[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYtBpF0xBbOMIdkLj5x5rQungBo0OpIQ5h3bhlU2vtZY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3264,"Taikapiiri","Rauanheimo, Reino",1901,1953,"3264-rauanheimo-reino-taikapiiri","3264__Rauanheimo_Reino__Taikapiiri","Romaani","romaani",[],[],"fi",1945,null,53096,334299,true,[],[],[],"Romaani sijoittuu 1940-luvun kaupunkiympäristöön ja seuraa toimittajaa, jonka arki kohtaa taiteen ja muistojen maailman. Tarina tarkastelee ihmisen valintoja, moraalisia periaatteita ja tunteiden voimaa muuttuvassa elämäntilanteessa.","Reino Rauanheimon 'Taikapiiri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3264.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TAIKAPIIRI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nREINO RAUANHEIMO\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1945.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHajonnut parvi\nPuolitiehen unohtunut\nRistiriitainen sielu\nKaukana resignaatiosta\n\n\n\n\nHAJONNUT PARVI\n\n\n1.\n\nToimittajalla on hiukan kiire, sillä hänen pitää joutua työhönsä.\n\nMutta kun hän kääntyy kulmassa ja päättää oikaista suoraan puiston\nhalki, huomaa hän parissa suuressa ikkunassa jotakin kirkasta ja\nvärikästä, menee jo ohi, mutta kääntyy kuitenkin takaisin katsoakseen\ntarkemmin. Aivan oikein, taidekauppa on asettanut ikkunoihinsa taas\njotakin uutta, ja juuri näiden ikkunain edessä hän onkin tottunut\nseisomaan usein taulujen vaihduttua. Nyt on toisen leveän lasin\ntakana tunnetun maalarin taulu, joka esittää kesäistä kauppatoria\nkirkasvärisine kangaskatoksineen, vihannespöytineen ja ihmisineen,\nja taulun taustalla kohoavat korkeat ja auringon lämpöä uhoavat\nkiviseinät, joiden ikkunariveistä heijastaa taivaan sini. Kaikki\non iloisen näköistä, juuri sellaista kuin hän toivoo kaupungin\nnäyttävän parhaimmillaan. Ja jos hänellä olisi liikaa rahaa kiinnittää\npoikamiesasuntonsa seinälle, ei olisi mitään vastaan omistaa vaikkapa\ntämä taulu.\n\nToisessa ikkunassa on muutamia pienempikokoisia öljymaalauksia ja\nniissä kaikissa vaaleat kehykset. Keskimmäinen, joka muuten on suurin,\nesittää jotakin syksyistä vaaramaisemaa: etualalla on harmaajäkäläisen\nkallion kupeessa matala, turhaan korkeutta tavotteleva männynkiemura,\nkeskellä metsää kuvasteleva lahti, ja taustalla kohoaa pitkä\nvaaranrinne, jonka sinertävää metsää elävöittää muutama kellastuva\nkoivu tai niitetty peltotilkku. Etäisellä vaaran laella yhtyvät sitten\nsomasti metsän tummempi ja taivaan vaaleampi sini lähellä pilven reunaa.\n\nToimittaja vilkaisee kelloaan pysyäkseen kiinni nykyisyydessä, mutta\nsyventyy katselemaan tarkemmin vaaramaisemaa ja ahmimaan sen värejä,\nsillä jo itse aihekin lämmittää häntä kotoisella tutunomaisuudellaan,\nja samaten värit ja tunnelma ovat ennen nähtyjä ja koettuja ja tuntuvat\nmuistuttavan-jostakin, jonka hän on jo kauan sitten unohtanut.\n\nHän yrittää tavata epäselvää nimeä taulun kulmasta, mutta katselee\nsitten viereistä asteriryhmää ja kolmannessa taulussa olevaa\norvokkimaljakkoa, jotka luultavasti saavat jonkun naisen ostajakseen.\nNeljännessä taulussa on jälleen maisema, ruohikkoinen lahdeke vanhoine\ntalaineen, jonka seinällä on kuivumassa verkkoja, ja viimeisessä\non uimapukuinen nainen istunnassa rantalaiturin päässä kylpyviitta\nheitettynä vierelle laiturin reunalle ja taustana aivan tyyni\nvedenpinta.\n\nToimittaja ei tunne tyyliä eikä arvaa itse tauluista mitään ja syventyy\nkuin tahallaan tutkimaan nimeä vasta viimeksi. Se näkyy olevankin\nkaikissa kuvissa sama, niin, no senhän saattaa huomata tekotavastakin.\nJa lisäksi maalari on nainen ja myöskin tuntematon: Kaisa Vuorinen. —\nToimittaja on tyytyväinen omaan hyvään arvaamistaitoonsa, vilkaisee\nrannekelloaan ja lähtee edelleen puistoa kohti. Mutta jo muutamien\naskelten päässä hän kääntyy takaisin, sillä satojen muiden nimien\njoukosta tuo Kaisa Vuorinen vilkuttaa hänelle kuin vanha ja hyvä\ntuttava — vai johtuuko se vain siitä, että se on niin kovin tavallinen.\nMutta kun hän nyt uudelleen tuijottaa aikansa kuhunkin viiteen tauluun,\ntuntuu itse maalari sittenkin hiljakseen katoavan kaikkien muiden\nvieraiden ihmisten joukkoon. Niinpä hän osaakin nyt jo helposti siirtyä\najatuksissaan omaan työhönsä, vaikka ohi kulkiessaan huomaakin lumen jo\nsulavan puistossa ja nurmen paistavan puiden juurilla, kostean lämpimän\nja koko aurinkoisen armeliaisuuden.\n\nNiin hän menee toimitukseen, jonka portaikossa jo tulvahtaa vastaan se\nentinen tunnelma, joka tietää työn ja kiireen jatkuvan illan ohitse\npitkälle yöhön asti ja jonka olennaisimpana osana ovat tupakansavu,\npuhelin, kirjoituskone ja kaukaa seinien takaa kuuluva rotatiokoneen\njyrinä.\n\nHän tekee muutaman pienen korjauksen artikkeliin, joka siirtyi tämän\npäivän numerosta huomiseen, vie korehtuurit toimitussihteerille ja\nistuutuu kirjoituskoneen ääreen naputtamaan kesken jäänyttä liuskaansa\njuttuun, jossa on haastateltu eräitä tunnettuja koulumiehiä tämän\nkevään ylioppilaskirjoitusten johdosta. Oikeastaan on turha mainostaa\ntuota persoonallisuuksien nitistämislaitosta, ajattelee hän, ja sen\nvuoksi olisi pitänytkin puhutella itse kokelaita, sillä hehän ovat\nkuitenkin päätekijä... Mutta olkoon menneeksi, hänhän voi sitten\nkouluja lopetettaessa mennä keskustelemaan joittenkin yläluokkien\noppilaiden kanssa. Siinä onkin siis sopiva aihe merkittäväksi\npöytäalmanakkaan toukokuun loppupäivien kohdalle, jos nyt ei satu\naikamiehellä olemaan parempaa kirjoiteltavaa.\n\nPäästyään näin pitkälle toimittaja unohtuu katselemaan ikkunasta ulos\npuiston puolelle, jossa näkyvät yhä samat kevään merkit, puistosta\nhän muistaa taidekaupan ikkunassa olevan vaaramaiseman ja maisemasta\njälleen omat kouluvuotensa luokkatovereineen, sillä kaikki nämä asiat\novat tänään kummallisella tavalla toistensa yhteydessä. Hän, josta\non nyt tullut yksi rengas tietyssä työn ketjussa — ja lisäksi tässä\ntalossa kohtalaisen tarpeellinen ja luja rengas — on oikeastaan jo\nmonta kertaa joutunut unohtamaan nuo poika- ja nuoruusvuosiensa sinänsä\ntärkeät tapahtumat aivan kuin kirjan luettu sivu unohtuu lehteä\nkääntäessä. Mutta nyt tämä kouluaiheinen juttu muistuttaa pakostakin\nmieleen vaarataulun kulmassa olevan nimen. Ja Kaisa Vuorinen hänen\najatuksissaan muuttuu nyt toisluokkalaiseksi koulutytöksi, jolla\non ruskeat palmikot, ruudukkaasta kankaasta tehty päällystakki ja\nolkapäästä viilekkeestä riippuva koululaukku. — Aikansa käveltyään\nhänen ajatustensa ohi tuo pikkuneiti muuttuu jo naurahtelevaksi\nviidesluokkalaiseksi, jolla on yhä sama ruskea tukka ja vaalea iho,\nmutta nyt punertuva pullea poski ja turkiskaulus. — Ja kun kuva\nvaihtuu vielä kerran, on heitä koolla kymmenkunta ylioppilaslakkista\nja ruusukimppua pitelevää nuorta ihmistä, jotka hälisevät suuren\nvalokuvauskoneen edessä, kun kuvaaja yrittää saada heitä jonkinlaiseen\njärjestykseen. Ja siinä hän itse huutaa juuri eräälle nuorelle\nneitoselle: 'Kaija, tule sinä tähän väliin, ettet jää kokonaan varjoon!'\n\nKaikki nämä muistikuvat aiheuttavat sen, että hän alkaa ensin kuin\ntarkoituksettomasti selailla puhelinluettelon lehtiä, mutta pysähtyy\nSalmisten taidekaupan kohdalle, miettii vielä hetken ennen kuin nostaa\npuhelintorven ja kiepauttaa numerot. Odottaessaan hän ehtii ajatella,\nettä taisi olla turhaa koko tämä soitto, mutta vastauksen kuultuaan\nkysyy lehtensä toimittajan ominaisuudessa, mistä hän mahdollisesti\nvoisi tavoittaa käsiinsä taiteilija Vuorisen.\n\n»Hänellä on oma puhelin kaupungissa. Soittakaa sinne.»\n\nSuljettuaan puhelimen hän tuntee joutavanpäiväisen mielenkiintonsa jo\nsammuvan ja ajattelee jotakin, että mitäpäs tuosta soittelemaan. Mutta\njo parin tunnin kuluttua tulee jälleen eteen pieni laiminlyönninhalu\nitse työssä, hän alkaa selailla puhelinluetteloa ja löytääkin sen, mitä\non etsinyt: Kaisa Vuorinen, puku-ateljee. Se vaikuttaa hiukan oudolta,\nja hän tuntee itsensä epävarmaksi kysyessään:\n\n»Onkohan neiti Vuorinen tavattavissa?»\n\nKuullessaan vieraantuntuisen alton vastaavan hän alkaa selittää omaa\nsanottavaansa:\n\n»Täällä puhuu toimittaja Raintila, hyvää päivää. — Asiani on sikäli\nerikoinen, että minä etsin parhaillaan erästä entistä luokkatoveriani.\nKun hänellä on sama nimi kuin teillä, uskalsin sen vuoksi soittaa ja\nkysyä, että...»\n\n»... olenko minä yhä se entinen Kaija», jatkaa altto kursailematta.\n»Ensiksikin voin lohduttaa sinua sillä, että olenpa tietenkin. Ja\ntoiseksi haluaisin vuorostani kysyä, miksi olet noin juhlallinen.»\n\n»No Kaija!» ilahtuu toimittaja huomatessaan välttäneensä väärään\npaikkaan soittamisesta johtuvan hämmennyksen. »Siis tosiaan sinä!\nKatsos, minun piti olla juhlallinen sen vuoksi, kun en tiennyt\nvarmasti, että...»\n\n»Se annetaan anteeksi — tämän kerran. Mutta mikä kumma sinut\npanee soittamaan nyt, kun me emme ole vaihtaneet sanaakaan lähes\nkahteenkymmeneen vuoteen?»\n\n»Onko siitä jo niin kauan?»\n\n»Meidänkö nuoruudestamme? — No melkein. Pari kertaa olen nähnyt sinut\nviime vuosien aikana teatterissa ja niin poispäin, mutta...»\n\n»Miks'et ole nykäissyt?»\n\n»Ei ole ollut tilaisuutta. Joskus olen ajatellut soittaa, mutta en ole\nhalunnut näyttää liian aktiiviselta. Sitä paitsi olen viime aikoina\nvajonnut niin kokonaan tähän omaan maailmaani ja työhöni, että vanhat\ntuttavat ovat suoraan ja rehellisesti sanoen unohtuneet.»\n\n»Siis minäkin?»\n\n»Sinäkin. Minulla nimittäin on ollut se usko, että kaikki entiset\nkoulutoverit ovat samalla tavalla hautautuneet omiin nurkkiinsa —\nkuka tehdäkseen työtä ja kuka laiskotellakseen rauhassa. He ovat\nvieraantuneet toisistaan, heistä on tullut sellaisia säyseitä ja\nporoporvarillisia perheenjäseniä, jotka hoitelevat vatsahappojaan ja\npelkäävät vetoa ja vieraita mielipiteitä. Kun minä tiedän tuon kaiken,\nen ole sen vuoksi heitä ikävöinytkään.»\n\n»Eivät sentään kaikki», oikaisee toimittaja Raintila äänessään pieni\nloukkautumisen vivahdus.\n\n»Etkö sinä ole...? Suo anteeksi, jos olen erehtynyt, mutta minä olen\nkuvitellut sinut kohtalaista palkkaa nauttivaksi, puolikunnolliseksi\nperheenisäksi, joka tekee tarkasti työnsä, veroilmoituksensa ja...»\n\n»En minä ole naimisissa.»\n\n»Jahah, siis sitten kohtalaisen leppoisa vanhapoika, joka pesee joka\nilta jalkansa ja on kahdesti kuussa päissään. Sinähän alat tuntua\nmielenkiintoiselta.»\n\n»Mikseivät muut tunnu?»\n\n»Siksi, että he minun käsitykseni mukaan ovat kaikki sammuneet omaan\nsaamattomuuteensa ja tallustelevat aina samaa arkista tahtiaan kuin\nkievarihevoset. Sen vuoksi en jaksa sulattaa heitä.»\n\n»Oletko itse sitten boheemi?» kysyy toimittaja hymyillen itsekseen\ntytön rohkealle ja kursailemattomalle puheelle.\n\n»En, en totisesti ole sitäkään, sillä saamattomuutta on usein helppo\npeitellä teko-henkevyydellä ja porukka-jaarittelulla. — Ei, mutta\nkuulehan, meillä olisi varmasti niin paljon puhumista, että sitä varten\npitäisi oikein tavata. Voidaanko sopia jostakin lähi-illasta?»\n\n»Kyllä. Minulle sopii huomenna, mutta sen jälkeen olen taas pitkän\naikaa kiinni.»\n\n»Jahah, siis ylihuomenna iltatyö, torstaina teatteri, perjantaina se\nalmanakan mukainen kuukausihutikka ja lauantaina rakastajatar...?»\n\n»Ei minulla ole sellaista», yrittää toimittaja torjua lomassa.\n\n»Siis taaskin poikkeus! Mutta sovitaan sillä tavalla, että sinä tulet\nhuomeniltana minun luokseni.»\n\n»Hyvä on. Mutta sanohan jo nyt — ennen huomista — selvitys erääseen\nasiaan, jonka takia minä oikeastaan soitinkin...»\n\n»Vastako nyt tuleekin pääasia?»\n\n»Vasta. — Oletko sinä se sama Kaisa Vuorinen, joka on maalannut\nSalmisten ikkunassa olevat taulut?»\n\n»Kyllä. — Miten niin?»\n\n»Sen vuoksi, kun minä epäilin, löydänkö tällä numerolla entisen\nluokkatoverini ja onko luokkatoverini sama ihminen kuin maalari — siis\nhyvin pieni mahdollisuus tavata oikea ihminen.»\n\n»Joka tapauksessa hyvä sattuma. Mutta kun tulet huomenna, niin saat\nnähdä enemmän taulujanikin. Nehän osaltaan selittävät, minkä vuoksi\nolen hautautunut piiloon. — Mitä muuten pidit niistä?»\n\n»Hyvää», myöntää toimittaja. »Mutta en sano, miten hyvää, sillä et\nuskoisi kuitenkaan.»\n\nNiin sopivat tapaamisesta kaksi luokkatoveria, jotka kaikkien\nmuiden tavoin ovat kadonneet omasta entisestä piiristään ja ovat\nnyt hämmästyneitä tavatessaan uudestaan. Toimittaja Raintila\nsulkee puhelimen ja saa hajamielisyyden kiusasta huolimatta\njuttunsa valmiiksi. Korehtuureja selvitellessään hän tuntee monien\nkouluaikaisten pikku tapahtumien häiritsevän työtään, mutta ei tunne\nminkäänlaista pahoittelua eikä katumusta siitä, että on vieraantunut\nentisistä koulutovereistaan jo niin paljon, että tuskinpa heitä kaikkia\nenää tunteekaan. Sillä mitäpäs he muuta ovat kuin vieraita silloin,\nkun ei ole tavattu lähes kahteenkymmeneen vuoteen, kun heillä on uusi\nympäristö ja uudet ystävät, kun ei tiedä mitään toistensa toimesta,\nolinpaikasta eikä perhesuhteista. Liiallinen ystävyyden vakuuttelu ja\nturha kädenpuristelu vaikuttaisi jo teeskentelyltä.\n\n\n2.\n\nKun heidän luokkansa pääsi ylioppilaskirjoituksista ja he\nvalmistautuivat syksyksi Helsinkiin, utelivat kaikki tietenkin\ntoisiltaan, mitä kukin aikoi vastaisuudessa tehdä. Silloin hämmästytti\nKaija Vuorinen muita selittäessään aikovansa mallipiirustajaksi.\nMonet eivät tienneet, mikä sellainen oikeastaan on, eikä kai Tauno\nRaintilakaan tullut sitä udelleeksi muilta viisaammilta. Hän kuuli\nKaijan menneen kuitenkin Ateneumiin eikä nähnyt tätä kuin muutamia\nkertoja. Ja muutenkin Raintila katosi vanhasta toveripiiristä hyvin\npian, sillä kun hän suoritti omat lopputenttinsä, muutti hän moniksi\nvuosiksi aivan maan toiseen reunaan, teki suurta ympyrää vaihtaen\npaikkaa kaksi tai kolmekin kertaa, kunnes sitten viimein — saadakseen\nkoko renkaan umpeen — päätyi takaisin pääkaupunkiin suurlehden\ntoimitukseen. Sillä välin ehtivät entiset tuttavat vaihtua uusiin\nmoneen kertaan, vanhat koulutoverit olivat häipyneet kuka ties minne,\nja jossakin hän oli kuullut mainittavan, miten Kaija Vuorinen oli\nAteneumista päästyään hämmästyttänyt uudelleen tuttaviaan ja varsinkin\nsukulaisiaan rupeamalla ompelijaksi. Ennen kaikkea kotonaan oli tyttö\nherättänyt suurta pahennusta uhmatessaan ennakkoluuloista papinperhettä\nja selittäessään, että hänestä tulisi nyt räätäli!\n\nMennessään Kaijan luokse, joka on nyt vaihtanut tyttömäisen Kaijan\nvakavammaksi Kaisaksi, toimittaja Raintila muistaa hänet yhä\nentiseksi viidesluokkalaiseksi, jolla on ilkamoivat silmät, pyöreät\nposket, varma ilme huulten ympärillä ja paksut pohkeet. Hän odottaa\ntapaavansa tämän saman tytön ompeluliikkeessä, jossa on hyllyillä\nerilaisia kangaspakkoja, telineissä olevissa ripustimissaan vanhoja ja\nkorjattavia vaatteita, seinät muotilehtien päällyskuvin koristettuja\nja liedellä uhoamassa omaa kuumuuttaan silitysrauta, jolla painellaan\nkankeita saumoja, ja isolla pöydällä — jolla sentään naiset eivät\nistune jalat ristissä niin kuin maalaisräätälit — on levällään kangas,\npaperista leikattuja kaavoja ja liidunpalanen. Ja Kaisa — se entinen\nKaija — istuu parhaillaan ompelukoneen ääressä valmistamassa uutta\nkesätakkia jollekulle myyjättärelle taikka talonmiehen rouvalle.\nJostakin sivusta ponnistautuu kuin varkain pinnalle sellainenkin\najatus, että on oikeastaan turha mennä istumaan iltaansa naisen\nasuntoon, jossa saattaa tahtomattaan joutua suuteluasteelle ja\nsen vuoksi joskus myöhemmin aiheettomiin ehdotuksiin uusista\ntapaamisista... Ja se taas olisi hiukan kiusallista. — Mutta Kaisa\nVuorisen tapauksessa tuo pelko on kai turha, sillä hänhän on kerta\nkaikkiaan niin reilun toverillinen ja virkeäsilmäinen pikkutyttö, jonka\nkanssa voi keskustella hakkailemattakin.\n\nNiinpä varovainen ajatus katoaakin ja tilalle tulee jälleen sama\npaksupohkeisen koulutoverin kuva. Mutta sekään ei ole oikea, sillä\ntoimittaja Raintila pettyy jo ovella, kun sitä avaamaan tulee solakka\nnainen, jolla ei ole muuta yhteistä hänen mielikuvansa kanssa kuin hymy\nja joka sanoo hänelle:\n\n»Tervetuloa! Sinä näyt olevan poikkeus myöskin ammattikunnassasi, sillä\nteitä sanomalehtimiehiä pidetään lupauksissaan epätäsmällisinä. — Tässä\non tilaa takillesi. Ja nyt sinä astut vanhanpiian katon alle.»\n\n»Tarkoitat kai itsenäistä naista?»\n\nKaisa siirtää matalan nojatuolin lähemmäksi pöytää:\n\n»Istuhan tässä nyt oikein mukavasti. Minä asetun tuohon vastapäätä — ja\nsitten me alamme keskustella ja heittäydymme entisiksi koulutenaviksi —\njos vielä osataan.»\n\n»Annahan minä katson sinua ensin näin seisoaltani. Näyttää siltä\nkuin olisit viime näkemästä kasvanut, äänesi on tummentunut eikä\nmuutenkaan...»\n\n»... näy enää pikkutyttöä. Sen vaikuttavat kokemukset ja vanhuus.\nTiedäthän sen, Tauno parka.»\n\n»En minä sitä tarkoita, vaan sitä, etten olisi sinua tuntenut enää,\njos olisit tullut kadulla vastaan. — Muuten minä toin tullessani erään\nvalokuvan. Löysin sen vanhoista peruistani. Tämä otettiin viidennellä\nluokalla keväällä hiukan emien koulun loppumista. Katsos nyt: tuossa\nolet sinä itse kirjat kainalossa itsetietoisesti hymyilevänä. Kun tulin\näsken tänne, kuvittelin sinua vielä tuollaiseksi.»\n\nKaisa Vuorinen kurkistaa toisen olkapään ylitse:\n\n»Katsos tosiaan, miten herttaista! Tällaista kuvaa minä en muistakaan.\n— Mutta kylläpäs silloin oltiin pyöreitä! Ja tuo totinen poika olet kai\nsinä?»\n\n»Niin olen. Ja mielestäni isona miehenä, sillä olinhan jo pitänyt\nvuoden tai pari pitkiä housuja.»\n\n»Ja jos näin pitkän ajan jälkeen sanon totuuden, niin minä olin tuohon\naikaan ja pari vuotta sen jälkeenkin herttaisesti ihastunut sinuun.\nSinä olit silloin ainoa poika, jota voin mielestäni sietää», naurahtaa\nKaisa. »Vaikka ei kai se niin vakavaa ollut.»\n\n»Äläpäs! Ja minä kun en tiennyt koko asiasta mitään», vakuuttaa Tauno\nRaintila, sieppaa valokuvan toisen kädestä ja tutkii sitä vielä\ntarkemmin.\n\n»Siihen aikaan ei sanottu kaikkea, mitä ajateltiin ja tunnettiin»,\nvirkahtaa Kaisa huokaisten kevyesti.\n\nKaisa asettuu kahden pieluksen väliin leposohvaan, Raintila\nnojatuoliin, ja heidän välillään on matala tupakkapöytä, jolla on\nmaalarin silmin järjestetty kukkamaljakko. Kouluaikainen valokuva jää\npöydälle heidän väliinsä, kun Kaisa hypistelee pieluksensa nurkkaa ja\nvirkahtaa:\n\n»Tiedätkös, minulla ei ole ollut varsinaisia vieraita pitkiin aikoihin,\nellei oteta lukuun muutamia Ateneumi-tovereita, jotka käyvät luonani\njoskus. Olen tosiaankin ollut viime ajat hyvin yksin — työni vuoksi. Ja\nnyt, kun saan sinut vieraakseni, olen melkein hämilläni ja ujo, vaikka\nolen pitänyt itseäni rohkeana naisena. — Mistähän sekin johtuu?»\n\n»Mene tiedä. Kun minä äsken tulin tänne, tunsin samanlaista ujoutta\nkuin luultavasti kosijat mennessään...»\n\n»Varjelkoon! Et suinkaan sinä aio...?»\n\n»En, istu rauhassa vain», sanoo Raintila levollisesti ja päättää\nuudestaan samaa kuin tullessaan, että hän on lähtenyt tänne vain\neräänlaisena uteliaana psykologina eikä hakkailijana.\n\nJa sitten hetken kuluttua Kaisa kysyy samaa, jota tuhannet muutkin\nnaiset kysyisivät hänen sijassaan:\n\n»Mutta kerropa sitten, minkä vuoksi et ole vielä naimisissa?»\n\nRaintila naurahtaa:\n\n»En tiedä. Luultavasti samasta itsenäisyyden vimmasta, josta sinä äsken\npuhuit.»\n\n»Mutta olethan sinä taipeeksi vakava mies perheenisäksi, lisäksi\nkohtalaiset tulot ja ikääkin aivan tarpeeksi. — On hiukan vaikea uskoa,\nettei sinulla ole edes rakastajatarta.»\n\nToimittaja naurahtaa, karistaa tuhkaa kuppiin ja arvelee kuin itsekseen:\n\n»Eipä taida olla.»\n\nHe yrittävät jatkaa vielä samaan tyyliin, mutta sitten tulee\nhiljaisuus. Jonkin tunnustelevan kysymyksen lomassa Raintilalla on\naikaa ajatella, että vaikka hän tulikin tänne tarkkailijana ja toisen\nsielun erittelijänä, näkyykin tuo toinen etsivän totuutta hänestä. —\nNiin, ja tuo totuus! Sitähän ei oikeastaan kannata repostella. Hänhän\non nyt kerta kaikkiaan jo tarpeeksi järkevästi päässyt ohi siitä\nkaudesta, jolloin kiihkeästi haetaan pieniä seikkailuja, sorrutaan\nsitten vakinaiselle ja tottumuksen vaatimalle rakkaus-asteelle ja\nlopuksi pyritään siitä vapautumaan paha sivumaku suussa. Ja aivan\nkuin tuntisi tuon karvaan maun vieläkin hän puraisee huultaan,\nkatkaisee hiljaisuuden nousemalla seisomaan ja kysymällä jotakin\nKaisan tauluista, joita on seinillä. Joukossa on pari tuttua kuvaa\nkotiseudulta, heidän yhteisen koulukaupunkinsa liepeiltä, runsaasti\nkukka-asetelmia, pyykinpesijöitä rannalla ja lehmiä mahaansa myöten\nrantakortteikossa. Toisessa huoneessa, joka näyttää olevan Kaisan\nruokailu- ja varsinainen oleskelupaikka, on etupäässä akvarelleja:\nkeväisellä rinteellä oleva pajuviidakko, veneen perässä onkiva\npoikanen, kylpyviittaan pukeutunut nainen, joka juuri koettaa\nvettä varpaillaan, pari talvimaisemaa ja nurkassa vielä joukko\nkehystämättömiä Lapin-maisemia. Kun ovi on raollaan kolmanteen suureen\nhuoneeseen, kurkistaa vieras sinne ja hymyilee huomatessaan pettyneensä\npahasti äskeisissä ompeluliike-ajatuksissaan, sillä liedellä ei ole\nkuumaa rautaa eikä ripustimissaan vanhoja vaatteita, vaan seinillä on\njälleen osa maalauksia, muutama alastonta naista esittävä piirros,\nkeskellä lattiaa suuri pöytä ja nurkassa kuin nuottikaappi, jossa\narvatenkin säilytetään pukuluonnoksia. Vanhanapoikana hän mielellään\nkurkistaisi tuohon monien naisten pukuhuolien keskukseen, mutta ei\nuskalla olla utelias. Ja emäntä sanoo hänelle:\n\n»Tässä on minun varsinainen ateljeeni. Tuon suuren pöydän tarvitsen sen\nvuoksi, kun pukujen suunnittelu on ainakin yhtä tärkeätä kuin niiden\nleikkaaminen, ompeleminen ja sovittaminen.»\n\n»Suo anteeksi tyhmä kysymykseni, mutta minä olen joskus kuullut sanan\nmallipiirustus. Onko se samaa kuin muotipiirustus?»\n\n»No kyllä, jokseenkin. Mutta et sinä miehenä kaikkia hienouksia\nymmärtäisi, vaikka selittäisinkin. — Sehän nyt kerta kaikkiaan on\nminun porvarillinen ammattini.» Kaisa astuu edellä huoneeseen ja\nkertoo: »Aikoinaan kaikki ihmettelivät ja luulivat minun menneen\nrappiolle, kun rupesin tällaiseksi ompelijattareksi enkä pyrkinyt\navioliittomarkkinoilla. Mutta minä pidin oman pääni ja olen nyt\ntyytyväinen, sillä juuri tämän avulla minulla on tilaisuus ruveta\nmyöskin maalaamaan. Ja nyt ovat tietysti tyytyväisiä sukulaisenikin,\nkun huomaavat varsinaisen tarkoitukseni. — Niin, ja työni on hauskaa,\nsiinä yhdistyy toisiinsa varsin sopivasti kannattava liikeyritys ja\ntoisaalta luova työ sikäli, että minä itse suunnittelen hyvin suuren\nosan kaikista puvuista. Ja asiakkaatkin ovat kuulemma tyytyväisiä.»\n\n»Olen joskus kuullut naisten puhuvan, miten se tai se ihminen on\ntilannut uuden pukunsa Vuoriselta. Mutta minulla ei ole ollut\naavistustakaan siitä, että sama Vuorinen olet juuri sinä. — Mutta\nmilloin sinä rupesit maalaamaan?» kysyy vieras lopuksi kuivalla\nhaastattelijan-äänellä.