[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fb_0PQkCdl0VZZgJVc5h_PufPLn-NYhGyHF0ufosgZHM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3261,"Kunnon kansalaisia","Mikszáth, Kálmán",1847,1910,"3261-miksz-th-k-lm-n-kunnon-kansalaisia","3261__Mikszáth_Kálmán__Kunnon_kansalaisia","Viisitoista tarinaa","novelli",[],[],"fi",1882,1888,18918,115815,false,74766,[23,24],"Hungarian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Hungarian -- Translations into Finnish",[26],"Short Stories","\"Kunnon kansalaisia: Viisitoista tarinaa\" by Kálmán Mikszáth is a collection of short stories written in the late 19th century. The book explores various aspects of village life in Hungary, highlighting the relationships, struggles, and peculiar events that occur within a small community. Each story is likely to reflect on moral lessons and societal values as depicted through the lives of its characters, often focusing on relatable individuals caught in revealing and sometimes humorous situations.  At the start of the collection, the narrative introduces a quaint Hungarian village preparing for a storm, emphasizing the communal activities and superstitions of the villagers. Central to this tale is a character named Ruuko-Jooseppi, who tries to ward off impending doom by ringing church bells, amidst a tumultuous atmosphere filled with animals reacting to the impending storm. The story follows the unfolding drama surrounding a mysterious floating chest that stirs curiosity and gossip among the villagers, leading to tensions and speculations, particularly regarding its contents that resonate with themes of loss, longing, and the unpredictable nature of life in a close-knit community. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Wainio, Niilo E. (Niilo Engelbrekt)",252,"Viidentoista novellin kokoelma sisältää unkarilaisia kertomuksia, jotka sijoittuvat Bodokin kylään ja sen ympäristöön. Tarinat kuvaavat maaseudun elämää, kansanuskomuksia ja paikallisia ihmiskohtaloita.","Kálmán Mikszáthin 'Kunnon kansalaisia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3261. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUNNON KANSALAISIA\n\nViisitoista tarinaa\n\n\nKirj.\n\nKÁLMÁN MIKSZÁTH\n\n\nUnkarin kielestä suomensi\n\nNiilo E. Vainio\n\n\n\n\n\nPorissa,\nAxel Bergbom'n kirjapainossa,\n1888.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKaritsa.\nAnnan velka.\nKahden tytön kauniista hiuksista.\nPikku saappaat.\nElävänleski..\nTuo pakana suutari.\nIhme.\nPaavon kosioretki.\nNoita-akka.\nNeitsy Maria.\nKahden karjatalo romaani.\n\"Kuningattaren hame\".\nJuho paran hevoset.\nLapset.\nMinne joutui Galluksen Leena?\n\n\n\n\nKaritsa.\n\n\nAlan kertomukseni siitä päivästä, jolloin Bodokin kylässä koetettiin\npilviä karkottaa kirkonkelloja soittamalla. Ruuko-Jooseppi paran\nkämmenet rakoille kävivät, niin ahkeraan hän ajoi pois seudulta Jumalan\nvihan synkkiä merkkiä, joita salamat turhaan koettivat punaisiksi\njuovitella.\n\nKaikki tunsivat taivaan kurituksen olevan tulossa; hanhet huutelivat\nyösijoillaan ja kaakottivat siipiänsä räpytellen; puut rätisten\nhäilyivät, tuuli pieksi maantien pölyä ja pyöritteli sitä vihaisesti\nilmaan. Vartelan muorin ruskea kukko lensi talon katolle ja kiekueli\nsieltä; hevoset hirnuivat tallissa, ja lampaat määkyelivät tiheissä\nlaumoissa talojen pihoilla.\n\nMutta kellojen soitto, joka kaikui juhlallisesti keskellä myrskyä,\nkarkotti kun karkottikin vaaran, lukuun ottamatta pientä sadekuuroa,\njoka oli enemmän hyödyksi kuin vahingoksi. Kamalan rajusti häilyvä\nvehnä-elo ja hirssiolki tyyntyi, vähitellen selkeni taivas ja vain\ntulvivan Bágy-joen aaltoileva vesi, joka hurjaa vauhtia, suhisten kiiti\npuutarhojen alatse, osoitti, että tuolla ylempänä Majornokin ja Csoitón\ntienoilla on tullut rakeita, ehkä on ollut kova rankkasadekin.\n\nJa jollei tällä kertaa joki tulvi yli äyräittensä eikä pese Bodokin\nkylää, niin on sentään hyvä, kun ollaan kristittyjä katolilaisia\nkeskellä luterilaista maakuntaa.\n\nJoen rannalle kokoontui väkeä, sieltä täältä vilahti välistä lapio tai\nkuokka. Vanha Suola-Paavo oli tuonut mukanansa sauvoimenkin. Miehet\nkalvoivat ojia, joita myöden sadevettä laskettiin jokeen. Kun se ei\nvain tulisi takaisin entistänsä runsaampana!\n\nLikainen tulvavesi aaltoili jokea alas, vieden mukanansa rannan\ntiheistä pensaista sekä lehtiä että kuortakin, sieltä täältä irtaantui\npehmeästä maasta palasia, jotka hajosivat veteen. Hirsiä, ovia ynnä\nmuita huonekaluja uiskenteli laineilla, näkyi siellä leipälapio,\nkattopäreitä, ikkunaluukku. (Vesi oli mahtanut jostain viedä muassaan\nkokonaisia huoneitakin!)\n\nSitté tuli heinälappo, sen jälkeen vierittelivät laineet puupölkyn\nnäköistä esinettä alaspäin....\n\nKuu paistoi veteen. Ei se ollutkaan pölkky, vaan punaiseksi maalattu\narkku, ja kas ihmettä, kuinka sirosti sen kannella istui pikkuinen\nkaritsa.\n\nKas nyt, tuuli tuo sen rantaa kohden; Kyven-Johanan ikkunasta selvästi\nnäkyy, miten elukka, takajalat allansa etujaloillaan pitää kannesta\nkiini. Valkovillainen on pikku karitsa, kaksi mustaa pilkkua selässä ja\nkaulassa punainen nauha. Totta siitä joku on jolloin paljon pitänyt!\n\nSiinä se kärsivällisesti istuu sinne, tänne heitahtelevan arkun\nkannella, ikäänkuin olisi ehdoin tahdoin vesille lähtenyt, ja joskin\nhän välistä määkyy, niin on se vain nälän tähden. Mutta pian hän\nehkä saa syötävääkin, kun arkku vain saavuttaa heinälapon tuossa\ntanssiellessansa. Eikä se siitä kaukana enää olekaan.... kas tuolla\npyörähti Tappuraisen ladon kohdalla, Riennäpäs nyt perässä arkku\npahainen!\n\nKatseltiin tuota kotvasen, odoteltiin, eiköhän se jo pistäy esiin tuolta\npolvekkeen takaa, mutta eipä näkynyt. Pimeä oli sen ihan miellyt tai\nehkäpä oli Suola-Paavo sen sauvoimellansa saanut kiini.... kuten\naamulla varmaan on asia selviävä.\n\nMutta hänpä sanoo, että hän tosin oli rannassa, mutta ei nähnyt\nvihiäkään koko kalusta, ja sitenhän laita lienee ollutkin, koska\nniin äveriäs ja mahtava mies sen sanoo, joka mennä vuonna vähäksyi\nlautamiehen virkaa, kun hänestä kumminkin tänä vuonna, jos eletään,\ntulee kylän vanhin.\n\nMutta tuon karitsan puheeksi tullen, on kumminkin omituista, että\nkylän yläpäässä kaikki ovat sen nähneet, mutta Suola-Paavon puutarhan\nkohdalla katoo se kuulumattomiin eikä alapäässä kukaan tiedä karitsasta\nniin mitään.\n\nHeti seuraavana päivänä kaikki pahat kielet liikkeelle, tuskin ne sitä\naikaa alallansa olivat, kun jumalanpalvelus kirkossa kesti, vaikka\nolisi ennen kaikkia tullut kiittää Jumalaa, joka oli armahtanut kylää\nveden uhriksi joutumasta... kaikki pahat kielet tulivat liikkeelle\ntoisten hyvää nimeä ja kunnista panetellaksensa.\n\nEnimmän epäiltiin Suola-Paavoa; ei kenkään muu kuin hän ollut korjannut\narkkua! Mutta eipähän Jumala torku, vaan paha on pahan palkka, ei asia\nvoi sillensä jäädä. Tottahan arkun omistaja vielä jostain ilmestyy!\n\nJuteltiin, kuiskaeltiin (kukapas saattaisi olla sellaisesta asiasta\nsanaa hiiskumatta?) että arkussa oli niin ja niin suuri läjä vanhoja\nhopeataalareitakin.\n\nKyllä totuus sentään totuutena pysyy, eikä ukko Paavonkaan asiat\nmahda kaikki niin aivan oikein olla, koska tuo \"rapajuoppo\" Mooseksen\nYrjänä, Gózonin räätäli, sanoi tuonnoin täällä käydessään; että jollei\nhänen suunsa olisi salvassa, niin... Kukapa tietää? On tuo sentään\nmerkillistä puhetta, tuo taalarijuttu.\n\nEi siinä arkussa ollut äyriäkään rahaa, vaan kuten jo on tullut\nselville, sisälsi se majornokilaisen Agnes Pallosen myötäjäiset: kolme\nsarssihametta, joista yksi neljänkaistainen, kuusi huivia, niistä kaksi\nkaulassa pidettävää, hopeahakainen liivi, kymmenen aivinaista paitaa,\npäällysnuttu sekä vielä pieksut, ihka uudet, ei ollut vielä korkoihin\nehditty kiskojakaan lyödä. Agnes parka! Siinä arkussa oli koko hänen\nomaisuutensa.\n\nSamoin kuin tulvavesi vei mökkiläisen asunnon, vei se sieltä\nnaimapuuhatkin. Ilman vaatteitta ei voi mennä vihille häpeemään. Ja\noli hänellä riittävästi tavaraa, pala palalta työllä ja tuskalla\npiikana ollessaan koottua. Ensi syksynä olisi jo pantu kulutukseen,\nniin ainakin sulhanen itse sanoi viime lauvantaina, — mutta nyt, Herra\ntiesi, koska siitä mitään tulee?\n\nOlisipa maar Mikko Pallosen huoneessa surua, jos näet mökki vielä\nseisoisi, eikä surua vain olisi sentähden, että vesi töllin vei.\nAgnes itkee, jotta kirkkaat silmänsä punaisiksi käyvät, vaikka hänen\npitäisi lohdutta nuorempaa sisartansa, pikku Annia, jonka karitsa sai\nniin pahan lopun, tuo pikku Sokuri, jonka kanssa hän leikitteli, jopa\nmakasikin... ei ole enää hienon ruohon syöjää, kun kiltti Sokuri on\nhukkunut...\n\nVielä viimeisenä päivänä oli se sirosti häntäänsä heilutellen\nhyppiellyt päivänpaisteessa, nuoleskellut Annin pientä kätöstä ja\nkatsellut häntä lempeillä silmillään, ikäänkuin aavistaen hänet\nviimeisen kerran näkevänsä.\n\nMutta entä jos karitsa löytyy vielä, jos se tuodaan takaisin...!\n\nViikon, parin perästä tulikin huhu uiskentelevasta arkusta, jonka\nkannella istui karitsa niin vakaana, ikäänkuin olisi se ollut siinä\naarteita vartioimassa. Se oli nähty Csoltóssa ja Badokissakin; noin\npuoliyön aikaan oli tuima virta sen sinne tuonut.\n\nJos asiassa vain jotain perää on, niin ei se saata olla muu, kuin\nPallosen tyttöjen aarre!\n\nHeti lähtikin Mikko Pallonen matkalle. Lupasi hankkia takaisin\ntytärtensä laillisen omaisuuden, vaikka jalat polviin asti kuluisivat.\n\nJa täten tapahtui Bodokin kylässä se kamala tapaus, kun äveriäimmän\nmiehen talo tutkittiin. Herrainen aika; on se laki sentään sangen\nmahtava! Siellä oli itse tuomari sekä nimismies, sillä Mikko oli\nkulkupuheitten mukaan kääntynyt esivallan puoleen.\n\nMutta ei hän siitä suuria hyötynyt, sillä Paavon luota ei mitään\nlöydetty. Suutuksissaan lähti Pallonen kotia; tytöt tulivat jo kylän\nrajalla vastaan, ei häntä olisi hartaammin odotettu, vaikka olisi\nmarkkinoilta tullut.\n\n— Onko teillä karitsaa? — kysäsi Agnes arasti. Kuinka olisikaan tyttö\nensin tohtinut kysellä arkun perään! Olisi ehkä mennyt tainnoksiin, jos\näkkiä olisi saanut kuulla, että se on löydetty.\n\n— Ei karitsaa, eikä arkkua. Vaikka tuomari kaikki paikat nuuski tuon\nmiehen luona, jota epäilen. Hän kertoi juurta jaksain kaikki mitä\ntiesi. Agnes pudisti pahaa luullen päätänsä.\n\n— Te olette voimallinen, menitte väellä häntä kohden, nyt lähden minä\nheikko, puhui hän rohkeasti, ja viekkaus on oleva minun aseeni.\n\nNuorin tytär ei puhunut mitään; hän oli heikoin joukosta.\n\nViikon päivät viipyi Agnes poissa, etsieli, tutkieli, urkki joka\nhaaralta, kävi Gózonissakin, missä yksi Suola-Paavon tyttäristä on\nnaituna, jos ehkä sieltä löytyvät hänen vaatteensa. Mutta ei päästy\njäljille, vaan vielä hän päälle päätteeksi sairastui, jotta täytyi\nmennä häntä hevosella Bodokista noutamaan.\n\nTurha oli siis Agneksenkin matka. Ei auttanut väki eikä viekkaus. Pahan\nvalta on molempia suurempi.\n\nMutta entä jos totuus olisi lähtenyt liikkeelle, ilman valepukua,\nsuoraa tietä, ilman mestaajan miekkaa, vain paljain käsin...?\n\nTäytyi jo luopua toivostakin. Turhaa olisi ollut kahta oljenkortta\nenään tämän asian hyväksi ristiin panna; se vain olisi hullummaksi\nkäynyt.\n\nNyt eivät yksin Agneksen myötäjäiset ole mennyttä kalua, vaan myöskin\nhänen terveytensä.\n\nLähdettäissä häntä noutamaan, tyynyjä ja vaippoja rattailla, otti ukko\npikku Anninkin mukaansa; antaa hänen nähdä vähän maailmaa. On ennen\npitkää kahdeksan vuotias, eikä vielä ole omasta kylästä ollut, kovin on\nhäntä lellitelty... mitä puhuinkaan, onhan tyttö paran äiti jo aikoja\nsitten kuollut!\n\nEnemmän Agnesta vaivasi pelko kuin sairaus; kun kolmen hengen astuivat\njalkaisin pitkin kylän kivikatua, aikoen vasta kellokastarin edustalla\nnousta kärryille, käveli Agnes niin rivakkaasti, kuin olisi hän\njaksanut jalkaisin kotia saakka.\n\nJuuri kun he olivat Kulmalan Yrjön talon kohdalla, tulee Paavolan\naitan takaa heitä vastaan koko kylän esimiehet ja päävaarit, heidän\njoukossansa Suola-Paavokin, juhlatamineissa, ihka uudet turkit yllä.\nSepä totta — tänään oli täällä uusi kirkko vihittävä.\n\n— Katsos Anni! Näetkös tuota isoa, pitkätukkaista miestä — kuiskaa\nAgnes sisarellensa — hän se karitsan vei.\n\nSaattojoukko saapui tällä välin kunnanhuoneelle, ja kun eräs miehistä\nsattui huomauttamaan, että katto tarvitsisi laittaa uudestaan, niin\nseisahtuivat kylän päämiehet lähemmin sitä tarkastamaan. Omituista\nsentään on, kun kaikki tässä maailmassa vanhenee ja rappeutuu; vielä\nkunnanhuonekin!\n\nAnni katseli arasti tuota miestä, ja hänen suuret sinisilmänsä tulivat\nkyyneliin.\n\n-— Mitä tuossa tutiset! — tiuskasi hänelle Agnes ja päästi irti hänen\nkätensä.\n\n— En minä... pelästyin... Olin näkevinäni Sokurin liitävän ilmassa\nminua päin.\n\nTällä välin saapuivat hekin kunnanhuoneelle; Mikko juuri aikoi mennä\nAgneksen kanssa ohitse, mutta kas sitä hupsua lasta, kun menee\naivan lähelle tuota mahtavaa miestä ja puhuttelee häntä. Mitä sekin\nhyödyttänee?\n\n— Setä! — sanoo tyttö sointuvalla, lempeällä äänellä. — Antakaa\ntakaisin karitsani!\n\nToiset lautamiehet katsahtivat-toisiinsa. Kenen lienee tuo kaunis,\nalakuloinen tyttö?\n\n— Antakaa takaisin karitsani! — toisti hän ja kirkas lapsen ääni kaikui\nkuin kulkunen.\n\nSuola-Paavo vilkaisi vihaisesti tyttöön, sitte sivalsi hän kerran\nvaaleata, taaksepäin kammattua tukkaansa ja kysyi ystävällisesti:\n\n— Mikä karitsa, lapsukaiseni?\n\n— Oma Sokuri-niminen karitsani, jolla on mustat pilkut selässä ja\npunainen nauha kaulassa. Kyllä sen hyvin tunnette...\n\n— En ole koskaan karitsaasi nähnytkään — vastasi hän nähtävästi\nnärkästyen. — Laita itsesi täältä, sanon minä...\n\nSitté kääntyi hän lautamiehiin:\n\n— Todellakin on katto jo vanha ja rappeutunut, herra tuomari, se\nvuotaa...\n\n— Niin vuotaa, — mutta teillä näyttää olevan parasta katsella omia\nnurkkia ensin.\n\nPaavo punastui korviin saakka tästä ivallisesta syytöksestä. — Vannon,\nherra tuomari; tuon karitsan suhteen...\n\nTyttönen kummastellen katseli, kun Paavo kiivaasti veti esiin\nlammasnahka-turkkien alta kätensä ja nosti kaksi lihavaa sormea päin\ntaivasta.\n\n— Vannon tässä vapaan taivaan alla, elävän Jumalan kautta, että...\n\nHänen kättänsä kohottaessaan antoi kaulusrihma edestä myöden, se\nkun oli itsestään auennut ja uudet, raskaat turkit alkoivat luisua\nvähitellen alas, kunnes äkkiä kokonaan putosivat maahan.\n\nHuudahtaen hypähti Anni pudonneen vaatteen luokse.\n\nKaikki katsoivat tyttöön. Paavonkin suuhun jäi toinen puoli valaa,\njonka aikoi tehdä. Hyvä olikin, että sinne jäi.\n\n— Kulta karitsaiseni! Sokuriseni! — huudahti tyttö surullisesti.\n\nHän kumartui turkkien päälle. Painoi päänsä siihen kohtaan, missä näkyi\nvuorissa kaksi mustaa pilkkua...\n\nHyvin olivat turkit tehdyt, puhtaiksi pestyistä karitsannahoista oli\nkoko vuori, missä nuo kaksi pilkkua vielä sentään selvästi näkyivät.\n\nPikku Anni sitä kyynelillänsä pesi vielä puhtaammaksi.\n\n\n\n\nAnnan velka.\n\n\nOikeus paraikaa istui. Ulkona piiritti sumu suurta lakitupaa ja miltei\nsysäsi kokoon sen seiniä, hälvensi ikkunoista jääkukat. Mitäpä kukista\ntäällä?\n\nSalissa oli ilma raskas ja tukahuttava, rasvanahan ja paloviinan haju\nylinnä, verkalleen pyöri ylimmäisessä ikkunaruudussa oleva lyijyinen\nventtiili.\n\nLautamiehet istua könöttivät väsyneinä kukin tuolillansa; yksi heistä\noli ummistanut silmänsä, ja kädet riippuivat hervottomina, kuunteli\nnotariuksen kynän rapinaa; toinen piteli haukotellen lyijykynää\nhyppysissään. Tuomari veti lasisilmät nenän päähän ja pyyhki hikistä\notsaansa. Hänen harmaat, terävät silmänsä olivat kääntyneet tutkivasti\novea päin, mistä juuri äsken astuivat ulos viimeiseksi esillä olleen\njutun henkilöt, kantaja, kutsutut todistajat ja vastaajat.\n\n— Onko siellä ulkona vielä joku? —- kysyy hän verkkaan ja kylmästi\noikeuden palvelijalta.\n\n— On eräs tyttö, — vastaa tämä.\n\n— Anna tuon tytön tulla sisään.\n\nOvi aukeni ja tyttö astui saliin. — Raitis ilmavirta aaltoili samassa\nsisään ja silitteli lempeästi kasvoja, kutitteli silmäluomia; näkyipä\nauringonsäteenkin läpi sumu tunkeutuvan ikkunaan ja siinä tanssivan\njääkukkien keskellä, sekä jakautuvan sitte oikeussalin seinille ja\nesineille.\n\nSiinä oli neitonen. Soma, solakka vartalo, jota peitti uusi lammasnahka\n— mutta niin sirosti, kuin olisi se hänen yllensä ollut valettu.\nTummat silmät kainosti maahan luodut; korkea, kaunis otsa murheellisen\nnäköisenä, koko olento miellyttävänä, liikkeet sievät, hameen kahina\nhurmaava.\n\n— Mitä asiaa, lapsukainen? — kysyy tuomari jäykästi. (Tuollaisella\npiintyneellä, ankaralla virkamiehellä ei näy ollenkaan olevan hellempiä\ntunteita).\n\nTyttö oikaisee mustaa huivia päässään ja vastaa syvästi huo'aten:\n\n— Kovin on ikävä asia.\n\nHänen äänensä on vieno ja surullinen, tunkeuu sydämmeen saakka,\nikäänkuin soitto, joka vielä vaiettuansakin on ilmassa väräjävinänsä\nihmisten mieliä lauhduttaen.\n\nTuomarin katse ei ole enään niin ankara; kuninkaan kuva ja kuvernöörin\ntuolla seinällä ystävällisesti tyttöä hiljaa kehoittavat sanomaan vain\nasiansa.\n\nKirjat ovat mukana; kyllä, ne sen kertovat. Mutta ne täytyy ensin hakea\nesiin povesta, pitää aukaista nutun ylimmäiset ha'at ja käsin vetää ne\nulos.\n\nOi tuota pahaa hakaa! Jo aukesi... putosi maahan. Ihana näky, kun tyttö\nkumartuu kainosti sitä ottamaan lattialta, jolloin paperikin putoo\nesiin povesta.\n\nTuo armoton harmaja pää, tuomari näetten, kääntyi poispäin; vain iso,\nlihava käsi on ojennettuna paperia kohden.\n\n— Tuomio! — murahtaa hän, tutkivan katseen pitkin paperia kiitäessä,\n— Anna Bede kutsutaan tästä päivästä alkain kärsimään puolivuotista\nkuritushuone-rangaistusta.\n\nTyttö nyökkäsi suruisesti päätä ja kun hän painoi sitä alas, solui\nmusta suruhuivi niskaan ja iso suortuva paksuista mustista hiuksista\npääsi irti sekä tuli kasvoille. Paras olisikin ollut näitten joutua\npeittoon, sillä joskin ne ennen olivat olleet vaaleat, niin kyllä ne\nnyt olivat tulipunaiset häpeästä.\n\n— Viikko sitte saimme paperin, — virkkoi hän katkonaisesti. —\nKylätuomari itse toi, selitti sisällön; äiti parka silloin sanoi: \"mene\ntyttöseni, laki on laki, ei sen kanssa saa leikkiä laskea\". Sentähden\nolen tullut kärsimään rangaistuksen.\n\nTuomari pyyhkii kahdesti lasisilmiänsä, vilkaisee tuimasti toisiin\nläsnäoleviin, ikkuniin, laattiaan, suureen rautaiseen kakluuniin,\njonka pesästä tulikipinät välähtelevät läpi kalterioven, ja murahtaa\nehdottomasti: \"laki on laki\".