[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-O2Tz74oPrFSWyIaGGY0mBg4jAJRGNCO9EQkxTKIt_w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3260,"Kreivin kaupunki I-II","Eronen, Simo",1881,1936,"3260-eronen-simo-kreivin-kaupunki-i-ii","3260__Eronen_Simo__Kreivin_kaupunki_I-II","Historiallinen romaani Pietari Brahen aikuiselta Pielisen pokostalta","romaani",[],[],"fi",1926,null,79969,532738,true,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvun puolivälin Pielisen seudulle Pietari Brahen hallintokaudelle. Se kuvaa Karjalan väestön elämää, Ruotsin harjoittamaa ankaraa rajaseutupolitiikkaa sekä vuosien 1656–1658 venäläissodan vaikutuksia paikallisyhteisöön.","Simo Erosen 'Kreivin kaupunki I-II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3260. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KREIVIN KAUPUNKI I\n\nHistoriallinen romaani Pietari Brahen\naikuiselta Pielisen pokostalta\n\n\nKirj.\n\nSIMO ERONEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nKirjani lukijalle.\n\n\nHiukan historiallista taustaa.\n\nTämä romaani on omalla tavallaan kuvaus Ruotsin suuruuden ajan\nkarjalaispolitiikasta tai oikeammin tuon politiikan järkyttävästä\nlopputilityksestä vuosien 1656—58 venäläissodan aikana.\n\nStolbovan rauhassa v. 1617 sai ruotsalainen Suomi neitseellisen\nhuomenlahjan, nimittäin parhaan osan nykyistä Karjalan maakuntaa —\nkoko laajan alueen Vuoksen varsilta Nurmeksen kaukaisimpaan perukkaan\nasti. Se oli vanha Novgorodin aikuinen. Käkisalmen Karjala ja koko\ntässä maakunnassa asui yhtenäinen karjalaisväestö. Epäilemättä tämä\nväestö oli karjalaisheimon parhainta ainesta, vanhan kalevaisen\nlaulun taitavaa sankaripolvea. Vuosisatoja se oli saanut kitua\nvenäläisorjuudessa, Ruotsin suuruusajan hallituksen yleväksi tehtäväksi\ntuli nyt tämän herkkämielisen ja lahjakkaan heimon liittäminen muun\nSuomen kansalliseen ja sivistysyhteyteen.\n\nTämä suuri, historiallinen tehtävä olisi vaatinut viisasta ja\nvarovaista, ennen kaikkea oikeamielistä rajaseutupolitiikkaa, mutta\nsellaista ei Ruotsi noudattanut. Sen sijaan, että uusi rajamaakunta\nolisi edes oikeudenkäytössä ja hallinnossa päässyt viipymättä\nosalliseksi muun ruotsalaisen Suomen nauttimista eduista, jätettiin\nse monien vuosikymmenien ajaksi halveksitun voittomaan asemaan.\nNimellisesti liitettiin uusi Karjala aluksi toiseen voittomanhan, siitä\ntehtiin Inkerinmaan kanssa erityinen hallintoalue, todellisuudessa\njonkinlainen valtakunnan takamaa, siirtomaa tai kaatopaikka, jonne\nkaikenlaiset seikkailijat lähtivät koettamaan onneaan ja jonne\nvirkamieheksikin kelpasi ken hyvänsä muualla paperinsa polttanut\nheittiö. Uuden rajamaakunnan hallinto ja oikeudenkäyttö joutuivat\npian kokonaan hunningolle, tuomarit ja lainlukijat ottivat lahjuksia\nkummaltakin riitapuolelta, voudit veronkantokirjureineen ja pokostain\nnimismiehet rehentelivät kuin mitkäkin pikku satraapit kukin omassa\npiirissään. Läänitysjärjestelmä, joka muuallakin valtakunnassa oli\nnäihin aikoihin suurena epäkohtana, pääsi uudessa rajamaakunnassa\npeloittavaan laajuuteen, vieläpä kaikkein räikeimmässä muodossaan.\nUuden Karjalan läänitysherroina oli enimmäkseen Itämerenmaiden\nvierassyntyisiä ylimyksiä, joiden pahaan maineeseen joutuneet\nruoskavoudit mellastivat kaukana olevien isäntiensä tiluksilla pahemmin\nkuin aikoinaan venäläiset pajarit. Kuvaavasti ovatkin kaikki Karjalan\nmailla kansan muistossa säilyneet pajaritarut juuri tältä aikakaudelta\neivätkä suinkaan aikaisemmalta venäläiskaudelta.\n\nUuden rajamaakunnan karjalaisrahvaalle oli rauhansopimuksessa\ntaattu vapaa uskonnonharjoitus, mutta kun karjalaisten kirkollisia\noloja ei kyetty järjestämään, aiheutui tästä alituisia rettelöitä.\nKarjalaisten piti edelleen saada sielunpaimenensa rajan takaa ja\nnäistä monet todella olivat venäläismielisiä. Heidän juonittelunsa\nsaattoi hallituksen pitämään karjalaisväestöä kokonaisuudessaan\npoliittisesti epäluotettavana ja niin yritettiin sekä houkutteluilla\nettä pakkokeinoilla käännyttää karjalaisia valtakunnan viralliseen\nuskontoon. Uskonto se olikin tänä luterilaisen puhdasoppisuuden\nankarana aikakautena paljon tärkeämpi kuin kansallisuus, valtakunnan\nhyvä ja uskollinen alamainen ei voinut yleisen käsityksen mukaan kuulua\nmuuhun kuin luterilaiseen kirkkokuntaan.\n\nKarjalaisia ei kuitenkaan saatu luopumaan omasta uskonnostaan ja\nsilloin ryhdyttiin rajamaakunnan luterilaista asutusta lujittamaan\nmuilla keinoilla, alettiin siirtää karjalaisalueille luterinuskoisia\nuudisasukkaita, pääasiallisesti Savosta, osittain myös Oulunjärven\ntienoilta.\n\nTässä uudisasutuksessa sellaisenaan ei olisi ollut mitään pahaa,\nkarjalaisessa rajamaakunnassa oli kyllä uudiseläjillekin vielä tilaa.\nMutta kun uudisasutustyön yhtenä tärkeänä kannustimena oli juuri tuo\nmaakunnan karjalaisen isäntäväestön poliittinen aliarviointi, muuttui\ntämäkin ainoa rakentava työ karjalaisväestölle uusien nöyryytysten\nja kärsimysten aiheuttajaksi. Uudet tulokkaat tiesivät jo Karjalan\nmaille saapuessaan, että heidän oli lupa kohdella maakunnan entistä\nisäntäväestöä melkein miten hyvänsä. Hallitusmahti asettui joka\ntapauksessa heidän puolelleen ja harvoin tarvitsi pelätä mitään\nrangaistusta karjalaisille tehdyistä vääryyksistä. Paljon kai\nuudiseläjät tekivätkin vääryyttä karjalaisille eikä kireitä välejä\nollut vielä lieventämässä mikään kansallinen yhteenkuuluvaisuuden\ntunne. Karjalaisia ei pidetty minään suomalaisena veljesheimona,\nvaan rajantakaisina ikivihollisina. Ja vaikka nyt olikin kohtalon\noikusta jouduttu elämään samalle puolen rajaa, eivät vanhat käsitykset\ntahtoneet niin hevillä haihtua.\n\nNäin sai uuden rajamaakunnan karjalaisrahvas kokea joka puolelta\nahdistusta ja halveksuntaa, ja harvoin kukaan nousi tämän rahvaan\noikeuksia puoltamaan. Ruotsin oikeamielinen laki ei uloittunut\nsurkean, väliaikaisen hallinnon käsiin jätettyyn rajamaakuntaan. Jo\nmonen oman aikakautensakin valistuneemman ruotsalaisen ja suomalaisen\nhallitusmiehen mielestä olivat uuden rajamaakunnan olot suureksi\nhäpeäksi Ruotsin rehelliselle oikeusjärjestykselle ja koko valtakunnan\nnimelle. Mutta mitään sanottavia parannuksia ei saatu toimeen, samaan\naikaan kun muualla maassamme elettiin »kreivin ajan» valoisan aamun\nkoitossa, syöpyivät karjalaisessa rajamaakunnassa epäkohdat yhä\nsyvemmälle, ja niin alkoi jo näkyä enteitä lähenevästä romahduksesta.\n\nNiin, rajamaakunnan vanha karjalaisväestö alkoi todella tehdä sitä,\nmistä sitä koko ajan oli syytetty, se käänsi katseensa itään päin,\nrupesi odottamaan sieltä pelastusta. Ensimmäiset oireet ilmenivät\n»karkulaisuutena», milloin siellä, milloin täällä yksityiset\nkarjalaisperheet, välistä kokonaiset kyläkunnatkin pistivät pillit\npussiin ja painuivat kaikessa hiljaisuudessa itäisen rajan taa.\nSiellä he tiesivät olevan edessään hyvin epävarman tulevaisuuden\nja venäläisorjuuden, tänne jäivät heiltä isiensä muokkaamat maat,\nkauniit kotikonnut, rakkaat kalavedet ja niiden keskeltä kohoavat\npyhitysniemet, kaikki mikä oli heille elämässään armasta ja kallista.\nJa kuitenkin he jättivät tuon kaiken ja lähtivät epävarmuuteen. Tuo\nmieltä masentava ilmiö paljasti kaikessa alastomuudessaan Ruotsin\nsuuruuden ajan karjalaispolitiikan surkeuden. Länsimaisuutta edustava\nRuotsi oli joutunut häpeään barbaarisen idän rinnalla.\n\nMutta tämäkään ankara varoitus ei saanut aikaan tehoisaa korjausta,\nja niin joutui vuosien 1656—58 kohtalokas venäläissota. Yllättäen\ntulvasivat suuret venäläisarmeijat monesta paikasta rajan yli ja\nmoni epätoivoon asti kiusattu Ruotsin karjalainen meni silloin\najattelemattomuudessaan vihollisen puolelle. Rajamaakunnan uutta\nluterilaisasutusta ryöstettiin ja tuhottiin säälimättä ja nopeasti\nlevisi sodan hävitys uudesta rajamaakunnasta kauemmaksikin, aina\nSavonlinnan tienoille saakka.\n\nSotaonni kuitenkin myöhemmin kääntyi Ruotsin aseille suopeaksi ja\nnyt vyöryi hävitys takaisin päin lakaisten vuorostaan puhtaaksi\nrajamaakunnan karjalaiskyliä ja painuen hyvän matkaa itäisen rajan\ntaaksekin. Karjalaiset pelkäsivät maanpetturuudesta koituvan raskaan\nrangaistuksen ja tätä rangaistusta peläten he lähtivät poistuvien\nvenäläisten mukana suurin joukoin pakomatkalle Venäjän puolelle.\nTämä pakolaisvyöry tempasi lopulta mukaansa viattomatkin — sellaisia\noli sentään tiettävästi parhain osa koko rajamaakunnan vanhasta\nkarjalaisväestöstä.\n\nSurkean näyn tarjosi ruotsalaisen Suomen uusi rajamaakunta rauhan\nsolmiamisen jälkeen. Hävitetty oli kaikki, niin hyvin karjalaisten\nkuin uudisasukkaidenkin kylät. Vähitellen kuitenkin viimemainitut\npalailivat takaisin, mutta maakunnan alkuperäisestä isäntäväestöstä ei\nmoni konsanaan enää tullut. Vain mitättömän pieniä karjalaissaarelmia\noli jäänyt jäljelle Laatokantakaisen Raja-Karjalan pohjattomien\nsalojen kätköihin ja joku kauemmaksikin rajasta. Paenneiden tilalle\nalkoi tulvia uusia uudiseläjiä Savosta ja näin sai ruotsalaisen\nSuomen karjalaisen rajamaakunnan väestö hyvin nopeasti uuden karvan.\nVanha karjalaisuus oli hävinnyt miltei olemattomiin ja uudiseläjien\njälkeläisistä syntyi se väestö, jota nykyisin jokapäiväisessä\nkielenkäytössä sanotaan karjalaisiksi.\n\nTämä näin syntynyt rajaseudun kansa on kyllä historian myöhemmissä\nvaiheissa osoittautunut uskolliseksi rajavartijaheimoksi ja ylpeydellä\ntunnustan itsekin kuuluvani juuri tähän heimoon. Mutta tämä ei voi\ntehdä olemattomiksi menneisyyden hairahduksia. Ruotsin suuruudenajan\nhallitus on historian edessä vikapää siihen, ettei vanhalle\nkarjalaisuudelle kyetty valmistamaan tilaa yhteisen Suomi-äidin\nhelmaan. Karjalainen maaperä vain kyettiin anastamaan, mutta itse\norvoksi jäänyt heimo joutui maanpakolaisuuteen itäisen rajan taa.\nNoiden silloin liikkeelle lähteneiden pakolaislaumojen jäännöksiä\nelää vielä tänä päivänäkin kaukana Venäjällä, Tverin ja Vologdan\npohjattomissa metsissä. Siellä he ovat vuosisatoja aitokarjalaisella\nsitkeydellä pitäneet puoliaan joka puolelta ylitseen tulvivaa\nvenäläisyyttä vastaan, mutta heidän lopullisena kohtalonaan on kai\nhukkuminen ja häviäminen venäläiseen kansanmereen.\n\nTämä romaani on kuvaus tuolta ankaralla aikakaudelta, ja\ntoimintapaikkana on Pielisen Karjala, joka oli jäänyt muuallakin\nlaiminlyödyn rajamaakunnan unohdetuimmaksi kolkaksi.\n\nKertomuksemme aikoihin kuului Pielisen pokosta jalon valtaherran,\nkreivi Pietari Brahen läänityksiin, mutta kreivillisen hallinnon\nalkuvuosina ei ennätetty korjata kaikkia edellisen aikakauden\nlaiminlyöntejä. Vielä rehenteli kreivillisellä Pielisen pokostallakin\noma pikku satraappinsa karjalaisrahvaan kiusana ja kauhuna. Myöhemmin\nsamoilla mailla elostanut Simo Hurtta saattoi monessa kohden ottaa\noppia tästä historiallisesta edeltäjästään. Asia lieneekin siten, että\nmonet kansantarinoissa Simo Hurtan nimeen liittyvät tihutyöt lienevät\njo tapahtuneet tuon hänen edeltäjänsä aikaan.\n\nKirjani kuvaus ei ole valoisa, mutta vanhan karjalaisheimon\nhistoriassahan onkin niin sanomattoman vähän valoisia kohtia. Ja\nhistorian pimennoihinkin on minun mielestäni joskus yritettävä luoda\nvalaistusta. Siinä mielessä olen kirjoittanut tämän romaanin.\n\nImatralla, 13. p:nä heinäk. 1926.\n\n_Simo Eronen_.\n\n\n\n\nI.\n\n\nTammikuun alussa 1655 toimitettiin pokostan vuotuista veronkantoa\nuudessa Pielis-Brahean eli Lieksan kaupungissa. Veronmaksuun\nkokoontuneita pokostan talonpoikia kuhisi ja kuljeskeli sekä\nkaupunkisaarella että manteren puolella olevassa Lieksan\nkarjalaiskylässä.\n\nKaupunkisaari Lieksanjoen suussa, melkein kiinni manteressa, oli\nsuojaton paikka, kovin suojaton. Aikanaan oli tämä saari ollut\nKarjalan ristirahvaan kirkkosaarena ja kalmistopaikkana, mutta nyt\noli saaren ikivanha pyhitysmetsikkö raivattu pois ja niin pääsivät\ntalven tuulet ja tuiskut puhaltamaan vallan vapaasti Pielisen aavalta\njäälakeudelta. Saaren halki kulkeva, mutkitteleva tie, kaupungin ainoa\nkadun nimellinen pyrki alituiseen umpeutumaan, kaupungin vähälukuisilla\nporvareilla oli työtä tarpeeksi, jos tahtoivat pitää sen kuljettavassa\nkunnossa.\n\nTavallisina aikoina talvisin hautautuikin koko kaupunkipahanen melkein\ntyyten mahtavien kinosten peittoon, mutta nyt veronkannon päätyttyä\nolivat tulossa käräjät ja talvimarkkinat, ja niin nähtiin jokaisen\nkaupungin eläjän heiluvan lapio kourissa puhdistustyötä tekemässä.\n\nNuori oli vielä Lieksan kaupunki, kaikkein viimeinen Pietari Brahen\nmaahamme perustamista, ja tätä kaupunkia voitiin pätevämmällä\nsyyllä kuin monta muuta sanoa »kreivin kaupungiksi». Juuri maamme\nvaltaherran toimesta luopumisensa aikoihin oli kreivi Pietari\nhankkinut oston kautta Pielisen pokostan ja liittänyt sen jo ennestään\nomistamaansa Kajaanin vapaaherrakuntaan. Ja nyt katsoi jalo valtaherra\nvelvollisuutensa vaativan ryhtyä isän kädellä huolehtimaan tämän\nsyrjäisen rajakolkan henkisestä ja taloudellisesta vaurastumisesta.\nKesäkäräjillä 1653 luettiin julki kreivin armollinen käskykirje\nPielis-Brahean kaupungin perustamisesta, ja kun kreivi itse oli\njo edellisenä syksynä muuttanut lopullisesti Ruotsiin, jäi uusi\nkreivillinen kaupunki Kajaanin vapaaherrakunnan ylimmän hallinnon, n.s.\nKajaanin konventin kasvatiksi.\n\nKonventin herrat olivat nähneetkin jo melkoisesti vaivaa tästä\nkasvatistaan. Jokaisilla käräjillä houkuteltiin pokostan talonpoikia\nsiirtymään porvareiksi uuteen kaupunkiin, sen markkinoille komennettiin\nKajaanista asti kauppasaksoja, jotta kaupankäynti saisi ripeämmän\nalkuvauhdin ja vihdoin avustettiin Kajaanista käsin kaupungin\nvirallisten rakennusten pystyyn panossa.\n\nNiin oli saatu rakennetuksi aivan kaupunkisaaren manteren puoleiseen\nrantaan pieni tullihuone ja sen viereen kaupungin krouvi. Kauempana\nsaarella, kaupunkialueen keskustassa kohosivat samoin rinnatusten\nkäräjäkartano ja pokostan kreivillisen hallinnon viljamakasiini.\nKäräjäkartanon harjalla oli yksinkertainen puuristi sen merkkinä, että\ntätä rakennusta käytettiin toistaiseksi myös kaupungin kirkkona.\n\nTäällä tapahtui nyt veronkantokin. Möhömaha ja paksuniskainen Sotkamon\nvouti Anders Ericsson, joka piti jumalan rangaistuksena Pielisen\npokostan liittämistä jo ennestäänkin liian laajaan toimipiiriinsä, oli\nmajoittunut kylmään ja vetoiseen käräjähuoneeseen. Suuret susiturkit\nyllään hän rehenteli siellä karkeatekoisen honkapöydän ääressä kantaen\nsavurahoja ja jousipenninkejä ja merkiten kirjoihinsa verohelpotuksia\nniille pokostan talonpojille, jotka olivat osoittaneet erityistä\nalttiutta uuden kreivillisen kaupungin perustamistöissä.\n\nViljaveroa kannettiin ulkona makasiinin ovella. Kun oli kipakka\npakkanen, oli pihamaalle viritetty suuri nuotio, jonka ääressä pokostan\nnimismies Henrikki Danielsson ja rättäri Sipo Meriläinen mittasivat\nveroviljoja.\n\nHerra Henrikki, kookas ja tanakkatekoinen, mustapartainen mies, oli\nlujasti äänessä; hänen hyppysiään paleli armottomasti, kun piti tämän\ntästä selailla veroluetteloa ja raapustella maksajille kuitteja.\nHänellä roikkui kyllä vyössään suuri, litteä tinapullo, oikea lekkeri,\njosta hän yhtenään kulautteli lämmikkeekseen mustaa ja väkevätä rommia,\nmutta ei tämäkään kyennyt kokonaan karkoittamaan kylmää. Ei ainakaan\nherra Henrikin äänenpito siitä hiljentynyt, vaan päinvastoin kohosi\nyhtenään.\n\nTinapullon vieressä vyön alla oli herra Henrikillä lyhytvartinen ruoska\nja sitäkin hän oli lämpimikseen varsin kärkäs käyttämään. Ei tarvinnut\nveronmaksajan pukahtaa monta poikenluomaista sanaa, kun herra Henrikin\nvetistävät silmät välähtivät uhkaavasti ja käsi meni itsestään ruoskan\nvarteen.\n\nHerra Henrikki oli töykeä virkamies, oikein aikakautensa virkamiesten\nmallikuva. Kreivillinen hallinto oli saanut hänet pokostan mukana\nentiseltä omistajalta. Liivinmaan sotakomissariolta Henrik\nCronstiernalta osti kreivi Pietari Pielisen pokostan ja herra Henrikki\nseurasi mukana tässä kaupassa, jonkunlaisena kaupanpäällisenä. Ja jo\nliivinmaalainen paroonikin lie perinyt herra Henrikin edeltäjältään, jo\noli tämä töykeä ruoskan heiluttaja ennättänyt palvella monta isäntää ja\naina oli hän samanlainen, parantumaton. Varsinkin pokostan alkuperäinen\nkarjalaisrahvas sai usein tuntea hänen ruoskansa nasevaa läjähtelyä.\n\nLuterinuskoisia uudiseläjiä kohdeltiin yleensä paljon inhimillisemmin.\nNiitä täytyi kohdella paremmin niin Pielisen pokostalla kuin muuallakin\nRuotsin Karjalassa, Stolbovan rauhan ajoista lähtien oli niitä\nhoukuteltu muuttamaan karjalaiseen rajamaakuntaan, ja jos niitäkin\nolisi ruvettu ruoskimaan aivan mielivaltaisesti, olisivat ne junkkarit\npistäneet pillit pussiin ja lähteneet takaisin entisille elinmailleen\nSavoon ja Pohjanmaalle.\n\nNyt tehtiin niin, että yllytettiin uudiseläjätkin karjalaisten\nkimppuun. Karjalaisrahvasta sai jokainen sortaa ja tallata mielensä\nmukaan, uutiseläjät anastivat heidän viljelyksiään, luterilainen\npapisto ahdisteli heitä tänä luterilaisen puhdasoppisuuden ankarana\naikakautena ja tylyimmin kaikista sortivat heitä Ruotsin vallan voudit\nja nimismiehet, herra Henrikin tapaiset öykkärit.\n\nHerra Henrikin toiminta tunnettiin kyllä Kajaanin konventissakin,\njoskus konventin laamanni näön vuoksi nuhteli häntä käräjillä, mutta\nyleensä annettiin herra Henrikin isännöidä mielensä mukaan.\n\nJa herra Henrikki hallitsi pokostan karjalaisrahvasta rautaisella\nkädellä. Niin oli nytkin Nurmeksen puolen luterilaiskylien veronkanto\ntoimitettu ensin, Lieksan, Vie'in ja Pankajärven karjalaiskylät oli\njätetty kaikkein viimeisiksi. Aina saivat karjalaiset jäädä viimeisiksi.\n\nLyhyt tammikuinen päivä alkaa hämärtyä ja yhä ahkerammin maistelee\nherra Henrikki lämmikettä pullostaan. Iltaan mennessä pitäisi\nveronkanto saada loppumaan; joka hetki odotettiin käräjäherrojen tuloa\nja herra Henrikin piti majoittaa heidät virkataloonsa, joka näkyi\ntuolta mantereen puolelta, Lieksanjoen rantaäyräältä. Olisi ollut\nnoloa, jollei talon isäntä itse olisi ennättänytkään ottamaan vastaan\nkorkeita esimiehiään.\n\nHerra Henrikillä on siis tulinen kiire, mutta yhä vain suoltuu\nkäräjähuoneen eteisestä uusia karjalaismiehiä tuomaan tarjoksi\nveroviljojaan. Herra Henrikin ääni kiihtyy kiihtymistään ja vihdoin hän\njyrähtää kokonaan malttinsa menettäen:\n\n— Eivätkö nämä lemmon karjalaiskoirat lopu milloinkaan?\n\n— Ka ei vielä lopussa olla! kuuluu huoleton ääni viimeksi tulleiden\nkarjalaisten joukosta. — Vielä on näitä Vie'in miehiäkin jäljellä hyvä\njoukko ja meidän perukka, Pankajärven kylä, on vielä kokonaan.\n\n— Tuhannen tulimmainen sarvipää teidän kaikkien veroviljat periköön!\n\n— Ka jätä jos jätät saatavasi sarvipään perittäviksi, vaan eläpä sinä\nlähdekään sitten ryöstöllä kulkemaan!\n\nHerra Henrikki sinkosi raivostuneen katseen nauruun remahtavaan\nmiesjoukkoon ja sillä kertaa tyrehtyi nauru kuulumattomaksi. Vain\netummaisena seisoi kookas ja leveähartiainen karjalaismies, vielä\nmelkein nuorukainen ulkonäöltään, joka ei ensinkään peitellyt\nhyvätuulisuuttaan. Jumaliste, olipa siinä julkea nulikka, lyhyt\nja kihertyvä parran alku kykeni tuskin vielä kunnolla verhoamaan\nleukapieliä, mutta miehen hymyssä ja katseessa oli kevyttä\nhuolettomuutta, melkein yltiöpäistä uhmailua.\n\nHerra Henrikki luuli tuntevansa tuon kopean karjalaisnuorukaisen,\nvaikka näkikin hänet ensimmäistä kertaa veronmaksussa. Aivan varmaan,\nhän tunsi kuin tunsikin tuon miehen, siinä oli yksi Pankajärven\nVannisia, salasaksoja, Brahean porvarien kiusanhenkiä, ja näitä miehiä\nvihasi herra Henrikki katkerammin kuin tavallisia karjalaiskoiria.\n\nHänen terävä katseensa mitteli nuorta karjalaista kiireestä\nkantapäähän, aivan kuin painaakseen hänet lähtemättömästi muistiinsa.\nMutta nuori Vanninen, Hilippa Vanninen, niinkuin hänen nimensä kuului,\nkesti kuin kestikin herra Henrikin kiukkuisen tarkastelun. Ja kun herra\nHenrikki jotakin itsekseen öristen ryhtyi takaisin työhönsä, pakisi\nnuori Hilippa jälleen ilkamoiden:\n\n— Ka jopa rupesi kaduttamaan, ei jätäkään saataviaan sarvipään\nperittäviksi!\n\nJälleen kuului miesjoukosta pidätettyä naurua. Herra Henrikin korvat\nkuumenivat, räjähdyksen vaara oli jo veitsen terällä. Kai räjähdys\nolisikin jo tapahtunut, mutta herra Henrikillä oli tällä kertaa niin\ntulinen kiire. Hän voitti kuin voittikin vielä itsensä ja ryhtyi\ntarkastamaan erään repaleiseen kelsiturkkiin puetun karjalaismiehen\ntarjolle tuomia veroviljoja.\n\nTämä mies oli Vie'in karjalaiskylän liepeiltä, köyhä populi Timo\nIssakainen, ja kovin pahalla hetkellä sysäsi oikukas kohtalo hänet\nherra Henrikin eteen veroviljoineen. Herra Henrikki oli nyt siinä\nmielentilassa, ettei huono verovilja saanut tulla kysymykseen, mutta\nTimo raiskan verovilja oli kuin olikin huonoa, melkein kelvotonta.\nKun herra Henrikki sai sitä säkin suulta kouriinsa, jyrähti hän\njulmistuneena:\n\n— Kulmuja ja ruumenia, hallan panemia akanoita! Ja näitäkö sinä tarjoat\nveroviljaksi hänen kreivilliselle armolleen?\n\n— Ka ei ollut parempia, halla vei ruishalmeeni, selvittää Timo\nnöyrästi. — Näitä samoja jyviä syömme itse ja vielä panemme petäjäistä\nsekaan. Mistäpä toin paremmat viljat sinullekaan!\n\n— Valehtelet, karjalaiskoira! karjui herra Henrikki ja potkasi miestä\nniin armottomasti, että tämä lensi jyväsäkkineen nurin makasiinin\nseinävierelle ja kolhasi vielä päänsä seinään.\n\nJa kerran päästettyään raivonsa valloilleen sivalsi herra Henrikki\nruoskan vyöltään ja rupesi tehostamaan sillä potkuaan. Ruoska alkoi\nläjähdellä hangessa makaavan miespoloisen pään ympärillä, mies koetti\nsuojata kasvojaan käsivarsillaan ja käpertäytyi kokoon repaleisen\nkelsiturkkinsa sisään.\n\nPelästyneenä seisoi miesjoukko ääressä, vain nuoren Hilippa Vannisen\nsisu kuohahti. Hän oli kyllä kuullut herra Henrikin menettelytavoista,\nmutta ensimmäistä kertaa hän nyt näki miestä ruoskittavan ja sen\nenemmän harkitsematta hän sekaantui leikkiin, astui lähemmä herra\nHenrikkiä ja kielsi jyrkästi:\n\n— Lopeta jo ruoskimisesi! Timo Issakainen pakisi täyttä totta, Isä\nJumala lähetti hallan hänen ruishalmeeseensa ja siitäkö pahasta nyt\nsilvot miespolon hengettömäksi?\n\nHerra Henrikki ei ollut kuulevinaan nuoren karjalaisen kieltoa. Hän\noli jo aika vahvasti juovuksissa ja viina kiihdytti hänen raivoaan.\nHän potki ja tallasi vuoroin uhriaan, vuoroin tämän jyväsäkkiä, hänen\nvetistävät silmänsä paloivat hillitöntä vimmaa ja hänen vaahtoavasta\nsuustaan pärskyi rajuja sadatuksia:\n\n— Saatanan karjalaiskoirat, veijarit, minä opetan teidät maksamaan\nhallan panemilla akanoilla kreivillistä viljaveroa. Opetan jumaliste!\nVai minua rupeatte puijaamaan!\n\nJokaisella sadatuksella läjähti ruoska yhä tuimemmin. Mutta äkkiä\nse pysähtyi, sillä nuori Hilippa Vanninen tarrasi takaapäin kiinni\nhänen ruoskaa heiluttavaan käsivarteensa. Herra Henrikki pyörähti\npäin odottamatonta hillitsijäänsä ja joutui silmätysten nuoren\nkarjalaismiehen kanssa.\n\n— Vai tulit neuvomaan minulle ruoskan käyttämistä! kähisi hän\nhampaidensa välistä. — Jollen erehdy, niin taidatpa olla Pankajärven\nsalasaksojen pesuetta ja nyt haluat hieroa lähempää tuttavuutta minun\nkanssani!\n\nRajulla tempauksella hän irrottausi nuoren Hilipan otteesta ja hyppäsi\npitkän harppauksen taaksepäin. Samassa viuhahti ruoska ilmassa ja sen\nisku läjähti suoraan vasten nuoren karjalaisen kasvoja.\n\n— Siinä sinulle tuttavuutta, karjalaiskoiran sikiö!\n\nMaailma musteni nuoren Hilipan silmissä, ilveksen tavoin kyyristyen\nhän hyökkäsi toistamiseen käsiksi herra Henrikkiin. Ja vaikka herra\nHenrikki olikin harvinaisen väkevä ja rivakkaliikkeinen mies, ei hän\ntällä kertaa kyennyt irrottautumaan kiihtyneen karjalaisen syleilystä.\nSyntyi ankara painiskelu, jonka kestäessä ruoskaa pitelevä herra\nHenrikin käsi oli milloin ylhäällä, milloin teki nopean kaaren\nalaspäin. Vihdoin sai rivakampi karjalainen kellistetyksi ruoskijansa\nalleen ja ryösti ruoskan hänen käsistään.\n\nSamalla hetkellä ilmestyi pihamaalle lyhyeen turkismekkoon ja\npuuhkalakkiin puettu nuori nainen. Hän oli nähtävästi ollut\njäällä hiihtelemässä ja kiiruhtanut oudon hälinän houkuttelemana\nveronkantopaikalle. Nähdessään herra Henrikin maassa ja rotevan\nkarjalaismiehen häntä pitelemässä nainen tunkeutui arvelematta\nkiihtyneen miesjoukon keskelle.\n\n— Mitä täällä on tapahtunut... isä? huohotti hän hengästyneenä.\n\nYllätetystä miesjoukosta kuului vain epäselvää muminaa. Mutta herra\nHenrikkiä pitelevä Hilippa havahtui kirkkaan naisäänen kuullessaan\nmuistamaan itsensä, hän hyppäsi jaloilleen ja silmäsi hämmästyneenä\nympärilleen. Herra Henrikin ruoska oli edelleen hänen kädessään.\n\nNähdessään sen ja miehen naamassa punoittavan, verta tihkuvan ruoskan\njäljen alkoi nuori nainen aavistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli herra\nHenrikin tytär ja tunsi varsin hyvin isänsä hillittömän luonteen,\nmutta vallan outoa oli hänelle, että joku karjalainen uskalsi nousta\njulkisella veronkantopaikalla hänen isäänsä vastustamaan. Se tuntui\nkuin tuntuikin herra Henrikin tyttärestä yltiöpäisyydeltä, melkein\nmajesteetin loukkaukselta. Hän silmäili uudestaan perin hämmästyneenä\nnuorta Hilippaa, mutta tällä välin oli hänen isänsäkin jo tointunut\njaloilleen ja ärisi tyttärelleen:\n\n— Brita lapseni, sinulla ei ole täällä mitään tekemistä! Painu heti\nkotiin avustamaan äitiäsi, siellä on sinulle tarpeeksi työtä!\n\n— Minä menen kyllä kotiin, mutta sitä ennen tahdon tietää, minkä vuoksi\nsinun kimppuusi äsken hyökättiin?\n\n— Tuossa näet syyn, minkä vuoksi hyökättiin taattosi kimppuun!\n\nHilippa se näin virkahti ivallisesti ja näytti kädessään olevan ruoskan\nvarrella seinävierellä makaavaa miestä, joka ei vieläkään näyttänyt\nelonmerkkejä. Brita neito säikähti.\n\n— Hyvä jumala, eihän isä vain ole...?\n\n— En luule hänen kuolleen, ei meistä karjalaiskoirista niin hevillä\nsaada henkeä lähtemään. Ja kun minä ennätin väliin, niin jos lienee\njäänyt Timo poloiseen elämän kipinä lepattamaan!\n\nHerra Henrikkiä raivostutti tyttärensä sekaantuminen tähän asiaan.\nHän olisi kernaasti toimittanut nuoren karjalaisen kahleisiin, mutta\ntuossa makasi toinen hänen uhrinsa Britan nähtävänä. Hän oli kuin\nolikin mennyt äsken liian pitkälle, hiukan liian pitkälle, ja kaiken\nlisäksi alkoi käräjähuoneen puoleltakin kuulua melua. Liukas rättäri\noli kahakan alussa livahtanut sinne hakemaan apua ja nyt rupesi sieltä\nsuoltumaan miehiä pihamaalle.\n\nLopuksi ilmestyi rappusille paksuniskainen voutikin, ja silloin herra\nHenrikki menetti kaiken harkintakykynsä. Hän tarttui tyttärensä\nkäsivarteen ja yritti puoliväkisin viedä tämän pois veronkantopaikalta,\nmutta Brita oli välistä yhtä itsepäinen kuin isänsäkin. Hän ei\nlähtenytkään ilman muuta, vaan sopersi hätääntyneenä:\n\n— Isä, älä ole sydämetön, anna minun virvoitella tuo miespoloinen\nhenkiin!\n\nJa riistäytyen isänsä käsistä vapaaksi hän meni seinävierustalla\nretkottavan karjalaisen luo. Vapisevin käsin hän avasi tämän turkin ja\nkun sai ruoskan kirjaamat kasvot näkyviin, ryhtyi hän hieromaan niitä\nlumella saadakseen pökertyneen miehen tointumaan.\n\nVouti pauhasi aikansa käräjähuoneen rappusilla, mutta kun ei saanut\nsen parempaa selvyyttä kahakan menosta, painui hän karjalaiskoiria\nsadatellen takaisin käräjätupaan.\n\nHerra Henrikin veroluettelo oli pudonnut lumeen ja sitä oli siinä\ntallattukin. Rättäri Sipo sen vihdoin löysi ja rupesi touhuamaan\nveronkannon jatkamista, mutta silloin juoksi joku ilmoittamaan, että\njäältä näkyivät jo olevan tulossa käräjäherrojen suuret kuomireet.\n\nTämä uutinen sai unohtumaan kaiken muun, herra Henrikki komensi\nrättärin yksinään jatkamaan veroviljojen mittaamista ja tuiskahti\nkarjalaisille:\n\n— Vain veronmaksajat saavat täällä seisoskella, muut laputtakoot hiiden\nkattilaan!\n\n— Me olemme kaikki veronmaksajia! kuului nuoren Hilipan jyrkkä vastaus.\n\nHän piteli yhä herra Henrikin ruoskaa kädessään. Herra Henrikki\nsinkosi häneen leimuavan katseen ja pyörähti kantapäillään lähteäkseen\nkäräjätupaan, mutta silloin pidätti hänet jälleen Hilipan ivahuuto:\n\n— Unohdat arvosi tunnusmerkin! Pistähän tämä takaisin vyöhösi, konsa\nmenet kumartamaan käräjäherroille!\n\nHän viskasi ruoskan herra Henrikin jalkoihin.\n\nVavahdus kävi miesjoukon läpi, monen olisi tehnyt mieli säestää\nnuoren Hilipan ivailua, mutta herra Henrikin muoto sai kerkeät kielet\nkangistumaan. Hitaasti kumartui herra Henrikki ottamaan maasta\nruoskaansa, silmäsi sitten äänetöntä miesjoukkoa ja virkahti vihdoin,\nmelkein lempeällä äänellä:\n\n— Teit oikein, kun annoit takaisin arvoni ja valtani tunnusmerkin!\nMuuten olisin kai ollut pakotettu noutamaan tämän Pankajärveltä asti!\n\nMennessään hän vielä lisäsi yli olkansa:\n\n— Pankajärven Vannisten penikka, sinä näyt olevan aika julkea, mutta\netköhän tule vielä masennetuksi!\n\nMasentanet, ka et aivan ilmaiseksi masenna! nauroi Hilippa vastaan.\n\nBrita sai vihdoin Timo poloisen virkoamaan. Tyttö parka, hän koetti\nparhaansa mukaan sovittaa isänsä pahoja tekoja ja lähti kainalosta\ntukien taluttamaan rääkättyä miestä kotiinsa.\n\nKunnioittaen annettiin hänelle tietä. Karjalaisten kesken oli\nouto ilmiö, että joku ruotsi, vieläpä valtoihin kuuluva, osoitti\nheikäläiselle hivenenkin verran sääliä.\n\nBrita punastui häpeästä kulkiessaan tuon äänettömäksi käyneen\nmiesjoukon keskitse. Hänen talutettavansa vielä horjui ja kompasteli,\nmutta hellää väkivaltaa käyttäen koki tyttö jouduttaa seuralaistaan\nnopeampaan kulkuun. Hänellä oli kiire joutua pois näkyvistä ennenkuin\nkäräjäherrojen kuomireet ennättivät nousta rannasta veronkantopaikalle.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKarjalaisten yhteinen majailupaikka oli Mafilo Vaakanaisen talo, aivan\nherra Henrikin virkatalon naapurina. Siellä ylisteltiin tänä iltana\nahkerasti nuoren Hilippa Vannisen rohkeata tekoa.\n\nItseään kehuskeltua sankaria ei kuitenkaan näkynyt talon yhteisessä\neläntäpirtissä. Hän oli erikseen pihan perille rakennetussa\nvierastupasessa, jota käytettiin ainoastaan talon harvinaisempien\nvieraiden majoituspaikkana.\n\nPuhtaaksi pestyn vieraspirtin takassa loimusi lämmittävä valkea ja\nHilippa istui rahilla sen paahteessa. Hänen luonaan hääri talon tytär,\nsoma Tatjana neito, haudellen Hilipan poskea voiteella, jota hän oli\nlaittanut äitinsä neuvon mukaan viinasta ja parantavista yrteistä.\nTämän hauteen piti olla niin hyvää, että Tatjanan vakuuttelun mukaan\nruoskan jälki häviäisi poskesta jo huomisaamuun mennessä.\n\nHilippa naureskeli sorealle lääkitsijälleen:\n\n— Mitäpä tuosta, jos vähän näkyykin, ei tuo liene minulle häpeäksi!\n\n— Ruma se on, ylen ruma! väittää Tatjana innokkaasti vastaan.\n\nTatjana oli nainen ja hän ihaili rajattomasti Hilipan muhkeata muotoa.\nMiltäpä näyttäisikään, jos Hilippa lähtisi huomenna markkinapaikalle\npitkä ruoskan jälki poskessaan. Hyi mokomata, vähät piittasi Tatjana\nkunniasta, jonka tuo merkki kenties Hilipalle tuottaisi!\n\nPaitsi Hilippaa ja hänen soreata lääkitsijäänsä, oli vieraspirtissä\nuseita vilkkaasti pakisevia karjalaismiehiä. He istuivat honkapöydän\nympärillä hörppien olutta katajahaarikoista, toisilla oli eväsvakatkin\navattuina, ja kaikki keskustelivat kiihkeästi huomenna alkavista\nmarkkinoista.\n\nHuomiset markkinat, ne olivat vieraspirtissä majailevan miesjoukon\njännittyneen odotuksen esineenä. Eikä ihmekään, kaikki nämä karjalaiset\nolivat itsekin kauppamiehiä. Toiset heistä olivat Vienan kaupan\nkävijöitä, toiset niiden avustajia. Ei näillä miehillä ollut oikeutta\nmennä Lieksan uuden kaupungin markkinatorille tarjoamaan omia\ntavaroitaan ja ostelemaan metsännahkoja, mutta siitä huolimatta he\nvarustautuivat omalla tavallaan ylen tarmokkaasti huomenna alkavien\nmarkkinoiden varalta.\n\nMiesjoukon keskustana, jonkinlaisena johtajana näytti olevan pieni\nja vilkaseleinen karjalaisvanhus. Hän oli nuoren Hilipan naapuri\nJehki Mauronen Pankajärveltä, vanha Vienan kävijä, monet kauppamatkat\nelämässään tehnyt. Isä Jumala näytti jo syntymähetkellä määränneen\nvanhan Jehkin kauppamieheksi, niin sulavasti hän jakeli toisille\nneuvojaan, miten piti huomispäivänä menetellä riistaeläimiä ostaessaan.\nEi saanut ryhtyä kauppoihin markkinapaikalla, vaan piti vihjata myyjä\ntänne karjalaiskylään, jonkin tuttavan talon pihaan. Täällä olisi\ntoinen vastassa ja tekisi kaupan lennättäen ostetun tavaran sitä kyytiä\nvarmaan kätköpaikkaan.\n\nNiin sen piti käydä! Jehki nauraa pehmeätä naurua ja toiset yhtyvät\nsiihen kuorossa. Jehkillä on edessään pöydällä pussonen heliseviä\nhopearahoja ja siitä hän jakaa yhdelle ja toiselle kauppaveikolle kasan\nkolikoita. Hopean helinä, se on musiikkia näille miehille; silmät\nvälähtävät, kaulat kurottuvat, kun Jehki vanhus antaa kirkkaiden riunan\nkolikoiden solua sormiensa läpi pöydälle. Peijakas, jos ei näillä saatu\nlumotuksi markkinaväkeä niin sitten ei millään!\n\nAsia oli niin, että Lieksan kaupunki oli perustettu juuri Vienan\nkaupan tai n.s. »ryssän kaupan» lopettamiseksi. Tämä kauppa oli viime\naikoina, kun Ruotsin Karjala rupesi vähitellen Stolbovan rauhan\naikaisesta lamaannustilasta tointumaan, alkanut osoittaa arveluttavia\nelpymisen oireita. Ruotsin hallitusherrat pelkäsivät, että karjalaiseen\nrajamaakuntaan siirtyvät luterinuskoiset uudiseläjätkin tottuisivat\nennen pitkää käyttämään rajantakaisia tavaroita ja tähän pelkoon oli\nvarsin päteviä syitä. Vienan keittämöjen suola, ryssän juhtinahka ja\nmonet muut rajantakaiset tuotteet olivat jo aivan yleisiä kaikkialla\nRuotsin Karjalassa, vieläpä Savonlinnan seuduilla saakka.\n\nVanhastaan tunnettu karjalaisten kauppatie kulki Vienan rannoilta\nRepolaan ja siitä Lieksanjokea Pielisen vesistöön. Juuri tähän\ntien keskelle oli kaukokatseinen kreivi Pietari perustanut uuden\nkaupunkinsa, mutta tämä kaupunki oli perustettu Vienan kävijöiltä\nlupaa kysymättä. Pielisen pokostan karjalaisia ei suvaittu edes,\nuuden kaupungin porvareiksi, kun heitä pidettiin kaikin puolin\nepäluotettavina.\n\nMutta tämän hylkimisen kostivat karjalaiset tarmokkaalla toiminnalla,\nsalakauppa kukoisti edelleen, rajantakaiset tavarat levisivät\nkuin näkymättömien käsien tuomana ja Lieksan markkinoilla hävisi\nmetsänriista, näiltä mailta saatu, halutuin kauppatavara, hävisi aivan\nkäsien välistä karjalaisten kätköihin.\n\nTietenkin piti karjalaisten tyytyä mitättömän pieneen kauppavoittoon,\nmutta siihenpä he olivat aina tottuneet tyytymään. He olivat sitkeitä,\nkestivät uskomattomia vaikeuksia, joutuivat moniin vaaroihin pitkillä\nkauppamatkoillaan. Hallitusherrain lähettämät tullinuuskijat, syökärit,\nolivat monasti heidän kantapäillään. Vaivalla hankittuja tavaroita\nuhkasi takavarikko, henki heilui usein hiuskarvan varassa, mutta\nkauppa elätti sittenkin. Lieksassa ja varsinkin Lieksasta rajalle päin\nolevassa Pankajärven kylässä oli useita Vienan kaupalla varakoituneita\nmiehiä. Siellä olivat Mauroset ja Vanniset kuuluisia Vienan kävijöitä,\nrajantakaisen kaupan välittäjiä. Tähän oli herra Henrikkikin viitannut\nveronkantopaikalla sättiessään nuorta Hilippa Vannista salasaksojen\nsikiöksi.\n\nHilippa naureskelee itsekseen istuessaan takkavalkean hohteessa rahilla\nsorean Tatjanan lääkittävänä. Olipas herra Henrikki muistanut heidän\nammattinsa, mutta mitäpä häpeämistä siinä, se oli heidän historiallinen\nperintöosuutensa. Tarvitsi vain vilkaista tuonne pöydän takana istuvaan\nJehki vanhukseen, siinä oli kaupantekijä! Ja hänen taattonsa Kauro\nVanninen oli toinen samanarvoinen. Saivat hävetä Lieksan kaupungin\nporvarit ja Kajaanin kamasaksat näiden miesten rinnalla!\n\nMiehiä tulee ja lähtee, Jehki vanhus jakelee heille neuvojaan ja\njakelee heliseviä kolikoita. Hänen rinnallaan istuu talon isännän\nveli, rokonarpinen ja rämeäpuheinen Pervusa Vaakanainen Pankakoskelta\nja kehoittelee kaikkia maistamaan olutta; hänellä on edessään valtava\ntuoppi, jonka Tatjana kävi vasta hetki sitten täyttämässä. Siitä\nPervusa kaataa vaahtoavaa juomaa katajahaarikoihin ja mielihyvästä\nirvistäen kaatavat kauppaveikot haarikan sisällön kurkkuunsa. Ensin\nhe ristivät silmänsä pöydänpäänurkassa oleviin kotijumaliin kääntyen\nja sitten keikahtaa haarikka tottuneella liikkeellä miehen partaan.\nUusi irvistys, vaahto pyyhkäistään parrasta, kauppaveikko on valmis\nlähtemään huomispäivän otteluun.\n\nTulee välistä karjalaisten kauppaveikkojen majapaikkaan joku ruotsikin,\nluterinuskoinen uudiseläjä. Monet näistäkin ovat varsin kärkkäitä\nsalakauppaa avustamaan, mutta vien varovaisia ovat karjalaiset\nantautuessaan ruotsien kera kauppatuttavuuteen. Niiden joukossa\nsaattoi olla mitä sattui, salasyökärejä tai muita urkkijoita. Mutta\noli välistä rehellisiäkin ja näille osoittivat karjalaiset ylen suurta\nhuomaavaisuutta.\n\nNyt avautui jälleen ovi ja ovesta työntyi huoneeseen sellainen mies,\nrehellinen ruotsi. Hän on rotevakasvuinen mies ja avokatseinen, oikea\nrehdin ja vankkumattoman uudiseläjän perikuva. Hän on oikein lautamies,\nkreivillisen oikeuden lautamies Olavi Hamara Vie'in karjalaiskylän\nliepeiltä. Syntyjään oli hän pohjalainen, Oulunjärven tienoilta, mutta\non nyt joutunut elämään karjalaisten naapuruudessa ja hänestä on kuin\nonkin tullut karjalaisten ystävä.\n\nLautamies Olavi tuli tapaamaan Hilipan isää Kauro Vannista ja\nKauron ilmoitetaan pian saapuvan. Hän oli vielä jäänyt kotiin\nhuolehtimaan viimeisten rajan takaa tulossa olevien tavaroiden säilöön\nsaattamisesta, mutta hän tulisi kai tuossa paikassa.\n\nLautamies Olavi jäi istumaan ja Jehki vanhus utelee häneltä kuulumisia\nkäräjäherrojen majailupaikasta. Vieras kertoo jo tänä iltana herrojen\nmukana saapuneen markkinoille useita Kajaanin porvareja ja huomisaamuna\nodotettiin vielä lisää.\n\n— Ka mitäpä Kajaanin saksat tulevat täältä niin suurella joukolla\nnoutamaan? kysäisee Jehki pehmeästi.\n\n— Mitäpä muuta varten tulisivat, toivonevat kai saavansa täältä\nhalvalla rahalla aimo määrät oravia ja revonnahkoja.\n\nKarjalaiset irvistävät, Pervusa Vaakanainen puhkeaa rämisevään nauruun.\n\n— Vai niin luulevat Kajaanin saksat, ka antaapa heidän yrittää halvalla\nrahalla nahkojen ostamista!\n\nJehki vanhus utelee vielä, oliko ilmestynyt uusia porvareiksi\npyrkijöitä?\n\n— Jos aikonee joku niistä Kajaanin porvareista siirtyä tänne, arvelee\nlautamies Olavi. — Sitä varten kai tulevat tänne kokeilemaan, mutta\ntämän pokostan talonpoikia ei saada hevillä puijatuksi porvarin\nsäätyyn. Kenpä meikäläinen pystyisi teidän kanssa kilpasille, paras\nmeidän pysyä kaskimaillamme ja ostaa teiltä suolakappansa. Niin eletään\nmolemmat jotenkuten!\n\nKarjalaisten silmät loistavat. Siinä oli mies, joka ymmärsi heidänkin\nasemansa, ei ruvennut suotta riitelemään niukkaa leipäpalaa heidän\nsuustaan!\n\nNyt avautuu jälleen ovi ja pirttiin työntyy kaksi vanhempaa\nkarjalaismiestä suuriin matkaturkkeihin kääriytyneinä. Tulijat\nolivat Kauro Vanninen ja hänen Simana veljensä. Kun Kauro sai turkit\nyltään, sulattelee hän takkavalkean hohteessa rehevästä parrastaan\njääkokkareita. Hän riipii niitä sormillaan ja sukaisee kerran, kaksi\ntaaksepäin harmaata tukkaansakin.\n\nSitten hän astuu pöydän luo, mutta ei vielä tervehdi ketään sen\nympärillä istujista. Ei, ensin hän kääntyy talon kotijumaliin päin ja\nristii itsensä moneen kertaan syvällä hartaudella. Vasta tämän jälkeen\ntuli tervehtimisen vuoro.\n\nMuhkea on muodoltaan Kauro vanhus, kookas ja ryhdikäs. Hänen Simana\nveljyensä on kipeäsilmäinen ja muutenkin raihnainen, mutta Kauro\non kuin mikäkin »haldie», takamaiden riistaruhtinas. Arvokkain ja\nharkituin liikkein hän ryhtyy aukaisemaan matkavakkaansa, jonka\nHilippa on tuonut pöydänpääpenkille. Hän ottaa vakasta esille pullean\nhopeapussin ja asettaa sen pöydälle. Siinä oli monen oravakiihtelyksen,\nmonen revonnahan ja monen kiiltävän näädän hinta, oli kuin olikin. Ei\ntullut Kauro Vanninen pussi tyhjänä markkinoille, Kajaanin porvareilla\noli vaarallisia kilpailijoita!\n\nKun Kauro huomasi punervan juovan poikansa poskella, tiedustaa hän,\nmistä se oli siihen ilmestynyt?\n\n— Mitäpä tuosta pakisemista, naurahtaa Hilippa vältellen. — Herra\nHenrikin kera satuimme yhteen, siitä sain mokoman naarmun.\n\nPervusa Vaakanainen rientää nyt isoäänisesti selostamaan nuoren Hilipan\nurotekoa, mutta tämä ei näkynyt kokenutta Vienan kävijää ollenkaan\nihastuttavan. Hän rypistää tuuheita kulmiaan ja murahtaa:\n\nPaha sattuma, ylen paha sattuma! Mitä menit suotta ärsyttämään herra\nHenrikkiä!\n\n— Ka en voinut muutakaan, puolustautuu Hilippa. ‒ Vai olisinko sallinut\nhänen hakata hengettömäksi Timo poloisen, köyhän vaivaisen?\n\nSuoraluontoinen lautamies Olavikin ryhtyy nyt puolustamaan Hilippaa\nja sanoo, että hänen ja monen muunkin heikäläisen mielestä oli\nHilippa tehnyt vallan oikein. Oli hyvä ojentaa joskus miehen kädellä\nnimismiestäkin, muuten hänen röyhkeytensä menisi pian rajattomiin.\n\nKauro pudistaa päätään ja hymyilee viisaan kauppamiehen hymyä. Hän ei\nryhdy enempää tästä asiasta väittelemään, hänellä oli herra Henrikin\ntarkasta muistista omat ajatuksensa, mutta mitäpä hyödytti ruveta niitä\njankkaamaan Pervusa Vaakanaisen tapaisille miehille. Eikä lautamies\nOlavikaan täysin ymmärtänyt heidän asemaansa, lautamies Olavi oli\nsiihen liian suoraluontoinen.\n\nJospa herra Henrikki, pokostan nimismies, olisikin joskus heidät\nunohtanut mielestään. Mutta he saivat jo seuraavassa tuokiossa huomata,\nettei nuoren Hilipan olisi tarvinnut tehdä urotyötään pysyttääkseen\nsukunsa herra Henrikin silmätikkuna.\n\nOikeastaan oli Olavi Hamarallakin, kreivillisen oikeuden lautamiehellä,\njuuri tätä koskeva tiedonanto. Hän kysyy Kaurolta, oliko siellä heidän\nnaapurinaan muuan uudiseläjä, muuan heikäläinen, nimeltä Markus\nLehikoinen veljineen ja perheineen?\n\n— Ka siellä elävät, tämän Simana veljyeni naapurina, siinä niemen\ntyvellä, selvittää Kauro. — Mitäpä heistä?\n\n— Kuulin vain heidän aikovan tehdä näillä käräjillä valituksen tätä\nSimanaa vastaan... herra Henrikki lie heitä yllyttänyt. Syyttävät\nSimanaa heidän ahdistelustaan, pitää muka liikamaata hallussaan eikä\nsalli heidän tehdä huhtaraateita siihen kotiniemelleen.\n\nSimana Vanninen alkaa räpytellä kipeitä silmiään eikä tiedä mitä sanoa\ntästä arveluttavasta rettelöstä. Mutta Kauro otti tämänkin asian\nliikemiehen tyyneydellä, hän kysyy lautamieheltä, luuliko tämä tuon\nkantelun olevan niin kovin vaarallisen?\n\n— Joutavaa juonittelua koko asia, selittää lautamies Olavi. — Teidän\nkylänne on minun lautamiespiiriäni, minulta tietysti kysytään\nkäräjillä, pitääkö tämä Simana liikamaata hallussaan, ja silloin sanon\nminä: »Eikä pidä!» Tosin en ole käynyt niiden uudiseläjien aikaan\nkylässänne enkä ole mitannut niitä maita kyynärällä, mutta muistaakseni\non se Simanan kotiniemi jotenkin kapea.\n\n— Ka niin on, ylen kapea kaisku vain!\n\n— Siinäpä se, ei mokomalle niemelle tarvitse suvaita toisen miehen\nraateita!\n\n— Ka mitäpä he sitten ryhtyvät valittamaan ja kantelemaan?\n\n— Joutavaa juonittelua, niin kuin sanoin... herra Henrikin yllytystä.\nHakevat hakemalla aihetta päästäkseen teidän kimppuunne!\n\nJa lautamies Olavi kertoo edelleen, että hänen arvelunsa mukaan nuo\nuudiseläjät olivat alunperin herra Henrikin Pankajärvelle toimittamia.\nJa jos lienee tullimieskin ollut juonessa mukana. Mitä lienevät olleet\nnuuskijoita, salasyökärejä, heidän oli syytä kavahtaa noita naapurejaan!\n\nKauro Vanninen ei pahoin hätkähtänyt tätä ruotsinuskoisen ystävänsä\ntiedonantoa. Simana veljensä hermostuu pahanpäiväisesti ja monet\nmuutkin karjalaismiehet alkavat sadatella herra Henrikin julkeita\njuonia, mutta Kauro on kauppamies, hän ymmärtää juonia ja huomaa\nherra Henrikinkin pystyvän sellaisiin. Oikeastaan hän on jo kauan\nitsekseen ihmetellyt noita Simanan naapureja, että mikäpä heidät\ntyönsi ruotsinuskoisten tavallisilta elinpaikoilta heidän kaukaiselle\nperukalleen, umpinaiselle karjalaisperukalle. Siinä piili varmaan jokin\nkoukku ja nyt selkenee se kokeneelle Vienan kävijälle. Herra Henrikki\noli koko veijari miehekseen, lähetti salasyökärinsä heille naapuriksi!\n\nLautamies Olavin mentyä toiset vasta varsin yltyvät sadattelemaan\nherra Henrikin kavaluutta. Hilippa on muita kiihtyneempi ja selittää\njyrkästi, että niille Simanan naapureille piti toimittaa kirkas lähtö\nPankajärven salolta. Ja Hilippaa säestää rämeällä äänellään Pervusa\nVaakanainen.\n\nKauro ymmärtää erinomaisen hyvin poikansa kiihtymyksen, nuoren veren\nleimahtelun, mutta hän on jälleen liikemies ja muistaa huomiset\nmarkkinat. Ne oli ensin huolehdittava, sitten tuli kenties Simanan\nnaapurien vuoro, kaiken piti käydä hyvässä järjestyksessä. Jehki\nvanhus rinnallaan hän jakelee neuvojaan ja jakelee helisevää hopeata\nkauppaveikoille. Sormin hypistellen hän laskee hopearahoja ja samalla\nharkitsee, millä tavoin pääsisi ilman suurta melua eroon niistä\nnaapureista, herra Henrikin lähettämistä salasyökäreistä.\n\nYlen vaarallisia olivat naapureiksi, mutta mitäpä tehdä. Ei ollut\nmonta viisasta päätä neuvonpitoon, tuossa rinnallaan istui pieni ja\novela Jehki vanhus ja hänpä olikin ainoita. Heidän kahden niskoilla\noli kaupanteko ja kaiken muunkin huolehtiminen, ja herra Henrikki oli\nväkevä vastustaja!\n\nKauro on jo mielinyt vetäytyä vanhuuden lepoon ja jättää kaikki\nliiketoimet Hilipan huoleksi. Mutta miten kävisi, uskaltaisiko hän\njättää kaikki asiat Hilipan käsiin, kun Hilipan veret olivat niin\nkesyttömät. Sydämensä syvyydessä Kauro täydellisesti hyväksyi poikansa\ntämänpäiväisen menettelyn, mutta Hilipan reippaan tekosen jälkilaskut\nsaattoivat tuottaa hänelle monta harmaata hiusta lisää.\n\nNäitä harkitsee Kauro vanhus, viisas ja varovainen kauppamies, ja\nhopeavirta soluu hänen käsistään. Siitä kutoutuu näkymätön verkko,\nlaaja apaja, joka oli vähintäin yhtä luotettava ja satoisa kuin\nkäräjäherrojen ja juoniaan punovan herra Henrikin markkinavalmistukset.\nSaatiinpa nähdä, eivätkö he vielä tällä kertaa pitäisi puoliaan,\nsaatiinpa nähdä!\n\nMutta miten kävisi tulevaisuudessa, miten kykenisi Hilippa hoitamaan\nasioita? Siinä oli harkitsemista, siinä oli aprikoimista. Vähitellen\nunohtuvat huolet kuitenkin työssä. Kun iltamyöhällä Kauro vanhus ja\nJehki lopettavat markkinavalmistuksensa, on Kauro jälleen hyvällä\ntuulella ja ryhtyy maistelemaan olutta toveriensa seurassa.\n\nTämä oli hänen elämäänsä, Vienan kävijäin vaaranalaista elämää.\nVaahtoavan oluthaarikan ääressä hän pakinoi nuoremmille elämänsä monia\nseikkailuja ja hänen silmänsä seuraavat isän ylpeydellä Hilipan silmien\nvälähtelyä ja veren karkeloa Hilipan poskipäillä.\n\nSiinä oli nuoruuden uhmaa ja enteellistä kajastusta. Ja Kauro vanhus\nvarmistuu päätöksessään, että sittenkin hän jättäisi kauppatoimet tästä\npuoleen Hilipan huoleksi, varsinkin pitemmät kauppamatkat Hilippa saisi\ntämän jälkeen tehdä yksinään. Kokemuksen kovassa koulussa Hilippa\nkasvaisi suureksi Vienan kävijäksi, suuremmaksi kuin hän itse oli ollut\nmilloinkaan.\n\nJa jos kohtalo oli määrännyt Hilipan taistelemaan heidän asiansa\npuolesta herra Henrikkiä ja muita valtoja vastaan, niin siitä\ntaistelusta tulisi kyllä näkemisen arvoinen!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSeuraavana aamuna varoittelee Kauro vielä poikaansa, ettei tämä\nmarkkinatorilla liikkuessaan sallisi ärsyttää itseään mihinkään\nvaromattomiin tekoihin. Hän panee kätensä Hilipan olkapäälle ja pakisee:\n\n— Vaikeaa on meidän elämämme, ylen vaikeaa ja vaaranalaista. Se pitää\nsinun, Hilippa poikueni, aina muistaa!\n\n— Ka muistan muistan, taattoseni, hyvin muistan! vakuuttelee Hilippa.\n\nHän kävelee huolettomana markkinapaikalle.\n\nRannassa tullihuoneen luona kihertää vahvasti markkinarahvasta, siinä\nmaksetaan kreivillisiä tulliaprakoita markkinoille kaupaksi tuoduista\ntavaroista. Tullimies Pentti Gabrielinpoika on pieni ja kuivettunut\näijän käppyrä, mutta tuittupäinen, rätisee kuin palava katajapehko\nja sukkela on hän liikkeissään. Vähäisiä ovat hänen tullisaatavansa,\npenninki talileiviskästä, toinen voileiviskästä, puolipenninkinen\nlampaannahoista tai kuivatusta villipeuran lihasta. Pelkkiä\nkotituotteita, niistä eivät karjalaiset kauppaveikot välittäneet.\nHilippa iskee tuttaville silmää ja menee menojaan.\n\nViskaali Pentti räsähtää hänen jälkeensä kuivan sadatuksen. Kyllä\nhän tuon veijarin hyvin tunsi, vaaniskeli täällä metsännahkoja.\nHän kivahtelee markkinamiehille, missä olivat heidän oravansa ja\nrevonnahkansa, näätänsä ja saukonnahkansa?\n\nKa ei ole tullut pyydetyksi! kuuluu ääni miesjoukosta.\n\n— Valehtelette, senkin lurjukset, luikuria laskette! Kyllä minä hyvin\ntiedän, kenelle niitä säästätte, noille salasaksoille, pirun sikiöille!\n\nKiukkuisena hän tonkii markkinamiesten rekiä, sysii syrjään talipyttyjä\nja voipyttyjä, koettaa haeskella riistanahkoja, mutta niitä ei löytynyt\nhakemallakaan. Kirottua roskasakkia koko joukko!\n\nToinen markkinaväen kokoontumispaikka on käräjätalon pihamaalla.\nSiihen ovat Kajaanin porvarit asettuneet suurine tavarakuormineen ja\non siihen hätäisesti tekaistu joku ristikkojalkainen myymäpöytäkin. On\nsiinä kaikenlaista rihkamaa, Oulusta tuotua ja Kainuun kotiteollisuuden\ntuotteita, mutta riistanahkoja ei näy juuri nimeksikään, vaikka\nKajaanin porvarit ovat varustautuneet erikoisesti niiden ostoon.\n\nRahvastungoksessa vilahtelee siellä ja täällä karjalaisia\nkauppaveikkoja. Ne näyttävät maleksivan siellä yhtä joutilaina kuin\nHilippakin, mutta eivät ne kulje joutilaina. Ohimennen ne nykäisevät\ntakin liepeestä toimetonna töllistelevää markkinamiestä, ja niillä\nonkin peijakkaan vainu, erehtymättä ne nykäisevät aina oikeata miestä.\nVaihdetaan pari nopeata sanaa ja töllistelijä häviää omia aikojaan\nmarkkinapaikalta. Hetkistä myöhemmin hänet voisi tavata kylältä\njonkin karjalaistaan pihasta kantamus oravia ja kauniita revonnahkoja\nmukanaan. Ne joutuvat karjalaisten kauppaveikkojen huostaan.\n\nHerra Henrikki on ahkerasti liikkeellä. Hilippa huomaa hänen\nvaaniskelevan itseään, mutta ei ole siitä tietääkseen. Nyt hän\nkääntyykin jo takaisin ja painuu krouvin matalasta ovesta sisään.\n\nSiellä yritettiin Hilippa houkutella ansaan. Kun hän istuu rennosti\npienen pöytäpahaisen ääressä olutta maistelemassa, nykäistään häntä\nkyynäspäästä ja joku ruotsi kumartuu supattelemaan hänen korvaansa.\nMiehen käytös oli perin liehittelevää, makeilevaa, ja pian tunsi\nHilippa hänet kotikylänsä ensimmäiseksi uudiseläjäksi, Simanan\nruotsinuskoiseksi naapuriksi.\n\nMies sopottaa Hilipalle kuni vanha, luotettu ystävä konsanaan:\n\n— Kuulehan, veli hopea, hyvä naapuri, olisi tässä vähän niin kuin\nkysyttävä neuvoa! Kun ollaan näet lähdetty markkinoille ja tällä minun\nrengilläni olisi vähän mukanaan... mitä lienee metsänviljaa. Mutta\nhölmöläisiä olemme, ei tunneta näet niitä oikeita ostajia, niin jospa\nsinä naapurin mies hiukan vihjaisit... jotta mitenkä tässä oikein\ntehtäisiin?\n\nSopottaja kiskoo lähemmä toveriaan, pientä, vääräsääristä miehen\nvekaraa, joka pälyilee ympärilleen yhtä luihuna kuin isäntänsäkin.\nSiinä he nyt molemmat söpöttelevät asiaansa Hilipalle ylen\nsalaperäisinä ja liukkaina, jotta pitäisi saada opastusta ja apua. Ja\nkun oltiin olevinaan hyviä naapureja, niin jos Hilippa lyöttäytyisi\nyhteen juoneen?\n\nHilippa kuuntelee heidän sopotustaan ja katselee miesjoukon raosta\novelle päin. Aivan oikein, nyt sieltä kurkisti viskaali Pentin sapekas\nnaama krouviin. Hilippa virnistää ylimielisesti syökärille, virnistää\nsopottajillekin ja viittaa oveen päin.\n\n— Kun menette tuon miehen pakinoille, niin hänpä teille neuvonee oikeat\nostajat! Minä en välitä metsänviljastanne!\n\nMiehet hölmistyivät sanattomiksi, Hilippa nauroi heille ilkkuvasti ja\npakisi vielä pois lähtiessään:\n\n— Vai salakaupoilla kuljette ja kähmitte! Herra Henrikki vielä teidät\ntavoittaa, niin siinä oli laulun loppu!\n\nNähtiin vanhan Kauronkin liikkuvan markkinapaikalla. Hän ei ole niin\npitkäkasvuinen kuin Hilippa poikansa, mutta näkyivätpä tullimies ja\nherra Henrikki huomaavan hänet hyvin. Kauro paljastaa alentuvasti\npäänsä kiukusta sähisevälle syökärille ja yhtä alentuvasti hän\ntervehtii myös herra Henrikkiä. Hänen jälkeensä singotaan sadatuksia,\nmutta Kauro vanhus ei ole niitä kuulevinaan. Hän liikkuu päämäärästään\ntietoisena, vai hän rupeaisi sopottelemaan markkinamiesten kera; hän\non virittänyt apajansa ja tietää toisten kauppaveikkojen huolehtivan\nsaaliin korjaamisesta. Hän tallusti melkein suoraan erään kajaanilaisen\nporvarin luo, jolla oli kaupan hyviä, kainuulaisia matkarekiä.\n\nKauro tarvitsi tällaista matkarekeä. Kainuun maassa tehtiin niitä\nparempia kuin Karjalassa; hän ryhtyy hieromaan kauppaa, tinkii ja\ntarkastelee. Ympärille keräytyy uteliasta väkeä, mutta Kauro ei ole\nniitä näkevinään. Pitkällisen tinkimisen ja natisemisen jälkeen hän\nsopi kaupasta, kaivoi syvältä povestaan rahamassinsa. Siinä oli\naika puuha ennen kuin hän sai massinsa avatuksi, ja vähänpä siellä\nolikin hopeakolikoita. Kajaanin porvari jo luuli rahojen kesken\nloppuvan, mutta riittivät sentään. Tyytyväisenä lähtee Kauro vetämään\nostamaansa rekeä, hän pitää sen aisoja korkealla ja pyytelee nöyrästi\nmarkkinaväkeä antamaan hänelle tietä.\n\nSaivat nähdä herra Henrikki ja viskaali Pentti ja kaikki, että hän\nliikuskeli rehellisillä asioilla. Osti viimeisillä kolikoillaan hyvän\nmatkareen, jos sattuisi sitä jolloinkin tarvitsemaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Hilippa palasi majapaikkaansa, oli pihamaalla sorea Tatjana\nodottamassa hänen tuloaan. Ylen salaperäisenä kuiskasi Tatjana hänelle,\nettä vieraspirtissä oli eräs ruotsi, joka halusi pakista hänen\nkanssansa.\n\n— Ka kukapa ruotsi siellä minua vuottelee? virkkoi Hilippa\nhuolettomasti. Ja odottamatta Tatjanalta sen parempaa selvitystä hän\nlähti vuottelijaa tapaamaan.\n\nTatjana katseli ihaillen hänen menoaan. Oli tuo Hilippa todella uljas\nja peloton miekkonen, mutta eiköpä hän sittenkin tällä kertaa vähän\nällistyisi nähdessään, kuka siellä vieraspirtissä oli.\n\nJa ällistyikin Hilippa hiukan oven avatessaan: Pirtissä odotteli häntä\nherra Henrikin tytär, Brita neito.\n\nBrita näytti jo hyvän aikaa vuottaneen Hilipan tuloa. Kun pirtissä oli\nkovin lämmin, oli hän avannut turkismekkonsa ja riisunut kaulahuivinsa.\nHilipan astuessa sisään hän tarkasteli hajamielisenä somin leikkauksin\nkoristeltua pyhäinkuvahyllykköä.\n\nMolemmat he joutuivat hämilleen seisoessaan silmätysten, kenties Brita\nvielä enemmän kuin Hilippa. Vaikka Hilippa olikin vielä nuori, oli\nhän jo liikkunut paljon maailmalla ja naisväestä hän oli huomannut\naina hyvin selviävänsä. Tässä oli tosin edessä herrasneito, kokonaan\nvieras ja outo ruotsi, mutta ehkäpä hän jotenkin selviäisi ruotsin\ntyttärestäkin.\n\nKotoa lähtiessään oli Brita ajatellut, että hän lähtisi varoittamaan\nHilippaa isänsä kostolta. Hän oli hyvän aikaa mietiskellyt, mitenkä\nsanoisi sanottavansa Hilipalle, mutta nyt seisoikin nuori karjalainen\nhänen edessään niin syntisen rohkeana ja huolettomana, aivan kuin\nolisi jo etukäteen tahtonut sanoa: »Hui hai, mitä minä piittaan sinun\nisästäsi, mokomasta ruoskan heiluttajasta!»\n\nBrita neitoa melkein harmitti tuo Hilipan huolettomuus. Ja hiukan\njäykistyen, hiukan sanojaan tapaillen, melkeinpä virallisesti, hän\nalkaakin puhua vallan toisesta asiasta, sanoo tulleensa kyselemään,\nmillaisissa oloissa eli tuo hänen isänsä pahoinpitelemä karjalainen.\nOliko hän todella niin köyhä kuin itse vakuutti olevansa?\n\n— Ka köyhä lie Timo poloinen, ylen köyhä! pakisee Hilippa arvelematta.\n— Elelee siellä meidän kylästä Vie'in salolle päin, pienenä populina\nelelee ja kokee viljellä hallanarkoja kaskimaitaan.\n\nJa samaan hengenvetoon hän alkaa kehoitella vierastaan istumaan,\nsieppaa takan edestä rahin ja tuo sen pöydän ääreen.\n\n— Kas tässä on hyvä istua, mitäpä suotta seisoskelemaan! sanoo hän\nreippaasti ja istahtaa itse arvelematta penkille pöydän viereen.\n\nTämä auttoi vähän Britaa, jäykkyys hävisi hänen äänestään ja hän alkoi\nselvittää mitä oli ajatellut: Ei varmaan olisi liikaa, jos hän kokisi\nhiukan hyvittää isänsä tylyyttä ja rupeaisi antamaan avustusta tuon\nköyhän karjalaismiehen perheelle.\n\n— Ka hyvä jos annat apua köyhille ihmisille! naurahtaa Hilippa\nsuorasukaisesti ja tarkastaa vierastaan uteliaalla ihailulla.\n\nMutta kun Brita kysyi, haluaisiko hän ruveta tuota avustusta\nvälittämään, selitti Hilippa arvelematta:\n\n— Anna apusi Vie'in lautamiehelle, siinä mies teikäläinen, ylen suora\nja rehellinen! Ei meistä apusi välittäjäksi ja niinpä lie parempi\nsinulle itsellesikin, Brita neito!\n\nTämä suorasukaisuus sai Britan hämmästymään. Olipa tuo nuori\nkarjalainen todella avomielinen, sanoi suoraan, että hänen oli\nvaarallista ruveta hakemaan heikäläisten tuttavuutta. Näkyi tietävän\nvaroittamatta, mitä hänen isänsä ajatteli heistä.\n\nBrita katselee hämillään ympärilleen. Hän näkee naulakoilla ja\npenkeillä karjalaisten matkavarusteita, turkkeja ja eväsvakkoja.\nNämä varusteet osoittivat tässä pirtissä majailevien markkinamiesten\nolevan varakasta väkeä. Taisipa siis olla silkkaa totuutta, kun\nhänen isänsä haukkui näitä miehiä salasaksoiksi ja »ryssän kaupan»\nkävijöiksi. Brita ei tosin oikein ymmärtänyt näitä asioita, mutta sen\nverran hän tiesi isänsä ja voudin ja käräjäherrojen puheista, että\nnämä karjalaiset salakauppiaat olivat suurena kiusana uuden Brahean\nkaupungin kehittymiselle. Ja kun hänen isästään piti tulla pormestari\ntähän uuteen kreivilliseen kaupunkiin, ymmärsi hän vallan hyvin isänsä\närtymyksen salakauppiaille. Ja näkyipä tämä nuori karjalainenkin sen\nymmärtävän.\n\nSen enempää harkitsematta hän rupesi saarnaamaan parannusta Hilipalle.\nHän kysyi, minkä vuoksi he eivät voineet lopettaa salakauppaansa,\nkun tiesivät sen itselleen niin kovin vaaralliseksi ja tälle uudella\nkaupungille niin vahingolliseksi. Pitihän heidän käsittää, että\nlopuksi heille kuitenkin kävisi huonosti, he joutuisivat kärsimään\nvarmaan paljon ja uusi Pielis-Brahean kaupunki nousisi kuin nousisikin\nkukoistukseen heidän vehkeistään huolimatta.\n\nBrita oikein innostui asiaansa. Hänen hienoille kalpeille kasvoilleen\nkohosi väriä ja hänen tarmokas leukansa melkein vavahteli taistohalua,\nmutta Hilippa nauroi hänelle huoletonta nauruaan.\n\n— Brita neito, et ymmärtäne paljon kaupankäyntiä. Taattoni sanoo\nminunkin sitä vielä huonosti ymmärtävän, ka sinä et ymmärtäne senkään\nvertaa. Mitäpä siis rupesit siitä pakisemaan!\n\nBrita huomasi todella lähteneensä aloille, jotka olivat hänelle\nvieraita. Mutta ei hän niin vähällä tunnustanut itseään voitetuksi,\nhäntä ärsytti Hilipan kevyt huolettomuus ja niinpä hän tuiskahti\nkiivaasti, että näytti todella siltä kuin karjalaiset ansaitsisivat sen\ntylyn kohtelun, jonka alaisiksi he välistä joutuivat tällä pokostalla.\nHeidän pitäisi olla hiukan nöyrempiä, niin, heidän pitäisi kuin\npitäisikin olla kiitollisia luterinuskoisille uutiseläjille ja Ruotsin\nhallitukselle kaikesta siitä hyvästä, minkä nämä olivat tuoneet tähän\nkaukaiseen rajamaakuntaan!\n\nBrita ei ehkä ajatellut mennä niin pitkälle, mutta kerran\nkiivastuttuaan hän puhui suunsa puhtaaksi. Vaan nyt hävisi huoleton\nnauru Hilipankin huulilta, hänen silmänsä leimahtivat, hän hyppäsi\npenkiltä ja sanoja alkoi ryöppynään tulla hänen huuliltaan, säkenöiviä\nja iskeviä sanoja, jotka saivat herra Henrikin tyttären melkein\npelästymään.\n\n— Vai ovat ruotsit ja heidän valtansa tuoneet tälle pokostalle paljon\nhyvää, ka ylen paljon hyvää lienevät tuoneetkin. Sinun taattosi\nruoskan ja voudin ruoskan he ovat tuoneet! Ennen oli täällä pajarien\nruoska heilumassa, nyt on sinun taattosi ruoska ja lieneekö tuo paljon\nlempeämpi. Itsepä näit eilen, mihin se pystyi, mitäpä tuosta enemmän\npakisemaan!\n\nViiltävä iva pippuroi hänen sanojaan, hän pysähtyi aivan Britan eteen\nja antoi tulla lisää, laski uuden sanaryöpyn, entistä säkenöivämmän.\n\n— Ja mitä muuta hyvää ovat ruotsit tuoneet tänne? Ylen paljon ovat\nmuutakin tuoneet. Ennen oli tämä pokosta kokonaan karjalaisten\noma, mitä nyt on karjalaisraukoille jätetty? Nurmeksen perukalta\non jo viimeinenkin karjalainen ajettu käpälämäkeen tai nitistetty,\net niistä kylistä löydä muita kuin teikäläisiä. Ja entä Pielisen\ntakana, Juuan puolella? Joka päivä siellä ryöstetään ja anastetaan\nkarjalaisten elinmaita, ja jos menevät valittamaan voudille tai sinun\ntaatollesi, niin saavat ruoskaa! Ja karjalaisten tsasounaakin ovat\nhäväisseet siellä ruotsinuskoiset yltiöpäät ja pyhästä kalmistosta\naarteita kaivelleet. Ja sama leikki on nyt edessä täällä Lieksan\nkarjalaiskylässä ja Vie'in kylässä ja meidän perukalla, Pankajärven\nsalolla. Kohta ei ole meillä mitään sanomista tällä pokostalla,\nkodittomiksi meidät häädetään tai jalkoihin tallataan. Sitä hyvää te\nolette tuoneet tälle pokostalle! Ja siitäkö kiitollisina meidän pitäisi\nnyt antaa viimeinen leipäpalamme Brahean laiskoille porvareille,\nKajaanin kamasaksoille ja muille syökärin ja sinun taattosi suojateille?\n\nBrita oli huumaantunut tuon räiskyvän sanatulvan edessä, ja kun Hilippa\nvihdoin vaikeni, painoi herra Henrikin tytär häveten päänsä alas.\nHänen silmiinsä kihosi kyyneleitä. Eikä hän kuitenkaan voinut olla\nihailematta Hilippaa, nuoren karjalaisen silmien leiskahtelu, joka oli\nyhtä raju kuin hänen sanatulvansakin, oli kokonaan lumonnut Britan ja\nhetkisen kuluttua hän kohotti katseensa arasti Hilippaan, aivan kuin\nolisi odottanut vielä jatkoa.\n\nMutta jatkoa ei tullut, Hilippa itsekin hämmästyi omaa sanavuolauttaan.\nHän oli kyllä monasti kuullut vanhempien karjalaismiesten vaikeroivan\nnäitä asioita, mutta ei hän voinut käsittää, miten kaikki nuo\nvaikerrukset nyt olivat niin itsestään kirvonneet hänen kieleltään. Hän\ntiesi pakisseensa kovia sanoja, ylen kovia sanoja ja pelästyi nyt aika\nlailla, kun luuli säikyttäneensä Britan puolikuoliaaksi.\n\nVähän aikaa kesti puolin ja toisin neuvotonta vaitioloa. Vihdoin Brita\nnousi ja virkahti hiljaa, melkein nöyrästi:\n\n— Anna anteeksi, Hilippa, en aikonut sinua loukata! Teille lie tehty\npaljon vääryyttä ja mikäpäs... mikäpäs minä olisin teitä syyttämään ja\ntuomitsemaan mistään asiasta!\n\nHämillään hän ojensi kätensä Hilipalle hyvästiksi. Hän oli jo ovessa\nmenemässä, kun Hilippa huomasi hänen unohtaneen kaulahuivinsa rahille.\n\nHilippa kiiruhti antamaan huivia ja auttoi Britaa sen käärimisessä.\nLiekö hän sitä tehdessään tuntenut Britan hartioiden vavahtavan vai\nmistä hän lie saanut odottamattoman päähänpiston. Äkkiä hän puristi\nBritan rajuun syleilyyn ja painoi hänen huulilleen tulisen suudelman.\n\nBritan kalvakat posket karahtivat hehkuvan punaisiksi, Hän riuhtasi\nitsensä irralleen ja katsoen Hilippaa silmät säkenöiden sanoi kiivaasti:\n\nMinun pitäisi lyödä sinua poskelle, mutta isä on jo lyönyt minun\npuolestani!\n\nHilippa nauroi hänelle nuoren yltiöpään naurua. Seuraavansa tuokiossa\nlivahti Brita äänettömästi ulos, mutta ovi ei räiskähtänyt vihaisesti\nkiinni hänen perässään.\n\nJälleen nauroi Hilippa nuoren huimapään naurua.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPankajärven miehet lähtivät Lieksasta iltapimeällä. Yksitellen,\njokainen omia aikojaan, soluvat korkeat riistakuormat karjalaiskylän\ntalojen pihoista Lieksanjoen jäälle ja alkavat hiljakseen painua jokea\nylöspäin.\n\nVasta Pankakoskella yhdyttiin yhdeksi joukoksi. Siinä oli ärjyvän\nkosken partaalla Pervusa Vaakanaisen koti, sinne jäi rokonarpinen ja\nrämisevä Pervusa, mutta hänenkin kuormastaan siirrettiin metsänviljat\ntoisiin rekiin.\n\nJa nyt ajelevat miehet repaleisen, moniniemisen ja monilahtisen\nPankajärven jäätä. Tämän järven pohjoispäässä, monen sokkelon takana\noli Pankajärven karjalaiskylän keskus. Lieksasta tuli sinne matkaa\nrunsaasti puolitoista peninkulmaa ja niinpä siellä oltiinkin jo\nverraten hyvässä turvassa rätisevän tulliviskaalin ja herra Henrikin\nnuuskimisilta.\n\nKipakka markkinapakkanen on lauhtunut, taivas on vetäytynyt pilveen\nja sieltä alkaa hiljakseen sataa suuria lumihiutaleita. Unettavaa oli\nmatkanteko tällaisella ilmalla, monta yötä valvoneet markkinamiehet\ntorkkuvat riistakuormiensa koloissa ja hevoset saavat kulkea omin\nvaltoineen.\n\nTyytyväisenä myhäilee Kauro Vanninen uuden, markkinoilta ostamansa\nmatkareen sevillä. Hyvin olivat markkinat vielä tällä kertaa\nluonnistaneet, riistasaalis oli kohtalaisen runsas eikä ollut muutakaan\nvalittamista. Ei sekään Hilipan ajattelematon tekonen tuntunut, enää\nnäin matkan päästä katsoen niin lopen vaaralliselta, ja entäs se\nSimanan ruotsinuskoisen naapurin kantelu käräjillä. Siitä oli tullut\nnahkapäätös, mikäli Vie'in lautamies, rehellinen ruotsi, oli ennättänyt\nhänelle kertoa siinä lähtökiireessä.\n\nEi ollut napisemisen syytä. Kauro vanhus on pitänyt ajatuksissaan\nneuvoa Isä Jumalan kanssa ja tullut siihen päätökseen, että hyvin\nkannatti viedä kotikylän tsasounaan nippu oravia mielihyviksi\nMetsä-Miikkulalle, salon riista-aittojen pyhäiselle paimenelle. Pyhä\nmies oli rehellisesti ansainnut tuon lahjan eikä Kauro tahtonut olla\nmikään saituri velkaansa maksaessaan.\n\nHilipan riistakuorman päälle oli kavunnut hänen pakinatoverikseen\nnuori serkkumiehensä Riiko Vanninen, Simanan poika. Riiko oli ollut\npitkillä kauppamatkoilla Ilomantsin pokostalla ja palannut sieltä vasta\nmarkkinoiden aikana aimo riistasaalis mukanaan.\n\nRiiko serkulla oli paljon pakisemista matkoistaan, mutta Hilippa\nkuuntelee hänen pakinoitaan vain toisella korvallaan. Hilipalla oli\nomia ajatuksiaan, hän muistelee omituista kohtaustaan herra Henrikin\ntyttären kanssa. Itsensä herra Henrikin oli Hilippa jo melkein kokonaan\nunohtanut, mutta herra Henrikin tytär ei niin vähällä unohtunut.\n\nEi Hilippa erikoisesti muistellut Brita neidon kauneutta. Kenties hän\noli tavannut yhtä somia tyttölapsia Karjalan maillakin, mutta Brita\nneidossa, töykeän ruotsin tyttäressä oli kuin olikin harvinaista\nerikoisuutta. Hilippa muistelee Britan tarmokasta ilmettä ja hänen\nposkiensa hehkua ja suurten silmien säihkyvää leimahdusta silloin eron\nhetkellä. Siinä tytössä oli kuin olikin tulta ja voimaa, vaikka Britan\nvartalo oli näyttänyt niin hentoselta, melkein lapsekkaan hentoselta.\n\nMieluisaa on Hilipan muistella tuota töykeän ruotsin tytärtä, joka oli\nkoettanut käännyttää häntä pois salasaksojen ammatista. Hän hymyilee\nitsekseen omalle huimapäisyydelleen ja hymyilee Britan kiivastumiselle.\nVieläköhän Brita neito toisen kerran sattuisi hänen tielleen? Kukapa\ntiesi, vaikka vielä sattuisi, kukapa tiesi!\n\nRiiko alkaa tähyillä öiseen pimeyteen, eikö sieltä jo rupeaisi\nerottamaan hänen kotiniemensä ääriviivoja. Se oli ensimmäisenä\nPankajärven karjalaiskylään tultaessa. Hilipan kotiniemi, Vannilan\nniemi, oli hiukan taampana järven toisella rannalla.\n\nVielä kuitenkin pimeys kätki Riikon kotiniemen ja kätki senkin, mitä\nsiellä juuri tällä hetkellä oli tapahtumassa.\n\nSiellä nukuttiin jo pirtissä, mutta ulkona liikuskeli outo vieras. Se\noli tullut pimeän peitossa hiihtäen niemen tyveltä päin, jossa oli\nSimana Vannisen ruotsinuskoisten naapurien uudistalo.\n\nPitkäkasvuinen ja synkeän näköinen mies oli tämä hiihtäjä, mikäli yön\npimeydessä olisi saattanut havitella hänen piirteitään. Ja nokinaamakin\nhän näytti olevan, aivan kuin seppä ammatiltaan, juuri ahjonsa äärestä\nsuksilleen noussut rautio.\n\nHiihtäjällä oli selässään takkavitsassa suuri kimppu kuivia\ntervaspilkkeitä ja hän pysähtyi kuulostelemaan Simanan kotitalon\nrantaan. Siinä oli vanha nuottakota ja sen nurkkajuurella hän\nseisoskelee suksillaan. Hän oli käynyt siinä jo kerran aiemminkin\nsamana iltana. Silloin oli talon vihainen vahtikoira törmännyt häntä\nhaukkumaan ja hän oli houkutellut koiran luokseen, sillä olipa hänellä\nsen verran taikoja tiedossaan. Tuli vihainenkin koira nuolemaan hänen\nkättänsä.\n\nNyt ei koira enää haukkunut, se makasi tuossa kodan seinävierellä\nhankeen haudattuna. Hänen terävä karhukeihäänsä oli lopettanut äkisti\nkoiran metelöimisen ja niin sievästi oli kaikki tapahtunut, että\ntalossa ei ensinkään huomattu hänen käyntiään.\n\nNyt on hän tullut toistamiseen ja nyt on hänen tehtävä tärkeämpi\ntoimitus. Sitä varten oli hänellä kimppu kuivia tervaspilkkeitä\nselässään..\n\nHän on toinen Simanan ruotsinuskoisista naapureista ja todellakin\nhän on seppä ammatiltaan, nokinaama rautio ja hiukan tietoniekkakin.\n»Mustaksi ruotsiksi» ovat nämä karjalaiskoirat ruvenneet häntä\nhaukkumaan ja se nimi ärsytti häntä. Hän mieli näyttää, ettei häntä\nsopinut aivan ilmaiseksi haukkua ja solvata.\n\nHän se juuri oli aikonutkin kaataa viime kesänä kaskensa tähän\nniemelle, mutta tämän talon poika lurjus oli tullut häätämään häntä\npois. Jo silloin oli hän sanonut sille karjalaisnulikalle, että\nhän oli nimeltään seppä Jyrki Lehikoinen, mainehikas rautio, ja\nettä häntä pelättiin omiensakin keskuudessa. Sitä enemmän oli syytä\nkarjalaiskoirien katsoa, etteivät ärsyttäisi häntä liikoja.\n\nSilloin oli hän sentään vielä väistynyt, mutta nyt aikoi hän kostaa.\nSe nuori nulikka oli missä lie ollut salakaupoilla kulkemassa ja\ntalon isäntäkin oli markkinoilla. Kotona oli vain nainen ja kaksi\nkeskenkasvuista tytärtä ja nekin näyttivät jo nukkuvan hyvässä rauhassa.\n\nJa hänen Markus veljensäkin ja heidän renkimiehensä olivat\nmarkkinoilla. Velimies ei tiennyt tästä hänen aikeestaan... jos lie\nvähän aavistanut, mutta ei tiennyt varmasti. Se velimies oli toisen\nluontoinen kuin hän, sellainen liukastelija, herrojen hyvä ystävä. Oli\nluvannut valittaa käräjillä näiden karjalaiskoirien rehentelystä ja se\nsopi kyllä hyvin hänen suunnitelmiinsa.\n\nJa vielä paremmin sopi tuo lumisade, joka oli äsken alkanut aivan\nkuin hänen käskystään. Hyvin näytti kaikki tänä yönä luontuvan, hänen\ntekonsa jäljet peittyisivät huomisaamuun mennessä kokonaan.\n\nKorkeintaan karjalaiskoirat hiukan aavistelisivat ja sen he saisivat\nkyllä tehdäkin. Saisivat huomata lurjukset, että seppä Jyrki Lehikoinen\noli heidän naapurinaan ja aikoi kuin aikoikin pesiytyä juuri tähän\nkauniille niemelle. Karjalaiskoirien oli väistyminen hänen tieltään, ja\nkun eivät hyvällä väistyneet, pantiin pahalla väistymään!\n\nHän kuulosteli vielä viimeisen kerran ja sitten hän lähti päättävästi\nhiihtämään kartanolle. Siellä hän liikkui nopeasti, etukäteen harkitun\nsuunnitelman mukaan. Ensin hän meni rappusille ja salpasi sintsin oven\nulkoapäin. Hän salpasi sen lujasti, pitävästi. Olisi tarvittu väkevä\nmies sisältäpäin ovea auki rynkyttämään ja tuskinpa sittenkään olisi\nauennut.\n\nVielä hän kiertää varmuuden vuoksi koko rakennuksen nähdäkseen,\nolisiko seinissä muita aukkoja kuin pikkuiset akkunaluukut. Hän pääsi\nvarmuuteen, ettei ollut muita reikiä ja nuo akkunaluukut olivat niin\nturhan pikkuiset, ettei niiden kautta tultaisi ulos. Karjalaiskoirat\ntekivät aina akkunaluukut niin mitättömän pieniksi ja sepä sattui nyt\nmainiosti hänen suunnitelmiinsa. Hän aikoi hieman lämmittää naapurinsa\nemäntää ja tyttäriä!\n\nNyt noutaa hän suksiensa luota tervaspilkkeet ja kiertää takanurkan\npuolelle. Siltä puolen ei näkynyt tuli tuonne toisessa niemessä olevaan\nkarjalaistaloon, ei näkynyt ainakaan alussa. Ja myöhemmin jos näkyikin,\nniin ei ollut enää väliä näkymisestä!\n\nHetkistä myöhemmin hän seisoskelee jälleen suksillaan nuottakodan\nnurkkavierellä. Siinä hän katselee sytyttämänsä lekon suurenemista,\nleviämistä. Samalla hän kuulostelee, heräisivätkö pirtissä nukkujat\nliian aikaisin apua huhuilemaan. Vaikka oikeastaan heidän huhuilunsa\noli hyödytöntä, oli tästä sen verran matkaa tuonne lähimpään naapuriin.\nEi kuuluisi huhuilu, saivat lämmitellä tarpeekseen!\n\nOikeastaan hän seisoskeli liiankin kauan siinä nuottakodan\nnurkkavierellä, mutta hänen katseensa ei voinut irtautua laajenevasta\npalosta. Se lumosi ja kiehtoi häntä hänen piti vielä hiihtämään\nlähdettyäänkin kääntyä tämän tästä katselemaan taakseen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeisellä hetkellä joutuivat markkinamiehet apuun. Hädin tuskin\nsaatiin Simanan nainen ja keskenkasvuiset tyttäret poistetuiksi\npalavasta rakennuksesta.\n\nHilippa ja Riiko ne ensimmäisinä joutuivat palopaikalle. Hilipan\nnuori papurikkotamma oli mainio juoksija ja hepo oli nyt saanut panna\nparastaan. Ajoissa ennättivät serkukset. Riikon äiti oli kyllä jo\ntajuttomana ja kantamalla piti Riikon sisaretkin tuoda ulos kitkerän\nsavun täyttämästä pirtistä.\n\nVielä ehti Riiko pelastaa kotijumalatkin. Hän toi nuorimman sisarensa\nja pyhäinkuvahyllykön samalla kertaa ulos. Hilippa oli tuonut hänen\näitinsä ja toisen sisarensa, oli tuonut molemmat yhdellä kantamuksella.\nJa kun he pääsivät ulos, romahti pirtin katto sisään, he eivät\nennättäneet hetkistäkään liian aikaisin.\n\nKun muu matkue vihdoin joutui palopaikalle, oli Hilippa jo löytänyt\nsukset palavan rakennuksen seinustalta ja oli paloroihun valossa\nvainukoiran tavoin tarkastelemassa palavan rakennuksen ympäristöä.\nHän kutsui serkkumiestänsäkin mukaan ja pian nähtiin heidän painuvan\nrantaan vanhan nuottakodan luo.\n\nSieltä löysivät he mustan ruotsin tannerruksen ja löysivät hankeen\nhaudatun vahtikoirankin. He löysivät tarpeeksi todistuksia päästäkseen\nvarmuuteen, kuka oli tihutyön tekijä. Riikon typerrytti tämä\nkaamea varmuus niin täydellisesti, ettei hänellä ollut paljonkaan\ntoimintakykyä jälellä.\n\nMutta Hilipalla oli toimintakykyä, hän oli jo lähtenyt hiihtämään\nniemen kuvetta vetävää suksenlatua myöten, ja kun Riiko kysyi\näimistyneenä, mitä hän aikoi, ilmoitti Hilippa taakseen katsahtamatta:\n\n— Hiihdämme vähän tuonnemmaksi, niin näemme viepikö tämä jälki suoraan\nruotsien uutistalolle!\n\nHän hiihti jo kovaa vauhtia sysien voimakkaasti sompasauvalla, jonka\nyläpäässä oli terävä karhukeihäs. Vasta nyt huomasi Hilippa tämän\nkeihään ja hänen aivoissaan vilahti ajatus, että olipa hyvä, kun sattui\nkäteen tällainen sauva. Aivan kuin Isä Jumala olisi siinä kiireessä\nsatuttanut juuri tämän sauvan hänen kouriinsa!\n\nHilipan vauhti yhä paranee, hädin tuskin kykeni serkkumies häntä\nseuraamaan. Nyt lähestyttiin niemen sivussa olevaa mutkausta, jossa\nsakea metsätylväs työntyi kauemmas järvelle päin. Ja mitäpä näkyikään\ntuolta pimeän metsän rannaksesta, sieltä näytti irtautuvan hiihtäjä ja\nlähtevän kovalla vauhdilla kiitämään lahden perukkaa kohden!\n\nRiilokin jo epäselvästi erotti tuon hiihtäjän ja nähtävästi oli\nHilippa jo aiemmin sen äkännyt, sillä Hilipan vauhti oli kiihtynyt\nvallan hurjaksi. Ei Hilippa enää katsonut taakseen, ei hän välittänyt,\nkykenikö hitaampi serkkumiehensä häntä seuraamaan. Hän mieli tavoittaa\npakenijan, ennen kuin tämä ennättäisi rantaan ja siitä omalle\nkartanolleen.\n\nRiiko oli jäänyt jo kauas jälkeen, mutta yhä Hilippa parantaa\nvauhtiaan. Hän oli tunnettu ikätoveriensa kesken mainioksi hiihtäjäksi\nja nyt olikin hänellä edessään otus, jota kannatti tavoittaa. Parastaan\npani kyllä pakenijakin, mutta välimatka lyheni nopeasti ja pelastavaan\nrantaan oli vielä taivalta.\n\nPakenija katsoi yhtenään taakseen ja tämä hidasti hänen kulkuaan.\nHilippa läheni kuin vihuri, kuin myrskyn ajama pilvenlonka. Hän otti\npitkiä potkuja ja käsi puristi lujasti sompasauvan vartta. Nyt hän\nviskasi pois rukkasensa ja piteli sauvaa paljain kourin, keihään\nputkirauta tuntui kylmänä hänen kädessään ja sen terä välähteli\npimeässä uhkaavasti. Mikäli hän saattoi huomata, oli se hyväksi hiottu\nja tekisi kyllä tehtävänsä tarpeen tullen!\n\nMitä nyt? Pakenija pysähtyi ja jäi odottamaan perässä tulijaa. Huomasi\nkai, ettei ennättäisi rantaan ja valmistautui avoimella jäällä\nvastaanottoon.\n\nNyt syöksähti Hilppa hänen luokseen, mutta silloin välähti miehen\nkourissa kirves ja synkeästi kiroten hän sinkosi tämän aseensa tulijaa\nkohden. Vähältä piti, ettei maltiton hyökkääjä saanut sitä suoraan\notsaansa. Vain äkisti sivulle paiskautuen notkea Hilippa vältti\nkohtalonsa, ja ennen kuin ruotsi ehti turvautua keihässauvaansa, sattui\njo Hilipan ase hänen rintaansa.\n\nRuotsi kellistyi maahan. Vielä kirskahtivat hänen hampaansa, mutta\nvalitushuutoa ei kuulunut huuliltaan.\n\nHengästyneenä silmäsi Hilippa rannalta häämöttävään taloon. Sieltä ei\nsilmä erottanut pimeässä mitään liikettä, koko talo näytti autiolta\nja kuolleelta. Kai siellä sentään valvottiin pirtissä ja tarkattiin\npienistä akkunaluukuista palon kajastusta, mutta tokkopa lienevät\nhuomanneet tätä melkein kotirannassaan tapahtunutta yhteenottoa.\n\nSamantekevä, tottapa huomasivat, kun mies ei palaisikaan pirttiinsä.\nTottapa tulivat etsimään ja löysivät täältä löytösensä!\n\nHilippa kumartui uhrinsa puoleen ja kiskaisi keihäänsä pois haavasta,\nHän pyyhki siitä enintä hurmetta uhrinsa vaatteisiin ja niin lähti hän\nhiihtämään takaisin Riiko serkkuaan vastaan.\n\nLumessa makaava mies näytti oikovan jalkojaan ja kuulosti hiukan\nökisevänkin, mutta Hilippa ei enää katsahtanut taakseen. Hän arveli\nmaksaneensa tihutyön riittävällä mitalla.\n\nKäräjät oli käyty nopeasti, ilman todistajia... takamaan ylhät käräjät!\n\nHilipan ja Riikon palatessa takaisin palopaikalle oltiin siellä jo\ntäydessä lähtötouhussa. Turkiskuormia oli hiukan pengottu ja näin\nsyntyneihin koloihin olivat saaneet paikkansa Simanan emäntä Mateli ja\nmolemmat tyttäret. Ei ollut onnettomuuden uhreilla muuta neuvoa kuin\nlähteä keskellä yösydäntä Kauro vanhuksen vierasvaraiseen pirttiin..\n\nKun rekensä luona askaroiva Kauro huomasi Hilipan ilmestyvän\npihamaalle, tiedusti hän ohimennen:\n\n— Ka missäpä kävitte hiihtelemässä?\n\n— Tuolla kävimme rannassa... vanhoja suksenlatuja tarkastelimme! vastaa\nHilippa vältellen.\n\nHurmeinen keihäs oli yhä hänen kädessään, mutta lähtötouhussa ei\nkukaan kiinnittänyt siihen huomiota. Hilippa ja Riiko menivät oman\nrekensä luo, Hilippa mieli jo tarttua ohjaksiin ja nakata keihään\npois kädestään, mutta silloin alkoi kuulua rannasta Pankakosken\npuolelta reen ratinaa ja pimeän läpi nähtiin sieltä uuden tulijan\nnousevan pihaan. Palon kajastus valaisi vielä siksi hyvin, että\ntulija tunnettiin oitis Simanan ruotsinuskoiseksi naapuriksi, Markus\nLehikoiseksi. Toinen hänen reessään istuva mies oli hänen renkinsä,\nsama miehen vekara, jonka Hilippa oli tavannut markkinoilla naapurin\nisännän seurassa.\n\nTulijat näyttivät ensin aika lailla hämmästyvän odottamatonta\ntapaamista, mutta pian kielevä ruotsi tointui hämmästyksestään ja alkoi\nosanottoa teeskennellen päivitellä tapahtunutta onnettomuutta.\n\n— Kun pitikin näet sattua mokoman tapaturman juuri markkinoiden aikaan!\nvaikeroi hän. — Näkyvät sentään ihmiset pelastuneen, liekö joku hyvä\nnaapuri joutunut hätään... nukkuvia herättelemään?\n\n— Oli hyvä naapuri käynyt! virkahtaa Hilippa kolkosti ja astahtaa\naskeleen kielevää ruotsia kohden. — Oli naapuri käynyt, vaan oli mokoma\nunohtanut nukkuvat herättämättä... salvan oli vääntänyt sintsin ovelle\nulkoa päin. Sen hyvän työn oli naapuri tehnyt!\n\nLipevän ruotsin kieli kangistui, hän alkoi peräytyä rekensä luo. Mutta\nHilippa astahti nyt aivan hänen eteensä ja pakisi yhä kolkommin:\n\n— Minä tavoitin sen hyvän naapurin miehen... yritti pakoon, ka huono\noli hiihtämään. Palon kykeni sytyttämään, ihmiset... turvattomat naiset\nkykeni sisään telkeämään, ka hiihtämään oli ylen huono... tavoitin\nhänet tuolla lahden jäällä!\n\nMarkus Lehikoinen ei kysynyt, kuka oli tuo naapurin mies. Hän näki\nvastauksen Hilipan jylhästä muodosta, hän kiepsahti nopeasti rekensä\nseville ja alkoi nykiä hevostaan lähtöön, mutta Hilippa tarttui lujalla\nkädellä ohjaksiin ja sanoi jyrkästi:\n\n— Ka mihinpä tuli moinen kiire ja hoppu! Vai eikö kielevä ruotsi\nhaluakaan tietää, kuka oli se naapurin mies? Ka sama, vaikka jätämmekin\nnimen sanomatta. Sen kuitenkin sanon... mies ei kyenne omin voimin\nhiihtämään kotiinsa... jäi tuonne jäälle vuottelemaan veljeään ja muuta\nylen rakasta sukuaan!\n\nHilipan jylhä äänenpito oli jo saanut lähtöä tekevät Pankajärven\nmiehetkin hämmästymään. Jehki vanhus oli huomannut verisen keihään\nHilipan kädessä ja nyt näki sen jo Kaurokin. Mutta Hilippa ei\nvälittänyt kenenkään läsnäolosta, hän piteli yhä pelosta kelmenneen\nruotsin ohjaksia kädessään, tunki hurmeisen keihäänsä miehen nenän\neteen ja jylisi:\n\n— Tuntenetko, kielevä ruotsi, kenen on verta tässä keihäässä?\nLäheistä lie sinulle, ylen läheistä, vaan siitä emme nyt enää pakise.\nNyt pakisemme siitä, kenen on muutettava näiltä mailta, tehtävä\nnaapurilleen tilaa. Te mielitte panna meikäläiset muuttamaan, vaan\nsiitä ei tule mitään! Simanan taloa ei muuteta, uusi pirtti rakennetaan\ntähän palaneen paikalle ja sinun on muutettava Pankajärveltä muuanne...\nparas lähteäksesi ruotsien yleisemmille elinmaille! Keväthankien\njoutuessa rupeamme tähän rakentamaan uutta pirttiä ja silloin on sinun\nja sinun sukusi oltava täältä tiessään! Ja paras jos veisit talosi\nmukanasi tai polttaisit lähtiessäsi! Ja nyt, ovela ruotsi, herra\nHenrikin lähettämä salasyökäri, mene etsimään veljeäsi!