[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frimOUWE91XM8DogqONhH7Wr_R9mXXdgAUwTEIRKcK9k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3263,"Heinärannan osuusmeijeri","Kataja, Väinö",1867,1914,"3263-kataja-vaino-heinarannan-osuusmeijeri","3263__Kataja_Väinö__Heinärannan_osuusmeijeri","Kyläkuvaus","romaani",[],[],"fi",1912,null,12043,75710,false,74609,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[],"\"Heinärannan osuusmeijeri : Kyläkuvaus\" by Väinö Kataja is a fictional work written in the early 20th century. The book begins with a significant gathering in a rural Finnish community, as local inhabitants are called to decide the future location of a cooperative dairy factory. The narrative introduces the main character, Erkkilän Anaski, alongside other local landowners, as they navigate the complexities of their community's decision-making process regarding the establishment of this dairy.  The opening of the book paints a vivid picture of the atmosphere surrounding the meeting, emphasizing the tensions between different villagers, particularly between those from Sipillan and Mallikylä. As Anaski prepares for the meeting, he expresses his strong opinions against the suggested site at Pikku-Herrala, predicting a fierce debate ahead. The narrative captures a slice of rural life, characterizing the various personalities involved and setting the stage for conflicts that arise from differing interests in the dairy's establishment. An intricate web of community relationships, rivalries, and economic desires begins to unfold, as discussions about the dairy's implications for their livelihoods deepen. (This is an automatically generated summary.)",[],260,"Kertomus sijoittuu suomalaiseen maalaiskylään, jossa valmistaudutaan päättämään uuden osuusmeijerin rakennuspaikasta. Isännät eri kylistä ajavat omia etujaan, ja hanke herättää jännitystä niin rikkaiden talollisten kuin syrjäkyläläistenkin keskuudessa.","Väinö Katajan 'Heinärannan osuusmeijeri' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3263. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HEINÄRANNAN OSUUSMEIJERI\n\nKyläkuvaus\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nOli kuulutettu kokous, johon kaikkia pitäjäläisiä kehoitettiin\nsaapumaan. Ja tietoja oli siitä suuresta kokouksesta lähetetty pitäjän\nsyrjäkyliinkin, sekä suusanallisia että kirjeellisiä.\n\nAsia oli tärkeä, koski näet osuusmeijerin rakennusta. Ja nyt tässä\nsuuressa kokouksessa piti päättää, mihin kylään ja paikkaan meijeri\nrakennetaan. Sillä niin pitkälle olivat jo Heinärannan pitäjäläiset\npäässeet, että osuuskunta oli valmis, ja nyt ei enää puuttunut muuta\nkuin kaikille sopivan rakennuspaikan valitseminen.\n\nKyllä jo nyt alkoikin olla kaikille selvillä, mistä tulee kysymys.\nSyrjäkylissäkin asiaa pohdittiin, ja tuumailtiin yhtä ja toista, vaikka\nsyrjäkyläläiset kyllä ymmärsivät, ettei heidän toivomuksiaan, jos\nheillä sellaisia olisikin, otettaisi huomioon. Tiesivät hyvin, että\nSipillan kylän, Heinärannan ja Mallikylän isännät, joiden joukossa koko\npitäjän rikkaimmat miehet ovat, pitävät kyllä puolensa. Heillä ei olisi\nmitään sanomista, saivat kiittää, että heidät oli otettu osuuskuntaan.\n\nSen he tiesivät, ja se oli heille jo kirkolla käydessä selvästi\nsanottukin. Ja senvuoksi ei moni syrjäkyläläinen aikonutkaan mennä\nkokoukseen, vaan arveli, että kyllä rantamaan isännät asian hoitavat.\n\nMarraskuu oli kulumassa, ja kokous oli kuulutettu römppäviikon\nlauantaiksi Heinärannan Rantalaan, jossa osuusmeijeri nyt oli\nvuokrahuoneisiin sijoitettuna.\n\nVarhain aamulla jo heräsi Erkkilän Anaski Sipillan kylästä ja heti\nherättyään muisti, mikä päivä oli alkanut. Muina aamuina tapasi hän\nloikoa vuoteella ja tupakoida kunnes kahvi oli valmis, mutta nyt nousi\nhän jo ennen ylös ja näytti liikkuvan tavallista vikkelämmin. Housutkin\nveti jalkaansa niin näppärästi, ettei emäntä muistanut koskaan ennen\nAnaskinsa niin joutuisasti housuihin päässeen.\n\n»Mihin sinulla nyt kiire on... vasta tässä sain tulen pannun alle»,\nsanoi hän.\n\n»Keitähän kahvi sukkelaan», vastasi isäntä, hakien kenkiään. »Toimita\nsitten, että saan pestä silmäni, ja laita jotakin syötävää...»\n\n»Mihin sinä sitten...?»\n\n»No meijerikokoushan on tänään Rantalassa...»\n\nNyt muisti emäntäkin. Olihan asiasta puhuttu monta viikkoa, ja\nkuitenkin oli häneltä päivä unohtunut! Hän lisäsi tulta pannun alle,\nnouti Anaskille uuden takin ja kaulahuivin sillä aikaa kun Anaski pani\nkenkiä jalkaan.\n\n»Saisi nyt kuulla, kuinka käypi? Joko panevat meijerin kuitenkin\nPikku-Herralaan», arveli emäntä.\n\n»Kyllä siinä vaan luja vastaan pannaan», sanoi isäntä, irvillä ikenin\nkiskoen kenkää jalkaansa. »Ne luulevat Mallikylän ja Heinärannan\nmiehet, että he aina saavat puolensa päälle, mutta kyllä siellä nyt\nyrittävät muutkin...»\n\nAnaski oli jo sillä luonnolla, että olisi pystynyt aloittamaan\nväittelyn kenen kanssa hyvänsä. Hän sai kengät jalkaansa, nousi ja kävi\npesemään kasvojaan patapenkille asetetussa vadissa.\n\n»Sen sanon, että minä en ole minä, jos meijeri Pikku-Herralaan\nrakennetaan», porisi hän silmiään pestessään. »Ne luulevat kyllä\nmallikyläläiset, että asia jo on selvä, ettei muuta kuin päätös\ntehdään, ja heti aletaan rakentaa, mutta...»\n\nEmäntä oli saanut kahvin valmiiksi, ja molemmin olivat paraikaa\nmeijerinpaikasta puhumassa, kun ovi aukeni ja naapurin isäntä, Mäenpään\nUlrikki, astui pirttiin.\n\nUlrikkikin oli pukeutunut sunnuntaiturkkiinsa, ajellut partansa ja\npessyt silmänsä.\n\n»Sinä olet ollut vielä varemmin valveilla kuin minä», tervehti Anaski\nnaapuriaan.\n\n»Kyllä rennosti ehdimme, vaan ajattelin, että lähdenpä tästä jo\nliikkeelle, kun ei tuntunut muutakaan hommaa olevan», selitti tulija.\n\n»Jo minäkin olen lähtövalmis», kehaisi Anaski. »Poltahan tämä sikari,\nja tuumaillaan tässä... minäkin haukkaan ruokaa... Voipipa mennä päivä\npilalle ennenkuin asia päätetään.»\n\n»Menee hyvinkin pilalle», uskoi Mäenpää. »Sillä olenpa kuullut\nmallikyläläisten ja heinärantalaisten päättäneen, että Pikku-Herralan\npalstalle meijeri rakennetaan...»\n\n»Vai niin...»\n\n»Mutta jo on kumma, jos ei tässä muillakin ole sananvuoroa ja\npäätösvaltaa...»\n\nJa niin alkoi keskustelu naapurien kesken. He olivat molemmat, sekä\nErkkilän Anaski että Mäenpään Ulrikki, Sipillan kylän rikkaimmat\nisännät, ja molemmat olivat myös tunnetut väittelijöiksi ja\njarruttajiksi kaikissa kokouksissa. Ja he olivat nyt saaneet sen\npäähänsä, ettei meijeriä rakenneta Pikku-Herralaan, joka muuten olisi\nmatkan puolesta ollut varsin sopiva ja konsulentinkin lausunnon mukaan\nedullinen paikka.\n\nSitäpaitsi oli Pikku-Herrala luvannut maastaan meijerille tarvittavan\npalstan ilmaiseksi, jotavastoin Varesmäen Josefiina, jonka maasta\nmyöskin oli palstaa ehdotettu, tahtoi siitä useampia satoja.\n\nSiitä oli nyt puhuttu pitkin syksyä, kumpaanko paikkaan meijeri\nrakennetaan, ja siitä tulisi nyt tässä kokouksessa päätettäväksi. Sillä\nsiitä olivat nyt kaikki yksimielisiä, että meijeri oli rakennettava,\noma talo osuusmeijerille. Konsulentti oli käydessään kehoittanut ja\ntarkoin selittänyt, mitä äärettömiä etuja siitä jokaiselle osuuskunnan\njäsenelle koituisi. Voista saataisiin vielä korkeammat hinnat, ja\nmenopuoli pienenisi. Ja sitähän kaikki toivoivat.\n\nOli vielä aamuhämärä, kun Erkkilä ja Mäenpää lähtivät kävelemään\nHeinärannan Rantalaan päin. Tiellä liittyi heihin muitakin kokoukseen\nmenijöitä, ja kova oli puhelu, kun isännät Heinärannalle päin\nkävelivät. Sillä Sipillan ja Heinärannan kylien taivalta ei ollut kuin\njokunen kilometri. Enimmin äänessä oli Erkkilän Anaski, joka selitti\ntoisillekin, ettei sopinut mitenkään rakentaa meijeriä Pikku-Herralaan,\nsillä se tulisi liian loitolle Sipillan kylästä eikä paikka muutenkaan\nollut niin sopiva kuin Varesrnäen lammashaka...\n\n»Niinpä vainkin», myönsivät toiset.\n\nKun he saapuivat Heinärannan kylän yläpäähän, oli päivä jo valjennut.\nYlipään Vilhemi seisoi pihalla ihka uusissa sarkavaatteissa ja\nvastatervatuissa pieksuissa.\n\n»Huomenta!»\n\n»Huomenta. Mitä Sipillan kylään kuuluu?»\n\nJa Vilhemi käveli joukkoon, ja niin jatkettiin matkaa, meijerin\npaikasta keskustellen.\n\nYlipään Vilhemillä oli uutinenkin kerrottavana.\n\n»Jo on meidän kylän Iso-Herralakin liittynyt osuuskuntaan ja nyt on\nalkanut viedä maitoansa meijeriin», sanoi hän.\n\nSipillan kylän miehet ihmettelivät. Sillä Iso-Herrala oli vanhoillinen\ntalo, jossa sitkeästi oli taisteltu »vanhan hapatuksen» puolesta,\nja kiertelemässä oli huhu, ettei viedä Isosta-Herralasta maitoa\nmeijeriin, vaikka voikilosta saataisiin viisi markkaa. Mutta niin oli\nnyt kuitenkin ihme tapahtunut ja viimeinenkin meijerin vastustaja ja\nkurnaalin soimaaja Iso-Herrala liittynyt osuuskuntaan. Se oli ollutkin\nnäinä vuosina ainoa talo, josta Varpumäen mökkiläiset oikeaa eheää\nvanhankansan piimää saivat, ja ainoa paikka, jonka pihalla ei sallittu\nkuljetusastiain helinää ja kolinaa.\n\nSiitä miehet nyt mielipiteensä lausuivat, kukin laillaan.\n\n»Täytyi Herralankin liittyä meijeriin, kun viimetalvinen voi oli jäädä\nkäteen eikä saanut myydyksi kuin polkuhinnasta», sanoi Erkkilän Anaski.\n\n»Taisivat alkaa rahat muuttua lanteiksi», pisti Mäenpää.\n\n»Vaan nyt se kyllä Herrala suorii rahaa eri tavalla», sanoi Ylipään\nVilhemi. »Siinä talossa on paljon lehmiä ja hyvässä kunnossa...»\n\nJa niin haastellen kävelivät. Kun saapuivat Varesmäen Josefiinan\nvainion kohdalle, alkoi Erkkilän Anaski selittää, että »tässä se on se\noikea meijerin paikka... Tuolla vaaran laidassa on kaksi pulppuavaa\nlähdettä, joista jos vesijohto tehdään — ei koskaan lopu vesi, ja\nmuutenkin on sopiva paikka...»\n\n»Mutta Pikku-Herrala antaisi palstan ilmaiseksi», muistutti Ylipään\nVilhemi.\n\n»Jaa, se ei kuulu asiaan», vastasi Erkkilän Anaski.\n\nPitkin kylää liittyi heidän joukkoonsa isäntämiehiä, niin että kun he\nlopulta Rantalaa lähestyivät, oli heitä iso joukko.\n\nErkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki olivat jääneet toisistaan jälelle\nja keskustelivat omia asioitaan kahden kesken. Toiset, jotka kulkivat\nedellä, eivät kuulleet, mitä nämä puhelivat, mutta arvasivat, että\nmeijerin paikasta on neuvottelua...\n\nKun he saapuivat Rantalaan, oli siellä jo Mallikylän ja Savukylän\nhevosia piha puolillaan, ja toisia näkyi tulevan. Niin oli liikettä\nkuin suurena kirkkopyhänä tai käräjillä asiainjakopäivänä. Tuossa näkyi\najavan pihaan Mallikylän Maaherra tanakkana ja ylpeänä, yksin komealla\norhillaan. Hän silmäsi kylmästi Erkkilän Anaskia, ja sitä määrää oli,\nettä hyvään päivään vastasi...\n\nNurkkain takanakin näkyi miehiä ja jokunen emäntäkin. Juteltiin\nkuiskaamalla, aivan kuin käräjäin aikana.\n\nNavetan luona näkyivät seisoskelevan Ollin-Mikko ja Varpumäen Mantakin,\njotka molemmin uteliaisuudesta olivat tulleet kokouksen menoa katsomaan\nja päätöstä kuulemaan. Sillä kumpaisellakin oli omat syynsä ja huolensa.\n\n»No, onkos Mikko kuullut, että jo on Iso-Herralakin liittynyt\nmeijeriin?» kysäisi Ylipään Vilhemi, kun osui kävelemään Mikon ohi.\n\nKyllä Mikko sen oli kuullut. Ja häntä harmitti Ylipään kysymys, sillä\nhän ymmärsi, mihin Vilhemi oikeastaan tähtäsi. Iso-Herrala oli ollut\nOllin-Mikon samoin kuin muidenkin Varpumäen mökkiläisten piimätalona!\nMistäs nyt vanhankansan piimän sieppaat, kun Herralassakin on\nkurnaalia! Sitä Ylipään Vilhemi tarkoitti. Mikko ymmärsi ja ärähti\nvastaukseksi.\n\nPirtti oli jo täynnä väkeä, tupakansavua ja sorinaa. Kuului nauruakin\njoukosta, ja vapaasti ja rennosti sai kukin esiintyä, sillä nyt ei\nollutkaan kokousta häiritsemässä konsulentti, joka vaati, että kaikkien\ntuli istua lakittomin päin ja tupakoimatta. Sitäpaitsi ei saanut kukaan\npuhua muulloin kuin vuorollaan...\n\nMutta nyt!\n\nNyt sai istua naapukka päässä ja piippu suussa ja sai puhua milloin\nmieli teki ja mitä tahtoi. Vapaus vallitsi. Hei vain!\n\nOllin-Mikkokin tunkeusi porstuaan, sillä pirttiin ei enää mahtunut.