\n\nJa Kaisa Vuorinen kääntyy jälleen tauluihinsa päin:\n\n»Minähän aloittelin hiukan jo Ateneumi-vuosina, mutta jätin sen\ntahallani sivuun niin kauaksi, kun saisin ensin tämän liikkeen\nhyvään kuntoon. Nyt minulla on täällä myöskin toinen taiteilija\nsuunnittelemassa malleja, joten työ alkaa vähitellen luistaa itsestään\nja minä ehdin jo maalatakin. Vasta parin vuoden ajan olen maalannut\nahkerammin, mutta tästä lähtien otan siitä kiinni tosissani.»\n\n»Ja oletko myynyt jo paljonkin?» jatkuu haastattelu.\n\n»En yhtään kuvaa. En ole tarjonnutkaan kaupaksi eikä taulujani ole\nulkona kuin muutamia kappaleita, jotka olen maalannut tädeille ja\nystävilleni nimipäivä- ja joululahjoiksi. Ensimmäiset tauluni ovat nyt\nSalmisten ikkunassa.»\n\n»Kerrohan vielä, miltä tuntuu itsestäsi joutua julkisuuteen nyt, kun\nolet odottanut tätä päätehtävääsi näin kauan ja uskollisesti.»\n\n»Ei se ole hauskaa, ystävä hyvä. Jos joissakin ministerikekkereissä\non naisten yllä minun suunnittelemiani pukuja, niin vastaan niistä\nrohkeasti enkä tunne mitään puistatuksia, sillä olen jo tottunut\nsiihen. Mutta jos näen yhdenkään ihmisen seisovan Salmisten\nkulmauksessa ja katselevan taulujani, käännyn heti ympäri ja kierrän\ntoista tietä. En pääse mihinkään siitä, että sillä kohdalla kulkiessa\npolveni hiukan notkahtavat.»\n\n»Tuollainen notkuminen on turhaa vaatimattomuutta. — Milloin saat\nkuntoon oman näyttelyn?»\n\nKaisa kääntyy vieraaseensa päin ja katsoo häntä silmiin:\n\n»Pitääkö minun sanoa se nyt sinulle, vaikka en ole puhunut edes\nparhaille ystävättärilleni?»\n\nJa niin hän alkaa kertoa innostuneena, miten hänen tarkoituksensa on\nsaada oma näyttely ensi syksyksi, sillä nyt kesän tullen hän aikoo\nmatkustaa kotipuoleen, etsiä sieltä uusia aiheita, maalata joukon\nlaatukuvia ja sitten yrittää vakavissaan.\n\n»Jos haluat, niin minä voin tutustuttaa sinut meidän lehtemme\ntaidearvostelijaan vielä ennen kesää. Haluatko?» ehdottaa Tauno.\n\n»Kuule — enpä tiedä... Antaa hänen sanoa ensin sanottavansa ja tavataan\nvasta sitten.»\n\n»Kuinka vain haluat. Arvelin, että hän mielellään tutustuisi jo\nennakolta töihisi.»\n\n»Nämä ovat niin epätasaisia. Mutta syksyllä minulla on parempaa\nnäytettävää.»\n\nNyt he siirtyvät äskeisille istuinsijoilleen, Kaisa ottaa pöydältä\nluokkavalokuvan ja katsoo sitä:\n\n»Sinä taisit hymyillä säälivästi, kun minä puhelimessa haukuin näitä\nentisiä luokkatovereita ja väitin, ettei heistä ole tullut mitään.»\nHän pitää pienen tauon ja jatkaa innostuneemmin: »He kaikki ovat\nkummallisen saamattomia ja keskinkertaisia! He kiertävät yhtä ja samaa\nkehäänsä eivätkä pääse siitä pois. Heistä pidettiin monia kouluaikana\nlahjakkaana, toisissa näkyi selvän luovan työn halua ja taiteellisia\ntaipumuksia ja muutamista priimus-tyypeistä saattoi odottaa vaikka\ntiedemiestä. Mutta sano nyt, hyvä mies, mitä heistä on tullut.»\n\n»Taidat olla liian ankara. Ehkäpä he tekevät jotakin hiljaisuudessa?»\n\n»Sellainen saamaton hiljaisuus nuoren ihmisen kohdalla on sammumisen\nmerkki. Sanoin jo, että heissä varmasti oli lahjakkaita poikia ja\ntyttöjä. Mutta kun sitten joukolla muutettiin tänne ja päästiin\nyliopistoon, alkoi heissä ilmetä sellaisia poroporvarillisuuden\nmerkkejä, jotka viittasivat selvästi leipäpappiin ja -lääkäriin\nja muihin sellaisiin eikä yksikään edes yrittänyt keskinkertaista\nkorkeammalle. Ja kun he sitten saivat sen kaivatun leipävirkansa, niin\nheidän kehityksensä pysähtyi siihen, he nostivat lahjansa orsille\nkuivumaan j a olivat tyytyväisiä. Ja tekisi mieli sanoa heistä sadun\nloppusanoilla: 'Elivät tyytyväisinä elämänsä loppuun asti.' Ellet usko\nsanojani, niin mainitsepas yksikin poikkeus.»\n\n»Taidat olla sikäli oikeassa, että moni heistä kai ajattelee tähän\ntapaan: Kun Luoja on minulle antanut viran, niin ihmiset eivät saa\nminua siitä pois ennen kuin kuolen!»\n\n»Niin noh, siinäpä sitä ollaan! Mitähän jos sinä tai minä hoitaisimme\ntyömme yhtä innottomasti ja haluttomasti, niin...»\n\n»... pian oltaisiin maantiellä.»\n\n»Mutta missä on vika?» kysyy Kaisa kuin suuttuneena. »Onko se ihmisissä\nitsessään vai onko koulu jo alkuunsa sammuttanut kaikki kipinät niin\npahasti, ettei yksikään jaksa nousta keskinkertaisuuden yläpuolelle?»\n\n»Juuri kouluhan suosii keskinkertaisia. Ja jos siellä on joku\nkeskinkertaista lahjakkaampi, niin hänet kyllä taltutetaan algebran\nkaavoilla ja historian tappeluvuosilla — ja parhaassa tapauksessa\nainakin jälki-istunnoilla. Sama vika oli meidänkin koulussamme. Ehkäpä\nne monet lahjakkaat ovatkin sammuneet siitä syystä.» Ja hetken kuluttua\nhän lisää: »Olisi hauska tehdä pieni psykologinen koe ja nähdä, mitä\nheistä on tullut! Uskotko, että olisi mielenkiintoista katsella niiden\nmonien virkeiden ja suuripiirteisten nuorten ihmisten rähmivän nyt\nvanhentuneina ja talttuneina nilkkojaan myöten arkisten pikkuasioiden\nliejussa?»\n\n»Mieli tekisi ravistaa mokomia!»\n\n»Nyt se on jo myöhäistä», huokaa Tauno. »He ovat jo vanhoja ihmisiä.\n— Niin, totta on, etten minäkään ole kuullut opiskeluvuosien jälkeen\nheistä mitään. Mihin ovat hävinneet niinkin keskeiset ja lahjakkaat\nihmiset kuin Aila Pohja, Lauri Sajasti ja Risto Korte?»\n\n»Minä olen kyllä siellä käydessäni kuullut heistä jotakin pientä,\nmutta...»\n\nHän keskeyttää kuin unohtuen miettimään, nousee kaivamaan\npöytälaatikkoaan ja tuo sieltä hetken kuluttua heidän yhteisen\nylioppilaskuvansa, jossa kaikki ovat vielä koolla tuttuine hymyineen,\nnuorekkaille intoineen ja ruusukimppuineen.\n\n»Kun tuosta viidennen luokan kuvasta tippui useita jo kouluaikana\nkesken matkan pois, katsotaan tätä viimeistä. Tässä oltiin tosiaan\nviimeinen kerta yhdessä koolla -—ja se on vahinko. En ole viitsinyt\nmennä edes heidän luokkakokouksiinsa herättämään turhaa pahennusta,\nuteliaisuutta ja valittelua, sillä he tuntisivat pahoinvointia\njoutuessaan ompelijattaren seuraan.»\n\nKaisan sanoissa on hyvä annos katkeruutta, ja kuulostaa siltä\nkuin hän hiljakseen syyttäisi luokkatovereitaan turhasta\nammatti-ennakkoluulosta. Ja niin he yhdessä Taunon kanssa kumartuvat\nkuvan yli, lähtevät sen vasemmasta reunasta ja ottavat käsiteltävikseen\nkaikki kahdeksan muuta toveriaan yksitellen, kertovat toisilleen kaiken\ntietämänsä heistä ja heidän elämästään.\n\nEnsimmäisenä on Arvi, kiltti ja hiljainen poika, joka luultavasti\nvaatimattomuudessaan on mennyt kuvassakin reunaan. Hän oli koko\nkouluaikansa hyvin tasainen ja numeroittensa puolesta aina siellä\nyläpäässä, jossa kaikkien muiden oli niin vaikea pysytellä Aila\nPohjaa lukuunottamatta. Yläluokilla ollessaan hän oli sairaalloinen\nja ylioppilaaksi päästyään opiskeli pari vuotta, kunnes sai vaikean\nkeuhkotaudin ja jätti lukunsa kesken. Sen jälkeen hän kuulemma hoiteli\njotakin pientä tointa sairaudestaan huolimatta.\n\n»Hänestä olisi voinut tulla jotakin, jos hän olisi saanut yrittää»,\nsanoo Raintila hiljakseen.\n\n»Sehän juuri tyypillisintä onkin, että niistä voisi tulla, joilla ei\nole ulkonaisia mahdollisuuksia. Oletko muuten kuullut, elääkö hän\nvielä?»\n\nKumpikaan ei tiedä pojasta sen enempää, mutta he päättelevät hänen\nkuolleen yhtä hiljaisesti kuin elikin.\n\nToisena onkin jo koko koulun suuri tulisielu Lauri Sajasti, joka on\nkuvassakin suunnannut katseensa hiukan kameran yläpuolelle aivan kuin\nnäkisi jonkin suuren ja kauniin ajatuksen, jota hän on syventynyt\ntutkimaan. Hän oli niitä kaiken keksijöitä ja alkuunpanijoita, joita\nkaikkialla tarvittiin ja myöskin kaivattiin ja joilla sen vuoksi oli\nmyöskin ystäviä enemmän kuin vihamiehiä.\n\nAlaluokilla Lauri Sajasti ei millään lailla eronnut muusta\npoikajoukosta ja oli numeroittensakin puolesta jokseenkin\nkeskinkertainen, pikemmin kuitenkin loppu- kuin alkupuolella. Mutta\nkolmannen luokan vaiheilla hänelle tuli oma hyvin vaikea kautensa\nsikäli, ettei tahtonut pysyä koulun määräämissä rajoissa, vaan teki\nväliin omituisilta vaikuttavia kapinanpoikasia, murisi kaikesta ja\nkiihoitti toisiakin poikia jarruttamaan opettajia vastaan ja joskus\ntunneilla saattoi saada sellaisia itsepäisyyden puuskia, ettei häntä\nkaikistellen saatu nousemaan pulpetista ylös, ei vastaamaan eikä aina\nmenemään edes ulos. Varsinkin pari heikompaa naisopettajaa oli pahassa\npulassa hänen kanssaan, niin että kerrankin eräs sijaisopettaja,\njoka ei saanut vastaan purpattavaa Lauria menemään pellolle, menetti\nmalttinsa siinä määrin, että tirskahti itkemään, juoksi itse luokasta\nulos ja jätti heidät kaikki lopputunniksi meluamaan omine valtoinensa.\nOli selvää, että Lauri Sajasti kerskui sankarina puhdistaneensa\nkoko pelin. Ja kun tytöt, jotka pitivät tuosta nuoresta sijaisesta,\nmoittivat Lauria ilkeäksi ja sanoivat häntä suoraan hampuusiksi, Lauri\nvain naureskeli ja uhkaili järjestää vastakerralla jotakin vieläkin\nhauskempaa.\n\nAsia meni joka tapauksessa niin pitkälle, että neitonen kieltäytyi\nopettamasta niin kauan kuin Sajasti istui luokassa ja ajoikin tämän\npari kertaa tuntinsa alussa pois. Mutta kun rehtori tarttui asiaan\nja vei pojan lähes tunniksi omaan kansliaansa puhuteltavaksi, tuli\njonkinlainen ratkaisukin — ja kumma kyllä, Sajasti näytti jääneen\nhiukan voitolle. Kun häneltä kyseltiin, mitä rehtori oli haukkunut,\noikaisi Sajasti heti, ettei rehtori haukkunut hituistakaan, että he\nkahden kesken vain neuvottelivat ja että hän päinvastoin ilmoitti\nrehtorille, jotta jos se nainen ei heti muuta tapojaan, niin hän\npuolestaan kieltäytyy tulemasta sen yhdellekään tunnille. Kun tytöt\nvieläkin haukkuivat Lauria hävyttömäksi rentuksi, hymyili tämä\nsäälivästi ja virkahti jotakin halveksivasti: 'Älkää päliskö asiassa,\njosta ette mitään tiedä! Vai pitääkö minun kertoa samaa teillekin\nkuin rehtorille?' Näytti todellakin siltä kuin Lauri Sajasti olisi\ntiennyt enemmän kuin puhui, mutta kukaan ei koskaan saanut vihiäkään.\nJos toiset pojat utelivat sitä häneltä, sanoi hän hyvin lyhyesti ja\ntorjuvasti: ’Minä lupasin rehtorille, etten puhu kenellekään mitään. Ja\nminä en syö sanaani.' —- Siihen se sitten jäi. Ja tätä Lauri Sajastin\nvaikeata kautta todistaa vielä tänäkin päivänä koulun arkistossa oleva\nsen aikainen kolmannen luokan päiväkirja, jossa on Sajastin nimi\nmelkeinpä joka aukeamalla jonkin kolttosen tai napinan yhteydessä.\n\nMutta vielä eräs omituinen piirre: jos pojat halusivat tehdä joitakin\npikku kolttosia rehtorille, oli Sajasti heti välissä sanomassa hyvin\njyrkästi: 'Jos teette sen, niin minä vedän teitä turpiin! — Toisten\nihmeteltyä asiaa hän selitti taaskin lyhyesti: 'Rehtori on reilu\nmies. Hänessä ei ole mitään akkamaista.' — Samaten oli eräs toinen\nmiesopettaja, nimittäin lehtori Savinen, Sajastin mielestä yhtä kunnon\nmies, eikä hän sallinut kenenkään koskaan temppuilevan Savisen edessä.\nJa se oli toisista pojista yhtä arvoituksellista, varsinkin kun Savinen\nolisi hiljaisena miehenä ollut joskus sopiva pilailun kohde. Niinpä\nSajastin ansiosta olivatkin Savisen historian ja suomenkielen tunnit\nkolmannella luokalla aina rauhallisia.\n\nMutta neljännellä luokalla alkoi Sajasti jotenkin miehistyä ja\ninnostui silloin onneksi partiotyöhön suunnaten kaiken liian tarmonsa\nsiihen. Se oli tietysti koulun kannalta parempi, sillä nyt hän ei\nollut enää joutilas eikä siis ehtinyt tehdä niin paljon pahaakaan.\nJa nyt tähän aikaan havaittiin Sajastissa ensimmäisen kerran niitä\njohtajan-ominaisuuksia, jotka myöhemmin olivat niin selvästi esillä.\nKun hän innostui itse partioimaan, alkoi hän värvätä mukaan toisiakin\npoikia, uurasti heidän kanssaan lakkaamatta ja kartutti joukkoaan, niin\nettä hänen alaisinaan oli siihen aikaan satakunta poikaa koulusta ja\nkaupungilta. Ja mikä omituisinta: jos Sajasti oli itse vielä vuotta\naikaisemmin hyvin vaikea oppilas, oli hän nyt yhtä tarmokas karsimaan\npois toisista pojista niitä ryppyjä, jotka olivat tavalla taikka\ntoisella hankaamassa partiolaislain ja reilun koulupojan välissä. Ja\nne monet papat ja mammat, jotka olivat varhemmin katselleet kulmat\nrypyssä, miten heidän poikansa kulki yhdessä Sajastin kanssa, olivat\nnyt taas tyytyväisiä siihen, että he kulkivat juurii Sajastin kanssa.\nJa kun kaupungilla puhuttiin asiasta vanhempien piireissä, olivat\nainakin rehtori ja lehtori Savinen silloin, valmiit sanomaan oman\npainavan sanansa:\n\n'Ei Sajastia mikään vaivaa. Hän on kunnon poika niin kauan kuin häntä\nosataan käsitellä oikealla tavalla.’\n\nJa siihen taas ei auttanut mutista vastaan ainakaan kenenkään\nopettajan, jos joku vanhemmista sen vielä tekikin. Ja samalla kuin\nLauri työskenteli toisten kanssa, kasvoi ja kehittyi hän itsekin\nhenkisesti ja poti parhaillaan äänenmurrostaan. Mutta varsinainen\nkoulutyö näytti hänestä olevan kohtalaisen toisarvoista muun tärkeämmän\nrinnalla.\n\nViidennellä luokalla Sajastin toiminta näytti laajenevan sikäli —\nnäin jälkeenpäin katsellen — että hän tosin hellitti partiotyötä\nja jakoi sen puuhia jo toisten poikain kanssa, mutta sen sijaan\njo piti muutamassa juhlassa hyvin intoa hehkuvan puheen, sai jo\njohonkin pieneen aikakauslehteen oman kertomuksensa, otti osaa\nurheilukilpailuihin ja kuului yhteen ja toiseen pieneen toimikuntaan.\nKoulutehtäviään hän muisti ja hoiteli juuri sen verran kuin oli\nvälttämätöntä luokalta pääsemiseksi, mutta pari kertaa yllätti luokan\nja opettajan saaden aineestaan täysosumana kympin, vaikka se olikin\nvaativalta ja pikkutarkalta opettajalta harvinainen lahja. Kun Sajasti\nsai kevätpuolella sen toisen täyden kymmenensä, mainitsikin lehtori\nSavinen silloin vihkoja jakaessaan, että hän oli edellisen kympin\ntuhlannut tässä koulussa viimeksi kolme vuotta sitten, mutta nyt oli\nSajasti vienyt sen jo kahdesti tänä talvena!\n\n»Jos tällaista jatkuu», puhui tuo sanonnassaan melko purevatyylinen\nopettaja, »täytyy minun kai uskoa, että tästä koulusta lähtee vielä\njoskus maailmalle lahjakaskin oppilas.»\n\nAntti Savisen sanat aiheuttivat sen, että keväämmällä Sajasti yritti\nkolmatta kertaa saada kymmenensä. Mutta Savinen huomasi, miten oppilaan\ntarkoitus oli kyniä hänet putipuhtaaksi numeroista, kuten hän sanoi; Ja\nsen vuoksi Sajasti sai tyytyä tällä kertaa vain kahdeksaan. Ja kaikeksi\npahaksi kevät oli jo niin pitkällä, että koulu ja aineetkin loppuivat,\njoten Sajastin uudemmat yritykset raukesivat eikä lehtori Savisellakaan\nollut mitään huolta tulla kynityksi.\n\nSeuraavana vuonna tapahtui se ihme, että toverikunta, joka oli aina\nvalinnut virkailijansa vain ylimpien luokkien toimeliaista ja johtamaan\npystyvistä pojista, valitsi puheenjohtajakseen kuudesluokkalaisen Lauri\nSajastin ja toivoi omassa historiassaan alkavan aivan poikkeuksellisen\nvilkkaan jakson. Eikä kai toverikunta siinä pahoin pettynytkään, ja\nLauri Sajasti unohti jo partiotyön ja samoin arvioi uudestaan senkin,\nmitkä koulutehtävät pitää hoitaa ja mitkä voi hätätilassa jättää\ntäydellisesti kesannoksi. Sillä tavoin hän sai itselleen aikaa hoitaa\ntoverikuntaa entistä paremmin ja taitavammin, toimitti sen virkeätä\nlehteä, otti osaa eri toverikuntien keskeisiin puhekilpailuihin ja\nkuului jo erinäisiin aikaihmistenkin valitsemiin toimikuntiin, kuten\nurheiluseurassa, suojeluskunnassa ja niin edelleen. Ja nyt, kun hänen\nlaajenevana työmaanaan ei ollut yksinomaan koulun toveripiiri, vaan\nvähitellen koko kaupunki, alkoivat jo kaikki muutkin huomata hänet\npystyvänä nuorena miehenä ja siirtelivät tehtäviä hänelle sitä mukaa\nkuin saivat mahtumaan. Hänet nähtiin urheilukentällä, hän järjesti\nkirjallisia iltoja ja ainakin kerran tai pari hänen nimensä nähtiin\njonkin aikakauslehden novellin alla. Ja samaan tapaan jatkuivat myöskin\nseitsemäs ja kahdeksas luokka, erona vain se, että olipa kaupungissa\njuhlia tai kilpailuja mitä tahansa, Sajasti oli niissä aina jollakin\ntavalla mukana joko järjestelijänä tai sitten itse esiintymässä. Tällä\ntavoin hän sai kiistattomasti koulun lahjakkaimman oppilaan maineen\n— vaikka opettajathan tietysti pitivät lahjakkaina vain niitä, jotka\nsuorittivat koulutehtävänsä hyvin ja osasivat ulkoläksynsä. Mutta\nylimalkaan ei muistettu, milloin aikaisemmin olisi koulussa ollut\nSajastin veroista huhkijaa, eikä sellaisia toistaiseksi näyttänyt\nolevan nousemassa alemmiltakaan luokilta.\n\nNiin hänkin sitten pääsi ylioppilaaksi, meni toisten mukana\nylioppilaskuvaan ja katseli kuin koko maailma olisi ollut jo puoleksi\navoinna hänen edessään.\n\n»Mutta minkä vuoksi Lauri sitten jätti lukunsa kesken ja hävisi\nyhtäkkiä täyteen hiljaisuuteen?» kysyy Kaisa heidän päästyään Sajastin\nelämässä näin pitkälle.\n\n»Sitä en ihan varmaan tiedä, vaikka minulla onkin jonkinlaiset\naavistelut», vastaa Tauno katsellen hajamielisenä sammuneen savukkeensa\npäätä vaivautumatta kuitenkaan sytyttämään sitä uudestaan. »Alkuaikoina\ntapasin hänet melko usein jo lukujenkin takia, sillä meillä oli\nkummallakin edessä sama urakka. Jotkut sanoivat, että kouluaikaiset\nsivuharrastukset jatkuivat ja veivät häneltä kaiken ajan. Mutta se ei\npidä paikkaansa, sillä eihän Lauri juossut kaupungilla sanottavammin.\nMutta jo toisen talven joulun aikaan hän alkoi karttaa minuakin\neikä ollut kotonaan juuri koskaan. Kuulin kyllä, että hän harrasti\njonkinlaista aikamies-elämää istuen hyvin usein ravintoloissa, joissa\nhän kuulemma oli jonkun vanhemmanpuoleisen naisihmisen kanssa. Ja\nminun luullakseni on totta siinä, että tuo sama nainen otti hänet\nsitten suojelukseensa, sillä Lauri nähtiin hyvin usein hänen kanssaan\nulkosalla — ja aina vain sen saman punapukuisen naisen kanssa. Joka\ntapauksessa Lauri myöhemmin asuikin sen naisen luona ja esiintyi\njo täytenä herrana istuen teatterien ensi-illoissa smokki yllään\npermannolla, mikä oli yleensä hiukan harvinaista meikäläisille vielä\nsilloin. Kerrottiin — ja myöskin tiedän — ettei naisen ja Laurin suhde\nollut viaton. Ja se oli vahinko Laurille, sillä hänhän oli vasta vähän\nyli kahdenkymmenen, ja se nainen — joka tässä tapauksessa kai kulki\njonkinlaisena nuottamiehenä — oli varmasti yli neljänkymmenen. — Tähän\naikaan Lauri jollakin tavalla väsyi ja myöhemmin suorastaan luhistui\nhenkisesti.»\n\n»Tuota minä en ole koskaan kuullutkaan», virkahtaa Kaisa.\n\n»Aivan tarkalleen sitä kai ei tiedä kukaan. Mutta pojat kertoivat, että\nse suojeleva nainen sitten kyllästyi Lauriin, lakkasi antamasta hänelle\ntaloudellista tukea, ja silloin poika lähti pois huomaten menevänsä\ntäyttä päätä rappiolle. — Tiedätkö muuten, missä Lauri nyt on ja mitä\nhän tekee?» kysyy toimittaja. »Vahinko, jos hän on nuutunut niin\npahasti, ettei löydä enää omaa itseään.»\n\n»En ole kuullut hänestä moneen monituiseen vuoteen. Viimeksi hän oli\njossakin siellä kotipuolessa — ja on kai vieläkin.»\n\n»Siis hänestäkin tuli yksi niitä keskinkertaisia», hymähtää Raintila.\n»Mutta hänet jos kenet olisi joskus tavattava ja puhuttava hänen\nkanssaan. Olisi tosiaan enemmän kuin mielenkiintoista verrata toisiinsa\nsilloista intomielistä nuorta miestä ja nykyistä sammunutta ja\nvanhenevaa tyyppiä.»\n\n»Jaa jaa», huokaa Kaisa jo toisen kerran. »Kukas meillä olikaan\nluettelossa seuraava? Ai Elsa! No hänestä nyt ei ole paljoakaan\nsanomista.»\n\n»Eikä tosiaan olekaan, sillä kumpainenkaan ei tiedä hänestä mitään\nmuuta kuin sen, että hän valmistui sairaanhoitajattareksi, sai\nensimmäisen paikkansa jostakin Pohjois-Suomesta ja meni siellä\nnaimisiin kunnanlääkärin kanssa. Heillä on kuulemma nyt ainakin viisi\nlasta ja ovat niin juurettuneet — ja myöskin vesoittuneet — etteivät\nhaluakaan muuttaa enää toisaalle.»\n\n»Katsos, miten Elsa ja Anni pitävät toisiaan lujasti kiinni\nkäsipuolesta», huomauttaa Kaisa. »He olivat eroamattomat ystävät aina,\nmutta eivät ole sen jälkeen tavanneet toisiaan montakaan kertaa.»\n\n»Elsan vieressä seisoo tosiaan Anni, ja näyttää siltä kuin he yhdessä\nkantaisivat ruusukimppunsakin. Anni noudatteli Elsan antamaa esimerkkiä\nsiinä, että meni myöskin heti naimisiin, mutta hän taas joutui\neroamaan miehestään ja on kuulemma nykyään jonkin kunnan pienessä\nsäästöpankissa.»\n\n»Oletko tavannut häntä?» kysyy Raintila.\n\n»Olen joskus. Hän on aivan samanlainen kuin ennenkin ja hymyilee\nkyllä iloisesti, mutta huomaa kaikesta, ettei hänellä ole enää mitään\nsuurempia toiveita eikä lupauksiakaan odotettavana itse elämältä.\nSiinäkin tapauksessa näkyy keskinkertainen nuoruus päättyvän\nkeskinkertaiseen vanhuuteen.»\n\nOikeastaan tuo kaikki on liikuttavaa ja säälittävää todeta, ja Kaisa\njo välillä ajattelee, että he kaksi ovat nyt jokseenkin tunnottomia ja\nkylmiä arvostellessaan tovereitaan tällä tavalla. — Tauno taas, joka on\nsaanut sammuneen savukkeensa palamaan uudestaan, miettii parhaillaan,\nettä on se sentään siunattu asia, kun mies on näinkin järkevästi\nhoitanut ansionsa ja pienet syntinsä, niin ettei tarvitse jälkeenpäin\npelätä katumisia niin kuin tuo valokuva varoittelee.\n\nTämän itserakkaan huokaisun jälkeen hän puhaltaa savunsa lamppua kohti\nja tarttuu taas kuvaan:\n\n»Mutta odotapas! Nyt täällä onkin jo vuorossa itse Aila Pohja. Ja siinä\ntytössä kai onkin erittelemistä pitkään. Vaikka minä en kylläkään\nvoi luetella hänen vaikuttimistaan muita kuin sen jumalattoman\nkunnianhimon, jonka kynsissä Aila kiemurteli kuin mato.»\n\n»Ja se jos mikä olikin niin todellista himoa, ettei mikään muu\nmerkinnyt mitään», kertoo Kaisa. »Minä tunsin Ailan hyvin jo\nensimmäisestä luokasta lähtien, vaikka sitten myöhemmin emme enää\nolleetkaan minkäänlaisissa väleissä.»\n\nVaikka ensiluokkalaiset ovatkin enemmän toistensa kaltaisia kuin\nyläluokkalaiset, jotka jo kehittyvät omaan yksilölliseen suuntaansa,\nsaattoi Ailassa jo niin varhain erottaa omia erikoispiirteitään. Hän\nvain luki, laski ja kirjoitti, niin että heti koulusta päästyään hän\nhautautui työhönsä eikä ollut mielissään, jos toiset tytöt tulivat\nhäntä hakemaan jonnekin. Jos sattui lauantai-iltaisin olemaan pieniä\nretkiä tai luokkajuhlia, ei Aila Pohja tullut mukaan sen vuoksi, kun\nhän kuulemma valmisteli jo seuraavan maanantain tehtäviä.\n\nTuollainen ei tietystikään ollut ensi- eikä toisluokkalaisessa lapsessa\naivan normaalia. Ja jo kolmannella luokalla siihen liittyi myöskin\nkieroutta sikäli, että hän pelkästään kateudesta ja karistaakseen\npois toiset kantapäiltään saattoi tahallaan neuvoa tovereilleen\nväärät läksyt ja esimerkiksi kotilaskuja yhdessä seulottaessa kertoi\nitse laskeneensa toisin, kuin mitä hän sitten tunnilla esitti.\nSamalla kertaa tämän itsepintaisen priimuskunnian ohessa hänessä oli\nhavaittavissa monenlaisia alemmuuskompleksin muotoja. Ja kaikkein\nhuvittavin niistä oli se, kun hän suri pienuuttaan, niin ettei hänen\nkätensä muka näkynyt tarpeeksi korkealla muiden viitatessa. Sen vuoksi\nhän usein asetti istuimelle takapuolensa alle pinkan kirjoja näkyäkseen\nsiten paremmin opettajalle.