\n\nHän heitti ohjakset käsistään ja viskasi verisen keihään pihamaalle.\nSen jälkeen hän käveli oman rekensä luo virkahtaen ohimennen isälleen:\n\n— Taatto, mene rekeesi, jo on aika lähteä lämpimiin suojiin!\n\nKauro vanhus mieli jotakin sanoa, mutta Hilippa lisäsi vielä:\n\n— Toisen kerran pakisemme tästä asiasta, rakas taatto! Nyt on\njouduttava matkaan!\n\nKauro painoi päänsä alas. Hän huomasi tulleensa vanhaksi ja\ntarpeettomaksi. Hän oli mietiskellyt tätä naapurinsa asiaa puoleen\nja toiseen, mutta nyt olikin Hilippa selvittänyt koko pulman yhdellä\nsivalluksella ja hänen oli mukauduttava tähän ratkaisuun. Nöyrästi hän\nmeni rekeensä.\n\nEnempää ei puhuttu. Reet narisivat lumessa ja läksivät perätysten\nliukumaan myötärinnettä alas jäälle.\n\nHetkisen kuluttua oli pihamaa autiona. Sammuva palo loi siihen vielä\nheikkenevää kajastustaan. Kieppuvia lumihiutaleita tuli maahan, niitä\ntuli yhä sakeammin ja joutuisammin. Näytti kuin olisivat ne alas\ntullessaan kiirehtineet ja hoputtaneet toisiaan saadakseen ennen aamun\nvalkenemista peitetyksi tuon kytevän palopaikan, tuon pihamaalle\nviskatun verisen keihään... kaikki yön aikana tehtyjen tihutöiden\njäljet.\n\nLumi on niin kärkäs jälkiä peittelemään. Kunpa eivät ne peitetyt jäljet\nmilloinkaan paljastuisi näkyviin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nHilippa, Riiko, vanha Jehki ja joukko muita Pankajärven miehiä ovat\nlähteneet pitkälle taipaleelle. Heillä on kuormissaan markkinoilta\nkertyneet metsänviljat ja vahvasti eväitä sekä miesten että hevosten\nvaralle. Tarvittiinkin näitä eväitä, sillä he ovat matkalla Vienaan,\nSuman suurille talvimarkkinoille.\n\nVarhain aamupimeällä he lähtivät Pankajärven Vannilasta, ajelevat koko\npäivän suoraan rajalle päin vetävää talvitietä ja ennättävät illan\npimetessä Ohtavaaran salopirttiin, joka oli jo melkein valtakuntien\nrajalla.\n\nOhtavaaran salolla kävivät Pankajärven miehet joskus kaatamassa kaskia\nja talvisinkin elosti siellä yksinäisessä salopirtissä säännöllisesti\njoku Pankajärven mies. Siellä säilytettiin näet varastossa Vienan\nsuolaa, välistä muitakin rajantakaisia tavaroita, kun ei niitä nykyisen\nahdingon aikana uskallettu tuoda suurempaa määrää kerrallaan omaan\nkotikylään.\n\nTällä kertaa oli salopirtin asukkaana Jehki Maurosen veli, yksinäinen\nMiitrei ukko, jo kahdeksiinkymmeniin ennättänyt tietäjä ja virsiniekka.\nYön aikana soitteli Miitrei kanneltaan ja teki ahkerasti taikojaan,\njotta Vienan kävijäin markkinamatka hyvin luonnistaisi, jotta kaikki\nkatehien panemat poikenluomat menisivät mitättömiksi.\n\nSaatuaan kuulla matkamiehiltä Simanan pirtin palosta ja Hilipan\nkostosta tihutyön tekijälle, kysyi ukko Miitrei terhakasti:\n\n— Liekö sinne jäälle kylmennyt se musta ruotsi, vai jäiköhän elämään?\n\nMiehet eivät varmaan tienneet, elikö ruotsi vielä. Hengissä oli hänet\nkyllä löydetty jäältä, mutta kovin heikkona, jo melkein kangistuneena.\nEpätietoista oli miehen virkoaminen mokoman suoneniskun jälkeen.\n\nUkko Miitrei pudistelee päätään ja pakisee huolestuneena:\n\n— Jo teit, Hilippa poikaseni, keskentekoista työtä, kun jätit\nhenkiherjan mustan ruotsin ruumiiseen. Olisi pitänyt katsoa hänen\nsilmiään ja jos ei näkynyt niissä kuolinkelmua, niin toistamiseen olisi\npitänyt iskeä!\n\n— Emäkehno hänen silmiään rupesi katsomaan! nauraa Hilippa. — Arvelin\nmaksaneeni tihutyön riittävällä mitalla ja sinne jätin taakseni\nvilkaisematta!\n\n— Paha seikka, ylen paha seikka! mutisee vanha tietoniekka. Siitä jos\nvielä virkoaa musta ruotsi, niin varo itseäsi, Hilippa poikaseni!\n\n— Ka en pahoin pelkää kostoaan! nauraa Hilippa ylimielisesti.\n\nRajantakaisesta Repolan pokostakylästä karttui matkuetta lisää. Pitkä\njono hevosia seisoi pokostan napaeläjän Ontrei Sernin tilavalla\npihamaalla, kun kokoonnuttiin pitkämatkaisia hyvästelemään.\nTilaisuuteen oli vartavasten hankittu pokostan pappikin matkalle\nlähteviä siunaamaan. Hän kulki reeltä reelle kantaen pyhäistä\nMiikkulaa, markkinamiesten suojelijaa, ja pirskoitti pyhällä\nvihkivedellä lähtijöitä. Muustakin lähtöä katsomaan kokoontuneesta\nrahvasjoukosta kuului toivotteluja:\n\n— Spoassu jumalainen ja pyhä Miikkula kerallanne! Tervehinä takaisin\ntulgoa!\n\nRepolasta lähdettyä olikin talvisen Vienan matkan vaikein taivallus\nedessä: kymmenpeninkulmainen erämaamatka Rukajärven pokostalle. Koko\ntällä välillä ei ollut ainoatakaan asuttua kylää, vain päivänmatkojen\npäähän rakennettuja metsäsaunoja, joihin matkalaiset saattoivat yöpyä.\n\nTalvitien pohja oli kyllä käyty merkitsemässä syksyllä, mutta siihenpä\nolikin sitten jäänyt tiestä huolehtiminen. Matkalaiset saivat tehdä\ntiensä mennessään ja siinä kysyttiin sekä miesten että hevosten voimia.\nEtunenässä kulki suksimiehiä, »tien hiihtäjiä» ja näiden kantapäillä\nseurasivat ne hevosmiehet, joilla oli vähimmän kuormaa tai paraimmat\nhevoset. Kun tuli eteen vaikeampi kinospaikka, täytyi tien hiihtäjien,\nvälistä muidenkin, tarttua lapioihin ja raataa hikipäissä, kunnes\npäästiin jälleen jatkamaan taivalta.\n\nTaivalta tehtiin laulaen ja hoilaten, jotta susilaumat, erämaan\npitkähäntäiset valtiaat kaikkoaisivat pois matkueen lähettyviltä.\nYöpymispaikoissa saattoi niistä nakata koko rienan, varsinkin jos\npahansuopa oli nostattanut pitkähäntiä markkinamiesten kimppuun.\nSilloin ei auttanut muu kuin matkueessa olevien tietoniekkojen täytyi\nväkevillä loitsuilla tehostaa lähtiessä saatuja papin siunauksia.\n\nRukajärvelle päästyä jo hiukan helpotti ja vielä tuntuvammin helpotti,\nkun päästiin seuraavaan suurempaan pysähdyspaikkaan, Tunkuen\npokostakylään. Siinä yhtyi Repolan ja Pielisen miehiin pohjoisesta\npäin tulevia Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen kauppaveikkoja.\nKesäisin nämä, samoin kuin Repolan ja Pankajärven miehetkin, tekivät\nsuolamatkansa Kemiin, jonne päästiin melkein yhtenäisiä vesiteitä,\nsuuren Kemijoen ja sen latvajokien väyliä pitkin. Mutta talvisin ei\nKemi ollut muodissa; joka suunnalta pyrkivät Vienan veikot ja Aunuksen\nmiehetkin Suman suurille riistamarkkinoille. Nämä markkinat olivat\nmeidän kertomuksemme aikoihin yhtä suuressa maineessa kuin myöhemmin\nSungun kuuluisat markkinat Keski-Aunuksessa.\n\nLähempänä Sumaa olivat talvitiet jo hyvin ajettuja ja yhtenään niillä\nliukui pitkiä hevosjonoja. Joka ilmansuunnalta näitä hevosjonoja\nsuoltui ja kaikki ne painuivat ja pakkautuivat Suman kauppakylää\nkohden. Tämä Karjalan rannan kaakkoiskolkassa oleva paikka näytti\nyhtäkkiä tulleen koko pohjolan keskipisteeksi.\n\nHilipan Riiko serkku, joka oli ensimmäistä kertaa Suman markkinoilla,\njoutui tässä hevosten ja outojen ihmisten vilinässä kokonaan päästään\npyörälle. Hän pakisi hengästyneenä Hilipalle:\n\n— Enpä osannut poika poloinen aavistaa, että näkisin elämässäni näin\npaljon väkeä koolla! Mistä kaikki lienevätkään?\n\n— Mistäkö kaikki lienevät? naurahtaa Hilippa huolettomasti. — Näethän,\nettä paljon on täällä Karjalan kauppaveikkojakin. Vielä enemmän lie\nAunuksen miehiä ja niitäkin enemmän Venään maasta tulleita!\n\nHän ei valehdellut vakuuttaessaan, että kolmen laajan maan kauppaveikot\nolivat kokoontuneet Sumaan tapaamaan toisiaan. Vienan rannikon\nkauppamaine oli näihin aikoihin korkeammalla kuin konsanaan sitten\nmuinaisen Perman päivien. Stolbovan rauhanteossa oli mahtava Ruotsi\nsulkenut kaikki Venäjän länteen vievät kauppatiet ja niin oli siirtynyt\nVienan rannikolle koko laajan Moskovan valtakunnan kaupallinen keskus.\nVienan satamiin tuli kesäisin suuria hollantilaisia ja englantilaisia\nkauppalaivoja Venäjän tuotteita noutamaan ja omia tavaroitaan\nmyymään. Ja talvisin virtasi Vienan markkinapaikkoihin hevosmiehiä\nVenäjän kaikilta ääriltä; toiset tulivat noutamaan Vienan keittämöjen\nsuolaa, mutta enimmät pyrkivät Vienan kaupungin ja Suman suurille\nriistamarkkinoille.\n\nMetsänvilja oli halutuinta tavaraa, niin kuin se oli ollut\nikimuistoisista ajoista karjalaisheimon eläntämailla. Vienan\nkaupungissa oli hollantilaisilla kauppiailla oikein oma kauppahovi\nja tämän kauppahovin asiamiehet tulivat Suman markkinoillekin\nriistanahkoja ostelemaan.\n\nTästä yhtäkkiä suureen kukoistukseen kohonneesta Vienan kaupasta\nvirtasi pieniä haarautumia meidänkin rajoillemme. Pohjoisempana Kemin\npuolen karjalaiset kuljettivat Vienan suolaa ja muita rajantakaisia\ntavaroita Kainuun rajan yli hamaan Oulun tienoille saakka vieden\nsamalla näiden seutujen riistasaaliin Oulun porvarien käsistä.\nSamanlaista harmia tuottivat etelämpänä Repolan ja Pielisen miehet\nKajaanin ja Brahean kaupungin porvareille sekä Ruotsin Karjalan\nhallitusherroille.\n\nVienan kaupallinen kukoistus ei kyllä kestänyt kauan. Ruotsin\nmahtavuuden mentyä Venäjän kauppa siirtyi jälleen toisille\nmarkkinoille, mutta jätteenä Vienan kaupan kukoistusajasta, aivan\nkuin tuon loistokauden sammuvana kajastuksena on Vienan veikkojen\nlaukkukauppa jatkunut meidän maassa nykypäiviin asti. Unohdukseen\njääneen karjalaisheimon laiha perintöosuus!\n\nKauro Vanninen oli tavallisesti esiintynyt Suman markkinoilla\nkotipuolensa miesten edustajana. Nyt sai nuori Hilippa periä tämän\nvastuullisen tehtävän ja hän hoitikin tehtävänsä hyvin. Vanha Jehki\noli kyllä hänen apunaan, yhtenä he menivät hollantilaisen kauppahovin\nasiamiehen luo, ja nopeasti siellä saatiin metsänvilja myydyksi.\n\nKauppahovin asiamies muisti hyvin Kauro Vannisen, ja kun hän nyt näki\nKauron pojan edessään, tarkasteli hän tätä paljon maailmaa kokeneen\nmiehen silmällä. Tarkastelun tulos oli odottamaton, hän löi Hilippaa\nolalle ja virkahti:\n\n— On vahinko, että sinä elät siellä kaukana Pielisen pokostalla! Sinun\npitäisi jäädä tänne Sumaan, tai vielä parempi, jos tulisit Vienan\nkaupunkiin ja rupeaisit meidän mieheksi, kauppahovin mieheksi. Me\nkasvattaisimme sinusta suuren kauppamiehen!\n\nHilippa nauroi huoletonta nauruaan.\n\n— Pielisen pokostalla tarvitaan myös miehiä!\n\nEi, hän ei aikonut jäädä kauppahovin palkkalaiseksi. Hän aikoi pysyä\nomana herranaan ja käskijänään!\n\nRepolan ja Pielisen miehet majailivat vanhan kotipuolen miehen talossa,\nMikiforo Sernin talossa. Ukko Mikiforo oli Repolan Ontrei Sernin veli\nja hän oli aikanaan tullut kotivävyksi Suman kauppakylään.\n\nKun vanha Jehki kertoi hänelle kauppahovin asiamiehen ja Hilipan\nkeskustelusta, nauroi ukko Mikiforo makeata naurua. Mutta seuraavassa\ntuokiossa hänen ovelat tihrusilmänsä jo kiintyivät tarkastelemaan\nHilippaa ja hän nyökytteli päätään hyväksyvästi: Mitäpä kauppahovi teki\nHilipalla, Hilippa oli uljas briha ja kelpaisi muuhunkin!\n\nSattui näet ukko Mikiforolla olemaan sorea tytär, ainokainen Okahvi\nlapsensa. Ja niin se kävi, että vanhan Mikiforon talossa ruvettiin\nosoittamaan Hilipalle erikoista huomaavaisuutta. Mikiforo vihjasi\nHilipasta hyvinvointia hyllyvälle Doarie emännälleen ja Doarie\npuolestaan vihjasi Okahvi tyttärelleen. Ja oikeastaan oli Okahvi\nhuomannut Hilipan jo ennen maammonsa vihjausta, oli kuin olikin\nhuomannut!\n\nNäin syntyi oikealla ja vasemmalla ansoja Hilipan tielle. Mutta Hilippa\naikoi kuin aikoikin pysyä vielä vapaana, kaikin puolin vapaana. Hän\nhuomasi kyllä sorean Okahvin lempeät silmäykset ja huomasi myös Doarie\nemännän kehoittelevat maammon katseet, mutta vapautensa hän aikoi vielä\nsäilyttää.\n\nPielisen pokostalla tarvittiin myös miehiä!\n\nPaluumatkalle eivät Repolan ja Pankajärven miehet ottaneet varsin\npaljon kuormaa. Suolat haettiin kesällä venepelissä Kemin kaupungista,\nnyt ostettiin Suman markkinoilta vain hyvää ryssän juhtinahkaa ja\nHollannin palttinaa. Ostettiin myös muita kankaita ja kaikenlaista\nrihkamaa kotipuolella kaupattavaksi.\n\nLähtiessään pistäytyivät miehet Sumassa olevaan Solokoin monasterin\nluostarikartanoon. Kuka osti sieltä itselleen kotijumalan, kuka\ntuohuslampun tai pari vahakynttilää kotipokostan kirkkoon vietäväksi.\n\nVanha luostariveli oli aulis näyttelemään tavaroitaan, ja siinäpä\nHilippa, näitä pyhiä esineitä tarkastellessaan, sai yhtäkkiä loistavan\najatuksen. Hän kysäisi Jehki vanhukselta:\n\n— Liekö näiden kotijumalaisten kauppa luvallinen Ruotsin Karjalassa?\n\n— Tottapa lie luvallinen joka paikassa Karjalan ristirahvaan\neläntämailla! arveli Jehki vanhus.\n\nSamaa arvelivat toisetkin miehet. Tosin ei kukaan ollut kulkenut\nkotijumalaisia kauppaamassa, vähän niiden kauppa olisi tainnut\nkannattaa. Korkeintaan vietiin pyhä Miikkula tai Jumalan Äiti hyvälle\nnaapurille tervetulleeksi markkinaviemiseksi, mutta kukapa nyt olisi\nlähtenyt vartavasiten näitä kauppaamaan!\n\n— Ka minäpä mielin lähteä! julisti Hilippa hämmästyneille\nkauppaveikoille.\n\nJa hän antoi tavaroiden näyttäjälle lyhyen määräyksen, että hänen\nvaralleen oli pantava kokonainen suuri arkullinen kotijumalaisia ja\ntoinen samanlainen arkullinen tuohuslamppuja ja suitsutusaineita.\n\nKauppaveikot naureskelivat, että taisipa siinä olla hänelle kaupattavaa\neliniäkseen. Mutta Hilippa antoi heidän naureskella, runsaalla\nkädellä hän maksoi luostariveljelle tavaroiden hinnan. Taisi mennä\nmuutamia hopeakolikoita liikaakin ja ylen suuresti ihastui vanha\nluostariveli tähän avokätiseen kauppaveikkoon. Ei hän herennyt Hilippaa\nkiittelemästä ja hänelle hyvää matkaonnea toivottelemasta. Vielä lupasi\nlukea messujakin turvatakseen Hilipan menestyksen!\n\nPaluumatkalla saatiin kokea ankaria sydäntalven pyryilmoja ja purevia\npakkasia. Suuret susilaumat saattelivat erämaataipalilla markkinamiehiä\nja yöpymispaikoissa jouduttiin monasti melkein käsikähmään näiden\nnälkiintyneiden rosvojen kanssa. Eivät enää auttaneet tietomiesten\nmanauksetkaan, pelosta vauhkoille hevosille täytyi kyhätä yön ajaksi\nhavusuojus ja siihen äärelle viritettiin suuri nuotio, jonka lämmössä\nmiehet vuoron perään pitivät vartiota.\n\nHilippa oli muita ahkerampi istumaan öitään nuotion ääressä. Joskus\noli Riiko serkkunsa hänen pakinatoverinaan, mutta usein hän lähetti\nRiikonkin nukkumaan metsäsaunan hiottavaan lämpimään ja valvoi\nyksinään. Öinen erämaa kiehtoi ja lumosi kummasti Hilipan mieltä, hän\ntarkasteli kiiluvia taivaan tähtiä, kuunteli pakkasen paukahtelua ja\nkaukaista susien ulvontaa. Tämä oli Karjalan sydänsalojen villiä elämää\nja Hilippa tunsi mainiosti sopeutuvansa tähän elämään. Sydän tuntui\nlaajentuvan, veret kiertävän nopeammin ja välistä sai Hilippa polttavan\nmielihalun käydä painiskelemaan kaikkia öisen erämaan kesyttömiä\nmahteja vastaan.\n\nVälistä muisteli Hilippa oman kotiseutunsa olojakin. Susien ulvonnasta\nhän muisti herra Henrikin ja syökärin ja Brahean kaupungin porvarit\nja Kajaanin kamasaksat. Ulvovia susia nekin olivat, herra Henrikki\noli oikein vanha, paatunut uroshukka ja toiset olivat pienempiä,\nvähäisempiä, mutta yhtä nälkiintyneitä ja kiukkuisia. Heidän poloisen\nkarjalaisheimonsa pään menoksi ne hioivat hampaitaan, ja usein ne\nsaivat yllytetyksi kaikki Pielisen pokostan ruotsit ulvomaan samassa\nkuorossa. Ja jopa olikin tuo ulvonta ottanut luonnon raukalta\nkarjalaisrahvaalta, niin vapisivat poloiset kuin nuo heidän heponsa\nvapisivat täällä erämaassa. Harva heidän joukostaan uskalsi enää nousta\npuoltamaan omia oikeuksiaan.\n\nMutta hänpä aikoi uskaltaa! Sai ulvoa herra Henrikki miten hyvänsä, ei\nhän aikonut väistyä eikä ruveta vauhkona vapisemaan!\n\nHilippa naurahtaa omalle kiihtymykselleen ja nyt sukeltaakin\njo mieluisampi kuva hänen muistoonsa, kuva viimeisiltä Lieksan\nmarkkinoilta. Hän muistelee herra Henrikin tytärtä, ylpeätä Brita\nneitoa, jota hän oli puristanut syliinsä ja jonka kauniit silmät olivat\nsäikkyneet hänelle niin palavaa kiukkua. Mikäpä lie ollutkin, kaikki\nmuut soreat neidot unohtuivat hänen mielestään käden käänteessä. Niin\noli unohtunut Suman majapaikan kaunis Okahvikin, vanhan Mikiforon sorea\ntytär, ei Hilippa uhrannut hänelle enää ainoata ajatusta. Toista oli\ntuo ylpeä ruotsi, hentonen ja solakka Brita neito. Britan kuva tuntui\nsyöpyvän yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen mielikuvitukseensa.\n\nBritan isän nimeen liittyi kaikki se vääryys ja sorto, jota Karjalan\nristirahvas sai kärsiä Pielisen pokostalla. Ja samalla, kun Hilippa\najattelee tuota sortoa, samalla hän muistelee myöskin Britaa. Ja\ntuntui kuin Britan kuva olisi yllyttänyt ja rohkaissut häntä ryhtymään\ntaisteluun tuota sortoa vastaan, kuin Brita olisi luvannut tulla hänen\npuolelleen taistelussa!\n\nKaukana laulaa susien kuoro, pakkanen paukahtelee, nuotio lämmittää. Ja\nHilippa hymyilee rohkeata hymyään, ylimielistä hymyään.\n\nHän tunsi olevansa väkevä taistelussa, jos Brita tulisi hänen\npuolelleen!\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKevät on joutunut kreivilliselle Pielisen pokostallekin, suurten\ntakamaiden myöhäinen kevät. Humisten sulavat hanget toukokuun auringon\nhautomina, ilmasta kuuluu jo etelän mailta saapuvien muuttolintujen\näännähtelyä ja eräänä tavallista lämpöisempänä päivänä alkavat Pielinen\nja suuri Lieksanjoki luoda jääpeitettään.\n\nHerra Henrikin virkatalo on kaupunkisaaren kohdalla aivan\nrantaäyräällä ja siitä on hyvä seurata jäiden lähtöä. Monena päivänä\nja monena lauhkeana kevätiltana istuu Brita neito saunan vieressä\nrantapengermällä ja tarkastelee uteliaana joella tapahtuvaa talven\nmahdin murtumista, ohitseen soluvien jäiden taivallusta.\n\nEnsi päivänä tuli aivan hienoa jääsohjoa, läheisen Pankakosken särkemää\nja rouhentamaa, mutta toisena päivänä alkaa jo tulla särkymättömiä\njäälauttojakin, leveitä ja paksuja jullikoita, joille vihainen\nPankakoski ei ole tuottanut suuriakaan vaurioita. Ne kulkevat Britan\nohi jykevinä ja arvokkaina ja monen mukana on kaikenlaista tavaraa,\njota virran tyrskyt eivät ole saaneet matkan varrella pois huuhdelluksi.\n\nTuossa menee lautta, jonka reunoissa on rämerantojen turvetta ja suuria\nsammalmättäitä karpalorönsyineen ja puolanvarsineen; tuossa toinen,\njonka päällä kellottaa suuri lenkokuusi. Se on nähtävästi kasvanut\njollakin rämeisellä rantaniemekkeellä ja siitä nykäisi matkalle\nlähtevä lautta sen juurineen päivineen mukaansa. Juurista on matkan\nvarrella karissut ja huuhtoutunut kaikki tarpeeton roska tiehensä ja ne\nsojottavat nyt korkealla avuttoman paljaina ja runneltuina.\n\nJa mitäs tuolta oli tulossa? Brita tarkkaa uteliaana lähenevää\njäälauttaa. Eikös olekin sen mukana vanha venelaho, puoliksi lautalla,\npuoliksi vesivarassa! Brita kokee arvailla, että olisikohan tuo lautta\nlähtenyt Pankajärvestä ja olisikohan tuo vanha vene Pankajärven\nkarjalaiskylän miesten omaisuutta.\n\nNyt lautta soluu hitaasti ja hätäilemättä Britan ohi, virta nykii\nja pyörittelee sitä, mutta vene pysyy itsepintaisesti sen matkassa.\nTaisipa ollakin lauttaan kiinni jäätynyt. Nähtävästi se oli jo syksyllä\nhylätty jäihin, lahonut venerumilas, aikansa palvellut, ja tuossa se\nnyt taivalsi viimeistä matkaansa.\n\nNyt meni jo lautta veneineen kaupunkisaaren ohitse, takertui vielä\nviimeisen kerran kiinni saaren rantaan ja sitten vähitellen kantautui\nkauemmaksi, hävisi Pielisen avartuneelle ulapalle.\n\nBritan povelta kohosi huokaus. Aiheuttiko sen huokauksen tuon hylyksi\njätetyn, isännättömän veneen taivallus? Vai olisiko ollut toinen syy?\n\nKevätillan hämyiseltä taivaalta kuului voimakasta siipien havinaa\nja joutsenparven joikumista. Ne lensivät Britan pään yläpuolella ja\nsuuntasivat matkansa joen juoksun mukaan sinne, mistä nuo jäälautat\ntulivat. Eivät laskeutuneet edes levähtämään Pielisen suliin, vaan\nlensivät kauemmaksi, kenties Pankajärveen, kenties kerrassaan itäisen\nrajan taakse.\n\nSiitäkö tuo Britan huokaus aiheutui, kun joutsenet eivät pysähtyneet\nheidän vesilleen? Brita oli kuullut tämän tienoon alkuperäisen\nkarjalaisrahvaan pitävän joutsenta pyhänä lintuna, mutta heikäläiset,\nluterinuskoiset uudiseläjät, niitä vainosivat säälimättä, niin kuin\nne vainosivat karjalaisrahvastakin. Nyt oli jo karjalaisrahvaan\nvalta-asema Pielisen rannoilta häviämässä ja valkojoutsenetkin\nhävisivät heidän mukanaan.\n\nPankajärvessä kuuluivat joutsenet vielä viihtyvän, mutta sepä olikin\nkarjalaisten järvi. Sen rannoilla ei vielä elänyt ainoatakaan ruotsia,\nei ainoatakaan heikäläistä.\n\nBrita tiesi, että niin oli asia, Pankajärvellä eivät heikäläiset\nmenestyneet. Pari vuotta sitten oli sinne muuttanut kaksi heikäläistä\nperheineen, mutta tänä talvena hankiaisten aikaan olivat nämä\nuudiseläjät tulleet takaisin.\n\nBrita tiesi tämän siitä, että toinen näistä miehistä oli käynyt hänen\nisänsä luona ja haikeasti valitellut kokemiaan vastuksia, mitä lienee\nvalitellut karjalaisten röyhkeyttä. Pankajärven Vannisista siinä oli\npuhuttu ja Maurosista, varsinkin Vannisista. Liukas ja vastenmielinen\nluikari oli tuo uudiseläjä ollut Britan mielestä, ja parhaansa mukaan\noli se koettanut panetella karjalaisia, mutta kun hänen isänsä oli\ntiukannut mitä kolttosia karjalaiset olivat nyt viimeksi tehneet, niin\nselkeää ja suoraa vastausta ei tullut mieheltä.\n\nJa niin oli mies mennyt matkoihinsa, oli sanonut lähtevänsä Viensuun\nkylään, jossa jo ennestään eleli hänen sukuaan. Ja kun isä oli\ntiedustanut miehen veljestä; siitä toisesta uudiseläjästä, niin sen oli\nsanonut jo olevan siellä Viensuussa ja autioksi olivat muka jättäneet\ntalonsa Pankajärvelle. Eivätkä muuttaisi sinne ennen kuin heidät\nvietäisiin kreivillisten rakuunoiden turvissa autioksi jääneeseen\nuudistaloonsa.\n\nHänen isänsä, oli jäänyt miehen mentyä ärisemään ja sadattelemaan.\nOli sadatellut sekä noita uudiseläjiä että karjalaisia. Varsinkin\nPankajärven Vannisia oli isä sadatellut, sitä ikuista salasaksojen\npesuetta!\n\nMyöhemmin oli Brita kuullut palvelijoidenkin kuiskuttelevan tuon miehen\nkäynnistä ja siitä, mikä oli nuo uudiseläjät oikeastaan karkoittanut\nPankajärveltä. Jotakin salaperäistä ja synkeää siellä oli tapahtunut,\nmutta kukaan ei tuntunut tarkoin tietävän, mitä se oli. Yksi puhui\nkarjalaisten noitakeinoista, toinen kuiskaili muuta: Olivat muka nämä\nuudiseläjät polttaneet yhden karjalaistaan ja siitäpä syntyi tuima,\nöinen taistelu Pankajärven jäällä. Huonosti oli käynyt ruotsien siinä\ntaistelussa, nuori ja rivakka karjalainen salasaksa oli keihästänyt\ntoisen heistä henkihieveriin, mutta herra Henrikille ei muka uskallettu\nsanoa sitä suoraan, kun oli itse ensin ryhdytty tihutöitä tekemään,\ntaloja polttamaan!\n\nAnkaran sydämen tykytyksen sai Brita noita kuiskutteluja\nkuunnellessaan. Oliko niissä mitään perää ja kuka oli sitten tuo nuori\nja rivakka karjalainen salasaksa? Hän tunsi kyllä yhden Pankajärven\nkarjalaisen, nuoren ja rivakan miehen, peloittavan rivakan! Ja hänen\nisänsäkin tunsi varsin hyvin tuon miehen, nuoren Hilippa Vannisen!\n\nOlisiko Hilippa tehnyt tuon tihutyön, josta kuiskuteltiin...\nkeihästänyt heikäläisen, ruotsin? Brita tiesi Hilipan kyllä pystyvän\nsellaiseen. Jos karjalaisille tehtiin niin suurta vääryyttä, että\nheidän talojaan poltettiin, niin Hilippa kyllä tarttui arvelematta\nkarhukeihääseen. Hän tiesi tuon nuoren karjalaisen pystyvän muuhunkin\nkuin karhukeihästä käyttelemään, syvä punastus väräjöi Britan poskilla,\nkun hän muisteli, mihin kaikkeen nuori Hilippa pystyikään!\n\nMyöhemmin oli Brita koettanut udella isältäänkin Pankajärven\ntapahtumista, mutta isä oli vain ärissyt ja sadatellut. Ja uhannut\ntoimittaa toisia uudiseläjiä Pankajärvelle, sellaisia, jotka eivät\nsäikähtäisi salasaksoja!\n\nNo Brita kyllä ymmärsi isänsä kiihtymyksen. Houkutteluilla ja\nlupauksilla oli isä saanut jälleen muutamia uusia porvareja Lieksan\nkaupunkiin, ne rakentelivat paraikaa talojaan tuolla kaupunkisaarella\nja pian joutuvilla kesäkäräjillä piti hänen isästään tulla\ntämän kaupungin pormestari. Siinä tarpeeksi syytä, minkä vuoksi\nisä ponnisteli niin tiukasti saadakseen karjalaiset luopumaan\nsalakaupastaan. Sen loppuminen oli tämän uuden kreivillisen kaupungin\nelinehto.\n\nMutta Britakin ymmärsi nyt jo näitä asioita mielestään paremmin kuin\nviime talvimarkkinoiden aikaan. Hän oli kulkenut avoimin silmin\nja avoimin korvin, hän oli tämän tästä pujahtanut isästään salaa\nnaapuritaloon, tuonne karjalaisen Mafilo Vaakanaisen taloon. Mafilon\ntytär Tatjana, vilkas ja eloisa karjalaisneito, oli hänelle kertonut\nmonta tarinaa karjalaisten kärsimistä vääryyksistä tällä pokostalla.\nBrita tiesi nyt heikäläisten olevan kaikkea muuta kuin enkelejä ja\nonnen tuojia näille raukoille rajamaille.\n\nHuh, miten hän olikaan silloin talvella säikähtänyt nuoren Hilipan\nryöppyävää sanatulvaa, mutta nyt hän oli vakuutettu, että siinä\noli kuin olikin hyvin paljon totta pohjalla. Ja mihin tämä lopulta\nveisi, tämä taistelu? Pankajärven Vannisten tuhoonko se veisi?\nVai Pielis-Brahean kaupungin häviöön? Vai löytyisikö välitie,\nsovittava välitie? Mutta hänen isänsä ei rakastanut sovitteluja ja\npuolinaisuuksia, isä oli päättänyt voittaa taistelun, maksoi mitä\nmaksoi!\n\nBrita katselee jäiden taivallusta ja jälleen kohoaa hänen rinnastaan\nhuokaus. Joutsenet menivät Pankajärveen! Hän olisi toivonut niiden\nlaskeutuvan tuohon kaupunkisaaren rantaan edes hetkiseksi levähtämään,\nmutta eivät laskeutuneet. Valkojoutsenet eivät rakastaneet heikäläisiä,\nruotseja, vaan pitivät yhtä puolta karjalaisten kanssa!\n\nPankajärvi joutsenineen kangastelee tänä lauhana, keväisenä iltana\nBritan mielikuvituksessa jonkinlaisena tarujen järvenä, salaperäisenä\nsatujen pyhättönä. Se nuoren Hilipan kotiniemi kuului olevan ihmeen\nkaunis, niin oli naapurin Tatjana hänelle kertonut silmät loistaen.\nSiellä oli vanha kalmistokin, ikivanha uhripuistikko ja siellä pieni\ntsasouna... rukoushuone tai uhriaitta, mikä lie ollut. Siellä kai nyt\nuiskenteli se äsken ohi lentänyt joutsenparvi, siellä uhripuistikon\nrannoilla. Siellä olivat valkojoutsenet pyhiä lintuja, onnen tuojia.\n\nJa pitäisikö tuon rauhoitetun tarujen paikan joutua raiskatuksi?\nPitäisikö Pankajärvenkin joutua heikäläisten, ruotsien omaisuudeksi?\n\nMasentuneeksi painuu Britan mieli, kumman masentuneeksi ja\nalakuloiseksi. Vaikka hän olikin herra Henrikin tytär.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKesäkuun alussa varustautuvat Pankajärven miehet Vienaan suolamatkalle.\nSilloin on Vannilan niemen ranta-aittojen luona touhua ja hälinää.\nTotutun tavan mukaan kokoontuivat kaikki suolamiehet siihen tekemään\nviimeisiä lähtövarustelujaan ja niin siinä nyt paikataan ja tervataan\nveneitä, lujitetaan meloja ja sauvoimia, tarkastetaan kaikkia\nmatkakapineita.\n\nParaana taiturina veneiden varustamisessa on Hilipan Ignoi setä,\nvakava ja hiljainen vanhapoika. Ignoi ei ole konsanaan kulkenut\nkauppamatkoilla, vaan elelee kotimiehenä: kalastajana, kaskenpolttajana\nja venemestarina.\n\nKotimieheksi jäi nyt itse Kauro Vanninenkin. Hän on tämän kevättalven\naikana hiukan sairastellut ja nopeasti vanhentunut, näytti siltä kuin\nnuo talviset tapahtumat olisivat riipaisseet pois maaperän Kauron\njalkojen alta. Hän tunsi lähteneensä luisumaan hautaa kohden eikä hän\nenää halunnut lähteä suolamiesten johtajaksi.\n\nEikä Hilippakaan lähtenyt suolamatkalle. Hänellä oli omia\nsuunnitelmiaan, hän aikoi lähteä pitkälle kauppamatkalle Ruotsin\nKarjalaan. Niin sai Vannilan sukutalon puolesta lähteä suolamiesten\nmatkaan Hilipan vanhempi veli Arhippa, vankka ja tasainen, jo\nperheellinen mies. Arhippa olikin kuin luotu ohjaamaan suolavenettä\nvaarallisissa koskinivoissa, aina hän oli ollut taattonsa mukana\nkesäisillä matkoilla ja nyt lähti hän yksinään.\n\nTai ei aivan yksinään, hänen toverikseen sai lähteä hänen nuorin\nveljensä, vielä keskenkasvuinen Lari poikanen, perheen kuopus. Ensi\nkertaa pääsi Lari mukaan näin pitkälle matkalle ja niinpä olikin hän\nkaikkia muita innokkaampi lähtö varusteluja tehtäessä. Touhussaan hän\njuoksee edestakaisin venerannan ja eläntäpirtin väliä, kantaa veneisiin\neväskontteja ja nahkapeitteitä. Kaikkea hän kantaa veneisiin, pienen\nkotijumalankin, pyhän Mukkulan, joka aina asetettiin suolaveneen\nkokkaan matkamiesten suojelijaksi.\n\nSuolamiesten mentyä ryhtyy Hilippakin tekemään omia varustelujaan. Hän\non valinnut toverikseen Riiko serkkunsa ja toiseksi soutumiehekseen\nhän on palkannut köyhän Timo Issakaisen, jonka hän talvella pelasti\nherra Henrikin kynsistä. Herra Henrikin tytär on Vie'in lautamiehen\nvälityksellä lähettänyt moneen kertaan apua Timon perheelle, mutta eipä\nTimo arvellut näiden hyvien töiden estävän häntä palvelemasta toista\nsuojelijaansa.\n\nJa Ignoi vaari on rakentanut Hilipalle uuden matkaveneen, niin\nsujakkatekoisen ja sorean koskiveneen, ettei sen veroista ole\nvielä nähty Pankajärven Vannilan venevalkamassa. Vasta tervattuna\nja hyväksi kuivattuna, uusine airoineen, uusine perämeloineen ja\nuusine sauvoimineen se on kuin neitsyt rusoposkinen, juuri vihille\nvalmistautuva.\n\nTähän veneeseen nyt Hilippa ja Riiko ryhtyvät kantamaan\nmatkavarusteitaan. Ensin pannaan pohjalle yhtenäinen lautasuojus\nja sen päälle ladotaan reunapuolille nahkakääröjä ja kangaskääröjä\nsekä rihkama-arkkuja, viime talviselta Vienan matkalta tuotuja\ntavaroita. Keskelle venettä, näkyvämmälle paikalle, asettaa Hilippa ne\nmolemmat suuret puuarkut, jotka hän talvella osti Solokoin monasterin\nluostariveljiltä. Oli siinä nyt kotijumalaisia Karjalan ristirahvaalle,\nolipa totta vie oman pokostan tarpeiksi ja vähän muuannekin vietäväksi.\n\nJälleen kokoontuu kotiväki venerantaan lähtijöitä hyvästelemään. Kauro\nvanhuksen teki mieli varoitella poikaansa, mutta mikä lie ollutkin,\nkun ei varoittelemisesta tullut mitään. Hilippa oli niin varma ja\nhyvätuulinen, että Kauron täytyi vaieta hänen lähtiessään.\n\nToista oli Hilipan maammo, pyöreä ja toimekas Paraske muori. Hän sääli\nveneeseen eväsvakkoja ja lämpimiä peitteitä ja koko ajan oli hän\nyhtenään äänessä. Siinä tuli neuvoja ja siinä tuli varoituksiakin,\nmiten poikuensa, rakkaimpansa tuli menetellä ruotsien eläntämailla.\n\nJa hereitä kyyneleitä itki Paraske muori viimeisen kerran Hilippaa\nhalatessaan. Mutta Kauro vanhus salasi silmiinsä tulleen kosteuden.\nVasta lähtijöiden mentyä näkymättömiin hän antoi vallan kyynelilleen\nja meni Paraske muorin kanssa pyhitysniemen vanhaan tsasounaan. Siellä\nnämä uskolliset elintoverit anelivat kauan ja hartaasti Spoassu\njumalaisen ja kaikkien pyhien suojelusta Hilipan matkalle, rakkaimman\npoikansa matkalle.\n\nSimanan kotiniemen ohi kuljettaessa tarkastelee Hilippa ylpeänä\nuutta pirttirakennusta. Jo maiden sulaessa oli se saatu valmiiksi ja\nsiinä se nyt komeili palaneen pirtin paikalla. Sen jyrkkä katonharja\nnäytti aivan kuin uhmaten tarkastelevan omalta kotiniemeltään kauas\nPankajärvelle, karjalaisten koskemattomalle järvelle.\n\nUhma välähtää Hilipankin silmistä, kun hän vilkaisee tuonne lahden\nperukkaan, josta näkyi ruotsien autioksi jätetty uudistalo. Olivatpahan\nväistyneet ruotsit, vaikka olivatkin itsensä herra Henrikin ja syökärin\nlähettämiä. Henkiin kyllä jäi se nokinaama seppä, musta ruotsi, mutta\nehkäpä olikin parempi niin. Ei huolinut pelätä mitään jälkirettelöitä\nja olipahan siellä varoittelemassa toisia ruotseja, jotta oli parasta\njättää rauhaan Pankajärven karjalaiset.\n\nEi Hilipan mieleen juolahtanut, että musta ruotsi voisi hautoa kostoa.\nNo, herra Henrikin hän kyllä tiesi mietiskelevän kostoa, hiovan\nhampaitaan, mutta eipä hän pahoin pelännyt herra Henrikkiäkään. Hän\naikoikin nyt mennä tervehtimään herra Henrikkiä ja syökäriä. Tahallaan\nhän oli sovittanut matkalleen lähdön juuri kesäkäräjien ajaksi, jolloin\nLieksassa pidettiin kesämarkkinoita. Eipä sen puolesta, että näillä\nkesämarkkinoilla olisi ollut metsänviljan tavoittamista, mutta hän\nmieli huvikseen pistäytyä katsomassa markkinoita ja siinäpä sopi yksin\ntein tehdä hiukan kiusaa vastustajilleenkin.\n\nPankakoskella sattui rämeäpuheinen Pervusa olemaan kotosalla ja\nhänpä ihmettelemään, mitenkä Hilippa työntyi moisine arvokkaine\ntavaraveneineen suoraan suden suuhun, paraaseen markkinahumuun. Olisi\nviivyttänyt lähtöään markkinoiden yli ja sitten yön aikaan kokenut\npujahtaa ohi kaupunkisaaren Pieliseen.\n\n— Ka lähde mukaan, niin saat nähdä, miten menemme kaupunkisaaren ohi!\nnauraa Hilippa ylimielisesti.\n\n— Syöjätär sinun hurjapään kyytiin lähtenee! penäsi Pervusa\nkauhistuneena, vaikka hän ei ollutkaan juuri arkalasta kotoisin.\n\nMutta kun Hilippa vielä tovin häntä maanitteli, niin eikös jo Pervusa\nvoittanut ensi pelästystään ja lyöttäytynyt matkaan. Hilipalla oli\nkai mielessään joku ovela kolttonen ja eipä Pervusalla ollut mitään\nvastaan, jos hänkin saisi olla mukana nolaamassa ruotseja.\n\nNiin painuttiin Pankakoskelta vielä vähän matkaa myötävirtaan, mutta\nsiellä Hilippa käänsi veneensä rantaan, muutamaan sakeametsäiseen\nlahdenpoukamaan. Siinä purettiin veneestä rannalle kaikki muu Vienan\nhyvyys, vain molemmat Solokoin monasterin luostariveljiltä ostamansa\ntavara-arkut jätti Hilippa keskelle venettä kelteästi näkyviin.\n\nTimo Issakainen jäi metsän kätköön peitettyjä tavarakääryjä vartioimaan\nja niin painuu vene jälleen eteenpäin virran keinuttamana. Airoissa\nistuva Riiko auttelee hiukan menoa ja Hilippa seisoo perässä ohjaten\ntukevalla melalla purtensa kulkua. Pervusa istuu keskituhdolla,\nsuurten puuarkkujen vieressä ja ihmettelee mielessään, mihinkä tämä\ntaivallus päättyisi. Hilippa oli kyllä parilla sanalla maininnut, mitä\nnuo tavara-arkut sisälsivät, mutta eipä Pervusa vieläkään käsitä,\nmitä Hilipalla oli mielessään. Tuntui kuin tuntuikin hiukan pintaa\nkarmivalta lähteä suotta herra Henrikin ja syökärin näkyville, vaikkapa\nolikin vain noita luvallisia tavaroita matkassa.\n\nLiekö Brita sattumalta seisoskellut kotinsa kohdalla rantapenkereellä\nvai lieneekö siinä katsellut kaupunkisaarelta näkyvää markkinavilinää.\nNyt huomasi hän ylhäältä päin tulevan veneen ja jäi ylen hämmästyneenä\nkatselemaan sen kulkua. Siinä tulikin toista kuin kevätjäiden\nmukana ajautunut pankajärveläisten venehylky, siinä tuli upouusi ja\nharvinaisen siro tehoinen koskivene ja uljaspa oli ohjaajakin veneen\nperässä.\n\nJo tunsi Brita tulijan hyvän matkan päästä, unissaankin hän olisi\ntuntenut tuon pitkän ja solakkavartaloisen miehen ja tuon ylimielisen\nhymyn, joka leikitteli Hilipan päivettyneillä, miehekkäillä kasvoilla.\n\nHilippa tervehti häntä reippaasti kättään heilauttaen ja syvä punastus\nkohosi kuin kohosikin Britan poskipäille. Tuskin hän ensi hämmingissään\nedes muisti ajatella, että hän oli ylpeä ruotsi, herra Henrikin tytär,\nja ettei hänen sopinut vastata isänsä vihoissa olevan karjalaisveijarin\ntervehdykseen. Ja kun Brita vihdoin tämän muisti, oli muistaminen jo\nmyöhäistä. Hilipan pursi oli jo lipunut hänen ohitseen ja kauhistuen\nhuomasi Brita sen kääntyvän suoraan kaupunkisaaren rantaan!\n\nBrita todella kauhistui Hilipan uhkarohkeata yltiöpäisyyttä. Oliko\ntuo mies aivan mieletön, kun meni veneineen suoraan tulliviskaalin ja\nhänen isänsä syliin, ja veneessä näkyi olevan tavaraa, luultavasti\nrajantakaisia, kiellettyjä tavaroita. Hätääntyneenä hän mieli huutaa\nHilipan perään... pyytää tätä kääntymään nopeasti takaisin, soutamaan\nohi kaupunkisaaren... mitä muuta hyvänsä tekemään!\n\nMutta Hilippa vilkaisi vielä taakseen ja hymyili hänelle jälleen\nylimielistä hymyään, ja tämä hymy sai kuin saikin Britan malttamaan\nmielensä. Hänen tuli aivan kuin helpompi olla, vaikka sydänalassa\ntuntuikin vielä outoa vavahtelua.\n\nOlipa hän todellakin aika pelkuri, herra Henrikin ylpeä tytär!\n\nSeuraavassa tuokiossa laski Hilipan pursi rantaan aivan tullihuoneen\nkohdalle.\n\nSyntyi siinä hälinää ja ihmettelyä. Uteliasta markkinarahvasta\nalkoi kokoontua joka haaralta töllistelemään tuota hurjapäätä\nkarjalaismiestä, jonka tiedettiin kauppaavan rajantakaisia tavaroita ja\njoka nyt tuli tavaraveneineen rantaan niin kuin muutkin markkinamiehet.\nViskaali Penttikin jo räsähtelee palavan katajapehkon tavoin\ntungoksessa ja ärisee Hilipalle:\n\n— Piruako tänne tulit, kirottu salasaksa? Vai joko rupesi kaduttamaan\nammattisi?\n\n— Mitäpä minulla katumista, nauraa Hilippa veneensä perästä, —\nrehellisillä kaupoilla olen aina kulkenut, minkä olen kulkenut. Niin\naion nytkin lähteä kulkemaan ja sitäpä tulinkin tänne... tavaroitani\nnäyttämään, jotta ei vahingossa lähtisi mukaani mitään kiellettyä!\n\nJo oli joutunut rantaan herra Henrikkikin, mistä lie joutunutkaan.\nJa hänen mukanaan oli käräjäherroja, Kajaanin konventin laamanni\nJohannes Cumovius ja muitakin. Herra Henrikin ensimmäinen ajatus\noli pistää tuo röyhkeä karjalainen ilman muuta rautoihin, sillä\njopa oli hänellä tarpeeksi tiedossaan Hilipan kepposia. Kenpä muu\noli viime talvimarkkinoilla vienyt kaiken metsänviljan, kenpä muu\nkuin tuo julkea nulikka ja hänen kirottu pesueensa! Ja kenpä muu oli\nkarkoittanut Pankajärveltä hänen sinne toimittamansa uudiseläjät? Tuo\nsamainen veijari oli senkin tehnyt ja vielä keihästänyt toisen hänen\nsuojateistaan henkihieveriin!\n\nSiinä oli enemmän kuin tarpeeksi syitä miehen kahlehtimiseen, mutta\nseuraavassa tuokiossa jo herra Henrikki muisti, ettei hänellä ollut\noikeastaan mitään todistuksia Hilipan syyllisyydestä. Ja tuossa oli\nnyt tuo laamanni, mokoma lakiherra, joka oli jo häntä muistuttanut\nyhdestä ja toisestakin omavaltaisuudesta. Ei sopinut turvautuakaan nyt\nsuorasukaiseen oikeudenkäyttöön, hänen täytyi kuin täytyikin katsella\nvoimatonna, kun tuo veijari tuli hänen ja tullimiehen nenän eteen\ntavaraveneineen. Mutta ehkäpä nuo tavarat paljastaisivatkin miehen\nsyyllisyyden!\n\nSyökäri ja herra Henrikki karjuvat jo kilpaa, että tavara-arkut oli\nnostettava maihin ja avattava nähtäviksi.\n\n— Ka mikäpä siinä, avataan arkut ja näytetään tavarat! pakisee Hilippa\nhuolettomasti veneensä perästä. — Auta sinä, Riiko serkkuseni, näitä\nherroja, ja ehkäpä sinäkin voit vähän auttaa, Pervusa kuomaseni!\n\nPervusa jo tunsi rohkeutensa palaavan, hän ryhtyi Riikon avustamana\nvääntämään tavara-arkkuja herrojen eteen ja rämähteli isoäänisesti:\n\n— Ka autetaan herroja, kun tarvitsevat apua! Autetaan, jotta saisivat\nkatsella kyllältään näitä Hilipan tavaroita. Pyhän luostariveljen\nlähettämiä kuuluvat olevan, vaan kukapa takasi niitäkään veitikoita.\nLempo tiesi, mitä lienevät lähettäneetkin tälle Hilipalle, ylen\nkokemattomalle brihalle!\n\nKun arkut vihdoin saatiin auki väännetyiksi, selkeni siinä sorea\nihanuus tullimiehen ja herra Henrikin ja laamanninkin katseltavaksi.\nToinen arkku oli täpötäynnä kauniisti pinoihin aseteltuja pyhäinkuvia,\nkarjalaisrahvaan kotijumalia, ja toinen yhtä täynnä vielä somemmin\npakattuja tuohuslamppuja, vahakynttilöitä ja suitsutustarpeita!\n\nViskaali Pentti yritti kovakouraisesti penkoa toisen arkun sisältöä,\nmutta Pervusa häntä varoitteli:\n\n— Yritäpä vain särkeä ja sotkea näitä Hilipan tavaroita! Jos pengot ja\nkaivelet, niin kaivele varovammin likaisine sorminesi!\n\n— Perhanan roskaa! räsähti tullimies kiukusta kipenöiden. — Molemmat\narkulliset yhtä täynnä samanlaista joutavaa roskaa!\n\nHerra Henrikki pihisi raivosta, mutta leikintajuinen laamanni ei voinut\npeitellä hymynvärettä suupielissään. Hän virkahti suopeasti:\n\n— Näyttääpä siltä, että hänellä onkin arkuissaan luvallista tavaraa.\nMitäpä noista suotta kaivelemaan ja sotkemaan, sulkekaa arkut ja viekää\nne takaisin veneeseen!\n\nNaurua ja pilapuheita alkoi kuulua markkinarahvaan joukosta ja\nherra Henrikin ja syökärin piti kiltisti niellä kaikki tämä. Kaiken\nkukkuraksi alkoi Hilippa vielä pyydellä tullimieheltä paperia, että hän\noli näyttänyt näitä tavaroitaan valtojen edessä ja että ne oli havaittu\nluvallisiksi kaupata kaikkialla Karjalan ristirahvaan elinmailla.\n\n— Vai vielä paperia vaatisit, pirun sikiö! räsähti viskaali Pentti\näkämystyneenä.\n\nMutta laamanni sekaantui nyt keskusteluun ja selitti, että tuollaisen\npaperin pyytäminen oli vallan paikallaan, jos mies kerran aikoi lähteä\nmyyskentelemään noita tavaroitaan Ruotsin Karjalassa. Mikäpä siis esti\nhänelle antamasta pyytämäänsä todistusta!\n\n— Ka sitä minäkin ajattelen, pakisee Hilippa iloisesti ja tuottavasti.\n— Ylen on monta syökäriä matkan varrella, panevat vielä veitikat\nkiikkiin, jos ilman valtojen lupaa liikuskelen!\n\nJa niin sai kuin saikin Hilippa paperin, jossa sanottiin, että hänen\noli lupa myyskennellä pyhiä ohranoita ja tuohustarpeita Ruotsin\nvaltakunnan alueella elävälle karjalaisrahvaalle.\n\nHilippa jätti veneen Riiko serkkunsa huostaan ja käski tämän aloittaa\nkaupanteon, jos markkinaväen joukossa sattuisi olemaan hänen\ntavaroidensa tarvitsijoita. Vielä hän ohimennen suhahti pari muutakin\nsanaa Riikon korvaan ja läksi sitten ylen huolettomana kävelemään\nkaupunkisaarelta mantereelle.\n\nLaudoista kyhätty käymäsilta vei aivan herra Henrikin virkatalon\neteen. Siinä seisoi rappujen vieressä Brita neito, joka oli itseäänkin\nihmetyttävän jännityksen vallassa odottanut, miten Hilipan seikkailu\npäättyisi.\n\nNyt hän näki jo Hilipan huolettomasta esiintymisestä, että hyvin oli\ntämä veitikka selvinnyt viskaalin ja hänen isänsä kynsistä. Jo mieli\nBrita uteliaisuuttaan häveten lähteä niskat kenossa sisään, mutta\nmikäpä lie hänet pidättänytkin lähtemästä. Totta tosiaan, hän ei tänä\npäivänä ollenkaan ymmärtänyt itseään, hän teki aivan päinvastoin\nkuin olisi pitänyt. Nyt hän jo kuuli laskevansa leikkiä Hilipalle,\nnaureskelevansa tälle, että taisipa sittenkin olla tiukka tarkastus\ntullihuoneen rannassa. Ja mikä poltti noita hänen poskiaankin niin kuin\nnäkymätön tulenliekki olisi niitä kuumentanut!\n\nLiekö Hilippa huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa Britan\nkäytöksessä. Hän tuskin pysähtyikään tämän kohdalla, pakisi vain\nmelkein kuin ohimennen:\n\n— Tuletko markkinakisoihin, Brita neito? Näkyivät tuolla jokivarrella\nkokkokallion luona tasoittavan kisapaikkaa, niin siitä tuli mieleeni\npyytää!\n\n— Minäkö markkinakisoihin... sinun mukanasi? häkelsi Brita tuskin\nkuuluvasti.\n\n— Ka mikäpä minun kerallani lähtiessä? Vai pelkäisitkö minua, Brita\nneito?\n\nHetkiseksi hävisi tuo tavallinen ylimielinen hymy Hilipan huulilta.\nBrita oli näkevinään hänen silmissään hiljaisen anelun tai mitä tuo lie\nollut, kummallinen häivähdys. Ja Mafilon pihaan kääntyessään virkahti\nHilippa matalalla äänellä, ylen pehmeästi:\n\n— Mitäpä minusta pelkäämään, lähde pois kisoihin! Tulen tuolta\nsaunarannasta sinua veneellä noutamaan!\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nYö on aika viileä, kevätkesän valju yö. Herra Henrikin virkatalon\npihamaalla on jo hyvän aikaa vallinnut täydellinen hiljaisuus ja\nhiljaista on tuolla kaupunkisaarellakin. Vain sorsaparvi närisee saaren\nrantaruohokossa ja vedenpinnan yläpuolella häilyy hieno usvaverho, niin\nhatara ja ohut, että sen yön vaaleassa hämyssä juuri ja juuri huomaa.\n\nNyt liikahti jokin ovi herra Henrikin kartanolla, narahti tai kolahti\nsen verran, että sen yön hiljaisuudessa saattoi parahiksi kuulla.\nSe kolahdus kuului tuolta aittarivin ulkopäästä. Siellä oli Britan\nneitsytpirtti, kokonaan erillään muusta asuinrakennuksesta, saunatien\npuolella.\n\nVarjon tavoin liukuu Brita oven raosta kesäyön hämyyn. Hän pysähtyy\ntupasensa nurkkavierelle kuuntelemaan ja puristaa hartioilleen\nkääräisemäänsä huivia tiukemmalle. Hän näyttää värisevän yön\nviileydessä ja Britan posketkin ovat tuiki kalpeat, mutta tuo kalpeus\nja tuo väriseminen saattoivat johtua muustakin kuin yön viileydestä.\n\nBrita kuulee sorsaparven närinän kaupunkisaaren rannasta ja näkee\nvedenpinnalla häilyvän usvaverhon. Hän silmää saunatietä varjostaviin\nkoivuihin ja pihlajapehkoihin ja sitten asuinrakennuksen puolelle.\nRakennuksen päässä Britaa lähimpänä on hänen isänsä suuri virkahuone;\nsen seinissä on tähän aikaan säätyläisilläkin vielä tavallisten\nluukkuakkunoiden sijasta pienet lasiruudut. Ne ovat vihreätä lasia ja\nvälähtelevät kesäyön hämyssä Britan silmiin niin oudon ilkeästi...\naivan kuin olisi isä siellä lasin takana ärähdellyt ja rypistänyt\ntuimistuneena kulmiaan.\n\nBritan tarvitsi ottaa vain pari pitkää ja nopeata harppausta\npäästäkseen ensimmäisen saunatien vierellä kasvavan pihlajapehkon\nvarjoon, mutta nämä harppaukset kysyivät voimia. Aukealta suojaan\npäästyään Brita vapisi uupumuksesta, raskas puutumus valui hänen\njäseniinsä, hän horjahteli ja hänen täytyi nojata koivun kylkeen, jotta\nei olisi kaatunut kosteaan heinikkoon. Sydänalassa ja päässäkin tuntui\nniin kummalliselta, Brita tuskin tunsi itseään eikä tiennyt, mitä teki.\n\nOliko hän todellakin Brita Henrikintytär... ylpeä ruotsi? Ja minne hän\nolikaan nyt menossa... varkaan tavoin hiipimässä?\n\nHäpeän rusoitus värjää hänen kalvakoita kasvojaan. Kuitenkin hän horjuu\neteenpäin, puulta puulle kulkien, ja kokee vahvistaa itseään sillä\najatuksella, että tuskinpa saunan luona oli kukaan häntä odottamassa.\nJa hän kaipasi yön raikasta viileyttä, hän kaipasi sitä selvittääkseen\nsekavia ajatuksiaan. Mikäpä esti hänen siis menemästä saunan luo,\nsiellä hän istahtaisi saunan nurkkavierelle veden viileyteen ja\nlevähtäisi siinä.\n\nHitaasti hän kulkee, pysähtelee ja kuuntelee varmistuen yhä\ntäydellisemmin, ettei saunan luona odottanut häntä kukaan. Jos lie joku\nkäynytkin siinä, niin varmaan oli jo aikoja sitten soutanut tiehensä,\nsillä johan oli yötä kulunut pari pitkää tiimaa... niin hirveän pitkää\nBritan mielestä!\n\nSaunarannassa oli kuitenkin odottaja. Muutamien askelten päässä\nsaunasta kasvoi rantaäyräällä suuri raitapehko ja sen alla istui\nHilippa pienessä veneessä. Hän liikahti hiukan ja nyökkäsi äänettömän\ntervehdyksen Britalle. Ei puhunut sanaakaan, ei edes moittinut Britaa\nsiitä, että tämä oli antanut hänen odottaa niin kauan.\n\nEikä Britakaan puhunut mitään, vain hätäiseltään katsahti Hilippaan\nja painoi päänsä alas syvän punan värjätessä kalpeita poskiaan. Niin\nhän kulki viimeiset askelet odottajan luo, pää kumarassa... aivan kuin\nnöyrtyneenä. Ja Hilippa otti hänet vastaan hellävaroen, nosti hänet\nvoimakkain käsivarsin veneensä perätuhdolle ja asettui itse keskelle\nsoutamaan.\n\nNiin vei Hilippa, huoleton ja yltiöpää karjalaisbriha, markkinakisoihin\nBrita Henrikintyttären... vei salasaksa mukanaan ylpeän ruotsin!\n\nMarkkinakisat kokkokallion luona olivat jo aikoja sitten alkaneet,\nmutta tuskinpa he niitä muistivatkaan. He soutelevat hitaasti, ensin\nvirtaa ylöspäin, pysytellen koko ajan rantapuolella, jossa virran\nvastustus oli heikompaa. Taisivat he kulkea kisapaikan ohitsekin ja\nHilippa lepuutti siinä airojaan, mutta kun Brita ei puhunut mitään\nkisapaikalle lähtemisestä, jatkoi hän jälleen soutuaan.\n\nHe kulkevat pitkin rantoja, kiertävät lahdenpoukamia. Sorsaparvia\nräpistelee lentoon heidän veneensä kokan edestä ja Britan mieleen\ntulivat ne keväällä jäidenlähdön aikana näkemänsä joutsenet. Hän kysyi\nHilipalta, oliko siellä Pankajärvessä vielä joutsenia?\n\n— Ka mikäpä olisi ne meidän vesiltä pois karkoittanut! pakisee Hilippa\npehmeästi.\n\nJa sitten hän kertoo joutsenien elelemisestä Pankajärvessä ja paljon\nmuutakin hän kertoo kauniista kotijärvestään. Hilippa pakisee\ntasaisesti ja pehmeästi ja Brita kuuntelee, kuuntelee kenties enemmän\nHilipan ääntä kuin hänen kertomustaan. Tuo karjalaisrahvaan puhetapa\noli Britan mielestä aina ollut niin pehmeää ja miellyttävää ja Hilipan\nsyvä, miehekäs ääni kuulosti tällä kertaa tavallistakin pehmeämmältä.\nSe soveltui hyvin yhteen tämän kesäyön rauhan kanssa.\n\nVähitellen alkoi Brita tuntea olonsa tuiki turvalliseksi Hilipan\nveneessä. Hilippa näytti paljon muuttuneen talvesta lähtien, paljon\nmiehistyneen. Kaunis, kiherä parta verhosi nyt somana ja tasaisena\nHilipan voimakasta leukaa ja suun ympärystää, se teki Hilipan kasvot\nniin kypsiksi ja miehekkäiksi. Ja näiden kasvojen ilmekin oli toinen\nkuin silloin talvella, niin ainakin Britasta näytti. Poissa oli Hilipan\nhuulilta tuo ylimielinen hymykin, joka oli aina ärsyttänyt Britaa.\nHymyilihän Hilippa nytkin, mutta tuo hymy oli aivan toisenlaista, yhtä\npehmeää kuin Hilipan pakinakin. Hilippa oli kaikin puolin kesympi\nkuin tavallisesti ja Brita alkoi itsekseen ihmetellä, mitenkä hän oli\ntoisinaan voinut pelätä tätä miestä... vielä tänä iltanakin. Hän oli\ntodella kulkenut silmät ummessa, kun ei ollut aikaisemmin huomannut\ntätä kesyä ja tasaista puolta Hilipassa, tätä Hilipan oikeata luonnetta!\n\nBrita taisi joutua hiukan hämilleen muistaessaan, miten hän oli\nharmistunut, kun Hilippa pyysi häntä mukaansa markkinakisoihin. Liekö\nHilippakin huomannut tuon Britan hämillään olon, hänen äänensä muuttui\nvieläkin pehmeämmäksi. Niin ainakin Britan korviin kuulosti.\n\nAamu oli jo valkenemassa ja nyt lipuivat he jo virtaa alaspäin. Hilippa\nlepuutti airojaan ja antoi purtensa keinua virran mukana. Silloin\nhuomasi Brita leveällä joella vastavirtaan tulevan veneen. Se oli\nupouusi vene, yhden ainoan miehen soutama, ja keskellä venettä oli\nkaksi korkeata puuarkkua, jotka Brita muisteli päivällä nähneensä\nHilipan veneessä. Ja eikös tuo kaunistekoinen venekin ollut sama,\nHilipan vene?\n\nKun Hilippa huomasi matkatoverinsa tunteneen veneen, virkahti hän\nnaurahtaen:\n\n— Riiko serkkuni siinä menee. Näkyy saaneen jo tarpeekseen Lieksan\nmarkkinoista, huonosti lie vedellyt kotijumalaisten kauppa!\n\n— Ja viekö hän noita tavaroita nyt takaisin Pankajärvelle? kysyy Brita.\n\nHilippa pudisti päätään ja nauroi jälleen.\n\n— Emme lähde takaisin Pankajärvelle, lähdemme alaspäin... Pielisjoelle!\nLiperin pokostalle menemme kauppaa tekemään ja ehkä muuannekin.\n\nHän kaivoi poveltaan saamansa lupapaperin ja ojensi sen Britalle.\n\n— Tästä näet, että lähdemme luvallisille kaupoille! pakisi hän\nhuolettomasti. — Syökäri ei mielinyt antaakaan tätä paperia ja tokko\ntaattosikaan olisi antanut, vaan sepä kolmas herra käski antamaan. Ja\nnyt lähden minä kaupoille valtojen luvalla!\n\nBrita näki paperista, minkä tavaroiden kauppaa lupa koski ja\nojentaessaan lupakirjan takaisin kysyi epäilevästi:\n\n— Ja etkö ota tällä kertaa mukaasi mitään muuta tavaraa kuin nuo\npaperissa mainitut arkulliset?\n\nHilippa nauroi vain eikä vastannut mitään Britan nenäkkääseen\nkysymykseen. Brita mieli jo närkästyä, tuosta naurusta vilahti entinen\nHilippa, yltiöpää karjalainen. Hän mieli jälleen ruveta pitämään\nparannussaarnaa Hilipalle, mutta luopui sentään aikeestaan tällä\nkertaa. Sydämensä syvyydessä hän kuitenkin teki pyhän lupauksen, että\nkerran hän käännyttäisi Hilipan mielen. Brita oli varma, että Hilippa\nmenestyisi yhtä hyvin muissakin tehtävissä kuin kauppatoimissa,\nHilippa menestyisi mainiosti missä hyvänsä ja hänpä ohjaisi kerran\nHilipan muuhun... uudisviljelijäksi tai mihin tahansa. Niin voisi\nHilippa paljon paremmalla menestyksellä puolustaa karjalaisten asiaa\nja sitä asiaa halusi Britakin tukea... sorrettujen ja ahdistettujen\nkarjalaisten asiaa!\n\nBrita aivan vavahteli sisäisestä innostuksesta. Niin, hän auttaisi\nHilippaa, neuvoisi ja ohjaisi tätä uljasta miestä... kasvattaisi tämän\nmiehen kerrassaan uudeksi ja väkeväksi heimonsa asian puoltajaksi.\nMutta tällä kertaa sai Hilipan ohjaaminen jäädä... ei nyt vielä sopinut\nHilipan matkoista muistutella, jotta Hilippa ei häneen ennen aikojaan\ntyölästyisi!\n\nBritan kotirantaan jouduttua Hilippa nosti hänet sylissään veneestä\nmaihin. Brita ei tätä vastustellut, sillä pitihän hänen jättää\nitsestään hyvä muisto Hilipalle... parempi kuin silloin ensi kerralla.\nHilippa piti taivuttaa ensin hyvällä, kesytellä... vasta sitten alkaisi\nHilipan kasvattaminen uudeksi ihmiseksi!\n\nHuumaantuneena, värisevin sydämin ja värisevin jäsenin jäi Brita\nseisomaan rannalle Hilipan soutaessa virtaa ylöspäin. Aamun rusoitus jo\nvärjäili taivaan rantaa ja siitä Brita vihdoin muisti, että hänen oli\naika lähteä neitsytpirttiinsä hiukan nukahtamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana aamuna, pari tiimaa myöhemmin, laski Hilippa tavaraveneineen\ntoisen kerran Lieksanjokea alas. Muut tavarakääröt oli aseteltu\ntaitavasti purren pohjalle ja niiden päällä kellottivat näkyvillä\nnuo molemmat Solokoin luostariveljiltä ostetut arkun rumilaat.\nAamun aurinko paistoi täydeltä terältään pitkin virtaa ja sieltä\ntuon sädehtivän valotulvan mukana tuli Hilipan upouusi pursi virran\nliplattavilla laineilla keinuen. Hilippa itse seisoi perässä\nohjaamassa, Timo hoiteli etuteljolla airoja ja Riiko puuhaili keskellä\nvenettä purjepuuta pystyyn asetellen.\n\nKaupunkisaarella oli jo alkanut markkinahumu, veneitä kokoontui\nsen rantaan, tullihuoneen ja krouvin vaiheilla kihersi mustanaan\nmarkkinarahvasta. Siellä väkijoukossa jo räsähteli viskaali Penttikin\nvaatien uusilta tulokkailta kreivillisiä tulliaprakoitaan.\n\nKaupunkisaaren kohdalla Hilippa käski Timon lakata soutamasta ja huutaa\nhuikkasi kovalla äänellä:\n\n— Hei, viskaali Pentti, vieläkö pitänee minun tulla toistamiseen\nnäyttämään tavaroitani?\n\nViskaali Pentti hätkähti, tähysi kädellä silmiään varjostaen aamuvalon\nhäikäisemälle joelle ja kun vihdoin tunsi, kenen pursi siellä oli,\nkysäisi hän tuimistuneena:\n\n— Mitä hän sieltä huutelee, senkin veijari?\n\n— Ka sitäpä huhuilen ja kyselen, että pitäneekö minun soutaa\ntoistamiseen tavaroitani näyttämään?\n\n— Mene pikenä ja tulena kiehuvaan helvettiin! räsähti syökäri.\n\n— Ka oma on asiasi! Kun et välitä katsomisesta, niin menemme\nnäyttämättä. Souda, Timo ystäväni!\n\nTimo ei odottanut toista käskyä. Hilippa viittoi kädellään hyvästiksi\nja hyvää kyytiä läksi pursi painumaan Pielisen selälle. Pentti viskaali\nvielä räsähti muutamia kuivia sadatuksia menijöiden jälkeen.\n\nNiin alkoi Hilipan uusi kauppamatka. Hänellä oli nyt taskussaan\nlupakirja ja hän tietäisi sitä kyllä käyttää oikealla tavalla.\nYlimielinen hymy väikkyi hänen huulillaan, mutta kun hän muisti eronsa\nBritasta, pehmeni tuo hymy ja Hilipan uneksiva katse tähyili kaukaa\nsiintäviä Kolinvaaroja.\n\nSamaan aikaan uneksui Brita neitsytpirtissään, että hän oli jo saanut\nkäännytetyksi Hilipan paremmalle tielle!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOn mennyt kesä- ja heinäkuukin, ollaan jo elokuussa. Kesä kallistuu\nsyksypuoleen ja yöt ovat jo aivan tarpeeksi pimeät, jotta Pankajärven\nmiesten suolaveneet voivat huomaamatta solua herra Henrikin virkatalon\nja kaupunkisaaren ohitse Pieliseen.\n\nTämän tietää herra Henrikki vallan hyvin ja vanhasta kokemuksesta hän\ntietää senkin, että Pankajärven Vienan kävijät ovat jo kotiutuneet\nsuolamatkaltaan ja nyt oli odotettavissa suolarahdin alkaminen näillä\nvesillä. Lieksanjoki kuljetti pimeänä yönä suolaveneen äänettömästi\nPielisen vesille ja kun se sinne pääsi, oli se hyvässä turvassa herra\nHenrikin ja viskaali Pentin haeskeluilta.\n\nOn herra Henrikillä huolia. Hän on saanut hiellä ja vaivalla värvätyksi\nporvareja Pielis-Brahean kaupunkiin ja nyt hänen pitäisi suojella\nnäiden porvarien elinkeinoja, luvallisia ja laillisia elinkeinoja.\nMutta pimeys ja Lieksanjoki ovat salasaksojen liittolaisia, ja\nPankajärven miehet ovat ovelia ammatissaan, vietävän ovelia.\n\nSiellä on esimerkiksi tuo vanha Jehki Mauronen, pieni ja liukas ukon\nkääppänä, naamaltaan viaton kuin karjalaisrahvaan pyhimys, mutta oikea\nkettu suolavenettä kuljettamaan. Herra Henrikki ja viskaali Pentti ovat\ntavoitelleet häntä vuosimääriä, ovat jo monasti ajaneet takaakin, mutta\nsama oli, jos olisivat istuneet kotonaan hartauskirjaa lukemassa ja\nvirsiä veisaamassa.\n\nJa entäs tuo toinen vintiö, tuo nuori Hilippa Vanninen. Herra Henrikki\nei voi olla raivostumatta, kun hän muistelee Hilipan kesällistä\nvierailua markkinapaikalla. Silloin olisi kuin olisikin tuo lurjus\npitänyt panna rautoihin, mutta laamannin, lakiherran läsnäolo pelasti\nkarjalaisen, ja nyt oli herra Henrikillä kauniita todistuksia tuon\nvintiön kauppamatkoista.\n\nVirkaveljensä, Liperin pokostan veronkantokirjuri oli kirjoittanut\nhänelle pitkän valituskirjelmän, jossa kerrottiin nuoren\npankajärveläisen ovelista kolttosista. Täältä Lieksan tulliviskaalilta\nsaamaansa lupakirjaa hyväkseen käyttäen oli tuo lurjus kaupannut\nluvattomia Venäjän tavaroita ympäri Oriveden ja kuka tiesi, vaikka\nlienee pistäytynyt itse Savonlinnan kaupungissakin kauppoja tekemässä.\nEnsin oli mies tullut näköisälle jumalankuvineen ja lupakirjoineen,\nnarrannut tullimiehet huolettomiksi ja sitten oli vasta hakenut\npiilopaikastaan esille oikeat tavaransa ja aloittanut kaupanteon.\nLiperin pokostakylässäkin hän oli myydä sujuttanut kirkkorannassa\ntavaroitaan, sinne olivat juosseet sekä ruotsin papin että ryssän papin\nsanankuulijat kesken kirkonmenojen ostamaan juhtinahkaa ja kankaita.\nPapit saivat lopuksi saarnata ja pomiloida tyhjille seinille!\n\nKirjeensä lopussa oli valittaja tiedustanut, että mitenkä täältä\nannettiin todistuksia ja lupakirjoja moisille veijareille? Siinäpä\nse, mitenkä täältä annettiin, siinä sai laamanni, mokoma lakiherra\nnäpsäyksen nenälleen! Hän tietysti lähetti kirjeestä tarkan\njäljennöksen Kajaanin konventille ja kertoi tarkoin, kenenkä käskystä\nlupakirja oli annettu. Miten lienee laamanni puolustanut itseään, mutta\nhänelle oli kuin olikin tästä virkaveljen valituskirjelmästä hiukan\nhyötyä. Olivat lähettäneet Kajaanista tusinan vanhoja musketteja ja\nleiviskän verran ruutia, jotta hän saisi aseistaa syksyn joutuessa\nLieksan kaupungin porvareja vaanimaan salasaksoja.\n\nHän oli jo kesäkäräjillä vaatinut tänne rakuunoita, mutta laamanni vain\nhymyili hänelle ja selitti, että Kajaanissa oli liian vähän rakuunoita\ntänne lähetettäviksi. No nyt hän luuli nolanneensa lakiherran ja\nolipahan nyt jo irtautunut musketteja ja ruutia herrojen varastosta.\nJa olipa lähetetty aliupseerikin, vanha kersantti Pietari opettamaan\nnäiden aseiden käyttöä.\n\nJa nyt varustaa herra Henrikki Lieksan porvareja, muodostaa\njonkinlaista porvarikaartia taisteluun salasaksoja vastaan. Kersantti\nPietari äkseeraa miehiä ja herra Henrikki valvoo tiukasti näitä\nharjoituksia, sillä tuo kersantti lurjus on suuri viinaratti ja\nistuisi paljon mieluummin kaupunkisaaren krouvissa kuin koikkelehtisi\nharjoituskentällä.\n\nTämän on sentään herra Henrikki saanut aikaan. Ja onpa hän saanut\ntänä kesänä hiukan muitakin parannuksia pokostan ja Lieksan kaupungin\noloihin. Pokostan kirkkoherrankin on täytynyt muuttaa vakinaisesti\nasumaan tänne Lieksaan. Jo kaksi vuotta sitten oli tämä kirkkoherra\nnimitetty itsensä kreivin toimesta, mutta aluksi oli prelaatti\nasettunut Nurmekseen, kun siellä oli paras osa pokostan luterilaista\nväestöä ja siellä oli vanhastaan myös hyvä papinpuustelli, vieläpä\noikea kirkkokin.\n\nKreivin selkeä tahto oli kuitenkin, että uuden kirkkoherran piti\nasua Lieksassa; kaupunkikylässä, ja herra Henrikki on nyt saanut\ntoteutetuksi tämän tahdon. Prelaatille ostettiin kesäkäräjillä\nvirkataloksi hyvä karjalaistalo tuosta Lieksanjoen toiselta puolelta,\nvastapäätä herra Henrikin virkataloa. Siellä asuu nyt kirkkoherra\nAnders Cajanus ja saarnata paukuttelee joka sunnuntai kaupungin\nkäräjätuvassa.\n\nUusi prelaatti onkin kaikin puolin herra Henrikin mielen mukainen,\nkiivas oikeaoppisen luterilaisuuden esitaistelija. Nurmeksessa ei\nhänen papillisista avuistaan ollut paljoakaan hyötyä, toista on täällä\nLieksassa, vanhassa karjalaispesässä. Täällä saattoi kirkkoherra Anders\nistuttaa jalkapuussa karjalaislurjuksia, jos eivät nöyrästi saapuneet\nluterilaisen pääpapin saarnoja kuulemaan. Piru vie, karjalaisrahvas sai\nvähitellen oppia kuuliaisuuteen ja oikeaan kirkkokuritukseen!\n\nTämän kaiken on herra Henrikki saanut aikaan ja hän pitää sitä\nmelkoisena edistysaskeleena Pielisen pokostan oloissa.\n\nMutta se hänen porvarikaartinsa, se on vielä tärkeämpi. Sen taistelusta\nriippuu paljon... herra Henrikin pormestarin viitta!\n\nSe viitta on luvattu hänelle jo aikoja sitten, mutta vieläkään ei sitä\nole annettu. Viimeksi kesäkäräjillä oli jälleen puhetta pormestarin ja\nraatimiesten nimittämisestä, mutta laamanni lykkäsi yhä tuon nimityksen\nseuraaviin käräjiin. Pielis-Brahean kaupungissa oli muka vielä liian\nvähän porvareja ja markkinatkin olivat mitättömän pienet, mitäpä mokoma\nkaupunki teki pormestarilla ja raatimiehillä. Sai ensin kasvaa ja\nvaurastua!\n\nSe laamanni, lakiherra, ei suosinut herra Henrikkiä ja siitäpä johtui\nkoko viivyttely. Yhtenään se koki etsiä ja kaivella herra Henrikin\nvanhoja ja uusia syntejä, milloin teki muistutuksia karjalaisrahvaan\nruoskimisesta, milloin moitti häntä palkkajyviensä kannossa tekemistä\nlaittomuuksista. Löysi se lakiherra muistuttamisen syytä, mutta olipa\nherra Henrikkikin saanut nyt kerran näpsäytetyksi lakiherraa nenälle.\nJopas lähettivät musketteja ja ruutia!\n\nHerra Henrikki on vannonut kipenöivän valan, että vielä hän hankkisi\nLieksan kaupunkiin rakuunoitakin. Niitä odotellessaan hän harjoittaa ja\nvarustaa porvarikaartiaan.\n\nSen miehistöön kuuluu ensiksi porvari Mathias Iivarinpoika, puolikuuro\nukon rahjus, Kajaanista Lieksaan muuttanut suolasaksa. Tuskin lie\nporvari Mathias Lieksassa ollessaan vielä myynyt edes puolta tynnyriä\nsuoloja ja siitä on ukko kovin kiukustunut Pankajärven miehille.\nÄkseeraa musketilla ampumista kostaakseen luvallisen elinkeinonsa\nkärsimän hallan.\n\nKaartin hakamiehiä on porvari Mooses Nykyri, entinen nurmekselainen\nlautamies. Aikanaan hän on ollut hyvä uudisviljelijä, oikea korven\nraivaaja, mutta leskimieheksi jäätyään ihastui herra Henrikin\nhoukutuksiin ja jätti Nurmeksen Ylikylässä olevan uudispaikkansa\nveljelleen. Vanhoilla päivillään läksi Mooses helpolla rikastumaan,\nirroitti juurensa oikeasta maaperästään ja kapusi porvarin säätyyn,\nraudan ja nahkan kauppiaaksi. Hän on ollut saita elinikänsä ja\nnyt hän on muuttunut oikeaksi kitupiikiksi. Ja kun herra Henrikki\non luvannut tehdä hänestä raatimiehenkin, unelmoi Mooses Lieksan\nkaupungin kasvamista ja äkseeraa herra Henrikin kaartissa kyntövaolla\nkangistuneita koipiaan.\n\nVielä on kaartissa muitakin taattuja miehiä. On rättäri Sipo\nMeriläinen, liukas herrojen kumartelija, on porvari Iisakki Kauppinen,\nhyvänsävyinen hölmö, jonka kaunis emäntä rikkoo julkeasti avioliiton\npyhyyttä. Herra Henrikin kuiskaillaan kähmivän tämän kaartilaisensa\nkotona sillä aikaa, kun mies istuu musketti kourissa salasaksoja\nvaanimassa herra Henrikin saunan luona.\n\nJonkinlaisena alikapteenina on kaartissa kiukusta rätisevä viskaali\nPentti ja korpraalikseen on herra Henrikki ylentänyt seppä Jyrki\nLehikoisen, saman veijarin, joka sai Pankajärvellä hyvän muiston\nHilipan karhukeihäästä. Nyt on musta ruotsi jo melkein tointunut\nankarasta haavastaan, jäykkä sisunsa lie pelastanut hänet henkiin. No,\naivan tointuneeksi ei häntä voi sanoa, musta Jyrki rykii ja röhisee,\nniin kuin keuhkot olisivat vielä vallan repaleina, välistä syljeskelee\nvertakin. Herra Henrikki on palkkioksi vanhoista ansioista toimittanut\nhänet Lieksan kaupunkiin sepäksi ja asemestariksi ja hammasta purren\nvalmistautuu musta ruotsi kostamaan Pankajärven miehille vanhoja\nkalavelkojaan.\n\nVarmaa on, että ken hyvänsä näistä kaartin miehistä ampuisi silmän\nrävähtämättä jykevällä musketillaan ammottavan reijän nuoren Hilipan\nrintaluihin, jos kohdalle sattuisi. Jo monena elokuun yönä ovat he\npitäneet vartiota herra Henrikin saunan luona. On saatu tietää Hilipan\njo palanneen kesäiseltä kauppamatkaltaan ja nyt odotetaan hänen\nyrittävän suolaveneiden kuljettamista Pieliseen. Sitä nyt vaanitaan\nvartiovuoroja vaihdellen. Välistä käyvät liukas rättäri ja rätisevä\ntullimies vakoilumatkalla Pankakoskella asti ja näiden vakoilumatkojen\njälkeen hälytetään tavallisesti koko kaarti aseisiin.\n\nKerran luulivat herra Henrikin kaartilaiset jo yllättäneensä Hilipan.\nMuutamana pilvisenä ja pimeänä yönä kuului joelta polskimista, niin\nkuin olisi melalla loiskuteltu vettä, ja sitten nähtiin mustan otuksen\nlipuvan äänettömästi vedenpinnalla.\n\n— Suolavene! kuiskasi vapisevalla äänellä rättäri, joka oli\nensimmäisenä keksinyt kummituksen.\n\nEnempää aprikoimatta komensi viskaali Pentti kaartinsa ampumaan ja pian\nkuuluttivat jymisevät musketin pamahdukset öisen taistelun alkaneen.\n\nSinä yönä pelkäsi Brita hirveästi. Valvoi ja vapisi koko yön\nneitsytpirtissään ja luuli Hilipan jo tulleen ammutuksi reikiä\ntäyteen. Mutta aamun valjettua setvisi taistelun tulos: nähtävästi oli\nHilippa lurjus vielä pelastunut ehein nahoin, sen sijaan oli tullut\nammutuksi kirkkoherra Andersin musta härkä, kaksivuotias mullikka.\nTodennäköisesti oli härkä kyllästynyt omaan vakinaiseen haaremiinsa\nja päätti pistäytyä luvattomille retkille herra Henrikin apilaspellon\npuolelle, mutta joutui tällä matkallaan tekemisiin herra Henrikin\nkaartin kanssa ja sai hengellään sovittaa ajattelemattoman nuoruuden\nhairahduksensa.\n\nHärän kuolema aiheutti jälkiselvittelyjä ja hiukan nauruakin, ja\nseuraavana yönä olivat kaartilaiset poissa vartiopaikaltaan.\n\nMyöhemmin saatiin tietää, että juuri sinä yönä oli solunut jokea\nalas useampia suolaveneitä. Hilippa veijari oli pitänyt varansa\nja valvoi kaartin nukkuessa. Olipa vielä ohimennen pistäytynyt\nkaupunkisaarellakin, siellä oli hän kolistellut puolikuuron porvari\nMathiaksen ovea ja tiedustanut tältä, haluaisiko porvari Mathias ehkä\ntäydentää suolavarastoaan.\n\nKokonaisen päivän herra Henrikki ärisi ja sadatteli tätä kuulumatonta\njulkeutta. Sitten hän läksi kesken kiireitten Kajaaniin jättäen\nkaartinsa syökärin komennossa jatkamaan toivotonta taistelua.\n\nHilipan retkistä saatiin edelleen ärsyttäviä viestejä. Milloin oli\nhänet nähty Pielisen selällä soutamassa suolavenettään, milloin hän oli\nilmestynyt Nurmeksen kirkkorantaan kauppaamaan Vienan suolaa ja ryssän\njuhtinahkaa.\n\nKerran hän teki syökärille ikävämmänkin kepposen. Oli jälleen saatu\nkuulla Hilipan kulkeneen alas Pieliseen ja lähteneen soutamaan\nNurmekseen päin. Viskaali Pentti lähti Jyrki sepän, porvari Mooseksen\nja rättärin seurassa tavoittamaan häntä kiinni. Yön ajaksi nousivat\nvaaniskelijat keskellä Pielistä olevaan Ristisaareen säätä pitämään;\nsiinä oli rantakivillä suuri, valkoinen risti, karjalaisrahvaan\npystyttämä tienviitta aavojen ulapoiden keskellä. Sen juurella pitivät\nmiehet tulta ja nukahtivat.\n\nMutta aamulla huomasivat he veneensä kadonneen. Ja veneen mukana olivat\nmenneet musketit, ruudit, eväät, kaikki tyyni. Hilippa veijari oli ne\nvarastanut yön aikana, liekö sattunut olemaan samalla saarella vai\nlieneekö yöllä osunut paikalle.\n\nKun miehet parhaallaan haikailivat veneensä häviämistä, ilmestyi\nHilippa omine veneineen näkyviin ja ilmoitti löytäneensä tuuliajolta\nsuuren veneen, jossa oli vahvasti kaikenlaisia sotatarpeita. Oliko se\nmahdollisesti heidän veneensä?\n\nSyökärin rätisevä sadatustulva ilmaisi Hilipan arvelun oikeaksi ja\nsilloin hän pakisi hyväntahtoisesti:\n\n— Koetin soutaa venettä takaisin, ka en yksinäni jaksanut soutaa kahta\nvenettä. Myötätuuli vei tuonne naapurisaareen, sieltä löydätte veneen\nkaikkine tavaroineen. Teloille vedin veneen ja nahkasilla peittelin\ntavarat, jotta ei ruuti pääsisi kastumaan sateessa!\n\nNiin meni Hilippa menojaan. Neuvoi vielä lähtiessään, että he voisivat\npomiloida siinä ristin juurella, jos aikansa kävisi ikäväksi. Tosin\noli se risti karjalaisrahvaan pystyttämä ja he olivat vääräuskoisia\nja kaiken lisäksi luultavasti suuria syntisäkkejä, vaan ehkäpä Isä\nJumala kuulisi heidänkin rukouksensa, jos syökäri jättäisi vähemmäksi\nsadattelunsa!\n\nKolme vuorokautta sai viskaali Pentti miehineen värjötellä autiolla\nsaarella, ennen kuin Viensuun kylän nuottamiehet osuivat paikalle heitä\npelastamaan. Heidän veneensä löytyi todella Hilipan neuvomalta saarelta\nkauniisti teloille vedettynä. Kaikki tavarat olivat siinä tallella\nvisusti nahkapeitteen alle aseteltuina.\n\nSurkeassa kunnossa palasivat miehet vainomatkaltaan ja tämä tapaus\nherätti jälleen naurua, vieläpä paljon enemmän kuin pappilan härän\nsortuminen.\n\nMutta Hilippa veijarin kauppamatkat menestyivät kaikesta päättäen\nerinomaisen hyvin. Hän varusti koko Pielisen ympäristön suolalla\nhyvinkin vuodeksi eteenpäin. Lieksan kaupungin porvareille jäi todella\nmainiota aikaa äkseeratakseen musketilla ampumista.\n\n\n\n\nX.\n\n\nHilippa ja Riiko ovat tyhjentäneet viimeisen suolaveneensä.\nUimaharjussa he kauppasivat sen sisällön vastaan saapuneille Ilomantsin\nja Liperin pokostan miehille ja tyytyväisin mielin he nyt tyhjine\nveneineen kääntyvät paluumatkalle.\n\nHeillä olikin syytä tyytyväisyyteen, ensimmäinen syysmyrsky oli\nsaapunut, se puski vimmatusti heitä vastaan Pielisen ulapoilta, se tuli\nsuoraan Nurmeksen kaukaisimmalta perukalta rajuna ja kylmän koleana. Se\najoi mukanaan raskaita pilviä, vetisiä pilven möhkäleitä, ja saarten\nrannoilla se jo repi ja tuiversi koivuista ensimmäisiä kelmenneitä\nlehtiä, lennätteli niitä mukanaan.\n\nHeillä oli todella syytä tyytyväisyyteen. Syksy oli joutunut ja silloin\noli Pielisen vesillä liikkuminen kaikkea muuta kuin leikintekoa.\nPielisen saaristen, monisokkeloisten ulapoiden syysmyrskyt olivat\nvaikeammat kestää kuin konsanaan herra Henrikin ja syökärin ja kaikkien\nheidän kaartilaistensa ahdistelut. Niistä selvisi kyllä oveluudella\nja nopeudella, mutta syysmyrskyjen käsistä ei pelastanut oveluus\neikä nopeuskaan. Ne puskivat vastaan jokaisesta saarien solasesta,\njokaisesta eteen aukenevasta väylästä ja uuvuttavaa oli raskaan\nsuolaveneen kiskominen niitä vastaan. Ja kun myrskyn mukana rupesi\ntulemaan vielä sadetta, oli ylen vaikeata veneen täyteisen suolalastin\nsäilytteleminen kuivana. Oli todella mainio asia, että he olivat\nsaaneet hyvissä ajoin tyhjennetyksi viimeisen suolalastinsa, nyt sai\ntämä Pielisen ulapoiden soutaminen täksi kesäksi loppua.\n\nTarmokkaasti he ponnistelevat vastatuuleen ja joutuvat illan pimetessä\nKolinvaaran kohdalla oleviin Kelevänsaariin. Suurimmassa näistä\nsaarista asui yksi karjalaisperhe, »Kelevän tietäjäksi» sanottu vanha\nmies naisineen ja poikineen. Tämän pieneen pirttiin he yöpyivät ja\nmielivät jatkaa matkaansa seuraavana aamuna.\n\nMutta yön aikana oli luoteistuuli vielä eilisestäkin yltynyt. Kun he\naamun seestyessä tarkastelivat Lieksan suunnalle aukenevaa suurta\nselkävettä, kuohui se yhtenä ainoana vaahtopääharjaisena kadotuksena.\nSaaren rannallakin tuuli nujerteli ja rytyytti rannan puita niin\nvimmatusti, että ne poloiset näyttivät jo seuraavassa tuokiossa\nsortuvan tai kiskoutuvan maasta juurineen. Ja tuulen mukana tuli\njo sadettakin, kylmää syksyn sadetta, joka piiskasi vasten silmiä\npistävänä ja sokaisevana kuin konsanaan herra Henrikin ruoska.\n\nKelevän vanha tietäjä pudisteli päätään ja murahteli matkalaisille,\nettä oli viisainta jäädä hänen lämpöiseen pirttiinsä pitämään säätä.\nRiikokin jo alkoi ehdotella, että jos odotettaisiin ilman asettumista,\nmutta Hilippa nauroi vain ja pakisi huolettomasti:\n\n— Mitäpä suotta viivyttelemään! Panemme vähän kiviä pohjapainoksi\nveneeseen, lujitamme vähän varppeita ja niin soutelemme mokomasta\ntuulesta välittämättä!\n\nHe tekivät niin ja sysäsivät purtensa vesille. Oli ankara työ ja\nponnisteleminen ennen kuin päästiin erilleen rantakivikosta. Vanha\ntietäjä seisoskeli rannalla katsomassa heidän lähtöään ja pudisteli\njälleen päätään. Hurjimuksia olivat nuo lähtijät, mutta itseäänpä\nsaivat syytellä, jos löytäisivät ennen illan joutumista hautansa\nPielisen vellovissa vesissä. Vetehinen oli nyt liikkeellä eikä sietänyt\nmokomaa härnäilyä ja vastaan puskuilemista!\n\nMutta Hilippa naureskeli mielissään, kun oli saanut suostutelluksi\nRiiko serkkunsa lähtöön. Hilipalla oli omat syynsä, jotka ajoivat häntä\ntuuleen ja myrskyyn ja silmiä sokaisevaan vesisateeseen. Hän oli jo\ntälle viimeiselle suolamatkalle lähtiessään, Lieksan ohitse Pieliseen\nkulkiessaan saanut tietää herra Henrikin matkustaneen Kajaaniin ja\nsiitä alkaen oli tämä asia pyörinyt hänen mielessään.\n\nEi Hilippa ollut utelias tietämään herra Henrikin matkan tarkoitusta,\nmitäpä häntä se asia liikutti. Mutta hän halusi pistäytyä Lieksassa\nomilla asioillaan herra Henrikin poissaolon aikaan, ja nytpä olikin\ntullut oikea ilma hänen vierailulleen. Hei vain eteenpäin, reippaasti\neteenpäin! Syökäri ja hänen kaartilaisensa pysyisivät luultavasti\nsuojissaan tänä päivänä ja jos merkit pitivät paikkansa, niin\npysyisivät vielä ensi yönäkin, eivät pistäisi nokkaansa ulkosalle. Ja\nsilloin oli hyvä aika hänen liikuskellakseen!\n\nEipä siltä, että hän omasta puolestaan pahoin pelkäsi syökäriä ja tämän\nkaartia, mutta oli eräs toinen, jonka vuoksi piti olla varovainen.\nBrita, armahainen Brita kai hiukan säikähtäisi, jos hän ilmestyisi\nLieksan kylään muiden ihmisten tavallisella liikkumailmalla, mutta\nnyt ei olisi Britallakaan syytä pelästymiseen. Hän saattoi pahoin\npakoilematta mennä Britaa tervehtimään, saattoi kuin saattoikin\npistäytyä tulevana yönä Britan luo!\n\nHe taistelevat tiiman toisensa jälkeen myrskyä ja aaltoja vastaan.\nHitaasti edistyi matka ja vihdoin heidän täytyi nousta levähtämään\nmuutamaan pieneen saareen. Riiko oli soutaessaan tyyten uupunut ja\nselitti nauraen, ettei hän saanut enää puserretuksi mitään turtuneista\nkäsivarsistaan.\n\nNo hyvä, silloin oli aika levähtää, ja levähdyksen jälkeen asettui\nHilippa airoihin. Riiko olisi kyllä ollut valmis jälleen soutamaan,\nmutta Hilippa selitti, että oikeastaan hänen asiansa vaati tätä\nkiirehtimistä ja niin oli oikein ja kohtuullista, että hänkin soutaisi\noman osuutensa.\n\nJa väkevästi hän soutikin, vene läksi kulkemaan äskeistä paremmalla\nvauhdilla. Puskupäät heittelivät teräviltä vaahtoharjoilta vettä yli\nvarppeiden, kastelivat pian Hilipan hartiat ja välistä tuli hurstin\ntapainen vesiryöppy yli koko veneen, mutta Hilippa nauroi vain\nhuoletonta nauruaan ja lisäsi puhtia. Mitäpä tämä nyt, yhden päivän\nsoutaminen, kun oltiin matkalla Britan luo!\n\nHilippa oli jo kauan aikonut tätä matkaa. Niin, oikeastaan hän oli\najatellut koko kesän Britaa, siitä lähtien kun he erosivat tuona\nkauniina kesäyönä herra Henrikin virkatalon rannassa. Hän oli\nikävöinyt, polttavasti ikävöinyt, mutta tämä joutava askarrus, tämä\nkaupoilla kulkeminen oli ollut esteenä. Nyt oli kaupoilla kulkeminen\ntäksi kesäksi päättynyt ja nyt hän menisi tervehtimään Britaa.\n\nJa ehkäpä Britakin, armahainen Brita häntä hiukan odotteli ja ikävöi.\nHän uskoi kuin uskoikin Britan kiintyneen sen verran itseensä, että\nhänelle aukenisi Britan neitsytpirtin ovi. Hän kyllä tiesi armahaisen\nBritan nukkuvan omassa pirtissään ja monesti oli jo ohikulkiessa\npolttava halu vetänyt häntä kolkuttamaan Britan ovelle, mutta joka\nkerran hän oli voittanut itsensä. Ei sopinut säikytellä Britaa herra\nHenrikin kotona ollessa.\n\nNyt oli herra Henrikki poissa ja ensi yönä nukkuisivat syökäri ja tämän\nkaartilaisetkin omissa suojissaan. Kunpa vain tuulen voima pysyisi\nennallaan ja kunpa vain sadekin vielä hiukan paranisi iltaan mennessä,\nniin ei Britan huolisi ensinkään säikähtää hänen tuloaan.\n\nVielä he kerran levähtivät lähempänä Lieksaa olevan Kinahmonsaaren\nrannassa. Siitä lähdettäessä oli ilta pimenemässä ja myrskyn voima\nnäytti yhtenään yltyvän, ja sadettakin rupesi pian tulemaan taivaan\ntäydeltä. Riiko siunaili ja sadatteli, että olipas saatu oikea lemmon\nilma, mutta Hilippa naureskeli itsekseen: Mainio ilma, itsensä\nIsä Jumalan lähettämä tai pyhäisen Miikkulan toimittama! Hänen\ntiensä tasoittui selväksi ja siloiseksi, ei ollut nyt mitään vaaraa\npelättävissä.\n\nKun he joutuivat Lieksanjoen suulle, oli syyskuisen yön pimeys jo\nsakeimmillaan. Myrsky lakaisi ankaralla voimalla aukeaksi paljastettua\nkaupunki saarta ja vastavirtaan lyövät laineet olivat kohottaneet veden\nsaaren ympärillä. Koko saari näytti olevan häviämässä aaltojen alle ja\ntaivaasta tuli kaatosade, joka lisäsi tulvan voimaa.\n\nSaaren rannasta oli tuuli ryöstänyt ajelulle useampia porvarien\nveneitä. Niitä heittelehti virran suulla ankarassa ristiaallokossa\nja tämän tästä kolahteli Hilipan pursi pimeässä näihin karkulaisiin,\nmutta eivätpä porvarit näkyneet tietävän mitään omaisuutensa häviöstä.\nKoko kaupunkisaari oli autio ja kuollut, omiin hökkeleihinsä olivat\npainuneet sen asujamet, ei näkynyt ainoata valon pilkahdusta saarelta\neikä kuulunut edes koiran haukuntaa.\n\nTavallisesti he olivat kauppamatkoilta palatessaan soutaneet ohi\nLieksan kylän ja pysähtyneet vasta Pankakoskella Pervusa Vaakanaisen\ntaloon. Niin luuli Riiko nytkin tehtävän, mutta herra Henrikin\nvirkatalon rannassa pysähdytti Hilippa soutunsa ja hyppäsi maihin.\nRiiko kuuli pimeästä hänen matalan äänensä:\n\n— Odota minua Pankakoskella!\n\nNiin hän meni menojaan, hävisi pimeyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyrsky möyryää ulkona, kolistelee räystäslautoja, vonkuu nurkissa ja\npiiskaa sadepisaroja tiiviisti suljettuihin akkunaluukkuihin, mutta\nsisällä Britan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä.\n\nTakassa on suuri hiilos. Se on kyllä peitetty tuhkan alle, mutta\nmilloin mistäkin kohdasta tuhkakerros murtuu ja näkyviin tuikahtaa\nhehkuva hiili. Kuin yksinäinen, ihmettelevä silmä se kiiluu\novensuusopen hämärässä ja tähyilee uteliaana pirtin peräpuolelle.\n\nSiellä oli muutakin valoa. Lähellä pöytää, seinävierellä olevan matalan\nkaappihyllykön päällä on jykevätekoinen, kaksihaarainen kynttiläjalka,\njonka molemmat kynttilät ovat sytytetyt. Tämä antoikin valoa niin\npaljon kuin tarvittiin, se valaisi seinävierellä olevan Brita neidon\nkorkean vuoteen, se valaisi vuoteessaan tyynyjen ja peitteiden\nkaaoksessa istuvan Britan ja vuoteen vieressä rahilla istuvan Hilipan.\n\nAluksi oli Brita aika lailla hämmästynyt Hilipan saapumista. Ensin\nhän luulikin Hilipan kolkutusta tuulen kolisteluksi, ja kun sitten\nHilippa vettä valuvana ja uhkean terveenä työntyi hänen pirttiinsä,\njoutui Brita melkein neuvottomaksi. Tuskin hän kykeni paljonkaan\nauttamaan Hilippaa valon sytyttämisessä ja muutenkin hän taisi\nkäyttäytyä hullusti, huolehti tarpeettoman paljon Hilipan vettä\nvaluvien päällysvaatteiden kuivaan ripustamisesta, ja siinä se sattui\nsitten, että Hilippa kaappasi hänet syliinsä sellaisena kuin hän oli,\nyöpukimissaan, aivan hävettävän vähäisissä pukimissa ja runsas tukkansa\nmelkein hajallaan. Mutta Hilippa uhkui niin syntisen voimakasta\nterveyttä ja sepä se saikin Britan hiukan sekomaan tehtävissään.\n\nPian hän sentään tointui ensi hetken hämmingistä ja irrottautui\npontevasti, ylen päättäväistä tarmoa osoittaen Hilipan syleilystä.\nHän pujahti korkeaan vuoteeseen ja sinne päästyään hän kasasi\nympärilleen peitteitä ja tyynyjä, aivan kuin linnoitukseksi, lujaksi\nsuojavarustukseksi. Ja Hilippa sai jäädä varustuksen ulkopuolelle, hän\nsai tyytyä istumaan rahilla Britan vuoteen vieressä.\n\nJa tänne hyvään turvaan päästyään Brita muisti, että oikeastaan hänen\npitikin olla suutuksissaan Hilipalle. Hän oli kesän ja syksyn kuluessa\najatellut niin paljon Hilipan asioita, eikä tämä vintiö koko aikana\nantanut vähäisintäkään elonmerkkiä itsestään. Tai oikeastaan oli\nHilippa antanut elonmerkkejä liiaksikin, mutta ei hänelle, Britalle,\nja tämä loukkasi ja haavoitti syvästi Britan sydäntä. Hilippa olisi\nansainnut hyvinkin ankaran rangaistuksen, minkä rangaistuksen hyvänsä,\nkun tuotti ystävilleen niin paljon unettomia öitä.\n\nBritalla oli tänä syksynä ollut muitakin huolia. Hänen äitinsä, Helga\nrouva, oli ruvennut sairastelemaan ja muutenkin oli äiti niin kovin\nonneton, kun isä piti julkeasti yhteyttä milloin minkin naikkosen\nkanssa. Niitä tuli jo heidän kotiinsakin ja Helga rouvan ja Britan ja\nBritan pienempien sisarien piti sietää tätä häpeää ja nöyryytystä.\n\nSiinä oli jo surujen syitä tarpeeksi ja siihen tuli vielä tämä nuoren\nkarjalaisen asia. Isä oli mennyt Kajaaniin ja Brita pelkäsi, että nyt\nisä koetti hyvällä tai pahalla saada tänne Lieksaan rakuunoita, joista\nhän oli jo kokonaisen vuoden yhtenään puhunut ja unelmoinut. Ja sitten\nalkaisi taistelu, säälimätön taistelu, jossa kävisi Pankajärven miesten\nhuonosti. Ja yhtäkaikki välitti nuori karjalainen niin vähän ainoista\nystävistään, antoi näiden murehtia ja kyynelöidä ja kulki itse noin\nsyntisen reippaana ja huolettomana.\n\nOikeastaan oli aivan liikaa, että hän nyt oli avannut ovensa Hilipalle,\nmutta siihenpä saikin lempeys ja hellämielisyys loppua. Lämmitelköön\nnyt Hilippa hetkisen kohmettuneita jäseniään ja sillä aikaa hän\npitää Hilipalle ankaran parannussaarnan, jonka hän silloin kauniina\nkesäyönä jätti pitämättä. Eikä nyt säästettäisikään sanoja, Brita tunsi\nsydämensä niin täydeksi, että Hilipan korvat kyllä kuumenisivat häntä\nkuunnellessa.\n\nSade rapisee ulkona ja myrsky ulvoo ja tohisee nurkissa, mutta\nBritan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä. Ja Brita\non aloittanut puhumisensa, hän on päättänyt ohjata Hilipan oikealle\ntielle, tosin myöhään, mutta Brita arveli, että parempi tehdä\nmyöhäänkin tarmokas yritys Hilipan pelastamiseksi kuin antaa hänen\npäänään joutua tuhoon ja turmioon.