\nOvi oli auki, ja kuuma höyry ja savu tulvasi porstuaan, niin että\nvälikatosta tippui vesi. Sakean savun seasta kuuli Mikko Erkkilän\nAnaskin kimeän, kuuluvan äänen, niinkuin höyrypillin vihellyksen\npaksun usvan keskeltä. Ihmistä ei paljoa näkynyt. Näkyi jonkun puoli\npunottavaa naamaa, tämän naapukan korvallinen, tuon turkin kaulus\nja piippu. Vilahti joskus käsi ja hartiat, mutta täyttä ihmistä ei\neroittanut...\n\nYhä yltyi pauhu, yhä useampia alkoi puhua, ja sakeammaksi savu kasvoi.\n\nJo kuului vihdoin puheenjohtajan ääni huutavan olemaan hiljemmin, jotta\npäästään keskustelun alkuun. Ja kun sorina vähän vaimeni, kuuli Mikko\npuheenjohtajan taas huutavan:\n\n»Niinkuin kaikki tietävät, ovat muut osuusmeijeriämme koskevat seikat\nja asiat selvillä. Nyt tässä kokouksessa, kuten kuulutuksessa on\nilmoitettu, tulee vain ratkaistavaksi, kumpaanko ehdotetuista paikoista\nmeijeri rakennetaan. Rakennetaanko se Pikku-Herralan tilalle vai\nVaresmäen Josefiinan lammashakaan...»\n\n»Niin vain... niinpä tietenkin... Siitä nyt tulee kysymys», kuului joku\nmyöntävän.\n\n»Toivoisin kuitenkin», jatkoi puheenjohtaja, »että kokous muitta\nmutkitta pian tulisi yksimieliseen päätökseen, jotta rakennustoimi\naivan heti voitaisiin panna alulle. Joutava viivytys on ajan hukkaa,\nja joka päivä tekee meille kaikille vahinkoa, kun meijerimme on\nvuokrahuoneissa... Muutenhan konsulentti viime kerralla näistä asioista\nselvästi ja ymmärrettävästi puhui, niin ettei minun tarvitse siitä nyt\nenää tolkuttaa. Jokainen siis tietää, että se koskee jokaista...»\n\n»Tietääpä tietenkin», kuului taas joukosta.\n\n»Ja vielä pyydän huomauttaa, että konsulentti, jonka asiantuntemusta\nkukaan ei pystyne epäilemään, ilmaisi antamassaan lausunnossa\nkäsityksensä olevan, että kaikista ehdotetuista paikoista, siihen\nluettuna Varesmäen Josefiinan lammashakakin, on Pikku-Herralan palsta\nsopivin... Ja kun...»\n\n»Ei konsulentti tunne lähteitä eikä vesisuonia, ja ensimäinen ehto on,\nettä on vettä viljalti», kuului Erkkilän Anaskin ääni.\n\nPuheenjohtaja koetti jatkaa:\n\n»Ja kun lisäksi vielä Pikku-Herrala antaa meijerille tulevan palstan\nilmaiseksi ja vanhastaan on tunnettua, että Pikku-Herralan talossa on\nkoko kylän paras ja kirkkain vesi eikä kaivo koskaan ole kuivunut,\nniin...»\n\nNiin pitkälle ehti puheenjohtaja, mutta silloin nousi voimakas melu\nmiesjoukossa, niin ettei toinen toistaan kuullut. Erkkilän Anaski laski\nsukkeluuksia ja nauraa remusi, Mäenpään Ulrikki pilkkasi Pikku-Herralaa\nja huusi niin että naama punaisena hohti.\n\nHeistä tarttui väittelyinto muihinkin, ja yhtäkkiä oli koko pirtti\nyhtenä ainoana äänimerenä. Katkonaisia sanoja ja lauseita kuuli\nOllin-Mikko oven suuhun. Toiset huusivat Pikku-Herralaa, toiset\nVaresmäen Josefiinaa. Vettä, kaivoja, vesijohtoja, jokia, järviä kuuli\nMikko mainittavan, kuuli jonkun huutavan, että Pikku-Herralassa on niin\npehmeä maakin, ettei kanna raskasta meijerirakennusta.\n\n»Ollapa Atlantti tässä lähellä», kuuli Mikko Ponkalan Sakarin huutavan\nväkijoukkoon. »Siellä sitä olisi pojat lientä mille meijerille\nhyvänsä... Silloin kun minä palasin Ameriikasta...»\n\nMutta ei kuunnellut kukaan, mitä kokemuksia Ponkalan Sakarilla oli\nAtlantilta. Kuitenkin selitti Sakari, ja Mikko ymmärsi, että paljon oli\nvettä Sakari eläissään nähnyt.\n\nVähitellen alkoi kuumuus ja paha ilma hätyytellä pirtissä olijoita, ja\nkun kukin oli selittänyt ja huutanut, minkä sielu oli sietänyt, niin\njo hikipäässä tunkeusi ulkoilmaa haistelemaan ja tullessaan mainoi,\nettä jopa on kuuma tuolla pirtissä. Mutta yksikään ei ollut joutanut\ntoistansa kuuntelemaan; silti oli jokainen puhunut.\n\nKun pauhu vähän taukosi (ja se oli merkki, että parhaat puheet oli\npidetty), huusi Erkkilän Anaski, jotta kuului ihan pihalle asti:\n\n»Jaa... Näyttäkää minkälaisen lausunnon konsulentti on antanut\nmeijeripaikasta!»\n\n»Se on lyhyesti niin, että hän puoltaa Pikku-Herralan palstaa, joka\nehdottomasti onkin sopivin...»\n\nMutta kun puheenjohtaja sen oli sanonut, nousi uusi melu, entistä\näkäisempi. Erkkilän Anaski ponnahti seisomaan, huitoi molemmin käsin ja\nselitti. Mäenpään Ulrikin naama punotti, ja hiki tippui pitkin poskia,\nkun hänkin sakeimmassa miesjoukossa teuhasi...\n\nJa kaikki Sipillan kylän miehet huusivat samoin kuin Anaski ja Ulrikki,\nettä ei ikäpäivänä sitä meijeriä Pikku-Herralan palstalle rakenneta...\n\nMutta jo kiivastuivat Mallikylän miehetkin, ja Maaherran Heikki, joka\noli kahden kylän rikkain mies ja lukuisimman karjan omistaja, huusi\npuheenjohtajalle, että hän tahtoi puheenvuoroa...\n\nSitä hän ei saanut, sillä Erkkilän Anaski tikasi heti vastaan, että\ntässä on nyt valta puhua muillakin kuin Maaherran rikkaalla...\n\nJa niin haasteltiin, poikettiin kauas pääasiasta, niin että kun perässä\npuhuttiin Torniojoen kevättulvasta, oli oven suussa puhe siitä, tuleeko\npakkastalvi niinkuin vanhat miehet ennustavat ja merkit maassa ja\ntaivaalla näyttävät.\n\nJa aika kului. Marraskuun lyhyt päivä alkoi jo hämärtää, eikä mihinkään\npäätökseen ollut päästy. Joku esitteli, että äänestettäisiin, mutta\ntoiset vastustelivat ja sanoivat, että yksimielinen pitää päätöksen\nolla ennenkuin se on kaikille mieluinen. Ja niin jäi äänestäminen.\n\nYhä jankattiin ja molemmin puolin ruvettiin sukkeluuksia ja pikku\npilkkaa jakelemaan.\n\nMiehet jakaantuivat kahteen puolueeseen. Sipillan kylän miehet, osa\nheinärantalaisia ja kaikki syrjäkyläläiset puolustivat meijeripaikaksi\nVaresmäen Josefiinan lammashakaa. Mutta Mallikylän miehet,\nsavukyläläiset ja osa heinärantalaisia taas väittivät kiivaasti\nPikku-Herralan palstan puolesta.\n\nKun jo alkoi olla hämärä pirtissä, nousi vihdoin kirkonkylän Kauppila\nseisomaan ja alkoi puhua. Hän selitti laajasti ja perusteellisesti,\nkuinka tärkeä tämä kysymys oli kaikille osuuskunnan jäsenille.\nEnglannissa oli voi verrattomassa hinnassa, eikä ollut pelkoa, että\nse laskisi. Nyt kun oli niin pitkälle päästy, että rakennushirret\nolivat paikallaan Pikku-Herralassa, ja kaikin puolin asiat muuten\nolivat reilassa, piti jokaisen ymmärtää, että tämmöinen turha tinka ja\nväittely vahingoitti kaikkien yhteistä asiaa...\n\n»Pian ne hirret siitä siirretään», keskeytti hänet Erkkilän Anaski. »Ja\nkenen luvalla ne hirret on Pikku-Herralaan ajettu? Siinä on kysymys!»\n\nAnaskin puoluelaiset remahtivat nauramaan, että jo oli sukkela ja\nviisas mies tuo Erkkilän Anaski.\n\nMutta siitä suuttui kirkonkylän Kauppila, painoi naapukan päähänsä ja\ntuimana miehenä läksi pyrkimään ulos.\n\n»Tehkää niinkuin tahdotte! Rakentakaa meijeri vaikka keskelle\nTornionjokea! Minä en puutu, en sekaannu. Minä kyllä saan voini\nmyydyksi...»\n\n»Elä lähde pois!... Elä suutu!» huudettiin Kauppilalle. Mutta Kauppila\ntunki miesjoukon läpi ja kirosi, että tätä hän oli konsulentille\nsanonutkin...\n\nJa Kauppilan perässä läksi Maaherran Heikki, kylmänä miehenä, ja lausui\nmennessään:\n\n»Mallikylään kyllä pystytään saamaan oma meijeri, jos niikseen tulee...»\n\nToiset jatkoivat vielä tinkaa. Pimeä tuli ja lamppuun pantiin tuli...\n\n\n\n\nII\n\n\nVasta myöhään illalla palasi Ollin-Mikko mökilleen. Vaikka hän oli\nollut syömättä koko päivän, ei häntä nälkä hätyyttänyt, sillä niin\nhyvillään hän oli.\n\nHyvillään siitä, ettei meijerin paikasta ollut päästy yksimieliseen\npäätökseen. Se huvitti häntä. Sillä Mikko, samoin kuin kaikki\nmuutkin mökkiläiset, oli vannonut ikuisen vihan kaikkia meijereitä\nja meijerituotteita vastaan. — Kun niiltä hajoaisi koko homma!\n— mietiskeli hän, kotimökille päin kävellessään. — Kun oikein\nriitaantuisivat — ja siltäpä alkaa näyttää, — kunnes koko heidän\nosuuskuntansa hajoaisi ja loppuisi koko meijerihomma, niin että\ntäytyisi jokaisen pitää maitonsa kotonaan ja kirnuta voinsa niinkuin\nennenkin... Sitten sitä saisi köyhempikin taas oikeaa karjanantia...\nTaikka jos nyt ensiksi tulisi joku vahinko... palaisi poroksi tuo\nRantalan mäkitupa, jossa sitä kirottua myllyään jauhattavat... Hän\noli jo ehtinyt Ison-Herralan kohdalle ja muisti samassa, että nyt\nse oli Herralasta piimän saanti loppunut. Hän kirosi tunnossaan nyt\nHerralan isännän ja emännän, joita tähän asti oli maailman parhaimpina\nihmisinä pitänyt. Herralan väki oli Mikon mielestä ollut ainoita\nihmisiä koko kylässä, jotka kristityn nimen ansaitsivat... — Vaan niin\non nyt, kuulemma, saanut piru heidätkin valtaansa, että jo liittyivät\nmeijeriin, vaikka kesällä vielä emäntä vakuutti, ettei ruveta heiltä\nmaitoa meijerissä käyttämään, vaikka kultaisin kielin pyytäisivät...\nMutta ahneuden paholainen ja rikkauden rietas on heidänkin silmänsä\nsokaissut ja heidän omantuntonsa pimittänyt...\n\nNiin Mikko mietti Herralan sivu kulkiessaan. Ja hän muisti, että\nhän aamulla oli ryystänyt pyttynsä pohjasta viimeisen piimätilkan,\njoka oli vielä jäännöstä Herralan vanhankansan piimästä... Kuinka\nkäynee tästäpuolin? Sitä kurnaaliahan sitä kyllä saisi joka talosta,\nmutta sitä ei hän suuhunsa pane, vaikka metson vanhaksi eläisi! Niin\nolivat vannoneet kaikki muutkin varpumäkeläiset, ja valansa olivat\npitäneet. Jos taloihin töihin menivät, niin vanhanajan piimää piti olla\nsärpimenä, muutoin lähtivät pois... Työväki se nyt tänä maailman aikana\nkomenteli ja komteerasi!\n\nIsoa-Herralaa olivat kaikki mökkiläiset ylistäneet, ja kaikille\ntoisille talollisille kehuneet, että siinä talossa eletään ja tullaan\ntoimeen paremmin kuin missään muualla, vaikkei vietykään maitoa\nmeijeriin...\n\nMutta nyt!\n\nMikko puri mälliä, sylkäisi ja kirosi itsekseen; — Vaan tulkoonpa\nHerrala nyt vielä tahtomaan uunia korjaamaan tai myllyään takomaan,\nniin minä heti sanon, että mene hiiteen senkin kurnaalisaksa...\n\nMikko oli jo ehtinyt Varesmäen Josefiinan vainiolle, jonka poikki\nmyllytie kulki Mikon pirtin ohi. Vaikka oli pimeä, oli Mikko näkevinään\nsen mäennuppulan Josefiinan lammashaassa, johon Sipillan kylän miehet\nja järvikyläläiset meijerin tahtoivat rakennettavaksi...\n\nSehän tulisi mokoma rakennus ihan Mikon naapuriksi!\n\nSe tuntui raskaalta, ja Mikon sisustaa ihan karvasteli!\n\nMutta vielä ei ollut siitä varmuutta, ja Mikko käveli eteenpäin. Ja\nvaikka oli niin myöhä, näkyi vielä monesta mökistä Varpumäen laidasta\ntulia. Varpumäen Mantankin mökillä näkyi. Mikko päätti poiketa\ntuumille, koska eivät vielä olleet ehtineet nukkumaan. Siellähän se\noli ollut kokouksessa Rantalassa Mantakin koko päivän, mutta oli\ntäytynyt kesken pois lähteä, kun lehmä oli ruokittava eikä Israelikaan\nollut kotosalla. Sopisipa nyt samalla puhua Mantalle valmiiksi sekin\npiimäasia. Oli Mikko jo siitä maininnutkin, varhain syksyllä jo,\nsilloin kun lehmä Varpumäkeen tuotiin, mutta nyt sopisi puhua lisää ja\ntehdä sopimus, että vanha kannu hänelle joka päivä...\n\nMikko poikkesi polkua myöten Mantan ja Israelin pirtille, ja vaikka\noli pimeä, osasi hän välttää polun kivet ja ojain kohdalla loikata,\nsillä kovin tuttu oli polku, jota lapsesta asti oli tottunut kulkemaan\nkaikkina vuoden aikoina. Pihalle Mikko jo näki, ettei oltu vielä\nlevolle menemässä. Liedessä paloi iloinen tuli, ja Manta näkyi olevan\nkeittämishommissa.\n\nMikko kävi sisälle. Lapset nukkuivat, mutta Israeli oli palannut\nmetsätoimistaan, istuskellen penkillä tupakoimassa ja varroten\nillallista, jota Manta valmisteli.\n\nSyntyi heti keskustelu siitä, mitä kokoukseen kuului. Oliko meijeri\npäätetty rakentaa Pikku-Herralaan vai tuohon Varesmäen Josefiinan\nhakaan?\n\n»Ei kumpaankaan», alkoi Mikko nauraen ja hyvillään selittää, ja\nsytytellen piippuaan kertoi hän kaikki, mitä kokouksen menosta\nmuisti. »Ha, ha, ha», nauroi hän lopuksi. »Olisi se kummaa, jos ne\nriitaantuisivat ja hajoaisi hornan kitaan koko kurnaalisaki... ha, ha,\nha. Se minua naurattaisi.»\n\n»Tuo Israeli se näki kumman unen jo viime talvena», ilmoitti Manta, ja\nkovin hyvillään näyttivät olevan Mikon uutisten johdosta sekä hän että\nIsraeli. »Näki niin kumman unen, että jos se paikkansa pitää, niin ei\nrakenneta Heinärannalle heti meijeriä... Oli ollut... taikka selitä\nitse, Israeli...»\n\n»Oli se niin kummaa», vilkastui Israeli. »Ja tuskin olisi lehmää tullut\nostetuksi, ellen olisi sitä unta nähnyt...»\n\n»Jopa oli kummaa.» ihmetteli Mikko jo valmiiksi.\n\n»Selitähän Mikolle koko unesi, niin saapa kuulla, mitä Mikko arvelee»,\nkehoitti Manta.