\n\nHän lukee läpi toiseen kertaan tuon tuomiopäätöksen, noita\nmonimutkaisia variksenvarpaita valkoisella paperilla; mutta selvästihän\nne sanovat, että Anna Bede on tuomittu puoleksi vuodeksi vankeuteen\nvarkaankalun kätkemisestä.\n\nLyijypyörä ikkunassa alkaa pyöriä hurjaa vauhtia. Varmaan on ulkona\nruvennut tuulemaan, tuntuupa se jo jyskyttävän ikkunaluukkuja ja\npuhaltaa kylmästi joka raosta sisään, ikäänkuin aave, selkäpiitä\nväristyttäen, suhisten: \"laki on laki\".\n\nTuo armoton pää nyökkää hyväksyvästi tuulen huminalle; iso, lihava\nkäsi tarttuu pöydällä olevaan kelloon kilistääkseen oikeudenpalvelijaa\nsisään:\n\n— Viekää Anna Bede vankilanpäällikölle.\n\nPalvelija ottaa paperin käteensä, tyttö tekee vaieten lähtöä, mutta\npikku punahuulet vielä suonenvedontapaisesti mutuelevat, ikäänkuin\nsanoja puuttuen.\n\n— Ehkä on sinulla vielä jotain sanottavaa.\n\n— Ei... ei mitään, vain että minä olen Liisa, nimeni on Liisa Bede,\nsillä tietäkäät, että sisareni se on Anna. Viikko sitte haudattiin\nsisko parka.\n\n— Ethän sinä siis olekaan tuomittu?\n\n— Hyvä Jumala! Mistähän minua olisi tuomittu? En ole tehnyt pahaa\nhyttysellekään.\n\n— Miksi olet siis tänne tullut, sinä hupsu?\n\n— Pyydän, asian laita oli se, että sisareni kuoli sillaikaa kun tuo\njuttu kävi senaatissa. Kun hän jo makasi laudalla kiikkakamarissamme.\nniin tuli käsky: \"puoleksi vuodeksi vankeuteen\". Oi, kuinka hän oli\ntuota odottanut! Hyvä oli, ettei hän jaksanut niin kauvan varrota. Ei\nodottanut...\n\nTytön silmät kyyneliin kävivät, tuskin sai puhettansa jatketuksi:\n\n— Kun hän siinä makasi liikkumatonna, silmät ummessa, ikuiseen\nuneen vaipuneena, lupasimme me, äiti ja minä, että korvaamme\nkaikki, mitä hän lemmittynsä tähden rikkoi. (Paljon hän rakastikin\ntuota Kattuuni-Kaapoa, jonka tähden hän rikoksentekijäksi joutui).\nAjattelimme siis, että...\n\n— Mitä, lapseni?\n\n— Että hänen pitää saaman rauhan haudassaan. Ei kenenkään pidä sanoa\nhänen jääneen kellekään velkaa; äiti korvaa vahingon ja minä kärsin\npuolenvuotisen vankeuden hänen sijassaan.\n\nTuomari ja valamiehet katselivat toisiansa hymyillen: \"mikä naivi,\nyksinkertainen tyttö!\" Eivät tuomarinkaan kasvot enää niin juhlallisen\njäykiltä näyttäneet. Ahkeraan hän pyyhki keltaisella nenäliinalla\notsaansa; taisi vähän alempaakin...\n\n— Hyvä on, tyttöseni, — puhuu hän hiljaa ja lempeästi, — mutta\nodotapas, nyt muistuu mieleeni...\n\nHän nostaa leveän kämmenensä otsalle ja näkyy vaipuvan syviin\najatuksiin.\n\n— Aivan niin; tässä on suuri erehdys tapahtunut. Olemme lähettäneet\nteille väärät paperit...\n\nTyttö nosti suuret, haaveilevat silmänsä tuomariin ja virkkoi\nvilkkaasti:\n\n— Kuinka, kuinka?\n\nHänen äänessään on niin sattuva nuhde, että vanhan tuomarin taas täytyy\nnenäliinaan turvautua. Tuo armoton mies on ihan pehmeäksi käynyt. Astuu\ntytön luo, silittää hellästi hänen mustaa tukkaansa.\n\n— Ylioikeus on paremmin tuominnut. Mene kotia, tyttöseni, vie\nterveiseni äidillesi ja sano, että sisaresi Anna oli viaton.\n\n— Sitäpä mekin ajattelimme! — kuiskasi tyttö, kätönen sydämmellä.\n\n\n\n\nKahden tytön kauniista hiuksista.\n\n\nVarinaan olisi ollut parasta, etteivät Tappuraisen tytärten kuuluisat\nkullankellertävät hiukset olisi kasvaneet niin kauniiksi, vaan että\nolisivat ennemmin muuttuneet pellaviksi tai pudonneet yksittäin päästä.\n\nJos olisivat pellavia olleet, niin olisi niistä palttinaa kudottu.\nMutta näin ollen, kuinka kävi? Sitä ukko Tappurais-parkaa!... mutta\nmiksi hän päästi heitä kotoa niin kauvas, ilman kenenkään vaarinpitoa?\n\nJossain naapuripitäjässä olivat päiväpalkalla elossa molemmat neitoset.\nSiellä se suuri häpeä tapahtui.\n\nVanhempi Katri niitti sirpillä, kun nuorempi sisarensa Judit kokosi\npivollisia jalallisiksi, joita tuo uljas Tahvo Solkinen asetti hänen\njälkeensä jäntevin käsin kuhiloihin; ja joka kerta kun tyttö kumartui\nmaahan, olivat hänen irtonaiset hiuksensa niin huikaisevat Tahvon\nsilmissä, ikäänkuin olisivat ne olleet kultahattaroiksi muuttuneita\nvehnäjalallisia.\n\nNämät taasen olivat hänen mielestänsä muuttuvinaan Juditin kauneiksi\nhiuksiksi.\n\nMutta Tahvo Solkisen ei ollut lupa noin nähdä harhaan, hän kun on\nnainut mies, eikä hänen vaimonsa ole naisten huonoimpia; se on tuo\npulska ihminen tuolla Katrin rinnalla. (Kunpa vainen ei leikkaisi\nkäteensä sirpillä!). Katsoo tavan takaa levottomasti mieheensä. Joko\nrakastaa hän paljon häntä, tai epäilee kovin.\n\nSirpit ovat vilkkaassa liikkeessä eloväen käsissä, olki rapisee, sänki\nlaajenee ja elosta tulee näkyviin linnunpesä; pikkuiset, keltaiset\npeltopyyn poikaset katselevat uteliaina, minne joutui varjostava\nolkimetsä? Kovinpa on äitiparkakin; ihmettelevä, kun saa tämän nähdä!\n\nJudit otti huivin päästänsä ja levitti sen pesän yli. Tuosta hän sen\nkyllä löytää, kun illalla kotia mennään; — antaa sen siksi aikaa\nsuojella poikasia.\n\nMutta Tahvo ottikin sen sieltä ja kätki poveensa. Oi, kuinka suloinen\noli tuo huivi. Se poltti, kutitti hänen povessansa. Linnunpojat olivat\nsitä äsken lämmittäneet ja tytön silkkisuortuvien lemu tuntui vielä.\n\n— Viekää heti takaisin se huivi — tiuskasi hänelle Judit äkäisesti.\n\n— Annan sen suukosta! — ähisi Tahvo intohimoisesti.\n\n— Menkää tiehenne! Ettekö häpee! — virkkoi Judit punastuen. — Ei,\nvaikken ikinä huivia enää näkisi.\n\nHän kääntyi ynseästi hänestä poispäin, ikäänkuin suutuksissaan moisesta\nrohkeasta, puheesta.\n\nOlkoon menneeksi, eihän tuo koko mailina ole, vieköön huivin, on niitä\nsamanmoisia jälellä siellä, mistä tämäkin on kotoisin.\n\n— Kelpaa sentään linnun elää — huoahti Tahvo.\n\nJudit ei kysynyt, miksi linnun kelpaa elää. Hän oli vaiti.\n\n— Saa tehdä uuden pesän, kun on vanhaan kyllästynyt.\n\nEi Judit nytkään kysynyt, mitä hän tuolla tarkoitti, vaan loi silmänsä\nmaahan.\n\nTurhaan pyyteli Tahvo seuraavana päivänä suukkoa, mutta kun kolmantena\noltiin kotia menossa, kiersi Tahvo metsäpolulla, missä pensaat\nestivät perässä tulijoita näkemästä heitä, kätensä ympäri Juditin\nhoikan ampiais-vartalon eikä häntä ennen päästänyt, kuin oli saanut\nvaihdetuksi huivin kuumaan suuteloon.\n\nOlkoon menneeksi, eihän tuo koko mailma ole, on niitä suukkoja\nsamanmoisia kyllin jälellä siellä, mistä tämäkin oli kotoisin.\n\nMutta Tahvo vain nauroi partaansa: \"kyllä jo käy, kun kerran on alkuun\npäästy.\"\n\nSitté sanoi hän tytölle:\n\n— Ole puoliyön aikana metsikössä kirkon takana. Minä olen siellä\nodottamassa.\n\nTyttö katsahti pelästyneenä taaksensa. Entä jos olisi joku kuullut?\n\n— Tule avojaloin, — kuiskasi Tahvo, — jotteivät kenkäsi kastuisi; siitä\nsaisivat ihmiset aamulla vihiä. Pane lyhyt hame yllesi; kaste tekisi\npitkän liepeet märiksi.\n\nViisi, kuusi tyttöä ja vaimoa makasi tuvassa. Yö peitti heidän sulonsa.\nVain tähdet taivaalta heitä katselivat, kun heidän silmänsä olivat\nummessa. Ainahan tähdet valvovat!\n\nJo ennen kukonlaulua heräsi kerran Katri, hän makasi Juditin ja\nSolkisen vaimon välissä sekä huomasi, ettei kumpikaan nukkunut.\n\nSolkisen muorin päänalusen alta vilahti, hänen siinä käännellessään,\nesiin joku kiiltävä kapine. — Katri piteli: ne olivat sakset. \"Varmaan\njotain noitakonsteja.\"\n\nKukonlaulun jälkeen heräsi Katri toisen kerran, mutta Juditin ja\nSolkisen muorin sijat olivat tyhjät ja kylmät. Pelästyneenä hyppäsi\nKatri pystöön ja meni ulos: missä sisar lienee? Oli kuulevinaan\nepäselviä ääniäkin ulkoa, juoksi vaistomaisesti metsikköä päin, siellä\ntapasi Juditin tiedotonna maassa makaavana.\n\nYmpärillä oli nurmi aivan kuin kullalla kirjaeltu, Juditin pitkät\nhiukset ne siinä välkkyivät. Olivat poikki leikatut juuria myöden.\nKostajan käsi oli heittänyt ison tukun ilmaan, tuuli oli saanut\nvaltaansa ja leikkisästi viskellyt sinne tänne niitä, ikäänkuin olivat\nhajonneen pyrstötähden suortuvia olleet. Nurmen tallattu ruoho tunsi\nsiskosensa ja antoi suortuvien ympärinsä kiertäytyä.\n\nKatrille kävi asian laita selväksi.\n\n— Herää! Mennään pois täältä! Mennään kotia isän luo.\n\nVain läheiseen kaupunkiin he jaksoivat kulkea. Judit sairastui\nkuumeesen, hänen täytyi pitkät ajat maata vierasten ihmisten parissa,\nkaukana kodostansa. Katri häntä hoiteli ja piti hänestä huolta.\n\nJo loppuivat heidän rahansa eikä ollut jälellä liikoja vaatteitakaan.\nEi ollut heillä enää muuta omaisuutta, kuin hiukset, jotka Katri oli\nkerännyt metsiköstä, nuo kauniit kullankellertävät suortuvat, joihin\nTahvo Solkisen sydän takertui ja jotka hänen vaimonsa leikkasi poikki;\ntai oikeammin sanoen, vain puolet niistä hiuksista. Kun noista syntyi\nhäpeä, jotka olivat heidän ihanuutensa olleet, niin eiköhän niistä\nmahtaisi tulla rahaakin.\n\nKatri meni vavisten, toivoen juutalaisen kauppamiehen luo.\n\n— Ostakaa nämät hiukset! Ne ovat sairaan sisareni. Hän tarvitsee\nlääkkeitä eikä ole rahoja. — Ostakaa pian. Minun on kiire. Jätin hänet\nyksin.\n\nPuotimies kohautti olkapäitä. Ei voi hiuksia käyttää, sillä niitä on\nsangen vähän, ja sitä paitsi on niillä omituinen väri, jottei voi\nsekoittaa toistenkaan kanssa. Mutta koska Katrilla on ihan samanväriset\nhiukset, niin ostaisi puotimies molempain yhdessä ja hyvästä hinnasta.\n\nTyttö vaaleni, heitti surullisen katseen peiliin, huokasi ja loi\nkauniit silmänsä maahan, ikäänkuin vehnän tähkä sirppiä odottaessaan.\n\nHengästyneenä saapui hän ennen pitkää kotia, mutta sairas ei enään\nollut yksin. Ukko Tappurainen asteli synkän näköisenä edestakaisin\nkamarissa. Hän oli lähtenyt tyttäriänsä hakemaan ja löytänyt heidät\ntäältä; huhu oli jo hänen korvaansa huiskaissut, miten heidän oli\nkäynyt ja suru oli häntä matkalle pakottanut.\n\n— Missä on sisaresi ruunu? — kysyi hän suuttuneena sisään tulijalta.\n\n— Poikki leikattu! — vastasi Katri ynseästi, astuen vuoteen ääreen,\nikäänkuin aikoen puolustaa häntä, joka siinä tiedotonna makasi.\n\nIsä vaikeni; mutta äkkiä seisahtui hänen tuima katseensa tuijottamaan\nKatria.\n\n— Ja minne ovat sinun hiuksesi joutuneet?\n\n-— Olen leikannut poikki! — vastasi hän arasti, ja otti esiliinansa\nalta rohtopullon.\n\nUkko huoahti, sitte katseli, kauvan aikaa katseli tyttäriänsä vuoroin\ntoista, vuoroin toista. Vanhempi heistä seisoo tuossa ruusunpuna\nposkilla, nuorempi makaa vuoteella kalman kalpeana.\n\nJa kumminkin tuli isän ruusua ensin surko. Meni hänen luoksensa,\nsilitti hellästi tuota kutrista päätä, lohduttaen:\n\n— Katri parka! Sinun hiuksesi kasvavat vielä!\n\n\n\n\nPikku saappaat.\n\n\nKapeita, vaaleanharmaita pilvensuikaleita liikkui yli seudun. Yöllä\noli mahtanut olla kova myrsky, tuulta, sadetta, salamoita sekaisin.\nKaikkialla näkyy vielä sen jälkiä, puista on oksia murtunut, lehdillä\nja ruohossa kimaltelevat sadepisarat; kirkon edustalla kohisee vesi\nojassa. Vävylän Juhon portin kohdalla on kokonaisia lammikoita,\nSakeuksen Mikon puutarhassa taasen — niin äsken tiesi Silmäpuoli Leena,\n— oli rankkasade hajottanut linnunpesänkin puusta.\n\nSumu on laskeutunut lokaisen seudun yli, vaalea ja läpikuultava,\nikäänkuin musliinihame; talojen savupiipuista nouseva savu kohouu\nylöspäin, kaikki varmoja merkkejä, ettei enää sadetta tule, vaikka\ntaivas vieläkin uhkaavalta, pilviseltä näyttää, aivan samoin kuin ukko\nLuottosen kasvotkin, hänen kumarassa ja horjuvin askelin kävellessään\npitkin tanhuata Tapani Turkkurin kanssa, tuon kivenhakkaajan,\ntiedättehän.\n\nOli maar ukko kokoon käynyt! Eikä ihmekään, kun on häntä onnettomuus\ntoisensa perästä kohdannut. Tytär kuoli, härjät sairastuivat, aitta ja\nriihi paloi, rosvot veivät hevoset laitumelta.\n\nKyllä hän sai tuntea Jumalan \"vasemman käden\" raskasta painoa, kun ei\ntunnustanut hänen oikean kätensä hyvyyttä. Kyllä hän nyt tekee itsensä\nystäväksi Jumalan kanssa, kun vanhin poikakin kamppailee kuoleman\nkielissä; on jo luvannut käyttää kaiken tavaransa hyväntekeväisiin\ntarkoituksiin.\n\nMutta eipä taivas ole tuollaisista millänsäkään. Kummia kuuluu. Kun\nkuletettiin neitsy Maarian kuvaa, jonka hän osti kirkkoon, — niin\nsärkyi rattaitten alla Bágy-joen yli vievä silta, ja sinne jäi hevonen;\nrattaat ja kuva meni pieniksi pirstaleiksi.\n\nIhmiset pihoiltansa ja aitojen takaa katselevat, kun hän kulkee pitkin\ntietä, avara viitta yllä ja paljas pää hartioitten väliin vedettynä.\n\n— Pois siitä! Mitä siinä! — otti Terttu-Anna puheeksi — älkää te\nruvetko häntä loukkaamaan. Jumala häntä on jo kovin rangaissut. Panepas\npari halkoa kattilan alle, kun minä liikutan.\n\n— Nämät puut ovat märkiä, puuttui Ruukku-Matin leski puheesen. — Ennen\nmuinoin, kun minä olin nuori, paloivat puutkin paremmin. Mutta entä\ntuon Luottosen asia! Tiedätkö, mitä taas viime yönä tapahtui?\n\n— Ehkä kävi kiviristin hullusti hautausmaalla?\n\n— Salama iski siihen, naapuriseni, ja särki sirpaleiksi. Vasta eilen se\nsuurilla kustannuksilla sinne saatiin.\n\n— Ooh, ooh! — Terttu-Anna oikein äimistyi. Varmaankin olivat ukot\nnyt sinne menossa. Lähdepä, Antti, katsomaan, minne päin kääntyvät\nkivennäiskaivon luota?\n\n\"Kylän lapsi\" (niin nimitettiin pientä kiltinnäköistä orpopoikaa) istua\nkyyristeli pihalla kattilan ääressä, mikä oli hänelle sangen mieluisa\nasema, sillä hän sai sekä lämmitellä jalkojansa valkean luona että\nanteliaalta Terttu-Annalta välistä palan suuhunsakin.\n\nMutta pianpa täytyi hänen jättää vanhan Luottosen tähden tämä\nonnellisuus!\n\nHarmistuneena lähti poika tallustamaan miesten perässä.\n\nAkat olivat oikeassa. Kaunis punainen kiviristi makasi kahtena\nkappaleena kellastuneella nurmella. Kas, minne olivat joutuneet\nkullatut kirjaimet sanoista: \"Jumalan kunniaksi pystytti Josef\nLuottonen?\" Juuri näitten kirjainten kohdalta oli Jumalan ilma särkenyt\nristin, ikäänkuin ilmoittaen: \"en huoli kunnioituksestasi, Josef\nLuottonen, yhtä vähän kuin Maarian-kuvastasikaan\".\n\nUkko kohotti katseensa maasta, missä hänen lahjansa makasi särjettynä,\nmutta ei rohjennut katsoa taivaasen, missä hänelle niin oltiin\nsuuttuneita. Hänen harhaileva silmäyksensä kohtasi vihdoin lapsen,\nikäänkuin olisi tämän pörröinen pää ollut välittäjänä taivaan ja maan\nkesken.\n\nAntti nojasi lähellä olevaa saarnipuuta vasten ja nosteli vuoroin\nlihavaan hautausmaan multaan vajoovia jalkojansa, sekä ällistellen\nkatseli Luottosta ja hänen kumppaniansa.\n\n— Mennään pois... — virkkoi Tapani.\n\n— Entä mitä ristin tehdään? — kysäsi Luottonen ääntänsä hilliten. —\nKittaatko palat yhteen?\n\n— En maar! — vastasi Tapani tylysti. — Minkä Jumalan käsi on särkenyt,\nsitä ei ihmissormien ole lupa yhteen liittää. Onpa Jumalan kuritus\nteitä kerrassaan kohdannut...\n\nUkon hampaat alkoivat kalista.\n\n— Jospa olisikin vain kerran kohdannut! — huudahti hän suruissaan — on\nottanut luonani asumasijansa, Tapani, ihan on ottanut asumasijansa.\n\n— Täytyy kärsiä, Luottonen!\n\n— Mutta usko pois Tapani, en minä ole paha ihminen.\n\n— Saituri olette ollut, tyly ja ylpeä. Olette luullut olevanne mailman\nparaimpia. Ja totta puhuen, olette tavaranne koronkiskomisella koonnut.\n\n— En minä niitä enää pidä missään arvossa.. mutisi Luottonen. Minun\non oikein vilu; oikein värisyttää. Tunnen pahoja enteitä. Ikäänkuin\njoku lujin kourin runtelisi sydäntäni. Saas nähdä, että taas joku\nonnettomuus on tulossa... Oi? sinä kaikkivoipa Jumala, millä sinut\nlepyttäisin?\n\nMiehet läksivät pois hautausmaalta.\n\n— Kas vaan! — huudahti Tapani. — Tuota poikaressua, joka on\nkintuillamme! Ja sääret niin punaiset kylmästä! Korjaa heti luusi,\nkönsikkä!\n\n— Älä toru lasta, Tapani! Tekee minulle niin hyvää, kun se sipsuttaa\nperässämme. Tulepas lähemmäksi, poikaseni!\n\nUkko ehkä arveli, että tuolta pilviseltä taivaalta on vielä toinenkin\nsalama alas iskevä, jos he ajaisivat lapsen luotansa.\n\n— Noh, tulepas lähemmäksi!\n\n— Antaa hänen mennä kotiansa, — tuumi Tapani, — palelluttaa vain\njalkansa!\n\n— Miks'et ole pannut saappaita jalkaasi, poika? — kysyi Luottonen\nlempeästi.\n\n— Ei ole saappaita, — vastasi poika surullisna.\n\n— Miksei isäsi ole saappaita laittanut?\n\n— Ei ole isääkään! — vastasi lapsi huolettomasti.\n\nTämä vastaus kävi ukko Luottosen sydämmelle. Miten tuokin lapsi saanee\nkasvaa, kun ei edes tunne isän rakkautta...?\n\nSanaa sanomatta otti hän pikku Anttia kädestä ja talutti häntä pitkin\ntietä aina kirkolle asti.\n\nSiellä sitte poikettiin erääsen taloon, jonka portille oli maalattu\nkaksi kannuksilla varustettua saapasta, alla seuraava kirjoitus:\n\"Tapani Filtsik, Suutari-Mestari\".\n\n—- Ottakaa tuon lapsen jalasta mitta ja tehkää hänelle pari saappaita,\nminun kustannuksellani! — virkkoi sisällä ukko Luottonen.\n\nFiltsik katseli lasta kotvasen ja virkkoi:\n\nMinulla sattuu par'aikaa olemaan valmiina semmoiset saappaat. Panen\nvetoa, turkkini vanhaa liiviä vastaan, että ne sopivat pojalle.\n\nSaappaat tuotiin, sopivat todellakin aivan hyvin; ihan kuin valetut\njalkaa varten.\n\nLapsikos iloitsi, kasvot riemusta loistivat ja hauskasti hän käydä\ntepasteli ukon perästä pihalle.\n\nUlkona olivat pilvet sill'aikaa hälvenneet. Ukko Luottosen astuessa\npihalle paistoi jo päivä täydeltä terältänsä ja taivas loisti\nkirkkaana. Ruohotkin tien varrella hänelle hymyilivät, jopa sadevesi\nlammikotkin.\n\nUkko tunsi rintansa kevenevän, aivan kuin olisi uutta ilmaa hengittänyt.\n\n— Annapas tänne kätesi, poikaseni! Sinulla on niin lämmin käsi. Tuletko\nminun luokseni?\n\nLapsi katseli ihaillen saappaitansa ja vastasi:\n\n— Menisin Anna tädin kattilan luo!\n\n— Älä mene; tule minun kanssani. Kas nyt ollaan kotona jo, tässä me\nasutaan, tässä talossa, jossa tiilikatto on.\n\nPortilla tuli kuski vastaan tuoden sen tiedon, että hevoset ovat saadut\ntakaisin: rappusilla seisoi tohtori vastassa, kasvot ilosta loistaen,\npoika ei enää ollut hengenvaarassa.\n\nUkko Luottonen katsahti kiitollisna taivaasen.\n\nMerkillistä, kuinka se taivas on kaukana ja kumminkin niin lähellä...\n\nTieni saapaspari vaikuttaa tunnin kuluessa sinne saakka.\n\n\n\n\nElävänleski.\n\n\nNuo sievät kapineet, nuo vaaleanveriset vaimot, näetten, ovat niin\nhyviä, niin lakeita kuin lampaat. Ainakin on Parkkarin Sohvi aivan\nsellainen.\n\nSiitä asti kuin hän miehelään pääsi, ei ole hänen nähty muuta kuin\nhymyilevän. Ennen se oli onnellista hymyilyä, nyt se on muuttunut\nsurulliseksi.\n\nHänen onnellisuutensa ei ollut kenenkään tiellä, eikä nyt ole\nsurunsakaan. Ennen hän ei ylvästellyt, eikä nyt liioin ruikuttele.