Romaani sijoittuu 1940-luvun kaupunkiympäristöön ja seuraa toimittajaa, jonka arki kohtaa taiteen ja muistojen maailman. Tarina tarkastelee ihmisen valintoja, moraalisia periaatteita ja tunteiden voimaa muuttuvassa elämäntilanteessa.
Reino Rauanheimon 'Taikapiiri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3264. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
TAIKAPIIRI
Romaani
Kirj.
REINO RAUANHEIMO
Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1945.
SISÄLLYS:
Hajonnut parvi Puolitiehen unohtunut Ristiriitainen sielu Kaukana resignaatiosta
HAJONNUT PARVI
1.
Toimittajalla on hiukan kiire, sillä hänen pitää joutua työhönsä.
Mutta kun hän kääntyy kulmassa ja päättää oikaista suoraan puiston halki, huomaa hän parissa suuressa ikkunassa jotakin kirkasta ja värikästä, menee jo ohi, mutta kääntyy kuitenkin takaisin katsoakseen tarkemmin. Aivan oikein, taidekauppa on asettanut ikkunoihinsa taas jotakin uutta, ja juuri näiden ikkunain edessä hän onkin tottunut seisomaan usein taulujen vaihduttua. Nyt on toisen leveän lasin takana tunnetun maalarin taulu, joka esittää kesäistä kauppatoria kirkasvärisine kangaskatoksineen, vihannespöytineen ja ihmisineen, ja taulun taustalla kohoavat korkeat ja auringon lämpöä uhoavat kiviseinät, joiden ikkunariveistä heijastaa taivaan sini. Kaikki on iloisen näköistä, juuri sellaista kuin hän toivoo kaupungin näyttävän parhaimmillaan. Ja jos hänellä olisi liikaa rahaa kiinnittää poikamiesasuntonsa seinälle, ei olisi mitään vastaan omistaa vaikkapa tämä taulu.
Toisessa ikkunassa on muutamia pienempikokoisia öljymaalauksia ja niissä kaikissa vaaleat kehykset. Keskimmäinen, joka muuten on suurin, esittää jotakin syksyistä vaaramaisemaa: etualalla on harmaajäkäläisen kallion kupeessa matala, turhaan korkeutta tavotteleva männynkiemura, keskellä metsää kuvasteleva lahti, ja taustalla kohoaa pitkä vaaranrinne, jonka sinertävää metsää elävöittää muutama kellastuva koivu tai niitetty peltotilkku. Etäisellä vaaran laella yhtyvät sitten somasti metsän tummempi ja taivaan vaaleampi sini lähellä pilven reunaa.
Toimittaja vilkaisee kelloaan pysyäkseen kiinni nykyisyydessä, mutta syventyy katselemaan tarkemmin vaaramaisemaa ja ahmimaan sen värejä, sillä jo itse aihekin lämmittää häntä kotoisella tutunomaisuudellaan, ja samaten värit ja tunnelma ovat ennen nähtyjä ja koettuja ja tuntuvat muistuttavan-jostakin, jonka hän on jo kauan sitten unohtanut.
Hän yrittää tavata epäselvää nimeä taulun kulmasta, mutta katselee sitten viereistä asteriryhmää ja kolmannessa taulussa olevaa orvokkimaljakkoa, jotka luultavasti saavat jonkun naisen ostajakseen. Neljännessä taulussa on jälleen maisema, ruohikkoinen lahdeke vanhoine talaineen, jonka seinällä on kuivumassa verkkoja, ja viimeisessä on uimapukuinen nainen istunnassa rantalaiturin päässä kylpyviitta heitettynä vierelle laiturin reunalle ja taustana aivan tyyni vedenpinta.
Toimittaja ei tunne tyyliä eikä arvaa itse tauluista mitään ja syventyy kuin tahallaan tutkimaan nimeä vasta viimeksi. Se näkyy olevankin kaikissa kuvissa sama, niin, no senhän saattaa huomata tekotavastakin. Ja lisäksi maalari on nainen ja myöskin tuntematon: Kaisa Vuorinen. — Toimittaja on tyytyväinen omaan hyvään arvaamistaitoonsa, vilkaisee rannekelloaan ja lähtee edelleen puistoa kohti. Mutta jo muutamien askelten päässä hän kääntyy takaisin, sillä satojen muiden nimien joukosta tuo Kaisa Vuorinen vilkuttaa hänelle kuin vanha ja hyvä tuttava — vai johtuuko se vain siitä, että se on niin kovin tavallinen. Mutta kun hän nyt uudelleen tuijottaa aikansa kuhunkin viiteen tauluun, tuntuu itse maalari sittenkin hiljakseen katoavan kaikkien muiden vieraiden ihmisten joukkoon. Niinpä hän osaakin nyt jo helposti siirtyä ajatuksissaan omaan työhönsä, vaikka ohi kulkiessaan huomaakin lumen jo sulavan puistossa ja nurmen paistavan puiden juurilla, kostean lämpimän ja koko aurinkoisen armeliaisuuden.
Niin hän menee toimitukseen, jonka portaikossa jo tulvahtaa vastaan se entinen tunnelma, joka tietää työn ja kiireen jatkuvan illan ohitse pitkälle yöhön asti ja jonka olennaisimpana osana ovat tupakansavu, puhelin, kirjoituskone ja kaukaa seinien takaa kuuluva rotatiokoneen jyrinä.
Hän tekee muutaman pienen korjauksen artikkeliin, joka siirtyi tämän päivän numerosta huomiseen, vie korehtuurit toimitussihteerille ja istuutuu kirjoituskoneen ääreen naputtamaan kesken jäänyttä liuskaansa juttuun, jossa on haastateltu eräitä tunnettuja koulumiehiä tämän kevään ylioppilaskirjoitusten johdosta. Oikeastaan on turha mainostaa tuota persoonallisuuksien nitistämislaitosta, ajattelee hän, ja sen vuoksi olisi pitänytkin puhutella itse kokelaita, sillä hehän ovat kuitenkin päätekijä... Mutta olkoon menneeksi, hänhän voi sitten kouluja lopetettaessa mennä keskustelemaan joittenkin yläluokkien oppilaiden kanssa. Siinä onkin siis sopiva aihe merkittäväksi pöytäalmanakkaan toukokuun loppupäivien kohdalle, jos nyt ei satu aikamiehellä olemaan parempaa kirjoiteltavaa.
Päästyään näin pitkälle toimittaja unohtuu katselemaan ikkunasta ulos puiston puolelle, jossa näkyvät yhä samat kevään merkit, puistosta hän muistaa taidekaupan ikkunassa olevan vaaramaiseman ja maisemasta jälleen omat kouluvuotensa luokkatovereineen, sillä kaikki nämä asiat ovat tänään kummallisella tavalla toistensa yhteydessä. Hän, josta on nyt tullut yksi rengas tietyssä työn ketjussa — ja lisäksi tässä talossa kohtalaisen tarpeellinen ja luja rengas — on oikeastaan jo monta kertaa joutunut unohtamaan nuo poika- ja nuoruusvuosiensa sinänsä tärkeät tapahtumat aivan kuin kirjan luettu sivu unohtuu lehteä kääntäessä. Mutta nyt tämä kouluaiheinen juttu muistuttaa pakostakin mieleen vaarataulun kulmassa olevan nimen. Ja Kaisa Vuorinen hänen ajatuksissaan muuttuu nyt toisluokkalaiseksi koulutytöksi, jolla on ruskeat palmikot, ruudukkaasta kankaasta tehty päällystakki ja olkapäästä viilekkeestä riippuva koululaukku. — Aikansa käveltyään hänen ajatustensa ohi tuo pikkuneiti muuttuu jo naurahtelevaksi viidesluokkalaiseksi, jolla on yhä sama ruskea tukka ja vaalea iho, mutta nyt punertuva pullea poski ja turkiskaulus. — Ja kun kuva vaihtuu vielä kerran, on heitä koolla kymmenkunta ylioppilaslakkista ja ruusukimppua pitelevää nuorta ihmistä, jotka hälisevät suuren valokuvauskoneen edessä, kun kuvaaja yrittää saada heitä jonkinlaiseen järjestykseen. Ja siinä hän itse huutaa juuri eräälle nuorelle neitoselle: 'Kaija, tule sinä tähän väliin, ettet jää kokonaan varjoon!'
Kaikki nämä muistikuvat aiheuttavat sen, että hän alkaa ensin kuin tarkoituksettomasti selailla puhelinluettelon lehtiä, mutta pysähtyy Salmisten taidekaupan kohdalle, miettii vielä hetken ennen kuin nostaa puhelintorven ja kiepauttaa numerot. Odottaessaan hän ehtii ajatella, että taisi olla turhaa koko tämä soitto, mutta vastauksen kuultuaan kysyy lehtensä toimittajan ominaisuudessa, mistä hän mahdollisesti voisi tavoittaa käsiinsä taiteilija Vuorisen.
»Hänellä on oma puhelin kaupungissa. Soittakaa sinne.»
Suljettuaan puhelimen hän tuntee joutavanpäiväisen mielenkiintonsa jo sammuvan ja ajattelee jotakin, että mitäpäs tuosta soittelemaan. Mutta jo parin tunnin kuluttua tulee jälleen eteen pieni laiminlyönninhalu itse työssä, hän alkaa selailla puhelinluetteloa ja löytääkin sen, mitä on etsinyt: Kaisa Vuorinen, puku-ateljee. Se vaikuttaa hiukan oudolta, ja hän tuntee itsensä epävarmaksi kysyessään:
»Onkohan neiti Vuorinen tavattavissa?»
Kuullessaan vieraantuntuisen alton vastaavan hän alkaa selittää omaa sanottavaansa:
»Täällä puhuu toimittaja Raintila, hyvää päivää. — Asiani on sikäli erikoinen, että minä etsin parhaillaan erästä entistä luokkatoveriani. Kun hänellä on sama nimi kuin teillä, uskalsin sen vuoksi soittaa ja kysyä, että...»
»... olenko minä yhä se entinen Kaija», jatkaa altto kursailematta. »Ensiksikin voin lohduttaa sinua sillä, että olenpa tietenkin. Ja toiseksi haluaisin vuorostani kysyä, miksi olet noin juhlallinen.»
»No Kaija!» ilahtuu toimittaja huomatessaan välttäneensä väärään paikkaan soittamisesta johtuvan hämmennyksen. »Siis tosiaan sinä! Katsos, minun piti olla juhlallinen sen vuoksi, kun en tiennyt varmasti, että...»
»Se annetaan anteeksi — tämän kerran. Mutta mikä kumma sinut panee soittamaan nyt, kun me emme ole vaihtaneet sanaakaan lähes kahteenkymmeneen vuoteen?»
»Onko siitä jo niin kauan?»
»Meidänkö nuoruudestamme? — No melkein. Pari kertaa olen nähnyt sinut viime vuosien aikana teatterissa ja niin poispäin, mutta...»
»Miks'et ole nykäissyt?»
»Ei ole ollut tilaisuutta. Joskus olen ajatellut soittaa, mutta en ole halunnut näyttää liian aktiiviselta. Sitä paitsi olen viime aikoina vajonnut niin kokonaan tähän omaan maailmaani ja työhöni, että vanhat tuttavat ovat suoraan ja rehellisesti sanoen unohtuneet.»
»Siis minäkin?»
»Sinäkin. Minulla nimittäin on ollut se usko, että kaikki entiset koulutoverit ovat samalla tavalla hautautuneet omiin nurkkiinsa — kuka tehdäkseen työtä ja kuka laiskotellakseen rauhassa. He ovat vieraantuneet toisistaan, heistä on tullut sellaisia säyseitä ja poroporvarillisia perheenjäseniä, jotka hoitelevat vatsahappojaan ja pelkäävät vetoa ja vieraita mielipiteitä. Kun minä tiedän tuon kaiken, en ole sen vuoksi heitä ikävöinytkään.»
»Eivät sentään kaikki», oikaisee toimittaja Raintila äänessään pieni loukkautumisen vivahdus.
»Etkö sinä ole...? Suo anteeksi, jos olen erehtynyt, mutta minä olen kuvitellut sinut kohtalaista palkkaa nauttivaksi, puolikunnolliseksi perheenisäksi, joka tekee tarkasti työnsä, veroilmoituksensa ja...»
»En minä ole naimisissa.»
»Jahah, siis sitten kohtalaisen leppoisa vanhapoika, joka pesee joka ilta jalkansa ja on kahdesti kuussa päissään. Sinähän alat tuntua mielenkiintoiselta.»
»Mikseivät muut tunnu?»
»Siksi, että he minun käsitykseni mukaan ovat kaikki sammuneet omaan saamattomuuteensa ja tallustelevat aina samaa arkista tahtiaan kuin kievarihevoset. Sen vuoksi en jaksa sulattaa heitä.»
»Oletko itse sitten boheemi?» kysyy toimittaja hymyillen itsekseen tytön rohkealle ja kursailemattomalle puheelle.
»En, en totisesti ole sitäkään, sillä saamattomuutta on usein helppo peitellä teko-henkevyydellä ja porukka-jaarittelulla. — Ei, mutta kuulehan, meillä olisi varmasti niin paljon puhumista, että sitä varten pitäisi oikein tavata. Voidaanko sopia jostakin lähi-illasta?»
»Kyllä. Minulle sopii huomenna, mutta sen jälkeen olen taas pitkän aikaa kiinni.»
»Jahah, siis ylihuomenna iltatyö, torstaina teatteri, perjantaina se almanakan mukainen kuukausihutikka ja lauantaina rakastajatar...?»
»Ei minulla ole sellaista», yrittää toimittaja torjua lomassa.
»Siis taaskin poikkeus! Mutta sovitaan sillä tavalla, että sinä tulet huomeniltana minun luokseni.»
»Hyvä on. Mutta sanohan jo nyt — ennen huomista — selvitys erääseen asiaan, jonka takia minä oikeastaan soitinkin...»
»Vastako nyt tuleekin pääasia?»
»Vasta. — Oletko sinä se sama Kaisa Vuorinen, joka on maalannut Salmisten ikkunassa olevat taulut?»
»Kyllä. — Miten niin?»
»Sen vuoksi, kun minä epäilin, löydänkö tällä numerolla entisen luokkatoverini ja onko luokkatoverini sama ihminen kuin maalari — siis hyvin pieni mahdollisuus tavata oikea ihminen.»
»Joka tapauksessa hyvä sattuma. Mutta kun tulet huomenna, niin saat nähdä enemmän taulujanikin. Nehän osaltaan selittävät, minkä vuoksi olen hautautunut piiloon. — Mitä muuten pidit niistä?»
»Hyvää», myöntää toimittaja. »Mutta en sano, miten hyvää, sillä et uskoisi kuitenkaan.»
Niin sopivat tapaamisesta kaksi luokkatoveria, jotka kaikkien muiden tavoin ovat kadonneet omasta entisestä piiristään ja ovat nyt hämmästyneitä tavatessaan uudestaan. Toimittaja Raintila sulkee puhelimen ja saa hajamielisyyden kiusasta huolimatta juttunsa valmiiksi. Korehtuureja selvitellessään hän tuntee monien kouluaikaisten pikku tapahtumien häiritsevän työtään, mutta ei tunne minkäänlaista pahoittelua eikä katumusta siitä, että on vieraantunut entisistä koulutovereistaan jo niin paljon, että tuskinpa heitä kaikkia enää tunteekaan. Sillä mitäpäs he muuta ovat kuin vieraita silloin, kun ei ole tavattu lähes kahteenkymmeneen vuoteen, kun heillä on uusi ympäristö ja uudet ystävät, kun ei tiedä mitään toistensa toimesta, olinpaikasta eikä perhesuhteista. Liiallinen ystävyyden vakuuttelu ja turha kädenpuristelu vaikuttaisi jo teeskentelyltä.
2.
Kun heidän luokkansa pääsi ylioppilaskirjoituksista ja he valmistautuivat syksyksi Helsinkiin, utelivat kaikki tietenkin toisiltaan, mitä kukin aikoi vastaisuudessa tehdä. Silloin hämmästytti Kaija Vuorinen muita selittäessään aikovansa mallipiirustajaksi. Monet eivät tienneet, mikä sellainen oikeastaan on, eikä kai Tauno Raintilakaan tullut sitä udelleeksi muilta viisaammilta. Hän kuuli Kaijan menneen kuitenkin Ateneumiin eikä nähnyt tätä kuin muutamia kertoja. Ja muutenkin Raintila katosi vanhasta toveripiiristä hyvin pian, sillä kun hän suoritti omat lopputenttinsä, muutti hän moniksi vuosiksi aivan maan toiseen reunaan, teki suurta ympyrää vaihtaen paikkaa kaksi tai kolmekin kertaa, kunnes sitten viimein — saadakseen koko renkaan umpeen — päätyi takaisin pääkaupunkiin suurlehden toimitukseen. Sillä välin ehtivät entiset tuttavat vaihtua uusiin moneen kertaan, vanhat koulutoverit olivat häipyneet kuka ties minne, ja jossakin hän oli kuullut mainittavan, miten Kaija Vuorinen oli Ateneumista päästyään hämmästyttänyt uudelleen tuttaviaan ja varsinkin sukulaisiaan rupeamalla ompelijaksi. Ennen kaikkea kotonaan oli tyttö herättänyt suurta pahennusta uhmatessaan ennakkoluuloista papinperhettä ja selittäessään, että hänestä tulisi nyt räätäli!
Mennessään Kaijan luokse, joka on nyt vaihtanut tyttömäisen Kaijan vakavammaksi Kaisaksi, toimittaja Raintila muistaa hänet yhä entiseksi viidesluokkalaiseksi, jolla on ilkamoivat silmät, pyöreät posket, varma ilme huulten ympärillä ja paksut pohkeet. Hän odottaa tapaavansa tämän saman tytön ompeluliikkeessä, jossa on hyllyillä erilaisia kangaspakkoja, telineissä olevissa ripustimissaan vanhoja ja korjattavia vaatteita, seinät muotilehtien päällyskuvin koristettuja ja liedellä uhoamassa omaa kuumuuttaan silitysrauta, jolla painellaan kankeita saumoja, ja isolla pöydällä — jolla sentään naiset eivät istune jalat ristissä niin kuin maalaisräätälit — on levällään kangas, paperista leikattuja kaavoja ja liidunpalanen. Ja Kaisa — se entinen Kaija — istuu parhaillaan ompelukoneen ääressä valmistamassa uutta kesätakkia jollekulle myyjättärelle taikka talonmiehen rouvalle. Jostakin sivusta ponnistautuu kuin varkain pinnalle sellainenkin ajatus, että on oikeastaan turha mennä istumaan iltaansa naisen asuntoon, jossa saattaa tahtomattaan joutua suuteluasteelle ja sen vuoksi joskus myöhemmin aiheettomiin ehdotuksiin uusista tapaamisista... Ja se taas olisi hiukan kiusallista. — Mutta Kaisa Vuorisen tapauksessa tuo pelko on kai turha, sillä hänhän on kerta kaikkiaan niin reilun toverillinen ja virkeäsilmäinen pikkutyttö, jonka kanssa voi keskustella hakkailemattakin.
Niinpä varovainen ajatus katoaakin ja tilalle tulee jälleen sama paksupohkeisen koulutoverin kuva. Mutta sekään ei ole oikea, sillä toimittaja Raintila pettyy jo ovella, kun sitä avaamaan tulee solakka nainen, jolla ei ole muuta yhteistä hänen mielikuvansa kanssa kuin hymy ja joka sanoo hänelle:
»Tervetuloa! Sinä näyt olevan poikkeus myöskin ammattikunnassasi, sillä teitä sanomalehtimiehiä pidetään lupauksissaan epätäsmällisinä. — Tässä on tilaa takillesi. Ja nyt sinä astut vanhanpiian katon alle.»
»Tarkoitat kai itsenäistä naista?»
Kaisa siirtää matalan nojatuolin lähemmäksi pöytää:
»Istuhan tässä nyt oikein mukavasti. Minä asetun tuohon vastapäätä — ja sitten me alamme keskustella ja heittäydymme entisiksi koulutenaviksi — jos vielä osataan.»
»Annahan minä katson sinua ensin näin seisoaltani. Näyttää siltä kuin olisit viime näkemästä kasvanut, äänesi on tummentunut eikä muutenkaan...»
»... näy enää pikkutyttöä. Sen vaikuttavat kokemukset ja vanhuus. Tiedäthän sen, Tauno parka.»
»En minä sitä tarkoita, vaan sitä, etten olisi sinua tuntenut enää, jos olisit tullut kadulla vastaan. — Muuten minä toin tullessani erään valokuvan. Löysin sen vanhoista peruistani. Tämä otettiin viidennellä luokalla keväällä hiukan emien koulun loppumista. Katsos nyt: tuossa olet sinä itse kirjat kainalossa itsetietoisesti hymyilevänä. Kun tulin äsken tänne, kuvittelin sinua vielä tuollaiseksi.»
Kaisa Vuorinen kurkistaa toisen olkapään ylitse:
»Katsos tosiaan, miten herttaista! Tällaista kuvaa minä en muistakaan. — Mutta kylläpäs silloin oltiin pyöreitä! Ja tuo totinen poika olet kai sinä?»
»Niin olen. Ja mielestäni isona miehenä, sillä olinhan jo pitänyt vuoden tai pari pitkiä housuja.»
»Ja jos näin pitkän ajan jälkeen sanon totuuden, niin minä olin tuohon aikaan ja pari vuotta sen jälkeenkin herttaisesti ihastunut sinuun. Sinä olit silloin ainoa poika, jota voin mielestäni sietää», naurahtaa Kaisa. »Vaikka ei kai se niin vakavaa ollut.»
»Äläpäs! Ja minä kun en tiennyt koko asiasta mitään», vakuuttaa Tauno Raintila, sieppaa valokuvan toisen kädestä ja tutkii sitä vielä tarkemmin.
»Siihen aikaan ei sanottu kaikkea, mitä ajateltiin ja tunnettiin», virkahtaa Kaisa huokaisten kevyesti.
Kaisa asettuu kahden pieluksen väliin leposohvaan, Raintila nojatuoliin, ja heidän välillään on matala tupakkapöytä, jolla on maalarin silmin järjestetty kukkamaljakko. Kouluaikainen valokuva jää pöydälle heidän väliinsä, kun Kaisa hypistelee pieluksensa nurkkaa ja virkahtaa:
»Tiedätkös, minulla ei ole ollut varsinaisia vieraita pitkiin aikoihin, ellei oteta lukuun muutamia Ateneumi-tovereita, jotka käyvät luonani joskus. Olen tosiaankin ollut viime ajat hyvin yksin — työni vuoksi. Ja nyt, kun saan sinut vieraakseni, olen melkein hämilläni ja ujo, vaikka olen pitänyt itseäni rohkeana naisena. — Mistähän sekin johtuu?»
»Mene tiedä. Kun minä äsken tulin tänne, tunsin samanlaista ujoutta kuin luultavasti kosijat mennessään...»
»Varjelkoon! Et suinkaan sinä aio...?»
»En, istu rauhassa vain», sanoo Raintila levollisesti ja päättää uudestaan samaa kuin tullessaan, että hän on lähtenyt tänne vain eräänlaisena uteliaana psykologina eikä hakkailijana.
Ja sitten hetken kuluttua Kaisa kysyy samaa, jota tuhannet muutkin naiset kysyisivät hänen sijassaan:
»Mutta kerropa sitten, minkä vuoksi et ole vielä naimisissa?»
Raintila naurahtaa:
»En tiedä. Luultavasti samasta itsenäisyyden vimmasta, josta sinä äsken puhuit.»
»Mutta olethan sinä taipeeksi vakava mies perheenisäksi, lisäksi kohtalaiset tulot ja ikääkin aivan tarpeeksi. — On hiukan vaikea uskoa, ettei sinulla ole edes rakastajatarta.»
Toimittaja naurahtaa, karistaa tuhkaa kuppiin ja arvelee kuin itsekseen:
»Eipä taida olla.»
He yrittävät jatkaa vielä samaan tyyliin, mutta sitten tulee hiljaisuus. Jonkin tunnustelevan kysymyksen lomassa Raintilalla on aikaa ajatella, että vaikka hän tulikin tänne tarkkailijana ja toisen sielun erittelijänä, näkyykin tuo toinen etsivän totuutta hänestä. — Niin, ja tuo totuus! Sitähän ei oikeastaan kannata repostella. Hänhän on nyt kerta kaikkiaan jo tarpeeksi järkevästi päässyt ohi siitä kaudesta, jolloin kiihkeästi haetaan pieniä seikkailuja, sorrutaan sitten vakinaiselle ja tottumuksen vaatimalle rakkaus-asteelle ja lopuksi pyritään siitä vapautumaan paha sivumaku suussa. Ja aivan kuin tuntisi tuon karvaan maun vieläkin hän puraisee huultaan, katkaisee hiljaisuuden nousemalla seisomaan ja kysymällä jotakin Kaisan tauluista, joita on seinillä. Joukossa on pari tuttua kuvaa kotiseudulta, heidän yhteisen koulukaupunkinsa liepeiltä, runsaasti kukka-asetelmia, pyykinpesijöitä rannalla ja lehmiä mahaansa myöten rantakortteikossa. Toisessa huoneessa, joka näyttää olevan Kaisan ruokailu- ja varsinainen oleskelupaikka, on etupäässä akvarelleja: keväisellä rinteellä oleva pajuviidakko, veneen perässä onkiva poikanen, kylpyviittaan pukeutunut nainen, joka juuri koettaa vettä varpaillaan, pari talvimaisemaa ja nurkassa vielä joukko kehystämättömiä Lapin-maisemia. Kun ovi on raollaan kolmanteen suureen huoneeseen, kurkistaa vieras sinne ja hymyilee huomatessaan pettyneensä pahasti äskeisissä ompeluliike-ajatuksissaan, sillä liedellä ei ole kuumaa rautaa eikä ripustimissaan vanhoja vaatteita, vaan seinillä on jälleen osa maalauksia, muutama alastonta naista esittävä piirros, keskellä lattiaa suuri pöytä ja nurkassa kuin nuottikaappi, jossa arvatenkin säilytetään pukuluonnoksia. Vanhanapoikana hän mielellään kurkistaisi tuohon monien naisten pukuhuolien keskukseen, mutta ei uskalla olla utelias. Ja emäntä sanoo hänelle:
»Tässä on minun varsinainen ateljeeni. Tuon suuren pöydän tarvitsen sen vuoksi, kun pukujen suunnittelu on ainakin yhtä tärkeätä kuin niiden leikkaaminen, ompeleminen ja sovittaminen.»
»Suo anteeksi tyhmä kysymykseni, mutta minä olen joskus kuullut sanan mallipiirustus. Onko se samaa kuin muotipiirustus?»
»No kyllä, jokseenkin. Mutta et sinä miehenä kaikkia hienouksia ymmärtäisi, vaikka selittäisinkin. — Sehän nyt kerta kaikkiaan on minun porvarillinen ammattini.» Kaisa astuu edellä huoneeseen ja kertoo: »Aikoinaan kaikki ihmettelivät ja luulivat minun menneen rappiolle, kun rupesin tällaiseksi ompelijattareksi enkä pyrkinyt avioliittomarkkinoilla. Mutta minä pidin oman pääni ja olen nyt tyytyväinen, sillä juuri tämän avulla minulla on tilaisuus ruveta myöskin maalaamaan. Ja nyt ovat tietysti tyytyväisiä sukulaisenikin, kun huomaavat varsinaisen tarkoitukseni. — Niin, ja työni on hauskaa, siinä yhdistyy toisiinsa varsin sopivasti kannattava liikeyritys ja toisaalta luova työ sikäli, että minä itse suunnittelen hyvin suuren osan kaikista puvuista. Ja asiakkaatkin ovat kuulemma tyytyväisiä.»
»Olen joskus kuullut naisten puhuvan, miten se tai se ihminen on tilannut uuden pukunsa Vuoriselta. Mutta minulla ei ole ollut aavistustakaan siitä, että sama Vuorinen olet juuri sinä. — Mutta milloin sinä rupesit maalaamaan?» kysyy vieras lopuksi kuivalla haastattelijan-äänellä.
Ja Kaisa Vuorinen kääntyy jälleen tauluihinsa päin:
»Minähän aloittelin hiukan jo Ateneumi-vuosina, mutta jätin sen tahallani sivuun niin kauaksi, kun saisin ensin tämän liikkeen hyvään kuntoon. Nyt minulla on täällä myöskin toinen taiteilija suunnittelemassa malleja, joten työ alkaa vähitellen luistaa itsestään ja minä ehdin jo maalatakin. Vasta parin vuoden ajan olen maalannut ahkerammin, mutta tästä lähtien otan siitä kiinni tosissani.»
»Ja oletko myynyt jo paljonkin?» jatkuu haastattelu.
»En yhtään kuvaa. En ole tarjonnutkaan kaupaksi eikä taulujani ole ulkona kuin muutamia kappaleita, jotka olen maalannut tädeille ja ystävilleni nimipäivä- ja joululahjoiksi. Ensimmäiset tauluni ovat nyt Salmisten ikkunassa.»
»Kerrohan vielä, miltä tuntuu itsestäsi joutua julkisuuteen nyt, kun olet odottanut tätä päätehtävääsi näin kauan ja uskollisesti.»
»Ei se ole hauskaa, ystävä hyvä. Jos joissakin ministerikekkereissä on naisten yllä minun suunnittelemiani pukuja, niin vastaan niistä rohkeasti enkä tunne mitään puistatuksia, sillä olen jo tottunut siihen. Mutta jos näen yhdenkään ihmisen seisovan Salmisten kulmauksessa ja katselevan taulujani, käännyn heti ympäri ja kierrän toista tietä. En pääse mihinkään siitä, että sillä kohdalla kulkiessa polveni hiukan notkahtavat.»
»Tuollainen notkuminen on turhaa vaatimattomuutta. — Milloin saat kuntoon oman näyttelyn?»
Kaisa kääntyy vieraaseensa päin ja katsoo häntä silmiin:
»Pitääkö minun sanoa se nyt sinulle, vaikka en ole puhunut edes parhaille ystävättärilleni?»
Ja niin hän alkaa kertoa innostuneena, miten hänen tarkoituksensa on saada oma näyttely ensi syksyksi, sillä nyt kesän tullen hän aikoo matkustaa kotipuoleen, etsiä sieltä uusia aiheita, maalata joukon laatukuvia ja sitten yrittää vakavissaan.
»Jos haluat, niin minä voin tutustuttaa sinut meidän lehtemme taidearvostelijaan vielä ennen kesää. Haluatko?» ehdottaa Tauno.
»Kuule — enpä tiedä... Antaa hänen sanoa ensin sanottavansa ja tavataan vasta sitten.»
»Kuinka vain haluat. Arvelin, että hän mielellään tutustuisi jo ennakolta töihisi.»
»Nämä ovat niin epätasaisia. Mutta syksyllä minulla on parempaa näytettävää.»
Nyt he siirtyvät äskeisille istuinsijoilleen, Kaisa ottaa pöydältä luokkavalokuvan ja katsoo sitä:
»Sinä taisit hymyillä säälivästi, kun minä puhelimessa haukuin näitä entisiä luokkatovereita ja väitin, ettei heistä ole tullut mitään.» Hän pitää pienen tauon ja jatkaa innostuneemmin: »He kaikki ovat kummallisen saamattomia ja keskinkertaisia! He kiertävät yhtä ja samaa kehäänsä eivätkä pääse siitä pois. Heistä pidettiin monia kouluaikana lahjakkaana, toisissa näkyi selvän luovan työn halua ja taiteellisia taipumuksia ja muutamista priimus-tyypeistä saattoi odottaa vaikka tiedemiestä. Mutta sano nyt, hyvä mies, mitä heistä on tullut.»
»Taidat olla liian ankara. Ehkäpä he tekevät jotakin hiljaisuudessa?»
»Sellainen saamaton hiljaisuus nuoren ihmisen kohdalla on sammumisen merkki. Sanoin jo, että heissä varmasti oli lahjakkaita poikia ja tyttöjä. Mutta kun sitten joukolla muutettiin tänne ja päästiin yliopistoon, alkoi heissä ilmetä sellaisia poroporvarillisuuden merkkejä, jotka viittasivat selvästi leipäpappiin ja -lääkäriin ja muihin sellaisiin eikä yksikään edes yrittänyt keskinkertaista korkeammalle. Ja kun he sitten saivat sen kaivatun leipävirkansa, niin heidän kehityksensä pysähtyi siihen, he nostivat lahjansa orsille kuivumaan j a olivat tyytyväisiä. Ja tekisi mieli sanoa heistä sadun loppusanoilla: 'Elivät tyytyväisinä elämänsä loppuun asti.' Ellet usko sanojani, niin mainitsepas yksikin poikkeus.»
»Taidat olla sikäli oikeassa, että moni heistä kai ajattelee tähän tapaan: Kun Luoja on minulle antanut viran, niin ihmiset eivät saa minua siitä pois ennen kuin kuolen!»
»Niin noh, siinäpä sitä ollaan! Mitähän jos sinä tai minä hoitaisimme työmme yhtä innottomasti ja haluttomasti, niin...»
»... pian oltaisiin maantiellä.»
»Mutta missä on vika?» kysyy Kaisa kuin suuttuneena. »Onko se ihmisissä itsessään vai onko koulu jo alkuunsa sammuttanut kaikki kipinät niin pahasti, ettei yksikään jaksa nousta keskinkertaisuuden yläpuolelle?»
»Juuri kouluhan suosii keskinkertaisia. Ja jos siellä on joku keskinkertaista lahjakkaampi, niin hänet kyllä taltutetaan algebran kaavoilla ja historian tappeluvuosilla — ja parhaassa tapauksessa ainakin jälki-istunnoilla. Sama vika oli meidänkin koulussamme. Ehkäpä ne monet lahjakkaat ovatkin sammuneet siitä syystä.» Ja hetken kuluttua hän lisää: »Olisi hauska tehdä pieni psykologinen koe ja nähdä, mitä heistä on tullut! Uskotko, että olisi mielenkiintoista katsella niiden monien virkeiden ja suuripiirteisten nuorten ihmisten rähmivän nyt vanhentuneina ja talttuneina nilkkojaan myöten arkisten pikkuasioiden liejussa?»
»Mieli tekisi ravistaa mokomia!»
»Nyt se on jo myöhäistä», huokaa Tauno. »He ovat jo vanhoja ihmisiä. — Niin, totta on, etten minäkään ole kuullut opiskeluvuosien jälkeen heistä mitään. Mihin ovat hävinneet niinkin keskeiset ja lahjakkaat ihmiset kuin Aila Pohja, Lauri Sajasti ja Risto Korte?»
»Minä olen kyllä siellä käydessäni kuullut heistä jotakin pientä, mutta...»
Hän keskeyttää kuin unohtuen miettimään, nousee kaivamaan pöytälaatikkoaan ja tuo sieltä hetken kuluttua heidän yhteisen ylioppilaskuvansa, jossa kaikki ovat vielä koolla tuttuine hymyineen, nuorekkaille intoineen ja ruusukimppuineen.
»Kun tuosta viidennen luokan kuvasta tippui useita jo kouluaikana kesken matkan pois, katsotaan tätä viimeistä. Tässä oltiin tosiaan viimeinen kerta yhdessä koolla -—ja se on vahinko. En ole viitsinyt mennä edes heidän luokkakokouksiinsa herättämään turhaa pahennusta, uteliaisuutta ja valittelua, sillä he tuntisivat pahoinvointia joutuessaan ompelijattaren seuraan.»
Kaisan sanoissa on hyvä annos katkeruutta, ja kuulostaa siltä kuin hän hiljakseen syyttäisi luokkatovereitaan turhasta ammatti-ennakkoluulosta. Ja niin he yhdessä Taunon kanssa kumartuvat kuvan yli, lähtevät sen vasemmasta reunasta ja ottavat käsiteltävikseen kaikki kahdeksan muuta toveriaan yksitellen, kertovat toisilleen kaiken tietämänsä heistä ja heidän elämästään.
Ensimmäisenä on Arvi, kiltti ja hiljainen poika, joka luultavasti vaatimattomuudessaan on mennyt kuvassakin reunaan. Hän oli koko kouluaikansa hyvin tasainen ja numeroittensa puolesta aina siellä yläpäässä, jossa kaikkien muiden oli niin vaikea pysytellä Aila Pohjaa lukuunottamatta. Yläluokilla ollessaan hän oli sairaalloinen ja ylioppilaaksi päästyään opiskeli pari vuotta, kunnes sai vaikean keuhkotaudin ja jätti lukunsa kesken. Sen jälkeen hän kuulemma hoiteli jotakin pientä tointa sairaudestaan huolimatta.
»Hänestä olisi voinut tulla jotakin, jos hän olisi saanut yrittää», sanoo Raintila hiljakseen.
»Sehän juuri tyypillisintä onkin, että niistä voisi tulla, joilla ei ole ulkonaisia mahdollisuuksia. Oletko muuten kuullut, elääkö hän vielä?»
Kumpikaan ei tiedä pojasta sen enempää, mutta he päättelevät hänen kuolleen yhtä hiljaisesti kuin elikin.
Toisena onkin jo koko koulun suuri tulisielu Lauri Sajasti, joka on kuvassakin suunnannut katseensa hiukan kameran yläpuolelle aivan kuin näkisi jonkin suuren ja kauniin ajatuksen, jota hän on syventynyt tutkimaan. Hän oli niitä kaiken keksijöitä ja alkuunpanijoita, joita kaikkialla tarvittiin ja myöskin kaivattiin ja joilla sen vuoksi oli myöskin ystäviä enemmän kuin vihamiehiä.
Alaluokilla Lauri Sajasti ei millään lailla eronnut muusta poikajoukosta ja oli numeroittensakin puolesta jokseenkin keskinkertainen, pikemmin kuitenkin loppu- kuin alkupuolella. Mutta kolmannen luokan vaiheilla hänelle tuli oma hyvin vaikea kautensa sikäli, ettei tahtonut pysyä koulun määräämissä rajoissa, vaan teki väliin omituisilta vaikuttavia kapinanpoikasia, murisi kaikesta ja kiihoitti toisiakin poikia jarruttamaan opettajia vastaan ja joskus tunneilla saattoi saada sellaisia itsepäisyyden puuskia, ettei häntä kaikistellen saatu nousemaan pulpetista ylös, ei vastaamaan eikä aina menemään edes ulos. Varsinkin pari heikompaa naisopettajaa oli pahassa pulassa hänen kanssaan, niin että kerrankin eräs sijaisopettaja, joka ei saanut vastaan purpattavaa Lauria menemään pellolle, menetti malttinsa siinä määrin, että tirskahti itkemään, juoksi itse luokasta ulos ja jätti heidät kaikki lopputunniksi meluamaan omine valtoinensa. Oli selvää, että Lauri Sajasti kerskui sankarina puhdistaneensa koko pelin. Ja kun tytöt, jotka pitivät tuosta nuoresta sijaisesta, moittivat Lauria ilkeäksi ja sanoivat häntä suoraan hampuusiksi, Lauri vain naureskeli ja uhkaili järjestää vastakerralla jotakin vieläkin hauskempaa.
Asia meni joka tapauksessa niin pitkälle, että neitonen kieltäytyi opettamasta niin kauan kuin Sajasti istui luokassa ja ajoikin tämän pari kertaa tuntinsa alussa pois. Mutta kun rehtori tarttui asiaan ja vei pojan lähes tunniksi omaan kansliaansa puhuteltavaksi, tuli jonkinlainen ratkaisukin — ja kumma kyllä, Sajasti näytti jääneen hiukan voitolle. Kun häneltä kyseltiin, mitä rehtori oli haukkunut, oikaisi Sajasti heti, ettei rehtori haukkunut hituistakaan, että he kahden kesken vain neuvottelivat ja että hän päinvastoin ilmoitti rehtorille, jotta jos se nainen ei heti muuta tapojaan, niin hän puolestaan kieltäytyy tulemasta sen yhdellekään tunnille. Kun tytöt vieläkin haukkuivat Lauria hävyttömäksi rentuksi, hymyili tämä säälivästi ja virkahti jotakin halveksivasti: 'Älkää päliskö asiassa, josta ette mitään tiedä! Vai pitääkö minun kertoa samaa teillekin kuin rehtorille?' Näytti todellakin siltä kuin Lauri Sajasti olisi tiennyt enemmän kuin puhui, mutta kukaan ei koskaan saanut vihiäkään. Jos toiset pojat utelivat sitä häneltä, sanoi hän hyvin lyhyesti ja torjuvasti: ’Minä lupasin rehtorille, etten puhu kenellekään mitään. Ja minä en syö sanaani.' —- Siihen se sitten jäi. Ja tätä Lauri Sajastin vaikeata kautta todistaa vielä tänäkin päivänä koulun arkistossa oleva sen aikainen kolmannen luokan päiväkirja, jossa on Sajastin nimi melkeinpä joka aukeamalla jonkin kolttosen tai napinan yhteydessä.
Mutta vielä eräs omituinen piirre: jos pojat halusivat tehdä joitakin pikku kolttosia rehtorille, oli Sajasti heti välissä sanomassa hyvin jyrkästi: 'Jos teette sen, niin minä vedän teitä turpiin! — Toisten ihmeteltyä asiaa hän selitti taaskin lyhyesti: 'Rehtori on reilu mies. Hänessä ei ole mitään akkamaista.' — Samaten oli eräs toinen miesopettaja, nimittäin lehtori Savinen, Sajastin mielestä yhtä kunnon mies, eikä hän sallinut kenenkään koskaan temppuilevan Savisen edessä. Ja se oli toisista pojista yhtä arvoituksellista, varsinkin kun Savinen olisi hiljaisena miehenä ollut joskus sopiva pilailun kohde. Niinpä Sajastin ansiosta olivatkin Savisen historian ja suomenkielen tunnit kolmannella luokalla aina rauhallisia.
Mutta neljännellä luokalla alkoi Sajasti jotenkin miehistyä ja innostui silloin onneksi partiotyöhön suunnaten kaiken liian tarmonsa siihen. Se oli tietysti koulun kannalta parempi, sillä nyt hän ei ollut enää joutilas eikä siis ehtinyt tehdä niin paljon pahaakaan. Ja nyt tähän aikaan havaittiin Sajastissa ensimmäisen kerran niitä johtajan-ominaisuuksia, jotka myöhemmin olivat niin selvästi esillä. Kun hän innostui itse partioimaan, alkoi hän värvätä mukaan toisiakin poikia, uurasti heidän kanssaan lakkaamatta ja kartutti joukkoaan, niin että hänen alaisinaan oli siihen aikaan satakunta poikaa koulusta ja kaupungilta. Ja mikä omituisinta: jos Sajasti oli itse vielä vuotta aikaisemmin hyvin vaikea oppilas, oli hän nyt yhtä tarmokas karsimaan pois toisista pojista niitä ryppyjä, jotka olivat tavalla taikka toisella hankaamassa partiolaislain ja reilun koulupojan välissä. Ja ne monet papat ja mammat, jotka olivat varhemmin katselleet kulmat rypyssä, miten heidän poikansa kulki yhdessä Sajastin kanssa, olivat nyt taas tyytyväisiä siihen, että he kulkivat juurii Sajastin kanssa. Ja kun kaupungilla puhuttiin asiasta vanhempien piireissä, olivat ainakin rehtori ja lehtori Savinen silloin, valmiit sanomaan oman painavan sanansa:
'Ei Sajastia mikään vaivaa. Hän on kunnon poika niin kauan kuin häntä osataan käsitellä oikealla tavalla.’
Ja siihen taas ei auttanut mutista vastaan ainakaan kenenkään opettajan, jos joku vanhemmista sen vielä tekikin. Ja samalla kuin Lauri työskenteli toisten kanssa, kasvoi ja kehittyi hän itsekin henkisesti ja poti parhaillaan äänenmurrostaan. Mutta varsinainen koulutyö näytti hänestä olevan kohtalaisen toisarvoista muun tärkeämmän rinnalla.
Viidennellä luokalla Sajastin toiminta näytti laajenevan sikäli — näin jälkeenpäin katsellen — että hän tosin hellitti partiotyötä ja jakoi sen puuhia jo toisten poikain kanssa, mutta sen sijaan jo piti muutamassa juhlassa hyvin intoa hehkuvan puheen, sai jo johonkin pieneen aikakauslehteen oman kertomuksensa, otti osaa urheilukilpailuihin ja kuului yhteen ja toiseen pieneen toimikuntaan. Koulutehtäviään hän muisti ja hoiteli juuri sen verran kuin oli välttämätöntä luokalta pääsemiseksi, mutta pari kertaa yllätti luokan ja opettajan saaden aineestaan täysosumana kympin, vaikka se olikin vaativalta ja pikkutarkalta opettajalta harvinainen lahja. Kun Sajasti sai kevätpuolella sen toisen täyden kymmenensä, mainitsikin lehtori Savinen silloin vihkoja jakaessaan, että hän oli edellisen kympin tuhlannut tässä koulussa viimeksi kolme vuotta sitten, mutta nyt oli Sajasti vienyt sen jo kahdesti tänä talvena!
»Jos tällaista jatkuu», puhui tuo sanonnassaan melko purevatyylinen opettaja, »täytyy minun kai uskoa, että tästä koulusta lähtee vielä joskus maailmalle lahjakaskin oppilas.»
Antti Savisen sanat aiheuttivat sen, että keväämmällä Sajasti yritti kolmatta kertaa saada kymmenensä. Mutta Savinen huomasi, miten oppilaan tarkoitus oli kyniä hänet putipuhtaaksi numeroista, kuten hän sanoi; Ja sen vuoksi Sajasti sai tyytyä tällä kertaa vain kahdeksaan. Ja kaikeksi pahaksi kevät oli jo niin pitkällä, että koulu ja aineetkin loppuivat, joten Sajastin uudemmat yritykset raukesivat eikä lehtori Savisellakaan ollut mitään huolta tulla kynityksi.
Seuraavana vuonna tapahtui se ihme, että toverikunta, joka oli aina valinnut virkailijansa vain ylimpien luokkien toimeliaista ja johtamaan pystyvistä pojista, valitsi puheenjohtajakseen kuudesluokkalaisen Lauri Sajastin ja toivoi omassa historiassaan alkavan aivan poikkeuksellisen vilkkaan jakson. Eikä kai toverikunta siinä pahoin pettynytkään, ja Lauri Sajasti unohti jo partiotyön ja samoin arvioi uudestaan senkin, mitkä koulutehtävät pitää hoitaa ja mitkä voi hätätilassa jättää täydellisesti kesannoksi. Sillä tavoin hän sai itselleen aikaa hoitaa toverikuntaa entistä paremmin ja taitavammin, toimitti sen virkeätä lehteä, otti osaa eri toverikuntien keskeisiin puhekilpailuihin ja kuului jo erinäisiin aikaihmistenkin valitsemiin toimikuntiin, kuten urheiluseurassa, suojeluskunnassa ja niin edelleen. Ja nyt, kun hänen laajenevana työmaanaan ei ollut yksinomaan koulun toveripiiri, vaan vähitellen koko kaupunki, alkoivat jo kaikki muutkin huomata hänet pystyvänä nuorena miehenä ja siirtelivät tehtäviä hänelle sitä mukaa kuin saivat mahtumaan. Hänet nähtiin urheilukentällä, hän järjesti kirjallisia iltoja ja ainakin kerran tai pari hänen nimensä nähtiin jonkin aikakauslehden novellin alla. Ja samaan tapaan jatkuivat myöskin seitsemäs ja kahdeksas luokka, erona vain se, että olipa kaupungissa juhlia tai kilpailuja mitä tahansa, Sajasti oli niissä aina jollakin tavalla mukana joko järjestelijänä tai sitten itse esiintymässä. Tällä tavoin hän sai kiistattomasti koulun lahjakkaimman oppilaan maineen — vaikka opettajathan tietysti pitivät lahjakkaina vain niitä, jotka suorittivat koulutehtävänsä hyvin ja osasivat ulkoläksynsä. Mutta ylimalkaan ei muistettu, milloin aikaisemmin olisi koulussa ollut Sajastin veroista huhkijaa, eikä sellaisia toistaiseksi näyttänyt olevan nousemassa alemmiltakaan luokilta.
Niin hänkin sitten pääsi ylioppilaaksi, meni toisten mukana ylioppilaskuvaan ja katseli kuin koko maailma olisi ollut jo puoleksi avoinna hänen edessään.
»Mutta minkä vuoksi Lauri sitten jätti lukunsa kesken ja hävisi yhtäkkiä täyteen hiljaisuuteen?» kysyy Kaisa heidän päästyään Sajastin elämässä näin pitkälle.
»Sitä en ihan varmaan tiedä, vaikka minulla onkin jonkinlaiset aavistelut», vastaa Tauno katsellen hajamielisenä sammuneen savukkeensa päätä vaivautumatta kuitenkaan sytyttämään sitä uudestaan. »Alkuaikoina tapasin hänet melko usein jo lukujenkin takia, sillä meillä oli kummallakin edessä sama urakka. Jotkut sanoivat, että kouluaikaiset sivuharrastukset jatkuivat ja veivät häneltä kaiken ajan. Mutta se ei pidä paikkaansa, sillä eihän Lauri juossut kaupungilla sanottavammin. Mutta jo toisen talven joulun aikaan hän alkoi karttaa minuakin eikä ollut kotonaan juuri koskaan. Kuulin kyllä, että hän harrasti jonkinlaista aikamies-elämää istuen hyvin usein ravintoloissa, joissa hän kuulemma oli jonkun vanhemmanpuoleisen naisihmisen kanssa. Ja minun luullakseni on totta siinä, että tuo sama nainen otti hänet sitten suojelukseensa, sillä Lauri nähtiin hyvin usein hänen kanssaan ulkosalla — ja aina vain sen saman punapukuisen naisen kanssa. Joka tapauksessa Lauri myöhemmin asuikin sen naisen luona ja esiintyi jo täytenä herrana istuen teatterien ensi-illoissa smokki yllään permannolla, mikä oli yleensä hiukan harvinaista meikäläisille vielä silloin. Kerrottiin — ja myöskin tiedän — ettei naisen ja Laurin suhde ollut viaton. Ja se oli vahinko Laurille, sillä hänhän oli vasta vähän yli kahdenkymmenen, ja se nainen — joka tässä tapauksessa kai kulki jonkinlaisena nuottamiehenä — oli varmasti yli neljänkymmenen. — Tähän aikaan Lauri jollakin tavalla väsyi ja myöhemmin suorastaan luhistui henkisesti.»
»Tuota minä en ole koskaan kuullutkaan», virkahtaa Kaisa.
»Aivan tarkalleen sitä kai ei tiedä kukaan. Mutta pojat kertoivat, että se suojeleva nainen sitten kyllästyi Lauriin, lakkasi antamasta hänelle taloudellista tukea, ja silloin poika lähti pois huomaten menevänsä täyttä päätä rappiolle. — Tiedätkö muuten, missä Lauri nyt on ja mitä hän tekee?» kysyy toimittaja. »Vahinko, jos hän on nuutunut niin pahasti, ettei löydä enää omaa itseään.»
»En ole kuullut hänestä moneen monituiseen vuoteen. Viimeksi hän oli jossakin siellä kotipuolessa — ja on kai vieläkin.»
»Siis hänestäkin tuli yksi niitä keskinkertaisia», hymähtää Raintila. »Mutta hänet jos kenet olisi joskus tavattava ja puhuttava hänen kanssaan. Olisi tosiaan enemmän kuin mielenkiintoista verrata toisiinsa silloista intomielistä nuorta miestä ja nykyistä sammunutta ja vanhenevaa tyyppiä.»
»Jaa jaa», huokaa Kaisa jo toisen kerran. »Kukas meillä olikaan luettelossa seuraava? Ai Elsa! No hänestä nyt ei ole paljoakaan sanomista.»
»Eikä tosiaan olekaan, sillä kumpainenkaan ei tiedä hänestä mitään muuta kuin sen, että hän valmistui sairaanhoitajattareksi, sai ensimmäisen paikkansa jostakin Pohjois-Suomesta ja meni siellä naimisiin kunnanlääkärin kanssa. Heillä on kuulemma nyt ainakin viisi lasta ja ovat niin juurettuneet — ja myöskin vesoittuneet — etteivät haluakaan muuttaa enää toisaalle.»
»Katsos, miten Elsa ja Anni pitävät toisiaan lujasti kiinni käsipuolesta», huomauttaa Kaisa. »He olivat eroamattomat ystävät aina, mutta eivät ole sen jälkeen tavanneet toisiaan montakaan kertaa.»
»Elsan vieressä seisoo tosiaan Anni, ja näyttää siltä kuin he yhdessä kantaisivat ruusukimppunsakin. Anni noudatteli Elsan antamaa esimerkkiä siinä, että meni myöskin heti naimisiin, mutta hän taas joutui eroamaan miehestään ja on kuulemma nykyään jonkin kunnan pienessä säästöpankissa.»
»Oletko tavannut häntä?» kysyy Raintila.
»Olen joskus. Hän on aivan samanlainen kuin ennenkin ja hymyilee kyllä iloisesti, mutta huomaa kaikesta, ettei hänellä ole enää mitään suurempia toiveita eikä lupauksiakaan odotettavana itse elämältä. Siinäkin tapauksessa näkyy keskinkertainen nuoruus päättyvän keskinkertaiseen vanhuuteen.»
Oikeastaan tuo kaikki on liikuttavaa ja säälittävää todeta, ja Kaisa jo välillä ajattelee, että he kaksi ovat nyt jokseenkin tunnottomia ja kylmiä arvostellessaan tovereitaan tällä tavalla. — Tauno taas, joka on saanut sammuneen savukkeensa palamaan uudestaan, miettii parhaillaan, että on se sentään siunattu asia, kun mies on näinkin järkevästi hoitanut ansionsa ja pienet syntinsä, niin ettei tarvitse jälkeenpäin pelätä katumisia niin kuin tuo valokuva varoittelee.
Tämän itserakkaan huokaisun jälkeen hän puhaltaa savunsa lamppua kohti ja tarttuu taas kuvaan:
»Mutta odotapas! Nyt täällä onkin jo vuorossa itse Aila Pohja. Ja siinä tytössä kai onkin erittelemistä pitkään. Vaikka minä en kylläkään voi luetella hänen vaikuttimistaan muita kuin sen jumalattoman kunnianhimon, jonka kynsissä Aila kiemurteli kuin mato.»
»Ja se jos mikä olikin niin todellista himoa, ettei mikään muu merkinnyt mitään», kertoo Kaisa. »Minä tunsin Ailan hyvin jo ensimmäisestä luokasta lähtien, vaikka sitten myöhemmin emme enää olleetkaan minkäänlaisissa väleissä.»
Vaikka ensiluokkalaiset ovatkin enemmän toistensa kaltaisia kuin yläluokkalaiset, jotka jo kehittyvät omaan yksilölliseen suuntaansa, saattoi Ailassa jo niin varhain erottaa omia erikoispiirteitään. Hän vain luki, laski ja kirjoitti, niin että heti koulusta päästyään hän hautautui työhönsä eikä ollut mielissään, jos toiset tytöt tulivat häntä hakemaan jonnekin. Jos sattui lauantai-iltaisin olemaan pieniä retkiä tai luokkajuhlia, ei Aila Pohja tullut mukaan sen vuoksi, kun hän kuulemma valmisteli jo seuraavan maanantain tehtäviä.
Tuollainen ei tietystikään ollut ensi- eikä toisluokkalaisessa lapsessa aivan normaalia. Ja jo kolmannella luokalla siihen liittyi myöskin kieroutta sikäli, että hän pelkästään kateudesta ja karistaakseen pois toiset kantapäiltään saattoi tahallaan neuvoa tovereilleen väärät läksyt ja esimerkiksi kotilaskuja yhdessä seulottaessa kertoi itse laskeneensa toisin, kuin mitä hän sitten tunnilla esitti. Samalla kertaa tämän itsepintaisen priimuskunnian ohessa hänessä oli havaittavissa monenlaisia alemmuuskompleksin muotoja. Ja kaikkein huvittavin niistä oli se, kun hän suri pienuuttaan, niin ettei hänen kätensä muka näkynyt tarpeeksi korkealla muiden viitatessa. Sen vuoksi hän usein asetti istuimelle takapuolensa alle pinkan kirjoja näkyäkseen siten paremmin opettajalle.
Mitä ikinä oli toverien keskeisiä puuhia tai retkiä, ei Aila ollut enää mukana senkään vertaa kuin aikaisempina vuosina, ellei joku opettajakin sattunut olemaan paikalla. Sanottiin, että hän kai pysytteli sivussa varattomuutensa vuoksi. Mutta se ei pitänyt paikkaansa, sillä olihan Aila varakkaan kauppiaan ainoa lapsi. Kuvaavaa hänen liika-tunnollisuudelleen oli, että hän piti koulukirjainsakin kansien yllä kahdet paperit, joista toiset olivat vain koulu- ja kotimatkaa varten ja otettiin päältä pois jonkun opettajan näkyvillä.
Toverien keskuudessa kiersi lukemattomia juttuja hänen kateudestaan ja kunnianarkuudestaan. Eräs oli se, että kun Lauri Sajasti sai aineestaan ensimmäisen kuuluisan kymppinsä, vaikka koko koulu oli kolme vuotta saanut olla pelkkien kahdeksikkojen ja parhaassa tapauksessa yhdeksikköjen varassa, sai Aila Pohja pelkästä pahasta mielestä kovan kuumeen ja makasi vuoteen omana monta päivää. Aila oli silloin itkien selittänyt jollekulle, että tuollainen oli aivan epäoikeudenmukaista sen vuoksi, kun hän oli jäänyt ilman, vaikka oli sentään ponnistanut aina kaikkensa ja kaikessa — ja nyt toinen vei hänelle kuuluvan numeron millään lailla ponnistelematta!
Ylioppilaskirjoitusten edellä Aila Pohja hermostui niin pahasti, ettei laudaturien menetysten pelossa voinut enää syödä eikä nukkua. Hänen kerrottiin saaneen hysteerisiäkin kohtauksia, jolloin vanhempien oli hätäpäissään kutsuttava paikalle lääkäri. Kun isä ja äiti koettivat rauhoittaa häntä sanoen, ettei mokomaa kannattanut ottaa niin vakavasti, vastasi Aila siihen kiihkeästi: 'Hyvähän teidän on puhua, kun ette ole itse sitä kokeneet. Mutta muistakaa se, että minä olen koko meidän suvun ensimmäinen ylioppilas, ja sen vuoksi on minun harteillani koko suvun vastuu!' — Ja samaten hän kuulemma erehtyi huokailemaan vaikeata asemaansa myöskin Lauri Sajastille, miten hän oli muka koettanut vetää luokkaa jäljessään koko koulun ajan ja huolehtia luokan maineesta silloin, kun muut koettivat selvitä mahdollisimman helposti. Ja sen vuoksi hänellä oli muka nytkin harteillaan koko luokan vastuu. Tähän oli Sajasti omasta ja luokan puolesta vastannut huolettomasti: 'Taitaa olla parasta, että huolehdit itsestäsi, niin me toisetkin hoidamme asiamme itse — niin kuin tähänkin asti.'
Joka tapauksessa suvun- ja luokan-vastuu painoi Ailan hartioita niin paljon, että kymmenkunta päivää ennen kirjoituksia hän sairastui ja joutui vuoteeseen. Mutta kun hän päätti kuitenkin kirjoittaa vaikka kuolevanakin ja kun opettajat Aila Pohjalta — koulun etevimpänä oppilaana — odottivat suorastaan hirmutulosta, järjestivät he asian yhdessä lääkärin kanssa siten, että Aila Pohja sai kirjoittaa kotonaan ja omassa vuoteessaan kahden opettajan istuessa paikalla työn kestäessä. Ja oli luultavaa, että kesken kaiken siellä pistäysi myöskin lääkäri koettamassa hänen valtimoaan, missä määrin suvun-vastuu rasitti sydäntä.
Tämän ylimääräisen puuhan avulla Aila Pohjasta tuli ylioppilas, mutta kun kirjoitusten tulokset saatiin sitten aikanaan tietää, oli ainakin kolme muuta kirjoittanut paremmin kuin hän. Ja pahinta jutussa oli se, että näiden kolmen edelle päässeen joukossa oli myöskin Lauri Sajasti, joka osallistui kirjoituksiin kylmiltään ja hermostumatta — noin vain hiukan rentoutumalla, niin kuin hän itse sanoi. Jälkeenpäin oli opettajien, Ailan itsensä ja myöskin sen kuuluisan suvun helppo tehdä tytöstä puoleksi ihmelapsi selittämällä, miten hän sentään läpäisi kirjoitukset puhtaasti, vaikka makasikin vuoteessa melkeinpä kuolemansairaana.
Yläluokilla ollessaan oli Aila Pohja usein puuskahtanut tulevaisuudesta puheen ollen jotakin siihen suuntaan, etteivät naiset ole koskaan antaneet tarpeeksi suurta panostaan tieteen hyväksi, vaan tiede on sen sijaan jäänyt velttojen ja hutiloivien miesten hoidettavaksi. Jokainen oletti silloin ilman muuta, että hänestä tulisi uuttera ja tarmokas tiedenainen, joka kenties ratkaisisi ne monet kysymysmerkit, joita miehet ovat hutiloidessaan unohtaneet selvittää. Mutta yllätys oli suuri, kun Aila ylioppilaaksi päästyään kertoi aikovansa kansakoulun opettajaksi. Luokan viimeisessä hipassa pitämässään puheessa Lauri Sajasti letkauttikin, että tuo päätös merkitsi tieteelle suurta tappiota. Mutta asia ei siitä muuttunut, sillä Aila oli tehnyt jyrkän päätöksensä.
Muuten kuului Sajasti olleen Ailalle yhteen aikaan hyvin arka kohta, sillä hän oli ollut Sajastiin pahasti ihastunut. Sajasti tietysti hymyili koko asialle, kun pojat viittailivat jotakin siihen suuntaan, sillä sehän täytyi jokaisen myöntää, että melkein joka toinen koulun tyttö oli ihastunut häneen enemmän tai vähemmän. Sitten kerran, kun tytöt olivat viimeisellä luokalla joutuneet keskustelemaan jossakin yhteydessä niinkin vakavasta asiasta kuin avioliitosta, oli Aila sanonut totisena ja huulet kapeana viiruna niin kuin oman tahtonsa tietävällä naisella ainakin: 'Minä en voisi ikinä mennä naimisiin itseäni lahjakkaamman miehen kanssa, sillä en aio avioliitossa olla sellainen typerä kana, jota mies säälivästi hymyillen ohjailee. Jos minä joskus otan miehen, niin hänen pitää olla sellainen, joka ymmärtää olla kiitollinen siitä henkisestä tuesta, jonka hän minulta saa.’
Muistellessaan Ailaa eivät Kaisa Vuorinen ja Tauno Raintila haluakaan peitellä ivaansa, sillä sitä he joutuivat kuulemaan ja näkemään jo koulussa, jolloin sitä käytettiin monta vertaa säälimättömämmin ja raaemmin kuin mihin aikaihmiset ovat tottuneet. Mutta se kuului siihen aikaan asiaan, sillä Aila itse käsitteli tovereitaan myöskin säälimättömästi omaksi hyväkseen.
»Tiedätkö, mihin Aila sitten loppujen lopuksi hävisi?» kysyy Raintila viimein, vaikka keskustelu juuri Ailasta alkaakin hänestä tuntua tarpeettoman pitkältä.
»Valmistuttuaan opettajaksi hän haki ja sai paikan eräässä syrjäkylässä, sillä hän kuulemma kertoi innostuneena, miten hän tahallaan valitsi mahdollisimman pimeän paikan ammentaakseen sinne valoa ja mahdollisimman pölyiset nurkat tehdäkseen niissä suursiivouksen. Ja juuri sellaiseen ympäristöön hän pääsikin. Mutta rohkeasti hän kuulemma siellä pysyi, kunnes kolmen tai neljän vuoden kuluttua meni naimisiin jonkun pienviljelijän kanssa.»
»... joka arvatenkin ymmärtää olla kiitollinen kaikesta henkisestä tuesta?» keskeyttää Raintila myrkyllisenä.