\n\n»Oli se», alkoi Israeli. »Oli olevinaan järvenä koko tuo Varesmäen\nJosefiinan lammashaka, ja siinä oli suuri kivi keskellä järveä. Siihen\nilmestyi rannoille paljon ihmisiä sekä jalan että hevosilla, ja toinen\nkysyi toiseltaan, miksi tähän on järvi ilmestynyt, että tämähän on\nVaresmäen Josefiinan lammashaka... Tuli kova myrsky sitten, ja minä\nolin olevinani täällä pirttini pihalla, mutta kuulin ja näin kaikki...\nNiin toisella rannalla olijat alkoivat huutaa, että se on kultaa tuo\nkivi, joka on tuolla järvessä, ja kun sen muut kuulivat, niin hekin\nalkoivat huutaa, että kultaa se on... puhdasta kultaa... Ja vaikka\noli olevinaan kova syysmyrsky ja kylmä sää, niin ne ihmiset riisuivat\nitsensä apposen alasti ja läksivät uimaan sitä kiveä kohden... Minä\nolin näkevinäni tänne pihalle ihmisten päitä ja kuulevinani huutoja,\nettä kultaa... kultaa... Ja minä ajattelin itsekseni, että ne hukkuvat\nkaikki, sillä kova myrsky kävi... Ja alkoikin kuulua avunhuutoja,\nja minä läksin juoksemaan ikäänkuin apuun... Mutta kun ehdin tuohon\nlammashaan veräjälle, niin oli järvi kadonnut, ja ilma oli kaunis,\nja oli kesä. Ja keskellä lammashakaa jyrsi ruohoa ruskea lehmä, ja\noli olevinaan pieni tyttö, joka näytti tulevan lehmän luota ja sanoi\nminulle, että tuo on teidän lehmänne... Siihen sitten heräsin...»\n\n»Jopa oli kumma uni!» sai Mikko sanotuksi.\n\n»Joo», sanoi Manta. »Ja tämä ei hankkinut selviytyä siitä unesta, vaan\nhoki vielä pitkän aikaa, vaikka silmät jo olivat auki: 'Mihinkä ne\nihmiset joutuivat? Hukkuivatko ne?'»\n\nMikko ihmetteli ja sanoi uskonsa olevan, että se uni tiesi pahaa\nkaikille meijerilaisille.\n\n»No sen minä sanoin heti Israelille. Ja silloin aloimme hommata\nlehmää...»\n\n»Näet, ne kultaa pyytävät ja himoitsevat siihen hukkuvat, sitä tietää\nIsraelin uni. Merkillinen uni!» sanoi Mikko.\n\n»Hyvää se ei tiedä... sen näkee, joka elää. Se ei tuo Israeli usein\nuneksi, mutta silloin kun uneksii, niin jotakin tietää», sanoi Manta.\n\n»Kummasti siinä käypi», ennusteli Mikkokin. »Siinä vielä\nkummat tulevat, ja se niille olisikin parhaiksi kaikille niin\nmallikyläläisille kuin sipillankyläläisillekin... Ovatkin tulleet niin\nhulluiksi sen meijerinsä kanssa, ettei kahvikermaa kuuluta missään\ntalossa annettavan, sininen kurnaali kuuluu olevan höystönä, ja joka\ntalossa sokea puuro...»\n\nNiin siinä meijeristä haasteltiin, ja kukin toivoi, että joku vahinko\ntulisi. Mutta vihdoin kääntyi keskustelu Mantan ja Israelin lehmään,\njonka aikaisin syksyllä olivat ostaneet. Manta oli kesällä sanonut,\nettä hän ei usko enää Herralan emännästäkään hyvää, että kyllä se\nrupeaa meijeriin hänkin... Ja nyt olikin Mantan arvelu toteutunut...\n\n»Mutta jos ei Israeli sitä untansa nähnyt, niin tuskin tuli lehmää\nostetuksi, kun ei ole itsellä niittyä minkään vertaa», selitti Manta.\n\n»Kyllä teillä nyt on aina veres elämä, kun oma lehmä on», sanoi Mikko.\n»Mutta kyllä meillä mökkiläisillä taitaa surkea talvi tulla, jos vielä\npakkaset tulevat niinkuin ennustetaan...»\n\nJa siitä sovellutti Mikko keskustelun siihen, että kun nyt Mantan lehmä\npoikii (minkä piti tapahtua Antinpäivänä), niin silloin sitä liikenee\nantaa oikeata piimää naapurillekin.\n\n»No jos onnessa poikisi ja semmoiseen maitoon kostuisi kuin mennä\nvuonnakin, niin aina sitä nyt tilkkanen naapurillekin liikenee...\nVaikka jo olen luvannut Apunlaakson emännällekin ja Virnemäen\nKaisalle», selitteli ja lupaili Manta.\n\nJo joutui keitto valmiiksi, ja Israeli siirtyi pöydän päähän syömään.\nTulinen hiuka tuli Mikollekin, hänen nähdessään, kuinka ahnaasti\nIsraeli kävi ruuan kimppuun. Mikko ei ollut syönyt kuin aamulla varhain\nja koko päivän oli kokouksessa ollut. Hän koetti imeä piippuaan, mutta\nsisus mourusi ja vatsaa kihelmöitsi, ja palavin silmin seurasi hän\nIsraelin käden liikettä... Ja tuli semmoinen nälkä, että täytyi nousta\nylös ja lähteä... Tulet olivat kaikista muista mökeistä sammuneet.\nMikko kävellä vätösteli hiljalleen myllytiehen ja kääntyi sitä pitkin\nmökilleen päin. Hän muisti taas, ettei hänellä ollut enää piimää\ntilkkaakaan, ja nälkä oli...\n\nMikko kävi pirttiinsä, jonka ovi oli auki, sillä Ullan-Eino, hänen\npoikansa, oli kotona. Mikko sytytti tulen kiiluun. Eino kuorsaili\npenkillään, jotta seinät helisivät. Se oli ollut Eino Ojalaisessa\nsyystämässä, talon ruuassa... Vatsa sillä varmaan oli täynnä, koska\nnoin raskaasti nukkui. Lieneekö ollut keittoa illalliseksi?\n\nMikko otti pöytälaatikosta vajavan rieskan, taittoi palan suuhunsa ja\nalkoi purra. Pöydän alla olivat heidän piimäpyttynsä, sekä hänen että\nEinon. Mikko silmäsi niihin, otti omansa ja nosti kantta... Oli vielä\nuurteissa vähän jälellä piimää... Mikko pani kauhallisen vettä ja\nhuiskutti... Tuli siitä vähän harmajaa... Ja syötyään ensin paljasta\nleipää, joi hän piimäharmajan palanpaineeksi, sammutti kiilun ja\nkallistui penkilleen.\n\nMutta hän ei nukkunut. Muistui Ullakin mieleen. Viime talvena se\noli kuollut. Ulla ruokki Einoakin ja antoi joskus palan hänellekin,\nMikolle. Monta kertaa oli lampaanlihakeittoakin näin syysaikana\nantanut... Olisi saanut elää vielä...\n\n— Einoa se taitaa tuleva talvi hätyytellä, vaikka saapikin tässä minun\npirttini lämpimässä maata... Mutta syömisestä taitaa tulla kiipeli...\nluulen... Leivän puolta ja pottuja minulla on itselleni, mutta mistä\nsaanee karjanantia, — ja kovin kallista on silava syötäväksi...\n\nJa sitten taas siirtyivät ajatukset meijeriin.\n\nJos ne sen tuohon Varesmäen Josefiinan lammashakaan rakentavat, niin\nsiitä tulee ikuinen kiusa hänelle. Sillä etelänpuolisesta ikkunastaan\nnäki Mikko suoraan siihen kohtaan, johon meijerirakennus oli ehdotettu\ntehtäväksi. Siinä se viheltelisi ja höyryäisi aamuvarhaisesta\niltamyöhäiseen, ja siinä ympärillä olisi ainainen rähinä ja hälinä. Ei\nolisi sitten rauhallista päivää koko elämän aikana. Niihin mietteisiin\nhän sitten lopulta nukkui.\n\nKun hän aamulla heräsi, oli kirkas päiväpaiste ja maa vahvassa kuurassa.\n\n— On tainnut olla vähän pakkanen! — mietti hän ja nousi katsomaan\nlämpömittaria, joka oli etelänpuolisen ikkunan pielessä. Ei ollut\nkenelläkään muulla koko Varpumäessä pakkasen tietäjää, ja Mikon\npirtillä kävivät muut kysymässä, onko ollut paljonkin pakkasta.\n\nMutta samalla kun Mikko silmäili pakkasen tietäjää ja näki, että\nkymmentä pykälää näytti, tuli hän luoneeksi silmäyksen alas Varesmäen\nJosefiinan lammashakaankin, ja kuinka lie hänen silmäänsä näyttänyt,\nettä siinä oli niinkuin joku... ei se kuitenkaan ollut muuta kuin\npakkasen höyryä...\n\nHän muisteli nähneensä jotakin unta, mutta ei muistanut mitä. Mutta\njotakin pahaa oli yöllä kuitenkin ollut näkevinään.\n\nJo nousivat sauhut joka mökistä ja joka talosta alhaalta joen\nrannalta... Näkyi olevan liikkeellä meijeriin viejäkin. Pitkä\nkärrynlava oli täynnä kuljetusastioita, jotka helisivät ja rämisivät,\nkun kärryt kolisivat syysroutaisia teitä.\n\n— Nyt jo paholaiset ovat liikkeellä, ja kello ei ole vielä\nseitsemääkään...! Jo se tuli aika maailmaan... hohoo kuitenkin...\n\nEino nukkui vielä, ja Mikko ajatteli, että nukkukoon. Hän sytytti tulen\nlieteen, ja hänen mielensä olisi tehnyt kahvia, mutta sitä ei ollut. Ei\nollut raaskinut ostaa moneen viikkoon, ja hän olikin päättänyt paastota\nAntinpäivään asti.\n\nJospa olisi nyt ollut tuo pytyllinen sakeata Ison-Herralan piimää,\njotta olisi saanut aamutuimaan oikein ryystää, syödä mahansa\npullolleen...\n\nMutta ei ollut. Tuntui hirveän ikävältä olo, vaikka ulkona oli kirkas\nmarraskuun ilma. Nälkäkin oli. Mikko täytti tupakkakukkaronsa ja\nmietti, että lähtee tästä ajan kuluksi naapurimökkeihin Apunlaaksoon ja\nVirnemäkeen ja kenties käy aina Jannenmäessä asti... ja kun palaa, niin\nsitten keittää pottuja...\n\nHän työnsi puut peremmäksi lieteen, etteivät putoaisi lattialle, jätti\nEinon nukkumaan ja läksi piippu suussa Apunlaaksoon.\n\nMutta ulos päästyään huomasi hän kolme outoa miestä, jotka\nseisoskelivat hänen mäkipeltonsa pientareella ja katselivat isoa kiveä\nhänen ja Ojalaisen rajassa. Yksi miehistä siinä konttasi kiven päälle\nniinkuin olisi jotakin hakenut...\n\nMitä hiton miehiä nuo ovat, ja mitä on heillä hänen pellollaan\ntekemistä?\n\nJo huomasivat miehet Mikon; yksi, vanhin joukosta, kysyi:\n\n»Missä se täällä on Ojalaisen raja?»\n\n»Siinä se on», ärähti Mikko.\n\n»Tämä kivi on siis Ojalaisen puolella?» kysyi mies.\n\n»Ojalaisen puolella se on, mutta se on jätetty siihen rajakiveksi...\nMitä te siitä tahdotte? Ja mitä miehiä te olette?»\n\n»Eläpäs nyt, ukko, hätäile», puhui levollisesti se vanha mies. »Me emme\nole pahantekijöitä, vaan me tarkastamme, mistä saisimme kauniita kiviä\nmeijerin kivijalkaan...»\n\n»Meijerin kivijalkaanko? Eihän ole tietoa vielä, mihin se\nrakennetaankaan...»\n\n»Se ei kuulu meihin. Meidät on pyydetty tänne kiviä halkomaan, ja me\naloitamme nyt työmme...»\n\nMikko suuttui silmittömästi.\n\n»Pois minun pelloltani penkomasta! Hakekaa kiviä vaikka hiidestä, mutta\nsiihen kiveen ette koske... Kuka teidät on tänne määrännyt?»\n\n»Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki... Ne ovat käskeneet, ja he ovat\npalkan luvanneet maksaa. Ja Ojalainen on luvannut ottaa kiviä tästä\nvaaran laidasta...»\n\n»Voi, voi, jos Maaherran Heikki tietäisi!» sanoi Mikko ja ärähti taas:\n»Ei sitä kiveä saa ottaa!»\n\n»Mutta tiellähän tämä on... keskellä ojaa...»\n\n»Antaa olla vaan... Se ei kuulu teihin... Se on rajakivi, ja minulla on\noikeus kieltää...»\n\nMikko ärhenteli ja kirosi. Miehet tuumailivat hetken keskenään ja\nlähtivät vasaroineen vaaralle päin.\n\nJa kun Mikko ehti Apunlaaksoon selittämään, mitä nyt oli tekeillä,\nalkoi kuulua kalkutusta ja nalkutusta Repovaaran laidasta.\n\nMikko oli vihassa koko maailmalle, mutta enimmin Ojalaiselle, jonka\nuskoi häntä kiusatakseen kivimiehet hänen pirttinsä eteen vasaroimaan\nlähettäneen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nRantalassa pidetyn kokouksen jälkeen nousi koko pitäjässä hirmuinen\nhälinä ja tinka. Joka kylässä ja talossa väiteltiin. Heinärannallakin\nsattui, että naapurimiehet olivat eri mieltä meijerinpaikasta, ja\nsilloin syntyi ensiksi väittelyä ja lopuksi suututtiin. Mallikylän\nmiehet olivat antaneet Sipillan kylän isännille liikanimiä ja\nherjanneet sillä, ettei koko Sipillan kylässä ollut yhtään ainoata\nmiestä, joka olisi osannut edes kirjoittaa. Nämä sitten muka tämmöiset\nrupeavat selittämään vesijohdoista ja vesisuonista, — olivat sanoneet.\nMutta Sipillan kylän miehet Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki\nvastasivat, että arkaan paikkaanpa taisi sattua, koska Mallikylässä\nsemmoinen pauhu on noussut. Ja mitä kirjoitusmiehiin tuli, niin heillä\noli varaa palkata kirjuri silloin, kun tarvitsevatkin!\n\nSuurimmassa hommassa olivat Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki,\nkulkien kylästä kylään ja talosta taloon, selitellen sekä Herralan\npalstan kehnoutta että Varesmäen Josefiinan lammashaan hyvyyttä,\nlammashaka kun oli, paitsi muita etujaan, ihan keskellä osuuskunnan\npiiriä, jotavastoin Pikku-Herralan palsta oli liian likellä Mallikylää,\njoten siitä olisi mallikyläläisille päähyöty maidon kuljetuksessa.\nJa monta muuta näkökohtaa ja asianhaaraa oli Anaskilla ja Ulrikilla\nselitettävänä. Kävikin niin, että moni mies, joka tähän asti oli\npuoltanut Pikku-Herralan palstaa, nyt alkoi kallistua Varesmäen\nJosefiinan lammashaan puolelle.\n\nSemmoista väittelyä ja jankutusta riitti koko marraskuun. Riitoja\nja vihoja oli syntynyt naapurien ja kylänmiesten kesken. Miesten\nriidellessä sekaantuivat emännätkin väittelyihin, ja yhä uusia\npahennuksia alkoi kuulua. Eikä rakennushommasta ollut vielä mitään\ntietoa. Hirsiä, lautoja ja paljon muita rakennustarpeita oli vedätetty\nPikku-Herralan palstalle ja ilmoitus oli pantu meijerin seinälle, että\nmeijerirakennuksen piirustus, jonka taitava rakennusmestari oli tehnyt,\noli nähtävänä Pikku-Herralassa.\n\n»Jaa... se tarkastetaan sitten, kun ensin sovitaan paikka, johon se\nrakennetaan», oli Erkkilän Anaski sanonut.\n\nNiin kuluivat päivät ja viikot. Kerrottiin jo, että Sipillan kylässä\neräänä iltana olivat emännät tapelleet.