\n\nBrita puhuu ja puhuu ja hän osasi nyt jo sovittaa sanansa niin\ntaitavasti, etteivät ne haavoittaneet Hilipan mieltä. Brita oli niin\npaljon mietiskellyt karjalaisrahvaan oloja, kyllä hän osasi niistä nyt\njo puhua paljon paremmin kuin silloin ensi kerran Hilipan tavatessaan.\nSilloin oli Hilippa keskeyttänyt hänet, mutta nyt kuunteli Hilippa\nhänen sanojaan tarkkaavaisena, ylen tarkkaavaisena.\n\nJa vaikka Brita olikin päättänyt pitää Hilipalle ankaran nuhdesaarnan,\nniin taisi kuin taisikin Britan ääneen tulla niin paljon lämpöä,\nettä tuo äänen värinä aivan lumosi Hilipan; hän vallan unohti\nvastaanväittämisen silloinkin, kun ehkä olisi ollut väittämisen syytä.\n\nBrita kuvaili karjalaisrahvaan monia kärsimyksiä Ruotsin vallan\naikana ja todisteli Hilipalle, että karjalaisten omien johtomiesten\nvelvollisuutena olisi ollut puolustaa heikompien kanssaveljiensä\nasiaa. Tietysti Ruotsin valtakunnan lainkin olisi pitänyt suojella\nkarjalaisia, mutta kun lain valvojat paljon useammin polkivat kuin\nsuojelivat karjalaisrahvasta, niin olisi edes tämän rahvaan omien\nparhaimpien miesten pitänyt olla uskollisia omalle heimolleen.\n\nNo, ehkä he luulivat olevansakin uskollisia, mutta he tekivät enemmän\nvahinkoa kuin hyötyä karjalaisten asialle. Vai luuliko Hilippa sen\nkoituvan hyödyksi heimolleen, kun karjalaisten parhaat miehet täällä\nLieksan kylässä ja Pankajärvellä ja muuallakin asettuivat uhkamielisinä\nRuotsin lain ulkopuolelle, aivan kuin se laki ei olisi ollutkaan\nheitä varten? Omaa etuansa tavoitellen he kulkivat salakaupoilla\nja mikäpä oli siitä seurauksena? Pian hän sen sanoi, mikä oli\nseurauksena. Ahneudessaan heikäläiset, ruotsit, tietysti ostivat\nvarsin kärkkäästi karjalaisten kauppaamia, rajantakaisia tavaroita.\nOlipa moni heikäläinen edessäpäin olevinaan karjalaisten ystäväkin,\nmutta takanapäin puhuttiin näistä ystävistä halveksivasti, nimiteltiin\nheitä salasaksoiksi, »ryssän kaupan» kävijöiksi ja miksi lienee\nnimiteltykään. Kohottiko tämä kenties karjalaisten johtomiesten arvoa?\nKyllä Hilipan piti ymmärtää, kohottiko se heidän arvoaan kenenkään\nsilmissä. Isä piti heitä melkein lainsuojattomina ja niin pitivät\nheitä Brahean porvarit ja hyvin monet muutkin tällä pokostalla. Ja sen\nmukaista oli sitten koko karjalaisrahvaan kohtelu; kun johtomiehet\nolivat tuollaisia, halveksittuja, niin mitäpä muistakaan säälimään!\n\nHilippa kuunteli hämmästyneenä Britan sanoja. Ei hän todellakaan\nollut konsanaan ajatellut, että hänen suolamatkansa lisäisivät ympäri\npokostan karjalaisrahvaan kärsimyksiä, mutta niinpä nyt Brita hänelle\ntodisteli.\n\n— Eikö tämä ole arvotonta sinulle? ja harmi värisytti Britan ääntä. —\nOnko sinulla sydäntä lisätä yhtenään toisten huolia ja kärsimyksiä?\nKerran sinä, Hilippa, avasit minun silmäni... muistatko tuon ensi\ntapaamisemme Mafilon vieraspirtissä? Siellä sinä puhuit minulle\nniin leimuavia sanoja meikäläisten tekemistä vääryyksistä ja siitä\nalkaen olen minä näitä asioita mietiskellyt. Enkä minä koskaan tahdo\nkieltää meikäläisten vääryyksiä, vaan olettepa tekin osaltanne niihin\nsyypäitä... sinäkin, Hilippa, olet niihin syypää! Ja sinusta minä\ntahdoin uskoa parempaa! Sinä olet niin väkevä ja uljas, väkevin ja\nuljain mies heimosi keskuudessa ja miten paljon sinä voisitkaan\nhelpottaa karjalaisraukkojen ahdinkotilaa... oman heimosi ahdinkoa!\nMiksi et sitä tee? Miksi et valitse itsellesi arvokkaampaa elämänuraa,\njolla voisit kohota meikäläisten... ruotsien rinnalle?\n\nJa niin innostuu Brita kuvailemaan, miten hän silloin voisi tehdä\npaljon hyvää karjalaisille kanssaveljilleen. Kaikki ruotsit,\nheikäläiset, häntä kunnioittaisivat... yksin isäkin häntä\nkunnioittaisi! Ja silloin hänen sanojaan kuunneltaisiin, kun hän\nnousisi puolustamaan karjalaisten asiaa... moni vääryys jäisi\ntekemättä... moni karjalainen saisi pitää viljelmänsä, joita hänen\nahnas naapurinsa tavoitteli omikseen!\n\nKauan puhui Brita. Hänen hienoja, kalvakoita kasvojaan värjäsi\nkaunis rusoitus, hänen pieni, tarmokas leukansa vavahteli sisäisestä\nkiihtymyksestä ja hänen suuriin silmiinsä oli syttynyt ihmeellinen\nloiste.\n\nHän oli tällä hetkellä unohtanut olevansa Brita Henrikintytär, hän oli\nvain nuori nainen, nainen täynnä palavaa hehkua ja intohimoa, ja hän\nkutoi nyt ensimmäisiä lujia kahleitaan kesyttääkseen miehen, väkevän ja\nyltiöpään miehen, tasoittaakseen tämän miehen askeleet, hillitäkseen\nhänen villin voimansa ja ohjatakseen tätä voimaa oman tahtonsa mukaan.\n\nJa lumottuna kuunteli Hilippa hänen sanojaan, tuo terveyttä uhkuva,\nhuimapää Hilippa. Ei juolahtanut enää Hilipan mieleen vastaan\nväittäminen, ei, hän näki jo tulevaisuutensa uutena, Britan kuvailemana\nja näki jo Britan itsensäkin eroamattomasti tähän tulevaisuuden kuvaan\nkietoutuneena.\n\nSade rapisi ulkona ja tuuli vongahteli nurkissa, mutta sisällä Britan\npienessä neitsytpirtissä oli kodikasta ja lämmintä. Hiiloksen hehku\noli jo sammunut, mutta kynttilät valaisivat huonetta juuri ja juuri\nsen verran, että nuo kaksi nuorta ihmistä näkivät toistensa silmien\nloisteen. Enemmän heidän ei tarvinnut nähdäkään, heidän ääntensä värinä\nkertoi kaiken muun.\n\nTarpeettomia olivat Britan ympärilleen kasaamat varustukset, peitteet\nja tyynyt. Hilippa oli jo siksi paljon kesytetty, että Brita olisi\nvoinut aivan hyvin hajoittaa nuo varustuksensa.\n\nHän ei kuitenkaan sitä tehnyt ennen kuin Hilipan lähtiessä. Hän oli\nluvannut, että Hilippa saisi pian toistamiseen tulla hänen luokseen\nja sitten hän nousi tyynyjensä ja peitteidensä sotkusta ja läksi\nsaattamaan Hilippaa. Hän meni Hilipan mukana pimeään sintsiin asti ja\nsiellä hän äkkiä tarttui Hilipan kaulaan ja painoi Hilipan huulille\npitkän, polttavan suudelman.\n\nHilippa hävisi pimeyteen ja myrskyyn. Mennessään hän horjahteli kuin\njuopunut ja juopunut hän olikin. Britan sanat, Britan äänen lämmin\nvärinä, Britan silmien loiste ja Britan polttava suudelma olivat hänet\njuovuttaneet.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nHerra Henrikki on palannut Kajaanista ja heti hänen kotiuduttuaan\nryhdyttiin kaupunkisaarella outoihin varusteluihin. Kesken pahimpien\nsyksysateiden siellä rakennetaan uusia suojia, tiesi mitä tarkoitusta\nvarten. Rakennetaan kahta taloa kerrassaan ja vielä lisäksi tilavia\nulkosuojia, talleja tai mitä muuta rakennettanee.\n\nHerra Henrikki on kuin muuttunut toiseksi mieheksi, hän on lakannut\närisemästä ja sadattelemasta, tuskin näytti enää muistavankaan\nPankajärven salasaksoja. Hyvätuulisena ja touhukkaana hän kulkee\nvirkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä, valvoo itse rakennustöitä.\n\nJa kaupungin porvarit, nuo herra Henrikin kaartilaiset, ovat kaikki\ninnokkaita apumiehiä. Nuo kitupiikit ja natisijat, jotka tähän saakka\novat tuskin uhranneet ainoatakaan äyriä, ainoatakaan päivätyötä\navustaakseen kaupunkinsa julkisten rakennusten kuntoon panemista,\novat nyt yhtäkkiä muuttuneet ylen avokätisiksi ja avuliaiksi. Omilla\nrahoillaan he ovat palkanneet suuren joukon taitavia salvumiehiä ja\nitse he soutavat tuulessa ja sateessa kaupunkisaarelle rakennushirsiä.\nPorvari Mooses, kuuro porvari Mathias, suolakauppias, ja porvari Iikka,\nhyvän sävyinen hölmö, aivan kilpailevat, kuka saisi noudetuksi useampia\nhirsiä.\n\nItse syökärikin, rätisevä viskaali Pentti on siellä samassa touhussa.\nEi hän välitä veroaprakoidensa kantamisesta, ja kun toiset hänelle\nleikillään muistuttelevat Pankajärven miesten kesällisistä kolttosista,\nniin rätisevä syökäri vain naureskelee.\n\nBrita huomasi kaikesta, että nyt oli vihdoin tulossa rakuunoita,\nja säikähdytti tämä huomio häntä hiukan, mutta eipä hän kuitenkaan\njoutunut neuvottomaksi, ei läheskään neuvottomaksi.\n\nBritakin tekee näet omia varustelujaan. Vähintäin yhtä tarmokkaana\nja toimintahaluisena kuin konsanaan isänsä hän kulkee oman\nneitsytpirttinsä ja asuinrakennuksen väliä. Äitinsä, Helga rouvan\nsairauden vuoksi on Britan pitänyt ottaa emännyys ja tämä antoi hänelle\npaljon työtä ja huolia, eikä Brita kuitenkaan unohda siinä sivussa omia\nasioitaan.\n\nBritan kaunis, hiukan esiin työntyvä leuka aivan vavahtelee tarmoa\nja hänen suurissa, syvänsinisissä silmissään asuu nykyjään yhtenään\ntuo ihmeellinen loiste, joka kykeni lumoamaan hänen neitsytpirttiinsä\njoutuneen Hilipan, väkevän ja yltiöpään karjalaisen. Tuo Britan silmien\nloiste se osoittikin paremmin kuin mikään muu, että Britan vireät aivot\nkypsyttelivät nykyisin suuria suunnitelmia.\n\nNämä suunnitelmat eivät tähdänneet mihinkään sen vähempään kuin rauhan\nja sovun rakentamiseen Pielisen pokostan ruotsien ja karjalaisrahvaan\nvälillä. Brita uskoi itsensä hyvän kaitselmuksen määränneen hänet\ntällaiseksi sovun rakentajaksi, jonkinlaiseksi välittäjäksi isänsä ja\nPankajärven miesten taistelussa. Sitä varten oli kohtalo satuttanut\nHilipan hänen tielleen, sitä varten hänen oli sallittu tutustua nuoreen\nja komeaan karjalaismieheen, uljaimpaan karjalaisheimon edustajaan\ntällä pokostalla. Hänen piti käännyttää ja kasvattaa tämä karjalainen\nuudeksi ihmiseksi, kohottaa hänet kaikessa heikäläisten, ruotsien\nrinnalle.\n\nNiin, epäilemättä hänen piti käännyttää Hilippa ruotsien uskoonkin...\nheikäläisten uskoon. Tämä oli suuri ja ylevä tehtävä ja Brita tiesi\nsiinä onnistuvansa. Kirkkoherra Anders, karjalaisvihollinen, ei ollut\nsaanut käännytetyksi vielä ainoatakaan karjalaissielua, mutta hänpä\nkäännyttäisi parhaimman karjalaisten joukosta. Hän saattaisi häpeään\ntöykeän ja kiihkoilevan papin, hän saattaisi häpeään kaikki ne, jotka\nnäkivät karjalaisissa vain Ruotsin valtakunnan ja sen oikeaoppisen\nkirkon vihollisia.\n\nHänen isänsä valmisteli taistelua ja väkivaltaa, mutta Britan mielestä\noli jo väkivalta riehunut tarpeeksi kauan, jo oli aika laskea aseet\nja suoda karjalaisraukoillekin Ruotsin oikeamielisten lakien turvaama\nrauha. Ja rauha syntyi itsestään, kun Hilippa, karjalaisheimon uljain\nmies, siirtyi heikäläisten leiriin. Hilippa voi helposti taivuttaa\ntoisetkin Pankajärven miehet sovintoon ruotsien kanssa, vieläpä Brahean\nporvarien ja isänkin kanssa. Asia oli niin häikäisevän yksinkertainen,\nettei Brita voinut muuta kuin uskoa kaikkiviisaan kaitselmuksen\nohjanneen hänen askeliaan ja ajatuksiaan.\n\nBrita tapasi nykyisin Hilippaa varsin usein. Syksyn pimeät yöt\nsuojasivat Hilipan käyntejä, reippaana ja terveyttä uhkuen hän\nsaapui milloin pikku veneellä soutaen, milloin muita teitä Britan\nluo, ja myöhään aamuyöhön silloin aina valvottiin Britan kodikkaassa\nneitsytpirtissä. Britan piti puhua Hilipalle niin monista asioista,\naina pyrkivät yöt kesken loppumaan eikä ollut muuta neuvoa kuin\nerotessa piti kutsua Hilippa uudestaan, yhä uudestaan.\n\nHilippa olikin jo paljon muuttunut entisestään. Varsinkin Britan\nluona ollessaan hän oli lauhkea kuin lammas, tuskin vahingossakaan\nenää ilmestyi tuo entinen yltiöpään hymy Hilipan huulille, tuskin\nmilloinkaan enää leimahti Hilipan silmiin tuo entinen, kiihkoisa palo,\njoka oli melkein säikähdyttänyt Britaa. Ei, Hilipan silmien ilme oli\nmuuttunut niin syväksi ja miehekkääksi, siinä oli jotakin uneksivaa,\nmutta näkipä Brita näiden silmien katseessa olevan voimaakin. Sitä\nuhkui ja uhosi Hilipan koko olennostakin, mutta Hilippa osasi nyt jo\nhillitä voimaansa ja Brita ihaili tätä Hilipan kasvavaa tarmoa. Hän oli\nylpeä ja onnellinen, kun oli saanut ohjatakseen tämän voimakkaan miehen.\n\nHilippa oli jo luvannut lopettaa kaupoilla kulkemisen ja ruveta luomaan\nitselleen uutta tulevaisuutta Britan toivon mukaan. Aluksi ryhtyisi\nHilippa rakentamaan itselleen uudistaloa Pankajärven karjalaiskylään.\nHeidän vanha sukutalonsa oli kyllä vauras ja oli siinä vähän\nviljelyksiäkin, mutta Hilippa ei tahtonut käydä näitä viljelyksiä\njakamaan vanhemman Arhippa veljyensä kera. Arhippa sai pitää vanhan\nsukutalon kaikkineen, Hilippa aikoi rakentaa itselleen oman talon ja\nniin oli parempi Britankin mielestä. Se työ sopi Hilipalle, uljaalle\nja väkevälle Hilipalle, Hilippa kyllä kykeni rakentamaan omin käsin\ntalonsa ja koko tulevaisuutensa!\n\nAivan äkkiä ei Hilippa kuitenkaan voinut luopua kaikesta entisestä,\nhänen pitäisi vielä tänä talvena mennä viimeisen kerran Vienan\nmatkalle, Suman markkinoille. Oli monta kauppaveikkoa matkoilla ympäri\nRuotsin Karjalan, ne kotiutuisivat Lieksan markkinoiden aikana ja\ntoisivat kai mukanaan melkoisen määrän metsänviljaa. Lieksan markkinat\nHilippa kyllä lupasi jättää rauhaan, mikäli tämä asia riippui hänen\ntahdostaan, mutta nuo muualta kertyneet metsänviljat hän kuitenkin\nveisi tovereineen myytäväksi.\n\nVaan sepä sitten saisi ollakin hänen viimeinen kauppamatkansa,\nkeväthankien joutuessa hän jo heiluisi omalla pirttirakennuksellaan\nVannilan niemen tyvellä. Sinne oli hän jo katsonut oman uudistalonsa\npaikan, soman paikan kahden veden välisellä korkealla kannaksella,\nsiinä niemen navalla. Siitä oli näköalaa molemmin puolin, Britakin\nihastuisi siihen paikkaan, varmasti ihastuisi!\n\nSen Brita kyllä uskoi, mutta nyt oli hänen puhuttava vielä Hilipalle\nsiitä kaikkein vaikeimmasta asiasta: Hilipan kääntymisestä\nheikäläisten... ruotsien uskoon. Joulu jo läheni, lumet olivat\ntulleet maahan ja kaupunkisaarella rupesivat valmistumaan nuo uudet\nrakennukset, joita oli kahden kuukauden ajan joudutettu niin tulisella\nkiireellä. Silloin Brita ajatteli, ettei hänen sopinut lykätä enää\ntuonnemmaksi tärkeintä askeltaan Hilipan käännytystyössä.\n\nLiekö Hilippakin jo odotellut tämän keskustelun joutumista. Merkillisen\nvakavana ja hiljaisena hän tällä kertaa kuunteli Britan sanoja, ja kun\nBrita oli lopettanut puhumisensa, kesti hyvän aikaa vaitioloa. Vihdoin\nkysyi Hilippa:\n\n— Ja pitäisikö minun mennä itsensä pääpappi Andersin luo pakisemaan\ntästä asiasta?\n\nHän koki tekeytyä vallan rauhalliseksi, koki hiukan naurahtaakin tuota\nkysymystä esittäessään, mutta Britan korva ei voinut erehtyä. Brita\nkuuli tuon kysymyksen tulevan kovin raskaasti, kovin vaikeasti, ja hän\nymmärsi erinomaisen hyvin Hilipan mielen. Tämä oli muutenkin vaikea\nasia Hilipalle, kun piti nousta kaikkia oman heimonsa ennakkoluuloja\nvastaan, ja kaksin kerroin vaikeaksi teki asian, kun kirkkoherra Anders\nkohteli niin kovin tylysti karjalaisrahvasta.\n\nEi, Hilipan oli kai mahdotonta nöyrtyä niin paljon ja Brita kiiruhti\nselittämään, että tuskinpa oli aivan välttämätöntä mennä itsensä\nkirkkoherra Andersin luo. Nurmeksessa oli kappalainen, pastori Lars\nLaurentii, lempeä ja hyväluontoinen mies, jonka ei tiedetty milloinkaan\nerityisesti ahdistelleen karjalaisrahvasta, ja Brita arveli Hilipan\nvoivan mennä yhtä hyvin hänenkin luokseen asiastaan puhumaan.\n\nHilippa lupasi lähteä Lauri papin luo. Hän kyllä ymmärsi, että tämä\naskel oli välttämätön... Britan vuoksi. Ruotsien ankaran lain edessä\nhän ei muuten saisi milloinkaan Britaa omakseen ja Britan voittaminen\noli hänelle pääasia. Hän kysyikin nyt ensimmäisen kerran Britalta\nsuoraan:\n\n— Ja tuletko sitten minun omakseni, armahainen Brita? Tuletko\njulkisesti ja taattosi kiellon uhallakin minun omakseni, kun olen\nkääntynyt ruotsien... teikäläisten uskoon?\n\nJa yhtä mutkattomasti vastasi Brita:\n\n— Tulen, Hilippa, minä tulen sinun omaksesi isäni kiellon uhallakin!\nHeti kun olet muuttanut meidän uskoon, olen valmis tulemaan omaksesi\neikä mikään mahti saa sitten enää väistymään minua sinun rinnaltasi!\n\nHänen suurissa silmissään välkkyi kyyneleitä ja näistä kyynelistä näki\nHilippa, että hän saattoi luottaa Britan sanoihin.\n\nErotessaan he sopivat, että Hilippa kävisi joulunpyhien aikaan Lauri\npapin luona ja saapuisi sitten vielä ennen viimeiselle Vienan matkalle\nlähtöään kertomaan Britalle käynnistään.\n\nHilippa lupasi tulla viimeisen kerran Britan luo Lieksan markkinoiden\naikaan. Muuta asiaa ei hänellä olisikaan markkinoille, mutta siinäpä\nolikin asiaa tarpeeksi, ennen viimeiselle kauppamatkalle lähtöään hänen\npiti kuin pitikin vielä kerran nähdä armahainen Brita.\n\nJa Brita taisi pitää tuota viimeistä tapaamista vähintäin yhtä\ntärkeänä. Hän ei tahtonut jättää käännytystyötään keskeneräiseksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakuunat saapuivat joulunpyhien väliviikolla, kokonainen tusina\narpisia, monessa lemmon leikissä karaistuneita palkkasotureja. Heidän\njohtajanaan oli nuori kreivillinen luutnantti Marcus Jöraninpoika ja\naliupseerina vanha kersantti Pietari Keihäs, joka oli jo syksyllä ollut\näkseeraamassa herra Henrikin kaartilaisia.\n\nMiehistö majoitettiin kaupunkisaarelle hätäisesti kyhättyihin suojiin,\nluutnantti Marcus sai toistaiseksi asettua asumaan herra Henrikin\nvirkataloon.\n\nHerra Henrikin unelma oli siis vihdoin toteutunut, hänellä oli nyt\nrakuunoita, tusina jylseitä ja arpisia sotureja. Niillä sopi ryhtyä\ntiukkaan otteluun salasaksojen nujertamiseksi, pormestarin viitta oli\nsiirtynyt jo miltei käden ulottuville.\n\n108\n\n109\n\nNo, tuo kreivillinen luutnantti näytti kyllä hiukan liian lempeältä,\nnaisten sankarilta, vaan osasipa herra Henrikki itsekin tarpeen tullen\nkomentaa rakuunoita. Ja kenties hän osasi järjestää asiat niin, että\nsaisi nuoren luutnantti Marcuksenkin pysyväisesti komentoonsa. Kenties!\nHän antoi nyt kreivillisen luutnantin asua heillä ja katsella tuota\nBritaa. Brita oli kuin olikin hiton soma katseltavaksi, sepähän ihme,\nettei luutnantti Marcus joutuisi pian hänen komentoonsa!\n\nToistaiseksi oli pääasia, että rakuunat olivat nyt saapuneet.\nToivorikkaana odottelee herra Henrikki heti uuden vuoden alussa\njoutuvia markkinoita. Hän on jälleen kutsunut Kajaanin porvareja\nmarkkinoille ja luvannut heille tällä kertaa hyvän riistasaaliin, niin\nmainion, että heidän entisetkin tappionsa tulisivat runsaalla mitalla\nkorvatuiksi.\n\nMarkkinat joutuivat ja Kajaanin porvarit noudattivat kutsua, saapuivat\nsuurella joukolla tavoittamaan halpaa metsänviljaa, mutta jälleen\ntuli pettymys. Riistamarkkinat jäivät mitättömän vähäisiksi. Mikä lie\nollutkin syynä, karjalaisia salasaksoja ei näkynyt ei kuulunut, mutta\npoissa pysyivät turkistavarain kauppaajatkin markkinatorilta. Näytti\nsiltä kuin olisivat ne veitikat odotelleet joitakin uusia ostajia ja\npiiloitelleet metsännahkoja majapaikoissaan.\n\nHerra Henrikki ei kuitenkaan vielä menettänyt toivoaan. Hän uskoi,\nettä toisena markkinapäivänä ilmestyisi kätkössä oleva metsänvilja\nnäkyville. Tällä toivolla hän lohdutteli ääneensä nurisevia Kajaanin\nporvareja ja ryhtyi samalla varokeinoihin, jotta karjalaisveijarit\neivät pääsisi vain mitenkään sotkemaan markkinoiden kulkua. Hän\nuskoi karjalaistenkin yrittävän toisena markkinapäivänä tai kenties\nyrittäisivät jo yön aikana ja sepä oli nyt estettävä.\n\nEnsimmäisen markkinapäivän iltana, pimeän jouduttua, komennettiin\nrakuunat pieninä kahden ja kolmen miehen kokoisina ryhminä liikkeelle.\nJa niin miehitettiin Lieksan karjalaiskylässä kaikki ne talot, joiden\ntiedettiin vanhastaan olevan Pankajärven salasaksojen ja näiden apurien\ntyyssijoja.\n\nKaikkein vankin vartiojoukko asetettiin herra Henrikin virkatalon\nnaapurina olevaan Mafilo Vaakanaisen taloon ja tälle vartiostolle\nannettiin tiukka määräys, että kaikki yön aikana taloon ilmestyvät\nvieraat oli vangittava ja jos yrittäisivät livistää karkuun, sai heidät\narvelematta ampua!\n\nHerra Henrikki oli juonensa onnistumisesta niin varma, että hän\ntarjosi iltasella käräjäherroille ja talossaan majailevalle luutnantti\nMarcukselle höyryäviä punssimaljoja. Britan piti olla punssia\nkeittämässä ja tarjoilua hoitamassa. Isäntä itse tyhjensi maljan\ntoisensa jälkeen ja pauhasi vierailleen:\n\n— Juokaa, miehet, rohkeasti, huomisaamuna on ainakin yksi kettu\nsatimessa!\n\n— Kukapa tuo rohkea kettu olisi? utelee luutnantti Marcus epäilevästi.\n\n— Kukapa muu kuin nuori Hilippa Vanninen, Pankajärven suurin salasaksa!\njulistaa herra Henrikki varmana.\n\nHahhahhaa! Kyllä hän tunsi aivan tarpeeksi tuon veijarin kolttosia.\nJo monasti ennenkin oli tuo lurjus osoittanut suorastaan uhkamielistä\nrohkeutta ja saatiin olla vallan vakuutettuja, että hän tänäkin yönä\nilmestyisi esille!\n\nNäin rehentelee herra Henrikki punssin kiihoittamana. Hän antaa kutsua\nMafilon taloon piiloitettujen rakuunain johtajan, vanhan kersantti\nPietarin pitohuoneeseen ja kaataa tälle omakätisesti täpötäyden maljan\nhöyryävää punssia.\n\n— Maista tuosta rohkaisua saadaksesi! mylvii hän innoissaan. —\nJa muistakin varoa, että elävänä on se kettu pyydystettävä...\nmikäli mahdollista, elävänä, jotta tämä laamanni saa hänet tuomita\nlämpimiltään kaakinpuuhun raippoja saamaan! Mutta jos pääsee käsistänne\nkarkuun livahtamaan, niin ampukaa! Ampukaa arvelematta ja hyvin\ntähdäten!\n\nKersantti Pietari lupasi kyllä hyvin hoitaa tehtävänsä.\n\n— Perhanan pojat, ei juoksentele tämän yön jälkeen se lemmon\nsalasaksa! pauhasi hän mahtavia viiksiään väännellen. — Kun lähetämme\nsiihen veijariin puoli tusinaa musketin kuulia, niin jo lopettaa\njuoksemisensa, lopettaa lempo vieköön!\n\nHän oikeni juhlalliseen kunniantekoasentoon ja koikkelehti sitten\ntiehensä suuria kannussaappaitaan kolistellen.\n\nHerra Henrikin katse seuraa miehen menoa, hänen veristävät silmänsä\nvälähtävät niin kuin saalista vainuavan ahman silmät. Hän kaataa\npikimustaan partaansa höyryävää punssia ja nauraa röhisee raakaa\nnauruaan.\n\nLaamanni Johannes Curnovius sivelee sileäksi ajeltua naamaansa ja\nmietiskelee, mitenkä hän voisi vielä lykätä seuraaviin käräjiin herra\nHenrikin pormestariksi nimittämisen. Rakuunat ja laajat valtuudet\ntaistellakseen salasaksoja vastaan oli tuo peto saanut, melkein\nliian laajat valtuudet, mutta eikö hän keksisi vielä veruketta tuon\nnimityksen lykkäämiseen.\n\nLaiha ja kuivettunut viskaali Pentti rätisee kuin palava katajapehko.\nAhkerasti hänkin hörppii punssia, mutta siitä vain rätinä yltyy ja\nkiihtyy. Merkillinen katajapehko, kun ei sammunut sammuttamallakaan,\näityi vain rätisemään!\n\nNuori luutnantti Marcus juo kaikkein varovammin. Hänen kauniit, kosteat\nsilmänsä seuraavat hiljaisella osanotolla Brita neidon liikkeitä.\nHänestä näytti Brita tänä iltana sairaalta, kovin sairaalta, mutta\ntuo julma isä ei armahtanut tytärtään. Olisi saanut jo laskea Britan\nlepäämään, jo tässä oli tarpeeksi pidetty juominkia!\n\nMutta vielä piti Britan tuoda suuri kannullinen höyryävää\npunssia. Vasta tämän jälkeen hän sai isältään luvan lähteä omaan\nneitsytpirttiinsä. Nuori luutnantti yritti häntä saattamaan, mutta\nhätäisesti, melkein pelästyneenä torjui Brita hänen ystävällisen\ntarjouksensa ja pujahti nopeasti ulos huoneesta.\n\nBritan hermot olivat tänä iltana joutuneet ankaralle koetukselle.\nTuo Hilipan pään menoksi viritetty salajuoni ja isänsä lakkaamaton\nkerskailu olivat kiduttaneet häntä siihen määrään, että Brita\ntunsi itsensä aivan uupuneeksi mennessään pihamaan ylitse omaan\nneitsytpirttiinsä.\n\nBritalla oli todella huolen syytä, sillä hänkin uskoi melkein varmasti\nHilipan yrittävän tänä yönä luoksensa. Olihan Hilippa luvannut tulla\nmarkkinoiden aikaan ja huomenna oli viimeinen markkinapäivä. Tänä yönä\npitäisi siis Hilipan tulla... tänä yönä! Ja Brita tiesi yhtä hyvin kuin\nisänsäkin, ettei Hilippa antaisi niinkään vaarojen säikyttää itseään.\nHilippa yrittäisi... varmasti yrittäisi ja joutuisi isän virittämään\nansaan... tulisi ammutuksi, sillä elävänä eivät saisi Hilippaa käsiinsä!\n\nBrita oli oman pirttinsä puolelle joutuessaan niin järkytetty, että\nsulki sintsin oven tiukasti hakaan. Vasta pimeään pirttiin jouduttuaan\nhän muisti, että ovihan piti jättää avoimeksi... Hilipan varalta,\nvaikka toivotonta olikin Hilipan odottelu! Voi miten varomaton hän oli\nollutkin, kun kutsui Hilipan vielä luokseen... suoraan kuoleman kitaan!\n\nPimeässä liikkuessaan ei Brita huomannutkaan, että joku seisoi hänen\nvieressään. Nyt hänet kopattiin ilmaan, Britan huulilta yritti päästä\nsäikähdyksen huudahdus, mutta onneksi Hilippa oli nopea... sulki\nhänen huulensa tulisella ja pitkällä suudelmalla, niin pitkällä, että\nhervottomaksi mennyt Brita ennätti jo hiukan rauhoittua, ennen kuin sai\ntilaisuuden hengähtää.\n\nJa nyt istuivat he jälleen Britan kodikkaassa neitsytpirtissä ja Brita\nitki ja nauroi kuvatessaan Hilipalle tämäniltaista pelkoaan. Ja mitenkä\nihmeessä Hilippa oli päässytkin tänne elävänä ja terveenä?\n\nHilippa nauroi huolettomasti.\n\n— Mitäpä tuossa paljon kertomista! Joen jäätä hiihtelin tuonne saunan\nnurkalle ja siitä kävelin tänne pirttiin. Tiesin vallan hyvin Mafilon\ntalon olevan vartioidun, ka tiesin senkin, että tämä talo on ilman\nvartijoita. Ketäpä salasaksaa tänne vuotettaisiin... herra Henrikin\nvirkataloon!\n\nSiinä oli koko hänen seikkailunsa, vallan vaaraton ja terveellinen\nhiihtomatka. Mitäpä armaan Britan tarvitsi ruveta pelkäämään hänen\nvuokseen!\n\nJa edelleen kertoi Hilippa, että hän oli täältä sintsin ovelta\nkatsellut, miten Brita kantoi tuolla hyvin valaistussa virkahuoneessa\nherroille punssikeitosta. Oli nähnyt senkin, kun Britan isä tarjosi\nhöyryävän punssimaljan sille hölmölle aliupseerille ja tämä sitten\nläksi viiksiään väännellen koikkelehtimaan vartiopaikalleen. Kaiken oli\nhän saanut nähdä ikäväkseen asti odotellessaan Britan vapautumista!\n\nHilippa oli reippaalla mielellä. Melkein samaan hengenvetoon hän alkoi\nkertoa käynnistään Lauri papin luonakin. Brita sai olla rauhallinen,\nhän oli tehnyt neuvon mukaan, oli esittänyt asiansa varsin taitavasti\nja Lauri pappi oli tullut ylen iloiseksi hänen aiheestaan. Oikein oli\nsiunannut hänet ja antanut hänelle kirjojakin!\n\nVallaton veitikka silmissään kaivoi Hilippa poveltaan ABC-kirjan ja\nLutheruksen suuren katekismuksen, kaksi uudenuutukaista kirjaa, jotka\nhän oli saanut Lauri papilta.\n\n— Kas nämä sain muistoksi käynnistäni! nauroi hän ojentaessaan kirjat\nBritan nähtäväksi. — Sinä, Brita armaani, saat sitten opettaa minulle\nniiden koukeroisia puustaveja!\n\nBrita lupasi kyllä huolehtia Hilipan opettamisesta. Kovin paljon ei\nvaadittukaan ensi hätään, sillä eipä moni ruotsikaan vielä taitanut\nedes ABC-kirjan puustaveja, vaikka kirkkoherra Anders olikin niin\nkopeata miestä laumansa puolesta. Mokoma lauma, kyllä Hilippa pian\npääsisi sen tasalle, mutta hänen piti kohotakin korkeammalle... paljon\nkorkeammalle!\n\nBrita ei sanonut, miten korkealle hän toivoi Hilipan kohoavan, mutta\nhänen loistavat silmänsä kyllä kavalsivat monta kunnianhimoista unelmaa.\n\nMutta äkkiä näytti Hilippa muistavan jonkin asian. Hän pakisi\npehmeästi, ylen pehmeästi, mutta vakavasti:\n\n— Tiedätkö, Brita, minkä vuoksi tuo nuori luutnantti on otettu teille\nasumaan ja elämään... minkä vuoksi?\n\nBrita katsoi häneen kummissaan: Ei, sitä hän ei tiennyt ja liekö tuossa\nollutkaan mitään sen suurempaa salaisuutta... kaupunkisaarella ei kai\nollut luutnantti Marcukselle sopivata asuntoa.\n\nHilippa pudisti päätään: Olipas, kaupunkisaarella oli asunto... toinen\nniistä uusista rakennuksista oli varattu rakuunain päällikön asunnoksi,\nvaan se oli nyt tyhjänä! Kyllä hän tiesi nämä asiat, vaikkapa häntä ei\nnähtykään täällä päiväiseen aikaan. Ja tiesi hän senkin, minkä vuoksi\nnuori kreivillinen luutnantti asui herra Henrikin virkatalossa.\n\n— Taattosi mielii naittaa sinut tuolle miehelle! — Hilipan ääni oli\nedelleen pehmeä, mutta hänen silmissään välähti. — Niin, armas Brita,\nhän aikoo naittaa teidät... kenties jo tänä talvena... ennen kuin minä\nsaan pirttini valmiiksi! Ja kyennetkö sinä, armas Brita ... kyennetkö\nsinä vastustamaan taattosi aikeita?\n\nPelästyneenä, melkein kauhistuen tuijotti Brita Hilippaan. Hän huomasi\nnyt vasta, miten oikeassa Hilippa oli, miten tarkoin Hilippa oli\nvainunnut hänen isänsä aikeet. Ei ollut varmaan sattuma, että nuori\nkreivillinen luutnantti oli otettu heille asumaan... siinä oli kuin\nolikin ansa... ansa hänelle!\n\nMutta hänpä aikoi repiä tuon ansan siekaleiksi, jo etukäteen hän tekisi\ntyhjäksi isänsä ovelat aikeet! Häntä ei naitettaisi kreivilliselle\nluutnantille, sillä hän tahtoi kuulua toiselle miehelle, hän tahtoi\nkuulua Hilipalle!\n\nJa Hilippa oli jo tehnyt hänen vuokseen suuren uhrauksen...\nmontakin suurta uhrausta oli Hilippa jo tehnyt! Hilippa oli valmis\nluopumaan kaikesta entisestä... omasta uskonnostaankin oli Hilippa\nvalmis luopumaan hänen vuokseen! Ja hänkö nyt lähettäisi Hilipan\nepävarmuuteen... kiduttavaan, raatelevaan epävarmuuteen pitkäksi\naikaa... kenties kevääseen asti! Ei, hänen piti myös tehdä uhrauksensa\nja antaa varmuus Hilipalle... täydellinen varmuus, että hän kuuluisi\nyksistään Hilipalle... ei kenellekään toiselle!\n\nNeitseellinen häveliäisyyden puna väräjöi Britan poskilla ja kyyneleitä\nkohosi hänen silmiinsä. Suuria, kimmeltäviä kyyneleitä näkyi hänen\nsilmissään ja niitä vieri hänen poskilleenko, kun hän ojensi vapisevat\nkätensä Hilippaa kohden, tarttui Hilipan kaulaan ja veti hänet\npuoleensa, sopersi hänen korvaansa palavia, kiihkeitä sanoja.\n\nHilippa kyllä heti käsitti Britan ajatuksen, mutta hän epäröi eikä\ntahtonut ottaa vastaan Britan uhrausta. Tuo huimapää karjalainen,\njoka oli huolettomasti nauraen antautunut Britan vuoksi niin moniin\nvaaroihin, uhmannut kaikkia päänsä menoksi viritettyjä ansoja ja\npyydyksiä, tuo rohkea mies epäröi nyt... oli valmis lähtemään\nepävarmuuteen ja jättämään Britan koskemattomaksi. Hän suuteli kuiviksi\nBritan silmiin kohonneet kyynelet, tyynnytteli häntä ja kuiskutteli\npehmeästi:\n\n— Brita, armas Brita, lieneekö se tarpeen! Joutavaa taisin pakista...\nsäikytellä sinua... tokko lie mitään vaaraa! Ja pyhänä pidän sinua,\narmas Brita, pyhänä pidän... odotan mielelläni aikamme joutumista!\n\nMutta Brita pyyteli yhä kiihkeämmin, yhä palavammin.\n\n— Ei, minä en lähetä sinua epävarmuuteen! Minä tahdon myös tehdä oman\nuhraukseni... tahdon sen tehdä viipymättä! Sinun pitää olla minusta\nvarma... aivan varma, kun lähdet niin kauas luotani!\n\nNäin hän pyyteli ja vihdoin taipui Hilippa. Hän puristi Britan\nsyleilyynsä, nosti hänet voimakkain käsivarsin vuoteeseen. Sitten hän\nsammutti kynttilät...\n\nAamun valkenemisen edellä on yön pimeys sakeimmillaan. Vasta silloin\nlähti Hilippa Britan luota. Brita saatteli Hilippaa sintsiin asti,\nsiellä hän viimeisen kerran puristautui Hilipan kaulaan ja viimeisen\nkerran suuteli Hilippa hänen kyyneleisiä silmiään. Niin he erosivat ja\nBrita palasi takaisin pirttiinsä.\n\nHän tunsi itsensä väsyneeksi ja heittäytyi vielä hetkiseksi pehmeään\nvuoteeseensa. Yhä kohosi hänen silmiinsä kyyneleitä, polttavia\nkyyneleitä, mutta ne tuntuivat tekevän hänelle kumman hyvää. Hän\nhymyili raukeata hymyä kyyneltensä läpi ja naurahteli isänsä ovelille\naikeille.\n\nNyt ei Brita niitä aikeita enää pelännyt... luutnantti Marcus ei enää\nhänestä huolisi!\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKun Hilippa tovereineen hankkiutui lähtemään Vienan matkalle, alkoi\nPankajärven salolle ilmestyä Pielisen ympäristön talonpoikia, jotka\nolivat jättäneet myymättä metsännahkansa Lieksan markkinoilla. He\nhiihtelivät nyt niitä kauppaamaan Pankajärvelle asti eikä auttanut muu\nkuin ryhtyä ostamaan tätä myöhästynyttä riistasaalista ja lykätä lähtöä\npäivästä toiseen.\n\nHilippaa harmitti tämä viivykki, mutta toiset matkalle hankkiutujat\nolivat mielissään. Kovin pieniksi olisivatkin riistakuormat jääneet,\nkun oli pysytty poissa Lieksan markkinoilta, mutta nyt tuli tavaraa\nlisää. Ensin tuli vain yksityisiä hiihtäjiä riistakontit selässään,\nmutta pian alkoi suoltua miehiä oikein jononaan, kellä kontti\npullollaan, kellä oikein ahkio täpötäynnä kallista metsänviljaa.\nTulijat kehuskelivat, että mieluummin he hiihtelivät tämän lisämatkan\nkuin rupesivat Lieksan markkinoilla rikastuttamaan Kajaanin porvareja,\nmokomia kamasaksoja.\n\nJa tuttupa olikin tämä tie useimmille vanhastaan. Takavuosina, kun ei\nollut Lieksan kaupunkia, oli Pankajärvellä pidetty Vienan matkalle\nlähdön edellä oikein pieniä riistamarkkinoita; viikkomääriä oli\nodoteltu myöhästyneitä metsänviljan tuojia ja Kauro Vannisen vankassa\ntalossa oli ollut niinä aikoina yhtenäinen väen kuhina.\n\nNyt veresteltiin jälleen näitä vanhoja muistoja, hiihdeltiin\njälleen Pankajärven salolle kauppatuttaviaan tapaamaan ja reipas\nmieliala sai vallan sekä myyjissä että ostajissa. Vanha ja ovela\nJehki Mauronen hykerteli käsiään laskiessaan oravakiihtelyksiä ja\npehmeitä, silkinhienoja saukonnahkoja. Hänen pienet, vilkkaat silmänsä\noikein kiiluivat, kenties hiukan ahneuttakin, mutta enemmän pelkkää\nkauppahimoa. Tämä oli hänen luontaista ammattiaan ja Jehki vaari\nrakasti ammattiaan kiihkeästi, intohimoisesti.\n\nKauro vanhus ei paljon puuttunut enää kaupantekoon, mutta eipä monesti\npuuttunut siihen Hilippakaan. Levottomana hän käveli kotitalonsa\npihamaalla, pysähtyi joskus ohimennen vaihtamaan pari sanaa tuttavien\nkanssa, mutta seuraavassa tuokiossa jo unohti pakinansa ja lähti\ntarkastamaan omaa riistakuormaansa, joka hänellä oli ollut jo monta\npäivää täysin matkavalmiina. Toisinaan hän unohtui tähyilemään\nPankajärven selällekin, eivätkö sieltä jo uudet tulokkaat vihdoinkin\nloppuisi, eikö tästä jo vähitellen päästäisi taipaleelle.\n\nHilipan mielestä oli tämä kauppatouhu nyt niin merkityksetöntä\nja joutavaa, kerrassaan tympäisevää. Kun hän muisteli viimeistä\nkäyntiään Britan luona, niin kaikki muu kutistui sen rinnalla niin\nvähäpätöiseksi, Hilipasta tuntui miltei rikokselta omistaa enää\nainoatakaan ajatusta muille kuin Britalle ja heidän yhteiselle\ntulevaisuudelleen.\n\nHän oli jo käynyt ennen näitä markkinavalmistuksia kaatamassa uuden\npirttinsä paikalle pienoisen kasan rakennushirsiä ja hän oli jo\npuolittain vihjannut taatolleenkin, että sinne niemen tyvelle hän\naikoi ruveta rakentamaan itselleen omaa taloa. Enimmän sentään hän oli\npuhunut asiasta Arhippa veljelleen, vakavalle ja tasaiselle Arhipalle,\nja ilomielin oli Arhippa luvannut tulla hänen avukseen pirttiä\nrakentamaan.\n\nSitä myöten oli siis kaikki valmista, mutta nyt tuli väliin tämä\nkirottu viivykki. Hilipasta tuntui kuin olisi hän varastanut Britalta\nkalliita päiviä, ylen kalliita päiviä ja kokonaisia viikkokausia näihin\njoutaviin askarteluihin. Brita ei näistä pitänyt ja siinä oli tarpeeksi\ntekemään nämä puuhat vastenmielisiksi Hilipalle itselleenkin, ylen\nvastenmielisiksi.\n\nEi sentään Hilipankaan mieleen juolahtanut, että näistä Pankajärvelle\nsiirtyneistä riistamarkkinoista saattaisi vierähtää viesti Lieksaan\nasti ja joutua siellä herra Henrikin ja syökärinkin kuuluviin. Kenties\nhän olisi muistanut tämänkin vaaran, jollei armahainen Brita olisi\nanastanut niin tarkoin kaikkia hänen ajatuksiaan.\n\nVaara oli kuitenkin väijymässä. Muutamana päivänä hiihteli Vie'in\nsalolta päin tuovaa metsätietä yksinäinen mies, joka oli niin kuin\nmuutkin tulijat kiskovinaan raskasta riista-ahkiota perässään. Mitään\nriistaa ei tuossa ahkiossa kuitenkaan ollut, siinä oli vain sammalta ja\nmuuta joutavaa törkyä rekipeitteen alle kätkettynä.\n\nTämä outo »metsänviljan» kauppaaja ei mielellään yhtynyt toisten\njoukkoon, vaan pysytteli erillään ja jouduttuaan lähelle Pankajärven\nkylää hän pujahti tieltä metsään ja lähti hiihtää sujuttamaan Simana\nVannisen kotiniemen tyvelle päin, jossa oli autioksi jätetty ruotsien\nuudistalo.\n\nHiihtäjä olikin tämän uudispaikan entinen isäntä Markus Lehikoinen,\nliukas ja kavalakatseinen ruotsi. Omia aikojaan hän oli lähtenyt tälle\nvakoilumatkalle, kun huomasi Viensuun kylän kautta kulkevan niin paljon\nahkiota vetäviä suksimiehiä Pankajärven salolle. Omia aikojaan hän oli\nlähtenyt ja jopa hän nyt huomasikin tulevan vaivannäkönsä runsaasti\npalkituiksi.\n\nKokonaisen päivän liukas ruotsi viipyi autiotalonsa vaiheilla ja\ntähyili sieltä Vannilan niemelle suuntautuvaa liikennettä. Yönsä\nhän vietti läheisessä korvessa nuotion äärellä ja palasi vielä\nseuraavanakin päivänä tähyilemään.\n\nJa hänen viekkaisiin silmiinsä syttyi ilkeä, vahingonilon loiste.\nPeijakas, jopa hän sattuikin tekemään löytösen... keksimään\nmarkkinapaikan! Ja herra Henrikki ja viskaali Pentti eivät kai\ntietäneet tästä mitään! Vaan jospa mentäisiin heille valaisemaan\nasiaa... näitä karjalaisveijarien puuhia!\n\nPaluumatkalle lähtiessään jätti vakoilija »riista-ahkionsa» korpeen.\nKätki sen visusti kuusen juurelle ja merkitsi paikan muistiinsa. Ja\nniin läksi hän hiihtää sujuttamaan suoraan Lieksan kylää kohden.\n\nSeuraavana aamuna lähtivät vihdoin Pankajärven miehetkin Vienan\nmatkalleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuman markkinoilla oli liikkeessä outoja huhuja. Niitä kuiskuteltiin\nsekä Venäjän puolen että Vienjan miestenkin majailupaikoissa, vieläpä\nmarkkinatorillakin. Uudesta, pian alkavasta vainon ajasta puhuttiin,\nMoskovan tsaarin salaisista sotavarusteluista Ruotsin kopeata Kaarle\nkuningasta vastaan. Joku tiesi jo Solokoin monasterissakin tehtävän\nvarusteluja, toinen kuiskaili Pankajärven miehille, että pian päättyisi\nnyt ruotsien mahtailu ja sorto Pielisen pokostalla ja koko Käkisalmen\nKarjalassa.\n\nHilippakin kuuli näitä kuiskutteluja markkinapaikalla liikuskellessaan,\nmutta ei hän niistä välittänyt tuon enempää. Viime vuosina oli höpisty\nniin usein uudesta vainon ajasta, kostosodan aloittamisesta ruotseja\nvastaan ja perättömiksi olivat nuo huhut joka kerran osoittautuneet.\n\nSitä paitsi Hilipalla oli nyt muuta, paljon tärkeämpää miettimistä,\nmitä hän piittasi mokomista kulkupuheista. Hänen ainoa ajatuksensa oli\njouduttautua mahdollisimman pian kotimatkalle, jotta pääsisi vihdoinkin\nrakentamaan omaa pirttiään. Hän oli jo varastanut monta ylen kallista\nviikkoa armahaiselta Britaltaan, jo oli lopultakin aika käydä lujin\nkourin käsiksi heidän uuden tulevaisuutensa rakennustyöhön, ja silloin\nsaivat nämä muut huolet ja kauppamatkat painua ikipäiviksi unholaan!\n\nMarkkinoiden päättyessä järjesti Hilipan majapaikan isäntä Mikiforo\nSerni kotipuolensa kauppaveikoille iloiset pidot. Vieraspirtti oli\njo päivällä, miesten kulkiessa lähtöostoksillaan, siistitty somaksi\nja puhtaaksi ja illan jouduttua sinne kannettiin suuri kannullinen\ntoisensa jälkeen vaahtoavaa olutta ja monenlaista syötävää. Ukko\nMikiforo itse ilmaantui vieraidensa joukkoon, hyvinvointia hyllyvä\nDoarie emäntä ja hänen Okahvi tyttärensä huolehtivat kestityksestä.\n\nEi ollut vaikea huomata, että tämä juhla oli aiottu etupäässä Hilipan\nkunniaksi. Ovela Mikiforo ja hänen ehtoisa emäntänsä olivat nähtävästi\npäässeet lopulliseen yksimielisyyteen, että he houkuttelevat ja\nkahlehtivat nuoren Hilippa Vannisen kotivävykseen. Heidän Okahvi\ntyttärensä, ainokainen lapsensa, oli ylen soma ja sorea neito, uljaan\nbrihan veroinen, ja mistäpä he olisivat löytäneet miehen uljaamman kuin\noli nuori Hilippa. Piti vain antaa Hilipalle vihjaus, sopiva rohkaisu,\njotta Hilipan kesytön luonto alkaisi taipua Okahvin puoleen!\n\nOkahvi, muulloin reipas ja kerkeämielinen karjalaisneito, on nyt niin\nkumman ujosteleva ja arka vieraita kestitessään. Kuumina karkeloivat\nveret hänen poskillaan, välistä näyttivät ne pyrkivän aivan läpi hienon\nhipiän tipahtelemaan, varsinkin silloin, kun Okahvin katse sattumalta\nkohtasi Hilipan miehekkään ja syvän katseen. Tuohon katseeseen oli nyt\ntullut niin kumma tenho, että aivan pani vavahtelemaan Okahvi neidon.\n\nItse ukko Mikiforo on parhaimmalla tuulellaan. Hän pakinoi Huoruutensa\npäivistä, kun he Hilipan taaton kera kulkivat ensimmäisillä\nkauppamatkoillaan. Huolettomia brihoja olivat he silloin kumpainenkin,\nyhtä huolettomia kuin Hilippa oli nykyjään. Ja näinpä olivat\nnyt heidän kohtalonsa muovautuneet, Hilipan taatto eleli siellä\nvanhalla kotipuolella ja hän eleli täällä kaukana Sumassa, Karjalan\nkaukaisimmalla äärellä. Tuo hänen Doarie emäntänsä se oli hänen tiensä\ntänne vetäissyt, niin pani tekemään kumman polvekkeen, mutta eipä hänen\nhuolinut katua kauppojaan!\n\nUkko nauraa hihittää, niin että hänen pienet tihrusilmänsä kostuvat.\nHän kuivailee niitä ja sopottaa sitten muutamia sanoja Doarie emäntänsä\nkorvaan. Ja hetken perästä kannetaan pitopöytään muutamia pulloja\nharvinaista ulkomaan viiniä, jota Mikiforo on kesällä ostanut Suman\nsatamassa käyneiltä Hollannin laivureilta. Harvoin näitä kalliita\njuomia tarjottiin säästäväisen Suman kauppamiehen pitopöydässä, mutta\nnyt on Mikiforo vanhus heittänyt syrjään kitsastelun ja kehoittelee\nvieraitaan maistelemaan hiottuihin laseihin kaadettua juomaa.\n\n— Ka maistahan sinäkin, Jehki ystäväni, maistahan kerran tätä\nihmeellistä ulkomaan juotavaa! pakisee hän silmiään räpytellen. —\nJa sinä Hilippa, rakkaimman ystäväni uljas poika, anna maistua ukko\nMikiforon kestityksen! Ka, Okahvi tyttäreni, kullannuppuseni, kaadahan\ntäydempään tämän Hilipan lasi. Mitäpä tyhjästä aikamiehen maistella!\n\nOkahvi ryhtyy täyttämään Hilipan lasia ja siinä hänen kätensä vavahtaa,\nniin että meni muutama pisara yli reunojenkin. Mutta Mikiforo vain\npakisee nauraen, että nyt se oli niinkuin pitikin olla aikamiehen lasin!\n\nHilipan yritti hetkiseksi vallata entinen huimapäisyytensä. Lasia\nhuulilleen kohottaessaan hän nauraen ilmoitti, että tämä se taisi\nollakin hänen erojaisjuhlansa, viimeinen Vienan matkansa. Mutta kun\nukko Mikiforo näkyi käsittävän hänen sanansa pelkäksi pilapuheeksi, ei\nHilippa ruvennut sen pitemmälle pakisemaan erojaisistaan.\n\nHänen tuli kuin tulikin hiukan sääli soreata Okahvi neitoa. Mitäpä\nsuotta pahoittamaan Okahvin ja hänen taattonsa mieltä, tottapa\naikanaan saisivat tietää, että olivat kuin olivatkin pitäneet hänelle\nerojaiskestejä!\n\nVähän myöhemmin sopuisa juhla kuitenkin häiriytyi toisella tavalla.\nHuoneeseen ilmestyi kaksi kutsumatonta vierasta, jotka näkyivät olevan\nukko Mikiforon vanhoja tuttavia. Toinen tulijoista oli Solokoin\nmonasterin munkkiveljiä, toinen rotevakasvuinen maallikko, kooltaan\nhyvinkin Hilipan pituinen ja muutenkin oli miehessä paljon Hilippaa\nmuistuttavaa. Sama huoleton reippaus käytöksessä, sama ylimielinen\nvälähdys katseessa, mutta tämän lisäksi oli miehen näössä jotakin ylen\nväkivaltaista, melkein eläimellistä, jota Hilipassa ei ollut.\n\nNähdessään runsasantimisen pitopöydän remahti tämä häikäilemätön\ntulokas kovaääniseen nauruun ja pakisi tuttavallisesti:\n\n— Ka parahiksi jouduimme pitopöytään! Ja kun me kuljemme, kuljemme\nmajapaikasta toiseen eikä tarjota kurkun kostukkeeksi mitään muuta\nkuin pelkkää olutta, vetistä latkua. Jopas nyt jouduimme paremmille\njuotaville, jo vilahti näkyviin oikea ulkomaan viini!\n\nUkko Mikiforo kehoitti uusia tulokkaita istumaan samaan pöytään. Hiukan\nkursaillen ja moneen kertaan silmänsä ristien noudatti luostariveli\nkehoitusta, mutta häikäilemätön maallikko ei kursaillut liikoja,\nrehevästi hän työntyi pöytään vastapäätä Hilippaa ja otti melkein\ntempaisten Okahvin täyttämän lasin kumoten sen kurkkuunsa yhdellä\nheitolla.\n\n— Ääh, jopa olikin oikeata maisteltavaa! ja irvistäen mielihyvästä hän\ntaputti häikäilemättä Okahvia poskelle kiitellen ja kehuen meluisasti\ntämän soreata muotoa.\n\nOkahvi häpesi mokomaa häikäilemättömyyttä eikä Hilippakaan pitänyt\nvieraan tunkeilusta. Tuo mies oli kuin hänen oma irvikuvansa, hiukan\nkieroon mennyt irvikuvansa ja tämä vaikutelma nostatti Hilipassa oitis\njyrkän vastenmielisyyden tulokasta kohtaan. Mutta vieras tarkasteli\nhäntä kursailematta ja virkahti:\n\n— Sinäpä lienetkin se miekkonen, jota etsimme... Hilippa Vanninen\nPielisen pokostalta... Ruotsin Karjalasta?\n\n— Ka sepä lienen! sanoo Hilippa hiukan töykeästi.\n\n— Ja minä olen Timo Karppanen... Karpov tuolta Kemin puolesta!\n»Villiksi Timoksi» kuuluvat haukkuvan minua selkäni takana, vaan\neivätpä uskalla tullakaan sanomaan tuota minulle vasten silmiä!\n\nHän päästi meluisan naurun ja sitten hän rupesi selvittämään\nvarsinaista asiaansa. Hän kertoi olleensa kauppamatkoilla Moskovan\npuolessa ja siellä oli pakistu kummia kuulumisia: Suuri sota oli\ntulossa, uusi vainon aika lähenemässä! Ruotsin röyhkeä kuningas oli\nmennyt sotaretkelle Puolan maahan vieden kaikki asekuntoiset miehensä\nmukanaan, ja siitäpä oli nyt Moskovan oikeauskoinen tsaari saanut hyvän\najatuksen... mieli valloittaa takaisin menetetyn Karjalan. Hissukseen,\nsyvässä salaisuudessa tehtiin valmisteluja, vaan kevään joutuessa,\nvesien auetessa alkaisi oikea lemmon leikki. Silloin tsaari itse\nhyökkäisi etelässä Karjalan kaupunkia, Käkisalmea valloittamaan, ja\nehkäpä veisi yksin tein mainion Viipurin linnankin Ruotsin kuninkaalta.\nJa täältä Vienan puolesta pitäisi toimittaa apua Pielisen Karjalaan,\nehkä tännekin tulisi vähän tsaarin väkeä ja joukon jatkoksi pantaisiin\nmies talosta Vienan veikkoja, urhoja uljaita ja pelottomia!\n\nSitä olivat he nyt kiertämässä, markkinaveikoille toimittamassa,\njotta tiedettäisiin kevään joutuessa olla valmiina lähtöön. Ja tämä\nluostariveli voisi todistaa, että oikein hän oli pakissut asiansa, ei\nollut lasketellut mitään liikoja.\n\nJa liukas luostariveli toisti taitavasti, minkä Timo oli jo\nselvittänyt. Ja siihen hän vielä lisäsi Hilipan puoleen kääntyen, että\nPielisen pokostalta tarvittaisiin nyt aluksi vain yksi luotettava mies,\njoka lupautuisi tarpeen tullen oppaaksi ja tulisi sitten keväämpänä\ntänne Vienaan retken loppuvalmisteluihin. Niin perin huokealla hinnalla\nsaisivat vapautuksen nykyisin Ruotsin raskaan ikeen alla huokaavat\nKarjalan ristiveljet, ja se kirottu kaupunki, jonka ruotsit olivat\nperustaneet Pielisen Karjalaan, Lieksan vanhaan karjalaiskylään, se\nhävitettäisiin maan tasalle... pyyhkäistäisiin olemattomiin!\n\n— Ja sinut, Hilippa Vannisen, sinut me olemme valinneet opastajaksi!\niskee nyt villi Timo häikäilemättä, aivan kuin itsestään luonnollisena\nasiana. — Olemme kuulleet sinusta paljon hyvää monilta Vienan\nveikoilta... kuulut jo tehneen monta mainiota kepposta Ruotsin\nvalloille ja siitä tiedämme sinun olevan oikean brihan meitä opastamaan!\n\nSyvä äänettömyys seurasi näitä luostariveljen ja villin Timon\nselityksiä. Nyt oli ilmeistä, että sotahuhut eivät olleetkaan vallan\ntuulesta temmattuja, koskapa Solokoin monasterista kerran oli\nlähetetty mies niitä levittämään. Tämä varmuus hätkähdytti kaikkia\nhuoneessa olijoita ja varsinkin Pankajärven miehiä se hätkähdytti.\nHe olivat sentään Ruotsin kuninkaan omia, ja vaikka he eivät liikoja\nrakastaneetkaan ruotsien valtaa, niin oli joka tapauksessa ylen\narveluttavaa lähteä ilman muuta antamaan kannatustaan villin Timon\nhuimapäisille suunnitelmille.\n\nVanha ja varovainen Jehki Mauronen kääntelehti levottomana penkillään\nja pahastunut oli ukko Mikiforokin, aika lailla pahastunut, kun tultiin\njuuri hänen kattonsa alle pitämään suukopua näistä ylen arveluttavista\nsuunnitelmista.\n\nHilippa istui vaiti, tuima ja päättäväinen ilme kasvoillaan. Ja kun ei\nkukaan toinenkaan pakissut halaistua sanaa, katkaisi villi Timo jälleen\nraskaan äänettömyyden. Naurahti ja virkkoi hiukan ivallisesti:\n\n— Ka pelästyittekö, miehet miekkoset? Ja sinäkin, nuori Hilippa,\nylen uljaaksi hoettu briha... eikös olekaan sinussa miestä tulemaan\nopastajaksi?\n\nHilippaa säpsähdyttivät nämä sanat ja hänen silmissään iski salama,\npahaenteinen välähdys. Hän oli kyllä jo selvillä tekemisistään ja\ntekemättä jättämisistään. Hän oli heti ollut selvillä, että hänen\npitäisi pysyä sillä puolella, jonne Brita kuului, sillä Brita ei\nkonsanaan antaisi siunaustaan maankavaltajan toimille. Kosto herra\nHenrikille... Brahean porvareille... kaikki sai jäädä pois mielestä!\nHän ei voinut toimia kuin yhdellä tavalla, mutta hän ei halunnut\nsentään ruveta haastamaan riitaa ja vastasi vältellen:\n\n— Mitäpä teette vielä opastajalla! Jos milloin vainomatkastanne tosi\ntulee, ka vasta silloin aika lähteä etsimään oppaita ja apumiehiä!\n\n— Jänistämään rupesi... pelkää kuin pelkääkin Ruotsin valtojen\nrangaistusta! ilkastelee villi Timo. — Luulimme löytävämme uljaan\nbrihan, vaan lammaspa olikin! Luulimme löytävämme Karjalan ristirahvaan\nasian puoltajan, vaan taitaapa ollakin tämä miekkonen Ruotsin valtojen\nkätyri!\n\nVanha Mikiforo yritti hillitä villin Timon herjaustulvaa, mutta se\noli jo myöhäistä. Kohtalokkaat sanat olivat lausutut, Hilippa hyppäsi\npaikaltaan, ja ennen kuin villi Timo ennätti mihinkään, lensi hän jo\nHilipan peloittavan nyrkiniskun satuttamana ovensuusoppea kohden.\nHilippa seisoi valmiina ottaakseen vastustajansa toistamiseen käsilleen\nja julisti lujalla äänellä:\n\n— Pakise mitä pakiset, herjakieli, en tule sinun johtamasi joukon\nopastajaksi! Itse tietänen, olenko kenenkään kätyri, vaan joukkosi\nopastajaksi en tule! Tavoitat minut ruotsien puolelta, jos yrität\nPielisen pokostalle tekemään tihutöitäsi!\n\nVilli Timo ei olisi ehkä niinkään vähällä peräytynyt, mutta\nluostariveli pelästyi ankarasti Hilipan jyrkkää esiintymistä. Silmiään\nristien ja rukouksia sopottaen hän kiskoi raivostunutta toveriaan\nmukaansa ja villi Timo totteli häntä, joskin kovin vastenmielisesti.\nVerta suustaan syljeskellen ja vielä muutamia herjasanoja Hilipalle\nsingoten hän poistui huoneesta.\n\nDoarie emäntä ja Okahvi olivat säikähtäneet ylen typertyneiksi. Doarie\nei osannut muuta kuin sopotti siunauksia ja Okahvin kukkeat kasvot\nolivat valahtaneet liidun valkoisiksi.\n\nHilippa koetti neitoa rauhoittaa, sipaisi hellästi, aivan kuin\nohimennen, kädellään Okahvin tukkaa ja istahti takaisin pöytään\npakisten huolettomasti:\n\n— Mitäpä joutavaa pelästymään! Suuri suupaltti oli tuo vieras, ei\nmitään muuta kuin suupaltti ja lavertelija! Mitäpä hänen pakinoistaan!\n\nUkko Mikiforokin yritti parhaansa saadakseen raskaaksi painuneen\nmielialan jälleen kohoamaan, mutta hänen ponnistuksensa raukesivat\ntyhjiin. Tulevaisten tapahtumain synkkä varjo oli lipunut ohitse ja\nkaikki huoneessa olijat tunsivat vieläkin sen kylmän henkäyksen, pintaa\nkarmivan ja jäseniä jäätävän uhon. Kielet kangistuivat, pelästyneet\nkatseet hapuilivat neuvottomina toisiaan. Jokainen tajusi, että\ntämänkin pitoseuran hajoittaisi tuloaan tekevä myrskyn myllerrys\nkaikkiin maailman tuuliin.\n\nUkko Mikiforon kestitys oli mennyt hukkaan ja Okahvi raukan unelmat\nolivat särkyneet. Ne olivat niin hentoset ja ujot ja nepä korjasi ohi\nkulkeneen kummituksen uho ensimmäisenä saaliinaan.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nHerra Henrikki on virkahuoneessaan ja hänen vieraanaan on viskaali\nPentti, rätisevä syökäri. Ja kolmantena miehenä on heidän entinen\nsuojattinsa, entinen Pankajärven uudisasukas Markus Lehikoinen. Hän\nseisoo herra Henrikin ja syökärin edessä ja kertoo tärkeitä uutisiaan,\njotka hän oli saanut hankituksi omasta aloitteestaan tekemällään\nvakoilumatkalla.\n\nNuo uutiset olivat tosiaan tärkeitä, ne olivat ensiluokkaisia niin\nherra Henrikin kuin viskaalinkin mielestä. Vahinko vain, että heidän\nentinen suojattinsa kertoi niin hitaasti. Miehellä oli kyllä lipevä\nja luistava kieli, melkein liiankin luistava ja tämä se pyrkikin\nvetämään häntä kaikenlaisille sivuteille, maalailemaan asioita liian\nseikkaperäisesti. Herra Henrikki menetti yhtenään malttinsa, karkasi\njaloilleen ja mieli jo tarrata miehen rinnuksiin ravistellakseen\nhänestä kaikki tiedot irralleen hiukan nopeammin. Samassa hän kuitenkin\nmalttoi mielensä ja istahti takaisin, istahti raskaasti ähkäisten ja\nhampaitaan kiristellen. Ei auttanut ryhtyä ravistelemaan, täytyi kuin\ntäytyikin kuunnella kärsivällisesti.\n\nJa Markus Lehikoinen kertoo kertomistaan. Viekkaita viirusilmiään\nlipsutellen ja kiveränokkaisia savolaislapikkaitaan vuorotellen eteen\nsiirrellen hän kuvailee, mitenkä oli huomannut Viensuun kylän kautta\nahkiota vetäviä miehiä hiihtää sujuttavan nuoranaan itään päin.\n»Ähäs, minnehän hiivattiin nuo kaikki ovat lähteneet, ja eiköhän\nniillä veitikoilla vain liene metsänviljaa noissa ahkioissaan?» oli\nhän itsekseen aprikoinut. Ja niinpä hänkin päätti lähteä hiihtelemään\ntoisten perässä, jotta tarkataanpas vähän, minnekä tämä menijöiden tie\nvetää.\n\nJa Pankajärven salolle oli tie vetänyt, suoraan sinne Vannilan\nniemelle... sinne salasaksojen pääpesään. Oikein markkinoita siellä\nnäytettiin pitävän, niin turkasesti tulla jonotti ahkioita vetäviä\nmiehiä joka ilmansuunnalta ja sinne kaikki työntyivät samaan iloon.\n\nKaksi kokonaista päivää hän oli tarkannut tuota meininkiä oman\nautiopaikkansa puolelta ja koko ajan oli liikennettä jatkunut. Jo sinne\nhiihtelikin mies poikineen ja tyhjiltään takaisin palasivat... sinne\njäivät riistakuormat karjalaisveijarien kätköihin!\n\nHän oli silloin itsekseen aprikoinut, että eiköhän tästä pitäisi\nviedä tietoa Lieksaankin, jotta jos hyvinkin herrat huomaisivat tässä\nmeiningissä vähän oikaisemisen tai muun ojentamisen sijaa... jotta\njos hyvinkin nämä Pankajärven markkinat olisivat selkeän Ruotsin lain\nkiertämistä. Ja niin oli hän tullut tänne, hiihtänyt suoraa päätä\nmetsien halki, kotonaankaan välillä käymättä, jotta asia ei näet\nliiaksi vanhenisi!\n\nNiin, siinä oli hänen kertomuksensa, vihdoinkin hän pääsi loppuun.\nHerra Henrikki hyppäsi jälleen jaloilleen, harppaili kiihtyneenä\nedestakaisin huoneessaan ja pauhasi:\n\n— Hyvin tehty, kun hiihdit suoraan tänne! Mainiosti tehty, ja tämä\ntekosi kyllä palkitaan sinulle, palkitaan runsaalla kädellä!\n\n— Mitäpä näistä nyt... palkinnoista tai muista, lavertaa liukas\nvakoilija. — Sitähän minä vain, jotta selkeä Ruotsin laki tulisi\nvoimaan!\n\n— Ruotsin laki tulee kyllä voimaan, tulee piru vie voimaan! jylisee\nherra Henrikki raivosta kuohuen.\n\nJa häntä säestää viskaali Pentin kuiva rätiseminen. Molemmat nuo miehet\nolivat nyt syttyneet tuleen, kuiva katajapehko ja möyryävä tulivuori...\nrätisevä rakki ja ärjyvä peto. Heidän liukas vakoilijansa oli kerrankin\ntuonut hyvän viestin, ja nyt oli kiireesti ryhdyttävä varustamaan\nmatkaa Pankajärven salolle.\n\nTotta puhuen oli herra Henrikki suunnitellut tuollaista matkaa jo\nmarkkinoista lähtien. Hän oli ollut vakuutettu, että markkinoilta\nkadonnut metsänvilja löytäisi ennemmin tai myöhemmin tiensä Pankajärven\nsalolle, karjalaisten kätköihin ja hän oli himoinnut lähteä noita\nkätköjä hiukan penkomaan, kun hänellä nyt oli voimaa selkänojanaan ja\nkun hänellä oli valtuudetkin Kajaanista, laajat valtuudet.\n\nNiin, hän oli jo hiukan valmistellut tuollaista matkaa, mutta nyt\noli kiirehdittävä. Tällaista hän ei sentään olisi odottanut... että\nPankajärven miehet rupeaisivat pitämään omia riistamarkkinoitaan. Tämä\nmeni jo yli kaikkien rajojen ja jollei nyt lähdetty Pankajärvelle, niin\nsitten ei lähdetty milloinkaan!\n\nJo samana päivänä alkoikin kiivas matkavarustusten tekeminen ja\nsitä jatkuu sitten monta päivää. Herra Henrikki juoksee yhtenään\nvirkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä ja rätisevä syökäri puikkelehtii\nkuin vikkelä rotta joka paikassa. Rakuunoiden hevosia kengitetään,\nsatuloita korjataan ja musketteja puhdistetaan. Ja Brahean\nporvaritkin, herra Henrikin uskollisimmat kannattajat, touhuavat\nlähtövalmistuksissa. Porvari Mooses, tuleva raatimies, aikoo lähteä\nmukaan ja samoin porvari Mathias, puolikuuro suolakauppias. Ja ennen\nkaikkea seppä ja asemestari Jyrki Lehikoinen. Hiessä päin hän takoo\nuusia, ilkeästi kalisevia kahleita, ja niitä tarvittiinkin herra\nHenrikin arvion mukaan sievoinen röykkiö.\n\nJyrki sepän velikin, liukas vakoilija, on ilmestynyt lähtötouhuun\nja hänellä on mukanaan vääräsäärinen renkinsä ja koko perheensä,\nkaksi suurta mustalaiskuormaa väkeä ja tavaraa. Herra Henrikki aikoi\nviedä heidät takaisin Pankajärvelle, asettaa heidät toistamiseen\nuudispaikalleen ja saatiinpa nähdä, uskaltaisivatko karjalaisveijarit\nvielä kajota heihin sormellaankaan. Pankajärven Kreivin\nkaupunkiperukalle piti tästä puoleen tulla toisen lain ja toisen\njärjestyksen; Ruotsin ankara, rautainen laki pantaisiin siellä nyt\nsäälimättä voimaan!\n\nBritakin huomasi pian näistä suurellisista varusteluista, että jotakin\ntavallisuudesta poikkeavaa oli nyt tekeillä. Hän rupesi urkkimaan\nluutnantti Marcukselta ja tämä kertoikin muutamalla sanalla, minne\noltiin lähdössä.\n\nNo, oikeastaan oli Brita jo aavistanutkin, että tällainen matka\ntulisi tehtäväksi ennemmin tai myöhemmin. Hän oli kuitenkin toivonut,\nettä se lykkäytyisi vielä vähän aikaa, kevätpuoleen. Nyt se joutui\nperin sopimattomaan aikaan, hän ei ollut edes varma, oliko Hilippa\njo ennättänyt lähteä viimeiselle Vienan matkalleen. Ja vaikkapa\nHilippa olisi jo lähtenytkin, niin sopimaton oli aika sittenkin, perin\nsopimaton.\n\nNiin, isän matkan olisi pitänyt myöhästyä siksi, kunnes Hilippa olisi\nennättänyt kotiutua viimeiseltä kauppamatkaltaan. Silloin olisi Hilippa\nviipymättä kääntynyt heikäläisten uskoon ja sillä kertaa olisivat\nmyös isän kostoaikeet itsestään rauenneet, ei olisi enää tullut\nkysymykseenkään tällainen vainomatka. Siitä olisivat he kyllä pitäneet\nhuolen, hän ja Hilippa, ja he olisivat luultavasti saaneet puolelleen\nLauri papinkin... isää hillitsemään ja sovintoa rakentamaan!\n\nNyt ei hänellä ollut ketään apuna, eikä Brita kuitenkaan menettänyt\ntoivoaan. Kun ei ollut ketään auttajia, täytyi hänen yksinään nousta\nisäänsä vastaan ja ehkäistä isän kostoretki. Niin, hänen täytyi se\ntehdä millä keinolla hyvänsä, isä ei nyt saanut lähteä Pankajärven\nsalolle särkemään hänen suunnitelmiaan... ei saanut lähteä!\n\nBrita oli viime päivinä tuntenut olonsa niin tuiki omituiseksi. Hän\noli levoton ja hermostunut, hänen sisuksiaan käänsi ja väänsi kumma\netominen, hän tuskin saattoi syödä ainoatakaan eineen palaa ja usein\nhän hyrähti itkuun tietämättä itsekään kyyneltensä syytä.\n\nBrita kyllä aavisti, mistä tämä hänen outo olonsa aiheutui, hän oli\nsen verran kuullut näistä asioista vanhemmilta naisilta. Hän tiesi\nelävänsä äitiyden ensi asteita... hän oli tulossa raskaaksi Hilipalle!\nTämä tietoisuus lujittui päivä päivältä ja sitä mukaa myös syvä ja\nennen aavistamaton onnen tunne valtasi hänen mielensä... koko hänen\nolentonsa. Hän oli nyt Hilipan oma, peruuttamatta, ja tämä tietoisuus\nantoi hänelle paljon, se antoi hänelle aivan rajattomat voimat. Hilipan\nasia... kaikkien karjalaisten asia oli nyt hänelle pyhä asia, lujalla\nsinetillä oli nyt hänen kohtalonsa sidottu karjalaisrahvaan kohtaloon\nja vapisematta hänen täytyi astua isänsä eteen puhumaan Hilipan ja\nkaikkien karjalaisten asian puolesta.\n\nNo, ehkä Brita sentään hiukan vapisi lähtiessään isänsä\nvirkahuoneeseen. Vapisi hän kenties hiukan, mutta pelkoa ei tuo\nvapiseminen ollut, se oli vain sisäistä kiihtymystä. Ja rohkeasti hän\nkulki pihamaan yli, rohkeasti hän avasi isänsä virkahuoneen oven.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuoneessa oli koolla suuri joukko miehiä. Siellä olivat nuori\nkreivillinen luutnantti ja viskaali Pentti, siellä olivat porvari\nMooses ja porvari Mathias ja Jyrki seppä ja Jyrki sepän veli,\nliukas Markus Lehikoinen. Näköjään siellä pidettiin jonkinlaista\nsotaneuvottelua, herra Henrikki oli enimmän äänessä ja häntä säesti\nyhtenään syökärin kuiva rätiseminen.\n\nBrita ei olisi voinut tulla vähemmän sopivaan aikaan, mutta Brita\noli nyt siinä mielentilassa, ettei hän aikonut peräytyä. Hän näki\nsuuntautuvan itseensä kummastuneita katseita, hän kuuli jo isänsä\nörisevän tuimistuneena tästä häiriöstä, mutta hän ei välittänyt\nmistään. Hän sanoi tulleensa puhumaan karjalaisten asiasta... juuri\ntästä vainomatkasta, jota täällä nyt valmisteltiin!\n\nEi, hän ei aikonut lähteä tiehensä, isän oli aivan turhaa kehoitella\nhäntä lähtemään! Mieluummin hän olisi kyllä puhunut isälle\nkahdenkesken, mutta kun se näkyi olevan mahdotonta, niin sanoi hän\nsanottavansa kaikkien kuullen... totta kai täällä virkahuoneessa sai\njokainen toimittaa asiansa!\n\nJa niin alkoi Britan huulilta tulvata sanoja virtanaan. Hän kyseli,\neikö ollut sulaa mielettömyyttä lähteä tällaisin varustuksin aseettomia\nihmisiä vastaan, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä oikea sotaretki\nvihollismaahan? Vai eikö karjalaisrahvasta oltu jo tarpeeksi ahdistettu\nja vainottu tällä pokostalla? Eikö heitä oltu jo tungettu kokonaan pois\nNurmeksen puolelta ja eivätkö luterinuskoiset jo muuallakin ryöstäneet\nhäikäilemättä karjalaisrahvaan elinmaita? Eikö siinä ollut jo tarpeeksi\nväkivaltaa ja rikoksia? Johan laamannikin oli monasti neuvonut\nkäräjillä sovintoon ja lempeyteen! Ja varmasti oli myös tämän pokostan\nylevämielisen omistajan, jalon kreivi Pietarin tahto ja toivomus, että\ntäällä elettäisiin rauhassa ja sovinnossa eikä enää karjalaisrahvasta\nahdistettaisi, ei ainakaan aseellisella voimalla, niin kuin ahdistetaan\nvaltakunnan vihollisia!\n\nNäin puhui Brita ja hänen sanoissaan oli kyllä voimaa. Hänen värisevä,\nmutta kirkas äänensä tehosi kuin tehosikin noihin paatuneisiin miehiin\nja ehkäpä heihin tehosi Britan katsekin, Britan suurten silmien\noudosti loistava katse. Se lannisti monen huoneessa olijan luonnon,\nperin hämmästyneinä ja hämillään nuo ahneet ja itsekylläiset miehet\nkyräilivät salavihkaa toisiaan. Nuori luutnantti Marcus tunsi itsensä\nmelkein rikolliseksi Britan edessä ja oli valmis antamaan palttua koko\ntälle mielettömälle yritykselle.\n\nVain syökäri pureskeli huuliaan ja näytti joka hetki pyrkivän\nräsähtämään. Ja Britan isä, herra Henrikki harppaili jo kiihtyneenä\nedestakaisin huoneessa ja hoki ivallisesti:\n\n‒ Oletko mieletön, Brita lapseni, ihan mieletön? Missä sinun silmäsi\nja korvasi ovat olleet, kun et ole nähnyt ja kuullut mitä täällä on\ntapahtunut viime aikoina?\n\nSinä höpiset vanhoja asioita, joutavia jaarituksia muka karjalaisten\nahdistamisesta, mutta et ollenkaan huomaa, mitä nämä ahdistetut\nkarjalaiset tekevät ympärilläsi!\n\n— Kyllä minä sen huomaan! tenää Brita vastaan yhä enemmän kiihtyen.\n— Minä tiedän aivan tarkoin mitä karjalaiset ovat tehneet... tiedän\nkaikki karjalaisten rikoksetkin, joista sinä, rakas isä, ja tämä\nviskaali ja nämä Brahean porvarit heitä syytätte. Vaan oletteko\najatelleet, mikä on saattanut karjalaiset näihin rikoksiin? Oletko\nsinä isä milloinkaan kohdellut karjalaisia muina kuin hylkiöinä? Onko\nkukaan teistä milloinkaan kohdellut karjalaisia tasaveroisina Ruotsin\nlain edessä? Ei, te ette tunnusta karjalaisrahvaalle tasaveroisuutta ja\nkuitenkin teidän mielestänne pitäisi karjalaisten kunnioittaa Ruotsin\nlakia! Se on väärin, teidän pitäisi kerran väkivallan ja töykeyden\nsijasta turvautua lempeyteen ja sovitteluihin ja saisittepa nähdä,\nettä karjalaisistakin tulisi pian hyviä ja luotettavia ihmisiä...\nluotettavia Ruotsin lain edessäkin! Karjalaiset luopuisivat silloin\nniistäkin rikoksista, joista nyt hankkiudutte heitä rankaisemaan!\n\nOutoa oli Britan puhe sovinnosta ja lempeydestä näille miehille. Toiset\nsentään kuuntelivat äänettöminä ja hämilläänkin hänen sanojaan, mutta\nherra Henrikki ja syökäri ratkesivat nyt ivanauruun ja syökäri papatti\napinan tavoin:\n\n— Vai luopuisivat karjalaiset sovinnolla rikoksistaan... salasaksoina\nkulkemasta. Ei muuta kuin hiukan lempeyttä ja metisiä sanoja... hiukan\npään silitystä ja kaikki olisi hyvin! Tosin saattaisivat nämä Brahean\nkiusatut porvarit siinä karjalaisten lepyttelyaikana kuolla nälkään,\nvaan väliäkös näistä mokomista... kunhan ei vain salasaksoihin käytäisi\nkäsiksi liian kovakouraisesti!\n\n— Te nauratte minulle, ja Britan ääni vapisi suuttumuksesta, — te\nnauratte tietysti minun sanoilleni, kun vihanne on teidät sokaissut!\nVaan minäpä tunnen näitä asioita paremmin kuin luulettekaan! Minä\ntiedän varmasti, että sovinnolla saadaan karjalaiset jättämään rauhaan\nnämä Brahean porvarit... minä tiedän jo ainakin yhden Pankajärven\nmiehen olevan valmiina sovintoon... olevan valmiina luopumaan\nentisyydestään!\n\n— Ja kuka on se pankajärveläinen? kyseli herra Henrikki ivanaurunsa\nlomassa. — Eihän vain liene itse se suurin veijari... nuori Vanninen...\nitse pääpukari?\n\nHerra Henrikki oli yhtäkkiä lakannut nauramasta ja katseli tytärtään\ntiukasti, tutkivasti, aivan kuin hänen aivoissaan olisi häilähtänyt\njokin epäluulo, selittämätön ja äkillinen epäluulo.\n\nBrita ei ollut aikonut mennä näin pitkälle, mutta nyt hän huomasi\njo peräytymisen myöhäiseksi, ja silloin nousi hänen uhmansa. Hän\nkesti hämmentymättä isänsä tiukan tarkastelun ja sanoi hiljaa, mutta\nvavahtamatta:\n\n— Se mies on juuri Hilippa Vanninen! Hän aikoo jättää kaupoilla\nkulkemisen ja ruveta uudisviljelijäksi kotikyläänsä. Sinä, isä, et\ntietysti usko tätä, mutta sinä voisit päästä siitä vakuutetuksi, jos\nedes vähäksi aikaa unohtaisit sokean vimmasi ja tiedustaisit Hilipan\ntekoja ja aikeita niiltä, jotka tuntevat tämän asian!\n\nHuoneeseen oli tullut hiljaisuus, pahaenteinen hiljaisuus. Syökäri\nhaukkoi henkeään ja toiset huoneessa olijat melkein vapisivat peläten\nlähenevää räjähdystä. Herra Henrikki tarkasteli tytärtään aivan kuin\ntämä olisi menettänyt järkensä. Hän meni aivan Britan eteen ja virkahti\ntutkivasti:\n\n— Brita, sinä puhut kummia asioita... sangen ihmeellisiä asioita. Sinä\nsanot Pankajärven pahimman veijarin aikovan luopua salasaksan ammatista\nja sanot minunkin voivan päästä tästä vakuutetuksi! Ja kuka sitten voi\nvakuuttaa minulle tämän asian... keneltä minun pitäisi mennä kysymään\ntämän nuoren karjalaisen aikeista?\n\n— Mene Nurmekseen ja kysy Lauri papilta! sanoo Brita häkeltymättä.\n— Hilippa Vanninen on puhunut hänelle aikeistaan, kysynyt häneltä\nneuvoa... luvannut kääntyä meikäläisten uskoon... luterilaiseksi.\nKaiken saat tietää Lauri papilta... hän luottaa nuoren Vannisen\naikeisiin... on antanut hänelle kirjojakin!\n\n— Ja häneltäkö... Lauri papiltako sinä, Brita tyttäreni, olet saanut\ntietää nuoren Vannisen aikeista? Onko pastori Lars Laurentii kertonut\nsinulle tästä asiasta?\n\n— Ei, isä rakas, pastori Lars Laurentii ei ole sitä minulle kertonut!\nkuuluu Britan huulilta.\n\n— Kukas sitten, kun ei hän... kuka?\n\nEnsi kerran Brita nyt vavahti isänsä kysymystä ja isänsä tutkivaa\nkatsetta. Hän painoi katseensa alas ja sopersi hiljaa, tuskin\nkuuluvasti:\n\n— Hilippa Vanninen itse on kertonut minulle aikeistaan... en ole\ntarvinnut kysyä niistä keneltäkään toiselta!\n\n— Vai niin... Hilippa Vanninen itse on kertonut sinulle aikeistaan!\nSinä siis olet tavannut tuon miehen ... tunnet tuon nuoren karjalaisen?\n\n— Tunnen, isä!\n\n— Ja olet tavannut hänet... kenties montakin kertaa?\n\n— Olen tavannut hänet... monta kertaa!\n\n— Missä?\n\n— Täällä Lieksassa! Tiedäthän, isä rakas... minä en ole ollut missään\nmuualla... täällä minä olen hänet siis tavannut!\n\n— Ja milloin sinä olet hänet viimeksi tavannut?\n\n— Äskeisten markkinoiden aikana!\n\nMiesjoukko hätkähti tätä uskomatonta tietoa, mutta herra Henrikki\njatkoi kyselyään.\n\n— Hän kävi siis täällä Lieksassa... kävi täällä markkinoiden aikana?\n\n— Kävi... hän tuli tapaamaan minua... samana yönä, kun te vaanitte\nhänen henkeään! Hän ei muuten ollut markkinoilla... ei ainoakaan\nPankajärven miehistä ollut markkinoilla... Hilippa Vanninen oli sen\nsaanut aikaan! Hän yksinään tuli... hiihti minua tapaamaan ja silloin\nhän kertoi minulle käynnistään Lauri papin luona... näytti minulle\nLauri papilta saamiaan kirjoja!\n\nTämän kuulustelun aikana tuskin huoneessa hengitettiin. Herra Henrikki\nkyseli matalalla äänellä ja Britan vastaukset tulivat hiljaa, mutta\nhäkeltämättä ja selvinä.\n\nBrita ei hievahtanut paikaltaan, hentona ja kalpeana hän seisoi\nisänsä edessä. Ja herra Henrikki näytti yhtäkkiä tuntevan liikunnon\ntarvetta voidakseen jatkaa kuulusteluaan. Hän käveli muutaman kerran\nedestakaisin huoneessa, hän haukkoi henkeään, tapaili sanojaan ja\npysähtyi jälleen tyttärensä eteen.\n\n— Brita, sinä olet... sinä olet...!\n\n— Niin, isä rakas, minä olen tavannut monasti nuoren Hilippa\nVannisen... minä hänet olen saanut ajattelemaankin elämästään toisin\nkuin aikaisemmin. Hilippa on minulle ja Lauri papille luvannut luopua\nkaupoilla kulkemisesta... jättää tämän kaupungin porvarit rauhaan. Ja\nminä tiedän Hilipan pitävän lupauksensa... tiedän sen varmasti!\n\nNyt ei herra Henrikki enää jaksanut kuunnella kauempaa. Hän räjähti,\nsuorastaan räjähti.\n\n— Mainiota, erinomaista! Miten kerrassaan erinomaista! Minun\ntyttäreni... minun oma, lihallinen tyttäreni pitää salaista\nkanssakäymistä tuon nuoren karjalaisveijarin kanssa! Tuo kelmi juoksee\nvuoron perään Lauri papin ja tyttäreni luona... panee kumpaisenkin\npään pyörälle! Tuo veijari tekee pyhiä lupauksia... vannoo valoja! Ja\nsamaan aikaan hän yhä laajentaa entistä toimintaansa ... hän uskottelee\njättävänsä Lieksan markkinat rauhaan ja järjestää Pankajärvelle\nomat riistamarkkinat! Ja Lauri pappi, se hölmö, ja minun tyttäreni,\ntoinen hölmö, uskovat tuon kelmin ja veijarin lupauksiin... uskovat\njärkkymättä! Onko kuultu tai nähty mainiompaa narripeliä!\n\nHän puhkesi niin mielettömään naurunhohotukseen, että akkunalasit\nseinillä näyttivät hyppelevän. Mutta äkkiä hän lakkasi nauramasta ja\nhyökkäsi jälleen tyttärensä eteen.\n\n— Tuo karjalainen on antanut sinulle lupauksia! ja hänen äänensä oli\nnyt jo jyrisevän ankara. — Tuo kelmi on vannonut sinulle valoja ja\nkenties sinäkin, Brita tyttäreni... kenties sinäkin olet vannonut\nhänelle valoja ... tehnyt lupauksia ja vakuutuksia?\n\nSanat tulivat sysäyksittäin herra Henrikin hampaiden raosta. Ja Brita\nvastasi vavahtamatta:\n\n— Olen, rakas isä, minä olen tehnyt hänelle lupauksen... olen luvannut\nhäntä tukea ja auttaa uudella elämäntiellään!\n\n— Ja etkö ole luvannut hänelle muuta... etkö ole mennyt sen pitemmälle?\n\n— Minä olen lupautunut hänen omakseen... olen jo hänen omansa!\n\n— Mitä sinä sillä tarkoitat, että... olet jo hänen omansa?\n\nBritan kalpeille kasvoille kohosi väriä. Hitaasti, mutta varmasti ne\nvärjäytyivät hiusmartoa myöten.\n\n— Tiedäthän isä... mitä sillä tarkoitetaan! kuului hänen\nnytkähteleviltä huuliltaan. — Tiedäthän kysymättä... mitä nainen\ntarkoittaa sanoessaan olevansa jonkun miehen oma!\n\nJa seisoessaan siinä tyrmistyneen isänsä edessä sai Brita äkkiä\nuhkamielisyyden puuskan. Hän toisti varmalla ja lujalla äänellä:\n\n— Minä olen Hilipan oma... jumalan ja ihmisten edessä! Ja nyt, isä\nrakas, mene, jos voit, Pankajärven salolle! Mene vainoamaan oman\ntyttäresi tulevan lapsen isää ja hänen sukuaan... omaa sukuasi!\n\nHetkisen seisoi herra Henrikki hiljaa, aivan kuin lamautuneena, tuon\ntyrmistyttävän tiedon masentamana. Mutta sitten hän jälleen räjähti:\n\n— Portto... minun oma tyttäreni karjalaisveijarin portto!\n\nHänen vetistävät silmänsä välähtivät villisti. Yhtäkkiä hän hyppäsi\nseinävierelle ja sivalsi naulakolta ruoskansa... tuon saman ruoskan,\njolla hän oli niin monasti kurittanut karjalaisia. Ruoska vongahti\nilmassa ... herra Henrikki löi tytärtään... löi suoraan kasvoihin, niin\nkuin hänen tapansa oli lyödä kaikkia.\n\nBrita ei tehnyt pienintäkään elettä iskun väistämiseksi. Hän otti sen\nvastaan uhmaten ja koetti vielä iskun saatuaankin pysytellä jaloillaan,\nmutta horjahti ja lyyhistyi polvilleen.\n\nHuoneen toiselta ovelta kuului parahdus. Siellä seisoi Britan äiti,\nHelga rouva. Herra Henrikki jyrähti hänelle:\n\n— Sinua ei täällä tarvita! Minä kuritan vain porttoa ...\nkarjalaisveijarin jalkavaimoa!\n\nHän yritti iskeä toistamiseen, mutta silloin hyppäsi nuori luutnantti\nMarcus kiinni hänen käsivarteensa. Herra Henrikki malttoi mielensä ja\nläähätti:\n\n— Olet oikeassa, luutnantti Marcus! Porttojakin pitää välistä kohdella\nhiukan hellävaroen... varsinkin silloin, kun he ovat siunatussa\ntilassa... siunatussa tilassa! Hahhahhaa!\n\nHän viskasi ruoskansa lattialle ja nauroi mieletöntä naurua. Hän\njuoksenteli, törmäili huoneessa mihin sattui, ja yhä uudestaan\npurkautui kammottava hohotus hänen kurkustaan. Vihdoin hän pysähtyi\ntyttärensä eteen ja kohotti hänet lujalla otteella jaloilleen.\n\n— Kuule, portto, mitä minulla on sanomista! jylisi hänen äänensä. —\nSinä et ole enää minun tyttäreni, sinä olet tästä päivästä alkaen\nvankina tässä talossa! Jyrki seppä saa takoa rautaristikot sinun\nneitsytpirttisi... sinun porttopahnasi ovien ja akkunoiden eteen! Sinun\nrakastettusi... sinun karjalaiskelmisi tuodaan kahleissa tänne ja hän\nsaa raippoja... ensin raippoja kaakinpuussa ja sitten hänet teloitetaan\nsinun nähtesi! Ja sinut hylkiön minä naitan halvimmalle rengilleni...\njos kukaan enää sinusta huolii!\n\n— Mitäpä nyt rengeille kauppaamaan... tottahan Brita neito kelpaa vielä\nparemmillekin! kuului äkkiä miesten joukosta.\n\nPuhuja oli porvari Mooses, piintynyt saituri ja leskimies. Kömpelön\nkarhun tavoin hän kompuroi penkiltä jaloilleen ja toisteli, leveä suu\nmetisenä:\n\n— Kuka nyt välittäisi noin vähäisestä erehdyksestä... mokomasta\nrikkeestä! Minäkin korjaan Brita neidon, jos ei ilmesty tämän\nveiterämpää kosijaa!\n\n— Porvari Mooses, sinä olet liian hyvä häntä korjaamaan! ärisee herra\nHenrikki. — Liian hyvä olet porttoa korjaamaan, mutta sinä saat hänet\ntinkimättä, jos mielesi tekee... vaikka heti Pankajärveltä palattua\npidämme kihlajaiset!\n\nLuutnantti Marcusta alkoi inhoittaa tämä kaupanteko. Hän heitti\nhalveksivan silmäyksen porvari Moosekseen, sitten hän astui\npäättäväisesti Brita neidon luo ja tarjoutui saattamaan hänet omaan\nneitsytpirttiinsä.\n\nBrita antoi viedä itsensä vastustelematta. Luutnantti Marcuksen\ntaluttamana hän laahusti horjuen pihamaan yli. Pakkasviima viilsi\nkirpeästi hänen ruoskan runtelemia kasvojaan, joista verta virtasi\nnoronaan. Mutta Brita ei tuntenut mitään kipua, hän oli turtunut,\nkokonaan turtunut ja tylsistynyt. Hänen äskeinen uhmansa oli hävinnyt,\nnöyränä kuin lammas hän kulki taluttajansa rinnalla.\n\nHeti tämän jälkeen lähti herra Henrikin johtama joukko matkalle. Saunan\nluona painui pitkä ratsumies- ja rekijono leveän Lieksanjoen, jäälle ja\nniin lähdettiin samoamaan jokea ylös Pankakoskelle päin.\n\nHerra Henrikin ja syökärin kuomireen pohjalla kalisi suuri röykkiö\nkahleita. Virkku hepo säpsähteli niiden ilkeätä ääntä.\n\nLuutnantti Marcus ratsasti joukkonsa etunenässä. Ja hänkin tunsi\nsydämeensä kiteytyvän vihan tuota tunnotonta karjalaisveijaria kohtaan,\njoka oli vietellyt Brita neidon. Säälimättä hän auttaisi tuon miehen\nsaattamista kaakinpuuhun!\n\nJa Brita neidon korjaisi hän! Vieteltynäkin oli Brita liian hyvä\nporvari Moosekselle... mokomalle karhulle!\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nHilippa ja hänen toverinsa tapasivat rajalla olevan Ohtavaaran\nsalopirtin täynnä pakolaisia. Siellä olivat Hilipan maammo, surujen\nmurtama Paraske muori, ja Arhipan nainen Palagea lapsineen, ja vielä\nSimanankin emäntä Mateli molempine tyttärineen. Ja pakolaisjoukon\nainoana miehisenä turvana oli Simanan keskenkasvuinen paimenpoika.\n\nNäiltä saivat kaukomatkaiset kuulla järkyttävän kuvauksen ruotsien\nvierailusta kotikylässään. Hävitys oli käynyt Pankajärvellä, ruotsien\nankara laki oli siellä nyt pantu säälimättä voimaan. Jokaisesta talosta\noli viety kotona olevia miehiä Lieksan vankityrmään, joka talossa oli\npengottu kaikki paikat ylösalaisin ja saatettu kotiin jätetyt eläjätkin\nkauhun valtaan.\n\nJa Vannilan vanha sukutalo, Hilipan kotitalo oli hävitetty maan\ntasalle. Sieltä oli viety vankilaan itse talon isäntä Kauro vanhus\nja Kauron veli Ignoi vaari ja Hilipan vanhin veli Arhippa. Ja\nperheen kuopus, vielä keskenkasvuinen Lari poikanen oli keihästetty\nhengettömäksi. Ja uljas kartano oli poltettu, niin tarkoin oli\npoltettu, että vain talon vanha kalmariihi jäi kyhjöttämään sinne\npihametsikön laitaan. Eivät viitsineet kai sitä vanhaa lahoa sytytellä.\n\nMuut kylän talot oli kyllä jätetty polttamatta. Niin oli jätetty\nSimanankin uusi pirtti, mutta kun Simana itse oli viety vankilaan, niin\ntänne oli Mateli emäntäkin häätynyt tyttärineen ja paimenpoikineen.\nSiellä heidän naapurinaan oli näet jälleen nyt ruotsi, se samainen\nkavala ruotsi, herra Henrikin ja syökärin suojatti, ja turvattomalta\noli Matelista tuntunut jäädä mokoman naapuriksi.\n\nNämä uutiset nostattivat matkalaisten tien pystyyn. Jäätiin yön ajaksi\npakolaispirttiin ja niin saatiin kuulla lisää, lähempiä yksityiskohtia\nruotsien mellastuksesta.\n\nSimanan kotitalossa oli tulijat ensiksi huomattu. Jo kaukaa Pankajärven\njäältä oli nähty lähenevien ratsujen ravaaminen, ja silloin oli Simana\nkiireen kaupalla lähettänyt paimenpojan lennättämään sanaa Kauron\nkotitaloon, jotta tietäisivät sielläkin olla varuillaan.\n\nKauro vanhus olikin viipymättä koonnut koko perheensä pihamaalle\ntulijoita odottamaan, mutta silloin muistettiin siinä hälinässä, että\ntalossa oli vielä säilössä vähäinen määrä metsännahkoja. Niitä olivat\nIlomantsin pokostan miehet tuoneet markkinamiesten lähdön jälkeen,\nja vaikka Kauro ei mitenkään tahtonut enää ottaa niitä vastaan, niin\npuoliväkisin olivat jättäneet taloon.\n\nLari poikanen oli taattonsa kieltoa kuuntelematta lähtenyt kevyellä\nahkiolla lennättämään metsän peittoon näitä vaarallisia tavaroita,\nmutta ruotsit tietysti keksivät ranta-aittojen luota korpeen vetävän\nahkion jäljen, ajoivat takaa ja tavoittivat metsässä pakenijan.\n\nSinne oli uupunut Lari poikanen, se musta ruotsi, Simanan pirtin\npolttaja, oli keihästänyt hänet hengettömäksi.\n\n— Ka mistäpä tiesitte, että musta ruotsi keihästi Lari veljyeni? kysyy\nHilippa matalalla äänellä.\n\n— Siitä tiesimme, kun musta ruotsi kehui Kauro taatollemme, selvittää\nArhipan nainen. — Taattoa taottiin jo kahleisiin ja siihen meni\nmusta ruotsi näyttelemään veristä keihästään ja ilkasteli nyt hiukan\nmaksaneensa vanhoja velkojaan.\n\n— Ja kukapa sytytti talomme palamaan? jatkaa Hilippa kyselyään.\n\n— Se samainen mies, se sama musta ruotsi sytytti... herra Henrikin\nkäskystä! selvittää jälleen Arhipan nainen.\n\nJa edelleen hän kertoo Paraske maammon olleen vähällä jäädä sisään\nteljetyksi. Oli näet maammo ruotsien kiellosta välittämättä mennyt\neläntäpirttiin pelastamaan kotijumalaisia, ja eikös tuo peto silloin\nsalvannut sintsin ovea.\n\nEivät sentään toiset sallineet hänen tehdä tekostaan, pääsi maammo\nraukka pelastumaan kotijumalineen; mutta talon maidonantajat ja hevoset\npoltettiin suojiinsa. Keihäidensä varsilla hosuen olivat rakuunat\najaneet heidät tiehensä, kun he yrittivät niitäkin pelastamaan.\n\nVielä olivat ruotsit pois lähtiessään polttaneet Vannilan niemen\npyhässä puistikossa olleen tsasounan, Pankajärven karjalaiskylän\nikivanhan pyhätön.\n\nJa niin oli herra Henrikki vannonut pois lähtiessään, että kun hän\ntoisen kerran saapuisi Pankajärvelle, niin silloin ei jätettäisi tässä\nkylässä ainoatakaan karjalaistaloa polttamatta. Hän tahtoi nähdä,\neikö loppuisi salakauppa Pielisen ympäriltä, eivätkö Brahean porvarit\nvihdoinkin pääsisi rauhassa harjoittamaan Ruotsin lain mukaisia\nelinkeinojaan.\n\nHän odottaisi kuitenkin vähän aikaa, ennen kuin tulisi toistamiseen\nPankajärvelle. Hän odottaisi, saapuisivatko Vienan matkalla\nolevat veijarit vapaaehtoisesti hänen käsiinsä vastaamaan monista\nkolttosistaan. Jos saapuisivat vapaaehtoisesti, silloin ehkä\nmuutamia syyttömiä vapautettaisiinkin. Jolleivät saapuisi, ei ketään\nvapautettaisi ja silloin hän tulisi toisen kerran Pankajärvelle. Ja\nsilloin vaikenisi ikipäiviksi kukonlaulu Pankajärven karjalaiskylässä!\n\nTämä oli peloittava uhkaus. Eikä kuitenkaan kellään Vienan kävijöistä\nollut halua lähteä vapaaehtoisesti herra Henrikin kynsiin. Kauro vanhus\noli nimenomaan siitä varoittanutkin, vain pari sanaa hän oli saanut\nhyvästellessään kuiskatuksi Paraske muorin korvaan ja nämä sanat\nolivat olleet: »Hilippa pysyköön kaikin mokomin piilossa!» Samanlaiset\nterveiset oli Simanakin jättänyt Riiko pojalleen, ja luultavasti olivat\ntoisetkin vankilaan viedyt olleet samaa mieltä.\n\nEipä siis näyttänyt houkuttelevalta lähtö ruotsien oikeuden käsiin.\nNeuvoteltiin puoleen ja toiseenkin ja vihdoin päätettiin lähteä\nkotikylään vakoilumatkalle.\n\nMieli paloi sentään kotona käymään, tervehtimään siellä eläviä\nomaisia... vaimoja, lapsia ja vanhuksia. Ja ehkäpä kotona olijat jo\ntietäisivät tarkempia viestejä vankina olevien kohtalostakin. Täällä\nOhtavaaran pakolaispirtissä ei siitä tiedetty mitään, kun oli eletty\naivan eristettyinä Pankajärvelle jääneistä.\n\nVarovaisia sentään piti olla Pankajärvelle mennessä. Siellä oli se\nmokoma ruotsi, herra Henrikin jättämä vakoilija ja vaaniskeli kai\nheidän kotiutumistaan. Varmaan se luikari lähtisi oitis lennättämään\nviestiä Lieksaan, jos mentäisiin rehellisesti ja avoimesti. Niin\njätettiin hevoset Ohtavaaran pakolaispirtille naisten hoidettaviksi\nja yksitellen lähtivät miehet, jokainen omia syrjäteitään hiihdellen,\npainumaan Pankajärven kylää kohden.\n\nNäin oli nyt mentävä kotiin... niin kuin vihollismaassa liikkuvien\nvakoojain tai niin kuin lainsuojattomien. Jokaisessa tien mutkassa\npysähtelevät hiihtäjät tietä tarkastelemaan, jokaisen laajemman suon\ntai muun aukean laidassa he tähyilevät, näkyisikö vastapäisessä\nmetsänrannaksessa vieraita vaaniskelijoita.\n\nHitaasti edistyy tällä tavoin yksinäisen hiihtelijän matkanteko. Ei hän\nennätä yhtenä päivänä kotikyläänsä asti, vaan täytyy yöpyä synkeään\nkorpeen nuotiotulen ääreen. Siinä nukkuu matkamies, sukset vierellään\nvalmiina nopean lähdön varalta. Valpas on hänen unensa, risahdus vain\nkuuluu metsästä, talviaisen rapsahdus, pakkasen paukahdus ryteiköstä,\nja silloin jo karkaa nuotion pitäjä jaloilleen kuulostelemaan.