehtimässä. Jos silloin samaan aikaan sattui talossa olemaan vieraana myös jäyhä lautamies Olavi emäntineen, unohtuivat nuo kolme Pielisen merkkimiestä pitkäksi aikaa muistelemaan menneiden sotavuosien vaikeita aikoja.

Oli noissa muistoissa sentään valoisiakin pilkahduksia. Kesken kaiken voi pikku pastori iskeä lautamies Olaville silmää ja kysäistä:

— Muistatkos vielä, kun olimme Nurmeksen Hovilassa Vienan miesten vankina?

— Muistanpa hyvinkin! naurahti lautamies Olavi juroon tapaansa. — Oltiin sillä kertaa tiukassa pinteessä, ja minä en ymmärrä vielä tänäkään päivänä, mitenkä tämä Hilippa sitten jälkeenpäin puhdistautui vienalaisten edessä epäluuloista.

— Jopa tuossa nyt olisi ymmärtämistä, sanoi Hilippa ja entinen yltiöpää välähti hänen silmissään, — jopahan tuossa nyt, todistin viattomuuteni. Siinä se, todistin viattomuuteni!

— Selittäisit kerran, millä tavoin todistit?

— Ei sitä kaikkia asioita selitetä, naurahti Hilippa vintiömäisesti, — tulisitte liian tietäviksi!

Itse asiassa lautamies Olavi kyllä osapuilleen arvasi, millä tavoin Hilippa oli villin Timon edessä »todistanut viattomuutensa». Hän uskoi Hilipan antaneen hyväsen tärskyn vienalaiselle, mutta joka kerran asian puheeksi tullen hän kiusoitteli sotatoveriaan tuolla viattomuuden todistamisella.

He olisivat ehkä kauemminkin kinastelleet tuosta asiasta, mutta nyt tuli talon emäntä pyytämään vieraitaan aterialle. Päivän kunniaksi oli ruokapöytä katettu tuparakennuksen perällä kasvavien suurten koivujen siimekseen. Siinä olivat pöydällä kaikki nuo mainiot karjalaisherkut — kalakukot, piirakat ja muut teokset. Pikku pastori piti näistä ruuista, mutta hänen oli tapana sanoa, etteivät ne missään muualla maistuneet niin hyviltä kuin täällä Britan ja Hilipan kotikoivujen alla. Täällä ne olivat oikeassa ympäristössään — karjalaisella maaperällä!

Kaunis olikin tuo suurten kotikoivujen siimespaikka. Pankajärvi näkyi siihen kahta puolta ja aivan läheltä. Niemi oli näet Hilipan talonpaikan kohdalla kapeimmillaan, se levisi huomattavasti kärkeen päin ja sieltä metsän sisästä pilkottivat vanhan Vannilan monet rakennukset. Ja toisaalla, niemen tyvellä levisivät suurena aukeana Hilipan laajat viljelykset. Sieltä tuli heilimöivän rukiin lemua, siellä lihava ohra parhaillaan tunki tähkää ja kauempaa näkyivät pellava ja naurismaa, jotka vanhan tavan mukaan oli tehty palomaahan.

Ja tuossa rantakivillä oli toisella puolen venetalas verkkokierimineen ja toisella puolen sauna, jonka vierestä näkyi hietikkoläiskä. Sitä ei ollut paljon, mutta juuri sen verran, että arvasi siinä olevan sileän uimarannan.

Pikku pastori tarkasteli tuota kaikkea ihastuneena. Hän silmäsi kauemmaksikin Pankajärven sokkeloisille vesille. Monine niemenkaiskuineen ja saarineen oli tuo järvi kuin kaunis kirjokudelma, hyvän Jumalan ihmeellinen kudelma, joka oli laadittu sitä varten, että sen rannalla elävät ihmisetkin saisivat sieluunsa helmeilevän pisaran ikuisen kauneuden kaipuuta.

Hän tiesi tämän kylän vanhojen ja uusienkin eläjien sydämissä asuvan tuon kauneudentajun — tuon helmeilevän pisaran. Tuossa istuivat rinnatusten Paraske-muori ja Kauro-vanhus — toinen ryppyjä täynnä, toinen syntisesti parroittunut, yltäpäältä ryntäille asti lumivalkoisen parran peitossa, mutta vielä punaposkinen. Ja kummankin silmät olivat täynnä syvää elämänviisautta ja hyvyyttä.

Ja tuossa hääräili Brita, talon emäntä — ryövärivoudin tytär. Britan entinen hentous oli kyllä kadonnut olemattomiin, hän oli alkanut joka taholle pyöristyä ja paisua, ja tuo Britan uumenilla komeileva kreivi Pietarin puolison lähettämä emännänvyö sai hänet todella näyttämään emännältä, suuren talon valtiattarelta, mutta Britan suuret, sielukkaat silmät olivat yhä samat kuin ennenkin. Nuo silmät kyllä tajusivat Jumalan hyvien töiden kauneuden, siinä ei ollut epäilystä.

Ja Hilippakin tajusi sen, reima Hilippa — entinen salasaksa ja suuri seikkailija. Kenenpä sydämessä olisi ollutkaan taivaisen kauneudentajun pisara, jollei Hilipan sydämessä.

Pikku pastori tunsi mainiosti viihtyvänsä näiden hyvien ihmisten vieraana ja tämän Pankajärven kauniin luonnon keskellä. Täällä oli vanhan uskon ja uuden uskon sopuisa yhtymäpaikka. Tämän seudun uskoivat monet olevan raukkaa rajamaata, Jumalan hylkäämää takalistoa, mutta hän tiesi mitä täällä oli. Täällä oli uuden ajan aamunkoittoon pyrkivä Karjala!

Vanhat sadut ja tarinat elivät vielä tuolla Vannilan kalmistoniemessä. Siellä oli pikkuinen vinoristinen rukoushuone, Hilipan rakentama isänsä ja äitinsä mieliksi. Kun eivät vain nuo vanhukset, nuo vanhan Vannilan kotitontut, eloviljan jouduttua kantaisi vielä sinne ohralyhdettäkin — uhriksi ja hyvitykseksi vanhoille karjalaisrahvaan haltijahengille.

Oliko tämä syntiä ja pimeätä taikuutta? Pitäisikö hänen, uudenaikaisen Jumalan miehen, ruveta siitä melua pitämään — noita herttaisia vanhuksia mustaan jalkapuuhun kiskomaan? Ei, hän ei siihen puuhaan ryhtyisi! Saivat viedä ohralyhteensä hyvitykseksi pyhäiselle Miikkulalle ja vanhoille haltijahengilleen. Hän tiesi uudenkin uskon aseman olevan tässä kylässä turvatun.

Niin ajatteli haaveilijapappi, tuo merkillinen hengenmies. Ja hän uskoi tämän ajatustapansa soveltuvan armollisen valtaherransa kreivi Pietarinkin valoisaan mielenlaatuun.