\nMutta nuo vaaleat kasvot, jotka päivä päivältä vaaleammiksi käyvät,\nyhtä mittaa kertovat, mitä jokainen muutenkin tietää.\n\nMiehensä on hänet armottomasti, julkeasti hylännyt. Muuten oli hän\nkunnon mies, ahkerin ja taitavin salvaaja koko seudulla. Kenpä olisi\nluullut hänen pettävän uskollista vaimoansa, ja kahden petollisen,\nmustan silmäparin niin mustuttavan hänen sielunsa... kun karkasi tuon\ntoisen kanssa mailmaa kiertämään.\n\nEikä heistä hivaustakaan kuultu; Herra tiesi, minne olivat joutuneet.\nMaantien tomu, johon heidän jälkensä katosivat, ei mitään virka, tuuli\nei ilmaise, missä he ovat, humisevat puut eivät puhu ymmärrettävää\nkieltä, vaikka ehkä asiasta kuiskailevat.\n\nKunhan mies olisi edes sanan sanonut jäähyväisiksi kotoa lähteissänsä,\nniin ei kauniin vaimon mieli olisi niin karvas, hänen, jota nyt\nnimitetään \"elävänleskeksi\". Kunhan edes olisi häntä kerran suudellut,\nvaikka kylmästikin; kun olisi väkillisestikin sanonut lähteissänsä:\n\"minua et enää saa nähdä, rakastan toista ja lähden hänen kanssansa\".\n\nMutta hän karkasi salaa, he olivat itsensä yhteen puhuneet. Niin\nhän meni eikä ole takaisin palannut. Ja siitä on jo vuosi kulunut,\nkokonainen vuosi.\n\nHän tulee takaisin. Varmaan tulee. Pekka ei ole paha mies. Hänellä on\naina ollut hyvä sydän; se ei saata olla vielä peräti turmeltunut. Tuo\nnainen on tehnyt hänen kieropäiseksi, on saattanut tunkeutua hänen\nsydämmeensä; mutta hänen on laitansa sama kuin huonon maalauksen, jonka\naika panee ja kuluttaa pois. Kyllä Pekka vielä tulee.\n\nSohvi oli hyvässä toivossa ja joka kerta kun sakset hänen neuleessaan\nputosivat laattiaan, huokasi hän toivoen, että ne jäisivät pystöön\nkärki lattiaan, sillä se olisi ollut näet hyvä enne; nähdessään\nharakan lentävän ikkunan ohitse, katseli hän, eikö tuo istahtane hänen\naidallensa.\n\nMutta sakset eivät ottaneet valhetellaksensa eikä harakkakaan...\n\nIltaisin auringon läskeissä istui hän tupansa kynnykselle, mistä näkyi\nkauvas, kauvas mutkikkaalle maantielle, aivan sinne asti, missä pilvien\nääret maan päälle ulottuvat.\n\nHän varjosti kauneita, vaaleita kasvojaan kädellä ja katsoa\ntuijotti tuohon suureen, salaiseen kirjaan, missä olivat kirjaimina\nkuorma-ajurien rattaat, kaupungista palaavat matkamiehet ja Herra\ntiesi, mitä kaikkia.\n\nKyläläiset ohi käydessään häntä tervehtelivät, mutta ei hän heitä\nhuomannut.\n\n— Sohvi odottaa miestänsä! — kuiskailivat he keskenänsä ja nauraa\nhihittivät.\n\nMutta Sohvi parka oli kun olikin oikeassa. Hänen sydämmensä tiesi,\naavisti enemmän, kuin koko mailman viisaus olisi voinut selittää.\n\nHänen eräänä aamupäivänä paraikaa tupakanlanttuja kastellessaan, (jos\nmies tulee kotia, niin on mitä poltella talven pitkän) poikkesi pihaan\nrupuliarpinen, vanha eukko, joka toi hyviä sanomia.\n\n— Tulen miehesi luota, Sohvi! Hän pyytää, että antaisit hänelle\nanteeksi. Hän on kovasti katunut tekoansa. Tuolla hän on työssä\nkolmannessa pitäjässä Gózonissa: siellä laitetaan sinkkipellillä\nkatettua kirkontornia. Hän ei tohtinut itse tulla, pelkäsi näet, että,\nolet hänelle kovin suuttunut. Hän pyytää, että jos hänelle anteeksi\nannat, niin lähdet sinä hänen luoksensa.\n\n— Mennään yhdessä! — virkkoi tuo lempeä, vaalea vaimo.\n\nHän otti päästänsä mustan huivin ja vaihtoi sen punaiseen matkaa\nvarten. Se oli Pekan lempiväri, ja muuten tähän tilaisuuteen sopivakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKullattu risti piti asetettaman kirkontornin huippuun. Armollisen\nruununvoudin rouva oli onnellisesti synnyttänyt kaksoiset, ja siitä\niloissaan oli hän lahjoittanut kirkolle tuon ristin.\n\n— Kuka ottaa työn tehdäksensä, pojat? — kysyi salvumestari Mikko Turvas.\n\n— Minä! — vastasi Pekka. Minä menen, mestari.\n\n— Ehkä Samuli olisi soveliaampi. Sinä olet liian raskas.\n\n— En ole koskaan itseäni keveämmäksi tuntenut kuin tällä hetkellä.\n\n— Vai niin. Joko olet tuosta taakasta päässyt. Olethan hänet ajanut jo\ntiehensä? Hm! Olipa aika hetale nainen. Eikö totta, Samuli?\n\nPekka katsoi maahan ja virkkoi nyreillä mielin, verkalleen:\n\n— Rupesin häntä inhoomaan. Mutta totta puhuen, aika liukas hän oli ja\neläväinen.\n\n-— Liukui pois kynsistäsi, heh? Kuulepas Samuli: Kyllä sinä saat\nsentään mennä asettamaan ristiä.\n\n— Annetaan Samulin olla, herra mestari! Minä kyllä ristin paikallensa\nsaan. Odotan tässä erästä henkilöä. Olen hieman levoton, kun en tiedä,\ntuleeko hän vai ei. Senkin vuoksi menisin tornin päähän, voidakseni\nsieltä nähdä kauvemmaksi Bágy-jokea päin vievää maantietä pitkin.\n\n— No, olkoon menneeksi. Lähde siis kiireesti ylös: viimeisestä luukusta\nannan käsiisi ristin, kun ensin olet paikalla.\n\nEi aikaakaan, niin oli Pekka jo tornin päässä, vikkelästi kun orava hän\nsinne kiipesi.\n\n— Tänne se risti! — huusi hän kumartuen alas luukkua päin — pian se\npaikallensa on pantu.\n\n— Tuoss' on, poikaseni!\n\nRisti kädessä kiipesi Pekka ihan huipulle asti ja oli jo perillä kun\nvielä kerran katsahti maantielle päin.\n\nTuolta tulee! Se on Sohvi! Vanha eukko tallustaa rinnalla; juuri nyt\nkääntyvät kylään päin.\n\nPekan sydän kovin sykähti, häntä vavistutti, kädet hermottomiksi\nkävivät, silmät himmenivät.\n\n— Ohoi Pekka! Joko sait paikallensa?\n\nHuumaantuneena vastasi hän vapisevalla äänellä:\n\n— Kumpaan läpeen se pitää pantaman?\n\nVanha salvumestari kalpeni, silmäsi sielunsa ja vastasi surullisesti:\n\n— Pane kumpaan tahdot!\n\nEi ollut muuta kuin yksi läpi. Pyörtyvä näkee silmissään kaksin,\nkolmin. Mestari tiesi, mitä siitä seuraa.\n\nSuin päin riensi hän tikapuita alas; tiesi että ennenkuin hän ehti\nalas, Pekka jo on maassa... ja kauvempanakin — toisessa mailmassa.\n\nYhtä haavaa saapuivat tornin juurelle mies ja vaimo, mutta edellinen\ntorain huipulta hengetönnä.\n\nParas olisi sentään ollut tätä yhtymistä varten panna musta huivi\npäähän!\n\nÄäneti lankesi Sohvi miehensä ruumiin yli, suuteli ja syleili sitä\nkauvan.\n\nKun hän vihdoin väkisin pois talutettiin, niin olivat hänen kasvonsa\nyhtä lempeät, levollisen näköiset kuin ennenkin. Ei löytynyt sanoja, ei\nkyyneliä.\n\nHän kääntyi taaksensa vielä kerran luodakseen silmäyksen miehensä\nruumiisen ja meni tainnoksiin.\n\nMutta pian hän tointui taasen, tarttui rautakourin vanhan eukon\nolkapäähän ja kysäsi, muoto hurjana, turvonneena, synkällä äänellä:\n\n— Miksi toittekaan minut tänne? Mistä häntä nyt enää odotan.\n\nJa vasta nyt alkoivat kyyneleet viljalta vuotaa pitkin kalpeita poskia.\n\n\n\n\nTuo pakana suutari.\n\n\nOn levinnyt Csoltón, Majornokin ja Bodokin kyliin semmoinen paha luulo,\nettei ukko Filesikin kuuluisia turkkeja olekaan olemassa muualla kuin\nhänen mielikuvituksessaan; hän kyllä niistä puhuu ja ylvästelee, lupaa\nniistä vetoakin lyödä, mutta ei hänellä oikeastaan turkkeja olekaan,\nlieneekö edes milloinkaan ollut?\n\nMutta olipa niinkin. Gózonilaiset (hän muutti näet Bágy-joen tuolta\npuolen tänne) sen aivan hyvin muistavat, viitoten ijäkkäämmät.\n\nPitkä, keltainen vaate se oli, leveä kaulus mustasta lampaannahasta,\nkummassakin kulmassa riippui \"in natura\" lampaankoivet tupsun asemasta\nja edessä oli kaksi hopeista hakaa. Turkkien kumpaankin alakulmaan oli\nommeltu tulppaania viheliäisellä langalla. Ylempänä näkyi kaikenlaisia\nlintuja, enimmäkseen punaisen värisiä; selässä taasen oli koko\nMiskolezin kaupunki lukemattomine taloineen ja kaikkine kirkkoineen,\nistuipa kalvinilainen kukkokin siellä yhden kirkontornin päässä.\n\nTurkit olivat todellinen taideteos, joita tehdessään turkkuri ei ollut\nsäästänyt vaivaa eikä ainetta.\n\nMutta ei sitä ollut mikään Gózonin räätäli tehnytkään, vaan kuuluisin\nturkkuri koko Miskolezin kaupungissa. Kun Filesik kumartuu edes\npuolen kyynärän verran maahan päin, esimerkiksi alhaalta nappia kiini\npannessaan, niin jo lakaisee tämän mailman kahdeksannen ihmeen lieve\nmaata. Sanalla sanoen ovat Venäjän keisarin turkit näihin verraten vain\nkurjia arki-tamineita.\n\nMutta vaikka vaate olikin niin merkillinen ja Tapani Filesik siitä\nkyllä kerskaili, niin ei ajan rautahammas sille arvoansa antanut,\nvaan oli turkeille yhtä tyly kuin notariuksen pojan, tuon juristin,\npulssillekin. Koruompelu virttyi, rappeutui, keltainen pohjaväri kävi\nlikaiseksi, rasvaiseksi. Koitkin niihin muniansa pistelivät, eritoten\nvuorissa ja kauluksessa paljo vahinkoa tehden.\n\nMutta aivan kuin rakastava aviomies, joka ei huomaa, kuinka ruusut\nkuihtumistaan kuihtuvat puolison kasvoista, vaikka hän itse niitä\nhävittää... ei Filesik ukkokaan havainnut tätä turkkiensa surullista\nmuuttumista. Vanhat turkit olivat hänen silmissään yhä vielä uudet\nja hänen tavallinen lausetapansa: \"otan turkit ylleni\", ei ollut\nmenettänyt tuumaakaan ylpeästä luonteestansa.\n\nTuossa ne riippuivat seinällä kiillotetussa naulassa suvet, talvet.\nKun isäntä istui suutarintyössä lestinsä ääressä, olivat turkit häntä\nvastapäätä, jotta niitä sopi katsella milloin tahansa.\n\nTosin ei hän ollut useinkaan lesti kädessä. Häntä sanottiinkin pilan\npäiten \"taivaan taaton suutariksi\", kun hänellä ei ollut muita\ntyönantajia kuin ehkä itse isä Jumala.\n\nUkko olikin kovin laiska. Kun hän joskus neuloi jollekulle saapasparin,\nteki hän sen melkein armosta. Eikä häntä liioin tilauksilla\nvaivattukaan, sillä hän silloin useinkin morkkasi ihmisiä: \"mitä\ntalonpoika saappailla tekee? Käykää te avojaloin!\"\n\nHän oli äreä, jörö mies, ei rakastanut mailmassa ketään eikä mitään —\npaitsi noita turkkejansa.\n\nEi saata ihminen armottomammin menetellä, kuin hän teki ainoalle\nlapsellensa Teresalle.\n\nJa mitä oli tyttö rikkonut? Isänsä pakotti häntä menemään Csoltón\nontuvalle myllärille. Eihän käy istuttaminen samaan ruukkuun resedaa ja\nnokkosta.\n\nEi ihmekään, jos tyttö kovin kävi murheelliseksi, sydäntä kivisti,\npäätä huimasi ja harhaan kävi jalka. Hän meni, pakeni kotoa nuoren\nvaratuomarin kanssa.\n\nTosin oli se kovin pahasti tehty, mutta nuoruus ja hulluus... Vaikka\nkoko mailma olisi saanut häntä kivittää, niin ei isän kumminkaan olisi\nsitä pitänyt tehdä.\n\nSen jälkeen tuli ukko vieläkin harvapuheisemmaksi, tylymmäksi. Kun\nmuutaman ajan kuluttua Teresa palasi kotia katuen rikostansa ja\nvanhempiaan lepyttääksensä, niin kääntyi ukko Filesik hänestä poispäin\nmurahtaen: \"en tunne neittä\", otti turkit yllensä naulasta ja läksi\nkotoa eikä tullut takaisin, ennenkuin tytär oli mennyt.\n\nSen erän perästä ei Teresa parka tohtinut kotia tulla. Kaikkiaan\nyhden kerran hän vielä näki isänsä, kun hän muutamana päivänä ajoi\nvaratuomarin kanssa vaunuissa läpi kylän. Filesik kun silloin asteli\n\"Palttinapaidan\" kapakkaan, niin kuuli hänen huutavan vaunuista: \"isä,\nisä kulta!\"\n\nUkko katsahti ääntä päin, otti sangen nöyrästi lakin päästä, ja asteli\nedemmäksi sanaa suustansa sanomatta. Varmaan on tuolla miehellä kivi\nsydämmen sijassa.\n\nKaikki majornokilaiset, jotka olivat varatuomarin luona asialla\nkäyneet, kilvan kehuivat, miten siellä on hyvät päivät Filesikin\nTeresalla. Olipa se veitikka siellä herrastapoihinkin tottunut. Ja\nsitä kunniata sitte, joka kylälle tapahtuu! Majornokilaisten oikeus\ntäst'edes painaa varmaan vaa'assa yhtäpaljo kuin toisten kuntien\nyhteensä. Sanottiinpa sekin ukolle, että tytär oli kuiskaissut,\npyytänyt isäänsä tulemaan häntä katsomaan; lupasi lähettää vaunut häntä\nnoutamaan, panna istumaan silkkityynyille, antaa juoda makeata viinaa\nyöt, päivät: häntä kunnioitetaan, pidetään arvossa, itse herrakin on\nhänen kanssansa sanoja vaihtava, kun hän vain tulisi mitä pikemmin;\nsillä Teresa muka ei tohdi enään mennä kotiin.\n\nMutta Filesik ukkoon ei mikään pystynyt.\n\nJos hänellä olisi ollut järkeä tässä asiassa, niin hän ei ainoastaan\nolisi saanut paranemaan oman asemansa, vaan olisi ikuisiksi ajoiksi\nmyöskin perustanut koko seurakunnan onnen.\n\nSillä... meidän kesken puhuen, on Majornok huonoin kunta koko näillä\ntienoin, osaksi sentähden, että kansa on köyhää, mutta erittäin siitä\nsyystä, kun siellä ei ole palaistakaan maantietä, ei yhtään siltaa, ei\nedes kunnanhuonetta.\n\nEikä ihmekään, kun ei piirikunnan herroilla koskaan ole ollut\nlemmityitä Majornokista; niihin paikkoihin ovat näet rakennuttaneet\nmaanteitä, minne heillä on ollut asiata.\n\nTuossa on esimerkiksi Csoltón maantie, tasainen kuin permanto; siitä\nsaavat kiittää Bitron Liisaa, kun taasen Karanesaljan kunta saa samasta\nsyystä kehua Juhana Verisen vaimon ihania kasvoja.\n\nSemmoinenhan tämä mailma on, että kauniin naisen kasvot voivat antaa\nkoko paikkakunnalle somemman muodon.\n\nMutta Majornokin kylä teki poikkeuksen tällä kertaa.\n\nPiirikunnan varamaamittari, joka piirsi maakarttaa, jätti, kuten\nkerrotaan, siitä pois maantien. Komitaatin [komitaatti, kreivikunta;\nvastaa johonkin määrin meidän läänejä. Suom.] esimiehet jo lupasivat\nmaksaa satakahdeksankymmentä floriinia setelirahaa läheiselle Hontvárin\nkomitaatille, jos tämä ottaisi rakentaaksensa maantien; mutta eipä se\nsiitä huolinut, vaikka olisi maksettukin. Kyllä vielä saa niskoillensa\nkaikki haukkumiset ja kiroukset tuo jalo komitaatti Majornokin tien\ntähden!\n\nMutta jos Filesik vain olisi tahtonut, niin olisi Majornokiin saatu\ntie, vaikka punaisella marmorilla kivitetty... Ja kaikki olisivat\ntyytyväisiä. Mutta hän hylkäsi herra varatuomarin jalon tarjouksen.\nOlisipa hänelle itsellekin hyvää tehnyt. \"Taivaan taaton suutarilla\"\nolivat näet maalliset asiat sangen huonolla kannalla. Viime viikolla\ntarvittiin turkeista hopeinen solkikin \"paitaan\". Siellä se on siitä\nsaakka ollut Saara-muorin arkussa.\n\nMutta häntä ei niinkään joutavasti pilkattu taivaan taaton suutariksi,\nsillä hänen \"kundinsa\" auttoi häntä hädän suurimmallansa ollen. Alkoi\nnäet tulla postissa nimettömiä kirjeitä, jotka sisälsivät kymmenen,\nkaksikymmentä, jopa viisikinkymmentä floriinia rahaa. Entiset\ntuntemattomat, äkkiä rikastuneet velalliset täten muka lähettivät\nlainaamansa rahat, samalla sulimmat kiitokset, lausuen. Onpa sentään\nmailmassa rehellisiäkin ihmisiä.\n\nAlussa hän uskoi asian todellakin niin olevan, kuin kirjeessä kuului;\njolleivät olleetkaan hänelle itselle velkaa, niin saattoivat olla hänen\nisällensä, jonka nimi myöskin oli Tapani. Kummallista vain, mistä\nisävainaja oli voinut noin paljo rahoja lainaksi antaa?\n\nJa kun kerran epäilykset heräsivät, niin selkeni koko asiakin päivän\nselväksi. Hän lähetti takaisin jokainoan rahakirjeen varatuomarille.\n\nKun tohtiikin lahjoja Filesikille lähettää? Pitäisipä miehen tietää,\nettä Filesikin iso-äiti oli tuota kuuluisaa Beeskyn sukua, ja niin\nedespäin.\n\nEipä enää rahakirjeitä tullutkaan, mutta kyllä alkoi sen sijaan olla\nrunsaasti surullisten sanomain tuojia.\n\nFilesikin kaunis Teresa muka on vaarallisesti sairastunut. Kaikki mitkä\nhäntä ennen huvittivat on hän hylännyt: mukavuuden, prameuden, kalliit\nruo'at, rohtopullot; vain rakasta isäänsä tahtoisi hän nähdä. Eipähän\nTeresa parka niin paha tyttö olekaan!\n\nHänen kaihonsa kävi niin kovaksi, että vihdoin täytyi itse varatuomarin\nlähteä ukkoa noutamaan.\n\n— No, vaari: nyt otan teidät mukaani, jos tahdotte tai ette. Älkää\nestelkö sairaan tyttärenne tähden.. .\n\n— Minulla ei ole tytärtä!\n\n— Tulette kanssani, mars!\n\n— Pyydän nöyrimmästi, en voi lähteä. Kovin on töitten kiire. En voi\ntulla!\n\n— Tulkaa sentään edes minun tähteni! — puhui varatuomari ystävällisesti.\n\nFilesik huokasi. Ehkä se oli ensimmäinen huokaus hänen eläissään.\n\n— Ettekö tule? Kiellätte siis oman lapsenne?\n\n— Niin, pyydän nöyrimmästi.\n\n— Te olette yhteiskunnan hylkyläinen!\n\n— Ei ole sekään mahdotonta. Mitäs minunmoinen vanha suutari muuta\nolisikaan.\n\nNuori herra sekä lupasi että uhkasi, mutta kaikki puheet kimpoilivat\nturhaan takaisin tuosta kivikovasta sydämmestä.\n\n— Vangitkaa, armollinen herra, pankaa rautoihin, niin tulen vaikka\nminne, kun vain voitte.\n\nVihdoin täytyi kuin täytyikin lähteä kotiansa ilman suutaria tuon\nmahtavan herran, joka hallitsee koko paikkakuntaa.\n\nMutta hänellä oli viekas heitukka Mikko Huotra, joka kotimatkalla\nkeksei oivan sotajuonen.\n\n— Hyvinpä tunnen Filesik ukon, armollinen herra! Tulisipa perässämme,\nkuten porsas jyvävakan perässä, jos...\n\n— Puhupas!\n\n— Jos varastaisimme hänen turkkinsa. Hän, näetten, niistä enimmän\npitää. Kovin omituinen mies...\n\n— No varasta ne häneltä mitä pikemmin!\n\nEipä entinen sotamies enempää käskyä tarvinnut. Vallankumouksen ajoista\nasti ei hänen haltuunsa oltu näin tärkeätä tointa uskottu. Toista oli\nsilloin... mutta hän ei viitsi kertoa, ei häntä kumminkaan uskottaisi.\n\nSillä välin kääntelihen sairas levottomasti hienossa vuoteessaan,\nvavahtaen joka kerta, kun rattaitten rapinaa kuului. Hän nousi toisen\nkyynäspäänsä nojaan kuuntelemaan, laihtuneet kädet pitkien hiuksien\npeittäminä, jotka levisivät valkoiselle yöpuvulle.\n\nKaikkea on yllin kyllin, mitä suu, silmät toivoa saattavat, mutta\nkumminkin hän on köyhin olento mailmassa, sillä häneltä puuttuu terveys\nja vielä jotain muutakin, nimittäin rakkaus.\n\nLempi vain polttaa, on hänetkin jo polttanut; oikea rakkaus taasen\nlämmittää, eikä hänen ole koskaan ollut niin vilu kuin nyt.\n\nEi mikään ole mieleistänsä; miestä, jota hän on lempinyt, ei hän nyt\nvoi kärsiä; parasta olisi hänen olla valvomatta vuoteen ääressä ja\njättää sairas yksin. Vuodekin on kova, vaikka vaatteet ovat silkkiset,\npehmeitä höyheniä sisällä; turhaan sitä tavan takaa palkolliset\nlaittavat.\n\nAivan toista olisi maata kotona köyhän isän asunnon uuninpankolla,\npaljon parempi iltaisin avoimen ikkunan ääressä saada, kuulla\nMajornokin kirkonkellojen iltaläppäystä ja peittää palelevat jalkansa\nisän kuuluisilla turkeilla.\n\nSitä hän ajatteli, siitä näki yöllä unta ja kas kummaa — kaitselmus oli\nhänen anomisensa kuullut; aamulla herätessään oli kauniin, punaisen\npeitteen päällä leveänä vanha tuttu: turkit.\n\nTuossa näkyivät samat kukat, punaiset tulppaanit, jotka sitä niin\nkaunistivat, ja samallaisia ilmestyi Teresan vaaleille poskillekin.\nViimeinen ilo on ihan yhtä suloinen kuin ensimmäinenkin on joskus\naikoja sitten saattanut olla.\n\nMikko Huotra oli näet pitänyt sanansa ja hyvin asian arvannut. Kun\nFilesik yöllä tuli kotia \"Palttinapaidasta\", huomasi hän asuntonsa oven\nauki murretuksi ja turkkien paikan olevan tyhjänä. Tuo suuri naula oli\npaljaana, orpona, koko komeudeltansa riistettynä. Ja almanakka sanoi\nlokakuun viimeiset päivät olevan käsissä. Talvi jo teki tuloansa.