\n\nJalka jo itsestään sovittautuu suksen varpaalliseen, käsi jo kouristaa\nsompasauvan vartta. Jos vielä toinen epäilyttävä rapsahdus kuuluisi,\nniin silloin katoaisi kuulostelija suojaavan korven syliin.\n\nNäin palaavat pitkämatkaiset kauppaveikot kotikyläänsä. Näin palaa\novela Jehki vaarikin ja yksin hiihdellessään hän aprikoi, kannattaisiko\nlähteä vapaaehtoisesti antautumaan herra Henrikin käsiin, ruotsien\noikeuden käsiin.\n\nJehkin molemmat pojat olivat jääneet kotiin tänä talvena ja niin\nistuivat he nyt herra Henrikin vankeina. Kotiin olivat ruotsit\njättäneet vain naisia ja hänen poikiensa lapsia ja hänen ikälopun\nveljensä Miitrein, vapisevan tietäjän ja virsiniekan.\n\nTuota nyt aprikoi Jehki vanhus, että vapauttaisiko herra Henrikki edes\ntoisen hänen pojistaan, jos hän itse menisi vapaaehtoisesti vankilaan.\nNuori ja roteva mies olisi aina hyötyisämpi taloa hoitamaan kuin\nhän, vanha ukkeli. Hänen aikansa oli pian ohi ja ohi oli nähtävästi\ntämä kaupoilla kulkeminenkin, ja niinpä saisi ruotsien oikeus hänet\nkernaasti pitää ja tuomita. Vaan entäpä jos ei vapautettaisikaan\nnuorempaa miestä hänen mentyään, jos herra Henrikki söisikin sanansa,\npitäisi sekä hänet itsensä että hänen molemmat poikansa?\n\nSiinä oli aprikoimista. Jehki vanhus hidastelee matkaansa, viettää\nyhden yön ja vielä toisenkin yön taivasalla... kiertelee kotikylänsä\nlähettyvillä eikä voi päästä lopulliseen ratkaisuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHilippa ja hänen Riiko serkkunsa lähtivät Ohtavaarasta kaikkein\nviimeisinä. Heillä on ahkiossaan kelohongasta koverrettu ruumisarkku,\njonka he ovat tehneet Hilipan Lari veikon varalta. Naisilta oli\npakomatkalle lähtiessä jäänyt Lari raiska hautaamatta, mutta nyt\naikoivat serkukset panna hänet maan poveen, Vannilan niemen vanhaan\nkalmistoon.\n\nHiihdellessään muistelee Hilippa pakolaisten kuvauksia ruotsien\nmellastuksesta kotikylässään ja hän vertailee herra Henrikin\nvierailua moniin karjalaisten elinmailla aikaisemmin tapahtuneisiin\nväkivaltaisuuksiin. Olihan ennenkin samanlaista hävitystä tehty\npokostan syrjäkulmilla, kenties pahempaakin. Oli poltettu useampiakin\nkarjalaistaloja samalla kertaa ja teurastettu kokonaisia perhekuntia,\nmutta erotus oli siinä, että nyt oli hävitys tapahtunut Ruotsin lain\nnimessä.\n\nNo, hän tunsi kyllä herra Henrikin rajun luonteen ja hän tiesi senkin,\nettä Brahean porvarit ja monet muutkin olivat yllyttämällä yllyttäneet\nherra Henrikkiä näihin väkivaltaisuuksiin. Mokomia apureja hänellä oli\nollutkin matkassaan... musta ruotsi ja kenties toisiakin samanlaisia.\nEi voinut moiselta joukkiolta odottaa mitään lempeyttä, vaan\nyhtäkaikki tuntuu Hilipasta siltä, kuin olisi herra Henrikin raivoa\nollut kiihoittamassa jokin aivan erikoinen yllyke, ja Hilippa luulee\narvaavansa, mikä tämä yllyke oli ollut. Kun ei vain herra Henrikki\nolisi saanut jotakin vihiä hänen ja Britan tapaamisista ja siitä\nvimmastuneena oli sitten lähtenyt Pankajärvelle hävitystä tekemään.\nBrita oli uskonut, että pahin rajuilma lykkäytyisi hiukan tuonnemmaksi,\nmutta nyt se olikin puhjennut ennen aikojaan ja aivan yllättävän\nrajuna. Koko heidän kotikylänsä oli saanut kärsiä ja tietysti hänen\nkotitalonsa kaikkein raskaimmin.\n\nJa jos hänen aavistelunsa olivat oikeat, niin Brita armaskin saisi\nnyt kärsiä taattonsa koston vimmasta. Brita oli siellä ypöyksinään,\nei ketään auttajaa ja rohkaisijaa rinnallaan, ei ainoata ystävää,\njoka olisi häntä tukenut taistelussaan. No, Britan uskollisuutta hän\nei yhtään epäillyt, ja olipa Brita uljaskin... sai taattonsa raivota\nmiten hyvänsä eikä Brita peräytyisi askeltakaan hänelle antamastaan\nlupauksesta.\n\nYhtäkaikki Hilippa on enemmän huolissaan Britan kohtalosta kuin\nkonsanaan omastaan. Brita kärsi hänen vuokseen ja hänen täytyisi\nnopeasti joutua huojentamaan Britan raskasta taakkaa, hänen täytyi\nkuin täytyikin viipymättä päästä yhteyteen Britan kanssa. Jollei\nkeksitty mitään muuta keinoa, niin lähtisi hän jälleen Lieksaan Britaa\ntapaamaan. Se matka oli nykyoloissa kenties hiukan vaarallinen ja\nehkä hän yrittäisikin ensin muuta. Joka tapauksessa se oli viimeinen\nja kaikkein varmin tie eikä Hilippa pahoin epäröinyt tällekään tielle\nlähtemistä!\n\nHe hiihtelevät hiljakseen, varovasti. Hilippa antoi Riiko serkkunsa\nohjata matkantekoa ja Riiko ehdottaa, että he yöpyisivät kotikylänsä\nlähettyville metsään. Hilipan mielestä tämä on turhaa varovaisuutta, he\nsaattaisivat yhtä hyvin hiihtää kotikylään yötä viettämään, mutta hän\ntaipuu Riikon ehdotukseen.\n\nHe nukkuvat korvessa nuotion äärellä. Tai oikeammin sanoen he lojuvat\nhavuvuoteillaan ja tarinoivat ja Riiko kyselee Hilipalta, vieläkö tämä\nmuisti sitä iltaa... siellä Suman Mikiforo Sernin vieraspirtissä ja\nniitä Vienan mailla liikkuneita sotahuhuja?\n\nTosiaan, Hilippa oli ne kokonaan unohtanut! Hänellä oli ollut niin\npaljon muuta ja tärkeämpää ajattelemista ... unohtuneet olivat mokomat\njuorut! Naurahtaen hän selittää serkku miehelleen, että niin oli asia,\nylen vähän hän oli joutanut ajattelemaan Vienan matkalla kuulemiaan.\n\nMutta Riikon mielessä pyörivät yhä nuo Vienan matkan oudot kuulumiset.\nHän kertoo Repolan miesten paluumatkalla monasti pakisseen näistä\nasioista, vaikka Hilipan kuullen olivatkin kartelleet pakinoitaan. Ja\nnyt sanoo Riiko itsekin jo ruvenneensa ajattelemaan niitä sotahuhuja,\nhänen mielestään alkoivat nämä kotipuolen olot näyttää sellaisilta,\nettä saisipa melkein alkaa vaikka uusi vainon aika. Tuskin sekään\nolisi paljon surkeampaa kuin tämä herra Henrikin ahdistuksen alaisena\neläminen.\n\nHilippa ei paljon puuttunut serkkumiehensä pakinoihin. Hän loikoo\nnuotion lämmössä ja mietiskelee, mitenkä hän paraimmin suoriutuisi\ntehtävästään. Hän tuskin kuulikaan, serkkumiehensä aprikoimisia, vaikka\noli kuuntelevinaan ja välistä hymähtelikin niille.\n\nSeuraavana päivänä aamuhämärissä he hiihtelevät Hilipan kotitalon\nraunioille, tarkastelevat siellä ensin muita paikkoja ja menevät sitten\nvanhaan kalmariiheen, jonne naiset pakomatkalle lähtiessään olivat\nvieneet Lari vainajan.\n\nSiellä olikin Lari korkealle ahinlaudan päälle nostettuna, jotta hiiret\neivät olisi päässeet nakertelemaan vainajaa. Hartaina tekevät serkukset\nristinmerkkejä vainajan vierellä ja Hilippa tarkastelee uteliaana\nveljyensä kasvojen kuolinilmettä. Ei ollut tuossa ilmeessä mitään\njälkeä tuskasta tai kuoleman kauhusta, uhmaa sisälsi vain tuo jyrkkä\njuonne vainajan vielä poikamaisen suun seudulla, kesytöntä uhmaa ja\ntäysikypsän miehen sisua.\n\nHilippa melkein hätkähti tuota velivainajansa sisukasta ilmettä ja\nmieleensä tuli Arhipan naiselta kuulemansa kuvaus Lari veljyen viime\nhetkistä. Vanhin tyttärensä mukanaan oli Palagea hiihtänyt metsään\nLaria etsimään ja sieltä aukean Vehkasuon rannaksesta he olivat\nlöytäneet poika raiskan. Oli viimeisillä voimillaan yrittänyt hiihtää\nkotiin, mutta kesken olivat voimat uupuneet ja viimeisillään oli jo\nlepattanut elonliekki heidän joutuessa paikalle. Sammuvin silmin oli\nLari tuijottanut kotitalonsa palon kajastusta, ja kun oli saanut kuulla\ntaattonsa ja kaikkien muiden kovasta kohtalosta, niin oli sopertanut\nArhipan naiselle: »Sano Hilipalle, että kostaa... minun ja taaton...\nkaikkien puolesta!»\n\nSiinä oli Lari veljyen testamentti... kostoa Lari vaati!\n\nRiikolan oli tarkastellut nuorena uupuneen serkkumiehensä ilmettä ja\nvirkahtaa nyt Hilipalle:\n\n‒ Eipä näytä poika pyytäneen armoa vainolaiselta! ‒ Eipä näytä siltä!\nhymähtää Hilippakin.\n\n— Jopa onkin miehen näkö poikasella, jatkaa Riiko aprikoimistaan, —\naika miehen näkö on. Jos tuo briha nyt eläisi, eiköhän vain lähtisi\nhiihtelemään Vienan maille... niistä sotahuhuista selkoa ottamaan!\n\nNyt Hilippa toden perästä hätkähti, mutta ei ollut kuulevinaan\nserkkumiehensä aprikoimia. Ehdotti vain, että Larin hautaaminen\njätettäisiin huomiseen. Tänään he hiihtelisivät kumpainenkin omilla\nasioillaan ja läpäisivät toisensa huomisaamuna tässä riihen luona.\n\nSillä puheella he erosivat. Riiko lähti hiihtämään järven toiselta\nrannalta näkyvää kotinientään kohden ja Hilippa palasi vielä tuhotun\nkotitalonsa autiolle pihamaalle.\n\nSiihen oli jo satanut aika paljon lunta, joka oli pehmeän vaipan tavoin\npeitellyt kaikki ruotsien mellastuksen jäljet. Lumessa kahlaillessaan\nsatutti Hilippa jalkansa johonkin esineeseen, joka kohosi puoliksi\nesille hangen peitosta. Hilippa kumartui sitä tarkastelemaan ja sai\nkäsiinsä keihään, jonka terässä oli vahvasti jäätynyttä hurmetta.\n\nHilippa tarkastelee keihästä ja silloin sukelsi äkkiä hänen muistoonsa\nniin ilmielävänä eräs tapahtuma, joka oli sattunut runsas vuosi\nsitten... tuolla järven toisella puolen, Simanan talon pihamaalla. Hän\noli viskannut sinne pihamaalle verisen keihään kädestään ja oliko...\noliko mahdollista, että hän nyt löysi sen samaisen keihään täältä...\noman kotitalonsa raunioiden luota?\n\nTodella tämä näytti aivan samalta keihäältä, mutta tiesihän Hilippa\nhyvin, ettei tämä ollut se sama keihäs. Tämä oli kai sen mustan\nruotsin jättämä keihäs... tällä aseella oli ehkä hänen Lari veljyensä\nveri vuodatettu. Ja Hilipalle selviää siinä samassa, että näin\nvarmaan piti olla, hänen piti kai löytää tämä keihäs... tämä oman\ntekonsa muistuttaja... kaikkien sen jälkeen tapahtuneiden tihutekojen\nmuistuttaja... oman armaan kotitalonsa raunioilta hänen piti tämä\nlöytää. Varmaan oli Isä Jumala satuttanut tämän keihään hänen\njalkoihinsa!\n\nHilippa viskasi keihään kädestään ja läksi pois kotitalonsa raunioilta.\nMitäpä hyödytti ajatella kostoa, yhä ja yhä vain kostoa. Oli tosin\npaljon kostettavaa, ylen paljon olikin, vaan jos kosti, ei siitä\nkoitunut mitään siunausta... tuli sitten vain eteen tuollaisia löytöjä.\nParempi oli ajatella muuta!\n\nHän nousi suksilleen ja hiihti kotiniemensä tyvelle päin, paikalle,\njossa hänellä oli jo pieni kasa oman pirttinsä rakennushirsiä. Hän\nistahti siihen hirsikasalleen ja tarkasteli kahden puolen aukenevia\nPankajärven selkiä, joiden puhtoinen hankipeite väräjöi maaliskuun\nauringon kimmellyksessä. Hänen lähellään rannalla kasvoi suuria\nurpukoivuja ja niissä oli teiriparvi, joka rattoisasti kuherrellen söi\nahnaasti urpuja. Linnut kyllä huomasivat hänet, mutta eivät välittäneet\nhänestä vähääkään, kuhertelivat ja aterioivat, niin kuin olisivat\nolleet täysin omissa oloissaan.\n\nTätä piti Hilippa onnellisena enteenä. Hän nyökkäsi hyväksyvästi\nteiriparvelle ja kaivoi poveltaan kaksi uudenuutukaista kirjaa. Ne\nolivat olleet siellä melkein unohtuneina monta aikaa, mutta nyt Hilippa\ntarkasteli niitä ja poikamainen onnen ilme tuli hänen ahavoittuneille\nkasvoilleen. Ei hän vielä näiden kirjojen koukeroisia puustaveja\npaljonkaan ymmärtänyt, mutta näitä katsellessa tuli armahainen Brita\nniin elävästi hänen muistoonsa.\n\nJa Britaa muistellessaan varmistui Hilippa, että hänen piti kuin\npitikin jättää koston ajatukset mielestään ja ryhtyä muihin toimiin.\nJo viime yönä nuotiolla oli häilähtänyt hänen ajatuksiinsa muuan\nsuunnitelma. Hän muisti Britan vielä syksylläkin lähetelleen Vie'in\nlautamiehen välityksellä avustusta köyhän Timo Issakaisen perheelle, ja\nehkäpä vielä nytkin oli lautamies Olavi Britan asioiden välittäjänä.\nJa sitä tietä hänkin voisi kenties päästä mukavimmin yhteyteen Britan\nkanssa.\n\nPian oli Hilippa tehnyt, päätöksensä. Hän kätki kirjat povelleen ja\nnousi suksilleen. Nyökkäsi vielä teiriparvelle hyvästiksi ja lähti\ntasaisin, voimakkain potkuin hiihtämään luoteeseen... Vie'in saloja\nkohden.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nHilippa olisi kyllä ennättänyt hyvin päiväsaikaan Vie'in kylään, mutta\nhän viivytteli tahallaan matkaansa. Kun Timo Issakaisen torppa sattui\nolemaan tien varressa, pistäysi hän siihen kuluttelemaan aikaansa.\n\nTimolta sai Hilippa kuulla, että lautamies Olavi usein kävi Lieksassa\nja tapasi tavallisesti näillä matkoillaan Brita neidonkin. Saattoi\nhyvinkin olla siellä lautamiehellä nytkin Brita neidon lähettämiä\navustuksia ja Hilippa ehkä voisikin ohimennen niitä tiedustaa.\n\nHilippa lupasi sen tehdä varsin mielellään, hänestä tuntui kuin hän\ntätä Timon asiaa toimittaessaan jo joutuisi kosketuksiin itsensä Britan\nkanssa. Kyllä hän tiedustaisi Brita neidon lähettämiä avustuksia, hän\ntoisikin ne takaisin palatessaan Timolle, jollei Brita neito vain\nlähettäisi ylettömän runsaasti hyvyyttä!\n\nPois lähtiessään huomasi Hilippa torpan pihamaalla kolme Timon\npuolikasvuista poikaa kelopuita pilkkomassa. Tästä hän sai ajatuksen\npyytää yhtä näistä poikaisista maammonsa ja Arhipan naisen avuksi\nOhtavaaran pakolaispirttiin.\n\n— Ka minä lähden! julisti heti keskimmäinen, kirkassilmäinen Ohvo\npoikanen.\n\nToisetkin pojat olisivat lähteneet ylen mielellään, mutta sovittiin\nniin, että Ohvo saisi lähteä. Jos Hilippa paluumatkallaan poikkeaisi\nTimon torpalle, lähetettäisiin Ohvo hänen mukanaan, mutta jos Hilipan\nasiat vaatisivat hänen palaamaan toisia teitä, saisi Ohvo lähteä\nyksinään matkalle.\n\nHilippa antoi tästä lupauksesta Timolle kokonaisen hopeataalarin ja\nOhvo poikanenkin sai pienen, kirkkaan hopearahan.\n\n— Se on sinulle pestirahaksi, pakisee Hilippa, — ja jos hyvin palvelet\nmaammoani, palkitsen sen sinulle runsaalla kädellä!\n\nOhvo oli topakkaa poikaa ja lupasi kyllä toimittaa hyvin tehtävänsä.\nHän sai niin tulisen lähtökiireen, että jätti siinä siunaamassa\nhalkojen pilkkomisen veljiensä huoleksi. Hänen piti näet voidella\nsuksiaan, varustaa itselleen matkareppu, ylen paljon hänellä oli\ntekemistä ja varustamista.\n\nVie'in isohkossa karjalaiskylässä oli Hilipalla montakin tuttua taloa,\nmutta poikkeamatta näihin taloihin hän sivuutti koko karjalaiskylän ja\njoutui näin sen liepeillä asuvien ruotsien eläntämaille. Siellä oli\nmuista erillään, laajojen uudisviljelysten keskellä lautamies Olavi\nHamaran vankka talo, koko Vie'in nuoren luterilaisasutuksen vaurain\ntalo.\n\nHilipan astuessa pirttiin oltiin siellä syömässä illallista. Suuren\nhonkapöydän ympärillä oli lautamiehen oman perheen lisäksi joku\nvieraskin, ja kun tulija tunnettiin, vaikeni heti pakinan pito pöydän\nympärillä. Näytti siltä kuin syömämiehet olisivat saaneet odottamatta\npalan kurkkuunsa ja kokivat sitä jokainen nieleskellä alas pälyen\nvuoroin toisiinsa, vuoroin vieraaseen. Vihdoin nousi lautamies Olavi\npöydän takaa ja tuli Hilippaa kättelemään. Hän virkahti lujalla äänellä:\n\n— Vieras lähtee vieraiden puolelle, koska kerran sellainenkin on\ntalossani!\n\nHän sytytti pankon nurkalla palavasta päreestä uuden soihdun ja\njohdatti sillä tietä valaisten vieraansa takaisin porstuaan ja sen läpi\ntoiseen pirttiin, joka oli hiukan pienempi kuin yhteinen perhepirtti.\n\nHilippa oli kyllä huomannut tulonsa tehneen ällistyttävän vaikutuksen\nlautamies Olavin perheeseen. Hän ei kuitenkaan vielä tietänyt\nvarsinaista syytä, mikä tämän säikähdyksen oli aiheuttanut, hän\nluuli sen johtuvan vain heidän kyläänsä kohdanneesta herra Henrikin\nvierailusta. Hän sai kuitenkin pian tietää, että säikähdykseen oli\npainavampiakin syitä; ilman pitempiä esipuheita selitti lautamies\nOlavi, että Hilipan oli nyt vaarallista liikuskella heikäläisten\nparissa. Se oli vaarallista sekä Hilipalle itselleen että myöskin\nheille, hänen ruotsinuskoisille ystävilleen.\n\n— Ka tiedän hyvin, hyvin tiedän! pakisee Hilippa hieman kärsimättömästä\nja samalla oudoksuen lautamies Olavin suorasukaista äänensävyä.\n\n— Tokkopa tietänet vielä kaikkea mitä on tapahtunut? virkahtaa\nlautamies Olavi painokkaasti. — Tokko lienee vielä tiedossasi herra\nHenrikin viimeinen toimenpide? Se kuulutettiin Brahean käräjähuoneella\nvasta viime sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen ja tokkopa se lienee\nvielä ennättänyt tietoosi?\n\nEi, sitä ei Hilippa todellakaan tiennyt. Hän naurahtaa ja sanoo, että\nluuli jo aikaisemmin tapahtuneen tarpeeksi hänen osalleen, ei arvannut\nenää odottaa uusia tapahtumisia.\n\n— Ja mitäpä uutta siellä sitten kuulutettiin viime sunnuntaina?\nkysäisee hän jotenkin huolettomasti.\n\n— Henkipatoksi sinut kuulutettiin! selittää lautamies Olavi. —\nHenkipatoksi tai lainsuojattomaksi... se lienee jotenkin sama asia.\nSinun hengiltä ottaminenkin on kenelle hyvänsä luvallista ja sinun\nelävänä kiinni saamisesta maksetaan kahdenkymmenen hopeataalarin\npalkinto. Ja ken antaa sinulle suojaa talossaan, sille tuomitaan sakkoa\nkymmenen riikintaalaria hopeassa!\n\nHilippa hätkähti. Tämä oli todellakin uutta. Herra Henrikki oli\niskenyt toisen iskunsa, toisen kirveltävän iskunsa. Hänen henkensä oli\nkuulutettu kauppatavaraksi ja hänen suojaajansa saivat kavahtaa itseään.\n\nJa hän oli nyt lautamiehen katon alla, kreivillisen lautamiehen\nvieraana. Tämän miehen piti virkansa puolesta valvoa, että herra\nHenrikin kuulutusta noudatettiin. Hilippa alkoi ymmärtää, minkä\nvuoksi lautamies Olavin pirtissä oli niin kovin säikähdetty hänen\nsaapumistaan, mutta lautamies Olavi kiirehti selittämään:\n\n— Minä en sinua vangitse! Eikä minun talossani kukaan saa osoitella\nsinua sormellaan! Tästä kuulutuksesta tietämättä olet saapunut luokseni\nja se riittää käyntisi puolustukseksi. Vaan käsittänet itsekin, että\ntuskinpa moni pokostan talonpoika tämän jälkeen uskaltanee antaa\nsinulle suojaa, ja hiukan hankalaa se on minullekin, kun elämme näin\nkylän keskellä!\n\n— Ka, käsitän, hyvin käsitän vaikean asemasi! pakisee Hilippa\nhämillään. — En olisi tullut luoksesi, jos olisin tämän tietänyt.\n\n— Mitäpä tuosta, kun olet tullut, niin olet nyt vieraanani. Minun\nsanaani totellaan omassa talossani, ja kun minä sanon, että tästä\nvierailusta on vaiettava, niin siitä vaietaan!\n\nHän kävelee kohentamaan päresoihtua ja sen valaistuksessa näki\nhänen voimakkaista, jyrkistä kasvonpiirteistään, että hän oli\ntodella isäntä talossaan, tinkimätön isäntä. Henkipatoksi julistettu\nkarjalaisystävänsäkin sai olla varma, että tämä mies ei puhunut\nkaksimielisyyksiä eikä vehkeillyt selän takana, vaan sanoi sanottavansa\nsuoraan ja arkailematta.\n\nHilippa puolestaan tiesi nyt, ettei hänen tämän jälkeen enää sopinut\nturvautua lautamies Olavin apuun missään asiassa. Mutta kun hän kuuli\nlautamiehen puheesta tämän olleen edellisenä sunnuntaina Lieksassa,\nkysyi hän vielä taattonsa ja muiden vankina istuvien Pankajärven\nmiesten kohtalosta.\n\n— Toistaiseksi ei heille ole tapahtunut mitään, ilmoittaa lautamies\nOlavi. — Herra Henrikki palasi viime viikolla Kajaanista konventin\nvuosikokouksesta ja näyttää siltä kuin siellä olisi hiukan\npaheksuttukin hänen liian jyrkkiä toimenpiteitään. Minä luulen\nlaamannin yrittävän sekaantua tähän asiaan... oli luvannut kevätpuoleen\nsaapua itse tänne tutkimaan vangittujen karjalaisten rikoksia. Ei\nheillä siis tätä nykyä ole mitään pelättävää, ainoastaan sinut\nnäyttävät konventin herrat jättäneen täydellisesti herra Henrikin\nkostolle alttiiksi. Ei ilman konventin lupaa herra Henrikki olisi\nuskaltanut kuuluttaa sinua lainsuojattomaksi.\n\nLautamies Olavi käveli jälleen kohentamaan pärettä ja Hilippa\ntarkasteli hänen toimiaan mieli täynnä apeata katkeruutta. Hänet oli\nheitetty yksin, yhteiskunnan ulkopuolelle ja tuokin mies, rehellinen\nruotsi, kääntäisi hänelle tämän jälkeen selkänsä.\n\nHän mieli jo sanoa lautamies Olaville lyhyet hyvästit, mutta silloin\nhän muisti köyhän Timon asian ja muisti Britan. Ei, hän ei ollutkaan\nvielä yksin, olihan Brita sentään hänen puolellaan ja taitavasti\nsanansa sovittamalla hän saisi kuulla kenties hyvinkin tärkeitä\nviestejä Britan nykyisistä oloista ja toimista. Saatiinpa nähdä,\nettei Brita ollut joutilaana, piti vain varovaisesti urkkia lautamies\nOlavilta hänen askelistaan.\n\nJa niin alkoi Hilippa urkkimisensa, kysäisi aluksi aivan kuin\nohimennen, oliko lautamies Olavi ehkä käynyt herra Henrikin kotonakin?\n\n— Kävin kyllä herra Henrikin kotonakin, kaikki pokostan lautamiehet oli\nkutsuttu sinne jumalanpalveluksen jälkeen. Herra Henrikki antoi meille\ntiukan määräyksen, että tuo sinua koskeva kuulutus olisi viipymättä\ntehtävä tiettäväksi jokaisessa pokostan kylässä... jokaisen lautamiehen\nomalla alueellaan.\n\nNo, Hilipan mielestä oli sivuasia mitä lisämääräyksiä herra Henrikki\noli antanut, kerrassaan sivuasia oli tuo. Pääasia oli, että lautamies\nOlavi oli ollut Britan lähettyvillä, kenties puhellutkin Britan kanssa!\nHän koettaa saada sanansa niin huolettomiksi kuin mahdollista, kertoo\ntulomatkalla tavanneensa Timo Issakaisen ja Timo raiska oli pyytänyt\nhänen kysymään, olisiko lautamiehellä mahdollisesti Brita neidolta\nmitään tuomisia. Vai eikö hän tällä kertaa ehkä sattunut näkemäänkään\nBrita neitoa?\n\n— Näin kyllä Brita neitoakin, vaan mitään tuomisia ei hän lähettänyt\nTimolle! ilmoittaa lautamies.\n\nLautamiehen suorasukainen vastaus murskasi olemattomiin Hilipan toiveet\neikä hänessä olisi ollut miestä kyselemään mitään enempää.\n\n— Ka eipä tuosta mitään, kun ei lähettänyt, niin ei lähettänyt!\nvirkahtaa hän mieli apeana. — Kysyin vain ohimennen, kun Timo pyysi\nkysymään.\n\nJälleen hän aikoi ruveta tekemään lähtöä, mutta lautamies Olavi rupesi\nnyt itsestään kertomaan lisää käynnistään herra Henrikin kotona. Hän\nsanoi tervehtineensäkin Brita neitoa ja vaihtaneensa pari sanaa tämän\nkanssa. Ja oikeastaan hän oli odottanut, että Brita neito kutsuisi\nhänet kuten tavallisesti omaan neitsytpirttiinsä saamaan Timon\nperheelle lähetettäviä viemisiä, mutta Brita neito oli tällä kertaa\nnäyttänyt kovin hajamieliseltä. Liekö ollut vähän sairaskin, vai liekö\nvain muuten mietiskellyt omia asioitaan ja niin oli mennyt menojaan\npyytämättä häntä neitsytpirttiinsä, puhumatta hänelle sanaakaan Timon\nperheen viemisistä.\n\n— Jos lieneekin Brita neidolla nykyjään muuta ajattelemista! virkahtaa\nhän lopuksi naurahtaen. — Kuuluu Brita neito pian menevän naimisiin,\nniin jos unohtunevat jo Timo raiskan aprakat pois hänen mielestään!\n\nHilipasta tuntui kuin olisi joku tarrannut häntä kuristamaan kurkusta.\nHenki salpautui, hänen piti moneen kertaan haukkoa ja yritellä, ennen\nkuin pääsi ensinkään ääneen. Vihdoin viimein kirposi hänen huuliltaan\nkäheä kysymys:\n\n— Kenen kanssa Brita neito menee naimisiin? Lautamies Olavi katsahti\nhäneen kummissaan.\n\n— Kenenkäkö kanssa Brita neito menee naimisiin? ja hän naurahteli\nhyväntahtoisesti Hilipan joutavalle uteliaisuudelle. — Kenenkäkö\nkanssa... eipä liene tällä pokostalla montakaan miestä, joille herra\nHenrikki antaisi tyttärensä. Nyt on kuitenkin ilmestynyt sopiva sulho\nja tietenkin sekä isä että tytär ottavat hänet avosylin vastaan. Brita\nneito kuulutettiin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa kristilliseen\navioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa!\n\nLautamies Olavi sanoi sanottavansa varmalla ja lujalla äänellä ja\nhänen sanansa kyllä tekivät vaikutuksensa. Hilippa lyyhistyi kokoon\nja hänestä tuntui kuin valo olisi sammunut ja katto romahtanut hänen\nniskaansa. Vasta vähitellen hänen aistinsa tointuivat sen verran,\nettä hän huomasi katon olevan paikallaan, päreen palavan pihdissä ja\nlautamies Olavin seisovan tanakasti jaloillaan ja niistävän karstaa\ntuosta ritisten ja pihisten palavasta soihdusta.\n\nHilippa ei kysellyt enää enempää, hän tiesi nyt tarpeeksi Britan\naskelista ja edesottamisista. Horjuen hän nousi jaloilleen ja ojensi\nkätensä talon isännälle.\n\n— Jää hyvästi, lautamies Olavi!\n\nHänen äänensä oli äskeistäkin käheämpi, mutta hän voitti itsensä ja\nlisäsi vielä, omaa heikkouttaan uhmaten:\n\n— Jää hyvästi, rehellinen ruotsi! Kiitän sinua entisestä ystävyydestäsi\nja siitäkin hyvästä kiitän, kun olet sallinut henkipaton levähtää\nluonasi!\n\nHän työntyi jo pimeään porstuaan. Lautamies Olavista näytti kuin olisi\nmenijä horjahdellut uupumuksesta. Ei, hänen omatuntonsa ei sallinut\nväsyneen matkamiehen lähteä tuolla tavoin pimeään ja pakkaseen. Oli\nvaikka kahdesti kuulutettu tuo mies henkipatoksi, hänen piti sittenkin\nolla ihminen. Kiireesti hän lähti ulos ja tapasi siellä Hilipan jo\nasettelemassa suksia jalkoihinsa. Hän meni Hilipan luo ja virkahti:\n\n— Sanoit minua rehelliseksi ruotsiksi ja tuon nimen pidän kyllä\nmielelläni. Vaan rehellisen miehen nimeä kantavan pitää olla myöskin\nteoissaan rehellisen ja niinpä minä en voi lähettää sinua tuolla tavoin\ntaipalelle. Lähde takaisin pirttiini, haukkaat siellä palan illallista\nja nukahdat yösydämen ajan!\n\n— Ei, en nyt välitä illallisesta ja nukahtamisesta! ja Hilipan sanoista\nkuului päättäväinen, jylhä kalskahdus. — En tunne nälkää, en tunne\nväsymystä ja sitäpaitsi... tämä yösydän lienee oikea aika henkipaton\nhiihdellä!\n\nRajusti hän potkaisi suksensa lähtöön ja lautamies Olavi näki hänen\noikaisevan suoraan peltojen poikki kylän ulkolaidalta näkyvää\nmetsänreunaa kohden. Hilippa ei siis nähtävästi aikonut poiketa kylän\nkarjalaistaloihinkaan pyytämään ruokaa ja lepoa.\n\nTäysikuu valaisi nukkuvaa kylää ja niinpä saattoi lautamies Olavi\nhyvin seurata Hilipan matkaa aina synkeänä näkyvään korven reunaan\nasti. Hänen tuli sääli tuota miestä, tuota reipasta ja avosydämistä\nkarjalaista. Kerrassaan rajattomuuksiin oli herra Henrikki mennyt tuota\nmiestä vainotessaan eikä ollut yhtään ihme, jos Hilippa tunsi nyt\nsydämessään syvää katkeruutta kaikkia heikäläisiä kohtaan.\n\nEi lautamies Olavi kuitenkaan aavistanut sitä myrskyä, sitä toivotonta\nsekasortoa, jonka hänen sanansa olivat aiheuttaneet Hilipan sydämessä.\nTuskin Hilippa itsekään vielä tajusi kaikkea, hän tunsi vain kurkussaan\nahdistavaa tukehtumista ja hänen korvissaan takoi ja humisi lautamies\nOlavin sanojen kaiku, että Brita oli kuulutettu kristilliseen\navioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa.\nEi, hänen piti päästä pois tästä talvisen kuutamon itsekylläisessä\nlekotuksessa nukkuvasta kylästä. Hänen piti päästä hiljaiseen korpeen.\nSiellä oli henkipattojen ja häväistyjen suojaava koti... siellä oli nyt\nhänenkin kotinsa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRiiko on jo ikäväkseen odotellut Hilippaa Laria hautaamaan. Jo\nedellisenä iltana hän kävi panemassa alulle haudan kaivamisen ja nyt\nhän tuli jo aamuhämärissä lopettamaan työtään!\n\nSaatuaan haudan valmiiksi meni Riiko vanhan kalmariihen luo\nounastelemaan, mutta Hilipasta ei näkynyt ei kuulunut merkkiäkään.\nRiiko pistäysi riihessäkin ja ihmeekseen hän löysi kylmältä kiukaalta\nHilipan täysinäisen eväskontin. Nähtävästi oli Hilippa jo edellisenä\npäivänä jättänyt konttinsa siihen, mutta mihinkä kummaan itse mies oli\nkadonnut.\n\nRiiko lähtee vielä palaneen talon pihamaalle ja sinne ilmestyi vihdoin\nviimein Hilippakin. Hän tuli niemen tyveltä päin, hiihti avopäin ja\nväsyneen tavoin reuhtoen. Ja millainen olikaan Hilipan ulkonäkö:\nLyhyt hiihtoturkki reuhotti avoimena ja sen rinnuksissa oli repeämiä,\nniin kuin karhun pitkät kynnet olisivat kourineet tuota turkkia.\nKasvoissakin näkyi Hilipalla verinaarmuja ja hänen hiuksiinsa,\npartaansa, vaatteisiin, joka paikkaan oli takertunut havuneulasia.\nHilippa näytti ylen ryvettyneeltä ja runnellulta ja vanhemmaltakin hän\nnäytti kuin tavallisesti, vähintäin kymmenen vuotta vanhemmalta. Hänen\npiirteisiinsä, koko olemukseensa oli ilmestynyt jotakin särkynyttä\nkulmikkuutta.\n\nRiikon mieleen tuli Vienanmatkalla näkemänsä villi Timo, Hilipan\nirvikuva. Hilippa oli nyt itse tuon kieroon menneen irvikuvansa\nnäköinen ja hänen silmissäänkin paloi villi, hurjistunut ilme. Riiko\naivan pelästyi serkkumiehensä äkillistä muuttumista ja uteli ihmeissään:\n\n— Missä sinä olet hiihdellyt ja mikäpä kumma sinut onkaan matkalla\ntavoittanut?\n\nHilippa nauroi kovaäänisesti ja tuossa naurussakin oli outo, kolea\nkaiku, joka karmi Riikon selkänahkaa.\n\n— Missäkö olen hiihdellyt... sitäkö kyselet, Riiko? Tuskin paljon\nmissään!\n\nJälleen nauroi Hilippa tuota vihlovaa, kolkkoa nauruaan ja selitti\nsitten käyneensä Vie'in lautamiehen luona. Niin, siellä hän oli vain\nhiihtänyt, rehellisen ruotsin vieraana pistäytynyt... tietämässä\ntaattonsa ja toisten vankina istuvien kohtaloa. Ja sen jälkeen hän oli\nhiukan hiihdellyt huvikseen... suotta ja aikansa kuluksi maleksinut!\n\nRiiko ei kysynyt mitä uutisia Hilippa oli kuullut vankina istuvien\nkohtalosta. Hän näki kysymättä, että nuo uutiset olivat olleet kaikkea\nmuuta kuin valoisia, ja ennättipä hän kysyä niitä myöhemminkin. Nyt\nhäntä huoletti vain Hilipan surkea näkö. Hilippa näytti äkkiä tulleen\nsairaaksi, ja Riiko alkoi tiedustella, oliko Hilippa ensinkään levännyt\nyön aikana ja oliko hän syönytkään mitään. Hänen eväskonttinsa näkyi\nolevan tuolla riihessä, jos mentäisiin sinne ja Hilippa haukkaisi\nhiukan suurusta pahimpaan nälkäänsä!\n\n— Mitäpä suuruksesta, en minä ole nälissäni! nauraa Hilippa. — Ei\nnälkä eikä väsymys minua vaivaa, ei kerrassaan mikään minua vaivaa!\nSain Vie'in lautamieheltä, rehelliseltä ruotsilta, niin mainioita\nviestejä, että kaikkosi nälkä ja jano ja väsymyskin pitkäksi\naikaa. Aivan huvikseni lähdin ne viestit kuultuani hiihtelemään ja\nhiihtelin... hiihtelin koko yön levähtämättä! Vai lienenkö hiukan\nlevähtänytkin... jos lienen pitänyt tulta tuolla Vie'in puolen saloilla\nja siinä havuvuoteella hiukan piehtaroinut ja itseäni ryvettänyt.\nEn muista tarkalleen mitä lienen tehnyt ja mitäpä... mitäpä tuossa\nmuistamistakaan... mitäpä joutavia muistelemaan! Nyt lähdemme panemaan\nmaan multiin Lari veljyttäni, jopa taisitkin minua hiukan odotella ja\noudoksua viipymistäni?\n\nRiiko sanoi vain kaivaneensa haudan valmiiksi ja siinäpä oli ollutkin\ntarpeeksi puuhaa, ei hän siinä työssään ensinkään muistanut oudoksua\ntoisen viipymistä.\n\n— Ka sepä hyvä, kun hauta on valmiina! pakisee Hilippa. — Eipä siis\nmuuta, panemme vain Lari veljyeni hautaan ja sitten lähdemme muihin\ntoimiin... elävien miesten toimiin!\n\nHänen silmissään välähti raju leimahdus, mutta se olikin viimeinen.\nSitten Hilippa näytti aivan kuin talttuvan ja pehmenevän. Hän ei tehnyt\nenää mitään rajuja eleitä, ei edes nauranutkaan enää tuota vihlovaa,\nkoleata nauruaan, vaan käveli äänettömänä, ripein ja päättäväisin\naskelin serkkumiehensä edellä riihen luo.\n\nSiellä he käärivät vainajan mukanaan tuomiinsa hursteihin ja sovittivat\nhänet arkkuun. Ja niin kuljetettiin arkku ahkiossa vanhaan kalmistoon\nja laskettiin siellä syvään hautaan, jonka Riiko oli kaivanut aivan\nlähelle ruotsien polttaman tsasounan jäännöksiä.\n\nRipeästi täyttivät serkukset haudan mullalla, tasoittelivat kummun ja\npanivat sen katteeksi tuoreita kuusen havuja. Lopuksi he lankesivat\npolvilleen kummun ääreen, tekivät siinä ristinmerkkejä ja kumartuivat\nsuutelemaan kylmää maata. Sen parempaa eivät he osanneet, siihen sai\ntyytyä Lari poikanen. Ja siihen sai tyytyä hyvä Isä Jumalakin.\n\nHe seisoivat vielä kummun ääressä, kun jäältä hiihteli heidän luokseen\nJehki vanhus ja kertoi olevansa nyt matkalla Lieksaan.\n\n— Mitäpä sinne menet? kysyy Hilippa terävästi. — Menen tarjoamaan\nitseäni herra Henrikille. Kauan aprikoin puoleen ja toiseen, ka lopulta\npääsin päätökseen. Kun laskisi edes toisen pojistani kotiin, niin\nmitäpä minusta itsestäni, vanhasta miehestä. Pian jo menen muutenkin\nhautaan, niin vaikka minut teloittaisikin... ei tulisi suurta vahinkoa!\n\n— Ka mene yrittämään vaihtokauppaa, mikäpä yrittäessä!\n\n— Ja mitä te mielitte nyt tehdä? kysäisee Jehki vanhus vuorostaan.\n\n— En tiedä mitä tämä Riiko serkkuni mielinee, ja Hilippa naurahtaa, —\nvaan minulta... minulta vie herra Henrikille terveiset, että en jouda\nvielä tulemaan. Vielä on minun tehtävä yksi kauppamatka... ylen pitkä\nkauppamatka ja jos sitten saapunen herra Henrikin luo tilinteolle.\nSiihen asti saa minua vuotella!\n\n— En minäkään nyt lähde Lieksaan, sanoo Riiko päättävästi, — seuraan\nHilipan mukana, minne hyvänsä hän lähteneekin!\n\nKun Jehki vanhus oli mennyt menojaan, ilmoitti Hilippa serkulleen\naikovansa nyt Vienan maille... niistä sotahuhuista selkoa ottamaan.\nJos Riiko mieli hänen mukaansa, olisi parasta siirtää Riionkin kotoa\nkaikki, mikä oli arvokasta, Ohtavaaran pakolaispirtille.\n\n— Mitäpä tuolla lienee niin arvokasta, naurahtaa Riiko. — Keräsin vähän\nminkä mitäkin ahkioon ja se on tuolla riihen luona. Kaikki muu saapi\njäädä!\n\nHe hiihtelivät vielä kerran vanhalle kalmariihelle. Hilippa otti\nkiukaalta eväskonttinsa ja silloin tuli hänen mieleensä eräs asia. Hän\nirroitti kiukaan reunasta muutamia kiviä ja näin syntyneeseen loveen\nhän kätki poveltaan ottamansa ruotsinuskoisten kirjat. Tätä tehdessään\nhän nauroi katkerasti ja virkahti serkkumiehelleen:\n\n— Tämä on minun aarrekätköni sotatielle lähtiessäni! Elin vähän aikaa\nmielettömissä haaveissa, luulin olevan tässä Isä Jumalan luomassa\nmaailmassa muutakin kuin vihan ja koston, vaan mitään muuta ei ole.\nNiin jääköön ja unohtukoon aarteeni tähän vanhaan kalmariiheen...\ntäällä oikea paikka mokomille!\n\nVielä hän nauroi tuota koleata, pintaa karmivaa nauruaan ja oikaisi\nsitten itsensä. Napitti lyhyen turkkinsa, kaivoi sen taskusta\nkorvuslakkinsa ja painoi sen päähänsä. Riihestä ulos tultuaan hän iski\noven kiinni ja sulki sen ruostuneella hakasella.\n\nSinne jäi kyhjöttämään vanha kalmariihi... puoleksi kinosten, puoleksi\nmetsän peittoon.\n\nVielä viikon päivät viipyivät Hilippa ja Riiko Ohtavaaran\npakolaispirtillä. He odottelivat keväisten hankikelien joutumista ja\nhankkivat siinä odotusaikanaan pakolaisten tarpeeksi kolopuita ja minkä\nmitäkin tarpeita.\n\nMatkansa tarkoitusta eivät he selvittäneet sen tarkemmin, sanoivat vain\nlähtevänsä rajan taa piileskelemään.\n\nPaljon Hilippa tasaantui näinä päivinä. Yhtäkaikki huomasi Paraske\nmuorin tarkka maammon silmä pojallensa tapahtuneen jotakin outoa\nja mieltä järkyttävää ja niin hän koki hellästi huolehtia Hilipan\nvarusteista matkan joutuessa.\n\nTuo hyvä Paraske muori, viljavia kyyneleitä hän vuodatti\nhyvästellessään poikoansa, ainokaistansa. Kovin olivat surut häntäkin\nrunnelleet, kokoon hän oli painunut ja rypistynyt. Hilipan sydäntä\nriipaisi repivä tuska häntä halatessa.\n\nJa vielä toisen kerran tavoitti tuo tuska Hilipan, kun he kauniina\nhankiaamuna hiihtivät rajalinjan ylitse.\n\nKaukaa Pankajärven suunnalta kuului teirien kuherrusta, ja silloin\nHilippa muisti kotiniemensä tyvelle jääneet rakennushirret. Hänen\nhartiansa painuivat kumaraan ja autio tyhjyys hiipi hänen sydämeensä...\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nBrita oli maannut sairaana siitä lähtien, kun julma isänsä rusikoi\nhäntä. Tai oikeastaan ei Britan oloa voinut sanoa miksikään\ntavalliseksi sairaudeksi, Brita oli vain tylsä ja välinpitämätön. Hänen\nliian kireälle pinnistetyt sielunvoimansa näyttivät murtuneen ja siitä\noli seurauksena ruumiillinenkin uupumus.\n\nHerra Henrikki palasi kostoretkeltään, piti remuisat juomingit kaikille\nauttajilleen ja muisti näiden kestäessä myös porvari Moosekselle\nantamansa lupauksen. Mutta kun Britaa ei voitu raahata tautivuoteestaan\nporvari Moosekselle luovutettavaksi, jätettiin kihlajaisten pito\nmyöhemmäksi.\n\nTämän jälkeen lähti herra Henrikki Kajaaniin konventin vuosikokoukseen\nja tällä aikaa ilmoittautui luutnantti Marcus porvari Mooseksen\nkilpakosijaksi. Luutnantti Marcus selitti Helga rouvalle\ntahtovansa tällä tavoin tarjoutua vain Brita neidon suojelijaksi.\nVaikka heidät näön vuoksi ja herra Henrikin mieliksi pantaisiin\navioliittokuulutukseenkin, ei hän tahtonut sitoa sillä Brita neitoa\nmihinkään; vasta täysin terveeksi tultuaan saisi Brita vapaasti\npäättää, tahtoiko tulla hänen omakseen vai ei.\n\nHelga rouva toimitti tämän jalomielisen tarjouksen neitsytpirtissään\nmakaavalle tyttärelleen ja tylsänä hymähdellen suostui Brita itkevän\näitinsä houkutuksiin. Britan mielestä oli tällä hetkellä kaikki niin\nsamantekevää, hän ei jaksanut ajatella mitään, hänen päänsä oli niin\nraskas, niin kovin raskas ja runneltu. Isän viiltävä ruoska oli\nsilponut hänen kasvonsa, mutta vielä hullummin tuntui käyneen hänen\npäänsä sisällä. Siellä oli kaikki mennyt sekaisin, äiti sai kaupata\nhänet kenelle halusi, ei Brita ruvennut väittämään vastaan.\n\nJa näin se kävi niin hullusti, että Vie'in lautamies joutui\nkuuntelemaan Britan avioliittokuulutusta samana päivänä, jolloin\nHilippakin kuulutettiin henkipatoksi. Herra Henrikki oli oikein\nhaltioissaan, hän hykerteli käsiään mielihyvästä, kun sai paiskata\nkirkkoherra Andersin kouraan nuo molemmat kuulutukset samalla kertaa.\nJumaliste, ne sopivat mainiosti yhteen!\n\nSinä päivänä oli Britakin ensimmäisen kerran jalkeilla, mutta hänen\najatuskykynsä ei ollut vielä täysin hereillä. Niin ei ollut ihme,\njos köyhän Timon viemisetkin unohtuivat antamatta; Brita oli tosiaan\nväsynyt ja hajamielinen, niin kuin lautamies Olavista oli näyttänyt.\n\nTämän jälkeen alkoi Brita kuitenkin vähitellen elpyä. Vasta isänsä\nkuulutuksesta hän sai täydellisen varmuuden, ettei Hilippa ollutkaan\nBrahean vankilaan tuotujen karjalaisten joukossa ja tämä tieto se\nparemmin kuin mikään muu havahdutti Britan uinuvat sielunvoimat\ntoimintaan.\n\nBrita kulkee ja mietiskelee mitä hänen pitäisi ryhtyä tekemään. Hän\nsai nyt toki vapaasti liikuskella kotonaan, häntä ei enää paimennettu\nvangin tavoin eikä pakotettu olemaan neitsytpirtissään. Olihan hän\nnyt morsian, kreivillisen luutnantin kuulutettu morsian, ja tottahan\nmorsiamelta piti olla hiukan vapautta! Isänsäkin näytti häntä melkein\nsäälivän ja hiukan katuvankin kovuuttaan. Ja entäs luutnantti Marcus,\nhänen sulhasensa! Ei Britalla ollut mitään valittamista, ei luutnantti\nMarcus tungetellut, oli vain hänelle hyvä ja huomaavainen.\n\nBrita kulkee ja mietiskelee ja hänen selkenevissä aivoissaan alkaa itää\nja orastaa toimintasuunnitelma. Hän tiesi hyvin, ettei Hilippa voinut\nisän kuulutuksen jälkeen enää saapua häntä tapaamaan, niinpä hänen oli\nlähdettävä tapaamaan Hilippaa. Hänen oli kuin olikin nyt vuorostaan\nlähdettävä Pankajärvelle tai kauemmaksikin; täällä hän ei voinut enää\nhyödyttää Hilipan asiaa, mutta Hilipan tavattuaan hän ehkä voisi\nolla joksikin hyödyksi. Hilippa kaipasi nyt kipeästi lohduttajaa ja\nrohkaisijaa ja hänen velvollisuutensa oli lähteä Hilipan rinnalle.\n\nBrita alkaa kaikessa hiljaisuudessa tehdä lähtövarustuksiaan. Hän\nlaittaa itselleen matkarepun sitkeistä majavannahoista, joita isänsä\noli kerran lahjoittanut hänelle. Ne sattuivat nyt hyvään tarpeeseen,\nniistä tuli kuin tulikin hyvä matkareppu, kevyt ja lujatekoinen ja niin\nsiro muodoltaankin. Hilippakin varmaan ihastuisi ikihyväksi tämän hänen\nreppunsa nähdessään.\n\nJa reppuunsa sälyttää Brita kaikenlaista tavaraa. Hiukan vaatteita\nhän siihen panee itselleen, lämpimiä vaatteita ja sukkia, sillä tämä\nmatka saattoi venyä aika pitkäksi. Saattoi käydä niin, että hän jäisi\nkokonaan tälle matkalleen, hänen täytyi varustautua kulkemaan Hilipan\nmukana kaikissa kohtalon vaiheissa.\n\nPalvelustytöt sattuivat joskus huomaamaan Britan salakähmäisiä\nvarusteluja. He kuiskuttelivat keskenään, että häävarusteitaan se Brita\nneito noin salaa valmisteli. Saatiinpa nähdä, että Brita neidolla olisi\njoku aivan harvinainen yllätys, kun hän astuisi vihittäväksi uljaan\nkreivillisen luutnantin rinnalla!\n\nBrita antoi tyttösten kuiskutella ja pitää omat luulonsa, hän laittoi\njo kuntoon suksiaan; hän tarkasti, olivatko ne hyvässä voiteessa ja\nlujitti varpaallisnahkoja. Hänen sompasauvansa oli katkennut, mutta\nhän löysi uuden sauvan asuinrakennuksen seinustalta. Taisipa olla\nitsensä luutnantti Marcuksen sauva, mutta Brita kehvelsi sen ilman\nomantunnon tuskia. Hänen jalomielinen suojelijansa sai tehdä vielä\ntämän palveluksen, sai lainata hänelle sompasauvansa!\n\nEräänä päivänä alkoi herra Henrikki puhua häiden valmistamisesta ja\nhätkähtäen huomasi Brita, että hänen piti nyt jouduttaa lähtöään. Sinä\niltana hän varusti hiukan evästä matkalleen, vähän leipää ja kimpaleen\nkuivattua lammaslihaa. Hän tunki ne reppuunsa ja pani sinne lopuksi\nvielä kampansa ja pienen peilin; pitihän nekin olla mukana, jotta hän\nvoisi hiukan somistella itseään Hilipalle. Hilippa varmaan pelästyisi,\njos näkisi hänen tulevan vastaansa metsäläisenä. Ei, se ei sopinut,\nsoma ja sievä hänen piti olla hiihtäessään Hilippaa vastaan!\n\nHän oli vain niin kalpea, ah miten kalpea hän todella olikin. Mutta kun\nhän sanoisi Hilipalle, että se johtui siitä, jota hän kantoi sydämensä\nalla... joka oli siellä juuri kasvamassa ja kehittymässä... kun hän sen\nsanoisi, niin Hilippa varmaan ymmärtäisi hänen kalpeutensa.\n\nPäivällä oli jo suojannut aika vahvasti, räystäistä oli tipahdellut\nvettä ja hanki oli tuntunut vallan nuoskealta. Brita odotteli\nlevottomana illan joutumista ja illalla tuli kuin tulikin hyvä yökylmä,\ntaisipa tulla hiukan pakkastakin. No, sen parempi hänen hiihtää\nja latua ei tulisi nimeksikään, jo seuraavana päivänä se katoaisi\nolemattomiin, turhaan haikailisivat hänen jälkiään!\n\nSinä yönä lähti Brita matkalleen. Hän hiihti ensin Lieksanjokea myöten\nPankakoskelle ja kiersi siinä maitse kosken ja sen partaalla olevan\nkarjalaistalon ohi. Brita tiesi tämänkin talon isännän nyt istuvan\nBrahean vankilassa. Ilmankos tuo talo näyt tikin niin yksinäiseltä ja\nhyljätyltä... isännätön talo, miten lienevätkään naisraukka ja lapset\nsiellä nyt eläneet.\n\nMutta hänen piti jouduttaa matkaansa. Hän pääsi nyt Pankajärven jäälle\nja Hilipan kertomuksista hän muisti, että nyt hänen piti suunnata\nkulkunsa suoraan pohjoiseen. Siellä päin oli Pankajärven karjalaiskylä,\nsiellä oli Hilipan kotitalo... suoraan pohjoiseen!\n\nBrita hiihtää öisellä järven selällä ja muistelee kotoa lähtöään. Hänen\ntuli sääli äitiään, sairasta äiti raukkaansa, joka oli saanut niin\npaljon kärsiä. Isäänsä hän ei säälinyt eikä luutnantti Marcustakaan.\nMiksi oli luutnantti Marcus kulkenut isän mukana Pankajärvellä,\nmiksi oli vastaan sanomatta sallinut tehdä niin paljon väkivaltaa?\nMokoma kreivillinen luutnantti, ja sitten luuli kaiken hyvittävänsä\ntarjoamalla hänelle jalomielisesti kätensä ja pehmeän sydämensä.\nMokoman sydämen! Mutta Hilippa oli mies, Hilipan sydän osasi leimahtaa,\nHilipan silmät osasivat salamoida ja Hilipan käsivarret olivat niin\nväkevät, niin voimakkaat!\n\nKevyesti kulkevat sukset kovalla hangella, mutta sittenkin alkaa Britaa\nväsyttää. Hän hiihtää ja hiihtää ja aina vain sukeltaa niemien takaa\nesille toisia niemiä; tämä oli todella kummallinen järvi, mahtoi olla\nkesällä kaunis, mutta nyt olisi saanut olla vähemmän noita niemiä.\nAivan pyrki tässä sekomaan suunnasta ja eksymään.\n\nBritan piti istahtaa levähtämään muutaman niemen rantakiville, ja häntä\nkiusasi polttava jano ja sydänalassakin tuntui ilkeätä etomista. Ei,\nkyllä hänen piti löytää hiukan juotavaa, hän kaiveli sompasauvalla\nhankea ja sen alla jäätä vasten oli kuin olikin vettä. Kirkasta vettä!\n\nSiinä oli puuhaa, ennen kuin Brita sai paljain kourin ammentamalla\nvettä suuhunsa ja sitten hän jälleen hiihtää ja olo tuntuu paljon\nparemmalle. Mutta hyvää oloa ei kestänyt kauan, jälleen rupesi\nväsyttämään ja etomaan sydänalaa, jälleen piti hänen levähtää toisen\nniemenkaiskun rantakivillä ja yhä näkyi edestä päin uusia niemiä, uusia\nsokkeloita ja poukamia. Tämäpä oli järvi, osasi uuvuttaa matkamiehen,\nja Brita huomasi itsensä kovin heikoksi hiihtämään, jopa hän väsyikin\nnopeasti. Se johtui kai siitä... siitä, joka oli kasvamassa ja\nkehittymässä hänen sydämensä alla!\n\nVälistä kiusasi Britaa kuumuuskin, puuhkalakki tuntui hautovan hänen\npäätään, mokoma pieni reppu painoi syntisesti hänen hentoja hartioitaan\nja lyhyt ja tiukka turkismekko pyrki ihan pakahduttamaan, mutta Brita\nei uskaltanut sitä avata, ei, hän ei uskaltanut höllentää mitään\nvaatekappalettaan, sillä vielä enemmän kuin kuumuutta hän pelkäsi\nvilustumista. Se koituisi hänelle tuhoisaksi, hän tiesi sen varmasti.\n\nBritan voimat rupeavat tyyten uupumaan. Hän lankeilee hiihtäessään,\npääpuoli tuntui käyvän niin kummallisen raskaaksi, häntä huimasi ja\nviipotti ja vaikka miten koetti hallita kulkuaan sompasauvalla, niin\ntämän tästä tuupertui kovaan ja karstaiseen hankeen. Hänen kasvoissaan\nja käsissään on jo verinaarmuja, hän näyttää kerrassaan surkealta\nmatkamieheltä, mutta yhä hän ponnistelee eteenpäin, hellittämättä\neteenpäin! Kun hän ei jaksanut enää hiihtää, irroitti hän sukset\njaloistaan ja käveli hangella vetäen suksia perässään, ja niin\ntuntuikin aluksi meno hiukan keveämmältä. Hanki kantoi mainiosti,\ntäytyi vain pitää varansa, jotta ei menettänyt tasapainoaan, sillä\ntuohon hänen päähänsä, mokomaan raskaaksi käyneeseen päähän ei ollut\npaljon luottamista. Se veti maata kohden, se teki hänelle kiusaa ja\nhidastutti hänen kulkuaan. Päivä näytti jo rupeavan valkenemaan,\nrusoitus jo kultaili itäistä taivaanrantaa, ja Pankajärven\nkarjalaiskylä pysyi yhä näkymättömissä.\n\nVihdoin Brita sentään joutui matkansa perille, mutta siellä odotti\nhäntä masentava yllätys. Ensin hän tuli Simanan kotiniemelle ja tapasi\nsiellä aution talon, asujamettoman talon. Sintsi oli salvattu, pihamaa\nkoskemattoman hangen peittämä, ei mitään jälkeä eläjistä. Mutta\nei Brita vielä menettänyt toivoaan. Hän uskotteli itselleen, että\ntästäkin talosta olivat eläjät varmaan muuttaneet Hilipan kotitaloon ja\nHilipan monista kertomuksista hän muisti sen olevan hiukan kauempana\ntoisella niemellä, järven toisella puolellakin ja sinne hänen oli nyt\nponnistettava viimeisillä voimillaan.\n\nMiten lie Brita kulkenutkin tämän viimeisen taipaleen, välistä hän\nkäveli, välistä ryömi hangella käsin ja jaloin ponnistellen. Ei ollut\nenää taikaa miten kulki, kunhan kulki eteenpäin, yhä eteenpäin;\nsuksensa hän oli jo hyljännyt hangelle, mutta sompasauvansa hän piti\nmukanaan, sillä siitä oli sentään paljon apua. Ja hän pääsi perille,\njoutui vihdoin Hilipan kotitalon raunioille... hävitetyn talon\nraunioille!\n\nTämä tyrmistyttävä huomio vei Britan viimeisetkin voimat. Hyvän aikaa\nhän makasi hangella toivottoman masennuksen valtaamana. Onneksi oli\naurinko jo kohonnut aika korkealle, kun se lämmitti niin suloisesti\nsiinä sakean pihametsikön suojaamalla aukealla, ei Britalla ollut\nenää pahempaa vilustumisen vaaraa. Ja vähitellen hän tointuikin sen\nverran, että kykeni käsittämään mitä täällä oli tapahtunut. Ei ollut\nenää Hilipan kotitaloa olemassa, hävitetty oli kaikki, maata myöten\nhävitetty! Kukaan ei ollut aikaisemmin kertonut Britalle näistä\ntihutöistä, mutta jo hän sai nyt omin silmin nähdä isänsä ja luutnantti\nMarcuksen vierailun jäljet. Niin, täällä oli luutnantti Marcuskin\nsuorittanut sankaritekoja ja niiden hyvitykseksi tuli sitten tarjoamaan\nhänelle kätensä ja sydämensä. Mokoman mustan sydämen, inhoittavan\nsydämen!\n\nBrita vapisi suuttumuksesta. Taisi hän hiukan väristä vilustakin,\nmutta vielä ankarammin hän värisi suuttumuksesta. Ei ikinä hän palaisi\nkotiinsa tämän jälkeen, ei koko Brahean kaupunkiin. Inhoa hänen\ntäytyisi tuntea kotona eläessään, nähdessään isäänsä ja luutnantti\nMarcusta ja noita itsekylläisiä Brahean porvareja, sydämetöntä\njoukkiota. Inhoa hänen täytyisi tuntea eläessään heidän keskellään ja\nmuistaessaan näitä raunioita... Hilipan kotitalon raunioita! Ei, kotiin\nhän ei palajaisi, hän etsisi käsiinsä Hilipan ja Hilipan vanhan äidin,\nhyvän ja armaan Paraske muorin, vanhan karjalaisnaisen. Hän kuului nyt\nheidän joukkoonsa, vaiettujen ja ahdistettujen joukkoon; hän tahtoi\njakaa heidän surunsa ja kärsimyksensä, kaiken hän tahtoi jakaa ja\nkestää.\n\nHilipan rinnalla. Ah, kunpa hän vain löytäisi tien Hilipan\npiilopirtille, hän kyllä jaksaisi vielä taivaltaa sinnekin asti!\nAurinko lämmitti jo niin suloisesti, se elvytti ja antoi uusia voimia,\nhän kyllä jaksaisi kulkea, kun vain löytäisi oikean tien!\n\nRaunioita kierrellessään Brita osui vanhalle suksenladulle, joka lähti\nvetämään niemen tyvelle päin. Hän ajatteli, että sitä kai oli hänenkin\nlähdettävä kulkemaan joutuakseen Hilipan piilopirtille.\n\nKulkeminen oli kuitenkin vaikeampaa kuin Brita oli kuvitellut. Aluksi\noli auringon lämpö tuntunut elvyttävän häntä, mutta nyt rupesi se\nvalamaan raskasta puutumusta hänen jäseniinsä. Hänen jalkansa tuntuivat\nkerrassaan turtuneilta ja hänen kätensä olivat täynnä rakkoja ja\nlyöttymiä, tuskin hän enää kärsi pidellä sompasauvaa kourissaan, mutta\nilman sen tukea ei tullut kävelemisestä mitään. Ja kaiken lisäksi\nrupesi jo hankikin upottamaan, hän lankesi yhtenään ja raapi kasvojaan\nyhä pahemmin. Niitä alkoi kirveltää ja noronaan virtaava hiki ja\nauringon häikäisevä valo sokaisivat hänen silmiään. Britan täytyi\ntunnustaa olevansa lopen uupunut, niin, hänen täytyi tunnustaa olevansa\naivan menehtymässä eikä auttanut muu kuin piti ajatella lepäämistä.\nJa silloin huomasi hän joutuvansa aukeamalle, jonka reunassa oli kasa\näskettäin kaadettuja hirsiä. Niiden luo hän ponnisteli viimeisillä\nvoimillaan, kulki upottavassa hangessa ryömien, ja kun pääsi hirsikasan\nluo, niin hivuttausi päivän puolelle ja istuutui alimmalle hirrelle\nnojaten selkäänsä toista hirttä vasten.\n\nSiinäpä olikin hyvä levähtää ja Brita rupesi keinottelemaan reppua\npois selästään. Äärimmäisin ponnistuksin hän sai irroitetuksi tuon\nkiusallisen taakkansa ja silloin hän muisti olevansa nälissäänkin. Koko\nmatkalla hän ei ollut maistanut suuruksen murenaa ja hän oli ollut\nliikkeellä iltayöstä lähtien, mutta nytpä hän söisi hiukkasen. Ei ollut\ntodella liikaa, jos hän söisi muutaman suupalan ja sen päälle lepäisi\noikein kunnollisesti. Sitten hän jatkaisi matkaansa Hilipan luo...\nHilipan piilopirtille. Ei kai sinne ollut enää niin loputonta taivalta\nja olipa nyt vielä aikaa, päivä oli vasta alussaan ja kaunis päivä\nnäkyi tulevankin, kaunis keväinen päivä. Ei hänellä nyt ollut enää\nmitään hätää!\n\nBrita kuivasi hikeä kasvoiltaan ja rupesi syömään. Siinä syödessään hän\ntarkasteli ympäristöään ja huomasi tämän levähtämispaikkansa kerrassaan\nsomaksi ja kauniiksi. Tuolla etelän puolella oli järven selkä ja sama\njärvi kiersi toisellekin puolelle ja tässä vesien välissä oli tämä\nsoma aukeama, korkea aukeama... aivan kuin luotu uudistalon paikaksi!\nJa Britalle selvisi ilman muuta, että tässä juuri olikin Hilipan\nuudispirtin paikka, josta Hilippa oli jo hänellekin kertonut. Hilipan\nkuvaus sopi niin hyvin tähän paikkaan, tähän tasaiseen ja korkeaan\nvesien väliseen aukeamaan, ja johan Hilippa oli käynyt tähän kaatamassa\nhirsiäkin. Suopea kohtalo oli ohjannut hänet suoraan Hilipan työaloille!\n\nTämä varmuus teki Britan olon tuiki turvalliseksi, ei hän nyt enää\nollut ensinkään huolissaan tulevaisuudesta. Hän kyllä löytäisi Hilipan\ntai ehkäpä... ehkäpä Hilippa tulisi tänne ja löytäisikin hänet! Huoleti\nhän saattoi hiukan levähtää, vaikkapa menisi vähän uneenkin. Päivä\noli jo pitkä ja niin lämmin, niin turkasen lämmin tuntui olevankin.\nAivan hänen täytyi aukoa hiukan vaatteitaan, ottaa tuo hiostava\npuuhkalakki hetkiseksi pois päästään ja avata vähän tuota ahdistavaa\nturkismekkoaan, vain hivenen, jotta ei tuntuisi niin tukahduttavalta.\n\nYmpäristön vaaroilta kuului teerien kuherrusta. Se oli niin unettavaa\nja unettamaan rupesi Britaa tuo auringon kimmellyskin, valon leikittely\nja kisailu puhtoisella hangella. Kun hän silmäili järven selälle,\nrupesi ihan silmäluomia pakottamaan ja ne painuivat itsestään kiinni.\nJa tuo kuherrus vain kiihtyi, nyt soi se Britan korvissa yhtenäisenä\nhumuna... lähenevän kevään suurena häähumuna. Brita kallistui reppuaan\nvasten ja hymyili. Hän odottaisi tässä Hilippaa, Hilippa tulisi ja\nlöytäisi hänet... oman hirsikasansa päältä! Heidänkin keväänsä ja\nonnensa oli nyt lähellä... nuo teeret lauloivat heidänkin häidensä\njoutumista!\n\nBrita kulki unten maille... samana aamuna ja samaan aikaan, kun Hilippa\nkulki rajan yli itään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta illan hämärtyessä joutuivat herra Henrikki ja luutnantti Marcus\nBritaa etsiessään Pankajärven salolle.\n\nHerra Henrikki se itse löysikin tyttärensä. Brita makasi silloin vielä,\nmakasi ponnistuksistaan nääntyneenä ja kylmästä kangistuneena.\n\nJo kotimatkalla rupesi Brita hourailemaan ja näitä kuumehoureita jatkui\nsitten monta viikkoa, monta pitkää viikkoa. Ja kun ankara kuume vihdoin\nmeni ohi ja Brita rupesi ruumiillisesti tointumaan, oli Britan järki\nmennyttä. Brita parani ulkonaisesti, mutta hänen sielunsa oli muuttunut\nlapseksi, omissa haaveissaan lepertäväksi lapseksi.\n\nBritan sairauden aikana muuttui herra Henrikin virkatalo autioksi ja\nhiljaiseksi. Pokostan talonpojat ja Brahean porvaritkin karttoivat\nsitä, luutnantti Marcus muutti pois herra Henrikin luota, pakeni\nkaupunkisaaren puolelle. Herra Henrikin vaimo, Helga rouva, oli jälleen\nkääntynyt sairastelemaan ja näytti vähitellen menehtyvän moniin\nsuruihinsa.\n\nSynkkänä ja äänettömänä vaeltelee herra Henrikki tyhjissä huoneissaan.\nEivät edes hänen lähimmät ystävänsä, rätisevä tulliviskaali ja porvari\nMooses saavu enää hänen luokseen juomaan keitettyä punssia. Ja kukapa\nsitä punssia keittäisikään, jo ovat paenneet useimmat palvelijatkin\nherra Henrikin virkatalosta.\n\nKaikki pakenivat häntä, kaikki luhistui ja särkyi hänen ympärillään.\nEikä kuitenkaan vielä voi sanoa herra Henrikkiä murtuneeksi mieheksi.\nHänen pikimusta tukkansa on kyllä alkanut harmaantua ja hänen\ntuuhea partansa sai nykyisin kasvaa omin valtoinsa, takkuisena ja\nvanukkeisena, mutta murtuneeksi ei herra Henrikkiä vielä voi sanoa,\nei lähestulkoon. Hänen ruoskansa riippui kyllä nykyisin joutilaana\nvirkahuoneen naulakolla, mutta kyllä herra Henrikki kykenisi vieläkin\nsitä heiluttamaan, jos joku karjalaiskoira eksyisi hänen luokseen.\n\nVai olisi herra Henrikki murtunut, jumaliste, sitä saivat odottaa,\nhänen murtumistaan ja masentumistaan! Ei askeltakaan hän ole vielä\nperäytynyt Pankajärven miesten asiassa, siellä saivat Kauro vanhus\nja kaikki toisetkin virua kaupunkisaaren vankityrmässä. Siellä virui\nnyt ovela Jehki Mauronenkin molempine poikineen, ei herra Henrikki\nsuostunut mihinkään vaihtokauppaan, vaan söi kuin söikin sanansa, piti\nsekä Jehkin itsensä että hänen kumpaisenkin poikansa. Hidastellen\ntaotti hän ovelan Jehki vaarin kahleisiin Kauro vanhuksen rinnalle,\nisketti molemmat vankityrmän seinään niin tiukalle, että siinä saivat\nseinää vasten nojallaan nukkuakin raskaine kahleineen. Ja siinä\nheidän edessään vannoi herra Henrikki kipenöivän valan, ettei heidän\nkahleitaan eikä kenenkään kahleita tuuman vertaa löysättäisi, ennen\nkuin nuori Hilippa Vanninen olisi hänen käsissään!\n\nSiitä saivat nähdä, oliko hän murtumassa ja katumusta tekemässä!\nMutta kovin yksinäiseksi kävi sittenkin välistä olo kolkon virkatalon\nautioissa huoneissa. Huomaamattaan kulkee herra Henrikki usein pihamaan\nylitse Britan neitsytpirttiin. Siellä on Brita nyt jo jalkeilla.\nKovin laiha hän vielä on, kasvonsa ovat läpikuultavan kalpeat, mutta\nlapsellisiksi muuttuneet silmät ovat suuret ja kirkkaat, niissä palaa\nouto, hätkähdyttävä loiste. Ja ahkerasti, ylen ahkerasti puuhailee\nBrita omissa lapsekkaissa toimissaan.\n\nEräänä päivänä huomasi herra Henrikki Britan pienen neitsytpirtin\nmuuttuneen täydelliseksi työhuoneeksi. Pöydille, rahien päälle, joka\npaikkaan oli levitelty pienenpieniä liinakangastekeleitä, ja kun herra\nHenrikki ilmestyi huoneeseen, tuli Brita ylen salaperäisenä hänen\nluokseen ja kuiskutteli hänelle silmät loistaen, että nämä kaikki\nolivat sen varalta... sen, jota hän kantoi sydämensä alla. Se veitikka\noli jo ruvennut potkimaan, niinpä hänen piti joutua tehtävissään!\n\nHerra Henrikki seisoi sanattomaksi ällistyneenä, mutta Brita\nkuiskutteli ja lepersi edelleen:\n\n— Se tuntuu olevan aika yltiöpää potkimaan... samanlainen kuin\nisänsäkin! Ja isänsä näköinenkin siitä tulee ... minä tiedän, siitä\ntulee Hilipan näköinen ja muutenkin samanlainen... hiukan yltiöpää,\nmutta hyvä ja lempeä!\n\nNyt herra Henrikki vihdoin ymmärsi, mitä hänen vähämielinen tyttärensä\ntarkoitti. Hän huomasi Britan laihan vartalon ruvenneen luonnottomasti\ntäyttymään, Britan äitiys oli jo selvästi havaittavissa. Synkeä\nraivo leimahti herra Henrikin veristävissä silmissä. Hänen hampaansa\nkirskahtivat ja hänen luisevat sormensa jo kouristuivat Britan kaulaan,\nhän mieli kuristaa tyttärensä siihen paikkaan. Karjalaisveijarin portto\nsai menehtyä kirottuine sikiöineen, hän kyllä kesti tämänkin menetyksen!\n\nKuristaminen jäi kuitenkin kesken, herra Henrikin silmiin sattui Britan\npelästynyt katse, tuo katse, jossa oli lapsen ja heikon, vainotun\neläimen säikähdystä ja avutonta rukousta. Herra Henrikin jäykät sormet\nheltisivät, tuskasta ähkyen, melkein karjuen hän pakeni pois tyttärensä\nhuoneesta.\n\nSeuraavina päivinä alkoivat jäät liikkua Pielisessä. Porvarit\ntervasivat veneitään kaupunkisaaren rannassa ja pian alkoi solua\njäitä alas Lieksanjoestakin. Kevät teki humisten tuloaan ja herra\nHenrikki tunsi olonsa entistä yksinäisemmäksi. Niinpä hänen askeleensa\nsuuntautuivat jälleen Britan neitsytpirttiin.\n\nHerra Henrikin saapuessa Brita seisoi peilin edessä somistelemassa\nitseään. Hän näytti jo tyyten unohtaneen isänsä väkivallan yrityksen,\nlapsen hymyä hymyillen hän sovitteli kulmilleen monin kirjavin nauhoin\nkoristettua harakkapäähinettä, karjalaisnaisen päähinettä, ja leperteli\nisälleen:\n\n— Tämä on Hilipan varalta... itse tein tämän yllättääkseni Hilipan, kun\nHilippa jälleen saapuu minua tapaamaan! Ja nyt varmaan Hilippa tuleekin\npian, jäät ovat jo lähteneet Pankajärvestä ja niiden perässä tulee\nHilippakin. Lähdemmekö, isä rakas, odottamaan häntä!\n\nHerra Henrikki mieli paeta, mutta Brita tarttui hänen käsivarteensa\nja maanitteli hänet mukaansa. Ja niin kulkivat he Lieksanjoen\nrantaäyräälle ja istahtivat siihen katselemaan ohitseen kulkevien\njäiden taivallusta. Koko ajan puheli Brita Hilipan saapumisesta,\nhänen silmiinsä syttyi odotuksen loiste ja hänen kalpeilla, kuopille\npainuneilla kasvoiltaankin häilähteli hiukan väriä, hiukan keväistä\nkajastusta. Kun suuret jäälautat takertelivat ohi mennessään rantoihin,\ntaputti Brita ihastuneena käsiään ja huudahti:\n\n— Pankajärven jäitä! Sieltä ne tulevat, minä tunnen tuonkin lautan...\nsieltä se veitikka tulee, sieltä suoraan! Vaan missähän Hilippa vielä\nviipynee, kun ei jo ala näkyä hänen uljasta purttaan tulevaksi!\n\nHän huokasi masentuneena, kun Hilipan purtta ei alkanut näkyä. Hänen\nmielestään olisi Hilipan jo pitänyt joutua, jo oli kulunut niin paljon\naikaa Hilipan viime käynnistä... niin kauan oli jo kulunut aikaa.\n\nHän odotti Hilipan saapumista seuraavana päivänä ja vielä sitäkin\nseuraavana. Odotti maltitonna niin kauan, kun jäiden tuloa jatkui.\n\nJa kun kevätillan taivaalta kuului joutsenparven kurahtelua ja\njoikumista, silloin hän jälleen joutui haltioihinsa, tähyili taivaalle,\ntarkasteli tuon valkoisen lintuparven lentoa ja huudahteli:\n\n— Joutsenia... valkojoutsenia! Ne lentävät... lentävät Pankajärveen...\nHilipan kotijärveen!\n\nSairas ja särkynyt sielu raukka, yhä kangasteli Hilipan kaunis\nkotijärvi hänelle elämänsä kadonneena kultamaana.\n\n\n\n\n\n\nKREIVIN KAUPUNKI II\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nSIMO ERONEN\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Sotakevät.\n   II. Lauri-pappi.\n  III. Pakolaistulva.\n   IV. Herra Henrikin aarre-arkku.\n    V. Sotatoverit.\n   VI. Vangit.\n  VII. Sukulaispappila.\n VIII. Kirje kreivi Pietarille.\n   IX. Pyhäinmiesten sunnuntai.\n    X. Kreivi Pietarin luona.\n   XI. Britan lupaus.\n  XII. Ratkaisun edellä.\n XIII. Paholaisten juhlayö.\n  XIV. Yllätys.\n   XV. Ryövärivoudin koskenlasku.\n  XVI. Rauha.\n\n\n\n\nI.\n\nSOTAKEVÄT.\n\n\nKesä tuli sinä vuonna aikaisin, tuo merkillinen kesä. Lähtemättömin,\nverisin riimuin sen muisto on piirrettynä Karjalan aikakirjoihin.\nVeljesvainon kesä, jonka surkeita hävityksiä vielä monta miespolvea\nmyöhemmin itkettiin Pielisen ympärillä ja muuallakin Karjalan mailla.\n\nKovan onnen ja raskaiden koettelemusten kesä, kiire oli sillä\nsaapuessaan. Pielisen jäät hävisivät jo huhtikuun aikana. Toukokuun\nalussa tekivät jo koivut lehteä ja kaikkialla Pielisen ympärillä\npoltettiin kilvan kiirehtien ohrakaskia.\n\nMerkillinen oli tuo kesän alku muutenkin. Lieksanjoen suusta ja\nPankakoskesta saatiin määrättömästi kevätkalaa. Lohia, siikoja,\nharjuksia ja lahnoja nousi jokeen niin taajoina parvina, että\nkaupunkisaaren ja herra Henrikin virkatalon kohdalla saattoi silmin\nseurata noiden kalaparvien kohoamista. Joen virtaaminen näytti\najoittain aivan pysähtyvän ja vesi kääntyvän ylöspäin kulkemaan.\n\nVanhat ja viisaat tietoniekat pudistelivat harmaita päitään ja hokivat\nhuolestuneina, ettei tämä määrätön kalojen runsaus tietänyt hyvää.\nNälkävuosia se tiesi, levottomien aikojen lähenemistä. Nyt saatiin\nelää yltäkylläisyydessä, mutta puute kulkisi tämän yltäkylläisyyden\nkantapäillä.\n\nTapahtui muitakin merkillisiä enteitä. Kaupunkisaarella kuultiin monena\nyönä perätysten laulua, mutta kukaan ei nähnyt laulajaa. Ne, jotka\nolivat olleet tuota näkymättömien laulua kuuntelemassa, sanoivat sen\nolleen samantapaista kuin itkuvirren, jommoista karjalaisnaisten oli\ntapana kaikertaa vainajiensa haudoilla.\n\nLieksan karjalaiskylän tietäjät ristivät silmiään ja pakisivat:\n\n— Se on paha enne Pielisen ruotseille. Vakasivat kaupunkinsa paikaksi\nkarjalaisrahvaan ikivanhan kalmistosaaren. Maahan sortivat uhkean\npyhitysmetsän, häpäisivät vainajiemme lepopaikan. Nyt vainajamme\nnousevat sitä vaikertamaan, vaativat häpäisijöilleen kostoa Isä\nJumalalta. Katsokoot itseään ruotsit!\n\nNurmeksen puolestakin kerrottiin kummia. Siellä oli huuhkajapariskunta\nrakentanut pesänsä aivan kirkkoaidan vieressä kasvavan jättihongan\nlatvaan, ja se tietysti ennusti jotakin. Jälleen sanoivat\nkarjalaisrahvaan tietäjät:\n\n— Katsokoot ruotsit, ettei heidän kirkkomaansa kohta joudu takaisin\npäivännäkemättömäksi korveksi. Huuhkaja tietää kyllä, mihin pesänsä\nperustaa. Ylen on viisas lintu tulevia ennustamaan.\n\nMutta kesän tulo edistyi päivä päivältä yhä lupaavammin. Toukokuun\npuolivälissä olivat koivikot täydessä lehdessään ja ruishalmeet\ntyönsivät jo putkea. Jos tuota menoa jatkui, niin heinäkuun alussa\npäästäisiin leikkaamaan täysin kypsynyttä jumalanviljaa.\n\nIhmiset iloitsivat, mutta oli pelästyneitäkin. Tietoniekat jälleen\nhokivat, ettei noita noin ylen rutosti tuleentuvia elohalmeita\nkonsanaan leikattaisi. Isä Jumalalla oli omat aikeensa ja ne aikeet\nkyllä paljastuisivat aikanaan.\n\nKuka hänet tiesi. Kumma levottomuus, outojen tapahtumain odotus\nalkoi levitä mieliin. Luonnon vankkumaton järjestys näytti menneen\ntyyten sekaisin, toukokuun jälkipuoliskolla tuli rajuja ukonilmoja\nja raesateita. Ne tekivät jo paljon vahinkoa, monessa paikassa\nne piiskasivat tähkää tekevät ruishalmeet mustalle mullalle.\nSalamat sytyttivät suuria metsäpaloja ja löivät ihmisiä ja eläimiä\nhengettömiksi.\n\nJumalan viha alkoi etsiskellä syntistä maakuntaa. Palavista metsistä\npakeni taajoin parvin pesiviä lintuja, oravia ja muuta metsänriistaa\nihmisten ilmoille. Monessa syrjäisemmässä kylässä pihamaat ja\npihametsiköt aivan vilisemällä vilisivät oravia ja jäniksiä.\nTeirenpoikueet tunkeutuivat ulkosuojiin, hirven vasikat ja peuralaumat\nsöivät viljapellot ja halmeet putipuhtaiksi. Ilvekset veivät käsien\nläpi lampaan vuonat, ja karhut, nuo julmat pedot, olivat aivan\nvilliintyneet repimään lehmiä ja hevosia.\n\nMikään ei kulkenut enää vanhaa latuaan. Taivas tuhlaili toisella\nkädellä ylettömän runsaasti antimiaan ja toisella se ryösti\nsäikähtyneet takamaiden eläjät puille paljaille. Nyt vaikenivat jo\ntietoniekatkin, tämä elämän kulku oli niin kerrassaan nurinkurista,\nettä oli parasta olla mitään ennustamatta ja odottaa vain valmista.\n\nNurmeksessa oli Lauri-pappi, jumalaapelkäävä ja mieleltään nöyrä\nhengenmies. Hänet oli halveksien sysätty syrjään Brahean kirkkoherran\npaikkaa täytettäessä, mutta pastori Lars Laurentii ei siitä kantanut\nkatkeraa mieltä. Hän oli niitä miehiä, jotka tekevät hiljaisuudessa\ntyötään. Ne miehet pysyvät kenenkään huomaamatta niin kauan kuin\nelämä kulkee tavallista kulkuaan. Mutta kun Jumala lähettää suuret\nkoettelemukset kurittamaan ihmiskuntaa, silloin nämä unohdetut,\nmieleltään nöyrät Herran palvelijat astuvat esille. Ja silloin\nhuomataan, että he ovat sanan ja teon sankareja. He kykenevät löytämään\ntien, jolta kaikki toiset yleisen hädän ja hämmingin joutuessa ovat\neksyneet.\n\nLauri-pappi alkoi saarnata kirkossaan katumusta ja parannuksen\nkilvoittelua. Taivas oli lähettänyt enteensä ja merkkinsä, ja nyt\noli yhdestoista hetki kovakorvaisten ihmisten kääntyä Herransa ja\nJumalansa puoleen. Ei ollut mitään epäilyä, ettei tulossa olisi\nraskaita koettelemusten päiviä, ja ylpeiden oli nyt viisainta nöyrtyä\nja syventyä tutkistelemaan itseään.\n\nVihan kylväminen ja veljesvainokin oli lopetettava. Niin saarnasi\nLauri-pappi, ja kaikki ymmärsivät hänen tarkoittavan, että Pielisen\nympäristön karjalaisrahvastakin pitäisi kohdella ihmisinä.\n\nMonet alkoivat hartaina kuunnella Lauri-papin saarnoja. Tuo pikku\npastori, hentokasvuinen ja mitättömännäköinen mies, rupesi aivan\nsilmissä kasvamaan. Kun hän puhui voimakkaita sanoja saarnatuolistaan,\nsanoivat kuulijat toisilleen:\n\n— Tämä on uutta meidän keskellämme. Kuka olisi uskonut, että pikku\npastorillamme olisi noin voimakas sanan lahja.\n\nMutta Braheassa puhalsivat toiset tuulet. Siellä saarnasi\nkäräjähuoneella kirkkoherra Anders, ja turhaanpa hänen huuliltaan\nkarjalaisrahvas odotti säälin ja osanoton sanoja. Eipä siltä, ettei\nhänkin olisi huomannut ajan merkkejä ja taivaan lähettämiä enteitä.\nKirkkoherra Anders oli ne kyllä huomannut, mutta hän käsitti merkit ja\nenteet omalla tavallaan. Hän luki ihmisten varoitukseksi kirjoitetut\nsalaperäiset riimut takaperin, jos niin uskallamme sanoa papista,\nJumalan totuuden julistajasta.\n\nNiinpä kyllä voisi sanoa hänen tehneen. Kirkkoherra Anders nyt vasta\nvarsin yltyikin kiivailemaan karjalaisrahvaan synnillisestä elämästä\nja pimeästä taikauskosta. Entistä ahkerammin istutettiin tänä outojen\nenteiden aikana Lieksan karjalaiskylän miehiä ja naisia jalkapuussa\nBrahean käräjähuoneella.\n\nHerra Henrikistä minun olisi paras kokonaan vaieta. Jos joku luulee,\nettä hän olisi säikähtänyt ajan outoja enteitä, erehtyy hän surkeasti.\nHerra Henrikki vain hykerteli tyytyväisenä käsiään, kun Lieksanjoki\nahtautui täyteen kalaa. Ja kun hänellekin kerrottiin kaupunkisaarella\nkuullusta näkymättömien laulusta, räjähti herra Henrikki ivanauruun.\n\nMainiota! Tyrmässä istuvien karjalaisveijarien kujeilua. Ja eivätkös\nvain täysikasvuiset ihmiset ole pelästyneet tuota Pankajärven\nsalasaksojen tekemää kepposta!\n\nEnsin nauroi herra Henrikki kylläkään, mutta kun näkymättömien\nitkuvirret levittivät säikähdystä yhä laajemmalle, lakkasi hän\nnauramasta ja uhkasi lähteä ruoska kourassa Pankajärven miesten\nvankityrmään. Sittenpä nähtäisiin, eivätkö puheet näkymättömien\nlaulusta vaikenisi.\n\nJa ne vaikenivatkin heti, kun tämä uhkaus tuli tunnetuksi. Ei kukaan\nenää uskaltanut mennä kertomaan kuulemiaan herra Henrikille, sillä tuo\njumalaton olisi kai täyttänyt uhkauksensa. Ja sanomatta on selvää,\nettä hän olisi tehnyt siinä pöyristyttävän synnin. Mennäpäs taivaan\nlähettämiä enteitä uhmatessaan ruoskimaan viattomia. Ei, kukaan ei\ntahtonut ehdoin tahdoin syöstä herra Henrikin sielua turmioon, vaikkapa\nhän olikin sellainen kuin oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuun lopussa alkoi levitä säikähdyttäviä viestejä: Kerrottiin\nrajan takana nähdyn outoa liikehtimistä, Vienan parrakkaita veikkoja\noli kulkenut suurena joukkona Maanselän ylitse. Sieltä olivat tulleet\nomilta kaukaisilta saloiltaan pitkiä koskiveneitään sauvoen ja soutaen\nja maakannasten yli miesvoimilla kiskoen.\n\nSuuren Kivijärven vesillä oli nähty noita kevätahavien korventamia\nVienan partaturilaita. Ja Roukkulan järven vesillä, kenties muuallakin.\nRepolaan päin olivat mennä junnanneet ja jokaisen koskiveneen kokassa\noli ollut suuret röykkiöt sota-aseita.\n\nKuusenhavuilla peiteltyjä olivat olleet nuo aseröykkiöt. Mutta\ntiesihän nuo ovelat partaturilaat, iänikuiset partionkävijät, kyllä he\nosasivat peitellä aikeensa. Kulkivat muka viattomilla kauppamatkoilla.\nMutta annapas, että sai salaa kurkistaa tuonne havujen alle, niin jo\npaljastuivat miesten kauppamatkat, nähtiin millä asioilla veijarit\nliikkuivat: Havujen kätkössä oli jykeviä piilukkomusketteja ja\nvanhanmallisia ratsupistooleja, jotka olivat miehen käsivarren\nmittaisia ja niin isoreikäisiä, että peukalo sopi piipun suussa\npyörimään. Ja oli siellä havujen alla muutakin, oli leveäteräisiä\nlyömämiekkoja, kirkkaiksi hiottuja karhukeihäitä ja kaikkea. Oli oudon\nnäköisiä sotakirveitäkin, joiden puolikuun muotoiset leveät terät\nvälähtivät havujen peitosta uhkaavina. Ne olivat kuin mestauskirveitä,\nnuo hirveät aseet.\n\nKuka oli noita outoja matkamiehiä nähnyt veneitään sauvomassa\nja soutamassa? Kas, siinäpä kysymys, kuka oli heitä nähnyt?\nKaikkialla heidän näkemisestään kerrottiin, kuiskuteltiin toisilleen\nsäikähtyneinä. Tuntui kuin ilman teitä olisivat levinneet nuo\npelästyttävät huhut. Tuuli tulla suhisi rajantakaisilta saloilta;\nsilloin alkoivat nuo sotahuhut levitä. Lintu liiteli tuolta puolen; se\ntoi tietoja tullessaan.\n\nKerrottiin siellä ja täällä ilmestyneen outoja sanantuojia.\nKaskimaallaan ahertavat viertomiehet olivat odottamatta nähneet palonsa\nrannaksessa pitkämatkaisen kulkijan. Se oli kertonut vainolaisen\nlähenemisestä ja neuvonut sammuttamaan kaskisavun heti. Se saattaisi\nnäet opastaa tietä vainolaiselle, joka samoaisi suoraan kylään\nhävitystä tekemään.\n\nKen oli tuo outo sanantuoja, joka odottamatta ilmestyi kaskimaan\nrannakseen? Mistä hän oli tulossa, minne menossa? Kukaan ei voinut\nsanoa. Oli ilmestynyt niin oudosti metsän peitosta ja samoin jälleen\nhävinnyt kuin metsällinen olisi hänet kadottanut silmien edestä.\n\nToiset kuiskailivat muutakin: Kuhmoniemen ja Nurmeksen takasalojen\nerämiehet olivat muka käyneet rajan takana luvattomilla matkoilla,\nkevätkalaa pyytämässä, soidinmetsoja kolkkimassa. Ne olivat yhyttäneet\nsuuren parven noita Vienan matkalaisia. Ja arvaapa tuon, luvattomilla\nerämatkoilla liikkujat painuivat silloin kiireen vilkkaa omalle\npuolelleen rajaa.\n\nJa siinäpä se olikin. Kun olivat itsekin luvattomilla matkoilla, niin\neivät uskaltaneet julkisesti tulla kertomaan näkemiään.\n\nKuka hänet tiesi, mistä nuo sotahuhut levisivät. Mutta säikähdystä\nne saivat aikaan kaikkialla. Ilma oli jo kevään tulosta saakka ollut\ntäynnä outoja enteitä, ja siihen iskivät nuo kuiskeet vainolaisen\nlähenemisestä. Iskivät kuin tulenkipinä rutikuivaan kulokkoon. Palo\nlevisi sihisevänä käärmeenä kulossa suikertaen joka haaralle, pelästys\nvaltasi ihmisten mielet.\n\nKaskisavut sammutettiin kaikkialla. Palon kyntäjä riisui siekailematta\nhevosensa ja ajatteli: »Jo päättyi nyt tämä Jumalan siunaama työn aika.\nParasta kun toimitan hevoskopukkani ajoissa hyvään piilopaikkaan, niin\njospa saisin hänet säilymään ahnaan vainolaisen ryöstöltä.»\n\nKylissä alkoivat ihmiset tehdä aarrekätköjä. Hopeat ja vaskirahat,\nkaikki kalleudet peitettiin kiviraunioihin tai pantiin ne suuriin\nvaskikattiloihin ja upotettiin syvien lähteiden pohjaan.\n\nYksinäiset takamaan kylät muuttuivat jo ensi päivinä autioiksi. Niiden\neläjät pakenivat kimpsuineen kampsuineen syvimmän salon kätköihin.\nSiellä rakennettiin piilopirttejä tai majoituttiin erämiesten\nmetsäsaunoihin, ja sielläkin elettiin alituisen pelon vallassa. Tuskin\nkeittotulta uskallettiin sytyttää, ja jos sytytettiin, niin valittiin\ntulenpitopaikaksi kaikkein pahin ryteikkö jonkin vuorenvinkalon alla,\nikuisten korpikuusten peitossa.\n\nLäheisen vaaran laelta ja puiden latvoista tähyiltiin itäisiä\nilmanrantoja, näkyisikö sieltä jo vainovalkeiden leiskumista.\nJa kuunneltiin kaikkea, syvän metsän salaperäisiä ääniä, tuulen\noudostuttavaa suhinaa.\n\nRintamaan suurissa kylissä ei oltu aivan näin hätäisiä. Siellä\nkokoontuivat isäntämiehet kymmenniekkain ja lautamiesten luo\nneuvonpitoon. Toiset ehdottivat, että olisi miehissä lähdettävä\nNurmeksen kirkolle. Siellähän oli Lauri-pappi, joka voisi ehkä\nantaa hyviä neuvoja ensi hätään. Hyvät neuvot olivat nyt kalliita\nkultajyväsiä, ja Lauri-pappi, tuo ennen vähäpätöinen pikku pastori, oli\nosoittautunut olevansa oikea mies ahdingon päivien joutuessa.\n\nNiinpä niin, nyt olivat ahdingon päivät tulossa. Kaikki nuo oudot\nenteet, jotka jo viikkomääriä olivat säikytelleet ihmisiä, olivat nyt\ntoteutumassa, ja ensi hätäännyksen yllättämänä näytti moni unohtavan\nsekä Jumalan voimakkaan käden että miehuuden velvoitukset.\n\nMutta antakaamme se anteeksi noille kaukaisen rajamaakunnan\nuudiseläjille. Eivät he olleet mitään pelkureja, ja kärsimäänkin he\nolivat tottuneet monenlaisia vastuksia.\n\nJos halla pani heidän lupaavan viljahalmeensa, oli heillä siihen\nkeinonsa. He kiskoivat nuorista petäjistä kaarnan, kuivattivat ja\nsurvoivat sen pettujauhoikseen. He osasivat myös leipoa vehkaleipää\nja suolaheinärieskaa. Ja jos he siihen särpimeksi saivat metsän- ja\nvedenviljaa, elivät he mainiosti kovankin talven ylitse.\n\nTai jos kontio, vihainen takamaan valtias, repi heidän ainoan hevosensa\ntai maidonantajansa, varustautuivat he hammasta purren tuota petoa\nahdistamaan. He hioivat ruostuneen keihäänsä ja lujittivat jousensa\nteräsjänteen. Sai tulla tuhoisa kulkutautikin, sai tulla itse\npeloittava musta surma vierailemaan heidän takamailleen, eivätkä\nhe kovin paljon hätääntyneet. He keittivät silloin suopursuista,\nrätvänöistä ja monista muista tehokkaista lääkeyrteistä parantavia\nkylpyvesiä. He savustivat katajilla saunansa ja nokiset pirttinsä, he\nlukivat loitsujaan, tekivät monenlaisia tehokkaita taikoja. Ja vaikkapa\ntuhoisa kulkutauti veikin suuren joukon uhreja, niin eloonjääneet\nhautasivat kuolleensa ja jatkoivat raadantaansa niinkuin ei mitään tuon\nkummempaa olisi tapahtunut.\n\nNyt oli lähenemässä Jumalan suuri myrsky. Sen valtainen kohina\nkuului jo aivan läheltä, ja kaikki ymmärsivät, että nyt joutuisi\nmonen tuomiopäivä. Akanat seulottaisiin erilleen nisuista, rauta\nsulatettaisiin Jumalan ahjossa ja kuona heitettäisiin tunkiolle.\n\nNiin odottivat rajamaakunnan uudiseläjät säikähtyneinä lähenevää\nkohtaloaan.\n\n\n\n\nII.\n\nLAURI-PAPPI.\n\n\nPastori Lars Laurentiin kappalaispuusteli oli Nurmeksen kirkkoharjun\njuurella, Pielisen rannalla. Vaatimaton oli tuo talo, matalat,\npihametsikön suojaan kyhätyt rakennukset oli katettu tuohella ja\nsammalella ja ikkunoista ei ollut paljon mitään taikaa. Perheen\nasuntopirtissä oli vain tavalliset lautaluukut, pikku pastorin\nvirkahuoneessa kämmenen levyiset lasi-ikkunat. Ne olivat ruohonvihreätä\nkehnoa lasia, maailma näytti kyllä kauniilta niiden läpi katsellessa,\nmutta valoa ne antoivat perin niukasti.\n\nNäissä vaatimattomissa suojissa oli pastori Lars Laurentii kuitenkin\nelänyt jo kauan aikaa ja viihtyikin niissä mainiosti. Tuo merkillinen\npappismies, hän oli suuri haaveilija ja näki todellakin maailman\nkauniina, juuri semmoisena kuin se kuvasteli hänen virkahuoneensa\nvihreistä ikkunoista. Pikku pastori oli Jumalan mies oikeata lajia, ja\nNurmeksen puolen uudiseläjät tekivät vallan oikein luottaessaan häneen\nraskaiden koettelemusten päivien joutuessa.\n\nPappilan lähimpänä naapurina oli vanha hovitalo, jonka omisti herra\nHenrikki, nimismies. Siinä oli tuo ruoskapukari elostanut ennen\nBraheaan muuttamistaan, ja me voimme kyllä ymmärtää, ettei pikku\npastori erikoisesti pitänyt naapuristaan. Herra Henrikki halveksi\nhäntä, nimitteli häntä hassuttelijaksi ja hulluksi papiksi, ja herra\nHenrikin ansioita oli kai sekin, että pikku pastori syrjäytettiin\nBrahean kirkkoherran paikkaa täytettäessä.\n\nOli herra Henrikin talossa sentään ollut Lauri-papin ystäviäkin. Helga\nrouva oli usein kääntynyt huolineen hänen puoleensa. Salaa herra\nHenrikistä sen tietysti piti tapahtua, sehän on selvää, mutta niin\nvain oli asia, että pikku pastori vaikutti naapurinsa oloihin enemmän\nkuin töykeä talon isäntä osasi aavistaakaan. Brita oli kasvanut pikku\nlapsesta kukoistavaksi neidoksi Lauri-papin silmälläpidon alaisena, ja\nniin olikin pikku pastori suuresti kiintynyt herra Henrikin tyttäreen.\nBrita oli erikoinen lapsi; pikku pastori oli lujasti vakuutettu, että\nJumala oli määrännyt hänet kulkemaan omia teitään maailmassa. Kulkihan\ntosin herra Henrikkikin omia teitään, mutta Britan tiet veisivät\nsentään toisaalle. Pitkin kevättalvea ajatteli pikku pastori usein\nBritan kohtaloa. Syvästi koskivat häneen ensimmäiset viestit Britan\nonnettomuudesta ja sairaudesta ja yllätyksenä tuli pikku pastorille\ntieto Britan rakastumisesta.\n\nSiitä puhuttiin paljon Nurmeksen puolessakin, kuten aina\ntämäntapaisista säätyläisperheissä sattuneista selkkauksista puhutaan.\nUudiseläjien pyylevät emännät ilkastelivat sunnuntaisin kirkkomäellä\ntoisensa kohdatessaan, että olipas se mukava sattuma, kun näet itsensä\nherra Henrikin tyttären piti joutua karjalaismiehen pilattavaksi.\nSalavuoteus ei ollut näinä aikoina mikään harvinaisuus, vaikka siitä\nolikin ankarat rangaistukset. Mutta säätyläisnaisen salavuoteus\nkarjalaismiehen kanssa — se oli harvinaisuus. Ei ihme, jos siitä paljon\npuhuttiin.\n\nHaaveilijapappi näki kuitenkin asiassa enemmän kuin hänen\nseurakuntalaisensa. Hän ymmärsi ennen pitkää, että Brita oli\ntarkoituksella antautunut karjalaismiehelle. Siinä oli tyttären\nkirpeä, tuskanpolttava vastalause isän karjalaisvainojen johdosta.\nHerra Henrikki sai tuntea, mitä tytär ajatteli hänen mellastuksestaan\nkarjalaiskylissä. »Raiskaa sinä karjalaistaloja, mutta sinun pitää\nnähdä myös oma kotisi raiskattuna.»\n\nNiin yllättävä oli hänen tekonsa, ettei Lauri-papin kaltainen mies\nvoinut vapautua tuon teon ahdistavasta painajaistunnelmasta pitkiin\naikoihin. Hänen ajatuksensa askartelivat siinä yhtenään ja vähitellen\nalkoivat hänelle selvetä tämän murhenäytelmän yksityiskohdat. Niinpä\npikku pastori muisti nuoren karjalaismiehen talvellisen käynnin\nluonaan. Ei tuo mies tosin ollut hänelle sanonut suoraan, mitä hän\ntavoitteli aikoessaan kääntyä ruotsien uskoon, mutta pappi pääsi pian\nvarmuuteen, että juuri tuo nuori ja uljasmuotoinen karjalainen oli\ntavoitellut herra Henrikin tyttären kättä.\n\nSotahuhujen levitessä Britan ja nuoren karjalaismiehen asia sai\nLauri-papin silmissä peloittavan kantavuuden. Hän näki Britan\nkohtalossa koko rajamaakunnan surkean kohtalon. Niinkuin herra Henrikki\noli murskannut ja tuhonnut oman tyttärensä onnen, niin oli hän tehnyt\ntyhjäksi myös kaiken sen siunauksellisen rakennustyön, mikä Pielisen\nmaakunnassa oli tehty Stolbovan rauhan ajoista lähtien. Suurella\nsitkeydellä olivat uudiseläjät raivanneet viljelyksiä tänne kaukaiselle\nperukalle, mutta kaikki heidän työnsä hedelmät olivat nyt vaarassa, ja\nse oli ennen muuta herra Henrikin ja hänen apuriensa ansiota.\n\nOli pikku pastorilla todellakin syytä voimakkaisiin\nparannussaarnoihinsa. Monena sunnuntaina perätysten hän puhui\nkirkossaan kelvottomista huoneenhaltioista, jotka olivat pettäneet\nherransa asian ja rakentaneet herransa nimikkokaupungin hiedalle, kun\nse olisi pitänyt rakentaa kalliolle.\n\nEi pikku pastori nimennyt saarnoissaan suoraan herra Henrikkiä, mutta\nkaikki ymmärsivät kenestä nyt puhuttiin, ja mieliala herra Henrikkiä\nvastaan kohosi nopeasti. Nekin Nurmeksen puolen miehet, jotka tähän\nasti eivät olleet suuria välittäneet herra Henrikin mellastuksesta\nkarjalaiskylissä, sanoivat nyt suoraan, että olisi todellakin\nviisainta, jos herra Henrikille annettaisiin pitkä kyyti koko Pielisen\nmaakunnasta.\n\nToiset ennustivat, että sodan aikana saataisiin kai herra Henrikin\ntihuteot maksaa moninkertaisesti. Rajantakaiset karjalaisten ystävät\nryöstäisivät ja polttaisivat koko Pielisen maakunnan puti puhtaaksi\nja siinä sitten oltaisiin. Aloita jälleen alusta kaikki rakennustyö,\njos jäi enää ketään rakentajiakaan sodan jälkeen! Saattoi käydä\nniinkin, että koko Nurmeksen perukka muuttuisi päivännäkemättömäksi\nkorveksi, niinkuin karjalaisrahvaan tietäjät jo kuuluivat ennustelevan.\nLauri-pappi ajatteli sentään asioita valoisammin. Tuo haaveilija, hän\nnäki todellakin maailman vihertävänä ja kauniina, niinkuin se kuvasteli\nhänen virkahuoneensa ikkunoihin. Hän ajatteli, että ehkäpä herra\nHenrikkikin vielä yhdennellätoista hetkellä luopuisi paatumuksestaan.\nEhkäpä tuo ruoskapukari ymmärtäisi tyttärensä sairauden taivaan\nlähettämäksi varoitukseksi ja toimisi sen mukaisesti.