»Ailalla ei nimittäin ollut koko kylässä minkäänlaista seuraa, ja tämä nuori mies oli kuulemma käynyt kansanopiston. — Noh, ja tarina väittää, että Ailan oli pakko mennä naimisiin. Jos niin on, niin tapaus on sikäli mielenkiintoinen, että hänessä voitti sittenkin lopullisesti nainen kaiken sen kyynillisen vallan- ja kunnianhimon.»
»Taikka jos ei nainen, niin ainakin se nuori mies», keskeyttää Tauno taaskin.
»Tai sanotaan paremminkin erotiikka, sillä en usko, että kukaan mies olisi saanut häntä viettelemällä luopumaan vanhoista ja pinttyneistä päämääristään. — Joka tapauksessa Aila on nyt talonemäntä, mutta en tiedä, vieläkö hän hoitaa opettajantehtäviään. Mutta tuskin, sillä jo neljä vuotta sitten hänellä oli kaksi tai kolme lastakin — niin että suvunvastuu on siltäkin kohdalta kannettu hyvin.»
»Vieläkö hän on yhtä kunnianhimoinen kuin ennen?»
»Tuskin, sillä kuulin kerrottavan, että elämä on kolhinut häntä. Ja kun ihminen saa sieluunsa mustelmia elämältä, karisevat turhat luulot pois.»
Aila Pohjan jälkeen he unohtuvat miettimään eikä oikeastaan kummallakaan näytä olevan halua jatkaa ansioluetteloiden laatimista. Mutta kun kuva on kädessä, jatkuu juttu kuitenkin hitaasti ja kuin huomaamatta, sillä eiväthän toisen kysymykset ja toisen vastaukset ole kuitenkaan lopussa.
Seuraava järjestyksessä on Irja, joka meni heti ylioppilaaksi päästyään naimisiin jonkun vänrikin kanssa ja on tällä hetkellä arvatenkin kapteenin tai ehkä majurin rouva — missä, sitä ei kumpikaan ole kuullut. Ja sitä seuraavana taas, siis kuvan oikeassa reunassa viimeistä edellisenä, on Maija, joka varakkaan kartanonomistajan ainoana tyttärenä luki agronomiksi ja nyt vanhempiensa kuoltua hoitaa itse tilaansa, ajaa välillä kuorma-autoakin, pitää komeita siitosoriita ja kulkee kaupungissakin saappaissa, mutta ei ole mennyt vielä naimisiin.
»Maija ei ole mennyt naimisiin sen vuoksi, kun ei ole löytänyt tilalleen sopivan tarmokasta isäntää, siis prinssipuolisoa», kertoo Kaisa. »Ja lisäksi Maijassa on niin paljon maskuliinisia piirteitä, etteivät aivan puolikuntoiset ja heikkoveriset miehet uskalla yrittääkään sinne, sillä he pelkäävät Maijan tarmokkaita sormia niskassaan. On nimittäin totuus, että kerran muuan renkimies oli alkanut mutista pahanlaisesti kai säikäyttääkseen talon nuorta neitiä. Maija oli ensin käskenyt miestä kaksi kertaa ulos ja oli toisella kerralla jo polkaissut jalkaansa totisena. Mutta kun miehen riepu ei ottanut uskoakseen, oli Maija tarttunut toisella kädellä miekkosen niskavilloihin ja toisella housun takapuoleen ja lähettänyt hänet heittämällä ovesta pihalle.»
»Sisukas tyttö! Jo kouluaikana me pojat pelkäsimme häntä usein. Ja jos Maija meni totiseksi ja polkaisi jalkaansa, niin siinä oltiinkin jo suunnilleen yhtä hiljaisia kuin rehtorin edessä. Muutaman kerran — se taisi olla viidennellä luokalla — Maija suuttui jostakin Risto Kortteelle, pyöritteli poikaa ensin lumessa kuin kääretorttua ja lopuksi pesi lumella Riston kasvot. — Aika amatsooni!» muistelee Raintila. »Mutta jos minulla olisi taipumuksia kotivävyksi, niin silloin menisin heti kosimaan Maijaa — ulosheitonkin uhalla.»
Kaisa heiluttelee kädessään jotakin kirjaa aivan kuin punniten sen painoa ja sanoo viimein ääni harkitsevana:
»Niin, tosiaan! Sitähän voisi ajatella... Mutta sitä ennen sinun pitäisi päästä eroon siitä turhasta silauksesta, jonka olet hankkinut, näinä vuosina itsellesi. Tarkoitan, että sinun pitäisi saada enemmän manttaalinomistajan ominaisuuksia — ymmärrätkö — pitäisi osata kulkea leveämmin, äänen täytyy tulla syvältä rinnasta kuin sonnilla ja voimaa täytyy olla kuin traktorilla. Luulen, että sellaisen miestyypin nähtyään Maijakin heltyisi ja alkaisi puolestaan vetää esiin niitä naisellisia piirteitä, joita hänessäkin kyllä on...»
»... uinumassa. Aivan niin. — Mutta luulen kuitenkin, että olen fyysillisesti aivan liian hento herättääkseni ne uinuvat ominaisuudet.»
Kaisa vilkaisee Taunoon kuin todetakseen, missä määrin tämän sanojen takana on ilkeyttä, mutta Maija unohtuu jo, sillä kuvan viimeisenä luokkatoverina on Risto Korte, joka antaa heille paljon keskusteltavaa. Kortehan kuuluu Lauri Sajastin ja Aila Pohjan ohessa heidän luokkansa merkittävien oppilaiden joukkoon, vaikka häntä ei varsinaisesti voinut silloin pitääkään minään lahjakkaana.
Risto Korte oli jo alaluokilla hyvin vilkas ja elävä poika. Jo ensimmäisellä luokalla hän seisoi aina välituntien aikana suuren poikaparven keskellä aivan kuin korkki lankapallon sisuksena, selitteli ja järjesteli innokkaasti ja viittoili käsillään. Ja toisten poikien suureksi ihmeeksi hän jo silloin liikkui ujostelematta ja mitään häpeilemättä tyttöjenkin joukossa niin kuin se olisi ollut maailman yksinkertaisin asia. Vaikka jokainen muu poika olisi tällöin vilkuillut sivulleen, huomaisiko kukaan hänen kummallista seuraansa, jutteli Risto aivan luontevasti, saattoipa kohteliaana nostaa maahan pudonneen kynän tai kumin ja vielä kumartaakin ojentaessaan sen tytölle. Tuollainen pelleily tietysti suututti toisia poikia, mutta sai toisaalta myöskin — etenkin jo kolmannen luokan paikkeilla — salaa ihailemaankin Ristoa esikuvallisena herrasmiehen alkuna.
Mutta Risto Korte oli herrasmies myöskin opettajia kohtaan. Jos nämä luokkaan tultuaan tarvitsivat mitä ikinä tahansa, ei heidän tarvinnut pyytää sitä koskaan ääneen, ennen kuin Risto kiepahti pulpetistaan pystyyn ja meni tarjoamaan apuaan. Niinpä jos luokan taululla oli töherryksiä tai jos mustepullon korkki oli kateissa, oli Risto Korte järjestämässä asian heti. Kerran joku nuori neiti oli laulunopettajan sijaisena, ja luokkaan tultuaan tämä pikku täti ehti tuskin niiskauttaa nuhaista nenäänsä, kun Risto Korte oli jo viittaamassa, samaa tietä pystyssä ja sanomassa mitä kohteliaimmin: 'Hetkinen vain, niin minä haen neidin nenäliinan opettajainhuoneesta!' — Noh, sillä kertaa häntä ei kuitenkaan laskettu asialle, ja Risto itse katseli hyvin kysyvänä, kun pikku neiti vielä suvaitsi hymyillä hänen kohteliaalle tarjoukselleen.
Jo heti alkuunsa on sanottava, ettei Risto Korte ollut koskaan tunkemassa itseään etualalle toisten kustannuksella niin kuin Aila Pohja, eikä hän ylimalkaan tällä kaikella pyrkinytkään etualalle, sillä se kuului vain hänen luontoonsa. Päinvastoin, jos sattui opettajain nenään käryä jostakin tehdystä tai piakkoin tulevasta kolttosesta, oli Risto heti piilottelemassa asiaa ja syyllisiä omine kumarruksineen ja kirkasäänisine selityksineen ja saikin vakavimmalla hetkellä johdetuksi opettajan huomion aivan toisaalle ja sivuseikkoihin. Niinpä kerran kolmannella luokalla sai opettaja — tai oli saamaisillaan — Sajastin kiinni lunttaamisesta kesken matematiikan, kokeen. Juuri sillä hetkellä, kun lehtori nousi tuoliltaan mennäkseen Sajastin luokse ja kaivellakseen tämän pulpettia ja katsellakseen, oliko käsissä mitään, kuului toiselta puolen luokkaa kiihkeä 'aih!' ja Risto Korte nousi seisomaan pitäen toisella kädellään verta vuotavaa kämmentään. Hän kääri nenäliinaa haavan ympärille, mutta verta vuoti lattialle kuin härän niskasta. Opettajakin huomasi asian vakavaksi, meni katsomaan haavaa, joka ei suinkaan ollut pieni, sillä siinä oli tuuman mittainen syvä viilto, jonka Risto selitti tulleen juuri, kun hänen piti vuolla kynää, mutta veitsi luiskahti kämmeneen.
'Aijai, kun se vuotaa pahasti ja tuhrii lattian! Nyt vahtimestari suuttuu, kun saa pestä sen', hoki poika enemmän vahtimestarin kuin haavansa takia.
Opettaja sitoi haavan hätäisesti sen kuin siinä osasi ja lähetti Riston suoraa päätä kulman takana olevaan sairaalaan. Tämä lähti, kumarsi vielä ovella ja samalla loi kysyvän katseen Sajastiin. — Risto ei itse tehnyt tästäkään mitään numeroa ja tapaus kai oli selvä vahinko, mutta vierustoveri väitti Riston tahallaan pistäneen puukon kämmeneensä, kun ei pikapäissään keksinyt parempaakaan keinoa Sajastin pelastamiseksi. Joka tapauksessa Sajasti selvisi hyvin, sillä hänellä oli aikaa piilottaa vaaralliset paperit paitansa aukosta ihon väliin, niin että pulpetin ja taskujen etsiminen oli myöhäistä ja turhaa. Ja jo viidentoista minuutin kuluttua ilmestyi Korte takaisin kaunis side kädessään ja hymyilevänä niin kuin aina. — Ja on itsestään selvä, millaisen luottamuksen hän tällä ja monilla muilla nopeasti ja sisukkaasti keksityillä avuillaan hankki toisilta pojilta.
Jo kolmannen luokan vaiheilla Risto Korte alkoi nousta pieneksi johtajaksi aivan itsestään, ja samaan aikaan, kun Sajasti innostui partiotyöhön, oli myöskin Korte siinä mukana. He olivatkin sopiva parivaljakko sikäli, että missä ikinä Sajasti esiintyi, siellä oli Korte organisaattorina ja edustajana. Viidennen luokan vaiheilla hän selitti aikovansa upseeriksi, mutta kuudennella ja seitsemännellä luokalla hän kertoi näin:
'Olen päättänyt muuttaa alaa. Erikoisesti lääketiede kaipaa meillä uusia voimia. Ja sillä alallahan on vielä hyvin paljon mahdollisuuksia niin kauan kuin tuberkuloosi- ja syöpäseerumi ovat keksimättä.'
Hän ei kaihtanut viittailla siihen suuntaan, että havitteli tiedemiehen uraa ja että hänestä tulisi eräs ihmiskunnan suurimpia hyväntekijöitä — jos kohtalo niin määräisi. Ja kukapas sellaista intoa olisi väheksynyt, sillä juuri Kortehan oli kuin luotu auttajaksi. Hän sai kaikkien yksimielisen ihastuksen suuresta ajatuksestaan ja innostui jo itsekin siinä määrin, että lueskeli vapaa-aikoinaan suurmiesten elämäkertoja tai etsi käsiinsä jotakin lääketieteellistä kirjallisuutta valmentautuen tulevaan suureen tehtäväänsä. Toiset pojat kertoivat tosin, ettei Korte hankkimastaan kirjallisuudesta ehtinyt lukea muuta kuin sisällysluettelon, kun siirsi kirjan jo hyllylle. Mutta olipahan hänellä vielä aikaa sitäkin varten, kun oli käytävä kouluakin ensin pari vuotta.
Eräs seikka vaikutti lisäksi, että Korte oli toveripiirissä hyvin pidetty ja usein kaivattu: hän oli hyvä pianisti. Kerrottiin, että monet tytöt pitivät kirjainsa välissä Chopinin kuvia siitä syystä, kun Kortteessa oli ehkä jotakin samaa tummaa tulta kuin säveltäjämestarissa, ja olihan näitä kahta jollakin tavalla yhdistämässä myöskin piano. Joka tapauksessa kävi niin, että Ristoa alettiin vähitellen kiskoa ja vetää mukaan kaikkialle, ja lisäksi jokainen vielä eri suuntaan. Pojat etsivät häntä urheilukentältä, tytöt toivoivat ja pyysivät häntä moniin pikku kekkereihinsä seuranpitäjäksi ja musikantiksi, opettajat kunnioittivat häntä tulevana ja tarmokkaana tiedemiehenä ja laulunopettajana toimiva, vanhapiika jankutti hänelle alinomaa, miten hänellä olisi varmasti edessään loistava sävelten mestarin tie, jos hän uhraisi kaiken aikansa musiikille. Ja niin edelleen.
Kun Risto Korte siirtyi yliopistoon, näytti hän pitävän edelleen kiinni tulevasta lääkäriurastaan ja pääsikin jo niin pitkälle, että keinotteli pikku poikien kanssa itselleen kissankin tulevia töitään varten. Mutta se veto moniahtaalle, joka oli alkanut hänestä koulun yläluokilla, jatkui vielä nytkin ja entistään vahvempana. Korte kuljeskeli ensin melko paljon yksissä entisten tovereittensa, muun muassa Sajastin ja Raintilan kanssa, mutta erikoistui sitten vähitellen harrastuksissaan, niin että he kaikki joutuivat eri teilleen. Yhteistä oli vain se, että toverikuntaa oli nyt osaksi korvaamassa osakunta. Nuori ja hienokäytöksinen pianisti joutui saamaan uusia tuttavia loputtomasti, sai vähitellen kiertää kaupunkia työkseen asti, ja samaan aikaan, kun Lauri Sajastin elämään alkoivat vaikuttaa naiset, viihdyttivät Risto Kortteen iltoja ja öitä viini ja laulu. Sillä vaikka Korte ei sananmukaisesti itse laulanutkaan, soitti hän sitä enemmän ja kuului siihen samaan verrattain suureen nuorten miesten ryhmään, jotka ovat joutuneet katkaisemaan tulevan uransa liiallisen lauleskelemisen vuoksi ja siten siirtymään siihen keskinkertaisten miesten joukkoon, joiden elämänkaaren lakipisteenä on ollut kuoron konsertin jälkeinen hippa.
Joka tapauksessa kävi jo usein niin, että kun toverit kiskoivat Kortteen aamupäivällä ylös vuoteestaan viedäkseen hänet töihin, hän hyppäsi kylläkin reippaasti pystyyn, valeli valvonutta päätään kylmällä vedellä ja näytti olevan virkeä, mutta alkoikin muistella omaa työohjelmaansa:
'Juu juu, täytyyhän tästä jo nousta, sillä illalla minun pitää mennä säestämään vuorineuvoksen kotikekkereihin.'
Ja aika meni hauskasti kuin ikuisessa juhlassa, ja sen vuoksi tuleva tiedemies unohti niin tuberkuloosi- kuin syöpäseerumitkin ja lääketieteelliset kirjat unohtuivat nuottipinkkojen takia. Vuosi meni nopeasti — tai jokohan meni kaksi — kun Korte sitten joutui taas kerran tekemään tiliä itsensä ja isänsäkin kanssa ja huomaamaan, ettei hän ollut opiskelussaan alkua pitemmällä. Ja kun sitten tuli kevät ja iloinen vappu klinkutti ja hoilasi ohi, matkusti Korte kotiinsa tiedoiltaan melko köyhänä, mutta olivathan matkalaukussa sen sijaan pääkaupungissa suoritetun työn muistona paljaaksi kaluttu pääkallo ja ahkerasti käytetty frakkipuku. Mutta kohtalo — tai oikeammin Kortteen isä — järjesti sillä tavoin, ettei hän tarvinnut niitä enää kumpaistakaan, vaan sai luopua niistä yhtäläisesti kuin oli huomaamattaan luopunut omista suunnitelmistaankin. Isä Korte, joka oli maanmittari ja totinen mies, otti poikansa, kostoksi kaikesta hauskuudesta, kesän ajaksi apulaisekseen ravaamaan pitkin maakunnan metsiä, ja kun seuraava syksy tuli, ei poikaa enää päästettykään pitämään hauskaa, vaan kotoa myytiin pianokin ja samalla sanottiin itse pianistille, että 'nyt sen klinkutus loppui'.
Isän tarkoituksena oli vain säikäyttää poikaa, mutta tästä tilapäisestä ohjelmanmuutoksesta tulikin vakava tosi. Risto Kortehan oli monitaituri ja pystyi tekemään mitä tahansa: Hän autteli isäänsä pysyäkseen tämän kanssa kohtalaisissa väleissä, toimi tilapäisesti laulunopettajana omassa koulussaan ja taisipa kuukauden päivät olla voimistelunopettajankin sijaisena, säesti pastorinrouvan laulua hengellisissä illatsuissa, toimi urheiluseuran puheenjohtajana, kaupunginorkesterin taloudenhoitajana ja pankin kesäapulaisena. Ja kun opiskelutoverit kyselivät sitten tavatessaan, eikö hän enää tosiaankaan aikonut jatkaa lukujaan, selitti Risto Korte hyvin touhuissaan:
'Ei, hyvä mies! Ei minulla ole nyt aikaa sellaiseen. Ajattelehan nytkin: helmikuun lopulla täällä on konsertti Lottien hyväksi, maaliskuulla on koulun 50-vuotisjuhla, huhtikuulla on suojeluskuntapiirin ampumakilpailut, vappuna on orkesterin suuri konsertti — niin, ja sittenhän tuleekin jo kesä!'
Ja Risto Kortteen kirous oli kai se, että hän joutui aina liian auliisti auttamaan toisia eikä sen vuoksi muistanut omaa itseään edes tarpeeksi. Ja kun pieni kaupunki, jossa myöskin voimat olivat pienet, sai valjastetuksi niinkin auliin ja sopivan mielien vetämään kymmenien pienten aatteitten vankkureita, erehtyi Risto luulemaan sitä oikeaksi työksi eikä huomannut ajan kuluvan hukkaan.
Jos hän nyt huomasi sen kulumista ylimalkaan ollenkaan, sillä hänellä oli aina niin jumalaton kiire.
Kun Kaisa Vuorinen ja Tauno Raintila pääsevät yhteisissä muistoissaan näin pitkälle, jäävät he miettimään ja hymyilemään, ja vanha valokuva unohtuu pöydälle. Ilta on kulunut nopeasti, sillä kahdeksan yhteistä vuotta tarjoaa puhumista paljon. Ja kuitenkin tuntuu siltä kuin jotakin tärkeätä olisi jäänyt sanomatta, mutta mitä. Sitten Kaisa muistaa, että opettajathan ne ovat, joiden tavat ja erikoisuudet vaatisivat vielä toisen kokonaisen illan. Niin, ja sitten vielä tulevat kaikki kouluvuosien merkittävät tapahtumat, joista jokainen alkaa sanoilla: 'Muistatkos sitä, kun...'
Viimein Tauno nousee ja menee erään taulun eteen, joka on maalattu entisen koulukaupungin liepeiltä:
»En ole käynyt tuolla sen jälkeen kertaakaan. Se saattaa olla jonkinlaista kiittämättömyyttäkin, mutta sitäkös tässä on aikaa ajatella. Minulta on pitkiksi ajoiksi unohtunut koko kaupunki, mutta tänä iltana tuntuu taas siltä, että olisihan siellä somaa poiketa — mutta hetkeksi vain. Sanotaan, että kun aikaihmisenä matkustaa lapsuusvuosien temmellyspaikoille, on pettymys suuri, sillä talot eivät olekaan enää sennäköisiä kuin muistaa, mäet ovat madaltuneet ja leveä joki on kuivunut vaivaiseksi puroksi. — Samaten olisi hauska tehdä vertailuja niiden entisten ja nykyisten ihmisten välillä. Tarkoitan noita kuvassa olevia lapsukaisia — jotka ennen olivat kaikki kaikessa sen vuoksi, kun heihin oli sidottu kahdeksaksi pitkäksi vuodeksi. Mutta nythän he ovat kaikki ventovieraita.»
»Mutta matkusta sinne, hyvä mies!»
»Millä kumman ajalla?» kysyy Tauno kuin ihmeissään ja kääntyy katsomaan Kaisaa.
»Aikaahan sinulla jo parin kuukauden kuluttua kesäloma. Uhraa siitä yksi viikko itse kaupungille ja noille ihmisille, niin saat tutkia heidän psykologiaansa tarpeeksesi ja totisesti viisastut paljon.»
Raintila ottaa kuvan käteensä ja puhuu kuin itsekseen:
»Suoraan sanoen minä en oikein uskalla matkustaa juuri sen pettymyksen pelossa. Ajattelehan, jos tapaisin vaikka Sajastin tai Kortteen, jotka olivat siihen aikaan parhaat toverini. Mitä tekisin, jos tämän pitkän pyhiinvaellusmatkan jälkeen näkisin heidät ja hoppuilisin puristelemaan kättä ja nämä kääntyisivät päin ja sanoisivat tähän tyyliin: 'Kah, sinäkö se oletkin? En ollut tunteakaan. Ja oletpa sinä vanhentunut, kun tukka jo harvenee... No niin, minulla on nyt kiire, niin että terve vain!' — Ja vaikka tuollaisessa tapauksessa tekisi mieli livahuttaa toista korvalle, ei siinä voi kuitenkaan muuta kuin nolona lähteä pois ja päättää pyhästi, ettei enää ikinä matkusta mokomaan paikkaan.»
Kaisa hymyilee arvellen aivan kuin opettaja, joka on saanut oppilaaltaan jo puolinaisen vastauksen, mutta odottaa jatkoa:
»Kirjoita etukäteen matkastasi, niin tietävät odottaa. Ja mitä muuta sinä vielä pelkäät siellä?»
Raintila vaikenee, sillä Kaisa ilmeisesti tekee jo pilkkaa hänen rasituksia pelkäävästä mukavuudenhalustaan ja luulee häntäkin kai teloilleen asettuneeksi vanhaksipojaksi, joka ei viitsi eikä uskalla edes... Noh, ja arvelkoonpa hänen puolestaan mitä tahansa! Mutta sitten hän kysyy Kaisalta:
»Milloin sinä olet ajatellut käydä siellä?»
»Sanoin jo äsken, että minulla on siellä eräitä valmiiksi katsottuja aiheita, jotka maalaan tämän kesän aikana. Kovin aikaisin en voi kuitenkaan lähteä, kun alkukesän vihreä väri on niin raakaa — mutta vähän myöhemmin kyllä.»
Näyttää siltä kuin Raintila ei kuuntelisi Kaisan vastausta, sillä hän on unohtunut selailemaan taskusta vetämäänsä pientä kalenteria ja kysyy sitten nopeasti:
»Lähdetkö mukaan?»
»Minne?»
»No sinne tietysti! Matkustetaan yhdessä. Katsotaan kaikki vanhat ja tutut paikat, käydään tapaamassa paria kolmea toveria ja — petytään.»
»Voitaisiinhan lähteä keskikesällä, vaikkapa heinäkuun loppupuolella. Sopiiko sinulle silloin?»
Tauno Raintila nyökkää, tekee kalenteriinsa pienen merkinnän aivan kuin muistaakseen asian vielä myöhempien kiireiden takia ja kysyy sitten nopeasti:
»Kenen kaikkien luona me käymme?»
»Minä en ehdi kiertelemään paljoakaan, mutta sen uskallan luvata, että matkustetaan sinne yhtä matkaa ja että parin tuttavan luona voin käydä, jos et uskalla mennä yksin... Lopun saat sitten järjestää niin kuin itse haluat.»
Raintila harkitsee silmiään siristäen:
»Kysymykseen tulevat lähinnä ne, jotka ovat tavalla taikka toisella mielenkiintoisimmat, siis Risto Korte, Aila Pohja ja Lauri Sajasti. Mutta ainakin Aila Pohjan luokse on mentävä siinä mielessä, ettei häntä ravistella liikaa, vaan päinvastoin jarrutetaan.» Hän miettii jälleen, hymyilee itsekseen ja virkahtaa hiukan hämillään: »Mutta mitä luulet kaikkien tuttavien sanovan, jos me kaksi matkustamme yhdessä?»
Kaisa ei oikein tajua tarkoitusta, mutta tuhahtaa sitten tarmokkaana:
»Pitääkö meidän mennä kihloihin vain sen vuoksi, että saadaan matkustaa samassa junassa! Sehän olisi jo soveliaisuussääntöjen huippu.»
»Niin, mutta jos jotkut uutisnälkäiset saavat päähänsä selittää sillä tavalla, että me...»
»Selittäkööt omia asioitaan! Mitä se kehenkään kuuluu, matkustetaanko me molemmat samassa junassa vai toinen vasta ylihuomenna?» Ja hetken kuluttua Kaisa vielä lisää: »Ja muistakin, ettet sillä matkalla havittele hakkailua, sillä minä menen työtä tekemään!»
Tämä onkin ainoa varoitus, jonka Kaisa antaa Raintilalle kuin ohjeeksi matkan varalle. Ja mies puolestaan on tyytyväinen siihen, että suhteet ovat täysin selvät eteenpäin eikä ole pelkoa siitä, että pikku haikailut sotkisivat matkan oikean tarkoituksen ja aiheuttaisivat turhaa huokailua ja väärinkäsitysten selvittelyä jälkeenpäin. — Sillä kun on välttynyt yhdestä pahasta, ei ole syytä takertua toiseen, ajattelee hän kyynillisesti. — Nyt hän siis voi suostua matkaan, ja niin alkaa vähitellen hahmoittua koko se ohjelma, jota he aikovat seurata Raintilan psykologisen uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Ja Kaisa puolestaan aikoo kyllä ravistella tovereitaan tilaisuuden tullen.
»Ellei tuo ravistelu ole jo liian myöhäistä!» sanoo Raintila kuin itsekseen.
Mutta kaiken turhan epäilyn haihduttaa taas Kaisa:
»No älä lähde sitten!»
Mutta he kumpainenkin tietävät jo ilman muuta lähtevänsä joka tapauksessa. Niin Kaisa kirjoittaa jo ennakolta Aili Pohjalle ja Raintila puolestaan Kortteelle ja Sajastille, että heidän tarkoituksensa on tulla tervehtimään näitä. Ja muussa matkan ohjelmassa otetaan sitten huomioon Kaisan suunnittelemat taulut, ja Raintila taas pitää aivan välttämättömänä, että hänen on paluumatkalla poikettava kylpylaitokseen joksikin aikaa laiskottelemaan.
Kun viikon kuluttua on puisto jo lumesta paljas ja pari viikkoa sen jälkeen päästään toukokuuhun, unohtuu koko lähtö hetkeksi, mutta alkaa vaivata ajatuksia sitä enemmän, kun juhannuksen jälkeen tulevat jo oikeat kesähelteet.
PUOLITIEHEN UNOHTUNUT
I.
Toimittaja Raintila tuntee tekevänsä melkoisen uhrauksen vaivautuessaan lähtemään kaukaiseen maaseutukaupunkiin, vaikka yöpikajuna itse asiassa tekeekin rasitukset mahdollisimman pieniksi. Mutta pieni odotus saa kuitenkin pakollisen ympäristön tympäisemään, kun hän joutuu samaan koppiin tukevan kauppamatkustajan kanssa, joka alkuillan tyrkyttää puhetuulisena evääksi ottamaansa pullon puolikasta ja loppuyön kuorsaa alavuoteella pitäen yhdessä junan vihellysten kanssa Raintilaa sopivasti hereillä.
Kaisa Vuorinen taas joutuu vaunun toisessa päässä olevaan naisten osastoon yhdessä jonkun kauppiaan rouvan kanssa, joka on ollut kuulemma etelässä asti näyttämässä lääkärille sappikiviään, arvioi Kaisaa jonkin suuren hotellin tarjoilijattareksi ja varoo tältä vieraalta naiselta omaisuuttaan, niin että nukkuukin käsilaukun hihna kietaistuna ranteen ympäri. Mutta Kaisan maali- ja kangaslaatikko herättää hänen kyselynhalunsa ja kuullessaan Kaisan olevan naapuripitäjän pappilan tytär hän herahtaa ystävälliseksi ja aamulla junasta poistuessaan toivottaa terveisiä kotiinkin. Ja samaan aikaan heräilevät jo toisetkin, yksi ja toinen jää jo matkan varrelle, ja tyhjentyvän vaunun loput asukkaat siirtyvät matkan jatkuessa käytävään. Silloin saattaa kuulua aamu-uninen hyvä huomen, kun pari vanhaa tuttavaa huomaa kulkeneensa koko yön yhtä matkaa ja tapaa toisensa vasta nyt ensimmäisen kerran. Asemien välit lyhenevät ja juna alkaa jo pysähdellä jokaisen kylän ja melkeinpä asumattoman metsänkin kohdalla.
Maalari ja toimittaja istuvat käytävässä katsellen maisemia, jotka alkavat näyttää yhä kotoisemmilta, niin että radan varrella oleva maalaistalo, ylikäytävä ja pysäkki ovat jo tuttuja monista aikaisemmista matkoista. Vielä neljä pitkää asemanväliä, niin he jo suunnittelevat päivän ohjelmaa, kolmannen aseman kohdalla he jo kokoilevat tavaroitaan ja ennen viimeistä väliä seisovat valmiina lähtemään ja ovat syventyneet katselemaan tuttua maisemaa, jossa siellä täällä näkyy jokin pieni talo tai uusi tie, joita ei ollut ennen ihankaan varmasti. Jo aukeaa vasemmalla suuri järvi, mutta sen rantaviiva katoaa jälleen metsään, kun kohdalle tulee korkea vaara ja sen rinteellä oleva talo.
»Kas, kun Kervinen on maalannut talonsa», ihastelee Tauno ja saa Kaisan väittämään vastaan:
»Mutta onhan se ollut koko ajan sellainen!»
Tuntuu hyvin tärkeältä kiistellä tämä loppumatka, oliko talo maalattu jo ennen vai onko se tapahtunut vasta nyt. Ja silloin jo vaara päättyy, järvi tulee uudelleen näkyviin, juna kolistaa pitkän sillan yli ja sitten viheltää kaupunkiin.
Kaisan mielestä tämä kaikki tapahtuu aivan tavallisesti ja luontevasti, mutta Tauno tahtoisi painaa hattunsa syvemmälle silmiensä suojaksi astuessaan vaunun portailta asemalle, sillä siellähän voi olla tuttavia, joiden tervehtiminen turhassa tunnustelussaan ja sovinnaisia sanoja etsiessä vain kiusaisi. Mutta vaikka hän vilkuileekin sivuilleen, ei siellä näy yhtään tuttua, ja ellei asemarakennus olisi entinen, luulisi hän ihmisten vieraista kasvoista päättäen olevansa jossakin muualla. Aseman tavaratoimistollakaan ei ole enää se sama mies, joka ennen oli torvisoittokunnassa basson puhaltajana ja jonka eukko omisti saunan. Ja kulman takana ei seiso enää harmaan Pollensa kanssa vanha ajuri Roivas, vaan hänen asemestaan odottaa aukiolla kymmenkunta tyhjää autoa, joiden kuljettajat vilkuilevat käsi oven kahvalla valmiina kilpailemaan ensimmäisestä tulijasta. Sillä he tietävät, että junasta tulijoita riittää vain viiteen ja loput viisi saavat ajaa tyhjinä takaisin vakinaiselle paikalleen kadunkulmaan. Niin Kaisa ja Tauno istuvat pian autossa ja ajavat keskikaupungille päin, jossa lähellä toria on uusi kolmikerroksinen rakennus. Se on kaupungin nykyinen ylpeys ja siihen onkin mahdutettu kaikkein tärkein rautakaupasta ja elokuvista hotelliin saakka. Sen matalat ja leveät ikkunarivit osoittavat uudenaikaisuutta, jota kymmenen vuotta sitten sanottiin funktsionalismiksi, mutta joka ei sovi lainkaan yhteen vieressä olevan sata vuotta vanhan kaksikerroksisen puutalon kanssa, niin että näyttää kuin kohtalon määräämältä, että jommankumman on hävittävä häiritsemästä toista. Nikkelikahvaiset ovet aukeavat ja edessä seisoo vahtimestari, joka näyttää niin ärsyttävän ilmeettömältä verrattuna entiseen Kauppiskaan, joka oli vanhaan aikaan Uuden Matkailijahotellin eteisessä.
Seuraa itse asiassa hauska ja hienoisia sivuajatuksia herättävä huoneiden valinta, mutta onneksi heidät kumpainenkin viedään käytävän eri päihin. Ja niin he tapaavat puolen tunnin kuluttua toisensa tuolla puolueettomalla alueella käytävässä, Kaisa tyytyväisenä ja touhukkaana ja Tauno arkailevana kuin esiintymiskuumetta poteva lähtiessään suorittamaan matkansa ensimmäistä ohjelmaa, tutustumaan itse ympäristöön ja eri paikkoihin, joihin tämän kokoisessa kaupungissa tavallisesti kuuluvat pääkatu, puisto ja hautausmaa. Heidän kävellessään Puistokatua ylös Raintila katselee tarkoin niin vanhat kuin uudetkin rakennukset ja kysyy huolestuneen näköisenä:
»Mitä varten tätä katua on kavennettu?»
Syntyy jälleen riita, onko katu yhtä leveä kuin ennen ja onko itse mäkeäkin leikattu pois. Parin kadunvälin mitan pysyy kumpikin lujasti mielipiteessään ja Raintila selittää:
»Ihan varmasti mäki on matalampi! Sinä vain olet niin jumalattoman itsepäinen joka asiassa. Muistanhan minä, kun alaluokilla ollessa viiletettiin tästä potkukelkalla alas ja Sajasti ajoi kelkallaan leipurin ovesta sisään. — Onko muuten Torniaisen pullapuoti vanhalla paikallaan?»
Tauno ei anna rauhaa, ennen kuin Kaisa suostuu hänen kanssaan poikkeamaan Torniaisen leipomoon ja kahvilaan. Sen etuhuoneessa on varsinainen kauppa myyntipöytineen, jonka kulmaan nojaten oli aikoinaan niin hauska keskustella myyjättären kanssa ja mahdollisimman kauan valita niitä paria lasilevyn alla olevaa leivosta, jotka halusi kahvin kanssa. Takahuone sen sijaan oli varsinaisena kahvilana, jossa oli lähes kymmenkunta pöytää pinnatuoleineen ja metsotauluineen.
»Sähköpiano on poissa», toteaa Raintila jo ennen kuin he ehtivät istuakaan. »Kymmenpennisellä se soitti kaksi kappaletta, mutta myöhemmin 'taloudellisen elämän' kehittyessä vaati kokonaisen markan.»
»Kahvia ja omenapiirakoita!» julistaa Raintila tarjoilijattarelle, joka on ilmestynyt nojaamaan viereisen tuolin selustaa vasten ja molempien vieraiden puvusta päättelee nämä helsinkiläisiksi matkailijoiksi, koska ei ole heitä ennen nähnyt. Todettuaan neidin käsilaukun mallin ja herran kävelykepin hän virkahtaa takaisin virallista tavoitellen:
»Omena...? Ei meillä ole sellaisia.»
Mutta myöskin Raintila luulee tuntevansa asian ja alkaa kinastella:
»Saihan niitä ennen!»
»Ei sellaisia ole ollut koskaan.»
»Onpas! Tuollaisia teevadin kokoisia ja reunat käännetty näin ja...»
»Jaa, mutta minä olen ollut tässä talossa lähes kaksi vuotta enkä ole nähnyt yhtään sellaista», puhuu neiti varmana omasta asiastaan.
»No sitten se ei ole minun syyni», sanoo puolestaan Raintila, joka on ehtinyt vimmastua toisen vastaan sanomisesta. »Minä sain niitä täällä lähes kaksikymmentä vuotta sitten.»
»Silloin minä en ollut vielä syntynytkään», virkahtaa neiti pitäen viimeisen sananvuoron. »Mitä muuta herrasväelle saa olla?»
Kun he sitten molemmat syövät vastahakoisen näköisinä vierasta ja mielikuvituksen karvastamaa pullaansa, kuiskaa Kaisa kuin lohduttaen parhaillaan nieleskelevälle Taunolle:
»Minähän sanoin sinulle, että täällä on paljon pettymyksiä vastassa. Eikä tämä ole vasta kuin pientä alkua.»
Kun kuiva ja kova pala menee viimeinkin Raintilan kurkusta alas, vastaa hän puolestaan:
»Jos tällaista jatkuu kovin pitkälle ja kaikki ihmiset ovat samanlaisia kuin tuo kikkanokkainen tyttö, niin minä matkustan iltajunassa takaisin.»
»Etkä matkusta!» päättää Kaisa heidän molempien puolesta kadulle tultaessa. »Ja nyt me menemme yhdessä soittamaan Kortteelle, Ailalle ja Sajastille tulosta.»
Puhelinluettelosta he näkevät, että toimittaja Risto Korte asuu aivan lähellä keskustaa Puistokadulla. Kaisan pakottamana on Raintilan tartuttava puhelimeen ja pyydettävä numero, vaikka tämä näyttääkin pelkäävän sitä. Ja ennen kuin toisessa päässä ehditään vastata, kysäisee hän vahtimestarilta:
»Missä Korte on toimittajana?»
»Jaa että kuinka herra sanoi?» kysyy huonokuuloinen vahtimestari ja kallistaa korvaansa Raintilaan päin.
»Sitä vain, että mitä se Korte toimittaa?» kysyy hän uudestaan kiinnostuneena ammattiveljeydestä.
»No se toimittaa täällä kaikenlaisia asioita, mitä ikinä tarvitaan. Jotkut sanovat häntä yhteishyväksi», kertoo vahtimestari totisena.
Mutta Korte ei ole kotona, ja vasta kun he tunnin kuluttua yrittävät uudestaan, kuuluu Kortteen kiireinen ääni kysyvän:
»Kuka puhuu? — Ai sinä, Raintila, terve! — Kaija Vuorinen kirjoitti teidän tulostanne kerran, mutta minä olen sen muussa kiireessä unohtanut. No mikäpäs siinä... Siellä etelässä onkin kai tähän aikaan kuollutta ja kuivaa. Olisihan hauska tavatakin, mutta sattuu vain niin hankalasti, että minulla on tässä hiukan kiireitä — mitäh? Ajatteles, kun toissapäivänä iltakirkon aikaan vanha kanttori sai matkallaan kirkkoon sydänhalvauksen ja minä jouduin soittamaan urkuja hänen puolestaan. — Noh, ei hän nyt niin vanhakaan ole, mutta on potenut sydäntään jo vuosikausia. Ja kun hän sitten lähti liikkeelle, niin tuossa vastamäessä Koskelan kaupan kohdalla tunsi pahoinvointia ja — mitäh? Ei hän kuollut, mutta on vuoteessa yhä, ja lääkäri sanoo, jotta... En minä ole paljoakaan soitellut urkuja, mutta kun ne pyysivät minua urkujen ääreen, niin minä ihmisten tullessa sisään kirkkoon muutin taululle tutumpien virsien numeroita, ja niin tultiin toimeen. Vaikka ovat ne sentään paljon monipuolisemmat laitteet kuin flyygelissä ja pianossa ja varsinkin pedaalien käyttö on — mitäh? Ja jos ne eivät äkkiä saa toista miestä tilalle, niin minun pitää soittaa vielä ensi sunnuntainakin.»
Alkuun päästyään ei Korte ole kertaakaan pysähtynyt edes pisteen kohdalla, sillä jokainen muu ihminen merkitsee hänelle otollista kuuntelijaa, jolle on sopiva vuodattaa oman mielen koko patoutuma ja joka arvatenkin osaa olla kiitollinen kuullessaan kaiken tämän mielenkiintoisen. Niinpä ei Korte ole ehtinyt edes muodon vuoksi kysäistä Raintilan vaiheista lähes kahden vuosikymmenen ajalta, ja jos hän tapansa mukaan sanookin välillä 'mitäh?' ei se tarkoita sitä, että hän antaisi puheenvuoron toiselle, vaan sitä, että hänen omissa aivoissaan toinen ajatus jo pyrkii tulemaan edellisen kantapäille. Mutta välillä hänen on pakko henkäistä sen verran, että Tauno Raintila ehtii kysyä jotakin tapaamisesta. Silloin saa Korte taas vuoron ja antaa tulla kuin kammesta vääntämällä:
»Jahah, juu. Minä kuulin jo kaupungilla, että te olette tulleet. Olisi hauska tavata tosiaan, mutta nyt minun täytyy kuitenkin ensin viedä nuo maakuntajuhlien ilmoitusplakaatit postiin, jotta ne kerkiäisivät ajoissa maaseudulle. Ja sitten vielä täytyy poiketa palokunnantalolle, kun lainasivat nuottini sinne uimakoulun lopettajaisjuhliin eivätkä ole tuoneet takaisin ja — mitäh?»
»Jos sinulla on kiire, niin voimmehan tulla Kaisan kanssa jonakin toisena päivänä», yrittää Raintila estellä huomaavaisena miehenä, mutta silloin Kaisa antaa hänelle merkkejä ja pudistelee päätään. Kun Tauno ei ymmärrä Kaisan merkkikieltä, pitää hänen katkaista Kortteen lause ja jarruttaa: »Odotas hiukan.»
Silloin kuiskaa Kaisa matkatoverilleen:
»Ei sillä mitään kiirettä ole! Tuollainen se on aina ja... Annas, kun minä puhun!»
Kaisa saa torven käteensä ja sanoo reippaasti, ennenkuin Korte ehtii saada kunnollista alkuvauhtia:
»Minä uskon sen hyvin ja ymmärrän niin äärettömän hyvin, että sinulla on hirmuinen kiire. Mutta se ei nyt auta, sillä me olemme Taunon kanssa odottaneet lähes kaksikymmentä vuotta, jotta sinun kiireesi loppuisi, ja nyt ei kyllä muu auta — ja sillä hyvä. Sen verran vain saat itse valita, että otatko meidät vieraaksesi nyt päivällä vai illalla.»
Ja Korte keksii pian, että voisivathan he toki tavata nyt päivälläkin — sanotaan kello kaksi — ja on hyvin hauskaa, jos vieraat voivat tulla hänen kotiinsa.
Asia siis saadaan päätökseen, vieraat huokaisevat tyytyväisinä, vaikka Raintila ei jaksa olla sanomatta pieni pahan aavistuksen itu mielessään:
»Hän on tullut entistään pahemmaksi. Ennen hän sentään antoi toistenkin puhua. Vieläkö sinä olet muuten ihastunut häneen?»
»Minä...? En suinkaan!»
»Sinä olit kouluaikana yksi pahimpia. Ja muistanhan hyvin, miten sinäkin kuljetit niitä Chopinin kuvia Kirkkohistorian välissä. Ja tarina kertoi silloin, että te tytöt suutelitte ne kuvanne likaisiksi sen vuoksi, kun Kortteella ei ollut koskaan aikaa suudella teitä.»
»Ja nyt sinä olet hävytön! Ensiksikään minulla ei ollut yhtään Chopinin kuvaa, vaikka toisilla tytöillä olikin. Ja toiseksi en ollut ihastunut Kortteeseen, sillä jos sanon totuuden, niin ainakin kahden talven ajan huokailin sinun takiasi.»
»Ei tunnu oikein todelta, sillä...»
»Kyllä se vain tuntuu», väittelee Kaisa sitkeästi. »Ja tällä kertaa sinä haksahdat yhtä paljon kuin Torniaisen piirakoissa. Mutta sen tunnustan kyllä rehellisesti, että pidin Kortteen soitosta. Ja tietysti hän oli aina välttämätön joukossa, kun hän oli niin hauska. Te muut kun olitte sellaisia muumioita ja tyttöjenkin joukossa puhuitte aina vain ampumatuloksistanne tai huomisista laskuista.»
»... aavistamatta, että nainen kaipaa muutakin», heittää Tauno väliin ilkeästi. »Mutta Kortteesta puhuaksemme muistan vielä hyvin, miten meidän piti penkinpainajaisissa sammuttaa valokin, kun hän klinkutti pianoa teille tytöille. Eikös ollutkin vähän turkasen tunnelmallista, kun kuu paistoi huoneeseen, Korte soitti jotakin tunteellista kuutamosellaista ja jokaisesta nurkasta kuului nyyhkytys ja nenänniistäntä.»
»Tuo on mustasukkaista vääristelyä», toteaa Kaisa.
»Eikä ole. Mutta muistatkos sitä, kun...»
He alkavat jälleen muistella ja kiistellä, niin että aika kuluu huomaamatta ja heidän on lähdettävä oman luokan pikku Chopinin luokse jatkamaan samaa muistelua. Mutta matkalla Kaisa opettaa toverilleen kaiken varalta käyttäytymisen alkeita, ettei takaisin tullessa tarvitsisi katua:
»Kuulehan nyt, kun minä selitän. Olen tavannut Kortteen suunnilleen joka toinen vuosi ja tunnen hänet hyvin. Hän on tosiaan pahentunut entisestään sikäli, että hänestä on tullut hirmuisen itsekäs aivan kuin suuremmistakin diivoista. Hän nimittäin on sikäli koomillinen ilmestys, että todella kuvittelee olevansa suuri. Ja se kai on tämän pikkukaupungin syy — eikä siis oikeastaan hänen omansa. Se on murheellista, mutta...
»No niin, jos tahdot Kortteen mielestä olla todellinen herrasmies, niin anna hänen puhua vapaasti ja kehua itseään niin paljon kuin haluaa. Päinvastoin voit hiukan yllyttääkin, sillä innostuessaan hän osaa olla henkevä. Jos siis pääset väleihin Kortteen kanssa, niin silloin koko kaupunki tietää vielä tänäpäivänä, että olet tullut tänne kesälomalle ja että olet käynyt jo tapaamassa Kortetta ja että sinä olet koko ammattikuntasi parhaita voimia ja että sinusta odotetaan vielä hyvin paljon ja että... No niin, muistatko nyt tuon kaiken?»
»Koetetaan.»
»Koeta nyt, vaikka minä tiedänkin, miten sinun sisusi saattaa kiehua. Mutta jos onnistut, niin Korte kyllä hoitaa kaiken lopun.»
»Kas niin, nyt ruotimaan ensimmäisestä tyypistä sammumisen syitä», arvelee Tauno painaessaan Kortteen ovikellon nappia. »Ja aiotko sinä häntä vielä ravistella?»
Oven auettua käy ilmi, ettei toimittaja Korte ole kotona, sillä hänen on pitänyt lähteä asemalle kahta suur-urheilijaa vastaan, jotka tulevat päiväjunalla ja aikovat kilpailla täällä ensi sunnuntaina.
»Mieheni käski pyytää anteeksi, kun hänelle tuli näin tärkeä meno. Mutta olkaa hyvät ja tulkaa sisään, niin hän tulee kyllä heti, kun joutuu», selittää ovea avaava nainen, joka siis tuntuu olevan rouva Korte.
Talon emäntä, joka ilmeisesti on tullut ovelle suoraan keittiöstä esiliina edessään, tukka hajallaan ja kostea pyyheliina toisella käsivarrellaan, ohjaa heidät sisälle, asettaa istumaan ja anteeksi pyydellen katoaa jälleen omaan valtakuntaansa. Vieraat katselevat sillä aikaa ympärilleen, petsattua kalustoa, jonka kulunut väri osoittaa talossa olevan paljon lapsia. Isännän kirjoituspöydällä, jossa tietysti tavan mukaan on emännän nuoruudenkuva, on myöskin jonkinlaiseen varta vasten valmistettuun neulatyynyyn asetettuna erilaisia merkkejä, joiden saaminen on tietenkin ollut elämän huippukohtia: siinä on ylioppilaslyyra, ylioppilaskuoron merkki, muutama urheiluseuran merkki, leijonakokardi, reservivänrikin ruusukkeet ja jotakin muuta. Huoneen nurkassa on vanha piano ja sen päällä — tietysti — omissa kehyksissään Chopinin kuva. Sitä katsoessaan Kaisa hymyilee surullisena ja pudistaa päätään, sillä kouluaikainen tyttöjen Chopin-palvonta näkyy tarttuneen isäntään itseensä jo vakavasti.
»Jos taiteilija vain ilmentää ominta itseään, niin hän voi olla todellakin taiteilija. Mutta jos hän hakee suuria esikuvia, niin hän ei löydä itseäänkään», kuiskaa Kaisa Raintilalle, jota näyttää sama kuva jo tympäisevän ja joka murahtaa:
»Ainakin tässä talossa se pitää kutinsa.»
Nyt tulee takaisin emäntä, joka on tällä välin ehtinyt vaihtaa pukua, ja selittää melkeinpä innostuneena:
»Meillä on tällä hetkellä talo sekaisin, kun miehelläni on ollut paljon työtä ja harvoin kotona käydessään heittää kaiken yhtenä huiskinana menemään. Ja minäkin olen päivisin usein työssä, joten...»
»Toimittaja istuu siis vakinaisesti sanomalehdessä?» utelee Raintila taas kiinnostuneena ja on valmis juttelemaan omasta alastaan.
»Sanoma...? Ei hän ole ollut sanomalehdessä kuin toissa kesänä vähän aikaa, kun muut olivat lomalla. Tietysti hän kirjoittaa sinne vielä nytkin juttuja, mutta vain satunnaisesti, kun on niin paljon muuta kiirettä.»
Vieraiden hienovaraiseen uteluun, mitä kaikkea isäntä oikein sitten toimittaa, ei rouva Korte vastaa niinkään suorasti kuin hotellin vahtimestari, ja niin saavatkin toiset päätellä, että oikeastaan hän onkin jonkinlainen toimitsija, joka hoitaa kaikki tämän kaupungin palkattomat työt. Ja kun alkukeskustelu ventovieraiden ihmisten kesken ei ota oikein luonnistuakseen, tulla touhuaakin juuri parhaimmalla hetkellä kotiin Risto Korte itse, huokailee iankaikkista kuumuutta ja jo tervehtiessään ehtii mainita, miten hänen aikansa on kireällä, kun hänen pitää vielä illaksi ehtiä kaupungin kirjaston johtokunnan ja matkailulautakunnan kokouksiin.
»Mutta täytyyhän niissä kulkea, kun pakolla vaativat», virkahtaa hän lopuksi äänessään pieni ja onnellinen värähdys, jota hän ei pysty peittämään. Sitten hän äkkiä kohottautuu ja kysyy Raintilalta: »Poltatko hyvän sikarin? Olen säästänyt yhtä sikaria jotakuta harvinaista vierasta varten, ja nyt tarjoan sen sinulle.»
Hän menee pöydälleen ja penkoo sikarilaatikon kauniit väripaperit auki, mutta hämmästyy sitten ja mutisee:
»Lapset, pahukset, ovat rusentaneet sen enkä voikaan sitä tarjota nyt.» Hän heittää laatikon menemään ja kuiskaa ovenraosta toiseen huoneeseen, niin että vieraatkin kuulevat:
»Pertti, juoksepas ukin puolelle ja tuo sieltä... Ukki itse on poissa.»
Mutta väliin ehtii rouva ja huomauttaa hänelle:
»Ovet ovat lukossa, kun mummikin meni juuri kaupungille.»
Kortteen kulmat menevät ryppyihin ja hänen poskilleen nousee kiukun puna, mutta hän hillitsee itsensä nyt, vaikka jonakin toisena hetkenä ehkä alkaisi raivota, ja katsoo kysyvästi rouvaansa. Kun tämä pudistaa päätään, menee Korte kirjoituspöydälleen, kerää kynälaatikosta muutamia markkoja ja vie ne jälleen ovenrakoon:
»Pertti, juoksepas Torniaiselta laatikko savukkeita!»
Sitten hän kääntyy hymyilevänä aivan kuin koskaan ei olisi tässä perheessä sattunut minkäänmoisia välikohtauksia:
»On se vain harvinainen tapaus, kun tänne saadaan sellaisia vieraita, joiden kanssa voi jutella ja... Mihinkäs minä jäinkään? Siihen, että ylihuomenna pitäisi taas mennä...»
Ja samassa hän muistaa jonkin asian, menee puhelimeen ja näyttää eläytyvän siinä kertomaan jotakin eikä muista vieraita enää olevankaan, soittaa viimein poikki ja tulee hyvin tyytyväisenä toisten luokse:
»Tällaista se on!»
Tauno Raintila yrittää hymyillä kohteliaasti, vaikka ajattelee mielessään jotakin sinnepäin, että 'mahdoton mies', ja rouva Korte aloittaa juuri selittää Kaisa Vuoriselle, miten muuan helsinkiläiskuoro piti täällä viime talvena konsertin ja miten kuoron johtaja sitten jälkihipassa sanoi...
»Ja yksistään se jälkihippa oli huomattava kulttuuritapaus!» kiirehtii Korte sanomaan väliin.
»... kuoron johtaja kiitti jälkihipassa paikkakuntalaisia kaikesta ystävällisyydestä ja sanoi, että tämä on ensimmäisiä maaseutukaupunkeja, jotka ymmärtävät antaa täyden merkityksen taiteelle, ja kaikesta siitä lankeaa hyvin suuri ansio...»
»No ei sitä nyt tarvitse selittää, että hän tosiaan kiitti minua!» keskeyttää isäntä ja tuo neulatyynystä nähtäväksi kuoron kannattavan jäsenen merkin, jonka hän sai samassa tilaisuudessa lahjaksi.
Raintilakin katselee omalla vuorollaan merkkiä ja on juuri sanomassa, että sinulla taitaa tällaisia leluja olla enemmänkin, kun Kaisa Vuorinen potkaisee häntä pöydän alitse ja keskeyttää virkahtaen hyvin vakavissaan:
»Tälle kaupungille on tietysti suuri siunaus, kun sinä jaksat uhrata sen hyväksi aikasi ja työsi. Ja toivottavasti he ymmärtävät antaa sille oikean arvon, sillä tavallisestihan ei siitä saa edes suurkiitosta... Mutta kuulehan, Risto. Etkö sinä jo soittaisi meille?»
Nyt on Raintila vuorostaan potkaisemaisillaan Kaisaa kostoksi, kun isäntä jo ponnahtaa pystyyn ja menee nurkassa olevan hyllyn luokse mutisten nuottien sekamelskaa, mutta löytää etsimänsä ja istahtaa pianon ääreen:
»Tässä talossa rangaistaan vieraita sillä, että pakotetaan istumaan ja kuuntelemaan. Ja nyt saatte haukotella minun selkäni takana, jos haluatte.»
Hän katsahtaa jonnekin ylös kuin miettien, avaa nuottilehtensä, mutta alkaa soittaa vilkaisematta siihen. Raintila, joka todellakin oli haukottelemaisillaan, kohottautuu ja kääntyy katsomaan aivan kuin näkisi nyt aivan uuden miehen. Huone ja koko talo tulvahtaa täyteen sointuja, kuuluu siltä kuin ne kumpuilisivat pitkin seiniä ja kattoja, tunkeutuisivat näkymättöminä läpi seinien ja suljettujen ovien ja lehahtaisivat lentoon avoimesta ikkunasta, jonka verhoja ne hulmuttavat mennessään. Ei, vaan kesätuuli liehauttaa niitä ja tuuheaoksaisten katukoivujen lehtiä. Sävelet kuuluvat kajahtavan vastapäisen valkoisen talon seinistä ja kadun toisella puolella kulkevat kaksi vanhaa naista pysähtyvät puistokujanteelle kuuntelemaan sanattomina.
Raintila, joka on koko ajan ollut valmis hymyilemään kyynillisesti ja vilkaisemaan Kaisaa ilvehtivänä, on nyt totinen ja asettaa palavan savukkeensa tuhkakuppiin, jättää sen siihen ja katselee ohuen ja lainehtivan savujuovan nousemista ja kallistumista ikkunaa kohti. Kaisa istuu katsellen pianolla olevaa ruusumaljakkoa kädet liikkumattomina sylissään ja kuuntelee ajatuksettomana. Talon emännällä on huulillaan ohut ja miellyttävä ihailun hymy, kun hän toisella kädellään sormeilee edessään olevan liinan hapsuja, sillä jälleen hän kokee oman kotinsa pienen juhlahetken. Joku raottaa viereisen huoneen ovea, ja sitä mukaa kuin soitto voimistuu ja kiihtyy, oven rako suurenee kuin itsestään, ja vähitellen sieltä näkyy poikasen tumma tukka, ihmettelystä avoimet silmät, jotka katsovat pianoon ja isään kuin kiihkeästä janosta kiiltäen.
Tulva paisuu, sävelet eivät enää kiepu vain katupuiden oksilla, vaan kuuluvat kohoavan yläpuolelle kaikkien puiden ja kattojen ja nousevat kumpuillen ja paisuen kuin poutapilvet yhä korkeammalle sineä kohti. Ehkä niiden kaiku vastaakin jonkin pilven valkoisesta kalliosta kierien takaisin alas maahan.
Viimein soiton lakattua itse soittaja jää istumaan hetkeksi paikoilleen, Kaisa katsoo matkatoveriaan vakavana ja kysyvänä, kun tämä ojentaa kättään ottaakseen sammuneen savukkeensa sormiensa väliin. Talon emäntä hymyilee yhä vilkaistessaan vieraitaan aivan kuin kysyäkseen jotakin, mutta kun viereisen kamarin ovi sulkeutuu yhtä hitaasti kuin on avautunutkin ja lukko napsahtaa varovasti, nousee hän tuoliltaan huokaisten hyvillään ja katkaisee hiljaisuuden virkahtaen ensimmäisenä:
»Perttikö siellä kuuntelee taas!» Ja vieraille hän selittää: »Pojasta tulee pikku pianisti, ja hän soittaa jo aika hyvin. Ja joka kerran, kun hän kuulee isän soittavan, hän hiipii huoneeseen, istuu tuossa selän takana ja tuijottaa sormia ja pään heilahduksia ja kuuntelee aivan kuin oppiakseen. — Pertti, tulepas nyt sanomaan vieraille hyvää päivää!»
Mutta kun äiti aukaisee oven, on poika jo pakomatkalla ja keittiön portaat tömisevät hänen juostessaan pihalle. Nyt kertoo isä kuin huolestuneena:
»Tuo poika soittaa aivan liian paljon eikä häntä saada kaikistellen lukemaankaan. Ja varsinkin, jos muut ovat kotoa poissa, vaanii poika tilaisuutta ja istuu pianon ääressä koko ajan.» Ja sitten isä huokaa kuin odottaen vieraiden sanovan jotakin ratkaisevaa: »En tiedä, onko se hyväksi vai pahaksi, mutta ei sitä henno aina kieltääkään. Jos osaisia ennustaa, tuleeko hänestä mitään, niin antaisin soittaa vaikka yötkin ympäri. Mutta kun samassa perheessä on jo yksi varoittava esimerkki keskinkertaisesta soittajasta, josta ei tullut yhtään mitään, niin se jo riittää!»
Raintila ei ota uskoakseen todeksi noita sanoja, sillä ne ovat outoja kuulla Kortteen omasta suusta. Onko tämä mies, jota on hymyillen pidetty jonkinlaisena hetken puuskien vallassa olevana pikku-intoilijana, kaiken-touhuajana ja keskinkertaisena yhteishyvänä, lopultakin noin rehellinen? Vai ovatko nuo sanat vain tarkoitettuja kehräämään kiitosta ja silittelyjä kuin valkokarvainen pikku mirri? — Kuin vastauksena tähän Korte lisää vielä:
»Vaatipa tässä itseltään ja toisilta mitä tahansa, niin kuitenkin saa lopuksi tinkiä ainakin puolet pois.»
Onko Korte sittenkin vakavampi ja syvällisempi mies kuin näyttää? Onko hänessä sitä rehellisyyttä omaa itseäänkin kohtaan, jota hän poikasena osoitti muille, ja vieläkö hänestä nytkin löytyy hitunen sitä rohkeutta, jota saattoi olla pienenä poikasena upottaessaan puukon kärjen omaan kämmeneensä? — Ainakin hetkittäin sitä näkyy pilkistävän esiin, mutta, nyt luultavasti jo liiaksi heikentyneenä, ajattelee Tauno, joka kuitenkin jo tämän vähänkin perusteella on valmis etsimään syviäkin syitä toverinsa pakolliseen keskinkertaisuuteen. Sillä sittenkin siihen näyttää olleen jonkinlainen pakko eikä jatkuva ja parantumaton saamattomuus. Ja kun niin on, niin tuossa miehessä on myöskin jotakin traagillista ja myöskin jotakin suurta. Sitä suuruutta ei vain ole osattu vetää tarpeeksi esille oikealla ajalla.
Mutta nyt hän näkyy ymmärtävän etsiä omasta pojastaan samaa suuruutta ja arvioi myöskin sitä oikeata aikaa:
»Minä olen teille ikuisesti kiitollinen, jos osaatte sanoa erehtymättä: annanko pojan soittaa vai enkö?»
Ja ensimmäisenä ehtii vastata perheen äiti:
»Risto on minulta kysynyt tätä usein, mutta en minä vain uskalla vastata mitään.»
Tauno Raintila, joka ei osaa eikä haluakaan ottaa niskoilleen mitään muuta vastuuta kuin omaa itseään koskevaa, puhaltaa savuaan eikä vastaa mitään. Mutta Kaisa Vuorinen nousee pystyyn ja sanoo epäröimättä ja selvästi:
»Anna sinä pojan soittaa!»
Nyt kavahtaa isä piano tuolilta pystyyn ja tulee hänen luokseen ilahtuneena:
»Sanotko sinä tosissasi? Oletko sinä noin rohkea?»
Ja Kaisa hymyilee varmana:
»Kyllä. Enkö minä sitten ole uskaltanut mitään?»
Hänen kursailematon ennakkoluulottomuutensa, josta hän on antanut todisteita omassa itsessään, näyttää vaikuttavan virkistävästi isäntään, ja tämä näyttää tulevan yhä enemmän hyvilleen, kun Kaisa lisää asiallisesti:
»Poikahan on vielä nuori. Jos hänessä on todellisia kykyjä, niin sinä huomaat sen jo aikaisin ja voit siis huolehtia ja hoidella häntä eteenpäin. Mutta jos hänellä ei ole lahjoja ja jos hänestä ei tule taiteilijaa, niin senkin sinä huomaat yhtä pian. Ja silloin on vielä aikaa kääntää pojan harrastukset toisaalle ja valikoida hänelle jokin muu ura. — Eikö niin?»
»Ei, mutta tuossahan onkin ratkaisu!» kiljahtaa Risto Korte kuin ilosta. »Ja noin yksinkertaisena! Ja minä kun en mokomaa keksinyt.»
Raintila ajattelee, että juuri noin yksinkertainen olisi ratkaisu ollut myöskin Kortteen omalta kohdalta, jos hän olisi jonkun vanhemman ihmisen tukemana saanut keskittyä jo varhain eikä olla kaikkien kiskottavana eri tahoille. Siis miehessä ei itsessään ole sittenkään vikaa, vaan se on ollut ympäristössä, toisissa ihmisissä. Vahinko, ettei hän ratkaisevimpana aikanaan ole saanut tukea mistään.
Mutta tämä lyhyt keskustelu saa Kortteen kuin vapautumaan, sillä hän kai loppujen lopuksi on tunnustuksen ja myötätunnon tarpeessa. Hän alkaa jo puhua muistakin kuin omasta itsestään ja riehaantuu kuin olisi omistanut jo tarpeeksi paljon aikaa vakaville asioille, nousee kävelemään, kulkee muutamia kertoja yli lattian ilmeisen tyytyväisenä ja tarttuu Kaisaa käsipuolesta:
»Kuulkaahan! Nyt lähdetään jonnekin!»