\n\nMitä ikinä oli toverien keskeisiä puuhia tai retkiä, ei Aila ollut enää\nmukana senkään vertaa kuin aikaisempina vuosina, ellei joku opettajakin\nsattunut olemaan paikalla. Sanottiin, että hän kai pysytteli\nsivussa varattomuutensa vuoksi. Mutta se ei pitänyt paikkaansa,\nsillä olihan Aila varakkaan kauppiaan ainoa lapsi. Kuvaavaa hänen\nliika-tunnollisuudelleen oli, että hän piti koulukirjainsakin kansien\nyllä kahdet paperit, joista toiset olivat vain koulu- ja kotimatkaa\nvarten ja otettiin päältä pois jonkun opettajan näkyvillä.\n\nToverien keskuudessa kiersi lukemattomia juttuja hänen kateudestaan\nja kunnianarkuudestaan. Eräs oli se, että kun Lauri Sajasti sai\naineestaan ensimmäisen kuuluisan kymppinsä, vaikka koko koulu oli kolme\nvuotta saanut olla pelkkien kahdeksikkojen ja parhaassa tapauksessa\nyhdeksikköjen varassa, sai Aila Pohja pelkästä pahasta mielestä kovan\nkuumeen ja makasi vuoteen omana monta päivää. Aila oli silloin itkien\nselittänyt jollekulle, että tuollainen oli aivan epäoikeudenmukaista\nsen vuoksi, kun hän oli jäänyt ilman, vaikka oli sentään ponnistanut\naina kaikkensa ja kaikessa — ja nyt toinen vei hänelle kuuluvan numeron\nmillään lailla ponnistelematta!\n\nYlioppilaskirjoitusten edellä Aila Pohja hermostui niin pahasti, ettei\nlaudaturien menetysten pelossa voinut enää syödä eikä nukkua. Hänen\nkerrottiin saaneen hysteerisiäkin kohtauksia, jolloin vanhempien oli\nhätäpäissään kutsuttava paikalle lääkäri. Kun isä ja äiti koettivat\nrauhoittaa häntä sanoen, ettei mokomaa kannattanut ottaa niin\nvakavasti, vastasi Aila siihen kiihkeästi: 'Hyvähän teidän on puhua,\nkun ette ole itse sitä kokeneet. Mutta muistakaa se, että minä olen\nkoko meidän suvun ensimmäinen ylioppilas, ja sen vuoksi on minun\nharteillani koko suvun vastuu!' — Ja samaten hän kuulemma erehtyi\nhuokailemaan vaikeata asemaansa myöskin Lauri Sajastille, miten hän oli\nmuka koettanut vetää luokkaa jäljessään koko koulun ajan ja huolehtia\nluokan maineesta silloin, kun muut koettivat selvitä mahdollisimman\nhelposti. Ja sen vuoksi hänellä oli muka nytkin harteillaan koko\nluokan vastuu. Tähän oli Sajasti omasta ja luokan puolesta vastannut\nhuolettomasti: 'Taitaa olla parasta, että huolehdit itsestäsi, niin me\ntoisetkin hoidamme asiamme itse — niin kuin tähänkin asti.'\n\nJoka tapauksessa suvun- ja luokan-vastuu painoi Ailan hartioita niin\npaljon, että kymmenkunta päivää ennen kirjoituksia hän sairastui ja\njoutui vuoteeseen. Mutta kun hän päätti kuitenkin kirjoittaa vaikka\nkuolevanakin ja kun opettajat Aila Pohjalta — koulun etevimpänä\noppilaana — odottivat suorastaan hirmutulosta, järjestivät he asian\nyhdessä lääkärin kanssa siten, että Aila Pohja sai kirjoittaa kotonaan\nja omassa vuoteessaan kahden opettajan istuessa paikalla työn\nkestäessä. Ja oli luultavaa, että kesken kaiken siellä pistäysi myöskin\nlääkäri koettamassa hänen valtimoaan, missä määrin suvun-vastuu rasitti\nsydäntä.\n\nTämän ylimääräisen puuhan avulla Aila Pohjasta tuli ylioppilas, mutta\nkun kirjoitusten tulokset saatiin sitten aikanaan tietää, oli ainakin\nkolme muuta kirjoittanut paremmin kuin hän. Ja pahinta jutussa oli\nse, että näiden kolmen edelle päässeen joukossa oli myöskin Lauri\nSajasti, joka osallistui kirjoituksiin kylmiltään ja hermostumatta —\nnoin vain hiukan rentoutumalla, niin kuin hän itse sanoi. Jälkeenpäin\noli opettajien, Ailan itsensä ja myöskin sen kuuluisan suvun helppo\ntehdä tytöstä puoleksi ihmelapsi selittämällä, miten hän sentään\nläpäisi kirjoitukset puhtaasti, vaikka makasikin vuoteessa melkeinpä\nkuolemansairaana.\n\nYläluokilla ollessaan oli Aila Pohja usein puuskahtanut tulevaisuudesta\npuheen ollen jotakin siihen suuntaan, etteivät naiset ole koskaan\nantaneet tarpeeksi suurta panostaan tieteen hyväksi, vaan tiede on sen\nsijaan jäänyt velttojen ja hutiloivien miesten hoidettavaksi. Jokainen\noletti silloin ilman muuta, että hänestä tulisi uuttera ja tarmokas\ntiedenainen, joka kenties ratkaisisi ne monet kysymysmerkit, joita\nmiehet ovat hutiloidessaan unohtaneet selvittää. Mutta yllätys oli\nsuuri, kun Aila ylioppilaaksi päästyään kertoi aikovansa kansakoulun\nopettajaksi. Luokan viimeisessä hipassa pitämässään puheessa Lauri\nSajasti letkauttikin, että tuo päätös merkitsi tieteelle suurta\ntappiota. Mutta asia ei siitä muuttunut, sillä Aila oli tehnyt jyrkän\npäätöksensä.\n\nMuuten kuului Sajasti olleen Ailalle yhteen aikaan hyvin arka kohta,\nsillä hän oli ollut Sajastiin pahasti ihastunut. Sajasti tietysti\nhymyili koko asialle, kun pojat viittailivat jotakin siihen suuntaan,\nsillä sehän täytyi jokaisen myöntää, että melkein joka toinen koulun\ntyttö oli ihastunut häneen enemmän tai vähemmän. Sitten kerran, kun\ntytöt olivat viimeisellä luokalla joutuneet keskustelemaan jossakin\nyhteydessä niinkin vakavasta asiasta kuin avioliitosta, oli Aila\nsanonut totisena ja huulet kapeana viiruna niin kuin oman tahtonsa\ntietävällä naisella ainakin: 'Minä en voisi ikinä mennä naimisiin\nitseäni lahjakkaamman miehen kanssa, sillä en aio avioliitossa olla\nsellainen typerä kana, jota mies säälivästi hymyillen ohjailee. Jos\nminä joskus otan miehen, niin hänen pitää olla sellainen, joka ymmärtää\nolla kiitollinen siitä henkisestä tuesta, jonka hän minulta saa.’\n\nMuistellessaan Ailaa eivät Kaisa Vuorinen ja Tauno Raintila haluakaan\npeitellä ivaansa, sillä sitä he joutuivat kuulemaan ja näkemään jo\nkoulussa, jolloin sitä käytettiin monta vertaa säälimättömämmin ja\nraaemmin kuin mihin aikaihmiset ovat tottuneet. Mutta se kuului\nsiihen aikaan asiaan, sillä Aila itse käsitteli tovereitaan myöskin\nsäälimättömästi omaksi hyväkseen.\n\n»Tiedätkö, mihin Aila sitten loppujen lopuksi hävisi?» kysyy Raintila\nviimein, vaikka keskustelu juuri Ailasta alkaakin hänestä tuntua\ntarpeettoman pitkältä.\n\n»Valmistuttuaan opettajaksi hän haki ja sai paikan eräässä\nsyrjäkylässä, sillä hän kuulemma kertoi innostuneena, miten hän\ntahallaan valitsi mahdollisimman pimeän paikan ammentaakseen\nsinne valoa ja mahdollisimman pölyiset nurkat tehdäkseen niissä\nsuursiivouksen. Ja juuri sellaiseen ympäristöön hän pääsikin. Mutta\nrohkeasti hän kuulemma siellä pysyi, kunnes kolmen tai neljän vuoden\nkuluttua meni naimisiin jonkun pienviljelijän kanssa.»\n\n»... joka arvatenkin ymmärtää olla kiitollinen kaikesta henkisestä\ntuesta?» keskeyttää Raintila myrkyllisenä.\n\n»Ailalla ei nimittäin ollut koko kylässä minkäänlaista seuraa, ja tämä\nnuori mies oli kuulemma käynyt kansanopiston. — Noh, ja tarina väittää,\nettä Ailan oli pakko mennä naimisiin. Jos niin on, niin tapaus on\nsikäli mielenkiintoinen, että hänessä voitti sittenkin lopullisesti\nnainen kaiken sen kyynillisen vallan- ja kunnianhimon.»\n\n»Taikka jos ei nainen, niin ainakin se nuori mies», keskeyttää Tauno\ntaaskin.\n\n»Tai sanotaan paremminkin erotiikka, sillä en usko, että kukaan mies\nolisi saanut häntä viettelemällä luopumaan vanhoista ja pinttyneistä\npäämääristään. — Joka tapauksessa Aila on nyt talonemäntä, mutta en\ntiedä, vieläkö hän hoitaa opettajantehtäviään. Mutta tuskin, sillä jo\nneljä vuotta sitten hänellä oli kaksi tai kolme lastakin — niin että\nsuvunvastuu on siltäkin kohdalta kannettu hyvin.»\n\n»Vieläkö hän on yhtä kunnianhimoinen kuin ennen?»\n\n»Tuskin, sillä kuulin kerrottavan, että elämä on kolhinut häntä. Ja kun\nihminen saa sieluunsa mustelmia elämältä, karisevat turhat luulot pois.»\n\nAila Pohjan jälkeen he unohtuvat miettimään eikä oikeastaan\nkummallakaan näytä olevan halua jatkaa ansioluetteloiden laatimista.\nMutta kun kuva on kädessä, jatkuu juttu kuitenkin hitaasti ja kuin\nhuomaamatta, sillä eiväthän toisen kysymykset ja toisen vastaukset ole\nkuitenkaan lopussa.\n\nSeuraava järjestyksessä on Irja, joka meni heti ylioppilaaksi\npäästyään naimisiin jonkun vänrikin kanssa ja on tällä hetkellä\narvatenkin kapteenin tai ehkä majurin rouva — missä, sitä ei kumpikaan\nole kuullut. Ja sitä seuraavana taas, siis kuvan oikeassa reunassa\nviimeistä edellisenä, on Maija, joka varakkaan kartanonomistajan\nainoana tyttärenä luki agronomiksi ja nyt vanhempiensa kuoltua hoitaa\nitse tilaansa, ajaa välillä kuorma-autoakin, pitää komeita siitosoriita\nja kulkee kaupungissakin saappaissa, mutta ei ole mennyt vielä\nnaimisiin.\n\n»Maija ei ole mennyt naimisiin sen vuoksi, kun ei ole löytänyt\ntilalleen sopivan tarmokasta isäntää, siis prinssipuolisoa», kertoo\nKaisa. »Ja lisäksi Maijassa on niin paljon maskuliinisia piirteitä,\netteivät aivan puolikuntoiset ja heikkoveriset miehet uskalla\nyrittääkään sinne, sillä he pelkäävät Maijan tarmokkaita sormia\nniskassaan. On nimittäin totuus, että kerran muuan renkimies oli\nalkanut mutista pahanlaisesti kai säikäyttääkseen talon nuorta neitiä.\nMaija oli ensin käskenyt miestä kaksi kertaa ulos ja oli toisella\nkerralla jo polkaissut jalkaansa totisena. Mutta kun miehen riepu ei\nottanut uskoakseen, oli Maija tarttunut toisella kädellä miekkosen\nniskavilloihin ja toisella housun takapuoleen ja lähettänyt hänet\nheittämällä ovesta pihalle.»\n\n»Sisukas tyttö! Jo kouluaikana me pojat pelkäsimme häntä usein. Ja\njos Maija meni totiseksi ja polkaisi jalkaansa, niin siinä oltiinkin\njo suunnilleen yhtä hiljaisia kuin rehtorin edessä. Muutaman kerran\n— se taisi olla viidennellä luokalla — Maija suuttui jostakin Risto\nKortteelle, pyöritteli poikaa ensin lumessa kuin kääretorttua ja\nlopuksi pesi lumella Riston kasvot. — Aika amatsooni!» muistelee\nRaintila. »Mutta jos minulla olisi taipumuksia kotivävyksi, niin\nsilloin menisin heti kosimaan Maijaa — ulosheitonkin uhalla.»\n\nKaisa heiluttelee kädessään jotakin kirjaa aivan kuin punniten sen\npainoa ja sanoo viimein ääni harkitsevana:\n\n»Niin, tosiaan! Sitähän voisi ajatella... Mutta sitä ennen sinun\npitäisi päästä eroon siitä turhasta silauksesta, jonka olet hankkinut,\nnäinä vuosina itsellesi. Tarkoitan, että sinun pitäisi saada enemmän\nmanttaalinomistajan ominaisuuksia — ymmärrätkö — pitäisi osata kulkea\nleveämmin, äänen täytyy tulla syvältä rinnasta kuin sonnilla ja voimaa\ntäytyy olla kuin traktorilla. Luulen, että sellaisen miestyypin\nnähtyään Maijakin heltyisi ja alkaisi puolestaan vetää esiin niitä\nnaisellisia piirteitä, joita hänessäkin kyllä on...»\n\n»... uinumassa. Aivan niin. — Mutta luulen kuitenkin, että olen\nfyysillisesti aivan liian hento herättääkseni ne uinuvat ominaisuudet.»\n\nKaisa vilkaisee Taunoon kuin todetakseen, missä määrin tämän sanojen\ntakana on ilkeyttä, mutta Maija unohtuu jo, sillä kuvan viimeisenä\nluokkatoverina on Risto Korte, joka antaa heille paljon keskusteltavaa.\nKortehan kuuluu Lauri Sajastin ja Aila Pohjan ohessa heidän luokkansa\nmerkittävien oppilaiden joukkoon, vaikka häntä ei varsinaisesti voinut\nsilloin pitääkään minään lahjakkaana.\n\nRisto Korte oli jo alaluokilla hyvin vilkas ja elävä poika. Jo\nensimmäisellä luokalla hän seisoi aina välituntien aikana suuren\npoikaparven keskellä aivan kuin korkki lankapallon sisuksena, selitteli\nja järjesteli innokkaasti ja viittoili käsillään. Ja toisten poikien\nsuureksi ihmeeksi hän jo silloin liikkui ujostelematta ja mitään\nhäpeilemättä tyttöjenkin joukossa niin kuin se olisi ollut maailman\nyksinkertaisin asia. Vaikka jokainen muu poika olisi tällöin vilkuillut\nsivulleen, huomaisiko kukaan hänen kummallista seuraansa, jutteli Risto\naivan luontevasti, saattoipa kohteliaana nostaa maahan pudonneen kynän\ntai kumin ja vielä kumartaakin ojentaessaan sen tytölle. Tuollainen\npelleily tietysti suututti toisia poikia, mutta sai toisaalta myöskin\n— etenkin jo kolmannen luokan paikkeilla — salaa ihailemaankin Ristoa\nesikuvallisena herrasmiehen alkuna.\n\nMutta Risto Korte oli herrasmies myöskin opettajia kohtaan. Jos nämä\nluokkaan tultuaan tarvitsivat mitä ikinä tahansa, ei heidän tarvinnut\npyytää sitä koskaan ääneen, ennen kuin Risto kiepahti pulpetistaan\npystyyn ja meni tarjoamaan apuaan. Niinpä jos luokan taululla oli\ntöherryksiä tai jos mustepullon korkki oli kateissa, oli Risto Korte\njärjestämässä asian heti. Kerran joku nuori neiti oli laulunopettajan\nsijaisena, ja luokkaan tultuaan tämä pikku täti ehti tuskin niiskauttaa\nnuhaista nenäänsä, kun Risto Korte oli jo viittaamassa, samaa tietä\npystyssä ja sanomassa mitä kohteliaimmin: 'Hetkinen vain, niin minä\nhaen neidin nenäliinan opettajainhuoneesta!' — Noh, sillä kertaa\nhäntä ei kuitenkaan laskettu asialle, ja Risto itse katseli hyvin\nkysyvänä, kun pikku neiti vielä suvaitsi hymyillä hänen kohteliaalle\ntarjoukselleen.\n\nJo heti alkuunsa on sanottava, ettei Risto Korte ollut koskaan\ntunkemassa itseään etualalle toisten kustannuksella niin kuin Aila\nPohja, eikä hän ylimalkaan tällä kaikella pyrkinytkään etualalle, sillä\nse kuului vain hänen luontoonsa. Päinvastoin, jos sattui opettajain\nnenään käryä jostakin tehdystä tai piakkoin tulevasta kolttosesta, oli\nRisto heti piilottelemassa asiaa ja syyllisiä omine kumarruksineen\nja kirkasäänisine selityksineen ja saikin vakavimmalla hetkellä\njohdetuksi opettajan huomion aivan toisaalle ja sivuseikkoihin. Niinpä\nkerran kolmannella luokalla sai opettaja — tai oli saamaisillaan —\nSajastin kiinni lunttaamisesta kesken matematiikan, kokeen. Juuri sillä\nhetkellä, kun lehtori nousi tuoliltaan mennäkseen Sajastin luokse ja\nkaivellakseen tämän pulpettia ja katsellakseen, oliko käsissä mitään,\nkuului toiselta puolen luokkaa kiihkeä 'aih!' ja Risto Korte nousi\nseisomaan pitäen toisella kädellään verta vuotavaa kämmentään. Hän\nkääri nenäliinaa haavan ympärille, mutta verta vuoti lattialle kuin\nhärän niskasta. Opettajakin huomasi asian vakavaksi, meni katsomaan\nhaavaa, joka ei suinkaan ollut pieni, sillä siinä oli tuuman mittainen\nsyvä viilto, jonka Risto selitti tulleen juuri, kun hänen piti vuolla\nkynää, mutta veitsi luiskahti kämmeneen.\n\n'Aijai, kun se vuotaa pahasti ja tuhrii lattian! Nyt vahtimestari\nsuuttuu, kun saa pestä sen', hoki poika enemmän vahtimestarin kuin\nhaavansa takia.\n\nOpettaja sitoi haavan hätäisesti sen kuin siinä osasi ja lähetti\nRiston suoraa päätä kulman takana olevaan sairaalaan. Tämä lähti,\nkumarsi vielä ovella ja samalla loi kysyvän katseen Sajastiin. —\nRisto ei itse tehnyt tästäkään mitään numeroa ja tapaus kai oli selvä\nvahinko, mutta vierustoveri väitti Riston tahallaan pistäneen puukon\nkämmeneensä, kun ei pikapäissään keksinyt parempaakaan keinoa Sajastin\npelastamiseksi. Joka tapauksessa Sajasti selvisi hyvin, sillä hänellä\noli aikaa piilottaa vaaralliset paperit paitansa aukosta ihon väliin,\nniin että pulpetin ja taskujen etsiminen oli myöhäistä ja turhaa.\nJa jo viidentoista minuutin kuluttua ilmestyi Korte takaisin kaunis\nside kädessään ja hymyilevänä niin kuin aina. — Ja on itsestään\nselvä, millaisen luottamuksen hän tällä ja monilla muilla nopeasti ja\nsisukkaasti keksityillä avuillaan hankki toisilta pojilta.\n\nJo kolmannen luokan vaiheilla Risto Korte alkoi nousta pieneksi\njohtajaksi aivan itsestään, ja samaan aikaan, kun Sajasti innostui\npartiotyöhön, oli myöskin Korte siinä mukana. He olivatkin sopiva\nparivaljakko sikäli, että missä ikinä Sajasti esiintyi, siellä oli\nKorte organisaattorina ja edustajana. Viidennen luokan vaiheilla hän\nselitti aikovansa upseeriksi, mutta kuudennella ja seitsemännellä\nluokalla hän kertoi näin:\n\n'Olen päättänyt muuttaa alaa. Erikoisesti lääketiede kaipaa meillä\nuusia voimia. Ja sillä alallahan on vielä hyvin paljon mahdollisuuksia\nniin kauan kuin tuberkuloosi- ja syöpäseerumi ovat keksimättä.'\n\nHän ei kaihtanut viittailla siihen suuntaan, että havitteli tiedemiehen\nuraa ja että hänestä tulisi eräs ihmiskunnan suurimpia hyväntekijöitä\n— jos kohtalo niin määräisi. Ja kukapas sellaista intoa olisi\nväheksynyt, sillä juuri Kortehan oli kuin luotu auttajaksi. Hän sai\nkaikkien yksimielisen ihastuksen suuresta ajatuksestaan ja innostui\njo itsekin siinä määrin, että lueskeli vapaa-aikoinaan suurmiesten\nelämäkertoja tai etsi käsiinsä jotakin lääketieteellistä kirjallisuutta\nvalmentautuen tulevaan suureen tehtäväänsä. Toiset pojat kertoivat\ntosin, ettei Korte hankkimastaan kirjallisuudesta ehtinyt lukea muuta\nkuin sisällysluettelon, kun siirsi kirjan jo hyllylle. Mutta olipahan\nhänellä vielä aikaa sitäkin varten, kun oli käytävä kouluakin ensin\npari vuotta.\n\nEräs seikka vaikutti lisäksi, että Korte oli toveripiirissä hyvin\npidetty ja usein kaivattu: hän oli hyvä pianisti. Kerrottiin,\nettä monet tytöt pitivät kirjainsa välissä Chopinin kuvia siitä\nsyystä, kun Kortteessa oli ehkä jotakin samaa tummaa tulta kuin\nsäveltäjämestarissa, ja olihan näitä kahta jollakin tavalla\nyhdistämässä myöskin piano. Joka tapauksessa kävi niin, että Ristoa\nalettiin vähitellen kiskoa ja vetää mukaan kaikkialle, ja lisäksi\njokainen vielä eri suuntaan. Pojat etsivät häntä urheilukentältä, tytöt\ntoivoivat ja pyysivät häntä moniin pikku kekkereihinsä seuranpitäjäksi\nja musikantiksi, opettajat kunnioittivat häntä tulevana ja tarmokkaana\ntiedemiehenä ja laulunopettajana toimiva, vanhapiika jankutti hänelle\nalinomaa, miten hänellä olisi varmasti edessään loistava sävelten\nmestarin tie, jos hän uhraisi kaiken aikansa musiikille. Ja niin\nedelleen.\n\nKun Risto Korte siirtyi yliopistoon, näytti hän pitävän edelleen kiinni\ntulevasta lääkäriurastaan ja pääsikin jo niin pitkälle, että keinotteli\npikku poikien kanssa itselleen kissankin tulevia töitään varten. Mutta\nse veto moniahtaalle, joka oli alkanut hänestä koulun yläluokilla,\njatkui vielä nytkin ja entistään vahvempana. Korte kuljeskeli ensin\nmelko paljon yksissä entisten tovereittensa, muun muassa Sajastin ja\nRaintilan kanssa, mutta erikoistui sitten vähitellen harrastuksissaan,\nniin että he kaikki joutuivat eri teilleen. Yhteistä oli vain se,\nettä toverikuntaa oli nyt osaksi korvaamassa osakunta. Nuori ja\nhienokäytöksinen pianisti joutui saamaan uusia tuttavia loputtomasti,\nsai vähitellen kiertää kaupunkia työkseen asti, ja samaan aikaan,\nkun Lauri Sajastin elämään alkoivat vaikuttaa naiset, viihdyttivät\nRisto Kortteen iltoja ja öitä viini ja laulu. Sillä vaikka Korte ei\nsananmukaisesti itse laulanutkaan, soitti hän sitä enemmän ja kuului\nsiihen samaan verrattain suureen nuorten miesten ryhmään, jotka ovat\njoutuneet katkaisemaan tulevan uransa liiallisen lauleskelemisen vuoksi\nja siten siirtymään siihen keskinkertaisten miesten joukkoon, joiden\nelämänkaaren lakipisteenä on ollut kuoron konsertin jälkeinen hippa.\n\nJoka tapauksessa kävi jo usein niin, että kun toverit kiskoivat\nKortteen aamupäivällä ylös vuoteestaan viedäkseen hänet töihin,\nhän hyppäsi kylläkin reippaasti pystyyn, valeli valvonutta päätään\nkylmällä vedellä ja näytti olevan virkeä, mutta alkoikin muistella omaa\ntyöohjelmaansa:\n\n'Juu juu, täytyyhän tästä jo nousta, sillä illalla minun pitää mennä\nsäestämään vuorineuvoksen kotikekkereihin.'\n\nJa aika meni hauskasti kuin ikuisessa juhlassa, ja sen vuoksi\ntuleva tiedemies unohti niin tuberkuloosi- kuin syöpäseerumitkin ja\nlääketieteelliset kirjat unohtuivat nuottipinkkojen takia. Vuosi meni\nnopeasti — tai jokohan meni kaksi — kun Korte sitten joutui taas\nkerran tekemään tiliä itsensä ja isänsäkin kanssa ja huomaamaan, ettei\nhän ollut opiskelussaan alkua pitemmällä. Ja kun sitten tuli kevät\nja iloinen vappu klinkutti ja hoilasi ohi, matkusti Korte kotiinsa\ntiedoiltaan melko köyhänä, mutta olivathan matkalaukussa sen sijaan\npääkaupungissa suoritetun työn muistona paljaaksi kaluttu pääkallo\nja ahkerasti käytetty frakkipuku. Mutta kohtalo — tai oikeammin\nKortteen isä — järjesti sillä tavoin, ettei hän tarvinnut niitä\nenää kumpaistakaan, vaan sai luopua niistä yhtäläisesti kuin oli\nhuomaamattaan luopunut omista suunnitelmistaankin. Isä Korte, joka\noli maanmittari ja totinen mies, otti poikansa, kostoksi kaikesta\nhauskuudesta, kesän ajaksi apulaisekseen ravaamaan pitkin maakunnan\nmetsiä, ja kun seuraava syksy tuli, ei poikaa enää päästettykään\npitämään hauskaa, vaan kotoa myytiin pianokin ja samalla sanottiin itse\npianistille, että 'nyt sen klinkutus loppui'.\n\nIsän tarkoituksena oli vain säikäyttää poikaa, mutta tästä\ntilapäisestä ohjelmanmuutoksesta tulikin vakava tosi. Risto Kortehan\noli monitaituri ja pystyi tekemään mitä tahansa: Hän autteli isäänsä\npysyäkseen tämän kanssa kohtalaisissa väleissä, toimi tilapäisesti\nlaulunopettajana omassa koulussaan ja taisipa kuukauden päivät olla\nvoimistelunopettajankin sijaisena, säesti pastorinrouvan laulua\nhengellisissä illatsuissa, toimi urheiluseuran puheenjohtajana,\nkaupunginorkesterin taloudenhoitajana ja pankin kesäapulaisena. Ja kun\nopiskelutoverit kyselivät sitten tavatessaan, eikö hän enää tosiaankaan\naikonut jatkaa lukujaan, selitti Risto Korte hyvin touhuissaan:\n\n'Ei, hyvä mies! Ei minulla ole nyt aikaa sellaiseen. Ajattelehan\nnytkin: helmikuun lopulla täällä on konsertti Lottien hyväksi,\nmaaliskuulla on koulun 50-vuotisjuhla, huhtikuulla on\nsuojeluskuntapiirin ampumakilpailut, vappuna on orkesterin suuri\nkonsertti — niin, ja sittenhän tuleekin jo kesä!'\n\nJa Risto Kortteen kirous oli kai se, että hän joutui aina liian\nauliisti auttamaan toisia eikä sen vuoksi muistanut omaa itseään edes\ntarpeeksi. Ja kun pieni kaupunki, jossa myöskin voimat olivat pienet,\nsai valjastetuksi niinkin auliin ja sopivan mielien vetämään kymmenien\npienten aatteitten vankkureita, erehtyi Risto luulemaan sitä oikeaksi\ntyöksi eikä huomannut ajan kuluvan hukkaan.\n\nJos hän nyt huomasi sen kulumista ylimalkaan ollenkaan, sillä hänellä\noli aina niin jumalaton kiire.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Kaisa Vuorinen ja Tauno Raintila pääsevät yhteisissä muistoissaan\nnäin pitkälle, jäävät he miettimään ja hymyilemään, ja vanha valokuva\nunohtuu pöydälle. Ilta on kulunut nopeasti, sillä kahdeksan yhteistä\nvuotta tarjoaa puhumista paljon. Ja kuitenkin tuntuu siltä kuin jotakin\ntärkeätä olisi jäänyt sanomatta, mutta mitä. Sitten Kaisa muistaa,\nettä opettajathan ne ovat, joiden tavat ja erikoisuudet vaatisivat\nvielä toisen kokonaisen illan. Niin, ja sitten vielä tulevat kaikki\nkouluvuosien merkittävät tapahtumat, joista jokainen alkaa sanoilla:\n'Muistatkos sitä, kun...'\n\nViimein Tauno nousee ja menee erään taulun eteen, joka on maalattu\nentisen koulukaupungin liepeiltä:\n\n»En ole käynyt tuolla sen jälkeen kertaakaan. Se saattaa olla\njonkinlaista kiittämättömyyttäkin, mutta sitäkös tässä on aikaa\najatella. Minulta on pitkiksi ajoiksi unohtunut koko kaupunki, mutta\ntänä iltana tuntuu taas siltä, että olisihan siellä somaa poiketa\n— mutta hetkeksi vain. Sanotaan, että kun aikaihmisenä matkustaa\nlapsuusvuosien temmellyspaikoille, on pettymys suuri, sillä talot eivät\nolekaan enää sennäköisiä kuin muistaa, mäet ovat madaltuneet ja leveä\njoki on kuivunut vaivaiseksi puroksi. — Samaten olisi hauska tehdä\nvertailuja niiden entisten ja nykyisten ihmisten välillä. Tarkoitan\nnoita kuvassa olevia lapsukaisia — jotka ennen olivat kaikki kaikessa\nsen vuoksi, kun heihin oli sidottu kahdeksaksi pitkäksi vuodeksi. Mutta\nnythän he ovat kaikki ventovieraita.»