\n\nLauri-papin mielestä olisi ollut viisainta, että herra Henrikki olisi\nviipymättä vapauttanut vankityrmässä istuvat karjalaismiehet. Ja\ntoinen viisas teko olisi ollut Brahean tyhjentäminen. Oli mieletöntä\nuhmailua jäädä tuonne aivan rajapinnassa olevaan kaupunkiin odottamaan\nvainolaisen hyökkäystä.\n\nPikku pastori päätti omasta puolestaan tehdä kaiken voitavansa\nrajamaakunnan puolustamiseksi. Eräänä kevätkesän sunnuntaina\njumalanpalveluksen jälkeen hän kokosi ympärilleen kirkonmäellä\nseisoskelevat talonpojat ja alkoi puhua heille sotatiedettä. Hän\nselitti, että vainolainen uhkasi nyt maata ja niinpä oli rakennettava\nvarustus kirkon ja kirkonkylän suojaksi, koko Nurmeksen perukalle\nsyntyneen uudisasutuksen suojaksi.\n\n— Häh, varustusko meidän pitäisi rakentaa? ihmettelivät nuo jurot\nkorvenraivaajat ja raapivat korvantaustojaan.\n\n— Niinpä niin, varustus on rakennettava! kivahti pikku pastori\ntulistuneena. — Vai luuletteko minun laskevan leikkiä? Ehei,\ntosipuhetta ovat sanani. Varustus on rakennettava, ja tuossa paikassa\nnäytän teille, mihin se rakennetaan ja millä tavoin.\n\nHän kuljetti miehiä pitkin kirkkoharjua ja neuvoi kuulijoitaan tähän\ntapaan: Tuolla oli Lautiaisjärvi koillisen ja pohjoisen puolella ja\ntuonne eteläänpäin avautui suuri Pielinen. Ja heidän kirkonkylänsä\noli tuossa harjun kainalossa ilman tukea ja turvaa. Mutta tähän kun\ntehtäisiin varustus, tähän harjun laelle, niin se vallitsisi koko\nympäristöä.\n\n— Kuninkaallinen paikka varustukselle, vai mitä sanotte, miehet?\n\nNuo jurot ja jäyhät miehet raapivat jälleen korvantaustojaan. Mitäpä\nhe olisivat osanneet sanoa tähän, sotatiede oli sotatiedettä ja\nhe olivat toista maata. He ymmärsivät mainiosti asian, jos tuli\npuheeksi uudismaan muokkaaminen ja rytöjen polttaminen. Perhana, ei\nollutkaan sellaista kannon jämilästä ojitusmaalla, jota he eivät olisi\nottaneet miesvoimilla irti vääntääkseen. Sen he ymmärsivät mainiosti,\npuhumattakaan päivärinteisen mäen palteelle kaadetun ruiskasken\npolttamisesta.\n\nLauri-pappi sai antaa anteeksi heille. Eivät he osanneet puhua puoleen\neikä vastaan varustuksen rakentamisasiassa. Mutta pikku pastori ymmärsi\nnäitäkin asioita ja hänellä oli sanojen mahti hallussaan. Hän oli näinä\nviimeisinä aikoina tullut tenhoavaksi kielenkäyttäjäksi. Hän osasi\nmuokata sanankuulijainsa sydämet, oltiinpa sitten kirkossa tai kirkon\nulkopuolella.\n\nSeuraavana päivänä nähtiin jo ihmeen tapahtuneen. Sievoinen joukko\nrotevia miehiä mennä lappoi tuonne korkealle hongikkoharjanteelle.\nHeillä oli mukanaan kirveitä ja kuokkia ja lapioita. He alkoivat kaataa\nsuuria honkia Lauri-papin näyttämältä paikalta. Toiset karsivat niitä\nja katkoivat sopivan pituisiksi hirsiksi. Siinä kävi aikamoinen ryske\nkauniilla hongikkoharjanteella. Lautiainen ja Pielinen ihmettelivät\nkumpikin omalla puolellaan, että mitäs nyt: kaupunkiako rupesivat\nrakentamaan?\n\nMiehet pyyhkivät hikeä otsaltaan. Oli niin turkasen kuuma kesäpäivä,\nettä teki mieli kesken työn juosta tuonne alhaalla liplattaviin\nPielisen aaltoihin itseään vilvoittelemaan. Mutta ei nyt ollut\naikaa uimista ajatella, pikku pastori jo komenteli miehiä maaperää\ntasoittamaan. Sitten alettiin hirsistä rakentaa kapeita ja matalia\nsalvoksia neliön muotoon. Niiden täytteeksi ahdettiin hiekkaa ja kiviä,\nmitä vain saatiin törkyä kokoon ajetuksi.\n\nLauri-pappi juoksenteli ja puikkelehti joka paikassa miehiä neuvomassa.\nHänellä oli sylikeppi kädessään ja kulmamitta leveän viittansa\ntaskussa. Papillinen päähine, matala ja leveälierinen huopahattu oli\nsysätty takaraivolle. Kaiken kaikkiaan pikku pastori muistutti tällä\nhaavaa enemmän ryöväriä kuin arvokasta hengenmiestä, mutta hänpä\nolikin nyt rakennusmestari, sotainsinööri. Hän rakensi varustusta ja\npapillinen arvokkuus sai siksi aikaa väistyä syrjään. Pikku pastori\nymmärsi mainiosti, ettei hänen varustuksensa kai paljonkaan pidättäisi\nsuurin voimin rynnistävää vainolaista. Mutta hän ajatteli, että parempi\noli panna talonpojat työhön kuin sallia heidän kuljeskella joutilaina.\nJoutilaina he eivät tekisi muuta kuin jauhaisivat ilmassa liikkuvia\nsotahuhuja ja sillä tavoin leviäisi päätön pelästys ja turvattomuuden\ntunne kylästä kylään.\n\nToimettomuus oli kaikkein vaarallisinta, mutta kun miehet ahersivat\nvarustuksen rakentamistyössä, karisi siinä pelko ja uneliaisuus\ntipotiehensä. He rupesivat luottamaan itseensä ja omiin voimiinsa. Nuo\nuskolliset talonpojat olivat sisukkaita korvenraivaajia, piti vain\noikealla tavalla jännittää vireeseen heidän sitkeä, peräänantamaton\nluontonsa.\n\nHaaveilijapappi tunsi mainiosti miehensä. Hän oli kuin olikin\nluotu sotapäälliköksi. Hän kulki touhukkaana matalan pappilansa ja\nkirkkoharjun väliä ja joka kerran harjun laelle päästyään silmäili\nrohkein katsein ympäristöään. Siinä oli hänen näkyvissään kirkonkylä\nkokonaisuudessaan ja monta muuta kukoistavaa kylää. Siihen näkyi paljon\nvuosikymmenien raadannan ja uurastuksen tuloksia, siihen näkyi parasta,\nminkä uudiseläjät olivat luoneet Pielisen perukalle, ja Lauri-pappi\nei voinut uskoa, että Jumala sallisi tämän tienoon muuttua takaisin\npäivännäkemättömäksi korveksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä saapui Braheasta luutnantti Marcus ja ilmoitti\nLauri-papille, että hänen tehtävänään oli varustuksen rakentamistyön\nkeskeyttäminen Nurmeksessa. Herra Henrikki oli hänet sitä varten\nlähettänyt, ja toinenkin määräys hänellä oli: hänen piti viedä\nNurmekseen kokoontuneet asekuntoiset miehet Braheaan. Siellä oli\npääpaikka ja herra Henrikin tahto oli, että juuri siellä oli\nvarustauduttava puolustukseen.\n\nLuutnantti Marcus oli tullut suoraan pappilaan ja ilmoitti siellä nämä\nherra Henrikin määräykset. Pikku pastori kuunteli häntä tyynenä. Käveli\nhetkisen äänetönnä matalassa virkahuoneessaan ja kysyi sitten nuoren\nsotilaan puoleen kääntyen:\n\n— Entä minun esimieheni, kirkkoherra Anders? Onko hänenkin tahtonsa,\nettä täällä on keskeytettävä varustuksen rakentaminen?\n\nKyllä, se oli myös kirkkoherra Andersin selvä tahto, ilmoitti nuori\nluutnantti hymyillen.\n\n— Ja te itse, luutnantti Marcus, mitä te itse ajattelette? kysyi pikku\npastori ja tarkasteli viestintuojaa terävästi.\n\nLuutnantti Marcus tuli hämilleen. Hän punastui korviaan myöten ja\nselvitti änkäten, ettei hänen tahtonsa tässä merkinnyt mitään. Tiesihän\npastori, mikä hän oli. Ei hän ollut edes pitäjän luutnanttikaan. Hänen\nnimittämisestään siihen virkaan oli kyllä puhuttu Kajaanissa, mutta\nnimitys oli yhä avonaisena ja siihen mennessä hän oli vain rakuunainsa\npäällikkö ja herra Henrikin käskyläinen. Ja tunsihan pastori kai tuon\nmiehen, — ei hänen käskyläisillään saanut olla omia ajatuksia.\n\n— No niin, niinpä tietysti. Tunnenhan minä tuon miehen. Voinpa sanoa,\nettä minä tunnen hänet. Tunnen kuin tunnenkin herra Henrikin! mutisi\npikku pastori puolittain itsekseen.\n\nJälleen hän rupesi kävelemään matalassa virkahuoneessaan ja näkyi\nharkitsevan asiaa. Hänen päässään risteili kiivaita ajatuksia tällä\nhaavaa. Ja kävellessään hän tämän tästä vilkaisi nuoreen luutnanttiin,\naivan kuin olisi arvioinut itsekseen, millaisista aineksista tuo hänen\nedessään seisova reipas sotilas oli rakennettu.\n\n»Kasvot koreat kuin keruubilla», vilisivät ajatukset pikku pastorin\naivoissa. »Kasvot koreat ja ryhti mukiinmenevä, voipa sanoa, että ryhti\non uljaskin. Ja uneksivat silmät, mutta se ei haittaa, ei ensinkään.\nMiellyttävä poika. Olkoon vain uneksija, mutta muuten miellyttävä poika\nkaikin puolin.»\n\nYht'äkkiä hän pysähtyi nuoren luutnantin eteen ja sanoi:\n\n— Tiedättekö, mitä me teemme? Me lähdemme nyt tuonne harjulle,\nsiellä ovat kaikki miehet koolla. Siellä me esitämme herra Henrikin\nmääräyksen. Itse päättäkööt, lähtevätkö Braheaan!\n\nAsia oli niin, että juuri samana aamuna oli Lauri-pappi saanut rajalta\npäin entistään hälyttävämpiä viestejä. Pikku pastori ei olisi ollutkaan\noikea sotapäällikkö, jollei hänellä olisi ollut vakoilijoita. Hänellä\noli monta luotettavaa miestä, jotka joka päivä toivat hänelle tietoja\nrajalta. Niinpä esimerkiksi hänellä oli lautamies Olavi Hamara, Vie'in\nkylän jäyhä lautamies, jonka sanoihin saattoi ehdottomasti luottaa.\nLautamies Olavi oli käynyt vakoilumatkalla Repolan pokostakylässä asti\nja palannut tältä matkaltaan juuri samana aamuna.\n\nNyt ajatteli pikku pastori, ettei haitannut, jos luutnantti Marcuskin\nsaisi keskustella lautamies Olavin kanssa. Ja harjun laella,\nLauri-papin varustuksen luona syntyikin kiintoisa keskustelu. Siinä\nvalaistiin herra Henrikin toimintaa kaikilta puolilta. Eikä unohdettu\nkirkkoherra Andersiakaan, hän sai myös oman osansa.\n\nTalonpojat käyttivät kiivasta kieltä ja sanoivat ajatuksensa kyllin\nnasevasti ja painavasti, niin että luutnantti Marcuskin pääsi täyteen\nselvyyteen, etteivät nämä miehet olleet herra Henrikin komenneltavissa.\nLautamies Olavi puhui viimeiseksi. Hän kuvaili Repolan pokostakylässä\nnäkemiään sotavalmistuksia. Vienan partiolaisten veneitä hän oli\nnähnyt vilisevän koko Lieksanjärven täpö täynnä ja yhä ne kuulostivat\nodottavan lisäväkeä. Ryssän piikkiniekkoja lienevät odotelleet, ei hän\npäässyt täyteen varmuuteen, kun piti liikuskella varovasti, ihmisiä\nvältellen. Joka tapauksessa hän sai nähdä, että vainolaisen hyökkäys ei\nollut enää monen päivän takana.\n\n— Ja nytkö meidän pitäisi lähteä Braheaan herra Henrikin\nkomenneltaviksi? järäytti lautamies Olavi. — Ei, siitä ei tule mitään,\nsanon minä. Ja hän jatkoi: — Tekisit hyvin viisaasti, luutnantti\nMarcus, jos jäisit sinäkin tänne meidän luoksemme. Mitään tiukempaa\npuolenpitoa emme voi täälläkään ajatella, vaan jäisitpähän tänne\nkuitenkin. Johtaisit meitä talonpoikia, jos et meitä halveksi!\n\n— Niin, sitäpä juuri minäkin olen ajatellut, huudahti nyt pikku\npastori. — Teillä, luutnantti Marcus, ei ole mitään tekemistä\nBraheassa, tuhon omaksi tuomitussa kaupungissa, mutta täällä teitä\nvielä tarvitaan. Ja rakuunat on myös tuotava tänne ja vähäiset aseet ja\nruuti, kaikki on tuotava tänne Braheasta.\n\n— Kaikki on tuotava tänne! jyrähtivät talonpojat kuorossa.\n\n— Herra Henrikin ja kirkkoherra Andersin me jätämme nyt kokonaan pois\nlaskuista, niinkuin heitä ei olisi olemassakaan! julisti Lauri-pappi.\n\n— Niin, mitäpä yltiöpäistä, arveli lautamies Olavikin. — Jos he\ntahtovat kahdeltaan jäädä Braheaan, niin jääkööt.\n\nSiinä sai nuori kreivillinen luutnantti kuulla suoraa kieltä. Ja hän\nlämpeni, pikku pastori ja nuo hänen jäyhät, korvenraivaajansa ottivat\nnuoren sotilaan omakseen väkirynnäköllä. Hänessä oli oikeata ainesta,\nvaikka oli hiukan keikarimainen päältä ja hiukan uneksijakin. Ja\nhän tunsi nyt, yhteisen vaaran hetkellä, löytäneensä tehtävän, jota\nhän oli koko Braheassa olinaikansa ikävöinyt. Hän tunsi kuuluvansa\nnäiden rehtien, voimakkaiden miesten joukkoon, ja herra Henrikki sai\nkulkea omaa tietään, jos ei tahtonut kuulla järjen ääntä. Sovittiin\nniin, että lautamies Olavi lähtisi luutnantti Marcuksen mukana kreivi\nPietarin nimikkokaupunkia tyhjentämään. Siellä saattoi odottaa hiukan\nsananvaihtoa herra Henrikin kanssa, ja oli ikäänkuin turvallisempaa,\nettä lautamies Olavi oli nuoren kreivillisen luutnantin matkassa.\nVie'in lautamies oli oikea mies puhumaan järkeä herra Henrikille.\n\nLähtiessä evästeli pikku pastori vielä lautamies Olavia.\n\n— Minä ajattelen Britaa ja Helga-rouvaa, sanoi hän.\n\n— Kumpikin on sairas. Ja jos näyttää siltä, että ruoskapukari\nlaiminlöisi perheensä, on heidät toimitettava turvaan.\n\nLautamies Olavi nyökkäsi. — Minä toimitan turvaan Helga-rouvan\nja Brita-neidon, sanoi hän. — Jos Jumala suo meidän suoriutua\ntehtävästämme, niin tuon heidät mukanani Nurmekseen.\n\n— Ja herra Henrikin karjalaisvangit olisi myös vapautettava, jatkoi\nevästyksiään Lauri-pappi.\n\n— Minä vapautan karjalaisvangit! lupasi lautamies Olavi veneeseen\nastuessaan. Niin lähtivät he matkalleen. Kului muutamia päiviä.\nHeitä ei kuulunut vielä takaisin, kun jo levisi viesti vainolaisen\nhyökkäyksestä rajan yli. Suuri sota oli alkanut.\n\n\n\n\nIII.\n\nPAKOLAISTULVA.\n\n\nBrita istui suuren pakolaisveneen kokassa ja katseli uteliaana\nympärilleen. Hän näki oikealla ja vasemmalla soutavan veneitä, jotka\nolivat samoin kuin heidän oma veneensäkin kukkuroillaan ihmisiä\nja suurimmassa kiireessä mukaan haalittua tavaraa. Monet veneet\nnäyttivät olevan aivan uppoamassa kuormansa painosta, ja Brita\nhuvittelihe ajatuksella, että eiköpä hän vain pian näkisikin jonkin\nnoista ympärillään kihisevistä pursista täyttyvän vedellä ja rupeavan\nvajoamaan.\n\nSilloinpa tässä vasta hälinä syntyisi. Vedenvaraan joutuneet naiset ja\nlapset alkaisivat kirkua hirveästi ja kaikki toiset veneet rynkäisivät\nhukkuvia pelastamaan. Siinä ne soutaisivat kiinni toisiinsa, veneet\nkolahtaisivat yhteen, airomiehet haukkuisivat toisiaan ja menisi\nvarmaan kotvan aikaa, ennenkuin vedessä räpistelevät avunhuutajat\nsaataisiin ongituksi kuiville.\n\nTämäntapaiset mielikuvat askarruttivat Britaa. Mutta väliin kirkastui\nsairaan tytön ajatusmaailma kuin sumuverho olisi häilähtänyt syrjään\nhänen sielunsa silmien edestä. Silloin sai tämä pakolaisvirta Britan\nhätkähtämään ja silloin hän katseli toisin silmin ympärillään soutavia\nveneitä. Soutajien maltittomat, hätäiset aironvedot kertoivat silloin\nhänelle kuvaamattomasta pelästyksestä. Tavararöykkiöiden päällä\nkykkivien naisten ja lasten avuttomat, kauhusta turtuneet katseet\nilmaisivat hänelle, ettei tämä pakomatka ollut mitään leikkiä, vaan\ntodellista pakoa tuolla jossakin takana päin uhkaavan vainolaisen\ntieltä.\n\nBrita tiesi, että vainolaista pakoon tässä mentiin. Hän sai hetkiseksi\nvarman kiinnekohdan irtonaisena häilähteleville ajatuksilleen, kun\nsattui silmäämään tuonne heidän edellään soutavaan veneeseen. Siellä\nistui peräsimessä järeätekoinen lautamies Olavi, joka oli aina ollut\nhänen uskollinen ystävänsä ja auttajansa. Brita muisti mainiosti,\nmiten lautamies Olavi oli Braheassa taluttanut hänet veneeseen ja\nsanonut, että nyt lähdettäisiin Nurmekseen tai kenties kauemmaksikin.\nJa kun hän oli kysynyt lautamies Olavilta, minkä vuoksi piti lähteä\npois Braheasta, oli lautamies Olavi sanonut, että Braheaan tulisi\npian vainolainen hävittämään ja polttamaan. Sen tieltä oli paettava\nkiireimmän kaupalla.\n\nIsäkin oli ollut siinä paikalla ja kirkkoherra Anders ja luutnantti\nMarcus ja monta muuta miestä, mutta lautamies Olavi oli komentanut\nniitä kaikkia. Isä ja kirkkoherra Anders olivat jääneet maihin, mutta\nheidän isäntärenkinsä oli totellut lautamies Olavia ja istui nyt tuolla\nperäsimessä. Ja äiti oli myös matkassa ja sisaret ja palvelijat, isä\nvain oli poissa.\n\nBrita muisti senkin, että lautamies Olavi ja luutnantti Marcus olivat\npuhuneet isälle karjalaisvangeista, mutta silloin isä oli julmistunut\nhirveästi sadattelemaan. Oli uhannut ruoskallaan luutnantti Marcusta,\nmutta tämä oli vain nauranut isälle ja sanonut, että hän totteli nyt\ntoisia miehiä. Olipas todellakin tuo kannuskeikari ollut rohkea, kun\nuskalsi nauraa isälle kaikkien nähden. Ja Brita luuli tietävänsä, että\nlautamies Olavi ja luutnantti Marcus olivat ennen Braheasta lähtöä\nkäyneet vapauttamassa isän karjalaisvangit. Hän olisi tahtonut juosta\nheidän perässään vankityrmälle, mutta hän oli jo veneessä silloin,\nja äiti ja isäntärenki pyysivät häntä pysymään paikallaan. Äiti oli\nsanonut, että kyllä lautamies Olavi tekisi, mitä oli luvannutkin —\nvapauttaisi Pankajärven miehet.\n\nBritan mielestä tämä asia oli erikoisen tärkeä. Hän oli äskettäin\nisästä salaa pujahtanut kaupunkisaarelle ja siellä hän oli päässyt\nnäkemään, kun rättäri Sipo vei ruokaa vankityrmään. Hän oli pitänyt\nvaransa, piiloutunut vankilan nurkan suojaan, ja kun rättäri avasi\nruostuneella avaimella oven, niin silloinpa hän luikahtikin sisään.\nHän oli saanut nähdä Hilipan isän ja veljen, Jehki-vaarin ja kaikki\nPankajärven miehet. Huh, miten kalpeita he kaikki olivat olleet, aivan\nmaanvärisiä. Oli todellakin jo aika päästää heidät vapauteen.\n\nSairaan tytön ajatukset liitivät jälleen hajanaisina hattaroina. Hän\nharkitsi, mahtoikohan Hilippa pian saada valmiiksi uudispirttinsä,\njonka oli luvannut rakentaa. Mutta mitenkäs sitten kävisi, kun Hilippa\ntulisi häntä noutamaan eikä löytäisikään häntä Braheasta. Olisi pitänyt\nsaada kuiskatuksi Hilipan isälle, että hän lähti nyt pois ja että\nHilipan pitäisi tulla häntä etsimään. Mutta kun eivät päästäneet häntä\nvankilaan, eivät päästäneet mokomat.\n\nBrita oli harmistunut äidilleen ja isäntärengille. Mutta mitähän äiti\nnyt tuossa matkasälyjensä keskellä vaikerteli? Kuulosti puhuvan isästä\nBritan siskosille ja isäntärengille ja yhtenään huokailevan. Ääni oli\naivan itkunsekainen ja yhtenään kuului toistelevan: »No nyt se jäi\nmeistä ainaiseksi — nyt löysi, mitä oli koko elämänsä ajan etsinytkin.»\nIsästäkö äiti noin sanoi? Ja mitähän isä sitten oli mahtanut koko\nelinaikansa etsiä? Kas senpä Britakin olisi halunnut tietää.\n\nJa mitä ne kaikki niin tähyilivät tuonne taaksepäin? Ei vain heidän\nveneestään, vaan kaikista muistakin näki Brita tuijotettavan tuonne\netäisyyteen. Britakin alkoi tähyillä ja huomasi kaukaa — hyvin kaukaa\nsuuria savupilviä.\n\nIlma oli kirkas, ei ainoata pilvenhattaraa näkynyt taivaalla ja niin\nerottuivat nuo jyhkeän suuret savupilvet mainiosti. Ne kohosivat\nsakean harmaina ylös taivaalle ja siellä ne alkoivat hiljaisen tuulen\nkuljettamina levitä Pielisen ulapoiden yli. Kuin lumottuina tuijottivat\nkaikki tuota näkyä ja Britaan tarttui yhteinen lumous. Hänen silmiinsä\nteki kipeätä auringon kilo ulapan aalloista, mutta hän ei huomannut\nedes sen vertaa, että olisi varjostanut kädellä silmiään.\n\nBritan huomaamatta oli lautamies Olavi jätättänyt venettään, ja äkkiä\nkuuli Brita melkein kohdallaan rauhallisen, tutun äänen sanovan:\n\n— Siellä palaa Brahea. Vainolainen on kai lopettanut ryöstämisen ja nyt\npannaan poroksi kreivi Pietarin nimikkokaupunki.\n\nHelga-rouva parahti ääneensä itkemään ja vaikerteli: — Voi meitä\nonnettomia! Vihalla rakennettiin tuota kaupunkia ja vihan tuli sen nyt\nhävittää maan tasalle!\n\nBritan silmät revähtivät suuriksi. Hänen sairaat, irtonaisina\nharhailevat ajatuksensa kirkastuivat äkkiä häikäisevän selkeiksi. Siinä\ntuokiossa hän ymmärsi, mitä tapahtui: Nuo jyhkeät savupilvet kohosivat\nBraheasta — hänen isänsä unelmien kaupungista.\n\nJa samalla Brita tajusi myös äitinsä tuskan ja oman alennuksensa,\ntajusi kaikki täydellisesti. Hän käsitti, että kaikki nuo pakolaiset\nhänen ympärillään syyttivät isää kaupunkinsa hävityksestä. Ja he\nkaikki — äiti ja hän ja siskot — kaikki he saivat oman osansa\ntuosta syytöksestä, Minne ikinä he menisivät, joka paikassa heitä\nosoitettaisiin sormella ja sanottaisiin: »Nuo ovat herra Henrikin\npesuetta.» Ei kai heitä paljon säälitettäisi. Ei ainakaan häntä\nsääliteltäisi, sillä hän oli vielä suurempi syntinen kuin äiti ja\npikkusiskot — huorintekijä. Brita istui kulmat rypyssä ja alkoi\ntarkastella salavihkaa ympärilleen. Hänestä näytti todella siltä, kuin\nolisi lautamies Olavikin karttanut suoraan häneen katsomasta. Mutta\nsiitä alkoi hänen uhmansa kiehahdella ja silmät säkenöiden hän kirkaisi\näidilleen:\n\n‒ Jätä jo vaikerointisi, äiti kulta. Kun palaa Brahea, niin palakoon.\nEi kai meidän — sinun ja minun — kannata tuota asiaa paljon sureksia!\n\nBritan terävä ääni kuului moneen veneeseen heidän ympärillään. Kaikki\nhämmästyivät tuota kirkaisua ja tähyilivät miltei pelästyneinä veneen\nkokassa näkyvällä paikalla istuvaa Britaa.\n\nMiehet jupisivat puoliääneen: — Onpas todella sisukas tuo vähämielinen.\nIsänsä tytär näkyy olevan, peijakas!\n\nJa siihen naiset supisivat: — Jeesus siunatkoon. On siinä isän siemen\nkaunokiksi kehittynyt. Ihan peloittaa joutua hänen lähettyvilleen.\n\nJa veneet alkoivat todella kaikota kauemmaksi Britan ja hänen äitinsä\nveneestä. Mutta Brita nauroi tyytyväisenä saavutukselleen ja hänen\najatuksensa karkeloivat jälleen ohjattomina. Hänestä tuntui Brahean\npalo tällä hetkellä vain hupaisalta ilotulitukselta. Vahinko, etteivät\nhe saaneet katsella tuota paloa lähempää. Hän hykersi käsiään ja sanoi\nlautamies Olaville:\n\n— No, pakenehan sinäkin häijyn mielipuolen lähettyviltä. Vaikka vielä\nraapisin silmät päästäsi, kun oikein pääsen villiintymään.\n\nLautamies Olavi naurahti ja nyökkäsi. — Ei hätää mitään, Brita-neito,\nsanoi hän. — En minäkään paljon sääli Brahean häviötä, jos totta\npuhutaan. Ja Helga-rouvan puoleen kääntyen hän lisäsi: — Herra\nHenrikistä meidän ei kannata olla huolissamme. Hän on kyllä pelastanut\nitsensä, vaikka jäikin pois tästä matkueesta.\n\n— Hänelle jäi sinne aarrearkkunsa, huokaa Helga-rouva, — ja jos hän on\nviime tingassa yrittänyt sitäkin pelastamaan, niin Jumala tietää, miten\nhänen on käynyt.\n\n— Noo, henki on miehelle rakkaampi kuin hyväkin aarrearkku.\n\nLautamies Olavi oli asiastaan niin varma, ettei hän katsonut\nensinkään tarpeelliseksi jäädä odottamaan matkueesta pois jääneitä.\nHän tunsi tarpeeksi hyvin sekä herra Henrikin että tämän toveriksi\njääneen kirkkoherra Andersin. Kyllä nuo miehet aina oman nahkansa\npelastaisivat, aivan varmasti pelastaisivat.\n\nHän silmäsi vielä kerran takaisella ilmanrannalla leviävää vainovalkean\nsavua ja mieleen tuli oma koti, jonka hän oli jättänyt Vie'in kylään\nautioksi. Veneessä oli hänen vaimonsa ja lapsensa ja se vähän tavaraa,\nmikä oli lähtökiireessä ennätetty mukaan ottaa. Mutta paljonkos\nsiinä oli, täysinäiset viljapurnutkin olivat jääneet tyhjentämättä\nsekä kotiin että kaskimaillepa vaateaitat ja kaikki olivat jääneet.\nMonipäisen karjansa ja hevosensa hän oli lähettänyt kahden renkinsä\najamana Nurmekseen, mutta tietymätöntä oli, tulivatko nekään perille.\n\nNiin, kaikki oli jäänyt vähän niin ja näin. Hän ei joutanut paljon\nomista asioistaan huolehtimaan, kun oli tämä suuri pakolaisjoukko\nhuolehdittavana. Mutta lautamies Olavi ajatteli, että kaikki oli\nJumalan kädessä. Jos hän menettikin tämän hirveän sodan jaloissa\nvuosikymmenien raadannan hedelmät, niin kaipa muutkin menettivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuutnantti Marcus tuli rakuunoineen maata myöten Nurmekseen. Matkallaan\nhän oli käynyt Pankajärven autiokylän tienoilla asti vakoilemassa ja\nsiellä nähnyt siksi suuria vihollisvoimia, ettei voitu ajatella oikeata\nvastarintaa Nurmeksessakaan. Vainolainen saattoi kyllä viivähtää\nmuutamia päiviä Brahean puolen kylissä, mutta pian hajoaisi se kai\nympäri Pielisen hävitystä tekemään. Niin oli viisainta valmistua kaiken\nvaralta.\n\nBrahean puolesta tulleet pakolaiset lähetettiin yhtä kyytiä pohjoiseen\npäin ja siinä sivussa alettiin myös tyhjentää omaa kylää. Vaimot ja\nlapset ja kaikki arvokkain tavara pantiin veneisiin ja nuo veneet\nohjattiin Mikonsalmen kautta Pielisestä Lautiaiseen. Siitä avautui\nyhtenäinen vesiväylä kauas Haapajärven takamaille, melkeinpä Sotkamon\nkirkolle asti.\n\nLauri-pappi oli salmen rannalla pitkin päivää lähtijöitä\nhyvästelemässä. Siinä hän näki ensimmäisten veneiden joukossa myös\nesimiehensä, kirkkoherra Andersin lähtevän perheineen pakomatkaa\njatkamaan. »Kelvoton paimen», ajatteli pikku pastori sydämessään\nja häpesi tuon miehen puolesta. Karjalaisrahvaan kiusaamiseen\ntuo prelaatti oli ollut mestari, mutta muuten teki vain vahinkoa\nseurakunnalleen. Ja nyt hän pakeni tuossa ja jätti tänne laumansa,\njonka ylipaimeneksi armollinen kreivi Pietari oli hänet asettanut.\n\nNäkyi sentään häpeävän itsekin pakoaan. Lauri-papin kohdalla hän käänsi\npäänsä toisaanne. Ei tervehtinyt, ei edes eron hetkellä nöyrtynyt niin\npaljon, jotta olisi lausunut yhden ystävällisen, sovittavan sanan.\n\nMutta äkkiä Lauri-pappi muisti mielestään tavattoman tärkeän asian:\nBraheassa olivat olleet luterilaisen seurakunnan kirkonkirjat ja siellä\noli ollut myös armollisen kreivi Pietarin lahjoittama suomenkielinen\nPyhä Biblia, jonka kansilehdellä oli kreivi Pietarin omakätinen\nomistuskirjoitus.\n\nTuo lahja oli saatu kirkkoherra Andersin nimityksen yhteydessä ja\nniinpä töykeä pappi pitikin sen saamista miltei omana ansionaan. Ei hän\ntahtonut kuulla puhuttavankaan, että se jäisi Nurmekseen, vaan Braheaan\nhän sen vei mukanaan. Lauri-pappi alistui silloin tähän napisematta,\nmutta nyt täytti hänen sydämensä selittämätön, ahdistava pelko tuon\nkalliin lahjan kohtalosta. Se oli todellinen aarre, ensimmäinen\nsuomenkielinen Raamattu koko tällä maanäärellä, ja oliko nyt käynyt\nniin, että tuo pappi oli unohtanut armollisen kreivi Pietarin\nhuomenlahjan vainolaisen saaliiksi?\n\n— Kuulkaahan, kirkkoherra Anders, huusi pikku pastori hätäisellä\näänellä, — pysähtykää hetkiseksi. Pysähtykää Jumalan nimessä yhden\nsiunaaman ajaksi!\n\n— No mitä sitten? kuului äkäisesti veneestä.\n\n— Ei muuta kuin siitä vain kysyn... siitä kreivi Pietarin lahjan\nkohtalosta. Kirkonkirjoista vähät, mutta onko tuo kallis aarre teillä\nmukananne?\n\nVeneessä istujaan näytti sattuneen tämä kysymys kiusallisen pahasti.\nEikä hän siihen mitään vastannut, vaan kiirehti soutajia matkaan.\n\n— Elävän Jumalan nimessä, vastatkaa minulle, kirkkoherra Anders!\nahdisti pikku pastori tuskan täyttämällä äänellä, melkein vaikeroiden.\n\nMutta vastausta ei nytkään tullut. Kirkkoherra Anders viittasi vain\nkädellään. Tuon viittauksen saattoi käsittää rauhoittavaksi eleeksi,\nmutta se saattoi osoittaa myös kiusaantumista ja neuvottomuutta.\nJa niin käsittikin sen Lauri-pappi, ja siinä hetkessä täytti hänen\nsydämensä peloittava varmuus. Hän tiesi nyt, että kreivi Pietarin\nhuomenlahja oli menetetty. Tuo kelvoton Herran palvelija oli sen\nmenettänyt, unohtanut julman vihollisen käsiin.\n\nTämä varmuus lamasi täydellisesti pikku pastorin. Hänen teki mielensä\nhuutaa menijän jälkeen ikuisen Jumalan kirous — anateema, mutta hän\nei huutanut mitään. Hän antoi jo ojennetun kätensä pudota väsyneesti\nalas ja mutisi itsekseen: — Hän menee — menee menojaan! Ei ajattele\nseurakuntansa hätää, ei mitään, vaan pakenee omaa turvaansa etsien!\n\nLauri-papin apuna pakolaisten lähtöä valvomassa oli lautamies Olavi.\nKun herra Henrikistä ei vieläkään kuulunut mitään, toimitti lautamies\nOlavi myös Helga-rouvan veneet edelleen Nurmeksesta. Samaan matkueeseen\noli lautamies Olavi toimittanut omankin perheensä, ja kaikki nämä\nveneet pysähtyivät Mikonsalmen rantaan Lauri-pappia hyvästelemään.\nSiinä pikku pastori sai nyt nähdä myös Britan ensi kerran tämän\nsairastumisen jälkeen.\n\nBrita istui tavallisella paikallaan veneen kokassa. Sieltä hän ilmoitti\nreippaasti pikku pastorille, että nyt oli Brahea porona ja he menevät\nnyt Sotkamoon sukulaispappia tervehtimään. Tunsihan pastori kulta hänen\nMagnus enonsa, vai mitä? No niin, sinne he nyt olivat menossa, äiti ja\nhän ja pikkusiskot.\n\nPikku pastori tunsi kyllä tuon Magnus-enon, Helga-rouvan velipuolen.\nHän arvasi Britan sanoista, että Helga-rouva oli valinnut\npakopaikakseen sukulaispappilan. Ja eipä asiassa olisi ollutkaan muuten\nmitään sanomista, mutta hän tiesi tuon Magnus-pastorin tavattoman\nahdasmieliseksi mieheksi. Hän kiiruhti kuiskaamaan Helga-rouvalle:\n\n— Sanokaakin sille virkaveljelleni, että hän varokoon pahoittamasta\nsairaan tytön mieltä.\n\nHelga-rouva vain huokaili. Mutta Brita huusi jälleen reippaasti:\n\n— Eikö totta, pastori-kulta: Magnus-eno on aika pölkkypää miehekseen?\nHänen mielestään on taivaan portti ahdas kuin rotan reikä, ja mitä hän\nsanoneekaan minusta — suuresta syntisestä?\n\nHän nauroi iloisesti keksinnölleen ja huiskutti kädellään pikku\npastorille hyvästiksi.\n\nLauri-pappi katseli menijöiden jälkeen ja ajatteli, että niinpä\nkyllä, Magnus-pastorin mielestä oli taivaan portti ahdas kuin rotan\nreikä, eikä Britan olo kai muodostuisi kovinkaan viihtyisäksi\nsukulaispappilassa.\n\nBritan kohtalosta johtui pikku pastori jälleen ajattelemaan\nkarjalaisrahvaan kohtaloakin. Kun pakolaisvirran hetkiseksi katkettua\ntuli levähdysaikaa, ryhtyi hän kyselemään lautamies Olavilta, millä\nmielellä näyttivät karjalaiset Lieksassa ja Vie'in kylässä odottavan\nvainolaisen saapumista.\n\n— Vaikea sanoa, millä mielellä kukin odottanee, virkahti lautamies\nOlavi raskaasti. — Enemmistö kyllä pysynee laillisen esivallan\npuolella, mutta ehkäpä ilmestyy kavaltajiakin.\n\n— Niinkö luulet.\n\nLautamies Olavi viivytteli vastausta. Hän oli kuullut Brahessa\nhuhuiltavan, että Hilippa olisi jo mennyt venäläisten puolelle ja olisi\nnyt näiden oppaana — omaan kotimaakuntaansa tietä näyttämässä. Hänestä\ntuntui kuitenkin perin vaikealta kertoa tätä kuulemaansa Lauri-papille.\nVihdoin hän sentään siitä mainitsi ja uutinen näkyi todella koskevan\nkovasti pikku pastoriin.\n\n— Vai niin, tuo Pankajärven nuori karjalainen. Että hän olisi siis\nvainolaisen opastaja — toisi hävityksen omaan kotimaakuntaansa, mutisi\nhän itsekseen. — Sepäs vasta!\n\nPikku pastorin piti aivan hengähtää, niin oli tuo uutinen hänet\nyllättänyt. Hänelle oli jäänyt mieluisa muisto tuosta nuoresta\nkarjalaismiehestä.\n\n— Vai niin, tuo nuori ja reipas Karjalan mies on siis mennyt raja-aidan\ntoiselle puolen, mutisi hän jälleen epävarmasti. — Herra Henrikki\nvainosi hänen sukuaan ja julisti hänet kironalaiseksi — henkipatoksi.\nNyt henkipatto on mennyt koston tielle. Niin, meidän täytyy täällä\nrajamaakunnassa kokea kaikki katkeruudet. Pohjaan asti on juotava\npettymysten malja, oi minun Jumalani, pohjaan asti. Sovun rakentamista\nsaat unelmoida, ja nyt tulee tämä sota — tämä kirottu sota ja särkee\nkaiken.\n\n— Paljon särkee tämä sota rajamaakunnassa, myönsi lautamies Olavikin.\n\n— Paljon, paljon se särkee... veli nousee veljeä vastaan. Vanhat\nkalavelat kostetaan. Ja niitä onkin paljon, niitä vanhoja velkoja. On\ntodellakin kostettavaa tuolla nuorella Pankajärven karjalaisella, mutta\nenpä uskonut sentään saavani kuulla tätä peloittavaa uutista. Mies,\njosta olen ajatellut hyvää, johdattaa vihollisen omalle kotiseudulleen.\n\nLauri-pappi oli masentunut. Hän oli tänä raskaana päivänä saanut\nniin monta kolahdusta. Ensin tuo kirkkoherra Andersin pelkurimainen\nkäyttäytyminen ja nyt tämä toinen isku — Britan rakastajan meno\npimeälle tielle. Mutta hänpä tiesi, kenen toimintaa saatiin tästä\nkiittää. Juuri noiden yltiöpäiden, herra Henrikin ja kirkkoherra\nAndersin ansiota oli, että Pielisen maakunnan karjalaisrahvas oli nyt\nepäluotettavaa ja että tuon rahvaan joukosta ilmestyi kavaltajakin.\n\nHän sanoi lautamies Olaville, että he saisivat nyt valmistautua\nkaikkeen. Kirkkoherra Anders ja herra Henrikki olivat keittäneet\nkatkeran liemen, ja heidän oli nyt tämä keitos nieltävä. Eikä sillä\nhyvä, nuo pukarit tekisivät kai parhaansa mustatakseen heidän\ntoimintaansa Kajaanissa, mutta heidän ei pitänyt sitäkään pelästyä.\nHeidän oli kuljettava sitä tietä, jota kerran olivat lähteneet\nkulkemaan.\n\n— Me teemme, minkä ymmärrämme oikeaksi, puheli hän. — Me palvelemme\nvilpittömällä sydämellä Ruotsin valtakunnan asiaa. Jos meidät siitä\nkerran tuomitaan, niin ovat Jumalan edessä kuitenkin kätemme ja\naivoituksemme puhtaat.\n\n— Niinpä kyllä, sanoi lautamies Olavi, — Jumalan edessä ovat\naivoituksemme puhtaat. Mutta samaa tuskin voidaan sanoa esimerkiksi\nherra Henrikin toiminnasta ja aivoituksista.\n\n— Hänet pitäisi ripustaa kaakinpuuhun. Hän on suurin kavaltaja Pielisen\nmaakunnassa, tiuskahti pikku pastori.\n\n— Oikein sanottu. Kaakinpuu ei olisi yhtään liikaa herra Henrikille,\nvahvisti lautamies Olavi.\n\nSeuraavana päivänä he saivat kuulla herra Henrikin vihdoinkin saapuneen\nNurmekseen. Oli jo luultu tuon ruoskapukarin tuhoutuneen, mutta hänpä\nsaapuikin täysin terveenä. Ja vielä ihmeellisempää: he saivat kuulla\nherra Henrikillä olevan mukanaan kaksi karjalaisvankia. Lautamies\nOlavi oli Braheasta lähtiessään vapauttanut kaikki Pankajärven miehet,\nmutta kaksi näistä oli nyt jälleen herra Henrikin käsissä, nimittäin\nHilipan isä ja tämän naapuri Jehki-vaari. Eräs Lauri-papin talonpojista\nsattui näkemään, kun näitä vankeja vietiin venerannasta herra Henrikin\nhovitaloon, ja hän kiiruhti heti kertomaan näkemästään pikku pastorille\nja lautamies Olaville.\n\nSepäs oli uutinen! Lauri-pappi ja lautamies Olavi katselivat hyvän\naikaa äänettöminä toisiaan. Vihdoin virkahti lautamies:\n\n— Pastori, nyt varmaan pidätte minua aika valehtelijana.\n\n— Ei, minä en pidä sinua valehtelijana, sanoi Lauri-pappi. — Mutta\ntiedätkö, mitä minä ajattelen? Minä ajattelen, että tuo ruoskapukari on\npaljon ovelampi ja itsepäisempi kuin luulimmekaan.\n\nHe päättivät heti lähteä toistamiseen karjalaisvankeja vapauttamaan.\nHe arvelivat herra Henrikin yrittävän livahtaa heidän käsiensä välitse\nKajaaniin, siksi oli kiiruhdettava.\n\n\n\n\nIV.\n\nHERRA HENRIKIN AARREARKKU.\n\n\nHovilan — herra Henrikin talon pihamaalla on hiljaista. Haamujen tavoin\nsiellä vain hiiviskelee herra Henrikin uskollisia apureja. Toiset\nnäistä pitävät vartiota porttien vaiheilla, toiset seisoskelevat\ntakapihan puolella, vanhan panimotuvan luona, johon herra Henrikki on\nsulkenut molemmat vankinsa. Miehet ovat saaneet tiukan määräyksen,\nettei tuvan ovelta saanut hetkiseksikään poistua.\n\nYön aikaan on herra Henrikki saapunut Nurmekseen. Ensin aiottuaan\npainaa yhtä kyytiä Kajaaniin on hän saanut mieliteon poiketa päivän\najaksi Nurmekseen.\n\nHerra Henrikki kähmii hetkisen kartanolla, käy tarkastamassa vankejaan\nja pysähtyy portille, josta hän vihaisina kiiluvin, veristävin silmin\nkatsoa tiirottaa ylös kirkkoharjulle. Siellä on joukko talonpoikia\nharjoittelemassa musketilla ampumista. Musketit ovat tietysti niitä\nlautamies Olavin Braheasta tuomia, ja talonpoikain komentajana on vanha\nkersantti Pietari.\n\nTuo näky kaivelee yhä enemmän herra Henrikin sisuksia. Siitä tulevat\nmieleen kaikki Braheassa koetut nöyryytykset: luutnantti Marcuksen\nluopuminen hänestä, vankien vapautus ja muut. Herra Henrikki manaa\nmielessään tuon talonpoikaisjoukon johtajineen päivineen alimmaiseen\nkadotukseen. Jos hän tällä haavaa mitä toivoo, niin juuri sitä, että\nryssät ja Vienan rosvot tuhoaisivat tuon joukon olemattomiin ja\npolttaisivat tämän kirotun kylän niinkuin ovat jo polttaneet Brahean\n— hänen kaupunkinsa, jonka pormestariksi hän varmasti olisi päässyt\nnäillä kesäkäräjillä.\n\nAivan herra Henrikin silmiä sumentaa, kiukku vai mikä sumentanee. Hän\noli jo näkevinään tuolta kirkkoharjulta tulenlieskoja. Ja lautamies\nOlavin ja hullun papin ja luutnantti Marcuksen — kaikki nuo lemmon\npetturit hän kuvittelee näkevänsä tuolla varustuspahaisen luona hongan\noksiin ripustettuina. Niinkuin peurankäpälät ripustetaan keväisin\npalvautumaan, juuri niinkuin peurankäpälät, joita on ensin tarpeeksi\nsavustettu.\n\n— Saatana! ähkäisee herra Henrikki ja sylkäisee pitkän syljen\nvarustukselle päin. Hän on nyt siinä mielentilassa, ettei mikään voi\ntuottaa oikeata lohtua. Ei edes sekään, että on saanut Braheasta\nlähtiessään oveluudella napatuksi takaisin käsiinsä kaksi lautamies\nOlavin vapauttamaa karjalaisvankiaan.\n\nNo, kannatti sentään muistella tuota kepposta: Hän oli houkutellut nuo\nkarjalaisukkelit Mafilo Vaakanaisen talosta käräjähuoneelle. Oli muka\nsiellä heidän päällysvaatteitaan ja saisivat käydä noutamassa omansa\npois. Ja tulvathan hölmöt, tulivat kuin tulivatkin suoraan ansaan.\nJyrki-sepän ja rättärin auttamana hän pani ukkelit taas kahleisiin ja\nsitä kyytiä veneeseen.\n\nHerra Henrikki luulee, ettei Nurmeksessa ollut kellään aavistusta\nhänen vangeistaan. Mutta varovainen piti olla, piru tiesi, vaikka\nhullun papin nuuskijat tulisivat tänne paikkoja tarkastelemaan, jos\nhuomaisivat täällä liikuskeltavan. Hän neuvoo vielä miehiään, ettei\nsaanut pistää nokkaansa portin ulkopuolelle ja sitten hän mennä kähmii\npitkän ja matalan asuinrakennuksen puolelle.\n\nSiellä ovat vain yhden huoneen raskastekoiset akkunaluukut avattuina.\nSe on herra Henrikin entinen virkahuone ja sinne on äreä ruoskapukari\nnyt majoittunut. Pöydällä on suuria tinaisia matkapulloja täynnä\nväkevää rommia. Ne oli herra Henrikki lähtökiireessään saanut\ntäytetyksi Braheaan jääneestä juomavarastostaan, ja tuo musta,\nvoimakas juoma se onkin herra Henrikin ainoa sydämen lääke nykyisessä\nmielentilassaan. Hän on jo tänä aamuna latkinut yhden paksumahaisen\nrommipullon miltei puolilleen ja nyt jälleen hän ensi töikseen menee\nottamaan aimo siemauksen rakasta juomaansa.\n\nSe virkistää hiukan murjottua mieltä. Herra Henrikki ähkäisee\ntyytyväisenä ja istahtaa leveään nojatuoliinsa, jossa on pehmikkeenä\nvanha, hallavanväriseksi mennyt karhunnahka. Hän on itsekin nykyjään\ntuollainen hallavanvärinen kontio — päistärenkarvainen peto. Yhtä\nkiukkuisina kulkevat ajatukset hänen rommin samentamissa aivoissaan,\nkuin ne mahtavat kulkea vanhan, äreän kontion aivoissa, kun se kesken\ntalviunen karkoitetaan korjustaan.\n\nOn herra Henrikillä huoneessaan sentään muutakin katseltavaa kuin nuo\npaksumahaiset matkapullonsa. Tuossa pöydän vierellä on auki väännettynä\nhänen aarrearkkunsa. Se on kuin hyväkin liitonarkki ulkonäöltään:\nPituutta sillä on runsaasti neljä kyynärää ja korkean kupera kansi\non lujasti raudoitettu. Sivuilla siinä on vaskiset kantorenkaat ja\nniihin pujotettuina samoin vaskiset kantokorennot. Liitonarkki kuin\nliitonarkki, ei vähempää kuin neljä miestä tarvittiin liikuttelemaan\ntuota rumilasta, neljä väkevää miestä.\n\nNyt herra Henrikki kumartuu arkkunsa puoleen ja alkaa kiskoa sieltä\nesille vanhanmallisia hopeaesineitä. Sieltä ilmestyy näkyviin jos\nmitä: suuria monen naulan painoisia juomasarvia, taidokkaasti taottuja\nkastemaljoja, ehtoolliskalkkeja, suitsutusastioita hopeavitjoineen ja\njälleen juoma-astioita rajattomiin. Kaikki ne ovat ryöstötavaraa ja\nherra Henrikki voisi muistella kokonaisen päivän niitä seikkailuja,\njotka hän on saanut kokea noita kalleuksia kokoon haaliessaan.\n\nOli siinä silloin tällöin vertakin vuodatettu, ja mielihyvin muistelee\nryövärivouti muinaisia urotekojaan. Julma hymy väikkyy hänen\nparroittuneilla huulillaan, kun hän näkee hopeamaljojen reunoihin\nsyöpyneet ruostepilkut — verijäljet. Hohoo, tuossakin oli juomasarvi\n— ruosteläikät reunoissaan, ja herra Henrikki muistaa, että hän oli\nanastanut tämän esineen jo nuoruutensa päivinä Uukuniemen pajaria\npalvellessaan. Hän oli ollut juomingeissa äveriään karjalaismiehen\nluona ja siellä kesken juominkien, ilon ollessa ylimmillään hän aloitti\nmellakan. Hänellä oli mukanaan rakuunoita — hän oli jättänyt ne piiloon\nmetsän peittoon, ja ajan jouduttua ne hyökkäsivät hänen merkinannostaan\nesille, ja puhdasta jälkeä tehtiin siinä talossa.\n\nAh, ne olivat aikoja, ihania aikoja, nuo hänen nuoruutensa raisut\npäivät. Ryövärivouti uppoaa yhä syvemmälle muisteloihinsa. Hän\non saanut käsiinsä hienotekoisen suitsutusastian, jonka jo ensi\nsilmäyksellä tuntee itämaiseksi tuotteeksi. Herra Henrikki riiputtaa\ntuota koruesinettä vitjoista ja kokonainen sarja menneisyyden kuvia\ntulvahtaa hänen mieleensä.\n\nHän ratsastaa, ratsastaa pohjattomia saloja. Hurja rakuunajoukko on\nhänen mukanaan ja he ovat menossa pitämään tarkastusta erääseen salojen\nkätkössä olevaan karjalaistaloon — oikeaan heimotaloon. Oli ilmoitettu\nsiellä suojeltavan rajantakaisia munkkeja ja tuostapa ilmiannosta hänen\non selvä otettava. Hänellä on oppaita — karjalaiskoiria; ne tietenkin\nkokevat häntä eksyttää, mutta perille hän pääsee heimotaloon. Tarkastus\npidetään — hyvä tarkastus. Ei löydy kaapuniekkoja, vaan muuten\nniskuroivat ja mitäpäs siinä silloin: tuleen koko roska — poroksi\nvauras heimotalo. Ja paljon joutui siellä tuota itämaista kirkollista\nräämää hänen saaliikseen — oikea kokoelma.\n\nHän muistelee heimotalossa sattuneita tapauksia. Liekit jo nielevät\ntalon rakennuksia. Talon miesväki on kahleissa ja naiset vaikeroivat\nhangella yhteen rykelmään ajettuina. Silloin raahaavat rakuunat hänen\neteensä naavapartaisen karjalaisvanhuksen — talon vaari lie ollut,\nvarmaan jo lähes satavuotias ja nähtävästi tietoniekka. Tuijottaa,\ntuijottaa häneen — katse on kuin toisesta maailmasta ja hampaattomien\nikenien välistä kuuluu mumina:\n\n— Ruotsin verihurtta, tämä tekosi kostetaan sinulle. Minä näen — näen\nselvästi: kosto tulee... tulee kerran!\n\nNo, tuon naavaparran suu kyllä tukittiin ainaiseksi. Eikä tuo\nkirouskaan ollut ainoa hänelle singottu. Oli niitä tullut kosolta\nennemmin ja myöhemminkin. Paljon oli hän ollut tekemisissä\nkarjalaiskoirien kanssa, ja täällä rajamailla hän olikin oikeassa\nolossaan.\n\nTiesi, miten kauan ryövärivouti olisikaan menneitä urotekojaan\nmuistellut, mutta juuri tällä hetkellä Lauri-pappi ja lautamies Olavi\nlähestyivät taloa. Lautamies Olavilla oli vyönsä alla leveäteräinen\nsotakirves, näki hyvin, ettei hän saapunut ryövärivoudin pesään leikkiä\nlaskemaan.\n\nTulijoilla oli kaiken lisäksi hyvä joukko aseellisia miehiä mukanaan,\nja säikähtyneinä juoksivat pihamaalla vartiossa olevat miehet\nilmoittamaan vaarasta herra Henrikille. Hänen ensi ajatuksensa oli\npaeta — piiloutua johonkin vankeineen, mutta hänen törmätessään\nkartanolle vapisuttivat jo lautamies Olavin kirveen iskut puolilahoa\nporttia. Pian se rojahtikin maahan ja lautamies Olavi Lauri-papin ja\nmiestensä seuraamana tunkeutui pihaan.\n\nNopeasti vetäytyi herra Henrikki huoneeseensa, mutta Lauri-pappi oli jo\nennättänyt hänet huomata. Niin seurasivat pikku pastori ja lautamies\nOlavi perässä, muun miesjoukon jäädessä kartanolle.\n\nTiukka oli se välien selvitys, joka nyt pidettiin herra Henrikin\nhuoneessa. Pikku pastori käytti varsin kiivaita sanoja. Kun hän\nnäki tällaisena päivänä — julman vihollisen hyökkäyksen aattona —\nnimismiehen ihailevan aarteitaan ja maistelevan väkeviä juomia,\nsanoi hän suoraan ajatuksensa tästä asiasta. Ja senkin hän sanoi\npeittelemättä, mitä varten hän oli tullut: hän aikoi nyt ottaa\nhuostaansa karjalaisvangit, sillä herra Henrikki oli aivan tarpeeksi\nkiusannut noita vanhuksia.\n\nHerra Henrikki oli kuvaamattoman raivon vallassa. Hän hyppi ja teutaroi\npikku pastorin ja lautamies Olavin edessä ja sähisi suu vaahdoten, että\nhän tiesi kyllä omat tekonsa.\n\nNiin juuri, hän tiesi mainiosti, mitä hänen piti tehdä. Ei hullun papin\npitänyt tuppautua häntä neuvomaan. Ja hän tahtoi sanoa suoraan yhden\nasian: Nyt oli sota-aika ja nyt ei sopinut sääliä maankavaltajia.\n\n— Ruoska ja viha, kas ne ovat paikallaan täällä rajamaakunnassa! karjui\nhän. — Vihan voima musertaa sinutkin, hullu pappi, ja minä riemuitsen\nvielä sinun häviöstäsi. Niin juuri, herra Henrikki kohoaa vielä kerran\npinnalle ja nauraa teille kaikille!\n\nOli jotakin alkuvoimaista, toivottoman synkeää tuossa herra Henrikin\nkarjunnassa, mutta pikku pastori vastasi uljaasti:\n\n— Minä en säiky sinua, tiedä se! Minä kuljen omaa tietäni, ja jos minut\nkerran tallataankin maan tomuun, niin et sinä, herra Henrikki, tallaa\nminua.\n\nJa tämän sanottuaan pikku pastori käänsikin selkänsä herra Henrikille.\nHän sanoi lautamies Olaville:\n\n— Lähtekäämme! Jos vangit ovat tähän taloon kätkettyinä, niin me\nlöydämme heidät kyllä.\n\nMutta herra Henrikki tuli vieraidensa perässä vielä pihallekin. Ja\nsiellä kävi selville, että liukas rättäri ja Jyrki-seppä olivat\narvanneet pikku pastorin ja lautamies Olavin aikeet, ja niin olivat nuo\nlurjukset livistäneet pakoon vieden panimotuvan avaimen mukanaan.\n\nEi ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä murtamaan vanhan vankisuojan ovea.\nLautamies Olavi kohotti sotakirveensä ja valmistautui iskemään, mutta\nsilloin tuli herra Henrikki aivan viereen ja varoitti häntä:\n\n— Anna olla iskemättä, lautamies Olavi. Sinä tiedät kyllä, mikä\nrangaistus siitä seuraa, jos menee särkemään pokostan nimismiehen\nsuojista ovia. Ei siitä kreivillinen oikeus päätä silittele, saat olla\nvarma asiasta.\n\nLautamies Olavi sanoa jurautti:\n\nTeet hyvin viisaasti, jos menet hieman loitommaksi. Minä heilautan nyt\nkirvestäni ja se saattaa kolahtaa kalloosi, jos et varo itseäsi.\n\nKirves heilahtikin siinä samassa ja herra Henrikki pelastui vain\nnopealla loikkauksella sen tieltä. Puolilaho honkapuinen ovi, vaikka\nse olikin lujatekoinen, ei kestänyt tuota peloittavaa iskua. Se murtui\nsamoin kuin äsken oli murtunut porttikin. Kun lautamies Olavi oli vielä\niskenyt toisen ja kolmannen kerran, romahti koko ovi sisään.\n\nNopeasti karisti lautamies Olavi vankien kahleet ja toi heidät\npanimotuvan hämäryydestä päivän valkeuteen. Ihmetellen Kauro-vanhus\nja Jehki-vaari räpyttelivät silmiään nähdessään tuon aseellisen\ntalonpoikaisjoukon ympärillään. He ymmärsivät, että lautamies Olavi oli\nnyt toistamiseen pelastanut heidät herra Henrikin kynsistä, ja he kun\nolivat jo uskoneet olevansa viimeisellä matkallaan.\n\nHerra Henrikki oli nyt maahan asti masennettu. Pikku pastori ilmoitti\npois lähtiessään, että hän sai olla rauhassa, jos pysyi omassa\nryöväriluolassaan. Mutta jos he vielä huomaisivat hänen yrittävän\njotakin vehkeilyä, niin hänet pantaisiin kahleisiin.\n\nVaieten kuunteli herra Henrikki tuota uhkausta. Viha ja leppymätön\nkostonjano liekehti hänen vetistävistä silmistään. Ja kun matkue oli\nmennyt äänen kuulumattomiin, räjähti hän ivanauruun.\n\n— Hullu pappi — haaveilija — vai minut sinä panisit kahleisiin!\nsähähteli hän ja pudisti menijöille karvaista nyrkkiään. — No, saammepa\nnähdä, saammepa nähdä, pannaanko minut noin vain kahleisiin. Hohoo,\nodottakaahan kerskailijat, pappi ja papin aseenkantaja. Odottakaa!\nHerra Henrikillä on vielä keinoja, jumaliste, on vielä muutamia keinoja!\n\nHän pyörähti mennäkseen takaisin sisään ja karjaisi miehilleen:\n\n— Rommia maistelemaan, pojat! Jyrki-seppä ja kaikki muutkin, nyt rommia\nmaistelemaan!\n\nHän vei kaikki apurinsa juominkiin. Ja mennessään hän ajatteli jäädäkin\nNurmekseen odottamaan vainolaisen hyökkäystä. Sitä ennen piti vain\nkeksiä varma kätköpaikka aarrearkulleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana auringon laskiessa pikku pastori ja lautamies Olavi\njälleen kiiruhtivat pappilasta vievää tietä myöten. Mutta he eivät nyt\nmenneet herra Henrikin taloon, vaan ylös harjulle ja varustukselle ja\nsiitä edelleen harjun tyvellä olevaa kirkkomaata kohden.\n\nSiellä oli Lauri-papilla vielä yksi tärkeä tehtävä. Ah, hänellä oli\nollut näinä raskaina elämänsä päivinä niin monta tehtävää, mutta\ntämä viimeinen oli koko ajan pyörinyt hänen mielessään. Auttaessaan\nkyläläisiään pakomatkalle, neuvoessaan ja rohkaistessaan hätääntyneitä,\nvarustaessaan omaa perhettään lähtöön, ollessaan äsken herra Henrikin\nluona, hoivatessaan sieltä palattuaan karjalaisvanhuksia, kaiken aikaa\noli pikku pastori ajatellut rakasta kirkonkelloaan, joka hänen piti\nviimeisten pakolaisten mukana toimittaa turvaan.\n\nSe olikin harvinainen kirkonkello, sitä kannatti todella ajatella. Ei\nsillä hyvä, että se oli tavattoman kaunisääninen, se oli kaiken lisäksi\nitsensä armollisen kreivi Pietarin lahja, ja pikku pastori ei aikonut\njättää jalon valtaherran lahjaa hunningolle, niinkuin hänen esimiehensä\noli jättänyt toisen, huostaansa uskotun lahjan. Hän tiesi kreivi\nPietarin suuressa rakkaudessa muistaneen köyhää seurakuntaansa, ja tämä\nrakkauden anti oli suojelemisen arvoinen.\n\nSeurakuntalaiset olivat samaa mieltä. Varustuksen luona he kokoontuivat\nmiehissä paimenensa ympärille ja niin mentiin joukolla kelloa\nnoutamaan. Ei pitänyt kenenkään päästä sanomaan, että he lähettivät\nkreivi Pietarin lahjakellon ilman saattoväkeä matkalle.\n\nPikku pastori, lautamies Olavi, vanha kirkonmies Sakari Pennainen\nja pari muuta talonpoikaa kapusi ahtaita, narisevia portaita myöten\ntapuliin kelloa noutamaan. Toiset jäivät alas odottamaan ja siinä\nodotellessaan he puhelivat matalalla äänellä rakkaita muistojaan, joita\ntämä kello toi jokaisen heidän mieleensä.\n\nKerrottiin, että kreivi Pietari olisi valattanut tähän lahjakelloonsa\npaljon hopeata. No, miten lie ollut tuo asia, mutta mainio oli tullut\nkellosta.\n\nNiin, hyvin se oli heitä palvellut, eivät he voineet muutakaan sanoa.\nJos oli kyseessä avioparin vihkiminen, niin miten ystävällisesti\nse kilisikään tervetulleiksi sekä sulhaskansan että morsiamen\nsaattomiehet. Ja entäs sitten hautajaisissa, miten juhlallisesti se\nsilloin osasi kumahdella, aivankuin toinen ääni olisi tullut kuuluviin?\nVäkisin siinä kiertyi ikuisia ajatuksia paatuneimmankin mieleen.\n\nSamaan aikaan kun kellon viejät painuivat rakkaine taakkoineen pitkin\nharjua Mikonsalmen rantaan päin, kapusi harjun sivua ylös toinen\nkulkue kirkon luo. Siinä kannettiin miesjoukon keskessä pitkulaista\narkun rumilasta. Ruumisarkulta se näytti hämyisessä metsässä, oikealta\nruumisarkulta ja raskaskin se näkyi olevan. Mahtoi siinä kelletellä\noikea möhömaha miehekseen lautojen väliin lyötynä. Jyrkässä vastamäessä\nkantomiehet nousta junnasivat askelen kerrassaan ja pysähtyivät\nyhtenään levähtämään. Samalla he kurkistelivat ylös harjun laelle\npäästäkseen varmuuteen, joko edellinen saattue oli mennyt matkoihinsa.\n\nMikä oli tuo salaperäinen ruumissaatto, joka kesäyön hämyssä hiipi\nkirkkomaalle? Miehillä oli lapioita mukanaan, siitä näki kyllä heidän\naikeensa, mutta miksi he tulivat noin varkain? Nyt joutuivat jo\nkantajat kirkon seinävierelle, jossa oli hieman valoisampaa. Siinä he\nlaskivat kantamuksensa maahan, ja siinäpä saattoi ken hyvänsä heti\ntuntea tuon arkun rumilaan. Eikö se ollutkin herra Henrikin aarrearkku?\nEikö se ollut tuo samainen herra Henrikin liitonarkki, jonka me\npäivällä näimme avonaisena herra Henrikin virkahuoneessa? Kantorenkaat\nsivuilla ja niissä vaskiset kantokorennot. Kaikki oli näkyvissä, ei\nmitään epäilystä.\n\nJa hyvä näkyi olevan saattojoukkokin herra Henrikin rakkaalla\nvainajalla. Itse hän kulki joukon etunenässä ja kantajina olivat\nrättäri Sipo ja Jyrki-seppä ja Jyrki-sepän veli Markus renkeineen.\nKaikki he olivat siinä koolla, nuo herra Henrikin uskollisimmat\nauttajat. Yön peitossa olivat he hiipineet kirkkomaalle ilvettään\npitämään.\n\nNuo jumalattomat, he aikoivat kätkeä herra Henrikin ryöstämällä kootut\naarteet siunattuun multaan. Tokkopa toinen mies olisi keksinytkään\nmoista ajatusta, mutta herra Henrikki oli kuin olikin keksinyt. Hän\ntiesi mainiosti, ettei vainolainen jättäisi hänen talossaan mitään\npaikkaa penkomatta, mutta täällä olisivat hänen aarteensa mainiossa\ntallessa. Hohoo, saatiinpa nähdä, eikö säilyisi täällä koskemattomana\nhänen aarrearkkunsa. Piti vain toimittaa maahanpano huolellisesti,\nkaikki seikat huomioon ottaen.\n\nArkailematta he ryhtyivät työhön käsiksi. Lähelle kellotapulia,\nkirkkomaan aidanvierelle osoitti herra Henrikki hautapaikan. Siihen he\nkätkivät arkun ja peittivät sekä tasoittelivat hautakummun. Eikä sillä\nhyvä, herra Henrikki ja Jyrki-seppä anastivat vielä läheiseltä haudalta\nristin ja pystyttivät sen omalle valehaudalleen. Nuo jumalattomat,\npiloja lasketellen he sen tekivät. Herra Henrikki selitti, että näin\narvokas vainaja ansaitsi kyllä hautaristin. Ja Jyrki-seppä säesti, että\nansaksipa tietenkin heidän vainajansa ristin. Siinä oli herra Henrikki\nhiton oikeassa.\n\nRättariä tämä ilveily sentään jo rupesi peloittamaan, mutta herra\nHenrikki ei kuunnellut hänen varoituksiaan. Eipä tietenkään, eihän\nherra Henrikki uskonut, että vainajat kykenisivät kostamaan hautausmaan\nhäväistyksen, ja eläviltä tuo risti paremmin kuin mikään muu suojeli\nhänen aarrekätköään. Niin oli asia ja rättäri sai pitää suunsa kiinni.\nMuuta hänellä ei ollut sanomista.\n\nPois mennessään herra Henrikki ja Jyrki-seppä vielä pysähtyivät\nkukon luo. Mitä heillä lie ollut siinä tekemistä. Jyrki-seppä näkyi\nkiertelevän yön hämyssä seisovaa temppeliä, pysähteli tämän tästä\nkoputtelemaan seiniä ja kuului mutisevan itsekseen: »Jopa onkin kuivaa\nkelopuuta. Mainiota hiilipuuta, jos niikseen tulisi.»\n\nJa puheeseen yhtyi hänen Markus-veljensäkin. Tuo Pankajärveltä\ntoistamiseen paennut uudisasukas kuului vakuuttelevan herra Henrikille,\nettä he velimiehen kanssa kyllä huolehtisivat kaikesta. Vienan rosvojen\nhävitys Nurmeksessa tulisi niin perinpohjaiseksi kuin herra Henrikki\nikinä saattoi toivoa.\n\nMitä oli tuo puhe Vienan rosvojen hävityksestä ja kirkon kelopuisten\nseinien tarkastelu? Mahtoivat nuo veijarit hautoa pimeitä suunnitelmia.\nJa parhaan paikan he olivat valinneetkin — öisen kirkkomaan. Kovin\nvarmoja he näkyivät olevan, etteivät nurmen alla nukkuvat vainajat\nkuulisi heidän rikollisia puheitaan.\n\nEivätkös he huomanneet — kuurot ja sokeat — eivätkös he huomanneet,\nmiten koko öinen kirkkomaa henkeä pidättäen kuunteli heitä. Vakavat\nhongat, hautakummut ja ristit, kirkko ja vanha kellotapuli, kaikki\nkuuntelivat. Ei olisi pitänyt herra Henrikin ja Jyrki sepän olla niin\nvuorenvarmoja asiastaan.\n\n\n\n\nV.\n\nSOTATOVERIT.\n\n\nPää täynnä koston ajatuksia oli Hilippa opastanut vihollisjoukot\nPielisen Karjalaan, mutta jo Brahean valloituksen jälkeisenä päivänä\nhän sai muuta ajattelemista.\n\nMafilo Vaakanaisen karjalaistalossa hän tapasi entisen ystävänsä talon\nTatjana-tyttären, ja eloisalla tavallaan Tatjana kertoili hänelle\nBritan sairaudesta ja vähän muistakin asioista. Hilippa sai tietää,\nmiten Brita oli joutunut isänsä vihoihin ja pian sen jälkeen hänet oli\nväkisin kihlattu luutnantti Marcukselle. Siitä oli seurauksena Britan\nkarkaaminen kotoaan, Britan sairaus ja lopputuloksena Britan meneminen\nsekapäiseksi.\n\nSaattoikos Hilippa uskoa mokomaa, että vallan sekapäiseksi olivat\nBrita-rukan kiusanneet? Ja kaikki tämä surkeus vain sen vuoksi, että\nBrita oli uskaltanut esiintyä isänsä edessä karjalaisrahvaan puoltajana.\n\nTatjana-veitikka osasi kertoa hyvin. Hän oli kyllä selvillä kaikesta,\nnaisellinen vaisto ja uteliaisuus olivat auttaneet hänet pääsemään\nmonen salaisuuden perille, mutta hän varoi paljastamasta Hilipalle\nkaikkia tietojaan. Hän esitti asiat, niinkuin ei olisi aavistanutkaan\nBritan ja Hilipan suhdetta.\n\nNiinpä hän vain ohimennen mainitsi Britan pakomatkan suuntautumisesta\nPankajärven salolle. Sellaisen päähänpiston oli Brita muka saanut.\nLähteäpäs ypö yksin yön selkään hiihtämään tiettömiä taipaleita, mutta\ntämäpä osoittikin Tatjanan selityksen mukaan paremmin kuin mikään\nmuu, kenen puolelle Brita-neito asettui. Herra Henrikki oli käynyt\nhävitysmatkalla karjalaiskylässä. No niin Brita karkasi myös sinne\nnäyttääkseen isälleen, mitä hän ajatteli tämän kostoretkestä.\n\nSe oli uljas teko, vai mitä Hilippa ajatteli? Miten uskollisena tuo\nruoskapukarin hento tytär oli pysynytkään karjalaisrahvaan asialle!\n\nTuo Tatjanan kuvaus Britan pakomatkan suuntautumisesta Pankajärven\nsalolle koski kaikkein kipeimmin Hilipan mieleen. Niin, Brita oli kai\nsilloin suuressa ahdingossaan pyrkinyt hänen luokseen turvaa etsimään,\nja samaan aikaan hän typerän epäluulon sokaisemana hiihti rajan yli\nVienan saloja kohden. Jo hän oli tehnytkin teon, Britan uskollisen\nsydämen hän oli särkenyt. Ja nyt hän oli kavaltaja — maanpetturi. Hän\noli arvoton edes ajatuksissaan muistelemaan niin puhdassydämistä naista\nkuin Brita oli.\n\nTästä lähtien Hilippa kulki katumus mielessään. Hän seurasi kyllä\nsotatoverinsa villin Timon johtaman partiojoukon mukana Nurmekseen,\nmutta eipä hän enää toivonut opastamalleen joukolle voittoa eikä\nrunsaita ryöstösaaliita, kaikkea muuta hän toivoi. Hän ajatteli, että\nolisipa hyvä asia, jos Lauri-papin ja luutnantti Marcuksen johtamat\ntalonpojat pitäisivät hyvin puolensa ja pehmittäisivät Vienan miehiä\noikein isän kädestä.\n\nAjatteli Hilippa matkalla myös isäänsä ja Jehki-vaaria. Hän ymmärsi\nBraheassa kuulemistaan kertomuksista, että Nurmeksen puolen miehet,\nLauri-pappi etunenässä, olivat nyttemmin nousseet avoimeen taisteluun\nherra Henrikkiä vastaan. Ja niinpä Hilippa toivoi saavansa Nurmeksessa\nedes jotakin vihiä isänsä ja Jehki-vaarin kohtalosta.\n\nMatkalla Hilippa koki kaikin tavoin viivytellä partiojoukon kulkua. Kun\nBraheasta oli otettu mukaan runsaasti juomatavaroita, jakeli Hilippa\njokaisessa levähdyspaikassa näitä auliilla kädellä miehistölle. Villi\nTimo jo parikin kertaa yritti sekaantua asiaan, mutta Hilippa nauroi\nkavalasti, että näin piti tehdä. Nurmeksen miehet olivat oikeita\nkarhuja tappelemaan, ja jollei Vienan veikkoja rohkaistu etukäteen,\nsaataisiin vielä selkään.\n\nJa sotatoverinsa selän takana kuiskaili Hilippa miehille:\n\n— On tuo villi Timo aika ahmatti. Säästäisi kaikki juomatavarat\nitselleen ja teidän pitäisi tapella kuivin suin. Mutta eikös ole asia\nniin, että jos kerran pitää tapella, niin pitää myös saada osansa\nkaikesta hyvyydestä?\n\n— No, se on hiton selvää puhetta, murisivat miehet kuorossa. — Jos\nkerran tapellaan, niin kurkkuakin pitää kostuttaa.\n\nJa toiset kohisivat jo puoliääneen: — Hilippa on oikea sotatoveri,\nmutta tuo villi Timo mikä liekään olevinaan. Koppavaksi rupeaa käymään,\nsenkin punaparta paholainen.\n\nNopeasti Hilipan työ rupesi kantamaan hedelmiä. Nurmekseen saavuttiin\nkurittomana joukkona ja läheltä piti siellä roima selkäsauna. Juopuneet\npartiolaiset, vaikka heitä oli kymmenkertainen ylivoima, tappelivat\nkehnosti. Sekavana laumana he kerran toisensa perästä hyökkäsivät\nLauri-papin varustukselle, mutta heidät työnnettiin sieltä aina\ntakaisin ja miehiä kaatui kuin luokoa varustuksen edustalle. Vain\nvillin Timon hurja raivoaminen sai estetyksi Vienan miehet kokonaan\nhajaantumasta ja karkuun pötkimästä. Vihdoin peräytyi piskuinen\ntalonpoikaisjoukko vieden viimeiset tavaraveneet mukanaan.\n\nVilli Timo kiehui kiukusta, kun koko suuresta kylästä ei löytynyt\nmitään ryöstämistä. Se oli Hilipan viivyttelyn ansiota, julisti hän\nmiehilleen. Hilippa oli kavaltaja, mene tiedä, vaikka lie ollutkin\njo alusta pitäen ruotsien salainen kätyri. Vai oliko kukaan nähnyt\nHilippaa mukana taistelussa? Siinäpä oli asia, jonka hän tahtoi tietää:\noliko kukaan nähnyt Hilippaa ase kädessä varustukselle rynnistämässä?\n\nEi, siinä villi Timo oli todella oikeassa. Kukaan ei ollut nähnyt\nHilippaa mukana taistelussa. Vasta taistelun jälkeen hän oli ilmestynyt\nkylään, missä lie siihen asti viivytellytkin. Toiset arvelivat, että\nhän oli etsinyt taattoansa. Toiset — Hilipan puoltajat — väittivät\nhänen ahdistaneen takaapäin ruotsejapa sehän oli muka niinkuin\nollakin piti. Hilippa-veitikka oli tapellut viisaasti, he tyhmeliinit\ntottelivat villin Timon komentoa ja uhrasivat suotta päiten monta\nkunnon toveriaan.\n\nTätä asiaa jauhettiin ankarasti herra Henrikin hovitalon pihalla,\njohon kaikki Vienan miehet olivat vähitellen kokoontuneet. Mutta kun\nHilippa omia aikojaan ilmestyi miesjoukkoon, vaikenivat kaikki äänet\nkuin sopimuksesta. Vain villi Timo meni röyhkeästi Hilippaa vastaan ja\ntiedusti, missä tämä oli niin kauan viivytellyt.\n\n— Ohoo, veli veikkonen, sitäpä en sanokaan, irvisti Hilippa. — Vaikka\nolisin käväissyt huvin vuoksi ruotsien puolella, ja rupeaisinko sitä\nnyt tässä kaikkien kuullen tunnustamaan.\n\n— No, sitä tunnustusta tuskin enää kaivataankaan, rähähti villi Timo,\nja oli ilmeistä, että hänellä oli hyvä halu käydä käsiksi Hilippaan.\n\nHilippa vuorostaan tarkasteli ääneti sotatoveriaan. — Me keskustelemme\ntästä asiasta kenties myöhemmin, sanoi hän vihdoin hillityn pehmeästi.\n— Sinä olet aika julkea mies, Timo-ystäväni, se täytyy minun sanoa.\nVaro kuitenkin itseäsi. Pidä kielesi kurissa, sen neuvon annan sinulle\ntässä kaikkien kuullen.\n\nHän käänsi halveksien selkänsä sotatoverilleen ja meni matkoihinsa.\nMiesjoukko katseli ihmetellen hänen jälkeensä, eikä kukaan ymmärtänyt,\nmikä häneen oli mennyt. Kaikkiin syöpyi sentään vaikutelma, että tuo\nPielisen briha oli jollakin tavoin korkeammalla tasolla kuin heidän oma\npäällikkönsä. Villi Timo, mitäpä muuta hän oli kuin pahainen rähisijä,\nmutta Hilippa oli toista maata. Ja vaikeata, ylen vaikeata oli pitää\nHilippaa kavaltajanakaan, olihan hän sentään heidän oppaansa. Piru\ntiesi, mitä oikeastaan piti hänestä uskoa.\n\nHilippa tuskin tiesi itsekään tällä hetkellä, mihin hänen pitäisi\nryhtyä. Hän oli todellakin taistelun aikana ollut isäänsä etsimässä\nja vihdoin löytänytkin tämän ja Jehki-vaarin autioksi jätetystä\npappilasta, jonne pikku pastori oli heidät jättänyt pois lähtiessään.\nVanhukset olivat kertoneet Hilipalle pakolaisten poistumisesta, ja\nsiinä tuli ohimennen mainituksi myös herra Henrikin perheen pakomatka.\nSotkamoon olivat Helga-rouva ja hänen sairas tyttärensä menneet, niin\noli Lauri-pappi nimenomaan maininnut vanhuksia hyvästellessään.\n\nSiinä kaikki, minkä Hilippa sai kuulla Britasta, mutta sepä riittikin\njärkyttämään hänen mielensä. Tahallaan hän meni ärsyttämään\nsotatoveriaan ja katui myöhemmin, kun ei tehnyt sitä vieläkin\njulkeammin. Hänen olisi pitänyt sivaltaa villiä Timoa korvalle, juuri\nsellaisen kohtelun olisi tuo likainen roikale ansainnut.\n\nIllemmalla yksin harhaillessaan joutui Hilippa ylös harjulle\nLauri-papin varustuksen luo ja siellä kaatuneiden keskellä hän sai\nkenenkään häiritsemättä ajatella nykyistä oloaan. Hän oli tyytyväinen,\nkun Lauri-papin kirkonkylä oli säästynyt edes ryöstöltä, mutta\nmuuten hän inhosi sekä sotatoverejaan että itseään. Nuo kaatuneetkin\ntuossa hänen jaloissaan inhoittivat häntä. Senkin saastaiset elukat,\npaholaisen partaturilaat, ja mokomaa joukkoa opastamaan hän oli\nantautunutkin!\n\nJa entäs kun perästä olivat vielä tulossa ryssän piikkiniekat, oikeat\nkoirankuonolaiset, hävitystä täydentämään. Hänen nimensä kyllä\nsäilyisi Pielisen seudun asukkaiden muistossa — maanpetturiksi häntä\nsanottaisiin ja polvesta polveen kirottaisiin hänen nimeään.\n\nEhkäpä Britakin kerran parantuisi, ja silloin hän saisi tietää,\nminkä alentavan teon hänen valittunsa oli tehnyt, Hohoo, kylläpä\nBrita silloin kauhistuisi ja toivoisi — niin, mitähän Brita silloin\ntoivoisikaan? Oh, kyllä hän tiesi, mitä Brita silloin toivoisi: Brita\ntoivoisi, että hänen järkensä valo pimenisi jälleen. Tai ehkäpä\nBritakin kiroaisi hänet, eikä se olisi ensinkään liikaa. Hän ansaitsi\nkirouksen, montakin kirousta hän ansaitsi, jos oikeutta noudatettiin.\nKaakinpuukaan ja teilausratas eivät olisi hänelle pahitteeksi. Hilippa\noli kyllä nähnyt noita vehkeitä, ja hän arveli, että teilausrattaassa\nennättäisi varmaan tarpeeksi asti ajatella tekojaan, ennenkuin ajatus\nsumenisi ja sammuisi. Ne olivat juuri oikeita laitoksia hänentapaisiaan\nvarten.\n\nMutta toisekseen, tuskinpa kannatti jäädä odottamaan\nteilausratastakaan. Hilippa oli kyllä varma, että loppujen\nlopuksi ruotsit puhdistaisivat rajamaakunnan hänen tuomistaan\nvainolaisparvista, mutta tuskinpa kannatti jäädä sitä odottamaan. Olisi\nsiinä vain tarpeetonta kärsimystä. Britakin ehkä palaisi tervehtyneenä\nnäille maille, eikä hänellä ollut halua jäädä näyttäytymään Britalle.\nNiin oli asia, Brita oli sen arvoinen, että hänet vapautettiin\nnäkemästä kavaltajaa.\n\nJa nämä seudutkin olivat niin kauniita, sekä täällä Nurmeksessa\nettä Brahean puolessa ja Pankajärvelläkin. Täällä oli ilo elostaa\nonnellisten ihmisten, mutta kavaltajan, maanpetturin piti ajoissa\ntoimittautua täältä muille markkinoille — pimentoon. Ehkäpä hän\nmenisikin ja hautautuisi johonkin rajantakaiseen erakkolaan katumaan\nraskaita syntejään. Hän oli joskus nähnyt tuollaisia katuvia\nerakkoveljiä ja tähän asti hän oli ihmetellyt, mitenkä järkevät miehet\nviitsivät kaiken ikänsä kiusata itseään.\n\nEräskin hänen tuntemansa pyhä mies Danilovon syrjäisessä erakkolassa\nkulki aina likaisissa riekaleissa, piti karkeata jouhipaitaa ihoaan\nvasten ja kuritti vielä ruumistaan ruoskimisella. Hilippa muisti tuolle\nhampaattomalle, naavapartaiselle ihmisrauniolle kerran nauraneensa,\nmutta nyt hän alkoi ymmärtää, että oli syntejä, joita sieti katua\nperusteellisesti. Niinpä niin, karkea jouhipaita ja solmuruoska\nsopisivat hänellekin, sopisivat mainiosti.\n\nTähän asti oli Hilippa päässyt katumusharjoituksissaan, kun hän\nodottamatta huomasi oudon ilmiön: Paristakin paikasta autiosta kylästä\nalkoi nousta tulipalon savua illan taivaalle, ja se oli Hilipan\nmielestä merkillistä. Hän tiesi parhaan osan partiojoukosta lähteneen\ntavoittamaan pakenevia talonpoikia, ja itse päällikkö, villi Timo,\noli kai pitämässä juominkia tuolla Hovilassa. Kukapa sytytteli siis\nnoita tulipaloja? Vai olisiko Timon päähän pälkähtänyt ilotulituksen\ntoimeenpano? No, se olisi kylläkin tuon roikaleen tapaista: kostettiin\nmuka Nurmeksen miehille, kun eivät jättäneet mitään ryöstämistä.\n\nHilippa ällistyi, sillä nyt syttyi tuossa aivan hänen lähellään kirkko\npalamaan. Ensin tuprahti sakea savu tuolta metsän puoleisen nurkan\ntakaa ja nyt leimahti jo liekkikin näkyviin. Kukahan siellä mahtoi olla\nsytyttämässä? Kas, senpä Hilippa halusi nähdä. Nopeasti hän silmäsi\nympärillään maassa makaavia kaatuneita, ja kun keksi joutilaan keihään,\nsieppasi sen aseekseen ja alkoi notkein, kissamaisin askelin hiipiä\npaloa kohden tähyillen koko ajan ympärilleen.\n\nHänen ei tarvinnut mennäkään monta askelta, kun hän jo keksi\nsytyttäjän. Tuolla hautakumpujen välissä vilahti mies palava tulisoihtu\nkädessään, meni nähtävästi syrjemmässä olevaa kellotapulia sytyttämään.\nHilippa säpsähti nyt toden perästä, sillä hän tunsi hyvin tuon\nmiehen: Jyrki-seppähän siinä oli — Pankajärven murhapolttaja, Hilipan\nLari-veljyen keihästäjä.\n\nTihutöitään katuva Hilippa ei muistanut ajatella, että oli nyt\njoutumassa uuteen syntiin. Ei tullut kysymykseenkään keihään pois\nnakkaaminen, Hilippa puristi sen vartta kourassaan ja juoksi\nilveshypyin kumpujen ohi. Hän joutui ajoissa estämään kellotapulin\nsytyttämisen; Jyrki-seppä viskasi palavan soihdun pois kädestään ja\nyritti paeta kirkkomaan kiviaidan yli metsään, mutta juuri aidan\nyli mennessä tavoitti Hilipan keihäs hänet. Kesken katkesi synkeä\nsadatus pakenijan huulille, hän kierähti takaisin aidalta ja retkahti\nselkoselälleen äsken peitetylle hautakummulle.\n\nHilippa kiskaisi keihään pois haavasta ja tarkasteli tyystin uhriaan.\nMusta ruotsi eli vielä, näyttipä olevan tajuissaanko. Häijy käärmeen\nilme välähti hänen silmissään, mutta vähitellen tuli noihin silmiin\naivankuin pelästystä, näkymättömän kauhua. Rävähtämättä ne tuijottivat\nnopeasti suurenevaa paloa. Sitten kävi nytkähdys, silmät vääntyivät\nnurin, suussa näkyi veristä vaahtoa, koivet oikenivat ja vavahtelivat\nkuin näkymätön käsi olisi niitä nykinyt.\n\nHilippa havahtui kuin pimeän velhon lumouksesta, mutta katumatta tätä\ntekoaan. Sitä hän ei tehnyt, vaan ajatteli pikemminkin tehneensä hyvän\ntyön. Jos Isä Jumala oli oikeudenmukainen, niin ei häntä ainakaan kovin\npahoin piinattaisi tästä tekosesta toisessa maailmassa.\n\nPalolle ei Hilippa mahtanut enää mitään. Humisten ja räiskyen liekit\nahmivat rutikuivia kelohirsiä, liekki kohosi suurina kimppuina\nkorkealle iltataivaalle, ja Hilippa ajatteli, että jos Lauri-pappi oli\nvielä jossakin tuolla Lautiaisjärven lähettyvillä, niin hän varmaan\nnäkisi rakkaan kirkkonsa palon.\n\nHilippa kyllä aavisti, kenen juonta oli tämä, samoin kuin nuo\ntoisetkin kylältä näkyvät tulipalot. Herra Henrikki se kai oli näiden\npimeiden tekojen takana, mutta hänen heimonsa — Pielisen pokostan\nkarjalaisrahvas — saisi kerran kantaa näistäkin vastuun. Ennen muita\nmuistettaisiin hänen nimensä — maankavaltajan nimi.\n\nHilippa painoi päänsä alas ja risti silmänsä. Mutta ei hän ennättänyt\nlähteä vielä mihinkään palopaikalta, kun alkoi kuulua ääniä tuolta\nkylän puolelta. Sieltä tuli itse villi Timo, joukko juomatovereja\nmukanaan, paloa katsomaan.\n\nTimo ällistyi hyväisesti, kun äkkäsi Hilipan. Hän ei voinut uskoa\nmuuta, kuin että Hilippa katui äskeistä röyhkeyttään ja oli sitä\nsovittaakseen sytyttänyt hänen mielikseen tämän ilotulituksen. Mutta\nHilippa oikaisi tylysti hänen erehdyksensä.\n\n— Tuota miestä saat kiittää huvistasi, sanoi hän ja osoitti maassa\nkellettävää vainajaa.\n\n— Aha, vai hän siis sytyttikin lekon. Ja sinä, Hilippa ystäväni, sinä\nkeihästit hänet siitä hyvästä — teit ruotsille palveluksen? Ymmärrän,\nmainiosti ymmärrän tekosi! — Hän kumartui lähemmin tarkastamaan\nvainajaa, mutta silloin hän ällistyi.\n\n— Kukas tämä on? sammalsi hän. — Eihän tämä miekkonen näytä\nmeikäläiseltä?\n\n— Ruotsi hän on, piru vie. »Musta ruotsi» hän on nimeltään, jos haluat\ntietää! ärähti Hilippa.\n\n— Ruotsiko siis? Ja hänkö olisi palon sytyttäjä? ällisteli Timo. —\nNo, nyt on asia niin, etten minä ymmärrä hiventäkään. Sarvipää minut\nperiköön, jos ymmärrän moista sotkua — että muka ruotsit itse tulisivat\nsytyttelemään meidän iloksemme kokkotulia?\n\nHän katsoi harottavilla silmillään vuoroin Hilippaa, vuoroin maassa\nmakaavaa vainajaa. Vihdoin hän kiroten sylkäisi ja mieli jo lähteä\ntiehensä, mutta äkkiä hän pyörähtikin takaisin ja jäi jälleen\ntuijottamaan hautakumpua, jonka päällä musta ruotsi maata kelletteli.\nHänen mielestään siinä oli jotakin merkillistä, aivankuin noiduttua.\nHautakumpu oli veres, vasta peitetty, mutta risti sen päällä oli vanha,\nsinttynyt ja sammaltunut.\n\nSe oli tuo samainen risti, jonka herra Henrikki ja Jyrki-seppä pari\npäivää sitten olivat ryöstäneet naapurihaudalta omalle valehaudalleen.\nJa niinpä kävi nyt, että vainajat kostivat kuin kostivatkin hautausmaan\nhäväistyksen ja kirkon polttamisen. Juuri tuo vanha, sammaltunut risti\nkavalsi Vienan miehille herra Henrikin aarrearkun.\n\nKalman voimien kammo olisi kai sentään pidättänyt villin Timon\ntovereja. He olivat kaikki äärimmäisen taikauskoisia ja heistä tuskin\nolisi ollut valehaudan penkojiksi, mutta toista maata oli itse villi\nTimo. Hän oli nyt rohkeimmillaan juovuksissa ja niinpä hän alkoi\ntouhuta haudan avaamista. Hän rähisi tovereilleen:\n\nSaakelin pojat, minun nimeni ei olekaan Timo Karppanen, jollen minä\nota selvää, mikä lempolaisen salaisuus on tuohon kumpuun kätkettynä.\nKas niin, pojat nopeasti lapioita tänne — tuolla niitä kai säilytetään\nkellotapulissa. Ja sinä, musta ruotsi, irvisti hän, — sinä saat\nkauniisti väistyä siitä syrjemmäksi!\n\nHän potkaisi häikäilemättä Jyrki-sepän pois tieltä ja niin alkoi\nkaivaminen. Multa ja turpeet lentelivät nopeasti syrjään monen lapion\nheitteleminä. Hilippaa inhoitti tämä näky, mutta kumma uteliaisuus\npidätti häntäkin paikallaan. Löytäisikö villi Timo jotakin tuosta\nsalaperäisestä haudasta? Ja mitä hän löytäisi? Hilippa jäi kuin jäikin\nkatsomaan haudan avaamista.\n\nJa tuokion kuluttua jo kajahtikin syvältä haudan pohjalta villin Timon\nriemastunut ulvahdus. Herra Henrikin aarrearkku oli paljastunut, ja\nlapioillaan koputtelemalla kuulivat kaivajat sen sisältä hopean helinää.\n\nSinä yönä juhlivat Vienan miehet perinpohjaisesti. Villi Timo oli\nlöydöstään niin iki-ihastunut, että tarjosi Hilipallekin sovintoa ja\npyysi häntä mukaansa maljoja kallistelemaan.\n\nHilippa ei kuitenkaan viihtynyt kauan Hovilan remuisassa juomaseurassa.\nVilli Timo tovereineen jäi sinne jatkamaan juhlia täydellä höyryllä,\nHilippa pujahti toisten huomaamatta ovesta ulos. Hän kulki takaisin\nkirkkoharjulle ja jäi sinne katselemaan sammuvaa paloa.\n\nKatto ja katonalaiset olivat jo romahtaneet alas, mutta hiileksi\npalaneet nurkat olivat vielä pystyssä. Samoin oli vielä paikallaan\nsaarnatuoli. Se hehkui kekäleinä, ja Hilippa sai kumman mielikuvan:\nNyt — juuri ilmestyy tuohon tulenpunaisena hehkuvaan saarnatuoliin Isä\nJumalan enkeli ja sinkoaa ikuisen kirouksen hänelle — maanpetturille.\n\nHilipan piti ummistaa silmänsä, sillä hän pelkäsi tuota ilmestystä.\nHän tiesi taivaan valtojen olevan oikeassa, hän oli kyllä kirouksen\nansainnut, mutta samalla kertaa kai kirottaisiin hänen vanha taattonsa\nja Ohtavaaran pakolaispirtissä elävä maammonsa — koko hänen orpo\nkarjalaisheimonsa. Ja se oli Hilipan mielestä sentään liian kovaa.\nJos piti tuleman kirouksen, niin Hilippa toivoi sen tulevan hänelle\nyksinään.\n\nNyt kuului romahdus ja pelästyneenä Hilippa avasi silmänsä Hän näki\nsaarnatuolin luhistuneen kasaan, ja hiiltyneet nurkatkin lysähtelivät\nyksi toisensa jälkeen. Ja jokaisen nurkan kaatuessa syttyi kekälekasa\nkirkkaampaan liekkiin. Sen leimahteleva kajastus valaisi illan hämyssä\nyksinäisen miehen kärsiviä kasvoja.\n\nJa Hilippa ajatteli, että näin nopeasti oli palanut ja sammunut\nhänenkin elämänsä valkeus. Ei ollut hänellä enää mitään, kaikki...\nkaikki oli kai lopussa. Hän heittäytyi maahan ja painoi kasvonsa vanhan\nhautakummun turpeeseen. Ja polttavan sydänsurun nyyhkytys vavahdutteli\ntuon rotevan miehen hartioita.\n\n\n\n\nVI.\n\nVANGIT.\n\n\nAurinko tekee jo nousuaan tuolla Lautiaisen takaisella taivaanrannalla,\nkirkon rauniot ovat jo aikoja sammuneet, mutta yhä istuu Hilippa\nhievahtamatta vanhalla hautakummulla.\n\nPää käsien varaan painuneena hän istuu ja tuijottaa kulmat rypyssä\nsammunutta kekälekasaa. Hän on katumuksen tekijä, kuuro ja sokea\nkaikelle, mitä tapahtuu ympärillään. No, ehkä hän sentään kuulee\nlintujen liverryksen kirkkomaan vanhoista puista. Ehkä hän sentään\nhuomaa runsaan aamukasteen, joka virkistävinä kultapisaroina helmeilee\nvanhojen hautakumpujen jokaisella lehvällä ja ruohonkorrella. Ne ovat\nkatumuksentekijän mielenlaatuun soveltuvia, sekä tuo lintujen liverrys\nettä raikas aamukastekin.\n\nMutta Hilipan olisi tänä aamuna pitänyt huomata ja kuunnella\nenemmänkin. Tuolta alhaalta Vienan miesten majapaikasta kuului kovaa\nmeteliä ja rähinöimistä, siellä oli nyt tapahtumassa hirveitä asioita.\nHilippa ei olisi istunut noin tylsänä ja turtuneena paikallaan, jos hän\nolisi aavistanut, mitä tihutekoja Hovilassa valmisteltiin.\n\nVillin Timon miesroikaleet olivat hetkinen sitten tuoneet sinne\nvankeja, Lauri-papin, lautamies Olavin ja luutnantti Marcuksen.\nPakomatkallaan olivat pikku pastori ja hänen uskolliset apulaisensa\nasettuneet nuotiolle; monta päivää ja yötä he olivat valvoneet yhteen\nmenoon ja nyt he mielivät hetkisen levähtää ponnistuksistaan, mutta\neivätkös siihen jo ennättäneet Vienan partaturilaat ja sieppasivat\nheidät vangikseen, kaikki kolme samalla kertaa.\n\nJa nyt heille valmistettiin surkeata kohtaloa. Vahvasti nuoriin\nköytettyinä he maata kellettivät Hovilan pihanurmikolla juopuneena\nrähisevän miesjoukon keskellä, ja villi Timo jakeli määräyksiään. Hän\noli niin tukkihumalassa, että tuskin pysyi enää jaloillaan, mutta hänen\nhäijyt vaistonsa olivatkin juuri nyt vireimmillään. Hän hykerteli\nkäsiään ihastuksesta ja määräsi rakennettavaksi keskelle pihamaata\nkaakinpuun — kaikkia kolmea varten yhteisen kaakinpuun.\n\nTuo punaparta paholainen osasi hekumoida julmuudessaan. Nikotellen ja\nkuolan suusta valuessa hän teiskaroi vankiensa edessä ja irvisteli\nnäille, että he ansaitsivat hiukan kiikuttamista. Oikea Vienan miesten\nkiikku valmistettaisiin heille ja he saivat uskoa, että siinä kelpasi\nkyllä ruotsienkin keinahdella, mutta sitä odottaessaan he saisivat\nkatua syntejään.\n\nHeidät vietiin vanhaan panimotupaan odottamaan kohtaloaan. Sinne\nheidät nakata rojautettiin laakakivipermannolle, tuohon samaan\npanimotuvan röttelöön, josta Lauri-pappi ja lautamies Olavi kaksi\npäivää aikaisemmin olivat vapauttaneet Kauro-vanhuksen ja Jehki-vaarin.\nNiin olivat osat vaihtuneet, itse he nyt saivat kelliä siellä nuoriin\nköytettyinä, eikä heidän kohtalonsa todellakaan näyttänyt valoisalta.\n\nLautamies Olavi ja luutnantti Marcus olivat jo jättäneet kaiken\ntoivon, mutta pikku pastori luotti vielä Jumalansa apuun. Hän\npuheli tovereilleen, että Pielisen Karjalan kohtalo oli nykyjään\nheidän käsissään, eikä saattanut mitenkään olla Jumalan tahto, että\nheidän kaikkien pitäisi tuhoutua samalla kertaa. Toiset epäilivät\nhänen uskoaan ja arvelivat, että olisi kenties parasta valmistautua\nkuolemaan, mutta silloin kiivastui pikku pastori ja käytti voimakasta\nkieltä.\n\n— Minä tiedän kyllä, mitä toivon ja uskon, sanoi hän. — Näinä aikoina\non Jumala puhunut minun kauttani ja monta väkevää työtä olen saanut\ntehdä Hänen avullaan.\n\nJäisikö nyt työni näin kesken? Ei, siihen ajatukseen en voi mukautua.\n\n— Tuskinpa vain Jumalan ihmettä tapahtuu. Ja muuhun meitä ei voi\npelastaa kuin suoranainen ihme, virkahti lautamies Olavi.\n\n— Sanotko sinä niin, lautamies Olavi? Epäiletkö sinä, ettei Jumalan\nihmettä voisi enää tapahtua meidän päivinämme? tuiskahti pikku pastori\nja jatkoi:— Tiedättekö, mitä minä ajattelen? Minä ajattelen Paavalia,\nmeidän Herramme väkevää apostolia. Kuinka monta kertaa hänetkin\nheitettiin vankityrmään, mutta joka kerta avautuivat vankilan ovet\nja hänet päästettiin siteistään, sillä hänen piti suorittaa suuri\ntyönsä loppuun. Meidän työmme on kenties vähäinen sen rinnalla, mutta\nvähäisiäkin työntekijöitään suojelee Jumala elonaikaan asti.\n\nHän oli oikeassa. Pikku pastori oli kuin olikin oikeassa luottaessaan\nJumalansa apuun. Kas, hänen vapauttamansa Kauro-vanhus oli jo\ntouhussaan apua etsimässä. Jos Hilippa ei olisi istunut kirkkomaalla\nniin perin syventyneenä katumusharjoituksiinsa, olisi hän jo hyvän\naikaa kuullut vanhan isänsä huhuilun. Lopulta sentään Kauro-vanhus\nlöysi poikansa olinpaikan. Melkein kädestä pitäen hän sai nykäistä\nHilipan hereille, ja ensin Hilippa ihmetteli, miksi taatto niin\ntouhussaan tuli häntä häiritsemään.\n\nMutta kun Kauro-vanhus oli hätäisesti kertonut, mitä tihutekoja\nvalmisteltiin Vienan miesten majapaikassa, heräsi Hilippa jo\ntäydellisesti. Vai niin, että Lauri-pappi ja lautamies Olavi olivat\nvillin Timon kynsissä? Ja että heille rakennettiin kaakinpuuta! No, se\noli kyllä Timon tapaista, mutta katsottaisiinpa, eikö voitu enää mitään\ntehdä tuon roikaleen aikeiden estämiseksi.\n\nHilippa meni jo hyvää kyytiä kirkkoharjun rinnettä alas. Kauro-vanhus\nsai panna juoksua perässä pysyäkseen, ja siinä juostessaan hän\nlopetteli kertomustaan. Mutta Hilippa ennätti mennessään ajatella\nmonta asiaa. Katumusharjoitukset olivat nyt tyystin unohtuneet hänen\nmielestään, oli herännyt eloon entinen Hilippa, joka osasi hädän\nhetkellä toimia ripeästi ja liikoja aprikoimatta.\n\nTaakseen vilkaisten hän kysyi isältään, missä olivat Jehki-vaari ja\nhänen Riiko-serkkunsa. Ja kun sai tietää näiden jääneen pappilaan,\nkäski hän isänsäkin juosta sinne.\n\n— Ja varustakaa vene lähtökuntoon, määräsi hän, — paras vene, minkä\nsieltä rannasta satutte löytämään.\n\nKauro-vanhus jo erosi hänestä lähteäkseen täyttämään hänen käskyään.\nKauro totteli sokeasti poikaansa, hän oli aina ihaillut Hilippaa ja kun\nhän nyt vain vilaukselta sai nähdä poikansa kasvot, tiesi hän varmasti,\nettä Hilippa vapauttaisi vangit villin Timon kynsistä. Hän ei jäänyt\naprikoimaan, millä tavoin Hilippa kykenisi sen tekemään, hän lähti\nnopeasti täyttämään Hilipan määräystä. Mutta Hilippa pysähdytti hänet\nvielä ja antoi lisäohjeita.\n\n— Hei, taatto, kuulehan vielä pari sanaa, hoihkaisi hän. Se vene on\nkierrätettävä Mikonsalmen kautta tuonne Lautiaisen puolelle. Kuulitko —\nLautiaiseen on vene vietävä!\n\n— Hyvä, hyvä, sinne viemme!\n\n— No, juokse nyt, taatto. Mutta katsokaa, että joudutte sukkelaan!\n\nMennessään Hovilaan ajatteli Hilippa, että kenties Isä Jumala auttaisi\nhäntä tällä kertaa. Hän oli kyllä tehnyt pimeitä tekoja, mutta nyt hän\noli menossa hiukan korjaamaan jälkiään. Niinpä juuri, hänelle oli nyt\nannettu vihoviimeinen tilaisuus, ja nyt jos milloinkaan hänen piti\ntoimia.\n\nPihamaalla kohtasi Hilippaa yllättävä näky. Siinä oltiin yhä kaakinpuun\nrakentamistouhussa, mutta työ näytti sujuvan perin hitaasti. Paras osa\nrakennusmiehistä kelli jo autuaan juopumuksen uuvuttamana nurmikolla.\nSiinä oli miestä kuin luokoa makaamassa ja loputkin olivat ihan\nviimeisillään. Kirves ei totellut enää pitelijäänsä, kaakinpuu ei\nasettunut keinolla eikä millään kunnollisesti pystyyn sille kaivettuun\nkoloon. Milloin oli toinen, milloin toinen poikkipuu vinossa, milloin\nitse pylväs pahoin kallellaan. Horjuen ja lankeillen, toisiaan sysien\nja sadatellen häärivät miehet sen ympärillä.\n\nEi ainoakaan noista ahertajista huomannut tulijaa. Hilippa näki\nkaikesta, että nousevan auringon lämpö sammuttaisi tuossa tuokiossa\nnoiden miekkosten viimeisenkin tarmon kipinän, mutta missähän kunnossa\nmahtoi olla itsensä villin Timon juomaseura? Hän pujahti miesten ohitse\npäärakennuksen puolelle ja kurkisti siihen huoneeseen, johon hän oli\njättänyt Timon lähimpine ystävineen mellastamaan.\n\nJa siellä oli näky vielä autuaampi: Koko huone lainehti viinaa\nja tahmeaksi hyytynyttä rommia, ja juomalätäköissä, ken mitenkin\nsortuneena, kuorsata jyristi kilpaa uneen uupuneita Vienan miehiä. Vain\nitse urhojen päällikkö oli vielä istuallaan, nojasi kyynärpäillään\nraskaasti pöytään, ja hänen edessään oli sekä kaatuneita että\ntäysinäisiä juomamaljoja. Herra Henrikin kalleudet oli pantu\nkäytäntöön, Hilippa näki hyvin, että niitä oli tuossa pöydässä ihailtu,\nmutta nyt oli Timonkin ajatuksenjuoksu nähtävästi jo raukeamassa.\nÄlyttömästi hän tuijotti eteensä ja soperteli yksikseen, mitä lie\nsoperrellut.