Toiset katsovat kysyvinä sen vuoksi, kun heistä on varsin mukava istua tässäkin ja kun ei ole kiirettä mihinkään. Mutta isäntä selittää edelleen:
»Tämä kaikki on niin hauskaa, etten minä osaa olla paikoillani! Lähtekää, mihin ikinä haluatte. Minä tulen kyllä oppaaksenne ja...»
Samassa hän on jo puhelimen ääressä ja soittaa heidän vanhalle opettajalleen Antti Saviselle, että nyt on kaupunkiin tullut vieraita ja että he tahtoisivat tulla joukolla tervehtimään entistä luokanvalvojaa. Mutta lehtorin rouva selittää, että Antti itse on nyt poissa kotoa, mutta jos heille vain sopii, niin tervetuloa illalla koko joukko.
Tuo tieto lohduttaa Kortetta, mutta ei sammuta hänen toiminnanhaluaan, ja niin hän menee eteiseen ja purkaa naulakosta vieraiden tavaroita jouduttaakseen nämä ulos. Rouva Korte koettaa estellä, mutta hänen äänensä ei kuulu mihinkään, ja loppujen lopuksihan hänenkin täytyy joutua askareilleen. Kaisa nousee hymyillen tälle äkkinäiselle innolle, mutta koulukaupunkinsa pikku pettymyksiä pelkäävä Raintila ei tahdo mennä mihinkään eikä tahdo nähdä mitään, joten hän istuu yhä ja katselee happamena ikkunasta ulos. Eteisessä Korte tarttuu rouvaansa vyötäisiltä ja pyöräyttää tätä ympäri:
»Tule nyt äitikin mukaan! Mennään nyt johonkin ja ollaan lapsellisia!»
Mutta rouva katselee nolona aivan kuin tällainen kohtaus olisi heidän kotonaan harvinainen ja vastaa miehelleen lyhyesti:
»Tiedäthän hyvin, etten minä mihinkään pääse!»
Kun aviomies ihmettelee, miksi toinen ei pääse silloin kuin haluaa, täytyy rouvan hymyillä vieraille anteeksi pyytävästi:
»Meillä kun ei ole palvelijatarta...»
Tuntuu sittenkin siltä, ettei tässä talossa olla aivan vapaita, ja isännän otsalla vilahtaa pieni varjo kuin pelosta, että hänet asetettaisiin uudestaan jonkin rasittavan ratkaisun eteen. Niin he lähtevät kolmisin, edellä Kaisa ja Korte ja jäljessä yksinään vastahakoinen Raintila, joka alkaa jo itsekseen manailla koko tätä matkaa ja tuntee tehneensä liian suuren hyväntyön, kun on uhrannut kallista kesälomaansa tällaiseen turhuuteen. Millähän hän saisi Kaisan kääntymään takaisin ja matkustamaan jonnekin muualle?
He saapastelevat eteenpäin ja Korte puhuu kovaäänisesti, niin että kadulla kulkevat ihmiset kääntyvät katsomaan taakseen ja arvatenkin kyselevät toisiltaan, ketä nuo kaksi muuta ovat, kun heitä ei ole nähty ennen kaupungissa. Mutta puisto on tyhjä, niin että siellä vain pari poikasta harjoittaa estejuoksua kukkaistutusten yli. Ja sähkömies, jonka pitäisi kiivetä läheiseen johdinpylvääseen, on asettanut tolppakengät sivuun, ottanut kioskista lasin mehua ja rasvaisella lakillaan huitoo ärsyyntyneitä kärpäsiä ympäriltään saaden kuuman päivän sillä tavoin kulumaan mukavammin kuin ylhäällä pylväässä.
Kun he tulevat rantaan, jossa ennen oli niin laaja hietikko, että sitä saattoi pitää urheilukenttänä, on se nyt melkein täynnä tukkeja, jotka kuulemma odottavat vientiä jonnekin kauempana olevaan sahaan. Niemen takaa kuuluukin kirahtelua, ja sen kärjestä pieneen saareen asti ulottuu puomi, jota poikaset pitävät uintipaikkanaan, juoksevat pitkin puomia ja ovat iloisia, jos sattuvat putoamaan umpisukkeloon. Ja heidän poikavuosinaan kun oli joskus iltaisin niin hauska lainata vene ja soudella samalla paikalla saaren ja niemen väliä... Uimalaitos näyttää olevan tyhjä ja sen pitkässä laiturissa on kiinni veneitä kalisevin rautaketjuin. Mutta vastapäätä lahden toisella puolella on harju, jota pitkin kai vieläkin kulkevat monet mutkalliset polut. Niitä myöten kuljeskeltiin ennen edestakaisin keväisinä iltoina, puhuttiin koulun loppumisesta ja katseltiin haikeina omalla suunnallaan tiiviinä parvena kulkevia tyttöjä, joiden joukossa olivat Kaisat, Maijat ja monet muut. Niin, ja vastapäätä uimalaitosta, harjun toisessa päässä, näkyy vieläkin olevan valkoseinäinen purjehdusseuran paviljonki, jossa on suuri lasikuisti aivan veden partaalla, terassi toisella puolella ja korkea lipputanko, jossa liehua purjehdusseuralaisten sinivalkoinen viiri nyt niin kuin silloinkin.
Tätä kaikkea katsellessaan Raintila tuntee hyvää halua lähteä jonnekin kaupungin ulkopuolelle, sillä siellä eivät muutokset kai ole niin suuria kuin itse kaupungissa. Ja jos tekee vertailuja taas kaupungin ja sen asukkaiden kesken, niin ihmisetkin kai pysyvät pohjimmaltaan samanlaisina. — Ja tässähän hänellä olisikin sopiva kesäinen artikkelin aihe, jota voisi kehitellä ja joskus loman jälkeen naputella puhtaaksi: ihmiset eivät muutu ajan kuluessa miksikään, sillä heidän luonteensahan pysyy kuitenkin samana. — Siitä näkyy olevan ainakin yhtenä todisteena tuo onneton Korte.
Kaisa ja Korte ovat kulkeneet edellä hyvää vauhtia ja istahtaneet rantapenkille odottelemaan häntä.
»Tässähän tämä sama pieni ja herttainen kaupunki nyt on kokonaisuudessaan!» esittelee Korte heille kuin vanhaa tuttavaa ja antaa kätensä tehdä laajaa ympyrää.
Mutta Raintila on toista mieltä ja vastaa kuivasti:
»Pieni tämä on, mutta ei kuitenkaan se sama eikä herttainenkaan.»
He alkavat kiistellä totisina, onko tämä muuttunut entisestään yhtään vai eikö, mutta vieraiden ja Kortteen toisistaan saama ensivaikutelma ei ehdi päättyä edes riitaan, sillä mäelle heidän taakseen on ilmestynyt pieni poika ja huutaa nyt kirkkaalla äänellään isää.
Kun Korte kääntyy ja katsoo, kuulee hän oman poikansa selittävän jotakin hätäisenä. Ei auta kuin mennä lähemmäksi, jolloin poikanen kertoo arkana:
»Äiti lähetti sanomaan, jotta tulisit heti kotiin!»
»Mitä varten?» kysyy isä ärtyneenä aivankuin lapsi, joka saa lopettaa hauskan leikkinsä kesken.
»Ukki tuli äsken kotiin ja oli sinulle vihainen, kun et toimittanutkaan hänen karttojaan postiin. Sinun pitää tulla heti!»
»Ja minä tulen, kun kerkiän!» huutaa isä takaisin jyrkästi, mutta nousee kuitenkin tottelevan näköisenä. Ja toisille hän virkahtaa sitten leppoisammin, paljastaen siten oman kunnioituksensa isän pahaa tuulta kohtaan: »Kai tästä pitää mennä...»
Hän lähtee nousemaan rinnettä hoikkana ja poikamaisena vihellellen näennäisesti huolettomana ja sipaisten kädellään tukkaansa, joka oli kouluvuosina hänen kunniansa ja tyttöjen ihailun kohde. Sitten hän kääntyy virkkamaan Kaisalle ja Raintilalle:
»Te tulette meille päivällisille!»
Kaisa on näkevinään ajatuksissaan rouva Kortteen hoitamattoman tukan, rasittuneen ilmeen ja nuhruiset keittiövaatteet ja sen vuoksi epäilee, onko Ristolla täysiä valtuuksia tehdä päivälliskutsuja. Hän vastaa vältellen:
»Kiitos, mutta mehän voimme sopia siitä vielä myöhemminkin.»
»No tehdään niin», suostuu Kortekin ja jatkaa matkaansa, mutta kääntyy vielä kerran: »Kaisa! Lupaatko järjestää syksyllä näyttelysi tännekin?»
»Minne tänne?»
»Tänne näin — heti sen jälkeen, kun se on Helsingissä.»
»Ja mitä sinä sillä lupauksella teet?» utelee Kaisa totisena.
»No muuten vain... Jos lupaat, niin minä kyllä hoidan valmiiksi kaikki käytännölliset työt.»
Kaisa ei ehdi vastata, mutta huutaa Kortetta odottamaan, että hän ja Raintila ehtisivät samaan matkaan. Mutta silloin Korte on taas menossa ja vastaa päätään kääntämättä:
»Ei minulla ole nyt aikaa!»
Niin on Risto Korte, jonka parempikin minä kurkisti äsken hetkisen esille ja joka oli kuin toinen ihminen istuessaan pianotuolilla, menossa taas samana yhteishyvänä, joka nauttii ainaisesta leikkimisestä, mutta näyttää suorastaan kärsivän, kun pitäisi ajatella työtä ja kaikkea muuta, mikä kuuluu tavallisen ihmisen elämään.
»Noin käy, kun ihminen syntyy ihmelapsena!» virkahtaa Tauno Raintila ja lähtee Kaisan rinnalla puistoa kohti.
»Etkö usko, että hänestä olisi voinut toisissa olosuhteissa tulla sittenkin jotakin?» kysyy Kaisa.
»Tarkoitat kai sanoa: jotakin suurta?»
Kaisa nyökkää.
»En usko enää. Vaikka hän olisi ollut millaisissa olosuhteissa, ei hänellä olisi ollut suuruuteen tarvittavaa tarmoa eikä ahkeruutta.»
»No etkö usko, että hänestä olisi tullut edes suuri boheemi?»
»Ei edes sitäkään.»
»Vahinko hyviä lahjoja», huokaa Kaisa ja katselee tummaa ukkospilveä, joka parhaillaan tulee suoraan kohti.
»Niin», myöntää Raintilakin sentään jotakin.
Kun ensimmäiset vesipisarat alkavat jo putoilla, täytyy heidän lähteä takaisin kaupunkiin päin välttyäkseen kastumasta. Mutta he eivät ehdi kunnollisesti puiston poikki, kun vettä alkaa tulla virtanaan. Ei auta muu kuin juosta lähimmän markiisin alle, painautua mahdollisimman lähelle näyteikkunan lasia ja kuunnella, miten koko taivaan vesimäärät ropisevat katoilla ja pään päällä, valuvat alas markiisia pitkin ja lorisevat sen reunasta katuun puolen metrin päässä varpaista. Saman markiisin alle kiirehtii vielä pieni ja pullea mummo, joka huohottaa juoksunsa jälkeen kietaistuaan hätäpäissään liinan huppuun päänsä ympäri, niin ettei hänestä näy muuta kuin nenänpää ja siitä tippuvat vesipisarat.
»Sade kuulemma tekee onnelliseksi!» huokaa Kaisa hyväntuulisena.
»Ainakin se tekee vilkkaaksi!» osoittaa Raintila kadun toisella puolella juoksevia ihmisiä.
Silloin kääntyy mummo heihin päin, pyyhkäisee liinansa kulmalla kostean nenänsä vartta ja katsoo ilahtuneena:
»Mutta hyvänen aika! Eikös se olekin Kaisa?»
»Kyllä», myöntää toinen ja katsoo arvaillen pyöreitä kasvoja, joita mummo parhaillaan käärii näkyviin liinansa sisästä. »Mutta tämäpä vasta hauska sattuma!»
Lehtorinrouva Savinen innostuu yhä enemmän näkemisestä ja kertoo heille, miten Antti lähti äsken viemään käsikärryillä pyykkikoria pesijälle.
»Minä sanoin, jotta älä hyvä mies lähde nyt ulos, kun tulee tuommoinen ilma. Mutta siitäkös Antti sitten välitti ja niinpäs joutui pahimpaan sateeseen!»
Rouva Savinen on niin mielissään miehensä tarmokkuudesta, että varmuuden vuoksi vielä toistaa omat varoittelunsa ja Antin vastauksenkin. Sitten hän muistaa itse pääasian, nimittäin vierailun, ja kertoo Antin joutuvan kärryineen kotiin aivan pian. Sillä aikaa hän taas poikkeaa Törmäiselle ostamaan pullaa ja lisäksi tuolta kulman takaa kermaa pulloonsa. Ja Raintilalta hän kysyy:
»Sinäkö se aikoinaan pidit Torniaisen omenapiirakoista vai oliko se Seppo Tourula viisi vuotta myöhemmin?» Ja vastausta odottamatta hän selittää: »Minä sanon vain sinuksi, kun olen niin paljon vanhempi.»
Lehtori Savisen Milja-rouva on yhtä tuttava miehensä oppilaiden kanssa kuin lehtori itsekin — sehän kuului asiaan aikoinaan, kun luokka vieraili kokonaisuudessaan kerran talvessa lehtorin kotona. Siitä pitäen rouva muistaa oppilaat ja tietää tarkoin kunkin elämänkulun vielä koulun jälkeenkin. Nyt hän puhuu välillä muusta, mutta palaa taas takaisin alkuun:
»Mistäs me äsken puhuttiinkaan?»
»Siitä, että Tauno vai Seppo Tourulako piti enemmän Torniaisen omenapiirakoista. — Mutta ei niitä ole siellä enää.»
Ja rouva Savinen huokaa raskaasti:
»Ei ole. — Niin se vain maailma muuttuu.»
Vaikka sade on jo lakkaamassa, seisovat he yhä paikoillaan keskustelemassa, kunnes rouva Savinen kurkistaa vettä tippuvan markiisin reunan alitse keskikadulle ja huomaa siellä oman miehensä:
»Tuollahan Antti jo tuleekin!»
Ja kun eläkkeellä oleva suomen kielen ja historian vanhempi lehtori Antti Savinen ehtii kellokaupan kohdalle, ei hän oikeni ymmärrä, vaikka markiisin alta viittoilee hänen oma vaimonsa ja hokee jotakin Kaisasta, Taunosta ja Torniaisen pullasta. Mutta kun hän jättää käsikärryt kadun reunaan ja tulee katsomaan lähempää sateen liottamien silmälasiensa yli, tajuaa hän tilanteen varsin nopeasti.
»Hauskempi vain, kun tavattiin jo pikemmin. Mutta lähdetään pois ennen kuin uusi sade tulee.»
Huomaa kyllä, että ensimmäinen ryöppy on huuhdellut Anttia hyvin, sillä hän on ilman takkia ja paidan hihat ovat liimautuneet ihoon kiinni, harva ja harmaa tukka on pitkin päänahkaa, ja kun hän kaivaa taskustaan nenäliinan kuivatakseen silmälasejaan, on sekin likomärkä niin kuin koko taskukin.
Kun Kaisan ja Raintilan pitäisi lähteä nyt omalle tielleen, päättää Antti Savinen toisin:
»Eikä mitä! Me Taunon kanssa työnnämme kärryt kotiin ja te molemmat naiset menette ostamaan ne pullat ja kermat.»
Ratkaisu tuntuu hyvältä, ja niin Kaisa tarttuu tätiä käsipuolesta, kun he kaksi lähtevät omille hankinnoilleen, ja miehet lähtevät mäkeä ylös toinen toisesta toinen toisesta aisasta työntäen. Vasta kun he ehtivät sen laelle ja pysähtyvät huokaisemaan hetkeksi, sanoo Savisen Antti:
»Olipa tosiaan hauska tavata! Teitä aikaisempia tenavia kaipaa usein, mutta myöhemmät luokat sen sijaan katoavat muistista.» Ja sitten hän kääntyy Raintilaan päin sanoakseen asiansa heti, ettei vain unohtaisi tärkeintä: »Olen minä lukenut lehdestä sinun artikkeleitasi.»
»No mitä setä pitää niistä?» kysyy Raintila uteliaana ja odottaa tuomiotaan.
»Ei minulla ole mitään muuta huomauttamista kuin se, että sinä olet turhaan ruvennut käyttämään monia sellaisia kielellisiä muotiseikkoja, jotka vanhenevat kuitenkin. Olen jo monesti aikonut kirjoittaa sinulle, kun et aina muista panna relatiivilauseen loppuun pilkkua, vaikka... Ethän sinä kouluaikanasi tehnyt tuollaisia huolimattomuuksia!»
He lähtevät eteenpäin keskustellen oikeakielisyydestä niin hanakasti, että kadulla kulkijat kääntyvät katsomaan heidän menoaan. Ja vaikka Raintila tahtoisi työntää kärryt yksin, riippuu vanha kunnon Antti sen toisessa aisassa ja selittää huolestuneena, miten nykyiset oppilaat tekevät objektivirheitä suorastaan siivottomasti entisiin verrattuina.
Illan tullen he kokoontuvat pienen odotuksen vallassa Antti Savisen luokse. Ensin tulevat Kaisa Vuorinen ja Tauno Raintila, ja jo eteisessä panee täti Savinen merkille, miten nykyiset koulupojat ovat sentään kohteliaampia, kun auttavat tyttöjen yltä takin. Ja kun hetken on istuttu ja odoteltu, soittaa Risto Korte ja kertoo joutuvansa vasta puolen tunnin kuluttua, sillä hänellä on juuri tällä hetkellä sanomaton kiire. Kun puoli tuntia on kulunut, soittaa hän uudelleen tulevansa viidentoista minuutin kuluttua. Ja sitten hän soittaa vielä kolmannen kerran lähtevänsä juuri nyt ja joutuvansa perille vajaan kymmenen minuutin kuluttua. Kun hän sitten viimein saapuu vilkkaana ja tukkaansa haroen, sanoo ukko Savinen rauhallisena:
»Minä jo sanoin tuolle Taunolle, että samalla tavallahan sinä myöhästelit aina ennenkin. Mutta istukaahan nyt — lapset — mukavasti ja rauhassa! Tänä iltana ei kysytä läksyjä ollenkaan.»
Raintila istuutuu mahdollisimman sivuun saadakseen katsella ja kuunnella rauhassa. Kaisa kuuluu selittävän setä Savisen kysymyksiin jotakin maalaamisesta, ja Korte on joutunut tädin viereen ja hajamielisenä kuuntelee tämän juttuja kaupungin viimeaikaisista perheenlisäyksistä.
Silloin, kun toiset ovat innostuneet parhaimmillensa, muistaa Raintila Savisen vanhat harrastukset ja kysyy kuin piloillaan:
»Setähän harrasti aikoinaan kotiseutututkimusta. Ovatko ne vanhat kokoelmat vielä jäljellä?»
Hiljaisuus tulee heti. Korte muljauttaa silmiään Raintilalle ja pui salaa nyrkkiä ja Kaisa hymyilee merkitsevästi. Rehtori nousee ja sanoo vakavasti:
»Vieläkö te muistatte ne...?» Ja sitten hän aivan kuin ilahtuu: »Ovat! Jäljellä ovat vielä. Huvittaako teitä katsella niitä?»
Ja rouva Savinen huokaa pettyneenä:
»Nyt se alkaa taas...!»
Antti melkein vapisee innostuksesta, sillä nyt on päästy hänen mieliaiheeseensa. Ja vaikka rouva yrittääkin estellä ja pilkkailla miestään, hakee tämä keittiön naulasta avaimen ja opastaa vieraansa pihan yli makasiiniin, joka on entisen navetan ja halkoliiterin välissä. Siellä on tavaraa loppumattomiin, jo oven edessä on pari vanhaa rukkia ja kirnuja, sitten on vanhoja kauluulautoja, puupuntari, kuparinen vesikauha, erilaisia tuohiastioita kalakonteista suolapunttuihin asti, pari vanhaa tuolia ja niin edelleen. Joukon kerääntyessä kuuntelemaan Antti selittää kunkin esineen kotipaikan ja lisää ylpeänä, ettei tässä ole vielä läheskään kaikki. Ja sitä paitsi on vielä sisällä vanhoja virsikirjoja, almanakkoja ja mitähän lieneekään. Silloin huokaa hänen Milja-rouvansa:
»Täyttää romullaan koko aitan. Olisin tarvinnut tätä muille tavaroille, mutta nyt ne eivät sovi mihinkään.»
Lohduttaakseen rouva Savista Korte keksii hyvän keinon ja esittää sen toisille:
»Perustetaan kotiseutumuseo!»
Nyt se on sanottu! Antti, joka on ruvennut puhumaan uudelleen, vaikenee silmänräpäyksessä, kääntyy Kortteeseen päin ja katsoo vain. Juuri tätä hän on haaveillut monet kerrat ja toivonut saavansa jättää kaiken tämän arvokkaan perustettavan museon pohjaksi. Mutta hän ei ole itse rohjennut puhua siitä ääneen. Nyt hän astuu Kortteen luokse ja taputtaa tätä olalle:
»Minä olen aina pitänyt sinua älykkäänä poikana. Kiitos hyvästä ehdotuksestasi!» Ja kääntyen toisiin päin hän jatkaa vetoavasti: »Niin, nuoret, siinä meillä on yhteinen kaunis työmaa.»
Hän hymyilee ja silmissä on niin lapsenomaisen iloinen kiilto, että toiset suorastaan liikuttuvat vanhuksen puolesta. Ja Korte, joka teki ehdotuksensa oikeastaan muuten vain, saadakseen auttaa tätiä aitan tyhjentämisessä, huomaa nyt löytyneen jo sopivan ja tarpeeksi suuren tarkoituksen tämäniltaiselle yhdessäololle. Sillä miksikäs he eivät hankkisi Antille tätä pientä iloa, juuri Antille, josta he kaikki pitävät ja joka on heitä taluttanut kautta koko koulun pikku tenavasta aikaihmiseksi asti. Eikä yksin siihen asti, vaan onpa heitä vielä evästellyt henkisesti lähettäessään maailmalla koko lupaavan parvensa. — Tämä ajatus on suuri vanhalle miehelle, mutta heillehän se ei merkitse juuri mitään.
Niinpä Korte jatkaakin nyt vakavissaan:
»Kaupungissahan ei ole vielä minkäänlaista museota. Jos haluatte, niin minä kirjoitan tästä huomisaamun lehteen!»
Korte tietää käytännöllisen puuhan miehenä mainita heti sellaiset seikat kuin huoneiston hankkimisen, vahtimestarin palkkaamisen ja uusien esineiden keräämisen. Niin hän pujahtaa ovesta ulos soittamaan lehden toimitukseen ja jättää toiset märehtimään ajatusta edelleen.
Kun aitan ovi viimeinkin suljetaan ja lähdetään takaisin sisälle, kävelee vanha kunnon Antti edellä iso avain kädessään ja kasvoillaan kaunis ilme niin kuin sillä, jonka suurin ajatus on toteutumassa. Ja takana kulkeva Raintila ajattelee kylmästi, että vanhat ihmisethän usein kuolevat heti saatuaan jonkin asian päätökseen tai aloittaessaan uuden vuosikymmenen.
Kun he menevät sisään, on Korte jo valloittanut siellä lehtorin kirjoituspöydän kulman ja siepannut liuskan paperia. Raintila kurkistaa hänen olkapäänsä yli ja lukee:
'Lehtori Antti Savisen aloitteesta kokoontui eilen illalla joukko kotiseutuaatteen innoittamia henkilöitä neuvottelemaan museon perustamisesta kaupunkiimme. Lehtori Savinen, joka on jo vuosikymmenien aikana tehnyt uraa uurtavaa kotiseutututkimustyötä maakuntamme hyväksi, tutustutti vieraat ensin omiin kokoelmiinsa ja samalla lupasi luovuttaa nämä yksityisestä harrastuksesta keräämänsä esineet museon perustaksi. Itse perustamisajatus sai yksimielisen kannatuksen ja keskusteltaessa varsinaisesta käytännöllisestä puolesta päätettiin kokouksessa seuraavaa...'
Ja pitkän uutisen lopussa on lähestulkoon sydämiä hellyttävä vetoomus, että jokainen, jolla on hallussaan vanhoja ja arvokkaita esineitä, luovuttaisi ne lehtori Savisen kaunista esimerkkiä seuraten oman kaupungin museon käyttöön...
Varsinkin Antille riittäisi keskustelua uudesta asiasta loputtomasti, mutta viimein virkahtaa muun lomassa Kaisa:
»Olisi hauska nähdä vielä vanhaa kouluakin.»
»Mennään kaikki yhdessä!» lisää joku toinen.
Kaikille tulee kova kiire päästä jälleen liikkumaan pitkän istumisen jälkeen. Antti katselee silmiään räpytellen touhuavaa joukkoa ja on pettynyt siitä, kun ilta loppuu jo näin pian. Mutta Kaisa tarttuu Anttia käsipuolesta ja on jo viemässä häntä eteiseen:
»Setähän tulee tietysti mukaan!»
Ja kuullessaan, että tarkoitus on vain siirtyä toiseen paikkaan, hänkin ilahtuu uudestaan. Pian onkin kadulla outo näky, kun hälisevä joukko kulkee alas keskikaupungille päin: edellä kulkevat toistensa käsipuolessa Kaisa ja Antti keskustellen kovaäänisesti, ja jäljessä tulevat Korte ja Raintila väitellen koululaitoksen homehtuneisuudesta.
He pääsevät omalla mäellään olevan valkoisen rakennuksen luo, jonka ikkunain alaosat on maalattu himmeiksi ja jonka pihan puolella kiertää koko tonttia korkea lauta-aita. He etsivät sivurakennuksesta yrmeän ja haluttoman näköisen vahtimestarin, joka murahdellen ilmestyy portailleen. Mutta hän tuntee joukosta lehtori Savisen ja lähtee edellä iso avainnippu kädessään. Kun he pääsevät sisälle, hyökkää Korte ensimmäisenä ja löytää entiseltä paikaltaan soittokellon nappulan. Saadakseen toiset vanhan ja tutun tunnelman valtaan hän painaa nappia ja saa kellot soimaan kuin merkkinä välitunnin loppumisesta. Nyt innostuvat toisetkin leikkimään, ja Raintila kysyy Kaisalta:
»Missä on meidän luokkamme tänä syksynä?»
Kaisa viittaa käytävän toiseen päähän. Mutta kuitenkin he lähtevät tekemään kierrostaan nurinpäin ja menevät ensiksi rehtorin kansliaan, jonka tukeva kirjoituspöytä seisoo yhä vieläkin vanhalla paikallaan keskellä lattiaa. — Täällä jouduttiin aikoinaan käymään vain aniharvoin, kun oli haettava uusi liitulaatikko seinäkaapin vasemmalta hyllyltä, kirja pöydältä tai täytetty pöllö kirjahyllyltä. Tai silloin, kun kahden tai kolmen oppilaan lähetystönä tultiin kysymään rehtorilta, saisiko meidän luokka kokonaisuudessaan tehdä ensi tiistai-iltana hiihtoretken muutamien kilometrien päässä olevaan maalaistaloon. Tai silloin, kun pyydettiin lupaa järjestää toverikunnan kevätjuhla ensi lauantaina koulun juhlasalissa ja tanssia lopuksi yksi tunti kuraattorin ollessa paikalla...
Heidän katsellessaan rehtorin kirjoituspöytää alkavat taas sadella kysymykset, joista jokainen alkaa sanoilla: »Muistatkos sitä, kun...»
»... kun rehtori pani täällä toimeen tiukan kuulustelun sen takia, kun lukitussa luonnontieteellisessä salissa ilmestyi eräänä yönä luurangon suuhun sikari ja käteen pataässä?» muistelee Korte.
»Silloin oltiin tiukalla joka poika! Ja minäkin seisoin tässä pöydän ääressä puolen tuntia ja koetin siirrellä vuoroin toista ja toista jalkaa, kun peloitti ja väsytti.»
He siirtyvät edelleen opettajainhuoneeseen, jossa on jälleen hauska muistella, millä kohdalla pöydän ääressä oli kunkin opettajan paikka. — Tuossa istui vanha neiti Kulmanen, jonka nutturasta purkautui aina pieni saparo riippumaan alas niskaan. Ja nyt on hänkin ollut kuolleena jo viisitoista vuotta. — Tuossa istui lehtori Toikka, joka teki tupakkalakon ja sai jauhaa leukojaan puolen vuoden ajan pureskellessaan tuskissaan purukumia ja neilikkaa. — Ja tuossa istui uusi ja nuori naislehtori Peturi, joka rakastui kahdeksannella luokalla olevaan Lauri Sajastiin ja tahtoi väkisten antaa Sajastille lausuntatunteja...
»Ja tuossa istui kympeistään saita Savinen, joka oli niin reilu mies, ettei sille viitsinyt koskaan kenkkuilla!» innostuu Korte.
Savinen nauraa hikertää hyvillään, mainitsee tyytyväisenä, että 'eipähän tosiaan tullut useinkaan riitoja meillä', ja innostuu selittämään, miten hän ehti virkavuosinaan kiertää koko tuon pitkän pöydän ympäri: tullessaan nuorena opettajana taloon hän sai istua ovensuussa pöydän kulmassa, mutta siitä sitten kerta toisensa jälkeen hivuttiin ylemmäksi ja päästiin viimein pöydän toiseen päähän rehtorin viereen.
He siirtyvät katselemaan seinällä olevia kuolleiden opettajien kuvia, joissa on heidänkin tuttaviaan viisi kappaletta, vanha rehtori muiden mukana. Vaiti he seisovat kuvarivin edessä ja tulevat kai ajatelleeksi noita silloisen elämänsä keskeisiä henkilöitä myöskin ihmisinä eikä vain koulun kalustoon kuuluvana välttämättömänä pahana.
Kun vainajain kuvat loppuvat, keksivät he ne monet tikat, haukat ja pöllöt, jotka juroina mulkoilevat hyllyiltä ja kaapeilta aivan kuin ennenkin. Niin melutaan takaisin käytävään, - ja nyt tulee heidän leikkinsä hauskin kohta: joku keksii avata heidän oman kahdeksannen luokkansa oven, koko joukko menee sisälle ja kukin alkaa etsiä sitä pulpettia, jossa istui viimeksi. Ne ovat unohtuneet ja vaihtuneet, mutta paikat sen sijaan löytyvät, ja niin alkaa Raintila sovitella polviaan jonkin pulpetin laatikon alle mutisten itsekseen, ettei hän ole ollut koskaan niin lyhytjalkainen, että olisi istunut tässä. Hän ei muista enää ajatella tätä taloa persoonallisuuksien nitistyslaitoksena niin kuin äsken tullessaan. Ja kuin vanhasta tottumuksesta nousee Antti Savinen kateederille, ihmettelee hiukan, kun päiväkirja ei olekaan paikoillaan, mutisee itsekseen 'niin noh' ja rykäisee pari kertaa kuivasti. Hän asettaa vasemman kätensä pöydän reunalle aivan kuin joskus kauan sitten ainevihkopinkalle tuodessaan ne takaisin ja valmistautuessaan jakamaan ne ja samalla ruotimaan kunkin aineen virheet. Hän katsoo luokkaa, joka on nyt vajaa, mutta kuitenkin tuttu ja läheinen, ottaa silmälasit nenältään, pyyhkii niitä ja tuntee pakkoa sanoa jotakin:
»Olenpa totisesti ajatellut teitä kaikkia usein ja kuvitellut teitä istumassa omilla paikoillanne. Nyt sattuman avulla olettekin tulleet tänne kokoon viimeiselle tunnillenne, vaikka luokasta onkin suurin osa poissa tänään. Ja kummallista kyllä, minusta tuntuu siltä kuin aikaa ei olisi kulunutkaan, vaan kuin kaikki jatkuisi siitä, mihin edellisen tunnin lopetimme. Te ette ole muuttuneet, ja täällä taulun puolella istuu myöskin sama vanha Antti Savinen ja koettaa hoputtaa teitä eteenpäin opin tiellä, että varttuisitte ja pääsisitte lopuksi kulkemaan ilman taluttamistakin. Ja kyllähän te pian pääsettekin, vaikka meillä vanhoilla opettajilla onkin se paha vika, että pidämme teitä aina samanlaisina lapsina kuin kouluvuosina.»
Antti aikoo jatkaa, mutta kun mielenliikutus saa hänen äänensä värähtämään, muuttuukin hän leikkisäksi ja kysyy:
»Mihinkäs me viime tunnilla jäimmekään...?»
Risto Korte viittaa ja nousee:
»Lehtori lupasi, että minä saan tällä tunnilla kertoa!»
Kortteen totisuus vaikuttaa Anttiin, niin että hänkin jatkaa tätä vakavaa leikkiä ja vastaa virallisena, vaikka peitteleekin kädellä nauruun kureutuvaa suutaan:
»No jatka sitten! Toissapäivänä sinä et osannutkaan mitään.»
Kaikki istuvat totisina, kun Korte alkaa kertoa. Niinpä toisilla on hyvää aikaa ajatella omiaan ja luokka saa istua rauhassa ja tehdä niin kuin haluaa. Ja Antti itse miettii, että hän sanoi äsken aivan oikein, ettei aika ole kulunut lainkaan tällä välin. Tuossahan istuvat hänen edessään samat ihmiset muuttumattomina. — Raintila on yhtä hiljainen kuin ennenkin ja viittaa vasta silloin, kun se on ihan välttämätöntä. Hän ei ole haluton, mutta ei myöskään innostu mistään. — Niin, ja Risto Korte on levoton sen vuoksi, kun ei tapahdu mitään piristävää. Ja koko päivä menee hänen mielestään hukkaan, sillä eihän kouluun tulla torkkumaan, vaan hauskaa pitämään! — Kaisa Vuorinen ei kuuntele, vaan nojaa poskeaan käteensä ja piirtelee lyijykynällä pulpettinsa kanteen, katsoo välillä kelloa ja miettii itsekseen, että eikö tämä kuiva tunti ikinä lopu!
Nyt lehtori Savinen aavistaa, minkä vuoksi tämäkin tunti on niin tuttu kuin monet muutkin. Sehän kaikki johtuu siitä, että täällä istuvat samat ihmiset samoilla paikoillaan.
»Ja ihminen ei pohjimmaltaan muutu miksikään», sanoo hän itselleen.
Hän ei voi mitään sille, että hänen täytyy yhä tuijottaa noihin tuttuihin kasvoihin ja lukea niistä paljon. Hänen täytyy vielä kerran huomata Kortteen valmistelevan jotakin uutta kujetta, nähdä Raintilan kuuntelevan hartaana ja totisena, mutta ilmeettömänä ja Kaisan aina vain piirtelevän hajamielisenä.
Silloin kuuluu yht’äkkiä kellonsoitto! Koko luokka nousee ylös, ja vasta sen jälkeen huomataan vitsi ja nauretaan sille. Vahtimestari on eteisessä kyllästynyt pitkään vierailuun tai sitten huvikseen kokeillut kelloa. Se soi joka tapauksessa. Tunti on siis loppunut, ja he lähtevät luokasta ulos. Ja Korte kuuluu selittävän Raintilalle:
»Ensi lauantaina pidetään toverikunnan tanssiaiset. Kun oman koulun tytöt ovat niin ikäviä, on meidän pyydettävä vieraiksi tyttökoululaisia...»
He ottavat tavaransa ja alkavat solua ulko-ovea kohti. Antti Savinen menee portaita alas ensimmäisenä eikä puhu mitään, sillä hetki on hänen mielestään juhlallinen. Toisetkin tulevat jäljestä ja samaten portaita laskeutuessaan tuntevat, että luultavasti viimeisin koulutunti on nyt päättynyt. Ja kun he sitten pääsevät ulos, kuuluvat takaa vain vahtimestarin raskaat askelet ja suuren avainnipun kalina hänen sulkiessaan ovia.
Kun he hetken kuluttua saapuvat lehtori Savisen portille ja seisahtuvat siihen jättääkseen hyvästit vanhalle kunnon Antille, katsoo tämä ikävissään heihin. Kun he sitten puristavat kättä, näyttää Antti kuin kuihtuvan ja kutistuvan, sillä nyt on tämä hauska leikki lopussa.
Kotimatkalla he eivät puhu, mutta ajattelevat sitä enemmän. Kun Kaisalla ja Raintilalla tuntuu vahvistuvan se usko, että täällä voi sittenkin olla muutakin kuin pettymyksiä, he kumpainenkin päättävät lähteä omille teilleen, kuljeskella jossakin tuolla kaupungin ulkopuolella metsissä ja tutuilla kallioilla ja etsiä sitä illuusiota, jonka pitäisi olla vielä jäljellä entisistä vuosista. Mutta jos sitä ei löydykään, niin silloin tämä maailma on menossa jokseenkin ikäväksi.
Kun he sitten varovasti alkavat pohtia huomispäivän ohjelmaa, on Kaisa nyt muistavinaan, miten hänen pitäisi käydä tervehtimässä vanhaa tätiään. Ja samaten Raintilallekin tulee ikävä entistä vuokraemäntää, jolle hän ei kuulemma ole lähettänyt edes joulukorttia kymmeneen vuoteen. Kun nämä esteet on keksitty ja sanottu varovasti, ei kumpainenkaan näytä tulevan pahoilleen, vaan nyökkää tyytyväisenä. Ja mikä hauskinta: kumpikin luulee keksineensä verrattoman tekosyyn päästäkseen yksin, mutta toinen taas hymyilee säälivästi ystävän huonolle valehtelutaidolle.
2.
He katoavatkin varmuuden vuoksi jo hyvissä ajoin aamulla, Kaisa päässään punainen kalotti, toisessa kädessään maalilaatikko ja toisessa kangas ja sadetakki. Hän kiertää lahden pohjukkaan katsellen ruohikkoa, olisiko se parempi maalata auringonpaisteella vai muussa valaistuksessa, valitsee ja hylkää kiemuraisia mäntyjä joko itse puun takia tai sopivan taustan puutteessa, istuskelee väliin kivellä ja viimein löytää mieleisensä lahdekkeen, jonka ruohikon yli näkyy vanhuuttaan harmaa venevaja. — Ja samaan aikaan Raintila harhailee eilisiä jälkiään uimalaitokselle ja loikoo siellä kuuntelemassa, miten pikku pojat opettavat toisilleen jännittäviä temppuja ja kertoilevat tarinoita niistä miehistä, jotka joskus edellisinä vuosina ovat uskaltaneet hypätä ylimmästä kerroksesta kuka päälaelleen, kuka istualleen. Nyt Raintila hieroo heidän kanssaan tuttavuutta ja kertoo, että kyllä hänkin aikoinaan hyppäsi sieltä usein ja samaten ui monet kerrat tästä lahden poikki paviljongin puolelle.
Pojat katselevat Raintilaa valmiina kunnioittamaan, mutta vähitellen alkaa yhden ja toisen silmiin tulla epäilyn ilme, he jo vilkaisevat toisiansa ja sitten kuuluu takaa heikko kuiskaus: 'Se valehtelee!' Raintila yrittää selitellä asiaa ja kertoo ne vuodetkin, jolloin tuo kaikki tapahtui, mutta mitäpäs pojat vuosiluvuista, kun he eivät silloin vielä eläneetkään. Ja poikain epäilevä katse kulkee nyt pitkin Raintilan jäseniä, jotka tosin eivät ole heidän mielestään taikinamaiset, mutta kuitenkin niin pehmeät, ettei tuollaisilla uida lahden poikki... Ja sitten parvi alkaa hiljakseen hajaantua, kerskuva setä huomaa jäävänsä yksin ja epäonnistuneensa kerätessään pojilta ihailua. Niin hän saa tyytyä loikomaan yksin ja katselemaan korkeiden lauta-aitojen seinänrakoihin, jotka on tilkitty moneen kertaan ja korjailtu saumojen kohdalta, kun isommat pojat ovat koverrelleet niihin reikiä kurkistellakseen naisten puolelle. Ja kun Raintila uskaltautuu sitten veteen, kerääntyvät pojat heti lähettyville ja ovat valmiit tirskumaan vahingonilosta, jos hän hyppää kömpelösti. Mutta kaikki sujuu kohtalaisesti, niin että joku jo asettuu hänen puolelleen kuiskaten toisille:
»Kyllä se on voinut hypätäkin!»
»Eikä ole! Näethän, miten se lullii kuin mursu.»
Viimein joku rohkaisee luontonsa ja esittää:
»Eikös setä hyppäisi nytkin?»
Raintilan päätä huimaa jo ajatuskin, että hänen pitäisi kiivetä ylös torniin. Silloin huomaa joku hänen pelkäävän ja vetoaa uudempiin auktoriteetteihin:
»Hyppäsihän Samelikin eilen eikä pelännyt yhtään!»
Nyt näyttää tilanne jo siltä, että hänen on joko hypättävä ja pelastettava maineensa taikka sitten hiljakseen hiivittävä pois koko laitokselta. Kun aika on jo kulunut melko pitkälle ja kun hän pitää omasta hengestään, valitsee hän jälkimmäisen keinon ja varmuuden vuoksi lahjoo pojat kymmenmarkkasella varmistaen pakotiensä. Ja pukiessaan ylleen hän katselee lahdeketta, jossa talvisin oli luistinrata ja jossa sitten keväisin veden auettua sai mennä vapun tienoilla uimaan jäiden sekaan ja sitten hampaat kalisten ja värisevänä tulla takaisin kaupunkiin kehumaan. Ja kun huomenna sitten oli kova nuha ja kurkku oli karhea, sai ylvästellä matalalla ja miehekkäällä äänellä, vaikka kukaan ei sitä uskonutkaan oikeaksi äänenmurrokseksi...
Hän tietää, ettei mikään muu kuin se kymmenmarkkanen säästä häntä tirskunnalta, kun hän livahtaa poikain ohi laiturille ja lähtee kävelemään rantaa kohti. Päästyään jonkin matkaa hän pysähtyy miettimään ja valikoimaan paikkaa, missä voisi olla aivan yksin, kun tuttavuus ei ota luonnistuakseen. Niin hänkin taivaltaa lahdenpohjaa kohti vältellen matkalla olevia pieniä asumuksia, pääsee ruohikon reunaan vanhan vajan luokse, haastattelee siellä vanhaa kalastajaukkoa ja huomaa viimein punalakkisen naisen, joka istuu kallionkielekkeellä maalaamassa. Juuri kun hän on väistymäisillään pois, kuulee hän huudettavan nimeään ja punalakkinen nousee seisomaan heiluttaen palettiaan. Jälleennäkeminen on hauska hätävalheista huolimatta eikä kumpainenkaan kysy enempää tädin kuin vuokraemännänkään vointia.
Sitten huomauttaa Kaisa:
»En osaa tehdä mitään, jos joku tuijottaa minua niskaan ja tauluun. Saat olla täällä, jos menet kauemmaksi.»
Tauno tottelee heti, siirtyy rinteelle ja riisuu siellä takkinsa. Mutta kuitenkin hän asettuu niin, että tuijottaa kaikesta huolimatta niskaan ja keskentekoiseen kuvaan ja punaiseen kalottiin. Ja nyt hän näkee Kaisan ensimmäisen kerran myöskin naisena eikä vain entisenä luokkatoverina. Kaisasta ehkä saisi hyvän vaimon, mutta huonon rakastajattaren. — Näiden sanojensa seurauksena Raintila alkaa huomaamattaan tutkia käsivarsiensa lihaksia, onko niissä jo sitä liiallisesta mukavuudenrakkaudesta ja liikunnan puutteesta johtuvaa pyöreyttä ja pehmeyttä, jota pikkupojat olivat äsken huomaavinaan. Mutta todettuaan jäsentensä maskuliinisuuden hän tottelee heti, kun Kaisa huutaa hänet alas rantaan luokseen ja panee hänet kantamaan maalilaatikkoa paluumatkalla.
Puolisen tuntia myöhemmin he istuvat myöhästyneessä aamiaispöydässään ravintolasalin ikkunan edessä Taunon koettaessa kyllästyneenä vakuuttaa, miten turha heidän on viipyä täällä enää kauemmin. Kaisa ei virka mitään, pudistaapahan vain päätään ja katselee melkein tyhjää salia, jonka parissa pöydässä näkyy istuvan muutamia vanhemmanpuoleisia herroja.
»Kun me emme tunne täällä muita kuin Kortteen ja kaupungissakaan ei ole mitään näkemistä», koettaa hän vielä muuttaa matkan ohjelmaa.
»Hyvä on, mennään maalle sitten», virkahtaa toinen yhtä sitkeästi. »Mutta Ailan luokse emme ehdi enää tänään, kun on ilmoitettava tulosta kuitenkin.»
Raintila on pettynyt, ja seuraa pitkä hiljaisuus ja pari huokausta, jonka jälkeen he kuulevat läheisestä pöydästä seuraavat lauseenpuolikkaat:
»... olivat eilen Kortteen luona ja katselevat kaupunkia.»
»... ja aikovat viipyä täällä pitemmän aikaa.»
»... ja Korte on lupautunut heidän oppaakseen näyttämään maakuntaa. Sen takia ei Korte kerinnyt eilen kirjastotalon kokoukseenkaan.»
Vieraat katsovat kummastuneina toisiansa. — Kaisa oli siis oikeassa sanoessaan, että jos he saavuttavat Risto Kortteen luottamuksen, niin heidän matkansa ja oleskelunsa täällä tietää pian koko kaupunki. Ja jos he tietoisesti tai tahtomattaan tulevat immarrelleeksi Kortetta, niin tämä tekee heistä niin sanottuja huomattavia kansalaisia.
»Mitä tuo tarkoittaa?» kysyy Tauno.
Kaisa selittää kaiken tarkoittavan sitä, että heidän on sittenkin lähdettävä jonnekin:
»Olet oikeassa. Nyt saa ystävyys jäädä kaikessa rauhassa jäähtymään, muuten se tulee rasittavaksi molemmin puolin.»
Mutta ystävyys ei jäähdy niin helposti kuin luulisi. He eivät ehdi vielä puhelimeenkaan asti, kun Korte itse tulla touhuaa sisään poikamaisen innokkaana ja kuumana ja valittelee sitä, että on saanut etsiä heitä turhaan koko aamun.
»Olisittehan voineet jättää sanan, mistä voi etsiä...»
Mutta kun hänen ensimmäinen närkästyksensä on ohi, vetää hän taskustaan kaupungin sanomalehden tämänaamuisen numeron, levittää sen auki ja etusormellaan osoittelee sen toista sivua:
»En tiedä, tuliko se nyt sanasta sanaan ihan niin kuin olisit toivonut. Mutta siinä se nyt on joka tapauksessa!»
Niinpä näkyy tosiaankin olevan... Ensin on Kaisan kuva ja sen alla puolitoista palstaa pitkä haastattelu, jossa taidemaalari Kaisa Vuorinen kertoo mm., miten hauska hänestä oli tulla pitkän ajan jälkeen vanhalle kotiseudulleen ja nähdä koko kaupungin sillä välin kehittyneen suunnattomasti. — Ja omista suunnitelmistaan taiteilija on suostunut kertomaan lehdelle seuraavaa: hän on tullut valikoimaan ja maalaamaan täkäläisiä aiheita sitä suurta näyttelyään varten, jonka hän aikoo järjestää syksyllä pääkaupunkiin. Mutta ei yksin pääkaupunkiin, sillä kaupunkilaisten toivomuksesta hän on jo suostunut järjestämään näyttelynsä tännekin heti sen jälkeen.
Asianomainen haastateltu lukee tekstiä kulmat rypyssä ja on valmis kimmastumaan kaikkien salaisuuksien lörpöttelemisestä, mutta Korte virkahtaa tyytyväisenä:
»Tämä kaikkihan on vain ennakkomainontaa näyttelyäsi varten. Ja saat nähdä, että syksyllä myydään hitosti taulujasi. Minä kyllä pidän siitä huolen.»
Kaisa aikoo juuri sanoa, että hän hoitaa koko asian mieluummin itse, mutta silloin on Korte jo selittämässä Ranttilalle:
»Älä vain loukkaannu, kun jäit pois vielä tästä. Sinua minä haastattelen ensi numeroa varten.»
»Kuules, minun suuhuni et kyllä pane yhtään sanaa!» kimmahtaa Raintila ja parantaa ryhtiään.
Mutta toinenkaan ei anna myöten:
»Juu juu! Ymmärräthän, miten piristävää tämä on lehdelle. Ja kun ihmiset kuitenkin tietävät teidän olonne täällä, niin...»
»Mutta niiden ei tarvitse tietää sitä!» Raintila huutaa jo.
Nyt tiukentaa ilmettään jo Kortekin:
»Kai sinullakin on velvollisuuksia entistä koulukaupunkiasi kohtaan! Sitä paitsi sinä olet aina ollut sellainen murjottaja — mitäh?»
Hän kääntyy Kaisan puoleen pahastuneena, juttelee tämän kanssa pitkän aikaa huomaamattakaan Raintilaa, alentaa viimein ääntään ja alkaa kertoa kuiskaten:
»Tapasin äsken kauppaneuvos Kulmasen. Hän kertoi muistavansa sinut vielä pikku tyttönä ja sanoi, että voisitte jonakin iltana tulla heille. Kuulemma tulee joitakin muitakin. Siellä on aina niin raisut hipat.»
»Mutta emmehän me ole tulleet tänne huvittelemaan», väistää Kaisa.
»Ei se tee mitään! — Ja samaten soitti minulle aamulla kamreeri Hoiva. Muistathan sen laihan pojan, joka oli viidennellä luokalla, kun... Hoiva sanoi, että nyt olisi täysi syy kokoontua isommalla joukolla paviljongille, kun ei ole ollut tanssiaisia moneen viikkoon. Ja minä lupasin, että — mitäh?»
Tilanne alkaa olla niin rattoisa, että Kaisa häviää jollakin tekosyyllä ja jättää Taunon selviämään kahdenkesken Kortteen kanssa. Pian näkyykin Kaisan punainen kalotti vilahtavan käytävän kulmassa ja katoavan portaita alas kadulle. He kaksi istuvat ensin sanattomina, virkahtavat sitten jotakin sovinnaista, kunnes Korte kysyy taas suoraan:
»Et ole laisinkaan kertonut itsestäsi. Mitä alaa sinä muuten edustat lehdessäsi?»
»Yleensä kulttuurikysymyksiä.»
»No sehän sopii hyvin!» päättää Korte. »Meillä on täällä tarkoituksena rakentaa oikea kirjastotalo, johon sitten yhdistetään muutakin sopivaa. Mielialan muokkaamiseksi täytyy siitä olla yhtenään äänessä. Sopisi hyvin, että antaisit haastatella itseäsi kirjastotaloasiassa ja...»
»Siihen asiaan minä en sano yhtään mitään», inttää Raintila yhä.
»No ole sitten sanomatta! Saan minä sinusta puolitoista palstaa muutenkin.»
Korte katselee kummastellen miestä, joka ei ymmärrä omaa hyväänsä eikä myöskään yhteistä parasta, haukkuu tätä välillä turhasta vaatimattomuudesta ja alkaa kertoilla kuin historian sivuilta, mitä kaikkea täällä on saatu aikaan viime vuosina. Raintilalla on jo pari purevaa sanaa purkautumassa, mutta hän muistaa Kaisan varoittavan hymyn, heidän varsinaisen tarkoituksensa koko matkalla ja vaivautuu sen vuoksi keskustelemaan muun puutteessa. Hän harkitsee hetken ja päättää kurkistaa Kortteen ajatuksiin hiukan syvemmällekin:
»Kuulehan, sinä harrastusneuvos. Myönnän kyllä, että tälle kaupungille on suuri hyöty siitä, kun sinä viitsit touhuta sen asioissa. Mutta sanopa nyt suoraan: Onko sinulle siitä vastaavaa iloa?»
»Mitä sillä tarkoitat?» kysyy Korte vuorostaan katsoen lapsellisen viattomana silmiin.
»Sitä, että kuta enemmän tällaisessa paikassa liehtoo, sitä enemmän saa palkakseen vain haukkumisia.»
»Enpä tiedä. Ei kukaan ole ainakaan edessäpäin...»
»Jaa jaa — edessä! Mutta entäs...?»
»... eikä kai takanakaan. Kerran sentään epäilin hiukan. Matkustin junassa, kun samassa vaunussa oli pari tuttavannäköistä miestä. Muun juttelun lomassa kuulin toisen selittävän jotakin tähän tapaan: 'Hän oli ennen osakunnan loistopoikia, mutta nyt hänestä on tullut vain semmoinen iltamatoimitsija.' Olin vähällä mennä kysymään, tarkoittivatko he minua.»
»Vahinko, ettet mennyt. Luultavasti he tarkoittivat sinua», sanoo Raintila säälimättömästi.
Risto Kortteen ilme on kummallisen lapsenomainen, aivan kuin hyvää tarkoittava poikanen olisi saanut moitteita aiheettomasti. Raintila miettii, onko Korte niin perusteellisen naiivi, ettei ymmärrä vähemmälläkin. Vai onko hän kerta kaikkiaan niin ihastunut omiin puuhiinsa, ettei huomaa toisten hymyilyä? Kai hänen on se nyt sanottava suoraan, mutta millä tavalla? — Savu nousee kiemuraisena ylöspäin ja kaksi miestä tuijottaa siihen. Käsi vavahtaa sen verran, että tuhka putoaa pöytäliinalle. — Ei, hän ei voi sittenkään olla ilkeä, ja sen vuoksi hän kiertää hiukan:
»He kai tarkoittivat syyttää sinua jonkinlaisesta keskityksen puutteesta. Sinähän hoitelet monia pikkuhommia ensiksikin ansaitaksesi ja vielä enemmän sellaisia näpertelytöitä, joista et hyödy koskaan muuta kuin korkeintaan mutinaa selkäsi takana. Mutta eihän tuollainen ole aikamiehen elämäntehtävä. Muistaakseni sinä kouluvuosina ensin ajattelit tulla taiteilijaksi. Enkä minä epäile, etteikö sinussa olisi riittänyt ainesta ja lahjoja hyväksikin. Sitten ajattelit lääkärinuraa. Sanopas, mitä varten sinä jätit kaiken kesken? Miksi et jatkanut loppuun asti?»
Ja Korte vastaa epäilemättä:
»En pitänyt sitä niin välttämättömänä, kun tulin toimeen muutenkin. Ajattelin silloin, ettei kannata tuhlata aikaa opiskelemiseen, jos tulos on kuitenkin epävarma. Sekin olisi ollut riskeeraamista.»
Raintila ei voi muuta kuin naurahtaa. Nyt hän kohottaa katseensa pöydästä, käsistään ja savusta toverinsa silmiin:
»Sinun olisi pitänyt kerta kaikkiaan ajatella enemmän itseäsi. Sinun olisi pitänyt hankkia itsellesi vakavampi työ suuremmassa paikassa...»
»Minä myönnän, että joskus tuntuu siltä kuin täällä ei olisi sielulla tarpeeksi liikkumatilaa», kiirehtii Korte sanomaan.
»Riittää jo sekin, kun liikut itse niin paljon. Anna sielusi kitua kotosalla. — Mutta älähän keskeytä nyt, kun kerran pääsin mieleiseen! alkuun. Ja vaikka et ajattelisikaan omaa itseäsi, niin onhan sinulla perhe, vaimo ja lapset. Ja he tarvitsevat lujaa taloudellista pohjaa ja...»
»Mutta tuleehan perheeni toimeen nytkin! Sitä paitsi on vaimollanikin paikka — mitäh?»
»Sitä vain, että ajattelisit aikaa eteenpäin vaikkapa kaksikymmentä vuotta. Mitä teet sitten, kun olet jo vanha mies?»
Korte näyttää laskelmoivan, mitä urakoita hänellä on vielä silloinkin jäljellä nykyisistä ja onko toivoa saada mitään uusia. Ja vaikka kaikki menisi miten hullusti, niin hän voi siitä huolimatta toimia pianonsoiton opettajana, jos vain piano on jäljellä. Ja sitä paitsi:
»Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei isäni enää elä. Talo on velaton ja minä olen ainoa lapsi. Silloin...»
»... silloin tapat hyvät lahjasi täällä syrjässä olemalla vain soitonopettaja ja talonomistaja. Sitä vastoin olisit voinut löytää oikean elämäntehtävän muualta.»
»Niin muualta! Sinä olet käyttänyt tuota sanaa jo useita kertoja. Tarkoitat sillä kai niin sanottua suurta maailmaa? Jahah, mutta minä taas väitän vastaan, että siellä ihminen vain hukkuu toisten varjoon eikä löydä itseään muiden joukosta. Jos siellä yrittää jotakin, huomaa heti, että joku toinen on keksinyt saman asian jo paljon aikaisemmin ja päässyt jo pitkälle silloin, kun itse vasta aloittelee. Se on varmasti lamaannuttavaa, kun tie on tukossa joka puolella ja kilpailu kova. — Ei, ihan toista on saada aikaan jotakin näkyvää kiitollisemmalla työmaalla, jossa ei ole ketään tyrkkimässä eikä pyrkimässä edellesi, vaan saat kyntää suoraan umpeen.»
»... ja jossa ei sittenkään kasva mitään, vaikka kyntäisi ja kylväisi itsensä vaivaiseksi!»
Tulee pitkä hiljaisuus. Tarjoilijatar näkyy kulkevan lattian yli kiireettä ja nojailee pöydän kulmaan katsellen ikkunasta ulos, kun joku vieras ihminen tekee tilaustaan. Kadulla kulkee muutama auto ja kaksi naista on jäänyt juttelemaan kenkäkaupan eteen. Ravintolan radiosta kuuluu tällaiseen aurinkoiseen keskipäivään sopimaton ja repivä hotti, joka päättyy pitkään kiekaisuun. — Ja Raintila yrittää vielä kerran uudestaan:
»Vaikka et ajattelisikaan itseäsi, niin mietihän sentään oman poikasi kohtaa. Sinähän toivot hänestä pianistia niin kuin aikoinaan itsestäsi. Sinä toivot lisäksi vielä suurta pianistia ja ehkä säveltäjää. — Mutta olisiko hauskaa, jos hän ei vastaisikaan toiveitasi eikä kaikista lahjoistaan huolimatta pääsisi puolitiehenkään asti, vaan luhistuisi vaikkapa kahvilasoittajaksi?»
»Kyllä hänestä tulee muutakin!» vastaa Korte poikansa puolesta.
»Älähän ole niin varma. Niin kai aikoinaan ajatteli sinunkin isäsi sinusta. Mutta kuitenkin jäit puolitiehen.»
Nyt se on sanottu, ja nyt saa Korte suuttua, jos haluaa. Sillä onhan jotakin edesvastuutonta siinä, että saatuaan syntymässä hyvät lahjat ei käytä niitä, vaan...
»Kuule, sinä puhut liikuttavasi perheen ja lasten tulevaisuudesta, mutta itselläsi ei ole edes perhettä.» Korte näkyy siirtyvän puolustajasta hyökkääjäksi ja kohottautuu tuolillaan lähemmäksi toista. »Tehdäänpä pieni yhteenveto. Aloitetaan vaikka minusta. — Siis: minä olen jokseenkin tyytyväinen kotiini ja perheeseeni, sillä vaimoni on kaikin puolin hyvä tyttö ja lapsistakin voi odottaa jotakin. — Entä sinä? Sinäkin näyt olevan hyvin tyytyväinen. Mutta kun sinulla ei ole vaimoa eikä lapsia, täytyy minun uskoa, että olet siis tyytyväinen siihen ainoaan, mikä on, nimittäin omaan itseesi. — Äläkä nyt suutu, vaikka sanonkin sinulle erään totuuden: en missään tapauksessa vaihtaisi osia sinun kanssasi!»
»Ja miksi et?» kysyy Raintila jonkinlainen hymy suupielessään.
»Siksi, että vaikka olet käyttänyt kaikki lahjasi ja mahdollisuutesi yksistään omaksi hyväksesi etkä edes perheelle, on tulos sittenkin jäänyt puoliväliin!»
Hän odottaa Raintilan sanovan jotakin, hymyilee varmana aivan kuin hänellä olisi kaiken varalta vielä jatkoakin, jos tämä kaikki ei vielä tepsi. Mutta kun toinen vaikenee, jatkaa hän itse:
»Toisenlaisessa ympäristössä voisit sinäkin saada aikaan enemmän, kun kilpailukin on pienempi. Oppisit antamaan arvoa palkattomalle uhraukselle, kun ei tarvitse alati tuijottaa ylöspäin asemiin. Silloin voi omistaa jotakin perheellekin, kun ei tarvitse alituiseen palvoa ja hemmotella itseään. — Usko pois, täällä sinusta voisi tulla varsin kelvollinen ihminen!»
Kortteen nauru ei ole pirullista, vaikka se Raintilasta kuulostaakin siltä. Jopas vihlaisi pahasti, ajattelee tämä ja varautuu jo suuttumaan. Mutta sitä hän ei saa tehdä vielä, kun kerran itse aloitti koko keskustelun. Joka tapauksessa tätä on turha jatkaa, ja hän voi aivan hyvin lähteä katselemaan, minne Kaisa on mennyt. — Mutta Kortteella onkin vielä sanottavana jotakin:
»Nyt sattuu sillä tavalla, että meidän lehtemme päätoimittaja sairastui pahasti ja leikattiin tässä muutamia päiviä sitten. Lääkärit eivät kuulemma anna pahastikaan toiveita henkiin jäämisestä. Jos käy niin hullusti, että hän kuolee, niin haepas sinä tänne hänen tilalleen. Kun muutat tänne, niin sitten saadaan huiskia yhdessä ja tehdä tästä kaikesta katsomisen arvoinen paikka. — Jos vain suostut tulemaan, niin minä kyllä hoidan sen asian.»
Raintilan on vaikea tietää, tarkoittaako Korte täyttä totta. Mutta olkoonpa mitä tahansa, hänen vastauksensa on joka tapauksessa selvä:
»Kiitos vain, mutta minä en kyllä tule.»
»Se on vahinko sinulle itsellesi», huokaa Korte.
Tähän heidän sanottavansa tuntuukin jo loppuvan. Korte huomaa Raintilan kasvoilla kovan ilmeen, ja vain pelastaakseen vanhan toveruuden hän alkaa kertoilla, että hänen täytyy pitkästä aikaa istua tämä ilta kotosalla perheen kanssa, kun on sellaisia kotoisia kiireitä. Sitten hän katsoo kelloaan ja sanoo lähtiessään kuin ohi mennen:
»Olisi oikeastaan hauska jutella niistä vanhoistakin. Ellei sinulla ole mitään tekemistä, niin voisithan poiketa illalla meille.»
Vastausta hän ei odotakaan, mutta on kuitenkin huomaavinaan Raintilan kasvojen ilmeen hieman lauhtuvan.
Sattuukin niin hyvin, että kun Kaisa illalla tavoittaa tätinsä todellakin ja kun Tauno ei viitsi istua yksin ravintolasalissa hottia kuunnellen, lähtee hänkin ulos, kiertää muutamia kertoja torin ja puiston myötä- ja vastapäivään ja joutuu viimein ympyränsä loppupisteeseen Kortteen ikkunan alle. Jokin tuntuu vaativan loppupäätöstä ja selvennystäpä niin hän soittaa ovikelloa sen enempää harkitsematta.
Nyt hän ei voi moittia perhettä ainakaan ahkeruuden puutteesta, sillä rouva istuu ruokasalin pöydän ääressä vierellään melkoinen kasa sukkia, jotka hänen on arvatenkin ylimääräisenä iltatyönä parsittava ennen huomisaamua. Poika istuu pianon ääressä ja hakkaa sitä totisena, kun isä on tänään sanonut, että hänestä pitää tulla pianisti ja hakkaa nyt siitä huolimatta, vaikka toisilla pojilla on parhaillaan jotakin hauskaa puuhaa naapuritontilla. Ja Korte itse istuu kirjoituspöytänsä ääressä edessään sekava kasa papereita, sillä hän on saanut sanomalehdestä joukon korehtuureja luettavakseen ja lisäksi olisi laadittava uuttakin tekstiä. Ja lukemisensa välillä hän aina nousee ja menee vastaamaan puhelimeen.