\n\nEpätoivoissaan, synkällä mielin, hattu syvälle päähän painettuna käveli\nFilesik kylässä. Ei syönyt, ei juonut, ei puhellut. Tuo onnettomuuden\nkohtaus oli ukon peräti murtanut. Hän ei tohtinut katsoa ihmisiä\nsilmiin, sillä jokaisen huulilla oli hän huomaavinansa tuon ivallisen\nkysymyksen: \"minne teidän kuuluisat turkkinne ovat joutuneet?\"\n\nMutta kaikkea toivoa hän ei vielä menettänyt. Aavisti, että tuon\nkalliin kalun pitää varhemmin tai myöhemmin löytymän. Ei se ole\nhukkuva, varas ei sitä voi käyttää, sillä koko seutu tietää turkkien\nolevan hänen omansa.\n\nEikä hän toivossaan pettynytkään. Tuli tieto, että pahantekijäin\njälille oli todellakin päästy ja että turkit tätä nykyä ovat\nvaratuomarin virastossa. Omistaja tulkoon neljän päivän kuluessa\nne noutamaan, taikka myydään ne muussa tapauksessa huutokaupalla\nomistajattomana omaisuutena sairashuoneen hyväksi.\n\nHeti tämän kuultuansa lähti ukko kartanoon. Ei epäröinyt hetkeäkään.\nMenihän vain hakemaan laillista omaisuuttansa.\n\nVaratuomari ei vastaan pannut, vaan myönsi turkkien täällä olevan sekä\nviittasi Filesik ukkoa tulemaan perässänsä.\n\nHän vei usean komeasti sisustetun huoneen läpi ukon, joka lokaiset\nsaappaat jalassa arasti sipsutti hänen jäljissään pitkin hienoja\nmattoja, kunnes vihdoin saavuttiin puolihämärään huoneesen.\n\n— Tuoss' ovat turkkinne! — puhui herra väräjävällä äänellä, osoittaen\nerääsen nurkkaan — ottakaa pois.\n\nUkon silmät vähitellen tottuivat hämärään. Vaistomaisesti löysi hän\nsinne, mistä hiljaista ähkymistä kuului.\n\nVaratuomari astui luokse, veti syrjään uutimet. Filesik peräytyi pari\naskelta.\n\nSiinä makasi Teresa kalpeana kuin taitettu lemmenkukka, silmät ummessa,\nnuo kuuluisat tulppaaneilla koristetut turkit jalkojen puolessa\npeitteenä.\n\nKaunis oli hän näin kuoleman kielissäkin. Mailman hyvästi jättävä\nenkeli. Minne lienee matka? Onhan jo kerran taivaista langennut?\n\nSaattaa niinkin käydä, ettei hän enää koskaan avaa noita sulosilmiänsä,\njotka ennen osasivat niin viekkaasti vilahdella, eikä noita ihania\nhuulia, joita oli niin somaa suudella.\n\nÄäneti, liikkumatonna seisoi siinä Filesik hetkisen, ikäänkuin\najatuksiin vaipuneena; mutta sitte läheni hän vakavin askelin vuodetta,\notti kuoleman kielissä olevan päältä tuon peitteen, jota sairas niin\noli kaivannut. Ei tyttö sitä enää ehkä tarvitsekaan.\n\nKuoleva enkeli ei liikahtanut. Filesik ukon käsi ei myöskään vavissut.\nEikä hän taaksensakaan katsahtanut tytär-raukkaansa. Ääneti, sanaa\nsanomatta astui hän ulos huoneesta, ikäänkuin hän ei olisi mistään\npiitannut.\n\nEi hän silloinkaan taaksensa vilaissut kun varatuomari kauhistuen\näännähti: \"pakana\".\n\nUlkona heitti hän hartioilleen laillisen omaisuutensa, ja vaikka ilta\njoutui, lähti hän kotia raivaamattomia polkuteitä. Ei tahtonut kohdata\nihmisiä. Ehkä tunsi hän, etteivät asiat kaikki aivan oikein olleet.\n\nKasvoista ei kumminkaan näkynyt mitään, vaan hän näytti levolliselta.\nEhkäpä oli hän vähän tyytyväinenkin, kun oli saanut turkkinsa takaisin.\nToden totta on tuolla miehellä kivi sydämmen sijassa.\n\nSaavuttuansa metsään Majornokin vuorten juurelle (sinne, missä öisin,\nkuten kerrotaan, kuolleet kummittelevat, ajelevat vauhkojen hevosten\nselässä) sattui jotain hänen jalkoihinsa keskellä polkua.\n\nSe oli kerjäläispussi, täynnä kuivia leivänpalasia. Hyvinpä oli\nomistaja mahtanut rukoilla isämeitänsä, koska oli jäänyt jokapäiväistä\nleipää huomiseksikin.\n\nMutta kas, kas; tuolla makaa puun juurella omistajakin: repaleinen\nkerjäläis-akka, lapsi sylissä.\n\nHän laski pussin heidän viereensä ja sytytti tulitikun nähdäkseen,\novatko vielä elossa?\n\nSyvä hengitys osoitti, että sekä äiti että lapsi ovat sikeästi\nnukkuneet. Vain kova väsymys oli heidät saattanut näin nukuttaa. Ilma\non viileä, tuuli kylmä eivätkä repaleiset vaatteet anna makaaville\ntarpeeksi suojaa. Vain kovin uupunut voi noin nukkua. Kasvot, eritoten\nlapsen, ovat jo vilusta siniset ja pienet jäsenet kovasti värisevät.\n\nFilesik otti esiin piippunsa takin taskusta, pani siihen tupakkaa,\nsytytti palamaan ja istui maahan — nukkuvien viereen.\n\nKatseli heitä ukko, kauvan katseli. Hyvinpä hän saattoi nähdäkin.\nTaivas oli tähtösiä täynnä. Nuo tähdet häntä katsoivat, ehkäpä hänelle\nviittoilivat ja häntä kehoittivatkin.\n\nNyt hän kumartuu nukkuvien puoleen; otsa oli hiessä, pää alas\npainuneena, kuuluisat turkit luisuivat alas hartioilta. Hyväpä olikin;\nmuutenkin oli niin lämmin. Eivätkä ne koskaan ennen näin painaneet,\neivät nuo turkit milloinkaan hänestä olleet niin raskaat.\n\nHän otti ne ylös maasta ja levitti äkkiä yli nukkuvien.\n\nSamassa hypähti hän seisoalle ja lähti ajatuksiin vaipuneena astumaan\npitkin polkua. Vielä kerran seisahti hän ja kääntyi palataksensa\ntakaisin. Entä jos hän sentään menisi niitä noutamaan?\n\nEi, ei! Mitä sanoisivatkaan nuo tuhannet silmät taivaalla.\n\nHän alkoi rientää, milt'ei juosta kotiapäin.\n\nYö oli tyyni, mutta kylmä; ukko oli ilman turkeitta, mutta hänen ei\nsentään ollut vilu.\n\nYksi ajatus häntä sisältä lämmitti, siinä paikassa, missä muilla\nihmisillä on sydän, mutta minne — yleisen luulon mukaan — kaitselmus\noli kiven luonut.\n\nSiitä ajasta saakka ei hänellä ole turkkeja ollut. Mutta kumminkin\npuhuu hän yhäti, aivan kuin hänellä vielä olisivat. Lyö niistä\nvetoakin...\n\nIhmiset hänen tuntevat ja jolleivät pelkäisi hänen pahaa suutansa, niin\nhänelle nauraisivat, mutta näin ollen eivät he hänestä suuria piittaa.\nSekä Jumala että ihmiset ovat hänen ylönantaneet; on näet Jumalaton\nmies, kovin huono kristitty. Kun hän jonakin päivänä kuolee oman\naitansa taa, niin korppi ja varis ovat häntä suremassa, hautausmaan\nlaita hänen viimeinen leposijansa.\n\n\n\n\nIhme.\n\n\nPieni on Bágy-joki. Vuosien kuluessa yhä kapeammaksi käynyt uoma on\nsaanut leveät hiekkaranta-reunukset, joitten takana taasen on laveita\nlaidunmaita.\n\nBágyin vesimylly ei jauha. Piha on viljakuormia täynnä, levottomia\nmiehiä ja naisia Gózonista ja Csoltósta istuskelee pitkin jokirantaa\nvettä odottamassa.\n\nKun ei tule, niin koetetaan omia keinoja. Myllärin renki, Paavolan\nYrjö jo koetti noitakonstejakin, varasti näet Majornokin hautausmaalta\npaaret, kun näitten polttaminen muka välttämättömästi taivuttaa taivaan\nvaltoja päästämään sadekuurot irroillensa.\n\nHyödyttipä sekin keino, sillä kun sulkuportit ovat alas laskettuina,\nniin pato kokoo yön kuluessa sen verran vettä, että mylly käy pari\ntuntia aamuisin, — mutta mitä se on näin paljolle kansalle? Home ehtii\nraiskata viimeisen säkin, ennenkuin sen vuoro -tulee.\n\nKaikki ovat harmissaan, vain myllärin vaimo, tuo kaunis Klaara kävelee\nhymysuin myllyllä olevien keskellä, vaikka tällainen kuivuus häntä\nenimmän vahingoittaa.\n\nJos tätä kestää, niin joutuu Bágyin mylläri ihan maantielle, eritoten\njos hänen vielä kauvankin täytyy olla sotamiehenä, sillä arenti on\nsangen suuri ja — vaimo kyllä vaimona pysyy, vaikka kultavyöllä itsensä\nvyöttäisi.\n\nTämän mielipiteen lausui julki Mikko Pillerin muori Gózozista.\n\n-— Tuskinpa tuo vaimo miehestänsä pitää. Etkö sinäkin niin arvele,\nSohvi? Vaikk'en mene itse mylläriäkään takaamaan, sillä punainen\ntukka... jaa, jaa, tuo punainen tukki... Eiköhän, Sohvi kulta?\n\n— Ei niinkään Sanna täti! Hän on hyvä vaimo, vaikka onkin kaunis.\n\n— Sinäkös sitä näet mustan huivisi alta?\n\n— Olin täällä, kun hänen miehensä läksi asevelvollisuuteen... vaimopa\nitki, syleili häntä satoja kertoja.\n\n— Kukin järkevä nainen pitää hamettansa korea puoli ulospäin. Vai\nniin... jäähyväiset olivat siis vain sangen hellät?\n\n— Mylläri kysyi vaimoltansa Klaaralta: \"pysytkö minulle uskollisna?\"\nKlara vastasi: \"ennen juoksee Bágy-joki ylöspäin, ennenkuin sydämmeni\nsinusta luopuu\".\n\nBágy-jokiko ylöspäin? — naurahti Pillerin muori ivallisesti. — Ota\nvaari noista sanoista, Juho Oksanen?\n\nToisetkin tälle puheelle nauroivat. Sepä vielä puuttuisi, että tämäkin\nvähä vesi alkaisi takaisin kääntyä... Kunnon joki sentään alaspäin\nvielä juosta kihnustelee. Piankin saattaa sen hiekkapohjaan ilmestyä\nhalkeama, joka nielee veden maan sisään yhdellä nielauksella.\n\nPäivänpaisteen säteet tanssielevat pitkin aitaa, missä märkiä\nliinavaatteita on kuivumassa, valkenemassa.\n\nJuhon silmät myöskin sinnepäin säteilevät ja niistä punastuvat Klaaran\nkasvot.\n\nToiset vaimot... mikseivät... huomaavat kummankin katseen. Saavat\npuheen aihetta... kuinkas muuten... ja kaikki, mihin heidän kielensä\nkoskee, käy heti mustemmaksi.\n\nMutta kas vaan! Aivan kuin olisivat akat noituneet esiin tuon synkän\npilven, joka lännestä päin leviää koko taivasalle. No ihmiset,\ngózonilaiset, majornokilaiset, kyllä nyt rupee mylly käymään koko\npäiväksi.\n\nSamassa, alkoi semmoinen rankkasade, että ojatkin puroiksi paisuivat.\nEipä tuo Paavolan Yrjö sentään ollut niinkään tyhmä mies, kun\nruumispaaret poltti.\n\nKolme päivää, ja kolme yötä kävi mylly; jo olivat vähenemässä sekä\njyvät että jauhajat. Kolmannen päivän illaksi ei jäänyt muuta kuin\nJuhon kymmenen säkkiä nisuja.\n\nEhkä oli nuori vaimo ehdoin tahdoin jättänyt ne viimeiseksi, jotta Juho\nviipyisi kauvemmin? Tai ehkäpä hän vain härsytteli miestä? Kenties\nolivatkin hänen silmäniskunsa vain akatsiapuun kukkien kaltaisia, joita\nkyllä runsaasti maahan putoaa, mutta ei voi poimia, kun ovat niin\nylhäällä...\n\nHeti kun kaunis myllärinvaimo tuli näkyviin, virkkoi Juho:\n\n— Kuulepas Klaara... Ollaan kahdenkesken. Hyvinpä teit, kun jätit minut\nviimeiseksi...\n\n— En minä sinua jättänyt. Vanhemmilla ihmisillä on etusija myllyllä,\nvastasi Klaara närkästyneenä ja käänsi selkänsä Juholle.\n\nTämä tanakka ja harteva mies astui hänen eteensä, ja silmät omituisessa\ntulessa paloivat.\n\n— Älä mene. Tahdon vain sanoa, että olen kuormineni ollut täällä\njo neljä päivää; ape on loppu ja hevosten on nälkä. Anna parmas\nhylkyheiniä tuolta parvelta.\n\n— Saat vaikka kaksi.\n\n— Minä taasen olen jo kaksi vuotta himonnut suukkoa sinulta — kuiskasi\nhän ja silmät tuota solakkaa vartaloa katsoa tuijottivat. Annas suukko,\nKlaara!\n\n— En sinulle puoltakaan. Pidin sinusta ennen muinoin, mutta en\nsilloinkaan suuteloa antanut. Nyt olen toisen miehen vaimo.\n\nJuhon rinnasta nousi huokaus.\n\n— Voi sinua, kun taasen olet mieleni rauhan vienyt!\n\nVaimo juoksi sisään, sulkipa ovenkin perässänsä. Eikä enää ulos tullut,\nmutta sisäpuolelta kuitenkin pyyhki hien pois ikkunaruudusta.\n\nJuho katsahti sinne.\n\n— Hoi, myllärin muori! Koskas nisuni jauhetuiksi tulevat? — kysyi hän\nhieman ivallisesti, astuen ikkunan alle.\n\n— Etköhän ryyniksi tahtoisi — vastasi Klaara viekkaasti hymyillen.\nPar'aikaa ovat myllyllä, puolet ovat jo jauhoina.\n\nJuho puraisi huultansa ja mutisi ujosti:\n\n— Entä toinen puoli?\n\n— Parin tunnin perästä ovat kaikki jauhetut ja saat mennä Jumalan\nnimeen.\n\n— Mutta päästäpäs minut ainakin siksi aikaa sisään lämmittelemään.\nUnhotin pälssini kotia; minun on vilu.\n\nKlaaran tuli häntä surku; pyysi niin surullisella, ruikuttavalla\näänellä. Ja ulkona oli todellakin kylmä ilma... tuli Klaaran itsenkin\nvilu, oikeinpa värisyttää, kun vastasi:\n\n— Käy siis sisään, jos siivosti olet...\n\nJuho pääsi sisään eikä olisi ollenkaan sieltä tahtonut lähteä. Sitä\npulskaa vaimoa! Niin sievä käynti, niin kauniit silmät, huulet, niin\nsuloinen hymyily! Kunhan eivät nisut tulisi aivan pian jauhetuiksi!\n\nMieleen johtui hyvä tuuma ja Juho pujahti ulos myllärinrengin luo.\nLöysi hänet viheltämisestänsä pimeästäkin.\n\n— Kuules Yrjö! Saat luikurini, jos mylly seisahtuu käymästä aamuun asti.\n\n— Hm! Mutta kun on niin runsaasti vettä!\n\n— Sano emännällesi, että vesi on vähentynyt, jotta pitää koota, ja\npäästät alas sulkuportit.\n\nMyllyn kolinaan katosi Juhon hiljainen puhe, mutta Yrjö ymmärsi\nkuitenkin tarkoituksen.\n\n— Hm! Mutta sitte vesi tulvii yli sulun...\n\n— Älä sinä siitä huoli; saat vielä silkillä ommellun tupakka-massinikin.\n\n— Koristimineen, tulirautoineen?\n\n— Kaikkineen päivineen.\n\nPäästettyänsä alas sulkuportit jäi Yrjö odottamaan. Entä jos myllyn\nseisahtuminen herättää emännän mieleen epäilyjä ja hän tulee käskemään\npanna myllyn liikkeelle?\n\nEi pitkään aikaan ketään kuulunut. Äkkiä sammui sisältä huoneesta\nkynttilän valokin. Yön tyyneydessä oli Yrjö kuulevinaan, että ovi\nhiljaa väännettiin lukkoon sisäpuolelta.\n\nNauraen irvistellen avasi Yrjö suuren suunsa selki selälleen, hampaat\nnäyttivät hänen päätä pudistaessansa jonkinlaisilta yöperhosilta, jotka\nvilkkuivat pimeässä. — — —\n\nPuoliyön aikaan kokoontui myllynsulun eteen runsaasti vettä. Se nousi\njyrkkien kallioisten rantojen välissä, mutta kun ei voinut tulvia yli\näyräittensä, niin sysäsi se kotvasen aikaa sulkua ja rantoja, mutta\npiti pian viisaampana — palata koreasti takaisin.\n\nKuu pilkisti tällä hetkellä esiin pilvien takaa ja loi säteensä joen\nvedenkalvoon.\n\nIhmeissään puhalsi yötuulikin, tuli jokea pitkin alas, aikoi\nsilittää veden pintaa — mutta tekikin päinvastaisen vaikutuksen.\nRuohot, kaisla, pähkinäpensaat nyökkäelevät päätänsä, ja kuiskaavat\nivallisesti: \"ylöspäin juoksee Bágy-joki...!\"\n\n\n\n\nPaavon kosioretki.\n\n\nSaavuttuansa vanhan Luottosen ison niityn päähän, istahti Paavo\nTurkkinen hetkiseksi rajapyykille levähtämään. Omituisia ajatuksia\nliikkui hänen mielessänsä. Eiköhän olisi parasta kääntyä takaisin?\n\nJos tahtoisikin palata, niin ei se enää kävisi laatuun. Kaikki\ntietävät hänen olevan matkalla Gózoniin kosimaan Beden Liisaa. On\nnähty hänen menevän läpi kylän juhlatamineet yllä, napinlävessä\npunainen silkkihuivi, jonka hän aikoo vaihtaa tuolle tytölle. Ja kotona\narvellaan, aprikoidaan, millainen onni hänellä lienee?\n\nPaha, painava aavistus rasitti jalkoja, päätä. Entä jos käy huonosti\ntälläkin kertaa? Kolme vuotta takaperin hän jo kosieli Liisaa,\nmutta silloin sanoi tytön äiti suoraan, ettei hän anna tytärtänsä\nhupihaitolle.\n\nTosin oli Paavo siitä ajasta asti parantanut tapansa, tullut\nraittiiksi, ahkeraksi mieheksi, ja joskin hänen olisi välistä tehnyt\nmieli ruveta irstailemaan, niin olivat näkymättömät suitset aina\nhäntä hillitsemässä: oma sydämmensä teki suitsien virkaa. Ja kun\npäälle päätteeksi mennä syksynä Anni Bede kuoli, niin lisääntyi Liisan\nomaisuus. Ehkä rupee kerskailemaan, kun kosiomies on niin köyhä. ..\nJospa hän ei olisi edes toisen palveluksessa, niin voisi hän ehkä\nrohkeammin mennä kosimaan — mutta näin ollen... näin renkimiehenä...\nParempi olisi palata takaisin!\n\nTummanviheriä ruoho, joka aamutuulen puhaltaessa päätään nyökkäeli,\nsuhiseva ruoko, jonka pilvet varjollansa tekivät synkän näköiseksi,\nyksissä neuvoin kehoittivat häntä palaamaan.\n\nVain pieni apilatukku jalkojen juuressa nauroi tuolle pahalle neuvolle,\nkun pilven takaa esiin pilkistävän auringon säteet sen kohtasivat. Ne\nhyppielivät iloisesti lehdeltä lehdelle, nuo pienet, täyteläiset lehdet\nhymyillen aukenivat lämpimistä säteistä ja saivat kultavärin, mutta\nniistä samassa katosivat nuo kiiltävät kastehelmet.\n\nPaavo huomasi joukossa nelilehtisen apilan; hän kumartui sitä\npoimimaan... se tietää onnea... ja otti sen käteensä.\n\nTodellakin oli neljä lehteä saman varren päässä. Ja niin kauniit olivat\nnuo lehdet, raikkaan väriset, täysikasvuiset, ei yksikään nutipää eikä\nruosteenkarvainen, eipä ollut niissä keltaista pilkkuakaan...\n\nHuolellisesti pisti Paavo onnenlehden lompakkoonsa hopeakolikkojen\nkeskelle ja luodessaan katseensa ylös taasen, paistoi jo päivä\ntäydeltä terältänsä ja koko Bágy-joen laakso hänelle hymyili. Etäältä\nnäkyi Gózonin sinkkipellillä katettu kirkontorni, joka hänestä oli\nystävällisesti säteilevinään...\n\nEi nyt enää saata kotia palata, kun on onnenIehtikin taskussa!\n\nVihellellen jatkoi Paavo matkaansa aina Bodokiin asti, missä Gózonin\nkuorma-ajureita tuli kapakan kohdalla vastaan.\n\n— Minne matka, Paavo? — puhutteli häntä Yrjänä Valmu.\n\n— Gózoniin.\n\n— Sen näen päältäsikin. Mene, mene vaan, siellä ollaan kotona —\nvirkkoi hän — ja seisahti hevosensa. Kuules, Paavo; tuli mieleeni eräs\nseikka! Olet ehkä jo kuullutkin, että pääsen herrasväelle heitukaksi\nPyhäinmiesten päivästä. Ja kun nyt sinun asiasi ovat tuolla kannalla,\nniin voisithan ottaa taloni arennille.\n\n— Sanoittepa jotain... mutta siihen tarvitaan rahaa, — lisäsi Paavo\nsurullisesti.\n\n—. Maksat sitte, kun itse talosta hyödyt. Tunnen sinut kunnon mieheksi.\nOlet saanut jo maistaa pahaakin etkä ole toista kertaa langennut.\nKernaammin annan taloni sinun haltuusi kuin muitten. Tule meille\nsunnuntaina, niin tehdään kontrahti.\n\nPaavon sydän paisui toivosta. Eipä juttu onnenlehdestä aivan perätön\nolekaan...! Hän luotti tulevaisuuteen ja riensi miltei juoksujalassa\nGózonia päin. Puolenpäivän aikaan astui hän Beden portista sisään.\n\nMuori parhaillansa loukutti hamppuja pihalla, vastasi ystävällisesti\nPaavon tervehdykseen ja pudisti päistäret pois helmastaan, kuten\narvoisan vieraan tähden tulee ja sopii.\n\n— Astutaan sisään, Paavo! Tulit hyvään aikaan: Liisa juuri laittaa\npäivällistä.\n\nTodellakin hääri tyttö ruuan toimessa tuvassa, kun he astuivat sisään,\nmutta ei hellittänyt sentään kädestänsä kauhaa, vaikka kyllä hämmästyi\nja varmaa oli, että posket punastuivat.\n\nJa varmaa oli sekin, että äidin mentyä Paavon kanssa kamariin, tyttö\notti syliinsä kissan, jota hän äsken oli rangaissut kujeistaan,\nsilitteli sitä hellästi ja antoi eteen lautasellisen ruokaa.\n\n— Älä suutu, kissa parka... saat oman osani. Oi, jos tietäisit, pikku\nkissa, ken on meillä...? Tule, annas kun taputan poskeasi.\n\nKissa näytti sangen älykkäältä, jotta teki mieli ruveta keskustelemaan\nsen kanssa, niin Paavo oli huomaamatta pujahtanut tupaan ja seisoi\näkkiä tytön edessä.\n\n— Tiedätkö Liisa, mikä on asiani? — kysäsi hän hiljaa, kaulahuivinsa\nhetaleita hypistellen.\n\n— Hys, pahikko kissa! — huudahti Liisa ja ajoi ilman ymmärrettävää\nsyytä elukan tiehensä, sekä juoksi ikäänkuin sille kovinkin suuttuneena\nitse vielä perässä ulos käsittämään.\n\nOlisipa odottaa saatu! Vaikeata oli houkutella häntä takaisin.\nPiiloutui kukkatarhaan, seljapensasten taakse, ja kun häntä kutsuttiin\ntakaisin, veti hän valkoisen, punapilkullisen huivinsa palaville\nkasvoilleen.\n\nMutta juuri tuon huivin aikoi Paavo saada vaihtaa omaansa.