\n\nJoulu läheni lähenemistään, ja pakkaset kiihtyivät. Silloin levisi\nhuhu, että uusi suuri kokous on kuulutettu taas Rantalaan. Ja nyt,\nsanottiin, on se viimeinen kokous, jossa asia päätetään.\n\nSamana päivänä tiedettiin se Varpumäessäkin. Ollin Mikko oli koko\nsyksyn elänyt kuin tulisilla hiilillä. Se, että kivijalkaa varten\nhalottiin kiviä Repovaaran laidasta, osoitti selvään, että meijeri\nlopultakin rakennetaan Varesmäen lammashakaan, sillä mahdottomalta\ntuntui, että niin suurta kivimäärää ruvettaisiin kulettamaan\nPikku-Herralaan asti, kun sitäpaitsi Pikku-Herralan vainiolla olisi\nollut paljon parempia kiviä. Mutta toisaalla tuntui sittenkin olevan\ntoivoa. Sillä Pikku-Herralan palstalle oli kaivettu kaivo, tehty ihan\nvalmiiksi, ja vesi oli ollut erinomaista ja hyvin matalassa. Oikeaan\nvaltavesisuoneen oli osattu. Ja tiedettiin kertoa, että Mallikylän\nMaaherra se oli kaivannut kaivon kaivamaan... kuultuaan, että Erkkilän\nAnaski ja Mäenpään Ulrikki omin päinsä meijeriä varten kivitöitä\nteettivät.\n\nNiin Mikko mietti sinä aamuna, jona kokouksen piti Rantalassa alkaa.\nHän oli päättänyt, ettei hän' lähde koko kokoukseen, että saapi tuon\nsitten kuulla, mihin päätetään rakentaa. Mutta nähtyään, että Rantalaan\npäin meni paljon väkeä, otti hänkin suksensa ja läksi hiihtelemään.\n\nTänään tuntuikin hän aika virkulta. Hän oli edellisenä iltana saanut\nVarpumäen Mantalta kannun sakeata piimää ja syönyt sen yhdellä kertaa.\nSurkeaa oli muuten elämä ollut Varpumäessä koko syystalven, ja\nminkälaiseksi vielä menee ennenkuin sydänkuut on eletty. Talolliset\nolivat hekin puolestaan alkaneet kiukkuilla mökkiIäisille eivätkä\nmyyneet maitoa mistään hinnasta, ja mökkiläiset eivät kurnaalista\nhuolineet. Monta viikkoa oli Mikkokin elänyt leivällä ja silavalla\nja käyttänyt vettä kasteena. Mutta sitten yhtäkkiä tuli sisus\nniin kipeäksi, että aivan oksennutti ja vuoteeseen piti panna.\nMutta ei sittenkään Mikko pannut kurnaalia suuhunsa, vaan taisteli\nmiehuullisesti elämän ja kuoleman välillä... Mieli kyllä teki, kun näki\nEinon ryystävän kurnaalipiimää, jota Ojalaisesta kesätyötä vastaan sai\nja joka näytti sakealta ja makealta... Mutta ei antanut Mikko perään,\nvaikka kuoleman kalpeana makasi...\n\nJa pelastus vihdoin tuli. Varpumäen Mantan lehmä poiki, mutta alkoi\nheti poi'ittuaan kitua ja lypsi verrattain vähän. Sen verran oli Mikko\nkuitenkin Mantalta vanhanajan piimää saanut, että pääsi entiseen\nmiehuuteensa. Eipä ollut tuntunut Mikonkaan elämä näin raskaalta\nkoskaan ennen. Ennen tuota kuitenkin sai syödä piimää joka kerran\nvatsansa täyteen, — silloinkin vielä, kun muissa kylän taloissakin\nkurnaalia särvittiin. Siihen aikaan oli Iso-Herrala maailman paras\ntalo. Talvella sai velaksi piimää vaikka kuinka paljon, ja keväisin\nsen myllynjauhatuksella maksoi... Nyt ei ollut Herralan ovea aukaissut\nsiitä päivästä alkaen, kun Herralasta maito meijeriin vietiin...\n\nMikko hiihteli verkalleen ja oikaisi menemään mökiltä mökille.\nSurkealta näytti. Ei ollut puitakaan. Useassa mökissä ei ollut\nkuin pari kolme tuoretta rankaa porrasten edessä, halkopinosta ei\nnäkynyt jälkeäkään. — Miten käy, jos näin pakkaset jatkuvat ja vielä\nkipakammiksi käyvät?\n\nHän tarkasteli joka mökin puuvaroja ja iloitsi mielessään, että hänellä\nkuitenkin oli vankka pino kuivia halkoja pirtin päässä, ja kaksi pinoa\noli vielä metsässä...\n\nVarpumäessä oli Manta pihalla, ja nähtyään Mikon alkoi hän selittää,\nettä hänen lehmänsä ehtyy ja ehtyy ja syöntikin alkaa huonota.\n\nOsaaottavana kuunteli Mikko, ja kun Manta arveli, että joku paha\nihminen oli ehkä hänen lehmänsä noitunut, niin Mikko sanoi kuulleensa,\nettä se karjakko, joka kierteli kylästä kylään, talosta toiseen, oli\nOjalaisessa lehmän ruokkoa järjestämässä ollessaan lausunut uhkauksen,\nettä kyllä syövät Varpumäen mökkiläiset vielä tänä talvena kurnaalia,\nvaikka Varpumäen Mantalla olisi kolme lehmää...\n\n»Kuuluu olevan noidan sukua se karjakko, Kemijärveltä, mistä lienee»,\nlisäsi Mikko.\n\nManta kuunteli kalpeana ja sanoi sitten:\n\n»Jo meni tämä maailma niin pilalle, etteivät täällä enää syyttömätkään\nsaa rauhassa olla...»\n\nEi osannut Mikko Mantaa lohduttaa, virkahti kuitenkin lähtiessään, että\nsuurempi hätä muissa mökeissä on.\n\nMikko hiihteli, kun alussa jo oli ottanut sellaisen suunnan, pitkin\nRepovaaran kuvetta, jossa mökkiryhmiä oli. Nyt saapui hän Jannenmäkeen,\njossa oli neljä mökkiä, kaikki suutareita. Eipä näkynyt halkopinoa\nJannenmäessäkään. Ei muuta polttopuuta kuin tuoreita risuja ja\nlahokantoja. Semmoista se on, kun kesällä ei muisteta, että pitkä talvi\non edessäpäin.\n\nVanhimman Jannen mökkiin pistäysi Mikko tupakalle.\n\nKylmänlainen oli pirtti, ja liedessä kitisivät tuoreet risut.\n\nJanne itse oli syöntihommassa. Paksusta ruisleivästä leikkeli hän\nterävällä nahkaveitsellään suupaloja ja ryysti puutuopista piimää\npäälle... Piimää se epäilemättä oli. Mikko kuuli sen jo siitä, kun\nJanne ryysti, ja näki siitä, että viiksiin tarttui pisaroita...\n\nMikko hommasi piippuunsa, ja tuli puheeksi se ainainen meijeriasia,\njosta joka mökissäkin puhuttiin.\n\n»Mistä te olette saaneet karjanantia?» kysyi Mikko, sillä hän uskoi\nvarmasti, että Janne särpi vanhankansan piimää.\n\n»Eihän sitä enää tänä maailman aikana saa oikeata piimää», sanoi Janne\nja ryysti, jotta kauas kuului.\n\n»Mutta onhan sinulla vanhanajan piimää tuopissasi nytkin», sanoi Mikko.\n\n»Kurnaalia tämä on... ei tämä ole oikeata, eheää piimää...»\n\n»Ja noin sakean ja hyvän näköistä...» kummaili Mikko.\n\n»Ei se sentään ole tyhjä syödäkään... Katsos, Mikko...»\n\nJanne nousi ja näytti tuopin sisältöä Mikolle.\n\n»Mutta jopa on kummaa, että on noin sakeaa ja makean näköistä»,\nihmetteli Mikko. »Varpumäessä ei kukaan vielä ole syönyt\nkurnaalipiimää...»\n\n»Koetahan maistaa», houkutteli Janne ja tarjosi Mikolle.\n\n»Olisikohan tuota maistaa...»\n\nMikko otti piipun suustansa ja ryyppäsi pitkän siemauksen. Piti sitten\npiimää suussaan ja maiskutteli, ja kun oli nielaissut, niin alkoi\nkehua, että eipä hän olisi uskonut kurnaalin noin hyvää olevan.\n\nJanne jatkoi vielä syöntiään, ja siinä tuli puheeksi tämä uusi kokous,\njohon Mikko oli menossa. Yhtä ja toista siinä arvelivat, mutta lopuksi\nkuitenkin toivoivat, että hajoaisi koko osuuskunta, ja kurnaali ja\nmeijerit häviäisivät pois maan päältä.\n\nKun Mikko saapui Rantalaan, oli siellä piha ihan täynnä hevosia,\npaljon enemmän kuin syksyllisessä kokouksessa. Pihalla tapasi hän\nYlipään Vilhemin, joka sarkavaatteissaan ja uusissa, vasta tervatuissa\npieksuissaan kävi Mikkoa puhuttelemaan. Vilhemi tiesi kertoa, että\nkummia taitaa tästäkin kokouksesta kuulua. Sillä pitäjän rikkaimmat\nmiehet Erkkilän Anaski ja Maaherran Heikki olivat kumpikin sanoneet,\netteivät anna toiselle perään tuumaakaan. Molemmat olivat he keränneet\nympärilleen valiojoukon, niin että nykyhetkellä olivat kumpikin puoli\nsuunnilleen yhtä vahvat. Lisäksi oli Maaherran Heikki jo laitattanut\nkaivon valmiiksi Pikku-Herralaan, ja Erkkilän Anaski oli puolestaan\nhakkauttanut kivet meijerirakennuksen kivijalkaa varten ja ajattanut ne\nJosefiinan lammashakaan.\n\nVilhemi oli vastikään palannut pirtistä, joka oli väkeä aivan täynnä.\nKarsinan puolella istui Maaherran Heikki miehineen, ja oven puoli oli\ntäynnä Anaskin puolustajia. Vihaisesti toisiaan silmäiltiin eikä vielä\nollut aloitettu keskustelua.\n\n»Niin minä luulen, ettei tule tästäkään kokouksesta mitään», lopetti\nVilhemi selityksensä.\n\nYhä saapui ihmisiä kokoukseen, mutta eivät mahtuneet enää pirttiin,\nvaan jäivät porstuaan ja kuistiin.\n\nYlipään Vilhemi ja Ollin-Mikko eivät pyrkineet kuistiinkaan, vaan\nseisoskelivat pihalla, vaikka oli pakkanen.\n\nSilloin alkoi kuulua pirtistä sorinaa ja kovaäänistä puhelua. Pihalle\nei kuitenkaan eroittanut sanoja, mutta äänestä tuntui, että suolaiset\nsiellä olivat puheet. Joskus nousi ääni valtavaksi ja kaikui kuin melu\njostakin kapakasta.\n\nVilhemi ja Mikkokin silloin lähestyivät kuistia ja kysyivät siellä\nolijoilta, mistä pirtissä keskusteltiin. Porstuasta tuli joku mies,\njoka tiesi kertoa, että Maaherran Heikki ja Erkkilän Anaski siellä\nvain väittelivät, toinen selittäen kaivostaan, toinen kivenajostaan...\nMutta vähitellen alkoi kuulua useampia ääniä, ja äkkiä remahti koko\npirtillinen puhumaan, jotta pihalle kuului vain kuin kosken pauhu.\n\nYhtäkkiä tulla rynnisti Maaherran Heikki tulipunaisena väkijoukon läpi,\nmeni kiroten poikki porstuan ja kuistin ja vasta pihalle asettui. Ja\nhänen perässään alkoi tulla hänen valiojoukkonsa.\n\n»Tästä tulee isommat asiat», kuului Maaherra sanovan. »Minä opetan\nSipillan kylän miehille...»\n\nJa sitten hän huusi kaikille kannattajilleen, että »pois lähdemme tästä\nkokouksesta ja käräjäpaikalla tavataan!»\n\nVilhemi ja Mikko seisoivat syrjässä ja kuuntelivat. »Siihenkö kokouksen\npito jäikin?» kysyi Vilhemi Maaherralta.\n\n»Siihen jäi! Otetaan semmoinen mies, joka riidan ratkaisee!»\n\nMaaherra alkoi hommata kotia lähtöä, samoin hänen koko joukkonsa. Mutta\nennenkuin ehtivät pihasta lähtemään, tuli Erkkilän Anaskikin ulos\npirtistä, ja hänen jälessään muut Sipillan kyläläiset ja järvikylien\nmiehet, jotka Anaskia kannattivat.\n\nOllin-Mikko iloitsi sydämensä sisimmässä, että kokous näin nolosti\nloppui. Hän muisti Varpumäen Israelin unta ja alkoi todella uskoa, että\nse uni merkitsi meijerin häviötä.\n\nPoltellen piippuaan hän katseli pihalla niin kauan, että kaikki\nkokoukseen saapuneet olivat poistuneet. Silloin hänkin hyvillään\nhyppäsi suksilleen ja läksi kotiaan päin hiihtelemään, tulolatuaan\nnoudattaen.\n\nKun Mikko saapui kotiaan, oli Eino raitilla. Mutta pirtti oli lämmin ja\nmieluinen, ja uunin päällä oli helisevän kuivia liesipuita. Kun oli jo\nhyvin hämy, sytytti Mikko tulen ja istahti sen lämpöiseen loisteeseen.\nTuntui nälkä. Hänelle muistui mieleen, että Eino aamulla oli aikonut\nOjalaiseen piimää noutamaan. Olikohan käynyt?\n\nMikko nousi, veti Einon pytyn pöydän alta ja nosti kantta. Oli\nmelkein täynnä Einon pytty. Se oli sitä kurnaalipiimää... Mikko ei\nmalttanut olla maistamatta, ja kun maistui makealta, kiskaisi hän koko\nkauhallisen suuhunsa.\n\nSilloin tuli hänelle semmoinen nälkä, ettei hän enää hallinnut\nluontoaan. Hän haki rasiastaan silakoita, paistoi niitä pitkän\nvartaallisen ja rupesi syömään, nostaen Einon piimäpytyn pöydälle.\n\nJa hän söi miehen lailla ja ryysti Einon pytystä kurnaalia päälle. Oli\nollut kerrassaan mielettömyyttä se, että hän oli piimän puutteessa\nitseään kiduttanut, kun kurnaali näin hyvänmakuista on, — mietiskeli\nhän syödessään. Ei se semmoisen ihmisen sisus, joka on elinaikansa\nkarjanantia saanut, tule täyteen, vaikka mitä saisi, kun ei piimää saa.\n\nHän ryysti kauhallisen kerrallaan, ja kun hän vihdoin tunsi, että nyt\nalkoi vatsa olla täysi, oli Einon pytty aivan tyhjä.\n\nMutta hän oli nyt peräti tyytyväinen, röyhteli ja tuumi, että nytpä on\nmies taas mies. Hän pani kannen paikoilleen ja nosti Einon pytyn pöydän\nalle.\n\n— Saatanpa ostaa Einolle sijaan, — lohdutteli hän itseään,\npani piippuunsa ja läksi muihin mökkeihin kertomaan uutisia\nmeijerikokouksesta.\n\n\n\n\nIV\n\n\nJoulun aikana tuli tulipalopakkaset. Vihaiset, purevat viimat\npuhalsivat suoraan tuntureilta, ja taivaanrannat heloittivat kuin\nkattilan kylki. Ei ollut koko kylässä niin rohkeaa miestä, joka\npahimpina pakkaspäivinä olisi metsään uskaltanut. Aamusilla, kun\nOllin-Mikko ikkunansa yliruudun läpi silmäsi kylälle, oli koko kylä\nyhtenä ainoana savupatsaana. Ilma helisi, ja metsistä ja vaarain\nkupeilta kuului pauketta.\n\nMikon pirtti oli lämmin, mutta pakkasten yhä kestäessä alkoi siihenkin\naamupuoleen kylmä tunkeutua. Mikolla oli kuitenkin pino pirtin päässä...\n\nMuissa mökeissä oli surkean surkeata, ja huonoa kuului kylältäkin.\nKerrottiin monessa talossa olevan navettain kovin kylmiä, ja\ntoisissa taas olivat kaivot kuivuneet. Ja ne, jotka sanomalehtiä\nlukivat, tiesivät kertoa, että muualla olivat pakkaset vielä\nkovemmat. Tukkityömailla, kaukana kiveliössä ja tunturien takana, oli\ntukkityöntekijöillä suuri kurjuus ja hengen hätä. Pakkasessa särkyivät\nreet ja katkeilivat kirvesvarret, ja huhuja liikkui, että tukkilaisia\noli paleltunut kuoliaaksikin.