\n\n»Mutta matkusta sinne, hyvä mies!»\n\n»Millä kumman ajalla?» kysyy Tauno kuin ihmeissään ja kääntyy katsomaan\nKaisaa.\n\n»Aikaahan sinulla jo parin kuukauden kuluttua kesäloma. Uhraa siitä\nyksi viikko itse kaupungille ja noille ihmisille, niin saat tutkia\nheidän psykologiaansa tarpeeksesi ja totisesti viisastut paljon.»\n\nRaintila ottaa kuvan käteensä ja puhuu kuin itsekseen:\n\n»Suoraan sanoen minä en oikein uskalla matkustaa juuri sen pettymyksen\npelossa. Ajattelehan, jos tapaisin vaikka Sajastin tai Kortteen, jotka\nolivat siihen aikaan parhaat toverini. Mitä tekisin, jos tämän pitkän\npyhiinvaellusmatkan jälkeen näkisin heidät ja hoppuilisin puristelemaan\nkättä ja nämä kääntyisivät päin ja sanoisivat tähän tyyliin: 'Kah,\nsinäkö se oletkin? En ollut tunteakaan. Ja oletpa sinä vanhentunut, kun\ntukka jo harvenee... No niin, minulla on nyt kiire, niin että terve\nvain!' — Ja vaikka tuollaisessa tapauksessa tekisi mieli livahuttaa\ntoista korvalle, ei siinä voi kuitenkaan muuta kuin nolona lähteä pois\nja päättää pyhästi, ettei enää ikinä matkusta mokomaan paikkaan.»\n\nKaisa hymyilee arvellen aivan kuin opettaja, joka on saanut\noppilaaltaan jo puolinaisen vastauksen, mutta odottaa jatkoa:\n\n»Kirjoita etukäteen matkastasi, niin tietävät odottaa. Ja mitä muuta\nsinä vielä pelkäät siellä?»\n\nRaintila vaikenee, sillä Kaisa ilmeisesti tekee jo pilkkaa hänen\nrasituksia pelkäävästä mukavuudenhalustaan ja luulee häntäkin kai\nteloilleen asettuneeksi vanhaksipojaksi, joka ei viitsi eikä uskalla\nedes... Noh, ja arvelkoonpa hänen puolestaan mitä tahansa! Mutta sitten\nhän kysyy Kaisalta:\n\n»Milloin sinä olet ajatellut käydä siellä?»\n\n»Sanoin jo äsken, että minulla on siellä eräitä valmiiksi katsottuja\naiheita, jotka maalaan tämän kesän aikana. Kovin aikaisin en voi\nkuitenkaan lähteä, kun alkukesän vihreä väri on niin raakaa — mutta\nvähän myöhemmin kyllä.»\n\nNäyttää siltä kuin Raintila ei kuuntelisi Kaisan vastausta, sillä hän\non unohtunut selailemaan taskusta vetämäänsä pientä kalenteria ja kysyy\nsitten nopeasti:\n\n»Lähdetkö mukaan?»\n\n»Minne?»\n\n»No sinne tietysti! Matkustetaan yhdessä. Katsotaan kaikki vanhat ja\ntutut paikat, käydään tapaamassa paria kolmea toveria ja — petytään.»\n\n»Voitaisiinhan lähteä keskikesällä, vaikkapa heinäkuun loppupuolella.\nSopiiko sinulle silloin?»\n\nTauno Raintila nyökkää, tekee kalenteriinsa pienen merkinnän aivan kuin\nmuistaakseen asian vielä myöhempien kiireiden takia ja kysyy sitten\nnopeasti:\n\n»Kenen kaikkien luona me käymme?»\n\n»Minä en ehdi kiertelemään paljoakaan, mutta sen uskallan luvata, että\nmatkustetaan sinne yhtä matkaa ja että parin tuttavan luona voin käydä,\njos et uskalla mennä yksin... Lopun saat sitten järjestää niin kuin\nitse haluat.»\n\nRaintila harkitsee silmiään siristäen:\n\n»Kysymykseen tulevat lähinnä ne, jotka ovat tavalla taikka toisella\nmielenkiintoisimmat, siis Risto Korte, Aila Pohja ja Lauri Sajasti.\nMutta ainakin Aila Pohjan luokse on mentävä siinä mielessä, ettei häntä\nravistella liikaa, vaan päinvastoin jarrutetaan.» Hän miettii jälleen,\nhymyilee itsekseen ja virkahtaa hiukan hämillään: »Mutta mitä luulet\nkaikkien tuttavien sanovan, jos me kaksi matkustamme yhdessä?»\n\nKaisa ei oikein tajua tarkoitusta, mutta tuhahtaa sitten tarmokkaana:\n\n»Pitääkö meidän mennä kihloihin vain sen vuoksi, että saadaan matkustaa\nsamassa junassa! Sehän olisi jo soveliaisuussääntöjen huippu.»\n\n»Niin, mutta jos jotkut uutisnälkäiset saavat päähänsä selittää sillä\ntavalla, että me...»\n\n»Selittäkööt omia asioitaan! Mitä se kehenkään kuuluu, matkustetaanko\nme molemmat samassa junassa vai toinen vasta ylihuomenna?» Ja hetken\nkuluttua Kaisa vielä lisää: »Ja muistakin, ettet sillä matkalla\nhavittele hakkailua, sillä minä menen työtä tekemään!»\n\nTämä onkin ainoa varoitus, jonka Kaisa antaa Raintilalle kuin ohjeeksi\nmatkan varalle. Ja mies puolestaan on tyytyväinen siihen, että suhteet\novat täysin selvät eteenpäin eikä ole pelkoa siitä, että pikku\nhaikailut sotkisivat matkan oikean tarkoituksen ja aiheuttaisivat\nturhaa huokailua ja väärinkäsitysten selvittelyä jälkeenpäin. — Sillä\nkun on välttynyt yhdestä pahasta, ei ole syytä takertua toiseen,\najattelee hän kyynillisesti. — Nyt hän siis voi suostua matkaan, ja\nniin alkaa vähitellen hahmoittua koko se ohjelma, jota he aikovat\nseurata Raintilan psykologisen uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Ja Kaisa\npuolestaan aikoo kyllä ravistella tovereitaan tilaisuuden tullen.\n\n»Ellei tuo ravistelu ole jo liian myöhäistä!» sanoo Raintila kuin\nitsekseen.\n\nMutta kaiken turhan epäilyn haihduttaa taas Kaisa:\n\n»No älä lähde sitten!»\n\nMutta he kumpainenkin tietävät jo ilman muuta lähtevänsä joka\ntapauksessa. Niin Kaisa kirjoittaa jo ennakolta Aili Pohjalle\nja Raintila puolestaan Kortteelle ja Sajastille, että heidän\ntarkoituksensa on tulla tervehtimään näitä. Ja muussa matkan ohjelmassa\notetaan sitten huomioon Kaisan suunnittelemat taulut, ja Raintila taas\npitää aivan välttämättömänä, että hänen on paluumatkalla poikettava\nkylpylaitokseen joksikin aikaa laiskottelemaan.\n\nKun viikon kuluttua on puisto jo lumesta paljas ja pari viikkoa sen\njälkeen päästään toukokuuhun, unohtuu koko lähtö hetkeksi, mutta alkaa\nvaivata ajatuksia sitä enemmän, kun juhannuksen jälkeen tulevat jo\noikeat kesähelteet.\n\n\n\n\nPUOLITIEHEN UNOHTUNUT\n\n\nI.\n\nToimittaja Raintila tuntee tekevänsä melkoisen uhrauksen vaivautuessaan\nlähtemään kaukaiseen maaseutukaupunkiin, vaikka yöpikajuna itse asiassa\ntekeekin rasitukset mahdollisimman pieniksi. Mutta pieni odotus saa\nkuitenkin pakollisen ympäristön tympäisemään, kun hän joutuu samaan\nkoppiin tukevan kauppamatkustajan kanssa, joka alkuillan tyrkyttää\npuhetuulisena evääksi ottamaansa pullon puolikasta ja loppuyön kuorsaa\nalavuoteella pitäen yhdessä junan vihellysten kanssa Raintilaa\nsopivasti hereillä.\n\nKaisa Vuorinen taas joutuu vaunun toisessa päässä olevaan naisten\nosastoon yhdessä jonkun kauppiaan rouvan kanssa, joka on ollut kuulemma\netelässä asti näyttämässä lääkärille sappikiviään, arvioi Kaisaa\njonkin suuren hotellin tarjoilijattareksi ja varoo tältä vieraalta\nnaiselta omaisuuttaan, niin että nukkuukin käsilaukun hihna kietaistuna\nranteen ympäri. Mutta Kaisan maali- ja kangaslaatikko herättää hänen\nkyselynhalunsa ja kuullessaan Kaisan olevan naapuripitäjän pappilan\ntytär hän herahtaa ystävälliseksi ja aamulla junasta poistuessaan\ntoivottaa terveisiä kotiinkin. Ja samaan aikaan heräilevät jo\ntoisetkin, yksi ja toinen jää jo matkan varrelle, ja tyhjentyvän\nvaunun loput asukkaat siirtyvät matkan jatkuessa käytävään. Silloin\nsaattaa kuulua aamu-uninen hyvä huomen, kun pari vanhaa tuttavaa\nhuomaa kulkeneensa koko yön yhtä matkaa ja tapaa toisensa vasta nyt\nensimmäisen kerran. Asemien välit lyhenevät ja juna alkaa jo pysähdellä\njokaisen kylän ja melkeinpä asumattoman metsänkin kohdalla.\n\nMaalari ja toimittaja istuvat käytävässä katsellen maisemia,\njotka alkavat näyttää yhä kotoisemmilta, niin että radan varrella\noleva maalaistalo, ylikäytävä ja pysäkki ovat jo tuttuja monista\naikaisemmista matkoista. Vielä neljä pitkää asemanväliä, niin he\njo suunnittelevat päivän ohjelmaa, kolmannen aseman kohdalla he jo\nkokoilevat tavaroitaan ja ennen viimeistä väliä seisovat valmiina\nlähtemään ja ovat syventyneet katselemaan tuttua maisemaa, jossa\nsiellä täällä näkyy jokin pieni talo tai uusi tie, joita ei ollut\nennen ihankaan varmasti. Jo aukeaa vasemmalla suuri järvi, mutta sen\nrantaviiva katoaa jälleen metsään, kun kohdalle tulee korkea vaara ja\nsen rinteellä oleva talo.\n\n»Kas, kun Kervinen on maalannut talonsa», ihastelee Tauno ja saa Kaisan\nväittämään vastaan:\n\n»Mutta onhan se ollut koko ajan sellainen!»\n\nTuntuu hyvin tärkeältä kiistellä tämä loppumatka, oliko talo maalattu\njo ennen vai onko se tapahtunut vasta nyt. Ja silloin jo vaara päättyy,\njärvi tulee uudelleen näkyviin, juna kolistaa pitkän sillan yli ja\nsitten viheltää kaupunkiin.\n\nKaisan mielestä tämä kaikki tapahtuu aivan tavallisesti ja luontevasti,\nmutta Tauno tahtoisi painaa hattunsa syvemmälle silmiensä suojaksi\nastuessaan vaunun portailta asemalle, sillä siellähän voi olla\ntuttavia, joiden tervehtiminen turhassa tunnustelussaan ja sovinnaisia\nsanoja etsiessä vain kiusaisi. Mutta vaikka hän vilkuileekin\nsivuilleen, ei siellä näy yhtään tuttua, ja ellei asemarakennus olisi\nentinen, luulisi hän ihmisten vieraista kasvoista päättäen olevansa\njossakin muualla. Aseman tavaratoimistollakaan ei ole enää se sama\nmies, joka ennen oli torvisoittokunnassa basson puhaltajana ja jonka\neukko omisti saunan. Ja kulman takana ei seiso enää harmaan Pollensa\nkanssa vanha ajuri Roivas, vaan hänen asemestaan odottaa aukiolla\nkymmenkunta tyhjää autoa, joiden kuljettajat vilkuilevat käsi oven\nkahvalla valmiina kilpailemaan ensimmäisestä tulijasta. Sillä he\ntietävät, että junasta tulijoita riittää vain viiteen ja loput viisi\nsaavat ajaa tyhjinä takaisin vakinaiselle paikalleen kadunkulmaan.\nNiin Kaisa ja Tauno istuvat pian autossa ja ajavat keskikaupungille\npäin, jossa lähellä toria on uusi kolmikerroksinen rakennus. Se on\nkaupungin nykyinen ylpeys ja siihen onkin mahdutettu kaikkein tärkein\nrautakaupasta ja elokuvista hotelliin saakka. Sen matalat ja leveät\nikkunarivit osoittavat uudenaikaisuutta, jota kymmenen vuotta sitten\nsanottiin funktsionalismiksi, mutta joka ei sovi lainkaan yhteen\nvieressä olevan sata vuotta vanhan kaksikerroksisen puutalon kanssa,\nniin että näyttää kuin kohtalon määräämältä, että jommankumman on\nhävittävä häiritsemästä toista. Nikkelikahvaiset ovet aukeavat ja\nedessä seisoo vahtimestari, joka näyttää niin ärsyttävän ilmeettömältä\nverrattuna entiseen Kauppiskaan, joka oli vanhaan aikaan Uuden\nMatkailijahotellin eteisessä.\n\nSeuraa itse asiassa hauska ja hienoisia sivuajatuksia herättävä\nhuoneiden valinta, mutta onneksi heidät kumpainenkin viedään käytävän\neri päihin. Ja niin he tapaavat puolen tunnin kuluttua toisensa\ntuolla puolueettomalla alueella käytävässä, Kaisa tyytyväisenä ja\ntouhukkaana ja Tauno arkailevana kuin esiintymiskuumetta poteva\nlähtiessään suorittamaan matkansa ensimmäistä ohjelmaa, tutustumaan\nitse ympäristöön ja eri paikkoihin, joihin tämän kokoisessa kaupungissa\ntavallisesti kuuluvat pääkatu, puisto ja hautausmaa. Heidän\nkävellessään Puistokatua ylös Raintila katselee tarkoin niin vanhat\nkuin uudetkin rakennukset ja kysyy huolestuneen näköisenä:\n\n»Mitä varten tätä katua on kavennettu?»\n\nSyntyy jälleen riita, onko katu yhtä leveä kuin ennen ja onko itse\nmäkeäkin leikattu pois. Parin kadunvälin mitan pysyy kumpikin lujasti\nmielipiteessään ja Raintila selittää:\n\n»Ihan varmasti mäki on matalampi! Sinä vain olet niin jumalattoman\nitsepäinen joka asiassa. Muistanhan minä, kun alaluokilla ollessa\nviiletettiin tästä potkukelkalla alas ja Sajasti ajoi kelkallaan\nleipurin ovesta sisään. — Onko muuten Torniaisen pullapuoti vanhalla\npaikallaan?»\n\nTauno ei anna rauhaa, ennen kuin Kaisa suostuu hänen kanssaan\npoikkeamaan Torniaisen leipomoon ja kahvilaan. Sen etuhuoneessa on\nvarsinainen kauppa myyntipöytineen, jonka kulmaan nojaten oli aikoinaan\nniin hauska keskustella myyjättären kanssa ja mahdollisimman kauan\nvalita niitä paria lasilevyn alla olevaa leivosta, jotka halusi kahvin\nkanssa. Takahuone sen sijaan oli varsinaisena kahvilana, jossa oli\nlähes kymmenkunta pöytää pinnatuoleineen ja metsotauluineen.\n\n»Sähköpiano on poissa», toteaa Raintila jo ennen kuin he ehtivät\nistuakaan. »Kymmenpennisellä se soitti kaksi kappaletta, mutta\nmyöhemmin 'taloudellisen elämän' kehittyessä vaati kokonaisen markan.»\n\n»Kahvia ja omenapiirakoita!» julistaa Raintila tarjoilijattarelle, joka\non ilmestynyt nojaamaan viereisen tuolin selustaa vasten ja molempien\nvieraiden puvusta päättelee nämä helsinkiläisiksi matkailijoiksi, koska\nei ole heitä ennen nähnyt. Todettuaan neidin käsilaukun mallin ja\nherran kävelykepin hän virkahtaa takaisin virallista tavoitellen:\n\n»Omena...? Ei meillä ole sellaisia.»\n\nMutta myöskin Raintila luulee tuntevansa asian ja alkaa kinastella:\n\n»Saihan niitä ennen!»\n\n»Ei sellaisia ole ollut koskaan.»\n\n»Onpas! Tuollaisia teevadin kokoisia ja reunat käännetty näin ja...»\n\n»Jaa, mutta minä olen ollut tässä talossa lähes kaksi vuotta enkä ole\nnähnyt yhtään sellaista», puhuu neiti varmana omasta asiastaan.\n\n»No sitten se ei ole minun syyni», sanoo puolestaan Raintila, joka on\nehtinyt vimmastua toisen vastaan sanomisesta. »Minä sain niitä täällä\nlähes kaksikymmentä vuotta sitten.»\n\n»Silloin minä en ollut vielä syntynytkään», virkahtaa neiti pitäen\nviimeisen sananvuoron. »Mitä muuta herrasväelle saa olla?»\n\nKun he sitten molemmat syövät vastahakoisen näköisinä vierasta ja\nmielikuvituksen karvastamaa pullaansa, kuiskaa Kaisa kuin lohduttaen\nparhaillaan nieleskelevälle Taunolle:\n\n»Minähän sanoin sinulle, että täällä on paljon pettymyksiä vastassa.\nEikä tämä ole vasta kuin pientä alkua.»\n\nKun kuiva ja kova pala menee viimeinkin Raintilan kurkusta alas, vastaa\nhän puolestaan:\n\n»Jos tällaista jatkuu kovin pitkälle ja kaikki ihmiset ovat samanlaisia\nkuin tuo kikkanokkainen tyttö, niin minä matkustan iltajunassa\ntakaisin.»\n\n»Etkä matkusta!» päättää Kaisa heidän molempien puolesta kadulle\ntultaessa. »Ja nyt me menemme yhdessä soittamaan Kortteelle, Ailalle ja\nSajastille tulosta.»\n\nPuhelinluettelosta he näkevät, että toimittaja Risto Korte asuu aivan\nlähellä keskustaa Puistokadulla. Kaisan pakottamana on Raintilan\ntartuttava puhelimeen ja pyydettävä numero, vaikka tämä näyttääkin\npelkäävän sitä. Ja ennen kuin toisessa päässä ehditään vastata,\nkysäisee hän vahtimestarilta:\n\n»Missä Korte on toimittajana?»\n\n»Jaa että kuinka herra sanoi?» kysyy huonokuuloinen vahtimestari ja\nkallistaa korvaansa Raintilaan päin.\n\n»Sitä vain, että mitä se Korte toimittaa?» kysyy hän uudestaan\nkiinnostuneena ammattiveljeydestä.\n\n»No se toimittaa täällä kaikenlaisia asioita, mitä ikinä tarvitaan.\nJotkut sanovat häntä yhteishyväksi», kertoo vahtimestari totisena.\n\nMutta Korte ei ole kotona, ja vasta kun he tunnin kuluttua yrittävät\nuudestaan, kuuluu Kortteen kiireinen ääni kysyvän:\n\n»Kuka puhuu? — Ai sinä, Raintila, terve! — Kaija Vuorinen kirjoitti\nteidän tulostanne kerran, mutta minä olen sen muussa kiireessä\nunohtanut. No mikäpäs siinä... Siellä etelässä onkin kai tähän aikaan\nkuollutta ja kuivaa. Olisihan hauska tavatakin, mutta sattuu vain niin\nhankalasti, että minulla on tässä hiukan kiireitä — mitäh? Ajatteles,\nkun toissapäivänä iltakirkon aikaan vanha kanttori sai matkallaan\nkirkkoon sydänhalvauksen ja minä jouduin soittamaan urkuja hänen\npuolestaan. — Noh, ei hän nyt niin vanhakaan ole, mutta on potenut\nsydäntään jo vuosikausia. Ja kun hän sitten lähti liikkeelle, niin\ntuossa vastamäessä Koskelan kaupan kohdalla tunsi pahoinvointia ja\n— mitäh? Ei hän kuollut, mutta on vuoteessa yhä, ja lääkäri sanoo,\njotta... En minä ole paljoakaan soitellut urkuja, mutta kun ne pyysivät\nminua urkujen ääreen, niin minä ihmisten tullessa sisään kirkkoon\nmuutin taululle tutumpien virsien numeroita, ja niin tultiin toimeen.\nVaikka ovat ne sentään paljon monipuolisemmat laitteet kuin flyygelissä\nja pianossa ja varsinkin pedaalien käyttö on — mitäh? Ja jos ne eivät\näkkiä saa toista miestä tilalle, niin minun pitää soittaa vielä ensi\nsunnuntainakin.»\n\nAlkuun päästyään ei Korte ole kertaakaan pysähtynyt edes pisteen\nkohdalla, sillä jokainen muu ihminen merkitsee hänelle otollista\nkuuntelijaa, jolle on sopiva vuodattaa oman mielen koko patoutuma\nja joka arvatenkin osaa olla kiitollinen kuullessaan kaiken tämän\nmielenkiintoisen. Niinpä ei Korte ole ehtinyt edes muodon vuoksi\nkysäistä Raintilan vaiheista lähes kahden vuosikymmenen ajalta, ja\njos hän tapansa mukaan sanookin välillä 'mitäh?' ei se tarkoita sitä,\nettä hän antaisi puheenvuoron toiselle, vaan sitä, että hänen omissa\naivoissaan toinen ajatus jo pyrkii tulemaan edellisen kantapäille.\nMutta välillä hänen on pakko henkäistä sen verran, että Tauno Raintila\nehtii kysyä jotakin tapaamisesta. Silloin saa Korte taas vuoron ja\nantaa tulla kuin kammesta vääntämällä:\n\n»Jahah, juu. Minä kuulin jo kaupungilla, että te olette tulleet. Olisi\nhauska tavata tosiaan, mutta nyt minun täytyy kuitenkin ensin viedä\nnuo maakuntajuhlien ilmoitusplakaatit postiin, jotta ne kerkiäisivät\najoissa maaseudulle. Ja sitten vielä täytyy poiketa palokunnantalolle,\nkun lainasivat nuottini sinne uimakoulun lopettajaisjuhliin eivätkä ole\ntuoneet takaisin ja — mitäh?»\n\n»Jos sinulla on kiire, niin voimmehan tulla Kaisan kanssa jonakin\ntoisena päivänä», yrittää Raintila estellä huomaavaisena miehenä, mutta\nsilloin Kaisa antaa hänelle merkkejä ja pudistelee päätään. Kun Tauno\nei ymmärrä Kaisan merkkikieltä, pitää hänen katkaista Kortteen lause ja\njarruttaa: »Odotas hiukan.»\n\nSilloin kuiskaa Kaisa matkatoverilleen:\n\n»Ei sillä mitään kiirettä ole! Tuollainen se on aina ja... Annas, kun\nminä puhun!»\n\nKaisa saa torven käteensä ja sanoo reippaasti, ennenkuin Korte ehtii\nsaada kunnollista alkuvauhtia:\n\n»Minä uskon sen hyvin ja ymmärrän niin äärettömän hyvin, että sinulla\non hirmuinen kiire. Mutta se ei nyt auta, sillä me olemme Taunon kanssa\nodottaneet lähes kaksikymmentä vuotta, jotta sinun kiireesi loppuisi,\nja nyt ei kyllä muu auta — ja sillä hyvä. Sen verran vain saat itse\nvalita, että otatko meidät vieraaksesi nyt päivällä vai illalla.»\n\nJa Korte keksii pian, että voisivathan he toki tavata nyt päivälläkin\n— sanotaan kello kaksi — ja on hyvin hauskaa, jos vieraat voivat tulla\nhänen kotiinsa.\n\nAsia siis saadaan päätökseen, vieraat huokaisevat tyytyväisinä, vaikka\nRaintila ei jaksa olla sanomatta pieni pahan aavistuksen itu mielessään:\n\n»Hän on tullut entistään pahemmaksi. Ennen hän sentään antoi toistenkin\npuhua. Vieläkö sinä olet muuten ihastunut häneen?»\n\n»Minä...? En suinkaan!»\n\n»Sinä olit kouluaikana yksi pahimpia. Ja muistanhan hyvin, miten\nsinäkin kuljetit niitä Chopinin kuvia Kirkkohistorian välissä. Ja\ntarina kertoi silloin, että te tytöt suutelitte ne kuvanne likaisiksi\nsen vuoksi, kun Kortteella ei ollut koskaan aikaa suudella teitä.»\n\n»Ja nyt sinä olet hävytön! Ensiksikään minulla ei ollut yhtään Chopinin\nkuvaa, vaikka toisilla tytöillä olikin. Ja toiseksi en ollut ihastunut\nKortteeseen, sillä jos sanon totuuden, niin ainakin kahden talven ajan\nhuokailin sinun takiasi.»\n\n»Ei tunnu oikein todelta, sillä...»\n\n»Kyllä se vain tuntuu», väittelee Kaisa sitkeästi. »Ja tällä kertaa\nsinä haksahdat yhtä paljon kuin Torniaisen piirakoissa. Mutta sen\ntunnustan kyllä rehellisesti, että pidin Kortteen soitosta. Ja tietysti\nhän oli aina välttämätön joukossa, kun hän oli niin hauska. Te muut kun\nolitte sellaisia muumioita ja tyttöjenkin joukossa puhuitte aina vain\nampumatuloksistanne tai huomisista laskuista.»\n\n»... aavistamatta, että nainen kaipaa muutakin», heittää Tauno\nväliin ilkeästi. »Mutta Kortteesta puhuaksemme muistan vielä hyvin,\nmiten meidän piti penkinpainajaisissa sammuttaa valokin, kun hän\nklinkutti pianoa teille tytöille. Eikös ollutkin vähän turkasen\ntunnelmallista, kun kuu paistoi huoneeseen, Korte soitti jotakin\ntunteellista kuutamosellaista ja jokaisesta nurkasta kuului nyyhkytys\nja nenänniistäntä.»\n\n»Tuo on mustasukkaista vääristelyä», toteaa Kaisa.\n\n»Eikä ole. Mutta muistatkos sitä, kun...»\n\nHe alkavat jälleen muistella ja kiistellä, niin että aika kuluu\nhuomaamatta ja heidän on lähdettävä oman luokan pikku Chopinin luokse\njatkamaan samaa muistelua. Mutta matkalla Kaisa opettaa toverilleen\nkaiken varalta käyttäytymisen alkeita, ettei takaisin tullessa\ntarvitsisi katua:\n\n»Kuulehan nyt, kun minä selitän. Olen tavannut Kortteen suunnilleen\njoka toinen vuosi ja tunnen hänet hyvin. Hän on tosiaan pahentunut\nentisestään sikäli, että hänestä on tullut hirmuisen itsekäs aivan\nkuin suuremmistakin diivoista. Hän nimittäin on sikäli koomillinen\nilmestys, että todella kuvittelee olevansa suuri. Ja se kai on\ntämän pikkukaupungin syy — eikä siis oikeastaan hänen omansa. Se on\nmurheellista, mutta...\n\n»No niin, jos tahdot Kortteen mielestä olla todellinen herrasmies, niin\nanna hänen puhua vapaasti ja kehua itseään niin paljon kuin haluaa.\nPäinvastoin voit hiukan yllyttääkin, sillä innostuessaan hän osaa olla\nhenkevä. Jos siis pääset väleihin Kortteen kanssa, niin silloin koko\nkaupunki tietää vielä tänäpäivänä, että olet tullut tänne kesälomalle\nja että olet käynyt jo tapaamassa Kortetta ja että sinä olet koko\nammattikuntasi parhaita voimia ja että sinusta odotetaan vielä hyvin\npaljon ja että... No niin, muistatko nyt tuon kaiken?»\n\n»Koetetaan.»\n\n»Koeta nyt, vaikka minä tiedänkin, miten sinun sisusi saattaa kiehua.\nMutta jos onnistut, niin Korte kyllä hoitaa kaiken lopun.»\n\n»Kas niin, nyt ruotimaan ensimmäisestä tyypistä sammumisen syitä»,\narvelee Tauno painaessaan Kortteen ovikellon nappia. »Ja aiotko sinä\nhäntä vielä ravistella?»\n\nOven auettua käy ilmi, ettei toimittaja Korte ole kotona, sillä hänen\non pitänyt lähteä asemalle kahta suur-urheilijaa vastaan, jotka tulevat\npäiväjunalla ja aikovat kilpailla täällä ensi sunnuntaina.\n\n»Mieheni käski pyytää anteeksi, kun hänelle tuli näin tärkeä meno.\nMutta olkaa hyvät ja tulkaa sisään, niin hän tulee kyllä heti, kun\njoutuu», selittää ovea avaava nainen, joka siis tuntuu olevan rouva\nKorte.\n\nTalon emäntä, joka ilmeisesti on tullut ovelle suoraan keittiöstä\nesiliina edessään, tukka hajallaan ja kostea pyyheliina toisella\nkäsivarrellaan, ohjaa heidät sisälle, asettaa istumaan ja anteeksi\npyydellen katoaa jälleen omaan valtakuntaansa. Vieraat katselevat sillä\naikaa ympärilleen, petsattua kalustoa, jonka kulunut väri osoittaa\ntalossa olevan paljon lapsia. Isännän kirjoituspöydällä, jossa tietysti\ntavan mukaan on emännän nuoruudenkuva, on myöskin jonkinlaiseen varta\nvasten valmistettuun neulatyynyyn asetettuna erilaisia merkkejä,\njoiden saaminen on tietenkin ollut elämän huippukohtia: siinä on\nylioppilaslyyra, ylioppilaskuoron merkki, muutama urheiluseuran merkki,\nleijonakokardi, reservivänrikin ruusukkeet ja jotakin muuta. Huoneen\nnurkassa on vanha piano ja sen päällä — tietysti — omissa kehyksissään\nChopinin kuva. Sitä katsoessaan Kaisa hymyilee surullisena ja pudistaa\npäätään, sillä kouluaikainen tyttöjen Chopin-palvonta näkyy tarttuneen\nisäntään itseensä jo vakavasti.