\n\nEikä se sittemmin vaikeata ollutkaan. Liisakin samaa tahtoi eikä\näitikään vastaan pannut, sillä olihan Paavo parantanut tapansa ja tuo\nYrjänä Valmun ehdotus tuli vielä päälle kaupan. Paavo oli onnellisin\nsulhanen mailmassa palatessaan kotia, tuo punapilkullinen huivi\nnapinlävessä.\n\nKasvot ilosta heloittivat ja ehkäpä viinistäkin, sillä ei sitäkään\npäivällispöydästä puuttunut; riemun säteet silmistä tuikkasivat ja\npieniä paholais-vekaria tanssi hänen edessään: edelliset ilosta,\njälkimäiset viinistä.\n\nSaavuttuansa Bodokin kapakan kohdalle, pujahtivat nuo pikkupirut kaikki\nkapakan ovesta sisään.\n\n— Ah, miks'en menisi minä myös? — tuumi Paavo. Ei toista tämmöistä\npäivää ole koko elämässä!\n\nHän meni, joi. Ensimmäisestä lasista tuli hän vieläkin onnellisemmaksi,\nseuraavista hurjaksi, lopuista meni järki.\n\n— Vedäpäs lempinuottiani, vanha Martti musikantti!\n\nIkkunasta näki hän päälle päätteeksi viekkaat, punatut kasvot, jotka\nhäntä ulkoa vilkistivät.\n\n— Tules sisään, Rukki-Maija, vanha lemmittyni! Pidetäänpäs vähän\nhauskaa! Saat tämän pilkullisen huivin.\n\nGózonin kuorma-ajurit kulkivat taasen ohitse, mutta tällä kertaa\nkotiapäin, rattaat kivihiiliä täynnä.\n\n— Paavo, Paavo! — huusi Yrjänä Valmu sisään nuhtelevasti. — Siivostipa\noletkin Gózoníssa käynyt!\n\n— Mitä minä Gózonista! Enemmän viiniä! Kuinkas minun nuottini kuuluu?\nTämä poika maksaa; tuoss' on rahat...\n\nHän avasi kukkaronsa ja pudisti ulos sen sisällön. Kolikot kierielivät,\nmikä minnekin, aivan kuin olisivat paholaisen kärrynpyöriä olleet.\nMartti musikantti noukki ne taskuunsa, Apilaanlehtikin putosi\nlattialle. Maija sen tallasi rikki...\n\nYrjänä Valmu pudisti päätä ja virkkoi hevosiansa hoputtaessaan:\n\n— Kyllähän, Paavo, tuo kontrahdin tekeminen nyt myttyyn menee!\n\nViileä aamutuuli oli tehnyt pulleat kasvot sinisiksi, pöyristänyt\ntummanruskeat hiukset sikisokin, kun Paavo aamulla heräsi kotipihalla\nkohmelostaan. Ei tietänyt, ken lienee miehen vienyt kotia. Päätä särki,\nmailma vieläkin silmissä pyöri; tuskin osasi tupaan astua.\n\nSisällä oli jo vuoteelle levitettynä punainen kihlahuivi, jonka hän\neilen iltapäivällä antoi Liisalle.\n\nAjatukset alkoivat herätä. Kuinka tuo lienee tänne tullut? Olisiko se\ntakaisin lähetetty? Mahdotonta, mahdotonta... sillä siinä tapauksessa\nolisi tytön punaisenkirjava huivi myöskin hänen huostassaan, se jonka\nhän eilen sai! ja entä nelilehtinen apilas? Voi, kun ei vain olisi sitä\nhukannut? Kaikki mennyttä kalua, kaikki...!\n\nAjatuksiin vaipuneena painoi hän kohmeloisen päänsä arkkua vastaan...\nEntä jollei hän ollut Gózonissa käynytkään, vaan nähnyt unta?\n\n\n\n\nNoita-akka.\n\n\nKunnon kansalaisemme ovat taikauskoisia, rakastavat salakähmäisiä\nasioita, uskovat perkeleesen ja aaveisiin. Korpin lentäminen yli\npään tietää kuolemaa ja sen siipien suhinasta otetaan tarkka vaari.\nPaikkoihin, missä silmä ei mitään näe, vaan hämärä vallitsee, luo\nmielikuvitus tonttuja, kauhistavia aaveita. Haaveellisten kansansatujen\nyhteen kootut murut kovenevat heidän mielessänsä vahvaksi uskoksi.\n\nImettäjäni minulle taikoja opetti ja niihin uskon vieläkin. Kokemuksien\nvalo on tosin tuota varjopuolta paljo vähentänyt, mutta en ole sitä\nkokonaan voinut hävittää, sillä muistan vieläkin, miten kävi Pekka\nparan, eikä se ikinä mielestäni mene.\n\nHän oli meillä kuskina, ja isäni oli jostain pienestä virheestä\nsulkenut hänet lukon taa yhdeksi vuorokaudeksi. Eräs pimeä kamari oli\nvankilana, missä Pekka makasi yön aivan levollisesti. Vanha sotamies ei\ntuollaisia minään pidäkään!\n\nNäin omin silmin, miten piika aamulla vei hänelle ruokaa. Pekka oli\nhyvällä tuulella, vihelteli vain, kun ovi lukkoon taas pantiin.\n\nEi kulunut täyttä tuntiakaan, niin me lapset leikitellessämme pihalla\nkuulimme äkkiä tuolta kamarista kauheata kiljumista, ikäänkuin\nmetsähärän mylvinää.\n\n— Pekka, Pekka! — huusin ovelle koputtaen. — Mikä teitä vaivaa? Sanokaa!\n\nEi kuulunut vastausta.\n\nTirkistin sisään avaimenlävestä.\n\nVinha tuulenviima löi silmiäni vasten ja tulikiven savua tuprusi ulos\nlävestä; siellä sisällä tömisi laattia aivan kuin kaksi miestä olisi\npainellut. Tuohon töminään sekaantui välistä kumeata ähkyntää ja\nmörinää.\n\nPelko valtasi minut ehdottomasti. Juoksin isän luo kertomaan, että\nPekan käy huonosti siellä arestissa.\n\n— Älä hupsuttele, poikaseni; ei häntä mikään vaivaa. Pelättelee vain\nteitä, vanha jupisteri!\n\nJa heti todistaakseen sanojensa totuuden avasi isä arestin oven sekä\npäästi Pekan vapaaksi.\n\nKalmankalpeana astua hoiperteli mies vähin voimin ulos, aivan kuin\nolisi jo kymmenen vuotta vankihuoneen homeenhajua hengittänyt.\n\n— Myöhäistä — ähkyi hän... Myöhäistä!\n\n— Mikä on myöhäistä, sinä vanha karhu?\n\n— Ehdin jo allekirjoittamaan kontrahdin paholaisen kanssa — ähisi hän\nja hampaat suussa kalisivat.\n\n— Puhutte hullujanne, Paavo, — puutuin minä puheesen. — Mitenkä te\nolisitte allekirjoittanut, kun ette osaa kirjoittaakaan?\n\n— Piirsin verelläni omakätisesti puumerkkini — vastasi hän kolkosti\n— ja kiertäen ylös karkean paidanhihan, osoitti hän pientä haavaa\nvasemmassa käsivarressaan, josta vieläkin tippui pisara tummanpunaista\nverta. — Tuosta pusersi saatana vertani.\n\n— Minkä kontrahdin alle kirjoitit? — kysyi isäni naurusuin.\n\n— Myin itseni saapas-parista sekä punaisesta silkkileningistä, jonka\npaholaisen on määrä tuoda Rihmasen muoria varten markkinoilta. Vain\nyhden ainoan ajastajan elinaikaa lupasi.\n\nSyvästi painui mieleeni tämä tapaus, joka ei enää tullut koskaan\npuheeksi, sillä kukin perheessä sen pian unhotti. Minä yksin\npidin silmällä Pekkaa, joka tästedes tuli päivä päivältä yhä\nharvapuheisemmaksi, kävi joka sunnuntai säntilleen kirkossa ja\narkipäivinäkin näin hänen useat kerrat pujahtavan aitan taa lakki\npivossa rukoilemaan.\n\nPekka parka! Eivät auttaneet rukouksetkaan; niitä ei kuultu.\nTäsmälleen vuosi mainitun tapauksen jälkeen eräänä myrskyisenä\naamuna herätessämme, häilytteli tuuli hänen avonaista kamarinsa\novea, jonka yliseen saranaan hän oli itsensä hirttänyt; suurten\nrasvanahka-saapasten korot kamalasti kolahtelivat toisiinsa.\n\nNytpä kunkin mieleen muistui, miten Paavo oli sanonut itsensä\npaholaiselle myyneensä, minkä kontrahdin ehdot hän nyt olikin näin\nrehellisesti täyttänyt. Muistuteltiin kaikkia hänen silloin lausumiansa\nsanoja, eritoten mitä hän oli Rihmasen muorista maininnut.\n\nTuo Rihmasen muori oli jo aikoja sitten ollut noidan nimessä Bodokin\nseuduilla. Hänpä noitui muka lehmät, jos ne lakkasivat lypsämästä;\njos taasen joku kovasti sairastui, oli se varmaan Rihmasen muorin\ntaikakonsteja. Kun kunnianarvoisa pastori sai vatsanväänteitä, jottei,\nvoinut saarnata, tai kun rakeet pieksivät seutua, niin oli se kaikki\nRihmasen muorin toimesta.\n\nTämä Rihmasen muori pesi Pekka paralle. Tuo sana \"pesi\" ei ylhäisissä\nsalongeissa merkitse mitään, mutta rahvaan kesken osoittaa se lähempää\nsuhdetta. Joka pesee vanhallepojalle, hän on tuon vanhanpojan kaikki\nkaikissa; se ihminen häntä kunnioittaa kautta koko elämän ja suree\nhänen haudallansa. Tämä on yhtä lajia avioliittoa, jonka siteenä ei ole\npyhä lupaus vaan tukku pesuvaatteita.\n\nRihmasen muori oli saattamassa Paavo parkaa hautaan.\n\nTämä tapahtui syksyllä. Seurasi sitte tuima pakkastalvi. Maa oli\nvalkoisen lumivaipan peittämänä, kuten runoilijain on tapa sanoa, ja\npuitten huuteiset oksat vinhan tuulen puhaltaissa, rätisivät rapisivat,\nkuin luut luurangossa.\n\nJoka kerran on käynyt Bodokissa, ehkä muistaa aivan hautausmaan\nvieressä pienen valkoisen talon, jonka ikkunat ovat hautausmaata päin.\nÄitini sen sinne tahtoi rakennuttaa. Tässä talossa asuimme, missä\nkaikki oli niin kolkkoa, niin surullista.\n\nJa päälle päätteeksi tuli Lucian päivä, jolloin noidat yöllä ovat\nliikkeellä.\n\nElävästi muistan semmoisen päivän, sen joka seurasi Pekan hautajaisia.\n\nPaimenpojat valmistelivat taikojansa, rengit sipulilla maalailivat\nristejä tallin ovelle estääksensä noidan voimaa sisään pääsemästä; me\nlapset katselimme noita puuhia ja odotimme vavisten illan tuloa.\n\nMutta minun pelkoni ihan haihtui, kun illalla saimme vieraita; tuli\nisäni sisar pikku tyttärensä kanssa. Minua rohkaisi tieto, että\nviereisessä kamarissa makaa ihmisiä. Vain sen kautta noidat pääsevät\nsisään. Tässä uskossa nukuin makeasti, unissa jatkaen äitini kertomia\nsatuja.\n\nVanhempani eivät näyttäneet mitään pelkäävän ja tuota minä silloin\nsuuresti kummeksin. He eivät näkyneet koko Lucian päivää edes\nmuistavan, ei siitä ainakaan heidän keskensä mitään mainittu.\n\nMutta puoliyön aikaan herätti meidät kaikki yht'äkkiä Maria tädin\nhuuto läheisestä kamarista. Riensimme sinne katsomaan, josko mikä ehkä\nvaivasi hänen pikku tytärtänsä. Maria täti makasi hiukset hajalla\nja vavisten, puolipyörtyneenä keskellä kamarin laattiaa ja sai vain\nkatkonaisin sanoin huomautetuksi meille, mitä ulkona tapahtui.\n\nTodellakin kuului ulkoa helvetillistä melua, koirain haukuntaa, ihmisen\nkiljunaa, voivotuksia ja aika ajoin kovia rasahduksia.\n\nKatsoimme ulos ikkunasta. Kuu paistoi aaveentapaisesti hautausmaahan.\nLumen peittämät hautakummut näyttivät lepääviltä valkoisilta\nkaritsoilta; vain korkea marmoripatsas sukuhaudaltamme punotti\nkuutamossa.\n\nEtäämpänä hautausmaan syrjässä, missä Pekka vainajan leposija oli,\nseisoi ihmeen ihana nainen, pitkät tummat hiukset hajallaan, silmät\nkirkkaasti tuikaten ja suuren koirajoukon kovasti ahdistamana.\n\nMarmorivaaleassa otsassa, missä näkyi sentään jonkinlainen hornan\nsynkkyys, oli haava, josta vuosi verta; käsivarsilta olivat paidanhihat\nperäti pois revityt ja vartalonkin vaatteet olivat ruhjotut repaleiksi.\nVieno säde punaista verta vuosi rinnasta.\n\nPienellä pivosellansa kokosi olento vuotavaa vertansa ja ruiskutti sitä\nnoita hornan koiria silmiin, jonkatähden nämät ulvoen ja surkeasti\nhaukkuen pakenivat hajalle, mutta vain sitä suuremmalla vimmalla pian\npalataksensa.\n\nJa ikäänkuin olisivat sillä välin haudat auenneet, nousi noista\nvalkoisista mättäistä koira toisensa perästä. Ensin näkyi vain pieniä,\nmustia pilkkuja, jotka kasvoivat salaman nopeudella ja laumottain\njuoksivat yhtä mittaa haukkuen ja melua pitäen Pekan haudalle.\n\nIsäni veti vavisten kiini ikkunaluukut ja vei vuoteelle sekä äidin että\nmeidät, jotka olimme puoli tainnoksissa.\n\nAamulla levisi kylässä kova huhu, että viime yönä, Lucian yönä,\nolivat paholaiset koirien haahmossa repineet kuoliaaksi erään noidan\nhautausmaalla.\n\nKun mekin puolestamme todistimme asiassa perää olevan, valitsi\nmaistraatti heti valiokunnan, jonka piti paikalla, missä asia oli\ntapahtunut, ottaa siitä tarkempi selko.\n\nPyysin isältäni lupaa mennä arvoisan valiokunnan myötä hautausmaalle.\nEtunenässä tepasti kunnianarvoisa kylänvanhin, hänen perässänsä\ntallusti Tapani Perttunen, paksulla kirsikkapuisella sauvalla isänmaata\ntonkien. Olipa joukossa Mikko Huotrakin; hän puolittain vakuutti, ettei\nmailmassa noitia olekaan, mutta tämä yksinäinen tapaus saattoi muka\nolla poikkeuksena.\n\nSaavuimme Pekka vainajan haudalle ja näimme jälkiä yöllisestä\nmetakasta. Pekan hauta oli aivan ihka uusien koruommeltujen turkkien\nnäköinen. (Pekka parka koko ikänsä tuollaisia turkkia halusi). Mutta\nkukat olivat verellä maalatut valkoiselle lumelle!\n\nTämä merkillinen paikka oli vielä täynnä vaaterepaleita. Palanen\nsinistä liinaa, se oli varmaan huivista kotoisin; — kappale punaista\nsilkkiä, tämä taasen hametta (ehkä juuri samaa, jonkatähden Pekka\npaholaisen kanssa kontrahdin teki); siellä täällä repaleita karkeampaa\nkotokutoista palttinaa, varmaan paidanpalasia.\n\nKylänvanhin veti hattua toiselle korvalle ja virkkoi seuraavasti\n(hereillä korvin kuuntelimme hänen sanojansa):\n\n— Sen minä sanon vain, ettei viime yönä pääkaupungissakaan ole\ntällaisia tapahtunut.\n\n— Mitä asiasta muuten arvelette? — kyselivät toiset.\n\n— Mitäkö arvelen, mitäkö, — virkkoi ukko — sitä, että tässä on yksi\nsangen ikävä seikka.\n\n— Mikäs se olisi, arvoisa herrastuomari?\n\n— Se on pahin seikka, että paikka missä seisomme ja missä tämä\nlusiferin teko on tapahtunut, on niin lähellä kylää eikä tarpeeksi\nlähellä kylän rajaa; sillä jos tämä paikka, missä tuo lusiferin teko\non tapahtunut, olisi lähempänä kylän rajaa, niin lahjoittaisimme\nkoko paikan aina tänne asti bodokilaisille, ja siinä tapauksessa\njoutuisivat Bodokin miesten päät ymmälle, vaan eivät meidän siitä, mitä\ntässä asiassa on tehtävänä. Mutta näin ollen emme voi maata heille\nlahjoittaa, sillä sitte ei meille jäisi mitään.\n\nTälle syvälle viisaudelle nyökkäsi noitalähetystö syvästi päätä, ja\nheti lähetettiin yksi jäsenistä kiireesti noutamaan kunnianarvoista\npastoria kohta siunaamaan paikkaa ja vaatepalasia, sillä kristitty\nihminen tuskin muuten tohtii lähelle astua eikä, kuten tarkastus\nvaatii, voi ottaa käteensä noita epäilyksen alaisia, hornan esineitä.\n\nSill'aikaa kun kunnianarvoisa pastori saapui ja suitsutuksella siunasi\nmainitun paikan sekä esineet, niin kokoontuivat kaikki kylän \"yläpään\"\nakat ympärille, ja miniät havaitsivat heti revityn paidan kauluksessa\nolevasta pitsistä, että repaleet eivät olleet kenenkään muun kuin, —\nHerra Kies' siunatkoon! — Rihmasen muorin.\n\n— Pitää elävältä polttaa! Pitää panna vartaasen paistumaan koko vanha\nnoita-akka! — huudettiin usealta taholta. Minä yksin pudistin päätä,\nsillä näinhän omin silmin, ikäänkuin vielä tänä hetkenä olisi näky\nedessäni, että se oli kaunis, nuori tyttö, jota koirat viime yönä\nraatelivat.\n\n— Ei se pala tulessakaan! — kuulin akkojen arvelevan.\n\n— Saadaanpa pian nähdä! — otti puheeksi kylänvanhin. — Kun Szegedin\nkaupungissakin saatiin heidänmoisiansa poltetuksi, niin voinhan\nminäkin... vai kuinka?\n\nJa näin sanoen nosti hän kämmenensä rinnalle sekä läksi kopein askelin\nastumaan joukon edellä Rihmasen muorin kurjaa hökkeliä päin.\n\nPerille saavuttuamme oli meitä koko liuta. Veräjän suussa kaksi\nlähetystön jäsentä, kuten tällaisissa tilaisuuksissa sopii ja tulee,\nmahtavilla tuuppauksilla pysytteli poissa roskakansaa; vain minä ynnä\nasianomaiset virkamiehet päästettiin pihaan. Ensimmäisenä astui sisään\nkunnianarvoisa pastori, suitsutus-astia kädessä.\n\nTultiin tupaan. Tuolla tulisijassa porisi mahtavissa kattiloissa\nkaikenlaisia keitoksia, pirullista käryä levittäen. Nenää tukkien,\nhiljaa, varpaisillamme astuimme sisään; pastori ensin avasi oven ja\npäästi pyhää savua huoneesen, vasta sitte tohdimme me toiset tulla\nperässä.\n\nTuolla ämmä makasi vuoteellansa ähkyen, voivotellen. Pään ympärillä oli\nkylmiä kääreitä; rumat, ryppyiset kasvot eivät mitään ilmaisseet, eivät\nuteliaisuuttakaan.\n\n— Miten jaksatte, rakas sisareni? — kysyi herrastuomari kunnioittaen\nja hellästi, sillä eihän kukaan ole niin hullu, että suututtaisi tuota\nnoita-akkaa.\n\n— Huonosti jaksan, poikaseni. Olen täynnä haavoja, puremia. Katsokaapas\nruumistani.\n\nNäin virkkoen veti hän puoleen peitettä, paljastaen rintansa, jossa oli\nhaavoja, sekä laihat säärensä, täynnä koiran puremia. Luita sinisellä\npohjalla — kuten joku vaakunaintutkija sanoisi.\n\n— Hihihi! — virnisteli akka, näyttäen muinaisten hampaittensa\nasumasijoja, — olin ulkona pienellä asialla viime yönä.\n\nJa hän katsoa mulkoili useat kerrat punaisilla silmillään lähetystöä,\njotta miesten hampaat alkoivat kauhusta kalista.\n\n— Toden totta on hän noita! — kuiskasi minulle Tapani Terttunen. — Ei\nse hän ole...! Ei hän! — vastasin minä hiljaa. — Tiedän, että noita oli\nnuori nainen. Näin hänet omin silmin.\n\nRihmasen muori veti peiton alta laihan riepuihin käärityn kätensä ja\nuhkaili:\n\n— Vai niin! Luuletteko, ettei vanha Rihmasen muori osaa olla kaunis,\njos niin tahtoo. Varokaa itsiänne, ett'ette vielä joskus tapaa Rihmasen\nmuoria kaikkein kauniimman naisen haahmossa...\n\nHerrastuomari nykäsi lautamiestä kylkeen, lautamies nykäsi notariusta\nkylkeen, nótarius taasen kunnianarvoisaa pastoria ja sanaa sanomatta\npujahtivat kaikki toinen toisensa perästä ulos huoneesta.\n\n\n\n\nNeitsy Maria.\n\n\nSentähden on katolin usko niin laajalle levinnyt, nyt kun sen\njumalien joukkoon myöskin kuuluu kaunis, valkoverinen nainen. Hänen\ntaivaalliset, ihanat kasvonsa ovat ihmiskunnan valloittaneet. Ja\nhaaveksivat, uneksivat henkilöt, jotka häneen uskovat, saavat häntä\nuseimmin nähdä. Hän nousee lähdetien pohjasta, Bágy-joen aalloista, tai\nilmestyy hän metsien salaperäisessä hämärässä niille, jotka ovat hyviä\nihmisiä, joihin hän on mielistynyt.\n\nMuinoin hänet näki Juhana Otuksinen, samaten Reko Turkkurin vaimo sekä\nNilkku-Mikon isä-vainaja. Mutta hän olikin velkapää ilmestymään isille,\nkoska Gózonin kastanjametsään hänelle on rakennettu kymmenen kappelia.\n\nMeidän bágyilaisten joukosta on vain Kyykkä-Annan suotu saada nähdä\nneitsy Maariaa sekä puhella hänen kanssaan pyhän lähteen luona joka\nkerta, kun pyhissä vaelletaan, sillä hän on hurskain uskovainen ja\nhyräilee virsiä niin hartaasti, että edelläveisaaja Juho Alituinen\ntavan takaa vakuuttelee: \"sepä vasta on veisun-ääni, meidän kanttorin\nei ole sen rinnalla mistään kotoisin\".\n\nMutta vielä vanhaa Juho Alituista suurempi Annan äänen, tai... ken\nvoi tietää... ehkäpä punaposkienkin ja solakan vartalon ihailija on\nNuha-Kaapo, joka myöskin on totisen uskovaisen maineessa, eikä itse\nKyykkä-Annakaan ole häntä hartaampi pyhissävaeltaja. Mutta kummallista\non sentään, kun mies näin paljo on tullut pyhien kanssa tekemisiin.\nJoka usein käräjissä käy, Hän lienee aika riitapukari!\n\nKerrotaan... Ken lienee huhun liikkeelle pannut...? Ehkä Luottosen\nriihentappajat, että mies oli heidän kylässä Csoltóssa, missä mennä\nvuonna palveli renkinä, ollut kihloissa erään Seppälän Maria nimisen\nkunniallisen neidon kanssa, jonka oli saanut niin itsehensä mieltymään,\nettä tyttö oli tuhmuuksiin taipunut. Nuo rehelliset ihmiset ovat\nkovasti suutuksissaan miehen käytöksestä; sillä tehtyänsä tytön\nonnettomaksi, hylkäsi Kaapo hänet. Turhaan lähettelee Maria tietoja,\nettä hän on kuolla häpeästä, kun neitsyys on mennyt; mies ei ole\nmillänsäkään, ei ole häntä näkevinänsä edes. Asia ei suinkaan hyvin\npääty. Jonakin kauniina päivänä saamme naisen tänne äpärinensä.\n\nVarokaa tuota Nuha-Kaapoa; hänen tirrisilmänsä kiiluvat niin\nsalakavalasti, vaikka hän taivaasen mulkoileekin. Kun hänelle\nhuomautetaan Seppälän Marian kohtalosta, niin hän selittelee kuten\nkovinkin jumalinen, että... tuota... tosin on heidän keskensä\njonkinlaista puhetta ollut, mutta tyttö on luterilainen, eikä hän ole\nmilloinkaan aikonut Mariaa naida; hän harras katolilainen! Mutta tiedä\nse, Kaapo, ettei Jumala salli moisia tekoja!