\n\nHilipan ilmestyminen huoneen ovelle sai hänet sentään hieman\nelostumaan. Hän yritti nousta jaloilleen, mutta jalatpa kieltäytyivät\nisäntäänsä tottelemasta, miekkonen horjahti pahasti ja vain tarmokkain\nponnistuksin hän pääsi takaisin äskeiseen asemaansa. Rytäkässä meni\njälleen kumoon yksi hopeainen juomamalja ja sen sisältö hulahti\nyli pöydän reunan urhon syliin, mutta Timo vain viittasi raukeasti\nkädellään ja soperteli:\n\n— Näetkös, Hilippa-ystäväni, me olemme hieman ry-ryypiskelleet...\nmaljoja maistaneet olemme. Hi-hik, Vienan urhot ovat nyt hu-humalassa!\n\nHilippa yritti painaa oven kiinni, mutta Timo ehätti häntä pidättämään.\n\n— Meillä on va-vankeja... vankeja! jankkasi hän toimessaan. — Miehet\nrakentavat kaakinpuuta... ke-keinulautaa ruotseille. Mene, me-mene\nsinä valvomaan, jotta työ tulee tehdyksi. Minä tässä hi-hik... hieman\nselvitän ja tulen... ke-keinuttamaan!\n\nHilippa nyökkäsi ymmärtäneensä toivomuksen ja painoi oven kiinni. Hän\nkulki rohkeasti pihamaan ylitse, harppaili maassa kellettävien miesten\nkeskitse ja meni vanhan panimotuvan luo. Jo äsken tullessaan hän oli\npannut merkille, että siellä oli vartijoita ja siitä hän oli päätellyt,\nettä siellä mahtoivat vangit olla säilössä.\n\nJouduttuaan nyt panimotuvan luo hän näki vartijoiden kuorsaavan\nistuallaan seinänvierellä. Aurinko paistaa helitteli siihen seinää\nvasten niin lämpimästi, että miehiltä oli jäänyt suuri viinapullo aivan\nkeskeneräiseksi.\n\nSärkynyt ovi oli jotenkin pönkittämällä saatu paikalleen, mutta\nHilippa pelkäsi, että makeata humalaansa nukkuvat vartijat voisivat\nhavahtua, jos hän rupeaisi siitä sisään pyrkimään. Ei, parasta oli\npysyä varovaisena viimeiseen asti. Hilippa kiersi vankilan toiselle\nseinustalle ja avasi siellä ikkunaluukun.\n\n— Hei, miehet, mitenkäs siellä jaksetaan? kuiskasi hän pannen sormen\nsuulleen merkiksi, että piti puhella hiljaa.\n\nKaikki kolme köysiin käärittyä miestä tuijottivat ihmetellen häneen,\nmutta Hilippa ei tuhlannut aikaa joutaviin selityksiin. Hän tunkeutui\nahtaasta ikkunasta sisään ja alkoi tuppipuukollaan leikata rapsia\nmiesten köysiä.\n\n— Nyt on kysymys siitä, kykenettekö liikuttelemaan jalkojanne? sanoi\nhän. — Vienan urhot ovat hetkiseksi nukahtaneet ja sillä aikaa me\nvoimme lähteä hieman kävelylle.\n\n— Tulitko sinä, Hilippa, meitä vapauttamaan? kysyi pikku pastori.\n\n— Ka niin tulin. Jos onnistuisimme vain täältä nopeasti livahtamaan\ntiehemme, selitti Hilippa ja joudutti jo Lauri-pappia kiipeämään\nikkunasta ulos. — Kas näin, minä autan, sanoi hän ja neuvoi papin\ntarraamaan käsillään seinänvierellä kasvavan pihlajapehkon oksiin.\n\n— Minä tiesin, että näin kävisi, mutisi pikku pastori mennessään. —\nMinä olin varma, että Jumalan avulla pääsisimme vapauteen. Ja jos\noikein toden sanon, niin minä melkein odotinkin sinua, Hilippa-poikani.\nOletko jo tavannut isäsi täällä Nurmeksessa? — Olen kyllä tavannut.\n— Sepä hyvä, kun tapasit. Mutta autahan nyt toisiakin, minä tulen jo\nmainiosti toimeen omin voiminkin. Ja puhelemisen kai saamme jättää\ntuonnemmaksi.\n\nLeveähartiainen lautamies Olavi ei tahtonut mitenkään mahtua ahtaasta\nikkunasta kulkemaan. Hän tuli ulos vaatteet revenneinä ja kylkiluut\npahoin rutistuneina, mutta ei ollut aikaa jäädä siinä vaurioita\nihmettelemään. Kun luutnantti Marcus ja viimeisenä Hilippakin olivat\ntyöntyneet ulos, lähti koko joukko hiipimään herra Henrikin ruispellon\npiennarta myöten kirkkoharjulle päin.\n\nLautamies Olavi ja luutnantti Marcus olivat vangittaessa tehneet\nankaraa vastarintaa ja niinpä heitä olikin kovakouraisesti rusikoitu.\nSekä siitä että yllättävästä vapautuksestaan he olivat vieläkin\npökerryksissä. Heillä oli täysi työ totutella jalkojaan kävelemiseen,\nmutta pikku pastori ei ollut tietääkseen koko seikkailusta. Hän\nkävellä viuhtoi ketteränä ja iloisena Hilipan rinnalla ja kyseli tältä\ninnokkaasti sodan vaiheita vihollisen puolella.\n\nHe kulkivat nopeasti kirkkomaan ohi ja siinä kertoi Hilippa kaikista\nyöllisistä tapauksista. Hän mainitsi myös oman arvelunsa kirkon\npolttamisesta ja pikku pastori nyökkäsi hyväksyvänsä tämän arvelun.\n\n— Niin on asia, herra Henrikki on oikea Belialin poika, mutisi hän. —\nHäpäisi ensin kirkkomaan, kätki siunattuun maahan ryöstämällä kootut\naarteensa ja sitten vielä Herran temppelinkin poroksi poltti. Mutta\nniin totta kuin taivaan Jumala elää, minä paljastan vielä kerran hänen\nkavalan juonittelunsa.\n\nPikku pastorin silmät säkenöivät. Hän olisi kai haltioitunut enemmänkin\npuhumaan herra Henrikin vehkeilyistä, mutta onneksi hän muisti ajoissa\nBritan, ja silloin hän katsoi tarpeelliseksi kääntää keskustelun\nHilipalle mieluisampiin asioihin. Hän kertoi, että Brita oli kai nyt\njo hyvässä turvassa ja parantumaan päinkin hän oli. Niin oli se asia,\nHilipan ei pitäisi liikaa murehtia Britan kohtaloa. Hilipan omat\nerehdykset taasen oli nyt korjattu ja kaikki asiat järjestyisivät\nhyvälle tolalle, kun tämä onneton sota kerran päättyisi.\n\nLautiaisen rannassa oli Kauron ja tämän toverien tuoma vene\nodottamassa. Lautamies Olavi ja luutnantti Marcus kehoittivat Hilippaa\nlähtemään mukaansa, mutta Hilippa pudisti päätään.\n\n— Ei, minä jään vielä tänne, naurahti hän. — Jos nyt pakenisin, niin\nse herättäisi epäluuloja ja mitenkä kävisikään silloin näiden? — Hän\nviittasi isäänsä ja Jehki-vaariin. — Sitäpaitsi on koko muukin sukuni\nsiellä vainolaisen puolella — vanha maammoni ja kaikki. Ei, minulla on\nvielä paljon tekemistä, mutta ehkäpä kerran tulenkin teidän puolellenne.\n\n— Ja luuletko nyt selviäväsi epäluuloista? epäili lautamies Olavi.\n\n— Enköpä selvinne. Saamme nähdä! naurahti Hilippa, ja entinen yltiöpää\nvilahti hänen katseestaan.\n\nPikku pastori puristi lujasti Hilipan kättä. — Sinä olet uljas mies,\nHilippa-ystäväni, sanoi hän. — Sinä selviät kyllä kaikista vaaroista\nJumalan avulla, ja minä olen samaa mieltä kuin sinäkin: paikkasi on\nvielä siellä — oman heimosi keskuudessa. Siellä sinä voit tehdä näinä\naikoina paljon enemmän kuin meidän puolellamme.\n\nHilippa ymmärsi enemmittä puheitta, mitä häneltä odotettiin. Hänen\ntehtävänään oli vaikuttaa Pielisen karjalaisrahvaan keskuudessa\nsiihen suuntaan, että tämä rahvas pysyisi mikäli mahdollista erossa\nrajantakaisista ystävistään. Hän ymmärsi kyllä tehtävänsä vaikeuden,\nmutta jotakin hän uskoi sentään saavansa aikaan. Mutta pikku pastori\nmuisti eron hetkellä vielä toisenkin tärkeän tehtävän. Hän pyysi\nHilipan tyystin tarkastamaan Brahean valtauksessa venäläisten ja\nVienan miesten käsiin joutuneen sotasaaliin, mikäli se ei ollut vielä\nkadonnut rajan taa. Tuosta sotasaaliista pitäisi Hilipan etsiä kirkon\nomaisuutta, ennen kaikkea kreivi Pietarin lahjoittamaa Raamattua, jonka\nkohtalosta pikku pastori oli kovin huolissaan.\n\nHilipan Riiko-serkku muisteli nähneensäkin tuon suuren kirjan\nBraheassa. Kaupungin palon aikana olivat Vienan miehet koonneet\nsotasaalistaan suuriin kasoihin herra Henrikin virkatalon pihamaalle,\nja yhdessä noista tavarakasoista hän muisteli nähneensä tuon kreivi\nPietarin lahjoittaman kirjan.\n\n— Jos tuo kirja vain on palosta pelastunut, niin löydämme sen kyllä,\nsanoi Hilippa varmasti. — Mitäpä Vienan miehet ja venäläiset kirjoista\n— hopeata he etsivät ja muita kalleuksia, kirjoista he viis välittävät.\n\nHän lupasi lähteä heti Braheaan tuota kallista kirjaa etsimään, mutta\nsitä ennen hänen piti vielä pistäytyä Vienan miesten majapaikassa.\nSiellä alettaisiin kai vähitellen valveutua ja Hilippa ajatteli, että\nhänen oli parasta olla silloin saapuvilla.\n\nAnkara nousikin hälinä Hovilassa, kun vankien pako huomattiin. Villi\nTimo raivosi suu vaahdoten, ruoski omin käsin nukkumasta löydettyjä\nvartijoita ja toimitti luotetuimmat miehensä ajamaan paenneita takaa.\nMutta tämä touhu osoittautui hyödyttömäksi, Lauri-pappi ja hänen\nmolemmat toverinsa olivat hyvin käyttäneet saamansa etumatkan, ei heitä\nenää voitu tavoittaa.\n\nSilloin Vienan miesten päällikkö rupesi epäilemään Hilippaa. Vähitellen\nhänen kohmeloisissa aivoissaan selkeni hämärä muisto Hilipan\nkummallisesta käyttäytymisestä juominkien aikana. Ensin oli Hilippa\nkadonnut ja sitten ilmestynyt takaisin, juuri hänen ja miestensä\nsuurimman väsymyksen hetkellä. Piru tiesi, vaikka Hilippa-lurjus\nsilloin olisi auttanutkin ruotsit pakenemaan.\n\nKun villi Timo oli päässyt tähän asti, sai Hilippa pian kuulla, mitä\nhänestä ajateltiin. Toistamiseen herjasi Timo häntä miestensä kuullen\nkavalluksesta, mutta Hilippa oli jo valmistautunut tähän syytökseen.\nHän astui sotatoverinsa eteen ja sanoi lempeästi:\n\n— Sinä olet aika räkänokka, Timo-ystäväni. Jos sattuu vastoinkäyminen,\nniin aina sinä olet valmis syyttämään minua. Olisi kenties parempi, jos\nparantaisit ensin kohmelosi ja tulisit sitten vasta toisia herjaamaan.\n\n— Herjaan milloin herjaan ja sinä saat pitää hyvänäsi! rähähti Vienan\nmies.\n\n— Ja sinä saat myös pitää hyvänäsi, jos minä hiukan niistän sinua.\nRäkänokkia täytyy aina niistää, kas, tällä tavalla! ja Hilippa antoi\nsotatoverilleen niin voimakkaan tällin, että tämä lensi hyvän matkan\npäähän nurmikolle ja jäi siihen vähäksi aikaa haukkomaan henkeään.\n\nHilipan peloton esiintyminen yllätti koko Vienan miesten joukon. Ei\nainoakaan käsi kohonnut puolustamaan päällikköä, ja jos Hilippa olisi\nhalunnut käyttää hetken lumousta hyväkseen, olisi hän epäilemättä\nvoinut nujertaa täydellisesti sotatoverinsa. Timo näytti tällä hetkellä\nmiesten silmissä kaikelta muulta kuin sankarilta. Hilippa oli sanonut\nhäntä räkänokaksi ja se nimitys sopi mainiosti. Mikäpä muu villi Timo\nolikaan kuin räkänokka, pahainen rähisijä, mutta Hilippa oli varma ja\npeloton — seisoi tuossa kuin puolijumala heidän edessään. Siinähän oli\nsankari — oikea päällikkö. Muutamia voimakkaita sanoja vain, muutamia\nrepäiseviä eleitä, ja Timosta olisi tullut virkaheitto. Hilippa olisi\ninnostusta ulvoen ylennetty joukon johtajaksi.\n\nHilippa ei tuota asemaa unelmoinut, mutta hän nujersi kyllä toisella\ntavalla sotatoverinsa. Kun Timo alkoi vähitellen saamastaan iskusta\ntointua, meni Hilippa toistamiseen hänen eteensä ja ilmoitti lähtevänsä\nBraheaan.\n\n— Siellä on vojevodi — oikea venäläisruhtinas päällikkönä, sanoi hän\nyhtä paljon miehistön kuin Timon kuultavaksi, — ja minä haluan tietää,\nmitä hän ajattelee tällaisesta komennosta. Vojevodi on osoittanut\nminulle ystävyyttä, ja nytkös minua herjataan herjaamasta päästyäkin,\nmutta siitäpä minä teen lopun. Saat uskoa, Timo-ystäväni, sanoi hän, —\nen parjaa sinua yhtään liikaa. Pakisen vain totuuden vojevodille!\n\nTimo näki koko miesjoukon kuuntelevan pelkkänä korvana ja hänen\npolvensa kävivät merkillisen voimattomiksi. Hän ajatteli, että Hilipan\nsuu pitäisi nyt tukkia ainaiseksi, mutta hän huomasi hyvin, ettei saisi\nnoista ympärillä seisovista miehistä ketään auttajaksi.\n\nHilippa omaisineen lähti jo samana päivänä Braheaan. Kun hän ohjasi\nvenettään Pielisen ulapalla, leikki hänen huulillaan entinen yltiöpään\nhymy. Hän tunsi nyt jälleen olevansa väkevä, ja tuon väkevyyden oli\nantanut hänelle lyhyt keskustelu pikku pastorin kanssa.\n\n\n\n\nVII.\n\nSUKULAISPAPPILA.\n\n\nKoko kesän riehui sodan myrsky Pielisen Karjalassa ja sen rajut\nmainingit tuntuivat hyvin Sotkamon pieneen kirkonkylään asti. Siellä\nkuhisi pitkin kesää Pielisen puolesta tulleita pakolaisia ja Kajaanista\nlähetettyjä puolustusjoukkoja; koko kylä oli ääriään myöten väkeä\ntäynnä, saunoissa ja riihissä ja heinävajoissakin asuttiin. Ihmiset\nsaivat olla hyvin kiitollisia, kun löysivät edes jonkinlaisen katon\npäänsä päälle.\n\nHelga-rouva tyttärineen ja muutamine palvelijoineen asui pappilan\nvanhassa vierastuvassa. Aikanaan tämä suoja oli ollut pappilan\npäärakennuksena, mutta jo monta vuotta sitten oli rakennettu uusi,\npaljon suurempi papin asunto, ja vanha oli jäänyt satunnaisten\nvieraiden majoituspaikaksi.\n\nSiihenkin tarkoitukseen oli tämä pieni, kaikkiaan kolme vähäistä\nhuonetta sisältävä rakennus kehnon puoleinen. Se oli jo lahoamassa\nnurkilleen, katto oli ränsistynyt, niin että kovalla sateella ei\ntahtonut huoneissa kuivana säilyä, ja laakakivirappusetkin olivat jo\nhajonneet. Eräs leveä rappukivi oli asettunut poikittain pystyyn aivan\nkynnyksen eteen; huonojalkainen Helga-rouva sai joka kerran kulkiessaan\nkeinotella pitkän aikaa, ennenkuin pääsi tuon esteen ohitse.\n\nTalon palvelijat sanoivat tätä rakennusrähjää »kerjäläistuvaksi», ja\ntämä nimitys kyllä ilmaisi, minkälaisia vieraita sinne tavallisesti\nmajoitettiin. Mutta nyt oli kerjäläistupa kohonnut kerrassaan arvossa,\nsinne löysi tyyssijansa talon isännän sisarpuoli omaisineen.\n\nMagnus-pastori selitteli laveasanaisesti, että täällä saisi Brita\nolla paremmin rauhassa kuin toisissa rakennuksissa, ja se oli kyllä\ntavallaan totta. Vanha vierastupa oli kokonaan syrjässä pappilan muista\nrakennuksista, sakeaksi hyötyneen metsikön suojassa. Siellä sai Brita\ntodellakin olla rauhassa, aivankuin piiloon kätkettynä toisten pappilan\nasujainten silmiltä.\n\nJa sittenkin kiusasi Magnus-pastoria sukulaistensa asuminen kattonsa\nalla. Kerran hän toden perästä harkitsi Britan lähettämistä kauas\nsalolle, jossa oli pappilan karjamaja. Silloin odotettiin pappilaan\nvieraita Kajaanista, ja Magnus-pastori oli huolissaan, mitä nämä\nvieraat sanoisivatkaan, kun saisivat tietää hänen antavan talossaan\nsuojaa haureuden syntiin langenneelle naiselle. Hän puhui asiasta\nHelga-rouvallekin, jankkasi tapansa mukaan pitkän aikaa, mitenkä olisi\nkaikkien edun mukaista, jos Brita saataisiin toimitetuksi pois talosta\nkajaanilaisten arvohenkilöiden vierailun ajaksi.\n\nHelga-rouva jäi ylen pelästyneenä tuijottamaan veljeensä, ja silloin\ntämä alkoi peräytyä ehdotuksestaan. Hän tuli todellakin hiukan\nhämilleen, räpytteli likinäköisiä silmiään ja mutisi partaansa:\n\n— No niin, enhän minä aivan totta tarkoittanut. Ei liene sopivaa\nBritan lähettäminen karjamajalle, mutta käsitähän minua kuitenkin.\nMinulla on seurakuntani ja minä olen sielunpaimen... sie-lun-paimen,\nvenytti hän korostaen. — Täällä seisotetaan häpeäpaalussa salavuoteuden\nharjoittajia... hä-peä-paalussa. Ja nyt asustaa pappilassani sellainen.\n\n— Ja hennoisitko sinä panna Brita-rukankin häpeäpaaluun — nykyisessä\ntilassaan? kysyi Helga-rouva, ja hänen silmänsä revähtivät selälleen\nkauhusta.\n\n— Enhän minä sitä, että Britan... että Britankin pitäisi seisoa\nhäpeäpaalussa. Mutta käsitähän, sisko kulta, minun pitää huolehtia\nniin monesta asiasta. Oman asemani ja seurakuntani vuoksi, näethän...\nkaikesta pitää huolehtia.\n\nHän jaaritteli vielä hyvän aikaa pappilansa maineesta ja Britan\nlankeemuksesta ja antoi Helga-rouvan jäädä siihen vakaumukseen, että\nhänelle tehtiin todellakin suuri armotyö, kun ei karkoitettu Britaa\nkarjamajalle.\n\nHelga-rouva pelkäsi koko ajan, että Brita ärsyttäisi Magnus-enonsa\nkärkevillä sanasutkauksillaan. Britan ajatusmaailma oli jo hyvää\nkyytiä selkenemässä, mutta niinkuin usein on tällä asteella olevien\nhermosairasten laita, ei Britakaan osannut pitää kieltään kurissa.\nAjatus välähti hänen aivoihinsa, katkonainen ajatus, ja siinä tuokiossa\nBrita sanoa päläytti julki tuon ajatuksensa.\n\nBritan kieli olisi todellakin voinut saada aikaan paljon turmiota,\nmutta Magnus-eno poikkesi hyvin harvoin tuonne Britan piilopaikan\npuolelle. Ja Brita puolestaan viihtyi mainiosti vanhassa hökkelissä.\nSitä ympäröivät joka puolelta rehevinä kasvavat villiruusu- ja\nvaapukkapensaikot sekä tuomi- ja pihlajapehkot, ja melkein pihamaalle\navautui suuri järven selkä. Tuo oli kaikki kaunista ja viihtyisää, ja\nvaikka rakennus itse olikin ruma ja turvekattoinen, niin soveltui se\nmainiosti tähän villinä rehoittavaan ympäristöön.\n\nBrita kuvitteli mielessään, että tämä oli kuin ilmetty tonttujen\nasunto. Ja hänhän olikin nyt tonttujen vieraana — vuorenpeikon vankina.\nNo, hänen Magnus-enonsa oli kyllä hiukan lammasmainen vuorenpeikko,\nei mikään oikea peikko, mutta soman vankilan oli Magnus-eno osannut\nhänelle järjestää. Ei hän kaivannut mitään parempaa.\n\nJos Brita halusi ihailla kaunista näköalaa, tarvitsi hänen kulkea\nvain vähän matkaa järven rantaa pitkin. Silloin joutui hän kauniiseen\nniemeen, jossa oli Sotkamon vanha hautausmaa. Ja sielläpä hän tapasi\noikean tontunkin. Se oli vanha haudankaivaja, pieni ukon käppyrä —\noivallinen tonttu kaikin puolin. Heistä tuli vähitellen hyvät ystävät,\nhe ymmärsivät mainiosti toisiaan. Niinpä he olivat aivan samaa mieltä\nMagnus-enosta. Kun Brita sanoi, että eikös Magnus-enon messuaminen\nollut kuin ilmettyä lampaan määkimistä, nauraa hihitti ukko lystikästä\nnauruaan ja sanoi:\n\n— Oletpas sinä, Brita-neito, sukkelasanainen. Aivan maalaat\nMagnus-pastorin ilmieläväksi mäkättäjäksi; — Mutta hetkisen naurettuaan\nhän siristi viekkaasti silmiään ja puheli salaperäisenä: — Eikös\ntotta, tämän me pidämme omana tietonamme? Emme hiiskahda sanaakaan\nMagnus-pastorille hänen mäkättämisestään.\n\nToinen Britan tuttavuus oli seurakunnan vanha lukkari, jonka asunto oli\nmyös aivan hautausmaan vieressä. Hänkin tuli usein saattelemaan Britaa\nja kuunteli mielellään sairaan tytön lennokkaita ajatuspäätelmiä. Hän\noli pitkä ja luiseva vanhus, tämä kirkonmies. Aikanaan hän oli ollut\nsotilaana ja siltä ajalta hänellä oli kotonaan runsas kokoelma vanhoja\nratsupistooleja ja ruostuneita miekkoja. Välistä hän vei Britankin\nkatselemaan näitä aarteitaan ja silloin hän voi kerrassaan innostua\nsotaisiin muisteloihinsa.\n\n— Jospa olisin nuorempi mies, sanoi hän, — niin lähtisin minäkin tästä\ntappelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta. Menisin Nurmekseen ja\nliittyisin siellä lautamies Olavin talonpoikiin. Hän kuuluu olevan\noikea sankari.\n\n— Pikku pastori on vielä suurempi sankari, ilmoitti Brita ja hänen\nsilmänsä leimahtivat.\n\n— Oikein sanottu, oikein sanottu, hän on Jumalan mies parasta lajia.\n\n— Onkos Magnus-pastorikin Jumalan mies parasta lajia? iski Brita\nkielevästi.\n\n— No, mitäs me nyt Magnus-pastorista — annetaan hänen olla rauhassa.\nHän kaitsee laumaansa omalla tavallaan... omalla tavallaan. Mikäpäs\nsiinä!\n\nVähitellen alkoivat pakolaiset palata takaisin kotiseudulleen. Elokuun\nlopussa saatiin tieto, että vainolainen oli jo väistymässä Nurmeksen\npuolen kylistä, ja tämä ilosanoma sytytti uuden toivon pakolaisten\nmieliin. Jokainen kiiruhti niin nopeasti kuin mahdollista elinmailleen\nnähdäkseen, olivatko edes huuhtaraateet säilyneet sotkemattomina.\n\nHelga-rouvakin jo ajatteli paluuta Nurmekseen, mutta silloin juuri\ntapahtui Britan synnytys. Se tuli ennen aikojaan, Brita oli mennyt\nnuoremman Ingrid-siskonsa kanssa järven rantaan vaatteita pesemään\nja siinä hän oli kai ollut varomaton. Alkoivat ankarat poltteet ja\nne päättyivät, niinkuin päättyivät. Pienokainen tuli maailmaan,\nsalavuoteuden hedelmä tuli maailmaan.\n\nLuisevakätinen lukkarisotilas oli apuna synnytyksessä. Hän kelpasi\nsellaisiinkin tehtäviin ja ilman hänen apuaan olisi kai Britan henki\nollutkin suuressa vaarassa. Nyt päättyi sentään kaikki onnellisesti,\nvieläpä lapsikin jäi elämään. Poikalapsi oli tuo synnissä siitetty\nihmistaimi, ja kovin vähän iloittiin tämän lapsosen kehdon ääressä.\nNuoren äidin isä, itse herra Henrikki ei ollut edes saapuvilla. Hän\nnäytti tänä kesänä kokonaan unohtaneen perheensä, vain yhden kerran hän\noli pikimmältään pistäytynyt Sotkamossa. Ja nimenomaan tällä kertaa\nolikin kai parempi, että herra Henrikki oli unohtanut perheensä. Jos\nhän olisi ollut läsnä, olisi saattanut tapahtua mitä hyvänsä.\n\nMagnus-pastori kastoi lapsen viipymättä, aivankuin kaikilta salaa. Ei\nedes papin omasta perheestä ollut ketään läsnä kastetilaisuudessa. Vain\nluiseva lukkari oli vaimoineen ja vanha haudankaivaja, nuo molemmat\nBritan ystävät, ja hepä saivatkin olla todistajina ja kummeina.\n\nMagnus-pastori luki kasteluvut kaikkein lyhimmän kaavan mukaan. Se oli\ntodella hätäkaste kaikkein alastominta lajia, ja Helga-rouva ymmärsi\nhyvin, mihin veli pyrki: Annettiin Jumalalle merkki, suoranainen\nkehoitus, että Hän suuressa armossaan korjaisi viipymättä luokseen tämä\nihmistaimen. Ole armelias muka, tule leikkaamaan viljasi! He puolestaan\ntekivät tehtävänsä, jotta kaikki tapahtuisi oikeassa järjestyksessä.\n\nLiekö sitten Jumala ymmärtänyt väärin ihmisten toivomukset, mutta\npienokainen ei ottanutkaan kuollakseen. Se oli kyllä ensimmäisinä\nelinpäivinään surkea nähdä, laiha ja ryppyinen kuin kokoon puristettu\nrukkasnahka eipä todellakaan olisi luullut mokomasta luomuksesta olevan\neläjäksi. Mutta elinvoimaa oli kuin olikin tuossa keskentekoisessa\nihmistaimessa, se hamusi itsepintaisesti nuoren synnyttäjänsä rintoja,\nse koetti viimeiseen tippaan imeä vähäisen muonamääränsä. Mokoma ipana,\nse mahtoi ymmärtää, että tässä oli ryhdyttävä tositoimiin, jos mieli\nelää.\n\nJa ihme tapahtui, se virkosi elämään täydellä höyryllä. Se lihoi ja\npulskistui päivä päivältä; parin viikon kuluttua oli se jo oikein\nsäädyllinen kapalolapsi ulkonäöltään, ja luiseva lukkarisotilas\nvakuuttelu Helga-rouvalle, että siitä kehkeytyisi kerran oikea ihme\nmiehekseen. Hän oli ylpeä, kun oli ollut auttamassa tätä pikku miestä\nmaailmaan, mutta Magnus-pastori ei enää näyttäytynytkään. Hän oli\nvihoissaan ja loukkaantunut, kun Jumala suvaitsi ilvehtiä hänen\nkustannuksellaan.\n\nBrita oli mennyt aika heikoksi, mutta nopeasti hänkin tointui\nlapsivuoteestaan. Ja vielä enemmänkin tapahtui: Brita parantui nyt\ntuota pikaa myöskin sielullisesta sairaudestaan. Kun pikku miehen\nsilmät alkoivat kirkastua ja tulla tarkkaaviksi, niin yhtä rintaa\nkirkastui Britankin katse. Tuo sumu tai muu kaihi, joka oli peittänyt\nBritan sielun hämäryyteen, hävisi kuin konsanaan sumu häviää päivän\nlämpimien säteiden edessä.\n\nTätähän saattoi kyllä odottaakin. Britan sairaus oli eroamattomassa\nyhteydessä raskaudentilan kanssa, ja kun raskaudentila meni ohi, parani\nsairauskin. Niin, oikeastaan se oli selvä asia, mutta yhtäkaikki\nHelga-rouva piti Britan äkillistä parantumista Jumalan suurena ihmeenä,\nja se saattoi hänet monenlaisiin ajatuksiin. Helga-rouvakin oli näet\nsydämensä syvyydessä toivonut lapsosen kuolemaa, ja nyt hän sai\näkkiä nähdä, että Jumalan aivoitukset olivatkin vallan toiset. Häntä\noli ojennettu kaikkiviisaan lujalla kädellä, ja hän tunsi nöyryyttä\nsydämessään.\n\nBrita alkoi sanoa pikku miestä Hilipaksi, mutta tämä ei ollut ensinkään\nsama nimi, mikä pienokaiselle oli kasteessa annettu. Ei sinne päinkään,\nMagnus-eno oli kastanut lapsen Samueliksi, profeetta Samuelin mukaan.\nMene tiedä, vaikka hän lie keksinyt tuon raamatullisen nimen ovela\npuijaus mielessään. Annetaan muka lapselle sellainen nimi; paremmin\nkelpaa Jumalan korjattavaksi.\n\nBritalla oli ehkä hämärä, hyvin hämärä muisto kastetilaisuudesta.\nHän oli silloin ollut vielä sekapäinenkin, ja kaiken lisäksi hän oli\nollut puolitajuton ankaroiden synnytystuskiensa jälkeen, niin ettei\nhänen muistamisestaan ollut paljon taikaa. Mutta jotakin hän ehkä\nmuisti Magnus-enon seisomisesta vuoteensa ääressä, kastemaljasta ja\nhätäisistä, unettavista kasteluvuista. Sen Brita muisti selvästi, että\nkasteluvut olivat häntä unettaneet, ja hän muisti silloin ajatelleensa,\nettä Magnus-enon saarnatkin olivat yhtä unettavia.\n\nSen enempää ei Brita vaivannut päätään noilla muistoilla. Hän nimitti\npojuaan Hilipaksi, ja hänen vakava aikomuksensa oli antaa kerran\npikku miehelle isän nimi. Hän tiesi, että Hilippa oli sama kuin Filip\nluterilaisen kalenterin mukaan, ja se oli kyllä kaunis nimi. Pikku\nmiehen ei tarvitsisi hävetä sitä missään tapauksessa.\n\nMutta kun Helga-rouva oli aikansa kuunnellut nuoren synnyttäjän\nlepertelyä pienokaiselleen, rohkaisi hän vihdoin mielensä ja ilmoitti,\nettä lapsen nimihän oli Samuel. Sen nimen oli Magnus-eno antanut\nhätäkasteessa.\n\nBrita katseli pitkään äitiinsä ja pudisti päätään.\n\n— Ei, tätä pikku miestä ei sanota Magnus-enon antamalla nimellä, sanoi\nhän. — Minä tiedän kyllä, minkä vuoksi Magnus-eno kiiruhti pojuani\nkastamaan: Hän kai toivoi lapseni kuolemaa, mutta niinpä ei käynytkään.\nJa nyt saa Magnus-eno tyytyä siihen, että hänen antamansa nimi\nunohdetaan.\n\nHelga-rouva nieleskeli kyyneleitään ja yritti vielä puolustaa veljeään.\n\n— Mitäpä tuosta enää, hymyili Brita äidilleen. Monestihan tapahtuu,\nettä hätäkasteessa annettu nimi muutetaan toiseksi. Ja voimmehan tehdä\nMagnus-enollekin mieliksi. Annetaan pojulleni toiseksi nimeksi Samuel.\n\n— Filip Samuel — sehän kuuluukin komealta. Vai mitä ajattelet, äiti?\n\nBrita tahtoi olla jalomielinen. Hän ymmärsi kyllä, mitä nöyryytyksiä\näiti oli saanut kärsiä hänen vuokseen. Isäkin oli kai raivonnut äidille\naikalailla, vaikka hän ei muistanutkaan niin tarkoin viime aikojen\ntapahtumia. Sen hän siihen sijaan näki joka päivä, miten alentavasti\nMagnus-eno kohteli äitiä. Ei ollut äidin olo todellakaan helppoa täällä\nvieraissa, ja sentään äiti vielä koetteli puolustella velipuolensa\ntökeröä käyttäytymistä.\n\nSe oli uhrautuvaisuutta. Äiti osasi todella uhrautua ja Brita ajatteli\nheltyneenä, että hänenkin piti kai hiukan uhrautua. Niin, äiti sai\nkernaasti ilmoittaa Magnus-enolle, että Samuel hyväksyttiin pojun\ntoiseksi nimeksi empimättä.\n\nPikku mies oli jo neljän viikon ikäinen. Ja niin tuli Lauri-pappi\ntervehtimään Helga-rouvaa ja Britaa.\n\nLauri-pappi oli ollut koko kesän Nurmeksen puolessa taistelevien\ntalonpoikain joukossa ja nyt hän oli tullut noutamaan perhettäänkin\ntakaisin sinne. Lauri-papin omaiset olivat asuneet Sotkamon\nruununtilojen vuokraajan luona, joka oli hänen sukulaisiaan. Siellä sai\npikku pastori myös kuulla Britan synnytyksestä ja heti kiiruhti hän\npappilaan.\n\nVallan ihmeisiinsä tuli pikku pastori huomatessaan, mihin syrjäsoppeen\nHelga-rouva tyttärineen oli piilotettu. Tapansa mukaan hän sanoi\najatuksensa suoraan virkaveljelleen, moitti tätä kiivaasti joutavasta\narkuudesta. Ja kun toinen yritti puolustella itseään, tuhautti pikku\npastori halveksivasti nenäänsä ja viittasi kädellään.\n\n— En ole tullut tänne riitelemään, sanoi hän. — Ja nyt saat kernaasti\npysyä omissa huoneissasi, minä menen kärsivien majaan — viemään sinne\nhiukan lohdutusta! Hän osasi todellakin lohduttaa. Helga-rouvakin tuli\noikein iloiseksi Lauri-papin vierailusta. Ja Brita oikein säteili\nonnesta saadessaan ensi kerran sydämellistä osanottoa ja ymmärtämystä.\n\nLauri-papilla olikin paljon puhumista. Britalla oli vain hämärä\nmuisto viime aikojen suurista tapahtumista, aivankuin sarja häilyviä\nunikuvia, mutta Brita ei tahtonut päästä tuosta hämäryydestä omin\navuin selvyyteen. Hän oli kyllä yritellyt kysellä äidiltäänkin,\nmutta Helga-rouva näytti vielä pelkäävän Britan aivojen liiallista\nrasittamista, ja muutenkin oli vaikea äidiltä udella kaikkea. Aivan\ntoista oli pikku pastori; jo hänen reippaan ja varman olemuksensa\nnäkeminen voi tehdä kenet hyvänsä avomieliseksi.\n\nJa pikku pastori antoi ymmärtää, että hän tunsi kyllä Britan\nsalaisuudet, joten he saattoivat puhella vallan vapaasti kaikesta —\nHilipastakin. Hän kertoikin nyt laajasti kohtauksestaan Hilipan kanssa\nja Hilipan kepposesta Vienan miehille. Se oli ollut sukkela teko,\njommoiseen pystyi vain tuo reipas Pankajärven mies. Ja nyt oli Hilippa\nheidän miehiään ja hän oli lähettänyt Hilipan suuriin tehtäviin. Ja\njos asiat oikein halki puhuttiin, niin näissä samoissa tehtävissä hän\ntoivoi Britankin auttavan itseään. Ei tietenkään nyt heti, Britan piti\nvielä levätä ja hoidella pienokaistaan, mutta myöhemmin, myöhemmin\nsitten.\n\nNo, siihen Brita olikin valmis ja hän oli jo mielestään levännytkin\ntarpeeksi. Ainakin täällä Magnus-enon vieraana hän oli ollut jo\ntarpeeksi kauan. Toden totta, hän ikävöi jo sitä päivää, jolloin hän\nvoisi lähteä pois tästä siunatusta talosta, jossa hän tunsi olevansa\naivan liikaa. Vai mitä pastori kulta arveli? Eikö ollutkin asia\nniin, että Magnus-enokin tulisi oikein iloiseksi, jos pääsisi eroon\ntällaisista vieraista?\n\nPikku pastori tuhautti jälleen halveksivasti nenäänsä ja sanoi, että\nMagnus-pastori oli, mikä oli. Jos hän tahtoi olla avomielinen, niin\npiti hänen sanoa melkein halveksivansa Magnus-pastorin tapaisia Herran\npalvelijoita.\n\n— Sinä sanoit keväällä oikeat sanat Magnus-enostasi, nauroi hän. —\nMuistatko vielä, Brita-tyttäreni, mitä sinä sanoitkaan?\n\nEi, sitä ei Brita enää muistanut. Ja silloin kertoi pikku pastori, mitä\nhän oli sanonut: että muka Magnus-enon likinäköisiin silmiin kuvasteli\ntaivaan portti ahtaana kuin rotan reikä.\n\nBrita nauroi. Ja pikku pastori läimäytti kämmenellä reiteensä.\n\n— Se oli osuva määritelmä, sanoi hän. — Magnus-enosi näkee todella\ntaivaan portin liian ahtaana, kuvittelee Jumalan tiet liian okaisiksi.\nMonikohan pääsisikään sisälle taivaan valtakuntaan, jos hänet\npantaisiin tuomariksi. Onneksi ei sellaisia miehiä panna Jumalan\ntuomariksi. Siellä on tuomarit, jotka näkevät meidän vaelluksemme\ntoisenlaisena kuin likinäköinen Magnus-enosi.\n\nPikku pastori oli niin intoutunut, että hän hypähti kävelemään\nBritan ahtaassa huonekomerossa. Ja siinä kävellessään hän puhui ja\nhuitoi käsillään ja piti niin ankaraa melua, että pikku mies Britan\nsylissä havahtui ja alkoi kirkua äänekkäästi. Sen mielestä oli kai\nkeskustelu venynyt jo liian pitkälle, ja niin se julisti joutuneen\nruokailuhetkensä. Vieras sai mukautua talon tapoihin tai laputtaa\ntiehensä.\n\nBrita muutti pienokaiselle puhdasta ja rupesi hieman häpeillen sitä\nsyöttämään. Mutta pikku pastori ei ollut tietääkseenkään, hän tuli\naivan luoja seurasi iloisesti rupatellen lapsen ateriointia. Sitten hän\nkutitteli pikku miestä leuan alta, nauroi ja maiskutteli suutaan ja\nsanoi, että miehen muoto oli niinkuin ollakin piti. Britalla ei ollut\nsiinä mitään häpeilemistä, kaukana siitä.\n\n— Näettekös, pastori kulta, miten suureksi se on jo kasvanut! ja Brita\nkohotti ylpeänä poikaansa paremmin nähtäväksi.\n\n— Näenhän minä, on sillä jo kokoa aika vahvasti. Ja uljas mies siitä\ntulee kaikin puolin, siitä ei mitään epäilystä. On todella vahinko,\nettei Magnus-enosi voi siinä nähdä muuta kuin haureuden hedelmän. Minä\nnäen siinä virheettömän Jumalan kuvan ja minä olen hyvin iloinen, jos\nsaan kerran ottaa sen seurakuntamme yhteyteen.\n\nSilloin kertoi Brita, että Magnus-eno oli jo antanut pienokaiselle\nhätäkasteen. Mikä lie ollut hänen ajatuksensa, mutta niin kiirettä oli\npitänyt, ettei hän paljonkaan muistanut koko tuosta toimituksesta.\n\n‒ Ohoo, vai niin! ja pikku pastorin kulmat kohosivat ilmaisten suurta\nnärkästystä. — No, minä ymmärrän kyllä, mitä virkaveljeni on siinä\najatellut, mutta meillä on tästä pikku miehestä omat ajatuksemme.\n\nHän sanoi, että pikku mies kastettaisiin uudestaan, kunhan Brita\nkykenisi palaamaan Nurmekseen. Ja paluuta piti ruvetakin vähitellen\najattelemaan, kuukauden perästä rupesi jo talvi tulemaan ja silloin oli\npalaaminen vaikeampaa kuin venepelissä.\n\n— Minä lähden jo ensi viikolla, sanoi Brita päättävästi.\n\n— No, ehkä ei vielä niin kiirettä ole. Helga-rouvakin voisi pelästyä,\njos rupeaisit nyt jo lähdöstä puhumaan.\n\n— Äiti on myös väsynyt täällä oloon, ja sitäpaitsi tässä asiassa päätän\nminä ja äiti saa mukautua.\n\nPikku pastori tarkasteli ihaillen Britaa. Tämä nuori äiti — oli niin\nerikoinen, aivan toista maata kuin kaikki muut hänen säätyisensä\nnuoret naiset, ja senpä vuoksi pikku pastori tunsikin häneen niin\nsuurta kiintymystä. Tuo pappi, jota hänen monet aikalaisensa pitivät\nnarrimaisena haaveilijana, oli kuin olikin ihmistuntija. Yksi\nnopea silmäys vain, ja hän näki toisen läpikotaisin. Ja Britassa\nhän näki harvinaisen naisen, pelottoman ja avarakatseisen, oman\nhengenheimolaisensa. Hän tuli uudestaan Britan luo ja laski kätensä\nhänen päällensä.\n\n— Jumala siunatkoon sinua, Brita-tyttäreni, puhui hän. — Sinä olet\nrohkea ja minä — minä narri olen todella hyvin iloinen, jos saan sinut\npian läheisyyteeni. En salaa sinulta mitään, minulla on raskas tehtävä\nja sinä, tyttäreni, sinä saat valmistua kantamaan oman osasi tuosta\ntehtävästä.\n\n— Minä en pelkää nyt mitään, sanoi Brita. — Tämä pikku mies, — ja hän\nkohotti pienokaista käsivarsillaan, tämä antaa minulle paljon rohkeutta!\n\nKyynelet kimmelsivät hänen silmissään, mutta hän oli kaunis katsella\nnoine kyynelineen. Nuori äiti, hentorakenteinen, mutta tarmokas\nleuka vavahdellen lujaa luottamusta elämäntehtävänsä oikeuteen.\nKas, sellainen hän oli kehottaessaan tuossa uljasta pikku miestä\nkäsivarsillaan. Ja Lauri-pappi ajatteli, ettei tuollaista näkyä\ntarvinnut hävetä kenenkään Herran palvelijan.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin Brita ja Helga-rouva jo varustautuivat\nmatkalle. Näön vuoksi Magnus-pastori esteli heidän lähtöään, mutta\nitse asiassa hän oli hyvin iloinen päästessään eroon sukulaisistaan.\nLauri-papin vierailu ei ollut, suurestikaan muuttanut hänen\nkäsityksiään Britasta.\n\nBrita oli tehnyt pikku miehelle lämpimän matkapussin saukonnahoista.\nSe kiinnitettiin olan yli kulkevilla hihnoilla selkään ja siellä oli\npienokaisen hyvä nukkua matkan varrella.\n\nKuulas oli syksyn ilma ja syksyiset maisemat koreilivat parhaassa\nväriloistossaan. Näytti kuin hymyilevä luonto olisi tahtonut saada\nihmiset unohtamaan kaikki raskaat kärsimykset, joita tämä kesä oli\ntuonut niin ylen runsaalla mitalla köyhän rajamaakunnan asukkaille.\n\nBrita näki ohi lipuvien vaarojen palteilta poltettujen talojen\nraunioita. Hävitys oli kulkenut maan yli, mutta tuolla raunioiden\nvaiheilla näkyi jo hääräilevän pakoteiltä palanneita ihmisiä. Mitä\nhe siellä lienevät puuhailleet. Ehkä he rakensivat matalakattoista\npakolaissaunaa ensi hätään. Tai kenties jo suunnittelivat oikein pirtin\nrakentamista, ja Brita ajatteli, että niin piti tehdäkin. Oli turhaa\njäädä vaikertelemaan raunioiden ääressä, sillä syksyn maisemat olivat\nniin kauniit ja mieltä rohkaisevat.\n\nMiten liekin Britan mielestä tuntunut niin onnelliselta tämä matka. Hän\ntiesi olevansa menossa uusiin kärsimyksiin, mutta pikemmin valoisina\nkajastelivat hänelle tulevat kohtalonsa. Hän viserteli iloisena kuin\nleivonen ja sai Helga-rouvankin unohtamaan raskaat huolensa.\n\nJa kaiken tämän sai aikaan pikku mies, joka veteli makeita unia\nlämpimässä saukonnahkapussissaan. Mokoma luomus, eipä olisi häneltä\nniin paljon odottanut. Mutta niinpä vain oli, että Helga-rouvakin,\nvanha ja raihnas ihminen, näki kauniina syksyn värileikin ohi\nsiirtyvien vaarojen koivikoissa.\n\nKolme vuorokautta matkalla oltuaan joutuivat pakolaiset Nurmekseen.\nSiellä he löysivät Hovilan putipuhtaaksi ryöstettynä, mutta polttamatta\nse oli jäänyt vainolaiselta lähtökiireessä.\n\nHerra Henrikki ei ollut kotona perheensä saapuessa.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKIRJE KREIVI PIETARILLE.\n\n\nLauri-pappi istuu matalassa virkahuoneessaan ja kirjoittaa ahkerasti.\nHän on niin syventynyt työhönsä, että aivoissa rautajalustoissa palavat\ntalikynttilät saavat valaista melkein miten hyvänsä. Ja kehnosti ne\nvalaisevatkin, ne käryävät ja tiputtelevat talia sekä pöydälle että\npikku pastorin papereille, kun hän välistä lykkää niitä lähemmäksi\nvaloa.\n\nSilloin pikku pastori sentään närkästyy, että eivätkös nuo mokomat\nkynttilät osanneet palaa siivolla. Hän keskeyttää työnsä hetkiseksi,\nottaa kynttiläpihdit käsille, niistää huolellisesti molemmat kynttilät\nja asettaa jalustat sopivan matkan päähän itsestään. Vielä hän\npapereistaankin puhdistaa tahmeaksi hyytyneet tahrat, käy nopeasti\nläpi viimeksi kirjoittamansa kohdan, tekee siellä ja täällä vähäisiä\nkorjauksia ja niin hän on valmis jatkamaan.\n\nLauri-pappi oli tehnyt tätä työtään jo monena pitkänä syysiltana.\nHänellä oli tänä syksynä niin paljon muutakin tekemistä: piti huolehtia\nhajalle lyödyn seurakuntansa sielunhoidosta, piti valvoa Kajaanista\nlähetettyjen hätäajan viljojen jakelu, piti juosta neuvottelemassa\ntalonpoikain aseharjoituksista, puolustuksen järjestämisestä, kaikesta\npiti huolehtia, ja siinäpä pyrkivätkin lyhyet syksyn päivät loppumaan\nkerrassaan kesken. Mutta joka ilta syttyvät nuo kaksi kynttilätuikkua\npappilan matalaan virkahuoneeseen, joka ilta painuu pikku pastori\npitkäksi aikaa kirjoitustyönsä ääreen valmistelemaan kirjoitusta\nPielisen valtaherralle, kreivi Pietarille. Hän oli jo kauan ajatellut\ntätä asiaa ja nyt vihdoin ruvennut sitä toteuttamaan. Hän kirjoitti\njoka ilta, ja siitä piti tulla jonkinlainen promemoria — selonteko\nsodan tapahtumista ja vähän enemmänkin.\n\nPikku pastori ajatteli, ettei kreivi Pietari siellä kaukana eläen\nvoinut nähdä kaikkea, mikä hänen olisi pitänyt nähdä. Niin, hän oli\nvallan varma mielessään, ettei jalo valtaherra olisi mitenkään sallinut\nniitä monia vääryyksiä, joita täällä kaukaisessa rajamaakunnassa oli\nviime vuosina tapahtunut. Ja hän aikoi pyytää että tämän hirmuisen\nsodan jälkeen järjestettäisiin Pielisen Karjalaan parempi hallinto.\n\nJos asiat saisivat mennä nykyistä menoaan, ei ollut paljonkaan toivoa\nparemmasta hallinnosta. Tuossa nyt oli mainio esimerkki — herra\nHenrikki. Jo oli pikku pastori toivonut Kajaanin herrojenkin huomaavan\nherra Henrikin kelvottomuuden, mutta vieläkös mitä olivat huomanneet.\nHerra Henrikki rehenteli nykyjään yhtä mahtavana kuin konsanaan\naikaisemmin ja teki juuri sellaista, mitä häneltä voitiin odottaakin...\n\nPikku pastori on oikealta ja vasemmalta saanut tietoja herra Henrikin\nviimeaikaisesta toiminnasta. Tuo ruoskapukari oli pokostan syrjäkyliä\nkiertäen saanut kootuksi itselleen oman talonpoikaisjoukon — oikean\nryövärijoukon ja tämä mukanaan hän nykyisin kävi omalla tavallaan\nsotaa. Ei herra Henrikki mennyt sinne, missä hän tiesi tapaavansa\nrajantakaisia vihollisia, johan nyt. Hän samosi lautamies Olavin\nja luutnantti Marcuksen johtaman joukon jälkiä. Kun nämä jostakin\nkylästä saivat vainolaisen karkotetuksi, niin pian ilmestyi sinne\nherra Henrikkikin, aivankuin mikä šakaali tai haaskalintu. Ja šakaalin\ntöitäkin hän teki. Vuokon ja Juuan kylissä Pielisen länsirannalla hän\noli polttanut karjalaisrahvaan rukoushuoneet ja harjoittanut paljon\nmuutakin kauhistusta. Naisia ja avuttomia vanhuksia oli murhattu,\nomaisuutta oli ryöstetty, ja luutnantti Marcuksen lähettämän tiedon\nmukaan pakeni näistä kylistä karjalaisrahvas nyt joukoittain Brahean\npuolelle, jossa rajantakaiset olivat vielä isäntinä.\n\nPikku pastori ajattelee huolestuneena tulevaisuutta, ja näiden huolien\nahdistamana hän nyt purkaa sydäntään kreivi Pietarille. Ei hän voi olla\nvarsin lempeä Kajaanin herroillekaan, ei totisesti. Kun hän ajattelee\nkaikkea sitä välinpitämättömyyttä, mitä Pielisen maakunta on pitkin\nmatkaa saanut osakseen, täytyy hänen kirjoittaa suoria sanoja. Hän on\nhuutavan ääni korvessa, hän on saanut omassa seurakunnassaan aikaan\nherätyksen ja nyt hän aikoo herättää myöskin kreivi Pietarin. Sen hän\ntekee, saatiinpa nähdä!\n\nKerrassaan säälimätön hän on herra Henrikille. Hän kirjoittaa\nkreiville, että tuo ruoskapukari oli kauhistus Jumalalle ja ihmisille.\nJalon valtaherran piti tietää, että niin kauan kuin herra Henrikin\nsallittiin olla rajamaakunnassa kreivillisen hallinnon edustajana, ei\ntästä hallinnosta olisi kenellekään iloa ja siunausta. Häpeäksi se vain\nolisi Ruotsin valtakunnan nimelle ja lähinnä tietysti kreivi Pietarin\nomalle nimelle. Tämä ehkä kuului oudolta ja ankaralta, mutta niin oli\nasia. Hän oli vain halpa Herran palvelija, mutta totisesti hän tahtoi\nrepäistä vaatteensa ja ottaa matkasauvan käteensä, jos tämän hirveän\nsodan jälkeen entinen olotila jatkuisi.\n\nPikku pastori on tuiman näköinen, kun hän näin maalaa kreivi Pietarille\nrajamaakunnan oloja. Talikynttilät palavat yhä lyhemmiksi, mutta hän\nkirjoittaa kirjoittamistaan. Hän on huutavan ääni ja hän sanelee\nnyt totuutta. Puoliyö on jo aikoja ohitse, mutta kynä rapisee vain\nkarkealla paperilla. Nyt alkavat jo kynttilät kärytä ja lepattaakin, ne\nheittävät kummallisia, aavemaisia varjoja noesta kiiltävälle seinälle.\nSiellä kuvastelee pikku pastori kyyryyn painautuneena jättiläisenä;\nhänen muotonsa on kerrassaan peloittava ja hanhensulkakynä hänen\nkädessään heiluu kuin teräväksi hiottu karhukeihäs.\n\nPikku pastori ei ollut vielä puhunut kellekään kirjeestään. Ainoastaan\nBrita tiesi siitä. Brita tuli usein iltamyöhällä pikku pastoria\ntervehtimään. Kun hän näki omalle pihalleen tulen tuikkivan pappilan\nvirkahuoneesta, päätteli hän siitä, että nyt sepitettiin jälleen tuolla\nmatalassa majassa Pielisen Karjalan tulevia kohtaloita. Tämä työ oli\nBritan mielestä niin suuri, että hänen piti jättää nukkuva pikku\npojunsa Ingrid-siskonsa vartioitavaksi ja juosta hetkiseksi pappilaan.\n\nMatka Britan kotoa pappilaan ei ollut pitkä, mutta tavallisesti oli\nBrita saapuessaan juoksusta vallan hengästynyt. Suuri huivi oli\nkietaistuna hänen päänsä ympärille ja myrsky oli pelmuutellut häntä\nmatkalla. Vaatteissa ja hiuksissa oli vesipisaroita, mutta raikkaan\ntuulahduksen hän toi mukanaan papin matalaan majaan. Lauri-pappi luki\nBritalle viimeiseksi kirjoittamansa kohdan ja yhtenä he sitä sitten\noikoivat ja parantelivat. Pikku pastorin mielikuvitus pyrki välistä\nlentämään liian korkealle, mutta kun oli kysymyksessä kirje kreivi\nPietarille, piti tuollaiset lentomatkat tasoitella ja siihen Brita oli\noikea mestari. Britan ajatusmaailma oli nyt jo täysin kirkastunut ja\nhänen arvostelukykynsä oli harvinaisen terävä. Hän kyllä huomasi, missä\nkohden pikku pastori oli sanonut liikoja.\n\nEräänä iltana pappilaan saapuessaan tapasi Brita siellä lautamies\nOlavin ja luutnantti Marcuksen, nuo molemmat pikku pastorin uskolliset\napumiehet. Pikku pastori naurahti Britaa tervehtiessään, että nyt\nhe olivat koolla kaikki, koko salaliittolaisjoukko. Ja hän jatkoi\nvakavasti:\n\n— Niin on asia. Kajaanissa pidettäisiin meitä kai vähintäin\nsalaliittolaisina — jollei suorastaan kavaltajina — jos tiedettäisiin\nsiellä meidän aikovan kääntyä ilman muuta kreivi Pietarin puoleen.\n\nLautamies Olavi sanoa jurautti: — Jos Kajaanin herrat olisivat\nhoitaneet paremmin asiansa, niin meidän ei nyt tarvitsisi lähteä\nsuoraan kreivi Pietarilta apua anomaan.\n\n— Ja kylläpä Kajaanin herrat itsekin tuntevat nämä syrjätiet,\nvirkahti luutnantti Marcus. — Hoppmanni ja vouti Anders ja laamanni\njuonittelevat yhtenään toisiaan vastaan, kirjoittelevat toistensa selän\ntakana kreivi Pietarille jos mitä sepustuksia. Tokkopa tämä meidän\ntekomme lie läheskään niin halpamainen.\n\nPikku pastori selitti, ettei hänen aikomuksensa ollut toimia mitenkään\nsalakähmäisesti, vielä vähemmän halpamaisesti, vaikka alku näyttikin\nsiltä. Pyhäinmiesten päivänä hän aikoi julkisesti lukea kirjeensä\njumalanpalvelukseen kokoontuville talonpojille. Nyt hän oli kutsunut\nheidät vain viimeistelemään kirjeen sanamuotoa. Hän ja Brita olivat sen\nmuovailleet kahdeltaan, mutta neljä hyvää päätä oli aina enemmän kuin\nkaksi.\n\nKirjeen lukemisaikana tarkasteli luutnantti Marcus salavihkaa\nBritaa. Hän näki nyt Britan ensi kerran tämän tervehtymisen jälkeen\neikä hän voinut olla ihmettelemättä, miten nopeasti Brita oli\ntullut entiselleen. Hän koetti löytää Britan ilmeestä edes jotakin\noiretta, joka olisi vielä viitannut sielulliseen sairauteen, mutta\nmitään sellaista oiretta ei hän havainnut. Ei Brita edes kertaakaan\nnaurahtanut, vaan pysyi koko lukemisajan rauhallisena, vieläpä hänen\nkasvojensa juonteet välistä näyttivät tuimiltakin. Brita oli kuin\nmikä ankara tuomari, vaikka kuuntelikin tuossa oman isänsä raskasta\nrikosluetteloa.\n\nHentomielinen kreivillinen luutnantti tunsi miltei liikutuksensekaista\nihailua tuota paljon kärsinyttä naista kohtaan. Kerran hän muisti\nkatselleensa Britaa toisinkin ajatuksin, mutta ne ajatukset olivat\ntulleet kovakouraisesti pois nyhdetyiksi ja jäljelle oli jäänyt vain\nlämmin ihailu. Ja säälikin heräsi hänen sydämeensä, hän mietiskeli,\nettä mahtoi Britasta tuntua tämä kuunteleminen aika tukalalta.\n\nBrita oli kai huomannut, että häntä tarkasteltiin. Ja ehkäpä hän oli\njo vaistomaisesti arvannutkin kreivillisen luutnantin hentomieliset\najatukset. Kun Lauri-pappi hetkiseksi keskeytti lukemisen, kääntyi hän\nluutnantti Marcuksen puoleen ja sanoi hiukan pisteliäästi:\n\n— Eikö totta, teidän mielestänne minun pitäisi edes hieman kyynelöidä,\nkun isästä luetaan tuollaista?\n\n— En minä aivan siihen tapaan ajatellut, selitti luutnantti Marcus\nhämmentyen.\n\n— No, sitten lienette säälinyt minua, mutta minäpäs osaan olla aivan\nsäälimätön. Minä vain ajattelen tässä, ettei tuohon paperiin ole vielä\nkirjoitettukaan pahinta, mikä isästä olisi voitu kirjoittaa.\n\n— Mitä siitä vielä puuttuisi? ihmetteli nuori sotilas.\n\n— Mitäkö vielä puuttuisi? ja Britan silmissä leimahti kipinä. — Onko\nsiinä puhuttu mitään kirkon polttamisesta... meidän oman kirkkomme\npolttamisesta? Ja hautausmaan häpäisystä... onko siitäkään mainittu\nedes yhdellä sanalla? Te tiedätte, luutnantti Marcus, että isä on\nsyypää niihinkin rikoksiin, mutta pastori ajatteli, ettei niistä sopisi\nmainita kreivi Pietarille. Riittää kun luetellaan isän samantapaiset\ntihutyöt karjalaisrahvaan keskuudessa — heidän rukoushuoneidensa\npolttamiset ja muut. Oman seurakuntansa kirkon salakavala\nmurhapoltto... se on liian alhainen teko. Kreivi Pietari, jalo ja\nylevämielinen kreivi Pietari on sen arvoinen, että hänet säästetään\nmokomilta. Mutta minä... minä kyllä aina muistan nuo isän teot ja niin\nminä voinkin kuunnella tyynenä noita toisia... vähäpätöisiä syytöksiä.\n\nLuutnantti Marcus tunsi olonsa ahdistavaksi, mutta Brita jatkoi\nkiivaasti:\n\n— Voisin minäkin ehkä sääliä isää. Jos näkisin isän kulkevan\nkahlehdittuna teloituspaikalle, niin luultavasti silloin säälisinkin...\naivan sulaisin kyyneliin. Mutta niin kauan kun tiedän isän vaeltavan\nrankaisematta, voin ainoastaan kärsiä hänen teoistaan, ja kärsiminen ja\nsääli ovat kaksi eri asiaa.\n\nHänen sanansa olivat terävät. Ne leikkasivat kuin veitsi ikään, mutta\nnuoren sotilaan herkkä korva kyllä kuuli suuren, repivän tuskan\nsärähtävän noiden kovien sanojen alta, ja hänen ihailunsa kohosi\näskeistäkin korkeammalle. »Juudit, ilmetty Juudit», vilahti hänen\naivoissaan, ja hän ajatteli, että pitäisi veisata ylistyshymni tälle\nnaiselle. Juuri niinkuin Israelin tyttäret olivat ylistäneet Juuditin\nsankaritekoa, niin pitäisi tätäkin naista ylistää.\n\nKirjeen lukeminen oli juuri päättymässä, kun huoneeseen kurkisti pikku\npastorin vaimo, pyöreä ja toimekas Hanna-rouva. Hän ilmoitti, että\nulkona oli eräs pitkämatkainen vieras pyrkimässä pastorin luo.\n\n— Tiedustitko sinä hänen asiaansa? kysyi pikku pastori.\n\n— Tiedustinpa kyllä, toimitti Hanna-rouva, — kurkistin luukusta ja\ntiedustin, mitä hän näin myöhään? Ja niin sanoi, että hänellä olisi\nhyvin tärkeitä asioita, mitä lieneekään. Pitkämatkainen sanoi olevansa\nja aivan likomärkä näkyi olevan sateesta, mutta kun olit kieltänyt\navaamasta, tulin ensin kysymään.\n\n— Pitkämatkainen ja tärkeitä asioita — kukapa hän mahtaisi olla?\nmutisi pikku pastori ja läksi vaimonsa perässä eteiseen. Sieltä kuului\npian salpojen kolinaa ja äänekästä puhelua. Lattiapalkit narahtelivat\naskelista.\n\nBrita vavahti kuin olisi hänen korvansa erottanut tuon kolinan läpi\nkaukaisen tutun äänen — jo unhoon painuneen, mutta nyt äkkiä sieltä\nunholasta kuuluviin sukeltavan. Hän nousi nopeasti paikaltaan ja\nvetäytyi huoneen hämärään peränurkkaan. Siellä, puolittain varjossa,\noli pikku pastorin kömpelötekoinen kirjakaappi ja sieltäpä Brita nyt\nnäytti keksineen jotakin tavattoman kiintoisaa katseltavaa.\n\nPikku pastorin kantapäillä tuli huoneeseen — Hilippa. Hänen piti\nkumartua matalasta ovesta tullessaan. Hänen pitkän ja vettä valuvan\npäällysviittansa huppukaulus oli vedetty ylös korville, selässä\noli suuri reppu ja viitan alta työntyi esiin pitkä ratsupistooli,\noikea kolho pistooliksi. Sekä lautamies Olavi että luutnantti Marcus\nällistyivät Hilipan saapumista, mutta he tunsivat kuitenkin oitis\ntulijan ja kiiruhtivat tätä tervehtimään.\n\nTunsi Britakin Hilipan, mutta miten lie ollut, Britan silmiä tuntui\nhämärtävän. Aivan kuin olisi liikkunut sumua tai mitä härmää hänen\nedessään ja käsikin tuntui vapisevan. Britan piti tarttua aivan tuon\nkömpelötekoisen kirjakaapin kulmaan tukea saadakseen. Oli mainio\nasia, että lautamies Olavi ja luutnantti Marcus jouduttausivat niin\nketterästi esille, Brita tarvitsi todella hieman aikaa tointuakseen\nensi hämmingistä.\n\nPikku pastori nauroi ja hykerteli tyytyväisenä käsiään.\n\n— Minä toin harvinaisen vieraan. Eikö totta, toin kuin toinkin\npitkämatkaisen ja harvinaisen vieraan, niinkuin rakas vaimoni jo\nilmoittikin, puheli hän innoissaan. — Mutta... mutta mihinkäs kummaan\nBrita on joutunutkaan? — Hän pyörähti ympäri hakien katseellaan\nkadonnutta. — Ahaa, vai täälläkö sinä oletkin, Brita-tyttäreni. Aivan\npiilossa... pimennossa! No, eipä hätää, minä autan sinua. Autan kuin\nautankin teitä kumpaistakin.\n\nPikku pastori todella auttoi heitä. Tiesi miten olisi muuten\nsujunutkaan tämä yllättävä kohtaaminen, mutta nyt kaikki meni\njotenkuten. Pikku pastori puikkelehti ja touhusi kaiken maailman\nasioita, ja vähitellen alkoi Britakin tointua. Hän tuli kädestä\ntervehtimään Hilippaa niinkuin kaikki toisetkin. Niin, Brita huomasi jo\nsenkin, että Hilipan päällysviitta oli kerrassaan vetinen.\n\n— Riisuhan toki viittasi, naurahti hän hermostuneesti.\n\n— Ei käy mitenkään päinsä, että roiskutat siitä vettä ympäri huoneen,\nriisua se pitää sukkelaan ja panna tuonne kiukaalle kuivumaan.\n\nTuo viitan riisuminen se pelasti Hilipankin. Britan komennosta hän\nalkoi kiskoa vetistä vaatekappaletta, yltään, mutta aluksi työ sujui\nhiukan nurinkurisesti. Hilippa kiskoi ja kiskoi hampaat irvessä eikä\nhuomannutkaan, että ensin olisi pitänyt irroittaa suuren selkärepun\nhihnat, jotka oli vedetty ristiin rinnan yli. Vasta kun Brita ja\nlautamies Olavi olivat nauraen tästä huomauttaneet, älysi Hilippakin,\nettä reppuhan se olikin alkukohta ja kaikista tärkein.\n\nVähitellen selvisi siinä Hilipan asiakin. Kun reppu oli monissa miehin\nsaatu avatuksi, ilmestyi sieltä esille jykevätekoinen kirja. Se oli\nPyhä Biblia — kreivi Pietarin lahja, jonka kohtalosta pikku pastori oli\nollut niin kovin huolissaan. Kallis kirja oli erikoisessa vartavasten\ntehdyssä säämiskäpussissa ja niin se oli säilynytkin aivan kuivana.\n\nHilippa kertoi katkonaisesti, miten hän oli löytänyt kirjan. Hän oli\nhyvän aikaa saanut nuuskia vainukoiran tavoin sen jälkiä, mutta lopuksi\nhän oli osunut oikeaan. Repolan pokostakylästä oli kirja löytynyt,\nsinne asti olivat ryssän piikkiniekat sen ehtineet jo kuljettaa kaiken\nmuun Braheasta ryöstetyn rojun mukana. Oikea koirankuonolainen, pimeä\npakana oli raahannut kirjaa saalinaan, ja kieltään lipoen oli mies\nluopunutkin aarteestaan, kun Hilippa tarjosi hänelle siitä kokonaisen\nkiiltävän hopeakolikon.\n\nPikku pastorin kädet vapisivat liikutuksesta, kun hän selvitteli\njykevää kirjaa esille pussosesta. Hän siveli hyväillen sen paksuja,\nnahalla päällystettyjä puukansia, hän kopeloi sen vaskihakasia ja\nsaranoita, availi kansia vuoron perään ja hoki hokemistaan:\n\nJumalan ihme... Jumalan suuri ihme on tapahtunut! Kreivi Pietarin\nhuomenlahjan, Pyhän Biblian olemme saaneet takaisin.\n\nHän luki kaikkien kuullen kirjan kansilehdeltä kreivi Pietarin\nomistuskirjoituksen. Siinä jalo valtaherra sanoi lahjoittavansa\nPielisen kristilliselle emäseurakunnalle tämän suloisella\nsuomenkielellä präntätyn Pyhän Biblian siinä toivossa, että tämä kallis\nkirja mahtaisi tuottaa paljon siunausta hänen rakkaalle seurakunnalleen\nja niin myös edesauttaa sekä tämän seurakunnan kirkonpalvelijoita\nettä yhteistä kansaa kristillisten ja Jumalalle otollisten hyveiden\ntiellä. »Ikuisen Jumalan kunniaxi he mahtavat tämän Pyhän Kirjan\nopastuxella työtä tehdä», lausuttiin lopuksi. Päiväys oli Visingborgin\nkreivillisessä linnassa, Anno Domini 1653 ja syyskuussa.\n\nLäsnäolijoihin vaikutti jalon valtaherran omistuskirjoituksen lukeminen\nkuin suoranainen tervehdys. Kreivi Pietari oli puhunut heille,\nojentanut heille isällisen auttavan käden heidän suuressa ahdingossaan.\nPikku pastori selitti juhlallisesti, että tämän kirjan löytyminen ja\ntakaisinpaluu juuri tänä iltana, tänä siunattuna iltana, oli onnellinen\nenne. He saattoivat nyt luottaa siihen, että myöskin heidän kirjeensä\njoutuisi onnellisesti kreivi Pietarin käsiin ja johtaisi heidän\ntoivomiinsa tuloksiin.\n\nHilippa toi Brahean puolesta muitakin hyviä tietoja. Vienan veikot ja\nryssät olivat siellä nyt joutuneet epäsopuun keskenään, niin kertoi\nHilippa. Riita oli saanut alkunsa siitä, että Vienan miesten päällikkö\nvilli Timo oli kieltäytynyt jakamasta venäläispäällikön kanssa herra\nHenrikin aarrearkun sisältöä.\n\n— Ja mistäpä tuo venäläispäällikkö sai tietää, että Vienan rosvo oli\nlöytänyt moisen aarteen? kysyi lautamies Olavi.\n\n— Saipahan vain tietää, naurahti Hilippa. — Taisinpa minä vihjata\nvenäläispäällikölle, että pidä puolesi, veikko. Vienan mies aikoo\njättää sinut vallan osattomaksi yhteisestä hyvästä. Ja siitäkös rähäkkä\nsyntyi villin Timon saapuessa Braheaan, hyvä etteivät joutuneet kaksi\nrosvoa käsikähmään keskenään.\n\nJa naureskellen kertoi Hilippa, että siitä alkaen oli sitten riitaa\njatkunut. Vienan miehet jo melkein vihasivat ryssiä ja uhkasivat pian\nlähteä omille mailleen. Ja paikallinen karjalaisrahvas puolestaan oli\ntyyten kyllästynyt rajantakaisiin auttajiinsa. Kaikissa Brahean puolen\nkylissä odotettiin jo ruotseja pelastajiksi.\n\n— Tiesinhän minä, tiesinhän minä, että näin kävisi! huudahteli pikku\npastori intoutuneena. — Jumala on sokaissut vihollisemme ahneudella,\npian he repivät toisensa kappaleiksi niinkuin metsän pedot saaliista\ntaistellessaan.\n\n— Olisipa hyvä, jos niin todella kävisi, naurahti Brita.\n\nSilloin eivät isän kokoamat ryöstösaaliit menisi aivan hukkaan.\n\nHeillä oli todellakin syytä olla tyytyväisiä. Luutnantti Marcuksen\nsytyttivät Hilipan tuomat viestit tuleen ja tappuroihin. Hän huudahti\nlautamies Olaville, että nyt heidän pitäisi viipymättä lähteä\nvalmistelemaan rynnäkköä Braheaan. Jo tänä iltana, tänä iltana pitäisi\npanna työ alulle. Kaikkiin pokostan syrjäkyliin pitäisi lähettää\nviestikapula kiertämään, että syyssateiden ajaksi koteihinsa lasketut\nmiehet alkaisivat nopeasti kokoontua takaisin Nurmekseen.\n\nNuori upseeri oli niin täynnä sotaista intoa, että hän jo hyppäsi\nistuimeltaan ja mieli siinä höyräkässä ryhtyä hyvästelemään, mutta\npikku pastori rauhoitti häntä.\n\n— Maltahan, nuori ystäväni, maltahan hiukan, puheli hän rauhoittaen ja\nlaski kätensä luutnantti Marcuksen olkapäälle. — Tänä iltana me emme\nenää lähde mihinkään. Tänä iltana me ylistämme Jumalaa ja huomenna,\nvasta huomenna lähetämme viestikapulan kiertämään. Pyhäinmiesten\npäiväksi kutsumme kaikki talonpojat tänne Nurmekseen ja silloin\npäätämme yksin tein sekä kirjeen viemisestä kreivi Pietarille että\nkaikesta muustakin.\n\nPikku pastori oli puhunut ja siihen sai luutnantti Marcus tyytyä. Hän\nistahtikin jo takaisin paikalleen ja sanoi:\n\n— No niin, pitäneepä siis jättää sotatoimet huomiseen. Rakas pastorimme\nmielii kai tänä iltana lukea meille tuota Pyhää Kirjaa, ja hyvähän\nsekin lie ajallaan.\n\n— Sitäpä juuri, sitäpä juuri ajattelin. Lukeminen tekee hyvää meille\nkaikille tänä iltana, puheli pikku pastori. Olemme juuri nyt oikeassa\nvireessä Herran sanaa kuulemaan ja sydämiimme kätkemään.\n\nKäden käänteessä pikku pastori osasi järjestää kodikkaan illan\nvierailleen. Talon emäntä, toimekas Hanna-rouva, sytytti pikku\npastorin virkahuoneen liedelle iloisesti räiskyvän pystyvalkean ja\ntämän pysty valkean hohteessa nautittiin ensin talon antimia: kovaa\nleipää, suolakalaa, hautomalla kypsytettyjä nauriita ja Hanna-rouvan\nvalmistamaa olutta, jota juotiin katajaisista kipposista. Ihmiset\nsilloin osasivat ja saivatkin tyytyä vähään.\n\nKun illallisen tähteet oli korjattu pöydältä, aloitti pikku pastori\nlukemisen. Ensin hän luki muutamia Davidin ylistyspsalmeja ja siirtyi\nsitten lukemaan profeetta Hesekielin kirjaa. Siellä on niin leimuavin\nsanoin piirrettyjä näkyjä ja ennustuksia Israelin vihollisten häviöstä\nja Herran kansan uudestaan syntymisestä. Pikku pastori piti tätä\nhehkuvasieluista Jumalan miestä jonkinlaisena esikuvanaan ja siksi hän\nlukikin nyt juuri hänen kirjaansa.\n\nKylmä lokakuun sade roiskui matalan huoneen ikkunaruutuihin. Pimeys\nseisoi kuin seinä noiden ikkunoiden takana ja myrsky rytyytteli\nsiellä pimeydessä puistikon puita ja katon räystäskouruja. Ja\nkauempana, yltympäri rajamaakunnan raivosi sodan myrsky, mutta\ntuolla pienessä, matalassa huoneessa oli kuin olikin valoisaa ja\nlämmintä. Siellä luotettiin järkkymättä myrskyn taukoamiseen ja uuden\npäivän valkenemiseen. Siellä vyörytteli pikku pastori kuulijainsa\nmielikuvitukseen profeetallisia näkyjä Herran ihmetöistä kansojen\nkeskellä, ja he kaikki ymmärsivät, että tämä sama Herra, Israelin\nkansan Jumala, valvoi heidänkin kohtaloltaan. Mikäpä oli heidän siis\nunelmoidessa rohkeita unelmia rajamaakunnan tulevista vaiheista.\n\nBrita kuunteli lukemista hartaana, mutta siinä lomassa hän sai sentään\nkuiskatuksi Hilipalle suuren uutisen, että heillä oli nyt pikku poju\nja että sillä oli jo ikääkin lähes kaksi kuukautta. Vielä hän toimitti\nsenkin, että Hilipan pitäisi jäädä huomiseksi pappilaan, niin hän toisi\npikku miehen isää tervehtimään.\n\nBritan sanat olivat Hilipalle kuin ihmeellistä satua. Ei hän tiennyt\nvielä mitään pikku miehen syntymästä ja vähän, ylen vähän hän oli\ntähän iltaan asti tiennyt muistakaan Britan kohtaloista. Mitenkä hän\nolisi voinut kuvitellakaan tapaavansa Britan jo täysin terveenä ja\ntoipuneena. Sadun, ihmeellisen sadun hän oli saanut elää tänä iltana\nja parhaallaankin hän eli tämän sadun lumoissa. Kaikki nuo toiset\nhänen ympärillään — lautamies Olavi ja luutnantti Marcus, Hanna-rouva\nja kirjaa lukeva Lauri-pappi — kaikki olivat hänelle tällä kertaa\nkaukaisia. Hän näki heidät vain kangastuskuvina, kuuli heidän äänensä\nkuin kaukaisuudesta. Sadun keskushenkilönä oli Brita, ja kaikki muu\nhävisi ja häipyi hämäryyteen Britan rinnalta.\n\nHilippa tunsi poikamaisen, yltiöpäisen riemun paisuttavan poveaan.\nHän olisi niin kernaasti halunnut karata pystyyn, hän olisi halunnut\nsyleillä ja suudella kaikkia noita hyviä ihmisiä pikku pastorista\nlähtien. Vuoron perään hän olisi halunnut lennättää heidät väkevillä\nkäsivarsillaan ylös kattoon ja moksauttaa alas tullessa mehevän\nsuudelman heidän molemmille poskilleen. Ja Britan, Britan hän olisi\ntahtonut siepata syliinsä ja kiidättää tuonne ulos tervankarvaiseen\npimeyteen ja myrskyyn. Siellä tohisi tuuli ja siellä roiskui kaatosade,\nja hän olisi niin sydämen halusta kirmannut kilpaa myrskypyörteiden\nkera omaa aarrettaan lennättäen. Hänellä oli vielä voimia ja nämä\nvoimat ilakoivat ja kuohuivat hänen sisällään, olisi pitänyt päästää ne\njollakin tavoin purkautumaan.\n\nMutta eihän käynyt päinsä häiritä pikku pastorin lukemista. Ei\nmitenkään käynyt päinsä, hänen piti kuin pitikin istua hiljaa ja\nlauhkeana paikallaan. Kaikkien vuoksi piti istua hiljaa ja ennen muita\nBritan vuoksi.\n\nNiin Hilippa tyytyi vain salavihkaa puristamaan Britan kättä. Hänen\npäässään myllersi onnellisia ajatuksia ja hänen kielellään pyöri\ntuhansia kysymyksiä pikku miehestä ja kaikista muistakin asioista,\nja kaikki nämä ajatukset ja kysymykset sai tulkita tuo yksi ainoa\nsalavihkainen kädenpuristus.\n\nHilippa jäi pappilaan. Hän jäi sinne kokonaisen viikkokauden ajaksi.\nKesken sodan myrskyjen hän valmistautui nyt pikku pastorin ja Britan\nopastuksella kääntymään luterilaiseen uskoon.\n\n\n\n\nIX.\n\nPYHÄINMIESTEN SUNNUNTAI.\n\n\nPyhäinmiesten päivänä kuhisi pappilan pihamaa täynnä kirkkokansaa. Kun\nkirkko oli poltettu, piti Lauri-pappi jumalanpalvelukset kotonaan.\nTavallisesti hän saamasi perheensä asuintuvassa ja silloin pidettiin\nsekä tästä tuvasta että pikku pastorin virkahuoneesta eteiseen johtavat\novet avattuina, joten sanankuulijat saattoivat seurata papin selkeätä\nsaarnaa kaikista kolmesta huoneesta, vieläpä ulkorappusilta asti.\n\nTänä suurena kirkkopyhänä oli kuitenkin kokoontunut kansaa niin\nylettömästi, että kaikkiin pappilan suojiin siitä olisi mahtunut vain\nvähäinen osa; silloin keksi pikku pastori toisen keinon: hän päätti\nsaarnata ulkorappusiltaan ja sanankuulijat saivat seisoa pihamaalla. Se\nkävikin hyvin päinsä, kun marraskuun ensi sunnuntain ilma oli kuulaan\nkirkas, hieman pakastava, mutta tuuleton.\n\nNo, nipistelihän pakkanen hieman poskipäitä pihamaalla, mutta muuten\nsiellä rahvastungoksessa kyllä tarkeni seisoskella. Ja kaunis olikin\npappilan piha, aivan omansa Herran temppeliksi näin hätä-aikana.\nYmpäri pihan oli mataloita rakennuksia ja näiden vaiheilla muutamia\nkuusia ja pihlajapehkoja. Pihlajoiden täyteläiset marjatertut\nolivat saaneet parahiksi syksyn pakkasia ja heloittivat nyt\nkauniinvärisinä. Tilhiparvet ja punatulkut ilakoivat puiden oksilla,\nja tässä värikkäässä kehyksessä oli tuo harmaissa sarkavaatteissaan\nseisoskeleva, täysilukuinen seurakuntakin värikkäämpi ja iloisempi\nnähdä kuin se olisi ollut pappilan mataliin suojiin sullottuna.\n\nSaarnansa aikana pikku pastori näytteli seurakuntalaisilleen Pyhää\nBibliaa. Hän kohotti molemmin käsin tuon tukevatekoisen kirjan\nkorkealle, jotta pihamaan etäisimmissä sopukoissa seisoskelevatkin sen\nhyvin näkisivät ja samalla hän kertoili tämän heidän kalliin aarteensa\nihmeellisistä vaiheista. Kertomuksessa tuli tietysti mainituksi\nkirjan löytäjäkin, ja tämä oli Hilipan mielestä kerrassaan joutavaa.\nHän seisoi miesjoukossa lautamies Olavin rinnalla ja ajatteli, että\nLauri-pappi rupesi nyt aivan lörpöttelemään. Ainoa hyvä puoli oli, että\npappi sanoi häntä ruotsien sanontatavan mukaan Filip Gabrielinpojaksi\neikä Hilipaksi. Tuo Filip Gabrielinpoika kuulosti Hilipasta melko\nvieraalta ja hän ajatteli hyvillään, että tokkopa monikaan häntä\nmokoman nimen peitosta tuntisi.\n\nHilippa oli edellisenä päivänä kastettu ruotsien uskoon ja tänään oli\nLauri-papin määrä kuuluttaa hänet avioliittoon Britan kanssa. Hilippa\ntarkasteli salavihkaa naisjoukossa Helga-rouvan rinnalla seisovaa\nBritaa ja hänen sydäntään värähdytti suuri rakkaus. He olivat sopineet,\nettä Brita jo heti tämän ensi kuulutuksen jälkeen muuttaisi Hovilasta\nja asettuisi toistaiseksi Lauri-papin turviin. Eivät he tietenkään\nvoineet ajatella oman kodin rakentamista ennen tämän hirveän sodan\npäättymistä, mutta pikku pastori ja Hanna-rouva lupasivat ilomielin\nBritalle ja tämän lapselle turvapaikan.\n\nPikku mies olikin jo samana aamuna tuotu salavihkaa pappilaan — kaiken\nvaralta. Herra Henrikki oli näet tänään pitkästä aikaa kotonaan, ja\ntiesi mitä tapahtuisikaan Hovilassa, kun ruoskapukari saisi tiedon\nBritan ja Hilipan kuulutuksesta. Ei hän tietenkään itse vaivautuisi\njumalanpalvelukseen tulemaan, mutta varmaan oli saapuvilla herra\nHenrikin miehiäkin ja nämä tietysti heti lennättäisivät Hovilaan\nturmanviestin. Ei, parasta oli olla varovainen, Hovilassa olisi tänään\npikku miehen olo vaarallista, mutta täällä oli voimia sekä pikku miestä\nettä Britaakin puolustamaan.\n\nHilipan tarvitsi vain vilkaista ympärilleen tullakseen tästä\nvakuutetuksi. Tuossa seisoi hänen rinnallaan lautamies Olavi, jäyhä ja\nvankkumaton talonpoikaissankari, leveäteräinen sotakirves vyössään,\nja aivan harmaana muurina oli toisiakin, koko pihamaa tupaten täynnä\naseellisia talonpoikia.\n\nAivan tunsi Hilippa sydämensä paisuvan ylpeydestä ajatellessaan, että\nhänkin nyt kuului tähän joukkoon — eroamattomasti. Hän teki vertailuja,\nhän ajatteli Vienan partaturilaita ja ryssiä. Niitä senkin veijareja\nja roikaleita elähdytti taistelussa saaliinhimo, mutta nämä miehet\nolivat nousseet puolustamaan omia kotejaan, vaimojaan ja lapsiaan. Oli\nsiinä jyrkkä ero, oli totisesti tämän ja sen toisen joukon välillä, ja\nHilippa kiitti Jumalaa, kun oli Lauri-papin avulla ohjautunut tälle\npuolen. Ja nyt lyötäisiin kaikki päätökseen, hän kohoaisi Ruotsin lain\nedessä täysin tasaveroiseksi kaikkien näiden miesten kanssa.\n\nNäitä mietiskellessään ei Hilippa muistanut seurata aivan tarkoin pikku\npastorin saarnaa, ja tämä hajamielisyys täytyy meidän antaa hänelle\nanteeksi. On sitä itsekukin silloin tällöin hajamielinen saarnaa\nkuunnellessaan, ja Hilipalla oli nyt todellakin niin monta asiaa\nsydämellään. Hän havahtui sentään kaikki mukaansa tempaavaan virren\nveisuuseen ja veteli täysin keuhkoin mukana tuota virttä, jonka sävel\ntuntui soveltuvan mainiosti hänen äänelleen.\n\nSitten Lauri-pappi ryhtyi jälleen jotakin lukemaan, mutta Hilippa\nkuunteli tätäkin lukemista vain toisella korvallaan, kunnes odottamatta\nkuuli jälleen mainittavan Filip Gabrielinpoikaa, ja tällä kertaa\ntuli Britankin nimi samassa yhteydessä. »Kristilliseen avioliittoon\nkuulutetaan Filip Gabrielinpoika ja Brita Henrikintytär!» julisti\nLauri-pappi silmää räpäyttämättä, ja Hilipasta kuulosti papin ääni\nkaikuvan aivan riemullisen selkeänä.\n\nSiinä se tuli sanotuksi, ja pikku pastori puhui vielä enemmänkin samaan\nhengenvetoon. Hän kehoitti seurakuntalaisiaan rukoilemaan Jumalan\nsiunausta tälle avioliitolle, jonka pohjana oli totinen rakkaus.\nNämä nuoret olivat ehkä erehtyneet siveyden tieltä, mutta he olivat\njo saaneet tarpeeksi kärsiä hairahduksestaan ja nyt oli paikallaan\nseurakuntalaisten anteeksianto. Sitäkin enemmän oli syytä toivoa\nmenestystä näiden nuorten liitolle, kun he tahtoivat sovittaa isäin\npahoja töitä. Se oli rohkea unelma, siunauksen arvoinen unelma, se\ntiesi uuden ja valoisamman ajan toivoa tänä vihan ja veljesvainon\nsynkeänä kautena.\n\nTähän tapaan puhui pikku pastori kuulutuksen luettuaan. Helga-rouvan\nnähtiin itkeä nyyhkivän tyttärensä ja pappilan Hanna-rouvan välissä.\nBrita tuki äitiään hartioista ja hänen omilla poskillaankin näkyi pari\nsuurta kyynelkarpaloa. Tämä näky oli monen seurakuntalaisen mielestä\nniin kaunis, että he yhtyivät sydämensä pohjasta pikku pastorin\ntoivotuksiin.\n\nOlikin tuo haaveilijapappi oikea velho sydämiä ohjailemaan. Kaikki\nolivat yksimielisiä, että pikku pastori tänä päivänä oli jälleen\nnäyttänyt olevansa oikea Herran paimen. Vai mitä oli sanottava\nesimerkiksi tuosta Hilipan kääntymisestä luterilaisuuteen? Kenpä\nmuistikaan mokomaa ihmettä tapahtuneen täällä Pielisen Karjalassa?\nEi, ei totisesti ollut rauhan vuosinakaan karjalaisten kääntymisiä\ntapahtunut, mutta nytpäs oli kääntyminen tapahtunut. Eikä pikku\npastorin uusi ristilapsi ollutkaan ken hyvänsä, vaan koko pokostan\nkarjalaisrahvaan uljain edustaja. Totta vie, pikku pastori oli tehnyt\nhyvän valloituksen ja osasi vielä lujittaakin valloituksensa, kuuluttaa\npaukautti uuden ristilapsensa yhtä kyytiä avioliittoonkin. Ja kenen\nkanssa kuulutti? Itsensä herra Henrikin tyttären kanssa — ryövärivoudin\npesästä tempasi neidon ja antoi Hilipalle. Tästä saat muka omasi,\nrakas poikani! Minä olen väkevä Herran sotamies, minä en pelkää\nruoskapukariakaan!\n\nEi ei hän todellakaan näyttänyt pelkurilta, tuo ulkonäöltään\nmitätön mies. Tuolla hän puhua paukutteli matalan pappilarähjänsä\nulkorappusilta koko pihamaan täyttävälle seurakunnalleen. Lujana\nja selkeänä kajahteli hänen äänensä, ja kaikki hänen kuulijansa\nkiittivät sydämissään Jumalaa, että olivat saaneet juuri tämän miehen\npaimenekseen näinä raskaiden koettelemusten aikoina.\n\nJumalanpalveluksen jälkeen luki pikku pastori kreivi Pietarille aiotun\nkirjeensä. Se oli pitkä kirje, sen lukeminen vei aikaa kai tiiman\nverran tai hiukan enemmänkin, mutta ainoakaan äännähdys ei häirinnyt\nlukemista. Eivät edes herra Henrikin uskolliset kannattajat, joita\nnähtiin pienoisen ryhmän seisoskelevan eloaittojen nurkkauksella,\nkeskeyttäneet kertaakaan Lauri-pappia, vaikka he kuulivatkin tuossa\nkirjeessä sekä herra Henrikin että oman tuomionsa. Ei, he olivat\ntyyten lamautuneita, tuo kirje pikku pastorin lukemana oli peloittavan\nvoimakas, sima jyrisi ukkosta, siitä sinkoili salamoita. Se oli kuin\nitsensä Herran vihanjulistus pilvestä ja savupatsaan sisästä, ja herra\nHenrikin miehet tunsivat kerrankin häpeävänsä, kun heidän alhaiset\ntekonsa noin säälimättä julistettiin kuuluviin.\n\nEivät he kuitenkaan vielä poistuneet, vaan jäivät keskenään\nkuiskutellen odottamaan, mitä tuosta kirjeestä päätettäisiin. Eikä\nheidän kauan tarvinnut sitä odottaakaan. Kirje hyväksyttiin ilman\nainoatakaan muistutusta tai lievennystä, ja sankkana muurina työntyivät\nnuo lujat korvenraivaajat pikku pastorin ympärille. Jokainen tahtoi\npiirtää nimensä kirjeen alle ja ken ei itse pystynyt kirjoittamaan,\nhän pyysi papin auttamaan. Risti tai muu koukero nimen alle piirtää\njurautettiin kuitenkin omin käsin; armollisen kreivi Pietarin piti\nnähdä, että he olivat kaikki mukana tässä asiassa. Joka mies niinkuin\nyksi mies he olivat valmiit valallaan vahvistamaan todeksi jokaisen\nsanan, minkä heidän paimenensa oli kirjoittanut.\n\nVielä valittiin kirjettä perille viemään lautamies Olavi ja hänen\ntoverikseen Hilippa. Vasta tämän vaalin aikana nähtiin herra Henrikin\nkannattajien hiipivän pois pihamaalta. He lähtivät kai Hovilaan\nkertomaan tämän merkillisen päivän tapahtumia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana tapahtui pappilassa Britan ja Hilipan vihkiminen\navoliittoon. Tämä näin kiireellinen vihintä oli välttämätön,\nkoska Hilipan ja lautamies Olavin piti viivyttelemättä lähteä\nkirjeenvientimatkalle ja sitä ennen täytyi Hilipan ja Britan asia saada\njärjestykseen.\n\nJo senkin vuoksi oli vihkiminen tarpeellinen, kun Britan piti jäädä\nLauri-papin suojelukseen. Pikku pastori käsitti hyvin, ettei hänellä\nolisi Ruotsin lain mukaan mitään oikeutta esiintyä herra Henrikin\ntyttären suojelijana, mutta Hilipan laillisesti vihitylle vaimolle hän\nkyllä sai antaa suojan talossaan.\n\nJa sitten oli vielä pikku mies, joka oli tullut maailmaan hiukan\nluvattomalla ajalla. Pikku pastori oli luvannut huolehtia, että\ntämäkin mies otettaisiin kristillisen seurakunnan yhteyteen oikein\nsäädyllisesti, mutta tähän asti hän oli lykännyt lapsen kastamisen\ntuonnemmaksi. Ei, sitä ei voitu toimittaa ennenkuin vihkimisen jälkeen,\njotta pikku poju pääsisi lain ja asetusten mukaan vanhempiensa\nlailliseksi lapseksi.\n\nNyt sopikin toimittaa sekä vihkiminen että kastaminen samalla kertaa,\nmutta vähänpä oli aikaa näiden juhlallisten menojen valmistamiseen.\nKoko iltapäivänkin kuhisi pappila täpötäynnä talonpoikia. Heidän piti\nvalita itselleen uusi päällikkö lautamies Olavin tilalle ja monesta\nmuustakin asiasta oli vielä neuvoteltava ennen lähettien matkustamista.\n\nTarmokas Hanna-rouva teki kuitenkin minkä voi. Hän julisti kielletyksi\nalueeksi oman perhepirttinsä. Talonpojat saivat neuvotella omista\nasioistaan ainoastaan pihamaalla tai sitten pikku pastorin\nvirkahuoneessa, mutta porstuassa kulki raja, jonka yli ei ollut lupa\nastua edes itsensä talon isännän ilman Hanna-rouvan nimenomaista lupaa.\n\nJa siellä rajan takana touhuttiin ahkerasti. Hanna-rouva pani työhön\nsekä omat keskenkasvuiset tyttärensä että Britan molemmat siskoset,\nvieläpä Helga-rouvankin. No, hänestä nyt ei ollut paljon mihinkään,\nmutta tyttöset olivat reippaita apulaisia. He puhdistivat ja hankasivat\npenkkejä ja pöytiä, he valkaisivat Hanna-rouvan ohjeiden mukaan suuren\nkiuasuunin rumilaan ja noutivat kirkkoharjun rinteeltä katajanhavuja,\njoita hienoksi hakattuna siroteltiin tuvan lattialle. Nuo havut\nantoivat tuoreen, keväisen lemun, ja kun oli vielä pistelty ikkunoiden\npieliin noita pihamaiden pihlajissa niin täysinäisinä heloittavia\nmarjaterttuja, rupesi vanha ja savuttunut tuparohjake näyttämään jo\naivan uudelta, silmänsä pesseeltä.\n\nHanna-rouva ymmärsi kyllä nämä asiat. Hän kysyi Britan äidiltä, oliko\nHovilaan jäänyt mitään vaatetavaraa ryöstäjien jäljiltä. Ja kun\nHelga-rouva kysyi, millaista vaatetavaraa hän tarkoitti, löi pappilan\nemäntä käsiään yhteen ja siunaili:\n\n— Hyvät ihmiset, mitäkö vaatetavaraa minä tarkoitan? Tietysti minä\ntarkoitan sellaista vaatetta, jolla voitaisiin verhota nuo alastomat\nhonkapenkit. Eivätkä olisi hienotekoiset pöytäliinatkaan pahitteeksi.\nMinun köyhässä pappilassani on mitä on, mutta Brita olisi parempienkin\narvoinen.\n\nSilloin vasta Helga-rouva tajusi asian. Hän ilmoitti, että Hovilassa\nolisi kyllä kaikkea, mitä tarvittiin. Sekä hänen omansa että Britan\nmatka-arkut olivat täpötäynnä vaatetta. Ne olivat olleet heidän\nmukanaan Sotkamossa ja niin olivat ne säilyneetkin koskemattomina.\nMutta nyt oli herra Henrikki Hovilassa kotona ja kukapa uskaltaisi\nlähteä sinne noita matka-arkkuja penkomaan.\n\n— No, siitä asiasta minä kyllä pidän huolen! selitti pappilan rouva\ntopakasti. — Mikäli minä ymmärrän, on herra Henrikillä tänä päivänä\nmonta asiaa ajateltavana ja tokkopa hän joutanee vartioimaan teidän\nvaatearkkujanne.\n\nHän järjesti oikean ryöstöretken Hovilaan. Britan Ingrid-sisko ja\npappilan Maija, molemmat rohkeita ja ketteriä nelitoistavuotiaita,\nsaivat lähteä Helga-rouvan ja Britan vaatearkkuja penkomaan, ja\nHanna-rouva antoi heille tarkat ohjeet, miten oli meneteltävä.\n\nHyvin suoriutuivatkin tyttöset tehtävästään. Kaksi kertaa he kävivät\nHovilassa ja toivat kumpaisellakin kerralla täydet kantamukset\ntavaraa. He toivat sekä verkaa honkapuisten penkkien verhoksi että\nhienotekoisia pöytäliinoja, jotka Helga-rouva oli aikanaan saanut\nmyötäjäisiksi Saloisten isoisesta pappilasta. Vielä he toivat\nBritalle vihkiäispuvunkin ja morsiuskruunun. Se oli Helga-rouvan\nvanha morsiuskruunu, mutta kun se huolellisesti puhdistettiin ja\nkoristeltiin, näytti se vallan uuden uutukaiselta.\n\nIlman kuokkavieraita ei näitä häämenoja kuitenkaan saatu suorittaa.\nHovilassa herra Henrikki aikansa ihmetteli, minne koko hänen perheensä\noli kadonnut tänä iltana. Hän tiesi kyllä päivälliset pappilan\ntapahtumat, nimittäin tuon kreivi Pietarille aiotun kirjeen lukemisen\nja Britan kuuluttamisenkin. Hän oli yksinään niitä aikansa sadatellut\nsamoillessaan Hovilan tyhjissä suojissa, mutta nyt iski hänen päähänsä\najatus, että pappilassa mahtoi tapahtua vieläkin ihmeellisempää. Piru\nvie, kun eivät jo vihkisikin Britaa ja tuota karjalaisveijaria.\n\nHerra Henrikki muisti äkkiä, että hetkinen sitten hän oli nähnyt\nIngrid-tyttösensä ja pappilan Maijan kantaa retuuttavan sylyyksittäin\nvaatetavaraa pappilaan päin. Ja kun hän tarkemmin muisteli, luuli hän\nnähneensä nuo tyttöset täällä huoneissakin. Peijakas vie, hän oli kuin\nolikin nähnyt nuo rasavillit täällä kuikuilemassa, ja nyt hänelle äkkiä\nselvisi, että tytöt olivat käyneet penkomassa hänen vaimonsa ja Britan\nvaatearkkuja.\n\nKarkeita sadatuksia pursui herra Henrikin huulilta. Hän hyökkäsi\nvaimonsa ja tyttärensä huoneisiin, kiskoi siellä huolellisesti suljetut\nvaatearkut auki ja riepoitti niiden sisällön pitkin lattiaa. Hän riehui\nkuin ärtynyt kontio muurahaispesällä, ja todellakin hän huomasi olevan\nkateissa kaikenlaista vaatetavaraa, jota oli tapana käyttää vain\nsuurimpina pitopäivinä. Ei ollut enää mitään epäilystä, pappilassa oli\npunottu oikea salaliitto häntä vastaan.\n\nSiinä asiassa hän sentään tahtoi sanoa sanansa. Kuuluttaminen oli mitä\noli, mutta vihkimistä ei ikinä toimitettaisi, ei niin kauan kuin hänen\npäänsä keikkui pystyssä, tunsi hän sen verran Ruotsin valtakunnan\nlakia. Huonosti kävisi hullun papin, jos yritettiin rajoittaa hänen\nehdotonta holhousvaltaansa oman kotinsa seinien sisäpuolella. Brita\noli vielä hänen leivissään ja vähämieliseksikin hän voi vielä väittää\ntytärtänsä, ja siinäpä joutuisivatkin kaikki Britan viettelijät\nkoreasti kiipeliin.\n\nHerra Henrikki muistutteli mielessään Maunu Eerikinpojan jyrkkiä\nlakipykäliä ja alkoi varustautua pappilaan. Eikä hänen mieleensä edes\njuolahtanut, että hän oli nyt yksinään ja pappilassa mahdollisesti\nolisi paljonkin väkeä häntä vastassa. Ei, laki oli nyt hänen\npuolellaan. Niin ainakin tuntui herra Henrikistä ja tämä tunto antoi\nhänelle lujan luottamuksen. Kerrankin ryövärivouti, tuo paatunut\nlainpolkija, varustautui lakikirjan pykäliä höpisten otteluun.\n\nLähtiessään hän kulautti muutamia rohkaisuryyppyjä, pisti suuren\nsotakirveen vyöhönsä ja painoi karhunnahkalakin syvälle päähänsä.\nHän oli hirveä nähdä noine varusteineen, tuo pörröinen peto,\nmokomakin lainlukija. Hänen sotakirveensä terä oli vielä leveältä\nruosteessa karjalaisverestä, jonka hän oli viimeksi vuodattanut Juuan\nkarjalaiskylässä. Tsasouna oli roihunnut liekeissä, ja sen kajossa hän\noli iskenyt hengettömäksi kylän suuren karjalaistietäjän, joka oli\nyrittänyt sanoilla pehmittää hänen sydäntään.\n\nSaatana, vai hänen sydämensä pehmenisi! Hän kouraisi kirveensä vartta\nja ajatteli, että tänä iltana hän näyttäisi nuo ruosteläikät Hilipalle\nja ilmoittaisi, että sama kohtalo — Juuan karjalaiskylän kohtalo\nodottaisi koko Brahean puolen karjalaisasutusta. Ja siinäkin olisi\nlaki hänen puolellaan — rautainen sodan laki. Pappi hölmö kirjoitteli\nkirjeitä kreivi Pietarille, mutta hän sanoisi kaikkien kuullen,\netteivät mokomat kirjeet haitanneet paljon hänen toimiaan.\n\nHerra Henrikin saapuessa pappilaan oli jo vihkiminen toimitettu\nja pikku mieskin oli kastettu. Kastemalja oli vielä pöydällä\navonaisen Raamatun vieressä, ja pikku pastori puhui juuri viimeisiä\nmieleenpainuvia ohjeitaan lapsen sylikummeille — lautamies Olaville ja\ntämän emännälle. Hilippa ja Brita seisoivat rinnatusten papin toisella\npuolella ja Britalla oli päässään korkea morsiuskruunu. Hän kuunteli\ntarkkaavaisena pikku pastorin viimeisiä sanoja, mutta silloin kuului\nkesken kaiken pimeästä porstuasta kovaa kolinaa ja raskaita askelia.\nJoku siellä kulkea jyristeli varsin varomattomasti, törmäili nähtävästi\npimeässä sattuneisiin esteisiin ja osasi kuin osasikin lopuksi oikeaan.\nOvi kiskaistiin auki ja sen matalasta aukosta tunkihe kirkkaasti\nvalaistuun häähuoneeseen herra Henrikki. Pikku pastori sanoi juuri\nsilloin viimeiset sanansa ja pani kätensä ristiin. Hän tarkasteli\nrauhallisena tulijaa, mutta hänen takaansa kuului surkea voihkaisu.\nSiellä seisoi talon emännän vieressä Helga-rouva, ja hän horjahti.\nHän olisi kai kaatunutkin, jollei Hanna-rouva olisi tavoittanut häntä\nkiinni hartioista. Mutta herra Henrikki ei kiinnittänyt vaimoonsa\nmitään huomiota, hän näki vain Britan korkean morsiuskruunun ja Britan\nrinnalla seisovan pitkävartaloisen miehen. Karvainen koura meni\nitsestään kirveen varteen ja hän mylvähti:\n\n— Pappi, mitä olet uskaltanut tehdä? Sinä hullu, sinä olet...?\n\n— Niin, minä olen uskaltanut uhmata Ruotsin valtakunnan lakia!\nja pikku pastori oikaisihe. — Suoraan sanoen, minä olen antanut\npalttua Maunu Eerikinpojan vanhentuneelle lakikirjalle. Minä olen\nvihkinyt kristilliseen avioliittoon Brita Henrikin tyttären ja Filip\nGabrielinpojan, luterilaisuuteen kääntyneen karjalaisen. Kaikki on\nvalmista, vihkiminen on jo toimitettu ja tämä pikku mieskin on jo\nkastettu.\n\nPappi pani kätensä lautamies Olavin emännän sylissä uinailevan lapsen\npäälle ja jatkoi:\n\n— Katso, julma mies, miten vankka ja kaunis tämä lapsi on... oikea\nvirheetön Jumalan kuva. Ja nyt hän on Britan ja Filip Gabrielinpojan\nlaillinen aviolapsi. Sen minä olen uskaltanut tehdä ja huolehtia, ja\nminä vastaankin teostani Jumalan ja ihmisten edessä!\n\nKarkea sadatus pääsi herra Henrikin suusta. Silmittömän raivonpuuskan\nvallassa hän ensin mieli hyökätä pappia ja noita hänen ympärillään\nseisovia kohden, mutta muisti sentään sitä ennen vilkaista sivulleen,\nja tämä vilkaisu sai hänet toisiin ajatuksiin. Koko ovensuunpuoleinen\nnurkka oli täynnä luutnantti Marcuksen rakuunoita ja lautamies Olavin\nlujakouraisia talonpoikia, ja kaikki nämä osoittivat peittelemätöntä\nhalua iskeä kiinni herra Henrikkiin. Suoraan sanoen, hänen oli\nviisainta pysyä aloillaan, ja miesjoukosta kuului uhkaavaa murinaa,\nettä hänen pitäisi ottaa lakkikin päästään hyvän sään aikana.\n\nHerra Henrikki olisi tehnyt harkitun teon, jos olisi totellut tätäkin\nkultaista neuvoa, mutta siinäpä se, ettei hän totellutkaan. Hän\npäinvastoin painoi karhunnahkaturnuaari syvemmälle päähänsä ja kun\näkkäsi miesjoukosta vanhan kersantti Pietarin, hyökkäsi hän tämän\nluo ja alkoi röyhkeästi komentaa, että vanhan aliupseerin pitäisi\nauttaa häntä. Asia oli muka niin, että hänellä oli täydet valtuudet\nPielisen Karjalassa tapahtuvien sotatoimien valvomiseen ja nyt niistä\nvaltuuksista tehtäisiin totta. Ensi töiksi pantaisiin kahleisiin tuo\nhullu pappi, joka villitsi täällä rahvasta laittomiin tekoihin ja sai\naikaan kaikkea muutakin pahennusta.\n\nTämän pitemmälle hän ei ennättänytkään, sillä nyt tapahtui\nodottamatonta. Herra Henrikki sai voimakkaan läimäyksen ja samalla\ntemmattiin karhunnahkalakki hänen päästään varsin kovakouraisesti.\n\n— Kas, tämä on ensi töiksi tehtävä! jyrisi vanha aliupseeri ja paiskasi\nhatun uuninsoppeen. — Perhanan pojat, jopa onkin röyhkeä mies! Ei muuta\nkuin tulee komentamaan minua... kreivillistä aliupseeria. Eikä paljasta\nedes päätään, vaikka hyvin näkee joutuneensa siunattuun häähuoneeseen.