\n\n»Jos taiteilija vain ilmentää ominta itseään, niin hän voi olla\ntodellakin taiteilija. Mutta jos hän hakee suuria esikuvia, niin hän ei\nlöydä itseäänkään», kuiskaa Kaisa Raintilalle, jota näyttää sama kuva\njo tympäisevän ja joka murahtaa:\n\n»Ainakin tässä talossa se pitää kutinsa.»\n\nNyt tulee takaisin emäntä, joka on tällä välin ehtinyt vaihtaa pukua,\nja selittää melkeinpä innostuneena:\n\n»Meillä on tällä hetkellä talo sekaisin, kun miehelläni on ollut paljon\ntyötä ja harvoin kotona käydessään heittää kaiken yhtenä huiskinana\nmenemään. Ja minäkin olen päivisin usein työssä, joten...»\n\n»Toimittaja istuu siis vakinaisesti sanomalehdessä?» utelee Raintila\ntaas kiinnostuneena ja on valmis juttelemaan omasta alastaan.\n\n»Sanoma...? Ei hän ole ollut sanomalehdessä kuin toissa kesänä vähän\naikaa, kun muut olivat lomalla. Tietysti hän kirjoittaa sinne vielä\nnytkin juttuja, mutta vain satunnaisesti, kun on niin paljon muuta\nkiirettä.»\n\nVieraiden hienovaraiseen uteluun, mitä kaikkea isäntä oikein sitten\ntoimittaa, ei rouva Korte vastaa niinkään suorasti kuin hotellin\nvahtimestari, ja niin saavatkin toiset päätellä, että oikeastaan hän\nonkin jonkinlainen toimitsija, joka hoitaa kaikki tämän kaupungin\npalkattomat työt. Ja kun alkukeskustelu ventovieraiden ihmisten kesken\nei ota oikein luonnistuakseen, tulla touhuaakin juuri parhaimmalla\nhetkellä kotiin Risto Korte itse, huokailee iankaikkista kuumuutta ja\njo tervehtiessään ehtii mainita, miten hänen aikansa on kireällä, kun\nhänen pitää vielä illaksi ehtiä kaupungin kirjaston johtokunnan ja\nmatkailulautakunnan kokouksiin.\n\n»Mutta täytyyhän niissä kulkea, kun pakolla vaativat», virkahtaa\nhän lopuksi äänessään pieni ja onnellinen värähdys, jota hän ei\npysty peittämään. Sitten hän äkkiä kohottautuu ja kysyy Raintilalta:\n»Poltatko hyvän sikarin? Olen säästänyt yhtä sikaria jotakuta\nharvinaista vierasta varten, ja nyt tarjoan sen sinulle.»\n\nHän menee pöydälleen ja penkoo sikarilaatikon kauniit väripaperit auki,\nmutta hämmästyy sitten ja mutisee:\n\n»Lapset, pahukset, ovat rusentaneet sen enkä voikaan sitä tarjota nyt.»\nHän heittää laatikon menemään ja kuiskaa ovenraosta toiseen huoneeseen,\nniin että vieraatkin kuulevat:\n\n»Pertti, juoksepas ukin puolelle ja tuo sieltä... Ukki itse on poissa.»\n\nMutta väliin ehtii rouva ja huomauttaa hänelle:\n\n»Ovet ovat lukossa, kun mummikin meni juuri kaupungille.»\n\nKortteen kulmat menevät ryppyihin ja hänen poskilleen nousee kiukun\npuna, mutta hän hillitsee itsensä nyt, vaikka jonakin toisena hetkenä\nehkä alkaisi raivota, ja katsoo kysyvästi rouvaansa. Kun tämä pudistaa\npäätään, menee Korte kirjoituspöydälleen, kerää kynälaatikosta muutamia\nmarkkoja ja vie ne jälleen ovenrakoon:\n\n»Pertti, juoksepas Torniaiselta laatikko savukkeita!»\n\nSitten hän kääntyy hymyilevänä aivan kuin koskaan ei olisi tässä\nperheessä sattunut minkäänmoisia välikohtauksia:\n\n»On se vain harvinainen tapaus, kun tänne saadaan sellaisia vieraita,\njoiden kanssa voi jutella ja... Mihinkäs minä jäinkään? Siihen, että\nylihuomenna pitäisi taas mennä...»\n\nJa samassa hän muistaa jonkin asian, menee puhelimeen ja näyttää\neläytyvän siinä kertomaan jotakin eikä muista vieraita enää olevankaan,\nsoittaa viimein poikki ja tulee hyvin tyytyväisenä toisten luokse:\n\n»Tällaista se on!»\n\nTauno Raintila yrittää hymyillä kohteliaasti, vaikka ajattelee\nmielessään jotakin sinnepäin, että 'mahdoton mies', ja rouva Korte\naloittaa juuri selittää Kaisa Vuoriselle, miten muuan helsinkiläiskuoro\npiti täällä viime talvena konsertin ja miten kuoron johtaja sitten\njälkihipassa sanoi...\n\n»Ja yksistään se jälkihippa oli huomattava kulttuuritapaus!» kiirehtii\nKorte sanomaan väliin.\n\n»... kuoron johtaja kiitti jälkihipassa paikkakuntalaisia\nkaikesta ystävällisyydestä ja sanoi, että tämä on ensimmäisiä\nmaaseutukaupunkeja, jotka ymmärtävät antaa täyden merkityksen\ntaiteelle, ja kaikesta siitä lankeaa hyvin suuri ansio...»\n\n»No ei sitä nyt tarvitse selittää, että hän tosiaan kiitti minua!»\nkeskeyttää isäntä ja tuo neulatyynystä nähtäväksi kuoron kannattavan\njäsenen merkin, jonka hän sai samassa tilaisuudessa lahjaksi.\n\nRaintilakin katselee omalla vuorollaan merkkiä ja on juuri sanomassa,\nettä sinulla taitaa tällaisia leluja olla enemmänkin, kun Kaisa\nVuorinen potkaisee häntä pöydän alitse ja keskeyttää virkahtaen hyvin\nvakavissaan:\n\n»Tälle kaupungille on tietysti suuri siunaus, kun sinä jaksat uhrata\nsen hyväksi aikasi ja työsi. Ja toivottavasti he ymmärtävät antaa sille\noikean arvon, sillä tavallisestihan ei siitä saa edes suurkiitosta...\nMutta kuulehan, Risto. Etkö sinä jo soittaisi meille?»\n\nNyt on Raintila vuorostaan potkaisemaisillaan Kaisaa kostoksi, kun\nisäntä jo ponnahtaa pystyyn ja menee nurkassa olevan hyllyn luokse\nmutisten nuottien sekamelskaa, mutta löytää etsimänsä ja istahtaa\npianon ääreen:\n\n»Tässä talossa rangaistaan vieraita sillä, että pakotetaan istumaan\nja kuuntelemaan. Ja nyt saatte haukotella minun selkäni takana, jos\nhaluatte.»\n\nHän katsahtaa jonnekin ylös kuin miettien, avaa nuottilehtensä, mutta\nalkaa soittaa vilkaisematta siihen. Raintila, joka todellakin oli\nhaukottelemaisillaan, kohottautuu ja kääntyy katsomaan aivan kuin\nnäkisi nyt aivan uuden miehen. Huone ja koko talo tulvahtaa täyteen\nsointuja, kuuluu siltä kuin ne kumpuilisivat pitkin seiniä ja kattoja,\ntunkeutuisivat näkymättöminä läpi seinien ja suljettujen ovien ja\nlehahtaisivat lentoon avoimesta ikkunasta, jonka verhoja ne hulmuttavat\nmennessään. Ei, vaan kesätuuli liehauttaa niitä ja tuuheaoksaisten\nkatukoivujen lehtiä. Sävelet kuuluvat kajahtavan vastapäisen valkoisen\ntalon seinistä ja kadun toisella puolella kulkevat kaksi vanhaa naista\npysähtyvät puistokujanteelle kuuntelemaan sanattomina.\n\nRaintila, joka on koko ajan ollut valmis hymyilemään kyynillisesti ja\nvilkaisemaan Kaisaa ilvehtivänä, on nyt totinen ja asettaa palavan\nsavukkeensa tuhkakuppiin, jättää sen siihen ja katselee ohuen ja\nlainehtivan savujuovan nousemista ja kallistumista ikkunaa kohti. Kaisa\nistuu katsellen pianolla olevaa ruusumaljakkoa kädet liikkumattomina\nsylissään ja kuuntelee ajatuksettomana. Talon emännällä on huulillaan\nohut ja miellyttävä ihailun hymy, kun hän toisella kädellään sormeilee\nedessään olevan liinan hapsuja, sillä jälleen hän kokee oman kotinsa\npienen juhlahetken. Joku raottaa viereisen huoneen ovea, ja sitä mukaa\nkuin soitto voimistuu ja kiihtyy, oven rako suurenee kuin itsestään,\nja vähitellen sieltä näkyy poikasen tumma tukka, ihmettelystä avoimet\nsilmät, jotka katsovat pianoon ja isään kuin kiihkeästä janosta\nkiiltäen.\n\nTulva paisuu, sävelet eivät enää kiepu vain katupuiden oksilla, vaan\nkuuluvat kohoavan yläpuolelle kaikkien puiden ja kattojen ja nousevat\nkumpuillen ja paisuen kuin poutapilvet yhä korkeammalle sineä kohti.\nEhkä niiden kaiku vastaakin jonkin pilven valkoisesta kalliosta kierien\ntakaisin alas maahan.\n\nViimein soiton lakattua itse soittaja jää istumaan hetkeksi\npaikoilleen, Kaisa katsoo matkatoveriaan vakavana ja kysyvänä, kun\ntämä ojentaa kättään ottaakseen sammuneen savukkeensa sormiensa\nväliin. Talon emäntä hymyilee yhä vilkaistessaan vieraitaan aivan kuin\nkysyäkseen jotakin, mutta kun viereisen kamarin ovi sulkeutuu yhtä\nhitaasti kuin on avautunutkin ja lukko napsahtaa varovasti, nousee hän\ntuoliltaan huokaisten hyvillään ja katkaisee hiljaisuuden virkahtaen\nensimmäisenä:\n\n»Perttikö siellä kuuntelee taas!» Ja vieraille hän selittää: »Pojasta\ntulee pikku pianisti, ja hän soittaa jo aika hyvin. Ja joka kerran, kun\nhän kuulee isän soittavan, hän hiipii huoneeseen, istuu tuossa selän\ntakana ja tuijottaa sormia ja pään heilahduksia ja kuuntelee aivan kuin\noppiakseen. — Pertti, tulepas nyt sanomaan vieraille hyvää päivää!»\n\nMutta kun äiti aukaisee oven, on poika jo pakomatkalla ja keittiön\nportaat tömisevät hänen juostessaan pihalle. Nyt kertoo isä kuin\nhuolestuneena:\n\n»Tuo poika soittaa aivan liian paljon eikä häntä saada kaikistellen\nlukemaankaan. Ja varsinkin, jos muut ovat kotoa poissa, vaanii poika\ntilaisuutta ja istuu pianon ääressä koko ajan.» Ja sitten isä huokaa\nkuin odottaen vieraiden sanovan jotakin ratkaisevaa: »En tiedä, onko se\nhyväksi vai pahaksi, mutta ei sitä henno aina kieltääkään. Jos osaisia\nennustaa, tuleeko hänestä mitään, niin antaisin soittaa vaikka yötkin\nympäri. Mutta kun samassa perheessä on jo yksi varoittava esimerkki\nkeskinkertaisesta soittajasta, josta ei tullut yhtään mitään, niin se\njo riittää!»\n\nRaintila ei ota uskoakseen todeksi noita sanoja, sillä ne ovat\noutoja kuulla Kortteen omasta suusta. Onko tämä mies, jota on\nhymyillen pidetty jonkinlaisena hetken puuskien vallassa olevana\npikku-intoilijana, kaiken-touhuajana ja keskinkertaisena yhteishyvänä,\nlopultakin noin rehellinen? Vai ovatko nuo sanat vain tarkoitettuja\nkehräämään kiitosta ja silittelyjä kuin valkokarvainen pikku mirri? —\nKuin vastauksena tähän Korte lisää vielä:\n\n»Vaatipa tässä itseltään ja toisilta mitä tahansa, niin kuitenkin saa\nlopuksi tinkiä ainakin puolet pois.»\n\nOnko Korte sittenkin vakavampi ja syvällisempi mies kuin näyttää?\nOnko hänessä sitä rehellisyyttä omaa itseäänkin kohtaan, jota hän\npoikasena osoitti muille, ja vieläkö hänestä nytkin löytyy hitunen\nsitä rohkeutta, jota saattoi olla pienenä poikasena upottaessaan\npuukon kärjen omaan kämmeneensä? — Ainakin hetkittäin sitä näkyy\npilkistävän esiin, mutta, nyt luultavasti jo liiaksi heikentyneenä,\najattelee Tauno, joka kuitenkin jo tämän vähänkin perusteella on valmis\netsimään syviäkin syitä toverinsa pakolliseen keskinkertaisuuteen.\nSillä sittenkin siihen näyttää olleen jonkinlainen pakko eikä jatkuva\nja parantumaton saamattomuus. Ja kun niin on, niin tuossa miehessä on\nmyöskin jotakin traagillista ja myöskin jotakin suurta. Sitä suuruutta\nei vain ole osattu vetää tarpeeksi esille oikealla ajalla.\n\nMutta nyt hän näkyy ymmärtävän etsiä omasta pojastaan samaa suuruutta\nja arvioi myöskin sitä oikeata aikaa:\n\n»Minä olen teille ikuisesti kiitollinen, jos osaatte sanoa erehtymättä:\nannanko pojan soittaa vai enkö?»\n\nJa ensimmäisenä ehtii vastata perheen äiti:\n\n»Risto on minulta kysynyt tätä usein, mutta en minä vain uskalla\nvastata mitään.»\n\nTauno Raintila, joka ei osaa eikä haluakaan ottaa niskoilleen mitään\nmuuta vastuuta kuin omaa itseään koskevaa, puhaltaa savuaan eikä vastaa\nmitään. Mutta Kaisa Vuorinen nousee pystyyn ja sanoo epäröimättä ja\nselvästi:\n\n»Anna sinä pojan soittaa!»\n\nNyt kavahtaa isä piano tuolilta pystyyn ja tulee hänen luokseen\nilahtuneena:\n\n»Sanotko sinä tosissasi? Oletko sinä noin rohkea?»\n\nJa Kaisa hymyilee varmana:\n\n»Kyllä. Enkö minä sitten ole uskaltanut mitään?»\n\nHänen kursailematon ennakkoluulottomuutensa, josta hän on antanut\ntodisteita omassa itsessään, näyttää vaikuttavan virkistävästi\nisäntään, ja tämä näyttää tulevan yhä enemmän hyvilleen, kun Kaisa\nlisää asiallisesti:\n\n»Poikahan on vielä nuori. Jos hänessä on todellisia kykyjä, niin sinä\nhuomaat sen jo aikaisin ja voit siis huolehtia ja hoidella häntä\neteenpäin. Mutta jos hänellä ei ole lahjoja ja jos hänestä ei tule\ntaiteilijaa, niin senkin sinä huomaat yhtä pian. Ja silloin on vielä\naikaa kääntää pojan harrastukset toisaalle ja valikoida hänelle jokin\nmuu ura. — Eikö niin?»\n\n»Ei, mutta tuossahan onkin ratkaisu!» kiljahtaa Risto Korte kuin\nilosta. »Ja noin yksinkertaisena! Ja minä kun en mokomaa keksinyt.»\n\nRaintila ajattelee, että juuri noin yksinkertainen olisi ratkaisu\nollut myöskin Kortteen omalta kohdalta, jos hän olisi jonkun vanhemman\nihmisen tukemana saanut keskittyä jo varhain eikä olla kaikkien\nkiskottavana eri tahoille. Siis miehessä ei itsessään ole sittenkään\nvikaa, vaan se on ollut ympäristössä, toisissa ihmisissä. Vahinko,\nettei hän ratkaisevimpana aikanaan ole saanut tukea mistään.\n\nMutta tämä lyhyt keskustelu saa Kortteen kuin vapautumaan, sillä hän\nkai loppujen lopuksi on tunnustuksen ja myötätunnon tarpeessa. Hän\nalkaa jo puhua muistakin kuin omasta itsestään ja riehaantuu kuin\nolisi omistanut jo tarpeeksi paljon aikaa vakaville asioille, nousee\nkävelemään, kulkee muutamia kertoja yli lattian ilmeisen tyytyväisenä\nja tarttuu Kaisaa käsipuolesta:\n\n»Kuulkaahan! Nyt lähdetään jonnekin!»\n\nToiset katsovat kysyvinä sen vuoksi, kun heistä on varsin mukava istua\ntässäkin ja kun ei ole kiirettä mihinkään. Mutta isäntä selittää\nedelleen:\n\n»Tämä kaikki on niin hauskaa, etten minä osaa olla paikoillani!\nLähtekää, mihin ikinä haluatte. Minä tulen kyllä oppaaksenne ja...»\n\nSamassa hän on jo puhelimen ääressä ja soittaa heidän vanhalle\nopettajalleen Antti Saviselle, että nyt on kaupunkiin tullut\nvieraita ja että he tahtoisivat tulla joukolla tervehtimään entistä\nluokanvalvojaa. Mutta lehtorin rouva selittää, että Antti itse on nyt\npoissa kotoa, mutta jos heille vain sopii, niin tervetuloa illalla koko\njoukko.\n\nTuo tieto lohduttaa Kortetta, mutta ei sammuta hänen toiminnanhaluaan,\nja niin hän menee eteiseen ja purkaa naulakosta vieraiden tavaroita\njouduttaakseen nämä ulos. Rouva Korte koettaa estellä, mutta hänen\näänensä ei kuulu mihinkään, ja loppujen lopuksihan hänenkin täytyy\njoutua askareilleen. Kaisa nousee hymyillen tälle äkkinäiselle innolle,\nmutta koulukaupunkinsa pikku pettymyksiä pelkäävä Raintila ei tahdo\nmennä mihinkään eikä tahdo nähdä mitään, joten hän istuu yhä ja\nkatselee happamena ikkunasta ulos. Eteisessä Korte tarttuu rouvaansa\nvyötäisiltä ja pyöräyttää tätä ympäri:\n\n»Tule nyt äitikin mukaan! Mennään nyt johonkin ja ollaan lapsellisia!»\n\nMutta rouva katselee nolona aivan kuin tällainen kohtaus olisi heidän\nkotonaan harvinainen ja vastaa miehelleen lyhyesti:\n\n»Tiedäthän hyvin, etten minä mihinkään pääse!»\n\nKun aviomies ihmettelee, miksi toinen ei pääse silloin kuin haluaa,\ntäytyy rouvan hymyillä vieraille anteeksi pyytävästi:\n\n»Meillä kun ei ole palvelijatarta...»\n\nTuntuu sittenkin siltä, ettei tässä talossa olla aivan vapaita,\nja isännän otsalla vilahtaa pieni varjo kuin pelosta, että hänet\nasetettaisiin uudestaan jonkin rasittavan ratkaisun eteen. Niin\nhe lähtevät kolmisin, edellä Kaisa ja Korte ja jäljessä yksinään\nvastahakoinen Raintila, joka alkaa jo itsekseen manailla koko tätä\nmatkaa ja tuntee tehneensä liian suuren hyväntyön, kun on uhrannut\nkallista kesälomaansa tällaiseen turhuuteen. Millähän hän saisi Kaisan\nkääntymään takaisin ja matkustamaan jonnekin muualle?\n\nHe saapastelevat eteenpäin ja Korte puhuu kovaäänisesti, niin että\nkadulla kulkevat ihmiset kääntyvät katsomaan taakseen ja arvatenkin\nkyselevät toisiltaan, ketä nuo kaksi muuta ovat, kun heitä ei ole nähty\nennen kaupungissa. Mutta puisto on tyhjä, niin että siellä vain pari\npoikasta harjoittaa estejuoksua kukkaistutusten yli. Ja sähkömies,\njonka pitäisi kiivetä läheiseen johdinpylvääseen, on asettanut\ntolppakengät sivuun, ottanut kioskista lasin mehua ja rasvaisella\nlakillaan huitoo ärsyyntyneitä kärpäsiä ympäriltään saaden kuuman\npäivän sillä tavoin kulumaan mukavammin kuin ylhäällä pylväässä.\n\nKun he tulevat rantaan, jossa ennen oli niin laaja hietikko, että\nsitä saattoi pitää urheilukenttänä, on se nyt melkein täynnä tukkeja,\njotka kuulemma odottavat vientiä jonnekin kauempana olevaan sahaan.\nNiemen takaa kuuluukin kirahtelua, ja sen kärjestä pieneen saareen\nasti ulottuu puomi, jota poikaset pitävät uintipaikkanaan, juoksevat\npitkin puomia ja ovat iloisia, jos sattuvat putoamaan umpisukkeloon.\nJa heidän poikavuosinaan kun oli joskus iltaisin niin hauska lainata\nvene ja soudella samalla paikalla saaren ja niemen väliä... Uimalaitos\nnäyttää olevan tyhjä ja sen pitkässä laiturissa on kiinni veneitä\nkalisevin rautaketjuin. Mutta vastapäätä lahden toisella puolella on\nharju, jota pitkin kai vieläkin kulkevat monet mutkalliset polut. Niitä\nmyöten kuljeskeltiin ennen edestakaisin keväisinä iltoina, puhuttiin\nkoulun loppumisesta ja katseltiin haikeina omalla suunnallaan tiiviinä\nparvena kulkevia tyttöjä, joiden joukossa olivat Kaisat, Maijat ja\nmonet muut. Niin, ja vastapäätä uimalaitosta, harjun toisessa päässä,\nnäkyy vieläkin olevan valkoseinäinen purjehdusseuran paviljonki, jossa\non suuri lasikuisti aivan veden partaalla, terassi toisella puolella\nja korkea lipputanko, jossa liehua purjehdusseuralaisten sinivalkoinen\nviiri nyt niin kuin silloinkin.\n\nTätä kaikkea katsellessaan Raintila tuntee hyvää halua lähteä jonnekin\nkaupungin ulkopuolelle, sillä siellä eivät muutokset kai ole niin\nsuuria kuin itse kaupungissa. Ja jos tekee vertailuja taas kaupungin\nja sen asukkaiden kesken, niin ihmisetkin kai pysyvät pohjimmaltaan\nsamanlaisina. — Ja tässähän hänellä olisikin sopiva kesäinen artikkelin\naihe, jota voisi kehitellä ja joskus loman jälkeen naputella puhtaaksi:\nihmiset eivät muutu ajan kuluessa miksikään, sillä heidän luonteensahan\npysyy kuitenkin samana. — Siitä näkyy olevan ainakin yhtenä todisteena\ntuo onneton Korte.\n\nKaisa ja Korte ovat kulkeneet edellä hyvää vauhtia ja istahtaneet\nrantapenkille odottelemaan häntä.\n\n»Tässähän tämä sama pieni ja herttainen kaupunki nyt on\nkokonaisuudessaan!» esittelee Korte heille kuin vanhaa tuttavaa ja\nantaa kätensä tehdä laajaa ympyrää.\n\nMutta Raintila on toista mieltä ja vastaa kuivasti:\n\n»Pieni tämä on, mutta ei kuitenkaan se sama eikä herttainenkaan.»\n\nHe alkavat kiistellä totisina, onko tämä muuttunut entisestään yhtään\nvai eikö, mutta vieraiden ja Kortteen toisistaan saama ensivaikutelma\nei ehdi päättyä edes riitaan, sillä mäelle heidän taakseen on\nilmestynyt pieni poika ja huutaa nyt kirkkaalla äänellään isää.\n\nKun Korte kääntyy ja katsoo, kuulee hän oman poikansa selittävän\njotakin hätäisenä. Ei auta kuin mennä lähemmäksi, jolloin poikanen\nkertoo arkana:\n\n»Äiti lähetti sanomaan, jotta tulisit heti kotiin!»\n\n»Mitä varten?» kysyy isä ärtyneenä aivankuin lapsi, joka saa lopettaa\nhauskan leikkinsä kesken.\n\n»Ukki tuli äsken kotiin ja oli sinulle vihainen, kun et toimittanutkaan\nhänen karttojaan postiin. Sinun pitää tulla heti!»\n\n»Ja minä tulen, kun kerkiän!» huutaa isä takaisin jyrkästi, mutta\nnousee kuitenkin tottelevan näköisenä. Ja toisille hän virkahtaa sitten\nleppoisammin, paljastaen siten oman kunnioituksensa isän pahaa tuulta\nkohtaan: »Kai tästä pitää mennä...»\n\nHän lähtee nousemaan rinnettä hoikkana ja poikamaisena vihellellen\nnäennäisesti huolettomana ja sipaisten kädellään tukkaansa, joka oli\nkouluvuosina hänen kunniansa ja tyttöjen ihailun kohde. Sitten hän\nkääntyy virkkamaan Kaisalle ja Raintilalle:\n\n»Te tulette meille päivällisille!»\n\nKaisa on näkevinään ajatuksissaan rouva Kortteen hoitamattoman tukan,\nrasittuneen ilmeen ja nuhruiset keittiövaatteet ja sen vuoksi epäilee,\nonko Ristolla täysiä valtuuksia tehdä päivälliskutsuja. Hän vastaa\nvältellen:\n\n»Kiitos, mutta mehän voimme sopia siitä vielä myöhemminkin.»\n\n»No tehdään niin», suostuu Kortekin ja jatkaa matkaansa, mutta kääntyy\nvielä kerran: »Kaisa! Lupaatko järjestää syksyllä näyttelysi tännekin?»\n\n»Minne tänne?»\n\n»Tänne näin — heti sen jälkeen, kun se on Helsingissä.»\n\n»Ja mitä sinä sillä lupauksella teet?» utelee Kaisa totisena.\n\n»No muuten vain... Jos lupaat, niin minä kyllä hoidan valmiiksi kaikki\nkäytännölliset työt.»\n\nKaisa ei ehdi vastata, mutta huutaa Kortetta odottamaan, että hän ja\nRaintila ehtisivät samaan matkaan. Mutta silloin Korte on taas menossa\nja vastaa päätään kääntämättä:\n\n»Ei minulla ole nyt aikaa!»\n\nNiin on Risto Korte, jonka parempikin minä kurkisti äsken hetkisen\nesille ja joka oli kuin toinen ihminen istuessaan pianotuolilla,\nmenossa taas samana yhteishyvänä, joka nauttii ainaisesta\nleikkimisestä, mutta näyttää suorastaan kärsivän, kun pitäisi ajatella\ntyötä ja kaikkea muuta, mikä kuuluu tavallisen ihmisen elämään.\n\n»Noin käy, kun ihminen syntyy ihmelapsena!» virkahtaa Tauno Raintila ja\nlähtee Kaisan rinnalla puistoa kohti.\n\n»Etkö usko, että hänestä olisi voinut toisissa olosuhteissa tulla\nsittenkin jotakin?» kysyy Kaisa.\n\n»Tarkoitat kai sanoa: jotakin suurta?»\n\nKaisa nyökkää.\n\n»En usko enää. Vaikka hän olisi ollut millaisissa olosuhteissa, ei\nhänellä olisi ollut suuruuteen tarvittavaa tarmoa eikä ahkeruutta.»\n\n»No etkö usko, että hänestä olisi tullut edes suuri boheemi?»\n\n»Ei edes sitäkään.»\n\n»Vahinko hyviä lahjoja», huokaa Kaisa ja katselee tummaa ukkospilveä,\njoka parhaillaan tulee suoraan kohti.\n\n»Niin», myöntää Raintilakin sentään jotakin.\n\nKun ensimmäiset vesipisarat alkavat jo putoilla, täytyy heidän lähteä\ntakaisin kaupunkiin päin välttyäkseen kastumasta. Mutta he eivät ehdi\nkunnollisesti puiston poikki, kun vettä alkaa tulla virtanaan. Ei auta\nmuu kuin juosta lähimmän markiisin alle, painautua mahdollisimman\nlähelle näyteikkunan lasia ja kuunnella, miten koko taivaan vesimäärät\nropisevat katoilla ja pään päällä, valuvat alas markiisia pitkin ja\nlorisevat sen reunasta katuun puolen metrin päässä varpaista. Saman\nmarkiisin alle kiirehtii vielä pieni ja pullea mummo, joka huohottaa\njuoksunsa jälkeen kietaistuaan hätäpäissään liinan huppuun päänsä\nympäri, niin ettei hänestä näy muuta kuin nenänpää ja siitä tippuvat\nvesipisarat.\n\n»Sade kuulemma tekee onnelliseksi!» huokaa Kaisa hyväntuulisena.\n\n»Ainakin se tekee vilkkaaksi!» osoittaa Raintila kadun toisella\npuolella juoksevia ihmisiä.\n\nSilloin kääntyy mummo heihin päin, pyyhkäisee liinansa kulmalla kostean\nnenänsä vartta ja katsoo ilahtuneena:\n\n»Mutta hyvänen aika! Eikös se olekin Kaisa?»\n\n»Kyllä», myöntää toinen ja katsoo arvaillen pyöreitä kasvoja, joita\nmummo parhaillaan käärii näkyviin liinansa sisästä. »Mutta tämäpä vasta\nhauska sattuma!»\n\nLehtorinrouva Savinen innostuu yhä enemmän näkemisestä ja kertoo\nheille, miten Antti lähti äsken viemään käsikärryillä pyykkikoria\npesijälle.\n\n»Minä sanoin, jotta älä hyvä mies lähde nyt ulos, kun tulee tuommoinen\nilma. Mutta siitäkös Antti sitten välitti ja niinpäs joutui pahimpaan\nsateeseen!»\n\nRouva Savinen on niin mielissään miehensä tarmokkuudesta, että\nvarmuuden vuoksi vielä toistaa omat varoittelunsa ja Antin\nvastauksenkin. Sitten hän muistaa itse pääasian, nimittäin vierailun,\nja kertoo Antin joutuvan kärryineen kotiin aivan pian. Sillä aikaa hän\ntaas poikkeaa Törmäiselle ostamaan pullaa ja lisäksi tuolta kulman\ntakaa kermaa pulloonsa. Ja Raintilalta hän kysyy:\n\n»Sinäkö se aikoinaan pidit Torniaisen omenapiirakoista vai oliko se\nSeppo Tourula viisi vuotta myöhemmin?» Ja vastausta odottamatta hän\nselittää: »Minä sanon vain sinuksi, kun olen niin paljon vanhempi.»