\n\nKaikella kunnialla muuten puhuen on tuo arvattavasti Kyykkä-Annan\ntoimia, sillä joko on mies aika tomppeli, jota hän koettaa yllyttää\nuskonvimmaan tai ovat he muuten läheisessä suhteessa keskenänsä... oi\nsinua Kyykkä-Annaa! — suo anteeksi, hyvä Jumala, jos erehdyn — mutta ei\nole hänenkään pyhä elämänsä aivan puhdas.\n\nTosin hän rukoilee aamuin, illoin ja hänellä on aina muassa viisi\nerilaista rukousnauhaa; herrainen aika, kyläläiset pitävät häntä ihan\npyhimyksenä. Eikä sovi moittia, ettei hän olisi hyvissä kirjoissa\ntaivaan asujanten luona; kun näet jotakuta kohtaa kiero onni, niin\nhän kääntyy esirukouksilla neitsy Maarian puoleen. Mutta sangen\nepäilystä herättävä seikka on, kun tuonnoin Beden Liisa tunsi omaksensa\nkauppapuodissa erään lävistetyn taalarin kolikon, joka oli niitä\nrahoja, joita ihmiset Annan kautta olivat lähettäneet neitsy Maarialle.\nLiisa oli itse saman rahan antanut ja kysynyt vielä jälkeenpäin\nAnnalta, oliko tämä sen perille antanut.\n\n— Annoin, annoin, siskoseni. Pyhä neitsy lupasi lepyttää isäsi vihan\nPaavo Turkkista kohtaan. Hän vastaanotti rahan ja lausui kiitoksensa.\n\nKuinka asian laita lienee oikeastaan ollut, sitä ei kenkään voi selvään\nsanoa, mutta sen verran on varmaa, ettei neitsy Maaria ollut saattanut\nrahaa juutalaiselle puotimiehelle viedä.\n\nMutta viikon perästä tuli asia johonkin määrin selville\nsyys-toivioretken aikana Gózonissa.\n\nIlma oli kaunis ja suopea. Paljo väkeä liittyi Bágyistakin\npyhissävaeltajiin: Parkkarin Sohvi, musta puku yllä; vanha Jooseppi\nLuottonen, Perttusen vaimo, vieläpä jumalaton Tapani Filesik suutarikin\nkaikin väkinensä (jopa mailina on nurin narin!) sekä tuo kiekaileva\nMyllärin Klaara (kun ei häpeekään tulla ihmisten pariin, ilkiö!), ja\nken heitä kaikkia voisi luetella; oli hyviä ja huonoja sekaisin, muiden\nmuassa, kuten kukin sanomattanikin arvaa, Kyykkä-Anna ja Nuha-Kaapo.\n\nPaljo oli kansaa liikkeellä; noin kolmekymmentä juhlakulkuetta\npyhissävaeltajia. Gózonin, Bodokin, Kartalin ynnä muiden lähikylien\nasukkaita; olipa katolilaista väestöä kaukaa Majornokistakin saapunut.\nTällaisina aikoina kelpaisi vuokrata pappien sivu-tulot!\n\nBágyilaiset saapuivat perille vasta myöhään illalla eikä heillä,\nkun olivat notkistaneet polvia yhdeksässä pyhimyskappelissa, ollut\nenää liioin aikaa edes makeismyymälöissä käydä, missä tavallisesti\nenimmän kansaa liikkui, sillä pimeys peitti maan, vaan suurin osa\nasettui yösijoilleen hartauttansa harjoittamaan. Vain muutamat jäivät\nkuuntelemaan Kyykkä-Annan ihmeellisiä kertomuksia Gózonin neitsy\nMaariasta.\n\n— Kiitä sitte... kerropas enemmän, tyttöseni! — kehoitteli Filesikin\nmuori. — Mitä pyhä neitsy vielä ilmoitti?\n\n— Minun täytyy kertoa hänelle kaikki, mitä teistä tiedän.\n\n— Oh, hoo, hoo! — huokaa rupuliarpinen Terttusen Anna veisaavaisella\näänellä — autuas se ihminen, joka on niin Jumalalle otollinen,\nkuin sinä! Kas, tuossa on iso huivini allesi, Annaseni. Näen, että\nmakuusijasi on kova. Hoidapas sinä Kaapo vähäisen tulta, jotta nähdään\narmaamme kasvot hänen hertoissaan...\n\nKaapolla ei ollut mitään tätä vastaan sanomista, heitti muutaman\npuukalikan tulelle, joka valaisi Annan mustia hiuksia ja pieniä\nkuoppasia punaisissa poskissa, jotka olivat mieheltä sielunrauhan\nvieneet.\n\n— Sanopas, rakkaani, — tutkielee Filesikin muori — minkä näköinen on\nneitsy Maaria?\n\n— Voi, sitä on vaikea sanoin selittää... Ihanat, vaaleat kasvot,\nkullankellertävät hiukset, jotka aaltoilevat hartioille, surulliset\nsinisilmät; lumivalkealla käsivarrella, joka vuotaa orjantappuran\npistämistä verta, nukkuu makeasti pieni lapsukainen...\n\n— Niin, niin... lapsi Jesus! Ihan samallaiseksi on hän kuvattu\nrukouskirjaani...\n\n— Ja Bodokin kirkossa! — lisäsi Kaapo, ihastuneena niellen, ahmien\nAnnan joka sanan.\n\n— Kun pyhä neitsy ilmestyy, niin ympäröipi häntä välistä kirkas\nloistekehä, mutta toisinaan on hänen yllänsä vain tavallinen\nkattuunihame.\n\n— Saatko häntä tänään nähdä? — kysytään.\n\n— En tiedä; unissa hän tavallisesti minua kutsun kutsuu — vastasi Anna\nja samassa kumartui hän Kaapon puoleen sekä kuiskasi hänen korvaansa:\nmutta tule sentään silloin kuin sanoin!\n\nNuotio oli jo sammunut, vain muutama kipinä kimalteli tuhan alta; uni\npainoi vähitellen silmät umpeen, etäämpänäkin nukkuivat sekä tulet\nettä ihmiset Herran rauhaan avaralla nurmella metsän reunassa. Kaikki\noli hiljaa, vain Gózonin metsä suhisi vasemmalla ja räpytteli yölintu\nvälistä siipiänsä. Hurskaat pyhissävaeltajat näkivät unta ihanista,\nvaaleista kasvoista, kullankellertävistä hiuksista... ja Nuha-Kaapo\nuneksi levotonna, hereillä ollen punaisista poskista ja sysimustasta\ntukasta.\n\nYlt'ympärillä saattoi hämärässäkin nähdä kansaa, lähempänä bodokilaisia\nja etäämpänä, Herra tiesi, keitä kaikkia. Heidän joukostansa liikahti\neräs haamu useat kerrat, ikäänkuin valvoisi hän tännepäin. Kaapo näki,\nkuinka sielläkin tavan takaa käännähteli joku levoton henkilö, joka ei\nmyöskään saa unta silmiinsä, vaan katsoa tuijottaa avaruuteen samoin\nkuin hänkin.\n\nSitté kului pitkä aika, kunnes etäältä alkoi kuulua kirkonkellojen\nläppäys. Hän näki Annan nousevan ylös naisväen joukosta ja katoavan yön\npimeyteen; Kaapo odotti puolen tuntia, kuten oli häntä käsketty, niin\npujahti hänkin tiehensä.\n\nKiireisin askelin riensi hän metsän tiheiden, pistävien pensasten läpi,\nja kun hän välistä seisahtui ottaakseen piikkiä pois jalasta, oli hän\nkuulevinänsä askeleita takaa. Tuleeko ehkä joku perässä? Kukapa sieltä\ntulisi?\n\nLäähöttäen saapui hän Maarian pyhien puiden luo. Anna siellä jo oli\nhäntä odottamassa. Siinä hän istui pyhän lähteen reunalla, leikitellen\nhajallaan olevien hiustensa kanssa ja tähtösien valossa katsellen\nkuvaansa lähteen peilikirkkaassa vedessä.\n\n— Kauvanpa viivyitkin, Kaapo! Tule istumaan viereeni! — kuiskasi hän\nraukeasti.\n\nKaapon pienet silmät suuremmaksi kävivät, hän istui tytön viereen,\nmutta ei tohtinut häntä syleillä.\n\n— Miksi olet niin arka? Laske pääsi syliini. Sinäkin olet totinen\nHerran uskovainen; olen pelastanut sielusi. Neitsy Maaria on sallinut\nmeidän rakastaa toinen toistamme.\n\n— Onko todellakin? — kysäsi mies taikauskoisella hartaudella, mutta\nkumminkin epäilevästi.\n\n— Jumala on todistajani...\n\nTällä hetkellä alkoi kuu pujahtaa esiin pilvien takaa, ja sen säteet\nvienosti valaisivat nurmea.\n\nViileä tuuli puhalsi metsästä. Hiljaa alkoivat puiden oksat häilyä,\nmutta tyyntyivät taas pian... Ja ilmestyi metsästä taivaallinen näky,\nnainen; ihanat, vaaleat kasvot, kullankellertävät hiukset, jotka\nhartioille aaltoilivat, surulliset sinisilmät... lumivalkoisella\nkäsivarrella, joka orjantappuran pistämistä vuoti verta, nukkui\nmakeasti pieni lapsukainen...\n\n— Neitsy Maaria! — kiljahti Anna pelästyneenä.\n\nSanaa sanomatta peitti Kaapo kasvonsa käsiin.\n\n— Voi minua, pyhä neitsy! Rukoile puolestani! — ähkyi Anna\nepätoivoissaan rintoihinsa lyöden ja maahan langeten. Olen rikollinen.\nOlen varastanut rahasi, valhetellut nimesi kautta...\n\nTuo surullisen näköinen äiti hymyili lempeästi.\n\n— Sinulle ei ole minulla asiaa, kunnon nainen! Katsopas tänne Kaapo,\ntoin pikku poikasi. En tahtonut häväistä sinua kaiken kansan nähden.\n\nHän lisäsi vielä hiljaa, kainosti:\n\n— Pidin sinua silmällä... tulin perässäsi ja tapasin sinut täällä.\n\nKaapo pyyhki karkealla kämmenellään otsaansa ja astui arasti puhujan\nluokse. Lapsi avasi silmänsä ja hymyili hänelle.\n\n— Löysit minut, Seppälän Maria, mutta et myöskään enää ikinä minua\nkadota, jos annat anteeksi...\n\nSovinnon merkiksi ojensi Maria hänelle hellästi lapsen. Kaapo otti sen\nihastuneena käsiinsä, mutta antoi pian äidille takaisin.\n\n— Ei, ei! Anna minun katsella sinua! Olet niin ihana kun on lapsi\nkäsivarrellasi!!\n\n\n\n\nKahden karjatalon romaani.\n\n\nVarmaan on Yrjö parka kuoleman oma. Tuossa hän makaa vuoteella;\nympyriäisiä punaisia pilkkuja kelmeillä kasvoilla; ikenetkin ovat\nruusunpunaiset.\n\n— Pahoja merkkejä — tietävät hoitaja-akat, jotka tällaisissa\ntilaisuuksissa ovat täynnä sanoja, neuvoja. Siin' oltiin! Isien viha on\nkäynyt lapsille kiroukseksi. Rakkaus on syynä, jos poika kuolee... Joku\nerinomainen ilonsanoma ehkä vielä auttaisi.\n\nSamaa tuumii vanha lampurikin.\n\n— Kuulepas, Yrjö; olen tässä tuuminut... Teen sinun tähtesi. Olkoon\nmenneeksi, sinun tähtesi. Enhän minä tiennyt, että niin rakastat\nBoriskaa. Pidin sinua poikanulikkana, enkä ottanut huomioonikaan... en\ntahtonut huomata. Älä sure; en minä enää ole vastaan, menen kosimaan\npuolestasi.\n\nKuihtuneen nuorukaisen kasvoille ilmestyy hymy, heikko, laimea. Hän\nnostaa päänsä käsivarren nojaan...\n\n— Vielä tänäänkö, isä kulta?\n\n— Ajan ensin karjan laitumelle ja annan paimenpojan kaita sen ajan, kun\nkäyn naapurissa.\n\nSairas katsahtaa kiitollisesti isäänsä ja kysyy ajatuksiin vaipuen:\n\n— Koska tulette takaisin, isä kulta?\n\n— Illan suussa... vähän ennen kuin muulloin.\n\n— Pitkä aika odottaa! — huokaa poika. Mutta yhtä pyydän: Boriskan\nisällä on neljä kelloa... tunnen ne äänestä... jos asia on käynyt\nhyvin, jos saan tytön, niin pyytäkää nuo kellot ja sitokaa ne neljän\nuuhen kaulaan, — jotta jo kaukaa saisin kuulla.\n\n— Olkoon tahtosi, poikani!\n\n— Noitten kellojen äänen luulen tekevän hyvää.\n\n— Kyllä saat kuulla, poikaseni...\n\nLampuri läksi. Läksi tuon julman miehen luo, joka on hänen\nverivihollisensa. Mutta mistä syystä he oikeastaan ovat vihamiehiä\nkeskenänsä? Turhuuksia; yhteinen laidun on ollut syynä; molemmat\nlampurit syöttävät toistensa harmiksi parhaan ruohon; tuosta syntyy\nharmia, harmista viha, vihasta riita.\n\nPuolenpäivän aikaan koputti lampuri naapurinsa ikkunaan.\n\n— Kuuletkos, vanha lurjus, Martti! Minä olen täällä, naapurisi\nDemetrius. Tulin hakemaan erästä kukkaista.\n\n— Astu sisään, koska kerran olet tänne saakka tullut!\n\n— Annatko tyttäresi? Häh?\n\n— Tule sisään ensin, jotta saan edes naamasi nähdä.\n\n— Kiero mies! En tyttöä itselleni kosi, vaan pojalleni.\n\n— Eikö hän vielä ole kuollut.\n\n— Ei hän sairaskaan ole, vain vähän heikko.\n\n— Sanotaan hänen sairastavan näivetystautia.\n\n— Se on vale! vastasi Demetrius äreästi.\n\n— Mutta eilen joku kertoi, että hän on kuoleman kielissä.\n\nVieras remahti nauruun, mutta kyllä se nauru väkinäistä oli.\n\n— Tuhmia jaarituksia! Annatko tyttäresi miehelään, vai miten?\n\n— En anna, kosk'en saa naamaasikaan nähdä, sinä kopea könsikkä!\n\n— Tule sinä ulos!\n\n— Enpä tule; en alenna itseäni.\n\n— No, odotetaan sitte.\n\nHän istui kivelle pihassa, kuunteli mulperipuiden kuiskutuksia,\nmehiläisten surinata...\n\n— Onpa mailma sentään ihana näin keväiseen aikaan. Koko luonto\nhymyilee, iloitsee. Kaikki alkaa uutta elämätä. Vain yhden elämä raukee!\n\nHän hypähti kiivaasti seisaalle ja meni toisen kerran ikkunan alle\nkoputtamaan.\n\n— No, olkoon menneeksi...! astun sisälle huoneesesi!\n\nHän avasi porstuan oven salvasta ja meni sisään.\n\nIsäntä katsoa tuijotti vierasta kasvoihin, jotka olivat juovia, ryppyjä\ntäynnä, mutta ei näkynyt niissä enää kopeutta, ylvästelemistä.\n\n— Noh, olkoon menneeksi, vastasi isäntä. — Annan tyttäreni. Annan\nHerran nimeen... tulkoon vaimoksi pojallesi. Tyttö kyllä on suostuva.\n\n— Mistä sen tiedät?\n\n— Olen sen nähnyt hänen kasvoistansa eilen ja tänään. Mennään\npuutarhaan, niin saat sinäkin nähdä.\n\nMentiin puutarhaan, mutta Boriska ei ollut siellä. Isä huuteli hänen\nnimeänsä, mutta seutu ei antanut vastausta; Ipoly-joki juoksi menojansa\nhiljalleen.\n\n— Varmaan on tyttö mennyt joelle päin kukkia poimimaan... Täällä\nnäkyvät jäljet hiekassa.\n\nLähdettiin jälkiä myöden. Tuolta tiiliruukin puolelta juoksi jäniksen\npoika suoraan heitä vastaan, mutta kääntyi heti sivulle päin ja\nlötkötti Galluksen lesken niittyä kohden.\n\n— Paha merkki! — virkkoi toinen miehistä.\n\n— Kas, Boriskan huivi! Tyttö on ehkä nukahtanut tänne puitten suojaan.\n\nMutta Boriskaa ei löytynyt; vain huivi. Se oli ehkä tarttunut puun\noksiin... Kummallista, kun tyttö oli huivinsa tänne heittänyt.\n\nLampurit saapuivat joen rannalle. Kaukaa punoitti äyräältä rehevässä\nruohossa kaksi esinettä, ikäänkuin siellä olisi kaksi suurta tulppaania\nkasvanut.\n\nMiehet menivät äyräälle. Boriskan karmosiinipunaiset kengät siellä\npunoittivat.\n\nIsä kysäsi äimistyen:\n\n— Miksi tyttö on kengät jalastansa riisunut? Ehkä ovat ne likistäneet\njalkoja, tai ehkä...\n\nVanha Demetrius lausui julki tuon synkän aavistuksen.\n\n— Tai ehkä tyttö ei tahtonut viedä niitä muassansa sinne... minne\nmeni...\n\nIsän pää painui alas; ei tohtinut kysyä, mitä naapuri tarkoitti. Sanaa\nsanomatta, ajatuksiin vaipuneina katsoa tuijottivat molemmat veteen.\nLeikkisä Ipoly-joki ei liioin heistä piitannut, vaan juoksi iloisesti\nmenojaan... ei kielitellyt mitään.\n\nEhkäpä tiesi, miksi oli tuo suruisen näköinen, ihana neito riisunut\nkengät jalastansa. Siksi, kun ei niitä enää tarvinnut; enkelit\nastelevat avojaloin tuolla ylhäällä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarpaisillaan liikutaan sairaan kodissa. Yrjö on entistänsä heikompi;\nkuuntelee, odottelee: \"voi, kun eivät uuhet jo tule!\"\n\nTurhaan koettavat hoitaja-akat selittää, ettei vielä ole ilta; tavan\ntakaa täytyy avata ikkuna, jotta sairas saisi omin silmin nähdä, miten\naurinko vielä paistaa täydeltä terältänsä.\n\n\"Voi, kuinka verkalleen aika kuluu! Menkää katsomaan, eikö tieltä jo\nnouse tomua, eikö karja jo tule!\"\n\nVielä ei ole päivä puolillakaan.\n\nSairas ei tuosta tyynny; ehkei selitystä enää käsitäkään. Häntä alkaa\nkovasti nukuttaa, pää vaipuu voimatonna vuoteelle, silmät menevät\numpeen.\n\n— Kuulen kellojen äänen... kuiskaa hän — kuulen, kuulen...\n\nSuloinen hymy punastaa kasvot, mutta pian astuu taas sijaan sinertävä\nlyijyn väri.\n\n... Kellot kuuluvat yhä lähemmältä. Jo kuulee hän tulevien lammasten\njalkojen kopinankin. Neljä uuhta hyppelee iloisesti lauman edellä...\n\nSairas näkee, silmät ummessa, hän vielä kerran ne tahtoisi avata, mutta\nvain silmälaudat näkyvät; vielä kerran aikoo hän hengittää raitista\nilmaa, mutta paljaasen korinaan se jääpi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan tullen saapui lauma; suruisesti kilisee vain yksi kello. Neljän\nisoimman uuhen kaulassa ei ole mitään.\n\n— Tulitpa vihdoinkin vanha Demetrius!\n\nÄreillä mielin heitti hän takin yltänsä.\n\n— Tulin, mutta kellot eivät soi siten, että poikani paranisi.\n\n— Käy sisään! Poikasi on jo kuullut niitten äänen ja parantunut!\n\n\n\n\n\"Kuningattaren hame\".\n\n\nIhanat laaksomme puhukaa, astukaa ihmisten keskelle oikeutta tekemään...\n\nVanha Bogátin vuori astuu näkyviin usvasta ja sen kivet ja kalliotkin\npuuttuvat kunnon kansalaistemme asioihin. Metsät, niityt, järvet, joet,\nruovostot usein ankarasti syyttävät meitä lakituvassa.\n\nNiin oli asian laita... kaikki sen vielä muistavat. Useina vuosina oli\nneljä- ja viisikymmentä heinäkekoa \"kuningattaren hameella\", (kuten\nAivinaisen perheen kuuluisaa niittyä nimitetään), sillä se on niin\nlaaja niityksi kuin kuningattaren hame mahtaa olla leveä hameeksi\n(etenkin juhlavaate). Tuo yksi niitty on suuremmasta arvosta kuin koko\nmuu Aivinaisen perheen omaisuus yhteensä.\n\nMutta mitä puhuinkaan Aivinaisen perheestä, kun tietty asia on, että\nTapani Aivinaisen kuoltua leski otti miehekseen Mikko Mutaisen, ja\nkun tuonnoin hän itsekin ikuisiksi ajoiksi ummisti silmänsä, niin\nolisi ollut oikein ja kohtuullista jakaa kolmeen osaan kaikki irtain\nomaisuus, kiinteimen olisi pitänyt Emerikin saada, hän kun on vanhin\nlapsi ja miespuolinen perillinen; nuorempien siskojensa osan olisi\nhän sitte saanut lunastaa, nimittäin Aivinaisen Esterin ja toisesta\nnaimisesta syntyneen Liisa Mutaisen. Niinhän on rehellisten ihmisten\nkesken tapana.\n\nMutta sekä talon että tuon ison niityn saikin Liisa. Ilkeä isä jätti\nmilt'ei osattomiksi Aivinaisen orpolapset, vaikka heillä oli sama\näiti kuin Liisallakin. Ihan mahdotonta oli vainajan olla kääntämättä\nkylkeänsä haudassa!\n\nEmerik sai Bogátin vuoren. Perintöosa oli yhtä kyttyräselkäinen kuin\nomistajansakin. Kurjan kurja uutismaa, joka ei suinkaan kuivina vuosina\nanna siementäkään. Ester sai osalleen \"Kulmalan\" ulkopalstan, täynnä\nkuoppia. Ei kelpaa laitumeksikaan; verokirjaankin se on merkitty\nsanalla; \"hyödytön\".\n\nKaikki rehelliset ihmiset kylässä olivat harmissaan, mutta laki ja\noikeus antoi asian olla sillänsä. Mikko osasi hyvin puhua laissa,\nhänellä kun on liukas kieli.\n\nEi siis asia enää ollut autettavissa. Tosin voisi vielä vedota\nkuninkaan tuomioon... Mutta ken tietää, minkälainen mies se kuningaskin\nlienee?\n\nNotarius sepitti niin kauniin jakokirjan, että kivikin sitä kuullessaan\nolisi saattanut kyynelihin käydä. Viisas mies onkin tuo meidän notarius.\n\nHyvillä mielin tuli Mikko kotia kaupungista, mutta sitä surullisempi\noli Emerik, kun korkeasti kunnioitettava lääninhallituskin oli sanonut,\nettä asia entisellään pysyköön; Emerik saakoon Bogátin vuoren, Ester\ntuon kivisen \"Kulmalan\" palstan, mutta Liisa paraimman niityn,\n\"kuningattaren hameen\". Tuo hamepa vasta kylän poikain päät ymmälle\npanee...\n\nOn tosin Liisakin Emerikin sisar, vaikka vain äidin puolelta, mutta\ntoinen sisko on vielä enemmän syrjään sysätty; veljen sydän liittyy\nenemmän häneen. Eikä hän omasta puolestansa liioin asiasta olisi\nmillänsäkään, kun on ruma, kyttyräselkä, eikä voisi tilaa hoitaa, ja\njoskin hän jonakin päivänä ajetaan talosta pois, niin voihan hän mennä\nrengiksi; mutta toista on Ester paran laita.... Hän on vielä niin\nnuori, heikko voimistaan; herrainen aika, onhan tyttö vielä ihan lapsi.\n\nEmerik pudisti nyrkkiä. \"Olisipa tässä kourissani se mies, joka meidät\nteki kerjäläisiksi!\" Hänen sydämensä oli pakahtua katkeruudesta.\nJos hän edes voisi tyhjentää tuota sydäntä, vaivojansa jollekulle\nvalittamalla, jospa nuo vuoret, joet ja metsät edes hänen suruansa\nkäsittäisivät!\n\nTumman viheriöinä hymyilivät Csoltón niityt, kun hän kulki pitkin\npölyistä maantietä Bogátin alatse. Näytti siltä, ikäänkuin olisi\n\"kuningataren hameessa\" ryppyjä, pitkiä, aaltoilevia säde- ja\nvarjo-juovia häilyy sen pinnalla.\n\nAurinko laskee, ja kas, kuinka se kultaa tuota vanhaa Bogátin vuorta...