\n\nEino, joka aikansa kuluksi kulki raittia, toi tullessaan näitä\nuutisia Mikollekin. Eino oli nytkin, uudenvuoden pyhänä, istuskellut\nOjalaisessa ja kuunnellut, kun lehdistä luettiin pakkasen ankaruudesta\nja sen tuhotöistä. Kun hän nyt illan tullen palasi kotimökille, oli\nsiellä Mikolla vieraana Varpumäen Israeli ja Manta ja Virnemäen Kaisa.\n\nEinolla oli paljon kerrottavaa. Ensiksi selitti hän, mitä lehdet olivat\ntienneet pakkasesta.\n\n»Kolme miestä oli tuotu tukkimetsästä Rovaniemen sairaalaan... Kahdelta\noli kädet paleltuneet, kolmannelta jalat...»\n\n»Voi hyvä isä sentään!» huokasi Virnemäen Kaisa. »Kuinka lienee käynyt\nmeidän Heikillekin, kun ei mitään kirjoita ja sinne Lipakkaan päin\naikoi tukinajoon...»\n\n»Joo, joo... Kovaapa kuuluu», arveli Israeli.\n\n»Kumma, että menevätkin metsään semmoisilla pakkasilla... Pitäisipä se\ntäysijärkisen ymmärtää», sanoi Mikko.\n\n»Sitähän ne syksyllä ennustivatkin, että pakkastalvi tulee», sanoi\nManta.\n\n»Kun jaksettaisiin tämä tammikuu!» toivoi Virnemäen Kaisa.\n\n»Se on vielä helmikuukin yhtä vihainen», huomautti siihen Mikko.\n\nEino kertoi sitten olleen lehdessä uutisen, että Kemijärvellä oli ollut\n52 astetta pakkasta.\n\nMikon pakkasentietäjä ei näyttänyt kuin 40 astetta, eikä Mikko ottanut\nsemmoista uutista uskoakseen.\n\n»Elä sinä valeita tule selittämään», sanoi hän Einolle. »Sillä\nelävähopea kuolee 40 asteen pakkasessa, ja silloin ei tiedä, montako\nastetta on...»\n\nKaksi kertaa oli Mikon »pruuvari» jo ollut 40 pykälässä, ja Mikko oli\nne päivät merkinnyt almanakkaan.\n\nNiin siinä aikansa puhuivat ilmoista, ja Mikko, joka oli vanhin\njoukossa, muisteli entisen ajan pakkasia, joiden sanoi olleen vielä\nvihaisempia ja kestäneen kuukausimääriä. Mutta oli Einolla muitakin\nuutisia. Näinä pakkaspäivinä oli maito jäätynyt astioihin, kun niitä\nkuljetettiin meijeriin.\n\n»Sipillan kylän maitokuorma kuuluu olleen yhtenä tönkkinä», kertoi\nEino. »Ja kun meijerskat sen huomasivat, niin ei ollut otettu vastaan\nyhtään ainoata astiaa. Samoin oli käynyt Savukylän ja Mallikylän\nmaitokuormille...»\n\n»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Sepä sattui niinkuin minun kädestäni!\nTulisi vielä niin pakkanen, että kylmettyisivät kuljettajatkin ja\njäätyisi yhteen tönkkiin koko meijeri... Se minua naurattaisi...»\n\nSen uutisen johdosta ilmestyi kaikkien kasvoille tyytyväinen hymy,\nsillä jokainen olisi suonut meijerille pahaa. Varpumäen Mantakin,\nvaikka oli suuri suru lehmästään, joka yhä sairasteli, nauraa\nvirnisteli ja näytti samaa toivovan kuin Mikkokin.\n\n»Olipa se aika paukaus Sipillan kyläläisille!» sanoi Mikko vielä.\n\nMutta vaikka näin meijerille pahaa soivat, ei yksikään ottanut puheeksi\nkurnaalia, jota ennen aina oli miehissä moitittu. Ei sanaakaan\nmoitittu. Oli kuin yhteisesti päätetty, ettei mitään puhuta. Mutta\nkaikki tiesivät, että jokaisessa Varpumäen mökissä nyt syötiin\nsärpimenä kurnaalipiimää, vaikka syksyllä oli vala vannottu, ettei pane\nkukaan suuhunsa.\n\nKaiketi sen nyt kaikki muistivat juuri tällä hetkellä, koska olivat\npitkän aikaa ääneti. Ja ehkäpä muistivat sitä ennustustakin, jonka\nkarjakko syksyllä oli lausunut, että kyllä syödään Varpumäessä tänä\ntalvena kurnaalia, vaikka Mantalla olisi kolme lehmää...\n\nPakkasia riitti yhä. Ollin-Mikko ja Ullan-Eino nukkuivat suureen\npäivään asti lämpöisessä pirtissään eivätkä kumpainenkaan lähteneet\nmihinkään työhön, vaikka moneen paikkaan oli Einoakin käyty pyytämässä.\nEi ollut hätää siinä mökissä. Perunakellari oli pirtin parren alla ja\njauhovarasto ullakolla. Pirtin päässä oli vankka halkopino ja pari\naskelta siitä käymälä. Ainoa homma oli se, että Eino aamuisin hiihti\nOjalaiseen ja nouti Mikon ja oman pyttynsä täyteen piimää. Kelpasi\nsitten syödä ja makailla ja kulkea muissa mökeissä surkeutta näkemässä.\n\nSillä surkeutta niissä oli. Melkein kaikilla paleltuivat perunat\nkuoppiinsa ja Mikko sanoi, että se oli kunkin oma syy. Miksei varusteta\nperunakuoppia lämpimän pitäviksi? Eivätpähän paleltuneet hänen\nperunansa.\n\nSiihen ei syytetty osannut puolustuksekseen mitään sanoa.\n\nMonesti, pahempina pakkaspäivinä, juoksivat naapurimökkien eukot\nMikon pirtille lämmittelemään. Mikko oli lumennut pirttinsä seinämät\nikkunoihin asti, ja kun vankasti lämmitti, oli pirtti aina lämmin\nkuin sauna. Mutta meijerin kylmettymisestä ei kuulunut sen kummempaa,\neivätkä enää jäätyneet maidotkaan meijeriin vietäessä, sillä vahingosta\noli viisastuttu ja ruvettu käyttämään peitteitä maitokuormain päällä.\nVoi oli korkeassa hinnassa ja maitokilosta maksettiin niin paljon,\nettei ollut näillä main koskaan semmoista hintaa kuultukaan. Se\nharmitti Mikkoa, mutta toisaalta oli hän hyvillään siitä, ettei\nmeijerirakennuksesta näyttänyt tulevan mitään.\n\nVihdoin lauhtuivat ilmat, ja käräjätkin lähenemistään lähenivät. Heti\nensimmäisenä lauhana päivänä, kun talven selkä jo oli katkennut, pani\nVirnemäen Kaisa saunansa lämmitä, jota ei pakkasten vuoksi ollut\nlämmitetty moneen viikkoon. Ja saunavieraiksi kutsui hän kaikki\nnaapurinsa Varpumäestä, niiden joukossa Ollin-Mikon ja Ullan-Einon sekä\nVarpumäen Mantan ja Israelin.\n\nHauskalta tuntui Mikostakin nyt elämä. Ilma oli lauha, ja Virnemäen\nlämpenevästä saunasta toi tuulenhenki miellyttävää savun hajua Mikon\nsieraimiin, kun hän mökiltään läksi saunomista varten liikkeelle. Mutta\nkoska aikaa oli riittävästi, poikkesi hän mennessään Apunlaaksoon\njuttuilemaan.\n\nApunlaakson emäntä oli vastikään palannut porvarista, ja hänellä oli\npaljon uutisia. Kauppiaan puodissa oli puhuttu.\n\n»Kummia kuuluu, Mikko, nyt meijeriasiasta... Käräjäasia tulee...»\n\n»As pentele... vai käräjäasia... Jopa minä sitä...»\n\n»Niin kuuluu. Mallikylän Maaherra on haastattanut Sipillan kylän\nErkkilän maksamaan sonnin loppuhintaa ja neljästätoista vasikasta...»\n\n»Ha, ha, ha», nauroi Mikko, jotta penkki hytkyi. »Jo minä arvasin...»\n\n»Kuuluu tulevan muitakin asioita. Sipillan kylän Mäenpää kuuluu\nhaastattaneen Pikku-Herralan Ossianin kunnianloukkauksesta ja\nIson-Herralan Jooseppi vuorostaan Mäenpään Ulrikin soimaamisesta.»\n\n»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Jopa kävi niinkuin ennustinkin, ettei mene\nmeijerijuttu käräjäjutuitta!»\n\nApunlaaksoon saapuivat hetken kuluttua Varpumäen Manta ja Israeli,\nhekin menossa Virnemäkeen saunomaan. Siinä saivat hekin tietää\nhaasteista, ja kova oli sorina ja naurun rähinä.\n\nJa kun Virnemäkeen sitten saunaan kokoonnuttiin, niin muusta ei\nkeskusteltu kuin uusista haasteista, jotka meijeripaikan vuoksi\ntiedettiin syntyneiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen käräjäin alkua sai Ollin-Mikkokin tietää, mistä Maaherran Heikin\nja Erkkilän Anaskin saamisjuttu oli syntynyt. Kylällä siitä kerrottiin,\nja Heinärannalla »käsiteltiin» juttua joka ilta, kun miehiä yhteen\nsattui. Niin oli osunut Mikkokin eräänä iltana Ojalaiseen piimän\nnoutoon, kun siellä sattui olemaan paljon muitakin miehiä. Ja siinä\nMikko kuuli, minkälainen juttu se Maaherran—Erkkilän juttu oli.\n\nTässä takavuonna oli Maaherra myynyt Erkkilän Anaskille sonnin, maan\nkuulun ja Kuopion näyttelyssä palkitun, saman sonnin »Tösselin», josta\npaljon aikoinaan kirjoiteltiin sanomalehtiin ja kiitettiin sitä sonnien\nsonniksi. Herrat ja talonpojat yksimielisesti. Verraton oli sonnin\nhinta ollut, mutta koska Erkkilä tahtoi saada karjansa jalostetuksi,\nniin rentona ja rikkaana miehenä tarjosi Maaherralle semmoisen\nsumman, että jo toinen myi. Mutta ehdoksi oli Maaherra pannut, että\nErkkilän piti, paitsi sovittua hintaa, parhailta lypsylehmiltään vielä\nhyvityksenä antaa neljätoista »Tösselin» astumaa vasikkaa. Niin oli\nkaupassa sovittu.\n\nMutta Erkkilän Anaski oli jättänyt osan sonnin hinnastakin maksamatta\neikä ollut yhtään ainoata vasikkaa Maaherralle sopimuksen mukaan\ntoimittanut...\n\nNiin oli asia.\n\nNyt kieltäytyi Erkkilä maksamasta sonnin loppuhintaa eikä aikonut\nyhtään vasikkaakaan antaa.\n\nMinkätähden?\n\nSentähden, että »Tösseli» Erkkilään tuotuna olikin kelpaamaton\nastutukseen, söi ja nukkui, ja Erkkilän sanoman mukaan se ei siittänyt\nainoatakaan vasikkaa, joten se täytyi ensi syksynä teurastaa.\n\nSiinä oli kumma asia, mutta nyt oli Maaherra haastanut Erkkilältä\nsonnin loppuhintaa ja maksoa neljästätoista vasikasta.\n\nPaljon ennen käräjiä oli asia tietona ympäri pitäjää, ja taas\njakaantuivat osuuskunnan jäsenet kahteen leiriin, toiset väittäen\nMaaherran tässä asiassa voittavan, toiset Erkkilän, vieläpä saavan\nsakkoakin Maaherran pettämisestä.\n\nNiin asiasta rähistiin viikkoja ennen käräjäin alkua, jotta\nmeijerirakennuskin väliin unohtui. Ja jännitetyin mielin varrottiin\nkäräjäin alkamista.\n\nTuli viimein käräjäin aika. Ollin-Mikko ja muutkin Varpumäen\nmökkiläiset olivat kovin uteliaita, ja Mikko meni jo asiainjakopäivänä\nkäräjäpaikalle kuulemaan, minä päivänä Maaherran—Erkkilän juttu tulisi\nesille. Paitsi Mikkoa oli siellä paljon muitakin uteliaita.\n\nJa kun se päivä valkeni, jolloin asiaa piti käsiteltämän, nousi Mikko\njo tavallista varemmin penkiltään. Hän potkaisi Einoa kylkeen ja\nkomensi lähtemään Ojalaisesta piimään, sillä Mikko aikoi syödä ennen\nkäräjäpaikalle lähtöä. Mutta Eino urisi ja kääntyi toiselle kyljelle,\narvellen:\n\n»Elä potki siinä... Mene itse piimään...»\n\nEi uskaltanut Mikko enää toista kertaa potkaista. Eino oli näinä\nvuosina kasvanut ja vankistunut, jotta jos hän suuttuisi ja ottaisi\nkauluksesta kiinni, niin alakynteen Mikko ottelussa joutuisi.\n\nHän läksi itse Ojalaiseen piimän nountiin ja söi sitten vankasti, Einon\nyhä kuorsatessa.\n\nSuksilla hän läksi käräjille. Heti hänen pirttinsä porrasten edestä\nalkoi vihainen myötäle Varesmäen Josefiinan vainiolle. Kun Mikko\nheti matkaan lähtiessään potkaisi kipakasti, saivat sukset sellaisen\nvauhdin, että Mikko kiiti kuin lintu aina Josefiinan lammashakaan asti;\nsiellä vauhti vasta pysähtyi lähellä niitä kiviä, jotka Erkkilä oli\nsiihen meijerirakennusta varten ajattanut.\n\nTiellä näkyi olevan muitakin käräjillemenijöitä. Vallesmanni\najoi kauppiaan kanssa, ja heidän jälessään Pitkärannan Juvani,\njolta piikansa kuului haastaneen lapsen eläkettä. Näkyivät olevan\nlautamiehetkin liikkeellä, käräjille päin menossa ja sikari suussa\nröyhennellen.\n\nMikko hiihteli suoraan peltojen poikki ja saapui käräjätalon pihalle\nsamaan aikaan kuin nimismies ja kauppiaskin.\n\nPitäjäläisten tupa oli väkeä täpösen täynnä ja piha hevosia. Yhtenä\nainoana äänenä oli koko tupa. Mikko näki Maaherran Heikin istuvan\nkahvipöydän luona, Horsluntin, asianajajansa kanssa. Keskenään\nnäyttivät siinä juttelevan hiljaisella äänellä. Maaherran suu oli\nhymyssä, mutta Horsluntin viisaan otsan poikki kulki syvä ryppy\nniinkuin pellon oja. Uunin luona istuivat Erkkilän Anaski ja Nälhuuti,\njota yleensä pidettiin yhtä etevänä asianajajana kuin Horsluntiakin.\n\nMikko hankki itselleen istumapaikan penkin päästä, pani piippuunsa ja\nalkoi tehdä havaintojaan. Kuiskailevan näkyivät keskenään Erkkilä ja\nNälhuutikin, ja Erkkilä väliin nauraa hohotti. Mikko ymmärsi, että\nmolemmat, sekä kantaja että vastaaja, olivat ottaneet asianajajan.\nMaaherra näkyi enemmän luottavan Horsluntiin, joka oli vanha ja\nviisas asianajaja ja monet jutut voittanut sekä kihlakunnassa\nettä kuvernöörissä, hovioikeudessa ja senaatissakin. Erkkilä taas\npiti Nälhuutia parempana. Nälhuuti oli tunnettu sukkelasanaiseksi\nvääristelijäksi ja oli monta kertaa saanut muistutuksia\nvalehtelemisesta.\n\nMikon selän takana puhuttiin Maaherran ja Erkkilän jutusta, jota\nsanottiin nyt tänään ensimmäisenä asiana käsiteltävän.\n\n»Saisi nähdä, kuinka tuosta käypi», kuuli Mikko sanottavan.\n»Maaherralla kuuluu olevan kymmenen todistajaa ja Erkkilällä kahdeksan.»\n\n»Onpa... onpa väkeä... Se onkin sitten pitkä juttu...»\n\n»Kokeneet lakimiehet siinä nyt tulevat vastakkain: Horslunti ja\nNälhuuti... Ei siinä taida kumpikaan antaa perään...»