\nMutta minäpä, jumaliste, opetan kuranssia!\n\nHän tarrasi toistamiseen kiinni herra Henrikin kaulukseen ja toisiakin\ntukevia kouria ojentautui häntä auttamaan. Herra Henrikkiä pyöriteltiin\nkuin survimessa ja lopuksi riuhtaistiin kirveskin hänen vyöltään.\nKersantti Pietari näytteli sitä kaikille ja pauhasi:\n\n— Näettekös, hyvät ihmiset, se on vielä verinenkin. Ja eikös peto\nkantele sitä vain vyössään ja tulee tänne ylvästeleinään, että näin\nmukamas minä kuljen ja komentelen, ketä ikinä tahdon. Mutta etpä\nkomennakaan kreivillistä aliupseeria, erehdyit tällä kertaa.\n\nHän oli jo paiskaamaisillaan kirveenkin uuninsoppeen karhunnahkalakin\nseuraksi, mutta silloin tuli Hilippa ja laski kätensä hänen\nolkapäälleen.\n\n— Kersantti Pietari, annahan olla, sanoi Hilippa. — Ei nakata soppeen\nherra Henrikin sotakirvestä, annetaan hänen pitää se vyössään.\n\n— Ahaa, rakas vävypoika tuli minua auttamaan! ähisi herra Henrikki\näskeisestä kovakouraisesta käsittelystä vallan hengästyneenä. —\nSuurkiitos, vävypoikani! No, annahan tänne sotakirveeni, niin\nkeskustelemme sovussa ja rauhassa ja rakkaudessa kaikista asioista. Ja\nsiinähän tulee jo rakas tyttärenikin! irvisti hän nähdessään Britan\nilmestyvän Hilipan rinnalle. — Molemmat olette nyt siinä, aivankuin\nkaksi kaunista marjaa, oikein valiomarjaa, saakeli vie. Antakaahan, kun\ntarkastelen teitä hiukan!\n\n— Isä, mene pois tästä huoneesta! sanoi Brita tuimasti. Et häpäise\nmeitä täällä, itsesi häpäiset!\n\n— Ahaa, vai siitäkö olet huolissasi, rakas tyttäreni? Ukon turilas ei\nosaa mukamas käyttäytyä kyllin hienosti oman tyttärensä häissä! ja\nherra Henrikin huulet vääntyivät ivalliseen ilveeseen. — No, käyttäydyn\nniinkuin osaan ja pian sitäpaitsi lähdenkin tieheni. Minulla on vain\nhiukan sanomista tälle sinun miehellesi... rakkaalle vävypojalleni.\nYksi tärkeä ilmoitus tehtävä... ennustus tai miksi tuota sanoisin.\n\nRutolla liikkeellä hän heilautti sotakirveensä Hilipan nenän eteen.\nKaikki säikähtivät, että nyt tuo pörröinen peto yrittäisi hirveätä\ntekoa. Kersantti Pietari ja joukko tämän tovereita jo rynkäsi jälleen\nherra Henrikin ympärille, mutta Hilippa viittasi heitä pysymään\nsyrjässä. Herra Henrikki nauroi häijysti.\n\n— Oikein, oikein! Hyvä kun rauhoitit heitä, rakas vävypoikani. Sinä\nnäyt sentään olevan mies, peloton mies! ja hän vilkutti Hilipalle\novelasti silmää. — Niinpä niin, me olemme miehiä, me ymmärrämme\ntoisiamme, mutta nuo senkin hölmöt häiritsevät meitä, eivät anna\nrauhassa keskustella. Mutta katsohan tarkoin tätä kirvestä ja sano\nminulle, mitä siinä näet? Nimenomaan tuossa terän seutuvilla... mitä\nsiinä silmäsi erottaa?\n\n— Verta siinä lienee, ruosteeksi syöpynyttä verta, sanoi Hilippa\nja työnsi kirvestä vähän kauemmaksi. — Mitäpä tuossa katselemista,\nkersantti Pietari jo äsken sanoi, että siinä on verta.\n\n— Niin siinä onkin... verta! Mutta kersantti hölmö ei tiennyt sanoa,\nmitä verta. Ja sepä tässä onkin tärkeintä, että tietää sanoa, mitä\nverta? Minä sanon sinulle, rakas vävypoikani: se on karjalaisverta!\nsähisi herra Henrikki ja hänen silmänsä paloivat hehkuvina kekäleinä.\n— Niin juuri... karjalaisverta, että sen tietäisit, rakas vävypoikani!\nJa tämä olkoon sinulle enteenä ja merkkinä ja varoituksena: Appiukkosi\nsotakirves oli hääpäivänäsi karjalaisverestä ruosteessa... muista se!\n\nHerra Henrikki pisti kirveen vyöhönsä, loi leimuavan katseen yli koko\nhäähuoneen, mutta Hilippaan pysähtyi jälleen tuo kekäleitä syytävä\nsilmäys.\n\n— Sinä olet jo maksanut tyttärestäni hyvät lunnaat, ärisi hän, — mutta\nentäs kun minä en tyydykään vielä niihin lunnaisiin. Minä vaadin\nenemmän, paljon enemmän... isot lätäköt lisää karjalaisverta. Näetkös,\nrakas vävypoikani, karjalaisveijarille ei anneta aivan helpolla\nemäruotsin tytärtä. Sinä saat maksaa täyden hinnan ja tuo teidän\nkirjeenne kreivi Pietarille ei paljoakaan haittaa hinnan perimistä.\nEi, herra Henrikki ottaa sen, mikä hänelle kuuluu. Ja siinäpä olikin\nsanottavani. Hyvästi nyt, rakas vävypoikani ja tyttäreni! Hyvästi,\nhullu pappi ja koko häähuone! Minä menen ulkonaiseen pimeyteen, mutta\nvielä kuulette minusta!\n\nHän sieppasi uuninsopesta karhunnahkaturnunsa, painalsi sen syvälle\npäähänsä ja vielä ovelta häijysti virnistäen hän katosi pimeään\nporstuaan. Siellä kuultiin hänen mennessään kolisevan ja sadattelevan.\nKolina loittoni vähitellen, mutta sitten kuului ankara räiskähdys.\nHerra Henrikki oli kai iskenyt sotakirveellään porstuan ovikamanaan.\n\nSe oli ryövärivoudin viimeinen sana oman tyttärensä hääpäivänä.\n\nSeuraavana aamuna päivän sarastaessa satuloivat Hilippa ja lautamies\nOlavi pappilan pihamaalla hevosiaan. Koko pappilan väki, luutnantti\nMarcus ja joukko talonpoikia oli kokoontunut siihen ympärille\nlähtijöitä hyvästelemään.\n\nPikku pastori jakeli matkalaisille viimeisiä ohjeitaan. Brita oli\nkalpea, mutta rauhallinen. Hän sanoi Hilipalle, ettei pitänyt matkalla\najatella noita isän uhkauksia. Täällä pystyttiin kyllä suojelemaan\nBrahean puolen karjalaiskyliä, mikäli nämä kylät vapautuisivat\nrajantakaisista.\n\n‒ Ja jos mitä odottamatonta tapahtuisi, niin tiedän kyllä, mitä minun\non silloin tehtävä! lisäsi hän.\n\nHilippa huomasi Britan silmissä siniteräksen välähdyksen ja hän luuli\nymmärtäneensä, mitä Brita noilla sanoillaan tarkoitti. Brita kai\ntahtoi sanoa, että jos mitä odottamatonta tapahtuisi, niin hän lähtisi\nPankajärvelle Hilipan omaisten luo.\n\nBrita ei olisi voinut keksiä kummempaa. Hilipan mielestä oli tuo ajatus\naivan järjetön. Britanhan piti ajatella itseään ja pikku miestä. Ja\nkuitenkin... kun Hilippa muisteli vanhaa taattoaan ja maammoaan, jotka\nolivat jääneet sinne yksinäisyyteen ilman suojelijaa, sai tuo Britan\nlupaus hänet menettelemään aivan hullusti. Siihen sijaan, että olisi\njyrkästi kieltänyt Britan mokomia ajattelemasta, hän höpisi vain:\n\n— Jumala siunatkoon sinua, Brita ystäväni!\n\nJa niin hän keikahti kevyesti ratsunsa selkään ja karkuutti lautamies\nOlavin perässä Pielisen tasaiselle jäälakeudelle.\n\n\n\n\nX.\n\nKREIVI PIETARIN LUONA.\n\n\nEräänä pyryisenä päivänä joulukuun alussa harppailivat Hilippa ja\nlautamies Olavi Tukholman katuja etsien kreivi Pietarin kaupunkitaloa.\nHeillä oli suuret matkareput selässään ja lumituisku oli ryvettänyt\nheidät pahanpäiväisesti, sillä he olivat patikoineet jo pitkän taipalen\ntänä aamuna. Oli näet käynyt niin hullusti, että korpoolainen laiva,\njossa he olivat purjehtineet Ahvenanmeren yli, oli monta päivää\njääsohjossa ja myrskyssä harhailtuaan juuttunut vihdoin kokonaan jäihin\nkauas Tukholman ulkosaaristoon.\n\nLaivan matkustajat — enimmäkseen kuninkaallisia kuriireja tai muita\nsotapostin kuljettajia — olivat lähteneet kaikki samalla kertaa\nlaivasta jäämatkalle, mutta kun oli pimeä ja lumituisku, poikkesivat\ntoiset pian erääseen saariston kalastajatupaan lämmittelemään. Vain\nHilippa ja lautamies Olavi painoivat sisukkaasti edelleen kaupunkia\nkohden.\n\nHeillä oli mielestään kiire. Jo kuukauden ajan he olivat viipyneet\ntällä matkallaan ja he tiesivät mainiosti, miten tärkeätä heidän\njoutumisensa oli. Kaukana Pielisen Karjalassa, suuren sodan jalkoihin\nsortuneessa rajamaakunnassa, oli surkeat olot ja heidät oli lähetetty\nhankkimaan korjausta näihin oloihin. Heidän piti viedä odottajille hyvä\nlohdun sanoma Pielisen valtaherralla.\n\nKuninkaalliset kuriirit olivat mitä olivat, kannuskeikareja, välipä\nheidän joutumisellaan. He voivat hyvin poiketa pimeän ja lumituiskun\najaksi kalastajatupaan lämmittelemään, mutta Hilippa ja lautamies Olavi\npitivät lumituiskua vähäpätöisenä esteenä, kun oli kyseessä suuren\ntehtävän toimittaminen.\n\nNyt he samoilivat katuja pitkin kuin kaksi erämaiden kätköstä suoraan\nihmisvilinään paiskattua lumista tonttua. Komeita tonttuja he\nolivatkin, nuo rotevavartaloiset miehet, ja kulkiessaan he muistelivat\nlaivurilta saamiaan ohjeita, joiden mukaan heidän piti kaupunkiin\njouduttuaan suoraa päätä pyrkiä Ritariholman kirkolle. Siinä lähistöllä\nkuului näet olevan kreivi Pietarin komea kaupunkitalokin, samassa\nrykelmässä toisten suurellisten valtaherrain talojen kanssa.\n\nSillan yli heidän piti kulkea Ritariholman puolelle päästäkseen, mutta\nkun ei tuota lemmon siltaa lumituiskussa tahtonut mitenkään löytyä.\nEikä heidän tähyilevä katseensa sakeassa ilmassa liioin keksinyt\nRitariholman kirkon korkeata torniakaan, vaikka laivuri oli vakuuttanut\ntuon tornin näkyvän kuin minkäkin mainion majakan tai muun tienviitan\nkaupungin laajan talomeren yli.\n\nSiinähän se olikin, tämä lumituisku oli heille harmillisena kiusana,\nmutta nämä kaksi lumista tonttua olivat sisukkaita miehiä. Halki Suomen\nhe olivat laskettaneet ratsain, yli hyisen meren he olivat purjehtineet\nlaivassa, johon otettiin matkustajiksi vain kuninkaallisia kuriireja.\nPuolen päivää he saivat suostutella laivuria, ennenkuin tämä taipui\nheidät ottamaan noiden nokkavien kuriirien seuraan, ja hyvän loven\ntekikin tämä merimatka heidän yhteiseen rahapussiinsa, joka oli Hilipan\nhoidossa. Yli meren he sentään pääsivät, ja nytkö pitäisi heidän\ntiensä kohota pystyyn, kun he juuri olivat pääsemässä kreivi Pietarin\npakinoille.\n\nHe jatkoivat kulkemistaan. He samosivat yhtä katua ylös, toista alas ja\nkyselivät tietä vastaantulijoilta. Ei kukaan näyttänyt heidän kieltään\nymmärtävän, vieläpä muutamat heille ylimielisesti hymähtivätkin, mutta\nse ei haitannut. He tiesivät kyllä olevansa korven lumisia tonttuja,\ntai ehkäpä he olivat aivan peikkojen näköisiä, mutta nämä suuren\nkaupungin hienohelmat hepsuttelijat ja kannuskeikarit saivat nyt tottua\nheihin ja opastaa heidät oikeaan. He olivat varmoja onnistumisestaan ja\nloppujen lopuksi he onnistuivatkin. Puolipäivän lähetessä he kävelystä\nhengästyneinä seisoivat kreivi Pietarin kaupunkitalon portilla.\n\nEi voinut enää erehtyä, siinä oli portin yläpuolella komea kreivillinen\nvaakuna nimineen päivineen, ja pihamaalla näkyi juoksentelevan suuri\nlauma palvelusväkeä ja koreapukuisia lakeijoja, niinkuin kreivi\nPietarin suurellisessa talossa tietenkin kuului asiaan.\n\nTuosta palvelusväestä sen enemmän piittaamatta karistelivat matkamiehet\nportilla enimmän lumen vaatteistaan ja tarkastivat vielä ennen taloon\nmenoa varmuuden vuoksi lautamies Olavin matkarepussa olevan kirjeen,\njotta se vain olisi asianmukaisessa kunnossa.\n\nBrita oli lähtiessä laittanut tuon kirjeen suojaksi monenlaiset\nvarusteet. Ensin oli päällimmäisenä sarkakääre, joka oli sidottu\nja solmeiltu lujalla nauhalla. Sen alta tuli esiin vahvatekoinen\nnahkakotelo, jonka Brita oli ommellut kirjeen mukaiseksi. Kun se\nratkottiin auki, paljastui itse kirjekin — monta yhteen ommeltua\npaperiarkkia sievästi taitettuina ja sinettilakalla suljettuna.\nYhtä tahraton oli kirje kuin se oli ollut pikku pastorin käsistä\nlähtiessään. Ja nyt he olivat vihdoinkin perillä, ei muuta kuin painua\ntuosta suuresta valtaovesta sisään.\n\nHetkistä myöhemmin saikin lautamies Olavi ojentaa tuon tärkeän kirjeen\nitsensä kreivi Pietarin käteen, mutta armollinen valtaherra tarvitsi\ntietenkin aikaa kirjeen lukemiseen. Ja hän tarvitsi myös aikaa\najatellakseen kirjeessä esitettyjä asioita. Eivät voineet lautamies\nOlavi ja Hilippa vaatia, että kreivi Pietari olisi suoralta kädeltä\ntehnyt ratkaisunsa. He arvelivat, että menisi ehkä muutamia päiviä,\nkenties kokonainen viikkokausikin, ennenkuin kreivi kutsuisi heidät\ntoistamiseen eteensä kuulemaan, mitä hän ajatteli Pielisen miesten\ntoivomuksista.\n\nTällä välin saivat Hilippa ja lautamies Olavi lepäillä kreivi Pietarin\nsuuressa vierastuvassa. Palvelusväen ja kirjurien joukossa he tapasivat\nmonta maanmiestään ja nämä olivat valmiit avustamaan heitä kaikin\ntavoin. Aikansa kuluksi he kävivät katselemassa pääkaupungin kirkkoja\nja muita nähtävyyksiä, mutta sitten sattui eräänä päivänä sellainen\ntapaus, että he kaupungilta palatessaan kohtasivat kadulla, aivan\nlähellä kreivi Pietarin talon porttia kirkkoherra Andersin.\n\nTuskinpa olivat lautamies Olavi ja Hilippa näinä päivinä kertaakaan\najatelleet tuota miestä, mutta niinpäs vain sattui, että hänet he\nnyt kohtasivat — tuon samaisen kelvottoman hengenmiehen, joka niin\npelkurimaisesti oli jättänyt Pielisen seurakunnan suuren sodan\nalkupäivinä.\n\nPitkä turkisviitta yllään ja kopearyhtisenä kävellä viuhtoi pappi\nheidän ohitsensa. Niin jäykkä oli hänen niskansa, ettei hän\nohimennessään edes vilkaissut noihin kahteen talonpoikaan, vaikka hän\noli vähällä puskea heidät kumoon kiivaassa kulussaan. Mutta kylläpä\nlautamies Olavi ja Hilippa sen sijaan ehtivät hänet huomata ja oitis he\ntunsivatkin menijän.\n\nKuin naulittuina pysähtyivät he kulussaan ja jäivät katselemaan\npapin jälkeen. Melkeinpä heidän leukapielensä loksahtivat auki\nhämmästyksestä, ja lautamies Olavi päästi hiljaisen vihellyksen. Hän\noli vakava mies, perin vakava mies, kreivillisen oikeuden lautamies ja\nkaikkea muuta; viimeksi olisi odottanut hänen rupeavan viheltelemään\npääkaupungin katua kulkiessaan, mutta tämä kohtaaminen oli niin\nyllättävä, että hiljainen vihellys pääsi kuin pääsikin hänen huuliltaan.\n\n— Näitkös, Hilippa, sanoi hän, — tuo prelaatti, senkin hyväkäs, oli\ntulossa kreivi Pietarin talosta?\n\n— Mikäpä etten olisi nähnyt, sieltä hän oli tulossa, sanoi Hilippakin.\n\n— Saakelin pappi! Tahtoisinpa kernaasti tietää, mitä asioita ajamassa\nhän täällä juoksentelee, murisi lautamies Olavi.\n\n— Ja että pitikin hänen tulla tupsahtaa aivan tuohon meidän eteemme,\nihmetteli Hilippa. — Hyvä ettei puskenut ohi harpatessaan meitä kumoon,\nsenkin kopea öykkäri.\n\n— No, se oli mainio asia, että satuimme hänet näkemään, jurautti\nlautamies Olavi. — Nyt tiedämme olla varuillamme.\n\nEnsi säikähdyksen yllättäminä he todella uskoivat, että pappi oli\nsaapunut Tukholmaan tekemään tyhjäksi heidän aikeitaan. Siinä he\nsentään erehtyivät, ei kirkkoherra Anders ollut pääkaupungissa herra\nHenrikin eikä kenenkään muunkaan asiamiehenä. Ei hänellä ollut edes\nmitään tietoa Pielisen miesten kirjeestä, omaa asiaansa ajamassa hän\nvain oli kreivi Pietarin luona.\n\nJos lautamies Olavi ja Hilippa olisivat kyselleet papin puuhista\nkreivi Pietarin vierastuvassa, olisivat he saaneet tietoonsa yhtä ja\ntoistakin. Heidän luonaan kävi esimerkiksi usein pakinoimassa nuori\nsuomalainen kirjuri Aalholm, johon he olivat tutustuneet jo ensi\nvastaanotossa kreivin luona, ja tämä nuori mies olisi tiennyt kertoa\nheille kopean papin oleskelleen Tukholmassa jo kokonaisen kuukauden\najan. Ja senkin olisi Juhana-kirjuri voinut kertoa, että kirkkoherra\nAnders kävi joka toinen päivä pyrkimässä kreivi Pietarin puheille ja\nkerjäsi itselleen milloin mitäkin virkaa.\n\nPielisen seurakuntaan hän oli tyyten kyllästynyt. Liekö sitten\nollut asia niin, että tuo kopea hengenmies häpesi hiukan itsekin\npelkurimaista käyttäytymistään sodan alkupäivinä. Saattoipa tosiaan\nolla asia niin, että hän hiukan häpesi ja ajatteli perin vaikeaksi\npaluuta seurakuntaansa, josta hän oli livistänyt käpälämäkeen\nvainolaisen hyökätessä.\n\nEi meidän sentään pidä erehtyä luulemaan, että tuo kelvoton pappi\nolisi rehellisesti tunnustanut oman pelkurimaisuutensa, Kaikkea vielä,\nettä hän olisi mennyt sellaista tunnustamaan. Pielisen seurakuntaa\nhän syytti kaikesta. Sekä kreivi Pietarille itselleen että tämän\nkirjureille hän kuvaili Pielisen maakunnan oloja sellaisiksi, ettei\nmuka kunnollinen pappi siellä voinut mitenkään toimia. Metsäläisiä\nja noitia siellä vain oli hänen vakuuttelujensa mukaan, pelkkiä\nmetsäläisiä ja noitia, mutta ei ainoatakaan kunnon ihmistä. Hän oli\nmuka parhaansa mukaan yrittänyt kylvää Herran sanaa seurakunnassaan,\nmutta se oli turhaa vaivannäköä, kaikki olivat olleet hänen\nopetuksilleen ynseitä ja kovakorvaisia.\n\nOmaa apulaistaan — Lauri-pappia — sanoi kirkkoherra Anders\nhassahtavaksi narriksi ja vaaralliseksi kansanvillitsijäksi. Ja\nsotatapahtumiakin hän kuvaili omalla tavallaan. Silmää räpäyttämättä\nhän kertoi kreivi Pietarille, että sodan alussa olivat kaikki Pielisen\ntalonpojat, niin karjalaiset kuin luterinuskoiset uudiseläjätkin,\nmenneet vihollisen puolelle, ja silloin hänellä ei ollut muuta neuvoa\nkuin lähteä Kajaaniin. Pakomatkalla oli hänen henkensä ollut suuressa\nvaarassa, mutta Jumalan avulla hän oli sentään pelastunut ja Kajaanista\nkäsin hän oli sitten koko kesän huolehtinut Pielisen maakunnan\npuolustuksesta.\n\nKirkkoherra Anders osasi olla varma ja liukas esiintymisessään, mutta\nkreivi Pietari oli myös siksi tarkka ihmistuntija, ettei häntä hevillä\npuijattu. Hän oli ennen pitkää täysin selvillä, että tuo uusia virkoja\nkerjäävä pappi oli enemmän tai vähemmän veijari. Hänen edessään\nkirkkoherra Anders oli hyvin nöyrä, milteipä matelevan nöyrä, mutta\nkreivi pani merkille, että jo hänen etuhuoneissaan tämä nöyristelijä\nmuuttui kopeaksi ja itserakkaaksi, ja siitä ei kreivi Pietari ensinkään\npitänyt. Hän ajatteli, että parasta olisi, jos sopivalla tavalla\npäästäisiin eroon tuosta suosionosoitusten kerjääjästä.\n\nKirkkoherra Anders tuli kuitenkin yhä uudestaan ja uudestaan. Sattuipa\nniin mukavasti, että hän ilmestyi kreivin etuhuoneisiin silloinkin, kun\nkreivi Pietari oli juuri ryhtynyt lukemaan Pielisen miesten kirjettä.\n\nTuo kirje oli ollut kreivin pöydällä avattuna jo aamusta lähtien,\nmutta oli niin kiusallisen paljon kaikkea muuta tehtävää. Kreivi\noli jo aivan väsynyt ja olisi mielellään lykännyt kirjeen lukemisen\nvielä seuraavaan päivään, mutta silloin hän sattui muistamaan tämän\nkirjeen tuojat — nuo kaksi komearyhtistä ja luotettavannäköistä\nPielisen talonpoikaa, jotka olivat astuneet hänen eteensä varsin\nmutkattomasti, vaatteet ryvettyneinä ja tahraisina, suuret matkareput\nselässään. Kreivi muisti hymähtäneensä miesten ulkonäölle, mutta\nsamalla olivat nuo varmakäytöksiset, komeavartaloiset talonpojat häntä\nmiellyttäneetkin. Ja nyt hänen sydämeensä ailahti toivo, että ehkäpä\ntämä kirje osoittaisikin kaikki Pielisen miehet paljon paremmiksi kuin\ntuo itserakas, uusia virkoja kärkkyvä pappismies heitä kuvaili.\n\nKirjeen alkuun tehdystä merkinnästä kreivi näki, että tämän kirjeen\nlaatija oli juuri tuo kirkkoherra Andersin apulainen — »tuo hassahtava\nnarri ja vaarallinen kansanvillitsijä» — niinkuin esimiehensä häntä\nherjasi. Tämä huomio vielä kiihoitti kreivin uteliaisuutta.\n\n— Katsotaanpas, mitä kansanvillitsijällä on sanomista! naurahti hän\nitsekseen ja silmäili kirjeen ensimmäisiä rivejä — noita Lauri-papin\nvarmalla, joustavalla kädellä piirrettyjä rivejä.\n\nNe miellyttivät kreivi Pietaria, nuo ensimmäiset rivit. Totta vie,\nne miellyttivät häntä suuresti. Niissä oli omituinen, iskevän varma\nsanontatapa, aivan toisenlainen kuin tavallisten pappismiesten\nkirjeissä. Ei mitään joutavia kiertelyjä ja kaarteluja, ei mitään\nmetisiä ja matelevia kohteliaisuuksia. Kreivi huomasi oitis, että tämän\nkirjeen laatija oli kaikkea muuta kuin joutava tuulenpieksäjä, tämä\nmies sanoi varmasti sanottavansa.\n\nPian suuri kreivi unohti kokonaan ympäristönsä. Hänen tuolinsa takana\nseisoi nuori suomalainen Juhana-kirjuri. Siinä seisoi aina yksi kirjuri\nsiltä varalta, että kreivi haluaisikin ehkä luettaa kirjeen toisella\ntai käskisi tehdä luetun johdosta muistiinpanoja asian myöhemmän\nkäsittelyn helpottamiseksi. Juhana-kirjuri kai odotti nytkin saavansa\nkäskyjä herraltaan, mutta niitäpä ei tullutkaan. Kreivi Pietari luki ja\nluki vain, hän luki oikein ahmimalla, rivit hyppelivät hänen silmissään\nja hänen ilmeensä oli äärimmäisen jännittynyt. Välistä hän veti syvään\nhenkeään, niinkuin lukemansa olisi jollakin tavoin pyrkinyt salpaamaan\nhänen kurkkuaan.\n\nPikku pastori, vilpitön hengenmies — oikea Jumalan totuuden julistaja\noli monesti saarnoillaan lumonnut ja tenhonnut seurakuntalaisensa,\nnuo jäyhät ja väkevät korvenraivaajatpa tällä kertaa hän tenhosi myös\nsuuren kreivi Pietarin. Hän oli uhannut avata kreivin silmät näkemään\nPielisen takamaiden olot sellaisina kuin hän itse oli ne nähnyt\ntaistellessaan ja kärsiessään kaikkien vaikeuksien ja sodan kauhujen\nkeskellä. Tulta leimuavina karkeloivat hänen rohkeasti piirtämänsä\nrivit suuren kreivin silmissä, ja kreivi näki kaiken tällä hetkellä\noikeassa valaistuksessa — väkevän Jumalan miehen ja kansanjohtajan\nhän näki papissa — ei kansanvillitsijää, vaan oikean, armoitetun\nkansanjohtajan.\n\nKreivi pysähtyi hetkiseksi luvussaan, ja silloin käytti Juhana-kirjuri\ntilaisuutta muistuttaakseen läsnäolostaan. Hän kysyi, tehtäisiinkö\nkirjeen johdosta joitakin muistiinpanoja. Kreivi hymyili kummallisen\nvaloisaa hymyä ja virkahti:\n\nMyöhemmin... sitten myöhemmin teemme muistiinpanoja! Tämä on niitä\nkirjeitä, jotka luetaan kahteen kertaan... vähintään kahteen kertaan.\n— Hän hymyili jälleen tuota valoisaa hymyään ja lisäsi: — Minä olen\ntehnyt kultalöydön! Minä olen aina uskonut ja monesti puhunutkin, että\njostakin tuolta Karjalan takasaloilta löytyisi vuorten uumenista jaloja\nmetalleja. No niin, nuori ystäväni, nyt olen tehnyt tuon uneksimani\nlöydön... kirkasta ja puhdasta kultaa olen löytänyt, ja minä iloitsen\ntästä löydöstä!\n\nHän ei puhunut enempää, vaan jatkoi kirjeen lukemista, samaan aikaan\netuhuoneisiin johtava ovi raoittui, ja sieltä toinen kirjuri kurkisti\nja tiedusti kuiskaten, saisiko kirkkoherra Anders astua sisään. Kreivi\nPietarin tuolin takana seisova nuori mies pudisti kieltävästi päätään:\nEi, ei nyt sopinut laskea ketään kreivin puheille.\n\nVähän myöhemmin, kun kreivi Pietari oli jo lopettanut kirjeen\nlukemisen, uudistettiin kirkkoherra Andersin pyyntö, mutta\nkärsimättömästi hymähtäen kreivi epäsi pyynnön. Hän sanoi\nJuhana-kirjurille, että tuo pappi saisi tulla toisen kerran. Hän\nlähettäisi sitten sanan, kun tulisi sopivaa aikaa. Nyt hänellä oli\nmuita tärkeitä tehtäviä.\n\nTästä kylmästä vastaanotosta kai johtuikin, että kirkkoherra Anders\nhetkistä myöhemmin kulki niin kopeana, suorastaan tuimistuneena\nPielisen miesten ohi, mutta eiväthän lautamies Olavi ja Hilippa\nosanneet aavistaa, että heidän tuomansa kirje oli saanut niin suuria\naikaan.\n\nSe sai todellakin suuria aikaan. Harmistuneena Kajaanin herrojen ja\nSotkamon voudin leväperäisyyteen päätti kreivi jo joulunpyhien jälkeen\nBrahenlinnaan ja Kajaaniin menevän ensimmäisen kuriiripostin mukana\nlähettää Kajaanin konventin hoppmannille vakavan nuhdekirjelmän.\n\nYksin tein päätti kreivi myös ilmoittaa, että herra Henrikin\nvirkatoiminta piti ottaa perusteellisesti tutkittavaksi ensi keväänä\nkokoontuvilla Pielisen käräjillä. Mutta jo tätä ennen — nyt aivan\nviipymättä — oli tuo ruoskapukari erotettava Pielisen nimismiehen\nvirasta eikä hänelle saanut enää uskoa mitään muutakaan tehtävää\nkreivin alueilla.\n\nKreivi Pietari ei yleensä rakastanut hätäisiä toimenpiteitä, mutta\ntässä asiassa hän katsoi tarpeelliseksi ryhtyä sellaisiin. Hänen\nkorvissaan soivat alati pikku pastorin kirjeestä lukemansa sanat:\n»Jalon valtaherran pitää tietää, että niin kauan kuin herra Henrikin\nsallitaan olla rajamaakunnassa kreivillisen hallinnon edustajana, ei\ntästä hallinnosta ole kenellekään iloa ja siunausta. Häpeäksi se vain\non Ruotsin valtakunnalle ja lähinnä tietysti armollisen kreivi Pietarin\nomalle nimelle.»\n\nKreivi Pietari ei ollut vielä milloinkaan lukenut näin ankaraa\nlausuntoa alaisestaan virkamiehestä. Tuo merkillinen Pielisen\ntakamaiden pappi oli iskenyt häntä kuin moukarilla, ja kreivi ajatteli,\nettä hänen piti kai kiiruhtaa toimiaan päästäkseen sovintoon tuon\nmiehen kanssa. Muuten vielä täyttäisi kirjeessä lausumansa uhkauksen:\n»— ‒ ‒ repäisisi vaatteensa ja ottaisi matkasauvan käteensä!» Ja hän ei\ntodellakaan tahtonut menettää tuota miestä. Ei missään nimessä saanut\ntuo verraton pappi lähteä matkoihinsa Pielisen seurakunnasta!\n\nTähän asti oli kreivi Pietari päässyt suunnitelmissaan ja päätti kutsua\ntoistamiseen puheilleen vierastuvassa oleilevat Pielisen talonpojat.\n\nKreivi kertoi heille kaikesta, mitä hän oli ajatellut tehdä\nkotimaakuntansa hyväksi nyt ensi hätään. Hän ilmoitti aikovansa\nlähettää heidän mukanaan kirjeen pastori Lars Laurentiille. Tässä\nkirjeessä mainittaisiin herra Henrikin asiasta ja kaikesta muustakin,\nja pastori Lars Laurentiin pitäisi lukea tämä hänen kreivillisen\ntahtonsa ilmaus kokoontuneille Pielisen talonpojille.\n\nTavallisuuden mukaan oli sinäkin päivänä paljon pyrkijöitä kreivi\nPietarin puheille, mutta kaikki nämä saivat toimettomina odotella\netuhuoneissa. Kreivin kirjurit kertoivat, että siellä oli armollisen\nvaltaherran huoneessa kaksi Pielisen talonpoikaa ja näiden kanssa oli\nkreivi Pietari syventynyt keskustelemaan niin pitkäksi aikaa.\n\n— Onpas löytänytkin armollinen kreivi itselleen huvituksen, ärisi\nkynsiään pureskellen erään valtaneuvoksen kopea sihteeri.\n\n— Sanopas muuta, Karjalan takamaiden moukat ovat kreivin mielestä\ntärkeämmät kuin meidän ja valtakunnan asiat! yhtyi toverinsa nurinaan\ntoinen keikarimainen lähetti, jolla oli kainalossaan tukku asiakirjoja\nkreivi Pietarille esitettäväksi.\n\nNiin oli todella asia. Kreivi Pietari oli tällä haavaa kokonaan\nunohtanut etuhuoneissa nahisevat valtaneuvoston lähetit ja heidän ylen\ntähdelliset asiakirjansa. Niinkuin hän pari päivää aikaisemmin pikku\npastorin kirjettä lukiessaan oli unohtanut ympäristönsä, niin oli hän\nnytkin kiintynyt noihin kahteen Pielisen mieheen.\n\nSaadakseen täysin rauhassa keskustella heidän kanssansa oli kreivi\nvienyt heidät tavallisesta vastaanottohuoneesta sen takana olevaan\ntyökammioonsa. Se oli kodikas ja mukava huone, ikkunakomeroissa\npehmeitä lepotuoleja ja ilvesnahalla verhottuja istuinraheja, ja siellä\nistui nyt kreivi Pietari lautamies Olavin ja Hilipan seurassa. Ja\nneljäntenä miehenä oli nuori Juhana-kirjuri, joka autteli herraansa,\njos tämä sattui keskustelun aikana tarvitsemaan tulkin apua.\n\nLautamies Olavi ja Hilippa saivat nyt kertoa kreiville aivan\nyksityiskohtaisen tarkasti kaikista sodan tapauksista Pielisen\nmaakunnassa. Ja monta muutakin asiaa hän kyseli heiltä. Niinpä oli\npikku pastorin laatimassa kirjeessä kokonaan vaiettu kirkkoherra\nAndersista. Sehän tietty, suoraluontoinen pikku pastori ei tahtonut\nalentua parjaamaan kreivin edessä esimiestään, vaikka pitikin tätä\nkokonaan kelvottomana tärkeään tehtäväänsä.\n\nMutta jos pikku pastori oli tyystin vaiennut esimiehestään, niin sai\nkreivi Pietari nyt lautamies Olavilta kuulla suorat sanat tuosta\nuusien virkojen tavoittelijasta. Järeään tapaansa, säälimättä väriä\nmätkäytellen kuvasi lautamies Olavi tuon pappikelmin pelkurimaisen\npaon seurakunnastaan sodan alkupäivinä. Eikä hän jättänyt sitäkään\nmainitsematta, miten kirkkoherra Anders, senkin hyväkäs, oli Braheasta\npakoon livistäessään unohtanut julman vihollisen saaliiksi heidän\nköyhän seurakuntansa kalleimman aarteen, jalon valtaherran lahjoittaman\nPyhän Biblian.\n\n— Mitä? Onko tuo kirja nyt menetetty? kysyi kreivi Pietari ylen\nhämmästyneenä.\n\n— Menetetty oli jo Pyhä Kirja. Julma vihollinen kuljetteli sitä jo\nsaaliinaan, mutta saatiin sentään pelastetuksi.\n\n— Mitenkä? Kerrohan tarkemmin, mitenkä saatiin pelastetuksi Pyhä Biblia?\n\nJa lautamies Olavi kertoi. Hän sanoi Pyhän Kirjan pelastumisen olevan\nyksistään Lauri-papin ja tämän hänen karjalaistoverinsa ansiota.\nKauas rajan taa... Repolan pokostakylään asti olivat vainolaiset\nsen jo kuljettaneet muun sotasaaliin mukana, mutta tämä Hilippa oli\nlöytänyt sen sieltä. Kun oli saanut Lauri-papilta kehoituksen, niin\noman henkensä uhalla meni etsimään ja löysi kuin löysikin kirjan. Ja\nnykyjään se oli varmassa säilössä,— Lauri-papin huostassa!\n\nPyhän Kirjan vaiheet näkyivät syvästi koskettaneen kreivi Pietarin\nmieltä. Hänen tuomionsa kirkkoherra Andersista oli nyt valmis. Hän\nsanoi, että tuo kelvoton herran palvelija saisi mennä matkoihinsa, kun\nniin halusi. Pielisen emäseurakunnan kirkkoherraksi hän nimittäisi\ntoisen miehen. Vai eikö ollutkin asia niin, että pastori Lars Laurentii\nsoveltuisi mainiosti tuohon virkaan?\n\n‒ Jos me, Pielisen miehet, toivomme hartaasti mitään nimitystä, niin\njuuri tuota me toivomme! julisti lautamies Olavi. Ei voisi olla\nsopivampaa miestä Pielisen kirkkoherraksi kuin on Lauri-pappi!\n\n‒ Hyvä on, toiveenne täytetään. Jo kevääseen mennessä nimitetään\nkirkkoherraksenne pastori Lars Laurentii!\n\nMeren jäätyminen edistyi hitaasti. Joulunpyhien yli ja vielä\nviikkokauden sen jälkeenkin saivat lautamies Olavi ja Hilippa oleilla\nTukholmassa kreivi Pietarin vieraina.\n\nVasta tammikuun puolivälissä ilmoitettiin Ahvenanmeren kuroutuneen\npitävästi umpeen. Silloin lähetti kreivi Pietari ensimmäisen\nsentalvisen kuriiripostinsa Brahenlinnaan ja Kajaaniin. Se oli tuo\nPielisen miehille tärkeä kuriiriposti, se kiidätti Kajaanin herroille\narmollisen valtaherran nuhteet, herra Henrikin erottamiskäskyt ja muut.\n\nSaman kuriiripostin kyydissä saivat matkustaa myös lautamies Olavi ja\nHilippa laukussaan kreivi Pietarin kirje — tuo ylen tärkeä kirje, joka\npikku pastorin piti lukea julki kokoontuneille Pielisen talonpojille.\n\nOli heillä muitakin muistoja oleskelustaan valtaherran luona. Pois\nlähtiessään oli kreivi lahjoittanut heille kumpaisellekin hienotekoisen\nmiekan, jonka hopeakahvassa olivat kreivin nimikirjaimet. Sopi näitä\naseita näytellä kotiväelle.\n\nJa Hilipalla oli laukussaan Britallekin lahja — kallisarvoinen\nhopeakoruvyö, jossa olivat tuluspussit, avainpidäkkeet ja kaikki mitä\nkuului asiaan. Armollisen valtaherran puoliso, kreivitär Beata, oli\nantanut tämän lahjan, ja sen hopeasoljissa olivat sekä kreivittären\nettä valtaherran vaakunat näkyvästi kaiverrettuina.\n\nBeata-kreivitär oli sanonut, että Brita Henrikintytär saisi kantaa tätä\nemännän vyötä näkyvänä todistuksena hänen ja kreivi Pietarin pysyvästä\nsuopeudesta. Ja se oli todellakin paljon. Hilippa arveli, että Brita\nkai tulisi hyvin iloiseksi hänen tuomisistaan.\n\n\n\n\nXI.\n\nBRITAN LUPAUS.\n\n\nPankajärveltä oli tultu Hilippaa noutamaan. Noutaja oli Riiko, Hilipan\nserkkumies. Saapuessaan pikku pastorin pappilaan hän oli hiihdosta\nläkähtymässä, ja hänen kertomansa tarina oli todella järkyttävä.\n\nPielisen karjalaisrahvasta uhkasi nyt suuri onnettomuus, sanoi Riiko,\nsuurempi kuin milloinkaan aikaisemmin. Ryssät ja Vienan miehet tekivät\nlähtöä, mutta tuo lähtö oli kaikkea muuta kuin rehellistä peliä...\naikoivat viedä mukanaan koko karjalaisväestön... kaikista Brahean\npuolen kylistä. Rajan taa aikoivat sen viedä mukanaan.\n\n— Mitä... mitä sinä mies puhutkaan? parahti pikku pastori\nkauhistuneena. Mutta Riiko jatkoi katkonaisesti, välillä yhä henkeään\nhaukkoen kertomustaan. Niin oli asia, kuten hän oli jo sanonut.\nMukanaan aikoivat viedä kaikki. Lieksassa ja muuallakin oli käynnissä\nkiihkeä houkuttelu. Leviteltiin oikein painettuja julistuksiakin\nitsensä Moskovan tsaarin nimessä, ja näissä julistuksissa luvattiin\nkaikkea hyvää niille, jotka tähän houkutukseen tarttuivat.\n\nRiiko sanoi, että tätä kiihoitusta oli harjoitettu jo hyvän aikaa,\nmutta aluksi olivat kaikki pysyneet rauhallisina. Vasta aivan viime\npäivinä oli tapahtunut käänne... jyrkkä käänne pahempaan päin. Oli\nsaapunut etelästä Laatokan Karjalasta viestejä, että sieltä pakeni\nkarjalaisrahvas kyläkunnittain, salaisina ja tuhantisina laumoina\nperäytyvien vainolaisjoukkojen mukana. Kaiken jättivät elonsa ja\nelämisensä, kotikonnut jäivät autioiksi, karjansa teurastivat tai\nsulaan suorimpeen ajoivat, monet panivat lähtiessään pirttinsäkin\npalamaan.\n\nNiin, sellaista siellä etelässä kuului tapahtuvan, ja nyt oli sama\nvillitys jo täälläkin leviämässä. Tietäähän, kun kiihoittajat kulkivat\ntalosta taloon sitä lietsomassa. Ja nyt hän oli saapunut noutamaan\nHilippaa. Hilippa ehkä voisi palauttaa villiintyneet järkiinsä.\n\nSiinä oli Riikon masentava kertomus. Pikku pastori vaikerteli, että\nHilippaa olisi nyt todella tarvittu suureen tehtävään, mutta hän oli\nsiellä missä oli, pitkällä matkalla. Eivät he osanneet aavistaa silloin\nHilipan lähtiessä, että tällainen mielettömyys voisi ruveta leviämään.\nKaikki oli silloin näyttänyt niin toivehikkaalta.\n\n— Me uskoimme jo jouluun mennessä vainolaisenkin väistyvän rajan taa,\npuheli pikku pastori haikeasti. — Niin uskoimme, niin toivoimme,\nmutta eipä toteutunutkaan tämä toive. Kajaanin herrat tapansa mukaan\nnahjustelivat, ei saatu sieltä apuväkeä, ei ruutia, ei mitään\nsaatu. Luutnantti Marcus ja meidän talonpoikamme ovat taistelleet\nsankareina, mutta mitäpä he mahtavat ilman ruutia lukumäärältään paljon\nsuuremmille vihollisvoimille. Minkäpä paljain nyrkein tappelevat miehet\nmahtaisivatkaan hyvin aseistetulle viholliselle. Ryssät ja Vienan\nrosvot pitävät yhä hallussaan Braheata ja Lieksan kylää... kaikkia\nBrahean ympäristökyliä. Ja nyt on meillä jo käsissä loppiainen.\n\nHarvoin, tuskinpa milloinkaan oli pikku pastori näyttänyt niin\nmasentuneelta kuin tällä hetkellä. Hän kävellä viuhtoi edestakaisin\nmatalan virkahuoneensa lattialla ja jatkoi puheluaan.\n\n— Niin, loppiainen on meillä käsissä, odotamme yhä apua Kajaanista,\nmutta sieltä ei kuulu mitään. Ja nyt pitikin tulla tämän murheen\nsanoman. Tämä särkee kaikki minun valoisat toiveeni. Ah, suuri Jumala\nnäyttää meidät hylänneen. Ja Hilippa, niin, Hilipan en luule palaavan\nmatkaltaan ennen tämän kuun loppua. Ne ovat odottaneet siellä meren\njäätymältä. Arvaanhan minä, meren jäätymistä ovat odottaneet, parhaassa\ntapauksessa palaavat tämän kuun lopussa.\n\n— Minä pelkään silloin kaiken olevan myöhäistä, arveli Riiko. —\nPakolaisia jo suoltuu Lieksasta ja muualtakin Pankajärvelle. Se meidän\nkylä kun on jo lähempänä rajaa ja kun siinä on niillä Vienan miehillä\nvarustuksiakin, niin kuuluvat kiihoittajat määräävän sen yhteiseksi\nkokoontumispaikaksi. Siitä sitten lähtevät suurella joukolla niitä\nrajantakaisia ihanuuksia tavoittamaan.\n\n— Vai niin, pakolaisia jo saapuu teidän kylään?\n\n— Niin. Ja voitteko uskoa mokomaa, kun aivan järkensä näyttävät\nmenettäneen, kertoi Riiko, — ei sitten ajatella niin mitänä. Mafilo\nVaakanainenkin — rikas talonpoika Lieksasta, oikea pohatta miehekseen\n— ja kaiken kuuluu jättäneen rikkautensa. Siellä meidän kylässä nyt\nnuohoo Jehki-vaarin pirtin penkkejä... odottelee sen rajantakaisen\nautuuden avautumista.\n\n— Minä ymmärrän, minä ymmärrän, mutisi pikku pastori, — on tullut\nvillitys, hurmahenkisyys on ruvennut leviämään. Ruton tavoin se\nkaikki saastuttaa, tempaa mukaansa, kylät jätetään autioiksi, karjat\nteurastetaan. Ja siellä on nyt Hilippa, ainoa mies, joka voisi tämän\nmielettömyyden ehkäistä.\n\nBrita oli kuunnellut vaieten tätä keskustelua. Hän istui nurkassa\npikku pastorin kirjakaapin luona pienokainen sylissään. Hän näytti\nsyventyneenkin sen hellimiseen, mutta niin ei kuitenkaan ollut asia.\nHän kuunteli sangen ahneesti. Hänen poskensa olivat hyvin kalpeat ja\nsilmissä paloi outo liekehtiminen. Nyt pikku pastorikin jo huomasi\nBritan tavattoman ilmeen ja kysyi epäluuloisesti:\n\nBrita-tyttäreni, näytät niin omituiselta. Mitä sinä oikein ajattelukaan?\n\n— Minäkö? Enpähän mitään erikoista, ja Brita naurahti hermostuneesti, —\ntai oikeastaan, ajattelenhan minä jotakin. Lupaus on täytettävä! Eikö\nniin, pastori kulta? Jos on jotakin luvannut — esimerkiksi Hilipan\nlähtiessä? Jos on sattunut jotakin sanomaan — jos on vierähtänen\nkieleltä lupaus, niin kai se on myöskin täytettävä?\n\n— En ymmärrä sinua, rakas lapsi. Mitä ihmettä sinä olisitkaan voinut\nluvata Hilipan lähtiessä?\n\nKalpeana, mutta selväsanaisesti Brita kertoi, mitä hän oli luvannut\nHilipan ja lautamies Olavin lähtiessä. Ei hän osannut sanoa, mistä\ntuo ajatus silloin oli kierähtänyt hänen mieleensä. Aivan muuta hän\noli aikonut puhua Hilipalle hyvästelyksi, mutta silloin — kuin toisen\nkuiskaamana kirposivatkin hänen huuliltaan nuo sanat, että jos mitä\nerikoista tapahtuisi, niin hän tietäisi kyllä mitä tekisi. Hän oli\nsilloin itsekin hämmästynyt noita sanojaan, mutta hän ehti kyllä nähdä,\nminkä vaikutuksen ne tekivät Hilippaan. Hilippa kai luotti häneen ja\nnyt, nyt hänen oli lähdettävä lupaustaan täyttämään. Niin oli asia,\nhänen oli lähdettävä Hilipan puolesta puhumaan järkeä villiintyneille!\n\nHanna-rouva suorastaan mykistyi Britan tavatonta päähänpistoa, ja\nvoimakas liikutus valtasi pikku pastorinkin. Hän meni Britan luo ja\npani kätensä tämän päälle.\n\n— Ei, rakas Brita tyttäreni, puheli hän hellästi, — ei sinulta vaadita\nnäin suurta uhria! Meidän täytyy ajatella pikku miestä ja monta\nmuuta asiaa täytyy ajatella. Kuulit kai, mitä tämä Riiko kertoi?\nNo, kuulithan tietysti: Pankajärven kylässä on Vienan miehillä\nvarustuksia. Pitäisi siis mennä vihollisen miehittämään kylään, suoraan\npaholaispesään pitäisi mennä. Ei, siitä ei tule mitään, parasta kun\njätämme koko ajatuksen!\n\n— Uskotteko, pastori kulta, ja Britan silmät leimahtivat\npahaenteisesti, — uskotteko todella, että Hilippa olisi ajatellut\nVienan miesten varustuksia, jos hän olisi ollut lähtemässä?\n\n— No, Hilippa on mies, harvinaisen rohkea mies. Voisipa melkein sanoa\nHilipan olevan hieman yltiöpäisenkin, jos on lähdettävä ryssiä ja\nVienan miehiä nenästä vetämään.\n\n— Ja minä olen Hilipan vaimo! iski Brita terhakasti. — Hilipan vaimo.\nNo, sepä se minua velvoittaakin, minun pitää kai osoittaa myöskin\nhieman rohkeutta. Yltiöpäisyyttä tässä ei vaaditakaan, ainoastaan\nhivenen rohkeutta.\n\n— Ei, kyllä tämä sinun aikeesi jo lähentelee yltiöpäisyyttä! sanoi\npikku pastori lempeästi.\n\n— Hurjapäisyyttä se on, Jumalan kiusaamista! parahti nyt Hanna-rouva.\n— Tai se on vielä pahempaakin, paljon pahempaa. Minä en uskalla\nsanoakaan, mitä ajattelen!\n\n— Rakas Hanna-täti, te kai ajattelette minun olevan menossa jälleen\nsekapäiseksi, naurahti Brita. — Kas niin, sitä te juuri ajattelitte,\nälkää siinä tekeytykö viattomaksi. Näenhän minä kaiken, te katselette\nkoko ajan minuun niin pelästyneenä. Mutta minäpä sanon ja vakuutan,\nettä pääni on aivan selvä ja ajatukseni kirkkaat. Harvinaisen\nkirkkaat ovatkin ajatukseni, uskallan minä sanoa. Asia on vain niin,\nettei teillä, rakas Hanna-täti, eikä teilläkään, pastori kulta, näy\nolevan oikein selvillä, mihin velvollisuuksiin minä olen sitoutunut\nluvatessani Hilipalle ikuista uskollisuutta.\n\n— Kyllä minulla on tuo asia täysin selvillä, virkahti pikku pastori\nsäyseästi.\n\n— No hyvä! Silloinpa teidän velvollisuutenne onkin tukea ja rohkaista\nminua siihen suureen tehtävään, joka nyt kutsuu minua. Niin juuri,\nteidän tehtävänne on rohkaista minua eikä estellä!\n\nTurhaan raukesivat kaikki Britan suostuttelut. Hän oli saanut päähänsä,\nettä hänen piti lähteä Hilipalle antamaansa lupausta täyttämään.\nHän oli Hilipan vaimo ja hänen oikea paikkansa oli tietysti Hilipan\nvanhempien luona. Mitenkä hän olikaan täyttänyt velvollisuutensa?\nPelkurin tavoin hän täällä piileskeli. Vai mitenkä muuten voitiin hänen\ntäällä oleskeluaan selittää? Pelkuri hän oli, siinä se!\n\nKykenisikö hän sitten tuohon tehtävään, mikä odotti Pankajärvellä?\nSaisiko hän järkensä menettäneet hillityksi? Kykenisikö hän\nkäännyttämään takaisin kotiin kiihoittajien villitsemät? Oliko hänellä\ntarvittava lumousvoima? Oliko hänellä kielensä kärjellä oikeat sanat?\nEntä oliko hänellä väkevä tahto, joka kesyttäisi vauhkot ja eksytetyt?\nNiin ainakin Brita uskoi, että hänellä oli.\n\nHän puhui pikku pastorille hellyttäviä sanoja Hilipan heimoa uhkaavasta\nturmiosta. Hilipan vanhemmat, nuo hyvät ja rehelliset ihmiset olivat\nneuvottomia, pyysivät suuressa hädässään täältä apua. Tottahan\nheidän velvollisuutensa oli tehdä voitavansa. Hänen — Hilipan vaimon\nvelvollisuus oli astua Hilipan paikalle. Ei hän saanut tällaisena hädän\nhetkenä ajatella omaa turvallisuuttaan.\n\nPikku pastori alkoi vähitellen taipua. Hänkin ymmärsi, että heidän\ntäytyi ainakin yrittää Hilipan heimon pelastamista ja ketäpä toista\nolisi voitu edes ajatella lähtemään. Itse asiassa olivat pikku pastorin\najatukset heti alussa pysähtyneet Britaan, mutta hän oli aivan\npelästynyt tuota mielijohdettaan. Hän oli melkein varma, että Britan\nkävisi huonosti siellä vihollisten keskellä. »No, entäpä sitten?»\nkyseli ja sovitteli hän ajatuksiaan. »Mitä sanoisimme Hilipalle?» Ei,\njotakin täytyi keksiä, ja kun kerran Brita oli valmis tähän uhraukseen,\npuheli tuossa lähdöstään aivan hurmioituneena.\n\nNiin, pikku pastori alkoi taipua. Hän ja Brita olivat\nhengenheimolaisia, Britan hurmioituminen alkoi tarttua häneenkin.\nHänkin kykeni unohtamaan oman itsensä ja uhrautumaan. Sanalla sanoen,\npikku pastori eläytyi vähitellen kokonaan Britan asiaan, näki tässä\nJumalan sormen viittauksen. Kutsu oli tullut, tie oli näytetty, mitäpä\nsiis muuta kuin totella kutsua — lähteä kulkemaan!\n\nPikku pastori alkoi varustaa Britan lähtöä. Hanna-rouva oli\nepätoivossaan sekä pikku miehen että Britankin vuoksi, mutta pastori\nsanoi, että täytyi luottaa Jumalan väkevän käden suojelukseen.\n\nLoppiaisena oli Riiko saapunut pappilaan, ja jo varhain seuraavana\naamuna Brita suoriutui pitkälle hiihtomatkalle. Oli viiden penikulman\ntaival suoraan salojen halki Pankajärven kylään. Riiko sanoi, että\nvoitaisiin kyllä hätätilassa yöpyä matkan varteen — salolla oli\nerämiesten metsäsaunoja ja niihin voitaisiin hyvin yöpyä — mutta Brita\nei ajatellut yöpymistä. Hän uskoi kykenevänsä hiihtämään koko matkan\nsamana päivänä.\n\nBritalla oli lapsensa saukonnahkaisessa selkäpussissa. Iso pärevalkea\nroihusi pikku pastorin kädessä, kun lähtijöitä hyvästeltiin pappilan\npihamaalla. Oli pakkanen, olipa melko kipakka tammipakkanen ja se antoi\nHanna-tädille huolta tarpeeksi. Hänen silmänsä olivat jo turvonneet\nyön valvonnasta ja paljosta itkemisestä ja nyt tuli siihen vielä tämä\npakkanen. Hanna-täti vaikerteli, että pienokainen varmaan paleltuisi\nmatkalla, mutta Brita vakuutti Hilipan kyllä tarkenevan.\n\n— Pussihan on lämmin, sanoi hän, — saukonnahka sisällä ja toinen\npäältäpäin. Mitenkä siellä paleltuisi. Liiankin lämmin on pikku Hilipan\nmaata mötkötellä pussissaan!\n\nKaiken kaikkiaan oli tämä lähtöhetki ja hyvästely sentään aika\ntuskallinen ja Brita koki suoriutua niin nopeaan kuin mahdollista.\nHän jo sovitteli jalkojaan suksen varpaallisiin, lujitti siinä vielä\nohimennen selkäpussinsa hihnoja ja kiskoi suuret koirannahkarukkaset\nkäsiinsä. Pikku pastorilla oli vapaassa kädessään hänen sompasauvansa,\nja nyt Brita ojensi kätensä sitä ottaakseen. Pikku pastori aikoi vielä\nantaa jonkin hyvän neuvon, mutta kun tunsi leukansa vavahtelevan,\njättikin sikseen joutavat puhumiset ja neuvokit. Taputti vain Britaa\nolalle ja sanoi:\n\n— No niin, onnea matkalle. Jumala suojelkoon sinua, Brita-tyttäremme!\n\n— Hyvästi ja kiitos kaikesta!\n\nBrita meni jo. Hän sysäsi voimakkaasti pitkällä sompasauvallaan\nja aitan nurkkaukselta nähtiin hänen vielä huiskauttavan suurella\nrukkasellaan, mutta samassa hän katosikin päresoihdun valopiiristä.\n\nMennyt — hän oli mennyt!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPankajärven Vannilassa odotettiin sinä iltana Hilipan saapumista.\n\nTuo vauras heimotalo, jonka ryövärivouti vuosi sitten hävitti maan\ntasalle, oli jo kohoamassa raunioistaan. Sotakesänä — hävityksen\nriehuessa kaikkialla ympäristössä — olivat Hilipan omaiset rakentaneet\nomaa taloaan.\n\nNo, selväähän oli, ettei suurta taloa noin vain käden käänteessä saatu\nentiselleen. Saatiin valmiiksi mitä saatiin: suuri perheen yhteinen\neläntäpirtti, joitakin ulkosuojia, sauna, pari aittaa ja minkä mitäkin.\nHajanaisia rakennuksia ympäri avaran pihamaan, mutta ei mitään\nyhtenäistä rakennuskehikkoa, niinkuin äveriäissä karjalaistaloissa oli\ntapana ja niinkuin oli ollut vanhassa Vannilassakin.\n\nKaikki oli vielä keskentekoista ja puutteellista. No, tuo suuri\neläntäpirtti oli sentään uhkea rakennus, jykevistä honkahirsistä\n— oikea palatsi Pankajärven oloihin nähden. Ja sitten oli vielä\ntoinenkin pirtti tai tupanen — pieni rakennus aivan erillään muista\npihaa kiertävistä suojista. Vierastuvaksi sitä ensin ajateltiin,\nmutta kun sattuivat hirret loppumaan kesken, jäi tupa liian matalaksi\nniin vaativaan tarkoitukseen. Silloin sanoi Kauro-vanhus, että hän\nja Paraske-muori ottaisivatkin tämän matalan tuvan omaksi vanhuuden\npesäkseen.\n\nKelpasiko se muka heille? Mainiosti! Hekin olivat jo vanhuuttaan\nkutistumassa ja heille oli aivan omiaan tämä maaemon puoleen painautuva\nasuinsuoja. Paremmin pysyi lämpimänä, kun oli matala!\n\nJa tuollapa siis, Kauro-vanhuksen ja Paraske-muorin matalassa tuvassa\nodoteltiinkin sinä iltana Hilipan saapumista. Jo aika päivällä oli\nParaske-muori siistinyt tupansa pyhäiseen kuntoon. Pöydänpäänurkassa\npyhäinkuvakaapin edessä paloi pieni lampputuiju kuni konsanaan suurina\njuhlapäivinä. Hilipan saapuminen oli juhlapäivä, suuri juhlapäivä tässä\ntuvassa. Sekä Kauro että Paraske jumaloivat roimaa poikaansa.\n\nJo iltahämärissä alkoi saapua toisiakin Hilipan odottajia. Tulivat\nkotoaan hiihdellen Riikon isä Simana ja Jehki-vaari, Kauron kesällinen\nonnettomuustoveri. Tuli vielä pari muutakin Pankajärven isäntämiestä ja\nVannilan yhteisen eläntäpirtin puolelta tulivat Hilipan veli Arhippa ja\nhänen naisensa, vielä nuorehko ruskeasilmäinen karjalatar. Kaikkiaan\nkokoontui Kauro-vanhuksen matalaan tupaan kymmenkunta sielua.\n\nJokainen uusi tulija astahti ensiksi pyhäinkuvakaapin eteen ja\nristitsi siinä silmänsä ylen hartaana. Vasta tämän jälkeen alettiin\npohtia yhteistä huolen aihetta — pakolaistohinaa. Kaikki Pankajärven\nkylän talot olivat jo kukkuroillaan rajan taa aikovia. Jehki-vaari\nkertoi, että heillä oli jo kaksi viisisylistä pirttiä täpösen täynnä;\nkolmanteen oli pitänyt koko talonväen itsensä ahtautua, mutta pian\nkai kävisi niin, että täytyisi tuokin viimeinen asuinsuoja luovuttaa\npakolaisten majoitukseen ja mihinkä tässä silloin itse joutuisikaan.\n\nTämän päättömän hulluttelun täytyi loppua tavalla tai toisella,\npakisi Jehki-vaari harmistuneena. Jospa vain Hilippa saapuisi, niin\nnähtäisiin, eikö loppuisikin. Nähtäisiin sekin ihme, mitenkä liukkaasti\nMafilo Vaakanainen painuisi takaisin kotiinsa Lieksaan. — Senkin hölmö,\nlöylynlyömä hölöttäjä, suunpieksäjä. Ja on mies vielä olevinaan Lieksan\nkylän napaeläjiä! tuhautti Jehki-vaari halveksivasti.\n\nHe laskivat ja arvioivat tiimalleen Hilipan joutumisen, Kauro-vanhus\noli hiukan ylpeä pojastaan, hän vakuutteli, että jos Hilippa oli\nlähtenyt aamuvarhaisella Nurmeksesta, niin pian kai nähtäisiin hänen\ntyöntyvän tuosta matalasta ovesta tupaan. Tiesi hän sen verran sanoa —\nHilippa oli hiihtelijä, jos lie pystynyt vähän muuhunkin!\n\nNiinpä kyllä. He arvioivat oikein Hilipan hiihtomaineen, mutta\nnytpä olikin hiihtämässä Hilipan nainen — heikompi astia. Sitä\neivät nämä odottajat tienneet, ja niin venyi heidän odotuksensa\nylen pitkälliseksi. Kiireisimmät odottelijat alkoivat jo suoriutua\nkoteihinsa, muutamat uskolliset — Jehki-vaari ja pari muuta — jäivät\nvielä istuskelemaan ja odottamaan.\n\nTällä välin tekivät Brita ja hänen seuralaisensa matkaa parhaan mukaan.\nRiiko oli aivan vakavissaan epäillyt, kykenisikö Brita hiihtämään\nperille asti samana päivänä. Tämän epäilynsä hän sentään sai nähdä\njoutuvan häpeään, Brita ei uupunut, ei sitten uhallakaan.\n\nKaiken kaikkiaan oli Brita karjalaista sanontatapaa käyttäen oikea\npannahinen hiihtämään. Kun otettiin lukuun sekin, että hänellä oli\nkannettavanaan nelikuukautinen, vankka poikalapsi, niin ei Britan\nhiihdossa ollut mitään moittimista. Hän oli kuin olikin Hilipan nainen\nsormenpäitä myöten, mutta täytyi välillä viivytellä. Kolme kertaa sai\nRiiko virittää metsään nuotion. Pikkumiehen syötteleminen ja vaaliminen\nse vaati tällaista ajan tuhlausta.\n\nVihdoin näytti sentään pikku mieskin hoksaavan, mistä tässä oli\nkysymys. Lopputaipaleen — Riikon arvelun mukaan lähes kaksi penikulmaa\n— maata mötkötti se pussissaan kertaakaan inahtamatta, ja tämän\ntaipaleen he hiihtivätkin kaikkein vihaisinta vauhtia. Oli sentään jo\nmaatapanon aika, kun he joutuivat perille. Aamuvarhaisella he olivat\nlähteneet Nurmeksesta — iltamyöhällä he tulivat Pankajärvelle. Viisi\npenikulmaa — he olivat hiihtäneet viisi penikulmaa!\n\nVannilan pihamaalla suksilta laskeutuessaan tunsi Brita polviensa\nhorjahtelevan. Kun hän näki suuren eläntäpirtin ikkunaluukkujen raoista\nvaloa, yritti hän lähteä niine hyvinsä kompuroimaan sisään, mutta Riiko\nehätti häntä estämään.\n\n— Ei sinnepäin, Brita Henrikintytär, siellä voi olla mitä liikaväkeä\nhyvänsä.\n\n— Mitäs liikaväkeä siellä voisi olla? ihmetteli Brita.\n\n— No, niitä pakolaisia siellä ainakin on pirtti puolillaan. Ja kuka sen\ntietää, vaikka olisi lempo lennättänyt sinne niitä Vienan roikaleitakin\nrehjastelemaan.\n\n— Missä elävät Kauro-vanhus ja Paraske-muori?\n\n— Sinnepä tästä juuri lähdemmekin... Kauron ja Paraske-muorin tupaan!\n\nRiiko sieppasi molemmat suksiparit kainaloonsa ja läksi pihamaan\nkinoksiin lapioitua polkua myöten opastamaan seuralaistaan aivan\ntoisaanne. He kulkivat pihamaan yli, sivuuttivat aittoja, sivuuttivat\nmetsän reunassa kyhjöttävän vanhan ja kallistuneen kalmariihen ja vasta\nsen takaa, aivan metsän kätköstä, rupesi yön pimeydessä epäselvänä\nhäämöttämään matala, puoliksi kinoksiin hautautunut rakennus. Riiko\nsanoi puoliääneen, että siinä se juuri olikin Kauro-vanhuksen tupa.\n\nEteisen ovi oli pantu sisäpuolelta hakaan, mutta eivät he vielä\nehtineet edes kolkuttaa, kun oven rakoon ilmestyi jo Kauro-vanhus.\nHänen yllään oli puhdas hurstipaita ja kädessään kirkkaasti valaiseva\npäresoihtu, mutta kun nyt ilmestyikin Hilipan asemasta soihdun\nvalopiiriin outo naiseläjä, ällistyi Kauro hyväisesti.\n\n— Riiko, kenenkäs sinä toitkaan mukanasi?\n\n— Hilipan naisen toin! ilmoitti Riiko matalalla äänellä. — Hilippa itse\non pitkällä matkalla. Kauas meren taa kuninkaan kaupunkiin on Hilippa\nmennyt lautamies Olavin toverina. Siellä he ovat Ruotsin kreivin\npakinoilla, puhumassa karjalaisrahvaan asiasta. Ja Hilipan naisen toin\nnyt tänne, Brita Henrikintyttären toin!\n\nVähältä piti, ettei palava soihtu pudota tupsahtanut lumeen\nKauro-vanhuksen kädestä. Mutta Brita tuli nyt hänen luokseen ja sanoi:\n\n— Niin minä olen Brita Henrikintytär, Hilipan vaimo. Ja minulla on\nmukana myös lapsi, Hilipan poika! Lauri-papin luona olemme eläneet\ntähän asti, mutta nyt läksin tänne teidän luoksenne.\n\n— Jumala siunatkoon sinua, armahaisemme. Tulehan sisälle, tulehan jo\nlämpimään tupaan, oma marjasemme! alkoi Kauro-vanhus touhuta. — Ja\nmitenkä sinä sanoitkaan, että sinulla on mukana lapsikin, Hilipan\npoika? Johan sinä, ja noinikään vain läksit tulemaan!\n\nEpäröimättä hän tarttui Britan kainaloon ja ojensi soihtunsa Riikolle.\nVaroen he mennä kompuroivat eteisen yli ja matalasta ovesta tupaan.\n\nNäin tuli Brita Hilipan vanhempien kotiin. Emäruotsin tytär —\nryövärivoudin tytär — näin tuli hän karjalaiseen heimotaloon. Hilipan\nnainen! Hän oli Hilipan nainen, ja tämä tieto riitti näille hyville\nihmisille. Ei sen paremmin kyselty hänen syntyään ja säätyään tai muuta\nsukuaan.\n\nKenties oli Hilippa puhunutkin hänestä vanhemmilleen. Saattoipa\ntosiaan olla niin, että Hilippa oli viimeksi Nurmekseen lähtiessään\nmaininnut omaisilleen sanan tai parikin ruotsien joukossa olevasta\nmielitietystään. Ehkäpä oli puhuttu Britan sairaudestakin, mutta\nvihkimiset ja sen semmoiset olivat tuohon aikaan vielä tapahtumattomia\nasioita. Hilipan laillisesti vihitty vaimo tulla tupsahti kuin pilvistä\npudoten Kauro-vanhuksen ja Paraske-muorin eteen; Riikon mukana tuli\nja perille päästyään ilmoitti, että tässä hän nyt oli — ryövärivoudin\ntytär — saivat ottaa hänet omakseen!\n\nNo, olihan Britalla sentään mukana jäävitön todistus Hilipan\nrakkaudesta. Nelikuukautinen vanttera poikalapsi — siinä olikin painava\ntodistus. Ei mikään joutava paperinrääpäle, vaan elävä todistus, lihaa\nja verta — sanalla sanoen Jumalan kuva.\n\nItse Paraske-muori kylvetti lapsen, hänellä oli siihen etuoikeus. Ja\nhän teki enemmänkin: hän tarkasti tuon hyvin menestyneen miehenalun\nasiantuntijan silmillä. Uteliaisuus — äitien ja mummojen uteliaisuus\n— sehän on ikivanha asia, ehkä vanhimpia asioita tässä hyvän Jumalan\nluomassa maailmassa. Paraske-muori ei olisikaan ollut oikea mummo,\njollei hän olisi tarkastanut kylvyssä räpistelevää pikku miestä.\n\nTunsiko hän siinä rakkaan Hilippansa siemenen? Hilipan piirteet oli\npojalla, näinikään alkuluonnoksena: leuka, nenän seutu, silmät ja\notsa, kaikki tyyni oli Hilipalta perittyä. Uuden miniän tuoma todistus\noli asianmukaisessa kunnossa ja empimättä hänet otettiin karjalaisen\nheimoperheen jäseneksi. Hänen isänsä oli kerran polttanut tämän talon —\ntytär tuli nyt isän tihutyötä sovittamaan.\n\nPikku Hilipalle tekaistiin kehto karjalaistapaan: katonalaisorteen\nripustettiin syvä ja pitkulainen pärekoppa nuorista kiikkumaan.\nKaikkien piti tuvassa liikuskellessaan kiertää ja varoa tuota laitosta,\nmutta Kauro-vanhus pakisi hiukan itsetietoisesti, että mies, jonka isä\noli kaukana kuninkaan kultaisessa kaupungissa karjalaisrahvaan asioita\najamassa, ansaitsi parhaan paikan tässä pirtissä.\n\nPuhuttiin siinä enemmänkin Hilipan matkasta kuninkaan kaupunkiin. Ukot\npohtivat asiaa pitkään ja perusteellisesti ja näkivät siinä voimallisen\ntekijän. Jospa vain osattaisiin tämä matka oikealla tavalla saattaa\nrajan taa aikovien tietoon, niin nähtäisiin, eikö mieletön villitys jo\nrupeaisi asettumaan.\n\nBrita ei aluksi ottanut osaa tähän keskusteluun. Hän istui pöydän\ntakana illastamassa, mutta sieltä hän halukkaasti kuunteli tuota\nmehevänä soljuvaa karjalaismurteista pakinanpitoa. Kauro ja Jehki\nolivat enimmäkseen äänessä, mutta kumpainenkin tuntui vähäksyvän\nomia kykyjään. Ei, ei heistä olisi tämän asian selvittäjäksi\npakolaisjoukolle. Ja ne kiihoittajat, nekin kuuluivat olevan mokomia\nmestareja. — Sanoissa sotkeudumme, jos lähdemme niiden kera kilpasille!\npäätteli Kauro-vanhus.\n\nNyt Brita kysyi jotakin. Oliko totta, mitä Riiko tiesi kertoa: että\nmuka Mafilo Vaakanainenkin oleili täällä rajan taa aikovien joukossa —\nhänen vanha naapurinsa Mafilo? Olikohan tuo asia aivan silkkaa totta?\n\n— Onhan se totta, ihan totta on! Täällä Pankajärvellä pakoilee nykyisin\nMafilokin, ilmoitti Jehki-vaari, — siellä minun pirtissäni suutaan\nsoittaa ja odottelee sinne rajantakaiseen onnenmaahan lähtöä.\n\n— Ja lienevätkö Mafilon emäntä ja tytär Tatjanakin yhtä valmiit\nlähtemään?\n\nKaikkea muuta olivat kuin valmiit! Jehki-vaari kertoi Tatjanan joka\npäivä pyytelevän kyynelsilmin isäänsä, että palattaisiin takaisin\nkotiin, mutta tiesihän Mafilon — löylynlyömän. Rehjasteli jonkinlaisena\njohtomiehenä siellä pakolaisjoukossa ja sehän se hivelikin Mafilon\nturhamaisuutta. Halusi olla kerran johtajana, vaikka veikin\njohdettavansa hornan tuuttiin.\n\nBrita sanoi, että puheltaisiin seuraavana päivänä tarkemmin Mafilon\nasiasta. Hän oli nyt väsynyt, mutta huomenna hän halusi tavata\nTatjanan. Ja sitten myöhemmin myös itsensä Mafilon — ehkäpä toisiakin\nrajan taa aikovia.\n\nSen verran sanoi Brita, mutta Kauro ja Jehki-vaari ymmärsivät jo\ntästäkin, että Hilipan nainen oli saapunut heidän luokseen vakavin\naikein. Mikä lie ollutkin outo lumous ja väkevyys tämän nuoren naisen\nolemuksessa, mutta aivan piti jo ruveta uskomaan, että asiat olivat\nvalkenemassa. Oli syttynyt toivon tähti, ja keventynein mielin\nJehki-vaari sinä iltana hiihteli kotiinsa.\n\nSiihen sijaan Paraske-muori vallan pelästyi, kun hänen uusi miniänsä\nuhkasi lähteä kylälle kiertelemään. Pian siitä Vienan veijarit saisivat\nkäryä nokkaansa, ja kun siellä niiden joukossa oli sekin villi Timo\n— Hilipan vannoutunut vihamies. Voi, jos se hurjimus vain saisi\nvihiä Hilipan naisen täällä oleilusta, niin — hyvä Spoassu silloin\narmahtakoon!\n\nMuori aikoi vieraiden poistuttua varoittaa miniäänsä, mutta Brita taisi\naavistaa hänen aikeensa. Tuli ja pani kätensä muorin kaulalle ja puheli\ntuottavasti:\n\n— Eikö niin, rakas äiti, me molemmat pidämme paljon Hilipasta? Mutta\nsilloinpa meidän myös pitää osoittaa olevamme Hilipan rakkauden\narvoiset!\n\nSiinä se oli. Muori jäi sanattomaksi, painoi vain päänsä Britan\nolkapäälle ja nyyhki ja pakisi: — Ka, sinäpä tietänet, marjasemme,\nmiten on tehtävä. Kaiken tietänet, sinä armas kultalintusemme. Kun ei\nvain sinulle turma tulisi!\n\n— Jumala meitä kyllä suojelee Hilipan kotiutumiseen asti!\n\n— Sehän se — Jumalapa tietenkin suojelee — hyvä Jumala ja Spoassu ja\npyhä Ilja — mies väkevä! Nehän ne suojelevat, vaan minä kun olen jo\ntämmöinen vanha hupakko. Mikä liekin pahan pelon mieleeni tuonut.\n\nMuori näytti todella rauhoittuneen ja kuivasi kyynelensä, mutta kun\nkaikki olivat painuneet makuulle, tapahtui jotakin. Oli jätetty\npalamaan tuo pyhäinkuvakaapin edessä riippuva lampputuiju, ja sen\nhämyisessä valossa Paraske muori kohosi nyt ylen varovasti vuoteeltaan.\nKuulosteli ja ounasteli. Nykäisi nuorasta pikku Hilipan kehtoa. Sitten\nhän otti kuin varkain pyhäinkuvakaapista vanhan, noen kiiltäväksi\npatinoiman Jumalanäidin kuvan. Tämä käsissään hän mennä hissutti\nminiänsä vuoteen luo siunasi ja ristitsi nukkujan moneen kertaan.\n\nKotitonttu, hyvä hengetär. Jumalan silmä varmaan näki hänen askareensa.\n\n\n\n\nXII.\n\nRATKAISUN EDELLÄ.\n\n\nBrita hiihteli kylällä vakoilemassa. Hän oli saanut Arhipan emännältä\nlainaksi karjalaisnaisen tavalliset arkivaatteet — karkeatekoisen\nsarkahameen ja samasta kankaasta tehdyn, päärmereunaisen mekon. Se oli\nmuuten mukiinmenevä mekko, mutta liian väljä Britalle.\n\nAivan hävyttömän väljä olikin tuo siunattu vaatekappale riippui\nja häilyi tyhjänä pussina uuden omistajansa kapeilla hartioilla,\nmutta Brita sanoi mekkonsa olevan mainion. Kun hän kietaisi vielä\nParaske-muorin vanhan villahuivin päähänsä, oli hän mielestään\noikeissa pukimissa; saatiinpa nähdä, kääntyisivätkö monenkaan Vienan\nmiehen ikävöivät katseet hänen puoleensa, kun hän nyt läksi kylälle\nhiihtelemään.\n\nHän oli oikeassa. Ei hänen näkönsä tosiaan eronnut niistä muista\nkymmenistä pakolaisnaisista, joita näinä päivinä hiihteli Pankajärven\nkylän kujasilla; tai jos minkä erosi, niin ei ainakaan edukseen\neronnut, tavallista köyhemmältä, aivan salopopulin tyttäreltä Brita\nnäytti monen muun rajan taa aikovan rinnalla.\n\nMafilo Vaakanaisen tytär Tatjana oli Britan toverina, ja he poikkesivat\nmatkallaan jokaiseen tien varteen sattuvaan pakolaispirttiin. Brita\nse näin tahtoi, hän halusi työnsä alkajaisiksi tutustua rajan taa\naikovien mielialoihin ja hän saikin niihin tutustua vallan vapaasti; ei\nainoassakaan pirtissä puheenporina ja riiteleminen keskeytynyt heidän\nsisään työntyössään. Kenpä noista nyt olisi välittänyt — kahdesta\nnaisen hattarasta — mutta annahan, jos Brita olisi ilmestynyt rajan taa\naikovien joukkoon oikeassa karvassaan, hienona ruotsin tyttärenä. Jopa\nsiinä olisi tainnut kielet kangistua ja suut mennä supulleen, että nyt\ntultiin heitä vakoilemaan.\n\nBrita iloitsi menestyksestään. Hän huomasi jokaisessa pirtissä olevan\npaljon epävarmoja, jotka vain väkisten olivat tempautuneet tämän\npakolaisvirran mukaan ja ikävöivät nyt jo takaisin kotiin. Peloiteltu\noli kaikkia näitä herkkämielisiä ihmisiä. Niin olivat kiihoittajat\nvakuuttaneet, että tämän sodan jälkeen ruotsit särmäisivät sukupuuttoon\nkoko rajamaakunnan karjalaisväestön. Oli muka etelässä, Laatokan\npuolessa, jo kuljetettu oikein sellaista viestikapulaa — Ruotsin\nverenhimoisen kuninkaan käskyä. »Tappakaa, kaikki tappakaa ja tuhotkaa\nsäälimättä!» oli tuohon viestikapulaan kirjoitettu tulenpunaisilla\nkirjaimilla. Ihan kuin verellä oli kirjoitettu tuo hirveä käsky.\n\nArvaapa tuon, tämä oli säikähdyttänyt kaikki suunniltaan, mutta yksi\nja toinenkin kuulosti nyt jo epäilevän, että aivankohan tuo käsky\noli verellä kirjoitettu, tai olisiko tuota kirjoitettu ensinkään\nkoko käskyä. Jos eivät vain munkit veijarit, senkin hyväkkäät, olisi\nkeksineet omasta päästään mokomaa sepustusta. Pitäisi odottaa ainakin\nsen verran, että päästäisiin asiasta täyteen varmuuteen.\n\nSiihen tapaan ne epävarmat pakisivat, mutta toiset olivat kiivaita\nlähdön puoltajia. Näitä kiivailijoita oli sentään vähemmistö, mikäli\nBrita näin ensi kuulemalta osasi arvioida. Hän oli tyytyväinen, sillä\nhän huomasi maaperän siunatun sopivaksi lähetystyölleen.\n\nNyt he menivät pakolaisten päämajaan — Jehki-vaarin taloon. Siellä\nkuhisi talon suuri pääpirtti kuin paraskin ampiaispesä. Oli parhaallaan\npöydän takana suutaan soittamassa muuan tämän pakolaistohinan\npääapostoleja, mikä lie ollut munkki tai erakkoveli. Tatjana kuiskasi\nmiehen olevan Vienan puolesta — itsensä Solokoin emäluostarin\nlähettämä. — Sirnihta se on nimeltään ja kehuvat olevan oikein suuren\npyhimyksen! tiesi Tatjana.\n\nOlikin siinä pyhimystä kerrakseen. Ensin maalasi veijari metisin sanoin\nkaikkia niitä ihanuuksia, jotka tulisivat karjalaisrahvaan osaksi rajan\ntakana — Moskovan oikeauskoisen tsaarin avarassa valtakunnassa, mutta\nvähitellen tuli toisenlaistakin puhetta. Jo rupesi munkki syytämään\nsadatuksiaan ja anateemojaan ruotsien kirotun kuninkaan yli ja kuolaa\npärskähteli silloin hänen hampaattomasta suustaan.\n\nBelzebubin kätyri se oli vain, tuo ruotsien kuningas — niin julisti\nmunkki — ja parahiksi tehtiin hänelle, jos hävitettiin autioksi hänen\nmaansa pois lähtiessään. Poroksi piti kylät poltettaman ja kirous\nviimeiseksi hyväksi lingottaman — oikeauskoisen ristirahvaan kirous\nhamaan kolmanteen ja neljänteen polveen vääräuskoisille!\n\nOsasi tosiaan tuo pyhä mies tehtävänsä, ei käynyt sitä kieltäminen.\nTulikiven käryä tuntui jo löyhkävän pirtin sakeassa, tunkkaisessa\nilmassa ja Brita huomasi useimpien pirtissä olijain humaltuvan munkin\nkiihoitussaarnasta. Mafilo Vaakanainen huitoi luisevia, mukuraisia\nkäsivarsiaan ja räyhäsi rehvakkana poikana: — Oikein, pyhä veljyeni,\noikein pakisit. Poroksi kylät poltamme lähtiessä, omin kätösin poroksi\nhöyräytämme kylät ja talot! Rauniot ja kekälekasat jätämme ruotseille\nja syljemme — pitkän rullauksen syljemme niille hyväkkäille!\n\n— Kuuletkos, Brita Henrikintytär, tuota se isä raukka vain hokee\nyhtenään! kuiskasi Tatjana hätääntyneenä.\n\n— Pysyhän hiljaa, ystäväni! ja Brita nyhjäisi tarmokkaasti toveriaan\nkylkeen. Hän näki tosiaan täällä odottavan vaikean tehtävän, mutta\nyhden seikan hän sentään tiesi vallan varmasti: Tuo Mafilon äkäileminen\nja rehjastelu oli kai hiukan liioiteltua. Pitihän Mafilon — johtomiehen\n— tuossa näyttää urhakkuuttaan, mutta lähetettäisiinpä hänet todellakin\nomaa taloaan ja Lieksan kylää poroksi höyräyttämään. Ei siitä tulisi\nmitään tekoa! Ryövärivouti — hänen isänsä — saattoi pystyä taloja\nja kirkkojakin poroksi höyräyttämään, mutta Mafilo — ei ikipäivinä!\nRiepurätti oli Mafilo, pahainen pehmeä pesurätti eikä mitään muuta!\n\nOli vain toimittava viisaasti ja varovasti. Saivat täällä pääpesässä\nvielä vähän aikaa rehjastella ja rehennellä, hän kiertäisi ensin\ntoisissa taloissa, saartaisi ja piirittäisi vähitellen tämän\nampiaispesän.\n\nOnni hymyili Britan lähetystyölle. Vienan miehet ja heidän pelätty\npäällikkönsä pysyivät näinä päivinä Brahean puolessa ja tämä kai\nmerkitsi jotakin ylen vakavaa. Ehkäpä Nurmeksen miehet olivat\nvihdoinkin saaneet apua Kajaanista, ruutia ja minkä mitäkin — ehkäpä\nuusia rakuunoitakin olivat saaneet. Lempo tiesi, vaikka Kajaanin herrat\nolisivat lopultakin heränneet toimintaan!\n\nSiitäpä todella näytti. Seuraavina päivinä kävivät Riiko, Arhippa ja\nJehki-vaarin pojat ahkerasti vakoilumatkoilla ja kertoivat Braheasta\npäin kuuluvan kiivasta muskettien pauketta. Siinä se, siellä mahtoi\nolla ryssillä ja Vienan miehillä kuumat paikat — ratkaisu läheni\nnopeasti.\n\nBrita huomasi, että hänen oli kiirehdittävä. Tästä lähtien hän\noli ahkerasti liikkeellä, viipyi pitkiä aikoja milloin missäkin\npakolaispirtissä ja usein oli hänen mukanaan pakolaisia puhuttelemassa\nKauro tai Jehki-vaari, välistä molemmatkin. He tekivät hyvää jälkeä:\nmilloin talosta milloin toisesta nähtiin pakolaiskuorman lähtevän\nliikkeelle, mutta eivät nämä kuormat menneet rajalle päin; vieläkös\nmitä, rajalle päin ei lähtenyt kukaan, kaikki menivät toisia teitä —\nenimmäkseen Lieksaan. Ihan kuin varkain ajoivat kylästä, hämärän aikaan\ntavallisesti lähtivät ja joka kerran oli lähtijöitä hyvästelemässä\nhiukan resumaijaksi puettu karjalaisnainen.\n\nJa sitten eräänä päivänä sattui suuri tapaus — onnellinen tapaus:\nToisia odottamatta oli lähtenyt rajan taa pienempi pakolaisjoukko —\nkymmenkunta perhettä, mutta nyt nämä onnenmaahan kiiruhtaneet palasivat\ntakaisin jotenkin surkeassa kunnossa. Vannilaan tultuaan he kertoivat\nRepolan pokostakylässä saamiaan kokemuksia.\n\nOliko heidät muka otettu siellä rajan takana avosylin vastaan? Ei!\nEivät he voineet sanoa, että olisi otettu aivan avosylin. Nauraneet\nolivat heille Repolan pokostakylässä ja perin ihmeissään olivat\nudelleet, että mitä hyvää he nyt läksivät täältä etsimään?\n\nVai avosylin heidät olisi otettu vastaan! Väsymykseen asti he\nsaivat kiertää talosta toiseen, ennenkuin löysivät hiukan suojaa\nlevätäkseen. Monet olivat sanoneet suoraan, että täällä oli omassa\nmaassakin tarpeeksi kiertolaisia ja kerjäläisiä, ei tänne enää Ruotsin\nvaltakunnan kerjäläisiä kaivattu. Paljon kiitoksia, sai pitää ruotsi\nruoja itse omat kerjäläisensä, täällä tsaarin maassa heillä oli aivan\ntarpeeksi omista huolistaan!\n\nSepä olikin sattuma! Brita ajatteli, että nyt hänen oli aika lähteä\nMaurolaan — ampiaispesään. Hän vei nämä rajan takaa palanneet sinne\nmukanaan ja Kauro-vanhus ja Jehki-vaari olivat vielä todistajina, ettei\nhäntä päästäisi syyttämään mistään kieräilystä.\n\nSinä päivänä keskusteltiin Maurolan pääpirtissä perinpohjin\nrajantakaisesta onnenmaasta ja monista muistakin asioista. Sattui\nsiellä olemaan se samainen kiihoittajakin, se Sirnihta-munkki jälleen\nsaapuvilla, mutta nyt ei Brita piileksinytkään pelkkänä kuuntelijana\nrahvasjoukossa. Resuinen karjalaisnaisen valepukukin oli jätetty kotiin\ntällä kertaa ja Brita esiintyi omissa vaatteissaan.\n\nBritan ilmestyminen miesjoukkoon sai Mafilo Vaakanaisen ihmetellen\nhieromaan silmiään: Tuttavako sieltä ilmestyikin? Johan nyt oli aivan\nemäpiessa kummiaan ja ihmeitään kuvattelemassa, ei muuta osannut Mafilo\nsanoa. — Brita — Brita Henrikintytär?\n\nNiin, sillä kertaa puhuttiin Maurolan pirtissä asiat selväksi ja\nMafilon rehvakka rohkeus laski nopeasti, hävisi pian olemattomiin. Ja\nsitten alkoi Mafilon luonto kohota toiseen suuntaan — tapahtui käänne,\nkerrassaan keikahdus tapahtui. Ennen keskustelun päättymistä Mafilo jo\nnäytti Karjalan emäluostarin lähetille karvaista nyrkkiään.\n\n— Pergeleh, sinä ryssän kuvatus, sietäisipä sinun saada livakka lähtö\nomalle maallesi. Vai tänne tulit pannahinen, piessalaisen liukaskieli\nvalehtelija, meitä narreinasi pitämään, pauhasi Mafilo. — Siinä ovat\nnyt ne sinun lupaamasi rajantakaiset ihanuudet. Syljemme sinulle vasten\nsilmiä — pitkän rullauksen syljemme!\n\nJa Britalle toimitti Mafilo, että oli oikein, kun oli uskaltanut\nBrita lähteä tänne heitä eksytettyjä neuvomaan. — Jo tässä näet\nihmeteltiinkin, touhusi hän, — ihmeteltiin ja kummailtiin, että\nmihinkähän tuo meidän Hilippakin katosi aivan täpärimmällä hetkellä.\nOdottelemme, odottelemme ja eksyttäjät ne kulkevat keskellämme,\nkerrassaan sotkevat järkipahaisemme. Ja nytkös valkeneekin asia yhdellä\niskulla: Hilippa — meidän Hilippa on lähtenyt suuren meren taa — kauas\nkuninkaan kultaiseen kaupunkiin. Siellä hän ajaa meidän asioitamme,\nja mekös hölmöläiset täällä havittelemme lähteä ryssän vellipatoja\nnuolemaan!\n\nSirnihta — pyhä mies — jo kävi sinun lähetystoimesi huonosti! Viheltäen\nja syljeskellen sinut saateltiin Maurolan pääpirtistä ulos ja yksin\ntein sait korjata luusi koko Pankajärven kylästäkin. Ei ollut sinun\nterveellistä siellä kauemmin viivytellä, sillä nämä herkkämieliset\nihmiset häilähtivät ylen nopeasti rajalta toiselle.\n\nEhkä olisi annettukin ryssälle ryssän kyyti, mutta Brita sanoi,\nettä piti laskea pyhä mies matkoihinsa hyvässä rauhassa. Mitäpä he\nryssän munkkiin vihastansa puskemaan, toisaalta ne olivat tämän\neksytyksen alkujuonet haettavissa. Minun oma isäni se on täällä teidän\nelinmaillanne pahimman turman kylvön kylvänyt, sanoi Brita, — ryssän\nmunkki tuli nyt vain satoa korjaamaan.\n\nBrita puhui vielä enemmänkin. Hän sanoi, että heidän oli nyt syytä\ntoivoa monen entisen vääryyden pian korjautuvan. Hän ainakin uskoi\nvaloisamman ajan lähenemiseen ja hänen Hilippansa ja Lauri-pappi\nuskoivat myös järkkymättä samaan asiaan. Ja sitten heidän piti myös\najatella näitä elinmaitaan, joita hylkäämään heitä oli koetettu\nhoukutella. Eivätkös olleetkin nämä Pielisen tienoot ylen kauniita\nmaita? Eikös täällä ollut hyviä viljamaita — antoisia kalavesiä? Ja\nläpeensä vanhoja karjalaisia maita olivat nämä seudut, osasikin täällä\nliittyä joka paikkaan tarinoita ja muistoja, jotka sykähdyttivät\nniin kumman oudosti sydänalaa — melkeinpä panivat veden silmästä\nherahtamaan. Pielisen Karjala! Tämä oli heidän Pielisen Karjalansa —\nsatujen ja tarinoiden kaunis maa!\n\nOsasikin Brita sanansa sovittaa. Kun hän oli lopettanut puhumisensa,\npani Mafilo Vaakanainen heponsa valjaisiin, komensi rekeen emäntänsä\nja Tatjana-tyttärensä ja läksi ajelemaan takaisin kotiinsa Lieksaan.\nBritaa hyvästellessään Mafilo tuhisutti nenäänsä ja sanoi hautaan\nsaakka muistavansa tämän opetuksen, jonka oli nyt saanut. Ja vielä\nlupasi Mafilo, ettei hievahtaisi enää kotoaan mihinkään, vaikka itse\nemäpiessa tulisi häntä houkuttelemaan.\n\nMafilon lähdettyä tyhjentyivät Maurolan pirtit nopeasti liikaväestä.\nPankajärven jäällä ajeli sinä päivänä jononaan Lieksaan päin painuvia\nhevosia ja käsiään hykerrellen Kauro ja Jehki-vaari seurasivat omilta\npelloiltaan tuon takaisin käännytetyn pakolaisvirran paluuta.\n\nHyvin! Kaikki oli nyt hyvin, mutta tuo ryssien ja Vienan veijarien\nviivytteleminen Braheassa alkoi käydä kiusalliseksi. Niiden hyväkkäiden\nlähtöä tässä nyt vielä piti odotella ja vapista, sillä menneiden\naikojen kokemus sanoi, ettei noista ystävistä ehkä selvittäisikään niin\nhelposti.\n\nBritalle eivät kyläläiset huoliaan pakisseet, mutta näkihän Brita\nmuutenkin mitä ajateltiin. Kauro ja Paraske-muori usein kuiskuttelivat\nkeskenään. Arhippa, Riiko ja Jehki-vaarin pojat kävivät joka päivä\nBrahean puolessa vakoilumatkoilla ja tehtiin muitakin salaperäisiä\nvalmistuksia. Brita näki Maurolassa pistäytyessään koko talonväen\ntouhussa: vaateaittoja ja viljapurnuja tyhjennettiin; miehet\nhiihdättivät kukkuroilleen kuormattuja ahkioita metsään päin, mihin\nlienevät niitä vieneetkään.\n\nUusi Vannila oli Maurolan rinnalla köyhä talo. Mitäpä Vannilan uusissa\naitoissa olisi ollut talteen korjattavaa — ei ollut vuosikymmenien\naikana kertyneitä vaatevarastoja ja ylen vähissä oli viljakin, mutta\nei siltä Vannilassakaan oltu joutilaina. Eräänä aamuna Arhippa\nkatosi metsään, viipyi koko päivän matkallaan ja iltamyöhällä kotiin\npalatessaan näkyi kauan puhelevan Kauron ja Paraske-muorin kanssa.\n\n— Niittysauna? kuuli Brita vanhusten kysyvän. — Niin, se oli nyt\nkunnossa, tilkitty ja lämmitetty! sanoi Arhippa. — Ignoi vaari? —\nNiin, Ignoi vaari lähtisi sinne huomenna lämmittämään ja eksytyslatuja\nhiihtämään. Se olikin tähdellinen työ, tuo eksytyslatujen hiihtäminen,\nkuului Kauro selittävän. — Koko kylän ympäristö latuja täyteen, ristiin\nrastiin, jotta ei itse emäpiessakaan niistä saa selkoa! — No, tuleehan\nniitä hiihdetyksi, tulee aivan riittämään latuja! kuului Arhippa\nvakuuttavan. Eivät olleet joutilaina Maurolan miehet eikä Riikokaan\nistunut kädet ristissä.\n\nBrita oli kuullut tarpeeksi tuon keskustelun katkelmia, hän\nymmärsi, mitä oli tekeillä ja päätti myös puolestaan tehdä jotakin.\nVakoilumatkalle hän läksisi. Hän vilkaisi keinussa nukkuvaa lastaan ja\nsanoi Paraske-muorille, että hän pistäytyisi hiukan ulkona. Missäkö?\nEipähän paljon missään. — Koetan vain hieman suksiani! Paraske-muori\nsanoi: — Tee niin, kultalintusemme. Aina täytyy katsoa, jotta sukset\novat hyvässä kunnossa. — Sitähän minäkin ajattelin! naurahti Brita\nmennessään.\n\nHän sysäsi suksensa hyvään alkuvauhtiin ja painui Vannilan niemen\nkuvetta alaspäin. Ja siinä hiihtäessään hän alkoi laskea viikkoja ja\npäiviä, milloin Hilipan pitäisi palata pitkältä matkaltaan. Lähellä\nse nyt jo olikin Hilipan paluu, Brita oli varma, että lähellä oli\nja tokkopa kerkiäisi enää tapahtua mitään siihen mennessä. Joutavaa\npelkäsivät, ajatteli Brita ja päätyi huomaamattaan niemen nokassa\nolevalle Vienan miesten varustukselle, mutta eikös siellä ollutkin jo\nennestään Jehki-vaari tähyilemässä Pankajärven sokkeloisia selkiä.\n\n— Minäkin läksin tänne jaloittelemaan, sanoi Brita, — en ole vielä\nnähnytkään tätä varustusta. — No, eipä tässä paljon katselemista,\nhymähti Jehki-vaari ja sipaisi kähäräistä partaansa. — Säälittää vain,\nkun tähän sortivat ja sotkivat ne hyväkkäät parhaan palan tätä meidän\nvanhaa kalmistometsikköämme.\n\nHe pakisivat minkä mitäkin joutavaa, mutta äkkiä Brita huudahti: —\nNäetkö, Jehki-vaari, mitä tuolta tulee? — Mistä? — No tuolta! Etkö jo\nnäe, tuolta tuon pitkän niemenkaiskun kärjestä? Katsohan tarkoin sinne!\nja Brita osoitti suksisauvallaan. Jehki-vaari säpsähti. — No, joko nyt\nnäet? kysyi Brita.\n\nJo näki Jehki-vaari, molemmat he näkivät jotakin sellaista, joka\nlamasi heidät vähäksi aikaa paikalleen. Sieltä tuli ryöppynään, yhtenä\nsekavana rykelmänä väkeä ja hevosia, ensin kuormahevosia, kokonainen\nkaravaani kuormahevosia ja sitten suksimiehiä ja ratsastajia, sekaisin\nmolempia; kokonainen heiluva ja huojuva piikkimetsä sieltä läheni, ja\nJehki-vaari sanoi, että nyt sieltä tulivat rajantakaiset myötämöisiään\nja heidän piti nyt joutua siekailematta kotiin ja pakotielle.\n\nHe hiihtivät jo henkensä edestä. Jehki-vaari painoi lahden yli ja\npellon poikki kotiinsa, hän mennä hilppoi matalana kuin kärppä ikään\nja lumen pölähtely pellolla osoitti hänen kiivasta vauhtiaan. Brita\nkiiruhti Vannilan niemen sivua ylöspäin. Kun hän hengästyneenä joutui\nVannilan pihamaalle, olivat siellä jo kaikki tulisessa lähtötouhussa.\nSuksia ja ahkioita oli tuotu pihalle, Kauro ja Arhippa juoksentelivat\nja heittelivät ahkioihin minkä mitäkin tavaroita. Naisia ja lapsia\nmennä lappoi jo metsään. Paraske-muorikin oli lähdössä, hänellä oli\nkäsissään vaatekäärö ja Brita arvasi siinä olevan muorin rakkaimpien\nkotijumalien.\n\n— Lapseni! huusi Brita ja yritti sen tiensä törmätä joukon ohi. — Lapsi\non jo viety! kuului Kauron ääni. Kuka? Mihin on viety lapseni, mihin? —\nArhipan nainen vei lapsen! selitti nyt Kauro tarkemmin. — Pelästyimme,\nettä mihinkä lienet joutunutkaan ja niin lähetettiin edes lapsi turvaan.\n\n— Joutukaa jo matkaan! kiirehti Arhippa ja alkoi kiskoa täysinäistä\nahkiota metsään päin, mutta samassa sieltä pölähti häntä vastaan\nratsumiesparvi ajaen edellään Jehki-vaaria, Riikoa ja muutamia\nmuita kylän miehiä. Pakotie oli tukossa, ryssän piikkiniekat olivat\nsaartaneet kylän ja käännyttäneet osan pakoon yrittäviä takaisin.\n\nKävi kuitenkin selville, että naiset ja lapset olivat päässeet\nlivahtamaan apajasta metsän kätköön. Muuan koirankuonolainen sohi\nRiikoa takaapäin piikillään, Riiko oli kompastelevinaan ja horjuvinaan\nja siinä hän pääsi lähelle Britaa.\n\n— Lapsesi pelastui! kuuli Brita Riikon läähättävän. — Mitenkä? Mitä\nsanoit? — Lapsesi pelastui! Kun näimme näiden piikkimiesten kohoavan\njäältä metsään, niin annoimme naisten ja lasten jatkaa pakoaan ja\njäimme odottamaan, miten viimeisten meikäläisten kävisi.\n\n— Ja niinkö luulet, että Arhipan emäntä pääsi turvaan? — Pääsi\nvarmasti, meni hyvän matkaa kaikkien toisten edellä!\n\nSitä tietoa — sitä varmuutta, että lapsi oli pelastunut! Brita katseli\nnyt rohkeana ja levollisena ympärilleen. Hän arvasi, että pian kai\ntapahtuisi jotakin sellaista, jota hän ei vielä milloinkaan elämässään\nollut kokenut, mutta kaikki tuo tuntui nyt niin samantekevältä. Ainakin\nnäin ensi hetkinä unohti Brita kokonaan itsensä, hän kiitti vain\najatuksissaan Jumalaa lapsensa pelastumisesta. Ja Paraske-muoria hän\nmyös kovin säälitteli. Muori oli kai häntä odotellessaan viivytellyt ja\ntuossa nyt oli samassa apajassa kaikkien toisten kanssa, koki yhäkin\nsäilytellä sylissään vaatemyttyyn kääräistyjä kotijumaliaan, mutta\nkoirankuonolaiset sysivät muoriakin säälimättä.\n\nJa nyt tulla tuprahti toisaaltakin päin parvi piikkiniekkoja ja\nsuksimiehiä pihamaalle. Brita tunsi kuulemiensa kuvausten perustalla\nensimmäisten tulijain joukosta Vienan miesten pelätyn päällikön. —\nAa, Vannilan viekas kettu, rääkäisi tämä äkätessään Kauro-vanhuksen,\n— siinäpä mies onkin. Siinä kaipaamani! Hän tarrasi Kauton rehevään\npartaan ja rähisi edelleen: — Pergeleh, lähetit poikasi ruotsien\nkätyriksi, vaan nytpä tuosta vähäisen pakisemme. Ja missä se onkaan se\nminiäsi — se itsensä emäruotsin tytär? Sanotko jo vai kuristanko sinut\nnäillä kätösilläni?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauro rimpuili Vienan miehen kourissa, mutta tämän luisevat sormet\npureutuivat kuin ruuvipihdit hänen kurkkuunsa. Brita näki, että\nvanhuksen kävisi pian ohraisesti ja niin hän tunkeutui rohkeasti\nesille. Eräs piikkiniekka koki takerrella kiinni hänen käsipuolessaan,\nmutta tylyllä töytäisyllä pääsi Brita irralleen ja seisoi pian silmät\nsalamoiden Vienan rosvon edessä.\n\n— Tässä minä olen, kuuluit kyselevän minua! — Aa, emäruotsin tytär...\nHilipan nainen! pääsi Vienan mieheltä. — No, irroitahan jo likaiset\npedonkyntesi vanhan miehen kurkusta! kivahti Brita. — En minä sinua\npelkää, en pakene, mutta viaton vanhus jätä rauhaan.\n\nVilli Timo ällistyi ja hänen kouransa todellakin irtosivat Kauron\nkurkusta, aivan vaistomaisesti laukesivat irti. — Menehän jo, vanha\nkettu, ärähti hän, — ka menehän siitä syrjemmäksi! Tämä sinun miniäsi\nnäkyy olevankin oikea pannahinen — tulta ja pippuria! Aa, annas kun\nkatson sinua hiukan tarkemmin! Hän tuli ja nykäisi Britaa leuasta. —\nSoma kaunokainen, oikein soma kaunokainen!\n\nHän rupesi liehittelemään Britaa ja sanoi, että nyt he tekisivätkin\noikein perinpohjin tuttavuutta. Se hänen vain piti sanoa tässä\nalkajaisiksi, että Britan lähetystoimi oli mennyt vähän niinkuin\nhukkaan, sama jos olisi jäänyt tekemättä. — Lähetit täältä rajan taa\naikovat kotiinsa, mutta mepäs toimme heidät jälleen tänne! irvisteli\nhän. — Talot tuleen tuikkasimme, ka ristirahvas on mukanamme. Vai etkö\nusko, että toimme? Katselekaa, tuossa näet niitä jo tulevan tähänkin\ntaloon!\n\nBrita näki todellakin pihamaalle ilmestyvän useampia hevoskuntia\nlieksalaisia ja siellä joukossa oli Mafilo Vaakanainenkin perheineen.\nNähtävästi oli Mafilo tällä kertaa rähissyt vastaan ja niin oli\nhänet hosuttu melkein rujoksi. Naaman yli kulki punainen, verta\ntihkuva ruoskan jälki ja toinen käsi näkyi retkottavan hervotonna.\nHölmistyneenä silmiään räpytellen Mafilo istui reslarekensä sevillä\neikä näyttänyt paljonkaan käsittävän kaikesta, mitä näki ja kuuli\nympärillään.\n\nVilli Timo jakeli rivakasti määräyksiään. Kauro, Paraske-muori ja\nmuut käsiin saadut pankajärveläiset suljettiin Vannilan saunaan ja\nkalmariihen röttelöön ja Vienan mies jo julisti heidän tuomionsakin. —\nRuotsien puolta olette pitäneet, rähisi hän, — ja siitä hyvästä teidät\ntulella kärvennämme ennen tästä kylästä lähtöämme!\n\nLieksasta mukaan tuodut pakolaiset käski Vienan mies viedä Maurolaan ja\nheitä piti tarkoin vartioida, ettei ainoakaan enää pääsisi lähtemään\nkarkuteille. — Eivät ymmärrä omaa hyväänsä, mutta minäpä opetan heidät\nymmärtämään! irvisti hän ja sitten alkoi karjua, että tämän Hilipan\nkotitalon piti nyt nopeasti tyhjentyä liikaväestä. Täällä pitäisi hän\ntänä iltana pienet lähtökekkerit, hän ja venäläispäällikkö, jonka\nsaapumista hän odotti tuossa tuokiossa. Niinpä juuri, tässä talossa he\nkekkeröisivät ja Hilipan nainen — emäruotsin tytär — saisi olla heidän\nemäntänään tänä iltana!\n\n— Aa, kaunoiseni, kyyhkyläiseni, meistä tulee tänä iltana hyvät\nystävät. Oikein parahat ystävät meistä tuleekin! räkätti hän ja meni\njo julkeasti kopeloimaan ja puristelemaan Britaa. Britan silmissä\nsävähteli, kun tuo viinalle löyhkäävä peto kosketteli häntä, mutta\nsamassapa jo karkuuttikin höyryävällä ratsullaan pihaan odotettu\nvenäläispäällikkö ja Vienan mies jätti Britan vähäksi aikaa rauhaan.\n\nRuhtinas tai vojevodi, mikä hän lie ollut tuo venäläispäällikkö.\nLyhyt ja paksu lyllerö hän oli, naama hiukan kulmikas ja silmätkin\nnäyttivät olevan hieman vinossa, mutta pehmeäliikkeinen ja ketterä hän\noli lihavuudestaan huolimatta ja välkkyvän mustat silmät ja turpeat\npunaiset huulet uhosivat rietasta himokkuutta. Oikea elostelija oli\ntämä venäläispajari näköjään, ja silmät kiiluen tuli hänkin nyt\ntarkastamaan toverinsa saalista.