Raintila ei viitsi pyytää edes anteeksi sitä, että on tullut sopimattomaan aikaan, sillä Kortehan pyysi häntä tulemaan. Tämä osoittaakin kirjoituspöydän vieressä olevaa nojatuolia, mutta hetken juteltuaan ehdottaa, että Raintila voisi hyvänä ammattimiehenä auttaa häntä hiukan, jotta pikemmin selvittäisiin koko roskasta vapaaksi:
»Kuulehan, tämä on muuan pitkänpuoleinen sepustus 'Maakuntamme historiallisista paikannimistä'. Siitä pitäisi riittää tekstiä ainakin kolmeen alakertaan. Jos viitsit lukea tämän korehtuurin, niin olen hyvin kiitollinen avustasi.»
Raintila hiukan lieventelee aikaisempia mielipiteitään, etteikö Korte pystyisi vakavaankin työhön, ja ottaa kasan palstoja syliinsä silmätäkseen niitä. Menee puolituntinen lomaan jutellessa kuin muodon vuoksi, mutta silloin Korte nousee ja luovuttaa paikkansa pöydän ääressä pistäytyäkseen pikimmältään isänsä luona talon toisessa päässä. Rouva Korte katsoo mieheensä kysyvänä, mutta tämä on jo eteisessä ja muistaa sieltä:
»Niistä paikannimistä taitaa vielä puuttua kaksi kohtaa, nimittäin Ristimäki ja Kontulahti. — Sinähän tiedät niiden merkityksen. Kirjoita niistä molemmista tämän verran.»
Hän näyttää kohtalaisen pitkää vaaksanmittaa, lähtee ja lupaa vielä ulko-ovelta:
»Tulen heti takaisin!»
Raintila istuutuu pöydän ääreen silmäillen palstoja ja samalla keskustellen rouva Kortteen kanssa, joka keräilee jo sivummalle sukkakasaansa ja ompelukoriansa ja näyttää valmistelevan kuntoon kahvipöytää kalliin aikansa kustannuksella. Kun hänkin katoaa keittiön puolelle, alkavat pojan sormet pianon koskettimilla väsyä ja laiskistua, ja viimein hän istuu hiljaa vain tuijottaen nuotteihinsa.
»Etkö sinä enää jatkakaan?» kysyy Raintila häneltä hajamielisenä pitääkseen vireillä jonkinlaista keskustelua.
»En», vastaa poika. »Kun isäkin lähti pois, ei hän tule takaisin koko iltana.»
Raintila naurahtaa, vaikka tuo kuulostaakin pahaenteiseltä. Poika vilkaisee pari kertaa eteisen ovelle, lyö vielä kerran koskettimia kuin pisteeksi työn loppuun, kääntää nuottivihon kiinni ja pujahtaa ulos. Niin jää vieras yksin.
Hän lukee ensin lävitse koko artikkelin tutustuakseen itse kokonaisuuteen ja korjaa samalla parissa paikassa melko rohkeasti muutamia Kortteen virheitä. Tähän kaikkeen menee aikaa puolituntinen. Sitten he istuvat kahden rouva Kortteen kahvipöytään, emäntä näyttää vähän nololta ja virkahtaa parikin kertaa huolestuneena miehensä viipymisestä. Hän lähettää pojan kurkistamaan isoisän puolelle, mutta esikoinen palaa pian takaisin ja kertoo isän lähteneen sieltä jo kauan sitten.
»Ristolla on paljon työtä. Olen ihmetellyt, mistä hän saa aikaa tarpeeksi sitä varten», sanoo Raintila kohteliaasti.
»Niin on. Ja hän kerää alituiseen lisää joutavaakin puuhaa vain saadakseen tehdä jotakin.»
»Mutta mitä varten? Eikö päinvastoin olisi parempi heittää kaikki joutavat sivuun ja keskittyä vain yhteen?» ihmettelee vieras aivan kuin keskustelisi asiasta vasta ensimmäisen kerran tänä päivänä.
Näyttää siltä kuin rouva Kortteen tekisi mieli puhua, mutta hän ei vain löydä sopivia sanoja. Mietittyään aikansa hän virkkaa:
»Asia on sillä tavalla, ettei näin pienessä paikassa ole mitään sellaista tehtävää, johon voisi antautua kokonaan ja joka riittäisi työksi asti. Ristolla ovat mahdollisuudet hyvin pienet, ellei nyt heittäydy suorastaan käsityöläiseksi. Mutta vaikeatahan on sellaistakin ajatella. Sen vuoksi hän kerää itselleen kaiken maailman touhut saadakseen puskea niihin liian toiminnanhalunsa. Mutta kyllä hän itsekin kärsii siitä — minä tiedän.»
Näistä kovin valikoiduista sanoista kuultaa lävitse paljon sellaista, jota Raintila ei ole aavistanutkaan ja joka on hänelle uutta.. Hänen tekisi mieli kuulla enemmän, mutta ei osaa kysyä sitä suoraan.
»Minä olen luullut, että hän on päinvastoin hyvin tyytyväinen saadessaan hosua mielin määrin», sanoo hän.
»Eijei!» pudistaa rouva päätään. »Hän teeskentelee sitä kyllä, mutta kaikessa hiljaisuudessa kärsii siitä. Kun te olette hänen vanha toverinsa, voin sanoa tuon rehellisesti. Ja kaikkein traagillisinta on se, että hän teeskentelee minullekin ja kuvittelee, etten huomaa sitä. Hän tekisi varmasti mitä tahansa päästäkseen tuommoisesta alemmuuskompleksistaan.»
Ja pitkän tovin kuluttua saa nyt miettimään joutunut ja jäykkä Raintila sanotuksi sovinnaisesti:
»Se on hyvin ikävää.»
Mutta rouva Korte kuin ilahtuu ja katsoo sitten Raintilaa hymyillen heikosti:
»Nyt on kyllä toiveita järjestyä jotakin hyvääkin. Siitä on oikeastaan ennenaikaista puhua, mutta en malta olla mainitsematta näin kahdenkesken. Ettehän ole tietävinännekään asiasta, vaikka siitä ei tulisikaan mitään? — Kuultiin nimittäin, että lehden päätoimittaja kenties kuolee lähiaikoina. Ne ovat olleet häneen tyytymättömiä. Nyt olivat kauppaneuvos Kulmanen ja kamreeri Hoiva, jotka kuuluvat lehden johtokuntaan, lupailleet Ristolle hänen toimensa — jos päätoimittajaa joudutaan vaihtamaan. Se on virkistänyt Ristoa paljon. Ja johan olisi aika jotakin hyvää järjestyäkin.»
Melkeinpä kokonainen liikutuksen aalto lyö läpi Raintilan hänen ajatellessaan, että mies on juuri saamaisillaan jotakin sellaista, mitä hän on toivonut ja ehkä odotellutkin jo vuosikausia. Ja nyt hän oli kuitenkin valmis tarjoamaan sitä ensin pois toiselle. Siis Kortteessa on vielä jäljellä jotakin siitä reilusta kouluaikaisesta uhrautumisenhalusta.
Mutta mihin hän on hävinnyt nyt ja mitä varten? — Epäilikö hän, ettei artikkeli ole läheskään pätevä, ja tahtoi jättää sen Raintilan käsiin? — Ei.
No unohtiko hän koko puuhan ja vieraankin ja juoksi vain johonkin kokoukseen? — Tuskin.
Tahtoiko hän tahallaan jättää rouvansa ja Raintilan keskustelemaan kahden ja siten huomaamattaan sovittamaan sen riidan aiheen, joka heillä oli päivällä syntymäisillään Raintilan kanssa? — Siihen ei olisi ollut mitään syytä.
Asiaa on joka tapauksessa vaikea arvata eikä Raintila sitä enää kysele, vaan saa kovan halun jatkaa äskeistä työtään ja syventyy isäntänsä artikkeliin. Ensiksi hän löytää hyllystä jonkin sopivan teoksen ja sen perusteella kehittelee Ristimäen taistelun vaiheita, molempien sotivien puolten liikkeitä ja taistelun kulkua lopputuloksineen — noin vaaksaa verran siis. Siitä tulee kyllä hyvä, mutta toista on Kontulahden laita, sillä hän ei tiedä koko Kontulahdesta oikeastaan mitään muuta kuin sen, että siellä on hyvin vanha kivikirkko kattomaalauksineen ja kirkon läheisellä mäellä joukko vanhoja valleja. Ehkä ne ovat tapelleet joskus sielläkin... Mutta kuka ja missä sodassa?
Vaikka hän etsii hyllyn kauttaaltaan, ei siellä ole mitään muuta Kontulahtea koskevaa kuin eräässä teoksessa itse kirkon kuva. Rouva Kortekaan ei tiedä sen enempää. Pitäisiköhän soittaa Kaisalle hotelliin ja kysyä? Mutta mikäli Raintila arvaa asian, ei Kaisakaan tiedä muuta kuin jotakin niistä kirkkomaalauksista, jos on sattunut lukemaan niistä. — Tosin olisi vielä eräs, joka kai voisi luetella asiasta paljonkin, nimittäin Antti Savinen, mutta mikäpäs tässä nyt häiritsemään Anttiakaan mokomalla...
Juuri Raintilan muistellessa ankarimmin, millä kehnon vuosisadalla siellä tapeltiin, muistaakin hän viimein, että Kontulahtihan on tunnettu uskonnollisista liikkeistään. Johan on kumma, että Suomen historiassa on muitakin tapahtumia kuin tappeluja...
»Nyt se selviää», huokaa toimittaja tyytyväisenä ääneen ja vilkaisee kelloaan.
Hän alkaa selailla eri teoksia ja saa niistä kokoon tekstiä sen toisen vaaksan verran. Ja sattuu niin hyvin, että hänen kirjoittaessaan viimeisiä lauseita tulee kirjapainon asiapoika vaatimaan korehtuureja. Raintila ojentaa ne tyytyväisenä, vaikka vasen käsi tuntuu tietävän liiankin hyvin, mitä oikea on tehnyt tänä iltana toverin hyväksi. Sitten hän vielä keskustelee neljännestunnin rouva Kortteen kanssa, mutta kun isäntää ei vain kuulu takaisin, lähtee hän tavatakseen Kaisan iltateellä viimeistään. Ja päästyään kadulle Raintila yrittää valikoida ne lyhyet ja kuivat, mutta kuitenkin kaiken sovittavat sanat, jotka hän kuin ohi mennen virkahtaa Kortteelle tavatessaan tämän seuraavan kerran.
Mutta Kaisalle hän ei mainitse mitään kuulemaansa, vaan ainoastaan lievästi sen, mitä joutui Kortteen luona tekemään.
Pahaksi onneksi Kaisa vielä nauraa hänen huonolle psykologiselle kokeelleen. Raintilan mielestä se ei ollut suinkaan epäonnistunut, mutta kun tämä kaikki alkaa tuntua jo suorastaan työltä, nousee hän kulmat rypyssä ja ehdottaa:
»Tämä kyllä riittää jo. Nyt me lähdemme eteenpäin.»
»Älä nyt viitsi hermostua mokomasta! Ja johan minä sanoin lähtiessä, ettei minulla ole aikaa kierrellä», vastustelee Kaisa.
»Mutta enhän minä voi mieshenkilönä mennä Aila Pohjan luokse yksin. Sehän olisi sopimatonta...»
»Noo, minä olen kuullut, että Aila on miesten silmillä katsottuna hyvin mielenkiintoinen», virkahtaa Kaisa vilkaisten syrjäsilmällä Taunoon.
Mutta tämä vain tuhahtaa. He väittelevät aikansa, Kaisa suostuu lähtemään edelleen ja yrittää soitella jonnekin kaukaiseen kylään ja saa puhelimitse järjestetyksi sanan kauppiaalle, että naapurin emännälle on huomenna tulossa vieraita.
Kun he sitten aikanaan tämän seurauksena istuutuvat torilla linja-autoon ja odottavat lähtöä, tulee sinne Kortekin ja vetäisee taas taskustaan paikkakunnan sanomalehden:
»Tästäpä tuli vasta hyvä juttu!»
Hän levittää lehden ja osoittaa hyvillään alakertaa, jossa on melkein puolet Raintilan omaa tekstiä. Ja tämä saa nyt vaivalloisesti sanotuksi ne valikoimansa kuivat sanat lämmikkeeksi ja tunnustukseksi kelpo Kortteelle. Ja kun Kaisa otaksuu, että Korte on sittenkin pannut lehteen toverinsa haastattelun omin lupinsa, ihmettelee hän, miksi Tauno ei ole asiasta tuon totisempi.
Auto alkaa hurista, ja viime hetkessä, ennen kuin ovi kumahtaa kiinni, ehtii Korte sujauttaa lehtensä Raintilan käteen matkalukemiseksi. Kun auto sitten kiertää torilla olevan bensiiniaseman nurkkaa, seisoo Korte vielä vilkuttamassa heille:
»Tulkaa sitten tätä kautta takaisin!»
Kun he pääsevät kaupungin ulkopuolelle, alkaa Kaisa puhua Kortteesta aavistamatta, että Tauno onkin jo muuttanut mielipiteitään toveristaan.
»Eikö sinustakin näytä, että Risto pysyy ikuisena lapsena. Hänen elämänsä parhaimmat vuodet olivat kouluaikana, ja sen vuoksi hän leikkii koulupoikaa vieläkin. — Mitähän traagillista tapahtuu silloin, kun hän huomaa ajan kuluneen ja itse tulevansa vanhaksi?»
»Olisi parempi, ettei hän huomaisi sitä vielä», sanoo toinen.
»Hänen on kai hyvin helppo elää ainaisessa menossa.»
»Niin, enpä tiedä, pitääkö hän tuota kaikkea leikkinä vai työnä», filosofoi Raintila.
Tuohon olisi oikeastaan nyt muutakin sanomista, mutta hän jättää sen kuitenkin tuonnemmaksi. Joka tapauksessa Risto Korte on jo niin tottunut kiertämään omaa kehäänsä, ettei löydä siitä enää koskaan pois.
RISTIRIITAINEN SIELU
1.
He pääsisivät perille asti autossa, jos matkustaisivat vasta iltamyöhällä ja koputtaisivat talonväen hereille. Mutta joutuakseen kylään jo päivällä on heidän kuljettava kokonaan toista tietä, josta on kuulemma linja-autolta vielä kävelymatkaa perille huononpuoleista tietä noin viitisen kilometriä. Mutta sittenkin on näin parempi, sillä onhan heillä kävelyä varten aikaa ja hiukan haluakin.
Päästyään ohi vauraampien kylien auto ajelee syrjäseutuja myöten hitaasti ja jokaisessa mäessä hengästyneenä, ja vähän päästä pysähdytään heittämään ojan reunalla odottelevan naisen käteen sanomalehtipaketti tai seistään portilla, jonka viereen rahastaja heittää naulalaatikon tai pari viikatetta. Siten jatkuu matka hitaasti, ja laiskaan vauhtiin ärsyyntymättä juttelevat autossa olevat isännät kuljettajan kanssa heinäilmoista, jonkin ahon kupeeseen kesken jääneestä pellonraivauksesta tai auton vaihdelaatikosta. Ja Raintila ajattelee, että täytyy olla hyvähermoinen ihminen, jos tällaisessa menossa ei huokaile joka kymmenes minuutti ja kiroile edes kerran puolessa tunnissa.
Viimein auto pysähtyy korkean mäen laella, josta lähtee pienenpuoleinen ajotie metsän sisään. Joku seutua tunteva isäntä neuvoo heitä kulkemaan vain sitä pitkin eikä suon reunassa kääntymään oikealle, josta kuulemma eksytään suoraan korpeen. He lähtevätkin kuivaa kangasta, jossa pitkät petäjät varjostavat pahimmalta auringonpaisteelta ja jossa lukematon määrä pikku lintuja pitää häiriintymättä omaa ilakointiaan. He ovat nyt tyytyväisiä, sillä onhan hauska kulkea tätä kaunista ja tunnelmallistakin kangasta ja ensimmäisen kilometrin jälkeen todeta, että jo viidennes koko matkasta on taivallettu helposti. Eivätkä tavaratkaan tunnu rasittavan, vaikka molemmilla on oma matkalaukkunsa ja Kaisalla lisäksi melkoinen käärö kankaita ja maalilaatikko.
Mutta sitten mieluisa hiekkaharju päättyy ja tie alkaa poimutella alas rinnettä, jossa solakat petäjät vaihtuvat ensin koivikoksi, sitten tiheiksi leppäryteiköiksi ja viimein kostealla ja alavalla maalla harvaksi kuusikoksi, jossa lintujenkin äänet jo lakkaavat, mutta sen sijaan kuuluu kostean sammalmättään sihahdus jokaisen askelen alla. Heti veräjän takana onkin tienhaara, ja ukon neuvon mukaan he kulkevat suoraan eteenpäin, joutuvat keskelle suota ja näkevät pienen lammen, jonka mutaisilla ja jyrkkäreunaisilla rannoilla seisoo kallistuneita kuusia veden yli kurkotellen ja tiheitä pajupensaikkoja, joiden alimmat oksat ulottuvat ruskeaan veteen asti.
»Täälläkin olisi aiheita», huokaa Kaisa siristäen silmiään katsellessaan hiljakseen lainehtivaa lahdeketta, jonka penkerellä kasvaa suopursuja ja niiden yllä kohoavat naavaiset kuuset antavat hauskoja värivivahteita. Vaikka tekisi mieli jo istahtaa ensimmäisen kerran lepäämään, eivät he kuitenkaan pysähdy, vaan korkeintaan vaihtavat kantamustaan toiseen käteen. Kaisa kuuluu jatkavan kuin itsekseen jotakin, että »jos tämä ei ole kaukana talosta, niin tulen tänne kokonaiseksi päiväksi ja maalaan sitten». Ja hetken kuluttua hän jatkaa taas: »Vaikka eipä silti, eihän ole enää montakaan puolikuivaa puuta, jota ei olisi maalattu. Minua jo väsyttävät ne vanhat aiheet. Ja jos osaisin, niin maalaisin uudempia.» Ja jälleen hetken kuluttua hän virkahtaa kovemmin: »Nyt minua jo väsyttää tämä matkakin eikä vain kuivat puut.»
He etsivät mättäitä istuimikseen, vetävät henkeensä suopursun tuoksua, Raintila kurkottaa laiskasti käteensä kellertävää muurainta ojentaen sen Kaisalle, ja tämä taas ihailee katkaisemansa niittyvillan valkoista ja pehmoista pumpulipalloa valitellen, miksi sen pitää olla juuri valkoinen eikä edes punainen.
»Silloin siinä olisi nähtävää. Mutta katso nyt tätä!»
»Vahinko, ettei luomisviikolla ollut mukana yhtään maalaria», huokaa Raintila. »Mutta Luoja kai pelkäsi modernisteja.»
»Anna sekin toinen muurain tänne, minua janottaa. — Muuten miltä sinusta tuntuu ajatella meidän entistä Aila Pohjaamme tällaisessa ympäristössä? Hänenhän piti kaikessa olla ensimmäinen ja edelläkävijä.»
Raintila miettii hetken ja vastaa:
»Entisen ja hyvän ajan sanomalehtityyliin kuului pistää jokaisen onnettomuus- tai tappelujutun loppuun lause: 'Väkijuomilla lienee tapahtumassa osansa.' Tässä Aila Pohjan tapauksessa voisi kirjoittaa lopuksi: 'Erotiikalla lienee osuutensa asiassa.'»
»Tarkoitat kai rakkautta?» kysyy Kaisa.
»En, vaan erotiikkaa. Ei Aila Pohja osaisi koskaan rakastua niin kuin muut ihmiset. Hän on siihen liian laskelmoiva. Hän punnitsee, tarjoaako rakkaus tarpeeksi etuja ja kohottaako se hänet tarpeeksi paljon muiden yläpuolelle ja tulevatko muut ihmiset häntä sen vuoksi ihmettelemään.»
»Ja sitten?»
»Niinpä onkin pitänyt olla vain ohi menevä ja aivan tilapäinen eroottinen humala, joka on sumentanut hänen aivonsa pahasti ja...»
»Mutta onhan Aila voinut muuttua!»
»Ei sellainen ihminen muutu koskaan paitsi ehkä sitten, jos hänellä on suunnattoman suuria kärsimyksiä. Mutta niitä ei tiettävästi ole ollut.»
Kaisa myöntää Taunon olevan oikeassa ja miettii sitä tapahtumaa, joka kerta kaikkiaan on luhistanut Ailan entiset periaatteet niin tarkoin, ettei hän ole ehtinyt eikä ole jaksanut harkita mitään omaksi hyväkseen. Ja kun Kaisa koettaa arvella, mitä kaikkea on voinut olla tuon luhistumisen syynä, näkyy Tauno lukevan hänen ajatuksensa, koskapa virkahtaa kuin hänen omain mietteittensä jatkoksi:
»Pianhan se kaikki nähdään.»
Kaisaa ärsyttää, kun tuo mies osaa käsitellä ihmisen sieluakin aivan kuin diagnoosia tekevä lääkäri ja puhuu nytkin kuin olisi sairasmatkalla potilaan luokse. Sen vuoksi jokin pakottaa Kaisaa asettumaan naisena toisen naisen puolelle:
»Niin, jos sinä olet oikeassa, niin Ailan laskelmissa ei ole koskaan ollut kuin yksi vika, nimittäin ruumis, jota hän ei ole osannut pitää tarpeeksi aisoissa eikä ole osannut varoa. Ja tuntuu siltä kuin olisit sen takia vahingoniloinen?»
»Niin olenkin! Kun ajattelet kouluaikaista Ailaa, niin täytyyhän sinun myöntää, ettei niin hävyttömän itsekästä ihmistä ole kuin harvassa. Jos hän sitten kaikesta itsekkäästä ponnistelustaan huolimatta haksahtaa, niin totta helkkarissa minua naurattaa!»
»Sinä et siis myönnä, että Ailassa on jotakin hyvääkin?»
»Ehkä oli jossakin piilossa, mutta sitä ei vedetty esille. Ja jos sitä ruvetaan kiskomaan näkyviin nyt, kun hän on jo vanha ihminen, niin se tekee varmasti kipeää — nimittäin hänelle itselleen. Sanoinhan, että siihen tarvitaan kärsimyksiä.»
He istuvat kotvan äänettöminä ja Kaisa kysyy viimein:
»No mihin ympäristöön Aila sinun mielestäsi kuuluisi nyt, jos kohtalo ei olisi tehnyt rumia kepposiaan?»
»Siihen, missä kiipijät liikkuvat. Hänen olisi pitänyt saada kohtalaisen lahjakas ja altis mies, jota hän olisi voinut ruoskia eteenpäin päästäkseen itsekin samalla ylemmäksi ja joka olisi pitänyt Ailaa niin sanottuna hyvänä vaimona, joka 'tukee miestään elämäntaistelussa' niin kuin kauniisti sanotaan.»
Kaisaa tuo tyyli suututtaa ja naurattaa, sillä Tauno Raintilan itsevarmuus toisaalta osuu oikeaan ja toisaalta näyttää saavan halveksimaan muita. Osaakohan tuollainen mies ylimalkaan koskaan tuntea mitään vaikeuksia sen vuoksi, ettei hän laske tilannetta vaikealle asteelle, vaan varoo jo aikanaan? Onkohan hänen sisäinen elämänsä yhtä suoraviivaista kuin puheet? Osaakohan hän koskaan tuntea mitään voimakasta vai johteleeko hän rakkautta ja vihaakin yhtä loogillisesti kuin päätöslaskua? Osaako hän koskaan hairahtaa kylmän käytännön yläpuolelle? Ja tätä miettiessään Kaisa kysyy yht’äkkiä aivan kuin ajattelematta koko asiaa:
»Tauno, sanopa minulle nyt viimeinkin suoraan eräs asia: miksi sinä et ole mennyt naimisiin?»
Kestää hetkisen ennen kuin mies vastaa:
»Ensiksi ei ole ollut mitään kiirettä, toiseksi ei talouteni vielä aikaisempina vuosina ollut siihen tarpeeksi luja, ja kolmanneksi en ole tavannut mieleistäni naista.»
»Ja millainen on mieleisesi nainen?» kysyy Kaisa jo uteliaana.
»Vaikea selittää, sillä se pitäisi tuntea...»
»Nyt se jo puhuu tuntemisesta», ajattelee Kaisa itsekseen kuin ilahtuneena, ja Tauno jatkaa:
»Tarkoitan sellaista tarpeeksi reimaa, jota ei vaivaa liiallinen pikkupiirteisyys ja joka... Noh, jos toden sanon, niin luultavasti tunnenkin erään sellaisen naisen.»
»Sepäs kumma!»
»Nimittäin sinut.»
»Älä puhu nyt roskaa, sillä minä olen vakavissani!» kivahtaa Kaisa.
»Niin minäkin olen», vastaa Raintila rauhallisesti ja nousee kuin lähteäkseen, mutta jääkin seisomaan kädessään suopursun oksa, josta hän repii lehden kerrallaan ja pudottaa maahan mietteliään näköisenä.
Kaisa katsoo häntä jollakin lailla tarkemmin kuin ennen ja samalla myöskin näkee hänet. Mutta hän on sikäli outo ja erikoinen mies, ettei hänestä voi lukea mitään varmasti omaa, kun hän seisoo tuolla lailla mietteliäänä. Otsalla hänen kulmakarvojensa välissä on pystysuora kurttu, jota tekisi mieli silittää. Jos häntä hiukan asettelee ja muuntelee, löytää hänestä monta eri kuvaa: — Jos hänellä olisi nyt leveälahkeiset housut ja villapaita, voisi häntä yhtä hyvin pitää vaikkapa merimiehenä, joka kaivaa puukollaan puutikkua pois peukalostaan. — Jos hänen ylleen vedettäisiin valkoinen takki ja pantaisiin käteen stetoskooppi, olisi hän lääkäri, joka katsoo huolestuneena potilaaseensa. — Jos hänelle annettaisiin jalkaan lapikkaat, jätettäisiin hiestä ruskettuneen paidan rinta auki ja pantaisiin käsiin ohjakset, olisi hän suoraryhtinen renkimies, joka parhaillaan seisoo kuormalla ajaessaan jyväsäkkejä myllyyn. — Ja jos hän seisoisi ruispellon kupeella yllään tuulipusero ja kädessään pellosta nykäisty tähkä, olisi hän varakkaan talon voimakastahtoinen nuori isäntä, joka tutkii, milloin vilja alkaa tuleentua...
Mutta mitähän, jos hänet maalaisi tuollaisena nuorena ja oman tehtävänsä tietävänä isäntänä ojan pientarelle ja taustalla olisi lainehtiva tähkien meri? Nimeksi sopisi hyvin 'Tuleentunutta viljaa' ja taulusta voisi tulla hyväkin. Näinköhän tuo mies suostuisi malliksi?
Kaisa tarkastelee häntä samalla kuin Raintila vuorostaan tutkii suopursun loppuun ja heittää varvun menemään. Silloin Kaisa tulee ajatelleeksi — ei, vaan hän tuntee, että jos Tauno tulisi nyt hänen luokseen, ottaisi häntä kiinni hartioiden ympäri ja suutelisi, niin hän ei tahtoisi vastustaa. Mutta samalla kuin tämä ensimmäinen varkain tullut ajatus syttyy, torjuu hän sen loitommaksi. Mutta sieltäkin se vielä houkuttelee, niin että hänen on kiusauksesta päästäkseen noustava ja sanottava asiallisesti:
»No lähdetään taas!»
Tauno katsahtaa häneen, ottaa mitään sanomatta Kaisan kädestä maalilaatikon omalle olalleen ja lähtee kulkemaan edellä. Ja kun Kaisa yrittää kostealla suolla harppailla hänen, jalkainsa jälkiin, tuntuu se jollakin tavalla hyvältä ja turvalliselta aivan kuin suuren päätöksen jälkeen. Vai onko se tunnetta siitä, että hänen pitäisi tehdä jokin ratkaisu? — Niin jatkuu heidän tiensä vielä pitkälle, ja kun polku tekee mutkan ja aurinko häviää korkeiden kuusien taakse, tulee samassa tammelta päin kostea ja viileä tuulenhenkäys, ja heidän edestään nousee lentoon pari rastasta kadoten metsään. Muuten on kaikki hiljaista, rauhallista ja oudon kaipuutonta.
Laajan suon jälkeen tulee lehtimetsää, mutta ei näy merkkiäkään matkan loppumisesta. Kaisa katselee Raintilan ilmettä ja tarmokkaita harppauksia ja pelkää tämän pian syyttävän häntä siitä, että on joutunut juoksemaan täällä korvessa mokoman asian takia. Mutta se on erehdys, sillä jossakin lomassa Tauno virkahtaa kuin helpotuksesta huokaisten:
»Se on ainakin hyvä, että täällä saadaan olla rauhassa!»
Viimein he näkevät edessään metsän sisässä kattoja ja luulevat matkan olevan jo lopuillansa, mutta näkyviin tuleekin vain oman peltotilkkunsa keskellä oleva yksinäinen ja harmaa torppa, jonka pihassa seisoo pikku tyttönen ja heidät nähdessään niiaa niin nopeasti, että polvet naksahtavat. Ja vastoin luuloa hän ei seiso katsellen uteliaana vieraita, vaan juosta kipaisee veräjälle vastaan avaten sen. Ja kun hän hymyilee vaisusti tulijoille, vilahtaa hänen sinisistä silmistään auringon kirkas heijastus.
»Mikä sinun nimesi on?» kysyy Kaisa ojentaen taskustaan jotakin pikku hyvää hänen kämmenelleen.
»Anneli.»
»Ja mitä sinä olet puuhaillut?»
»Olin kuorimassa perunoita», vastaa tyttö ja kiepahtaa istualleen portaille, ottaa vadin syliinsä ja jatkaa työtään pienen kissanpoikasen asettuessa loikomaan siihen hänen vierelleen. Ja portaiden vieressä olevaa harmaata seinää pitkin pyrkii ylöspäin elämänlankoja, ja tyttären taustana olevasta ovesta näkyy eteisen hämy ja pieni auringonläiskä sen lattialla. Kaisa katselee kuvaa ja nyökkää päätään ajatuksissaan. Ja kun hän kääntyy toisaalle, näkyy siellä viettävä rinne kaivolle ja metsän reunaan ja ilma näyttää väreilevän helteestä.
Torpassa heitä lohdutetaan sillä, että he ovat tosin oikealla tiellä, mutta matkaa on vielä jäljellä runsaasti — mitähän olisi, vajaan tunnin vaellus. He juovat lähteestä haettua kylmää vettä, kiertävät elämänlankoja kasvavan eteisen nurkan taitse ja vanhuuttaan vihertävän ikkunan alitse saunapolulle ja siitä edelleen pitkiä horsmia kasvavaa pellonreunaa lepikkoon. Tie näyttää katoavan kokonaan ja heidän on usein pysähdyttävä tarkastelemaan omaa suuntaansa, etteivät eksyisi karjapoluille.
Mutta viimein vaaran kuvetta kulkiessaan he kuulevat kaukaa koiran haukuntaa ja huomaavat polulla lehmän kasoja ja siitä kaikesta päättelevät olevansa lähellä ihmisasuntoja. Jo näkyykin pieni ojittamaton niitty ja sen reunassa matala ja lintallaan oleva lato, sen jälkeen ilmestyy polun varteen halkopino, ja itse polku jo levenee pieneksi tieksi, jota näkyy joskus ajetun rattaillakin. Kun he kiipeävät vaaran laelle, näkyykin edessä olevassa laaksossa laaja niitty ja sen takana vastapäisen vaaran kupeella koko kylä. Vaikka heitä neuvottiin menemään suoraan kylän ainoaan maalattuun taloon, näkyy niitä ainakin kolme ja metsän sisällä on kai enemmänkin. Taitaa olla päivällisaika, koskapa sieltä täältä nousee savuja, rinneniittyä pitkin kulkevat mies ja hevonen pieninä pisteinä ja puiden lomitse kimmeltää sinistä vettä. Istahtaessaan ennen viimeistä vaellusta he katselevat kylää melkeinpä hartaina ja tuntevat kulkeneensa ainakin kaksinkertaisen matkan. Vaikka kylä onkin vieras, tuntuu se nyt hyvältä sen vuoksi, kun on noin lähellä. Ja Tauno puhuu hyväntuulisena pyyhkien kosteata otsaansa:
»Yksi asia meidän on muistettava: vaikka olemmekin hyväntekeväisyydestä lähteneet ravistelemaan ihmisiä, niin Aila Pohjaa meidän pitää vain jarruttaa. Hänessähän on tarmoa liikaakin, ja jos sitä ärsytetään, voi hän tulla tukalaksi ympäristölleen. — Ja ties, vaikka nuo naapurit olisivat kunnon ihmisiä...»
»Sinä et vain näy muuttavan mieltäsi Ailasta, vaikka olet pian hänen kattonsa alla?»
»En. Jos kaikki naiset olisivat samanlaisia, niin...»
»Mitä niin?»
»Onneksi heitäkin on toisenlaisia. Vieläpä sinäkin.»
»Olenko minä sitten parempi?» kysyy Kaisa houkutellakseen hänet puhumaan jotakin mieluista. Sillä Kaisaa askarruttaa kysymys, onko Tauno loppujen lopuksi niin hehkuton ja tunteeton kuin näyttää. Matkalle lähtiessä tehty päätös on Kaisan kohdalta jo horjumassa. Sen hän vaistoaa itsekin.
»Olet parempi», myöntää Tauno jurosti ja lisää sitten varmuuden vuoksi Kaisan pettymykseksi: »Vähän parempi.»
He lähtevät eteenpäin ja kangas kumisee jalkain alla. Pian he pääsevätkin sille suuremmalle maantielle, jota myöten heidän olisi oikeastaan pitänyt tulla, jos eivät olisi tahtoneet saada kylästä oikean takamaan kuvaa. Ensimmäisen talon kohdalla he kysyvät päämääräänsä ja heidät neuvotaan eteenpäin sinne, missä on valkoiseksi maalattu portti ja uusi säleaita.
Samoin kuin äskeisen torpan veräjällä on täälläkin portin takana tyttö, noin kolmetoistavuotias ja kalpea olento, joka yrittää hymyillä arasti arvatessaan odotettujen vieraiden nyt tulevan. Saatuaan portin auki tyttö livahtaa pakoon taloon päin, ja he seuraavat hiekoitettua käytävää pihaan, josta parhaillaan kuuluu lapsen itkua ja naisen riitelyä. He ehtivätkin portaiden eteen parhaiksi, kun nainen painelee verisellä rievulla pienen pojan päätä ja samalla uhkailee toiselle isommalle pojalle, joka seisoo mulkoillen sivummalla ja viimein tokaisee äidilleen:
»Ei se niin iso kivi ollut, jotta kannattaisi huutaa!»
Nainen on karkaamaisillaan pojan tukkaan, mutta vieraat huomatessaan menee hämilleen ja pyyhkii neuvottomana käsiään esiliinaansa. Hän on entinen Aila Pohja, nykyinen Niemisen talon nuori emäntä, jonka tummissa silmissä vielä kipinöi äskeinen suuttumus, vaikka hän yrittääkin jo hymyillä. Ja vaikka tulijat eivät ole huomaavinaan pientä ja kotoista välikohtausta, selittää hän ilmeisesti hermostuneena, miten pojat leikkiessään heittelivät toisiaan kivillä, kunnes isompi ja taitavampi sai ensin osuman toisen päähän, josta nyt vuotaa verta. Sitten Aila saattaa vieraansa sisälle koettaen olla ilahtuneen näköinen, mutta vaikuttaa hajamieliseltä ja hermostuneelta aivan kuin huolehtisi jotakin tärkeämpää kuin vieraitaan. Hänen pientä puuhailuaan katsellessa on hyvä tehdä vertailuja entisen ja nykyisen välillä. Hän on solakka niin kuin ennenkin, mustat silmät vain näyttävät vajonneen syvemmälle luultavasti rasituksesta, katseessa on samaa kovaa kiiltoa kuin ennenkin, ja ääni on tullut kuin karummaksi. Heidän on neuvottomina todettava sanomisen jo näin pian loppuvan, ja kun Kaisa sitten virkahtaa jotakin kuumuudesta, Aila aivan kuin ilahtuu keksiessään tekemistä:
»Mutta hyvänen aika, onhan meillä järvi!»
Hän alkaa touhuta uimista ja käskee tyttärensä opastaa vieraat rantaan. Ja kun nämä sitten kulkevat pihan yli, lähtee hän tupaan, jossa parhaillaan seisoo isäntä ajamassa partaansa peilin edessä. Ja tälle hän sanoo kuin suostutellen:
»Sinä olet siis päättänyt lähteä?»
»Minunko päätöstäni tässä on kysytty!» vastaa mies. »Ja on tämä yhtä kelettä...! Parhaillaan on tulossa elonkorjuu ja pitäisi saada työkalut kuntoon. Mutta nyt sen kuin pakoile maakuntaa pitkin, jotta talon arvokkuus säilyy!»
Kun isäntä saa leukansa puhtaaksi, tuskailee hän nappia paitansa kaulukseen ja repii solmionsa ryppyiseksi. Sitten hän ottaa nurkassa valmiina odottelevan matkalaukun, menee portaiden viereen sitoen laukkunsa polkupyörän telineeseen ja virkahtaa kärmeissään emännälle, joka on tullut jäljestä ovelle vartioimaan toisen lähtöä:
»Minä ymmärrän sun tarkoituksesi, vaikka et sitä sanokaan. Talossa on herrasväkeä, ja isäntä pitää saada pois tieltä.»
»Hhsshh!» varoittaa emäntä. »Eihän sinua kukaan aja pois tieltä, mutta kai ne asiat on toimitettava.» Sitten hän huomaa jotakin ja jatkaa: »Etkä sinä saa lähteä ilman sadetakkia. Odota, niin minä tuon sen.»
Hän kiepahtaa tupaan, tuo sieltä takin, auttaa senkin sitomista pyörään ja virkahtaa lepytellen:
»Ja kaikesta sinäkin kiukuttelet, iso mies!»
Kun hän taputtaa miestään käsivarrelle, näyttää tämän epäluulo hiukan haihtuvan, ja vaimo lisää vielä loppuvoiteluksi:
»Sitä paitsi he eivät viivy kauan. Niin että kun tulet takaisin, niin...»
Mies lähtee taluttamaan pyöräänsä valkoista porttia kohti, mutta lähtö tällä tavoin vihoissaan on kai sittenkin vaikeata, koskapa hän kääntyy ja virkahtaa jurosti:
»No terve sitten!»
»Terve!» vilkuttaa toinen. »Milloin tulet takaisin?»
»Sitten, kun talossa taas tarvitaan isäntää!»
»Voi äijä kulta, sitähän tarvitaan aina!» vakuuttaa emäntä jälkeen. Mutta mies ei kuule enää, sillä hän on jo avannut portin, hypähtänyt pyöränsä satulaan ja ajaa parhaillaan mäkeä alas. Emäntä katsoo hetken hänen jälkeensä, kääntyy sitten nopeasti takaisin taloon ja juoksee portaat ylös iloisen ja vapautuneen näköisenä. Kun tytärkin tulee samassa rannasta saattamasta vieraita, virkahtaa äiti hänelle oudon hyväntuulisena:
»Mene sanomaan Selmalle, että laittaa vieraskahvin heti valmiiksi.»
Hän menee komerolleen ja kaivaa sieltä esille tätä päivää varten silitetyn pukunsa, jota hän ei ole tarvinnut kokonaiseen vuoteen, muuttaa sen ylleen ja hyräilee tyytyväisenä aivan kuin valmistautuen vasta nyt ottamaan vieraitaan vastaan. Sitten hän sukii tukkaansa, menee peilin eteen sivellen kupeitaan kuin todetakseen vartalonsa vielä solakaksi, menee takaisin ruokasaliin, hakee laatikosta esille kirkasvärisen pöytäliinansa ja alkaa kattaa pöytää ojentaen tyttärelleen kukkamaljakon:
»Tuo tähän akilleioja, mutta älä katko liian pitkiksi. Kaiken pitää olla valmiina ennen kuin he tulevat.»
Tytär lähteekin maljakko kädessään, harppailee portaat laihoine ja kulmikkaine lapsenvartaloineen, niin että ohuiden jalkojen paksut polvet näyttävät kolkkavan toisiaan vasten. Pöytäkin on vähitellen valmis, kun maljakkokin joutuu siihen Ailan viimeisteltäväksi ja kun keittiön ovesta tulee kahvin tuoksu, virkahtaa hän palvelustytölle:
»Pitää sen nyt sitten lämpimänä.»
Mutta vieraita ei kuulukaan rannasta takaisin. Hän lähettää tyttärensä taas katsomaan, joko heitä edes näkyy. Tytär juoksee rantaan ja taas takaisin ja kertoo, että täti on jo pukeutumassa kalliolla ja setä istuu kivellä lahden puolella ja tupakoi. Arvaten heidän siis tulevan pian emäntäkin lähtee hyräillen rantaa kohti tytön jäädessä neuvottomana odottelemaan portaille ja miettimään, minkä kumman vuoksi äiti tuli yht’äkkiä niin hyvälle tuulelle.
Mutta kai se on vieraiden takia...
Vieraat ovat heti vaistonneet tulleensa taloon väärään aikaan. Kaisalla tosin on kärsivällisyyttä odotella oikeata hetkeä, mutta heti heidän lähdettyään rantaa kohti ja päästyään aittarakennuksen taakse kysyy Tauno Kaisalta:
»Mihin aikaan täältä lähtee seuraava auto kaupunkiin?»
»Miten niin?»
»Minä matkustan sillä.»
»Ja vielä sun..! Tunnethan sinä Ailan.»
»Senpä vuoksi.»
Kaisa ei viitsi enää jatkaa tuosta aiheesta, vaan jouduttautuu edellä kulkevan miehen rinnalle tarttuen tämän käsipuoleen ja alkaen jutella nähdessään hauskan rantakallion:
»Ei tullut edes uimapukua mukaan. Mutta mene sinä tuonne kallion taakse, niin minä uin tällä puolella.»
Raintilakin leppyy vastaanottotunnelman aiheuttamasta pahastumisestaan vähitellen, niin että hän jo viheltelee kävellessään yli kallion ja jättäessään Kaisan riisuuntumaan sen toiselle puolelle. Mutta hän ei kiirehdi, vaan kuin odottelee ärtymisensä lopullista katoamista katsellen ajatuksettomana järvelle ja sitten viimein asettuu istumaan, riisuu kenkänsä ja tarkastelee tarpeettoman huolellisesti jokaista varvastaan erikseen aivan kuin niissä olisi jotakin nähtävää. Sitten hän riisuu jo solmionsa, kauluksensa ja takkinsakin asetellen ne kalliolle niin kuin ainakin mies, joka on oppinut pitämään huolen omista kapistuksistaan. Sitten hän muistaa jotakin ja kävellä sipsuttaa arkoja jalkapohjiaan varoen veden äärelle koettaen sitä varovasti isolla varpaallaan. Kun hän koettaa sitä vielä toisellakin jalallaan, on se hänen mielestään siksi kylmää, ettei hän kiirehdikään järveen, vaan vetäytyy kauemmaksi istumaan ja katselemaan.
Samaan aikaan on kallion toisella puolella Kaisa potkaissut nopeasti kengät jalastaan ja riisuuntunut, niin että hänellä on vain paita yllään, kun hän hymyillen pysähtyy kuuntelemaan, mitä tapahtuu kallion ja tiheän katajapensaikon takana. Ensin sieltä ei kuulu yhtään mitään, mutta sitten Tauno viheltelee kaukana, joten Kaisa heittää paitansa oksalle, kahlaa kallion vieritse veteen ja heittäytyy sinne. Kuuluu loiskaus ja lahdesta lähtee sorsaperhe pakoon. Hän ui ruohikon ulkopuolelle, mutta ei pettymyksekseen näekään miehen päätä vedenpinnan yläpuolella. Sen vuoksi hän kiertää takaisin rantaan, kuivattelee itseänsä auringonpaisteessa ja pukeutuu hitaasti. Viimein hän on kuulevinaan taas vihellystä ja huutaa sen vuoksi:
»Joko sinä olet uinut?»
Kun vastausta ei kuulu, odottaa hän aikansa ja huutaa uudelleen niin kauan, että kallion takaa kuuluu heikko vastaus:
»Jo!»
»No tule sitten tänne!»
Kallion laella oleva vesaikko ja katajikko kahisee aikansa ja Raintilan pää ilmestyy oksien lomasta.
»Ethän sinä uinutkaan! Tukkasi on kuiva enkä minä kuullut minkäänlaista loiskausta rannasta.»
Miestä harmittaa tuollainen huolenpito, kun he istahtavat vierekkäin kalliolle katselemaan vedessä olevaa auringonkiloa. Laakealle kivelle lentää västäräkki, menee vedenrajaan, kastelee siinä ensin jalkaansa, vetäytyy välillä taemmaksi heilutellen pyrstöään, arastelee kastelemaan toisenkin jalkansa ja lentää sitten pelästyneenä pois.
»Aivan kuin sinä!» nauraa Kaisa Raintilalle, joka on huomaavinaan matkatoverissaan selvää kiusanteon ja ivailun halua.
Eikä se lopu vielä siihenkään, vaan nainen repii auki hänen solmionsa ja kauluksensa ja mutisee moittivasti:
»Mitä sinä näillä teet? Minua ärsyttää tuo huolellisuus!»
Hetken ovat hänen kätensä miehen kaulan ympäri ja hänen ruumiinsa koskettaa kevyesti toista. Mutta mies ei liikahdakaan, katsoo vain oudostellen lempeätä väkivaltaa, kunnes Kaisan kädet laskeutuvat verkalleen alas ja hän lähtee mitään sanomatta astelemaan taloa kohti.
Niin kävelee Tauno Kaisan jäljessä rinnettä ylös, paidan rinta auki ja takki käsivarrella, ja ajattelee itsekseen, miten hän on joutunut yhä useammin käyttämään Kaisasta sanaa nainen. Se merkitsee tähänastisen tasavertaisuuden loppumista, se merkitsee jotakin uutta ja outoa, varsinkin kun Kaisa on ruvennut häntä joko ivailemaan taikka sitten päinvastoin osoittamaan tarpeettoman läheistä huolenpitoa...
Heidän edessään mäellä seisoo Aila Pohja varjostaen kädellään silmiään ja nähdessään tulijat lähtee nopeasti heitä vastaan hypähdellen kuin nuori tyttö yli pahimpien kivien ja riipaisten koivusta kourallisen lehtiä juostessaan lopun matkan. Hän puristaa Kaisan kättä ja taputtaa olkapäälle sydämellisesti aivan kuin näkisi tämän ensimmäisen kerran vasta nyt:
»Olipa hauska, kun tulitte viimeinkin! Kun kirje tuli, olen joka päivä odottanut teitä niin hartaasti.»
Kaisa hämmentyy odottamattomasta mielenmuutoksesta ja sammaltaa jotakin, että »onhan siitä jo monta vuotta, kun on viimeksi tavattu». Ja Aila tarttuu samalla tavalla juron Raintilankin käteen ja hymyilee tälle:
»Ja surusta on tullut niin totinen ja juhlallinen! Oletko vielä yhtä ujo kuin koulussa? — Mutta nyt meille tulee hauskaa, ja sen vuoksi minä halaan hiukan sinuakin — kas näin!»
Välittömällä naurullaan ja riehakkuudellaan hän saa Raintilankin ymmälleen, sillä tämä välittömyys ei sovi yhteen äskeisen viileän ja melkeinpä ynseän vastaanoton kanssa.
Mutta hän ei voi muuta kuin todeta ajatuksissaan, ettei Aila ole muuttunut entisestään, vaan on yhtä arvaamaton ja helposti vaihteleva kuin hermostunut ilmapuntari. Naiset kulkevat edellä rinnakkain, ja Ailan ote Kaisan käsivarresta on yhä luja ja ääni vilpitön. Kun he joka viidennen askelen jälkeen pysähtyvät ja vilkuilevat toisiaan silmiin kuin rakastuneet, kyllästyy Tauno katselemaan sitä, jättäytyy jälkeen ja tehdäkseen edes jotakin kiusaa alkaa asetella kaulusta ja solmiota uudelleen kaulaansa. Häntä kyllästyttää odottaminen, kun naiset vielä istahtavat kivelle Kaisan hajoitellessa tukkaansa kuivumaan auringonpaisteessa ja Ailan ottaessa kurjenpolven sinipunervan kukan ja puhallellessa sen terälehtiä enemmän auki.
Kaisan tukka on jo ehtinyt kuivua ja kukka on pudonnut rikkinäisenä maahan, kun Aila sanoo viimein:
»Olen tosiaankin iloinen tulostasi! Olen odottanut jotakuta läheistä ihmistä saadakseni puhua paljon. Ja minulla onkin kertomista, jos vain jaksat kuunnella. Illalla meillä on hyvää aikaa olla kahden.»
Kaisa hiukan epäilee, mitä kumman kertomista Ailalla on hänelle, sillä eiväthän he kaksi olleet edes kouluaikana läheisiä. 'Mutta tutkitaanpa hänen ajatuksiaan', myöntyy hän itsekseen ja nousee myöskin.
Aila on tavoittanut nyt käsipuoleensa Taunon ja saattaa molemmat vieraansa sisälle. Mutta ainaisesti epäilevä Raintila on vaiti ja tavoittelee sopivaa sanaleikkiä psykologisissa päätelmissään:
'Tuo nyt on sitä tavallista ailahtelua. Hän on edelleenkin hysteerikko, senhän näkee kaikesta.'
2.
Iltapäivä ja ilta kuluvatkin niin nopeasti ja hauskasti, että Tauno Raintilakin melkein jo pitää matkaansa onnistuneena ja Kaisa alkaa ajatella Ailaa todellisena ystävänään, joka on kouluvuosistaan lähtien muuttunut huikean paljon edukseen. Mutta kun vieraat jäävät hetkeksi kahden, saattavat jotkin Ailan tuvassa sanomat ja oven lävitse kuuluvat tiuskivat sanat ja talon väelle heitetyt moitteet varoittaa vieraitakin, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Ja vaikka Ailan tuikea katse saattaakin heti huoneeseen astuttua muuttua herttaiseksi hymyksi, tyytyvät vieraat vain odottamaan ja tutkimaan häntä jatkuvasti. Kaisaa se ei millään tavalla järkytä, mutta Tauno sen sijaan hautoo itsekseen sanoja turhan teeskentelyn tarpeettomuudesta. Mutta eihän hänkään voi valittaa, sillä hän saa omiin nimiinsä yläkerran huoneen valmistautuen siellä nukkumaan jo mahdollisimman varhain päästäkseen yksin ja vetääkseen matkalaukustaan esille jonkin kirjan. Ja Kaisa jää alas emännän kamarin viereiseen kulmahuoneeseen, jotta heillä olisi muun talon hiljennyttyä tilaisuus keskustella, sillä kummallakin on tavallisesta huolettomasta lörpöttelystä huolimatta se tunne, että tänään heidän pitäisi selvittää vielä paljon.
Mutta vapauttavaa tunnelmaa ja sanaa ei vain kuulu, ja vaikka heillä kahdella ei kouluaikana ollut mitään yhteisiä harrastuksia eikä myöskään salaisuuksia, täytyy heidän puhua iankaikkisesti samoista muistoista, vaikka ne tuntuvatkin nyt kalpeilta ja paljon verettömämmiltä kuin Kortteen kanssa keskustellessa. Ja kun Aila ei osaakaan kertoa muuta kuin toistaa matkoja kouluun ja takaisin ja iltaisin suoritettuja kotitehtäviä, moittii Kaisa häntä itsekseen muistojen köyhyydestä, sellaisten tapahtumien puutteesta kuin osallistumisesta poikain järjestämiin kepposiin, toverien auttamisesta kokeissa ja muutamista aroista suudelmista kotiportilla tanssiaisista palatessa. Ja mikä onkaan jäänyt paremmin mieleen kuin pientä kujetta tai saattomatkaa aavisteleva talvi-illan katu, kun kello on jo niin paljon, että toiset palaavat kotiin luistinradalta tai elokuvista, mutta sentään niin vähän, ettei vielä malttaisi mennä nukkumaan kesken kaikkea tätä pientä ja salaista jännitystä. Ja Kaisa tuntee jälleen olevansa onnettoman vanha ajatellessaan:
'Kukahan siellä portilla onkaan viime vuosina katsellut lampun heilumista kadunkulmassa, kuunnellut karhean pojan-äänen selittävän jotakin toisarvoista seikkaa hyvin vakavana, vaikka molemmat ajattelevat aivan muuta. Ja kun siinä on aikansa seisty ja arasti vilkaistu toista silmiin, tavoittelee poika viimein jo kättä ja sen saatuaan tarttuu kiinni vyötäisistä. Ja vaikka kaikki illan toiveet ovatkin vain siinä, on tunnelma kuitenkin niin ehjä, että se saa viimein erotessa huokaisemaan syvään.'
Kuin jatkoksi Kaisan ajatukseen sanoo viimein Aila:
»Sellaista aikaahan se oli! Kaikki oli suunnattoman tärkeätä, mutta näin jälkeenpäin muistellen tuntuu lapselliselta. — Kuulehan, Kaisa! Minä muuten luulen, että johonkin aikaan me vihasimme toisiamme.»
»Osoitinko minä jotakin sellaista?» kysyy Kaisa, nostaa jalat sänkyynsä ja istuu siinä kuin pikku tyttö polvet pystyssä ja kädet kietaistuna polvien ympäri. »Mitä aikaa sinä tarkoitat?»
»Seitsemännellä ja kahdeksannella luokalla. Kas siihen aikaanhan minäkin aloin pitää pojista ja olisin tahtonut olla heidän kanssaan, olisin tahtonut kujeilla heidän mukanaan ja saavuttaa heidän luottamuksensa. Mutta sinä olit hauskempi ja kauniimpi ja olit siis tiellä. Kun olin mielestäni jo nainen, pidin sen vuoksi tyypillisesti naisellisena oikeutenani olla myöskin kateellinen ja katkera. Kerta kaikkiaan minä inhosin sinua.»
»Mutta sinähän olit silloin kaikesta erilläsi», selittää Kaisa lohdutellakseen häntä.
»Niin olin, mutta en voinut muuta. Muistan vieläkin ne monet kerrat, kun yritin lähestyä poikia ja päästä heidän joukkoonsa, mutta sain nähdä vain epäileviä tai varoittavia katseita koko poikajoukon hajotessa joka kerran kuin karkuun. Niin huonosti minä osasin suorittaa ensimmäiset valloitukseni.»
Jos Ailan katseesta vilahtaisi tavanomainen hehkuvan neulan pistos, luulisi hänen olevan vieläkin vihainen, mutta nyt hänen hymyillessään tunnustuskin on niin rehellinen, että Kaisa tahtoisi pitää hänestä tuollaisena. Ja kuta pitemmälle Aila kertoo, sitä enemmän Kaisasta tuntuu, ettei itsekkyys ole sittenkään millään lailla erikoista juuri Aila Pohjalle, vaan yhteistä kaikille ihmisille.
»Minun pahimpia vikojani on kai se, etten osaa ottaa mitään asiaa tarpeeksi helposti enkä huolettomasti. Jos se on hauskaa, yritän aina peloitella itseäni sillä, että mitähän pahaa tästä kaikesta nyt seuraa. Ja jos se on ikävää, kuvittelen sen kaksi kertaa pahemmaksi kuin olisi syytä. Niinpä ensimmäinen rakkautenikin oli suorastaan tuskallista enkä osaa vieläkään sanoa, olivatko henkiset vai ruumiilliset kipuni suuremmat. — Sinusta tuntuu kai oudolta, kun rakkauden yhteydessä puhun ruumiillisista kivuista... Mutta totuus on se, että ensimmäinen kouluaikainen rakastumiseni oli yhtä vaikea kuin myöhemmin ensimmäinen synnytykseni. Ja niille molemmille yhtäläistä oli jonkinlainen hellä odotus.
»Ja kaikkein pahinta oli se, kun satuin rakastumaan Lauriin, Lauri Sajastiin, joka ei tietenkään edes nähnyt minua. Sen vuoksi olisin tahtonut repiä silmät päästä teiltä toisilta, jotka olitte Laurin ja minun välissäni. Ja joskus Lauri piti minua pilkkanaankin aavistamatta mitään. Silloin ei minulla ollut muuta kuin ainoa ja tavallinen keinoni: mentyäni koulusta kotiin heittäydyin sänkyyn, pureskelin omia nyrkkejäni — niin, ja taisinpa joskus raivotakin.
»Tästä näet, etten suinkaan halunnut eristäytyä, sillä olinhan yhtäläisesti nuori kuin te toisetkin. Ainoa ero oli se, että minua pidettiin sellaisena kummallisena lapsena, joka kärsii kaikesta, satoipa tai paistoi.»
Kaisa ajattelee, että juuri tuossa kummallisuudessahan vika olikin, sillä jos Aila olisi ollut niin kuin toiset, olisi hän ollut myöskin toisten joukossa. Ja ääneen hän sanoo:
»On ikävä, kun kaikki tämä selviää vasta nyt. Emmehän voi enää korjata mitään.»
»Eijei! Enhän minä kerrokaan tätä hyvityksen toivossa. Sanon vain sen vuoksi, että sinä ymmärtäisit minua nyt, vaikka et ymmärtänytkään silloin.»
Ailan ääni murtuu valittavaksi, niin että Kaisa pelkää hänen hyrähtävän itkuun. Sen vuoksi hänen onkin nyt lohdutettava jollakin lämpimällä sanalla tuota kummallista lasta, joka ei ainakaan silloin saanut mitään myötätuntoa:
»Voi Aila kulta! Jospa sinä olisit jo silloin kertonut tämän, olisi kaikki ollut niin toisenlaista, ja me olisimme pitäneet sinua toisten veroisena omassa joukossamme. Mutta sinähän tiedät, miten raakoja yleensä voidaan olla siinä iässä — melkein yhtä raakoja kuin pienet lapset tovereita kohtaan. Hyvin suuri vika oli meissä, mutta osaksi oli syytä sinussakin, sillä...»
»Ei, älä etsi syyllisiä!» keskeyttää hänet Aila. »Sehän oli vain väärinkäsitystä ja ymmärtämättömyyttä puolin ja toisin. Eiväthän penskat ymmärtäneet silloin kaikkea sitä minkä me aikuiset tajuamme nyt.»
Hän tavoittaa jotakin sanaa jatkaakseen, mutta kun ääni tuntuu pettävän kesken kaiken, odottaa hän ja hillitsee itseään turhalta nyyhkytykseltä, sillä hän tahtoo aina näyttäytyä lujana. Nyt hänen sanoistaan kuvastuu ensimmäisen kerran katkeruutta:
»Pelkäsin jääväni teidän muiden rinnalla mitättömäksi ja syrjäiseksi ja sen vuoksi pakotin itseni tekemään työtä kuin hullu, sen vuoksi koetin ponnistella muiden edelle ja sen vuoksi purin hammasta. Se kaikki pusersi minusta monta itkua ja kai kovettikin minut ilkeäksi. Ja kuitenkin...» Nyt hänen ensimmäiset kyynelensä pusertuvat varkain esiin. »Kuitenkin Aila parka tahtoi olla yhtä välitön kuin muutkin, pitää hauskaa samalla tavalla ja tahtoi olla nuori.»
Kaisa muistaa, että kaikki pitivät Ailaa silloin hysteerikkona ja välttivät riitelemistä, kun hän sai kaikenlaisia kohtauksiaan. Taisivatpa opettajat joskus varoitellakin, ettei saa pahoittaa herkän Ailan mieltä, koska tämä voi siitä sairastua. Olipa keskiluokilla ollessa pojilla joskus tapana usuttaa toisiaan sanomalla: 'Pyörrytetään se peijakas! Katsotaan, kun se oikaisee koipensa!' Mutta yläluokilla oltaessa saattoivat pojat sen sijaan sanoa miehekkäinä: 'Aila Pohjan pärstä taas vaalenee! Katsos mokomaa, kun osaa näytellä!' Eikä kai kukaan ajatellut silloin vakavissaan, että Ailahan oli sairas. Sillä miksikäs sitä voi sanoa muuksi kuin sairaudeksi?
Ja nyt on Aila päässyt itkunpelkonsa ohi ja jatkaa taas:
»Kaisa... Yksi kokemus sinulta puuttuu, jotta huomaisit, kuinka mitätön saattaa nuori ihminen olla omassa ympäristössään. Vaikka ihmisessä ei olisi hituistakaan alemmuudentunnetta ollessaan esimerkiksi kaupungissa suuremmassa ihmisjoukossa, niin kaikki hyvät luulot omasta itsestä häviävät, kun joutuu asumaan tällaiseen syrjäkylään. Kun minä sain sitten opettajan paikan täältä — koulu muuten on tuolla metsän takana vajaan kilometrin päässä — osasin silloin purra jo tarpeeksi hammasta ja luulin, että pahalla sisulla täällä tulee toimeen yhtä hyvin kuin koulussakin. Ja kyllähän minä alussa sainkin paljon hyvää aikaan varsinkin lasten kohdalla, mutta siihenpä se sitten jäikin. Oli todellakin kasvattavaa nuorelle tytölle joutua näiden hitaiden, epäluuloisten ja tinkimättömien ukkojen ja akkojen mielipiteitä vastaan.
»Alku oli vaikeata itse työn vuoksi, sillä se ei ollut helppoa. Ja myöhemmin tuli vielä toinenkin kiusa: yksinäisyys. Kestin sillä tavoin kolme vuotta, vaikka joka syksy koulun alkaessa suorastaan pelkäsin tulla tänne. Mutta paha sisuni ei antanut myöten etsiä toista paikkaa, vaikka se tietysti olisi ollut parempi itsellenikin. Pitkinä talvina koetin sitten kuluttaa päivät tarkoin lasten kanssa, ettei tarvitsisi istua kauan yksin ja itkeä ja suunnitella kaikenlaisia mielettömyyksiä, joita pyrki tulemaan päähän. Ja kaiken lisäksi... Niin, sitten tuli...»
Hän arastelee jatkaa aivan kuin epäröisi astua paljain jaloin teräville lasinsiruille.
»Mitä tuli?» auttaa Kaisa häntä.
»Sitten huomasin omituisia muutoksia itsessäni ja pelkäsin niitä.»
»Millaista huomasit?»
Aila unohtuu miettimään etsiäkseen sanoja, millä tavoin kertoisi arimmat asiansa, kohottaa sitten päätään ja jatkaa varmana:
»Sanon sen sinulle, vaikka kukaan ei ole sitä vielä kuullut. Olin nimittäin pitkän aikaa tavallista oikukkaampi ja aloin vihata kaikkia tyttöjä oikein sydämeni pohjasta. Ja vain sen takia, että he olivat tyttöjä. Pari kertaa jo löinkin viattomia lapsia ja revin tukasta, mutta onneksi he eivät kertoneet sitä kotonaan. Poikia minä sen sijaan siedin liikaakin olivatpa he miten tomppeleita ja tuhruisia tahansa. Tuo puolueellisuus alkoi munia vaivata ja pelkäsin jo, että itsessäni oli jotakin nurinpäin. Eikä ollut ketään sellaista ystävää, jolle olisin voinut puhua asiasta.»
Kun hän vaikenee taas, pitää Kaisan auttaa häntä edelleen:
»Voitko kertoa sen nyt?»