\n\n»Vaan ei taida Horslunti pystyä sanasille Nälhuutin kanssa, joka on\nniin suukko ja hävytön...»\n\n»Joo, mutta Horslunti on pitkämielinen ja kavala kuin kettu... Hän\niskee silloin kun Nälhuuti ei osaa olla varuillaan...»\n\nNiin juteltiin ja sinne tänne arveltiin. Kun Mikko alkoi tarkemmin\nkuunnella, sai hän selville, että joka nurkassa puhuttiin\nMaaherran—Erkkilän jutusta. Väiteltiin, naurettiin, ja joku jo aikoi\nvetoa lyödä.\n\nJo siirtyi Maaherra asianajajansa kanssa, jolle kahvin päälle vielä\nosti sikarin, kahvipöydän luota loitommaksi. Silloin siirtyi Erkkilä\nNälhuutin kanssa heidän paikalleen, ja Erkkilä huusi tuomaan kahvia ja\nuseammanlaisia nisuja.\n\nSynkästi silmäilivät Maaherra ja Erkkilä toisiaan, kylmät olivat\nkatseet, ja poskilihat värähtelivät. Mutta Horslunti ja Nälhuuti\ntervehtivät toisiaan tuttuina miehinä, ja Horslunti sanoi nauraen\nNälhuutille:\n\n»Etkö sinä tänäpäivänä aio tässä ruveta meille vasikanpaistia antamaan,\nha, ha...»\n\n»Huono oli sonni... ei pystynyt vasikkaa siittämään... Pitäisi saada\nsonnista rahat takaisin, ja vasikan paistit saatte sitten syödä\ntoisessa talossa, joka ei ole tässä kylässä», vastasi Nälhuuti\npurevasti.\n\nHeti kokoonnuttiin pöydän ympärille, jotta kuultaisiin, mitä Horslunti\nja Nälhuuti, kaksi pitäjän viisainta lakimiestä, toisilleen sanovat.\nMutta eivät ne tosissaan puhuneet, naurusuin vain haastelivat ja\npiikkeilivät.\n\nJo sekaantuivat muutkin keskusteluun, toiset Horsluntin, toiset\nNälhuutin puolelle.\n\nKirkonkylän Kauppila, joka oli rauhaa rakastava mies, nousi ja sanoi:\n\n»Mutta ettekö voisi muuten tätä sonnijuttuanne sopia? Ei siitä oikeuden\npöydän takaakaan mieluinen päätös molemmille tule. Se uskokaa...»\n\nMaaherra ei puhunut mitään, mutta Nälhuuti vastasi päämiehensä Erkkilän\nAnaskin puolesta:\n\n»Antaapas asian nyt mennä sitä tietä, kun on lähtenyt menemään...»\n\nSekä kantajan että vastustajan todistajatkin pyrkivät likemmäksi, ja\njoku heistäkin kehoitti sovintoon. Mutta asialliset eivät virkkaneet\nmitään. Aamu kului. Lautamiehet olivat saapuneet ja haukottelivat ja\nvalittivat, että tuo istuminen käy niin pakaroille. Mutta nyt tiesivät,\nettä Maaherran ja Erkkilän asia oli ensimmäinen, joten he olivat aika\nvirkkuina.\n\nYhtäkkiä remahti tuvan ovi auki, ja poliisi huusi ovelta:\n\n»Lautamiehet oikeuteen!»\n\nMikkokin laittausi eteiseen, nähdäkseen senkään, kun asialliset\nastuivat oikeuteen. Siihen oli eteisen seinälle kiinnitetty lista,\njossa jokaisen kantajan ja vastaajan nimi oli. Sitä oli monta miestä\nlukemassa. Siinä näkyi seisovan Pitkärannan Juvanikin, jolta piika\nlapsen eläkettä vaati, ja kysyi, näkyikö siellä hänen nimeään... piti\ntälle päivälle olla...\n\n»On täällä», luki tullimies, joka tunsi hyvin kirjoituksen. »Täällä\non, näemmä. Viides asia näkyy olevan... itsellinen Eeva Sofia Pitkä —\ntalokas Simo Pekanpoika Juvani... Siinä se on...»\n\n»Kuinka käypi, veliseni», arveli naurusuin Simolle muuan tuttava.\n»Eeva Sofia Pitkällä kuuluu olevan asiamiehenä Horslunti... Varo vain\nkinttujasi... Horslunti on eläissään monelle lapselle isän löytänyt...»\n\nSitä naurettiin, ja Mikkokin veti suunsa hymyyn.\n\n»Jaa... Jaa», hätäili Simo. »Minä otan Nälhuutin puhemieheksi...»\n\nSilloin remahti taas ovi auki, ja poliisi meni vauhdilla läpi eteisen,\ntempasi kuin vihassa oven auki ja huusi niin että savu halkesi:\n\n»Talokas Heikki Maaherra Mallikylästä vastaan talokasta Anaski\nErkkilää, Sipillan kylästä. Asialliset oikeuteen, mutta ei todistajat\nvielä...»\n\nHorslunti kokosi paperinsa, työnsi ne povitaskuun, nykäisi Maaherraa\nkäsivarresta ja virkahti:\n\n»Nyt lähdemme!»\n\nMaaherra käveli Horsluntin vieressä läpi eteisen, aivan niinkuin\noppipoika astelee mestarinsa vieressä. Aivan heidän perässään tuli\nvastaaja Erkkilä Nälhuutin kanssa, joka hyräili laulua eteisen läpi\nmennessään.\n\n»Sopikaa oikeudessa!» kehoitti heitä vielä kirkonkylän Kauppila, mutta\nhe eivät silmänneetkään taakseen.\n\nUteliaita rymisti perässä ihan oikeuden ovelle asti, mutta siinä oli\npoliisi vastassa, ja viikset vihaisesti siirrollaan hän karjaisi:\n\n»Pois! Ulos! Elkää tunkeuko! Huuti siitä!»\n\nJa hän tempasi ovea niin että Mooseksen Kallen kinnas jäi oven rakoon.\n\nKoetettiin ovea vasten kallistaa korva, jotta jotakin kuultaisiin,\nmutta selvää ei kuultu. Sen vain ilmoitti Mooseksen Kalle, joka oli\nihan ovessa kiinni, että Horslunti siellä kuuluu sonnin hinnasta\ntekevän selvää...\n\nSiihen tulivat eteiseen tuvasta kaikki sekä kantajan että vastaajan\ntodistajat, ja alettiin nyt heiltä, siinä odottaessa, tiedustella mitä\ntiesivät.\n\nTiehaaran Matti, joka oli Erkkilän Anaskin todistaja, sanoi tietävänsä,\nettei sillä »Tösselillä» tehnyt mitään. Se oli niin laiska, ettei\nviitsinyt kotia kävellä, vaan jäi metsään maata.\n\n»Vieläpä siitä! Mutta otatko valallesi, ettei yhtään vasikkaa ole\nsiittänyt?» kysyi joku Maaherran valiopojista Matilta.\n\n»Niin vakuutti Anaski, ettei yhtään lehmää ole tiineeksi saanut»,\nvastasi Tiehaaran Matti.\n\n»Mutta sitäpä ei oteta huomioon, mitä Anaski on sanonut, vaan tiedätkö\nitse?» taas äskeinen kysyi.\n\nSiihen ei Matti vastannut.\n\nNyt sanoi eräs Maaherran todistajista:\n\n»Mutta meitä on monta, jotka olemme kuulleet Anaskin sanovan, että hyvä\non sonni ja kauniita ovat jälkeläiset...»\n\n»Siinäpä se on!»\n\nNiin siinä sekä kantajan että vastaajan todistajia kuulusteltiin, ja\nkovin sotkuiselta tuntui asia.\n\nMikko seurasi kaikkia keskusteluja ja nauraa rähähti väliin.\n\nVihdoin huudettiin todistajat oikeuteen. Heitä oli yhteensä\nkahdeksantoista, joista puolet naisia. Oikeussali tuli täyteen väkeä,\nja kahdessa erässä täytyi tuomarin vannottaa.\n\nHetken päästä ulos tultuaan kertoivat, että kaksi Erkkilän Anaskin\nparasta todistajaa, Tiehaaran Matin ja Horsperin Kaisan, oli Horslunti\njäävännyt.\n\n»Millä sai jääviin?» kysyttiin.\n\n»No, Tiehaaran Matin jääväsi sillä, ettei ole käynyt rippikoulua, ja\nHorsperin Kaisa on Anaskille sukulainen. Molemmat menivät jääviin...»\n\n»Mutta jo on nokkela, hoksaava ja viisas mies se Horslunti... ei sen\nkanssa ole menemistä... Mitäs Nälhuuti arveli?»\n\n»Koetti saada jäävätyksi Mäkitalon Hermannia, mutta ei onnistunut.»\n\n»Siinäpä se. Tietää siellä Nälhuuti olevansa Horsluntin kanssa\nvastakkain.»\n\nJa niin arveltiin sinne tänne ja päätöstäkin asiaan yritettiin.\nTodistajat kävivät vuorollaan tietonsa selittämässä, kaikki muut paitsi\nTiehaaran Matti ja Horsperin Kaisa. Monta tuntia kesti juttua.\n\nVihdoin loppui kuitenkin todistajain kuulustelu, ja asialliset\napumiehineen astuivat ulos oikeudesta.\n\n»Kuinka käy? Kuinka käy? Joko päätetään? Kumpiko häviää?»\n\nNälhuuti näytti olevan pahemmalla tuulella nyt kuin äsken oikeuteen\nmennessään. Mutta Horsluntin syvä otsaryppy oli melkein silinnyt, ja\nnaama oli päiväpaisteinen. Maaherrankin suu oli hymyssä.\n\n»Hyvä tulee, jahka ehtii», sanoi Nälhuuti.\n\n»Hyvää siitä on tarkoitus saadakin», vastasi Horslunti.\n\nPäätös tuli hyvin pian.\n\nOikeus lykkäsi jutun ensituleviin syyskäräjiin ja niiden kuudenteen\nistuntopäivään.\n\nPettyneenä palasi Mikko kotimökilleen, hiihtäen Varesmäen Josefiinan\nlammashaan läpi, meijerikivien vieritse.\n\n\n\n\nV\n\n\nMaaherran—Erkkilän jutun lykkääntyminen syyskäräjiin vaikutti\nlamauttavasti toisiinkin käräjämiehiin, niihin nimittäin, joiden riidat\nolivat alkuaan syntyneet meijeripaikan vuoksi. Ja kävikin niin, että ne\nsovittiin ennenkun oikeuteen mentiin.\n\nKun käräjät olivat ohi, alkoi kevätpuoli talvea, ja nyt joutuivat\nihmiset taas ajattelemaan muitakin asioita kuin käräjäjuttuja.\n\nMeijerirakennus tuli taas »päiväjärjestykseen». Varpumäessä syötiin nyt\nkurnaalipiimää yhtä hyvällä halulla kuin ennen oli ryystetty vanhanajan\nsakeaa piimää. Ollin-Mikko oli hänkin leppynyt Herralalle ja ottanut\nHerralan piimätalokseen niinkuin ennenkin. Muutos vanhanajan piimästä\nkurnaaliin oli tapahtunut hiljaa ja huomaamatta.\n\nOllin-Mikollakin olisivat päivät taas olleet yhtä hauskat ja\nhuolettomat kuin ennenkin, kun olisi ollut varma siitä, ettei meijeriä\nrakenneta Varesmäen Josefiinan lammashakaan — siihen hänen peltojensa\nalle kiikkumaan, tuhisemaan ja piipaamaan. Sillä sitä hän ei olisi\nsallinut, hänen jykevä rauhansa häiriintyisi, ja kuka tiesi, mitä muita\nhäiriöitä se saisi aikaan. Jospa Maaherran miehet voittaisivat ja\nrakentaisivat sen kirkkonsa Pikku-Herralaan!\n\nSe oli Mikon hartain toivomus.\n\nAlkoi liikkua huhuja, että kirkonkylän Kauppila, joka oli todellinen\nosuustoiminnan ja rauhan mies ja yhteistä hyvää harrasti, oli\nkirjoittanut konsulentille ja kertonut, mistä syistä Heinärannan\nmeijerirakennusta ei päästä rakentamaan, vaikka monta kokousta\njo on pidetty! Meijerinpaikasta oli tullut riita, joka uhkasi\nhajoittaa koko osuuskunnan. Ja oli Kauppila kirjeessään pyytänyt,\nettä konsulentti, jolla oli paljon kokemusta sellaisissa asioissa,\ntulisi itse Heinärannalle ja pitäisi vielä yhden kokouksen. Pian oli\nkonsulentin vastaus saapunutkin, — niin tiesivät huhut kertoa. Ja hän\noli kirjeessään ihmetellyt sitä ennenkuulumatonta härkäpäisyyttä, jota\nosuuskuntalaiset olivat osoittaneet Heinärannan meijerin suhteen.\n\nLuvannut oli tulla ja ilmoittanut päivän, jolloin hän saapuu\nHeinärannan Rantalaan. Tulkoot silloin kaikki »jästipäät» saapuville.\n\nNämä uutiset sai Mikko tietää Ojalaisessa käydessään.\n\nSilloin hänelle eräänä iltana juolahti kummallinen asia mieleen.\nJos olisi kirjoittaa sille konsulentille suoraan ja selittää, että\nVaresmäen Josefiinan lammashaka oli aivan sopimaton paikka monesta\nsyystä, mutta Pikku-Herralan palsta, jossa jo oli valmis kaivo kirkasta\nvettä täynnä, oli kaikin puolin sopiva, — niinkuin Maaherran Heikkikin\noli sanonut.\n\nSemmoinen ajatus tuli Mikolle yhtäkkiä, eikä hän osannut sanoa, mistä\nse oli mieleen juolahtanut.\n\nMikko istui liesiloisteen lämpimässä ja mietiskeli. Kenet saisi\nkirjoittamaan? Horslunti olisi ollut verraton kynämies ja\nselväsanainen, mutta hän vaatisi vaivoistaan ainakin kymmenmarkkasen,\nehkä enemmänkin. Sitäpaitsi ei Horsluntiin voinut luottaa. Hän ei\nmalttaisi olla asiasta puhumatta, ja niin saisi Erkkilän ja koko\nSipillan kylän niskaansa...\n\nHän läksi Apunlaaksoon ja puhui siellä tuumastaan. Emäntä hyväksyi\nkaikin puolin Mikon aikeen. Heidän jutellessaan saapui siihen Virnemäen\nKaisa, jolle asia heti selitettiin.\n\n»Siitä pitäisi tulla semmoinen kirje», selitti Mikko nyt tarkemmin\naiettaan, »missä kaikki Varpumäen asukkaat, jotka tunnemme ja tiedämme,\nminkälaiset lähteet ne ovat, joista vesijohto meijeriin aiotaan laittaa\nja joiden nojalla Erkkilä ja muutkin Sipillan kylän miehet Josefiinan\nlammashakaa puolustavat, tarkoin selitämme, ettei niissä ole kuivana\nkesänä vettä, ja että lammashaka on muutenkin syrjässä...»\n\n»Juuri semmoinen sen pitää olla», myönsi Apunlaakson emäntä, ja kun\nkirjurista tuli puhe, niin Virnemäen Kaisa sanoi:\n\n»Siihen ei tarvitse sen parempaa kirjuria kuin Varpumäen Manta on. Se\nihminen osaa sen verran kirjoittaa, kun kuuluu kerran kauppakirjankin\nkyhänneen ja monta velkakirjaa...»\n\nNyt Mikko ja Apunlaakson emäntäkin muistivat, että Mantahan oli\nkirjoitustaitoinen. Mutta asia piti pitää salassa, etteivät kyläläiset\nsaisi tietää. Varesmäen Josefiina suuttuisi silmittömästi...\n\n»Se lammashaan hinta pitää muistaa myöskin mainita kirjeessä, ja että\nPikku-Herrala antaisi ilman», sanoi Apunlaakson emäntä.\n\nNiin päätettiin. Mikon huoleksi jäi aikeesta ilmoittaa kaikille\nvarpumäkeläisille ja määrätä päivä, jolloin kirje kirjoitetaan ja\nkaikki nimensä panevat. Apunlaakson emännällä oli paperia ja mustetta\nsekä kookkain pirtti, johon päätettiin kokoontua.\n\nMikko oli vilkas ja toimen mies silloin kun tarvittiin, ja seuraavaksi\nillaksi oli hän saanut kaikki kuntoon.\n\nIllan tullen alkoivat naapurit kokoontua Apunlaaksoon, ne nimittäin,\njotka olivat kotosalla. Useimmista mökeistä olivat miehet tukkitöissä.\n\nManta istui jo kynä kädessä pöydän päässä ja lähinnä häntä Mikko.\n\n»Arvoisa kansalainen ja Konsulentti Juho Ruusperi...»