\n\n— Aa, veli hobie, ihana löytö, solkkasi hän ja hieroi mielissään\nturpeita käsiään, — ylen ihana löytö. Pidot järjestämme, oikeat pidot\njärjestämme ja morsiusvuoteen rakennamme!\n\nHe nuuskivat talon läpikotasiaan ja kun keksivät metsän laidasta Kauron\nja Paraske-muorin pikku tuvan, niin siihen ihastuikin ryssä ryökäle.\n— Aa, tänne teemme morsiusvuoteen! hihitteli hän. — Toiset pitävät\npitojaan tuolla ison pirtin puolella, ka täällä yksi onnen kantamoinen\narmastelee Hilipan naista.\n\n— Vuoron perään armastelemme! rähähti Vienan mies. — Mitenkäs pakisit?\nVuoron peräänkö? Ei, veli hobie, ei vuoron perään! solkkasi ryssä.\n— Elukat tekevät niin, koirankuonolaiset tekevät niin... vuoron\nperään! Venäläinen pajari ei ole elukka, venäläinen pajari ei ole\nkoirankuonolainen. Venäläinen pajari armastelee yksinään koko yön. Vot,\nmitenpä teemme: arpaa heitämme ja se onnen myyrä, joka arvan voittaa,\narmastelee tämän yön. Toisen vuoro joutuu toisena yönä!\n\nVienan mies ärähteli vastaan, mutta ryssä ei edes kuunnellut hänen\nvastaansanomisiaan. Näkyi tottuneen ryssä käskijäksi, alkoi nuuskia\nja tarkastella paikkoja, niinkuin onnen arpa olisi jo langennut hänen\nosakseen.\n\nBrita seisoi vavisten ovella ja seurasi asioiden kehitystä. Nyt\nkurkisti ryssä uunin päälle, etteihän vain siellä piileksinyt joku\nvaanimassa. Nyt pöyhi peräseinällä olevan vuodelavitsan nahkasia ja\npieluksia ja nyt kurkisti pyhäinkuvakaappiinkin.\n\nBritan silmät osuivat melkein vieressään oviseinällä olevaan Kauron\nteräkalulautaan ja hänen sydämensä hypähti. Laudassa oli rinnakkain\nkaksi sujakkatekoista pärepuukkoa. Siinä ne olivat kuin kaksi kaunista\nmarjaa vieretysten, ja Britan joka jäsen vapisi, että huomasikohan\nryssän vaaniva silmä nuo teräaseet.\n\nEikös mitä! Ei huomannut ryssä ryökäle enää mitään, vaan julisti, että\nnyt lähdettäisiin pitoja aloittamaan ja arpaa heittämään!\n\nBrita kulki kuin unessa pihamaan yli. Hän oli keksinyt oljenkorren!\n\n\n\n\nXIII.\n\nPAHOLAISTEN JUHLAYÖ.\n\n\nTalvisen illan hämärä käärii pehmeään verhoonsa Pankajärven metsäiset\nrannat ja niemet, ja sinne katoaa tuon hämärän kätköön jo Pankajärven\nkyläkin. Niin tarkoin katoaa, ettei tietäisikään enää kylän paikkaa,\njollei kylän kujasilta ja pihamailta kuuluisi ryssän ryökäleiden ja\nVienan rosvojen mekastusta ja rähinöimistä. Ja nyt syttyy jo valojakin,\nsuuria roihutulla leimahtaa palamaan monessa paikassa ja niiden\npunertava kajo näkyy niin kaameana yhä sakenevasta illan pimeydestä.\n\nJokohan ne sytyttivät kylän palamaan? Ei! Eivät vielä kylää\nsytyttäneet. Rovioita ne vain virittelevät kylän kujasille, pelloille\nja Vannilan niemen kärkeen. Merkkitulia, vartiotulia ne sytyttelevät.\nAsia on niin, että ryssät ja Vienan miehet pelkäävät yllätystä. He ovat\nkyllä asettaneet vahvoja vartiostoja pariinkin Pankajärven niemeen,\nmutta pannahinen tiesi, mitä sittenkin tapahtuisi yön mittaan. Parasta\noli pysyä varuillaan.\n\nKatsokaa! Tuolla palavat Jehki-vaarin pellolla ruisaumat ja\npalon ympärillä kihisee ja juoksentelee puolijuopuneita ryssän\npiikkiniekkoja ja Vienan partaturilaita. Ne ovat kuin peikkoja tai\npaholaisia, oikeilta pirun sikiöiltä ne näyttävät tuolla punertavan\ntulenloimotuksen ympärillä mekastaessaan.\n\nHyvä oli, että kylän naisväki pääsi pakenemaan niittysaunoihin.\nNuo pirun penikat olisivat kai tehneet tänä yönä kaameita tekoja\nvartiotuliensa ympärillä. Läheltä piti, etteivät jo raastaneet\nuhreikseen mukanaan tuotuja Lieksan kylän naisiakin. Hyvin läheltä se\npiti. Onneksi oli Vienan miesten joukossa muutamia vähemmän viinaan\nmeneviäkin ja nämä suojelivat lieksalaisten naisia, mutta tuhon omaksi\ntuomitun kylän naisia ei olisi kukaan suojellut. Jo olivat muutamat\nhurjapäisimmät käyneet pakolaisia etsimässäkin kylän ympäristömetsistä,\nmutta pimeän saetessa palasivat etsiskelijät tyhjiltään takaisin.\n\n— Eksytyslatuja! Pergeleh, eksytyslatuja oli ylen paljon! sadattelevat\nhe palatessaan. — Piessa siinä selvän otti, mihin päin olivat\npakolaiset menneet.\n\nNiinpä niin, kylän miesten hiihtämät eksytysladut tekivät tehtävänsä;\nnaiset ja lapset pelastuivat, mutta itsensä miesten ja Paraske-muorin\nolo ei ollut kadehdittava. Tuonne heidät oli sullottu Vannilan saunaan\nja kalmariihen rohjakkeeseen ja Vienan miesten pelätty päällikkö, se\npaatunut julmuri, oli jo tuominnut heidät tulikuolemaan. Ja siinäpä se\nolikin paha paikka, villi juopumus vartiotulien ympärillä lisääntyi\nnopeasti. Milloin hyvänsä saattoivat nuo mekastajat riehaantua ja\nlähteä joukolla vankisuojia sytyttelemään. Heinän varassa siinä\nkyläläisten henki heilui, ei voinut paremminkaan sanoa.\n\nHirveä yö — painajaisunien yö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVannilan isossa pirtissä oli Brita villin Timon ja venäläisruhtinaan\nemäntänä. Pirtin liedellä roihusi suuri valkea ja siinä oli Britalla\nhahlakoukuissa patoja ja riehtilöitä kiehumassa; naurishauteita\nhänen piti kypsentää kiusaajilleen ja piittinätä ja punssia ja vielä\nmausterommiakin.\n\nBrita oli aikaisemmin tyttövuosinaan ollut monta monituista kertaa\nsamanlaisessa työssä. Isänsä — Pielisen ryövärivouti — oli hänet pannut\nharva se ilta keittelemään itselleen tulikuumaa punssia, välistä\nrommiluritustakin. Se vain eroa, että tänä iltana sai Brita valmistaa\nnoita juomia rajantakaisten vankina.\n\nPitkän honkapöydän ympärillä joivat ja rähisivät molemmat päälliköt\nlähimpine miehineen. Ja yksi aina vuorollaan seisoi ovella\nvartioimassa, ettei vain Hilipan nainen pääsisi karkuun livahtamaan.\nLempo meni takaamaan, mitä tuo sisukas emäruotsin tytär hautoi\nmielessään. Vaikka olisi kaataa hulahduttanut kauhallisen väkiviinaa\ntuleen ja sen tiensä kadonnut pirtistä salvaten oven mennessään. Siinä\nolisivat he tukehtuneet tuleen ja savuun, ennenkuin kukaan olisi ulkoa\npäin ennättänyt apuun.\n\nBrita ajatteli todellakin tuota kepposta, mutta eihän maksanut sitä\nruveta yrittämään, kun tuo vartiomies kieppui alati hänen ympärillään.\nJa tämän tästä tulla hoiperteli lieden luo vielä villi Timokin Britaa\nkiusaamaan ja rivouksiaan latelemaan.\n\n— Mitähän Hilippa sanoneekaan, kun sinut ryöstimme ja pilasimme?\nilkastelee hän taas muutamakseen. — Hilippa kostaa! — Ahaa, vai kostaa\nse Hilippa rakkahamme. — Kostaa varmasti! sanoo Brita kääntämättä edes\npäätään keitoksistaan. — Entäpä jos vienkin sinut mukanani Vienan\nmaille? Soma marjaseni, mitäpä siihen sanonetkaan?\n\nNyt Brita katsahti kiusaajaansa ja naurahti. — Parasta lie, kun et\najattele sellaista. Tuntenethan Hilipan ja tietänet, että hän osaa\nkyllä tien Vienan maillekin!\n\n— Pergeleh, vai uhkailet sinä, ruotsin tytär — pannahisen nainen!\nMutta minäpäs teenkin näinikään! ja villi Timo tarrasi kiinni Britaan\nja alkoi halailla häntä kaikkien nähden, mutta Brita ponnahti kuin\nteräsjoustin kiusaajansa käsistä syrjään, ja samalla sai Vienan mies\nsuuren kauhallisen tulikuumaa punssia silmilleen ja ryntäilleen.\n\nEhkä Brita teki tuon tahallaan tai ehkä se sattui puolivahingossa.\nVahingossa hän sanoi sen sattuneen, mutta Vienan mies ei kuunnellut\nmitään selittelyjä. Soenneena ja kivusta karjuen hän hyökkäili\ntaitavasti väistelevän uhrinsa perästä, mutta venäläispäällikkö oli\npakahtua nauruun.\n\n— Oikein, ruotsin tytär, oikein teit sille piessalaiselle! Kukapa käski\nhänen ennen aikojaan mesikakkua nuolemaan!\n\nRaivostunut Vienan urho kiskottiin joukolla pöydän ääreen ja siellä\nhän sai kokea vielä senkin nöyryytyksen, että joutui arvan heitossa\nhäviölle. Hän oli niin perin kypsä, että tuskin enää näki kunnolleen\nmokomia vähäisiä esineitä kuin arpanoppia; kun heittää ramahdutti, niin\nhelähti vain muutama noppa rummun kalvoon, toiset hyppelivät penkille\nja lattialle.\n\n— Veli hobie, ylenpä heititkin kehnosti! ilkastelee venäläispajari. —\nPergeleh! ärisee Vienan mies ja tuijottaa älyttömänä petollista rumpua,\njoka oli hypittänyt arpanopat sen hiivatin tiehen.\n\nEi ollut vaikea konsti venäläispajarin päästä voittajaksi. Tietysti\nhän pääsi voittajaksi, mutta Brita ajatteli, että ehkä sittenkin olisi\nollut parempi toisin päin. Hän pelkäsi tuon lihavuuttaan hyllyvän\nryssän välähtäviä silmiä ja pehmeitä kissamaisia liikkeitä. Ei\nnäyttänyt tuo elukka olevan läheskään niin juovuksissa kuin Brita olisi\ntoivonut.\n\nBrita houkuttelee häntä juomaan enemmän. — Juohan, Venään urho,\nminunkin terveydekseni! mairittelee hän. — Näetkös, minäkin\nmaistelen vähän punssia, jotta osaisin olla sinulle mieliksi. — Aa,\nsydänkäpyseni, kyyhkyläiseni! lallattaa ryssä ihastuneena ja kaataa\nmaljan ja toisenkin kuumaa punssia partaansa. Hän taputtelee turpealla\nkädellään Britan kaulaa ja hartioita ja kiskoo hänet polvelleen\nistumaan.\n\nBrita antoi sen vähäksi aikaa tapahtua. Hän ajattelee, että tässä oli\nnyt oltava hiukan mieliksi arvan voittajalle, muuten hänen kävisi\ntänä yönä huonosti. Mutta kun venäläispajari pyrkii häntä toden\nperästä halailemaan, rimpuilee Brita vastaan ja suhahtaa mielistellen\nryssän korvaan, ettei tuon Vienan miehen pitänyt kaikkea nähdä. —\nMorsiusvuoteessa olen sinulle ylen rakas! — Aa, soma kyyhkyläiseni,\nkullanmuruseni, lupaatkos olla minulle ylen rakas? — Lupaan, lupaan! Et\naavistakaan, Venään urho, miten ruotsin tytär osaa armastaa!\n\nBrita liukuu pois ryssän polvelta ja hänen tekee mielensä purskahtaa\nitkemään. Mutta hän ajattelee, ettei pitänyt olla hentomielinen tänä\nyönä. Ei mitään kyyneliä eikä häpeilemistä, hän oli nyt Juudit —\nkostaja — ja hänen piti pysyä lujana! Hän taisteli tänä yönä Hilipan\npuolesta, hän taisteli tänä yönä, ja vaikka hän olikin ypöyksinään,\naikoi hän suoriutua voittajana!\n\nJa lapsihan oli turvassa — hänen ja Hilipan poika oli turvassa. Siemen\njäisi elämään ja kasvamaan, vaikkapa hän itse katoaisikin tyhjyyteen\nja pimentoon. »Lieköhän Arhipan nainen ehtinyt ottaa mukaansa\nvuohenmaitoa?» vilahtaa ajatus. Pikku mies, se mokoma veitikka, piti\npaljon vuohenmaidosta. Paraske-muori oli tietysti opettanut lapsen\nsitä juomaan, ja eikös pikku Hilippa jo ruvennut aivan hylkimään hänen\nrintojaan. Sitä hyvää mummo kultaa, aivan aikoi ryöstää häneltä lapsen,\nmutta oikeastaan oli hyvä tietää, ettei poika menehtyisi nälkään äidin\nrintoja ikävöidessään. Niinpä niin, pikku Hilippa kyllä selviäisi\nmaailmassa!\n\nBrita ennätti ajatella monta asiaa venäläispajaria mielistellessään.\nHän oli huomannut ryssän vyöllä somatekoisen tikarin — oikean itämaisen\nkoruaseen, ja tämän hän päätti anastaa itselleen. Olivathan siellä\ntosin ne Kauro-vanhuksen pärepuukot, mutta ne olivat mitä olivat. Kaiken\nkaikkiaan ne olivat tökeröt käsitellä, mutta tuossa oli kuin luotu ase\nhänen käteensä, ja siksi toiseksi ajatteli Brita myös, että ryssän piti\nolla aseettoman — aivan aseettoman ratkaisevan hetken joutuessa.\n\nBrita istuu jälleen venäläispajarin polvella Hän tuntee väkevää inhoa,\nmelkein kuvotusta, mutta hyvin hän näyttelee viettelijän osan. Hän\nmaistelee punssimaljasta sen verran, että huulet kostuvat, ja niin\nhän juottaa koko maljan ryssän ryökäleelle. Hän toistaa saman tempun\nvielä toisenkin kerran — monta kertaa. Osasikin hän, kapakkatyttö olisi\ntuskin tehnyt taitavammin. Hän kutittelee ryssän partaa, mielistelee ja\nmairittelee ja ihastuksesta lallattaen ja kiimaansa pakahtumaisillaan\nryssä latkii tulista juomaa tuhokseen ja turmiokseen.\n\nJa niin tapahtui, että venäläispajari tehtiin aseettomaksi. Kun Brita\njälleen liukuu pois hänen polveltaan, ei ryssän miehustalla ole enää\ntikaria; on vain tyhjä tuppi heilumassa, ja ryssän silmät ovat jo siksi\npaljon sikkarallaan, ettei hän huomaa mitään menettäneensä. Mutta\nkadonnut ase on löytänyt tiensä Britan paulakengän varteen, Brita\ntuntee sen kylmän terän hipovan nilkkaansa ja tämä viileän raudan\nkosketus antaa hänelle rohkeutta.\n\nUlkona — matkalla morsiusvuoteeseen vilahti pakoajatus Britan aivoihin.\nPakkasilman viilentävä tuulahdus toi niin kirpeän polttavana elämän\nkaipuun, ja paon onnistuminen näytti jotenkin varmalta. He olivat\nkahden kesken, hän ja ryssä, ja vaikka ryssä takertelikin kiinni\nhänessä, ei irtautuminen näyttänyt kovin vaikealta. Tuima ja rivakka\nsysäys vain ja juopunut ryssä ryökäle kellahtaisi nokalleen kinokseen.\nSukset hän kyllä löytäisi allensa ja sitten pyrynä metsään. Öinen metsä\nkätkisi hänet hyvin ja nopeasti — hui hai viheltäisi hän vainoojilleen!\n\nPani melkein vapisemaan tuo kiihkeä halu, mutta se sammui nopeasti.\nBritan korviin kantautui kylältä kuuluva ryssien ja Vienan miesten\nmekastus, näkyivät punertavina loimottavat vartiotulet, ja siitä\ntulivat mieleen kaikki vainolaisen tekemät rötökset ja tihutyöt, ja\nraivokas, alkuvoimainen viha tukahutti pakomietelmät. Vai hän pakenisi\n— ei ikinä! Oliko Juudit ajatellut pakenemista? Omin ehdoin hän oli\nmennyt kansansa vihollisten leiriin kostamaan! Ja hän oli myös tänä\nyönä Juudit! Jumala oli antanut hänen käsiinsä julman vainolaisjoukon\npäälliköt. Ainakin tämä toinen oli jo hänen pauloissaan ja ehkä\ntoisenkin vuoro vielä joutuisi. Siinä se, pois pakomietelmät!\n\nRyssä sopertaa ja sammaltelee: — Ruotsin tytär, oletkos minulle ylen\nrakas tänä yönä? — Epäiletkö tuota vielä, Venään urho? Olenhan luvannut\nmoneen kertaan, että hyvin sinua armastan. — Aa, sydänkäpyseni,\nkyyhkyläiseni, hyvinkö armastat? Ja ethän vain sommittele salajuonia? —\nMinäkö salajuonia sinulle, Venään pajari!\n\nEteisen ovella toimitti Brita, että tämä ovi pitäisi sulkea visusti\nhakaan. — Eihän tiedä, vaikka vielä se toinen yrittäisi onneamme\nhäiritsemään! supisi hän ja hänen äänensä vapisi kiihtymyksestä, mutta\nryssä luuli sen vapisevan rakkaudesta. Britan kuuma henkäisy aivan\nhumallutti ryssäryökäleen, jos hän lie ollut humalassa jo ennestäänkin.\nHän solkkasi ja sammalteli: — Hyvin suljen, armas kyyhkyläiseni, niin\nvisusti suljen, ettei emäpiessakaan saa tätä avatuksi! — Tee niin,\narmas urho! ja Brita livahti edeltä päin tupaan. Sanoi menevänsä\nmorsiusvuodetta pöyhimään ja kuntoon laittamaan.\n\nAivoissa poltti epäily, ettei hän mitenkään kestäisi tätä loppuun asti.\nMieletöntä tämä oli, aivan järjetöntä! toisteli hän toistelemistaan,\nmutta myöhä oli enää ajatella peräytymistä — peräytymistie oli tukossa!\nJoka jäsen tutisten hän kompastelee ja hapuilee eteenpäin, tupaan\npäästyään hänen täytyi tapailla seinistä tukea ja niin kulkee hän\nkuin juopunut perälle — pöydän ja pyhäinkuvakaapin edessä palavan\nlampputuikun luo.\n\nHänen sormissaan on suonenvetoa — niitä nykii, tempoilee ja nyhtää, kun\nhän rupeaa kaivamaan tikaria esille paulakenkänsä varresta. Siinäpäs\nolikin puuhaa, tikarin konstikas kahva oli jotenkin takertunut kiinni\nhänen sukkaansa tai sukkanauhaansa, Britan piti aivan väenväkisin\nkiskaista ase piilopaikastaan ja tuntuipa kuin olisi se viiltänyt\nhaavan tai naarmun hänen pohkeeseensa. Mutta nyt se oli jo käsillä\n— ah, tuossa se välkkyi terävänä ja kauniina hänen kourassaan. Mikä\nmainio ase — verraton ase hänellä oli! Ja siinä vilahduksessa Brita\ntunsi olevansa varma ja rohkea.\n\nOvi aukeni, Brita puhalsi lampun sammuksiin.\n\nOliko ryssä nähnyt jotakin? Pimeästä kuului hänen pelästynyt äänensä: —\nMikä se siellä niin välähti? — Välähtikö? Jumalainen se vain oli! — Aa,\njumalainen? Oliko se vain jumalainen? Ethän minulle tuhoa akkiloine,\nruotsin soma tytär? Ja mitenkäs sinä niin ylen hätäisesti puhalsit\nlampun sammuksiin?\n\nPimeästä helähti Britan kiusoittava nauru. — Ahaa, pelkäätkö minua?\nJokos rupesikin jänistämään? Oletpa sinä urho olevinasi — ensin ryöstit\nminut toiselta ja nyt jo rupesitkin jänistämään! Vai tulen valossako\nmeidän pitäisi armastella?\n\n— Aa, pannahinen! Ruotsin soma tytär, sinä olet oikea pannahisen\nnainen, vaan hyvinpä sinut armastelen, konsa tavoitan käsiini!\n\nRyssä kompuroi ja hapuili eteenpäin pimeässä ja kompastui johonkin\nesteeseen. Liekö törmännyt lavitsan nurkkaukseen vai liekö Brita\ntahallaan sysännyt hänen jalkoihinsa matalan jakkaran ja siihen\nkellahti ryssä ryökäle nurin. Pergeleh! hän ähki ja ulisi. — Tulta,\nruotsin tytär, pannahisen nainen! Sytytähän jo valgie palamah!\n\nPimeydestä helisi Britan kirkas, ärsyttävä nauru.\n\n\n\n\nXIV.\n\nYLLÄTYS.\n\n\nVartiotulet paloivat kylän kujasilla, pelloilla ja Vannilan niemen\nkärjessä, mutta öinen metsä kylän ulkopuolella seisoi salaperäisenä ja\nuhkaavana.\n\nEi kukaan tiedä, mitä tuolla metsän ja pimeyden kätkössä oikeastaan\ntapahtui. Kenties siellä jo hiihtää sujuttivat Nurmeksen miehet, nuo\npeloittavat kostajat, terävine karhukeihäineen. Mene tiedä — lähenivät\nsieltä varkaiden tavoin maksamaan monia kalavelkojaan — tulivat\nviimeiselle tilinpidolle.\n\nEihän ollut mahdotonta, että Hilippa ja lautamies Olavi olivat\njo palanneet pitkältä matkaltaan, kotiin kaukaisesta kuninkaan\nkaupungista. Ja ne miehet eivät siekailleet, kun oli tarjona näin\nsiunatun pimeä yö ja hyvä pakkaskeli vihatun vainolaisen yllättämiseen.\n\n»Siuh-viuh, siuh-viuh!» lauloi hanki kaukana, hyvin kaukana pimeän\nkätkössä. Mitä? Nyt laulu lakkasi. Neuvottelivatko? Kuiskien\nneuvottelivat ehkä. Seisoivat lumisten kuusten alla ryhmissä\nkeihässauvoihinsa nojaten ja pitivät neuvoa. Mene tiedä, joukko\njakaantui kahtia. Rupesivat varovasti kiertämään kylää apajaan. Mikä\nmainio apaja siitä tulisikaan — verraton apaja!\n\nMitenkä lienevät asiat tuolla vartiotulten luona olleet? Meteli ja\nmekastus oli siellä tosiaan paljon vaimentunut, siitä päättäen olivat\nVienan partaturilaat ja heidän yhtä parrakkaat venäläisystävänsä hyvin\nvalppaina ja varuillaan.\n\nMutta varuillaan he eivät olleet, ainoastaan väkevän viinan juovuttava\nmahti oli saanut mekastuksen hiukan vaimenemaan. Monet Vienan urhot\nja monet venäläisetkin jo vetivät autuaita unia vartiotuliensa\nlämmittävässä hohteessa. Pitkät piikit oli pistetty hankeen pystyyn.\nOikea piikkimetsä oli siinä tulen ympärillä, mutta urhot itse\nkellettivät hangella tai hätäisesti kyhätyillä havuvuoteilla miten\nsattui. Kuului kuorsausta ja örinää ja kakistelua, välistä vielä joku\nnukkujista havahtui ja tirkisteli harrittavin silmin ympärilleen, mutta\npian parrakas pää retkahti raskaana havualustalle.\n\nMutta torkkukoot, saattoihan ollakin vain kuulohäiriötä tuo kaukainen\nhangen laulu. Mistäpä sinne olisi tullut satainen miesjoukko lylyä\nlykkimään ja ristirahvasta säikyttelemään. Ja jos minkä kuului\nsiuhketta ja viuhketta, niin ehkä metsälliset ja menninkäiset siellä\nyön kätkössä kisojaan pitivät.\n\nVielä tässä joutavia pelkäämään ja varajamaan! Vienan väki ja\nvenäläiset ovat huoletonta joukkoa, ja siksi toiseksi tämähän olikin\nheidän viimeinen juhlayönsä. Miehistö juhli vartiotuliensa ympärillä,\npäälliköt juhlivat Vannilan isossa pirtissä, ja tuolla pihamaan\nlaidassa — kuusten ja kinosten kätkössä — oli matala pikku tupa. Ja\nsiellä oli morsiusvuode.\n\nOli pimeä kuusten alla. Kuuhut kyllä silloin tällöin kurkisti pilvien\nja lumisten oksien lomista, mutta ylen kehnosti se kykeni valaisemaan.\nOli hiljaista, merkillisen hiljaista pikku tuvan seudulla.\n\nMitä nyt? Nyt kuului narahdus, aivankuin matalan eteisen ovi olisi\nliikahtanut jäätyneillä saranoillaan?\n\nOvi aukeni hitaasti raolleen ja joku ihminen, näköjään nainen, liukui\nvarjon tavoin ulos ja vaipui lumiselle ja jäiselle rappukivelle\nistumaan. Britahan se oli, mikäli pimeässä voi nähdä. Hänen tukkansa\noli raastettu hajalleen, vaatteensa olivat ryvettyneet, ehkäpä\nrepeilleetkin sieltä ja täältä, ja oikeassa kädessään hän piteli\njotakin esinettä jokin teräase, veitsi tai paremminkin tikari siinä\nnäytti olevan, vaikka kuutamon niukassa valaistuksessa sitä oli vähän\nvaikea tarkoin nähdä. Siinä oli jotakin kirkasta ja punertavaa, ja koko\najan siitä tipahteli lumiselle ja iljankoiselle rappukivelle pisaroita,\ntummia ja punertavia täpliä.\n\nOli siis jotakin tapahtunut tuolla pimeässä pikku tuvassa, mutta Britan\nolo oli niin perin kummallinen, ei hän edes täydelleen tajunnut,\nmitä oli tapahtunut. Kaikki oli hämärää ja sekavaa, Britan aivoissa\nvilahteli vain katkonaisia muistikuvia, aivankuin ilkeitä hourenäkyjä,\ntuolla pimeässä huoneessa suoritetusta kamppailusta. Se kamppailu\noli kestänyt hyvän aikaa, Britan mielestä se oli kestänyt melkein\nikuisuuden, ja sen päätyttyä hän oli vaipunut menehtyneenä penkille tai\nuunin vieruslavitsalle.\n\nSiinä hän oli maannut uupuneena ja henkeään haukkoen, ja se toinen\noli vielä liikahdellut ja ähkinyt hänen läheisyydessään, mutta\nvähitellen oli tullut hiljaisuus. Oikein peloittavan syvä hiljaisuus\noli tullutkin, ei kuulunut enää liikahtelua, ei ähkimistä, ei mitään\nkuulunut. Ihan kuin itse yökin olisi pysähtynyt kuuntelemaan ja\noudostelemaan. Sellainen oli tuo hiljaisuus, ja silloin Brita rupesi\ntuntemaan arkuutta ja kammoa. Hänen piti päästä pois siitä huoneesta,\nulkoilmaan hänen piti päästä, kävipä miten hyvänsä.\n\nNyt hän istui lumisella ja jäisellä rappukivellä ja koki selvitellä\nsekavia ajatuksiaan. Hän oli vielä uupunutkin ja aivankuin tylsistynyt\nja sen lisäksi hän tunsi inhoa, tuota samaa kuvotusta, joka oli\nkiusannut häntä pitkin matkaa tänä iltana. Oikein puistatuksina se\nriipoi häntä, tuo inho ja tyrtymys, ja Brita ajatteli, että hänen\npitäisi päästä siitä jollakin tavoin eroon.\n\nMieleen vilahti monta muutakin ajatusta. Tuli pakoajatuskin Britan\nmieleen: sukset ja niittysauna ja Arhipan emäntä ja lapsi — hänen oma\nlapsensa. Mutta Brita melkein pelästyi, kun lapsi tuli hänen mieleensä.\nEi mitenkään nyt sopinut lasta ajatella — lapsihan oli viaton ja\npuhdas Herran enkeli, mutta hän itse oli kaikkea muuta kuin puhdas\ntällä kertaa. Brita naurahti itsekseen: hän oli todellakin aika pahoin\nryvettynyt sekä ruumiiltaan että sielultaan. Tuskinpa hänessä oli\ntahratonta paikkaa, mutta sellainen oli tämä kostajan tie — ei käynyt\nsitä kulkeminen puhtaana ja tahrattomana.\n\nEipä tietenkään, likaa siinä tarttui vaatteisiin, likaa sieluun, ja\nentäs nuo kädet, nepä vasta ryvettyivätkin inhoittavan tahmaisiksi. Nyt\nBrita aikoikin ryhtyä puhdistamaan käsiään tuossa kinoksessa. Siinähän\noli oikein kosolta puhdasta lunta, ja vähin, minkä hän osasi tehdä ensi\nhätään, oli käsien puhdistaminen.\n\nBrita jo nousi hiukan horjahtaen jaloilleen alkaakseen käsien pesun,\nmutta silloin tapahtui jotakin yllättävää — öinen metsä hänen\nympärillään heräsi äkkiä elämään.\n\nEnsin kuului kummallisia ääniä pimeästä metsästä, ihan kuin hyypiän\nhuutoja tai kontion vihellyksiä. Niitä kuului monelta suunnalta\nympäri kylän, ja ne mahtoivat olla merkkihuutoja, sillä niitä seurasi\npeloittava meteli. Pamahti laukauksia, kovia ja viiltäviä musketin\nlaukauksia, alkoi hurja ammunta joka puolella, ja sitä säesti\nraivokas karjunta ja ulvominen. Brita kuunteli huumautuneena tuota\nmeteliä ja ajatteli, että nyt mahtoi olla alkamassa verinen tilinteko\nrajantakaisten kanssa.\n\nEi ollutkaan siis kuuloharhaa tuo kaukainen hangen laulu, tuo\nsalaperäinen siuhke ja viuhke. Nurmeksen miehet! Siinä se, Nurmeksen\nmiehet, nuo peloittavat kostajat, olivat tulleet pimeyden peitossa, ja\nPankajärven kylä oli nyt heidän apajassaan.\n\nVoi teitä, vartiotulienne ääreen torkahtaneet Vienan miehet ja ryssät!\nHuoletonta olitte joukkoa, mutta jo kävi teidän nyt huonosti. Tuskinpa\noli teitä milloinkaan herätetty niin armottomasti kuin nyt viimeisenä\njuhlayönänne herätettiin. Viisaasti, viisaasti olisitte tehneet, jos\nolisitte äsken kuunnelleet salaperäistä hangen laulua, mutta nyt oli\nkatuminen myöhäistä. Tuskin ennätitte niin paljon, jotta yhden kerran\nhieraista unisia silmiänne, kun jo tulla suhisi pimeydestä surman nuoli\ntai heilahti kirkasteräinen tappara parrakkaan päänne yläpuolella.\n\nJo oli Vannilan ison pirtin juomaseura havahtunut. Pihamaalla hulmusi\npäresoihtuja, juoksentelivat kuin päättömät ikään tuossa Britan\nnäkyvissä. Enimmät lähtivät kiiruhtamaan tuonne taiston melua kohden,\nmutta yksi soihtumies juoksi pikku tuvalle päin. Brita painautui\nmatalan eteisen ovea vasten piiloon ja puristi vavahtelevin sormin\nveristä asettaan.\n\nTulija oli Vienan miesten päällikkö. Hän oli avopäin ja kalpea ja\nhorjahteli juopumuksesta. Nyt huomasi hän soihtunsa valossa Britan\nja taisipa Britan hajalleen raastettu tukka ja tuo Britan kädessä\nvälkähtävä verinen tikari häntä hyväisesti säikähdyttää. Hän jäi\nsilmät karrillaan tuijottamaan Britaan eikä näyttänyt aluksi ensinkään\nkäsittävän, mitä oli tapahtunut, mutta Brita nauroi hänelle pilkaten:\n\n— Ahaa, venäläispajariako tulit etsimään? Myöhäänpä heräsitkin,\nVienan rosvo, aivan liian myöhään heräsit — jo nukahti ryssä ryökäle\nmorsiusvuoteeseen. Kuuletko, jo nukahti ryssä, ja kohta joutuu sinunkin\nvuorosi!\n\nNyt kai vienalaisen sekavat aivot hiukan selkenivät, hän päästi rivon\nsadatuksen ja tapaili asetta sivultaan, mutta samassa lensi viuhahtaen\nmetsästä jokin välähtävä esine — keihäs tai sotakirves. Se osui kai\nvillin Timon käsivarteen, soihtu putosi hajalleen riepsahtaen hankeen\nja Vienan mies pakeni nopeasti sinne, mistä oli tullutkin.\n\nBrita näki ohitseen syöksähtävän joukon lumisia ja kuuraisia miehiä.\nEtunenässä mennä harppoi pitkävartaloinen uros. Tuon miehen joustavissa\nliikkeissä oli kuin jotakin tuttua ja miehen päästämä lyhyt huudahdus\nsai Britan vapisemaan: Hilippa! Brita ajatteli, että olipa hyvä asia,\nkun Hilippa ei ohi juostessaan häntä huomannut, hän tarvitsi todella\nhieman aikaa tointuakseen.\n\nLyhyeen päättyi tämä rajantakaisten viimeinen taistelu. Brita näki\npiilopaikastaan, miten pakenevia vihollisia alkoi sekasortoisena\nlaumana joka taholta tulvia Vannilan pihamaalle. Siinä he yrittivät\nvielä viimeistä vastarintaa. Vienan rosvo riehui ja huitoi joukkonsa\nkeskellä avopäin; kuului karjahtelevan miehilleen, ettei pitänyt\njoutavasta hätääntyä; piskuinen joukko oli vain heitä ahdistamassa ja\nkyllä tässä vielä puolensa pidettiin, kun vain pysyttiin rohkeina.\nMutta yllätetyn joukon rohkeus oli mennyt menojaan, ei saanut\nvienalainen enää karjumallakaan miehiään järjestymään. Pimeästä\nmetsästä tuiskusi musketin kuulia ja keihäitä ja jos mitä heittoaseita.\nMiehiä kellahteli pihamaalle yhä sakeampaan, toiset kompastelivat\nnäihin kaatuneihin, kiroilivat ja itkivät ja sadattelivat, ja pian\nryöpsähti koko sekava lauma hajalleen, pakeni sen minkä koivista lähti\npimeän metsän peittoon. Pakenevat veivät mukanaan myös vienalaisten\npäällikön, vielä tuokion ajan kuului hänen karjuntansa kaiken muun\nmetelin yli, mutta voitolle päässeet talonpojat eivät siitä enää\nvälittäneet. Joku hyppäsi suksilleen ja läksi vielä ajamaan pakenevia\ntakaa, mutta useimmat olivat jo täyttä touhua keräämässä joka paikkaan\nkylvettyä voittosaalista.\n\nVannilan isoon pirttiin kokoontui vähitellen paljon väkeä. Siellä\nolivat vielä äskeisen juomingin jäljet näkyvissä: pöydällä oli suuri\nkattila lähes puolillaan lämmintä punssia ja ympärillä oli sekä\ntäysinäisiä että lähtökiireessä kumoon kaatuneita maljoja.\n\nOmasta saunastaan vapautettu Kauro-vanhus touhusi isäntänä, puhdisteli\nhieman pöytää ja kehoitteli mielissään talonpoikaisjoukon johtajia\nmaistamaan, mitä käpälämäkeen lähteneet olivat jälkeensä jättäneet. —\nMitäpä hylkimään valmiista juomista! naureskeli hän.\n\nMiehet joivat arkailematta, mutta maljan kumottuaan sanoi Hilippa\nharmistuneena, että oli vahinko, kun ei yksin tein saatu juoda\nmyös Vienan rosvon ja venäläispäällikön peijaisia. Nuo molemmat\nveijarit olivat tehneet enemmän kuin päänsä edestä tihutöitä Pielisen\nKarjalassa, mutta pääsivätpäs vain livistämään karkuun heidän\nkäsistään. No, Vienan mies taisi sentään saada edes pienen muiston\nkäsivarteensa tai olkapäähänsä, mutta venäläispajari pääsi nähtävästi\naivan ehein nahoin.\n\n— Oletko aivan varma, että venäläispajari pääsi ehein nahoin? kuului\nHilipan takaa, ja kun Hilippa pyörähti katsomaan, näki hän siinä Britan.\n\nBrita oli rauhallinen, vieläpä välinpitämätönkin. Hän oli jo pessyt\nkätensä ja muutenkin hiukan siistinyt itseään, mutta tähän asti hän\noli pysytellyt syrjässä yleisestä voiton humusta. Nyt hän ihan kuin\nsattumalta astui esille, ja tuo yllättävä kysymys ja vielä enemmän\npilkallinen hymy, joka leikki Britan huulilla, sai kaikki ällistymään.\nHilippa kysyikin hiukan tulistuen, tiesikö hän sitten jotakin\nvenäläispäällikön kohtalosta.\n\n— Tule mukaan, niin näytän sinulle jotakin, sanoi Brita ja naurahti\nhermostuneesti.\n\n— Mitä näyttämistä sinulla on? ihmetteli Hilippa. — Eipähän paljon\nmitään, tule mukaan, jos haluat nähdä. Ja valoa, tuo myös valoa\ntullessasi!\n\nBrita meni jo kehenkään katsomatta ulos pirtistä, ja Hilippa seurasi\nhäntä tahtomattaan suuri päresoihtu kädessä. Tuli heidän mukaansa\nmuutamia muitakin miehiä: lautamies Olavi, luutnantti Marcus, Kauro ja\nJehki-vaari, vieläpä touhukas Mafilo Vaakanainenkin. Brita vei heidät\npihamaan yli pikku tupaan.\n\nHilippa valaisi soihdullaan, ja silloin he kaikki näkivät, mitä\nhuoneessa oli tapahtunut: Lattialla maata kellotti venäläispajari\nhengettömänä suuressa verilammikossa. Hän oli nähtävästi\nryömiskellytkin, verijälkiä oli pitkin lattiaa, mutta vihdoin\noli miekkonen uupunut ja kierähtänyt selälleen. Silmänvalkuaiset\nmuljottivat nurin ja toinen jäykistynyt käsi haroi ryvettynyttä partaa.\n\nEi kenenkään kieli kuontunut paljon puhumaan. Hilippa kysyi vain, miten\nvenäläispajari oli tänne joutunut.\n\n— Omasta tahdostaan tuli ryssä tänne! sanoo Brita terävästi.\n\n— Mitenkä niin omasta tahdostaan.\n\n— Siten niin, että halusi päästä morsiusvuoteeseen. Heittivät siellä\njuomapöydässä arpaa.\n\n— Arpaa? Mitenkä sinä, että sinusta, sinustako arpaa heittivät?\n\n— Niin, minusta heittivät arpaa! Tämä pääsi voittajaksi, taisi\npetkuttaa arvan heitossa. Tietäähän ryssän! Se toinen oli jo liikaa\njuovuksissa, mutta tämän minä juotin vasta sitten arvanheiton jälkeen.\nOli kai mielissään voitostaan ja niin erehtyi maistamaan vähän yli\nkohtuuden. Minä houkuttelin näes, istuin polvella ja täyttelin vähän\nväliä maljaa!\n\nHilipan piti välillä nieleskellä, sitten hän jatkoi kyselyään. —\nSanohan, Brita ystäväni, miten, mistä sinä sait aseen?\n\n— Tuosta minä sain aseen! ja Brita sysäsi paulakenkänsä kärjellä\nryssän vyöstä roikottavaa tyhjää tuppea. — Minä anastin sen jo siellä\njuomapöydässä, kertoi Brita, — kun olin saanut ryssän kypsäksi, niin\nanastin hänen aseensa!\n\nHilipan piti jälleen nieleskellä. Hänellä oli epäselvä ajatus, että\nolisi pitänyt kysyä vielä monta asiaa, mutta ei vain kuontunut\nkyselemään. Sai sentään vihdoin viimein sanat suustansa ja tiedusteli,\nmihin ryssän tikari oli joutunut. Brita pujahti sanaa sanomatta pimeään\neteiseen, kopeloi ja kolisteli siellä hetkisen ja palasi vihdoin\nhuoneeseen kaivattu tikari kädessään.\n\n— Tässä se on, sanoi hän ja ojensi aseen Hilipalle, — iskin sen äsken\ntuonne eteisen pihtipieleen ja olinpa jo vähällä unohtaa, mihin olin\niskenyt.\n\n— Katsokaahan, mikä mainio ase! puheli Hilippa ja näytteli veristä\ntikaria lautamies Olaville ja luutnantti Marcukselle. — Näyttääpä kuin\nolisi suorastaan Moskovan tsaarin lahja. Hehe, lautamies Olavi, nauroi\nhän, — meillä on suuren Ruotsin kreivin lahjamiekat ja tässäpä nyt\ntulla tupsahti tsaari-isänkin lahja. Mutta tuo sorea tuppikin pitää kai\nottaa talteen. Vai mitä arvelette, miehet? Eihän tikarista ilman tuppea!\n\nHän touhusi ihan kuin tämä tikarin talteen korjaaminen olisi maailman\ntärkein asia tällä hetkellä. Hän irroitti tupen lattialla kellottavan\nryssän vyöstä, pyyhki tikarin tahmaiseksi käyneen terän ryssän\nkauhtanaan, sovitti tikarin tuppeen sekä alkoi sitä jälleen näytellä\ntovereilleen.\n\nSiinä välillä hän sentään vilkaisi aivankuin pelästyneenä Britaan, hän\nmahtoi äkkiä muistaa jotakin, jonkun vanhemman sairaustapauksen tai\nsen tapaista, mutta Brita seisoi uhrinsa ääressä lujemman ja tuimemman\nnäköisenä kuin ainoakaan miehistä. Hyvin kalpea oli Brita, mutta muuten\nhänen piirteensä olivat rautaa ja terästä; pilkallisesti hymyillen\nhän tarkkasi Hilipan touhua ja vain huulten seutuvilla voi huomata\nomituista nykimistä ja vavahtelua.\n\nEhkä oli tuo Britan näennäinen lujuus sentään koko joukon liioiteltua.\nVähän myöhemmin se hävisi olemattomiin. Kun Arhipan emäntä\naamuhämärissä palasi kotiin niittysaunalta Britan lapsi mukanaan,\nnäytti Brita kuin lysähtävän kokoon. Hän itki menehtyäkseen ja\nvaikeroi pienokaisen tahriintuvan hänestä, jos hän rupeaisi sitä vielä\nimettämään.\n\nLapsi porusi nälissään ja Arhipan nainen tarjosi sitä Britalle, mutta\nBrita peräytyi säikähtyneenä ja alkoi hokea:\n\n— Ei, ei, vie se pois minun näkyvistäni! Syötä sille kilin maitoa tai\nmitä tahansa! Mummo... Paraske-muori huolehtikoon lapsesta. Hänhän\nsitä on jo totutellutkin kilin maitoon, no, nyt saakin ottaa kokonaan\nhoitoonsa. Minä olen kostaja, vereen tahrittu kostaja, mikä minä olen\npienokaista imettämään. Sudenpenikoita voisin ehkä imettää, mutta se\npienokainen pitää säästää tahriintumasta!\n\nParaske-muori ja kaikki toisetkin koettivat puhua järkeä mutta Brita\nvain pudisteli itsepintaisesti päätään ja hyrähti jälleen kyyneliin.\nEi, hänen laitansa ei ollut oikea. Jotakin oli särkynyt hänen\nsisällään, särkynyt tai muuten järkähtänyt sijoiltaan. Hän hoki vain\nyhtenään sudenpenikoista ja kilinmaidosta ja siitä, että sai nyt\nParaske-muori jo pitää hänen lapsensa ikiomanaan. Siihen oli alusta\nalkaen pyrkinytkin, oli syötellyt ja huvitellut pikkumiestä. No, nyt\npitäköönkin huolenaan lapsen hoitamisen ja jättäköön hänet, kostajan ja\nihmispedon, omaan kurjuuteensa!\n\nTätä sanatulvaa seurasivat jälleen rajut itkun tyrskähdykset, ja näytti\nkuin Brita saisi suorastaan täristyskohtauksen, jos hänelle vielä\nmainittaisiin lapsesta. Niinpä Hilippa sanoi Paraske-muorille, että\nparasta oli kai noudatella Britan mieltä ja ruokkia toistaiseksi pikku\nmiestä kilinmaidolla. Ehkäpä Brita vähitellen pääsisi tasapainoon ja\nalkaisi jälleen ikävöidä lastaan.\n\nHilippa pani kaiken toivonsa pikku pastoriin. Tämä oli jo Braheassa,\noli saapunut Nurmeksesta sinne yhdessä Hilipan ja lautamies Olavin\nkanssa, mutta oli jäänyt huolehtimaan vainolaisen sytyttämän Lieksan\nkylän sammutustyöstä, kun he toiset läksivät öiselle retkelleen.\n\nVasta iltamyöhällä pikku pastori joutui Pankajärvelle. Hän oli\nLieksassa suorittanut oikean suurtyön, paras osa kylää oli hänen\ntarmokkaalla johdollaan saatu pelastetuksi, vaikka aluksi sammutustyö\nolikin näyttänyt melkein toivottomalta.\n\nTapansa mukaan oli pikku pastori Pankajärvelle saapuessaan varsin\nreippaalla tuulella. Jokaisen osaksi hänellä oli rohkaiseva sana,\nja Britakin aivankuin hiukan reipastui häntä tervehdittyään. Pikku\npastori oli jo tulomatkallaan saanut päällisin puolin kuulla Britan\njärkyttävästä seikkailusta, ja niin osasi hän oikealla tavalla\nlohduttaa ja rohkaista Britaa.\n\nAluksi hän pakisi Britalle vain oman pikku pappilansa oloista,\nrakkaasta Hanna-rouvastaan, lapsistaan ja siitä, miten he kaikki olivat\nikävöineet Britaa. Siinä ohimennen hän tiedusti pikku miehen vointia,\nmutta silloin Brita tuli hyvin hämilleen ja mutisi epäselvästi, ettei\nhän tiennyt siihen asiaan sanoa mitään. Asia oli niin, että toiset\nhoitelivat nykyisin pikkumiestä.\n\nPikku pastori nyökkäsi iloisesti ja virkahti: — No, me ennätämme\njutella vielä lähemmin kaikista asioista, minä jään ainakin pariksi\npäiväksi tänne Pankajärvelle. On järjestettävä täällä rajan\npuolustaminen ja minkä mitäkin. — Hän taputti Britaa olkapäälle ja\npyörähti juttelemaan Paraske-muorin ja Kauro-vanhuksen kera.\n\nPikku pastori viipyi todellakin Pankajärven Vannilassa kokonaista\nkolme päivää. Hän oli sanonut Britalle, että pitäisi järjestää rajan\npuolustaminen ja se järjestettiinkin oikein pitävälle pohjalle. Kun\nryssät ja vienalaiset olivat Braheasta paetessaan hävittäneet kaikki\nsinne rakentamansa varustukset, päätettiin puolustuksen tukipaikaksi\ntehdä Pankajärven kylä, johon Vienan miesten hirsivarustus oli jäänyt\nhyvään kuntoon.\n\nPäätettiin vielä lujittaa tätä varustusta, ja Pankajärveltä rajalle\npäin ryhdyttiin rakentamaan uuttakin varustusta. Kajaanista lähetetyt\napuvoimat majoitettiin osaksi Braheaan, osaksi Pankajärvelle, mutta\netuvartiopalveluksen ottivat hoitaakseen lautamies Olavin ja Hilipan\njohtamat suksimiehet.\n\nOli valmistauduttava kaiken varalta. Tosin olivat ryssät ja vienalaiset\npaenneet rajan taa, mutta milloin hyvänsä saattoi odottaa näiden uusia\nhävitysretkiä. Vienalaisten saatiin kuulla pakomatkallaan uhanneen,\nettä vielä hän palaisi Pankajärven kylään ja ehkä Braheaankin. No\nniinpä Vienan rosvolle päätettiinkin valmistaa lämmin vastaanotto,\njos hän todellakin panisi uhkauksensa täytäntöön. Hilippa sanoi, että\nhänen tilinsä vienalaisen kanssa oli jäänyt vielä avoimeksi, ja tästä\njokainen ilman enempiä selityksiä ymmärsi, että Hilippa kyllä hoitaisi\netuvartiopalveluksensa valppaasti.\n\nYhtä hyvin saattoi luottaa lautamies Olavinkin valppauteen, ja sitten\noli vielä reipas luutnantti Marcus. Tosin oli hän saanut Brahean\nviimeisissä taisteluissa pahemmanlaatuisen haavan käsivarteensa, mutta\ntästä välittämättä hän tahtoi jäädä vartiopaikalleen. Pikku pastori\nehdotti kyllä, että kreivillinen luutnantti lähtisi hänen mukanaan\nNurmekseen haavaansa parantelemaan, mutta tähän sanoi nuori sotilas\njyrkästi: Ei! Mitäpä hän mokomasta haavasta, ikäänkuin ei sitä voitaisi\nyhtä hyvin lääkitä ja parannella siellä Pankajärvellä.\n\nItse asiassa Paraske-muori olikin erinomaisen taitava haavojen\nlääkitsijä. Tuo mokoma ryppyinen ja kumarainen mummo jo ensi päivänä\nlaittoi kreivillisen luutnantin käsivarren siteeseen. Mitä hän lie\npannutkin haavaan, omia hauteitaan ja lääkkeitään, ja liekö vielä\nhiukan lukujakin lukenut. Nokisessa saunassaan hän tämän tärkeän\ntoimituksen suoritti, ja nuori sotilas oli saunasta palatessaan\nlujasti vakuutettu, että haava nopeasti parantuisi. Hän oli suorastaan\nihastunut Paraske-muoriin ja vakuutteli pikku pastorillekin, että\nJumala oli ollut hänelle hyvin suopea, kun oli sallinut hänen tutustua\nniin herttaiseen karjalaisheimon edustajaan.\n\nPikku pastori nyökkäsi iloisesti ja sanoi, että heidän oli todella\nsyytä kiittää Jumalaa, kun oli saatu tämä karjalaiskylä pelastetuksi\ntuholta. Pankajärveläisiä oli kyllä näihin saakka pidetty järjestään\nmaanpettureina, mutta hänen mielestään eli tässä kylässä kunnon\nihmisiä, ja niin olikin varsin paikallaan, että hän sai juuri tässä\nkylässä ensi kerran lukea julki Pielisen miehille osoitetun kreivi\nPietarin kirjeen.\n\nTuo kirje oli muuten pikku pastorilla ollut taskussaan jo Nurmeksesta\nlähtien. Ensin hän oli aikonutkin sen lukea julki Brahean raunioilla,\nmutta kun nyt Pankajärven rajakylä saikin toistaiseksi jäädä koko\nmaakunnan puolustuksen tukipisteeksi, niin jo senkin vuoksi oli oikein,\nettä juuri täällä ensi kerran kuulutettiin julki maakunnan valtiaan\nisällinen tahto.\n\nSattuikin parahiksi seuraavana päivänä tulemaan kirkas ja\nleuto talvipäivä. Silloin pidettiin Vannilan pihamaalla suuri\nneuvottelukokous, jossa olivat saapuvilla sekä Pankajärvelle kertyneet\npakolaiset että kaikki maakunnan puolustusjoukot. Neuvottelun jälkeen\nluki pikku pastori tuon kaikkien kiihkeästi odottaman kirjeen, ja niin\nhyvin Nurmeksen miehet kuin karjalaisetkin olivat yhtä mieltä, että\ntämä merkillinen kirje oli kuin uuden aikakauden huomenjulistus kovia\nkokeneen Pielisen maakunnan väestölle.\n\nVarhain seuraavana aamuna lähti pikku pastori takaisin Nurmekseen ja\nBrita lapsineen lähetettiin hänen mukaansa. Britan järkähtänyt mieliala\noli kyllä jo paljon tasaantunut, mutta kun Pankajärven rajakylä jäi\nvielä toistaiseksi sodan jalkoihin, katsottiin parhaaksi, että Brita\nelelisi ainakin kevääseen asti Nurmeksen rauhaisassa pikku pappilassa.\n\nParaske-muori ja Kauro-vanhus lähtivät toisella hevosella saattamaan\nmatkalaisia perille asti.\n\n\n\n\nXV.\n\nRYÖVÄRIVOUDIN KOSKENLASKU.\n\n\nPyryisenä kevättalven päivänä samosi yksinäinen hiihtomies Kuolismaan\nrajasaloja Ilomantsin pokostan takamailla.\n\nHän oli herra Henrikki, tämä yksinäinen hiihtäjä. Hän oli Pielisen\nryövärivouti, tai oikeastaan hän ei ollut enää mikään voutikaan.\nEi vouti eikä muu nimismies, virkaheitto lainsuojaton hän oli,\nhenkipatoksi kuulutettu karkulainen.\n\nNiin pitkälle oli päästy, herra Henrikki oli kuulutettu\nlainsuojattomaksi. Jo kuukausi sitten lähetti Kajaanin konventti tuon\nkuulutuksen kuriirin mukana maakuntaa kiertämään, ja herra Henrikki oli\nnyt pyrkimässä rajan taa vihollisen puolelle. Meni solmuun elämä rajan\ntällä puolen ja henkipatto oli nyt menossa maankavaltajan pimeille\npoluille, mutta hiihtokeli oli kurja hänen viimeisellä matkallaan.\nSateli vuoroin vetistä lunta, vuoroin lumiräntää roiskautti hiihtäjän\nsilmille. Sukset takalsivat kuin tervassa hiihtäessä.\n\nHerra Henrikki ponnisteli sisukkaasti eteenpäin, mutta uupumus tahtoi\nolla suurempi kuin miehen sisu. Tämän tästä täytyi hiihtäjän pysähtyä\nhiukkasen hengähtämään. Silloin hän suksillaan seisten riisui toisen\nlikomärän rukkasensa, aukoi resuisen turkkitakkinsa puulinkkunappeja,\nsysäsi kaikkien ilmojen parkitseman karhunnahkalakkinsa takaraivolleen\nja pyyhki hihalla hikeä kasvoiltaan. Herra Henrikin käsi vapisi,\ntuo karvainen käpälä vapisi ponnistuksista ja koko mieskin huohotti\nvahvasti, kakisteli ja rykiä röhisi. Vähältä piti, ettei aivan\nhorjahtanut lumeen suksiltaan, täytyi nojata pitkään keihässauvaansa\nsäilyttääkseen tasapainonsa, kun yskänpuuskat oikein kaivelivat syvällä\nviinakurkun pohjalla.\n\nSiinä sivumennen kohensi herra Henrikki matkareppuaankin ja tämä\nkohentaminen sai hänet miltei säpsähtämään. Reppu oli arveluttavasti\nhoikentunut näinä viimeisinä päivinä eikä ollut paljon toivoa sen\ntäyttymisestä näillä Jumalan ja ihmisten hylkäämillä rajasaloilla.\nHarvassa oli näillä main ihmisasuntoja, ylen harvassa, eikä herra\nHenrikillä ollut toisekseen erikoista halua ihmisasuntoihin\npoikkeilemaankaan, ei ainakaan rajan tällä puolen. Kun olisi päässyt\nrajan taa, niin sitten ehkä yrittäisikin, mutta Ruotsin valtakunnan\nrajamaat olivat nyt käyneet ryövärivoudille ylen vastenmielisiksi.\n\nHenkipatto! Siinä oli kuin olikin oma kirouksensa tuossa nimessä, kuin\nnäkyvä Kainin merkki olisi lyöty keskelle otsaa. Kaikki näyttivät\nhenkipaton tuntevan jo ensi vilkaisulla. On sanottu sanassa: »Kulkijana\nja pakolaisena pitää sinun oleman maan päällä!» Herra Henrikki oli\nsaanut olla tämän viimeisen kuukauden kulkijana ja pakolaisena, aivan\nsanan mukaan. Salokylästä toiseen hänen oli täytynyt pakoilla ja\npiileksiä kaikkien vainoamana ja ahdistamana.\n\nMiettikö ryövärivouti tuossa yksin hiihtäessään näitä kohtalokaan.\nEhkäpä tosiaan mietti ja muisteli, mitenkä Kajaanin konventin kuulutus\ntavoitti hänet kuukausi takaperin Liperissä. Silloin oli ryövärivouti\nomasta mielestään vielä vapaa mies, riippumaton mies. Hänellä oli oma\nsissijoukkonsa ja hän oli partaallaan mellastamassa Liperin seudun\nsuurissa karjalaiskylissä.\n\nHän nauroi, kun tuotiin hänen nähtäväkseen tuo Kajaanin herrojen\nkuulutus. Niin, hän nauroi silloin ja ivasi Kajaanin herrojen\nkeksintöä, mutta pian hän sai muuta ajattelemista. Tapahtui ihmeitä\nja kummia, siitä päivästä alkaen kääntyi kaikki ihan kuin jyrkästi\nvastaiseksi, ei mikään yritys enää onnistunut. Jos yritit yllättävää\nhyökkäystä turvattomalta näyttävään karjalaiskylään, niin yllätys\nepäonnistui. Tuli selkään niin, että roiski vain, ja siinä leikissä\nhänen miehiltään luikahti luonto kaulalle. Alkoivat kadota yksi\ntoisensa jälkeen karkuteille, ja viikkokauden sisällä oli hänen\njoukkonsa huvennut olemattomiin.\n\nEi sentään aivan olemattomiin. Kolme uskollista miestä jäi hänen\nseurakseen, viimeisiksi henkivartijoikseen. Nämä viimeiset ukolliset\nolivat entinen rättäri Sipo Meriläinen Braheasta, entinen Pankajärven\nuudisasukas Markus Lehikoinen ja tämän vääräsäärinen renkiveijari,\nja näine viimeisine miehineen pakeni herra Henrikki Liperin seudulta\nIlomantsiin. Kajasteli toivo, että täällä saisi ehkä jälleen kootuksi\nympärilleen hajonneen ja pelästyneen joukkonsa, mutta vieläkös mitä\nsai kootuksi. Viimeisetkin miehensä menetti täällä. Kun yritti kolmine\nmiehineen rosvoilla sen verran, jotta hengenpitimikseen rajaseudun\nkarjalaiskyliä, niin eivätkös paholaisen karjalaiset nousseetkin joka\nkylässä vastarintaan. Ensin menetti hän Sipo-rättärin, sitten Markus\nLehikoisenkin, ja silloin ymmärsi herra Henrikki, että hänen oli nyt\nkiireimmiten laittauduttava rajan taa turvaan.\n\nTuo vekarajalka renkiruoja viimeisenä toverinaan hän samosi nyt\nrajaa kohden, mutta kun eväsvarat olivat aivan lopussa, piti vielä\nHattuvaaran karjalaiskylässä yrittää reppujen täyttämistä. Varkaisiin\nläksi tuo viirunaama miehen kuvatus ja herra Henrikki odotteli häntä\nkylän kalmistometsikön laidassa. Hän sai odotella siinä ikäväkseen\nasti, ja kun muonavarojen noutaja vihdoin illanhämärän saetessa\ntäydeksi pimeydeksi saapui paikalle, oli hän surkeassa kunnossa,\nyltäpäältä verisenä. Olivat ampua sujauttaneet pitkän teräsnuolen mies\npoloisen kylkeen.\n\nSe oli meno ryövärivoudin viimeisen miehen. Oli sentään kuoleva\nraahannut mukanaan kylästä täysinäisen eväsrepun ja näiden eväiden\nturvin oli ryövärivouti yksin jäätyään taivaltanut. Jospa olisikin\nollut kunnollisempi hiihtokeli, olisi hän jo aikoja sitten sivuuttanut\nrajaviivan mutta tämä kirottu suojasää tahtoi tehdä lopun henkipaton\nvoimista. Nälkäkuolema jo alkoi hänelle irvistää ikeniään ja muutenkin\nkumma levottomuus ahdisti hänen mieltään. Tuo viimeisen toverin\nmenettäminen oli kuin olikin korvaamaton vahinko. Herra Henrikki\noli elinikänsä tottunut toisten palveluksiin, nyt hänen täytyi itse\npalvella itseään.\n\nSiinäpä se olikin, hän ei osannut kunnolleen sytyttää edes\nrakovalkeata. Monena iltana perätysten hän jättikin sen tekemättä,\nminkä levähti yösydäntä, sen lojui ilman tulta kuusen juurella, mutta\npitihän vihdoin valkeakin sytyttää, jotta sai sen hohteessa hiukan\nkuivatella likomäriksi menneitä jalkineitaan ja rukkasiaan.\n\nEi siitä tietenkään tullut oikeata rakovalkeata, tuli vain kehnosti\npalava nuotio ja sen ääressä ryövärivouti nyt köllötti kuivatellen\nitseään. Kaiken kaikkiaan hän olisi ollut hyvä nähtävyys. Resuinen\nkelsiturkki yllään hän havualustalla oikoi raajojaan, vuoroon toista,\nvuoroon toista. Ei näet uskaltanut riisua molempia kenkiään samalla\nkertaa, vaan kuivatteli yhden kengän kerrallaan. Ja jalkarätti sai\nolla paikallaan kuhmuiseksi lyöttyneen koiven ympärillä, kuivakoon\nsiinä minkä kuivaa. Sitten rajautunut kenkä jalkaan ja toisen jalan\nkuivattelu alkoi samaan tapaan. Isot koirannahkarukkaset olivat koko\najan käden ulottuvilla ja samaten pitkä keihässauva.\n\nIhmispeto, se hän tosiaan oli. Ei ainakaan hänen ulkonäössään ollut\nmitään katuvaa syntistä, vaikka hän oli nyt joutunutkin alennuksensa\nsyvimpään alhoon. Likaisen harmaa, vanukkeinen parta peitti koko yrmeän\nnaamapuolen, mutta terävät, hiukan vetistävät silmät tiiroittivat\nparran ja tuuheina tupsuina riippuvien kulmakarvojen välimailta eloisan\npistävinä ja valppaina.\n\nVai katuva syntinen hän olisi — herra Henrikki katuva syntinen!\nHän irvisti mokomalle mielijohteelle ja otti vahvasti hoikentuneen\neväsreppunsa esille. Hiihdosta vapisevin sormin hän kopeloi sen\nsisältöä, mutta älkööt vain piru vie erehtykö luulemaan, että tuo\nkäsien vapiseminen jo tiesi vanhuuden lähenemistä. Ei sinne päinkään,\nvanhuus sai vielä odottaa aikaansa, ensin hän aikoi elää ja kostaa,\nja sitä varten tässä nyt syötiin vankka ateria. Hän kalusi leipää,\nkalusi sitkeätä peurankäpälää ja mahtoipa muistua myös rommikulaus\nhänen mieleensä, mutta ei ollutkaan rommia. Mistäpä rommit\nhenkipatolle, lainsuojattomalle, mutta väkevä oli tuo ihmispeto vielä\nyksinäisyydessäänkin, takamaan korpeen ahdistettunakin.\n\nNuo karvaiset käpälät iskivät oman tyttärensä hääpäivänä sotakirveen\nNurmeksen pikku pappilan ovenkamanaan, iskivät niin, että jymähdys\nkävi, jymähdys ja vavahdus läpi koko talon. Silloin vannoi ryövärivouti\nvuodattavansa vielä isot lätäköt karjalaisverta ja tämän valansa\nhän oli pitänyt. Hän oli tosiaan vuodattanut siitä lähtien paljon\nkarjalaisverta, Liperin suurissa karjalaiskylissä muistettaisiin ajasta\naikoihin hänen tämäntalviset vierailunsa. Mutta vielä enemmän verta hän\njanosi, ja niin hän oli nyt matkalla rajan taa.\n\nViikkoa myöhemmin nähtiin tämän yksinäisen hiihtomiehen ilmestyvän\nKontiovaaran rajakylään Repolan pokostalle. Hän oli tullut tarjoutumaan\nvillin Timon sotatoveriksi.\n\nVienan mies aluksi oikein ihastui ryövärivoudin tulosta. Hän oli\nkovin sydämistynyt Brahean ja Pankajärven viimeisissä taisteluissa\nkärsimistään vastoinkäymisistä, kun oli kaiken kukkuraksi pitänyt\nsaada kiusallinen haava oikeaan olkapäähänsä. Se ei ottanut ensinkään\nparantuakseen, liekö silloin pakomatkalla saanut kylmänvihoja. Ja\nsiihen lisäksi uusi venäläispäällikkö rupesi rähisemään, että hän oli\nmuka huolimaton tehtävissään.\n\nNo, siitä hän oikeastaan vähät välitti. Hiiteen ryssät häntä\nkomentelemasta, oli hän osannut pitää puolensa entisen venäläispajarin\nedessä eikä välittänyt tästä nykyisestäkään tuon taivaallista, mutta\nHilipalle hän tahtoi vielä näyttää, että osasi se Vienan koirakin\npuraista kipeästi. Ja nytpä tulikin itse Hilipan appiukko tarjoutumaan\nhänen sotatoverikseen — Pielisen ryöväritiuni tuli hänen luokseen.\nHohoo, tätäpä voi jo sanoa onnen potkuksi, nyt olikin heitä kaksi\nveikkoa, joilla oli yhteinen asia ajettavana!\n\nVienalainen piti rymyjuominkeja herra Henrikin kanssa, ja näiden\njuominkien aikana suunniteltiin oikein yksityiskohdittain Hilipan ja\nlautamies Olavin johtamien talonpoikaisjoukkojen tuhoaminen. Eikä villi\nTimo aikonut yksistään tähän tyytyä, hän tahtoi perinpohjin nöyryyttää\nHilipan, hänen kostonsa piti tuntua Hilipan nahoissa. Siinä se, hän\naikoi ryöstää Hilipan naisen ja viedä tämän mukanaan Vienan maille,\nmutta tästä aiheestaan hän ei tietenkään hiiskunut puolta sanaa herra\nHenrikille.\n\nKun villin Timon ilkeästi jomottava haava lopultakin rupesi\narpeutumaan, läksi hän ryövärivoudin kera toteuttamaan suunnitelmiaan.\nSuurella miesvoimalla he yrittivät kaksikin kertaa Pankajärven kylän\nvalloitusta, mutta molemmilla kerroilla heidät pahoin riepotettuina\najettiin rajalle takaisin. Seuraava yritys oli ovelasti suunniteltu\nkiertoliike Braheaan. Se tehtiin viimeisen hankikelin aikaan, mutta\npäättyi yhtä ohraisesti kuin edellisetkin. Menetettiin jälleen lujasti\nmiehiä ja kaiken hyvän lisäksi Vienan mies haavoittui toistamiseen.\n\nEi, lautamies Olavin ja Hilipan johtamat talonpojat näkyivät\nolevan vietävän valppaita, mutta uusi venäläispäällikkö syytti\ntietysti kaikesta Vienan miestä. Ja niin tämä vihdoin työlästyi\nkoko sodankäyntiin ja päätti vesien avautuessa lähteä joukkoineen\nkotipuoleen. Oli parasta viedä hyvään talteen runsaat ryöstösaaliinsa,\nennenkuin ryssä alkaisi riidellä niitäkin omikseen.\n\nVillin Timon ja ryövärivoudin välit olivat jo tuntuvasti kylmentyneet.\nNuo ainaiset vastoinkäymiset ärsyttivät sanomattomasti vienalaista\nja siihen lisäksi herra Henrikki alkoi ajan kuluessa esiintyä yhä\nkopeammin, monesti oli syrjäisen vaikea päätellä, kumpi noista\nveikoista oli oikeastaan joukon päällikkö. Ei ainakaan ryövärivoutia\nolisi osannut arvata toisen turvatiksi, ja tämä se kuohuttikin villin\nTimon sisua. »Piruako minä otinkaan tuota emäruotsia suojelukseeni!»\naprikoi hän ylen harmistuneena. »Menee vielä veijari parjaamaan minua\nuudelle venäläispäällikölle, niin siinä sitä ollaan. Joudun tässä mene\ntiedä mihin rettelöihin mokoman takia!»\n\nTämäntapaisia ajatuksia alkoi vilahdella Vienan miehen aivoissa, ja\ntästäpä ei ollutkaan enää kuin yksi lyhyt kukon harppaus täydelliseen\nvälien rikkoutumiseen. Sattui vielä kerran herra Henrikki nostamaan\nharjaansa, ja silloin pälähti vienalaisen kalloon nerokas aate:\n»Eiköhän vain olisikin viisainta panna emäruotsi nuoriin?»\n\nEnsin villi Timo oikein säpsähti tuota ällistyttävää ajatusta, mutta\nse alkoi itää ja kehittyä hänen alhaisessa, yllättäviin käänteisiin\ntaipuisassa mielikuvituksessaan. Oikeastaan oli Ruotsin ryöväritiuni\narvokas vanki, aarre kerrassaan, kun asiaa lähemmin aprikoitiin. Mitäpä\nmuutakaan osasi sanoa. Hän veisi vankinsa Vienan maille, näyttelisi\nsiellä herra Henrikkiä, niinkuin rautahäkkiin pantua petoa näytellään.\n»Heheh, tässä on emäruotsi, ryöväritiuni! Katsokaa, velihopeat,\nmillainen pörröinen peto hän onkaan!» Se olisi jotakin — kuljeskella\nkylästä kylään näyttelemässä vankiaan. Hän tulisi laajalta kuuluisaksi.\n\nNiin, ehkäpä hänet kutsuttaisiin vankeineen aivan Moskovaan asti ja\nsiellä itse tsaari osoittaisi hänelle suosiotaan. »Oikein, Timo,\nsinä miesten mies, jopa nappasitkin nuoriin mainion vangin!» sanoisi\ntsaari-isä hänelle ja taputtaisi olkapäälle kuin parhaita pajarejaan.\nHän kertoisi kummia tarinoita siitä, mitenkä oli saanut tämän\nvaarallisen ruotsin vangikseen, ja siitäkös hänen arvonsa ylenisi.\nHänelle annettaisiin runsaita lahjoja, häntä syöteltäisiin itsensä\ntsaari-isän pöydässä pajarien vertaisena!\n\nAivan Vienan miehelle vesi suuhun valahti näitä kuvitellessaan. Hän\nteeskenteli edelleen ystävyyttä herra Henrikille ja ryhtyi tekemään\nlähtövalmistuksiaan. Siihen Kontiovaaran rajakylän rantaan kokosivat\nvienalaiset matkaveneitään, siinä niitä kevätpäivän kilossa paikattiin\nja tervattiin sekä alettiin niihin ahtaa kylän aittoihin koottua Vienan\nveikkojen ryöstösaalista.\n\nRutosti sitä karttui jokaiseen veneeseen, mutta eniten sentään itsensä\npäällikön nimikkoveneisiin. Sepä tiettyä! Kolme pitkää koskivenettä\nlastasi villi Timo omilla tavaroillaan, mutta hänen päällikköpurtensa\njätettiin viimeiseen päivään asti tyhjäksi. Vasta tuona viimeisenä,\nlähtöaamun edellisenä päivänä kuljetti Vienan rosvo luotetuimpine\nmiehineen venerantaan suuren raudoitetun arkunrumilaan; Missä kätkössä\nlie tuota arkkua säilyteltykään, kovin oli sen raudoitus ruostunut ja\nmultakokkareitakin oli sen uurteisiin tarttunut.\n\nMiehet puhdistivat ensin arkun huolellisesti, hankasivat raudoitusta\nja sivulla olevia vaskisia kantorenkaita, ja neljissä miehin he sitten\nnostivat arkun päällikön nimikkoveneen keskelle. Eikä siihen purteen\njäänytkään kovin paljon tilaa muille tavaroille.\n\nOli sovittu, että herra Henrikki lähtisi Vienan miehen matkaan, ja\nniin oli hänkin venerannassa matkavarustuksia tekemässä. Kun hän nyt\nnäki rantaan ilmestyvän tuon suuren arkunrumilaan, kävi syntinen\nvälähdys hänen silmissään. Vienan mies piti toveriaan salaa silmällä ja\nhavaitsi tietenkin, että emäruotsi oli tuntenut omansa. Hän virnisti\nvahingoniloisesti ja pakisi, että siinä se nyt oli tuo arkku hänen\nsaaliinaan. Minkäpä mahtoi, hän oli saanut saaliin ja aikoi sen myös\npitää. Ei kai sotatoverilla ollut siihen mitään sanomista?\n\nHerra Henrikki murahti, että mitäpä hän rupeaisi riitelemään omakseen\ntoisen saalista. Toinen asia oli, saataisiinko tuo arkunrumilas\npiiloitelluksi venäläispäällikön ahnailta katseilta.\n\n— Ahaa, sinä, veli hopea, pelkäät venäläispäällikön siihen silmänsä\niskevän? Ehkäpä mielit tilaisuuden sattuessa oikein vihjata ryssälle,\nettä tuo olisi otettava pois Vienan rosvolta? Vai mitä, sellaisiako\nhaudotkin mielessäsi, ryöväritiuni?\n\nVienalaisen ääni oli äkkiä saanut oudon uhkaavan sävyn, ja koko\nhänen ulkonäkönsä osoitti jyrkkää mielenmuutosta. Herra Henrikki\nhavaitsi vaaran uhkaavan, hän yritti panna koko asian leikiksi, mutta\nvienalainen jo karjui miehilleen, että nämä jouduttaisivat sukkelaan\nnuoria esille. Niitä tarvittiin hänen aarrearkkunsa kiinni kytkemiseen\nja ehkäpä niitä tarvittaisiin vähän muuhunkin.\n\nEikä herra Henrikki ennättänyt oikein vielä selvitä hämmästyksestään,\nkun hänen käsiään jo kiskottiin ranteista yhteen ja kiristettiin niin\ntiukalle, että nuora upposi hänen karvaiseen käsivarteensa. Samalla\ntavoin köytettiin hänen jalkansakin, hänet suorastaan kapaloitiin\nnuoravyyhden sisään, ja niin hänet vihdoin nakata rojautettiin\nvenepohjalle oman aarrearkkunsa viereen. Villi Timo rähisi ja ilkasteli:\n\n— Ähäs, pannahisen emäruotsi, mielit ryssän avulla ruveta riitelemään\nminulta saalistani, mutta juoksepas nyt auttajaasi molimaan. Juoksepas,\npiessalainen, yritäpäs lähteä juoksemaan! — Hän potki ja kolhi\nsaappaansa raudoitetulla korolla uhriaan ja siitä hänen luontonsa vain\nkiihtyi. — Pergeleh, tuntuukos ahtaalta olosi, emäruotsi? raivosi hän\nsuu vaahdoten. — Taitaapa tosiaan tuntua hiukan ahtaalta, mutta ei se\nmitään, jos tuntuukin: Kyllä siihen ennätät vielä tottua, ennenkuin\njoudumme Vienan maille. Nyt ähkyt vielä ja puhiset, ka, pian siinä\nmieliksesi kellettelet!\n\nItse asiassa ei herra Henrikki ensinkään ähkinyt ja puhissut. Hän uskoi\nvieläkin kaiken tämän ilveilyn olevan vain leikkiä. Vienalainen sai\nvälistä tällaisia outoja päähänpistoja, raivostui tyhjästä ja metelöi\nsuu vaahdoten, mutta oli valmis seuraavassa tuokiossa suutelemaan\nja halailemaan. Valitettavasti ei ryövärivoudin toivo toteutunut,\nvienalainen ei ruvennut suutelemaan ja halailemaan, eipä edes\nhöllentänyt toisen nuoriakaan, raivosi ja äyski vain edelleen:\n\n— Pergeleh, emäruotsi, taisit tosiaan luulla, että minä veisin\nsinut vapaana miehenä Vienan maille ja ehkäpä laskisin sinut vielä\nkarkuteillekin. Ehei, velihopea, siitä ei tule mitään, vankinani saat\ntaivaltaa Vienaan ja ehkäpä teemme yksin tein taivalta Moskovaan\nasti. Vasta siellä luovutan sinut tsaarin pyöveleille, ja luulenpa\ntsaari-isän ihastuvankin hyväisesti, kun tuon hänelle niin kuuluisan\nvangin!\n\nSamana iltana villi Timo lähimpine miehineen piti asiaan kuuluvan\nlähtöjuomingin. Tämän kestäessä hän jälleen tuli hellemmälle mielelle,\nkun miehet vakuuttivat emäruotsin pian menehtyvän, jollei hänen\nnuoriaan hiukan löysättäisi.\n\n— Ka mikäpä siinä, lähdemme tästä tarkastamaan vankiamme! tohisi hän ja\nkomensi miehiään, että oli otettava mukaan myös kalakukkoa emäruotsille\nhaukattavaksi.\n\nHe tulivat tosiaan miehissä veneen luo ja huomasivat, että vangin\nnuorat olivat jo syöpyneet syvälle lihaan. Nuoria löysättiin, antoipa\nvilli Timo herra Henrikin tovin aikaa pitää käsiään vapaanakin, jotta\ntoinen sai syödyksi kalakukon kimpaleen. Tarjosi vienalainen vangilleen\nryypynkin ja leperteli juopuneena:\n\n— Älä ole milläsikään, emäruotsi. Hyvin sinua syöttelen, hyvin sinua\njuottelen. Jos sattuu, niin tulemme matkan varrella jälleen parhaiksi\nystäviksi ja ikävöit minua vielä, konsa jätän sinut Moskovassa\ntsaari-isämme pyöveleille.\n\nNäin hän jaaritteli ja leperteli, mutta koki sentään solmeilla\nirroitetut nuorat huolellisesti takaisin vankinsa ranteisiin. Ja\nrannasta pois lähtiessään hän vannotti vartijaa, ettei saanutkaan tänä\nyönä torkahtaa, sillä tämä vanki oli oikea pannahinen miehekseen.\n\nVartija ei nähtävästi oikein luottanut itseensä. Hän oli ennen\nvartiovuorolle lähtöään kumonnut partaansa ryypyn ja toisenkin ja\ntunsi jo jäsenissään raukaisevaa uupumusta. Paremmaksi varmuudeksi\nhän päällikön ja tämän toverien poistuttua kiipesi veneen kokkaan ja\najatteli, että jos siinä vähän torkahtaakin, niin varmasti herää toisen\nhiukkasenkin liikahtaessa.\n\nKeskiyön joutuessa maata kellettivät villi Timo ja tämän toverit\ntukkihumalassa ja vartijakin torkkui veneen kokkakaarella. Herra\nHenrikki pälyi ympärilleen ja alkoi tunnustella siteitään. Niissä oli\nkyllä vahvasti solmuja, mutta miten lie juovuspäissään vienalainen\ntehnyt solmunsa sekaisin. Toinen käsi irtautui nuorista vaivattomasti,\nja pian sai vanki vapautetuksi molemmat kätensä ja jalkansakin.\n\nVartija näki puoliunessa, miten arkun vieressä kellettävä vanki varjon\ntavoin kohosi kyykkysilleen. Hän ei oikein ymmärtänyt, miten mokoma\noli mahdollista, että vahvasti köytetty mies nousi kävelemään. Aluksi\nhän luuli uneksivansa, sitten hän mieli huutaa, mutta kieli oli kuin\nlyijypalanen juuttunut kiinni kitalakeen. Vanki kyyristeli ja läheni\nhäntä yhtenään. Ja nyt — roiskis! Hän sai huumaavan iskun kalloonsa ja\nmeni tajuttomaksi.\n\nVain tuo isku synnytti vähäisen kolahduksen. Vaikka herra Henrikki\nolikin tähdännyt tarkasti päähän, tapasi mela pudotessaan myös hiukan\nveneen kokkalautaan. Herra Henrikki pelästyi ja painausi vatsalleen\nkokkateljolle. Siinä maaten hän tarttui vartijansa jalkoihin ja veti\ntämän viereensä. Näköjään oli mies saanut yhdestä iskusta tarpeekseen,\npääkuori oli halennut kuin pirakkanauris ikään; herra Henrikki\nirvisti tyytyväisenä, kohotti hiukan päätään ja tähyili tarkasti joka\nsuunnalle, mutta ei näkynyt eikä kuulunut minkäänlaista liikettä.\n\nVene oli varsin löysästi rantaan nenästetty, sen irroittaminen oli\nhelppo työ. Herra Henrikki konttasi kyykkysillään aarrearkkunsa\nviereen; siitä käsin hän saattoi viilettää melaansa veneen sivulla ja\nohjata tämän keskelle virtaa, jossa ruosteenmujuiset tulvavedet mennä\nmyllersivät pyörivinä häränsilminä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta Pankajärvellä villi Timo sai pakenijan näkyviinsä, Takaa-ajo\ntänne asti oli kyllä varsin uskallettua, kun minä hetkenä hyvänsä\nsaattoi joutua tekemisiin Hilipan ja lautamies Olavin talonpoikain\nkanssa, mutta Vienan rosvo oli raivoissaan aarrearkkunsa\nmenettämisestä. Siinä oli niin määrättömästi hopeaa, että hän olisi\nollut Vienan maille tultuaan upporikas miekkonen, vaikkapa olisi\njakanutkin kaiken muun osakseen tulleen ryöstösaaliin miehilleen.\nJa näinkö nolosti hänen pitäisi nämä rikkautensa menettää? Ja vielä\nverraton vankinsa samalla kertaa — vanki, jonka avulla hän pääsisi\ntsaari-isän suosioon!\n\nEi, hän ei aikonut menettää kumpaistakaan, ei aarrearkkuaan, ei\nvankiaan. Piessa avita, pakenija oli napattava kiinni vaikka itsensä\nHilipan nenän alta!\n\nVienan miehellä oli kolme parasta venekuntaansa mukanaan, ja kun\nhuomattiin pakenijan pyrkivän erään järvessä olevan saaren suojaan,\nkäski Timo kahden veneensä kiertää kauempaa saaren ympäri pakenijan\ntietä katkaisemaan. Itse hän ohjasi suoraan emäruotsin venettä kohden.\n\nHerra Henrikki näki pakotiensä uhkaavan katketa pahimmilleen kesken,\nja silloin hän teki rutakan käännöksen: läksi ikenet irvessä soutaa\nkiskomaan suoraan Pankakosken niskaa kohden, jonne oli vain parin tai\nkolmen virstan matka. Hän oli melkein varma, etteivät vienalaiset\nuskaltaisi seurata häntä rantaan saakka, kun joutuisivat siten jo\nmelkein Brahean kuuluviin. Mutta hän kyllä osasi sielläkin kätkeytyä ja\npiilottaa aarrearkkunsakin. Hohoo, tämän arkun sisältö takaisi hänelle\nhuolettoman elämän, vaikkapa hänen virkansa joutuisikin naulaan.\n\nEikä ollut vielä sanottu, että hän jäisikään pysyvästi virkaheitoksi.\nOli hänellä vielä ystäviä sekä Kajaanissa että muuallakin; piru\nvie, vielä tässä keinoja keksittäisiin, kaikki hänen ahdistajansa\nnujerrettaisiin, jos vain saisi nämä hopeansa hyvään talteen. Hopea oli\nhyvää voidetta ystäviä hankkimaan ja vihamiehensäkin sillä hätätilassa\nsopuisiksi rasvaili. Hän oli herra Henrikki, hän tiesi kyllä mainiosti,\nmihin päästiin hopean avulla. Ja taistelujen mies hän myös oli, vielä\nhänen karvainen käpälänsä heilahtaisi. Nyt piti vain soutaa tiukasti!\n\nJa hän souti kuin henkensä edestä, mutta Vienan rosvo paholainen\nläheni nopeasti veneineen. Eikä ihmekään, sillähän oli kuusi tai ehkä\nkahdeksankin miestä airoja käyttelemässä ja hän oli yksinään. Pian\noli herra Henrikki selvillä, että hänet tavoitettaisiin ennen maihin\njoutumista; välimatka oli jo lyhentynyt melkein puolella ja lyheni yhä\nnopeammin.\n\nSyntinen salama silloin välähti henkipaton silmissä ja hän teki jälleen\nrutakan suunnan muutoksen. Lähellä sivullaan hän näki vetävän virran\nuoman, jossa kevättulvan kohottamat vedet menivät häränsilminä pyörien\nPankakosken niskaa kohden. Siinä kulki virran mukana rajasalojen\nrämeistä repeytyneitä juurakkoja, meni kokonaisia rantaäyräiden\nlenkokuusia ja muuta törkyä, ja kaikki ne painuivat huimaa kyytiä\ntuonne läheltä näkyvää kurimuksen nielua kohden. Hänen tarvitsi\nnykäistä vain hiukkasen sivulle venettään, ja niin alkoi virran veto\nkiskoa häntäkin mukanaan.\n\nPerässä tulevassa veneessä kohosivat äkkiä airot ilmaan. Villi Timo\nnousi seisomaan veneensä perässä ja tuijotti hölmistyneenä pakenijaa.\nOliko tuo lemmon ryöväritiuni menettänyt järkensä vai mitä hänellä oli\nmielessään?\n\nVienan mies huuteli pakenijaa pysähtymään. Lupasi lopuksi herra\nHenrikille vapaudenkin, vieläpä sanoi jakavansa aarrearkun sisällön\nkahtia, jos toinen vain soutaisi sivulle virran vuolteesta ja\nantautuisi sovinnolla neuvottelemaan. Pyhiä valoja vannoen vienalainen\nmaanitteli ja houkutteli, mutta herra Henrikki tuskin häntä\nkuuntelikaan.\n\nOmituinen mieliala oli saanut hänet valtoihinsa. Hänkin nousi seisomaan\nveneessään, irvisteli ja huiskutti kättään perässä tulijoille. Kaikki\nelämän rehkintä tuntui äkkiä käyneen hänelle vastenmieliseksi, hän\nnauroi vain hirtehisnaurua nähdessään toisten hätäilyn ja kuunnellessaan\nheidän maanitussanojaan. Aurinko oli juuri parahiksi kohonnut näkyviin\nrajavaarojen takaa ja sen kimmeltävä valo pani nuo virran vuolteen\nruosteenmujuiset aallot välkkymään poreilevana hopeavirtana. Hei vain,\nhänellä oli hopeaa tuossa arkussaan ja hopeavirrassa sitä kiidätettiin\neteenpäin. Ja eikös tuossa hopeavirrassa tanssinut kuin keijukaisia tai\nmuita vedenneitoja. Ja tuolta edestäpäin kuului soittoa — vedenneitojen\nsoittoa. Se kutsui, se houkutteli puoleensa!\n\nHetkittäin välähti ryövärivoudin aivoihin ajatus, että tämä oli vain\nharhakuvitelmaa. Hän oli elämässään tuhonnut monta karjalaistietäjää,\nja varmaan noiden manalle menneiden tietomiesten haamut olivat nyt\nkokoontuneet hänelle peliään pitämään, häntä menoteille houkuttelemaan.\nTuolla ne tanssivat ja nauroivat hänelle, oikea velhojen kuoro oli\nsiellä iloaan pitämässä ja leiskumassa. Piru vie, olisiko ehkä\nsittenkin viisaampaa totella vienalaisen maanituksia. Jos hyvinkin\nvielä täyttäisi lupauksensa, jakaisi aarteen kahtia ja päästäisi hänet\nvapauteen.\n\nEi, ei kannattanut kuunnella vienalaista, petos oli sillä mielessään.\nJa mitäpä tuosta, jos olivatkin velhot häntä houkuttelemassa eivätkä\nvedenneidot. Harhakuvitelma kuin harhakuvitelma, koko elämähän oli\nyhtä ainoata harhakuvitelmaa. Ja tämä kuvitelma oli yhtä hyvä kuin\naikaisemmatkin. Soiton helinä kuului selvästi, ja niin pehmeänä keinui\nja kumpuroi tuolla hopeavirta. Hopea-aarre purressa, hopeavirta\nvetämässä. Kaunis pääte syntisen elämänkaaren!\n\nJälleen hän nauroi hirtehisnauruaan perässätulijoille, viittilöi\nnäille käsiään. Se ärsytti Vienan miehiä. Kaikki nämä, niin itse villi\nTimo kuin soutajatkin, seisoivat purressaan. Vuoroin he sadattelivat,\nvuoroin maanittelivat herra Henrikkiä, ja siinä touhussa he eivät\nhuomanneetkaan, että heidän omakin veneensä jo oli tempautunut\nkiivaasti vetävän virran vuolteeseen.\n\nLiian myöhään, aivan liian myöhään he älysivät olevansa menotiellä.\nVasta kun virran sileät aallot äkkiä särkyivät teräviksi veneen\nlaitoihin lyöviksi harjapäiksi, rupesivat he soutaa kiskomaan sivulle\npäin, mutta vene ei enää totellut heidän soutuaan, kiiti vain vihaista\nkyytiä edelleen. Herra Henrikki seisoi oman purtensa perässä ja\nirvisteli heille voitonriemuisesti.\n\nSilloin Vienan mies päästi raivoisan karjahduksen ja sieppasi vyöstään\nsotakirveen. Hän tähtäsi ja linkosi sen herra Henrikkiä kohden. Tämä\nkyyristyi nopeasti, kirves viuhahti hänen päänsä yli ja kolahti\nkeskellä venettä köllöttävän aarrearkun kanteen. Arkun sisältä kuului\nhopean helinää ja herra Henrikki päästi raikuvan naurunhohotuksen.\nSeuraavassa tuokiossa katosivat molemmat veneet rajuina hyppeleviin\nvaahtopäihin.\n\n\n\n\nXVI.\n\nRAUHA.\n\n\nSota jatkui vielä monta vuotta, mutta Pielisen Karjalassa voi katsoa\nsotatapausten päättyneen herra Henrikin ja Vienan rosvon koskenlaskuun.\n\nTämä tapaus tuli pian yleisesti tunnetuksi. Sattui nimittäin käymään\nniin ohraisesti, että toiset vienalaispäällikön veneet joutuivat\nPankajärvellä miehineen päivineen Hilipan saaliiksi.\n\nHilippa oli näet samana aamuna lähtenyt muutamia miehiä mukanaan\nvenepelissä tavanmukaiselle tarkastuskierrolleen ja yllätti\nvienalaiset, kun nämä aikansa kadonneita haikailtuaan olivat jo\nsoutamassa Pankajärvestä Lieksanjokeen. Päällikkönsä menettäneet\nVienan veikot olivat niin peräti hölmistyneet, etteivät yrittäneetkään\nvastarintaa, vaikka heitä oli toisen verran enemmän miehiä kuin Hilipan\njoukossa. Vankeja kuulustellessaan sai Hilippa tietää, miten villin\nTimon ja herra Henrikin oli käynyt.\n\nBritaan vaikutti tieto isänsä surullisesta lopusta pikemmin\nvapauttavasti kuin masentavasti. Brita oli tähän aikaan Braheassa.\nHän oli muuttanut sinne Nurmeksesta Lauri-papin perheen mukana. Pikku\npastori oli näet äskettäin nimitetty Pielisen kirkkoherraksi, ja\narmollisen kreivi Pietarin nimenomaisesta toivomuksesta hän oli heti\nnimityksen saatuaan muuttanut Braheaan, jossa herra Henrikin entinen\nvirkatalo annettiin hänen uudeksi pappilakseen.\n\nSiellä entisessä isänsä kodissa oli Brita Hanna-rouvan kanssa\nparhaillaan järjestämässä huoneita asuttavaan kuntoon, kun Hilippa\nsaapui veneineen ja vankeineen rantaan ja kertoi siihen kokoontuneelle\ntalonväelle suuren uutisensa.\n\nPari päivää myöhemmin löydettiin kaupunkisaaren rannasta\nvienalaispäällikön ja useiden hänen miehiensä ruumiitkin, mutta herra\nHenrikin ruumista ei milloinkaan löydetty. Liekö sitten ryövärivouti\najautunut kenenkään huomaamatta kauas Pielisen ulapalle tai ruumis oli\ntarttunut koskessa jonkin kalliokielekkeen alle ja jäänyt sinne.\n\nEhkäpä niin juuri oli käynytkin. Ainakin Lieksan kylän karjalaiset\nja samoin seutukunnan luterinuskoiset uudiseläjätkin olivat lujasti\nvakuutettuja, että ryövärivouti oli siellä, missä aarrearkkunsakin.\nSiellä Pankakosken kuohujen alla hän vartioitsi ryöstämällä koottuja\nhopeitaan, ja ylen vaarallista oli mennä liian lähelle mokoman pelätyn\nvainajan olinpaikkaa.\n\nPankakoski oli näihin aikoihin satumaisen lohirikas, mutta harvapa\nuskalsi lähiaikoina tämän jälkeen lähteä kosken rannalle lohipatoja\nrakentelemaan. Sanottiin öiseen aikaan kuuluvan kuohuihin kadonneen\nryövärivoudin naurunhohotuksen ja silloin sai varoa itseään. Jos koetti\nsovitella jalkaansa liukkaalle vesikivelle, niin eikös pannahinen jo\niskenyt kiinni nilkkaan ja alkoi kiskoa mukanaan kuohuihin.\n\nSe riena jäi siis herra Henrikistä Pielisen rahvaan muistoon, mutta\nmuuten hänen maallisen vaelluksensa päättyminen merkitsi käännekohtaa,\nuuden aikakauden alkamista. Johtajansa menettäneet Vienan rosvot\npakenivat oitis kotipuoleensa, eikä uusi venäläispajarikaan yksin\njäätyään enää yrittänyt mitään sotatoimia. Jo muutamia viikkoja\nmyöhemmin solmittiinkin Pielisen miesten ja Vienan vojevodin lähettien\nkesken rajarauha Tuulivaaran kylässä Repolan puolella rajaa.\n\nPielisen miesten puolesta olivat rajarauhaa solmiamassa Hilippa ja\nlautamies Olavi, jotka aiemminkin olivat yhtenä kulkeneet tärkeissä\nlähetystehtävissä. Ja tietysti oli mukana pikku pastorikin, mitenkäs\nnyt rajarauha olisi voitu solmia ilman hänen asiantuntemustaan. No\nniin, olihan joukon jatkona Kajaanin konventin edustajakin — kamreeri\nNiilo Olavinpoika Canik.\n\nHeti rajarauhan solmiamisen jälkeen läksi Brita Hilipan mukana\nmyötämöisiään Pankajärven Vannilaan ja nyt vihdoin pääsivät hekin\nrakentamaan siihen kauniin Vannilan niemen tyvelle omaa kotiaan, josta\nhe jo vuosia sitten olivat unelmoineet.\n\nSeurasi viljavia vuosia, työn ja aherruksen vuosia. Nopeasti paranivat\nsekä Nurmeksen puolessa että Braheassa sodan hävitysten jäljet umpeen,\npoltetut talot rakennettiin uudestaan, mahoiksi jääneet viljamaat\nkynnettiin ja kylvettiin leipää kasvamaan ja jylhän metsän keskeen\nalettiin avata uusiakin viljamaita. Koko kreivillisen hallinnon\nloppuaika, jota kesti vielä yli kahden vuosikymmenen, oli onnellista\naikaa Pielisen Karjalan historiassa.\n\nKreivillinen Brahean kaupunki ei tosin koko lyhyenä elinaikanaan\npäässyt varsin suureen kukoistukseen. Siihen sijaan Pielisen talonpojat\nnäinä vuosikymmeninä lujasti vaurastuivat. Kaskenpoltto, tuon kaukaisen\naikakauden tärkein viljelymuoto, kohosi kreivillisen hallinnon\nloppuaikoina Pielisen mailla suureen kukoistukseen, ja siihen olikin\nmainio tilaisuus noilla kirveen ja kuokan koskemattomilla rajasaloilla.\n\nYhtiöhuuhtia, joihin osallistui kokonaiset kyläkunnat, näihin aikoihin\ntavallisimmin raadettiin. Ja jos yhtiön johtajana sattui olemaan\ntarmokas ja riitaisuuksia sovittelemaan pystyvä talonpoika, sai\nhän pian alaisiltaan ja naapurikylien miehilläkin huuhtakuninkaan\nkunnianimen.\n\nTällaisiksi huuhtakuninkaiksi kohosivat ennen pitkää lautamies Olavi ja\nHilippakin. Nämä uskolliset aseveljet, jotka sodan aikana olivat niin\npaljon yhtenä tehneet kotimaakuntansa hyväksi, pysyivät yhteistoimissa\nvielä rauhan vuosinakin. Heillä oli Vie'in ja Pankajärven kylien\nvälimailla yhteiset Nurmijärven takamaat, ja täälläpä lautamies Olavi\nja Hilippa kyläläisineen harjoittivat oikein suurpiirteistä huuhdan\nviljelystä.\n\nLujasti siinä karttui viljaa. Tuonne kauas Nurmijärven salolle,\nkaskimaiden keskeen rakennettiin puoliksi maahan kaivaen mahtavia\nviljapurnuja, joissa yhdellä kertaa saattoi olla säilössä yli satakin\ntynnyriä hyvää jumalanviljaa. Ja oli sitä viljaa näiden miesten\nkotonakin. Niinpä kerrankin lautamies Olavi ja Hilippa kahteen mieheen\nantoivat siemenviljan koko suuren Lieksan kylän talonpojille, joiden\nsuuren yhtiöhuuhdan oli sillä kertaa sattunut hyinen halla korjaamaan.\n\nHilipasta tuli vuosien varrella muutenkin äveriäs ja merkitsevä\ntalonpoika. Hänen lankomiehenään oli Nurmeksen Hovilassa luutnantti\nMarcus. Tämä oli nainut Britan nuoremman Ingrid-siskon, ja kun\nHelga-rouva pian rauhan jouduttua muutti mananmajoille, joutui Hovilan\nisännyys nuoren kreivillisen luutnantin käsiin. Hän oli kuitenkin\nenemmän sotilas kuin maanmuokkaaja ja sitäpaitsi hän vähän myöhemmin\njoutuikin sotilasvirkaan toisille paikkakunnille. Silloin jäi Hovilakin\nkokonaan Hilipan hoitoon.\n\nEivät Brita ja Hilippa kuitenkaan usein käyneet Hovilassa. Brita ei\nviihtynyt ryövärivoudin vanhassa pesässä, vaikka tämä olikin hänen\nsynnyinkotinsa. Ei, Pankajärven Vannila oli Britalle paljon rakkaampi.\nVasta siellä olivat hänelle valjenneet elämänsä rauhaisat onnenpäivät,\nsiellä siunautui hänelle ja Hilipalle monta tervettä lasta ja kaikkea\nolemista ja elämistä, ja monta vuotta elivät siellä vielä Hilipan\nvanhemmatkin, Kauro ja Paraske-muori, nuo vanhan karjalaispolven\nherttaiset edustajat.\n\nHeidän kanssaan Brita hoiteli suurella huolella Vannilan niemen vanhaa\nkalmistoa. Sinne rakennettiin Hilipan Lari-veljen hautakummulle uusi\npienen pieni rukoushuone herra Henrikin aikanaan polttaman tsasounan\ntilalle, ja vielä sai Brita ilokseen nähdä valkojoutsenienkin mainiosti\nviihtyvän rauhaisen kalmistoniemen ruohorannoilla.\n\nHyvin muutenkin viihtyivät Pankajärven kauniissa kylässä vanha\nusko ja uusi usko rinnatusten. Vuosien kuluessa muutti Pankajärven\nkarjalaiskylän liepeille monta luterinuskoista uudiseläjää, mutta ei\nmitään riitaisuuksia syntynyt näiden ja karjalaisten kesken. Hilipan\nja Britan arvovalta oli siksi suuri, että kaikki kyläläiset pitivät\nkunnianaan elää veljessovussa keskenään.\n\nMonesti kävivät pikku pastorikin ja hänen rakas Hanna-rouvansa\nPankajärvellä Hilippaa ja Britaa tervehtimässä. Jos silloin samaan\naikaan sattui talossa olemaan vieraana myös jäyhä lautamies Olavi\nemäntineen, unohtuivat nuo kolme Pielisen merkkimiestä pitkäksi aikaa\nmuistelemaan menneiden sotavuosien vaikeita aikoja.\n\nOli noissa muistoissa sentään valoisiakin pilkahduksia. Kesken kaiken\nvoi pikku pastori iskeä lautamies Olaville silmää ja kysäistä:\n\n— Muistatkos vielä, kun olimme Nurmeksen Hovilassa Vienan miesten\nvankina?\n\n— Muistanpa hyvinkin! naurahti lautamies Olavi juroon tapaansa. —\nOltiin sillä kertaa tiukassa pinteessä, ja minä en ymmärrä vielä\ntänäkään päivänä, mitenkä tämä Hilippa sitten jälkeenpäin puhdistautui\nvienalaisten edessä epäluuloista.\n\n— Jopa tuossa nyt olisi ymmärtämistä, sanoi Hilippa ja entinen yltiöpää\nvälähti hänen silmissään, — jopahan tuossa nyt, todistin viattomuuteni.\nSiinä se, todistin viattomuuteni!\n\n— Selittäisit kerran, millä tavoin todistit?\n\n— Ei sitä kaikkia asioita selitetä, naurahti Hilippa vintiömäisesti, —\ntulisitte liian tietäviksi!\n\nItse asiassa lautamies Olavi kyllä osapuilleen arvasi, millä tavoin\nHilippa oli villin Timon edessä »todistanut viattomuutensa». Hän uskoi\nHilipan antaneen hyväsen tärskyn vienalaiselle, mutta joka kerran asian\npuheeksi tullen hän kiusoitteli sotatoveriaan tuolla viattomuuden\ntodistamisella.\n\nHe olisivat ehkä kauemminkin kinastelleet tuosta asiasta, mutta nyt\ntuli talon emäntä pyytämään vieraitaan aterialle. Päivän kunniaksi oli\nruokapöytä katettu tuparakennuksen perällä kasvavien suurten koivujen\nsiimekseen. Siinä olivat pöydällä kaikki nuo mainiot karjalaisherkut —\nkalakukot, piirakat ja muut teokset. Pikku pastori piti näistä ruuista,\nmutta hänen oli tapana sanoa, etteivät ne missään muualla maistuneet\nniin hyviltä kuin täällä Britan ja Hilipan kotikoivujen alla. Täällä ne\nolivat oikeassa ympäristössään — karjalaisella maaperällä!\n\nKaunis olikin tuo suurten kotikoivujen siimespaikka. Pankajärvi\nnäkyi siihen kahta puolta ja aivan läheltä. Niemi oli näet Hilipan\ntalonpaikan kohdalla kapeimmillaan, se levisi huomattavasti kärkeen\npäin ja sieltä metsän sisästä pilkottivat vanhan Vannilan monet\nrakennukset. Ja toisaalla, niemen tyvellä levisivät suurena aukeana\nHilipan laajat viljelykset. Sieltä tuli heilimöivän rukiin lemua,\nsiellä lihava ohra parhaillaan tunki tähkää ja kauempaa näkyivät\npellava ja naurismaa, jotka vanhan tavan mukaan oli tehty palomaahan.\n\nJa tuossa rantakivillä oli toisella puolen venetalas verkkokierimineen\nja toisella puolen sauna, jonka vierestä näkyi hietikkoläiskä. Sitä ei\nollut paljon, mutta juuri sen verran, että arvasi siinä olevan sileän\nuimarannan.\n\nPikku pastori tarkasteli tuota kaikkea ihastuneena. Hän silmäsi\nkauemmaksikin Pankajärven sokkeloisille vesille. Monine\nniemenkaiskuineen ja saarineen oli tuo järvi kuin kaunis kirjokudelma,\nhyvän Jumalan ihmeellinen kudelma, joka oli laadittu sitä varten, että\nsen rannalla elävät ihmisetkin saisivat sieluunsa helmeilevän pisaran\nikuisen kauneuden kaipuuta.\n\nHän tiesi tämän kylän vanhojen ja uusienkin eläjien sydämissä asuvan\ntuon kauneudentajun — tuon helmeilevän pisaran. Tuossa istuivat\nrinnatusten Paraske-muori ja Kauro-vanhus — toinen ryppyjä täynnä,\ntoinen syntisesti parroittunut, yltäpäältä ryntäille asti lumivalkoisen\nparran peitossa, mutta vielä punaposkinen. Ja kummankin silmät olivat\ntäynnä syvää elämänviisautta ja hyvyyttä.\n\nJa tuossa hääräili Brita, talon emäntä — ryövärivoudin tytär. Britan\nentinen hentous oli kyllä kadonnut olemattomiin, hän oli alkanut joka\ntaholle pyöristyä ja paisua, ja tuo Britan uumenilla komeileva kreivi\nPietarin puolison lähettämä emännänvyö sai hänet todella näyttämään\nemännältä, suuren talon valtiattarelta, mutta Britan suuret, sielukkaat\nsilmät olivat yhä samat kuin ennenkin. Nuo silmät kyllä tajusivat\nJumalan hyvien töiden kauneuden, siinä ei ollut epäilystä.\n\nJa Hilippakin tajusi sen, reima Hilippa — entinen salasaksa ja suuri\nseikkailija. Kenenpä sydämessä olisi ollutkaan taivaisen kauneudentajun\npisara, jollei Hilipan sydämessä.\n\nPikku pastori tunsi mainiosti viihtyvänsä näiden hyvien ihmisten\nvieraana ja tämän Pankajärven kauniin luonnon keskellä. Täällä oli\nvanhan uskon ja uuden uskon sopuisa yhtymäpaikka. Tämän seudun uskoivat\nmonet olevan raukkaa rajamaata, Jumalan hylkäämää takalistoa, mutta\nhän tiesi mitä täällä oli. Täällä oli uuden ajan aamunkoittoon pyrkivä\nKarjala!\n\nVanhat sadut ja tarinat elivät vielä tuolla Vannilan kalmistoniemessä.\nSiellä oli pikkuinen vinoristinen rukoushuone, Hilipan rakentama isänsä\nja äitinsä mieliksi. Kun eivät vain nuo vanhukset, nuo vanhan Vannilan\nkotitontut, eloviljan jouduttua kantaisi vielä sinne ohralyhdettäkin —\nuhriksi ja hyvitykseksi vanhoille karjalaisrahvaan haltijahengille.\n\nOliko tämä syntiä ja pimeätä taikuutta? Pitäisikö hänen, uudenaikaisen\nJumalan miehen, ruveta siitä melua pitämään — noita herttaisia\nvanhuksia mustaan jalkapuuhun kiskomaan? Ei, hän ei siihen puuhaan\nryhtyisi! Saivat viedä ohralyhteensä hyvitykseksi pyhäiselle\nMiikkulalle ja vanhoille haltijahengilleen. Hän tiesi uudenkin uskon\naseman olevan tässä kylässä turvatun.\n\nNiin ajatteli haaveilijapappi, tuo merkillinen hengenmies. Ja hän\nuskoi tämän ajatustapansa soveltuvan armollisen valtaherransa kreivi\nPietarinkin valoisaan mielenlaatuun.\n\n\n\n"]