»Voin. Eikä se lopultakaan ollut niin vakavaa, kun aloin sen kaiken ymmärtää ja käsittää. — Niin, johan äsken kerroin, miten sekaisin olin yhteen aikaan Lauri Sajastin takia... Ja mikä kummallisinta, ei silmitön rakastumiseni Lauriin ollut aivan oikein, vaan siinä oli jotakin ylösalaisin: en nimittäin kuvitellut koskaan — niin kuin nuoret tytöt kai tekevät — että Lauri sieppaisi ja veisi minut kerta kaikkiaan omanaan, vaan koko ajan ajattelin, että juuri minun pitää saada hänet valtaani, että minä talutan hänet luokseni, että minä haluan rusentaa häntä hyväilyilläni, haluan repiä ja riisua hänet vaikka alastomaksi vain nähdäkseni ja kokeakseni, millainen hän on miehenä. Se oli kai jonkinlaista sairaalloista aktiivisuutta — mutta se vain kasvoi täällä yksinäisyydessä ja tuntui tekevän minut hulluksi. Ja kaikki oli vielä vaikeampaa sen vuoksi, kun tuolle minun raivolleni ei ollut täällä kohdetta ja kun vaisto veti vain olematonta ihmistä kohti. — Ei, älä pelkää, ei tästä tulee mitään rumaa juttua, vaan aivan tavallinen ja ymmärrettävä tarina, jommoisia on ehkä muitakin. Lyhyesti sanottuna: olin siis valmis rakastumaan ja lisäksi vielä järjettömästi.
»Siihen aikaan tutustuin jo paremmin nykyiseen mieheeni. Ja täytyy sanoa, että hän on edellä muista täkäläisistä hän on käynyt hiukan koulua ja kansanopiston. Kun hän alkoi käydä luonani, huomasin sen hyvin pian ilahduttavan minua ja vähitellen jo odotinkin häntä, vaikka toisaalta pelkäsin rakastuvani. Arvaathan, että minulla oli sentään aivan toisenlaatuiset vaatimukset tulevan mieheni varalle ja että olisin aikaisemmin varmasti halveksinut itseäni, ellen olisi tosiaan odottanut häneltä enempää, kuin että hän on pienenpuoleisen maatilan omistaja. Enkä vielä tänäkään hetkenä anna itselleni anteeksi sitä, että lopulta kuitenkin luovuin noista vaatimuksistani. Mutta olin kerta kaikkiaan yksin. Ja poika oli hauska ja miehekäskin, enkä tietysti voinut mitään sille, että olin liian heikko naisena, vaikka minulla olisi ihmisenä ollutkin sisua ja periaatteita kuinka paljon tahansa. Joka tapauksessa näkyy elämä loppujen lopuksi tukehduttavan liikoja periaatteita ja naisen vaistot saattavat olla suuremmat kuin kunnianhimo — ja juuri siitä syystä minäkin annoin myöten.»
Hänen äänensä värähtää ja katse painuu alas aivan kuin hän kertoisi jotakin kunniatonta, aivan kuin Aila Pohja menettäisi tämän pienen tunnustuksensa jälkeen kaiken itseluottamuksensakin ja toisten ihmisten hyvän uskon. Sitten hän kysyy:
»Kuule, Kaisa. Onko tämä sinusta typerää?»
»Eikä ole. Kerro pois vain, niin minä kuuntelen», vakuuttaa Kaisa, joka todellakin haluaa kuulla ja kenties vielä omalla tavallaan auttaakin toista. Onhan nyt ensimmäinen kerta, kun Aila kertoo sellaista, mikä ei kohota häntä, vaan päinvastoin kutistaa kasaan toisten ihmisten silmissä. Ja se on jo suuri edistysaskel, sillä hänhän ei ole saanut olla koskaan heikko eikä tavallinen ihminen.
»Joka tapauksessa mieheni tuli minulle pian liiankin läheiseksi, ymmärräthän. Ja kun mies tulee sillä tavoin likeiseksi, joutuu ja oppii häntä katselemaan uudella tavalla ja antaa monet pikku puutteet anteeksi siitä yksinkertaisesta syystä, että itse kuvittelee rohkeasti ymppäävänsä häneen lisää kaiken sen, jonka hän tarvitsee tullakseen täydelliseksi. Nainen, joka on sidottu mieheen lopullisesti, kuvittelee itsestään liian paljon ja luulee voivansa muuttaa toisen mieleisekseen. Tuo ehkä on turhaa lohdutusta tai sitten itsepetostakin, kun ei ole enää muita puolustuksia hullulle menettelylle. Juuri noin kävi minullekin: kun minun olisi pitänyt katua ja soimata itseäni siitä, että olin mennyt liian pitkälle vähäpätöisen miehen kanssa, koetin valehdella itselleni, että kyllä kaikki järjestyy ja kyllä ainakin mies vielä muuttuu, vaikka itse en tuleltaan miksikään muuksi. Väliin kyllä koetin repimällä repiä itsestäni kaikki rakkauden idutkin — taikka sanotaan sitä nyt suoraan intohimoksi — mutta se oli tietysti turhaa sen vuoksi, kun se oli jo myöhäistä. Ajattelin jättää työnikin kesken ja matkustaa pois, mutta olin siihenkin liian heikko. Rukoilin jo sitäkin, että hyvä Luoja armahtaisi minua heikkoa ja tekisi minut niin sairaaksi, että minut vietäisiin pakolla, mutta se nyt oli tietenkin lapsellista.
»Tavasta tuli tottumus eikä minulla sitten enää hirmuvaatimuksia ollutkaan. Tietysti jonkinlaisena kaukaisena ikävänä oli vielä ajatuksia ja toivo päästä suurempaan maailmaan ja toiseen yhteiskunnalliseen asemaan. Mutta kun uudet intohimon puuskat tulivat, hukkuivat nekin ympäriltä, yksinpä järkikin. Ja ettet sinä pitäisi minua liian hyvänä, tunnustan lopuksi vielä senkin, etten minä meistä kahdesta suinkaan ollut se vähemmän janoinen.»
Ilta on jo niin myöhäinen, että vaaran laki, jolle aurinko on paistanut vielä kauan senkin jälkeen, kun muualla on ollut jo hämärä, on nyt kääriytynyt siniseen utuun ja osa sen reunaa sulautuu yhteen pilven kanssa, niin ettei tiedä, mikä on maata ja mikä taivasta. Kaunis vertauskuvallinen ajatus, vaikka yleensähän meidän on tunnettava liiankin kipeästi, mikä ero on taivaalla ja maalla, miettii itsekseen Kaisa. Hän on tullut melkeinpä hartaaksi kuunnellessaan Ailaa, ei itse asian, vaan kuulemiensa sanojen suoruuden ja rehellisyyden vuoksi. Ja hänen on myönnettävä itsekseen, ettei Ailan tie ole ollut kultahiekalla hiekoitettua koskaan ja että hän on saanut maksaa kalliisti siitä etupaikastaan, jolle hän on aina pyrkinyt. Ja Aila tuntuu itsekin ajattelevan samaa jatkaessaan:
»Sain jo vähitellen uskoa, että minun oli annettava koko käsi, kun kerran olin antanut pikkusormeni — ja minusta tuli sitten Niemelän emäntä. Ajattelehan sitä, että Aila Pohja, joka vielä elämässäkin tahtoi loistaa jonkinlaisena priimuksena ja haaveili pitkää välimatkaa itsestään taempana tuleviin, sama Aila Pohja sai ruveta aamuisin ensi töikseen keittämään velliä väelle, sai pestä astiat, pirtin lattian ja pyykin, sai touhuta samaa kuin tuhannet muutkin talonemännät ja juosta samat askelet, ettei päivän taakka vain olisi liian pieni. Illalla sai sitten mennä väsyneenä nukkumaan ja unohtaa romantiikat ja intohimot ja pettymyksekseen huomata vielä suurempaa yksinäisyyttä kuin koskaan ennen. Ja lopuksi tuli esille aina sama ajatus: tämänkö vuoksi kannatti mennä naimisiin? — Kaisa! Tässä muuten on yksi yhteiskunnan monia surkeuksia. En tarkoita sitä joutavan ylioppilas-herrasväen tulvaa, vaan vielä totisempaa. Mikä vietävä panee ihmisen uskomaan, että joku priimuksena kulkenut tytönhattara on liian hyvä pesemään Niemelän lattioita? Emmekö lopuksi kuulu samaan yhteiskuntaan, koska kerran ei ole muuta kuin yksi yhteiskunta? — Eikö tuokin ole turhaa kiukuttelemista työtä vastaan? — Mutta puhutaan siitä toiste.
»Kun minulla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia tunkeutua eteenpäin omin voimin, aloin aivoissani rakennella omaa pikku-yhteiskuntaa. Toivoin hiukan apua miehestäni ja sen vuoksi kiihotin häntä tekemään sen, mihin en itse pystynyt. Kun huomasin jääväni liian keskinkertaiseksi ihmiseksi Niemelän emäntänä, piti Niemelää kohottaa sen vuoksi, että emäntäkin kohoaisi. Kun olin jo kuulevinani, miten kaikki vanhat toverit ja tuttavat olivat vahingoniloisia sammumisestani ja hautautumisestani tänne, tahdoin kohottaa tätä taloa, että edes se nähtäisiin paremmin, kun kerran ei nähty minua. Mieheni on sisukas, innostui asiaan ja antoikin minulle jonkinlaisen korvikkeen menetettyjen tulevaisuuden kuvien tilalle. Tämä talo oli silloin vain harmaa ja ikävä torpan tapainen, johon ensin rakennettiin koko yläkerta, sitten se vuorattiin ja maalattiin ja uudistettiin sisältäkin aivan toiseksi. Ja varmaa oli, että tuo kaikki kyllä kohensi taas minun omanarvontuntoani ja antoi samalla miehellenikin intoa puuhailla yhä uutta. Mutta sekin ilo minulta otettiin hyvin pian, sillä ei mennyt kokonaista vuottakaan, kun eräs toinen ja kolmaskin isäntä täällä kylässä sai päähänsä suorittaa omassa talossaan samat uudistukset. Minun kateuteni siitä vain kasvoi, ja tuntui kuin he olisivat tahtoneet tehdä kiusaa. Huomasin, että minun täytyy sittenkin elää samassa maailmassa kuin muut ihmiset.»
Aila on närkästyneen näköinen kertoessaan tämän, ja nyt taas paljastuukin entinen ja itsekäs Aila Pohja, kun hän katsoo pistävästi Kaisaa silmiin ja kysyy:
»Etkö sinäkin luule, että he tahtoivat tehdä minulle vain kiusaa? Vai oliko siihen tosiaan jokin muu syy?»
Kysymys tulee nopeasti ja on ailamaisessa aitoudessaan niin lapsellinen, että Kaisa naurahtaa. Hän koettaa hillitä hymyään ennen kuin pystyy lohduttamaan toisen loukattua omanarvontuntoa:
»Eikä mitä! Ukot tietenkin vaistosivat kehitystä, näkivät sinussa sopivan esimerkin ja tahtoivat seurata mukana.»
»Jotakin sellaista minäkin uumoilin, vaikka en voinut sitä aluksi sietääkään. Mutta minä suunnittelinkin heille uutta kiusaa: annettiin järjestää koko piha uuteen uskoon, laittaa puutarha perusteellisesti ja korjata navetat ja aitat ja kaikki. Silloin mieheni jo mutisi, mutta totteli kuitenkin. Katsos, hänessä on se paha vika, ettei hänellä ole hituistakaan kunnianhimoa. Ja muutenhan hän ei olisikaan tuollainen tavallinen Aarne Nieminen.
»Minulla olisi vielä paljon kertomista hänestä ja lapsistakin, mutta en tiedä, jaksatko enää kuunnella. Lyhyesti voin kehaista vain sen, että Aarne on ahkera ja reilu. Ja turvallista on tietää sekin, ettei tässä talossa ainakaan juoda.»
Aila jatkaisi mielellään kertomustaan, huokaa pari kertaa kuin olisi tulossa tunnustuksensa raskaimpaan kohtaan eikä osaisi jatkaa. Hän nojaa päätään käteensä ja sanoo viimein raskaasti:
»Jospa sinä tietäisit...!»
Kun hän ei kuitenkaan jatka, täytyy Kaisan kehoitella häntä:
»Miksi et kerro?»
»En voi. Minusta tuntuu joskus siltä kuin olisin hullu.»
Viimeiset sanat kuuluvat niin ohuena kuiskauksena, että Kaisa jo miettii, kuuliko hän niitä laisinkaan vai lehahtiko hänen ohitseen vain sellainen ajatus. Hämärä on yhä tiheämpänä ikkunan takana ja sen valoa vasten näkyy vain kumartuneen naisen silhuetti, joka nojaa otsaa käteensä. Koivujen lomitse kuultaa järven tyyni pinta ja myöhäinen ruisrääkkä kuuluu narahtavan jossakin kauempana kylän pelloilla. Ikkunan ohitse vilahtaa puutarhan pensaaseen pieni lintu varjona, sillä se on havahtunut unestaan, kun metsästä aitan puolelta on raskaitten siipien havistessa lentänyt pihaan pöllö, etsien itselleen mieluista saalista. Ja Kaisa tulee ajatelleeksi, että vaikka tuossa kumartuneessa naisessa on jotakin kylmää ja pakollista, on hänessä toisaalta sellaisen säikähtyneen pikku linnun arkuuttakin, joka melkein voisi kirkaista pelosta, kun monien ajatusten ryteiköstä syöksyy jokin paha aavistus hänen kimppuunsa.
»En voi kertoa, sillä sinä et kuitenkaan ymmärtäisi minua», kuiskaa Aila, mutta jatkaa kuitenkin taas hetkisen kuluttua: »Minulla on ollut niin sanomattoman ikävä pois täältä, sillä tämä ei ole minun oikeata maailmaani. Lähtisin vaikka tänä yönä, jos vain tietäisin, mihin menisin.»
»Mutta hyvä ihminen, onhan sinulla miehesi, lapsesi ja talo?»
»Minä arvasin, että sinä keksit nuo esteet. Mutta sehän tässä kummallisinta onkin, etteivät he voisi minua pidättää. En ole kiintynyt heihin edes sen vertaa. Vaikka mieheni pitääkin minusta hyvää huolta ja koettaa auttaa kaikessa, olen kuitenkin niin huono aviovaimo, että voisin jättää hänet huoletta. Olen yhtä huono kuin monet muutkin, jotka ovat jättäneet lapsensakin etsiessään jotakin turhaa illuusiota.
»Jos paholainen tulisi, veisi minut temppelinharjalle ja näyttäisi avaran maailman kaikkine hyvyyksilleen, niin olisin valmis myymään sille itseni. Eikä sen tarvitse olla pirukaan, vaan siihen kelpaa aivan tavallinen ihminenkin, jos hän vain osaa vietellä hyvin.»
Hän tavoittaa pari kertaa jotakin katkeraa sanaa syyttääkseen itseään, kavahtaa sitten seisoalleen ja astuu ikkunan luo tarttuen molemmin käsin sen puitteisiin aivan kuin henkisen vankikoppinsa kaltereita ravisteleva epätoivoinen sielu:
»Eikö tämä ole selvää hulluutta?»
Samassa hän hyrskähtää itkuun, kääntyy hitaasti, nojaa kyynärpäitään pöytään ja painaa kasvot kämmeniinsä. Kaisa nousee vuoteeltaan kysellen ajatuksissaan, mikä tuota ihmistä vaivaa ja mikä häntä on vaivannut aina, tuntee syvää sääliä häntä kohtaan, tahtoisi osaltaan paikkailla hänen sielunsa riekaleita, astuu hänen vierelleen ja panee kätensä varovasti hänen olkapäälleen:
»Rauhoituhan nyt. Ei sen tarvitse olla mitään. Onhan jokaisella muullakin ihmisellä omat vaivansa ja kiusansa.»
Ja Aila nyyhkyttää kämmeniinsä:
»Hyvähän sinun on sanoa, kun saat kulkea omaa tietäsi, kun edessä on vain hyvää ja aina parempaa luvataan, kun tunnet olevasi tyytyväinen ja... Olkoon, minä en jaksa enää!»
Kaisan ääni kuulostaa päättävältä, melkeinpä vihaiselta hänen vastatessaan:
»Kyllä sillä jaksat! Ja mistä hetkestä lähtien sinä olet ruvennut pitämään omaa tahtoasi heikompana kuin muiden? Minä en noihin selityksiin usko.»
Kaisa muistaa kuulleensa, ettei tuontapaisiin luonteisiin läheskään aina vaikuta pelkkä suostuttelu, vaan joskus ankaruuskin. Ja kun nyt ei näy muu enää auttavan, päättää Kaisa lopettaa tehottoman lepyttelyn.
Aila vilkaisee häntä kuin kummissaan eikä yritäkään enää hillitä itkuaan. Kaisa vetää kätensä pois antaakseen hänen olla rauhassa. Kun pahin puuska on ohi, nostaa Aila päätään, pyyhkii silmiään ja sanoo hiljaa katsellen ikkunasta ulos hämärään:
»Minä pelkäsin, kun sinun kirjeesi tuli. Pelkäsin sitä, että teidän lähtiessänne tulisin sekapäiseksi ikävästä, kun en pääse pois teidän mukananne.»
Kaisa ajattelee, ettei tässä talossa ole varmastikaan hauska elää Ailan itsensä, ei miehen eikä lasten. He ovat saaneet myöntyä Ailan edessä liian usein voidakseen saada enää omaa tahtoaan esille. Mitähän vaikuttaisi, jos Aila lähtisi vähäksi aikaa virkistymään jonnekin kauas, näkemään uusia ihmisiä ja...
»Ei ei!» huudahtaa siihen Aila. »Minä en saa lähteä! Sillä jos minä menen vaikkapa hetkeksi, niin en tule enää koskaan takaisin tänne!»
»Kyllä sinä tulet!» kivahtaa toinen lyhyesti ja on huomaavinaan heti toisen silmissä epävarman katseen. Hän on päättänyt lopettaa tämän turhan tuskailun, vaikenee ja odottaa, kunnes toinen rauhoittuu itsestään. Viimein Aila nouseekin ja aikoo lähteä omalle puolelleen nukkumaan, mutta kääntyy ovella ja yrittää hymyillä:
»Tällä tavoin minä olen nyt huvittanut vierastani. Eikä tässä ole kuitenkaan läheskään kaikki, mitä minulla olisi kertomista. Luulenpa, että huomenna kirkkaassa päivänvalossa tämä tuntuu hupsulta, niin ettei voi katsoa toista silmiinkään. Noh, jos jaksat sulattaa tämän, niin kerronpahan lisää sitten toiste.»
Hän avaa jo oven, mutta kun on kuulevinaan joitakin vieraita ääniä, kysyy hän nopeasti:
»Mitä se oli?»
Kuuluu todellakin askelia, hiljaisia ja varovaisia askelia yläpuolelta. Molemmat ovat niin herkällä tuulella, että odottavat kuin jotakin outoa olisi tulossa. Mutta sitten Kaisa muistaa ja hymyilee levollisena:
»Ei se ole mitään. Taunohan nukkuu yläkerrassa ja on nyt lähtenyt yökävelylleen.»
Toinen ei usko vieläkään ennen kuin kuulee eteisen lattian narahtelevan ja ulko-oven käyvän, mutta kysyy kuitenkin varmuuden vuoksi:
»Jospa se oli jotakin muuta?»
Kaisa ei viitsi edes vastata, vaan katselee ikkunasta, miten nousevan auringon valo alkaa laskeutua vastapäisen vaaran laelle. He ovat siis puhuneet yhtä kauan kuin aurinkokin on ollut piilossaan ja valvovat vielä, vaikka muut ihmiset jo piakkoin nousevat omiin askareihinsa. Kaisa tuijottaa valaistukseen ja odottaa, millaiseksi se muuttuu seuraavana hetkenä. Jos olisi tarpeeksi nopea, voisi maalata tuenkin, vaikka se muuttuukin alati.
Heidän odottaessaan äänettöminä laskeutuu valo alemmaksi lammen rannalla olevan kallion ja pensaiden tasalle. Itse lampi on vielä tyyni, mutta ensimmäinen tuulenviri kulkee jo ylempänä kakistellen metsässä korkeimpia haapoja. Silloin Kaisa päättää jotakin ja nousee nopeasti pystyyn.
»Nyt minä lähden uimaan!»
Kun toinen ei näytä sitä uskovan, heittää hän yltään viimeisetkin vaatteet, kääriytyy kylpyviittaan ja sanoo mennessään:
»Minun nautintojani on se, kun saan olla ilkialastomana kylmässä vedessä. Ja meille molemmille näkyy olevan yhteistä se, että nautitaan kaikkein enimmän siitä, kun saadaan kiusata itseämme — sinä sieluparkaasi ja minä ruumistani.»
Mutta vaikka hän tarkoittaakin ruumiinsa kurittamista, ei hän voi välttää sitä houkuttelevaa sivuajatusta, että kunpa Tauno olisi ulkona kaukaa portailta näkemässä, miten hän riisuu alhaalla kalliolla kylpyviittansa ja heittäytyy kylmään veteen...
Toimittaja Raintila yrittää ullakkohuoneessa päästä kiinni uneen, mutta ei onnistu millään. Juuri kun hän on torkahtamaisillaan, kuuluu naisten keskustelu alakerrasta kovempana ja herättää hänet uudestaan. Hän sulkee oman ikkunansa, mutta sekään ei auta paljoa, kun alakerran ikkuna on kuitenkin auki.
Mitähän ihmettä naiset mahtavat selvitellä? Vaikka hän aikansa kuluksi yrittääkin tavoitella yksityisiä sanoja, ei niitä silti kuulu. Ja sisälle päässeet hyttysetkin jaksavat olla hiton virkeitä, tekevät pienen kierroksen huoneessa ja palaavat takaisin vuoteen puolelle vaatien kiihkeinä hänen vertansa. Niinpä ei ole muuta keinoa kuin istahtaa sängyn reunalle ja vetäistä savuke. Kun hän sen jälkeen heittäytyy jälleen pitkäkseen, alkaa niskassa vaivata sellainen polttava tunne kuin jokin elävä purisi sitä. Hän kavahtaa kyynärpäittensä nojaan, tuijottaa seinälle ja on jo näkevinään, miten seinäpaperissa oleva naulanreikäkin liikkuu pienenä ja tummana täplänä.
Silloin hän nousee uudestaan ja menee ikkunan luokse katselemaan metsään ja järvelle. Se onkin aivan tyyni, mutta rantaruohikosta lähtee joskus suurenemaan vesirenkaita, kun salakka leikkii pinnassa. Olisi hauska mennä ulos kävelemään tuonne pehmoiseen hämyyn Kaisan kanssa, mutta kun Ailan pahus vartioi häntäkin huoneessa. — Mitähän hänen olisi siis tehtävä? Istuako tässä pöydän ääressä aamuun asti ja valvomisella pilata vielä huominen päiväkin? ‒ Eikä se kannata, vaan uneen on päästävä keinolla millä tahansa... Kun huone tuntuu kummallisen ahtaalta, pukee hän ylleen ja päättää lähteä ulos kävelemään väsyäkseen ja nukkuakseen sitten paremmin. Hänen laskeutuessaan portaita ei naisten puolelta kuulu enää mitään. Ulko-ovella hän ensin vilkaisee sivulleen molempiin suuntiin todetakseen olevansa yksin, pysähtyy karviaismarjapensaan kohdalla kuunnellen omaa lirinäänsä ja katsellen ikkunoihin ja lähtee sitten hitaasti astelemaan käytävää pitkin puutarhan toiseen päähän.
Silloin hän huomaa aittarivin, josta näkyvät neljän aitan ovet valkoisine pienoineen. Mitähän, jos pujahtaisikin aittaan, niin saisi nukkua varmasti eikä tarvitsisi haukotella koko huomispäivää? Ja mitäs nuo aitat olivatkaan, kun Aila niitä selitti illalla? Ensimmäisenä vasemmalla on kai ruoka-aitta ja seuraava taitaa olla tyhjä, vaikka siellä olikin vuoteita ja vällyjä, kun katsottiin ovelta. Kolmannessa tai neljännessä nukkuu palvelijatar.
Siispä hän meneekin toiseen aittaan ja nukkuu niin makeasti kuin osaa...! Käytävän hiekka kahisee yön hiljaisuudessa jalkain alla, kookas sammakko loikkaa laiskasti sivuun kostealle nurmikolle, ja pensaassa havahtuu pieni lintu, joka on saanut torkkua yönsä oksalla sen vuoksi, kun ei mahdu pesään yhdessä naaraan ja ison poikasparven kanssa. Onneksi näkyy aitan avain olevan ovessa, mutta kun hän vääntää sitä, ei se silti aukea millään. Hänen koettaessaan yhä lujemmin syntyy kolinaa ja päättyy siihen, että oven sisäpuolelta kuuluu jonkun naisen kiihkeä kuiskaus:
»Onko se Eino?»
Raintila säpsähtää, kääntyy ja laskeutuu jo portaat alas, mutta kun sama kuiskaus kuuluu uudestaan, kääntyy hän selittämään:
»Minä se vain, olen — toimittaja Raintila. Tuolla sisällä oli niin kuuma, etten osannut nukkua. Päätin sen vuoksi siirtyä aittaan ja luulin tätä tyhjäksi...»
Ja hän on kuulevinaan Selman pettyneen huokauksen ennen kuin tämä neuvoo:
»Herra on hyvä ja menee sinne viimeiseen aittaan. Se on tyhjä.»
Raintilaa hiukan harmittaa erehdys, sillä nyt hänen yöllisistä matkoistaan tehdään turha numero ja naiset huomenna naureskelevat tuvassa, miten vieras yritti viime yönä Selman luokse... Sillä hän ei halua nähdä itseään koomillisessa valossa niinkään pienen tapahtuman kuin tämän vuoksi, vaikka epäonnistuneet yöjalkamatkat kuuluivatkin yhteen aikaan kirjallisuuden vakinaisimpiin humoristisiin aiheisiin. Melko pahantuulisena hän pääsee viimeiseen aittaan, riisuu vaatteensa ovenraosta tulevassa valossa, asettelee ne huolellisesti seinällä oleviin nauloihin, kuuntelee hetkisen, soiko täälläkin sama hyttysten ääni kuin ylhäällä kamarissa, rauhoittuu sitten, työntää oven kiinni ja haparoi pimeässä vällyjen alle. Kun hän loikoo hetkisen selällään, alkavat silmät jo tottua ja nähdä pieniä valopisteitä katossa ja seinien raoissa. — Milloinkahan hän onkaan nukkunut viimeksi aitassa tällä tavalla? Kai se oli joskus poikavuosina kotona, sillä ei hän muista enää sen jälkeen... Eipä silti, kyllähän tällä matkalla on omat erikoisuutensa, vaikka on tästä vaivaakin. Ja Kaisa taitaa olla oikeassa, kun ottaa nautinnon kannalta sellaisetkin seikat, jotka itse asiassa vain suututtavat. Eikä tästä matkasta tulisi muutenkaan mitään ilman Kaisaa, sillä yksin kulkiessa olisi täältä paras kääntyä heti kotiin...
Ajatellessaan Kaisaa Raintila nukahtaa sikeään uneen ja herää uudestaan johonkin kolinaan, mutta saa vain vaivoin silmänsä auki, kun aamuyön kirkastuva valo tulvahtaa avoimesta ovesta aittaan ja kynnyksen yli astuu joku mies. Hän päättelee päivän olevan jo pitkälläkin ja yrittää kohottautua istualleen, kun tulija huomaa hänet ja pysähtyy seisomaan keskelle lattiaa häikäistyneitä silmiään siristelevän Raintilan eteen:
»Kukas pahus te olette?»
Mutta ennen kuin toimittaja ehtii vastata mitään kysyy tulija uudestaan:
»Oletteko tekin niitä luokkatovereita?»
Jos Raintila käsittäisi tilanteen nopeammin, tokaisisi hän arvelematta jotakin vastaan, mutta nyt tyytyy ympäristöään ihmetellen vain katselemaan, miten vieraskin riisuu takkinsa ja aikoo asettua taloksi. Vasta silloin murahtaa Raintila:
»Entäs te?»
Tulija huokailee itsekseen, unohtuu seisomaan lattialle ja katselemaan ovenraosta ulos huomauttaen viimein paljon sovinnollisempana kuin äsken:
»Ei minusta tarvitse välittää... Minä olen vain tämän talon isäntä. Enkä minä ketään häiritse...»
Ääni on niin lauhkea ja mies niin turvallisen näköinen, että Raintila nousee vuoteestaan, virkahtaa jotakin puolestaan ja tervehtii isäntää kädestä pitäen. Nyt juttu alkaa luistaakin jo paremmin ja Raintila kertoo tulleensa tänne pakoon unettomuutta, isännän taas vakuutellessa omasta puolestaan:
»Ei tarvitse välittää... Minä tulin muuten vain kotiin liian aikaisin.»
Raintila istuu vuoteensa reunalla katsellen, miten isäntä kengät riisuttuaan tepastelee lattialla edestakaisin kuin hautoen jotakin, seisahtuu sitten kädet housuntaskussa ja katsoo vieraaseen:
»Ei pidä välittää, vaikka minä olenkin hiukan päissäni. Katsokaas nyt, kun minä kerron. Koko naimisissa oloni aikana en ole ryypännyt kuin muutaman kerran, ja nytkin on viisi vuotta siitä, kun viimeksi olin hutikassa. Eikä minulla ole ollut mitään erikoista vetoakaan viinaan.»
»No eihän sitä voi paljoksi sanoa», myöntää Raintila kohteliaasti.
»Ei voi. Mutta nyt alkoi kaivella pirusti, kun eukko toimitteli minua pois talosta vieraitten takia. Te ette luultavasti tykkää hyvää, kun minä sanon, jotta... Kai te muuten tunnettekin tämän minun emäntäni, vai...?»
»No sen verran, että on oltu koulussa yht’aikaa», myöntää Raintila varovasti sen vuoksi, kun ei vielä tiedä, millin isäntä oikein pyrkii, kehumaan vai moittimaanko.
»No sittenhän te tunnette hänet yhtä hyvin kuin minäkin. Ja senkin te tiedätte, että hän on aika lailla suuruudenhullu. Olisi siistimpää sanoa sitä vain kunnianhimoksi, mutta mitäpäs tässä kainostelemaan... Sisuttaa vain niin jumalattomasti. Hän rupesi toimittelemaan minua matkalle jo heti, kun se teidän kirjeenne tuli. Ja kun te sitten päivällä astuitte ovesta sisään, pujahdin minä samaan aikaan toisesta ulos ja maantielle. Eikös se teidänkin mielestänne jo sapeta — tietysti! Kun minä ajoin tuonne Korpelan kohdalle, aloin mietiskellä, etten minä ole tehnyt mitään pahaa eikä minun tarvitse lähteä pakoon omasta talostani — eihän sekään ollut pahaksi, vai...? Päätin poiketa Korpelan Eetun luokse, kun sillä on aina viinaa, ja niin sitten otettiin Eetun kanssa yhdessä hutikka.»
Tuntuu siltä kuin tässä talossa oltaisiin puhetuulella ja tunnustuksia tehtäisiin auliisti. Isäntä alkaa innostua, niin että Raintila huomaa vasta nyt hänen olevan todellakin humalassa ja tilinteon tarpeessa. Kun Raintilan uni on jo mennyt sen tien, antaa hän isännän jutella ja vieläpä tarpeen tullen venyttääkin keskustelua uuteen vireeseen, jos se yrittää katketa.
»Te olette ollut jo kauan naimisissa, kun on isoja lapsiakin?»
»Puoliväliin toistakymmentä vuotta. Ja onhan sinä aikana tapahtunut paljon hyvääkin. — Jahah, vai ei teillä vielä olekaan niitä samoja kokemuksia. Mutta kyllähän te ymmärrätte ne muutenkin. En minä silti tarkoita millään lailla katua, sillä onhan Aila älykäs ihminen, vaikka onkin vähän puuskapäinen.»
Hän unohtuu miettimään nähtävästi harkiten, mitä voisi kertoa ja mitä ei. Ja pieni hymynhäivekin vilahtaa hänen kasvoillaan. Sitten hän jatkaa ja tulee omalta kannaltaan kertoneeksi sitä samaa, jonka Aila on hetkistä aikaisemmin tilittänyt Kaisalle kulmakamarissa.
»Olihan se hiukan erikoista se naimisiinmenokin. Mutta mikäpäs siinä, olihan nuoren opettajan luona hauska käydä, istua sohvalla vierekkäin ja katsella valokuva-albumia. Sitten myöhemmin tapailtiin jo ulkosallakin, syksyllä käveltiin metsässä ja talvella hiihdeltiin. Ja niinhän siinä sitten aikanaan huomattiin, jotta taitaisi olla parasta jouduttautua naimisiinkin. Olisihan siinä voinut ajatella vähän enemmän, sopiiko sellainen nuori ylioppilastyttönen tällaisen talon emännäksi, mutta mikäs niitä kaikkia asioita jaksaa muistaa semmoisena aikana. Ja niinhän se yhteinen touhu tässä talossa sitten alkoikin.»
Raintila huomaa sanojen välistä, että isännällä olisi paljonkin kerrottavana yksityiskohtia, mutta kun miesten kesken ei sellaisista asioista puhuta, ei hänkään rupea epähienosti utelemaan. Niinpä isäntä jatkaakin omaa ajatustaan:
»En minä tällä tarkoita haukkua omaa eukkoani selän takana. Mutta kerronpahan vain, kun tunnette tapauksen. Ailahan onkin ahkera ja on tehnyt tässä paljon työtä — mutta poikkinaisia sanoja on aina kartettava, muuten siitä nousee aikamoinen elämä. Sanovat, että hän olisi lapsena ollut hiukan sairaana sen takia, mutta en minä tiedä. Joka tapauksessa hän taloon päästyään alkoi huhkia lujasti ja vähän liikaakin, ja tästä piti tulla koko seutukunnan ensimmäinen tila, vaikka tässä ei olekaan kuin vajaat kahdeksankymmentä hehtaaria soineen ja kaikkineen. Jos te hituisenkaan ymmärrätte maanviljelystä, niin tiedätte silloin, ettei sensuuruisessa talossa eletä niin kuin linnassa.»
»Kyllä minä ymmärrän. Olen maanviljelijän poika, vaikka en olekaan itse viljellyt mitään.»
»No kyllä te sitten ymmärrätte. — Minäkin olin vähällä innostua mukaan, kun eukko puhui alinomaa, ja raivasin jo pari hehtaaria uutta peltoakin, vaikka se olikin kivikkoisella aholla semmoinen urakka, jotta siihen oli mennä nuoruus ja terveys. Mutta emäntä oli sisukkaampi. Koko talo oli uusittava vaikka pakolla, ja niinpä erotettiin pirtistä pienempi keittiö loistoliesineen ja kaikkineen ja yläkertaan laitettiin kaksi kamaria lisää. Ja koko talo vuorattiin ja maalattiin. No mikäpäs siinä, kaunishan tästä tuli katsella entisen töllin tilalle. Tarkoituksena oli laittaa myöskin vesijohto, mutta jo rakennushommat toivat mukanaan niin paljon velkaa, ettei tila kestänyt enempää. Kun sitten piti laittaa vielä puutarha hyvään kuntoon, olikin minun jo juostava nöyränä poikana kassoissa ja pankeissa, jotta saataisiin koko hyvyys maksetuksi. Ja paljon muutakin olisi pitänyt vielä laittaa. Mutta pakko oli jättää kesken, kun rupesi näyttämään siltä, että asukkaiden on tästä hotellista lähdettävä pian maantielle. Emäntä itki väliin pettymyksiään — niin, ja saattaahan kertoa senkin, että hän pari kertaa uhkasi lähteä maailmalle hakemaan parempaa elämää ja tilaa kuin Niemelän torpassa...»
Isäntä istahtaa oman vuoteensa reunalle, ottaa vyöltään puukon ja kulmat rypyssä alkaa muodostella peukalonsa kynttä pyöreämmäksi. Saatuaan sen mieleisekseen hän nousee ja huokaisee:
»Sellaistahan se on.»
Raintilalla ei omasta puolestaan ole siihen enää mitään lisättävää, mutta virkahtaapahan kuin kohteliaisuudesta ja haukottelee sen päälle:
»Mutta onhan teillä pellot ja muut hyvännäköisessä kunnossa.»
»On. Ja se hyvä puolihan on kaikesta puuhasta ollut. Enkä minä sanoisikaan mitään, jos talossa olisi kaiken raatamisen jälkeen oltu tyytyväisiä. Kaikkein pahimman tekivät meidän eukolle muutamat isännät, kun vähitellen alkoi kylään ilmestyä valkoista, punaista ja keltaista tölliä toisensa jälkeen, maksoi mitä maksoi. Ja kyllähän se sen puolesta maksoikin...! Juttu kimpaannutti tämän talon emäntää, niin että hän lähti pois, karkasi pahus kotoa niin kuin oli uhkaillutkin. En ollut siitä millänikään, vaan annoin hänen oleskella omine valtoineen, kun lapsikin tuli toimeen ilman häntäkin. — Ja tähän minä sanon sen asian, että on se vain juutasta, kun tuollaiset ylioppilastytöt lähtevät sisukkaina valistamaan tätä maaseutua, mutta itku tirskahtaa heti, kun täällä pitäisi asua.»
Raintila myöntää väliin, että typerän koulun aikaansaannoksiahan on koko tuo oppiin perustuva luokkajako. Mutta täytyyhän opettajien istuttaa sellaista käsitystä muihin, kun se on aikoinaan ympätty heihin itseensä ainoana yhteiskunnallisen ajattelun varpuna. Isäntä vilkaisee Raintilaan nähdäkseen, tarkoittaako tämä ihan totta, ja alkaa kertoa taas Ailan paosta:
»Mutta sitten hän ihmeekseni kirjoittikin sieltä kaupungista kolmen viikon kuluttua ja moitti minua siitä, kun en tule hakemaan häntä jo pois. Enkö muka haluakaan häntä takaisin. Mutta minä vastasin hätäilemättä, että kun on kerran lähtenyt, niin neuvotelkoon itse takaisinkin. Noh, aikanaan hän sitten ilmestyikin tänne ja oli syödä koko talon pelkästä hyvästä mielestä. Sellainen kummallinen luonto sillä on. — Jokos teitä kyllästyttää tämä minun juttuamiseni?»
»No kaikki on sen jälkeen mennyt hyvin?» kysäisee Raintila saadakseen kuulla lisää tyypillistä Ailaa.
»Onhan se. Puoli vuotta meni ilman mitään. Mutta sitten hän kyllästyi talon nimeenkin ja olisi halunnut kastaa sen uudestaan ja taisi jo etsiä romaaneistaan uutta nimeä. Mutta kun kyläläiset olivat tottuneet vanhaan, ei Niemelän talo ottanut muuttuakseen Koivurannan kartanoksi.»
Hän nousee pystyyn ja huokaa:
»Ja mitäpäs tästä...! Kerroinkin vain sen vuoksi, kun se on niin tyypillistä: koristellaan paikkoja kovasti, mutta samalla luisutaan pankin hoiviin. Ja sen sanon suoraan, että jos tämä talo aiotaan saada uudestaan itsenäiseksi ja velattomaksi, niin koko loppuikä on tehtävä työtä lujasti!»
Hän menee ovelle, avaa sen ja katselee kynnyksen yli pihalle. Aurinko on jo noussut, ja pihanurmikon jokainen kastepisara kiiltää sen valossa kirkkaana ja kylmänä, linnut pitävät pihlajikossa omaa mekastustaan ja tuulikin näyttää jo virkistyvän. Isäntä katselee tätä kaikkea aikansa, naurahtaa hiukan ja kääntyy virkahtamaan:
»Mutta te olette mieluisia vieraita! Kun se neidin ensimmäinen kirje tuli, niin meidän piti sen vuoksi repiä maantien puolelta vanha aitakin, rakentaa tuo uusi säleaita ja portti ja sutia kaikki valkoiseksi. Niin että Aila on hyvin mielissään, kun tulitte. Ja miks'en minäkin, vaikka ei ennestään tunnetakaan.»
Kun Raintila yrittää selitellä omasta puolestaan, että on tullut parhaana aikana häiritsemään talon töitä ja elämistä, tahtoo isäntäkin vuorostaan osoittaa, ettei hänelläkään ole mitään vieraita ja keskustelutovereita vastaan, kävellä hipsuttaa lähemmäksi Raintilaa ja hymyilee:
»Kuinkasta se onkaan...? Maistuukos teille ollenkaan...?»
Kun Raintila katsoo häneen kysyvänä, kuiskaa hän suuren salaisuutensa:
»Minulle tuli se pullo mukaan! Se on piilossa tuolla nokkospensaikossa.»
Samassa hän pujahtaa ulos, tulee hetken kuluttua takaisin kainalossaan pullo ja näyttää ilahtuvan, kun saa olla antelias sen harvan kerran, kun talossa on vieraita. Hän löytää jostakin mukin ja noutaa kaivosta vettä, asettelee jakkaran Raintilan vuoteen viereen ja tuo tarjouksensa siihen. Ja sattuma on järjestänyt niin hauskasti, että samaan aikaan, kun talon emäntä on päässyt kulmakamarissa kehaisemasta naisvieraalleen, ettei tässä talossa ainakaan juoda, kohottaa aitassa isäntä mukia Raintilan nenän alle ja kehoittaa:
»Jospa me miehet jatketaankin luokkajuhlaa nyt kahden!»
He istuvat vierekkäin Raintilan vuoteen reunalla ja alkavat naurahdella kuin vanhat hyvät tutut tavattuaan tässä sattumalta. Huomaa kaikesta, että isäntäkin on saanut olla yksin tai on tahtonut olla niin, mutta nyt mieleisensä toverin saatuaan purkaa latautuneita ajatuksiaan. Ja jonkinlaisena huvittavana seikkana hän kertoo:
»Jos ette naura, niin voinpa sanoa jotakin lapsellistakin. Muutamia vuosia sitten Aila sai päähänsä, että minun pitäisi kohentaa itseänikin talon rinnalla. Ensin piti hommautua muka kunnanvaltuustoon ja sitten ajan mukana pyrkiä vaikkapa eduskuntaan! Mutta minä annoin pitkät paskat koko hommalle, niin että eukko ei puhunut kokonaiseen viikkoon mitään.»
»No miksi ette yritä?» kysyy Raintila.
»En minä rupea naapurien naurettavaksi.»
Ja sitten hän yht’äkkiä muuttuu totiseksi ja kysyy:
»Kun tässä on jouduttu tekemään selvää tämän talon oloista, niin saanko kysyä teiltä erästä asiaa. Se on oikeastaan semmoinen, ettei siitä olisi puhuttavaksi, mutta...»
Raintila katsoo häneen kysyvänä, sillä isännän äänensävy on nyt vakavampi. Tuntuu siltä kuin hän aikoisi sanoa jotakin, josta hän ei ole puhunut vielä kenenkään muun kanssa.
»Jos minä nyt osaan mitään vastata, niin...»
Silloin isäntä alentaa ääntään ja sanoo:
»Kun te tunnette Ailan... Aioin vain kuulla teidän mielipiteenne... Hän on nimittäin usein puhunut lähdöstään eikä näytä viihtyvän täällä. Tahtoisin tietää, mitä muut miehet tekevät, jos joutuvat samaan tilanteeseen. Annanko hänen mennä vai haenko takaisin?»
Tulee pitkä hiljaisuus, jonka aikana Raintila miettii sopivaa vastausta. Kun sitä ei kuulu, vilkaisee isäntä häneen kuin pettyneenä ja huokaa. Niinpä Raintilan on pakko sanoa jotakin:
»Hän on tullut tänne vapaaehtoisesti ja omasta tahdostaan. Hänen on pienistä päähänpistoista huolimatta myöskin kestettävä se, minkä on ottanut kannettavakseen. Lastenkin vuoksi...»
»Niin.»
»En luule hänellä olevan siihen mitään muita syitä kuin oikut. Ja ne pitää tällä iällä jo tukehduttaa.»
»En minä vieläkään häntä moiti. Hän vain on niin kummallinen. Eikä hän ole täällä viihtynyt koskaan. Ja nyt, kun te lähdette, tulee täällä olemaan entistä arkisempaa ja hän varmasti keksii jotakin. — No niin, olihan hyvä kuulla, mitä te ajattelette.»
Ja hetkisen vaiettuaan hän näyttää kuin vapautuneen, nousee ja ehdottaa:
»Eiköhän voitaisi siirtyä tämän mukin kanssa tuonne portaille, kun aurinkokin paistaa jo lämpimästi? Täällä sisällä on niin pimeätä.»
Ja heidän istuuduttuaan aitan portaille kertoo isäntä jo riemastuneena, miten perhanan hauska on, kun taloon on tullut kerran mieskin, jonka kanssa voi jutella asioista. Hän tuntee poikamaista toiminnanhalua, lyö Raintilaa jo polvelle tuttavallisesti ja sanoo:
»Olihan hyvä, kun tulit! Mitäs ajattelet, lasketaanko huomenna siima?»
Ja Raintilastakin tämä kaikki on uutta ja hauskaa. Eikä syy suinkaan ole yksinomaan pullossa, vaan siinä, että hänkin voi osaltaan olla karkoittamassa sitä harmautta ja kiristynyttä tunnelmaa, joka talossa on ollut tähän asti ja tulee taas olemaan heidän lähdettyään.
Samaan aikaan, kun Aila ja Kaisa ovat sisällä puhuneet tämän yön osalta kaiken loppuun ja päätyneet tuskaisaan itkuun, samaan aikaan istuu aitan portailla sireenipensaan vierellä kaksi miestä vierekkäin jutellen innokkaina ja siristellen silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa. Väliin he tavoittelevat toisella kädellään mukia ja kehuvat aamun kauneutta. Ja aamu onkin pitkällä, sillä huoneissa kärpäset ovat jo vilkkaimmillaan ja tekevät pitkää vaellustaan ikkunanlasia ylös, lentävät taas sen alareunaan ja aloittavat saman kulkunsa yläreunaa kohti. Tuuli heiluttelee avonaista ikkunaa saaden sen kitisemään haassaan, kakistelee jo koivuja ja muuttaa järven pinnan kirkkaan siniseksi. Silloin, miesten jutellessa innokkaimmin kulkee Kaisa rannasta puutarhan käytävää pitkin taloon päin yllään tuulessa hulmuava kylpyviitta ja iho viileänä. Hän aikoo mennä viimeinkin nukkumaan, kääntyy portailla vielä katsahtamaan ja hengittämään aamua ja kolauttaa sitten oven jäljestään kiinni. Silloin miehetkin haukottelevat samaan aikaan ja katsovat toisiansa kysyvinä. Isäntä virkahtaa tyytyväisenä:
»Taitavat muut nousta jo. Mitähän, jos me menisimme nukkumaan?»
He siirtyvät aittaan ja sulkevat oven. Isäntä nukahtaa heti ja Raintilakin on juuri vaipumaisillaan uneen, kun kuulee jostakin kaukaa herätyskellon soinnin. Hän päättelee, että toisessa aitassa nukkuva Selma alkaa hankkiutua lypsylle. Eikä kestäkään kauan, kun pihasta kuuluu maitoastioiden kalmaa. Samaan aikaan lentää aitan takaiseen pihlajikkoon parvi harakoita selvittelemään omia asioitaan kovaäänisinä ja innokkaina. Raintilaa harmittaa, kun heräävän päivän äänet kuuluvat liian selvinä, mutta kuunnellessaan isännän tasaista kuorsausta nukkuu hänkin viimein.
3.
Niin vaikea näkyy olevan Niemelän emännän kertoa arimpia asioitaan toisille, että hän päivällä häpeilee yöllistä herkistymistään ja kyynelehtivää tunnustustaan, kaihtaa katsoa toista suoraan silmiin ja viipyy samassa huoneessa kahden vain niin kauan kuin on tarpeellista. Jos Kaisa tapaa hänet keittiöstä, väistyy hän sieltä pieni kori käsivarrellaan ulos, ja jos Kaisa menee jäljestä puutarhaan auttaakseen korin täyttämisessä, virkahtaa Aila pian lyhyesti, että 'tämä onkin jo täysi' ja lähtee kantamuksineen jälleen sisään.
Vaikka onhan Ailalla muutkin syynsä vaiteliaisuuteensa, sillä talon henki pyrkii olemaan ainaisesti hänen omia tarkoituksiaan vastaan kuin tukehduttaakseen ne. Kun hän on aamupäivällä vihdoinkin pääsemässä parhaimman työn vauhtiin tuvassa, kuulee hän oven käyvän selkänsä takana ja kummastuu kuullessaan oman miehensä askelet lattialla. Mutta hän pitää ajatuksensa ja hermonsa niin kurissa, ettei puhu eikä edes käännä päätään, vaan askaroi edelleenkin kuin ei tietäisi mitään. Isäntä viipyy sisällä ja kuuluu huokaisevan pari kertaa keskustelun varalle, mutta saamatta sanaakaan moitteekseen lähtee viimein takaisin ulos. Silloin joutuu emäntäkin kääntymään sen verran, että on pakko huomata toinen ja virkahtaa lyhyesti ja mahdollisimman merkitsevästi kuivan 'jaa-ah'. Isäntä on ehtinyt saada kasvoilleen lievän hymyn ja käsi viivähtää ovenrivassa hänen yrittäessään olla ilkamoiva:
»Tuli koti-ikävä ja sen vuoksi läksin välillä katsomaan.»
Hän lähtee eikä heitä edes sananpuolikasta toisen kompastukseksi, askartelee omissa töissään kumpaisenkaan puhumatta mitään. Mutta vaikka ei edes katsota, niin jokaisesta Ailan liikkeestä ja askaresta aivan kuin heijastuu se äänetön kauna, jonka toinen vaistoaa sanoittakin ja väistyy sivummalle siirtäen selitykset tuonnemmaksi. Kun mies on ulkona, kuuluu eteisen oven kolahdus liian kovalta ja uhkaavalta, ja jos hän istuu tuvan penkillä, ovat emännän askelet liian haastavat ja lieden luokse lasketun astian kolahdus on moittiva eikä tavanomaisen kodikas ja tuttu. Katse vähän väliä leimahtaa ja käsi vavahtelee hillittyä raivoa, mutta kun hän muistaa Kaisan viimeöisiä sanoja, vaipuvat kädet lujasti nyrkissä alas, mutta niiden puristus vähitellen laukeaa, sormet oikenevat kouristuksestaan ja hän tarttuu uudestaan kauhan varteen katseenkin taas sammuessa.
Niin isäntä sitten kokoilee rauhallisena työkalujaan ja siirtyy aitan luokse tahkon ääreen, jonne Raintila osuu pyörittäjäksi. Vaikka heidän yhteinen aamuyönsä oli hauska ja jännittävä kuin pieni seikkailu, tekee päivänvalo heidät harvasanaisiksi kaikessa ystävyydessäkin. Mutta Raintila ei ujostele kauan, vaan riisuu kauluksensa heittäen sen solmion kanssa aitan portaille, käärii paitansa hihat ylös ja alkaa itse talosta, pihassa leikkivistä lapsista ja kukkapenkeistä johdatella puhetta emäntään. Isäntä vilkaisee nopeasti silmiin kuin toisen tarkoitusta etsiäkseen, mutta mitään erikoista huomaamatta innostuu itsekin puhumaan ja mainitsee lomassa, ettei 'eukko taida olla oikein tyytyväinen viime yön tapahtumiin'.
Kuuluu kotvan vain tahkon pureva ääni, kun isäntä painaa kirveen terää sen pintaan poskilihasten värähdellessä hänen keskittyessään työhön. Sitten hän näyttää saaneen valmiiksi sanottavansa, koskapa nostaa kirveen ylemmäksi, pyyhkäisee kämmenellään sen kiiltävää kuvetta terää tarkastaakseen ja sanoo:
»Eikä minulla ole siihen viimeöiseen muuta lisättävää kuin se, että Aila on koko ajan syyttänyt minua siitä, kun olen sitonut hänet lopuksi ikäänsä tähän.»
Raintila vastaa rauhallisesti Raamatun sanoilla vaimon tehtävästä ja sitomisesta ja isäntä näkyy antavan hänen sanoilleen hyväksymisensä, koskapa kasvojen ilme lientyy hänen painaessaan terää uudestaan tahkoon. Raintilan mielessä käy leikkisä ajatus, että pienten perheriitojen vuoksi saattaisi tuolla tavalla kirveen terä ja tahko kulua molemmat loppuun. Mutta kun hänellä ei ole mitään syytä ilkamoida, rauhoittaa hän isäntää huomauttamalla, että kyllä kaikki asettuu aikanaan omiin uriinsa ja turhat mieliteot unohtuvat.
»Niin minäkin luulin», sanoo isäntä. »Luotin koko ajan siihen, että lapset pystyvät sitomaan sen, mihin minä en pysty. Mutta se usko kyllä petti.»
Keskustelu on muuttumassa paljon vakavammaksi, niin että Raintila huomaa viimeöisen tarinoimisen olleen vasta alkua kaikkeen. Ja isäntä näkyy tulleenkin jo hyvin lähelle lopullista tarkoitustaan:
»Sinä näyt ymmärtävän ihmisiä hyvin ja osaat ajatella tällaisiakin asioita. Sanopas nyt suoraan, mitä tekisit minun housuissani: kulkisitko aina mieleltäsi yhtä pienenä ja kapeana, jos sitä vaadittaisiin?»
»En tietenkään!»
»Enkä sitä tee minäkään. Onhan tässä meilläkin joskus selvitelty periaatteita niin kuin jokaisessa muussakin talossa, mutta eiväthän ne silti vaarallisia ole. Mutta minua kiusaa se, kun en saa Ailaa koskaan uskomaan, että hänen on pysyttävä siinä, missä on. Vierasta hän voisi totella ja vieraan sanoista oppisi näkemään omat vikansa. Mutta eihän tällaisessa kylässä ole yhtään sielua, joka osaisi selvittää tuollaiset asiat ja saisi hänet järkiinsä.»
Isäntä on nähtävästi jo pitkän ajan tarvinnut jotakin tukea itselleen ja apua vaimolleen, vaikka siitä puhuminen näin miesten kesken onkin lähestulkoon omituista. Mutta sehän todistaa vain, että puhumisen tarve on suuri, ja kyynillinen Raintila tuntee tällä hetkellä lämmintä myötätuntoa tuota miestä kohtaan, erikoisen lämmintä sen vuoksi, kun häneen luotetaan noin paljon. Mutta Raintilan ääni pysyy tavallisen arkisena aivan kuin puhuttaisiin liekanuorasta eikä naisen sielusta:
»Kyllä se siitä selviää.»
Ja sitten ei sanotakaan enää mitään. Isäntä siirtää kirveen sivuun ja ottaa kupeeltaan viikatteen terän huomauttaen:
»Muuan poikanen niitti kivikon ja pieksi tämän niin pahaksi, ettei se katkaise edes kauraa... Paarma istuu sun kaulallasi. Aja se siitä pois.»
Tahko pysähtyy hetkeksi, kuuluu läpsäys ja sitten taas tahkon kireä ääni, kun se puree viikatteen terää ohuemmaksi. Raintila katsoo savenvärisen veden valumista pitkin tahkon pyöreätä pintaa, ja isäntä painaa terää kasvot rauhallisina. Kun hän vilkaisee pihaan päin, näkee hän keittiön ikkunaverhon liikahtavan varkain, sillä emäntä on ollut katselemassa heitä kahta.
Ja se taas ei ole mikään paha merkki.
Raintila puolestaan miettii siinä maahan tuijottaessaan, että Kaisahan on ymmärtävä nainen ja saa varmasti Ailankin ymmärtämään. Niin, ja tämä kaikkihan on vain pieni osa heidän yhteisen matkansa tarkoituksesta, niin että...
»Pyöritänkö minä liian nopeasti?» kysyy hän.
»Eikä. Anna mennä vain.» Ja sitten hetken kuluttua isäntä jatkaa leikillisemmin: »... kun kerran olet luokkatoveriksi ruvennut.»
Raintila tuntee viihtyvänsä Niemelässä tänään paremmin kuin eilen, sotkee lasten puuhat hiekkakasalla keittiön ikkunan alla innostuessaan leikkimään itsekin, hakee turhaan Kaisaa sisältä, menee vihellellen puutarhaan ja löytää hänet viimein omasta kamaristaan tyhjentämästä maalilaatikon sisällystä lattialle.
»Tuletko rantaan mukaan? Minä menen sinne maalaamaan», ilmoittaa Kaisa valikoidessaan tarvitsemiansa välineitä, joita kasassa on kumisaappaista maalintuhruiseen riepuun asti.
»En. Sinulla on liian kevytmieliset pukimet näissä oloissa», arvostelee Tauno rantapukua, jonka selkä on auki liian alas ja leveät lahkeet polvien yläpuolella. »Vaikutat turmelevasti Selmaan, johon tuollainen voi tarttua.»
»Minä pyysinkin sinua enkä Selmaa.»
»Ja minä sanoin, etten lähde. Muuta pukusi edes toisten takia. Viime yönä Selma luuli...»
Raintila ei ehdi lopettaa lausettaan, kun Kaisa on jo siepannut laatikon käteensä ja kankaan toiseen ja menee eteisessä kääntämättä edes päätään sanoessaan:
»Sitten voit mennä auttamaan Ailaa. Lupasin soutaa hänelle, mutta nyt en maltakaan.» Sitten Kaisa pysähtyy, miettii hetken ja tulee takaisin: »Me olemme puhuneet hänen kanssaan.»
»Mistä?»
Kaisa huomaa miehen avonaisesta paidanrinnasta vaalean ja pehmeän ihon kuin viilin pinta, rypistää kulmiaan eikä kerrokaan sitä, mitä on aikonut:
»Et sinä ymmärrä kuitenkaan. Se on naisten asioita.»
»No sitten minä menen katsomaan niitä asioita», virkahtaa toinen ja katoaa Kaisan edellä ulos. Ja tavatessaan Ailan hän kysyy oudon reippaasti: »Joko lähdetään?»
Aila mainitsee, että kaikesta päättäen on tulossa sade ja hänen pitää hakea toiselta rannalta vastat, joita hän ja tytöt ovat kesän kuluessa tehneet ja jättäneet kuivamaan metsään. Näin kahdenkeskinen matka ennen mitään sanavalmisteluja tulee Raintilalle liian yllättäen, mutta hän kävelee kuitenkin emännän jäljestä rantaan, katselee tämän tyttömäisen hoikkaa vartaloa mutkikkaalla polulla ja paljaita jalkoja, joiden polventaipeet näkyvät liian lyhyen hameen alta. Ja aina epäilevänä ja arvostelevanakaan hän ei voi muuta kuin itsekseen tunnustaa, että kouluvuosista lähtien Aila ei ole ainakaan ruumiillisesti vanhentanut, vaan ainoastaan tullut naisellisemmaksi, niin että entinen kulmikkuus ja liian terävät liikkeet ovat kadonneet. Ja kun Aila kääntyy huomauttamaan jotakin mennessään puolijuoksua alas jyrkkää rinnettä, on hänen katseessaan jokin uusi pilkahdus, jokin auringonsäteen heijastus, jonka siinä toivoisi pysyvän alati. He keskustelevat innokkaasti ja väliin Aila naurahtaa niin vapautuneesti, että jo rantaan tallessa Tauno arvioi niitä henkisiä liikkumatiloja, joita Ailalla on nyt ja joita hänellä voisi olla muualla. Hetkisen hän epäröi, onko hänen uskottava enemmän omia saamiaan vaikutelmia vai niitä sanoja, joita Ailan mies on heittänyt hänen eteensä kuin silmukkana tarttumista varten.
Mutta silloin tulee mieleen eräs pieni muistikuva: heitä istuu kymmenen hyvin nuorta ihmistä asetettuina omaan riviinsä kolkkoseinäisen luokkahuoneen pulpetteihin, korokkeella seisoo rehtori ja katsoo jokaista erikseen silmiin.
'Minä kysyn viimeisen kerran, kuka heitti tämän paperitukon?'
Silloin edessä olevasta pulpetista kääntyy Ailan pää hiukan aivan kuin hän tahtoisi vilkaista ikkunaan ja ulos, mutta katse pyyhkäiseekin Tauno Raintilaa sen verran, että myöskin rehtorin katse kiinnittyy häneen. Raintila nousee pulpetistaan, kohottaa ensin rintaansa ja sanoo sitten kohtalaisen hiljaa:
'Minä.'
Rehtorin ääni kuuluu:
'Mitä varten?'
'Antaakseni kaavan Sajastille.'
Luokka on hetkisen, hiljaa, ja sitten kysyy rehtori jälleen:
'Pyysikö Sajasti tätä?'
Ja takimmaisesta rivistä vastaa Raintila:
'Ei. Minä voin auttaa pyytämättäkin. Eikä sen puolesta: kai Sajasti selviää ilman sitäkin.'
Luokka on hiljaa, rehtori vilkaisee Raintilaan ja Sajastiin, istuutuu ja alkaa kirjoittaa päiväkirjaan omaa merkintäänsä. Ja etupulpetissa istuvan Aila Pohjan pää vaipuu alaspäin aivan kuin hän syventyisi tutkimaan jotakin pulpetinkannessa olevaa piirtoa. Sillä aikaa, kun rehtori kirjoittaa, nostaa Sajasti kämmenensä ylemmäksi ja puristaa niitä yhteen nyökäyttäen Raintilalle. Hän ei kenties ole tarvinnut apua, mutta kiittää siitä kuitenkin. Ja syyllinen Raintila ajattelee takapulpetissa tuijottaessaan Aila Pohjan niskaan: 'Voi jumal'aut tuota vaivaista!'
Ailan istuutuessa nyt veneen perään Raintila alkaa soutaa kapean lahden yli tuijottaen mitään sanomatta veteen. Hän tuskin kuuntelee, kun Aila nyt kotiajatuksistaan vapautuneena kertoo jotakin innokkaasti ja veneen kolahdettua toiseen rantaan lähtee edellä koivikkoa kohti Raintilan seuratessa jäljessä vakavana kuin puu-ukko. Pari pitkää ortta on asetettu puun oksien varaan, ja ne ovat täynnä aikaisemmin tehtyjä vastoja, jotka nyt pitäisi kantaa veneeseen ja viedä sateensuojaan. He ottavat kumpainenkin niin suuren sylyksen kuin saavat kerralla kulkemaan, vievät kantamuksensa veneeseen ja tulevat hakemaan lisää. Ja Aila kertoo työstään:
»Minultakin meni monta päivää näiden tekemiseen. Ja lisäksi olivat tytöt täällä kauan. — Jaa-ah, pitääköhän ihmisen välttämättömästi käydä ylioppilaaksi osatakseen tehdä vastoja.»
»Minusta tämä on niin tuoksuvaa ja kevyttä työtä, että voisin tehdä vaikka aina», virkahtaa Raintila purkaessaan ortta maahan.
»Sinulle tämä on vaihteena vain huvia, mutta jos tekisit sitä aina, alkaisit kaivata pois.»
»Oletko sinä kaivannut?» kysyy toinen pysähtyen ja katsoen silmiin aavistellessaan, mihin Aila pyrkii sanoillaan.
»Kyllä — usein ja kovasti», kuuluu huokaus. »Niin kovasti, että silmäisin sitä ihmistä, joka keksisi keinon lähteä. Rupeaisin loppuiäkseni sen ihmisen orjaksi, joka taluttaisi minut pois...»
»... ja panisi vaikka vastantekoon. — Sinä taidat luulla, että avara maailma on niin turkasen hauska?»
»Siksipä! Ja vaikka se ei olisi hauskakaan, olisi se ainakin avara. Tarpeeksi avara minulle tämän ahtaan maailman tilalle, joka on tuolla keittiön, navetan ja aitan välillä. Kerroin kaiken Kaisallekin ja sanoin, että olen valmis vaikka...»
Raintila keskeyttää hänet kulmat rypyssä:
»Älä vouhka!»
Hän odottaa Ailan loukkautuvan, mutta tämä vain nauraa, ottaa uuden sylyksen ja lähtee edellä:
»Luuletko sinä minua niin vanhaksi, etten halua vielä elää ja hengittää vapaasti? Ja pidätkö minua jo niin sammuneena, etten voi edes kuvitella miestä, joka ottaisi minut ja kantaisi pois?»
»Taikka ainakin soutaisi sinut tuonne toiselle rannalle?» lyö Raintila leikiksi. »Minähän soudin sinut tänne ja vien takaisinkin.»