\n\nEnsin toivotti hän konsulentille Herran siunausta, terveyttä ja pitkää\nikää, niinkuin oli nähnyt ja kuullut muittenkin tekevän. Kun alkulause\noli valmis, jatkoi hän kirjoitustaan, toisten istuessa juhlallisen\näänettöminä. Pitkä näytti kirjeestä tulevan, mutta paljon siihen piti\nmantuakin.\n\n»Lähtee siltä tuolta Mantalta», ihmetteli Mikko.\n\nKun Mantan kirjoitus vihdoin kolmen tunnin kuluttua oli valmis,\npyydettiin häntä se lukemaan, jotta kaikki kuulisivat, oliko se\nsemmoinen kuin olla piti.\n\nJa Manta luki:\n\n»... Ja saamme mainita, että mitä tulee Varesmäen Josefiinan\nLammashakaan, niin se ei sovi, lähteet kuivavat kesällä, jonka tietää\ntodistaa Ollin-Mikko, joka on koko ikänsä Varpumäessä ollut, kun ei ole\nsyntymäpaikan ja pirtin väliä kun kymmenen syltää. Ja Josefiina tahtoo\ntuhatta markkaa Lammashaasta ja Herrala antaa ilman ja jos vedestä\ntulee puhe niin meitäkin on monta, jotka tiedämme että lähteet kuivavat\nja Israeli on koettanut, että ei ole vesisuonia koko Lammashaassa eikä\nJosefiinalla ole muuta kun rahanhimo, se on tullut niin visuksi nyt,\nettei kehtaa tässä mainita ja Erkkilän ja Mäenpään on koko syy, josta\non jo mainittu. Ja Mikkoa pitää uskoa, se ei ole valehdellut eikä\nväärin tehnyt koskaan, vaikka on koko kylän myllyt hallussa ja saapi\nkysyä Isolta-Herralalta. Ja ottakaa puheeksi onko sillä karjakolla\nvalta noitua ja tappaa köyhän lehmiä, kun sanotaan olevan noitasukua ja\nsyksyllä on uhannut, jonka on kuullut Virnemäen Kaisa tästä vierestä.\nJa muistakaa, että Erkkilä omaa etuaan valvoo, se on kavala ja kitsas\nja jos tietäsitte sen aisatiuku-asian, josta ei saatu selvää, vaan sen\ntietävät muut; Ja vielä mainitsen sen Maaherran sonnin, että se ei\nollut huono. Ja ottakaa nyt kaikki huomioon ja elkää mainitko kutka\nkirjoitti. Jos kysyvät niin pankaa Jannenmäkiläisten päähän, kun\nVirnemäen Kaisakin on velassa Erkkilälle ja siitä lehmästä on meillä\nvielä Sipillan kylän Mäkelään maksoa, mutta ei ole velkakirjaa. Hyvää\nterveyttä nyt ja tässä ovat nimet ja ne joilla ovat miehet poissa...»\n\nKun Manta pääsi kirjeen loppuun, sanoivat kaikki, että se oli\nerinomainen ja sisälsi juuri pääasiat, joiden tarvitsi tulla\nkonsulentin tietoon.\n\n»Siitä ei selvempää olisi tullut, vaikka kymmenen Horsluntia olisi\nollut kirjoittamassa», sanoi Mikko, ja samaa mieltä olivat muutkin.\n\nNyt tuli jokaisen panna nimensä alle puumerkkinsä. Ensimmäiseksi\nkirjoitti Manta omansa ja Israelin nimet. Sitten Mikon. Ja tämän\nnäköinen oli kirjeen allekirjoitus:\n\n                    »Manta Varpumäki      Israel Varpumäki\n                        af dito             Mantan mies\n\n                    Mikko Ollinpoika       Jouni Kaisa Virnemäki\n                       oma käsi               mies tukinajossa\n\n                    Sofia Pilkkatie        Eino Ulla eli Jouni\n                  miehen karhu tappanut       Ollin-Mikon\n                                         poika, työssä Ojalaisessa,\n                                           Ulla kuollut, joka\n                                            oli Mikon vaimo\n\n                  Perttu Rajala              Ville Harju\n               Oinasmäen jalkapoika,       asuu Virnemäessä,\n                  pääsee perimään         rahaa säästöpankissa\n\n                  Mooses Kallo\n             on samanikäinen mies kuin\n           Ollin-Mikko, omistansa elää,\n               eikä ole naimisissa\n                eikä ole velkaa.\n\n  Olisi muitakin, mutta tähän paperiin ei mahdu.»\n\nKirje oli siis valmis kuoreen pantavaksi, ja kirjeen toimittaminen\npostiin jätettiin Ollin-Mikon huoleksi, jonka täsmällisyyteen kaikki\nluottivat.\n\nPäivät menivät, ja pian oli käsissä se päivä, jona konsulentin piti\nsaapua Rantalaan meijeririitaa ratkaisemaan. Oli jo kevätpuoli talvea,\nja päivät olivat pitkiä.\n\nVarpumäkeläisten kirjeestä eivät saaneet syrjäiset vihiä, vaikka kyllä\nkylällä huhuttiin, että Varpumäen Manta oli jonnekin kirjoittanut.\nOllin-Mikon koko huomio ja elämä oli nyt niin kiintynyt asiaan, ettei\nhän joutanut mitään muuta tekemään. Odotteli vain sitä merkillistä\nkokouspäivää.\n\nVihdoin se tulikin, ja Mikko oli jo varhain aamulla liikkeellä.\nAikaisin olivat Sipillan kylänkin miehet lähteneet kokoukseen. Kun\nMikko pirtiltään suksilla painalsi menemään Varesmäen Josefiinan\nlammashakaa kohden, seisoi siinä kivien luona kaksi miestä: Erkkilän\nAnaski ja Mäenpään Ulrikki.\n\n»Kas siinähän Mikko nyt on», tervehti Erkkilä Mikkoa. »Aioimme tästä\njuuri tämän Mäenpään Ulrikin kanssa lähteä sinua puhuttelemaan.»\n\nMikko jäi suksilleen seisomaan ja arveli:\n\n»Joo, tässä minä...»\n\n»Sinä, Mikko, joka olet ilmoisen ikäsi tässä Repovaaran laidassa\nasunut, tiedät todistaa, että noissa Varpumäen lähteissä on aina\nvettä! Me tarvitsisimme semmoisen todistajan tänään kokouksessa...\ntämän meijeripaikan vuoksi... ja jos lähdet todistamaan konsulentille,\nniin...»\n\n»En minä lähde todistamaan», ärähti Mikko. »Viekää meijerinne\nmuualle...»\n\n»Mutta tiedäthän, että lähteissä on aina vettä, talvella ja kesällä»,\nkoetti Erkkilä houkutella.\n\n»Mikäpä sen tietää», vastasi Mikko, ja sen sanottuaan läksi hän\nhiihtämään.\n\nErkkilä ja Mäenpää jäivät kivikasan viereen seisomaan, mutta kun Mikko\nIson-Herralan kohdalla silmäsi taakseen, näki hän heidän hiihtävän\nVarpumäkeä kohden, kaiketi Mantaa ja Israelia pyytämään todistajiksi...\n\n— Vaan ei tule sieltä todistuksia, — mietti Mikko hiihtäessään. — Ei\ntodista Manta eikä Israeli... Mutta jos arvaavat mennä Virnemäkeen ja\npelottavat Kaisan, joka on velkaa Erkkilälle, niin...\n\nMikkoa vähän arvelutti, mutta luotti hän Kaisaankin ja hiihteli\nmenemään. Lopun matkaa hän mietti, mitä lieneekään konsulentti arvellut\nheidän kirjeestään. Sitä se ei sano, kutka sen ovat kirjoittaneet,\nmutta jos kysymys tulee, niin syyttää jannenmäkeläisiä... On se siitä\nkirjeestä kaikki saanut tietää, ja jo on kumma, jos Erkkilä ei tässä\nkokouksessa joudu alakynteen. Olisi saanut tulla siihen kirjeeseen\nmuitakin nimiä, mutta kun oli sitä paperia niin määräseltään...\n\nKun Mikko joutui Rantalaan, sanottiin hänelle pihalla, että konsulentti\noli vastikään saapunut. Mikko silmäsi pirttiin, jossa istui vain\nparikymmentä miestä lakitta päin, tupakoimatta ja ääneti. Pihallakin\noli kaikki hiljaista, eikä mistään päin kuulunut semmoista rähinää kuin\nedellisissä kokouksissa.\n\nVäkeä saapui saapumistaan. Sipillan kyläläiset tulivat yhdessä\nroikassa. Mallikyläläiset olivat saapuneet vähää ennen ja asettuneet\nistumaan karsinan puolelle pirttiä, missä ennenkin olivat istuneet...\n\nJoku kuiskasi Mikolle korvaan, että »saapa nähdä ja kuulla kuinka\nkäy, Maaherran Heikki kuuluu olevan konsulentin kanssa kahden kesken\nvieraskamarissa...»\n\n»No, jo käyvät tapon puolelle Sipillan kylän miehet», arveli Mikko.\n\nMutta silloin juuri saapuivat Sipillan kyläläiset ja kävivät pirttiin,\nErkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki etunenässä niinkuin kenraalit.\nMutta täytyi Sipillan kylänkin miesten ottaa lakit pois päästä, eikä\nyhtään sikaria näkynyt kenenkään suupielessä.\n\nJo tulivat konsulentti ja Maaherra kamarista ja menivät pirttiin.\nMikkokin sai istumapaikan ovipenkin päähän, oven suuhun, ja istahti\nsiihen Sipillan kylän Savelan viereen.\n\nKonsulentti meni pöydän taakse ja Maaherran Heikki miestensä joukkoon,\nmutta Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki istuivat etupenkillä, melkein\nkonsulentin nenän alla.\n\nMikko teki sen huomion, että tässä kokouksessa oli vähemmän väkeä kuin\nedellisessä, vai siltäkö lienee vain näyttänyt, kun kaikki istuivat\nhiljaa, eivät rähisseet eivätkä tupakoineet...\n\nKonsulentti aloitti puheensa. Hän puhui ensin laajasti pienistä ja\nisoista osuuskunnista, pienistä ja isoista meijereistä, yhteistyöstä,\nosuustoiminnan hengestä ja tarkoituksesta... ja paljon muuta, josta\nMikko ei juuri mitään ymmärtänyt. Ja niin pääsi hän puheessaan\nHeinärannan meijeriasiaan...\n\n»Minua on pyydetty tänne ratkaisemaan riitaa, joka on syntynyt\nmeijeripaikasta», sanoi hän, ja näkyi selvään, että hän oli pahalla\nkiirillä. »Mistä syystä on tämä riita syntynyt? Minä olen tässä asiassa\njo mielipiteeni lausunut ja ymmärrykseni mukaan ehdottanut meijerille\npaikan. Käsittämätöntä on, miksi riita on rakennettu, — riita, joka\njokaiselle osuuskunnan jäsenelle tulee kalliiksi.»\n\nSilloin nousi takarivistä seisomaan pitkä, nuori mies ja sanoi varmalla\näänellä:\n\n»Minä uskon puolestani, ettei riitaa olisi syntynyt, jos täällä\nolisivat vähävaraisempienkin miesten mielipiteet jotakin vaikuttaneet.\nMutta niinkuin nyt ovat asiat, on koko rakennushanke kahden\nrikkaan, härkäpäisen miehen hallussa. Ja niin kauan kuin näin on,\nei yksimielistä päätöstä tähän asiaan tule, sillä nämä kaksi porhoa\npysyvät härkäpäisyydessään...»\n\nNuori mies istuutui, ja konsulentti kysyi:\n\n»Minä tahtoisin nyt tietää ne syyt, joiden nojalla Sipillan kylän\nmiehet pitävät Varesmäen palstaa parempana ja sopivampana kuin Herralan\npalstaa.»\n\nErkkilän Anaski nousi seisomaan ja alkoi puhua puuta heinää.\n\n»Mutta eihän tuosta saa vastausta siihen kysymykseen, jonka tein»,\nmuistutti konsulentti, mutta Erkkilä jatkoi puhettaan keskeyttämättä.\n\nViimein vaati konsulentti, että nyt pitää olla hiljaa...\n\n»Mutta minä en ole vielä kaikkea sanottavaani sanonut», sanoi Erkkilä.\n»Ja sitäpaitsi tässä saan puhua minä niinkuin muutkin... Ei tässä auta,\nvaikka mallikyläläiset olisivat kuinka tuttuja hyvänsä herrain kanssa.\nYksimielinen pitää päätöksen olla ennenkuin se kaikkia miellyttää.»\n\nKonsulentti lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan, ja näkyi, että hän\nsuuttui silmittömästi.\n\nMutta Erkkilä naureskeli ja töksähti istumaan.\n\nNyt nousi Maaherran Heikki ja puhui laajasti sekä Varesmäen Josefiinan\nlammashaasta että Pikku-Herralan palstasta, verraten kumpaisenkin etuja\nja hankaluuksia.\n\n»No, se on selvää puhetta», sanoi konsulentti.\n\n»Onpa tietenkin selvää, vaan mitäs vastapuoli sanoo!» pisti Erkkilä\nsiihen.\n\nKonsulentti ei ollut Erkkilää kuulevinaankaan, vaan ehdotti, että\näänestettäisiin.\n\n»Se ei sovi», sanoi Erkkilä penkiltään.\n\n»Ja minkätähden ei?» tikasi konsulentti.\n\n»Sen vuoksi, että se puoli, joka äänestyksessä joutuu tappiolle, ei\ntietenkään hyväksy meijeripaikaksi sitä palstaa, jonka toinen puoli\näänestyksellä voittaa. Ja silloinhan ei päätös ole yksimielinen.»\n\nSilloin suuttui konsulentti, löi »Maatalouskalenterinsa» pöytään, jotta\npaukahti, ja sanoi:\n\n»Päättäkää ja tehkää kuinka tahdotte!»\n\nJa hän meni ulos eikä enää palannut.\n\nHänen poistuttuaan oli pirtissä ensin kuolon hiljaisuus. Sitten kuului\njoku rykäisevän, lakkeja alkoi ilmestyä päihin, ja ovenpuolessa jo\ntupakoitiinkin.\n\n»Joo, joo», sanoi Erkkilä ja sytytti sikarin.\n\nOllin-Mikko oli odottanut, että konsulentti mainitsisi kirjeestä, mutta\nsanaakaan ei tuo ollut puhunut.\n\n— Ei maininnut, mutta kyllä sen kuuli, että hän tietää lähteistä vettä\npuuttuvan, on saanut kirjeen, — päätti Mikko.\n\nJa koska hän näki, että muutkin hommasivat piippuunsa, otti hänkin\ntupakkavehkeet käsille.\n\nPitkän aikaa oltiin hiljaa.\n\nSitten nousi kirkonkylän Kauppila puhumaan. Puhui kauan ja sovintoon\nkehoitti. Ehdotti, että otettaisiin muista pitäjistä miehet riitaa\nratkaisemaan. Mutta siihen eivät suostuneet kaikki, ja niin näytti asia\ntaas jäävän kesken.\n\nSilloin nousi Maaherran Heikki ylös ja sanoi vihapäissään:\n\n»Tästä ei tule sen parempaa. Me rakennamme meijerin mihin tahdomme ja\nrakentakoot muut myös, jos tahtovat...»\n\n»Niin tehdään», sanoi siihen Erkkilä.\n\nJa niin oli kokous loppunut.\n\nKun ensimmäiset pirtistä tulijat pääsivät pihalle, näkivät he\nkonsulentin ajavan kujasta ulos, luvannut heti kokouksen loputtua tulla\nilmoittamaan, miten on käynyt. Onko konsulentti maininnut kirjeestä?\nOttiko puheeksi sitä, että karjakko oli noitunut sairaaksi Varpumäen\nMantan lehmän? Mainitsiko Erkkilän aisatiuku-asiasta?\n\nNiistä oli Mikkoa pyydetty kuuntelemaan tarkoin, mainitseeko niistä\nasioista.