\nTuolla ylhäällä on hänen kylvönsä. Kaunis koetus viljellä vuorimaata.\nTosin tähkäpäät ovat sangen pieniä, mutta ovatpa sentään täyteläisiä.\nSiniset elokukat rehottavat siellä yhtä hyvin kuin muuallakin.\n\nHyvä Jumala, kuinka kaunis onkaan tämä Csoltón seutu! Tuskin lienee\nparatiisi ihanampi...\n\nTosin on hänen osansa rumin, nimittäin tuo paljas vuorenselkä, mutta ei\nse sentään aivan arvoton ole. Eikä niinkään huonoa maata, pitää vain\nhyvin viljellä. Ei ainakaan laihoa sieltä tulva-vesi vie.\n\nMutta Esterin osa, se vasta ihan kelvoton on, sitä ei maksa vaivaa\nkyntääkään.\n\nSemmoinen on se palsta tuolla puolen valtaojaa, ikäänkuin ruma paikka\nviheriässä juhlavaatteessa, silmäänpistävä, kurjannäköinen; kuoppinensa\ntodellinen avonainen haava isänmaan ruumiissa.\n\nEmerik johti askeleensa lähemmäksi, seisahti, paremmin katsellaksensa.\n\nTodellakin kurjan kurjaa maata! Ei kasva muuta kuin mataraa kuoppien\npartailla.\n\nMutta kas, mitä kauniita kasvia tuolla kivistössä! Niin meheviä\nja reheviä lehtiä, jotka ihan hymyilevät Emerikille. Ei kasva\nparempia \"kuningattaren hameessakaan\". On tässä maassa voimaa, kun\nse vaan sitä panee liikkeelle. Kas, tuolla toisessa päässä kasvaa\nvalkojuurikkaitakin... Ei tuota maata sovi sentään ihan ala-arvoisena\npitää.\n\nHän meni silittämään kasvin lehtiä. Niin puhtaat, pehmoset, aivan\nkuin silkkisametti! Osannevatko nuo kasvit myöskin puhella? Mikseivät\nosaisi...?\n\nKummallista on myöskin, että vaikka niitä säälimättä polkee jalallansa,\nniin ne jo seuraavana aamuna taasen ovat pystössä, ikäänkuin ei olisi\nhätää mitään ollut. Ihmeellistä, kun nuo pienet, hennot kasvit ovat\nihmisiä väkevämmät...\n\nEmerikin kiskoitettujen saapaskorkojen alla kolisivat pikkukivet, nuo\nrakkaan, voimakkaan isänmaamme kirjavat kivet. Näitä ei tosin ole\ntapana sormuksiin sovitella, vaikka kyllä ovat sangen somiakin. Mutta\nihmisissä on vika, ei maassa. Yhtä kernaasti antaa maa näitä kuin\nkultaakin ja hopeata, vaikk'emme anna kiville arvoa, kun emme osaa\nniistä hyötyä.\n\nEmerik kumartui maahan ja poimi taskunsa täyteen pieniä kiviä. Niitä\noli väriltään sinisiä, ruskeita, punaisia ja kullankeltaisia. Tuolla\nkuopan laidassa näkyi kulma isosta mustasta kivestä; kun Emerik\nsaappaan korolla sitä kerran potkaisi, irtaantui palanen; sen hän otti\ntoisten joukkoon. Kelpaavat kotona pikku Esterille leikkikiviksi.\n\nKeveillä mielin jatkoi hän matkaansa kotiapäin. Sekä vuori että Esterin\npalsta olivat rohkaisseet häntä. Lähemmin niitä silmäiltyänsä, oli\nhän niihin aivan tyytyväinen. Ehkäpä olikin sopivinta, että Liisa sai\nparhaan osan. Hänen isänsä saattaa kuolla piankin, ja tyttö jää orvoksi\nmailmaan. Päälle päätteeksi on Ester paljoa kauniimpi katsannoltaan;\npääsee huokeammin miehelään. Toden totta, hyvä on näinkin, niinkuin on!\n\nNäin oli Emerik ajatuksiinsa vaipunut, jottei huomannut erästä\nherras-metsästäjää, joka tuli häntä kohden vuoren puolelta, ennenkuin\ntämä häntä tervehti.\n\n— Hyvää iltaa! Mistä olet kotoisin?\n\n— Csoltósta.\n\n— Siis tiedät varmaankin, kenen oma on tuo vuorenselänne.\n\nEmerik hymähti. Ei tahtonut suoraan totuutta tunnustaa, kun ei siinä\nvuoressa mitään kehuvaroja ollut.\n\n— Se on Emerik Aivinaisen — vastasi hän jörösti.\n\n— Näyttää raivaavan siellä peltoa. Ei se saata olla siksi liioin sopiva.\n\nEmerikiä harmitti tuo halveksivainen puhe. Eipä hän sentään anna\nkenenkään puhua pahaa Bogátista.\n\n— Ihan välttävää maata, ihan välttävää!\n\n— Entä millainen on sieltä tie Belédin lasitehtaasen?\n\n— Kelvoton, melkein aina kelvoton...\n\nMetsämies tähän jotain murahti, ja kun juuri saapuivat kylään, kysäsi\nhän eroa tehden:\n\n— Missä se Aivinainen asuu?\n\n— Täällä isäpuolensa luona. Minä olen sama mies — omisti hän punastuen.\n\n— Siis saan sinun kanssasi kaupasta sopia.\n\nEmerik ei osannut arvata, mistä kaupasta, vaan katsoa ällisteli, kun\nvieras herra todellakin astui hänen perässänsä tupaan.\n\nMutainen oli jo kotona, sillä hän kulki hevosella. Katseli epäilevästi\nvierasta, luuli pojan tuoneen mukanansa jonkun asianajajan. Vasta nyt\naika niitä...!\n\nPikku Liisa leikitteli makeisleivosten ja nukkien kanssa. Kahta vuotta\nvanhempi Ester istui pöydän ääressä kyynäspäihinsä nojaten ja katseli\nkateellisesti sisaren aarteita. Hän ei saanut mitään tulijaisia\nkaupungista.\n\nTyttö loi kauniit sinisilmänsä veljen puoleen, suruisesti, toivoen,\nodottaen.\n\nKyttyräselkä veli huomasi tämän ja hänen muotonsa synkistyi. Ei kuullut\nenää, mitä vieras herra puhui. Mikko hänelle vastasi.\n\n— Mitä? Bogátin vuorenko aiotte ostaa pojintimaltani? Onko herra oikein\nviisas? Kuules Emerik, hän tahtoo ostaa sinulta Bogátin. Vastaappas,\nmitä tuumit.\n\nNäin sanoen Mikko nauroi ja löi yhteen kämmenensä. Oiva tilus. Mitä\nherra tuosta sitte maksaisi?\n\nEmerik itsekin äimistyi ja mutisi tyhmistyneenä:\n\n— En myy vuortani...! en maar myykkään. Ei siitä herralla kumminkaan\nolisi mitään hyötyä... Minä taasen olen siihen mieltynyt, olen\ntodellakin mieltynyt.\n\nMieleen johtuivat kivet, jotka hän oli taskuunsa noukkinut. Suu kävi\nhymyyn ja hän viittasi salaa silmää iskien Esteriä tulemaan luoksensa.\n\nIlosta loistavin kasvoin juoksi lapsi veljen tykö, tarttuen esiliinansa\nmolempiin alakulmiin? tottapa tähän mahtuvat veikon tuomiset.\n\nEmerik latoi kiven toisensa perästä esiliinaan, arasti katsellen, josko\nne kelpaavat siskolle? Kelpaavat kai?\n\nEsteri iloissaan paukutteli kätösiänsä, tai ehkä senkin tähden, että\nvetäisi Liisan huomiota puoleensa, aivankuin olisi sanonut: \"katsos,\nmitä minulla on!\" Sitté istui hän pöydän ääreen takaisin, ensin aivan\nerilleen Liisasta. Käteisin katsein mittaelivat pikku sisarukset\ntoistensa leikkikaluja, kumman olivat paremmat; mutta molempien\nmuodosta näkyi, että kylmä kateus on katoomaisillaan.\n\n— Kuulepas, poikani... puhui vieras herra levotonna. En tullut pilojani\npuhumaan, vaan olen vakaisella kauppa-asialla... minä olen Belédin\ntehtaan isäntä.\n\n— Tuo rikas mies — puuttui Mikko uteliaasti puheesen — jonka oma on\nlasitehdas ja iso karjatalo?\n\n— Juuri lasitehtaan vuoksi olen tullut. Tarvitsen Bogátin maata lasin\nvalmistukseen. Tähän asti olen tuonut tarvittavat aineet neljän\npenikulman päästä, kun en ole tiennyt, että Bogátin sisusta on niitä\ntäynnä. Tänään olen antanut sen tutkia. Minulle on tuo vuori suuresta\narvosta, se kun on niin lähellä. Ostan sen ja maksan hyvän hinnan.\n\nMikon kasvot kävivät tulipunaisiksi, mutta sitä vaaleammiksi Emerikin.\n\n— En voi luopua tuosta vuoresta — virkkoi hän estellen. — Olen saanut\nsen periä, pysyköön se omanani.\n\n— Mutta entä jos maksan hyvän hinnan?\n\n— En myy sittekään, vaikka...\n\nHän mietti, suurenko summan mainitsisi.\n\n— ... vaikka saisin koko seudun.\n\n— No, hyvä... huomaan, että olet oikea unkarilainen... piintynyt\nmaahasi; — siinä tapauksessa otan sen arennille, taikka oikeastaan vain\nsen sisustan. Saat mielesi mukaan kyntää ja viljellä pintaa. Maksan\nvuosittain viisisataa floriinia.\n\nJopa Mikko Mutaisen naama kävi kateudesta ihan keltaiseksi ja Emerik\npunastui ilosta. Ei niin paljoa rahaa mailmassa missään lienee yhden\nmiehen kukkarossa yhtä haavaa. Viisisataa floriinia! Niin paljoa ei\nmaksa \"Kuningattaren hamekaan\". Tuleepa rikas morsian tuosta...\n\nEster tuli kaikkein ensiksi hänen mieleensä.\n\n— Esteriseni! Naurapas jo! Tulepas tänne, siskoseni!\n\nMutta Ester ei nauranut, vaan oli nyrpyssä nenin. Äsken pisti suuhunsa\nyhden noista pikkukivistä ja imeskeli sitä, mutta tuosta kävikin\nselville, ettei se ollutkaan sokuria.\n\n— Nämät ovatkin kiviä! — huokasi tyttö itkussa suin. Syökää ne itse!\n\nJa nyreissään heitti hän kaikki maahan.\n\nYksi niitä, nimittäin tuo musta kivi, kieri ihan tehtailijan jalkoihin.\n\nHän otti sen käteensä, koputteli sitä sormillaan ja katselipa vielä\nnenälasienkin takaa.\n\n— Kas vaan, hienoa, parasta lajia kivihiiltä! Mistä tätä olette\nlöytäneet?\n\n— Pikku siskoni maapalstalta mursin sitä isosta kivilohkareesta. Siellä\non maan sisusta tuollaista täynnä.\n\n— Kuules, poikaseni, — virkkoi tehtailija seisaalle nousten, —\ntiedätkö, että olette rikkaita, oikein upporikkaita ihmisiä!\n\nPikku tyttönen, joka vasta nyt alkoi tarkemmin katsella vierasta,\nlakkasi itkemästä ja katsoa tuijotti hänen harmaata tukkaansa ja pitkää\nhallavaa partaansa. Oli jossain saduissa kuullut samallaisista miehistä\nkerrottavan.\n\nEmerik taasen ummisti silmänsä eikä tohtinut niitä pitkään aikaan avata.\n\nMutta kyllä hän ne sentään avasi, kun asiasta tuli täysi tosi.\nTietäähän joka ihminen, mitenkä Csoltón kivihiilikaivos keksittiin ja\navattiin.\n\nLöydettiinpä kaivokselle keskustakin... ei kansa ole niinkään tuhmaa...\nosaa se miettiä, kun vain viitsii... ja on olemassa lääninhallitusta\nkorkeampi valta... puhukoon Filesik mitä tahansa, hän on jumalaton\nmies, pakana.\n\nVuoret, virrat, laaksot ovat orpojen asiaa ottaneet ajaaksensa.\n\nSekä Bogát että Kulmalan palsta olivat niin lempeät, etteivät koskeneet\nLiisan niittyyn, auttoivat vain Aivinais-vainajan orpoja.\n\nMutta Bágy-joki on armoton. (Tupruaa usein Bogátistakin sentään savua,\nehkä se juuri vetää pilvet alas?) Neljänä vuotena perätysten on Bágy\ntulvinut niityille ja kasvattanut \"Kuningattaren hameelle\" ruokoa,\njotta varmaan Mikko Mutaisen viikate vuosikausia ruosteessa pysyy.\n\n\n\n\nJuho paran hevoset.\n\n\nEnsin isäntä sukii tallissa \"Pollen\" karvan sileäksi, sitte palmikoi\nhän \"Ihmeen\" sysimustan harjan ja sen jälkeen järjestänsä tulee toisten\nvuoro.\n\nNuo neljä viisasta eläintä ymmärtävät, että ollaan juhlapuuhissa...\nkun kulkusetkin aisaan sidottiin... ihan samoin kuin mennä vuonna\ntähän aikaan, jolloin tuo kaunis myllärinleski Klaara taloon tuotiin.\nSenpätähden hevoset pää pystyssä hypähtelevätkin, ikäänkuin olisivat ne\nkaikki neljä vara-ispaanin (vara-maaherran) ratsuja...\n\nMutta vaikka olisivat itse maaherran omia ja saisivat kultahinkalosta\nsyödä ruusunlehtiä sekä hopeisista sangoista juoda Gózonin pyhän\nlähteen vettä, niin ei heillä olisi parempia päiviä kuin Juhon hoidon\nalla.\n\nKaikki neljä ovat omaa kasvua, isännän silmäin edessä ovat ne näin\npulskiksi varttuneet; hän niitä on itse hoitanut, sukinut kaikella\nhuolella, pessyt kaurat ja vielä paahtanutkin, ennenkuin on niitä\nantanut syödä, noukkinut pois heinistä ja ruohoista kaikki pahamakuiset\nkasvit, verhonnut talvisin lämpimällä loimella, kesäisin hän heitä\nuittelee, ja suutelikin heitä, kuu vielä varsoja olivat.\n\nTosin hän ei enää hevostansa suutele, sittekun taloon tuli nuori\nemäntä, joka oli vanha mielitietty, ennen toisen miehen vaimona, —\nmutta nyt tietysti kahta rakkaampi... Ei Juho enää niitä suutele,\nmutta kovin on hän vieläkin hevosiinsa mieltynyt eikä vaihtaisi niitä\nkahteentoista Csoltón ja Bodokin tammakartanoon.\n\nMailmassa saattaa löytyä kylläkin suuria asioita, mutta vähäpätöisiä\nne sentään ovat totta puhuen Csoltón ja Bodokin maineesen verraten.\nYhdeksässä komitaatissa (kreivikunnassa) tiedetään, kahdessakuudetta\nhuhuja liikkuu meidän hevosten kauniista kasvannosta, somista jaloista,\nihanasta kaulasta.\n\nKaikki suuret herrat tulevat Csoltoosen ja Bodokiin vaunuhevosia\ntalonpojilta ostamaan, ja käypä silloin välistä niinkin... ainakin\nvirkkoi muinoin Paavo Välkkyvä Belédin kreiville, kun tämä häitänsä\nvalmisti: \"ei siitä naimisesta mitään tule tänä talvena, sillä minun\nmolemmat varsani ovat vielä liian nuoret ja samaten olisi aivan\nvarhaista valjastaa Juhana Tappuraisen varsoja; muualla ei kasva koko\nmailmassa moisia hevosia.\"\n\n... Kyllä jo kasvaa; Juho Oksanen on heiltä urkkinut taidon ja on\nkasvattanut neljä semmoista varsaa, että kun ne kiitävät läpi Csoltón\nja Bodokin, ihmiset rientävät ulos ihmettä katsomaan ja kalpeiksi\nkateudesta käyvät.\n\n... Harjat palmikoittuansa, nosti Juho valjaat selkään. Toinen\nvetohihna oli niin pahassa solmussa, että tuskin auki sai. Tuliset\noriit levottomasti polkivat jalkaa ja viuhtoilivat hännällänsä.\n\nTallin ovi oli auki; ilmestyi kaunis, punaposkinen nuori vaimo oven\nsuuhun — mutta ei huomannut Juhoa, hän kun oli \"Mustan\" takana.\n\nEi Juhokaan vaimoansa ensin huomannut, mutta ei aikaakaan, niin kuuli\nhänen kuiskailevan... katkonaisia sanoja, joita ei näin kaukaa enää\noikein tähdännytkään. Kenen kanssa mahtoi puhella?\n\n\"Sano hänelle, että menen häihin, mutta sitte... en vielä tiedä, miten\nkäy...\"\n\nKlaaran sanat nämät olivat, sen hän kuuli selvästi. Sitte vastasi\nkäheä, yskänsekainen ääni, vaan sanoja ei voinut erottaa. Mutta Klaaran\nkuiskutuksen hän taas kuuli:\n\n\"Kaksi ruusua on oleva rinnassani, varro siellä... ole hamppulikojen\nluona.\"\n\nJuho pudotti kädestänsä suitset, kovasti kolisivat permannossa soljet\nja renkaat, mutta ei vaimo siitä ollut millänsäkään.\n\n\"Jos pudotan kädestäni punaisen ruusun maantielle, niin pysy poissa,\nmutta jos pudotan valkoisen, niin voit tulla.\"\n\nJuho tuskin sai neljättä hevosta valjaisin, niin hänen sydämmensä sykki\nja käsi vapisi, kaikki kävi nurin narin. Synkkiä aavistuksia heräsi\nmieleen. Oli hän kerran jo ennen kuullut tuon lempeän äänen tuollaisena.\n\n— Mitä turhia! Rupeisiko mies paljaista sanoista pelkäämään? Eihän\nsiinä ole varjoa, missä ei ruumistakaan. Rupeisiko hän antamaan sijaa\npahoille luuloille?\n\nRauhoittuneena talutti hän hevoset juomaan. Tällä hetkellä Klaara\npar'aikaa talutti ulos portista erästä vanhaa, kyyryselkäistä akkaa.\n\n— Kuka tuo hiton iso-äiti oli? — kysyi isäntä puoliksi piloillaan.\n\n— Vävylän muori se oli kirkonmäeltä.\n\n— Mitä asiaa tuon noidan oli sinulle?\n\n— Hm! Oli hiivaa hakemassa, jos tietää tahdot.\n\n— No, riennäpäs jo laittamaan itsesi valmiiksi! Heti lähdetään.\n\nRattaat olivat jo vedetyt ulos vajasta ja seisoivat voideltuina\npihalla; kotvasen kuluttua olivat hevosetkin valjaissa. Molemmat\nistuivat rattaille.\n\nJuho kerran näytti piiskaa vilkkaille hevosille, niin ne kuorskuen,\ntanssien lähtivät juoksemaan ulos pihasta.\n\nJuho katseli hevosiansa ja nähdessään nuo soreat päät, jotka vuoroin\npainuivat rintaa vasten, vuoroin kohosivat taas ylös, miten vaskisoljet\nja renkaat valjaissa kiilsivät ja loistivat, kuinka koreat vyöt hyvin\nhevosille sopivat ja teräskengät olivat kavioitten alla isänmaan tuleen\nsytyttää, niin paisui hänen rintansa mielihyvästä.\n\nParas olikin, kun ei ollut myynyt kellekään hevosiansa, vaikka oli\nmonta kertaa ostaa pyydetty. Ei ollut paljo aikaa siitä, kun Bodokin ja\nCsoltón kyläläiset kokosivat neljätuhatta floriinia ostaakseen hänen\nhevosensa, jotta voisivat ne heti tappaa. Hitto heidät kujeinensa\nperiköön!\n\nHevosista kääntyi hänen katseensa vaimon kauneisin kasvoihin,\nlumivalkoiseen kaulaan ja lumivalkoisesta kaulasta rinnassa oleviin\nruusuihin, sekä punaiseen että valkoiseen.\n\nNiin sanoi... niin hän sanoi.\n\nJuho sivalsi kerran piiskalla, hevoset lennossa juoksivat; kaunis\nvaimo nosti kätensä varjostimeksi viekkaiden silmiensä eteen, katsella\ntuijottaen seutua; hänen ajatuksensa samoin muualla lensivät.\n\n— En luullutkaan, Juho, että ottaisit minua mukaan; tiedän, ettet tee\nsitä kernaasti... minusta piestään niin paljo kieltä...\n\nKlaara odotti miehensä rupeevan puhumaan, kyselemään, mutta hän myöskin\nkatseli seutua, ohi kiitäviä niittyjä, lähenevää pellavalikoa, jossa\nviheriä vesi kiilui ivallisesti vilkkuvien silmien lailla.\n\n— Ajattelin myöskin, kun olet aikonut huomenna kaupunkiin, että lähdet\nsinne suoraan häätalosta.\n\nJuho ei vastannut tähänkään. Tulkoon vaimo vielä vähän lähemmäksi\npistelemään!\n\n— Oletpa kovin laiskaksi käynyt! Et viitsi puhellakaan. Mitenkä aiot\ntehdä, annas kuulla. Jätötkö minut häätaloon, vai otatko mukaasi\nkaupunkiin?\n\n— Jätän — vastasi mies äreästi. — Häät kestävätkin kolme päivää.\n\nNyt tultiin hamppulikojen kohdalle. Tien reunaa pitkin asteli Kulmalan\nSanteri, juhlatamineissa ja oli vain sattumalta kääntyvinänsä\nrattaitten ratinaa kuullessaan, — laajalti maa täriseekin, kun Juho\nOksasen hevoset ovat liikkeellä.\n\nMutta mitä nyt hevosista...! Juho vain tutkii vaimonsa kasvoja. Kas,\nkuinka silmät kiiluivat, vaimon vilaistessa soreaan nuorukaiseen, se\nkatse oli niin hellä, niin raukea... Ja voi, kädestä putosi jotain; ei\nole enää valkoista ruusua rinnassa.\n\nOhjakset luisuivat yhä höllemmiksi Juhon hervottomista käsistä...\ntuulispään nopeudella laukkaavat vauhkoina hevoset. Ei niitä enää\nvoi heposiksi sanoa, vaan suuriksi, kauheiksi siivillisiksi, jotka\nlentävät... kiitävät... Eivät ole siivillisiäkään, vaan ehkä ovat musta\nkuolema!\n\n— Armoa, apua! Pidä ohjaksista! — kiljui Klaara. Tuossa on vuoren\nhalkeama...!\n\n— Jumala sinua rangaiskoon!\n\n— Pidä kiini ohjaksista, rakas puolisoni, kultaseni!\n\nHän pitikin, kunnes sai solmun auki, mutta sitte maiskahutti hän kerran\nhuulillansa ja huusi:\n\n— Hei, hevoseni!\n\nNäin huutaen heitti hän auki avatut ohjakset käsistänsä Mustan ja\nIhmeen niskaan...\n\n\n\n\nLapset.\n\n\nMorsiamen kotoa lähdettäissä ulottui hääkulkue aina vesimyllyn\nkohdalle, niin pitkä se oli, kun kaksi isoa sukua oli yhtynyt naimisen\nkautta: Juhana Välkkyvä vainajan poika Juuso Bodokista nai näet\nKartalin karjatalon tyttären Annan.\n\nYhdeksät rattaat olivat paljasta hääväkeä täynnä, kymmenennessä\nkulkivat musikantit. Viimeisillä rattailla olivat punaiset arkut\nja sänkyvaatteet. Ensimmäisissä istui morsian, ruunu päässä; hänen\nrinnallansa ratsasti ylkä laukin selässä.\n\nMutta kun saavuttiin Bodokin kylän rajalle, kompastui Juuson hevonen,\nvaikk'ei se suinkaan sokea ollut. Ja niin pahasti kompastuikin, että\nsekä hevonen että mies menivät kumoon.\n\nYlkä putosi siis; tuo kelvoton eläin astui vielä rikki hänen takkinsa\nliepeet; tuskin mies pääsi pystöön seisoalle, sillä suoraan sanoen...\noli hän loukannut itsensä kylmettyneissä turveskokkareissa ja alkoi\nitkeä katkerasti.\n\nMorsian vaan katsoi, katsoi hyvän aikaa, ja kun kaikki nauroivat,\nkävi hänenkin suunsa vienoon hymyyn, mutta pian hän sentään tissahti\nitkemään.\n\nJuuso ei enää tohtinut ratsaille astua, vaan tahtoi päästä nuoren\nvaimonsa viereen istumaan. Hevonen sidottiin kiini rattaiden\nperään. Sitä ylpeämmin se vain nosteli päätänsä; lapset hellästi\nitkeä vetistelivät, mikä vähitellen muuttui vienoksi, rauhalliseksi\nnyyhkytykseksi.\n\nPaavo Santanen sekä Filesikin muori ja Yläpään Kaapo — joka kielten\nkantamisessa voittaa helmaväenkin — nauroivat ivallisesti koko seikalle.