»Se ei riitä! Mutta jos viet minut...»
Aila keskeyttää tahallaan, sillä vajanaisellakin lauseella hän on jo kertonut oman toivomuksensa. Raintila ei vastaa mitään, mutta myöntää itsekseen tosiksi ne Kaisan sanat, että miehen kannalta Ailassa olisi paljon mielenkiintoista. Silloin hän muistaa uudestaan luokalta Ailan alas painuneen pään ja omat sanansa: 'Voi jumal'aut tuota vaivaista.'
Silloin se tietty mielenkiintoisuus häviääkin. Raintila vaikenee ja vasta veneessä takaisin soutaessaan aivan kuin hyvittelee pelkästä kohteliaisuudesta:
»Älä viitsi joutavia! Sinullahan on täällä niin hyvä olla. Olet vapaa ajattelemaan ja tekemään mitä tahdot eikä tarvitse noudatella kenenkään mieltä. Moni olisi valmis kadehtimaan sinua.»
Ajatus toisten kadehtimisesta saa Ailan ilahtumaan huomattavasti, eikä hän malta olla sanomatta:
»Jos se olisi totta, niin se lohduttaisi minua paljon.»
»Tietysti se on totta», myöntää toinen ajatellessaan, että nyt hänellä olisi loistava tilaisuus puhua siitä, mitä isäntä tarkoitti äsken. »Mutta mikä saa sinut hautomaan tuollaista?»
Aila istuu veneen perässä rentona, puoleksi makaavassa asennossa, viistättää toista kättään vedessä ja hymyilee kuin nuori tyttö haaveissaan:
»Olen niin turhamainen ja toivon, että minutkin huomattaisiin ja ehkäpä hiukan palvottaisiin — että joku toisi minulle kukkia — että huomaisin olevani vielä nuori ja kaunis — että joku tulisi ja kuiskaisi korvaani jotakin sellaista hupsua...»
»... joka ei ole totta.»
»Vaikka ei olisi tottakaan, niin sitä olisi kuitenkin hauska kuunnella!»
Raintila myöntää, ettei tuollainen pieni romantiikan kaipuu ole suuri synti muille, mutta on kuitenkin kielletty Niemelän emännältä, joka pyrkii tekemään salaisesta synnistä toden. Ja jo pelkkä ajatuskin näkyy saaneen hänet tosiaan tyttömäisemmäksi, niin että hän hypähtää kevyesti maihin, juoksee kalliolle hameen hulmutessa ja katselee kauas järvelle hymyn viipyessä kasvoilla. Niittyleinikin nihkeä, keltainen terälehti on tarttunut hänen pohkeeseensa ja paistaa siinä kirkkaana läiskänä. Tuollaisena hän on vielä kaunis ja voisi varmasti elääkin vapaasti, jos...
Mutta hän on itse syypää siihen, kun hänellä on tuo ikuinen jos. — Hyvittääkseen jotakin hänen menetyksiään edes pieneltä osalta Raintila alkaa poimia hänelle kimpun sinisiä kelloja nähdäkseen hänet kauemmin tuollaisena. Ja kumma kyllä, tuo sama kaunis ilme säilyy hänellä vielä kotiin mentyäkin pitkin päivää. Voi olla, että jos jollakulla ihmisellä olisi runsaasti aikaa ja kärsivällisyyttä houkutella näkyviin hänen luonteensa kauniimpaa puolta, siinä voisi aika ajoin onnistuakin. Ja tuota ajatellen Raintila etsii käsiinsä Kaisan, puhuu tälle isännän sanoja aivan kuin omana otaksumanaan ja huokaisee lopuksi, että jos hän osaisi tehdä jotakin lähimmäistensä hyväksi, niin ainakin nyt hän auttaisi. Ja Kaisa puolestaan vastaa siihen, että tuo parempien ja kauniimpien ajatusten herättäminen on parhaillaan jo käynnissä.
Oikukkaan luonteen sunnuntai-ajatukset saattavat kuitenkin olla kuin loppukesän ilma ja päivän kestävän hymyn takaa näkyvät taas entiset ja tutut kasvot, joilla epäluulo, kateus ja mustasukkaisuus aivan kuin tummina pilvenlonkina tekevät kaiken uudelleen harmaaksi. Ja Kaisa, joka auttelee Ailaa askareissa, huomaa tuon ilmeen vaihtumisen ja seuraa sitä. Viimein sattuu Ailan tytär jollakin tavalla äitinsä ajatusten tielle, ja niin tämä suuttuu sinä hetkenä tyttärelleen silmittömästi ja aran lapsen kadotessa omalle tielleen tuiskahtaa hänen jälkeensä:
»Minä en voi sietää tuota lasta!»
Kaisa katsoo häneen totisena ja kysyy:
»Miksi et?»
He seisovat nyt kuin vastakkain ja toisen pitäisi vastata. Mutta Kaisan on pakko uudistaa kysymyksensä.
»Sanopas, miksi et?»
»Näethän, miten hän on laiha ja rumakin. Ja niin sanomattoman tyhmä.»
Kaisa hämmästyy ja tuijottaa toiseen kauan aivan kuin ei tuntisi tätä:
»Kuulepas, Aila! Nyt sinä et vastaa rehellisesti. Luuletko, että minä tyydyn tuollaisiin selityksiin?»
Mutta parempaa selitystä hän ei saa, ja Ailan mielessä jo pyrkivät esille sanat, miksi hän on velvollinen selittelemään. Mutta Kaisa saa tyytyä vaitioloon ja Aila katoaa jonnekin ulos, kun Raintila tavoittaa hänet, huutaa vielä hyvillään tämänaamuisen jäljeltä ja ehdottaa työn jatkamista:
»Minne sinä katosit? Meillä on oma taakkamme vielä rannassa.»
Aila virkahtaa jotakin lyhyesti ja lähtee edellä rantaan miehen seuratessa häntä ja aikoessa sanoa jotakin kaunista entisen tunnelman jatkoksi. Mutta Aila harppii mäkeä alas nopeasti, ja kun he tulevat tiheän pajupensaikon kohdalle, sukeltaa hän edellä sen sisään. Kun Raintila seuraa heti jäljestä, huiskauttaa se taipuisa oksa, jota Aila on edellä taivuttanut pois tieltään, häntä vasten kasvoja, niin että tuntuu kuin piiskan sivallus. Mies kiroaa hartaasti ja pysähtyy pyyhkimään poskeaan, mutta Aila ei virka sanaakaan, vaan pysähtyy kauempaa katsomaan silmissään kissamainen välähdys aivan kuin olisi tehnyt kaiken tahallaan. Raintila tuntee tuon katseen, sen vuoksi he eivät puhu kuin muutaman harvan sanan koko matkallaan ja Raintila on taas saanut tarpeekseen analyyttisistä huomioistaan. Takaisin pihaan palatessa Aila näkee kaiken jälleen ikävänä, kaikki laahaa matalalla aivan kuin maan tasalla, ajatukset, pilvet ja yksinpä saunan lakeisen savukin. Ja sen vuoksi, aivan kuin puolustellakseen omaa itseään hän ajattelee:
»Miten minä sitten voisin olla toisenlainen!»
Ja kuitenkin hän tahtoisi olla toisenlainen...
Kaisa istuu iltamyöhällä omassa huoneessaan, odottelee ja siirtyy välillä ikkunan eteen seuratakseen puoleksi ajatuksettomana, millä tavoin talo, koko kylä ja luonto asettuu omaan lepoonsa. Kaikesta kuultaa jonkinlaista kummallista rauhallisuutta, joka tarttuu tavallisina pieninä kuvina ihmiseenkin ja tuudittaa samanlaiseen tunnelmaan. Jonkin naapuritalon piipusta nousee ilmaan viimeinen ohut haiku, yksityinen lehmänkellon kalahdus kuuluu metsän puolelta, rinteellä olevan punaisen talon portailla haukahtaa koira ja kuuntelee oman äänensä kaikua vaaran rinteestä, haukahtaa uudestaan ja tällä tavoin keskustelee itsensä kanssa, niittämättömän kaurapellon väri tummenee yön tullessa, mutta järvi ei näy tyyntyvän, sillä ohut tuuli jatkuu vielä. On sellainen ajaton hetki, jonka toivoisi kestävän kauan.
Kaisa odottaa Ailaa luokseen puhumaan aivan kuin eilenkin, mutta häntä ei kuulu eikä hän ole tullut vielä seinän taakse omaan huoneeseensa. Isäntä ja Tauno näkyvät istuvan vierekkäin aitan portailla taustanaan avoimen oven tumma aukko, kunnes nousevat viimein hitaasti ja saatuaan keskustelunsa sopivaan päätökseen katoavat aukosta sisään ja sulkevat oven, niin että se nyt katselee ilmeettömänä taloa.
Sitten kuuluu Ailan puolelta askelia, välillä pitkä hiljaisuus ja sen kestäessä huokaus, taas askelia ja kiivas kolahdus, kun laatikko vedetään auki ja suljetaan taas. Hetken kuluttua hän astuu kynnykselle vaisusti hymyillen ja yllään pitkä, vaaleanvihreä silkkinen yöpaita, joka laskeutuu hänen vartalolleen kuin iltapuku.
'Vihreä viettelijä', ajattelee Kaisa itsekseen ja myöntää, että Ailalla olisi hyvät edellytykset esiintyä vaikkapa viettelijänä, sillä hänellä olisi sitä varten tarvittavat vuoroin polttavat ja vuoroin sammuvat silmät ja väliin taas enkelimäisen pehmoinen olemus ja sen vastakohtana pirullinen luonne. Mutta parempi on, ettei hänestä ole tullut sellaista, sillä hän olisi saanut aikaan liian paljon pahaa.
»Kaisa, sanopas minulle nyt totuus: Te ette viihdy Taunon kanssa täällä?» kuiskaa hän hiljaa, mutta kiihkeänä ja astuu huoneeseen.
»Kuinka sinä sellaista luulet?» kysyy toinen vuorostaan. »Päinvastoin meillähän on niin hyvä olla ja... Aluksi aioimme viipyäkin vain vähän aikaa, mutta...»
»Onko se totta? Ettekö ole kyllästynyt minuun, kun olen niin kummallinen?» kysyy Aila uudelleen aivan kuin valmiina ilahtumaan, jos vain toinen saisi hänet vakuuttuneeksi. Ja hetken kuluttua hän lisää: »Minä kun olin Taunolle niin ilkeä.»
Kaisan kysyvään katseeseen hän vastaa kertomalla:
»Hän oli minulle päivällä kiltti. Mutta minuun meni taas piru ja sen vuoksi ärsytti, kun hänestä aina uhoaa sellaista itseluottamusta ja kun minä tunsin olevani lapsellisen kateellinen. Tuolla rannalla annoin oksan sivaltaa häntä vasten kasvoja ja olin iloinen, kun häneen sattui. Mutta kun poskessa on nyt punainen viiru, tekee minun niin pahaa, että tahtoisin mennä ja silittää sitä.»
»Teitkö sen tahallasi?»
»Tein. Ja sen vuoksi olen pahoillani, että voin olla niin pirullinen vain siksi, kun hän oli hyvä. Tiedän, että minulla on vaikea luonne, mutta en kai minä silti ole sairaalloinen?»
Tämä epäsuora kysymys on kai johdantoa siihen, mitä Aila aikoo kertoa tänä iltana. Kun Kaisa arvaa pian päästävän itse asiaan, asettautuu hän kuuntelemaan, nostaa jalkansa vuoteelle aivan kuin eilis-iltana, kietoo kädet polviensa ympäri eikä voi olla hymyilemättä koko asettelulle. Ja Aila huokaisee jatkona äskeiseen:
»Niin, kyllähän minä olen hyvin omituinen, mutta en voi sille mitään. Johan viime yönä sanoin, etten ole aina täysijärkinen. Mutta... Mutta minä olisin niin iloinen, jos te siitä huolimatta voisitte olla täällä. Ja minun käy myöskin kateeksi, kun te lähdette.»
Kaisa tuntee valehtelevansa nyt vain puoleksi sanoessaan:
»Tiedätkö: minä kadehdin sinua, kun saat olla täällä.»
Aila hypistelee silkkipaitansa kaula-aukossa olevaa nauhaa ja nähtävästi miettii, mistä aloittaisi. Viimein hän kertoo kuin vieraasta asiasta pysähdellen ja Kaisan vaiteliaana odottaessa jatkoa:
»Se eilinen flanellinen paitani on tavallista arkielämää varten ja sellaisessa on Niemelän emännän pakko kulkea suurin osa vuotta. Mutta kun tulee sellainen puuska, että haluan unohtaa koko talon isäntineen ja emäntineen ja tahdon saada jonkin pienen illuusion tämän yksitoikkoisuuden lomaan, leikin minä kuin pieni tyttö, puhdistan kynteni alukset keittiön noesta, hoidan kasvojani ja tukkaani ja illalla puen ylleni tämän yöpaidan. Ja kun sitten menen yläkerran kamariin ja olen siellä yksin ja rauhassa, uskon melkein olevani toinen ihminen ja toisessa paikassa! Mielikuvitus on niin kummallinen kapistus...»
Hän naurahtaa ja kysyy kuin piloillaan:
»Eikö vartaloni ole muuten hyvin säilynyt?»
Sen jos minkä voi Kaisakin myöntää rehellisesti, sillä koko ajan hän on ihmetellyt, miten Aila, joka sentään on neljän lapsen äiti, on voinut säilyä vartaloltaan niin tyttömäisenä. Ja jokainen lähes nelikymmenvuotias nainen on tarpeeksi naisellinen ollakseen omasta ruumiistaan yhtä iloinen kuin pieni tyttö uudesta nukestaan.
Mutta sitten Ailan hymy vähitellen katoaa hänen muistaessaan jotakin. Hän liikahtaa hermostuneesti ikävän ajatuksen vaivaamana ja kertoo, kun on kerran sitä varten tullut etsimään toista:
»Kun saan sellaisen puuskan ja kiipeän yläkertaan, saattaa se kestää vaikkapa parikin viikkoa. Päivisin laahaan silloin täällä maan tasalla, mutta illoiksi karkaan sinne ylös enkä päästä ketään luokseni häiritsemään. Lapset ajan pois eikä miehellänikään ole sinne mitään asiaa. Mieheni ei tietenkään sitä ymmärrä, ja sen vuoksi hän suuttuu ja menee takaisin alas.»
Kaisa tuntee pientä piinallisuutta, kun Aila hetken mietittyään lisää kaunistelematta:
»Ja kun tuo mielikuvituspuuska saa minut oikein valtaansa, en kaikistellen pääse siitä eroon. Niinpä jos olen mieheni kanssa, minä voin ajatella ja kuvitella hänet aivan toiseksi, vieraaksi mielikuvitusihmiseksi.»
Kaisa ei halua sotkeutua Niemelän makuuhuoneen salaisuuksiin ja sen vuoksi katselee tahallisen hajamielisen näköisenä ikkunasta ulos ja myöntää ajatuksissaan, miten harmaata elämä saattaa olla silloin, kun se tekeytyy oikein arkiseksi ja rumaksi. Ja aivan kuin sen harmauden todisteena hän huomioi, miten se sininen utu, jota viime yönä näkyi kaikkialla ikkunan takana, koivikossa, järven yllä ja vaaran rinteellä, on tänä yönä harmaampaa ja näyttää valuvan ikkunasta sisään huoneeseenkin täyttäen sen hämärää uuninnurkkaa myöten. Mutta sitten hänkin toteaa asiallisesti, että tuo harmaus on tuulta ja pilviä ja näyttää ennustavan sadetta.
Kun hän siirtyy ajattelemaan Ailaa aivan kuin näkisi tämän muotokuvan harmaata taustaa vasten, täytyy hänen jo tunnustaa eräs kaunis valokohta, joka iloisella tavalla heijastuu Ailan kasvoihin: Aila osaa ja tahtoo olla rehellinen. Ja se on hänessä osittain uutta ja varmastikin tietyn kehityksen tulos. Ja tuota rehellisyyttä hän käyttää hyväkseen saadakseen Ailan itsensäkin näkemään kuvansa varjo- ja valopuolet:
»Päivällä sanoit, ettet voi sietää omaa tytärtäsi. Sanopas, minkä vuoksi vihaat häntä.»
Ja nyt Aila vastaa arvelematta:
»Ensiksikin sen vuoksi, että hän on syypää minun luisumiseeni Niemelän emännäksi...»
»Miten niin?»
»Hän on vanhin lapseni ja hänen takiaan minä menin naimisiin Aarnen kanssa.»
»Mutta onhan väärin syyttää lasta siitä, mihin sinä itse olet syypää!» kivahtaa Kaisa. »Kyllä sinussa itsessäsi pitää olla sen verran rohkeutta, että myönnät omat heikkoutesi etkä vieritä syitä viattoman tyttäresi niskoille!»
»Oletko sitä mieltä?» kysyy Aila aivan kuin ei olisi tullut koskaan ajatelleeksi tätä.
»Olen, minä olen sitä mieltä. Ja parasta on, että sinäkin opettelet ajattelemaan samalla tavalla. — Sanonko suoraan erään asian, Aila? Yksi sinun kaikkein suurimpia vikojasi on se — ja oli jo kouluvuosina — ettet sinä koskaan myönnä omia vikojasi etkä erehdyksiäsi, vaan aina yrität siirtää ne toisen syyksi. Koetahan nyt tutkia itseäsi, niin huomaat heti, että tästä naimisiin menostasikin sinä kai hyvin helposti syytät miestäsi ja lastasi, mutta et itseäsi. Eikö se ole totta?»
Aila miettii kauan aivan kuin puntaroiden omia ajatuksiaan, silittää kädellään silkkipaitansa helmaa polven kohdalta hyvin huolellisesti ja hyväillen ja vastaa sitten katsellen alas:
»Taidat olla oikeassa. — Tietysti minä tavallaan pidänkin lapsestani. Mutta en voi mitään sille, että hän muistuttaa minua liian usein omien lapsuus- ja kouluvuosiani ikävimmistä puolista.»
»Tarkoitatko, että vihaat häntä sen vuoksi, kun hän muistuttaa liian paljon sinua itseäsi?»
»Ei, en minä sitä tarkoita, vaan pelkään, että hänkin jää jollakin tavoin puolitiehen. Kun hän syntyi, päätin minä, että tytön pitää korvata kaikki se, mitä minä olen menettänyt itseltäni. Toisin sanoen hänen on jatkettava valmiiksi se, minkä minä jätin kesken — hänen takiaan. Ja sen vuoksi hänen on myöskin jaksettava enemmän kuin minun. Viime talvena sainkin hänet ahkeraksi, niin että hän luki yhden luokan yli. Eikä hän mikään tyhmä olekaan, mutta kuitenkin ajattelee ja harrastaa aivan muuta, kuin mitä minä tarkoitan. Kaikki on mennyt hyvin tähän asti, mutta kevättalvella hän alkoi heikontua ja lääkäri sanoi, että tyttö on liikarasittunut. Sitten lääkäri vielä uhkaili — vaikka en minä siihen usko — että jos kaikki jatkuu samaan tapaan ja jos Eija rasittaa vielä itseään, niin hän heikontuu liiaksi ja saa tuberkuloosin ja ties vaikka mitä. En oikein ymmärrä sitä, sillä jaksoinhan minäkin aikoinaan enkä saanut mitään.»
Kaisa avaa jo suunsa sanoakseen jotakin hyvin suoraan, mutta Aila ehtii sitä ennen jatkaa:
»Lisäksi minua kiusaa se, kun Eija on niin ruma eikä yhtään minun näköiseni.»
Kaisa kohottautuu ja sanoo tiukasti:
»Nyt sinä olet raaka!»
Aila katsoo vierastaan aivan kuin ei olisi kuullut oikein, avaa suunsa, mutta ei löydä mitään sanottavaa. Hän ei suutu, vaan kuuntelee katsoen toista suoraan silmiin.
»Sinä olet todellakin raaka! Jos sinä pidät lasta koko ajan jonkinlaisessa henkisessä pakossa, jos vaadit häneltä enemmän kuin hän jaksaa ja lisäksi vielä selvästi halveksit häntä, niin tottahan tyttö siitä kärsii ja kituu. Jos jatkat tuohon tapaan, niin sinä tapat hänet.»
Aila ei osaa vastata mitään ja nyt samoin kuin äskenkin kuuntelee aivan kuin uutta asiaa, josta ei kukaan ole puhunut hänelle ennen. Sitten hän katsoo mietteliäänä ulos ikkunasta olemattomaan.
»Eikö edes miehesi tee loppua noista sinun mielettömyyksistäsi?» kysyy Kaisa.
»Ei Aarne sille mitään mahda.»
Ja nyt Kaisa innostuu jatkamaan:
»Minä en jaksa ymmärtää tuollaisia piirteitä sinussa. Ja sanon suoraan, että ne ovat hyvin vastenmielisiä. Juuri niiden takia sinua koulussakin halveksittiin — mutta ei vihattu, vaikka luulit niin. Silloin ne annettiin anteeksi, kun olit niin nuori ja toisetkin olimme nuoria. Mutta kai tajuat itsekin, että se, minkä tekee suuruudenhullu viisitoistavuotias koulutyttö, ei sovi lähes nelikymmenvuotiaalle Niemelän emännälle joka on lisäksi neljän lapsen äiti.»
Aila istuu liikkumattomana, ja vain silmäterien laajenemisesta ja supistumisesta voi päätellä, että hän on täysin valveilla ja kuulee. Sitten hän kääntää päätään hitaasti ja katsoo sen näköisenä kuin ei tietäisi, pitääkö tosiaankin olla ero entisellä ja nykyisellä hänellä.
»En ymmärrä», sanoo hän hiljaa.
Mutta Kaisa on puolestaan päättänyt, että tuo ihminen on saatava ymmärtämään juuri nyt:
»Tuo on sitä iankaikkista henkistä pakkotilaa, jossa sinä pidät itseäsi ja muita. Mutta jos tahdot olla rehellinen myöskin itseäsi kohtaan, niin sinä myönnät sen, että tuollaisista tempuista sinä kärsit itsekin.»
»No mitä minun on sitten tehtävä?» kysyy hän naiivisti, mutta liikuttavan rehellisesti.
»Koetapas tukea miestäsi moittimisen asemesta ja koetapas auttaa lapsiasi turhan henkisen ruoskimisen sijaan, niin huomaat hyvin pian eron. Silloin täällä kohentuu kaikki.»
»Mutta olenhan sanonut sinulle, etten halua kuulua tänne!» sanoo Aila nyt kiivaasti.
»Hyvä lapsi! Kun kerran olet sitonut itsesi tänne, niin sinun on pysyttävä täällä. — Ja jos siitä huolimatta haudot lähtöäsi, niin ajattele edes käytännöllisiä seikkoja: mihin sinä menet ja miten aiot selvitä eteenpäin niillä muutamilla papereilla, jotka sait parikymmentä vuotta sitten? Ja kulkeeko sinun miehesi sitten vierelläsi vain jonkinlaisena toimettomana irtolaisena? Ja entä lapset?»
»Mutta selviäväthän muutkin, Tauno ja sinäkin.»
»Kyllä, mutta me olemme saaneet tehdä valmistelevaa työtä voidaksemme nyt vihdoin asettua johonkin. Sen ajan, minkä sinä olet elänyt täällä talossasi, olemme me saaneet rakentaa omaa kivijalkaamme. Jos sinä lähtisit meidän mukaamme nyt, olisit lähes kaksikymmentä vuotta meistä jäljessä siellä. Ja me taas olemme saman ajan sinun jäljessäsi täällä. Ymmärrätkö?»
Aila näkyy käsittävän toisen tarkoituksen liiankin hyvin, mutta ei tahdo vielä uskoa:
»Sinä siis tarkoitat, ettei minun maailmassani ole enää mitään muuta kuin arkista lattioiden luutuamista, perunain kuorimista ja silitystä ja keittämistä? Minkä vuoksi juuri minua rangaistaan sillä?»
»Ei sinua kukaan rankaise, vaan sanon vielä kerran, että olet itse sen valinnut. Niinpä sinun on se kestettävä. Mitä sanoisit, jos minä puolen ikääni haaveilisin maalaamisesta ja tekisin kaiken valmiiksi päästäkseni maalaamaan, mutta sitten jostakin päähänpistosta alkaisin havitella vaikkapa Niemelän emännäksi? — Ei, Aila hyvä! Sinä et näy muistavan, että me olemme jo vanhoja ihmisiä eikä meillä ole enää varaa tuollaiseen oikutteluun.»
Ailan pään asennosta huomaa, että hän jo myöntää kaiken. Kaisan puhuessa hänen kasvonsa painuvat alaspäin, hän istuu kumarassa ja pari kertaa pyyhkäisee otsaansa. Yksi ainoa kyynel herahtaa hänen silmäkulmaansa eikä hän väräytä edes luontaan sen takia. Kun se putoaa vihreälle silkille, katsoo hän Kaisaan kuin pitääkseen kiinni heikosta toivosta:
»Ymmärrän. Minut siis tuomitaan loppuiäkseni tähän kaikkeen?»
»Ei se ole tuomio. Ajattele sitä omana hyvänä osanasi ja kohenna kaikkea. Silloin viihdyt paremmin.»
»Mutta jospa en jää?»
»Silloin sinä tulet kokemaan vielä sellaisia kärsimyksiä, että viisastut lopultakin. Ja pahinta ja vaikeinta on se, että saat sen kaiken kestää vanhana ihmisenä.»
Kaisa vaikenee, sillä nyt hän on mielestään sanonut jo kaiken. Myöskin Aila istuu hiljaa ja näyttää ajatuksissaan kertaavan uudestaan kaiken sen saman, mitä äsken sanottiin. Harmaa kesäilta vaihtuu yöksi ja pilvet laahaavat matalalla tummana vyörynä. Avoimesta ikkunasta ei kuulu edes lintujen ääniä, ja Kaisa nousee hitaasti ja menee sulkemaan sen aivan kuin estääkseen tuon onnettoman naisen ajatuksia karkaamasta sitä tietä pois. Aila siirtyy pöydän ääreen ja alkaa nyyhkyttää. Kaisan sanat ovat säälimättömät, mutta ääni on hellä:
»Itke pois vain, niin siitäpähän aikanasi rauhoitut!»
Ja nyyhkytyksensä lomasta sanoo Aila:
»Minä olen niin sanomattoman yksin... Ei koskaan ole lähelläni ketään — aina vain vieraita ihmisiä. Oma perheenikin kun on...»
»... niin kaukana sinusta? — Mutta sinä itse olet sen loitontanut. Koeta päästä sitä lähemmäksi, niin se tulee puolimatkaan sinua vastaan.»
»Oletko siitä varma?»
»Olen. Tähän asti sinä olet karkottanut kaikki ihmiset läheltäsi pois. Mutta teepäs heistä läheisiä, tee itsesi tarpeelliseksi heille. Silloin he ajattelevat sinua.»
Noinko yksinkertainen keino se onkin: tee itsesi tarpeelliseksi heille? Ailasta se tuntuu liian helpolta, hän nousee, ojentaa molempia kämmeniään Kaisaa kohti aivan kuin odottaen, mutta antaa niiden sitten vaipua alas. Vähitellen hän näyttää ilahtuvan ja hänen kasvonsa tulevat valoisammiksi:
»Onko minulla sentään ystäviä?»
Ihmisparka, joka ei usko siihen itsekään, kuulee hyvillään toisen vakuuttavan, että jos toivotaan ja tarvitaan, niin hän on valmis tulemaan tänne takaisin. Kaisa todellakin päättää tänä hetkenä, että hän oman kierroksensa tehtyään tulee Ailan luo uudelleen. Ja hän huomaa liikuttuneena, miten lupaus saa ilmeen vaihtumaan Ailan kasvoilla uudeksi. Se pieni valokohta, joka niillä oli aikaisemmin, näyttää laajenevan ja kirkastuvan aivan kuin ulkopuolinen valo voimistuisi heijastuessaan niihin. Se on merkki siitä, että Aila-parka on saamaisillaan oman valoisan ajatuksensa. Ja mikä kummallisinta, noinkin pieni valo voi heijastua ihmisen sielusta asti.
Niinpä Kaisa ikkunan luona seisoessaan tuntee pientä väristystä, lieköhän se kylmästä vai äskeisten ajatusten seurauksena. Mutta kun hän tavoittaa naulasta ylleen jotakin lämpöistä, tarttuu Ailan käsi vaatteen liepeeseen, siirtää sitä hänen hartioilleen ja pyyhkäisee pehmeästi hänen olkapäätään aivan kuin lapsen poskea hyväillessä.
He kumpainenkin tuntevat, että keskustelu tältä yöltä on jo lopussa ja että sanat liiallisessa arkisuudessaan vain pilaisivat herkän tunnelman. Aila katsoo kuin valmiina itkemään tai nauramaan riippuen siitä, mitä toinen sanoisi. Ja Kaisa miettii itsekseen, moittiko hän Ailaa liian ankarasti, niin että tämä jää vain kantamaan kaunaa. — Mutta ei, liian varhainen ja turha sääli ei saa nyt pilata sitä pientä muutosta, joka kenties parhaillaan on tapahtumassa tuossa suuressa ja oikuttelevassa lapsessa, ei saa pysähdyttää sitä pientä liikettä, joka on alkamaisillaan lähimmäisen sielussa. Sillä jos Ailan pitää joskus löytää itsestään uusia puolia pysyväisestä ei käännekään saa olla hetkellinen ja helppo, vaan hidas ja tuskallinen. Mutta Kaisa epäilee sittenkin, voiko todellinen muutos tulla vielä tässäkin iässä, jolloin ruumis ja sielu ovat jo kasvaneet lopulliseen muotoonsa ja kokoonsa. Mutta jos se sittenkin on vielä tullakseen, niin se tapahtuu parhaimmassa tapauksessa vasta pitkien aikojen kuluttua.
On mahdotonta tietää, mitä Aila tällä hetkellä ajattelee, mutta hän vain katsoo Kaisaa silmiin kuin ujostellen, astuu sitten luokse, puristaa tämän syliinsä ja painaa päänsä olkapäälle, kääntyy ja lähtee huoneesta vaaleanvihreän silkin häilähtäessä ovella. Kaisa jää yksin mietteisiinsä, ja hänen ajatuksensa harhailevat levottomina koko talon ja näiden ihmisten ympärillä. Onko niin, että heikompirakenteisten on sittenkin kannettava raskaampi taakka ja vielä kaiken lisäksi yksin? — Tätä hän miettii kauan ja ratkaisee sen viimein suoraviivaisesti: 'Mitä vielä, enkö minäkin ollut yksin vuosikausia ja kestänyt vieraiden ajatusten painon, kun ympäristöni ihmetteli luisumistani käsityöläisen tasolle...! Koettakoot muutkin samaa.' Ja hänen ajatellessaan näyttää pian uusi päiväkin olevan tulossa, sillä valonkajastus värittää pilvikerroksen oudon keltaisenvihreäksi.
Ja millainen on se uusi päivä? — Jos siitä saa uskoa hyvää, niin se on ehkä ristiriidattomampi kuin monet edelliset, vaikka se ei vielä jaksakaan millään tavalla mullistaa tämän Niemelän talon ulkonaista elämää. Kun väki aamulla herää, ollaan aivan tavallisessa torstaissa ja askaret suoritetaan jo aikoja sitten totutussa järjestyksessään. Mutta se on uutta, että emännän askelet eteisen portailla ovat kevyemmät ja joustavammat kuin ennen, keittiössä hän väliin hyräilee huomaamattaan lyhyen hetken, ja vaikka katse saattaa olla totinen, muuttuu se hänen yksin jäätyään pehmeämmäksi ja kirkkaammaksi, kuin sisältäpäin valaistuksi ja salaperäisemmäksi, aivan kuin nuorella naisella, joka on hartaan odotuksensa jälkeen tullut huomaamaan vastaisen äidintehtävänsä.
Ja isäntä, joka on sattumoisin tullut tupaan, huomaa kulmikkaiden ja hermostuneiden liikkeiden kadonneen ja sen vuoksi hän viivyttelee tahallaan antaakseen tilaisuuden jonkin leppyneen ajatuksen sanomiseen. Ja hetken kuluttua emäntä kysäiseekin kuin ohi mennen:
»Joko rukiinniitto aloitetaan tänään?»
Isäntä avaa seinäkaapin etsiäkseen sieltä jotakin tarpeetonta, ettei tarvitsisi katsoa silmiin ja että osaisi sovittaa sanansa mahdollisimman tavallisiksi:
»Niin, eihän tuo haittaa, vaikka sitä siirtääkin vielä parilla päivällä. Mutta me käymme Raintilan kanssa katsomassa peltoja Luhtarannan puolella ja viivytään järvellä yöhön asti. Niin että jos Selma laittaisi evästä...»
»Minä laitan kyllä.»
Hän käy kellarissa ja aitassa, muistaa isännän mielikapistukseksi kalakontin ja laittaa eväät siihen, tapaa hänet taas pihassa ja virkahtaa ääni paljon helakampana:
»Se on siellä eteisen penkillä — kuulitko, Aarne!»
Ja kun isäntä sitten heittää kontin olalleen, sattuukin emäntä olemaan sillä hetkellä lähellä ja tulee korjaamaan viilekettä parempaan asentoon, että olisi mukavampi kantaa, ojentaa sadetakin Raintilan kainaloon ja naurahtaa lyhyesti. Hänen on nyt hyvä olla, kun hän seisoo oven pieleen nojaten ja katselee miesten menoa rantaan päin. Hän on myöskin kiitollinen siitä, kun he lähtevät omalle suunnalleen ja jättävät talon tyhjäksi juuri tänään, kun ajatukset pienen leponsa jälkeen etsivät itselleen jotakin uutta. On niin turvallista tietää, ettei mikään voi häiritä, kun he tapaavat Kaisan kanssa kahden ja unohtuvat istumaan ilman sanoja, vain ajatellen.
Ja sitten Ailassa näyttää kypsyvän jokin luja päätös. Hän menee huoneeseensa, keräilee siellä vuodevaatteitaan kasaan ja kantaa ne siihen aittaan, jossa hänen miehensä nukkuu. Aitasta hän kuljettaa kaiken liian tavaran pois, järjestää hymyillen molemmat vuoteet hauskasti vierekkäin takaseinämälle, panee niihin puhtaat lakanat ja ripustelee liinoja ja muita vaatteita hauskaksi ja värikkääksi riviksi orsille aivan kuin nuori morsian. Ja tuosta kaikesta voi päätellä sen, että Aila on löytänyt oman miehensä ja aikoo mennä tämän luokse. Mutta vaikea on vielä tietää, voiko hän tämän myöskin pitää.
Kaisa, joka istuu omassa huoneessaan, tietää tämän ja monen muun pikku tapahtuman seuraavan toisiaan näennäisesti irtonaisina, mutta kuitenkin omassa varmassa loogillisessa järjestyksessään ja tarkoituksessaan. Hän tulee hartaaksi ajatellessaan, että voisi edes pieneltä osalta vaikuttaa niihin harvoihin sanoihin, joita tämän talon ihmiset joutuvat päivän mittaan virkkamaan toisilleen työstä ja elämisestä. Vähät siitä, vaikka sanat olisivatkin entiset, kunhan ne vain tulisivat edes hiukan lämpöisemmiksi ja kilahtaisivat vähän iloisemmin. Ehkäpä pitkä ankeus toisaalta ja pitkä itku taas toisaalta auttavat hiljakseen siinäkin.
Mutta nyt alkaa ympäristö näyttää kyyneliseltä. Se myrkynvihreä kajo, joka vielä äsken oli pilvien reunoilla, on jälleen muuttunut tasaiseksi, tummaksi harmaaksi. Alkaa tasainen ja hermoja viihdyttävä sade. Taivas ja kauemmat vaarat katoavat näkyvistä eikä rantakaan enää vilku kahisevan koivikon lomitse.
Näyttää siltä kuin tämä koko kyläparka itkisi omaa yksinäisyyttään.
KAUKANA RESIGNAATIOSTA
1.
Tuntuu helpommalta, kun lähtöpäivä sattuu olemaan sateinen, sillä vesi aivan kuin huuhtoo pois kaikki ikävät ajatukset ja sanat ja jättää mieleen vain parhaimmat. Kun hetkeksi kääntyy vielä katsomaan taakseen taloon ja pihaan, ovat ikkunat sameat kuin itkusta kyyneleiset silmät eivätkä metsän äänetkään ole yhtä kirkkaat ja kuulaat kuin ennen.
Isäntä ja Raintila kulkevat hyvän matkaa edellä virkahtaen keskenään jonkin asiallisen sanan, mutta naiset viivyttelevät viimeiseen saakka suojassa eteisen katon alla katsellen maantielle. Tuvan ovesta kurkistaa tytär päästäkseen mukaan saattamaan, mutta äiti torjuu sen:
»Älä vain tule kastumaan tänne. Sairastut vielä, kun yskit niin pahasti.»
Ja kevyesti hän työntää ovenraosta tytön takaisin sisälle sanoen kuin itselleen:
»Lapsi parka! Aika tulee ikäväksi sisällä.»
Kaisaltakaan ei jää huomaamatta, että ääni soi pehmoisemmin kuin ennen, ja hän on kuulevinaan vielä Ailan kuiskauksen eilis-iltana, kun he istuivat ulkona kahden:
»Älä mene vielä, vaan jää tänne. Minäkin olisin rauhallisempi.»
Mutta kun Kaisan oli pakko pudistaa päätään, lisäsi Aila uudestaan:
»Voithan maalata täälläkin. Itsehän sanoit, miten hyviä aiheita olisivat Selma punaisessa alushameessaan ja maitokiulu kädessä ja vaaran valaistus ja veneen kokka rantapensaikossa.»
Ja noihin eilisiin sanoihinsa Aila lisää vielä nyt:
»Kun käyt siellä, niin tule takaisin. Minä odotan sinua.»
Kaisa näkee Ailan silmien anovan ilmeen ja tahtoisi luvata enemmänkin kuin sanoo:
»Ehkä... Jos pääsen, niin tulen.»
Aila on aikonut sanoa nyt lähdön hetkellä paljon ja hyvää, mutta liika puhuminen vaikuttaisi hempeältä kahden aikaihmisen kesken. He lähtevät rinnakkain tielle, ja portilla muistaa isäntä jotakin ja sanoo Ailalle:
»Olisi asiaa kaupunkiin, mutta minä en kerkiä töiltäni. Jos haluat, niin voisit mennä toisten mukana?»
Aila pudistaa päätään:
»En minä nyt... Eijakin on sairas. Ja Pentti polkaisi jalkansa rautanaulaan.»
Kaisa seisoo selin, mutta ei uskalla kääntyä katsomaan Ailaan, sillä hän tietää oman ilmeensä liian ihmetteleväksi tämän muutoksen takia. Isäntä yskäisee, Raintila hymyilee jotakin itsekseen ja Eija-tyttö nojaa äitinsä kainaloon karattuaan sittenkin ulos saattamaan. Autokin tulee juuri parhaimmalla hetkellä nyt, sillä olisi turhaa ja kiusallistakin seisoa tässä kauemmin, kun vieraat jo mielivät pois ja talonväki tupaan kahden. Tuntuu sen vuoksi niin asiallisen hyvältä, kun auton pyörät sirisevät kostealla tiellä, kun se hiljentää vauhtiaan valkoisen säleaidan kohdalla ja avaa ovensa. Nyt seuraa muutama merkityksetön jäähyväissana, isäntä katsoo kiitollisena Raintilaa silmiin tämän tarjottua kätensä, mutta sen sijaan virkahtaa vain lyhyesti:
»Tulehan ensi kesänä taas.»
Ja samaan aikaan saattaa Aila käsipuolesta Kaisaa auton oven kohdalle varoittaen:
»Älä kastele jalkojasi.»
Nyt ovi kumahtaa jälleen kiinni ja auto lähtee vierimään rinnettä alas saattajien seisoessa portilla sanattomina ja seuratessa sitä katsein niin kauan, kunnes auton samea takaikkuna katoaa naapuritalon luona olevan kuusikon taakse Silloin kääntyy isäntä, lähtee astelemaan hitaasti taloa kohti, pysähtyy välillä odottelemaan, mutta jatkaa matkaansa pihaan. Aila seisoo yhä portilla tihkusateessa aivan kuin siihen unohtuneena, katseessa on sama kiilto kuin lopen janoisella ihmisellä ja huulilla ohut ja anteeksi anova hymy. Kun hän ei näe enää muuta kuin tyhjän ja tutun tien, toisen talon seinät ja metsän, nostaa hän päänsä pystyyn, hymy katoaa ja hän kääntyy taloon päin. Pihassa juoksee pojantenava, kirkuu ja harppii tahallaan roiskuvan vesilätäkön poikki, mutta Aila vain naurahtaa ja äänessä on edelleen se uusi ilme hänen sanoessaan:
»Mutta hyvä lapsi, miten märkä sinä olet! Tulehan nyt äidin kanssa sisälle.»
Kun hän ojentaa kättään pojalle, pysähtyy tämä ujostellen kuin oudon ihmisen edessä, sillä hänkin huomaa vierasta, pujahtaa sitten pensaan taakse piiloon ja lähtee sisälle vasta sitten, kun pirtin ovi on kumahtanut kiinni äidin takana.
Samaan aikaan on auto ehtinyt jo kyläaukean taakse ja sukeltanut korkeaan metsään, jossa koneen hurinakin vaimenee sateessa ja tuulessa. Kaisa istuu harmaassa takissaan, päässään pieni ja punainen kalotti, ja tuijottaa eteensä tien pintaan. Hän tuntee itsensä tyhjäksi kuin hylättyään apua pyytävän käden. Mutta kun hän ajatuksissaan toistaa tätä parin kolmen päivän matkaa, ensin pitkää metsäpolkua, vaaran kupeella olevaa harmaata asuntoa ja veräjällä seisovaa kirkaskatseista tyttöä, sitten Niemelän punaista taloa ja ajatustensa vyyhteen sotkeutunutta naista, kasvaa hänessä pieni päätös, joka tekee lähdön helpommaksi. Hän vilkaisee sivulleen Taunoon sanoakseen suunnitelmansa, mutta tämä nojaa molemmin käsin polviensa välissä olevaan keppiin, näyttää saaneen omat ajatuksensa mieleisensä 'mukaiseen järjestykseen eikä anna vieraiden ristiriitojen enää häiritä itseään päästyään niitä näkemästä. Raintilan ajatukset ovatkin jo kaukana edessäpäin, ja hän on valmis uusiin vaikutelmiin, jos ne eivät ole kiusallisia. Mutta Kaisa luulee hänen yhä ajattelevan taakse jääneitä ihmisiä kylmästi ja tunnottomasti ja sanoo sen vuoksi:
»Minusta hän on muuttunut paljon ja on syvällisempi kuin luulinkaan. Joka tapauksessa alan pitää hänestä.»
»Jaa, kenestä sinä puhut?» havahtuu mies ja katsoo yhä eteensä.
»Ailasta tietysti. Myönnän, että hänessä olisi ollut ainesta parempaakin kuin keskinkertaista ihmistä varten.»
Mutta Raintila vastaa torjuvasti:
»Muutamat ihmiset sotkevat elämän niin peijakkaan monimutkaiseksi, sellaiseksi tappuraksi, etteivät osaa sitä enää selvittää, ja repivät sitten kiukussaan omia hiuksiaan ja kiroilevat kohtaloaan. Tai jos sanoisi kauniimmin: he kulkevat sokkelokäytävässä ja takovat päätään seiniin, kun näköala on niin pieni.»
Mutta Kaisa pudistaa punaista kalottiaan:
»Älähän sano! Minä alan uskoa, että Aila löytää sieltä poiskin.»
Häntä harmittaa Taunon tehostettu epäusko ja kyynillisyys, kun tämä sanoo:
»Ei kukaan voi muuttaa luonnettaan uudeksi, vaikka ajatuksia voisi välillä vaihtaakin.»
Mikähän tuota Taunoa oikein vaivaa, sillä eikö hän itse pyytänyt Kaisaa puhumaan Ailan kanssa? Mitä tuo mies oikein leikkii? — Ja ääneen hän kysyy:
»Kuulehan nyt: minkä vuoksi sinä minulle teeskentelet toista kuin ajattelet? Tunnenhan minä sinut kuitenkin.»
Tauno näyttää loukkaantuneelta ja sanoo lyhyesti:
»Se kai johtuu vain siitä, että olen menettänyt kaiken hyvän uskoni naisiin.»
»Sinä! Sinäkö vanhapoika tunnet naisen sielun niin hyvin?» kivahtaa Kaisa takaisin ja vaikenee. Hän ei ole edes kuulevinaan, kun Raintila viimein selittää:
»Minä olen niitä epäilijöitä, jotka emme usko viimeisen hetken autuuteen. Enkä myöskään Aila Pohjan parannukseen, sillä hän on pelkkää psykologista sekasotkua. — Katsos, asia olisi aivan toisin, jos hän olisi lapsuudessaan ja nuoruudessaankin ollut jotakin muuta.»
He kaksi ovat nyt ärsyyntyneitä toisilleen eivätkä tiedä syytä siihen. Tai oikeastaan he tietävätkin, jos tahtovat sen tunnustaa. Raintila murjotti jo eilen illalla, lähdön aattona, kun Aila jankutti omia asioitaan Kaisalle, niin ettei hänellä ollut tilaisuutta tavata Kaisaa. Hänen mielestään oli turhaa sekin, että Kaisan huone oli alakerrassa, kun kerran ylhäälläkin olisi ollut tilaa. — Ja Kaisa taas ihmettelee, miksi Tauno on noin itsepäisen suljettu ja kiukkuisen näköinen eikä puhu edes yhtä lämmittävää sanaa nyt, kun heidän matkansa viimeinen vaihe alkaa ja heidän on kuitenkin Sajastin luota jo erottava. Juuri tuo mies näkyisi kaipaavan ravistelua enemmän kuin kukaan muu!
Niin jatkuu matka. Auto pysähtelee porttien ja tienhaarojen kohdalla, ja sade näyttää vähitellen taukoavan, niin että pilvien lomitse näkyy jo vaaleampaa harmaata ja jokin taakse jäävä aho on jo kirkkaammin valaistu. Tällä tavoin kuluu tunti ja toinenkin. Jo vilahtelee ohi taloja yhä tiheämmin, maantie levenee ja oikaisee siellä täällä viivasuorasti yli peltojen tai halkaisee kumpuilevan metsän. Nyt alkavat jo ihmisetkin vilkastua, he virkahtavat vieruskumppanilleen jotakin toisarvoista, joka yhtä hyvin voisi jäädä sanomattakin, ja niin saavat oman huomionsa aidan takana puun suojassa märehtivä lehmä, portilla nalkuttava pystykorva tai notkolleen taipunut riihen katto.
»Pahastipa on mennyt lakoon ruis!» huomauttaa takapenkillä istuva mies saadakseen keskustelun alkuun salkkuniekan herran kanssa.
Ja edessä istuva emäntä selittää tuttavalleen:
»Lupasihan se Aution Sanni minulle kymmenen kiloa maltaita.»
Peltoaukeat yhä laajenevat ja talot vain tihenevät. Tuossa on vanhojen puiden varjossa vauraannäköinen kartano, jonka pitkän kivinavetan ohi auto kulkee ja saa aidan takana syövän paksuniskaisen sonnin tuskin kohottamaan päätään uteliaisuudesta. Tuolla on kauempana puistokujan päässä valkoinen rakennus ja pellon keskellä hyvää vauhtia pyörivä tuulimoottori. Melkein vastapäätä sitä on harjun kupeella toinen samanlainen, vierellään ikivanha, harmaakivinen viljamakasiini kuin muinaislinnan osa.
Viimein tulee eteen tasainen aukea, jonka takana järven lähettyvillä näkyy kummullaan kivikirkko ja sen ympärillä koko kirkonkylä.
Tässä kolmen suuren tien risteykseen kasvaneessa kirkonkylässä huomaa heti työn ja yritteliäisyyden jälkiä: varsinaisessa keskustassa on useita kivitaloja, kuten pankki, kauppayhtiö ja seuraintalo. Noihin mahtuukin jo paljon paikkakunnan sisäistä elämää elokuvista hotelliin asti, ja yleensä näyttää siltä kuin täällä yritettäisiin rohkeammin ja uudenaikaisemmin kuin itse kaupungissa. Ja kun silmää kulmauksessa olevaa ilmoituspylvästä, huomaa jo siitä pienen läpileikkauksen seudun kesäisistä harrastuksista: lähipäivinä täällä on jonkin kiertueen teatteriesitys, sitten urheilukilpailut, kesäjuhlat ja kirkkokonsertti. Tämähän olisi kuin luotu Risto Kortetta varten, jonka sielulla ei ollut tarpeeksi liikkumatilaa kaupungissa...
Auto pysähtyy suuren tienristeyksen luona olevalle aukiolle, jossa seisoo joukko välinpitämättömiä ihmisiä katsoakseen, mitä autosta purkautuu ulos. Ovelle ilmestyy pitkänpuoleinen ja solakka mies, joka tarttuu Kaisan maalilaukkuun ja toisella kädellään auttaa tämän portaalta alas. He tapaavat nyt Lauri Sajastin ensimmäisen kerran ylioppilasvuosien jälkeen ja huomaavat hänen muuttuneen paljon. Ei niinkään paljon ulkonaisesti, paitsi että poikasesta on kehittynyt jo keski-ikäinen mies, mutta silmät, jotka ennen parhaimmillaan ollessa näyttivät tulenkipunoivilta, ovat nyt yhtä rauhalliset ja levolliset kuin hymykin. Hän, joka oli silloin koulun pidetyin poika ja jota tarvittiin aina niin poika- kuin tyttöjoukossakin, on elänyt nämä vuotensa puolittain erakkona välittämättä toisista yhtään mitään ja rasittamatta itseään ajatuksella, välittävätkö toisetkaan hänestä vai eivät. Mutta kädenpuristukset ovat lujat ja lämpöiset ja Tauno kiirehtii heti kysymään, kuinka hän on jaksanut kaiken tämän ajan ja mitä hänelle kuuluu nyt. Ja tarttuessaan tavaroihin ja lähtiessään viemään toisia mukaansa Sajasti vastaa:
»Oikein hyvää! Puutarhassa kasvaa kaikki muu loistavasti, mutta kirput vain kiusaavat kurkkuja.»
Tuo nyt ei oikein tyydytä toisia, mutta kun tässä ei ole aikaa vaatia parempia selityksiä, osoittaa Kaisa taivaanrannalle, jossa viimeisen sadepilven reunalle näkyy parhaillaan kasvavan korkea sateenkaari:
»Katsokaas tuota valaistusta! Koko holvin alapuoli on kirkas, mutta ulkopuoli noin tumma. Ei tuollaisia värejä olekaan!»
»Se on kai sinun värisilmäsi kunniaksi, sillä pitkään aikaan en ole tuollaista nähnytkään. Maailma kun näkyy tulevan niin huonoksi, että sateenkaaretkin jo loppuvat.»
Heidän kulkiessaan kylän halki omalla rinteellään olevaa harmaata ja suurta rakennusta kohti Sajasti kertoo heille kaikenlaista pientä ja värikästä hymyillen hyväntahtoisesti kuin setä pikku lapsille, ja samalla Kaisa tarkastelee vaivihkaa, onko nykyisessä Sajastissa oikeampaa tuo uusi resignoituneen ihmisen asenne vai onko hän edelleenkin sama julistava ja iskuja sivaltava taistelija. Ja samaa näyttää ajattelevan Taunokin:
»Kun kysyin äsken kuulumisiasi, tarkoitin kaikkia vaikutelmiasi ja siis jonkinlaista elämäsi hyvien ja huonojen puolien yhteenvetoa koko tältä pitkältä ajalta.»
»Ja tämä mies kertoo vain kirpuista!» lisää Kaisa.
Sajasti tarttuu Kaisan käsivarteen ja naurahtaa:
»Tarkoitatte siis jonkinlaista siunausten ja kirousten tilinpäätöstä? — Ehei, siinä olisi niin paljon luettelemista, ettei siihen riitä kokonainen iltakaan. Mutta lyhyesti sanottuna nykyisten ajatusteni summa on juuri se, minkä sanoin. — Tehän tiedätte, että minäkin kuuluin aikaisemmin niihin ihmisiin, joilla on selvä laskusuunta ja joiden miinuspuoli vain kasvaa. Mutta kun olen viime vuosina laskenut moneen kertaan yhteen kaikki plussat ja miinukset, niin olen huomannut, että jokseenkin tasoissa ollaan — ainakin toistaiseksi. Toisin sanoen minusta tuntuu, ettei elämä ole pahasti velkaa minulle, jos en minäkään elämälle.»
He tulevat kaksikerroksiselle koulutalolle, jonka värikäs, rehevien kukkaryhmien täyttämä piha saa Kaisan ihastumaan. Kun he pysähtyvät kaiken sen keskelle katselemaan, kertoo Sajasti harrastuksistaan:
»Olen nykyisin hyvin paljon yksin ja myöskin viihdyn yksin. Yleensä minulla on se vahva usko, että jos on liian paljon tekemisissä ihmisten kanssa, niin siitä on aina jälkeenpäin vain harmia. Mutta kun puuhailee tämän aituuksen sisäpuolella ja keskustelee vain oman itsensä ja kasvien kanssa, niin siitä on seurauksena kaikki tämä, minkä nyt näette. — Muuten te äsken nauroitte minun kurkuilleni...?»
»Ei, vaan kirpuillesi.»
»Niin, kun on täällä yksin niin paljon, alkavat pienetkin tapahtumat omassa pihassa vaikuttaa suurilta. Mutta en tiedä, olenko ainakaan vielä omituinen — vaikka ei kai se ole kaukana enää.» Ja sitten hän vaihtaa nopeasti ajatusta: »Muuten huomaatte kai, että minun mielivärini on nykyään sininen.»
Se onkin totta, sillä yleensä on koko kukkain paljoudessa sininen runsaasti voitolla huolimatta siitä, että se saattaa jostakusta tuntua jo hempeältä. Mutta Sajasti selittää:
»Punainen on liian raju. Sen vuoksi tunsin poltteita äsken, kun näin tuon sinun myssysi.»
»Mutta punainenhan sopii minulle!» puolustelee Kaisa.
»Niin sopiikin sinulle. Mutta minut se saa hikoilemaan.»
He menevät sisälle, jossa kaikkialla kuultaa selvästi isännän oma maku eikä varmastikaan ole kysytty kenenkään naisen mielipiteitä. Kaikki on järjestetty vain mukavuutta ja viihtyisyyttä ajatellen, ehkä hiukan tehostetusti vain omaa itseä varten. Kalusto on huomattavan miehekäs, niin että sitä voisi heitellä tai potkia halunsa mukaan ja heittäytyä mihin kulloinkin mieli tekee. Nurkassa on nojatuolin vierellä iso radiokone, jonka avulla voi pysyä muun maailman tasolla tarvitsematta sitä kuitenkaan nähdä ja sietää lähellään. Melkein kokonaisen seinän täyttää kirjasto, jonka selkärivejä pitkin Raintilan katse kulkee tutkivana. Seinällä on muutamia tauluja, jotka ainakin näin ensisilmäyksellä vaikuttavat hyviltä. Huomatessaan Kaisan hyväksyvän katseen Sajasti sanoo selitykseksi:
»Täällä täytyy viihtyä sen vuoksi, ettei tulisi ikävä muualle.»
Kaisa hiljakseen vertailee niitä ensivaikutelmia, joita he ovat joutuneet saamaan tällä matkalla. Risto Kortteen koko ympäristö oli kuin henkinen majatalo, jossa kukin sai liehua tahtonsa mukaan. Ja koti oli kuin ohjelmatoimisto, jossa ainakin puhelin häiritsi keskustelun, jos isäntä ei käyttänyt tilaisuutta pieneen itsekehuskeluun. ‒ Aila Pohja oli kuin hermokimppu, joka vavahti pienimmästäkin kosketuksesta. Hän oli vihainen siitä, kun ei ehtinyt lavastaa kaikkea mahdollisimman kodikkaaksi ja sopusointuiseksi pettääkseen siten vieraitaan ja uskotellakseen heille, että hänellä oli ulkonaisesti ja sisäisesti täydellinen ihannekoti. — Ja nyt on tultu varakkaan erakon luolaan, jossa eivät saa pesiytyä edes vastenmieliset ajatukset puhumattakaan pahoista ihmisistä. Täällä eletään vain oman tahdon mukaan, välitetään vähät ulkomaailmasta ja sen intohimoista. Täällä ei kadehdita toisilta mitään niin kuin Aila Pohja eikä myöskään tyrkytetä mitään niin kuin Risto Korte.
Ja miettiessään tätä Kaisa tulee katselleeksi pitkiä kaktusrivejä ikkunalla ja hänen katseensa pysähtyy lopuksi suureen kukkaan. Siinä kaikessa on jotakin, joka saa hänet naisellisen uteliaaksi. Mutta Sajasti on jo ehtinyt huomata vieraan katseen ja kertoo:
»Minä näen, mitä sinä mietit. Täällä on minun vanha ja kiltti tätini, joka valvoo kaiken sen puolen. Hän muuten ottaa sinutkin hoiviinsa ja hänen kanssaan saat järjestää elämäsi aivan kuin haluat — joko meidän kanssamme tai meistä miehistä riippumatta.»
Pian tuleekin huoneeseen vanha ja harmaatukkainen nainen, joka varmaankin on tämän talon näkymättömästä hyvästä huolehtiva sielu — se, jonka käden työt huomataan vasta silloin, jos niitä ei tehdä. Hän hymyilee Kaisalle:
»On hauska, kun taloon tulee joskus toinenkin nainen. Enimmäkseen me olemme Laurin kanssa vain kahden — kaksi yksinäisyydestä nautiskelevaa sielua.»
Hän siis tulee todistaneeksi, ettei Sajastin puhe yksinäisyydestä ole liioiteltua... Kummallista muuten, että toisaalla yksinäisyyttä pelätään niin paljon kuin Ailan luona ja toisaalla sitä taas tavoitellaan. Kiroukset ja siunauksetkin ovat suhteellisia.
»Kuulitko, Kaisa!» herättää hänet Sajasti. »Täti kysyy, haluatko nähdä oman huoneesi.»
Kaisa nousee hämmentyneenä sen vuoksi, että hän on lyhyellä ajalla tullut ajatelleeksi ehkä tarpeettoman paljon hyvää näkemästään, sillä hän odotti täällä tapaavansa tosiaan puolirappeutuneen miehen, jolla on likaiset kaulukset ja niskasta hoitamaton tukka. — Hän seuraa tätiä, joka menee huoneesta samalla tavalla hiipimällä ja melutta kuin tulikin. Miehet jäävät kahden, ja keskustellessaan heillä on tilaisuus tehdä pieniä arveluita ja vertailuja toisistaan aivan kuin paremman tutustumisen varalle.
Raintila tekee huomioitaan, miten entinen vilkas Sajasti on muuttunut harkitsevaksi ja hidasliikkeisemmäksi ja katse jollakin tavalla kaukaiseksi. Olipa tosiaan vahinko — ajattelee hän — kun Sajastista loppui veto kesken kaiken. Tai ei loppunut, sillä sitähän saattaa piillä vieläkin, mutta käytetään nyt sanontaa 'väsyi kesken'. Tällä tavoin Raintila tyylittelee ajatustaan nyppiessään näkymätöntä pölyhiukkasta takkinsa hihalta.
Samaan aikaan Sajastikin tarkkailee vierastaan ja kysyy, mitä Raintila on harrastanut kaikki nämä vuodet. Ja toisen vastaus on lyhyydessään melko kuiva:
»Työtä.»
»... ja hiljaiseloa», lisää siihen Sajasti hymyillen. »Sen minä kyllä uskon. Mutta toisaalta taas tiedän, ettei noin vähän ole riittänyt sinulle. Tarkoitinkin oikeastaan sinun erikoisharrastuksiasi.»
Nyt Raintila kertoo, että hänen pahin kärpäsensä on psykologia, että hän etsii käsiinsä tyyppejä ja tutkii niiden luonteita, kaivelee esille kaikenlaisia syitä ja johdattelee niistä seurauksia aivan kuin päätöslaskussa.
»No entä itse elämä? Oletko ruotinut sitäkin?»
»Enpä tiedä... Se on saanut olla melko rauhassa», vastaa toinen vältellen.
Ja nyt Sajasti ajattelee, että on oikeastaan suuri vahinko, kun Raintila ei ole tutustunut itse elämään, vaan on tyytynyt vain sivusta katselemaan sen pieniä ilmiöitä. Aivan kuin mies, joka voisi kurkottaa käteensä kimpun rypäleitä, tyytyykin vain tutkimaan vitamiinitaulukkoa. Se on tosiaan vahinko, sillä aikoinaan Taunolla oli päättäväinen ja voimakas leuka, ja hän oli ensimmäisiä poikia tappelemassa oman koulun ja lyseon välisissä riidoissa ja samaten hän oli ensimmäisiä tanssittamassa tyttöjä konventti-iltoina. — Mutta nyt sen sijaan hänen leuassaan näkyy jo pientä veltostumista ja nyrkit ovat muuttuneet hoidetuiksi sormiksi. Eikä hän kai osaa enää pitää käsivarsillaan nuorta naista valssin tahdissa, vaan saattelee ravintola-illan jälkeen jo vanhentuvaa leskirouvaa tämän yksinäiseen asuntoon.
Niinpä tosiaan! Häneen näkyy tulleen jonkinlaista hiljaista itsetietoisuutta, ja se johtuu tietenkin siitä, kun on joutunut liian paljon peilailemaan itseään ja omia ajatuksiaan. Nyt hän näkyy tarkastavan huolellisesti etusormensa kynnen ja sitten pyyhkäisee toisella peukalollaan sormuksensa kannassa olevaa lyyrankuvaa.
'Tuollaisena hänestä olisi tullut myöskin hyvä kelloseppä', hymyilee Sajasti yhä itsekseen. 'On tarpeeksi pikkutarkka ja huolellinen.'
Kun Kaisa ilmestyy takaisin puolen tunnin kuluttua, voi hän puolestaan vertailla molempia yhdessä: toinen on itsetietoinen julkisuuden mies, joka liikkuu niin sanotussa suuressa maailmassa ja on saanut melkoisen hyvän aseman. Mutta toinen on kuin vastakohta sille, ehkä turhaakin vaatimattomuutta tavoitteleva erakko, joka on joutunut lahjoihinsa katsoen liian pieneen tehtävään maaseutukeskukseen. Ja entäs luonteet sitten: toinen hillitty ja varovainen ja toinen taas riehahteleva ja helposti huitaiseva. Mutta yhteistä heille kumpaisellekin on voima — niin, ja se täytyy Kaisan myöntää naisena: myöskin miehekkyys.
Keskustelu alkaa luistaa jälleen, ja jossakin yhteydessä tulee Kaisa maininneeksi Aila Pohjan. Kuullessaan Ailan nimen katsoo Sajasti häneen epäluuloisena ja kysyy:
»Oletteko nähneet hänetkin? Mutta kertokaahan toki millä tavalla te oikein eksyitte tänne.»
Raintila selittää ylimalkaisesti, miten he jo kaupungissa tapasivat Kortteen ja miten he tänne lähtiessään tekivät pitkän mutkan Ailan luokse.
»Ja nyt sitten Sajastin!» sanoo isäntä reippaasti ja lisää hetken kuluttua: »No on siinä tyyppikokoelma! Tuntuu kuin se ei olisi sattumalta tullut, vaan jollakin perusteella valittu.»
Vieraat vilkaisevat toisiansa, sillä he ovat huomanneet Sajastin liian tarkan huomiokyvyn. Ja Sajasti jatkaa päätelmiään:
»Onhan meitä kaunis valikoima luhistuneita toivoja. Ensiksikin Korte altishenkisenä maailmanparantajana, sitten Aila ikuisia kompleksejaan kiukuttelevana ja lopuksi minä tällainen elämän puolitiehen tuupertunut henkinen kilvoittelija.»