\n\nMikko hiihteli reippaasti, ja hyvä oli hänellä mieli siitä, ettei\nmeijeriä ainakaan vielä ollut päätetty rakentaa Varesmäen Josefiinan\nlammashakaan. Ja mikäli Mikko oli ymmärtänyt, niin sitä mieltä oli\nollut konsulenttikin, että Pikku-Herralan palsta on sopivin. Ja siitä\njohtui selvästi, että kirjeen oli konsulentti saanut ja asiaa kotonaan\npunninnut. Kaikesta näkyi, että Pikku-Herralan palstaa puolsi ja\nJosefiinan lammashakaa moitti...\n\nHän hiihti ensiksi Varpumäkeen. Manta sattui tulemaan navetasta, ja kun\nnäki Mikon hiihtävän siinä pellon päässä jo, niin seisahtui odottamaan.\n\nPäästyään likemmäksi alkoi Mikko selittää, mitä kokoukseen kuului.\n\n»Jo oli eri järjestys kuin ennen», selitti Mikko. »Eivät saaneet\ntupakoida, ja lakittomin päin piti istua, ja yksi kerrallaan sai puhua.»\n\n»No mainitsiko...»? kysyi Manta.\n\n»Ei erittäin maininnut, mutta sen kuuli kaikista konsulentin puheista,\nettä kirjeen on saanut. Lähteistäkin mainitsi...»\n\n»Ei puhunut... mutta sanoiko mitään karjakon pahuksesta?»\n\n»Olisi kai vielä puhunut ja maininnut siitäkin, mutta suuttui sitten\nErkkilän Anaskille, jotta lyödä paukautti kirjansakin pöytään.»\n\nManta ei ollut oikein tyytyväinen Mikon uutisiin.\n\n»Jos olisin itse ollut, niin olisin kysynyt, onko kirje tullut», sanoi\nhän.\n\n»No kuulinhan sen, että kirjeen on saanut», sanoi Mikko ja läksi\ntoisiin mökkeihin uutisiaan ilmoittamaan.\n\n\n\n\nVI\n\n\nSeuraavalla viikolla, kun lähetetyistä voiastioista tuli suoritus,\noli hinta poljettu niin alhaiseksi, ettei koskaan ollut niin halpaan\nmennyt. Syyksi oli ilmoitettu, että voissa tuntui savun maku.\n\n»Siinä se nyt on... Ahtaassa ja sopimattomassa huoneessa kun\nvalmistetaan voi, ei ole kummakaan, että tulee savumakuja», sanoi\nkirkonkylän Kauppila ja lisäsi vielä:\n\n»Saattaa tapahtua, etteivät huoli koko voista... Siinä sitten ollaan...\nSitten näkevät, mitä joutava riita on maksanut...»\n\nKaikki ymmärsivät niin olevan. Ja nyt näyttivät kaikki heräävän kuin\npitkästä unesta.\n\n»Sitähän se ennusti jo konsulenttikin», sanottiin.\n\nOli kevät käsissä, pääsiäisen aika.\n\nKirkonkylän Kauppila mietti juuri paraikaa, että pitäisi vielä\nkerran yrittää. Sillä minkäänlaiseen toimeen eivät olleet ryhtyneet\nmallikyläläisetkään sitten viime kokouksen. Pikku-Herralan palstalla\ntöröttivät rakennusaineet läjissään, ja kaivossa sanottiin olevan\npaljon ja kirkasta vettä. Siinä odottivat mitä tapahtuu. Ja Varesmäen\nJosefiinan lammashaassa olivat kivet siinä järjestyksessä, johon ne oli\ntalvella ajettu. Mutta nyt kun tulikin voista huono tili ja maitokilon\nhinta laski puoleen entisestä ja tuo tiedettiin pienen ja ahtaan\nmeijerihuoneiston syyksi, heräsivät kaikki. Oli kuin olisi kylmää vettä\nniskaan heitetty.\n\nNiitä asioita Kauppila mietti ja arveli itsekseen, että nyt, kun oli\nsaatu näin raskas muistutus, ehkä päästään yksimieliseen päätökseen.\nSiinä toivossa istui hän kirjoittamaan kuulutusta uudesta kokouksesta.\n\nMutta juuri kun hän oli alkuun päässyt, tulla tupsahti Ylipään Vilhemi\nhänen puheilleen.\n\nVilhemi oli nokkela ja näppärä mies hoksaamaan, ja nyt oli hän keksinyt\nmielestään soman tempun.\n\n»Nyt on kokous kuulutettava aivan ensi päiviksi», sanoi hän. »Kuten\ntiedät ovat Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki menneet Rovaniemeen\npääsiäismarkkinoille ja viipyvät sillä matkalla pari viikkoa. Sillä\naikaa on nyt kokous pidettävä, ja olen varma, että muut Sipillan kylän\nmiehet kyllä saadaan suostumaan mihin hyvänsä, kun Anaski ja Ulrikki\novat poissa...»\n\n»Mutta siinähän onkin asiaa», ilostui Kauppila. »Aivan niin. Anaski\nja Ulrikki ne ovat komennelleet koko Sipillan kylää ja kaikkia\njärvikyläläisiä.»\n\n»Senhän minä jo sanoin ensimmäisessä kokouksessa syksyllä.»\n\n»Siihen käsitykseen jäin minäkin.»\n\nNiin siinä puhelivat ja puhuessaan innostuivat. Ylipään Vilhemi\npäätti lähteä Sipillan kylään ja järvikyliin herättelemään mieliä, ja\nKauppilan huoleksi jäivät Heinärannan ja Makon kylät. Nyt oli lauantai,\nja kokous päätettiin kuuluttaa keskiviikoksi.\n\nTuumasta toimeen.\n\n»Nyt on rauta kuumana, nyt pitää takoa. Muutoin hajoaa koko\nosuuskunta», sanoi Ylipään Vilhemi, ja siltä jalansijalta hän läksi\nsuoraan Sipillan kylään...\n\nVilhemi oli hyvä puhumaan ja selväsanainen mies, ja pian sai hän kaikki\nSipillan kyläläiset puolelleen.\n\nSamoin onnistui hän järvikylissäkin.\n\nVasta keskiviikkoaamuna ehti hän kotikylään ja riensi suoraan\nkokoukseen.\n\nKokouksessa oli tavattoman paljon väkeä, ja kaikki puhuivat siitä\nvahingosta, joka oli jokaiseen koskenut. Näytti niinkuin nyt vasta\nolisi kaikille käynyt selväksi, että meijeritalo oli heti rakennettava.\nMoni Sipillan kyläläinen kynsi päätään ja sanoi, että oli ollut suurta\ntyhmyyttä koko talvi jaastaa ja riidellä...\n\n»Ja jos Anaski ja Ulrikki olisivat nytkin kokouksessa, niin vastaan\npanisivat», arveltiin.\n\nKun Ylipään Vilhemi saapui Rantalan pihaan, seisoi siinä Ollin-Mikko\nhymyssä suin ja virkkoi silmää iskien Vilhemille:\n\n»Jopa hoksasitte oikein! Jo käypi hyvin nyt, kun Anaski kälmi ja\nUlrikki kettu ovat poissa...»\n\n»Elähän virka mitään, Mikko», sanoi Vilhemi, silmää hänkin iskien.\n\nPirtti, porstua ja kuisti olivat väkeä täynnä, ja ne, jotka eivät\nmahtuneet sisälle, seisoivat pihalla. Puheenjohtajan vieressä pöydän\nluona istui nyt kirjoitusneuvoineen Horslunti. Häntä oli varta vasten\npyydetty sihteeriksi, jotta pöytäkirjasta tulisi kaikin puolin\nlaillinen. Viisas ryppy otsallaan istui Horslunti kaikkitietävänä\nja kaikkinäkevänä. Hänen suupielessään oli musta, sammunut sikari\npystyssä aivan kuin Sipillan kylään kääntyvän talvitien viitta.\nKylmästi silmäili hän ympärilleen ja mietiskeli, paljonko hän vaatisi\nsihteeritoimestaan.\n\nLäpi väentungoksen pyrki Ylipään Vilhemi Kauppilan puheille ja viereen\npäästyään kuiskasi korvaan:\n\n»Kiirehtikää kokouksen alkamista... Anaski ja Ulrikki voivat saapua\nmillä hetkellä hyvänsä...»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHorslunti kyhäsi jo pöytäkirjaa. Yksimielisesti oli päätetty, että\nmeijeri rakennetaan Pikku-Herralan palstalle, jota konsulenttikin oli\npuoltanut. Ei yhtään ääntä kuulunut vastaan. Rakennustöihin päätettiin\nryhtyä heti, ei päivääkään saanut enää vitkastella. Otsa rypyssä\nkirjoitti Horslunti, laatien verrattoman ja kaikin pykälin laillisen\npöytäkirjan. Maaherran Heikin kasvoilla paistoi iloinen hymy, mutta\nhän ei vielä ymmärtänyt, kenen ansiota oli, että näin yksimielisiä nyt\noltiin.\n\nKun pöytäkirja oli valmis, nousi Horslunti pöydälle seisomaan ja luki\nsen kovalla äänellä. Verrattoman hyvä ja asiallinen se oli kaikkien\nmielestä, pykälät selvät ja kovat kuin kallioon hakatut.\n\nMutta kun pöytäkirja oli luettu, nousi mies joukosta seisomaan,\nErkkilän Anaskin vanha renki, Vitsa-Nikuksi mainittu, ja lausui:\n\n»Meidän isäntä ei hyväksy tätä päätöstä...»\n\nSilloin Horslunti kivahti:\n\n»Hän saa nyt tehdä miten parhaiten näyttää itselleen sopivinta olevan.\nEllei hän tahdo olla osuuskunnan jäsenenä, saapi hän erota, siitä ei\nole osuuskunnalle isoa vahinkoa. Sellainen on laki, ja vie ne terveiset\nsekä Anaskille että muille. Se on nyt päätetty, ja pöytäkirja on\nvalmis. Nyt eivät enää auta itkut, eivätkä hampaan puremiset... Usko\npois!»\n\nJo ihmettelivät kaikki Horsluntin selväsanaisuutta ja nokkeluutta. Jo\nse oli viisas mies sentään tuo Horslunti!\n\nKun vielä oli hetki juteltu, nousi Maaherra seisomaan, kiitti kaikkia\nyksimielisestä päätöksestä ja arveli lopuksi:\n\n»Kokous on siis katsottava päättyneeksi!»\n\n»Valmis on asia», kuului useampia vastauksia.\n\nJa kukin alkoi tyytyväisin mielin hommailla kotimatkalle, mielessä\ntieto, että huomispäivänä ruvetaan meijeriä rakentamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Rovaniemen pääsiäismarkkinoilta palasivat Erkkilän Anaski\nja Mäenpään Ulrikki, ajelivat poikki kairan talvitietä pitkin.\nEivät aavistaneet mitään siitä, mitä kotipitäjässä hommattiin. —\nKeskenään he puhelivat, etteivät he missään tapauksessa anna perään\nmallikyläläisille...\n\nKun he umpiteitä vihdoin saapuivat kotipitäjän rajojen sisälle ja\nlevähdyttivät hevosta Palolampolan uutistalossa, hiihteli siihen\nlaukkuryssä Pitkä-Vasili, jonka kaikki ihmiset tunsivat. Puheen alkuun\npäästyänsä mainitsi hän viimeksi lähteneensä Heinärannalta, jossa\noli laukkunsa kauppatavaralla täyttänyt. Anaski silloin kysyi, mitä\nHeinärannalle kuului.\n\n»Eipä erinomaisia», vastasi Vasili. »Oli taas, kuulinma, kuulutettu\nkokous siitä meijeripaikasta, ja kuuluttiin tietävän, että\nPikku-Herralaan ruvetaan rakentamaan...»\n\n»Kuulutettu kokous!... Pikku-Herralaan rakentamaan!... Meidän\ntietämättämme!» sanoi Anaski levottomasti.\n\n»Tulitko tietäneeksi, miksi päiväksi kokous oli kuulutettu?» kysyi hän\nsitten yhä levottomammaksi tullen.\n\n»Keskiviikoksi... ja se on huomenna», tiesi Vasili. Anaskille ja\nUlrikille tuli tavaton kiire. Pian olivat he taipaleella, mutta kun oli\numpitie, pääsivät he kovin hitaasti kulkemaan. He toivoivat kuitenkin,\nettä kun he koko yön ajavat eivätkä viivy suotta syöttöpaikoissa, he\nehtivät keskiviikkoaamuksi Heinärannalle.\n\nHe ymmärsivät hyvin, että vastapuolue oli käyttänyt tilaisuutta\nhyväkseen, ja heidän poissaollessaan kokouksen hommannut. Mutta he\nluottivat kuitenkin muihin kyläläisiinsä, etteivät myönnä... Siitä\nhuolimatta olivat he kumpikin kovin rauhattomia...\n\n»Ei olisi kuitenkaan pitänyt lähteä», sanoi Anaski.\n\n»Kyllä minäkin sitä mietin, mutta kuka arvasi, että niin pian kokouksen\nhommaavat», sanoi Ulrikki.\n\nTie oli huono, matka pitkä, ja aika kului.\n\nVasta keskiviikkoaamuna myöhään saapuivat he kotikylään, Sipillan\nkylään, ja saivat kuulla, että kylästä olivat kaikki miehet menneet\nRantalaan meijerikokoukseen...\n\nVimmastuneena läksi Anaski täyttä laukkaa ajamaan Rantalaan päin.\nMäenpään Ulrikki aikoi tulla heti perässä.\n\nAnaski kirosi ja ajoi laukkaa ja noitui Maaherraa. Omankyläläisiinkään\nhän ei saattanut luottaa, ja sen vuoksi pelkäsi pahinta.\n\n»Ehkäpä ehdin», kirosi hän ja löi hevosta selkään.\n\nMutta kun jo oli ehtinyt Varesmäen Josefiinan vainiolle, tulivat siinä\nensimmäisinä vastaan Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko.\n\n»Eikö kokousta pidettykään?»\n\n»Kokous on pidetty... päätös tuli yksimielinen, ja pöytäkirja,\nHorsluntin laatima, on nähtävänä kirkonkylän Kauppilassa», vastasi\nVilhemi.\n\n»Joo, ja Pikku-Herralaan nyt aletaan rakentaa», lisäsi Ollin-Mikko.\n\nAnaski purki pitkän kirouksen. Ollin-Mikko nauroi, jotta vaaroissa\nkaikui. Anaski lupasi näyttää, kuinka tässä lopulta käy, ja vihassa\nläksi hän ajamaan Rantalaan päin.\n\n»Jo siellä on kokous loppunut», huusi hänelle Vilhemi, mutta Anaski\najoi vain menemään, ajoi niinkuin ei itsekään tietäisi, mihin ajoi ja\nminkä vuoksi.\n\nSiinä erosivat Mikko ja Ylipään Vilhemi. Vilhemi aikoi hiihtää\nkirkonkylään, mutta Mikko läksi poikki vainion oikaisemaan mökilleen.\n\nHyvin oli käynyt. Mikko oli kaikin puolin tyytyväinen. Eivät saaneet\ntuohon lammashakaan sitä meijeriänsä kiikkumaan, tuhisemaan ja\npiipaamaan. Ei saanut Varesmäen Josefiinakaan kivikkohaastaan tuhatta\nmarkkaa... Kun Mikko saapui mökilleen, istui siellä Varpumäen Manta\nkyynelsilmin.\n\nHänen lehmänsä oli kuollut, ja nyt oli hän menossa Horsluntin puheille,\nettä eikö voitaisi nostaa kannetta karjakkoa vastaan, joka noituutta\nharjoittaa. Tahtoi kuulla Mikonkin mielipidettä.\n\nMikko neuvoi:\n\n»Horsluntiin elä luota. Se on semmoinen mies, että sen, jolla on rahaa,\nsen asian se voittaa, mutta köyhät häviävät. Mutta kirjoita itse\nkonsulentille ja mainitse todistajat...»\n\nViisaana piti Manta Mikon neuvon ja päätti niin tehdä. Kun he hetken\nkuluttua menivät pirtin eteen, kuulivat he kauheata melua maantieltä.\nMiesjoukko, sipillankyläläisiä, palasi Rantalasta kokouksesta, ja\nheidän keskellään teuhasi, uhkasi ja kiroili Anaski...\n\nJoukon jälessä käveli allapäin Varesmäen Josefiina, nenäänsä esiliinaan\nniistäen...\n\n»Saapa vain kuulla, eikö tuosta vielä nouse isommat jutut», arveli\nOllin-Mikko Varpumäen Mantalle.\n\nJa isommat jutut siitä nousivatkin, sillä Anaski ja Ulriikki aikoivat\nhajoittaa koko osuuskunnan.\n\n\n\n"]