\n\nLehtori Savisen Milja-rouva on yhtä tuttava miehensä oppilaiden kanssa\nkuin lehtori itsekin — sehän kuului asiaan aikoinaan, kun luokka\nvieraili kokonaisuudessaan kerran talvessa lehtorin kotona. Siitä\npitäen rouva muistaa oppilaat ja tietää tarkoin kunkin elämänkulun\nvielä koulun jälkeenkin. Nyt hän puhuu välillä muusta, mutta palaa taas\ntakaisin alkuun:\n\n»Mistäs me äsken puhuttiinkaan?»\n\n»Siitä, että Tauno vai Seppo Tourulako piti enemmän Torniaisen\nomenapiirakoista. — Mutta ei niitä ole siellä enää.»\n\nJa rouva Savinen huokaa raskaasti:\n\n»Ei ole. — Niin se vain maailma muuttuu.»\n\nVaikka sade on jo lakkaamassa, seisovat he yhä paikoillaan\nkeskustelemassa, kunnes rouva Savinen kurkistaa vettä tippuvan\nmarkiisin reunan alitse keskikadulle ja huomaa siellä oman miehensä:\n\n»Tuollahan Antti jo tuleekin!»\n\nJa kun eläkkeellä oleva suomen kielen ja historian vanhempi lehtori\nAntti Savinen ehtii kellokaupan kohdalle, ei hän oikeni ymmärrä, vaikka\nmarkiisin alta viittoilee hänen oma vaimonsa ja hokee jotakin Kaisasta,\nTaunosta ja Torniaisen pullasta. Mutta kun hän jättää käsikärryt kadun\nreunaan ja tulee katsomaan lähempää sateen liottamien silmälasiensa\nyli, tajuaa hän tilanteen varsin nopeasti.\n\n»Hauskempi vain, kun tavattiin jo pikemmin. Mutta lähdetään pois ennen\nkuin uusi sade tulee.»\n\nHuomaa kyllä, että ensimmäinen ryöppy on huuhdellut Anttia hyvin, sillä\nhän on ilman takkia ja paidan hihat ovat liimautuneet ihoon kiinni,\nharva ja harmaa tukka on pitkin päänahkaa, ja kun hän kaivaa taskustaan\nnenäliinan kuivatakseen silmälasejaan, on sekin likomärkä niin kuin\nkoko taskukin.\n\nKun Kaisan ja Raintilan pitäisi lähteä nyt omalle tielleen, päättää\nAntti Savinen toisin:\n\n»Eikä mitä! Me Taunon kanssa työnnämme kärryt kotiin ja te molemmat\nnaiset menette ostamaan ne pullat ja kermat.»\n\nRatkaisu tuntuu hyvältä, ja niin Kaisa tarttuu tätiä käsipuolesta, kun\nhe kaksi lähtevät omille hankinnoilleen, ja miehet lähtevät mäkeä ylös\ntoinen toisesta toinen toisesta aisasta työntäen. Vasta kun he ehtivät\nsen laelle ja pysähtyvät huokaisemaan hetkeksi, sanoo Savisen Antti:\n\n»Olipa tosiaan hauska tavata! Teitä aikaisempia tenavia kaipaa usein,\nmutta myöhemmät luokat sen sijaan katoavat muistista.» Ja sitten hän\nkääntyy Raintilaan päin sanoakseen asiansa heti, ettei vain unohtaisi\ntärkeintä: »Olen minä lukenut lehdestä sinun artikkeleitasi.»\n\n»No mitä setä pitää niistä?» kysyy Raintila uteliaana ja odottaa\ntuomiotaan.\n\n»Ei minulla ole mitään muuta huomauttamista kuin se, että sinä olet\nturhaan ruvennut käyttämään monia sellaisia kielellisiä muotiseikkoja,\njotka vanhenevat kuitenkin. Olen jo monesti aikonut kirjoittaa sinulle,\nkun et aina muista panna relatiivilauseen loppuun pilkkua, vaikka...\nEthän sinä kouluaikanasi tehnyt tuollaisia huolimattomuuksia!»\n\nHe lähtevät eteenpäin keskustellen oikeakielisyydestä niin hanakasti,\nettä kadulla kulkijat kääntyvät katsomaan heidän menoaan. Ja vaikka\nRaintila tahtoisi työntää kärryt yksin, riippuu vanha kunnon Antti sen\ntoisessa aisassa ja selittää huolestuneena, miten nykyiset oppilaat\ntekevät objektivirheitä suorastaan siivottomasti entisiin verrattuina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan tullen he kokoontuvat pienen odotuksen vallassa Antti Savisen\nluokse. Ensin tulevat Kaisa Vuorinen ja Tauno Raintila, ja jo eteisessä\npanee täti Savinen merkille, miten nykyiset koulupojat ovat sentään\nkohteliaampia, kun auttavat tyttöjen yltä takin. Ja kun hetken on\nistuttu ja odoteltu, soittaa Risto Korte ja kertoo joutuvansa vasta\npuolen tunnin kuluttua, sillä hänellä on juuri tällä hetkellä sanomaton\nkiire. Kun puoli tuntia on kulunut, soittaa hän uudelleen tulevansa\nviidentoista minuutin kuluttua. Ja sitten hän soittaa vielä kolmannen\nkerran lähtevänsä juuri nyt ja joutuvansa perille vajaan kymmenen\nminuutin kuluttua. Kun hän sitten viimein saapuu vilkkaana ja tukkaansa\nharoen, sanoo ukko Savinen rauhallisena:\n\n»Minä jo sanoin tuolle Taunolle, että samalla tavallahan sinä\nmyöhästelit aina ennenkin. Mutta istukaahan nyt — lapset — mukavasti ja\nrauhassa! Tänä iltana ei kysytä läksyjä ollenkaan.»\n\nRaintila istuutuu mahdollisimman sivuun saadakseen katsella ja\nkuunnella rauhassa. Kaisa kuuluu selittävän setä Savisen kysymyksiin\njotakin maalaamisesta, ja Korte on joutunut tädin viereen ja\nhajamielisenä kuuntelee tämän juttuja kaupungin viimeaikaisista\nperheenlisäyksistä.\n\nSilloin, kun toiset ovat innostuneet parhaimmillensa, muistaa Raintila\nSavisen vanhat harrastukset ja kysyy kuin piloillaan:\n\n»Setähän harrasti aikoinaan kotiseutututkimusta. Ovatko ne vanhat\nkokoelmat vielä jäljellä?»\n\nHiljaisuus tulee heti. Korte muljauttaa silmiään Raintilalle ja pui\nsalaa nyrkkiä ja Kaisa hymyilee merkitsevästi. Rehtori nousee ja sanoo\nvakavasti:\n\n»Vieläkö te muistatte ne...?» Ja sitten hän aivan kuin ilahtuu: »Ovat!\nJäljellä ovat vielä. Huvittaako teitä katsella niitä?»\n\nJa rouva Savinen huokaa pettyneenä:\n\n»Nyt se alkaa taas...!»\n\nAntti melkein vapisee innostuksesta, sillä nyt on päästy hänen\nmieliaiheeseensa. Ja vaikka rouva yrittääkin estellä ja pilkkailla\nmiestään, hakee tämä keittiön naulasta avaimen ja opastaa vieraansa\npihan yli makasiiniin, joka on entisen navetan ja halkoliiterin\nvälissä. Siellä on tavaraa loppumattomiin, jo oven edessä on\npari vanhaa rukkia ja kirnuja, sitten on vanhoja kauluulautoja,\npuupuntari, kuparinen vesikauha, erilaisia tuohiastioita kalakonteista\nsuolapunttuihin asti, pari vanhaa tuolia ja niin edelleen. Joukon\nkerääntyessä kuuntelemaan Antti selittää kunkin esineen kotipaikan\nja lisää ylpeänä, ettei tässä ole vielä läheskään kaikki. Ja sitä\npaitsi on vielä sisällä vanhoja virsikirjoja, almanakkoja ja mitähän\nlieneekään. Silloin huokaa hänen Milja-rouvansa:\n\n»Täyttää romullaan koko aitan. Olisin tarvinnut tätä muille tavaroille,\nmutta nyt ne eivät sovi mihinkään.»\n\nLohduttaakseen rouva Savista Korte keksii hyvän keinon ja esittää sen\ntoisille:\n\n»Perustetaan kotiseutumuseo!»\n\nNyt se on sanottu! Antti, joka on ruvennut puhumaan uudelleen, vaikenee\nsilmänräpäyksessä, kääntyy Kortteeseen päin ja katsoo vain. Juuri tätä\nhän on haaveillut monet kerrat ja toivonut saavansa jättää kaiken\ntämän arvokkaan perustettavan museon pohjaksi. Mutta hän ei ole itse\nrohjennut puhua siitä ääneen. Nyt hän astuu Kortteen luokse ja taputtaa\ntätä olalle:\n\n»Minä olen aina pitänyt sinua älykkäänä poikana. Kiitos hyvästä\nehdotuksestasi!» Ja kääntyen toisiin päin hän jatkaa vetoavasti: »Niin,\nnuoret, siinä meillä on yhteinen kaunis työmaa.»\n\nHän hymyilee ja silmissä on niin lapsenomaisen iloinen kiilto, että\ntoiset suorastaan liikuttuvat vanhuksen puolesta. Ja Korte, joka teki\nehdotuksensa oikeastaan muuten vain, saadakseen auttaa tätiä aitan\ntyhjentämisessä, huomaa nyt löytyneen jo sopivan ja tarpeeksi suuren\ntarkoituksen tämäniltaiselle yhdessäololle. Sillä miksikäs he eivät\nhankkisi Antille tätä pientä iloa, juuri Antille, josta he kaikki\npitävät ja joka on heitä taluttanut kautta koko koulun pikku tenavasta\naikaihmiseksi asti. Eikä yksin siihen asti, vaan onpa heitä vielä\nevästellyt henkisesti lähettäessään maailmalla koko lupaavan parvensa.\n— Tämä ajatus on suuri vanhalle miehelle, mutta heillehän se ei\nmerkitse juuri mitään.\n\nNiinpä Korte jatkaakin nyt vakavissaan:\n\n»Kaupungissahan ei ole vielä minkäänlaista museota. Jos haluatte, niin\nminä kirjoitan tästä huomisaamun lehteen!»\n\nKorte tietää käytännöllisen puuhan miehenä mainita heti sellaiset\nseikat kuin huoneiston hankkimisen, vahtimestarin palkkaamisen ja\nuusien esineiden keräämisen. Niin hän pujahtaa ovesta ulos soittamaan\nlehden toimitukseen ja jättää toiset märehtimään ajatusta edelleen.\n\nKun aitan ovi viimeinkin suljetaan ja lähdetään takaisin sisälle,\nkävelee vanha kunnon Antti edellä iso avain kädessään ja kasvoillaan\nkaunis ilme niin kuin sillä, jonka suurin ajatus on toteutumassa. Ja\ntakana kulkeva Raintila ajattelee kylmästi, että vanhat ihmisethän\nusein kuolevat heti saatuaan jonkin asian päätökseen tai aloittaessaan\nuuden vuosikymmenen.\n\nKun he menevät sisään, on Korte jo valloittanut siellä lehtorin\nkirjoituspöydän kulman ja siepannut liuskan paperia. Raintila kurkistaa\nhänen olkapäänsä yli ja lukee:\n\n'Lehtori Antti Savisen aloitteesta kokoontui eilen illalla joukko\nkotiseutuaatteen innoittamia henkilöitä neuvottelemaan museon\nperustamisesta kaupunkiimme. Lehtori Savinen, joka on jo vuosikymmenien\naikana tehnyt uraa uurtavaa kotiseutututkimustyötä maakuntamme hyväksi,\ntutustutti vieraat ensin omiin kokoelmiinsa ja samalla lupasi luovuttaa\nnämä yksityisestä harrastuksesta keräämänsä esineet museon perustaksi.\nItse perustamisajatus sai yksimielisen kannatuksen ja keskusteltaessa\nvarsinaisesta käytännöllisestä puolesta päätettiin kokouksessa\nseuraavaa...'\n\nJa pitkän uutisen lopussa on lähestulkoon sydämiä hellyttävä vetoomus,\nettä jokainen, jolla on hallussaan vanhoja ja arvokkaita esineitä,\nluovuttaisi ne lehtori Savisen kaunista esimerkkiä seuraten oman\nkaupungin museon käyttöön...\n\nVarsinkin Antille riittäisi keskustelua uudesta asiasta loputtomasti,\nmutta viimein virkahtaa muun lomassa Kaisa:\n\n»Olisi hauska nähdä vielä vanhaa kouluakin.»\n\n»Mennään kaikki yhdessä!» lisää joku toinen.\n\nKaikille tulee kova kiire päästä jälleen liikkumaan pitkän istumisen\njälkeen. Antti katselee silmiään räpytellen touhuavaa joukkoa ja on\npettynyt siitä, kun ilta loppuu jo näin pian. Mutta Kaisa tarttuu\nAnttia käsipuolesta ja on jo viemässä häntä eteiseen:\n\n»Setähän tulee tietysti mukaan!»\n\nJa kuullessaan, että tarkoitus on vain siirtyä toiseen paikkaan,\nhänkin ilahtuu uudestaan. Pian onkin kadulla outo näky, kun hälisevä\njoukko kulkee alas keskikaupungille päin: edellä kulkevat toistensa\nkäsipuolessa Kaisa ja Antti keskustellen kovaäänisesti, ja jäljessä\ntulevat Korte ja Raintila väitellen koululaitoksen homehtuneisuudesta.\n\nHe pääsevät omalla mäellään olevan valkoisen rakennuksen luo, jonka\nikkunain alaosat on maalattu himmeiksi ja jonka pihan puolella kiertää\nkoko tonttia korkea lauta-aita. He etsivät sivurakennuksesta yrmeän\nja haluttoman näköisen vahtimestarin, joka murahdellen ilmestyy\nportailleen. Mutta hän tuntee joukosta lehtori Savisen ja lähtee edellä\niso avainnippu kädessään. Kun he pääsevät sisälle, hyökkää Korte\nensimmäisenä ja löytää entiseltä paikaltaan soittokellon nappulan.\nSaadakseen toiset vanhan ja tutun tunnelman valtaan hän painaa nappia\nja saa kellot soimaan kuin merkkinä välitunnin loppumisesta. Nyt\ninnostuvat toisetkin leikkimään, ja Raintila kysyy Kaisalta:\n\n»Missä on meidän luokkamme tänä syksynä?»\n\nKaisa viittaa käytävän toiseen päähän. Mutta kuitenkin he lähtevät\ntekemään kierrostaan nurinpäin ja menevät ensiksi rehtorin kansliaan,\njonka tukeva kirjoituspöytä seisoo yhä vieläkin vanhalla paikallaan\nkeskellä lattiaa. — Täällä jouduttiin aikoinaan käymään vain\naniharvoin, kun oli haettava uusi liitulaatikko seinäkaapin vasemmalta\nhyllyltä, kirja pöydältä tai täytetty pöllö kirjahyllyltä. Tai silloin,\nkun kahden tai kolmen oppilaan lähetystönä tultiin kysymään rehtorilta,\nsaisiko meidän luokka kokonaisuudessaan tehdä ensi tiistai-iltana\nhiihtoretken muutamien kilometrien päässä olevaan maalaistaloon.\nTai silloin, kun pyydettiin lupaa järjestää toverikunnan kevätjuhla\nensi lauantaina koulun juhlasalissa ja tanssia lopuksi yksi tunti\nkuraattorin ollessa paikalla...\n\nHeidän katsellessaan rehtorin kirjoituspöytää alkavat taas sadella\nkysymykset, joista jokainen alkaa sanoilla: »Muistatkos sitä, kun...»\n\n»... kun rehtori pani täällä toimeen tiukan kuulustelun sen takia, kun\nlukitussa luonnontieteellisessä salissa ilmestyi eräänä yönä luurangon\nsuuhun sikari ja käteen pataässä?» muistelee Korte.\n\n»Silloin oltiin tiukalla joka poika! Ja minäkin seisoin tässä pöydän\nääressä puolen tuntia ja koetin siirrellä vuoroin toista ja toista\njalkaa, kun peloitti ja väsytti.»\n\nHe siirtyvät edelleen opettajainhuoneeseen, jossa on jälleen hauska\nmuistella, millä kohdalla pöydän ääressä oli kunkin opettajan paikka.\n— Tuossa istui vanha neiti Kulmanen, jonka nutturasta purkautui aina\npieni saparo riippumaan alas niskaan. Ja nyt on hänkin ollut kuolleena\njo viisitoista vuotta. — Tuossa istui lehtori Toikka, joka teki\ntupakkalakon ja sai jauhaa leukojaan puolen vuoden ajan pureskellessaan\ntuskissaan purukumia ja neilikkaa. — Ja tuossa istui uusi ja nuori\nnaislehtori Peturi, joka rakastui kahdeksannella luokalla olevaan Lauri\nSajastiin ja tahtoi väkisten antaa Sajastille lausuntatunteja...\n\n»Ja tuossa istui kympeistään saita Savinen, joka oli niin reilu mies,\nettei sille viitsinyt koskaan kenkkuilla!» innostuu Korte.\n\nSavinen nauraa hikertää hyvillään, mainitsee tyytyväisenä, että\n'eipähän tosiaan tullut useinkaan riitoja meillä', ja innostuu\nselittämään, miten hän ehti virkavuosinaan kiertää koko tuon pitkän\npöydän ympäri: tullessaan nuorena opettajana taloon hän sai istua\novensuussa pöydän kulmassa, mutta siitä sitten kerta toisensa jälkeen\nhivuttiin ylemmäksi ja päästiin viimein pöydän toiseen päähän rehtorin\nviereen.\n\nHe siirtyvät katselemaan seinällä olevia kuolleiden opettajien kuvia,\njoissa on heidänkin tuttaviaan viisi kappaletta, vanha rehtori muiden\nmukana. Vaiti he seisovat kuvarivin edessä ja tulevat kai ajatelleeksi\nnoita silloisen elämänsä keskeisiä henkilöitä myöskin ihmisinä eikä\nvain koulun kalustoon kuuluvana välttämättömänä pahana.\n\nKun vainajain kuvat loppuvat, keksivät he ne monet tikat, haukat ja\npöllöt, jotka juroina mulkoilevat hyllyiltä ja kaapeilta aivan kuin\nennenkin. Niin melutaan takaisin käytävään, - ja nyt tulee heidän\nleikkinsä hauskin kohta: joku keksii avata heidän oman kahdeksannen\nluokkansa oven, koko joukko menee sisälle ja kukin alkaa etsiä sitä\npulpettia, jossa istui viimeksi. Ne ovat unohtuneet ja vaihtuneet,\nmutta paikat sen sijaan löytyvät, ja niin alkaa Raintila sovitella\npolviaan jonkin pulpetin laatikon alle mutisten itsekseen, ettei hän\nole ollut koskaan niin lyhytjalkainen, että olisi istunut tässä. Hän ei\nmuista enää ajatella tätä taloa persoonallisuuksien nitistyslaitoksena\nniin kuin äsken tullessaan. Ja kuin vanhasta tottumuksesta nousee\nAntti Savinen kateederille, ihmettelee hiukan, kun päiväkirja ei\nolekaan paikoillaan, mutisee itsekseen 'niin noh' ja rykäisee pari\nkertaa kuivasti. Hän asettaa vasemman kätensä pöydän reunalle aivan\nkuin joskus kauan sitten ainevihkopinkalle tuodessaan ne takaisin\nja valmistautuessaan jakamaan ne ja samalla ruotimaan kunkin aineen\nvirheet. Hän katsoo luokkaa, joka on nyt vajaa, mutta kuitenkin tuttu\nja läheinen, ottaa silmälasit nenältään, pyyhkii niitä ja tuntee pakkoa\nsanoa jotakin:\n\n»Olenpa totisesti ajatellut teitä kaikkia usein ja kuvitellut teitä\nistumassa omilla paikoillanne. Nyt sattuman avulla olettekin tulleet\ntänne kokoon viimeiselle tunnillenne, vaikka luokasta onkin suurin\nosa poissa tänään. Ja kummallista kyllä, minusta tuntuu siltä kuin\naikaa ei olisi kulunutkaan, vaan kuin kaikki jatkuisi siitä, mihin\nedellisen tunnin lopetimme. Te ette ole muuttuneet, ja täällä taulun\npuolella istuu myöskin sama vanha Antti Savinen ja koettaa hoputtaa\nteitä eteenpäin opin tiellä, että varttuisitte ja pääsisitte lopuksi\nkulkemaan ilman taluttamistakin. Ja kyllähän te pian pääsettekin,\nvaikka meillä vanhoilla opettajilla onkin se paha vika, että pidämme\nteitä aina samanlaisina lapsina kuin kouluvuosina.»\n\nAntti aikoo jatkaa, mutta kun mielenliikutus saa hänen äänensä\nvärähtämään, muuttuukin hän leikkisäksi ja kysyy:\n\n»Mihinkäs me viime tunnilla jäimmekään...?»\n\nRisto Korte viittaa ja nousee:\n\n»Lehtori lupasi, että minä saan tällä tunnilla kertoa!»\n\nKortteen totisuus vaikuttaa Anttiin, niin että hänkin jatkaa tätä\nvakavaa leikkiä ja vastaa virallisena, vaikka peitteleekin kädellä\nnauruun kureutuvaa suutaan:\n\n»No jatka sitten! Toissapäivänä sinä et osannutkaan mitään.»\n\nKaikki istuvat totisina, kun Korte alkaa kertoa. Niinpä toisilla on\nhyvää aikaa ajatella omiaan ja luokka saa istua rauhassa ja tehdä niin\nkuin haluaa. Ja Antti itse miettii, että hän sanoi äsken aivan oikein,\nettei aika ole kulunut lainkaan tällä välin. Tuossahan istuvat hänen\nedessään samat ihmiset muuttumattomina. — Raintila on yhtä hiljainen\nkuin ennenkin ja viittaa vasta silloin, kun se on ihan välttämätöntä.\nHän ei ole haluton, mutta ei myöskään innostu mistään. — Niin, ja Risto\nKorte on levoton sen vuoksi, kun ei tapahdu mitään piristävää. Ja\nkoko päivä menee hänen mielestään hukkaan, sillä eihän kouluun tulla\ntorkkumaan, vaan hauskaa pitämään! — Kaisa Vuorinen ei kuuntele, vaan\nnojaa poskeaan käteensä ja piirtelee lyijykynällä pulpettinsa kanteen,\nkatsoo välillä kelloa ja miettii itsekseen, että eikö tämä kuiva tunti\nikinä lopu!\n\nNyt lehtori Savinen aavistaa, minkä vuoksi tämäkin tunti on niin tuttu\nkuin monet muutkin. Sehän kaikki johtuu siitä, että täällä istuvat\nsamat ihmiset samoilla paikoillaan.\n\n»Ja ihminen ei pohjimmaltaan muutu miksikään», sanoo hän itselleen.\n\nHän ei voi mitään sille, että hänen täytyy yhä tuijottaa noihin\ntuttuihin kasvoihin ja lukea niistä paljon. Hänen täytyy vielä kerran\nhuomata Kortteen valmistelevan jotakin uutta kujetta, nähdä Raintilan\nkuuntelevan hartaana ja totisena, mutta ilmeettömänä ja Kaisan aina\nvain piirtelevän hajamielisenä.\n\nSilloin kuuluu yht’äkkiä kellonsoitto! Koko luokka nousee ylös, ja\nvasta sen jälkeen huomataan vitsi ja nauretaan sille. Vahtimestari on\neteisessä kyllästynyt pitkään vierailuun tai sitten huvikseen kokeillut\nkelloa. Se soi joka tapauksessa. Tunti on siis loppunut, ja he lähtevät\nluokasta ulos. Ja Korte kuuluu selittävän Raintilalle:\n\n»Ensi lauantaina pidetään toverikunnan tanssiaiset. Kun oman\nkoulun tytöt ovat niin ikäviä, on meidän pyydettävä vieraiksi\ntyttökoululaisia...»\n\nHe ottavat tavaransa ja alkavat solua ulko-ovea kohti. Antti Savinen\nmenee portaita alas ensimmäisenä eikä puhu mitään, sillä hetki on\nhänen mielestään juhlallinen. Toisetkin tulevat jäljestä ja samaten\nportaita laskeutuessaan tuntevat, että luultavasti viimeisin koulutunti\non nyt päättynyt. Ja kun he sitten pääsevät ulos, kuuluvat takaa\nvain vahtimestarin raskaat askelet ja suuren avainnipun kalina hänen\nsulkiessaan ovia.\n\nKun he hetken kuluttua saapuvat lehtori Savisen portille ja seisahtuvat\nsiihen jättääkseen hyvästit vanhalle kunnon Antille, katsoo tämä\nikävissään heihin. Kun he sitten puristavat kättä, näyttää Antti kuin\nkuihtuvan ja kutistuvan, sillä nyt on tämä hauska leikki lopussa.\n\nKotimatkalla he eivät puhu, mutta ajattelevat sitä enemmän. Kun\nKaisalla ja Raintilalla tuntuu vahvistuvan se usko, että täällä voi\nsittenkin olla muutakin kuin pettymyksiä, he kumpainenkin päättävät\nlähteä omille teilleen, kuljeskella jossakin tuolla kaupungin\nulkopuolella metsissä ja tutuilla kallioilla ja etsiä sitä illuusiota,\njonka pitäisi olla vielä jäljellä entisistä vuosista. Mutta jos sitä ei\nlöydykään, niin silloin tämä maailma on menossa jokseenkin ikäväksi.\n\nKun he sitten varovasti alkavat pohtia huomispäivän ohjelmaa, on Kaisa\nnyt muistavinaan, miten hänen pitäisi käydä tervehtimässä vanhaa\ntätiään. Ja samaten Raintilallekin tulee ikävä entistä vuokraemäntää,\njolle hän ei kuulemma ole lähettänyt edes joulukorttia kymmeneen\nvuoteen. Kun nämä esteet on keksitty ja sanottu varovasti, ei\nkumpainenkaan näytä tulevan pahoilleen, vaan nyökkää tyytyväisenä.\nJa mikä hauskinta: kumpikin luulee keksineensä verrattoman tekosyyn\npäästäkseen yksin, mutta toinen taas hymyilee säälivästi ystävän\nhuonolle valehtelutaidolle.\n\n\n2.\n\nHe katoavatkin varmuuden vuoksi jo hyvissä ajoin aamulla, Kaisa\npäässään punainen kalotti, toisessa kädessään maalilaatikko ja\ntoisessa kangas ja sadetakki. Hän kiertää lahden pohjukkaan katsellen\nruohikkoa, olisiko se parempi maalata auringonpaisteella vai muussa\nvalaistuksessa, valitsee ja hylkää kiemuraisia mäntyjä joko itse\npuun takia tai sopivan taustan puutteessa, istuskelee väliin kivellä\nja viimein löytää mieleisensä lahdekkeen, jonka ruohikon yli näkyy\nvanhuuttaan harmaa venevaja. — Ja samaan aikaan Raintila harhailee\neilisiä jälkiään uimalaitokselle ja loikoo siellä kuuntelemassa, miten\npikku pojat opettavat toisilleen jännittäviä temppuja ja kertoilevat\ntarinoita niistä miehistä, jotka joskus edellisinä vuosina ovat\nuskaltaneet hypätä ylimmästä kerroksesta kuka päälaelleen, kuka\nistualleen. Nyt Raintila hieroo heidän kanssaan tuttavuutta ja kertoo,\nettä kyllä hänkin aikoinaan hyppäsi sieltä usein ja samaten ui monet\nkerrat tästä lahden poikki paviljongin puolelle.\n\nPojat katselevat Raintilaa valmiina kunnioittamaan, mutta vähitellen\nalkaa yhden ja toisen silmiin tulla epäilyn ilme, he jo vilkaisevat\ntoisiansa ja sitten kuuluu takaa heikko kuiskaus: 'Se valehtelee!'\nRaintila yrittää selitellä asiaa ja kertoo ne vuodetkin, jolloin tuo\nkaikki tapahtui, mutta mitäpäs pojat vuosiluvuista, kun he eivät\nsilloin vielä eläneetkään. Ja poikain epäilevä katse kulkee nyt\npitkin Raintilan jäseniä, jotka tosin eivät ole heidän mielestään\ntaikinamaiset, mutta kuitenkin niin pehmeät, ettei tuollaisilla uida\nlahden poikki... Ja sitten parvi alkaa hiljakseen hajaantua, kerskuva\nsetä huomaa jäävänsä yksin ja epäonnistuneensa kerätessään pojilta\nihailua. Niin hän saa tyytyä loikomaan yksin ja katselemaan korkeiden\nlauta-aitojen seinänrakoihin, jotka on tilkitty moneen kertaan ja\nkorjailtu saumojen kohdalta, kun isommat pojat ovat koverrelleet\nniihin reikiä kurkistellakseen naisten puolelle. Ja kun Raintila\nuskaltautuu sitten veteen, kerääntyvät pojat heti lähettyville ja ovat\nvalmiit tirskumaan vahingonilosta, jos hän hyppää kömpelösti. Mutta\nkaikki sujuu kohtalaisesti, niin että joku jo asettuu hänen puolelleen\nkuiskaten toisille:\n\n»Kyllä se on voinut hypätäkin!»\n\n»Eikä ole! Näethän, miten se lullii kuin mursu.»\n\nViimein joku rohkaisee luontonsa ja esittää:\n\n»Eikös setä hyppäisi nytkin?»\n\nRaintilan päätä huimaa jo ajatuskin, että hänen pitäisi kiivetä ylös\ntorniin. Silloin huomaa joku hänen pelkäävän ja vetoaa uudempiin\nauktoriteetteihin:\n\n»Hyppäsihän Samelikin eilen eikä pelännyt yhtään!»