\n\nNoitienkin pitää elää avioihmisiksi! Kuu ovatkin päästäneet yhteen\nkahta tuommoista nulikkaa. Toiselle vielä sopisi nukki, toiselle\npaperileija eikä vaimoa... Tai jos hänen holhojansa väkisin tahtoi\nhänet naittaa, niin olisi hänen pitänyt etsiä puoliso, joka edes jo\nolisi järkeensä tullut. Tuossa on esimerkiksi Tappuraisen vanhempi\ntytär... hänestä joku saa hyvän vaimon.\n\nOnpa morsian vallan kaunis; ylkäkin on sorea, solakka varreltansa, ja\nhe vastedes yhteen kyllä sopisivatkin, mutta nyt jo — herrainen aika! —\nkuinka heidän käynee, kun häitten jälkeen karjatalon emäntä ja holhoja\nlähtevät kotiansa ja nuori pari jää yksin taloon?\n\nNiin heidän kävi, että suutelivat päiväkausia, ja iloisen hääväen\nlähdettyä kuului talosta äskeistänsä raikkaampia naurun ääniä ja vielä\nkovempaa ovien pauketta.\n\nIllallisen aikaan muistui heidän mieleensä, etteivät vielä olleet\npäivällistäkään syöneet.\n\n— Annaseni! Riennäpäs! Jo riittää täksi kertaa suukkoja... Tiedätkös,\nen ole tänään vielä saanut ruokaa?\n\n— Ruokaa, — toisti Anna äimistyen — en minäkään, Juuso, en minäkään\nvielä ole syönyt.\n\n— Osaatko laittaa ruokaa? — kysyi mies huolestuneena.\n\nPikku Anna mietti hetkisen; valkoinen otsa kävi emäntämäisiin ryppyihin\nja vasen käsi piteli arvokkaasti kengän kärkeä.\n\n— Miks'en osaa! — vastasi hän verkkaan ja pujahti kasvot tulipunaisina\nkyökkiin.\n\nPuolen tunnin kuluttua oli keitto pöydällä. Juuso pisti lusikallisen\nsuuhunsa, mutta heti ensi suun täydeltä hän jo kalpeni, hypähti\nseisoalle.\n\n— Myrkkyä! — huusi hän kalman kelmeänä.\n\n— Voi minua onnetonta. En osaa mitään tehdä. Miksi naitkaan minut?\n\nKovin olivat pikkuruiset pelästyksissään, niin astui tupaan Talvelan\nleski, joka keittoa maistettuansa huomasi, ettei siinä suinkaan myrkkyä\nollut, vaan oli nuori emäntä suolan sijaan erhetyksestä pannut ruokaan\nalunaa.\n\nPian levisi kylään tieto tästä ikävästä tapauksesta ja siitä oli\nseurauksena, että täytyi ottaa Talvelan muori keittäjättäreksi.\nNeljäkymmentä floriinia setelirahaa, kaksitoista kyynärätä palttinaa\nsekä Kynttilänpäivän aikana kenkäpari oli palkanmäärä.\n\nKyllä hän tämän summan olisi ansainnutkin, sillä osasipa muori panna\nruokaan sekä suolat että pippurit, selvästi huomasi hänen nuoruudessaan\nolleen keittämässä kunnianarvoiselle kirkkoherralle, — jollei hän vain\nolisi ollut niin paljon vaativainen ja äreä. Tuskin vielä oli ehtinyt\ntaloon perehtyä, niin jo oli kaikissa asioissa valtiaana ja piti nuoren\nparin ankarassa kurissa.\n\nHe pelkäsivät häntä kuin surmaa. Osasi eukko kunnon lailla piestä\nkieltä. Vei viestiä kylään, mutta toi myöskin yhtä paljo kotia. Ja\nkaikki jutut olivat teräviä, taikka jos niistä katkeruutta puuttui,\nniin osasi hän sitä omin päin lisätä, jotta loukkaaviksi tulivat.\n\nLapset kärsivät tätä jonkun ajan, mutta vihdoin täytti tuollainen\nilkeä käytös heidän viattomat sydämmensä katkeruudella Talvelan muoria\nkohtaan.\n\n— Olisi vain äitini täällä! — huokasi Anna useat kerrat.\n\n— Mitä sitte?\n\n— Saisi eukko heti matkapassin. Minun äitini on sangen ryhdikäs vaimo...\n\n— Kas kun ei ole tuo keino ennen johtunut mieleen. Mutta parempi\nmyöhään kuin ei milloinkaan. Tohditko ryhtyä tuumasta toimeen?\n\n— Minäkö? Niinkö minä? — esteli Anua itseänsä puoltaen.\n\n—- Juuri sinä. Sellaiset ovat vaimoväen asioita!\n\n— Vaimoväenkö? Olkoon menneeksi. Huomenna lähetän noutamaan äitiäni.\n\nMutta tuuleen meni tuuma. Ja Talvelan muori huomattuansa, että häntä\nvastaan salaliiton hankkeissa ollaan, tuli vieläkin tuimemmaksi: eivät\nihmiset eivätkä eläimet saaneet häneltä enää rauhassa olla. Isäntä sai\npiimäparran nimen, nuorta emäntää uhattiin selkäsaunallakin.\n\n— Etpä häntä vielä ole saanut pois talosta...! puhui Juuso\nnuhtelevasti. Näet... näet, miten käy...\n\nPikku Anna hyrähti taas itkemään, lankesi Juuson kaulaan ja kuiskasi\nhellästi, silmät ummessa:\n\n— Älä minua vaadi, Juuso kulta! En tohdi... en voi hänestä päästä.\nMutta sinä kun olet mies...\n\n— Sen saatkin pian nähdä, — puuttui ylpeästi puheesen Juuso.\n\nMutta uhkaukseen tämäkin aie jäi. Hän lykkäsi toimen päivästä toiseen,\nkunnes taasen muistui Annan äiti mieleen.\n\n— Menepäs, kultaseni, noutamaan äitiäsi... Kyllä hän pahasta\npalkollisesta selon saapi.\n\n— Mitä ajatteletkaan. Koko päivän matka, tämmöisessä tammipakkasessa.\n\n— Ei sinun vilu tule, niin käärin sinut vällyihin. Huomenna olette\nmolemmat kotona taas.\n\n— Hyvä; olkoon menneeksi, mutta pannaan kulkuset myöskin valjaisin.\n\n— Kyllä maar! En pane kulkusiani kulumaan.\n\n— Mutta minä en lähde ilman kulkusia — virkkoi Anna nyreillä mielin\n— siinä tapauksessa saa Talvelan muori jäädä taloon; kelpo vaimo hän\nonkin... Jumalan kiitos, että meillä on semmoinen ihminen.\n\nTällainen vihastuminen on vain pieneen utupilven hattaraan verrattava.\n\nEi siitä sadettakaan syntynyt, niin pian se haihtui.\n\nAnna lähti noutamaan äitiänsä, ja kuten aikomus oli, palasi seuraavana\npäivänä illan suussa matkareki kulkusineen kotitalon pihalle.\n\nEnsin hyppäsi nuori emäntä ulos reestä ja juoksi sisään miehensä luo:\n\n— Voi, nyt on äiti täällä...! Juostaan pois. Mennään puutarhaan, sillä\nheti alkaa jupakka.\n\nSe oli jo sillävälin alkanut. Päästyänsä peittojen alta reestä ulos,\näiti jo ulkoa pihalta huusi:\n\n— Vai niin! Missä on tuo henkilö? Kun saisin nähdä kyykäärmeen! Kyllä\nminä hänelle tien ulos osoitan! Kuules, Talvelan muori! Tulepas tänne,\neukko pahainen!\n\nLapset menivät piiloon huoneesta kiiltävän viinimarjapensaan taakse;\nheidän poskensa eivät olleet vain kylmästä punaiset, vaan enemmän\npelosta. Eivät tohtineet oikein hengittääkään; sydän sykki kummankin\nsangen kovasti.\n\n— Kuuletko? Voi, kuuletko — kuiskasi Anna, kun tuuli toi heidän\nkorviinsa tuvasta silloin tällöin kovempia ääniä, — hyvä Jumala, kun\nvainen kunnialla päättyisi tämä kauhea päivä!\n\n\n\n\nMinne joutui Galluksen Leena?\n\n\nEi sopisi bodokilaisten liioin kivennäisvettänsä kehua! Kun on totuttu\ntavalliseen lähdeveteen, niin juodaan sitä vain; ei sovi kivennäistä\nkaivata. Vesi kuin vesi! Turhaan on sinne heidän ruostelähteensä luokse\nasetettu rajavartija, pyhimyksen Vendelinin kuva; bodokilaisilla on\nvedestä ollut enemmän harmia kuin iloa.\n\nVesi on tosin sangen väkevää; hurmaa varpuset ja pääskyt, jos aivan\nmatalalta sen kohdalla lentävät, ja juovuttaa niin, että kuolleina\nilmasta maahan putoelevat. Se on ollut monen pikkulinnun surma.\n\nTuonnoin meni lähteen ohitse liuta slovakilaisia Bresinasta, ja kun\nyhden heistä oli jano, niin ammensi hän isolla hatullansa siitä vettä\nja joi aika kulauksen.\n\n— Hyvät ihmiset! — virkkoi mies kauhistuen — viiniä, on hitto vie\nviiniä!\n\nMies mieheltä tuota maistelemaan. Viiniä on kun onkin, vaikka vähän\nliiaksi vedellä lievennettyä.\n\nAhnaasti ruvettiin sitä juomaan siinä luulossa, että nyt todellakin\nviiniä ahmitaan. Tuosta slovakit päihinsä tulivat, nostivat semmoisen\nhypyn ja metakan lähteen luona, jotta koko Bodokin kylä kokoontui tuota\nihmettä katselemaan.\n\nMutta olipa tällä lähteellä \"varjopuolensakin\". Kun majornokilaiset\nnostivat tuon tunnetun rajariidan meitä vastaan ja voittivat meiltä\näärimäiset maapalstat, jotta lähdekin joutui heidän puolellensa,\nniin asianajaja otti laskuihin kivennäisveden omistuksenkin,\njoka oli muka kuusikolmatta vuotta tuottanut kunkin bodokilaisen\nterveydelle floriinin verran laitonta hyötyä päivässä, jonka tähden\nvahingonkorvausta oli arvion mukaan joku summa tasaluvuin suoritettava\nmajornokilaisille.\n\nNo, jos korkea laki ja oikeus näin tuomitsee, niin rupeevat kaikki\nlähdettä omaksensa riitelemään eikä bodokilaisille jää hiuskarvojakaan\nomia jälelle.\n\nEi ollut enää menetetyistä ulkopalstoista puhettakaan. Pyhää\nVendeliniä korjattiin sekä piirrettiin alle seuraavat sanat: \"Tämä\non asetettu Bodokin seurakunnan kustannuksella, vaikka se tätä nykyä\non kappelinensa kaikkinensa Majornokin puolella, mutta kuitenkin\nse vartioitsee Bodokin rajaa\". Mutta lähteen tai oikeammin sanoen\näskenmainitun korvausvaatimuksen tähden vallitsi yleinen kauhu kylässä.\n\nHeraa tiesi, mitä tästä olisi lopuksi tullutkaan, jolleivät\nbodokilaiset olisi malttaneet mieltänsä ja ottaneet myöskin\nasianajajaa, joka sai laissa vanhan rajan takaisin.\n\nMutta vaikka tätä tietä ei enää vaara uhannut, niin oli sentään\npaholaisella kylään vielä jalkapolku.\n\nKunnia morsiusseppeleelle, jos se on puhdas, mutta turhaan sitä\nsievistellään, somistellaan, sillä kyllä asia entisellään pysyy, eikä\nbodokilaisesta neitosesta voi muuta tulla kuin korkeintaan bodokilainen\nvaimo. Toisista kylistä nuoret miehet tänne harvoin tulevat\nkosioretkille, ja bodokilainenkin lähtee, jos vain on mahdollista,\nmuualta naimaan.\n\nNiin herkkä on täällä helmaväen siveys kuin häilyvä ruoko, latva\ntaittuvainen, juuret mudassa. Ja tähän on suoraan sanoen tuo lähde\nsyynä.\n\nRuukut olalla käyvät tytöt siellä, pojat siellä heitä odottelevat.\nKivennäislähde on antanut aihetta moneen lemmenkohtaukseen, moneen\nkatkeraan katumukseen...\n\nKoreasti puettuina, kahisevat hameet yllä, kohossa rinnoin,\nkenokauloin, lemmen nuolia silmissä astuelevat he sinne aivan kuin\nriikinkukot. Hiton oma on se tyttö, joka tuota tietä on käynyt vuoden,\npari.\n\nPuhumattakaan Verisen Klaarasta ja Tappuraisen Juditista... on vielä\ntuoreessa muistossa Galluksen Leenan kohtalo. Sillä asian laita ei\nollut niin, kuten hänen äitinsä, Galluksen muori uskoo ja kertoo...\nTuollaisella vanhalla eukolla on jo tikapuut sydämmestä aivoihin!\n\nNiin punastuvainen ja kaino oli Leena, ihan lapsi vielä; ihme ja kumma,\nkun hänkin rupesi tuolla lähteellä käymään.\n\nSe oli siilien aikaan kun nuo hevossaksat kylässä majailivat ja\nkapakassa harjakannuja tyhjentelivät. Suurin velikulta heidän\njoukostansa, eräs Yrjö Kaisla niminen mies, tavan takaa tytöille iski\nsilmää, ja tapasipa jonkun kerran pikku Leenankin.\n\nHän oli pulska nuori mies. Käy täällä kerran vuodessa ja ostaa aina\nparhaat hevoset. Väliin kymmenen, toisinaan yhdeksäntoistakin. Ja siitä\nsaattaa arvata, josko kuninkaat tänä vuonna sotaa aikovat.\n\nTalvisin leski sanoi pitäneensä tarkasti silmällä tuota puolikasvuista\nGalluksen tytärtä... Toissa päivänä illalla poika ja tyttö keskenänsä\nalkoivat puhella, eilen Yrjö jo häntä nipisti poskesta. Tosin Leena\nlöi häntä kädelle, mutta tänään jo suudeltiin — eikä tyttö enää\nkoettanutkaan häntä suulle lyödä.\n\nEi ole aina sentään Talvisen muorinkaan sanoja uskomista, ei ainakaan\nLeenasta puhuttaissa, sillä ei tyttö ole semmoista kasvatusta saanut;\nhänen äitinsä on ankara vaimo ja pitää lapsensa kurissa.\n\nMutta hieman epäiltävää on sentään, kun jo on joku aika talossa\nkäytetty sangen paljo kivennäisvettä. Tuona, yllämainittuna päivänä\nesimerkiksi oli Leena kolme kertaa lähteellä. Kotona ei hänellä ollut\nhetkeäkään lepoa, teki kaikki askareet- nurin.\n\nGalluksen muori kiukusta säkenöi.\n\n— Mitä sinä taasen tuolla ruukulla kädessäsi? Minne taas aiot\njuoksennella? Mitä asiaa sinulla on lähteelle niin usein? Tahtoisin\ntietää, häh?\n\nLeenan vaaleat kasvot tulipunaisiksi lensivät. Ei olisi saanut mistään\nhinnasta sanaa suustansa tulemaan.\n\n— Riisu heti paikalla yltäsi tuo pyhäröijy! Sinä, sisilisko, kehtaat\npanna päähäsi silkkihuivin. Onko se arkivaate kunniallisten ihmisten\nlapsille? Ota päästäsi heti! En ole ostanut sitä kylänkäymistä varten,\nvaan mennäksesi sunnuntaisin Herran huoneesen.\n\nLeena pirahti itkemään ja otti vavisten, peläten juhlavaatteet yltänsä.\n\n— Korjaa nyt luusi näkyvistäni! Mutta sen sanon, jos rikot tuon ihka\nuuden ruukun niin... Herrainen aika, kolmas ruukku laskiaisesta\nasti... Jos rikot astian, niin älä tule enää silmieni eteen! Älä\npalaa takaisin, sillä niin totta kuin minä olen Galluksen leski, niin\nmuserran sinut mäsäksi! Kuuletko, hei, riisu jalastasi kengät myöskin!\n\nTyttö irroitti silkkinauhan pitkistä, tummista hiuksistaan ja riisui\nkengät jalasta. Läksi avojaloin, aivan kuin mökkiläisten lapset. Tuumi\nensin olla menemättä, mutta meni kumminkin. Ehdottomasti veivät jalat\nhänen tuolle kirotulle lähteelle, tai oikeammin sanoen: sydämmensä vei\nhänet.\n\nIlta alkoi joutua. Kellonsoittaja Ruuko-Jooseppi hääri jo kylän\npäässä kellokastarin juurella, odottaen vain kunnianarvoisen pastorin\nlehmien tuloa laitumella, sillä niitten saapumisesta riippui Bodokin\niltaläppäyksen tapahtuminen oikeaan aikaan.\n\n— Minne matka, Leenaseni?\n\n— Lähteelle, Juuso setä! Miten jaksatte?\n\n— Kiitos kysymästäsi. Voimiseni on niin ja näin. Enimmän mielelle käy,\nkun minun patruunani ovat menneet, nuot hevossaksat, näetten.\n\n— Menneet? Mitä sanotte? — sopersi Leena hiljaa.\n\n— Kas tuolla ne menevät... Yksi seikka minua vain harmittaa, se, kun\neivät ostaneet hevostani... vaikka olisin myynyt sangen halvasta.\n\n—- Mitä hevosta? — kysäsi Leena levotonna.\n\n— Minun, tiedäthän Leenaseni... Pyhän Mikaelin hevosta [\"Mikaelin\nhevoseksi\" Unkarin rahvas sanoo ruumispaaria. Suom.] tarkoitan, hehehe.\nSitä heille tarjosin, hihihi!\n\n— Aina laskettelette pilojanne, Juuso setä! — huudahti tyttö ja juoksi\noikotietä Välkkyvän riihen ohitse suoraan kivennäislähteelle.\n\nSinne saavuttuansa ei hän nähnyt yhtään ihmistä, sitoi nuoran\nruukun korvaan ja ensin vähän aikaa sitä ilman aikojansa nuorasta\npyöriteltyään päästi hän astian varovasti veteen.\n\nVesi pulppuili, kunnes ruukku tuli täyteen, mutta ei tyttö sitä\nhuomannut, että astia oli täynnä, sillä hän yhä vain katsoa tuijotti\nmaantielle päin; saksojen olisi jo pitänyt ehtiä tänne!\n\nTokkohan Yrjö tuntee minua tieltä! Voi, jos tuntee! Ja voi, jos on\ntuntematta!\n\nTunsi kuin tunsikin. Eipä hänellä suotta ollut niin suurta ja vilkasta\nsilmäparia, jo kaukaa hän tähtäsi tytön.\n\nHän ajoi viimeistä hevosta, seisahti heti ja riensi lähteelle. Saapui\nparaasen aikaan asettamaan ruukkua Leenan selkään.\n\nTyttö paran käsi vapisi, jotta töin tuskin sai sidotuksi ruukun nauhoja\nvyötäisillensä. Eivät ne aivan hyvin kainalon alle tulleetkaan.\n\nYrjö auttoi ja laittoi nauhat. Ja kun hän kerran oli näin lähellä, niin\nkiersi hän samalla kertaa kätensä solakan uuman ympäri. Vahinko olisi\nollutkin niin olla tekemättä.\n\n— Ai, älä riko ruukkuani. Taikka en tohdi ikinä enää mennä kotia!\n\n— Sepä minun mieleeni olisikin. Älä menekään, vaan tule kanssani, Leena!\n\n— Älä puhu joutavia... taikka juoksen heti tieheni!\n\n— Otan sinut mukaan, jos vain tulet. Pidän sinua kunniassa ja rakastan\nsinua. En anna tuulenkaan päällesi puhaltaa, vaan lämmitänpä sijankin,\njohon asetan sinut istumaan.\n\nHänen intohimoinen äänensä teki tuulispään tavalla Leenan kasvot\nveripunaisiksi.\n\n— Ei... Älä puhu noin. Älä murehuta mieltäni...! Olet jo nainut mies.\nNiin on minulle kerrottu...\n\n— Vannon, että rakastan vain sinua... enkä ketään toista. Tule\nkanssani... vien sinut semmoiseen paikkaan, ettei kukaan tiedä. Siellä\nme sitten eletään kahdenkesken.\n\n— Älä kiusaa minua! Herra Jumala älä ylenanna!\n\n— Huomaanpa, että rakastat sinäkin, turhaa on kieltääkiin Tulepas nyt,\nälä noin vapise, istu pian rattaille, ei sitä kukaan näe.\n\nMutta kas... mikä harmi! Tuossa tulee karjalauma vastaan. Galluksen\nMansikan kaulassa soi kello tutusti. Ihan vierestä meni ohitse\nMansikka, katseli niin kummallisin katsein Leenaa ja pudistipa vielä\npäätäkin.\n\n— Kas Mansikka! Mansikka...! Meidän Mansikka kutsuu minua kotiin.\n\nVäkisin irroitti tyttö itsensä miehen syleilystä ja juoksi lehmän\nperässä kotiapäin.\n\nMutta saavuttuansa noin sadan askeleen päähän äärimäisen ladon kohdalle\nja ollen jo vaarasta milt'ei pelastuneena, ei hän malttanut olla\nluomatta taaksensa katsetta Yrjöön vielä kerran... viimeisen kerran.\n\nJa kun hän äkisti käännähti, — niin, hyvä Jumala — töytäsi hän ruukun\nvasten erästä ladon nurkasta ulos pistäytyvää hirttä. Voi, taisi ruukku\nsärkyä?!\n\nEi tyttö sitä huomioonkaan ottanut, vain katsella tuijotti Yrjöä, vain\nYrjön hän näki, tunsi hänen suukkonsa palavilla poskusillaan. Mutta\nei tuntenut sitä, että vesi pulppuili ulos ruukusta, kasteli paitaa,\njuoksi alas pitkin hameita. Hieno palttina tarttui soreaan vartaloon\nihoa myöden ja toi sen todellisen muodon näkyviin... Tuolla Yrjö vielä\nseisoi lähteellä ja viittoili häntä tulemaan takaisin.\n\n— Äläs, olethan nyt... Olet rikkonut ruukkusi, lapseni! — puhutteli\nhäntä äkisti selän takaa Juuso setä. Kylläpä nyt saat äidiltäsi kotona\nkyytiä!\n\nTämä kunnon mies juuri oli ollut läppäämässä, ja nähdessään, miten\nLeena pelästyneenä sivalsi kädellä pitkin selkäänsä ja ihan kalpeni\npelästyksestä, tuli hänen tyttö parkaa oikein surku.\n\n— Noh, älä viitsi noin pelätä! Minä lähden tästä edellä ja lepytän\näitisi; tiedän hänen olevan sangen tuiman muorin. Odottele sinä täällä\nsiksi kotvasen aikaa.\n\nLeena jäi seisomaan, nojasi tuota hirrenpäätä vasten, johon hänen\nruukkunsa oli särkynyt, ja katsoa tuijotti kyynelsilmin avaruuteen, tai\nehkäpä kivennäislähdettäkin päin.\n\nIltahämärä vähitellen laskuusi talojen ja maiden yli. Se kääriytyi\nmyöskin Leenan ympärille.\n\nEhk'ei hän enää nähnytkään, miten tuo mies tuli lähteen puolelta\nhäntä yhä lähemmäksi. Ehk'ei Leena olisi jäänyt seisomaan, jos olisi\ntuon havainnut, mutta ei sekään ole mahdotonta, että hän miestä juuri\nkatseli ja odotteli.\n\nHämärä kävi yhä pimeämmäksi ja peitti peräti Leenankin. Eikä se koskaan\nhäntä enää ilmoille laskenut, vaan peittää hänet vielä tänä päivänäkin.\nLeena katosi jäljettömiin, ei hänestä sittemmin ole hivaustakaan\nkuultu. Ei ole häntä kukaan nähnyt, ei ole kenkään sittemmin hänen\nkanssaan sanaa vaihtanut.\n\nÄiti parka on itkenyt jo vuosikausia kadonnutta lastansa, kaiho\nkarkottaa unenkin öisin silmistä, kun hän luuli tähän itse syypää\nolevansa. Saattoiko hän arvata, että arka, viaton lapsi niin kovin\npelästyi hänen uhkauksestansa. Yhden ruukku-pahaisen tähden ei tohdi\ntulla kotia, vaan on paennut avaraan mailmaan. Onko moista milloinkaan\nennen kuultu? Voi sitä ruukkua, sitä ruukkua!\n\nIhmiset eivät tahdo hänen suruansa lisätä, eivät väitä vastaan.\n\nMutta ehk'ei se ruukku yksin sentään särkynyt... ei se ollut se\nheikompi astia.\n\n... Eikä bodokilaisilla ole liioin mitään ylpeilemisen varaa tuosta\nlähteestä. Parempi olisi luoda umpeen ja peittää mullalla... Liian\nlähelle lentäissään on moni pikkulintu siinä hautansa saanut... ja\nhautaa pahemman moni Bodokin tyttö.\n\n\n\n"]