»... joka näyttää purreen hammasta aikansa ja on kerännyt sisua ja voimia matkan jatkamista varten», jatkaa Kaisa.
Sanat melkein vavahduttavat Sajastia ja hän kysyy nopeasti:
»Mitä? Mistä sinä sellaista päättelet?»
»En ylimalkaan usko sinun talttuneen, vaikka yritätkin sitä uskotella», vastaa hän selittämättä enempää. Katsellessaan hetken Sajastia ja hänen ympäristöään hän on huomannut heti, ettei tämä asetu teloilleen koko loppuiäkseen. Sillä mitäs sanoikaan Tauno tulomatkalla, ettei ihminen voi muuttaa luonnettaan. Jos se pitää paikkansa muiden kohdalla, sopii se varmasti Sajastiinkin.
Mutta Sajasti yrittää vielä vakuutella turhaan.
»Kaikki se on jo tuhlattu, mikä on syntymässä lahjaksi saatu.» Sitten hän miettii hetken ja palaa äskeiseen aivan kuin se askarruttaisi hänen aivojaan: »Vai tapasitte te Ailan. Kertokaapa hänestä jotakin. Joko hän on päässyt eroon kiusaajastaan?»
»Mistä kiusaajastaan?» kysyy Kaisa saadakseen Sajastin vain sotkeutumaan sanoissaan ja kertomaan jotakin, jonka hän ilmeisesti tietää. Mutta tämä ei lankea ansaan, vaan vastaa huolettomana:
»Noo, kyllähän te hänet tunnette. Aila Pohja on kuin kotimainen muotiromaani: eroottinen ja sairaalloinen.»
»Mutta Aila on jo muuttunut.»
»Ehkä hiukan. Ja minäkin toivon sitä.»
Heidän keskustelunsa on koko ajan kuin pallonheittoa, sieppaamista ja väistämistä. Väliin tavoittaa Raintilakin sanan tai pari, mutta siirtyy sitten syrjään katselemaan toisten peliä aidan takaa. Kun kumpainenkaan ei saa toista varomattomaksi ja luiskahtamaan sivuun, väsyvät he ja vaikenevat. Sajasti unohtuu miettimään eräitä tapauksia, jotka saivat heidät Ailan kanssa kiertämään ja vieroksumaan toisiaan koko tämän ajan.
Siitä on jo viisitoista vuotta, kun hän elämän rumuuteen ja oman itsensä heikkouteen masentuneena pakeni tänne levätäkseen ja antaakseen aivoilleen tilaisuuden rauhoittua, hän sattumalta tapasi kaikkein pahimmalla hetkellä Ailan. Hän ei edes muistanut sitä, että joskus ylimmillä luokilla toiset olivat vihjailleet siitä, miten Aila suorastaan hehkui hänen lähellään. Niinpä hän luuli tuon vanhan asian jo unohtuneen Ailaltakin, jonka kanssa he joutuivat nyt useinkin yhteen vanhoina tovereina. Mutta hän erehtyi pahasti, ja erona oli vain se, että kun kouluaikainen ihastus oli vain katseiden ja muutamien kirjoitettujen rivien osoittamista, vaati ja tarjosi Aila nyt aikaihmisen täydellä oikeudella paljon enemmän.
Hänelle, joka juuri naisen vuoksi syljeskeli silloin pois suustaan pahaa sivumakua, olivat tarjotut huulet vastenmieliset ja kiihkeä naisen ruumis inhottava; Hän sysäisi Ailan läheltään ja katosi pois tajuten vasta sitten, että suurin loukkaus, jota voidaan osoittaa naista kohtaan, on ynseä ja halveksiva kieltäytyminen tarjotusta rakkaudesta. Hän oli loukannut Ailaa verisesti ja olisi myöhemmin voinut ja ehkä tahtonutkin selittää omat syynsä ja menettelynsä, mutta tässä tapauksessa hän tiesi sen turhaksi. Se ei olisi lieventänyt hituistakaan Ailan vihaa. Hän ei kylläkään nähnyt enää Ailaa, vaan ainoastaan vaistosi ja tunsi tuon vihan. Kun hän muisti, miten Aila kouluvuosina saattoi saada hysteerisiä kohtauksia yksinpä muutamista väärin käsitetyistä sanoistakin, ei ollut vaikea arvata, mitä Aila tekisi sen miehen sielulle ja ruumiille, joka on kieltäytynyt hänen alttiista rakkaudestaan. Mutta minkäpä Sajastikaan silloin voi omalle luonnolleen ja niille vähäisille periaatteilleen, joita hän silloin parhaillaan herätteli uudestaan henkiin ensimmäisen ja pahimman ryvettymisensä jälkeen. — Asia jäi silleen, ja puoli vuotta myöhemmin hän kuuli Ailan menneen naimisiin.
Hän havahtuu vasta Raintilan vetoavaan kysymykseen.
»Kuulitko sinä?»
»En — mitä?»
Raintilan sormet kulkevat pitkin kirjojen selkärivejä hyllyltä toiselle ja hän sanoo päätään kääntämättä.
»Sinä näyt lukevan paljon.»
Tauno, joka kyllästyi äsken Kaisan ja Sajastin keskusteluun, on nyt pääsemässä lähelle omaa alaansa ja vaatii isännänkin mukaansa. Tämä vastaa kuin jatkona äskeisiin mietteisiinsä:
»Kyllä, mutta etupäässä ulkolaista kirjallisuutta. Kotimaisten romaanien standardi-aiheenahan on aviottomien lasten tekeminen ja saaminen — ja sen analysoiminen ei kiinnosta minua pitkän päälle yhtään enempää, kuin jos alituisesti jankutettaisiin vain syömisestä ja vatsan tyhjentämisestä.»
»Soo, herrat!» kuuluu Kaisan ääni.
»Muuten laitoin kerran joutilaana hetkenä tilastoakin kaunokirjallisuuden aviottomista lapsista», kertoo Sajasti edelleen ja tonkii pöytälaatikkoaan. »Missähän se paperi lienee? Jo viisitoista vuotta sitten lankesivat nuoret työläisnaiset, sitten tarttui sama muoti konttoristeihin ja niin sanottuihin liikenaisiin. Taisipa olla joukossa joku kansakoulunopettajakin. Viime syksynä tuli perheenlisäys naislehtorille ja ensi jouluna ovat muodissa jo...»
»... koulutytöt!» lisää Raintila. »Sehän tarjoaisi kohtalaista vaihtelua.»
»Kuulkaas nyt!» ehtii joukkoon Kaisa. »Naisena minä kiellän puhumasta tuohon tyyliin. Ja kai siinä ovat osallisina miehetkin?»
»Kyllä», myöntää Sajasti. »Mutta minähän puhunkin vain aiheiden valinnasta. Ja minusta se on aivan yhtä monipuolista ja laajaa kuin teillä maalareilla lahopökkelöiden sutiminen.»
»No sitähän Kaisa on saarnannut koko ajan!» ilahtuu Raintila.
Heidän hyvin alkava väittelynsä päättyy tähän, sillä jokainen odottaa toisen jatkavan. Raintila istuutuu kirja sylissään ja alkaa pian haukotella. — Kun puhe on ollut rakkaudesta, johtuu Kaisa siitä arvailemaan, mikä on Sajastin nykyinen suhde naiseen ja rakkauteen. — Ja kenties saman aiheen johdattelemana koettaa Sajasti puolestaan miettiä, kumpi hänen vieraistaan on rakastunut toiseen vai joko molemmat. Hän ei saa sitä ilmeistä eikä sanoista selville vielä nyt, vaikka aavistaakin sen varmaksi.
Kaisa on kääntynyt katsomaan ikkunasta ulos, jossa alhaalla mäen kupeella näkyy osa kylää ja puiden yläpuolelle kohoava kirkontorni. Ilma on kirkastunut ja viimeiset pilvenriekaleet kulkevat hyvää vauhtia tuulen mukana yli järven. Niityt ja pellot näyttävät sateen jälkeen värikkäämmiltä. Korkealla lentää jokin suuri lintu, lieneeköhän se haukka. Ja maantieltä kuuluu auton kiihtyvä surina, kun se lähtee nousemaan mäkeä ylös. Kaikkialla on liikettä, yksinpä viljapellollakin.
Sajasti näyttää lukeneen hänen ajatuksensa, koskapa tulee lähemmäksi ikkunaa ja sanoo:
»Katsopas tuon pellon kypsää väriä metsää vasten. Kunpa saisitkin maalatuksi tuulessa aaltoilevan viljan rytmillisen liikkeen.»
Tuo edestakainen ja tasainen huojunta herättää kai toiminnan kaipuuta, koskapa Kaisa nousee ja sanoo päättävästi:
»Lauri, vie meidät ulos. Nyt meidän täytyy jo tehdä jotakin.»
»Mennään. — Mutta ajattelehan minua, joka olen saanut istua tässä paikoillani jo viisitoista vuotta!»
»Mutta kuka on sinut siihen pakottanut?»
»Minä itse! Tämä on ollut kotiarestia vanhoista synneistä. Mutta keväällä minä jo ajattelin, että eiköhän tämä itsekasvatus vähitellen riitä. Niin että...»
»Ahaa! Sinä olet siis päättänyt tehdä jotakin!» virkahtaa Kaisa ja tarttuu häntä käsipuolesta mennäkseen ulos pellolle ja mäelle.
2.
Onko Sajastin erakkomaisuus todellista vai onko se vain asenne? — Mitkä ovat ne syyt, jotka ovat taltuttaneet hänet ja saaneet pysymään kuin häkissä koko tämän ajan? — Ja aikooko hän todellakin jatkaa samaan tapaan loppuun asti ja pitää itseään menetettynä vai onko hänellä joitakin suunnitelmia ravistaa nämä ahtaat kehykset ympäriltään ja yrittää vielä kerran vakavissaan? — Nämä kysymykset askarruttavat vieraiden mieltä alati senkin vuoksi, kun Sajasti ei anna pienintäkään vihjettä mistään.
He kaikki kolme ovat vapaita ihmisiä tekemään mitä tahtovat, sillä heitähän eivät sido toimet eivätkä touhut niin kuin Kortteen luona eikä koti töineen kuten Niemelässä. Saadakseen itse liikkua tarpeekseen ja laahatakseen Sajastinkin mukaan vaikka väkivalloin Kaisa pakottaa jo seuraavana päivänä toiset mukaansa mäelle ja sitä seuraavana taas rantaan ja järvelle. Kaisa itse on rinteeltä pienen perunapellon kupeelta löytänyt mieleisensä vanhan torpan, jonka aidan takana on matala sauna ja sen edessä vinttikaivo. Hän puhuu torpan emännän kanssa ja saa tämän seisomaan mallinaan kaivonkannella päällyshame nostettuna ylös vyötäisille ja kaatamassa vettä punaiseksi maalattuun puukorvoon. Kaisa itse toivoo taulusta paljon ja antaa miesten sillä aikaa loikoa ylhäällä mäellä ja keksiä ajanvietteensä niin kuin he itse tahtovat. Taivas näyttää olevan taas tavallista korkeammalla, sillä helle jatkuu eilisestä pienestä ukkossateesta huolimatta. Auringonpaiste on polttanut rinteen ruohikon kuivaksi ja hauraaksi ja koko tämä hiekkaharju tuntuu uhoavan kuumuutta kuin kiuas. Jos petäjikössä pääsisi tuli irti, pyyhkisi se pitkin kuivaa havunneulasmattoa ja kanervikkoa nopeana kuin ajatus ja pahimmassa tapauksessa polttaisi koko kirkonkylän.
Raintila toteaa tämän ja ajattelee, että juuri nyt on sellainen oikea hetki, jolloin voisi puhua kaikesta entisestä ja päästä eroon turhana painolastina olevista mietteistä. Heillä onkin nyt keskustelun alkuna yhteiset kouluvuodet, ja nehän sopivatkin kaiken muun johdannoksi.
Kun nuo kahdeksan ajast’ajan tapahtumat on sitten jauhettu tarkkaan ja Raintila siirtyy kuin sattumalta ylioppilasaikaan, vastaa Sajasti hänen kysymyksiinsä leikillisesti ja huolettomasti, että 'siitä minä en tiedä mitään, kun silloin olin jo rappiolla'. Asia ei näy häntä ainakaan painavan, ja sen vuoksi Raintilan onkin helpompi muistella heidän viimeisiä tapaamisiaan ja mainita Sajastin pakokin pois Helsingistä.
Ja aivan kuin estääkseen Raintilaa pääsemästä edelleen hän kysyy viimein itse tähän tapaan:
»Te toiset pojat kai ihmettelitte, mikä minulle silloin tuli ja mihin minä katosin?»
»Kyllä», myöntää Raintila odottaen jatkoa. »Eikä kukaan meistä tiennyt varmaa syytä siihen.»
Kun Sajasti jää miettimään, kertoo hän vielä, miten poikajoukossa arveltiin jonkun naisen vaikuttaneen asiaan ratkaisevasti, mutta hän lisää omasta puolestaan varmuuden vuoksi:...
»Mutta mistäpä sen tiesi... Joka tapauksessa lähtösi oli suuri vahinko meille, sillä olithan sinä koko joukon keskeisin mies. Ja kaikkein suurin vahinko se oli tietysti sinulle itsellesi, sillä lukusi katkesivat, vaikka sinua olisi myöhemmin tarvittu muuallakin kuin täällä.»
Mutta Sajasti ei näy olevan puhetuulella, hän vain murahtaa jotakin ja heittäytyy sammalille pitkälleen asettaen kädet päänsä alle ja katsellen pilvien kulkua taivaalla:
»Kaunis ja puhdas väri tuo sininen», virkahtaa hän kuin omissa ajatuksissaan. »Mitähän varten maalarit maalaavat sen aina harmaaksi tai vihertäväksi? Pitävät kai tuota liian imelänä...»
»Jos sinä olisit ollut joku meistä keskinkertaisista, ei lähdöstäsi olisi ollut suurtakaan vahinkoa», jatkaa Raintila sitkeästi ja myöskin valehtelematta. »Mutta kun se olit juuri sinä, oli hävittyäsi jäljellä pitkän aikaa jonkinlainen hautajaistunnelma.»
»Joutavia! Emmehän viime aikoina tavanneet kuin harvoin. Eikä kukaan meistä ole korvaamaton. Jos minä hävisin, niin olettehan te toiset — sinä ja muut — hoitaneet leiviskänne sillä aikaa paremmin.»
Sajasti ei näytä sitä ottavan raskaasti, vaan on valmis puhumaan vaikkapa muusta, sillä hän ei ilmeisesti erittele eikä analysoi omia asioitaan niin tunnontarkasti kuin Aila Pohja eikä myöskään pidä omia aikaansaannoksiaan niin kovin tärkeinä kuin Korte. Nytkin hän vain hätistelee pois itsepäistä mehiläistä, joka kieppuu hänen kasvojensa edessä, ja kutittaa sitä ruohonkorrella takapuolesta, kun se sukeltaa kurjenpolven sinipunervaan kukkaan. Kun mehiläinen lähtee ärtyneenä lentoon, kääntyy Sajasti kupeelleen ja katsoo Raintilaan:
»Vaikka eipä silti, voinhan minä sen jutun kertoakin. Mitään ihmeellistä se ei ollut, vaan aivan tavallinen nuoren miehen kuperkeikka, josta toiset nousevat ja toiset eivät. Minä taas en ruvennut puntaroimaan mitään hyvää enkä pahaa, vaan suutuin koko roskaan ja läksin pois.»
Raintila nyökkää ja asettuu yhtä mukavasti, varmuuden vuoksi vielä haukottelee ja silmää mäen alla olevaan pihaan, vieläkö torpan mummo jaksaa seisoa kumarassa asennossaan Kaisan edessä. Siellä he ovat yhä, Kaisa on hakenut jostakin jakkaran ja istuu sillä, ja telineen vieressä nurmikolla loikoo kissa ojennellen laiskoja jäseniään aivan kuin hekin kaksi tässä.
Sajasti alkaa kertoa:
»Kaikki olisi muuten luistanut hyvin, mutta toisena talvena innostuin naukkailemaan hiukan liikaa — ei nyt paljon, mutta sinähän tiedät sen kaikkein typerimmän litkimisen, että ollaan joka päivä pikkuisen hiprakassa ja huomenna taas jatketaan samaa sillä tekosyyllä, kun eilenkin oltiin. Sellaiset jokailtaiset istujaiset ovat tavallisesti kuin suola keitossa, niin että sitä kaipaa heti, jos vain se puuttuu. Ja alkuaikoina minä jouduin olemaan mukana aivan huomaamatta, eiköhän se ikävää ollutkaan. Ja kun se myöhemmin tuli jo tavaksi, niin siihen kai vaikuttivat hyvin paljon naisetkin taikka oikeammin sanottuna nainen.
»Kas jokainenhan meistä harrasteli pikkuhakkailua taipumustensa mukaan. Mutta toisena talvena minä valitettavasti tutustuin erääseen tavallista erikoisempaan tyyppiin, joka kai piti minua tarpeeksi kiihkeänä ja kookkaana, niin että hänen sopi vain tarttua poikaa ohjaksiin ja pidellä niistä kiinni. Hän oli sopivan saattajan tarpeessa; sillä hän oli ollut joskus naimisissakin ja eronnut muutamia vuosia aikaisemmin, niin että himot sen vuoksi tietenkin hyrräsivät. Ja tärkeä seikka koko asiassa on se, että hän oli silloin siinä neljänkymmenen lähellä ja minä vasta vähän yli kahdenkymmenen. Hän oli aika varakas, mutta ennen kaikkea älykäs nainen, harrasti tosin taiteita, mutta vain taiteilijoitten itsensä takia ja istui taiteilijakapakoissa silloin kuin hekin. Kai sinäkin näit hänet usein — jaa, sinähän et liikkunut silloin samalla taholla... Kas taiteilijoillahan, ja niistä etupäässä näyttelijöillä ja maalareilla, oli vakituiset kantakapakkansa, joiden väliä jotkut tyypit tavasivat illasta toiseen esiintyen tuttuna ja sinuna joka pöydässä. Ja ainakin näyttelijäin ympärillä surisi sellainen vieras kärpäsparvi pelkästä hyvästä mielestä, humaltui lasin reunaan jääneestä pisarasta ja pyrki olemaan henkevä päissään.
»Tämäkin nainen kuului noihin surisijoihin ja koetti vastapalvelukseksi viihdyttää. Hän kävi usein teatterissa jo hyvän tavankin vuoksi, ja kun minä olin kaikin puolin maukkaan näköinen maalaispoika, sain yhä useammin olla hänen seuranaan ja siirryin vähitellen vakinaiselle kannalle. Hän järjesteli usein jatkoja kotiinsa ja minäkin olin niissä mukana, vaikka nuorena miehenä osasinkin pysyä tarpeeksi sivullisena. Mutta väliaikoina hänelle tuli tavaksi tyytyä siihen, että me istuimme iltaa kahden kotona, joimme kahvia ja minkä mitäkin.
»Siitä sitten keksittiin, että minä muutin asumaan hänen huoneistoonsa, kun siinä oli tilaa liikaakin ja kun tapaaminenkin oli sillä tavalla mukavampaa. Kieltämättä se oli minullekin hyvää aikaa, mutta lukemisesta siniä ei kylläkään tullut yhtään mitään. Ja kaikkein pahinta oli tietenkin se, kun minä en hurskaassa typeryydessäni ymmärtänyt pitää varaani, että huoneeni väliovi olisi pysynyt aina tarpeeksi lujasti kiinni.
»Hänellä muuten oli kummallinen himo kaikkeen punaiseen. Mihin ikinä katsoi, kaiken piti olla punaista ja tummaa. Jos aamuisin törmäsin häntä vastaan kylpyhuoneen ovella, piti aamutakin olla ehdottomasti viinin värinen, jos halusin ilahduttaa häntä nimipäivänä kukkapuskalla, piti niiden tietysti olla punaisia. Jos hän istui illalla sängyssään polvet pystyssä ja luki romaania, oli pyjama samaten punainen, ja huulimaalissakin oli vain yksi ainoa vivahdus, joka kelpasi sellaisenaan. Ja se kai osaltaan vaikutti minun nuoreen mieleeni tarpeeksi humalluttavasti, niin että minäkin aloin kaivata sitä punaista yhtäläisesti kuin jokailtaista kiertolais-elämää kapakasta toiseen ja kolmannesta taas jatkoille. Ja hän oli muutenkin tarpeeksi viisas ja osasi käyttää kaikki keinonsa kouluttaakseen minun makuani, mistä kaikesta sopii pitää ja mitä on kaivattava.
»Tätä juttua ei oikeastaan sopisi kertoa rippikoulua käymättömille, sillä totuus on lopuksi se, ettei se minun huoneeni väliovi olisi lukossa pysynyt, vaikka olisi koettanutkin. Ja ikävintä oli se, etten minä osannut tehdä enää mitään eikä minulla ollut edes omaa tahtoa, vaan kulutin aikani pitämällä illat seuraa vieraille ihmisille ja olin muutenkin kuin sopiva rotukoira joutilaan naisen talutusnarussa. Ne vähät lukuvaratkin, jotka sain enoltani, menivät iankaikkiseen edustukseen ja vaatteisiin, eikä se kaikki ollut kuitenkaan kuin pieni osa menoistani, sillä varsinaisena huoltajanahan yhteisissä kuluissa oli kummutkin se sama täti. Ja mikä sitten oli kummallisinta, niin ainakin alussa minusta tuo kaikki oli hauskaa ja mukavaa ja minä pidin vähitellen itseäni jo kohtalaisen tärkeänä tekijänä suuremmassakin ryyppyparvessa. Olin vielä tarpeeksi typerä, etten huomannut omien edellytysteni puuttuvan siihen kokonaan, sillä tuo tärkeyshän ei johtunut omista aikaansaannoksistani, vaan yksistään siitä, että olin varakkaan naisen rakastaja. Muutamat kun näkyvät pitävän jonkinlaisena kunniana sitäkin...
»Mutta tuo oli vain yksi puoli asiassa, ja lisäksi oli vielä sekin toinen. Oletko koskaan kuullut kerrottavan, että nuori mies on kulunut loppuun pelkistä riemuista? Minä uskon siihen, sillä olivathan jo hormonikin riekaleina ja tunsin hoippuvani ainakin henkisesti.»
Sajasti kertoo värikkäästi, miten hän sitten jo viikkokaupalla huomasi kaiken menevän hitaasti, mutta kuitenkin suoraa päätä hiivattiin. Niin se käy, kun kuukausimääriin vetää kellonsa vasta aamulla. Hän osasi katsella omaa itseänsä surkeana ilmestyksenä ja hartaasti odotti tilaisuutta, joka toisi selvän ja mutkattoman ratkaisun. Mutta sellaista ei vain näyttänyt tulevan, ja hän itse, jota oli kuljetettu jo puoli vuotta pitkät illat pöydästä toiseen ja öisin taas jatkoille, osasi jo liikkua ominpäinkin ja suunnitteli suoranaista karkaamista. Mutta kun hänellä ei ollut varoja, ei hän voinut näytellä ylpeätä lähtemällä taloista velkoineen, vaan pakko oli odottaa yhä.
Viimein tuli tarpeeksi hyvä tekosyy, vaikka tapaus sinänsä olikin mitätön. Hänen piti eräänä lauantaina matkustaa maalle ja saapua takaisin vasta sunnuntai-iltana. Kun hän tuli kuitenkin liian aikaisin takaisin, huomasi hän huonettaan käytetyn jatkotarkoituksiin ja kuuli 'talonväen' puolelta viimeisten, aamuyön tylsistyttämien vieraiden keskustelua ja kinastelua. Kaiken lomassa mainittiin siellä hänenkin nimeään ja sen jälkeen kuului rouvan loukkaantunut vakuuttelu, että 'hyvä mies, mitä sinä tuosta jankutat, hänhän on vielä lapsi'. Mutta mustasukkaisen miehen ääni selitti asian taas omalla tavallaan ja lopuksi viittasi jotakin lasten käyttämisestä eräisiin tiettyihin tarkoituksiin.
Hänellä oli nyt viimeinkin tarpeeksi sisua vetäistä eteisen ovi auki ja astua joukkoon. Hämmästynyt herrasmies — joka muuten piti itseänsä muusikkona sen vuoksi, että nau'utti saksofonia jonkin ravintolan orkesterissa — yritti hymyillä hämmentyneenä ja rouva olla ilahtuvinaan jälleennäkemisestä, kun hän itse aloitti tappelun. Hänen silmissään leimusi sillä hetkellä muutakin punaista kuin rouvan puku, hän löi miestä vasten kasvoja — varmuuden vuoksi vielä toisen ja kolmannenkin kerran — kunnes rouva ehti väliin syyttäen häntäkin, että tämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun tässä talossa tapahtui skandaali. Nyt riita muuttui onneksi heidän kahden välisekseen, mutta siihen sekaantuivat lopulta muutkin vieraat todistajiksi, eikä kukaan säästänyt sanojaan. Rouvan mielestä hän oli loinen ja vieraiden mielestä taas sikamainen tappelupukari, jolle pitäisi antaa heti selkään.
»Oli selvää, että minä sain lähteä — ja läksinkin tavallaan kiitollisena. Neljännestunnissa pakkasin tavarani ja ovella silmäsin taakseni, jossa rouva pahimmoilleen yritti leikkiä jo anteeksiantamusta. Mutta minä paransin vauhtiani, pääsin loppuyöksi hotelliin ja aamulla sitten ensi töikseni juoksin asemalle ja ostin lipun tänne kotipuoleen.»
Hän nousee jälleen istumaan ja tuijottaa kotvan sanattomana ruohikkoon, jossa kuparinvärinen kovakuoriainen yrittää kiivetä heinänkortta myöten sen latvaan. Vanha varis lentää laahottelee läheisen puun latvaan, mutta nähtyään miesten istuvan alhaalla parkaisee pelosta ja kiepahtaa lentoon.
»Mitä varten sinä jätit kaiken? Oliko se tarpeellista?» kysyy Raintila.
»Ei, tarpeellista se ei ollut, vaan näin jälkeenpäin ajatellen typerääkin. Eihän minua mikään pakottanut lopettamaan silti lukujani kesken ja sillä tavalla vain pahentamaan asiaa. Mutta ota huomioon, että minä olin henkisestikin jo näännyksissä, että minä tunsin ensimmäisen kerran elämän lujan käden kouraistu! niskavilloissani ja katselin maailmaa ylöspäin silmät pullollaan kuin sammakko. — Ymmärrätkö, mitä on tuntea oma viheliäisyytensä? — Ja kun minä tulin tänne, olivat kaikki ihmiset totisia ja ahkeria, ja kaikeksi kiusaksi täällä sattui olemaan serkkuni pikku tyttö, sellainen avosilmäinen ja kirkasääninen elävä, joka sai minut yhä enemmän tuntemaan oman pahuuteni. Ja sulkujen sisällä voisin tässä välissä mainita senkin, että kun tulin tänne ja kaikkein pahimmin inhosin naisia ja itseäni, niin eikös eräs nainen osannut samana hetkenä tulla tarjoutumaan minulle sieluilleen ja ruumiineen. Minä en voinut muuta kuin ajaa hänet hiiteen, sillä en osannut ajatella häntä vaimona enkä rakastajattarena. Sain hänestä sillä tavalla itselleni verivihollisen. — No niin, kun jyskytys minun sisikunnassani oli kova, katsoin minä parhaimmaksi lähteä pois yleensä joka paikasta, menin suorittamaan asevelvollisuuttani, päätin lueskella siinä ohessa ja aloittaa vuoden kuluttua kaiken alusta uutena miehenä. Ajattelin vakavasti, että kun tässä jo sain osani maailman makeudesta, niin olisi aika aloittaa työtkin.»
Sajasti keskeyttää, sillä alhaalta torpan pihasta kuuluu Kaisan huuto, kun hän on jo lopettanut työnsä ja valmistautuu lähtemään pois. He nousevat ja astelevat mäkeä alas. Raintila aikoo vielä kysyä jotakin, mutta samassa he jo tavoittavat Kaisan ja puhe siirtyy tämän uuteen luonnokseen.
Mutta Raintila ei pääse eroon ajatuksesta, ettei Sajasti ole kertonut vielä kaikkea, vaan salaa jotakin. Mikähän se mahtaa olla? Mitä varten Sajasti on noin eristäytynyt? Ja mikä osuus naisilla on kaiken tuon jälkeen ollut hänen ajatuksissaan?
Muuten Raintila saa pian todisteen siitä, ettei piru ole vieläkään jättänyt Sajastia rauhaan, vaan kiertää ja havittelee hänen sieluaan nuoren naisen hahmossa. Kun he pääsevät kotiin, tulee sinne pappilan nuori neiti kainalossaan kantamuksellinen kirjoja, jotka hän on joskus lainannut Sajastilta, ja tahtoisi nyt eritellä ja ruotia niiden sisällön. Tämä nuori nainen on hoikkavartaloisena ja kirkasvärisessä kesäpuvussaan kuin kukka. Hiljakseen hän hivuttautuu melkein Sajastin kainaloon hieroakseen siinä itseään kuin kissanpentu. Ja kun hän on jo kuullut talossa olevan vieraita taiteilijoita, arvelee hän kai, että näitä kiinnostavat eniten seksuaalikysymykset ja varsinkin sana 'rakkaus'. Sajasti on lyhytsanainen aivan kuin olisi juuri kysymäisillään, mikä on antanut vieraalle aiheen esitelmöidä juuri siitä. Kun neitonen kaikesta huolimatta haluaisi kuulla hänen mielipiteensä jostakin teoksesta, viittaa hän Raintilaan:
»Tämä ystäväni harrastaa kirjallisuutta. Kysykää häneltä.»
Vieraan iloinen hymy vaihtuu kohteliaisuushymyksi ja hän siirtyy keskustelemaan Kaisan kanssa kai hivuttautuakseen tämän ystäväksi ja päästäkseen sitä tietä samaan päämäärään. — Kun hän sitten aikanaan näkyy menevän pihan yli maantielle, virkahtaa Sajasti kyllästyneenä:
»Ja minä kun en rupea heidän peleihinsä... Tuollainen haettu ystävyys hyvien harrastusten varjolla on vain yksi keino paljastaa oma typeryytensä. Ja minua raivostuttaa joka kerran sen vuoksi, kun he antavat ymmärtää, että minä olen vain ori enkä mitään muuta.»
Raintila arvelee itsekseen, että tuo purkaus johtuu vain Sajastin varhemmista päähänpinttymistä ja että tämä yhä vieläkin näkee kaiken samassa valossa. Mutta ei, pian tämä näkee jo jotakin valoisampaakin, joka saa hänet ajattelemaan toisella tavalla.
Iltapäivän aurinko paistaa ikkunasta lattialle ja kirkastaa akvaariossa olevan veden, saa sen ohutvartiset ja hennot kasvit kirkasvärisiksi ja pienet kalat vilkkaiksi niiden pujotellessa omassa viidakossaan ja uteliaina uidessa siihen pieneen virtaan, joka syntyy ilman puhaltaessa pieninä kuplina veteen. Kaisa seisoo samoin kirkkaasti valaistuna katselemassa lasin takaista pienoiselämää. Hänen vierelleen tulee Sajasti ja kertoo:
»Vaikka nuo luontokappaleet ovatkin noin pieniä, ovat ne melko viisaita. Kun seuraa niiden puuhia, muistuttavat ne aika paljon ihmisten ajattelua ja huolia, ja sellaiset kuin viha tai myötätunto näkyvät kaikkein selvimmin. Ja kutuaikanaan ne ovat suorastaan lapsellisia. — Muuten kun minä aamulla nousen ylös ja juon kahviani tässä pöydän ääressä — istun tavallisesti tässä tuolissa selin lasiin — niin kalat tulevat sanomaan hyvää huomenta. Ne kaikki kerääntyvät tähän seinän viereen ja pienillä kuonoillaan nokkivat lasin pintaan, niin että kuuluu tuollainen pieni ääni kuin kynnellä hiljaa koskettaessa. Kun sitten nousen ylös ja juttelen niille, tyytyvät ne ja lähtevät omiin askareihinsa.»
»Mitä nuo kaksi kisailevat?» kysyy Kaisa ja osoittaa kahta kalaa, jotka törmäilevät toistensa jäljessä vihreässä viidakossa.
»Ne tappelevat! Tuo isompi sinijuovainen on pahin riitapukari koko joukossa ja tappelee yhtenään. Sen tavallinen olinpaikka on tuon paksun lehden alapuoli, ja siitä se käy heti kimppuun, jos toinen tulee lähelle. Katsohan sen kaunista pyrstöä. Ei uskoisi sitä niin ilkeäksi, mutta kerrankin se suorastaan repi toisen pienemmän kalan. Jos se ei anna toisten olla rauhassa, niin minä sen hävitän ja syötän kissalle.»
»Älä toki, se on niin kaunis. — Katsokaa, tuolla on kaksi saman lehden alla piilossa! Mitähän ne juttelevat?» osoittaa Kaisa paria liehuhäntäistä elävää, jotka ovat aivan hiljaa ja vain evät ovat hiukan liikkeessä merkkinä siitä, että ne ovat vielä hengissä.
»Missä?» kysyy Tauno ja kurkistaa Kaisan olkapään ylitse.
Kaisa ottaa kiinni hänen etusormestaan ja osoittaa sen päällä lasin pintaa: »Tuossa juuri!» Taunon käsi unohtuu hänen omaansa. He seisovat sillä tavoin kotvan, miehen olkavarren koskettaessa hänen rintaansa, kunnes Kaisa huomaamattaan nojaa häneen. Silloin Raintila vilkaisee nopeasti Sajastiin, joka onneksi on sivuittain eikä kai ole huomannut mitään, mutta hän ei kuitenkaan uskalla siirtyä poiskaan. Kun Sajasti kääntyy uudelleen kertomaan heille kaloista, ihmettelee Kaisa, minkä vuoksi hän hymyilee tuolla tavalla...
Sajasti yrittää ratkaista itsekseen pientä arvoitusta, onko noilla kahdella jo niin sanottu suhde vai onko se vasta kehittymässä. Ja jos on, niin kumpi siinä on heikommalla puolella ja joutuu täyttämään toisen tahdon ja vaatimukset?
Kaisa, joka on jo jättänyt akvaarion rauhaan ja Raintilan sen ääreen yksin, astuu keskelle lattiaa auringonvalon kirkkaaseen suunnikkaaseen, tukka on valoisana kehänä hänen päänsä ympärillä ja silmissä hauska kimmellys.
»Ettekö näe, että päivä kuluu hukkaan tällä tavalla?» vetoaa hän molempiin miehiin aivan kuin eilenkin. »Tuletteko mukaan rantaan?»
»Onko sinun uimapukusi punainen?» kysyy Sajasti.
»On. — Saako sekin sinut hikoilemaan?»
»En pelkää omastani, vaan tuon Taunon puolesta.»
»Haa! Tauno ei sula minkäänlaisessa hehkussa. Hän on arka ja sulkee silmänsäkin punaisen kohdalla.»
»Älähän ole niin varma», varoittaa Sajasti häntä ja katsoo totisena silmiin. »Mutta lähdetään nyt joka tapauksessa joukolla.»
Mutta hän ei lähde kuitenkaan, vaan unohtuu katsomaan ikkunasta mietteissään. Sitten hän kääntyy äkkiä toisiin päin ja sanoo taas reippaammin:
»Kuulkaahan! Minun pitäisi hyvänä isäntänä näyttää teille kaikkea sitä, mitä täällä ympäristössä on? Te kai jo kohmetutte paikoillenne? — Paha vain, ettei täällä ole mitään muuta katseltavaa kuin tämän talon piha ja Huuhkainvuori melkein peninkulman päässä.» Ja Raintilan ihmetellessä, miten Sajasti päättelee heidän kohmettuvan paikoillaan, vaikka tämä hiljainen ja mietiskelevä oleminen on juuri parhainta, Sajasti katselee kaukaa näkyvää Huuhkainvuorta ja sanoo kuin itsekseen: »Siitä on jo monta vuotta, kun olen käynyt noinkin kaukana... Ei, mutta tosiaankin minun pitää viedä teidät huomenna kalliosaarille tuonne keskelle selkää ja ylihuomenna vuorta katsomaan!»
Ja tuosta päätöksestään hän näyttää itsekin reipastuvan.
3.
Kummallinen ominaisuus tuolla miehellä! Raintila on tähän saakka hieman omahyväisesti tuntenut varmaa tasavertaisuutta tai pientä ylemmyydentuntoakin tavatessaan tovereita ja on kuvitellut näkevänsä täällä elämän taltuttaman ja takkuisen miehen, jolla on välttelevä katse ja alistuneen ilme ja jota voisi iltahämärässä kerrottujen erehdysten vuoksi lohduttaa sovinnaisesti huokaamalla, että 'sellaistahan se elämä yleensä tahtoo olla' tai että 'siitä nyt ei kannata välittää, kun monilla on ollut vieläkin pahempia kolauksia'. Mutta tuo mies ei anna minkäänlaista tilaisuutta tekopyhään huokailuun, ei anna toisen sääliä itseään, vaan päinvastoin vetää puoleensa ja alistaa tahtomattaan, niin että toinen ei kerrokaan itse, vaan mieluummin kuuntelee. Mutta sellainenhan Sajasti on ollut aina. Jos hänellä on arpeutuva haava, voi hän kyllä näyttää sitä siteen alta toiselle, mutta ei anna kenenkään säälitellä sen takia.
He ovat jättäneet Kaisan rantakalliolle ja istuvat nyt kahden veneessä Raintilan soutaessa ja Sajastin istuessa perässä ja uittaessa siimaa vedessä aikansa kuluksi. Sama helle jatkuu jo kolmatta päivää eikä taivaanrannalle vain ala ilmestyä sellaista savun väristä auerta, joka kulkee ukkospilven edellä. Heillä on mukanaan veneen pohjalla kaikenlaisia kalastusvälineitä konttiin ja puukkoon asti, mutta mitään he eivät ole vielä yrittäneetkään. Raintila, jolta ovat jo karisseet pois kaulukset ja kultamonogrammiset kalvosimennapit, irvistää ja noitaisee vähän päästä rusentaessaan peukalonsa airojen päiden välissä. Sajastin mielestä hän on vanhaksipojaksi liian kiinnostunut keskustelemaan pikku hummauksista, kuvailee toisten juttuja ja vähän väliä tekee Sajastille salakavalan kysymyksen saadakseen tämän puhumaan lisää. Mutta Sajasti kyllästyy viimein koko aiheeseen ja sanoo:
»Ja mitäs tuollaisista! Nehän tulevat aikanaan jokaiselle muodossa taikka toisessa. Etkä niistä välty sinäkään.»
»Minä?» kysyy Raintila ja unohtaa soutamisen. Hän katsoo ihmetellen ja ehkä myöskin iloisena.
»Niin, sinä... En ennusta koskaan mitään. Mutta siitä olen jokseenkin varma, että tämän teidän matkanne jälkeen Kaisasta tulee sinulle joko vaimo tai rakastajatar.»
»Totisesti rohkeita arveluita!»
»... jotka pitävät paikkansa. — Ja Kaisasta itsestään riippuu, kummanko osan hän valitsee.»
Raintila menee totiseksi, painaa sitten airot varmasti veteen ja vetäisee muutamia kertoja lujasti, niin että vesi kohahtaa kokassa.
»Mistä hitosta sinä tuollaista päättelet? Meistä ei ole kumpainenkaan edes vihjannut siihen suuntaan, vielä vähemmän tehnyt aloitetta.»
»Vaikkapa ei», virkahtaa Sajasti ja heittäytyy selkäkenoon. »Mutta aloitteet ovat odottamassa valmiina kummallakin. Ihme, jos et ole niitä huomannut.»
Sajastin rauhalliset sanat näkyvät vaikuttavan Raintilaan sikäli, että tämä unohtaa taas soutamisen, pitää airoja koholla ja tuijottaa veneen vierellä kulkevaan viriin. Mutta kuta kauemmin Raintila miettii, sitä enemmän kurtut hänen otsallaan siliävät, hän nostaa sitten päänsä ja alkaa soutaa jälleen. Nyt Sajasti huomaa, ettei hän ole pahalla tuulella.
Eikä hän olekaan. Päinvastoin Raintila miettii että uutinen on sinänsä hyvä, mutta valitettavasti ei ole totta. Ja mitä Sajasti sanoi, että heillä molemmilla ovat aloitteet jo odottamassa...? Siis Kaisallakin. Täytyypä katsoa tarkemmin Kaisaa...
He vaikenevat, sillä kummaltakin loppuu sanominen. Mutta Sajasti on yksin ollessaan tottunut hiljaisuuteen eikä edes huomaa sitä. Aurinko paistaa samalla tavoin kuin sadat kerrat ennen hänen istuessaan veneessä tuulen kuljeteltavana. Tervaleppien kiiltävät lehdet rannalla ulottuvat veteen asti, keskellä selkää uiskentelee hiljaista vauhtiaan kuikkapariskunta äännellen keskenään ja katsellen valppaana veneen suuntaan. Pari lokkia tekee suuria kaariaan ruohikon yläpuolella, syöksyy välillä salakkaparveen ja loiskauttaa vettä siepatessaan nokkaansa hopeanvärisen saaliinsa. Tuo kaikki on niin tuttua, että sen näkee silmät ummessakin.
Mutta sitten yht’äkkiä tunnelma muuttuu. Sajasti oikaisee pystyyn ja virkahtaa päättävästi:
»Ja mitäs tässä joutilaana haudotaan! Haetaan Kaisa rannasta ja lähdetään heti Huuhkainvuorelle.»
Hän ei odota Raintilan vastausta, vaan kääntää veneen kokan rantaa kohti, jossa laakealla kalliolla näkyy pienenä pisteenä Kaisan punainen uimapuku. Nyt Raintila ymmärtää, että Sajasti on jo kauan odotellut ripeämpää toimintaa, on päättänyt lähteä kuin pieni poika seikkailemaan oman pihan ulkopuolelle, mutta jostakin syystä ei ole toteuttanut päätöstään. Ja nyt sitten, kun he kaksi tulivat tänne, Sajasti on saanut päähänsä laajentaa omaa piiriään suuremmaksi — ehkä huomaamattaan — eikä suinkaan ajattele tällä liikkumisella vieraitaan, vaan omaa itseään. Hän ei siis aio sammaloitua paikoilleen.
Ja varmistuakseen tästä huomiostaan Raintila kysyy heti:
»Sanopas viimeinkin eräs asia: aiotko hautautua tänne koko loppuiäksesi?»
Sajasti kohottaa melan ja antaa sillä muutamia kertoja veneelle vauhtia aivan kuin saadakseen aikaa miettiä vastausta, istuu sitten hetkisen hiljaa ja katsoo rantaan silmissään tavallinen ja rauhallinen ilmeensä ja kysyy vuorostaan yhtäkaikkisesti aivan kuin ei olisi koskaan ajatellutkaan muuta:
»Eikö se näytä siltä?»
Joku toinen voisi tyytyä jo tähänkin, mutta Raintila on alkanut epäillä tuota rauhallisuutta vain asenteeksi ja tinkii sen vuoksi yhä:
»Minusta näyttää siltä, että sinä haudot joitakin suunnitelmia. — Jäätkö vai et?»
Sajasti katsoo toveriaan silmiin ja vastaa varmana ja lyhyesti:
»En!»
Mitään muuta Raintila ei kysykään, sillä lopun toinen kertoo kyllä muutenkin. Hän vain soutaa sitä kallionkielekettä kohti, jolla Kaisa seisoo viittoilemassa heille. Tämä ensin oudoksuu heidän pikaista toiminnanhaluaan, mutta tyytyy istuutumaan veneeseen ja jatkamaan matkaa järven toiselle puolelle, missä tunnin soutumatkan päässä näkyy korkea ja jyrkkäseinäinen kallio nousevan suoraan järvestä. Hän katsoo sinne, tuijottelee silmiensä raosta pilviä ja vettä eikä huomaa mitään muuta. Raintila kiskoo venettä, mutta kun Sajasti ei ole tyytyväinen vauhtiin, nousee ja asettuu hän itse airoihin joutuakseen pikemmin. Hänen paitansa aukosta näkyy ruskea rinta ja kyynärvarren lihakset ovat vahvat ja leuka päättäväinen, mutta kun Kaisa sitten katsoo Raintilaan tehdäkseen vertailuja, huomaa hän tässäkin samat jäntevät merkit ja ilahtuu siitä. Millä aikaa tuo muutos on ehtinyt tapahtua?
Kun he pääsevät rantaan, alkaa toivottomalta näyttävä kiipeäminen, sillä kallio on melkein pystysuora ja korkea. Sen laella kasvavat vaivaispuut näyttävät kohoavan halkeamista, sillä maata ei ole missään. Sajasti etsii sopivaa kohtaa ja lähtee ensimmäisenä ylös. Raintila seuraa häntä uskollisesti, ja vähän päästä kääntyy Sajasti katsomaan taakseen, voiko Kaisa pysyä heidän mukanaan. Kaisasta tämä ei olekaan enää leikkiä, sillä helppohan noiden molempien miesten on harppia pitkillä hoivillaan ja kurkotella vahvoilla käsillään, mutta hänen täytyy sisussaan purra hammasta voidakseen pysyä lähimainkaan mukana, etteivät toiset jättäisi häntä yksin. Jos hän olisi pieni tyttö, niin hän istuutuisi jo tähän ja alkaisi itkeä.
Mutta pahimmassa kohdassa pääsee Sajastikin vain tuskallisesti vääntämällä ja kiroilemalla pari metriä korkean luiskan yläpuolelle, ja kun Raintilakin yrittää jäljestä, huokaa Sajasti odottaessaan:
»Älä tule vielä. Sinun on nostettava Kaisa tänne.»
Silloin Raintila muuttuu kömpelöksi ja neuvottomaksi ja hiljakseen manailee sitä itsekin. Kun Kaisa on jäänyt vangiksi jo edelliselle kielekkeelle eikä pääse tulemaan ilman apua ylös, tuijottaa Raintila häneen ymmärtämättä edes ojentaa kättään ennen kuin Sajasti naurahtaa pilkallisesti. Hän ei tajua hetkellistä hämilleen joutumista, mutta kun Kaisa sitten kurkottaa kätensä, puristaa hän sitä liiankin lujasti ja vilkaisee ohi välttyäkseen katsomasta toisen avoimeen kaula-aukkoon. Päästyään samalle penkerelle Kaisa on hengästynyt ja hymyilee hänelle kiitollisena:
»Sinä olet vahvempi kuin luulinkaan!»
Mutta pystysuora kurttu Raintilan kulmain välissä on nyt syvempi kuin ennen, hän katsoo hajamielisenä järvelle eikä huomaa toisten jo odottavan, ennenkuin kuulee Sajastin tokaisevan:
»Mitä sinä haaveilet!»
»Että mitä?» kysyy hän vuorostaan ja katsoo kuin vasta unesta heränneenä.
»Sitä vain, että ota Kaisa syliisi ja nosta ylös, jotta minä yletyn kiinni.»
Raintila astahtaa Kaisaa kohti, mutta ei ojenna käsiään. Tämä on hänen ulottuvillaan ja odottaa. He katsahtavat toisiinsa, kunnes Kaisa kiertää kätensä hänen kaulansa ympäri, ja niin hän tarttuu naista vyötäisiltä ja nostaa kevyesti kuin lapsen ilmaan, kohottaa ylemmäksi ja tarjoaa kantamustaan Sajastille. Tämä saa kädestä kiinni, Kaisa itse tavoittaa Taunon käsivarsilla istuen varpaansa kallion rakoon ja pääsee siten pykälää ylemmäksi Sajastin luokse. Kun Sajasti ojentaa kättään Raintilallekin, ei tämä ole sitä huomaavinaankaan, vaan tunkee kyntensä sammaleiseen kiven koloon ja ponnahtaa ylös.
Matka ei ole vielä puolessakaan, mutta edessä on sentään helpompi osa. Kaisa ja Sajasti lähtevät edellä puoleksi kilpaa kallion laelle, mutta Raintila jättäytyy tahallaan jälkeen ja katselee alas mietteissään. Toiset loittonevat hänestä kovaäänisinä ja ovat jo näkymättömissä, kun hän unohtaa ainaisen ja tyynen varovaisuutensa ja istahtaa korkeimman kielekkeen reunalle kuin pieni poika pöydän kulmalle, heilutellen jalkojaan tyhjän yläpuolella ja sytyttäen tupakan.
Mistähän johtunee, että hän on viime päivinä ja varsinkin tänään muistanut erään vanhan tapahtuman, joka ei ole kiusannut häntä enää moneen vuoteen, mutta pyrkii nyt jostakin syystä pinnalle liiankin usein. Sehän oli sitä niin sanottua rakkautta, ajattelee hän, vaikka hän arkisesti analysoidessaan sanookin sitä vain suhteeksi. — No niin, pelkkä suhdehan se loppujen lopuksi olikin, sillä eihän ainakaan hän itse, pitäessään aina tiukasti kiinni työstään, urastaan ja tulevasta riippumattomasta asemastaan olisi voinutkaan ajatella vakavasti avioliittoa sen naisen kanssa. Sillä vaikka heidän kahden välillä ei ollutkaan niin suuria rajoja kuin Sajastilla ja punapukuisella naisella, oli hän kuitenkin vain liikenainen, parin pienen liikkeen omistajatar, joka kaikesta nuoruudestaan ja älykkyydestäänkin huolimatta pysyi vieraana hänen omille aivoituksilleen. Mutta eipä silti, pelkkänä suhteenakin se oli kyllä reilu ja välitön, niin että hän saattoi joskus kuivahkon ja sovinnaisen ravintolaillan jälkeen humaltua jatkolla liikkeen pienessä takahuoneessa. Sehän on tavallista, ja kenelläpä hänen ikäisellään sanomalehtityypillä ei olisi vastaavia tai pahempiakin tapauksia. Eikähän se muutenkaan ollut niin hengelle käypää, ennen kuin vasta loppuessaan antoi hänelle pahemman tunne- ja itsekunnioituksen kolauksen kuin olisi luullutkaan. Jos loppukin olisi ollut yhtä toverillinen, ei suuhun olisi jäänyt sitä samantapaista sivumakua kuin Sajastille. Ja kaikesta kylmyydestään huolimatta hän huomasi silloin erotessa — ehkä juuri kolhaistun itsekunnioituksen takia — että hänen omassa sisikunnassaan paloi rikki joitakin varokkeita, niin ettei häneen enää päässyt sen jälkeen virtaamaan lämmintä tunnetta naisia kohtaan yleensäkään. Hänen tunne-elämässään on siitä lähtien toiminut ankara sensuuri, jonka ohi eivät ole päässeet varkain edes ajatuksetkaan.
'No jaa', ajattelee Raintila edelleen. 'Ehkäpä sitä sensuuria on ollut hyvältä osaltaan auttamassa myöskin minun peijakkaanmoinen varovaisuuteni. Kas viisastuuhan ihminen pienemmästäkin täräyksestä!'
Ja syventyessään kerrankin analysoimaan myöskin omaa itseään hän huomaa, että sisällä on koko ajan ollut jokin sellainen vieras ja vastustava ääni, joka on väliin pitänyt sellaista mekastusta, ettei ole voinut erottaa, mikä hänen ajatuksissaan oikeastaan on omaa ja mikä vierasta. Ja varsinkin joka kerran, kun hän on joutunut tahtoen tai tahtomattaan lähestymään naista, on se vieras ääni suorastaan kiljunut hänen korvaansa. Koko ajan se on häirinnyt tuntoa aivan kuin silmän musta täplä katsetta — niin että tekisi mieli pyyhkäistä se pois. Se on tietenkin ollut tukalaa, sillä eihän hän ole vielä liian vanha kokeillakseen elämällä uudestaan ja paremmin tuloksin. Joka tapauksessa hän alkaa kyllästyä sensuuriinsa, tahtoo päästä eroon tuosta vieraasta mielipiteestä omassa itsessään, haluaa olla kuin nuori poika ja toimia vaistonsa mukaan, heilutella jalkojaan parinkymmenen metrin korkuisen kuilun yllä ja vaikkapa laulahtaa!
Mutta hän ei laula, vaan sylkäisee poikamaisesti alas ja päästää sitten iloisen vihellyksen.
Samaan aikaan, kun Tauno Raintila tuntee keventyvässä ja vapautuvansa, ovat toiset kiivenneet edelleen ja päässeet lähestulkoon kallion laelle. Silloin Sajasti huomaa heidän olevankin kahden ja kysyy:
»Mihin meidän psykologinen kelloseppämme jäi?»
Kaisa nauraa vertaukselle ajatellessaan Raintilaa suurennuslasi silmässä ja pienet pihdit kädessä hypistelemässä ihmissielun jousia ja rattaita. Hän virkahtaa sitten Sajastille kuin tunnustukseksi:
»Ei, mutta kuulehan! Sinä näyt saaneen paljon aikaan Taunon muokkaamisessa. Minä en ole voinut laukaista hänen turhaa henkistä pingotustaan vielä koko matkalla, mutta sinä olet tehnyt sen muutamassa päivässä. Koko miehestä saa jo uuden ja elävämmän kuvan!»
»Vai niin», virkahtaa Sajasti yhtäkaikkisesti vastaamatta itse kysymykseen. »Sinähän näetkin kaiken tietysti kuvina. Mutta sanopas puolestasi, minkälaisen kuvan sinä olet tehnyt minusta. Onko tyyppikokoelmasi nyt täydellinen?»
»Miten niin?» kysyy Kaisa silmät levällään.
Sajasti katsoo häneen kuin vahingoniloisena:
»Sinähän tulit jossakin erikoisessa tarkoituksessa tutkimaan Kortetta, Aila Pohjaa ja minua. — Mikä se tarkoitus oli?»
Kaisa menee hyvin totiseksi ja sanoo:
»Jos puhut tuossa sävyssä, en vastaa mitään.»
Mutta Sajasti ei usko näin vähällä, vaan jatkaa vielä.
»Oletko kuullut sellaista sanaa kuin taikapiiri. — Eikö se ole jonkinlainen henkinen aitaus, jonka ihminen rakentaa ympärilleen toteutumattomista aikeistaan ja tekemättömistä töistään. Se on kehä, jonka rikkomiseen ei riitä voimia Ja eikös Kortteelle, Ailalle ja minulle ole yhteistä se, että me kierrämme kuin porsaat oman karsinamme aitaa emmekä osaa hypätä sen yli? — Jos olet tästä syystä valinnut meidät kolme katseltavaksi, niin silloin ei matkasi ole mennyt hukkaan.»
Onko tuo katkeruutta vai karua huumoria, sitä ei Kaisa osaa sanoa. Ehkä sittenkin jälkimmäistä. Hätäpäissään hän on jo sanomaisillaan, että hänhän tuli vain työtä varten, kuu taas Raintilan piti sen sijaan... Mutta viime hetkessä hänen täytyy valehdella välttyäkseen toisen tarkalta katseelta:
»Minä en ole lähtenyt keräämään mitään tyyppivalikoimaa — usko tai älä!»
Eikä Sajasti sen puolesta uskokaan, mutta hän ei viitsi kiusata Kaisaa enempää, vaan lähtee hymyillen jatkamaan matkaansa. Kaisa jää istumaan sammalille ja virkahtaa hänen jälkeensä:
»Minäkin tulen heti. Ensin huokaisen tässä ja katselen tuota rantaa.»
Mutta todellisuudessa Kaisa tietää vain odottavansa Taunoa. Hän ei aio päästää miestä ohitseen ennen kuin kuulee tämän suusta edes muutamia lämmittäviä sanoja. — Viimein Raintila tuleekin luullen olevansa yksin, viheltelee, ottaa männynkävyn maasta ja heittää sen lentävän harakan jälkeen, irroittaa maatunutta sammalta kalliosta ja potkaisee alas kurkistaen sen putoamista reunan yli.
Kaisa katsoo hänen hauskoja hommiaan hymyillen ja miettii, onko tuossa jälleen eräs, joka yksin ollessaan nautiskelee sellaisesta vapaudestaan, jota ei uskalla näyttää muille, ja edessäpäin taas vetäytyy kuoreensa. Hän ei häiritse Taunoa, vaan on vuorostaan psykologisena tarkkailijana ja nauttii siitä. Viimein Raintila aikansa puuhailtuaan lähtee jatkamaan matkaansa, huomaa Kaisan ja menee yht'äkkiä vakavaksi.
»Täällä on niin vietävän avaraa ja värikästä! Luulenpa, että jäänkin loppuiäkseni tänne», virkahtaa Kaisa keskustelun aloittajaisiksi.
»Mutta täällä tulee yöllä kylmä ja sateella kastut», vastaa tuo runoton sielu niin totisena, ettei hänen sanoissaan voi epäillä hituistakaan leikkiä.
»Sinä ehkä paleltuisit, mutta minua lämmittää sieluni. — Tule istumaan tänne!» pyytää Kaisa.
Mutta nyt taas alkaa Raintilan psykologinen sensuuri toimia ja jokin suhahtaa hänen korvaansa varoituksen. Niinpä hän ei istukaan, vaan nojailee selkäänsä kallioon ja kysyy viimein kuin osoittaakseen, ettei hän sentään ole pahalla tuulella:
»Milloin me lähdemme jatkamaan matkaa?»
»Jaa tuonne...? Lauri meni jo.»
»Ei, vaan tätä suurta matkaa. Takaisin etelään.»
»Ei minulla ole mitään kiirettä. Täällähän on niin hyvä olla.»
Pienen tauon jälkeen Tauno muistaa:
»Mutta sinullahan on työsi. Joko se on unohtunut?»
Nyt tulvahtaa pettymys Kaisan mieleen niin nopeana, että hänelle tulee paha mieli. Se saa hänet nousemaan nopeasti ja siirtymään kauemmaksi. Hän ei voi olla sanomatta kärkevästi:
»Älä sinä huolehdi minun työstäni!»
Raintila pyörähtää mitään sanomatta ympäri ja lähtee nousemaan edelleen kallion lakea kohti myöskin pahoillaan siitä, etteivät he voi puhua edes harvoja sanoja kiltimmin. Kummallista, että heidän täytyy ärhennellä toisilleen, vaikka kumpainenkaan ei ole tehnyt mitään pahaa...
Kun hän hetkeä myöhemmin tapaa Sajastin ylhäällä, kysyy tämä ensimmäiseksi:
»Näitkö Kaisaa? Mihin hän jäi?»
»En tiedä», valehtelee Raintila kiukkuisena omalle itselleen. ‒ »Jos se tyttö on pudonnut alas, niin...»
»Jos lie sitten», sanoo toinen häijyn kylmästi, vaikka mieli poreilee kuumana kuin kiehuakseen.
Sajasti katsoo pitkään, näkee kurtun toisen otsalla ja kiukkuisen katseen ja sen vuoksi pamauttaa suoraan:
»Kuule, mitä helvetin komplekseja sinussa oikein itää?»
Luulisi toisen vastaavan jotakin samantyylistä, mutta ihmeeksi ja kummaksi Raintila ei suutu, vaan kysyy vuorostaan verrattain lauhkeasti, vaikka varmana:
»Miten niin?»
»Miten niin?» apinoi Sajasti ja kiirehtii sitten lieventämään sanojaan kaiken varalta: »Luulin, että sinä loukkaannuit äsken veneessä siitä, mitä mainitsin Kaisasta. Mutta sehän taitaakin olla...»
Hän ei sanokaan loppuun arveluaan, vaan lisää hetken kuluttua:
»Tule, niin mennään hakemaan!»
Ja kun hänestä näyttää nyt siltä, ettei Raintilasta ole lainkaan vastenmielistä seurata häntä Kaisan luokse, näkee hän nyt kaiken jo likipitäen koomillisessa valossa ja ajattelee itsekseen hymyillen:
'Tuota se rakkaus teettää! Iso mies — eikä osaa hoitaa asioitaan.'
Illalla koko talon ollessa hiljaa istuvat miehet taas kahden. Raintila nousee, valikoi hyllystä jonkin kirjan, selailee sitä hetkisen hajamielisenä ja vaihtaa taas toiseen. Sajasti tupakoi mietteissään, puhaltelee savua kattolampun ympärillä lenteleviä kärpäsiä kohti ja nauttii kuvittelustaan, miten ne aivastelevat tupakanhajua ja kiroilevat häntä. Huviteltuaan aikansa hän kulkee pari kertaa lattian yli ja painaa savukkeen pään sammuksiin tuhkakuppiin. On jollakin lailla miellyttävän yhdentekevä olo, yhtä hyvin voi olla tässä tai mennä vielä puutarhaan kävelemään tai asettua vaikkapa vuoteeseen kädessä tämänaamuinen sanomalehti.
Raintila nousee taas kerran, sormeilee hyllyä ja sanoo:
»Se meillä ukko Savisen oppilailla on hyvä puoli, että osataan ainakin suomea kunnollisesti.»
»Kannattaa olla ukolle kiitollinen, kun piti niin lujilla. Ja näin jälkeenpäin ovat kaksi aineesta saatua kymppiä jääneet minullekin koko kouluajan suurimpana tuloksena.»
»Minä en saanut yhtään», toteaa Raintila naurahtaen.
»Muuten sinähän kerroit suomentaneesi jotakin?»
»Etupäässä aikani kuluksi. Kymmenkunta romaania. Mitäpä täällä muutakaan tekee...? Kun on tällaisia hiljaisia iltoja kuin tämä, on niin mukava istua ja...»
»Mitä muuta sinä olet kirjoittanut?» keskeyttää Raintila nopeasti ja katsoo toista silmiin.
»Mitäkö muuta? — En mitään», vastaa Sajasti ja kääntyy ottamaan pöydältä jotakin tarpeetonta.
»Älä selittele!» inttää Raintila. »Tiedänhän minä sen kuitenkin.»
Nyt katsoo Sajasti kuin pahasta teosta yllätettynä:
»Mistä sinä sen tiedät?»
Raintilalta pääsee voitonriemuinen hohotus:
»Ahaa! Siis sittenkin totta! — En minä mitään tiennyt, mutta sain sinut ansaan.»
Sajasti noitaisee, pyörähtää ympäri ja alkaa harppia pitkin lattiaa sytyttäen uuden savukkeen ja puhallellen sen savuja kiivaasti:
»No voinhan sen tunnustaakin, jos pidät suusi kiinni. Totuus on se, että toissa talvena sain päähänpiston ja aloin kiukutella sitä, kun aina pitää märehtiä toisten ajatuksia, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja.»
Sajasti kertoo, miten hän jo koulupoikana kirjoitteli muutamia heikkoja juttuja pieniin lehtiin, mutta unohti koko puuhan sitten moneksi vuodeksi — samalla kuin unohti paljon muutakin. Vasta tultuaan Helsingistä hän täällä yksinäisyydessään sepitti lisää ja myi ne — tosin salanimellä ‒ tällä kertaa hiukan paremmin tuloksin. Tuo kaikki oli vain harrastelua samoin kuin suomentaminenkin, eikä se suinkaan johtunut minkäänlaisesta pakosta, vaan samanlaisesta ajankuluttamisesta kuin ristisanatehtävien ratkaiseminen tai onkiminen.
»Mutta toissatalvena, kun suomennostöissä tuli pitkä paussi, aloin suunnitella omia töitä ja...»
»Onko se romaani?» keskeyttää Raintila.
Mutta Sajasti ei ole kuulevinaan, vaan jatkaa:
»... ja innostuin niin, että siitä tuli sittenkin tosi. Keväällä ja nyt kesällä olen naputtanut kaiken puhtaaksi ja heti syksyn tullen aion lähettää sen johonkin.»
Nyt, kun Sajasti on kertonut jo näin pitkälle, tietää Raintila kuulevansa lopun nyhtämättäkin. Ja hetken arveltuaan toinen sanookin suopeasti:
»Ja mitäpäs tuosta enää salailemaan. Jos sinua kiinnostaa, niin saat sen lukeakin. Olisi hyvä, jos penkoisit virheitä.»