\n\nNyt näyttää tilanne jo siltä, että hänen on joko hypättävä ja\npelastettava maineensa taikka sitten hiljakseen hiivittävä pois koko\nlaitokselta. Kun aika on jo kulunut melko pitkälle ja kun hän pitää\nomasta hengestään, valitsee hän jälkimmäisen keinon ja varmuuden vuoksi\nlahjoo pojat kymmenmarkkasella varmistaen pakotiensä. Ja pukiessaan\nylleen hän katselee lahdeketta, jossa talvisin oli luistinrata ja\njossa sitten keväisin veden auettua sai mennä vapun tienoilla uimaan\njäiden sekaan ja sitten hampaat kalisten ja värisevänä tulla takaisin\nkaupunkiin kehumaan. Ja kun huomenna sitten oli kova nuha ja kurkku oli\nkarhea, sai ylvästellä matalalla ja miehekkäällä äänellä, vaikka kukaan\nei sitä uskonutkaan oikeaksi äänenmurrokseksi...\n\nHän tietää, ettei mikään muu kuin se kymmenmarkkanen säästä häntä\ntirskunnalta, kun hän livahtaa poikain ohi laiturille ja lähtee\nkävelemään rantaa kohti. Päästyään jonkin matkaa hän pysähtyy\nmiettimään ja valikoimaan paikkaa, missä voisi olla aivan yksin, kun\ntuttavuus ei ota luonnistuakseen. Niin hänkin taivaltaa lahdenpohjaa\nkohti vältellen matkalla olevia pieniä asumuksia, pääsee ruohikon\nreunaan vanhan vajan luokse, haastattelee siellä vanhaa kalastajaukkoa\nja huomaa viimein punalakkisen naisen, joka istuu kallionkielekkeellä\nmaalaamassa. Juuri kun hän on väistymäisillään pois, kuulee hän\nhuudettavan nimeään ja punalakkinen nousee seisomaan heiluttaen\npalettiaan. Jälleennäkeminen on hauska hätävalheista huolimatta eikä\nkumpainenkaan kysy enempää tädin kuin vuokraemännänkään vointia.\n\nSitten huomauttaa Kaisa:\n\n»En osaa tehdä mitään, jos joku tuijottaa minua niskaan ja tauluun.\nSaat olla täällä, jos menet kauemmaksi.»\n\nTauno tottelee heti, siirtyy rinteelle ja riisuu siellä takkinsa.\nMutta kuitenkin hän asettuu niin, että tuijottaa kaikesta huolimatta\nniskaan ja keskentekoiseen kuvaan ja punaiseen kalottiin. Ja nyt hän\nnäkee Kaisan ensimmäisen kerran myöskin naisena eikä vain entisenä\nluokkatoverina. Kaisasta ehkä saisi hyvän vaimon, mutta huonon\nrakastajattaren. — Näiden sanojensa seurauksena Raintila alkaa\nhuomaamattaan tutkia käsivarsiensa lihaksia, onko niissä jo sitä\nliiallisesta mukavuudenrakkaudesta ja liikunnan puutteesta johtuvaa\npyöreyttä ja pehmeyttä, jota pikkupojat olivat äsken huomaavinaan.\nMutta todettuaan jäsentensä maskuliinisuuden hän tottelee heti, kun\nKaisa huutaa hänet alas rantaan luokseen ja panee hänet kantamaan\nmaalilaatikkoa paluumatkalla.\n\nPuolisen tuntia myöhemmin he istuvat myöhästyneessä aamiaispöydässään\nravintolasalin ikkunan edessä Taunon koettaessa kyllästyneenä\nvakuuttaa, miten turha heidän on viipyä täällä enää kauemmin. Kaisa ei\nvirka mitään, pudistaapahan vain päätään ja katselee melkein tyhjää\nsalia, jonka parissa pöydässä näkyy istuvan muutamia vanhemmanpuoleisia\nherroja.\n\n»Kun me emme tunne täällä muita kuin Kortteen ja kaupungissakaan ei ole\nmitään näkemistä», koettaa hän vielä muuttaa matkan ohjelmaa.\n\n»Hyvä on, mennään maalle sitten», virkahtaa toinen yhtä sitkeästi.\n»Mutta Ailan luokse emme ehdi enää tänään, kun on ilmoitettava tulosta\nkuitenkin.»\n\nRaintila on pettynyt, ja seuraa pitkä hiljaisuus ja pari\nhuokausta, jonka jälkeen he kuulevat läheisestä pöydästä seuraavat\nlauseenpuolikkaat:\n\n»... olivat eilen Kortteen luona ja katselevat kaupunkia.»\n\n»... ja aikovat viipyä täällä pitemmän aikaa.»\n\n»... ja Korte on lupautunut heidän oppaakseen näyttämään maakuntaa. Sen\ntakia ei Korte kerinnyt eilen kirjastotalon kokoukseenkaan.»\n\nVieraat katsovat kummastuneina toisiansa. — Kaisa oli siis oikeassa\nsanoessaan, että jos he saavuttavat Risto Kortteen luottamuksen, niin\nheidän matkansa ja oleskelunsa täällä tietää pian koko kaupunki. Ja jos\nhe tietoisesti tai tahtomattaan tulevat immarrelleeksi Kortetta, niin\ntämä tekee heistä niin sanottuja huomattavia kansalaisia.\n\n»Mitä tuo tarkoittaa?» kysyy Tauno.\n\nKaisa selittää kaiken tarkoittavan sitä, että heidän on sittenkin\nlähdettävä jonnekin:\n\n»Olet oikeassa. Nyt saa ystävyys jäädä kaikessa rauhassa jäähtymään,\nmuuten se tulee rasittavaksi molemmin puolin.»\n\nMutta ystävyys ei jäähdy niin helposti kuin luulisi. He eivät ehdi\nvielä puhelimeenkaan asti, kun Korte itse tulla touhuaa sisään\npoikamaisen innokkaana ja kuumana ja valittelee sitä, että on saanut\netsiä heitä turhaan koko aamun.\n\n»Olisittehan voineet jättää sanan, mistä voi etsiä...»\n\nMutta kun hänen ensimmäinen närkästyksensä on ohi, vetää hän taskustaan\nkaupungin sanomalehden tämänaamuisen numeron, levittää sen auki ja\netusormellaan osoittelee sen toista sivua:\n\n»En tiedä, tuliko se nyt sanasta sanaan ihan niin kuin olisit toivonut.\nMutta siinä se nyt on joka tapauksessa!»\n\nNiinpä näkyy tosiaankin olevan... Ensin on Kaisan kuva ja sen alla\npuolitoista palstaa pitkä haastattelu, jossa taidemaalari Kaisa\nVuorinen kertoo mm., miten hauska hänestä oli tulla pitkän ajan\njälkeen vanhalle kotiseudulleen ja nähdä koko kaupungin sillä välin\nkehittyneen suunnattomasti. — Ja omista suunnitelmistaan taiteilija on\nsuostunut kertomaan lehdelle seuraavaa: hän on tullut valikoimaan ja\nmaalaamaan täkäläisiä aiheita sitä suurta näyttelyään varten, jonka hän\naikoo järjestää syksyllä pääkaupunkiin. Mutta ei yksin pääkaupunkiin,\nsillä kaupunkilaisten toivomuksesta hän on jo suostunut järjestämään\nnäyttelynsä tännekin heti sen jälkeen.\n\nAsianomainen haastateltu lukee tekstiä kulmat rypyssä ja on valmis\nkimmastumaan kaikkien salaisuuksien lörpöttelemisestä, mutta Korte\nvirkahtaa tyytyväisenä:\n\n»Tämä kaikkihan on vain ennakkomainontaa näyttelyäsi varten. Ja saat\nnähdä, että syksyllä myydään hitosti taulujasi. Minä kyllä pidän siitä\nhuolen.»\n\nKaisa aikoo juuri sanoa, että hän hoitaa koko asian mieluummin itse,\nmutta silloin on Korte jo selittämässä Ranttilalle:\n\n»Älä vain loukkaannu, kun jäit pois vielä tästä. Sinua minä\nhaastattelen ensi numeroa varten.»\n\n»Kuules, minun suuhuni et kyllä pane yhtään sanaa!» kimmahtaa Raintila\nja parantaa ryhtiään.\n\nMutta toinenkaan ei anna myöten:\n\n»Juu juu! Ymmärräthän, miten piristävää tämä on lehdelle. Ja kun\nihmiset kuitenkin tietävät teidän olonne täällä, niin...»\n\n»Mutta niiden ei tarvitse tietää sitä!» Raintila huutaa jo.\n\nNyt tiukentaa ilmettään jo Kortekin:\n\n»Kai sinullakin on velvollisuuksia entistä koulukaupunkiasi kohtaan!\nSitä paitsi sinä olet aina ollut sellainen murjottaja — mitäh?»\n\nHän kääntyy Kaisan puoleen pahastuneena, juttelee tämän kanssa pitkän\naikaa huomaamattakaan Raintilaa, alentaa viimein ääntään ja alkaa\nkertoa kuiskaten:\n\n»Tapasin äsken kauppaneuvos Kulmasen. Hän kertoi muistavansa sinut\nvielä pikku tyttönä ja sanoi, että voisitte jonakin iltana tulla\nheille. Kuulemma tulee joitakin muitakin. Siellä on aina niin raisut\nhipat.»\n\n»Mutta emmehän me ole tulleet tänne huvittelemaan», väistää Kaisa.\n\n»Ei se tee mitään! — Ja samaten soitti minulle aamulla kamreeri Hoiva.\nMuistathan sen laihan pojan, joka oli viidennellä luokalla, kun...\nHoiva sanoi, että nyt olisi täysi syy kokoontua isommalla joukolla\npaviljongille, kun ei ole ollut tanssiaisia moneen viikkoon. Ja minä\nlupasin, että — mitäh?»\n\nTilanne alkaa olla niin rattoisa, että Kaisa häviää jollakin tekosyyllä\nja jättää Taunon selviämään kahdenkesken Kortteen kanssa. Pian näkyykin\nKaisan punainen kalotti vilahtavan käytävän kulmassa ja katoavan\nportaita alas kadulle. He kaksi istuvat ensin sanattomina, virkahtavat\nsitten jotakin sovinnaista, kunnes Korte kysyy taas suoraan:\n\n»Et ole laisinkaan kertonut itsestäsi. Mitä alaa sinä muuten edustat\nlehdessäsi?»\n\n»Yleensä kulttuurikysymyksiä.»\n\n»No sehän sopii hyvin!» päättää Korte. »Meillä on täällä tarkoituksena\nrakentaa oikea kirjastotalo, johon sitten yhdistetään muutakin sopivaa.\nMielialan muokkaamiseksi täytyy siitä olla yhtenään äänessä. Sopisi\nhyvin, että antaisit haastatella itseäsi kirjastotaloasiassa ja...»\n\n»Siihen asiaan minä en sano yhtään mitään», inttää Raintila yhä.\n\n»No ole sitten sanomatta! Saan minä sinusta puolitoista palstaa\nmuutenkin.»\n\nKorte katselee kummastellen miestä, joka ei ymmärrä omaa hyväänsä\neikä myöskään yhteistä parasta, haukkuu tätä välillä turhasta\nvaatimattomuudesta ja alkaa kertoilla kuin historian sivuilta, mitä\nkaikkea täällä on saatu aikaan viime vuosina. Raintilalla on jo pari\npurevaa sanaa purkautumassa, mutta hän muistaa Kaisan varoittavan\nhymyn, heidän varsinaisen tarkoituksensa koko matkalla ja vaivautuu sen\nvuoksi keskustelemaan muun puutteessa. Hän harkitsee hetken ja päättää\nkurkistaa Kortteen ajatuksiin hiukan syvemmällekin:\n\n»Kuulehan, sinä harrastusneuvos. Myönnän kyllä, että tälle kaupungille\non suuri hyöty siitä, kun sinä viitsit touhuta sen asioissa. Mutta\nsanopa nyt suoraan: Onko sinulle siitä vastaavaa iloa?»\n\n»Mitä sillä tarkoitat?» kysyy Korte vuorostaan katsoen lapsellisen\nviattomana silmiin.\n\n»Sitä, että kuta enemmän tällaisessa paikassa liehtoo, sitä enemmän saa\npalkakseen vain haukkumisia.»\n\n»Enpä tiedä. Ei kukaan ole ainakaan edessäpäin...»\n\n»Jaa jaa — edessä! Mutta entäs...?»\n\n»... eikä kai takanakaan. Kerran sentään epäilin hiukan. Matkustin\njunassa, kun samassa vaunussa oli pari tuttavannäköistä miestä. Muun\njuttelun lomassa kuulin toisen selittävän jotakin tähän tapaan:\n'Hän oli ennen osakunnan loistopoikia, mutta nyt hänestä on tullut\nvain semmoinen iltamatoimitsija.' Olin vähällä mennä kysymään,\ntarkoittivatko he minua.»\n\n»Vahinko, ettet mennyt. Luultavasti he tarkoittivat sinua», sanoo\nRaintila säälimättömästi.\n\nRisto Kortteen ilme on kummallisen lapsenomainen, aivan kuin hyvää\ntarkoittava poikanen olisi saanut moitteita aiheettomasti. Raintila\nmiettii, onko Korte niin perusteellisen naiivi, ettei ymmärrä\nvähemmälläkin. Vai onko hän kerta kaikkiaan niin ihastunut omiin\npuuhiinsa, ettei huomaa toisten hymyilyä? Kai hänen on se nyt sanottava\nsuoraan, mutta millä tavalla? — Savu nousee kiemuraisena ylöspäin ja\nkaksi miestä tuijottaa siihen. Käsi vavahtaa sen verran, että tuhka\nputoaa pöytäliinalle. — Ei, hän ei voi sittenkään olla ilkeä, ja sen\nvuoksi hän kiertää hiukan:\n\n»He kai tarkoittivat syyttää sinua jonkinlaisesta keskityksen\npuutteesta. Sinähän hoitelet monia pikkuhommia ensiksikin ansaitaksesi\nja vielä enemmän sellaisia näpertelytöitä, joista et hyödy koskaan\nmuuta kuin korkeintaan mutinaa selkäsi takana. Mutta eihän tuollainen\nole aikamiehen elämäntehtävä. Muistaakseni sinä kouluvuosina ensin\najattelit tulla taiteilijaksi. Enkä minä epäile, etteikö sinussa olisi\nriittänyt ainesta ja lahjoja hyväksikin. Sitten ajattelit lääkärinuraa.\nSanopas, mitä varten sinä jätit kaiken kesken? Miksi et jatkanut\nloppuun asti?»\n\nJa Korte vastaa epäilemättä:\n\n»En pitänyt sitä niin välttämättömänä, kun tulin toimeen muutenkin.\nAjattelin silloin, ettei kannata tuhlata aikaa opiskelemiseen, jos\ntulos on kuitenkin epävarma. Sekin olisi ollut riskeeraamista.»\n\nRaintila ei voi muuta kuin naurahtaa. Nyt hän kohottaa katseensa\npöydästä, käsistään ja savusta toverinsa silmiin:\n\n»Sinun olisi pitänyt kerta kaikkiaan ajatella enemmän itseäsi. Sinun\nolisi pitänyt hankkia itsellesi vakavampi työ suuremmassa paikassa...»\n\n»Minä myönnän, että joskus tuntuu siltä kuin täällä ei olisi sielulla\ntarpeeksi liikkumatilaa», kiirehtii Korte sanomaan.\n\n»Riittää jo sekin, kun liikut itse niin paljon. Anna sielusi kitua\nkotosalla. — Mutta älähän keskeytä nyt, kun kerran pääsin mieleiseen!\nalkuun. Ja vaikka et ajattelisikaan omaa itseäsi, niin onhan sinulla\nperhe, vaimo ja lapset. Ja he tarvitsevat lujaa taloudellista pohjaa\nja...»\n\n»Mutta tuleehan perheeni toimeen nytkin! Sitä paitsi on vaimollanikin\npaikka — mitäh?»\n\n»Sitä vain, että ajattelisit aikaa eteenpäin vaikkapa kaksikymmentä\nvuotta. Mitä teet sitten, kun olet jo vanha mies?»\n\nKorte näyttää laskelmoivan, mitä urakoita hänellä on vielä silloinkin\njäljellä nykyisistä ja onko toivoa saada mitään uusia. Ja vaikka\nkaikki menisi miten hullusti, niin hän voi siitä huolimatta toimia\npianonsoiton opettajana, jos vain piano on jäljellä. Ja sitä paitsi:\n\n»Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei isäni enää elä. Talo on velaton ja\nminä olen ainoa lapsi. Silloin...»\n\n»... silloin tapat hyvät lahjasi täällä syrjässä olemalla vain\nsoitonopettaja ja talonomistaja. Sitä vastoin olisit voinut löytää\noikean elämäntehtävän muualta.»\n\n»Niin muualta! Sinä olet käyttänyt tuota sanaa jo useita kertoja.\nTarkoitat sillä kai niin sanottua suurta maailmaa? Jahah, mutta minä\ntaas väitän vastaan, että siellä ihminen vain hukkuu toisten varjoon\neikä löydä itseään muiden joukosta. Jos siellä yrittää jotakin, huomaa\nheti, että joku toinen on keksinyt saman asian jo paljon aikaisemmin ja\npäässyt jo pitkälle silloin, kun itse vasta aloittelee. Se on varmasti\nlamaannuttavaa, kun tie on tukossa joka puolella ja kilpailu kova.\n— Ei, ihan toista on saada aikaan jotakin näkyvää kiitollisemmalla\ntyömaalla, jossa ei ole ketään tyrkkimässä eikä pyrkimässä edellesi,\nvaan saat kyntää suoraan umpeen.»\n\n»... ja jossa ei sittenkään kasva mitään, vaikka kyntäisi ja kylväisi\nitsensä vaivaiseksi!»\n\nTulee pitkä hiljaisuus. Tarjoilijatar näkyy kulkevan lattian yli\nkiireettä ja nojailee pöydän kulmaan katsellen ikkunasta ulos, kun joku\nvieras ihminen tekee tilaustaan. Kadulla kulkee muutama auto ja kaksi\nnaista on jäänyt juttelemaan kenkäkaupan eteen. Ravintolan radiosta\nkuuluu tällaiseen aurinkoiseen keskipäivään sopimaton ja repivä hotti,\njoka päättyy pitkään kiekaisuun. — Ja Raintila yrittää vielä kerran\nuudestaan:\n\n»Vaikka et ajattelisikaan itseäsi, niin mietihän sentään oman poikasi\nkohtaa. Sinähän toivot hänestä pianistia niin kuin aikoinaan itsestäsi.\nSinä toivot lisäksi vielä suurta pianistia ja ehkä säveltäjää. — Mutta\nolisiko hauskaa, jos hän ei vastaisikaan toiveitasi eikä kaikista\nlahjoistaan huolimatta pääsisi puolitiehenkään asti, vaan luhistuisi\nvaikkapa kahvilasoittajaksi?»\n\n»Kyllä hänestä tulee muutakin!» vastaa Korte poikansa puolesta.\n\n»Älähän ole niin varma. Niin kai aikoinaan ajatteli sinunkin isäsi\nsinusta. Mutta kuitenkin jäit puolitiehen.»\n\nNyt se on sanottu, ja nyt saa Korte suuttua, jos haluaa. Sillä onhan\njotakin edesvastuutonta siinä, että saatuaan syntymässä hyvät lahjat ei\nkäytä niitä, vaan...\n\n»Kuule, sinä puhut liikuttavasi perheen ja lasten tulevaisuudesta,\nmutta itselläsi ei ole edes perhettä.» Korte näkyy siirtyvän\npuolustajasta hyökkääjäksi ja kohottautuu tuolillaan lähemmäksi toista.\n»Tehdäänpä pieni yhteenveto. Aloitetaan vaikka minusta. — Siis: minä\nolen jokseenkin tyytyväinen kotiini ja perheeseeni, sillä vaimoni on\nkaikin puolin hyvä tyttö ja lapsistakin voi odottaa jotakin. — Entä\nsinä? Sinäkin näyt olevan hyvin tyytyväinen. Mutta kun sinulla ei ole\nvaimoa eikä lapsia, täytyy minun uskoa, että olet siis tyytyväinen\nsiihen ainoaan, mikä on, nimittäin omaan itseesi. — Äläkä nyt suutu,\nvaikka sanonkin sinulle erään totuuden: en missään tapauksessa\nvaihtaisi osia sinun kanssasi!»\n\n»Ja miksi et?» kysyy Raintila jonkinlainen hymy suupielessään.\n\n»Siksi, että vaikka olet käyttänyt kaikki lahjasi ja mahdollisuutesi\nyksistään omaksi hyväksesi etkä edes perheelle, on tulos sittenkin\njäänyt puoliväliin!»\n\nHän odottaa Raintilan sanovan jotakin, hymyilee varmana aivan kuin\nhänellä olisi kaiken varalta vielä jatkoakin, jos tämä kaikki ei vielä\ntepsi. Mutta kun toinen vaikenee, jatkaa hän itse:\n\n»Toisenlaisessa ympäristössä voisit sinäkin saada aikaan enemmän,\nkun kilpailukin on pienempi. Oppisit antamaan arvoa palkattomalle\nuhraukselle, kun ei tarvitse alati tuijottaa ylöspäin asemiin. Silloin\nvoi omistaa jotakin perheellekin, kun ei tarvitse alituiseen palvoa\nja hemmotella itseään. — Usko pois, täällä sinusta voisi tulla varsin\nkelvollinen ihminen!»\n\nKortteen nauru ei ole pirullista, vaikka se Raintilasta kuulostaakin\nsiltä. Jopas vihlaisi pahasti, ajattelee tämä ja varautuu jo\nsuuttumaan. Mutta sitä hän ei saa tehdä vielä, kun kerran itse aloitti\nkoko keskustelun. Joka tapauksessa tätä on turha jatkaa, ja hän\nvoi aivan hyvin lähteä katselemaan, minne Kaisa on mennyt. — Mutta\nKortteella onkin vielä sanottavana jotakin:\n\n»Nyt sattuu sillä tavalla, että meidän lehtemme päätoimittaja sairastui\npahasti ja leikattiin tässä muutamia päiviä sitten. Lääkärit eivät\nkuulemma anna pahastikaan toiveita henkiin jäämisestä. Jos käy niin\nhullusti, että hän kuolee, niin haepas sinä tänne hänen tilalleen.\nKun muutat tänne, niin sitten saadaan huiskia yhdessä ja tehdä tästä\nkaikesta katsomisen arvoinen paikka. — Jos vain suostut tulemaan, niin\nminä kyllä hoidan sen asian.»\n\nRaintilan on vaikea tietää, tarkoittaako Korte täyttä totta. Mutta\nolkoonpa mitä tahansa, hänen vastauksensa on joka tapauksessa selvä:\n\n»Kiitos vain, mutta minä en kyllä tule.»\n\n»Se on vahinko sinulle itsellesi», huokaa Korte.\n\nTähän heidän sanottavansa tuntuukin jo loppuvan. Korte huomaa Raintilan\nkasvoilla kovan ilmeen, ja vain pelastaakseen vanhan toveruuden hän\nalkaa kertoilla, että hänen täytyy pitkästä aikaa istua tämä ilta\nkotosalla perheen kanssa, kun on sellaisia kotoisia kiireitä. Sitten\nhän katsoo kelloaan ja sanoo lähtiessään kuin ohi mennen:\n\n»Olisi oikeastaan hauska jutella niistä vanhoistakin. Ellei sinulla ole\nmitään tekemistä, niin voisithan poiketa illalla meille.»\n\nVastausta hän ei odotakaan, mutta on kuitenkin huomaavinaan Raintilan\nkasvojen ilmeen hieman lauhtuvan.\n\nSattuukin niin hyvin, että kun Kaisa illalla tavoittaa tätinsä\ntodellakin ja kun Tauno ei viitsi istua yksin ravintolasalissa\nhottia kuunnellen, lähtee hänkin ulos, kiertää muutamia kertoja\ntorin ja puiston myötä- ja vastapäivään ja joutuu viimein ympyränsä\nloppupisteeseen Kortteen ikkunan alle. Jokin tuntuu vaativan\nloppupäätöstä ja selvennystäpä niin hän soittaa ovikelloa sen enempää\nharkitsematta.\n\nNyt hän ei voi moittia perhettä ainakaan ahkeruuden puutteesta, sillä\nrouva istuu ruokasalin pöydän ääressä vierellään melkoinen kasa sukkia,\njotka hänen on arvatenkin ylimääräisenä iltatyönä parsittava ennen\nhuomisaamua. Poika istuu pianon ääressä ja hakkaa sitä totisena, kun\nisä on tänään sanonut, että hänestä pitää tulla pianisti ja hakkaa\nnyt siitä huolimatta, vaikka toisilla pojilla on parhaillaan jotakin\nhauskaa puuhaa naapuritontilla. Ja Korte itse istuu kirjoituspöytänsä\nääressä edessään sekava kasa papereita, sillä hän on saanut\nsanomalehdestä joukon korehtuureja luettavakseen ja lisäksi olisi\nlaadittava uuttakin tekstiä. Ja lukemisensa välillä hän aina nousee ja\nmenee vastaamaan puhelimeen.\n\nRaintila ei viitsi pyytää edes anteeksi sitä, että on tullut\nsopimattomaan aikaan, sillä Kortehan pyysi häntä tulemaan. Tämä\nosoittaakin kirjoituspöydän vieressä olevaa nojatuolia, mutta hetken\njuteltuaan ehdottaa, että Raintila voisi hyvänä ammattimiehenä auttaa\nhäntä hiukan, jotta pikemmin selvittäisiin koko roskasta vapaaksi:\n\n»Kuulehan, tämä on muuan pitkänpuoleinen sepustus 'Maakuntamme\nhistoriallisista paikannimistä'. Siitä pitäisi riittää tekstiä ainakin\nkolmeen alakertaan. Jos viitsit lukea tämän korehtuurin, niin olen\nhyvin kiitollinen avustasi.»\n\nRaintila hiukan lieventelee aikaisempia mielipiteitään, etteikö\nKorte pystyisi vakavaankin työhön, ja ottaa kasan palstoja syliinsä\nsilmätäkseen niitä. Menee puolituntinen lomaan jutellessa kuin muodon\nvuoksi, mutta silloin Korte nousee ja luovuttaa paikkansa pöydän\nääressä pistäytyäkseen pikimmältään isänsä luona talon toisessa päässä.\nRouva Korte katsoo mieheensä kysyvänä, mutta tämä on jo eteisessä ja\nmuistaa sieltä:\n\n»Niistä paikannimistä taitaa vielä puuttua kaksi kohtaa, nimittäin\nRistimäki ja Kontulahti. — Sinähän tiedät niiden merkityksen. Kirjoita\nniistä molemmista tämän verran.»\n\nHän näyttää kohtalaisen pitkää vaaksanmittaa, lähtee ja lupaa vielä\nulko-ovelta:\n\n»Tulen heti takaisin!»\n\nRaintila istuutuu pöydän ääreen silmäillen palstoja ja samalla\nkeskustellen rouva Kortteen kanssa, joka keräilee jo sivummalle\nsukkakasaansa ja ompelukoriansa ja näyttää valmistelevan kuntoon\nkahvipöytää kalliin aikansa kustannuksella. Kun hänkin katoaa\nkeittiön puolelle, alkavat pojan sormet pianon koskettimilla väsyä ja\nlaiskistua, ja viimein hän istuu hiljaa vain tuijottaen nuotteihinsa.\n\n»Etkö sinä enää jatkakaan?» kysyy Raintila häneltä hajamielisenä\npitääkseen vireillä jonkinlaista keskustelua.\n\n»En», vastaa poika. »Kun isäkin lähti pois, ei hän tule takaisin koko\niltana.»\n\nRaintila naurahtaa, vaikka tuo kuulostaakin pahaenteiseltä. Poika\nvilkaisee pari kertaa eteisen ovelle, lyö vielä kerran koskettimia kuin\npisteeksi työn loppuun, kääntää nuottivihon kiinni ja pujahtaa ulos.\nNiin jää vieras yksin.\n\nHän lukee ensin lävitse koko artikkelin tutustuakseen itse\nkokonaisuuteen ja korjaa samalla parissa paikassa melko rohkeasti\nmuutamia Kortteen virheitä. Tähän kaikkeen menee aikaa puolituntinen.\nSitten he istuvat kahden rouva Kortteen kahvipöytään, emäntä näyttää\nvähän nololta ja virkahtaa parikin kertaa huolestuneena miehensä\nviipymisestä. Hän lähettää pojan kurkistamaan isoisän puolelle, mutta\nesikoinen palaa pian takaisin ja kertoo isän lähteneen sieltä jo kauan\nsitten.\n\n»Ristolla on paljon työtä. Olen ihmetellyt, mistä hän saa aikaa\ntarpeeksi sitä varten», sanoo Raintila kohteliaasti.\n\n»Niin on. Ja hän kerää alituiseen lisää joutavaakin puuhaa vain\nsaadakseen tehdä jotakin.»\n\n»Mutta mitä varten? Eikö päinvastoin olisi parempi heittää kaikki\njoutavat sivuun ja keskittyä vain yhteen?» ihmettelee vieras aivan kuin\nkeskustelisi asiasta vasta ensimmäisen kerran tänä päivänä.\n\nNäyttää siltä kuin rouva Kortteen tekisi mieli puhua, mutta hän ei vain\nlöydä sopivia sanoja. Mietittyään aikansa hän virkkaa:\n\n»Asia on sillä tavalla, ettei näin pienessä paikassa ole mitään\nsellaista tehtävää, johon voisi antautua kokonaan ja joka riittäisi\ntyöksi asti. Ristolla ovat mahdollisuudet hyvin pienet, ellei nyt\nheittäydy suorastaan käsityöläiseksi. Mutta vaikeatahan on sellaistakin\najatella. Sen vuoksi hän kerää itselleen kaiken maailman touhut\nsaadakseen puskea niihin liian toiminnanhalunsa. Mutta kyllä hän\nitsekin kärsii siitä — minä tiedän.»\n\nNäistä kovin valikoiduista sanoista kuultaa lävitse paljon sellaista,\njota Raintila ei ole aavistanutkaan ja joka on hänelle uutta.. Hänen\ntekisi mieli kuulla enemmän, mutta ei osaa kysyä sitä suoraan.\n\n»Minä olen luullut, että hän on päinvastoin hyvin tyytyväinen\nsaadessaan hosua mielin määrin», sanoo hän.\n\n»Eijei!» pudistaa rouva päätään. »Hän teeskentelee sitä kyllä, mutta\nkaikessa hiljaisuudessa kärsii siitä. Kun te olette hänen vanha\ntoverinsa, voin sanoa tuon rehellisesti. Ja kaikkein traagillisinta\non se, että hän teeskentelee minullekin ja kuvittelee, etten huomaa\nsitä. Hän tekisi varmasti mitä tahansa päästäkseen tuommoisesta\nalemmuuskompleksistaan.»