Sajasti, joka ensin oli niukka sanoissaan eikä suostunut puhumaan mitään kyselemättä, on nyt äkkiä muuttunut avomieliseksi, menee pöytälaatikolleen ja tuo sieltä Raintilan eteen salkullisen käsikirjoituksia. Toinen avaa sen ilmeettömänä, vaikka sisäisesti onkin ylpeä siitä luottamuksesta, jota Sajasti on häntä kohtaan osoittanut paljastuessaan vakavat aikeensa. Ja toisaalta hän on utelias, oikeastaan hyvinkin utelias näkemään kaiken, sillä tämähän on merkki siitä, ettei Sajasti ole aikonutkaan sammua. Ja Raintilassa alkaa vahvistua se usko, että Sajasti on kaiken aikaa pyrkinytkin juuri tähän, kypsyttämään ajatuksiaan ja julistamaan. Ja nyt näin jälkeenpäin ajatellen on vaikea muuta uskoakaan. — Avatessaan salkkua Raintila tuntee itsensä niin hartaaksi, että tahtoisi jo etukäteen, itse työtä tuntematta, sanoa hänelle tunnustukseksi: 'Sinä et olekaan siis pettänyt!' Mutta näin miesten kesken tuollaisen tunnustaminen vaikuttaisi liian hempeältä, ja sen vuoksi hän ei virka mitään.
Raintila, joka tavallisessa arkityössään on joutunut käsittelemään tämäntapaisia juttuja täysin kylmänä, tuntee olevansa nyt poikkeuksellisen iloinen saadessaan käsiinsä juuri tämän. Ja vaikka hän tosiaankin lähti tälle matkalleen täysin haluttomana ja epäluuloisenakin, on hänellä sentään ollut kolme valoisaa kohtaa: ensin tilaisuus päästä kurkistamaan Kortteen sokkeloiseen ajatusmaailmaan, sitten keskustella Ailan kanssa rannalla ja nyt viimeksi todeta, että Lauri Sajasti onkin yhä sama ja samanlainen kuin aikoinaan ollessaan parhaimmillaan.
Hän selailee käsikirjoitusta ja toteaa ääneen, että teos on melko laaja, ehkä parikymmentä painoarkkia, ja että sen nimi 'Jos saisin elää uudelleen' ei ole kaikkein parhaimpia.
Tämä näkyy olevan aitoa Sajastia, ja lisäksi hän on käyttänyt kaikesta päättäen mallina omaa itseään. Ensimmäinen luku 'Kun sillat palavat takana' alkaa nuoresta miehestä, joka juuri henkisessä rapakossa rypeneenä on noussut ja tehnyt päätöksensä kaapia kuivettuneen kuran pois nahastaan ja aloittaa kaiken uudestaan toisella tavalla. — Ja asiallisena Raintila toteaa, että tekijä on hyvällä tyylivaistolla valinnut lähtökohdakseen oikean ja lisäksi dramaattisen hetken eikä ole ryhtynyt kuvaamaan sitä vastenmielistä rypemistä. Hän aikoo sanoa tuon heti Laurille, mutta aivan kuin hänen ajatustensa edelle kiirehtien tämä virkkaakin kuivasti:
»No jaa... Luehan nyt ensin kokonaan.»
Mutta sen verran on umpimielisessä ja sulkeutuneessa Raintilassa entistä hyvää toveria, ettei malta olla tunnustamatta:
»Jos toden sanon, niin tämä oli hyvin iloinen yllätys. Oikeastaan olisi pitänyt aavistaa, ettet sinä taltu niin vähästä. Mutta emmehän ole nähneet sinua emmekä siis voineet tietää, että...»
Hän keskeyttää ja Sajastin täytyy auttaa loppukin ulos:
»Että — mitä?»
»Ettet sinä kuulunut siihen sammuneiden tyyppien kokoelmaan Kortteen ja Pohjan kanssa», sanoo Raintila rehellisesti.
Ja Sajasti ei voi muuta kuin naurahtaa leppoisana. Hän menee ja sytyttää valon, Raintila istuu käsikirjoitus polvillaan ja kuuntelee Sajastin tahallaan lieventävän tekojaan:
»Kun yksin olin, niin pitihän minun hitossa keksiä edes mielikuvitusihmisiä seurakseni, joiden kanssa voin keskustella, joille saatoin tyrkyttää omia mielipiteitäni ja joiden kanssa oli piristävää kinastella. — Ja tuossa ne nyt ovat, siinä paperipinkassa.»
Yksin jäätyään ei Raintila mene suoraan vuoteeseen, vaan ensin kulkee pitkin lattiaa ja miettii, vetää kellonsa ja asettaa sen huolellisesti tuolille vuoteensa viereen, etsii jokaiselle vaatekappaleelle ja esineelle oman tarkan paikkansa, harjaa tukkaansa tarpeettoman kauan ja tutkii kynsiäänkin. Häntä itseäänkin ärsyttää tuo kaikki, kun tietää tekevänsä sen pinttyneestä tottumuksesta, ja tahallaan alkaa heitellä tavaroita hajalleen voidakseen ajatella rennommin. Sitten hän tuntee olevansa valmis työhön, tunkeutuu peitteen alle ja alkaa lukea.
Kun samainen nuori mies, poltettuaan ensin siltansa takanaan, saapuu sitten enonsa luokse, on hänellä vaikein puoli edessään. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, ja eno toimii hänen isänsä sijaisena, vanha ja jyrkkäsanainen ukko, joka on huoltanut taloudellisesti pojan koulunkäynnin ja opiskelunkin. Kun he kaksi tapaavat nyt toisensa, ei poika mene vanhuksen eteen tavallisena tuhlaajapoikana pää kumarassa ja valmiina polvistumaan — ei, vaan hän kylmästi ilmoittaa syyn päätökseensä, kertoo rehellisesti kaiken, mitä on tehnyt ja miten olisi pitänyt tehdä. Vanha mies päättää nujertaa hänet, nousee hänen eteensä lujana ja kookkaana kuin vuori, mutta toinenkaan ei taivu eikä edes pyydä anteeksiantamusta, vaan sanoo:
'En halua, että vieraat ihmiset ottavat vastatakseen ne synnit, jotka minä huvikseni teen. Sen vuoksi hoidan tästä lähtien niin synnit kuin katumisenkin itse.'
Vanhus huomaa pojan päätöksessä jotakin miehekästä ja arvelee, ettei tuollaisin selityksin kai ihan hunningolle mennä, ei huuda eikä lyö enää nyrkkiään pöytään, vaan nyökkää kuin myöntyen:
'No koeta sitten. Ja jos huomaat vaikeaksi, niin voithan tulla puhumaan.'
Ja nuori mies koettaa. Hänen vanha huoltajansa on kuitenkin paikkakunnan silmäntekeviä ja ennen pitkää tarjoaa pojalle opettajan sijaisen paikkaa yhdeksi lukukaudeksi kuin kokeeksi, pitääkseen samalla itse silmällä ja tarttuakseen asioihin tarpeen tullen. Kun lukukausi on vajaa, suostuu poika siihen vain ansaitakseen ja jatkaakseen seuraavana syksynä vaikkapa alusta. Hän jää, hän tekee työtä saadakseen jäädä vakinaisesti ja vain näyttääkseen, että hän voi pysyä siinäkin.
Tämä alku siis tavallaan käsittää näiden kahden suuren päätöksen välisen ajan ja on kuvattu voimakkaasti. Sajasti käyttää siinä melko värikästä kieltä ja asettelee kontrastit sopivasti, niin että syntyy monitahoinen valojen ja varjojen leikki. Etenkin kaksi tahtoa, vanhuksen ja nuoren pojan henkinen kartunveto on lujaa ja kireätä. — Raintila lukee sitä edelleen, mutta tuntee olevansa kuin väärässä asennossa, nousee ylös ja asettaa liuskat pöydälle. Kun ilta tuntuu viileältä, etsii hän Sajastin kaapista tohvelit jalkaansa, vetää takin ylleen ja jatkaa lukemista istuallaan. Hän tuntee olevansa kuin verkonpaikkaaja, koettaa kiirehtiä eteenpäin ja löytää, missä tulee vastaan ensimmäinen niin heikko kohta, että se vaatii parsimista. Jo sekin pitää häntä hienoisessa jännityksessä, mutta toisaalta myöskin itse juoni, joka on puhdasta Sajastia ja hänen elämäänsä. Niinpä Raintila ei enää ajattelekaan päähenkilöä sivullisena olentona, vaan kerta kaikkiaan antaa hänelle nuoren Sajastin omat piirteet.
Seuraava on eräänlainen sitkeiden vastoinkäymisten ja koettelemusten vaihe, sillä hänen täytyy samanaikaisesti pitää puoliaan kahta vihollista, nimittäin omaa itseään ja ympäristöään vastaan. Varsinkin ympäristö on heti valmis lyömään vetoa hänen sielustaan ja taluttamaan sen pirulle vaikka ilmaiseksi. Pahimmat pitävät häntä joko jumalankieltäjänä, hulluna tai jotkut kommunistina, jokainen huolehtii hänen asioistaan yksityisseikkoja myöten ja kertoo tietävänsä kaikki hänen aikaisemmat syntinsä. Toiset vähän sovinnollisemmat kiskovat häntä taas omaan suuntaansa ehkäpä hyvässäkin tarkoituksessa ja ainakin selittävät pelastavansa hänet juuri pirulta, mutta huomauttavat kuitenkin sopivan tilaisuuden sattuessa: 'Ei sinunlaisesi ihminen ole yksin yhtään mitään. Näin suuren kierroksen teit palataksesi takaisin samaan pisteeseen. Panttaa sielusi meille, niin me hoidamme sen uudelleen kuntoon.' Mutta hän ei luovuta ajatustaankaan, vaan koettaa pitää kiinni työstään, ettei sitä tarvitsisi jättää pakotuksesta ja vielä vähemmän sivuun heitettynä.
Mutta samaan aikaan hänellä on selvitettävällään välit myöskin oman itsensä kanssa ja ratkaistava, mihin hän tällä kaikella pyrkii. Ja saadakseen oman tahtonsa selville hän rankaisee itseään ja onpa suorastaan säälimätönkin, niin että tuo kaikki joskus tuntuu itsekidutukselta. Hän huomaa saavansa voimia tapellessaan oman itsensä kanssa. Ja jos on kesä, pitää hänen joka päivä soutaa lähes peninkulman matka, olipa sitten sade tai paiste. Joskus hän iltamyöhällä vetäisee veneen kiinni rantakallioon, asettuu kyyryyn sen kokkaan ja nukkuu siinä yönsä sadetakki hartioilla. Ja samoin talvella hän kiertää pitkät matkat metsissä vain väsyäkseen ja sitten uupuneena istahtaa kannon päähän ja juttelee järkeä omalle itselleen, joka on kerran pettänyt hänet niin pahasti. Tällä tavoin karttuu sisu, ja sisun mukana kehittyy hiljakseen päätös, ettei hänen pidä pyrkiäkään eteenpäin helpointa ja kevyintä tietä, vaan on päästävä perille suuren mutkan kautta.
Totisesti värikästä ja rohkeata, ajattelee Raintila lukiessaan eteenpäin. Sanonta on hänen mielestään paikoitellen liiankin rajua, niin että hän nousee välillä kävelemään ja polttaa tupakan miettiessään. Näin pitkälle päästyään hän on myöskin jo vapautunut verkonpaikkaajan-ajatuksestaan, sillä itse kerronta vie hänet mukanaan ja saa unohtamaan kaiken muun. Ja nyt hän ymmärtää hyvin Sajastin yksinäisyyden ja sen surumielisen hymyn, jonka aluksi huomasi hänen kasvoillaan. Raintila, joka ei ole joutunut näin sitkeään tappeluun oman itsensä kanssa, myöntää sentään, että Sajasti on saanut kestää paljon enemmän, kuin mitä olisi ansainnut.
Raintila herkistyy niin, että tahtoisi mennä Sajastin luo juuri nyt ja sanoa tälle jotakin myötätuntoista. Hän avaa varovasti oven toiseen huoneeseen ja kurkistaa sinne. Mutta hän erehtyy. Sajasti ei kaikkien noiden kokemustensa jälkeen istukaan syvälle tuoliin vaipuneena, pää käsien varassa ja huokaillen, vaan nukkuu kaikessa rauhassa aivan kuin koko maailmassa ei olisi mitään ristiriitoja eikä kilvoitteluja. Raintilasta se on kummallista. — Niinpä hänellä ei ole muuta keinoa kuin vetää ovi hiljaa kiinni, jättää sanomisensa huomiseksi ja nyt jatkaa lukemista.
Romaanin keskiosaan tultaessa nuori mies on vielä pureutunut päättäväisenä työhönsä kiinni, mutta on jo huomaavinaan jonkinlaista laukeamista ympäristönsä välillä. Hän ei tyydy tarkastelemaan vain omaa itseään, vaan asettelee monia pieniä tapahtumia vierekkäin kuin värikkäitä palasia ja saa siten muodostumaan suuremman kuvion, jossa on koko yhdyskunta ihmisineen ja harrastuksineen. Huomatessaan kaikki yrityksensä turhaksi ympäristö alkaa yhä enemmän jättää hänet omaan rauhaansa, niin että hänen ajatuksillaan on jo paremmin liikkumatilaa ja hän voi käyttää niitä myöskin omaksi hyödykseen eikä vain toisia vastaan. Ja seuraava aste on se, että hänen taipumattomuutensa huomattuaan ympäristö koettaa hiljakseen keksiä keinoja, millä tavoin voisi vetäytyä pois kunniallisesti koko kilvoittelusta menettämättä silti auktoriteettiaan.
Nyt seuraa pitkä ylimenokausi, jolloin ei olla ystäviä eikä vihollisia, mutta sitten aletaan selvästi lähteä uuteen suuntaan. Seuraa hyvin inhimillinen piirre: kun huomataan, ettei kartunvedosta ole minkäänlaista hyötyä ja kun hän on tänään aivan sama kuin ennenkin, niin nyt pyritään saavuttamaan se sama ystävänä, mihin ei päästy vihamiehenä. Ja nyt nuori mies tuntee olevansa jo voiton puolella eikä suostu jakamaan ajatuksiaan kenenkään kanssa. Joskus vielä kuuluu hänen sisällään kuin kaikuna vanha huuto hänen nuoruudensynneistään ja erehdyksistään, mutta kaikki on jo niin heikkoa, että hän jaksaa vastata siihen täysin voimin ja hillitä sen.
Oikeastaan hyvin paljon dramaattisia aineksia, ajattelee Raintila kuivasti ja nousee jälleen kävelemään. Kerronta seuraa tarkoin suunniteltua kaavaa pitkin aivan kuin draaman juonta. Ja tarkasti katsoen siitä löytää samat osatkin. — Joka tapauksessa tämä on Raintilalle sikäli iloinen yllätys, ettei hän vielä alussa uskonut tapaavansa rakenteeltaan näin ehjää ja juonenkäsittelyltään näin voimakasta kuvausta.
Ja kun Raintila miettii asiaa, tuntee hän nyt saaneensa Sajastilta paljon uutta. Jopa niin paljon, että se hienoinen ylemmyydentunne, jota hän on aina tuntenut vertaisiaan ihmisiä kohtaan, on nyt jollakin tavalla laskemassa ainakin Sajastin kohdalla. Hän on arvioinut Sajastin mahdollisuudet väärin sikäli, että tämän voima on vain kasvanut eikä kuihtunut tänä pitkänä aikana. Jos Raintila tunnustaisi, että hänelläkin on sentään heikkouksia, niin hän myöskin ottaisi esimerkkiä Sajastin miehekkäästä ja hammasta purevasta asketismista...
Raintila kävelee kauan ja miettii hartaana. Hän sammuttaa lampun, vetäisee ikkunaverhot sivuun ja katselee aamun kajastusta puiden yläpuolella vaaran kupeella. Koko yhdyskunta näkyy nukkuvan, yön hämärä leijailee kattojen yläpuolella kuin tummana utuna, seipäille koottu vilja tuoksuu vielä tuoreelle ja läheisen niityn apila pusertaa esille uutta elämää rehevänä odelmana.
Ja taivas kirkastuu vähitellen. Samalla katoaa myöskin kylän vaiheilta hämärä, kirkontornin ääriviivat alkavat erottua sitä ympäröivästä metsiköstä ja talojen harjat tulevat terävämmiksi aivan kuin valkoiselle kankaalle heijastuvaa kuvaa tarkistaessa. Kaikki on kylmempää ja kovempaa, mutta myöskin värikkäämpää ja todellisempaa. Joka tapauksessa se on lähempänä elämää, koskapa vähitellen alkavat kuulua jo ensimmäiset äänetkin lintujen herätessä ja metsässä nukkuneen karjan kulkiessa hitaasti kohti lypsypaikkaansa. — Nyt Raintila tuntee viileän yön värisyttävän itseään, kääntyy pois ikkunasta, sytyttää valon ja jatkaa lukemistaan loppua kohti.
Sajastin viimeinen luku 'Tuleeko resignaatio?' näyttää ensin lupailevan jonkinlaista henkistä tasapainoa ja lepoa, mutta alkaakin yhä voimistua ja kulkee kuin virta johdonmukaisesti koskea kohti aavistellen kuohuntaa peilityynen pinnan asemesta. Kuinkapa voisi toisin ollakaan, sillä eihän se silloin olisi oikeata elämääkään ennenaikaisessa rauhassaan. Tämä kaikki, kun odotetun tyynen asemesta vielä tuleekin rantakalliota vasten lyöviä pärskeitä ja vaahtoa, on otettava vertauskuvallisesti. Sillä onhan kysymyksessä nuori ihminen, jolla ei ole mitään syytä odottaa näin varhain vanhuutensa suvantoa, vaan päinvastoin elämänsä tuoreinta voimaa. ‒ Ja sehän meidän kaikkien on lohdullista tietää, ajattelee Raintila ja unohtuu välillä tuijottamaan johonkin olemattomaan.
Nyt on tullut jo aamu ja työ kylässä alkaa. Pellon keskellä seisova tuulimoottori pyörii jo nopeammin, naapuritalon pihassa kulkee mies suitset käsivarrellaan mennessään hakemaan hevosta metsästä, ja maantiellä kolisevat rattaat ohi kirkon ja tienristeyksen, rannan kortteikossa narisee sorsa ajellen miltei täysikasvuisia poikasiaan päivän ajaksi turvaan asumattoman niemen puolelle, ja aidanseipäisiin lentää pari harakkaa pitämään kovaäänistä selontekoaan ihmisten pienistä ja salaisista puuhista yön aikana.
Silloin pääsee Raintila viimeiseen käsikirjoitusliuskaan asti ja lukee ajatellen vieläkin Sajastia:
»Mutta ovatko kaikki nämä vuodet lannistaneet hituistakaan hänen tahtoansa? Ei, sillä hän tuntee voimansa vain kasvaneen ja on koska hyvänsä valmis koettamaan niitä. — Onko tämä kaikki saanut hänet edes hetkeksi ajattelemaan elämää katkerana ja kapinoimaan omaa osaansa vastaan? Ei sitäkään, sillä hän on säilyttänyt uskonsa elämään siitäkin huolimatta, että usko ihmiseen on heikontunut. — Onko siis loppujen lopuksi tämä hänen itselleen asettamansa rangaistus ollut liian ankara? Ei tietenkään, sillä hänen tarkoituksensakin oli kaikella tällä vain korvata itselleen aiheuttamansa vahingot.
»Mutta millaisia arpia entiset nuoruudensynnit ovat jättäneet hänen mieleensä? — Ei kovin rumia, mutta kuitenkin niin kuin paha ajatus olisi syövyttänyt melkein näkymättömän kolonsa sielun teräksenhienoon, hiottuun pintaan.»
Luettuaan nämä viimeiset lauseet Raintila kokoilee pöydälle levittämänsä käsikirjoitusliuskat ja myöntää hartaana:
»Tuo kaikki on hyvin totta.»
4.
Ilma väräjää rinteen yläpuolella auringonpaahteessa, sillä tuulikin on tyyntynyt. Vaikka haapojen herkät lehdet tavallisesti kahisevat jo ennen varsinaista tuulta ennustaen sen saapumista, ovat nekin nyt liikkumatta, ja järven pinnalla käy vain paikka paikoin ohut viri, niin että vesi näyttää pakotetulta hopealta.
Raintila on yksin liikkeellä eikä tiedä, minne molemmat toiset ovat menneet, ehkä hekin ovat samoin yksin omilla tahoillaan. Heidän pitäisi Kaisan kanssa matkustaa tänä iltana pois, ja sen vuoksi koko olo tuntuu jollakin tavoin tyhjältä odottamiselta, ja samasta syystä hän on pukeutunut jo matkakuntoon saatuaan kulkea muutamia päiviä irtonaisemmin ja vapaammin. Hän kävelee laiskana puutarhassa katsellen Sajastin hoivailemia värillisiä ryhmiä ja pysähdellen välillä hypistelemään jotakin yksityistä vartta, kunnes siirtyy hitaasti ylös metsää kohti arvellen, olisikohan Kaisa siellä. Kun tänä aamuna tuli puhe lähdöstä, ei Kaisa loppujen lopuksi sanonut mitään suoraan, vaan katseli ikkunasta ulos sennäköisenä kuin hänellä ei olisi mitään kiirettä pois ja mainitsi jostakin akvarellista, joka jäi maalaamatta. Kaisa on tietysti kadonnut työhönsä ja jättänyt hänet noitumaan yksinäisyyttään.
Juuri silloin, kun Raintila on pääsemässä metsänreunaan ja valikoi istuimekseen sopivaa kiveä puiden alta varjosta, tapahtuu jotakin hätkähdyttävää, joka näyttää merkitsevän paljon tämän pienen yhdyskunnan elämässä. Kirkonkylän keskustasta kuuluu äkkiä outo ja kiihkeä ulvonta. ‒ Se on jokin sireeni ja hälyttää kai tulipaloa. Nouseva ja laskeva ääni viiltää ilkeästi korvissa ja näkyy samassa hetkessä aiheuttavan liikettä talojen pihoissa ja maantiellä. Kirkonkylä näkyykin tänne melkein kokonaan. Lähimmän talon portaita juoksee hätäinen nainen tiukaten ihmisiltä, missäpäin tulipalo on, ja kiertelee katsellen oman rakennuksensa kattoa. — Pari koiraa on tienristeyksessä istuutunut ulvomaan sireenin mukana haikeina, kuono pystyssä ja korvat luimussa. Lapsia juoksee hälisevinä parvina keskustaa kohti hyvillään siitä, että jotakin jännittävää on tulossa taas. Ja miehiä, jotka arvatenkin kuuluvat palokuntaan, ajaa polkupyörillä kiireestä ja kuumuudesta huohottaen.
Viimein kuuluu jostakin huuto:
»Katsokaa, saari palaa! — Koko saari on tulessa!»
Se on kuin komennus ja ihmiset alkavat tuijottaa järvelle, toiset nousevat ylemmäksi rinteelle ja joukko poikasia kiipeilee katoille nähdäkseen paremmin. Raintila siirtyy kiirehtimättä ylemmäksi kalliolle ja näkee, miten keskellä järveä olevasta saaresta nousee paksu ja musta savupilvi. Siellä on metsäpalo. Se on syttynyt ihan äskettäin, sillä vielä hetkinen sitten hän ei huomannut tuolla suunnalla mitään merkillistä, — Vasta eilenhän he Kaisan ja Sajastin kanssa soutelivat tuon saman saaren takana, ja toisella rannalla, savupilvestä hiukan vasemmalle, on metsän sisässä pieni talokin.
Vaikka näky onkin komea, ei se vavahduta Raintilaa samalla tavalla kuin muita ihmisiä, joille kaikille tulee kiire — kenellä sammuttamaan ja kenellä ainakin kertomaan uutista edelleen. Koko kylä näkyy olevankin jo liikkeellä: tuossa puhaltuu maantielle suuri kuorma-auto, jonka lavalla on miehiä, ruiskuja ja letkuja yhtenä rykelmänä. Kun se katoaa kirkon kiviaidan taakse jäljessään pitkä pölypilvi, lähtee jo toinenkin auto yhtä hyvää vauhtia jäljestä ja yksityisiä ihmisiä kiirehtii polkupyöränä ja juosten samaan suuntaan yhteistä venevalkamaa kohti.
Palo, joka näyttää hiljalleen laajenevan, muodostaa komean taustan kauniille maisemalle. Kun tyyni on, nousee savu ensin pystysuorana ylös ja korkealle, leviää siellä kuin paksuksi harmaaksi verhoksi, jonka reunat kasvavat kaikkiin suuntiin. Saari on ehkä puolentoista kilometrin pituinen, ja tuli on syttynyt sen tuonpuoleisessa päässä, niin ettei itse liekkejä tietenkään näy tänne asti. Mutta jos nyt alkaisi tuulla pohjoisesta, voisi kulo levitä pitkin saarta, sytyttää talonkin ja polttaa sen samaan menoon. Ja jos onni olisi huono, voisivat kipinät sataa manteren puolelle, sytyttää rantametsän ja samalla uhata koko kirkonkylää. Näin Raintila kuulee mäelle nousseiden pikkupoikien arvostelevan tilannetta, mutta ei kuitenkaan tule siitä vielä levottomaksi.
Katseltuaan näkyä aikansa hän lähtee verkalleen laskeutumaan alas hakeakseen Kaisankin seuraamaan täältä ylhäältä itse paloa ja samalla katselemaan sitä dramaattista kuvaa, joka on alhaalla maantiellä ihmisten kiirehtiessä ja hälistessä. Kun hän pääsee sisään, ei siellä ole ainakaan Sajastia, ja hän arvailee itsekseen, onkohan Sajastikin lähtenyt katsomaan kaikkea lähempää rannalta. Hän kiertelee puutarhaa etsien Kaisaa, mutta löytää viimein eräästä kulmasta vain jakkaran, maalilaatikon ja kuivahtaneen, puolivalmiin akvarellin. 'Ehkäpä he tulevat pian takaisin', ajattelee hän rauhallisena, siirtyy varjoisaan paikkaan telttatuoliin ja alkaa selailla aikansa kuluksi kirjaa, joka siihen on Kaisalta unohtunut. Mutta kun maantiellä ajaa ohitse jokin auto yhteisen kiireen takia ja sen pöly painuu tännepäin, saa se hänet välillä havahtumaan sen verran, että hän nousee ja kävelee käytävän kulmaukseen seuraamaan palon kehittymistä. Se näyttää todellakin laajenevan, sillä savu nousee jo lähempää.
Silloin tulee puutarhaan Sajastin vanha täti ja hämmästyy hänet nähdessään:
»Kas! Minä kun luulin, että kaikki ovat menneet saareen. Mutta jos maisterilla ei ole vielä kiirettä, niin minä tuonkin kahvin tänne puutarhaan.»
Hän lähtee saman tien, kattaa hetkisen kuluttua pöydän ja heidän istuutuessaan kysyy Raintila Kaisaa.
»Kyllä hän meni Laurin mukana heti, kun pilli alkoi soida», kertoo täti ja alkaa sitten kuvailla jotakin vanhaa tulipaloa, joka oli syttynyt jouluyönä niin yht’äkkiä, että ihmistenkin piti juosta pakoon puolialastomina. Ja toista kupillista kaataessaan hän nyt valittelee sitä, että neiti Vuorinenkin lähti aivan ilman kahvia, vaikka olisi voinut odottaa sen verran...
Kun he nousevat pöydästä, siirtyy Raintila takaisin tuoliinsa ja täti näkyy menevän tietä pitkin kylän keskustaa kohti saadakseen itselleen vilkkaamman puhetoverin. Kun Raintila joutui valvomaan melkein koko viime yön Sajastin romaanin ääressä ja kun helle tässä varjossakin on kova, ei hän jaksa lukeakaan, vaan istuu kirja polvillaan ja taitaapa lomassa nukahtaakin. Joka tapauksessa, kun hän silmänsä avattuaan siirtyy taas katsomaan saareen päin, on savu levinnyt monin verroin laajemmalle, niin että sen reuna ulottuu jo rannan kohdalle asti, ja palo on tullut sen verran lähemmäksi, että savua nousee jo keskeltä saarta olevalta kukkulaltakin. Ja pitkästä välimatkasta huolimatta näyttää jo tulenkielekkeitäkin vilkkuvan saman kukkulan laelta.
Raintila muistaa nähneensä eteisen seinällä poronsarvissa Sajastin kiikarin ja aikoo lähteä hakemaan sitä, kun käytävällä tulee vastaan täti ja valittelee, että nyt neiti Vuorinen jää varmasti ilman päivällistä, jos ei muista ajoissa tulla takaisin. Mutta huolehtimatta päivällisestä Raintila ottaa kiikarin, nousee se kainalossaan mäelle äskeiselle paikalleen ja luulee näkevänsä saaren rannalta liekkejä ja niiden keskellä sammuttavia ihmisiäkin. Kun tässä yksin ollessa aikaa riittää, päättää hän lähteä rantaan nähdäkseen kaiken sieltä paremmin. Ja rannassahan kai toisetkin ovat, jos eivät ole uteliaisuuttaan soutaneet saareen asti.
Kun hänen täytyy mennä ikkunan alitse, huomaa vanha täti hänet ja huutaa varoittavasti, ettei hän saa lähteä tuossa kunnossa, sillä vaatteet palavat siellä pilalle. Tuntuu siltä kuin täti kaikella huolehtimisellaan hoputtaisi häntäkin sinne, vaikka ei uskalla sanoa suoraan. Raintila silmää valkoisia kangaskenkiään ja huolellisesti silitettyjen housujensa saumoja ja tottelee, kun täti kehoittaa häntä menemään Sajastin kaapille ja muuttamaan sieltä ylleen Laurin kalastusvaatteet. Se nyt on kyllä turhaa, mutta onhan mukavampi kulkea tällä tavoin saappaissa ja ilman takkia.
Aurinko on siirtynyt jo hyvän matkaa iltapäivän puolelle, kun hän harrasta vauhtiaan ehtii rantaan ja tavoittaa siellä vain joukon poikasia, jotka juuri työntävät venettä vesille lähteäkseen palopaikalle. Kun toiset eivät ole täällä, herää hänessäkin sen verran uteliaisuus, että poikasten kehoituksesta astuu veneeseen. Järvellä onkin vilkas liikenne suuntaan ja toiseen, sillä ihmisiä on vielä menossa sinnepäin ja toiset veneet soutavat hakemaan kirveitä ja lapioita, joista saaressa on kuulemma kova puute.
Tällä tavoin on Raintilakin vedetty mukaan vieraan kirkonkylän kiihkeään elämään, ja hän kuuntelee poikien keskustelua:
»Antti kertoi kipinöitä sataneen pappilan riihelle asti.»
»Ja jos pappila syttyy, niin silloin palaa koko kirkonkylä», arvelee toinen.
»Sajasti siellä kuulemma riehuu kuin raivopäinen ja panee kaikki toisetkin töihin.»
»Eikä sammuttamisesta olisi tullut mitään, mutta Sajasti käski heti kaksi venekuntaa hakemaan työkaluja ja sankoja.»
»Nyt siellä ovat jo kaikki naisetkin mukana.»
»Jos vain ei tule sadetta, niin ties miten pitkälle palo leviää.»
Kun he pääsevät puoliväliin selkää, alkaa palon savu kuvastua veteen synkempänä kuin ukkospilvi. Raakuvia variksia lentää vastaan manterelle päin luullen kai tämän kaiken olevan vain heidän vainoamistaan. Ja lähemmäksi tultaessa sataa jo tuhkaakin veneeseen ja kuuluu jo palon vohina, kun liekit karkailevat puiden juurista latvaan asti yhtenä kohauksena räiskähtävän kipinäsateen hajotessa kuivaan kanervikkoon. Ja vielä lähemmäksi tultaessa vilahtelee rantametsästä kirkkaita tulenkielekkeitä ja ihmisiä näkyy liikkuvan savun keskellä kuin haamuja. Ja saaren pohjoispäässä, missä tuli on kulkenut kaiken yli, on savuavia puita, joiden neulaset ovat karisseet tuhkana maahan, mutta oksien haarukoissa räiskähtelee vielä tulinen pihka. Kantojen ja juurien alta pistää esiin liekkejä kuin tulisten käärmeiden päitä mustuneen sammalen keskeltä.
Nyt tulee tuhkaa ja savua veneeseen niin paljon, että se kirvelee silmiä ja on vaikea hengittää. Naisia näkyy juoksevan edestakaisin sankoineen kantaen rannasta vettä, ja kaikki kykenevät lapsetkin on pantu työhön. He ovat läpimärkiä ja väsyneen näköisiä, ja tuolla kompastuu joku kantamuksineen ja toinen huuhtaisee kirveltäviä silmiään rantavedessä. Miehillä on pitkiä leppä- tai koivurunkoja, joilla he huitovat kanervikosta kuloa sammuksiin, tai sitten polkaisevat saappaansa kannalla pienimmän kipunan. Ja helle täällä on kaksinverroin pahempi, niin että hiki piirtää valuessaan vaaleita raitoja nokisiin kasvoihin. Tuossa on erään takki syttynyt tuleen, hän riisuu sen ja pieksää tantereen, toinen pyyhkii palaneita kulmakarvojaan ja menee rantakiville ammentamaan kädellään vettä kuivaan suuhunsa. Tuossa taas kannetaan veneeseen miestä, joka on huitaissut kirveellä jalkaansa, ja toinen painelee paitansa hihalla silmiään saatuaan ne tuhkaa täyteen.
Raintila tietää, että kaukana tulen edellä, jossakin tuolla mäen takana on miehillä kova kiire kaataa metsää lakoon kuin rajaksi, ettei puusta toiseen karkaileva tuli pääsisi sen yli, ja toiset taas heiluttavat lapiota kaivaukseen ojan esteeksi kanervikkoa pitkin levenevälle kulolle. Ja uusia pieniä paloja syttyy lakkaamatta, sillä tuli aiheuttaa vetoa, ja mustan savun mukana nousee korkealle sankkoja kipinäparvia, jotka sitten satavat alas sytyttäen kanervat ja sammalet tuleen. Nuorten poikasten tehtävänä onkin etsiä nuo uuden palon aiheet ja polkea ne sammuksiin heti alussaan.
Raintila, joka on tottunut luonteensakin vuoksi aina seisomaan sivusta katselijana, alkaa tuntea nyt, että tämä kaikki kuuluu hänellekin ja että hänet on sittenkin kytketty yhteen näiden ihmisten tapahtumiin. Hän huomaa kainalossaan kirveen eikä edes tiedä, mistä se on siihen tullut ja kuka sen on antanut, ja lähtee astelemaan mäen taakse, missä hän arvaa muidenkin miesten olevan. On vaikea tottua tähän, kun pienten tulikärpästen joukossa putoilee alas hehkuvia havunneulasia ja heti sen jälkeen kuuluu ritinää jostakin läheltä ja kun savu liehuu edestakaisin kuin suuri verho sokaisten silmät. Tuossa lehahtaa hänen lähellään pieni lintu, etsii kuin sokea jotakin paikkaa istuakseen, mutta päästyään näreen oksalle putoaakin maahan. Kun hän ottaa sen käteensä ja katsoo sitä, on se kuollut, tukehtunut ehkä savuun, koskapa sen siiven kärjetkin ovat kärähtäneet tulessa.
Kun Raintila pääsee rinteelle asti, tulee häntä vastaan puiden lomitse mies kantaen sylissään suurta ja raskasta taakkaa. Käynti on niin tuttu, että hän jo kaukaa tuntee Sajastin, vaikka tämä onkin nokinen ja repaleinen. Kun Sajasti tulee lähemmäksi, huomaa hän tämän sylissä ihmisen, naisen, jota hän huohottaen vie rantaa kohti. Silloin Raintila huutaa, Sajasti kääntyy ja tulee häntä kohti. Kun Raintila vaistomaisesti ojentaa kätensä, nostaa Sajasti hänen kyynärvarsilleen poikkipuolin tajuttoman Kaisan. Raintila on mykistynyt eikä saa sanaakaan suustaan, ja Sajasti virkahtaa vain lyhyesti:
»Putosi kalliolta ja pyörtyi...»
Hän ei selitä enempää, pyyhkäisee vain hikisiä kasvojaan ja silmää kyynärvarressaan olevaa pitkää veristä naarmua. Paita on likomärkänä liimautunut kiinni hänen nahkaansa, ja kun toinen hiha riippuu riekaleena, tarttuu hän siihen, repäisee sen kokonaan irti ja heittää menemään. Hän yrittää sitten hymyillä, mutta kun tuntee polttoa olkapäällään, läpsäyttää kädellään savuavaa kangasta, kääntyy ja lähtee nopeasti takaisin nuoleskellen kuivuudesta hilseileviä huuliaan.
Ja niin kääntyy Taunokin Kaisa sylissään osaamatta kysellä enempää, kantaa hänet rantaan ja asettaa veneen teljolle pitkälleen ottaen sitten kahden kämmenen välissä vettä ja valellen hänen nokisia kasvojaan. Ainakaan jäsenet eivät tunnu olevan poikki, mutta vaatteet ovat rikki ja pusero on revennyt edestä, niin että osa rintaa näkyy halkeamasta. Olkapäälle on palanut vaatteeseen pyöreä reikä ja samalla kohdalla ihossa on punainen jälki. Kun hän nostaa Kaisan päätä, huomaa hän takaraivossa hiusten alla verta, sillä Kaisa on varmaankin lyönyt päänsä johonkin.
Hän koettaa käsin selvittää vettä, sillä järven tyynellä pinnalla on tuhkaa harmaana silauksena ja palaneita ja mustaksi hiiltyneitä kaarnanpalasia, joita ilmavirta on heitellyt tänne asti. Hän huuhtelee Kaisan takaraivosta verta, asettaa sitten pään mukavampaan asentoon, työntää veneen vesille ja lähtee soutamaan toista rantaa kohti. Vielä sihahtelee kuumia kipunoita veteen ja sammuu siinä, mutta kauempana savu ohenee ja hänen on helpompi hengittää. Ihmisten äänet alkavat vaimentua, ja jo näkyvätkin edessä manteren puoleisten talojen kivinavetat ja kirkonkylän valkeat talot. Välillä hän nousee ja katsoo tutkivasti Kaisaa, sillä hän on näkevinään tämän pään kääntyvän hieman. Mutta ei, se kai johtui vain veneen heilahduksesta, ja niin hän istuutuu uudestaan ja parantaa vauhtiaan hien valuessa pitkin kasvoja ja käsivarsia.
Valkaman kohdalla hän miettii keinoja, miten saisi Kaisan kylään asti, mutta kun veneiden luona näkyy vain parvi lapsia, joista ei ole hänelle mitään apua paarien laittamisessa eikä kantamisessa, jatkaa hän matkaansa lahden pohjukkaan asti ja päättää viedä Kaisan lopun matkaa vaikka kantamalla. Tästä taakastaan hän ei enää luovu.
Mutta lahti on matala ja ruohikkoinen, niin että hänen on noustava seisomaan ja työnnettävä airoilla pohjasta päästäkseen eteenpäin. Ruohikko on tiheätä ja korkeata kuin viidakko, ja auringonpaisteessa lekotteleva suuri hauki kohahtaa aivan veneen kupeella ja pyörähtää syvempää vettä kohti ruohikon huojuessa kahta puolta sen tiellä.
Mutta vesi vain madaltuu, veneen pohja jo raapii kiinni ja airo notkuu kädessä katkeamaisillaan. Hän heittää sen veneen pohjalle ja harppaa veteen, joka ulottuu vain hiukan yli nilkkojen. Hän vetää venettä lopun matkaa, tavoittaa jo rantapenkeren ja nykäisee veneen sille lasteineen kaikkineen. Mutta Kaisa on yhä tajuton.
Mies tukee häntä ensin istuvaan asentoon, katsoo hänen kasvojaan ja sanoo äänessään harras ja pyytävä sävy:
»Kaisa, etkö sinä kuule mitään?»
Mutta vastausta ei kuulu. Silmät ovat kiinni ja suu hiukan avoinna. Teljolle pään kohdalle on tippunut muutamia veripisaroita. Rannevaltimo toimii selvästi ja rinta kohoilee hengityksestä. Ainakin ne ovat hyviä merkkejä! — Mutta sitten hänen mieleensä valahtaa pieni epäilys. Varovasti, hyvin varovasti hän koettaa nokisilla käsillään Kaisan takaraivoa, sivelee sitä haavan kohdalta, kääntää päätä hiukan sivummalle ja hajoittaa tukkaa nähdäkseen paremmin. Haava on pieni, hänen oma kämmenensä vereytyy, mutta kun luussa ei tunnu saumoja, ei pääkallo kai liene murtunut...
Tämä huomio saa Raintilan huokaisemaan helpotuksesta, hän ottaa Kaisan syliinsä, harppaa varovasti veneestä ja sukeltaa kantamuksineen tiheän vesaikon halki poimuttelevalle polulle. Kivien ja liukkaiden mättäiden vuoksi hän tuijottaa vain eteensä valikoiden askeltensa paikkoja, suojelee Kaisan kasvoja ripsuvilta puiden oksilta ja huohottaa eteenpäin.
Kaisan pää riippuu rennosti taaksepäin, ja hänen on kohotettava sitä parempaan asentoon. Posket eivät ole niin kalpeat kuin äsken veneessä, ja hän näyttääkin vain nukkuvan. Ja nukkuvan ihmisen kasvot myöskin houkuttelevat. Tuossa ovat hänen huulensa oman posken vierellä, ja hän voisi suudella niitä itsensä vaatimatta ja anomatta ja toisen kieltämättä ja estämättä. Ohut hymy häivähtää miehen kuivilla huulilla, mutta sitten hän nostaa taakkansa parempaan asentoon, huokaisee raskaasti ja sanoo itselleen:
»Varkain en ota mitään.»
Hänessä varmistuu nyt usko, että se kaikki on hänen ulottuvillaan myöhemmin muutenkin. Ja sitä hän jaksaa kyllä odottaakin.
Vesaikko jo loppuu ja hän pääsee jyrkkään törmään, jossa on pakko pysähtyä lepäämään ja laskea tajuton ihmisparka maahan. Mutta tuskin hän saa Kaisan nurmikolle, kun tämä huokaisee heikosti, ja hän kumartuu kasvojen yli kysymään kiihkeästi:
»Kuuletko sinä, Kaisa?»
Kaisa huokaa uudestaan, kääntää päätään silmiään avaamatta ja valittaa heikosti ja tuskin kuuluvasti:
»Koskee...»
Mies ilahtuu ja naurahtaa hyvillä mielin, järjestelee innoissaan Kaisan päätä pehmoisen mättään nojaan, mutta saatuaan kaiken valmiiksi muistaakin kiireensä ja valmistautuu nostamaan toisen syliinsä. Silloin Kaisa avaa silmänsä raukeina, näkee edessään Taunon kasvot ja kysyy:
»Mitä on tapahtunut?»
»Sinä vain kaaduit. Taitaa olla pieni haava. Minä kannan sinut lääkäriin.»
Ja hetken kuluttua Kaisa kysyy uudestaan, missä he oikein ovat. Mies naurahtaa jälleen:
»Minä pelkäsin sinun takiasi. Olemme jo lähellä kirkonkylää. Pian päästään maantielle eikä hätää olekaan enää.»
Kaisa tuijottaa hänen kasvoihinsa, koettaa ilmeisesti koota pakottavia ajatuksiaan muistaakseen äskeiset tapahtumat, nojaa poskeaan toisen hikiseen olkavarteen ja sanoo viimein:
»Laske minut maahan. Ehkä voin jo kävellä.»
Mutta mies, vastaa päättävästi:
»Minä kannan sinut nyt!»
Kummallista, mutta Kaisa on kuulevinaan Taunon naurahtavan hyvillään.
Pian päästään maantielle, jossa parhaiksi ajaa mutkan takaa esiin hevonen kuormalavoineen. Kaisa nostetaan kahden pullean säkin päälle ja hevonen käännetään sairastupaa kohti. Kaisa kuulee Taunon äänessä jonkin uuden ja varman vivahduksen ja päättelee siitä jotakin vakavaa. Hän tuntee raskasta päätään pakottavan armottomasti, hivuttaa toisen kätensä takaraivon alle ja koettaa sitä. Hän sivelee poskiaan kuin hieroen niistä pois pahaa unta, nostaa päätään ja pääsee jo kyynärvarsiensa nojaan puoleksi istualleen.
»Ehkä tämä menee ohi muutenkin», sanoo hän ja katsoo ravaavaa hevosta, sillä jousettomien työrattaiden tärinä ravistelee hänet lopullisesti tajuihinsa.
Mutta jo näkyy omien pihapuittensa keskellä pieni valkoinen rakennus, jossa Kaisa saa niskaansa valkoisen lapun, ja puolen tunnin kuluttua he kävelevät Taunon tukiessa käsipuolesta käytävää pitkin Sajastin kotiin.
Kaisa tuntee kaikesta huolimatta olevansa hyvillään, vaikka ei olisikaan mitään syytä iloon. Hän pääsee lepäämään puutarhan suureen nojatuoliin ja odottaa Taunoa saadakseen sanoa hänelle nyt jotakin. Kun hän on viime päivät seurannut Taunoa, on hän tullut huomaamaan, että tämä on aina ja joka paikassa hyvin yksinäinen. Sillä vaikka Sajasti on kertonut omasta eristäytymisestään, niin yhtä yksin on loppujen lopuksi Taunokin. — Ja sehän on hyvin ikävää...
Mutta kun Raintila ilmestyy uudelleen portaille, onkin tällä Kaisan pettymykseksi selässään reppu ja muutenkin hän on lähtevän näköinen. Kaisan kysyessä, aikooko Tauno lähteä takaisin saareen, katsoo tämä ensin syyllisenä, mutta vastaa sitten äänessään pieni ja itsestään selvä tärkeys:
»Mutta täytyyhän minun mennä Laurinkin takia!»
Kaisa myöntää tuon oikeaksi, mutta ei voi olla sittenkään nurisematta tuota iankaikkista asiallisuutta vastaan tällaisellakin iltana, kun olisi tilaisuus istua nyt kahden ja puhua viimeinkin kaikki se, mikä muulloin jää sanomatta. Senpä vuoksi Kaisa nouseekin totisena ja sanoo päättävästi:
»Jos menet, niin minäkin tulen mukaan!»
Mutta Raintila estää sen, painaa hänet varmasti, mutta hellästi takaisin istumaan, asettelee pieluksen kunnollisesti kipeän pään taakse ja virkahtaa joitakin turhan järkeviä sanoja väsymisestä, pyörtymisestä ja levosta ja unohtuu sitten katsomaan kauas ja miettimään, pitikö hänen sanoa vielä muutakin. Kaisa tuntee vastustamatonta halua tarttua hänen käteensä ja puristaa sitä rintaansa vasten, ja sen vuoksi pitää sulkea silmätkin hillitäkseen sitä tekemästä. Taunokin vaistoaa jotakin näkymätöntä ja hyvää, mutta ei voi enää mitään omalle päätökselleen ja tahdolleen. Välttyäkseen tinkimästä omaa itseään vastaan hän käännähtää ja lähtee maantietä kohti. Kaisa katsoo hänen jälkeensä ja huomaa, että se uusi ja outo tarmo, jota Taunossa oli äsken tulomatkalla katseessa ja jokaisessa liikkeessä, on nyt muuttunut taas hiljaiseksi mietiskelyksi, koskapa hän pysähtyy tiellä hajamielisen näköisenä ja taittaa pensaasta vielä kukankin puseronsa napin reikään. Sitten, luullessaan olevansa jo näkymättömissä, hän lähtee riuskoin askelin eteenpäin vilkaisten välillä taakseen ja myötämäkeen päästyään pistää juoksuksi joutuakseen nopeammin veneelleen.
Kaisa näkee tämän ja hymyilee, sillä nyt hän todellakin tietää Taunon pyrkivän pettämään itseään ja muita. Mutta ollessaan yksin hän on toisenlainen — niin kuin eilen kalliolla poikamaisena syljeskellessään ja nyt taas lähtiessään etsimään seikkailua ja jännitystä — ja juuri tuo on hänen ominta itseään eikä se kuiva ja kyynillinen mies, joka istuu muiden ihmisten joukossa.
Ja Kaisan täytyy hymyillä lämpimästi ajatellessaan, miten paljon ihmiset vaivautuvat näyttelemään saadakseen kaikki muutkin uskomaan tuota pientä itsepetosta. Korte, se onneton poikariepu, uskotteli samoin olevansa tyytyväinen pieneen itseensä ja vähäpätöiseen maailmaan, mutta kuitenkin hänen kintereillään kulki alati se entinen ja nuori Korte, joka tavoitteli vain suurta. — Aila Pohja pyrki paremmaksi ja epäitsekkääksi, mutta kuitenkin hänen kupeellaan seisoi alati varjo entisestä ja huonommasta minästä. — Ja Sajasti, joka luuli pääsevänsä pakoon entistä tulisieluista minäänsä ja elämänhaluista luonnettaan ja piileskeli siltä vuosikaudet omassa loukossaan, on myöskin nyt huomannut nuoren Sajastin seisovan taas vierellään. — Niin, ja Tauno Raintila, jostakin pienestä ja arvaamattomasta syystä, on loukkautunut elämälle ja heittäytynyt suljetuksi ja kyynilliseksi, mutta on kuitenkin ruvennut uudelleen etsimään entistä reilumpaa ja aktiivisempaa minäänsä.
Tuolla tavoin he juoksevat kilpaa oman varjonsa kanssa, kuka sitä etsien ja kuka paeten. Mutta se kulkee kuitenkin aina lähellä, eivätkä he edes huomaa kiertävänsä yhtä ja samaa kehää loppumattomasti. He ovat tosiaan joutuneet taikapiiriin, jonka rajain yli he eivät pääse. Ja siinä kai onkin syy, minkä vuoksi he ovat tuhlanneet voimiaan eivätkä ole jaksaneet enempää. Siinä on syy keskinkertaisuuteen, koska he eivät osaa kulkea suoraan kehän asemesta.
Vain Sajasti yksin on ymmärtänyt sen ja näkyy jo löytäneen tiensä ulospäin.
Siis vanha kunnon Antti sanoi aivan oikein, ettei ihminen lopultakaan muutu miksikään. Toisin sanoen ihminen ei voi paeta omaa varjoaan. Sillä jos sen luulee jättävänsä selkänsä taakse, voi se uudessa valaistuksessa ilmestyä taas eteen yhtä yllättäen kuin Kortteelle, Aila Pohjalle ja Lauri Sajastille.
Kaisalla on tämän päätelmänsä jälkeen kuitenkin hyvä mieli kaikkien näiden ihmisten puolesta, niin että tahtoisipa pusertaa heidät syliinsä. Hän ojentautuu tuolissaan mukavampaan asentoon ja sulkee silmänsä. Ja kun talon vanha täti hetkistä myöhemmin kulkee käytävää pitkin hänen ohitseen, luulee hän Kaisan nukahtaneen kesken hymynsä.
Tauno Raintila huomaa soutaessaan, että päivä onkin ehtinyt jo iltaan, sillä aurinko paistaa suoraan saaren takaa punertavana pallona sakean savun ja tuhkan läpi. Ohut tuuli on ruvennut puhaltamaan etelästä, niin ettei palo pääse leviämään ainakaan sen voimasta. Tuli näyttääkin jo pysähtyneen jokseenkin saaren keskikohdalle eikä ole siis päässyt taloonkaan saakka.
Mutta hänen on päästävä vielä joukkoon, ennenkuin työ on lopussa, sillä tottahan hänkin kuuluu tähän samaan maailmaan eikä aio seisoa ikäänsä portinpielessä. Ja kuta pitemmälle hän soutaa, sitä enemmän hänen vanha pingoittuneisuutensa laukeaa ja itsekäs varovaisuus aivan kuin hikoilee ulos ruumiista. — Vai sanoi Sajasti eilen, että hänessäkin itää jo komplekseja...! Eikä olekaan, mutta joitakin turhia hemmungeja saattaa kyllä olla!
»Mutta nyt minä kiskon hemmungit helkkariin!» virkahtaa hän omalle itselleen ja soutaa entistään kiivaammin.
Tänään hän osaa myöntää itselleen, ettei kaikki ole näihin asti ollut ihan kohdallaan, mutta nyt näkyy sentään jo merkkejä siitä, että hankin voisi huoletta elää irtonaisemmin, eikä siitä sittenkään seuraisi sen kummempaa. Pitääköhän aina tulla jokin kolaus — sieluun taikka takaraivoon — ennen kuin ajatukset luiskahtavat takaisin omiin raiteisiinsa?
Ja kun hän koettaa miettiä, mikä ne on saanut joskus hyppäämään pois oikeasta urastaan, ei hän keksi siihen mitään pakottavaa syytä. Sillä mitäpäs hänelle on oikeastaan tapahtunut sellaista, että kannattaisi ottaa vakavalta kannalta? — Eipä juuri mitään... Ja vaikka hän onkin suorittanut analyyttisiä kokeitaan muiden ihmisten kohdalla, ei hän ole muistanut tutkia syyn ja seurauksen lakia omassa itsessään.
»Ja se siitä!» huokaisee hän lopuksi.
Kun hän näissä mietteissään pääsee saaren rantaan ja valmistautuu tekemään osansa suuressa työssä, huomaa hän tulleensa taaskin liian myöhään. Sillä päivän kuluessa on tullut naapuripitäjistä asti niin paljon apuväkeä, että ensimmäiset pääsevät puolestaan jo lepäämään ja joukko miehiä onkin rannassa odottamassa veneitä ja huuhtomassa vedellä pois päivän nokea ja väsymystä. Kun hän vetäisee veneen maihin, on siellä häntä vastassa jo Sajastikin ja sanoo ääni väsyneenä ja ilmeettömänä:
»Tulithan sinä kuitenkin!»
»Tietysti. Epäilitkö sitä?»
Sajasti jaksaa jo naurahtaa:
»Kyllä ensin, mutta tunsinhan sinut sentään.» Ja hetken kuluttua hän katsoo totisena ja kysyy vain lyhyesti: »Noh.»
»Kaikki on hyvin. Kannoin hänet lähelle maantietä, ja hän heräsi siellä. Mitään pahempaa se ei ollutkaan.»
Sajasti katsoo yhä, ja kun toisen silmä ei värähdäkään, näkyy hän hyväksyvän kaiken ja virkahtaa lauhkeasti:
»Minä tarkoitin vain sitä, että sinun oikeutesi ja velvollisuutesi oli hoivata häntä.»
Sajasti istahtaa ja huokaa pitkään väsymyksestä, sivelee varovasti palaneita kyynärvarsiaan, tukka on hajallaan ja taitaa olla sivuilta palanutkin ja paidasta ei ole jäljellä muuta kuin likaisia riepuja. Raintila asettaa repun hänen polvilleen ja istahtaa viereen odottamaan. Sajasti tuijottaa reppuun, ja sitten hänen päänsä kohoaa vähitellen pystympään aivan kuin jokin ajatus olisi syttymässä, ja hetken kuluttua hän nousee hymyillen:
»Kuule! Tämä päivä on ollut vasta seikkailua!»
Juuri tuosta syystähän Taunokin lähti äsken Kaisan luota, vaikka toinen ja herttaisempi syy vaati jäämään. Mutta kun hän katselee Sajastia, tietää hän nyt, että juuri tuo kiireinen toiminta ja jännitys, väsymys ja kirvely kipinäin polttamassa nahassa on sitä hauskaa, jota vailla hänkin on saanut olla. Ja Sajasti sanookin kuin hyvillään:
»En ole saanut edes tapella kouluvuosista lähtien. Mutta kyllä tämäkin tekee hyvää.»
Ja kun hän sitten kertoo, että nyt täällä on miehiä jo tarpeeksi, mutta aamuyöstä tarvitaan taas vartijoita, on Raintila melkeinpä kiitollinen Sajastin ehdottaessa hänet toverikseen. Niinpä he lähtevät iloisesti juttuillen veneelle. Raintila istuutuu soutamaan ja Sajasti perään aukoillen reppuaan.
»Mikä tämä pieni pussi on?» kysyy hän valkoista pakettia.
»Otin sairastuvalta salvaa ja siteitä rakoillesi.»
Jos miesten kesken tehtäisiin tunnustuksia, olisi se mahdollista nyt. Mutta kun niitä ei tehdä, soljuttelee Sajasti käsiään vedessä, availee salvapurkkia ja voitelee haavojaan virkahtaen vakuuttavasti sen, mitä hän voi sanoa mieleiselleen miehelle:
»Voi perhana, kun kaikki on mukavaa!»
Tuo kuulostaa hyvältä, että Sajastikin näkee elämässä jo hauskaakin. Raintila soutaa hiljakseen, sillä eihän heillä ole enää kiirettä mihinkään. Valkamaa lähestyttäessä hän kääntyy katsomaan rantaan. Sieltä on väki jo hävinnyt eikä uteliailla lapsillakaan ole enää mitään uutta ihmeteltävää, kun metsäpalo on jo vanha asia. Mutta hänen kiskaistessaan viimeiset vedot lujemmin nousee rantakiveltä joku odottava ihminen ja astelee heitä vastaan. Se on varmasti Kaisa.
Nyt Tauno Raintila tietää, että Kaisa on siinä häntä varten.
He ovat jääneet rannalle kahden. Molemmat tietävät, että vielä tänä iltana on sanottava jotakin, ennenkuin he lähtevät täältä pois. Vaikka äskeinen hämärä alkaa jo muuttua pimeäksi, ei kumpainenkaan puhu mitään, sillä sanoja ei ole vielä etsittykään. On tuollainen pieni hetki, jolloin voi kuvitella ajaakin pysähtyneen. Ja oikeastaan kaikki ajatuksetkin ovat tarpeettomia, sillä nehän harhailevat kuitenkin muualla eivätkä jaksa asettua hiljaa ajan tavoin. Mutta tuo tunnelma kestää vain hetken, sillä kaikki muu ympärillä elää ja toimii sittenkin. Järven pintaan vielä heijastuu menneen päivän kajo ja edessäpäin näkyy kaikki punertavana palon jälkien hehkuessa yhä. Saaren ranta on kuin valaistu ja sieltä täältä puiden lomitse pilkahtaa vielä tuli, joka on jäänyt kytemään jonnekin vanhojen kantojen alle. Mutta nehän palavatkin vielä monta päivää.
Kaisa on mennyt aivan veden rajaan ja seisoo siellä liikahtamatta. Tauno astuu muutaman askelen lähemmäksi ja sanoo viimein hartaana:
»Onko meidän matkamme nyt lopussa?»
Ja kuluu kotvan ennen kuin Kaisa kysyy vuorostaan: »Oletko sinä sitä mieltä?»...
»Minä läksin tänne vain katsellakseni jotakin. Ja jos sinä et olisi ollut mukana, en olisi tullut ollenkaan. Jos sanon nyt suoraan, niin elämä on hipaissut monta kertaa niin läheltä, että pelkkä katseleminen on unohtunut. Kaiken kaikkiaan olen oppinut paljon uutta. — Ja nyt, kun pitäisi lähteä takaisin, on niin ikävä mennä yksin.»
Ja vaikka Kaisan kasvot ovat varjossa, voi ainakin kuvitella hänen hymyilevän ja katsovan silmät kirkkaina:
»Mutta sinunhan piti matkustaa omille teillesi?»
»En minä siitä enää välitä. Sitä paitsi olemme koko ajan olleet muiden ihmisten joukossa, niin ettei ole ollut koskaan aikaa puhua kahden.»
Mutta Kaisa näyttää torjuvan nyt kaiken:
»Minun on nyt tehtävä työtä. En ajattele mitään muuta kuin työtä enkä anna häiritä itseäni.»
Hän siirtyy nojaamaan puunrunkoon ja katselemaan saaren puolelle, niin että valojen kajastus näkyy nyt heikkona hänen kasvoillaan. Tulee pitkä hiljaisuus ja Kaisa kuulee Taunon huokaavan pettyneenä. Kun hän on kiusannut miestä jo mielestään tarpeeksi, sanoo hän uudestaan:
»Mutta onko sinun pakko mennä? Etkö sinäkin voi jäädä tänne?»
Raintila kertoo nyt vilkastuneena, miten Sajasti on pyytänyt häntä jäämään vielä luokseen. Oikeastaan hänen mielensä tekisi, mutta hän ei halua jättää Kaisaa. Ja lopuksi hän sanoo:
»Ymmärräthän! Tämä kaikki ei saa päättyä tällä tavalla.» Silloin keskeyttää hänet Kaisa:
»Mutta jää hyvä mies, tänne!»
»Tapaammeko sitten uudestaan», anelee mies vieläkin.
Ja Kaisa kertoo omista aikeistaan:
»Kyllä, mutta ei vielä. Minä menen takaisin Ailan luokse ja maalailen siellä. Autan samalla hänen elämäänsä tolalleen, jos kerran voin. Sitten menen Kohtavaaraan ja maalaan siellä sen pikku Annelin portailla tai veräjällä, seinän ja elämänlangat ja kaiken muunkin, mitä vain löydän.»
»Mutta missä sitten tavataan?» tinkii Raintila kiihkeämpänä.
Kaisa ei vastaa heti, vaan unohtuu kuuntelemaan, miten saaren puolelta kuuluu ihmisten puhetta, ja jokin vene soutaa sinnepäin. Kun airojen ääni viimein lakkaa kuulumasta, jatkaa hän:
»Viivy sinä niin kauan Laurin luona. Jos sitten tahdot tavata minut, niin tule suoraan korven poikki Kohtavaaraan. Mutta ota silloin saappaat jalkaasi ja reppu selkääsi. Tule paidan rinta auki ja tukka hajallaan tuulessa. Silloin tapaat minut!»
»Tulenko tosiaan ja milloin?» kysyy Tauno ja astuu puun luokse, nojaten toiselta puolelta sen kupeeseen.
»Työni on valmis kahden viikon kuluttua. Minä odotan sinua silloin», vastaa Kaisa päätään kääntämättä.
Hänen ilmettään on vaikea nähdä ja äänikin on tavallinen. Hän ei kehoita toista tulemaan eikä lupaa vielä mitään. Mutta sekin riittää, sillä mies tavoittaa hänen kättään ja sanoo kuin voittaja:
»Minä tulen!»
Mutta Kaisa vetää kätensä pois hillitsevästi:
»Muista: ei mitään ennen kuin pikku Anneli on maalattu!»
Mutta luvatakseen sittenkin jotakin hän lisää vielä:
»Kas siellä vaarallahan on tarpeeksi avaraa ja hiljaista. Siellä saadaan olla rauhassa eikä muita ihmisiä ole lähelläkään. Siellä voidaan sopia kaikki taas alusta...»
»... ja siitä, milloin mennään takaisin kotiin, mitä tehdään syksyllä ja syksyn jälkeen. — Mutta siihen on vielä aikaa», huokaa Tauno lopuksi.
Ja niin he nojaavat edelleen eivätkä puhu mitään. Tuuli näyttää voimistuvan ja ehkäpä huomenna tulee se sade, jota ihmiset odottivat jo tänään työnsä helpottajaksi. Savu alkaa oheta ja kallistua tuulen mukana pohjoiseen päin ja korkea ruohikko huojahtelee edestakaisin kuin viljapelto. — Kirkonkylän puolelta kuuluu auton hurinaa ja ihmisten puhetta. Ja mäen rinteellä olevan talon pihassa kuuluu joku nuori mies huokaavan sydämensä kyllyydestä:
»No voi juutas, kun kuukin paistaa kauniisti!»
Ja sanojensa vahvistukseksi hän viheltää valssinpätkää.
He molemmat hymyilevät. Kaisa kääntyy, aikoo lähteä mäkeä ylös kotiin päin ja liukkailla rantakivillä nojaa Taunoon. Silloin tämä vetää hänet lujasti puoleensa.
Eikä Kaisallakaan ole enää halua vastustella.
Mutta kun he puolta tuntia myöhemmin lampun kirkkaassa valossa tapaavat Lauri Sajastin, huomaa tämä Kaisan olevan hämillään ja silmät omituisen kirkkaina.
Siitä Sajasti arvaakin jo lopun. Ja lisäksi vielä senkin, että Tauno Raintilasta on tullut oman psykologisen tarkkailunsa uhri.