\n\nJa pitkän tovin kuluttua saa nyt miettimään joutunut ja jäykkä Raintila\nsanotuksi sovinnaisesti:\n\n»Se on hyvin ikävää.»\n\nMutta rouva Korte kuin ilahtuu ja katsoo sitten Raintilaa hymyillen\nheikosti:\n\n»Nyt on kyllä toiveita järjestyä jotakin hyvääkin. Siitä on oikeastaan\nennenaikaista puhua, mutta en malta olla mainitsematta näin\nkahdenkesken. Ettehän ole tietävinännekään asiasta, vaikka siitä ei\ntulisikaan mitään? — Kuultiin nimittäin, että lehden päätoimittaja\nkenties kuolee lähiaikoina. Ne ovat olleet häneen tyytymättömiä. Nyt\nolivat kauppaneuvos Kulmanen ja kamreeri Hoiva, jotka kuuluvat lehden\njohtokuntaan, lupailleet Ristolle hänen toimensa — jos päätoimittajaa\njoudutaan vaihtamaan. Se on virkistänyt Ristoa paljon. Ja johan olisi\naika jotakin hyvää järjestyäkin.»\n\nMelkeinpä kokonainen liikutuksen aalto lyö läpi Raintilan hänen\najatellessaan, että mies on juuri saamaisillaan jotakin sellaista,\nmitä hän on toivonut ja ehkä odotellutkin jo vuosikausia. Ja nyt\nhän oli kuitenkin valmis tarjoamaan sitä ensin pois toiselle. Siis\nKortteessa on vielä jäljellä jotakin siitä reilusta kouluaikaisesta\nuhrautumisenhalusta.\n\nMutta mihin hän on hävinnyt nyt ja mitä varten? — Epäilikö hän, ettei\nartikkeli ole läheskään pätevä, ja tahtoi jättää sen Raintilan käsiin?\n— Ei.\n\nNo unohtiko hän koko puuhan ja vieraankin ja juoksi vain johonkin\nkokoukseen? — Tuskin.\n\nTahtoiko hän tahallaan jättää rouvansa ja Raintilan keskustelemaan\nkahden ja siten huomaamattaan sovittamaan sen riidan aiheen, joka\nheillä oli päivällä syntymäisillään Raintilan kanssa? — Siihen ei olisi\nollut mitään syytä.\n\nAsiaa on joka tapauksessa vaikea arvata eikä Raintila sitä enää kysele,\nvaan saa kovan halun jatkaa äskeistä työtään ja syventyy isäntänsä\nartikkeliin. Ensiksi hän löytää hyllystä jonkin sopivan teoksen ja sen\nperusteella kehittelee Ristimäen taistelun vaiheita, molempien sotivien\npuolten liikkeitä ja taistelun kulkua lopputuloksineen — noin vaaksaa\nverran siis. Siitä tulee kyllä hyvä, mutta toista on Kontulahden laita,\nsillä hän ei tiedä koko Kontulahdesta oikeastaan mitään muuta kuin sen,\nettä siellä on hyvin vanha kivikirkko kattomaalauksineen ja kirkon\nläheisellä mäellä joukko vanhoja valleja. Ehkä ne ovat tapelleet joskus\nsielläkin... Mutta kuka ja missä sodassa?\n\nVaikka hän etsii hyllyn kauttaaltaan, ei siellä ole mitään muuta\nKontulahtea koskevaa kuin eräässä teoksessa itse kirkon kuva. Rouva\nKortekaan ei tiedä sen enempää. Pitäisiköhän soittaa Kaisalle\nhotelliin ja kysyä? Mutta mikäli Raintila arvaa asian, ei Kaisakaan\ntiedä muuta kuin jotakin niistä kirkkomaalauksista, jos on sattunut\nlukemaan niistä. — Tosin olisi vielä eräs, joka kai voisi luetella\nasiasta paljonkin, nimittäin Antti Savinen, mutta mikäpäs tässä nyt\nhäiritsemään Anttiakaan mokomalla...\n\nJuuri Raintilan muistellessa ankarimmin, millä kehnon vuosisadalla\nsiellä tapeltiin, muistaakin hän viimein, että Kontulahtihan on\ntunnettu uskonnollisista liikkeistään. Johan on kumma, että Suomen\nhistoriassa on muitakin tapahtumia kuin tappeluja...\n\n»Nyt se selviää», huokaa toimittaja tyytyväisenä ääneen ja vilkaisee\nkelloaan.\n\nHän alkaa selailla eri teoksia ja saa niistä kokoon tekstiä sen toisen\nvaaksan verran. Ja sattuu niin hyvin, että hänen kirjoittaessaan\nviimeisiä lauseita tulee kirjapainon asiapoika vaatimaan korehtuureja.\nRaintila ojentaa ne tyytyväisenä, vaikka vasen käsi tuntuu tietävän\nliiankin hyvin, mitä oikea on tehnyt tänä iltana toverin hyväksi.\nSitten hän vielä keskustelee neljännestunnin rouva Kortteen kanssa,\nmutta kun isäntää ei vain kuulu takaisin, lähtee hän tavatakseen Kaisan\niltateellä viimeistään. Ja päästyään kadulle Raintila yrittää valikoida\nne lyhyet ja kuivat, mutta kuitenkin kaiken sovittavat sanat, jotka hän\nkuin ohi mennen virkahtaa Kortteelle tavatessaan tämän seuraavan kerran.\n\nMutta Kaisalle hän ei mainitse mitään kuulemaansa, vaan ainoastaan\nlievästi sen, mitä joutui Kortteen luona tekemään.\n\nPahaksi onneksi Kaisa vielä nauraa hänen huonolle psykologiselle\nkokeelleen. Raintilan mielestä se ei ollut suinkaan epäonnistunut,\nmutta kun tämä kaikki alkaa tuntua jo suorastaan työltä, nousee hän\nkulmat rypyssä ja ehdottaa:\n\n»Tämä kyllä riittää jo. Nyt me lähdemme eteenpäin.»\n\n»Älä nyt viitsi hermostua mokomasta! Ja johan minä sanoin lähtiessä,\nettei minulla ole aikaa kierrellä», vastustelee Kaisa.\n\n»Mutta enhän minä voi mieshenkilönä mennä Aila Pohjan luokse yksin.\nSehän olisi sopimatonta...»\n\n»Noo, minä olen kuullut, että Aila on miesten silmillä katsottuna hyvin\nmielenkiintoinen», virkahtaa Kaisa vilkaisten syrjäsilmällä Taunoon.\n\nMutta tämä vain tuhahtaa. He väittelevät aikansa, Kaisa suostuu\nlähtemään edelleen ja yrittää soitella jonnekin kaukaiseen kylään\nja saa puhelimitse järjestetyksi sanan kauppiaalle, että naapurin\nemännälle on huomenna tulossa vieraita.\n\nKun he sitten aikanaan tämän seurauksena istuutuvat torilla\nlinja-autoon ja odottavat lähtöä, tulee sinne Kortekin ja vetäisee taas\ntaskustaan paikkakunnan sanomalehden:\n\n»Tästäpä tuli vasta hyvä juttu!»\n\nHän levittää lehden ja osoittaa hyvillään alakertaa, jossa on melkein\npuolet Raintilan omaa tekstiä. Ja tämä saa nyt vaivalloisesti sanotuksi\nne valikoimansa kuivat sanat lämmikkeeksi ja tunnustukseksi kelpo\nKortteelle. Ja kun Kaisa otaksuu, että Korte on sittenkin pannut\nlehteen toverinsa haastattelun omin lupinsa, ihmettelee hän, miksi\nTauno ei ole asiasta tuon totisempi.\n\nAuto alkaa hurista, ja viime hetkessä, ennen kuin ovi kumahtaa kiinni,\nehtii Korte sujauttaa lehtensä Raintilan käteen matkalukemiseksi. Kun\nauto sitten kiertää torilla olevan bensiiniaseman nurkkaa, seisoo Korte\nvielä vilkuttamassa heille:\n\n»Tulkaa sitten tätä kautta takaisin!»\n\nKun he pääsevät kaupungin ulkopuolelle, alkaa Kaisa puhua Kortteesta\naavistamatta, että Tauno onkin jo muuttanut mielipiteitään toveristaan.\n\n»Eikö sinustakin näytä, että Risto pysyy ikuisena lapsena. Hänen\nelämänsä parhaimmat vuodet olivat kouluaikana, ja sen vuoksi hän\nleikkii koulupoikaa vieläkin. — Mitähän traagillista tapahtuu silloin,\nkun hän huomaa ajan kuluneen ja itse tulevansa vanhaksi?»\n\n»Olisi parempi, ettei hän huomaisi sitä vielä», sanoo toinen.\n\n»Hänen on kai hyvin helppo elää ainaisessa menossa.»\n\n»Niin, enpä tiedä, pitääkö hän tuota kaikkea leikkinä vai työnä»,\nfilosofoi Raintila.\n\nTuohon olisi oikeastaan nyt muutakin sanomista, mutta hän jättää\nsen kuitenkin tuonnemmaksi. Joka tapauksessa Risto Korte on jo niin\ntottunut kiertämään omaa kehäänsä, ettei löydä siitä enää koskaan pois.\n\n\n\n\nRISTIRIITAINEN SIELU\n\n\n1.\n\nHe pääsisivät perille asti autossa, jos matkustaisivat vasta\niltamyöhällä ja koputtaisivat talonväen hereille. Mutta joutuakseen\nkylään jo päivällä on heidän kuljettava kokonaan toista tietä, josta on\nkuulemma linja-autolta vielä kävelymatkaa perille huononpuoleista tietä\nnoin viitisen kilometriä. Mutta sittenkin on näin parempi, sillä onhan\nheillä kävelyä varten aikaa ja hiukan haluakin.\n\nPäästyään ohi vauraampien kylien auto ajelee syrjäseutuja myöten\nhitaasti ja jokaisessa mäessä hengästyneenä, ja vähän päästä\npysähdytään heittämään ojan reunalla odottelevan naisen käteen\nsanomalehtipaketti tai seistään portilla, jonka viereen rahastaja\nheittää naulalaatikon tai pari viikatetta. Siten jatkuu matka hitaasti,\nja laiskaan vauhtiin ärsyyntymättä juttelevat autossa olevat isännät\nkuljettajan kanssa heinäilmoista, jonkin ahon kupeeseen kesken\njääneestä pellonraivauksesta tai auton vaihdelaatikosta. Ja Raintila\najattelee, että täytyy olla hyvähermoinen ihminen, jos tällaisessa\nmenossa ei huokaile joka kymmenes minuutti ja kiroile edes kerran\npuolessa tunnissa.\n\nViimein auto pysähtyy korkean mäen laella, josta lähtee pienenpuoleinen\najotie metsän sisään. Joku seutua tunteva isäntä neuvoo heitä kulkemaan\nvain sitä pitkin eikä suon reunassa kääntymään oikealle, josta kuulemma\neksytään suoraan korpeen. He lähtevätkin kuivaa kangasta, jossa\npitkät petäjät varjostavat pahimmalta auringonpaisteelta ja jossa\nlukematon määrä pikku lintuja pitää häiriintymättä omaa ilakointiaan.\nHe ovat nyt tyytyväisiä, sillä onhan hauska kulkea tätä kaunista ja\ntunnelmallistakin kangasta ja ensimmäisen kilometrin jälkeen todeta,\nettä jo viidennes koko matkasta on taivallettu helposti. Eivätkä\ntavaratkaan tunnu rasittavan, vaikka molemmilla on oma matkalaukkunsa\nja Kaisalla lisäksi melkoinen käärö kankaita ja maalilaatikko.\n\nMutta sitten mieluisa hiekkaharju päättyy ja tie alkaa poimutella alas\nrinnettä, jossa solakat petäjät vaihtuvat ensin koivikoksi, sitten\ntiheiksi leppäryteiköiksi ja viimein kostealla ja alavalla maalla\nharvaksi kuusikoksi, jossa lintujenkin äänet jo lakkaavat, mutta sen\nsijaan kuuluu kostean sammalmättään sihahdus jokaisen askelen alla.\nHeti veräjän takana onkin tienhaara, ja ukon neuvon mukaan he kulkevat\nsuoraan eteenpäin, joutuvat keskelle suota ja näkevät pienen lammen,\njonka mutaisilla ja jyrkkäreunaisilla rannoilla seisoo kallistuneita\nkuusia veden yli kurkotellen ja tiheitä pajupensaikkoja, joiden alimmat\noksat ulottuvat ruskeaan veteen asti.\n\n»Täälläkin olisi aiheita», huokaa Kaisa siristäen silmiään\nkatsellessaan hiljakseen lainehtivaa lahdeketta, jonka penkerellä\nkasvaa suopursuja ja niiden yllä kohoavat naavaiset kuuset antavat\nhauskoja värivivahteita. Vaikka tekisi mieli jo istahtaa ensimmäisen\nkerran lepäämään, eivät he kuitenkaan pysähdy, vaan korkeintaan\nvaihtavat kantamustaan toiseen käteen. Kaisa kuuluu jatkavan kuin\nitsekseen jotakin, että »jos tämä ei ole kaukana talosta, niin tulen\ntänne kokonaiseksi päiväksi ja maalaan sitten». Ja hetken kuluttua hän\njatkaa taas: »Vaikka eipä silti, eihän ole enää montakaan puolikuivaa\npuuta, jota ei olisi maalattu. Minua jo väsyttävät ne vanhat aiheet.\nJa jos osaisin, niin maalaisin uudempia.» Ja jälleen hetken kuluttua\nhän virkahtaa kovemmin: »Nyt minua jo väsyttää tämä matkakin eikä vain\nkuivat puut.»\n\nHe etsivät mättäitä istuimikseen, vetävät henkeensä suopursun tuoksua,\nRaintila kurkottaa laiskasti käteensä kellertävää muurainta ojentaen\nsen Kaisalle, ja tämä taas ihailee katkaisemansa niittyvillan valkoista\nja pehmoista pumpulipalloa valitellen, miksi sen pitää olla juuri\nvalkoinen eikä edes punainen.\n\n»Silloin siinä olisi nähtävää. Mutta katso nyt tätä!»\n\n»Vahinko, ettei luomisviikolla ollut mukana yhtään maalaria», huokaa\nRaintila. »Mutta Luoja kai pelkäsi modernisteja.»\n\n»Anna sekin toinen muurain tänne, minua janottaa. — Muuten miltä\nsinusta tuntuu ajatella meidän entistä Aila Pohjaamme tällaisessa\nympäristössä? Hänenhän piti kaikessa olla ensimmäinen ja edelläkävijä.»\n\nRaintila miettii hetken ja vastaa:\n\n»Entisen ja hyvän ajan sanomalehtityyliin kuului pistää jokaisen\nonnettomuus- tai tappelujutun loppuun lause: 'Väkijuomilla lienee\ntapahtumassa osansa.' Tässä Aila Pohjan tapauksessa voisi kirjoittaa\nlopuksi: 'Erotiikalla lienee osuutensa asiassa.'»\n\n»Tarkoitat kai rakkautta?» kysyy Kaisa.\n\n»En, vaan erotiikkaa. Ei Aila Pohja osaisi koskaan rakastua niin kuin\nmuut ihmiset. Hän on siihen liian laskelmoiva. Hän punnitsee, tarjoaako\nrakkaus tarpeeksi etuja ja kohottaako se hänet tarpeeksi paljon muiden\nyläpuolelle ja tulevatko muut ihmiset häntä sen vuoksi ihmettelemään.»\n\n»Ja sitten?»\n\n»Niinpä onkin pitänyt olla vain ohi menevä ja aivan tilapäinen\neroottinen humala, joka on sumentanut hänen aivonsa pahasti ja...»\n\n»Mutta onhan Aila voinut muuttua!»\n\n»Ei sellainen ihminen muutu koskaan paitsi ehkä sitten, jos hänellä on\nsuunnattoman suuria kärsimyksiä. Mutta niitä ei tiettävästi ole ollut.»\n\nKaisa myöntää Taunon olevan oikeassa ja miettii sitä tapahtumaa,\njoka kerta kaikkiaan on luhistanut Ailan entiset periaatteet niin\ntarkoin, ettei hän ole ehtinyt eikä ole jaksanut harkita mitään omaksi\nhyväkseen. Ja kun Kaisa koettaa arvella, mitä kaikkea on voinut olla\ntuon luhistumisen syynä, näkyy Tauno lukevan hänen ajatuksensa, koskapa\nvirkahtaa kuin hänen omain mietteittensä jatkoksi:\n\n»Pianhan se kaikki nähdään.»\n\nKaisaa ärsyttää, kun tuo mies osaa käsitellä ihmisen sieluakin\naivan kuin diagnoosia tekevä lääkäri ja puhuu nytkin kuin olisi\nsairasmatkalla potilaan luokse. Sen vuoksi jokin pakottaa Kaisaa\nasettumaan naisena toisen naisen puolelle:\n\n»Niin, jos sinä olet oikeassa, niin Ailan laskelmissa ei ole koskaan\nollut kuin yksi vika, nimittäin ruumis, jota hän ei ole osannut pitää\ntarpeeksi aisoissa eikä ole osannut varoa. Ja tuntuu siltä kuin olisit\nsen takia vahingoniloinen?»\n\n»Niin olenkin! Kun ajattelet kouluaikaista Ailaa, niin täytyyhän sinun\nmyöntää, ettei niin hävyttömän itsekästä ihmistä ole kuin harvassa. Jos\nhän sitten kaikesta itsekkäästä ponnistelustaan huolimatta haksahtaa,\nniin totta helkkarissa minua naurattaa!»\n\n»Sinä et siis myönnä, että Ailassa on jotakin hyvääkin?»\n\n»Ehkä oli jossakin piilossa, mutta sitä ei vedetty esille. Ja jos sitä\nruvetaan kiskomaan näkyviin nyt, kun hän on jo vanha ihminen, niin se\ntekee varmasti kipeää — nimittäin hänelle itselleen. Sanoinhan, että\nsiihen tarvitaan kärsimyksiä.»\n\nHe istuvat kotvan äänettöminä ja Kaisa kysyy viimein:\n\n»No mihin ympäristöön Aila sinun mielestäsi kuuluisi nyt, jos kohtalo\nei olisi tehnyt rumia kepposiaan?»\n\n»Siihen, missä kiipijät liikkuvat. Hänen olisi pitänyt saada\nkohtalaisen lahjakas ja altis mies, jota hän olisi voinut ruoskia\neteenpäin päästäkseen itsekin samalla ylemmäksi ja joka olisi\npitänyt Ailaa niin sanottuna hyvänä vaimona, joka 'tukee miestään\nelämäntaistelussa' niin kuin kauniisti sanotaan.»\n\nKaisaa tuo tyyli suututtaa ja naurattaa, sillä Tauno Raintilan\nitsevarmuus toisaalta osuu oikeaan ja toisaalta näyttää saavan\nhalveksimaan muita. Osaakohan tuollainen mies ylimalkaan koskaan tuntea\nmitään vaikeuksia sen vuoksi, ettei hän laske tilannetta vaikealle\nasteelle, vaan varoo jo aikanaan? Onkohan hänen sisäinen elämänsä\nyhtä suoraviivaista kuin puheet? Osaakohan hän koskaan tuntea mitään\nvoimakasta vai johteleeko hän rakkautta ja vihaakin yhtä loogillisesti\nkuin päätöslaskua? Osaako hän koskaan hairahtaa kylmän käytännön\nyläpuolelle? Ja tätä miettiessään Kaisa kysyy yht’äkkiä aivan kuin\najattelematta koko asiaa:\n\n»Tauno, sanopa minulle nyt viimeinkin suoraan eräs asia: miksi sinä et\nole mennyt naimisiin?»\n\nKestää hetkisen ennen kuin mies vastaa:\n\n»Ensiksi ei ole ollut mitään kiirettä, toiseksi ei talouteni vielä\naikaisempina vuosina ollut siihen tarpeeksi luja, ja kolmanneksi en ole\ntavannut mieleistäni naista.»\n\n»Ja millainen on mieleisesi nainen?» kysyy Kaisa jo uteliaana.\n\n»Vaikea selittää, sillä se pitäisi tuntea...»\n\n»Nyt se jo puhuu tuntemisesta», ajattelee Kaisa itsekseen kuin\nilahtuneena, ja Tauno jatkaa:\n\n»Tarkoitan sellaista tarpeeksi reimaa, jota ei vaivaa liiallinen\npikkupiirteisyys ja joka... Noh, jos toden sanon, niin luultavasti\ntunnenkin erään sellaisen naisen.»\n\n»Sepäs kumma!»\n\n»Nimittäin sinut.»\n\n»Älä puhu nyt roskaa, sillä minä olen vakavissani!» kivahtaa Kaisa.\n\n»Niin minäkin olen», vastaa Raintila rauhallisesti ja nousee kuin\nlähteäkseen, mutta jääkin seisomaan kädessään suopursun oksa, josta hän\nrepii lehden kerrallaan ja pudottaa maahan mietteliään näköisenä.\n\nKaisa katsoo häntä jollakin lailla tarkemmin kuin ennen ja samalla\nmyöskin näkee hänet. Mutta hän on sikäli outo ja erikoinen mies,\nettei hänestä voi lukea mitään varmasti omaa, kun hän seisoo tuolla\nlailla mietteliäänä. Otsalla hänen kulmakarvojensa välissä on\npystysuora kurttu, jota tekisi mieli silittää. Jos häntä hiukan\nasettelee ja muuntelee, löytää hänestä monta eri kuvaa: — Jos hänellä\nolisi nyt leveälahkeiset housut ja villapaita, voisi häntä yhtä\nhyvin pitää vaikkapa merimiehenä, joka kaivaa puukollaan puutikkua\npois peukalostaan. — Jos hänen ylleen vedettäisiin valkoinen takki\nja pantaisiin käteen stetoskooppi, olisi hän lääkäri, joka katsoo\nhuolestuneena potilaaseensa. — Jos hänelle annettaisiin jalkaan\nlapikkaat, jätettäisiin hiestä ruskettuneen paidan rinta auki ja\npantaisiin käsiin ohjakset, olisi hän suoraryhtinen renkimies, joka\nparhaillaan seisoo kuormalla ajaessaan jyväsäkkejä myllyyn. — Ja jos\nhän seisoisi ruispellon kupeella yllään tuulipusero ja kädessään\npellosta nykäisty tähkä, olisi hän varakkaan talon voimakastahtoinen\nnuori isäntä, joka tutkii, milloin vilja alkaa tuleentua...\n\nMutta mitähän, jos hänet maalaisi tuollaisena nuorena ja oman\ntehtävänsä tietävänä isäntänä ojan pientarelle ja taustalla olisi\nlainehtiva tähkien meri? Nimeksi sopisi hyvin 'Tuleentunutta viljaa' ja\ntaulusta voisi tulla hyväkin. Näinköhän tuo mies suostuisi malliksi?\n\nKaisa tarkastelee häntä samalla kuin Raintila vuorostaan tutkii\nsuopursun loppuun ja heittää varvun menemään. Silloin Kaisa tulee\najatelleeksi — ei, vaan hän tuntee, että jos Tauno tulisi nyt hänen\nluokseen, ottaisi häntä kiinni hartioiden ympäri ja suutelisi, niin\nhän ei tahtoisi vastustaa. Mutta samalla kuin tämä ensimmäinen varkain\ntullut ajatus syttyy, torjuu hän sen loitommaksi. Mutta sieltäkin se\nvielä houkuttelee, niin että hänen on kiusauksesta päästäkseen noustava\nja sanottava asiallisesti:\n\n»No lähdetään taas!»\n\nTauno katsahtaa häneen, ottaa mitään sanomatta Kaisan kädestä\nmaalilaatikon omalle olalleen ja lähtee kulkemaan edellä. Ja kun Kaisa\nyrittää kostealla suolla harppailla hänen, jalkainsa jälkiin, tuntuu se\njollakin tavalla hyvältä ja turvalliselta aivan kuin suuren päätöksen\njälkeen. Vai onko se tunnetta siitä, että hänen pitäisi tehdä jokin\nratkaisu? — Niin jatkuu heidän tiensä vielä pitkälle, ja kun polku\ntekee mutkan ja aurinko häviää korkeiden kuusien taakse, tulee samassa\ntammelta päin kostea ja viileä tuulenhenkäys, ja heidän edestään nousee\nlentoon pari rastasta kadoten metsään. Muuten on kaikki hiljaista,\nrauhallista ja oudon kaipuutonta.\n\nLaajan suon jälkeen tulee lehtimetsää, mutta ei näy merkkiäkään\nmatkan loppumisesta. Kaisa katselee Raintilan ilmettä ja tarmokkaita\nharppauksia ja pelkää tämän pian syyttävän häntä siitä, että on\njoutunut juoksemaan täällä korvessa mokoman asian takia. Mutta se on\nerehdys, sillä jossakin lomassa Tauno virkahtaa kuin helpotuksesta\nhuokaisten:\n\n»Se on ainakin hyvä, että täällä saadaan olla rauhassa!»\n\nViimein he näkevät edessään metsän sisässä kattoja ja luulevat matkan\nolevan jo lopuillansa, mutta näkyviin tuleekin vain oman peltotilkkunsa\nkeskellä oleva yksinäinen ja harmaa torppa, jonka pihassa seisoo\npikku tyttönen ja heidät nähdessään niiaa niin nopeasti, että polvet\nnaksahtavat. Ja vastoin luuloa hän ei seiso katsellen uteliaana\nvieraita, vaan juosta kipaisee veräjälle vastaan avaten sen. Ja kun\nhän hymyilee vaisusti tulijoille, vilahtaa hänen sinisistä silmistään\nauringon kirkas heijastus.\n\n»Mikä sinun nimesi on?» kysyy Kaisa ojentaen taskustaan jotakin pikku\nhyvää hänen kämmenelleen.\n\n»Anneli.»\n\n»Ja mitä sinä olet puuhaillut?»\n\n»Olin kuorimassa perunoita», vastaa tyttö ja kiepahtaa istualleen\nportaille, ottaa vadin syliinsä ja jatkaa työtään pienen kissanpoikasen\nasettuessa loikomaan siihen hänen vierelleen. Ja portaiden vieressä\nolevaa harmaata seinää pitkin pyrkii ylöspäin elämänlankoja, ja\ntyttären taustana olevasta ovesta näkyy eteisen hämy ja pieni\nauringonläiskä sen lattialla. Kaisa katselee kuvaa ja nyökkää päätään\najatuksissaan. Ja kun hän kääntyy toisaalle, näkyy siellä viettävä\nrinne kaivolle ja metsän reunaan ja ilma näyttää väreilevän helteestä.\n\nTorpassa heitä lohdutetaan sillä, että he ovat tosin oikealla tiellä,\nmutta matkaa on vielä jäljellä runsaasti — mitähän olisi, vajaan\ntunnin vaellus. He juovat lähteestä haettua kylmää vettä, kiertävät\nelämänlankoja kasvavan eteisen nurkan taitse ja vanhuuttaan vihertävän\nikkunan alitse saunapolulle ja siitä edelleen pitkiä horsmia kasvavaa\npellonreunaa lepikkoon. Tie näyttää katoavan kokonaan ja heidän on\nusein pysähdyttävä tarkastelemaan omaa suuntaansa, etteivät eksyisi\nkarjapoluille.\n\nMutta viimein vaaran kuvetta kulkiessaan he kuulevat kaukaa koiran\nhaukuntaa ja huomaavat polulla lehmän kasoja ja siitä kaikesta\npäättelevät olevansa lähellä ihmisasuntoja. Jo näkyykin pieni\nojittamaton niitty ja sen reunassa matala ja lintallaan oleva lato,\nsen jälkeen ilmestyy polun varteen halkopino, ja itse polku jo\nlevenee pieneksi tieksi, jota näkyy joskus ajetun rattaillakin. Kun\nhe kiipeävät vaaran laelle, näkyykin edessä olevassa laaksossa laaja\nniitty ja sen takana vastapäisen vaaran kupeella koko kylä. Vaikka\nheitä neuvottiin menemään suoraan kylän ainoaan maalattuun taloon,\nnäkyy niitä ainakin kolme ja metsän sisällä on kai enemmänkin. Taitaa\nolla päivällisaika, koskapa sieltä täältä nousee savuja, rinneniittyä\npitkin kulkevat mies ja hevonen pieninä pisteinä ja puiden lomitse\nkimmeltää sinistä vettä. Istahtaessaan ennen viimeistä vaellusta he\nkatselevat kylää melkeinpä hartaina ja tuntevat kulkeneensa ainakin\nkaksinkertaisen matkan. Vaikka kylä onkin vieras, tuntuu se nyt hyvältä\nsen vuoksi, kun on noin lähellä. Ja Tauno puhuu hyväntuulisena pyyhkien\nkosteata otsaansa:\n\n»Yksi asia meidän on muistettava: vaikka olemmekin hyväntekeväisyydestä\nlähteneet ravistelemaan ihmisiä, niin Aila Pohjaa meidän pitää vain\njarruttaa. Hänessähän on tarmoa liikaakin, ja jos sitä ärsytetään, voi\nhän tulla tukalaksi ympäristölleen. — Ja ties, vaikka nuo naapurit\nolisivat kunnon ihmisiä...»\n\n»Sinä et vain näy muuttavan mieltäsi Ailasta, vaikka olet pian hänen\nkattonsa alla?»\n\n»En. Jos kaikki naiset olisivat samanlaisia, niin...»\n\n»Mitä niin?»\n\n»Onneksi heitäkin on toisenlaisia. Vieläpä sinäkin.»\n\n»Olenko minä sitten parempi?» kysyy Kaisa houkutellakseen hänet\npuhumaan jotakin mieluista. Sillä Kaisaa askarruttaa kysymys, onko\nTauno loppujen lopuksi niin hehkuton ja tunteeton kuin näyttää.\nMatkalle lähtiessä tehty päätös on Kaisan kohdalta jo horjumassa. Sen\nhän vaistoaa itsekin.\n\n»Olet parempi», myöntää Tauno jurosti ja lisää sitten varmuuden vuoksi\nKaisan pettymykseksi: »Vähän parempi.»\n\nHe lähtevät eteenpäin ja kangas kumisee jalkain alla. Pian he\npääsevätkin sille suuremmalle maantielle, jota myöten heidän olisi\noikeastaan pitänyt tulla, jos eivät olisi tahtoneet saada kylästä\noikean takamaan kuvaa. Ensimmäisen talon kohdalla he kysyvät\npäämääräänsä ja heidät neuvotaan eteenpäin sinne, missä on valkoiseksi\nmaalattu portti ja uusi säleaita.\n\nSamoin kuin äskeisen torpan veräjällä on täälläkin portin takana\ntyttö, noin kolmetoistavuotias ja kalpea olento, joka yrittää hymyillä\narasti arvatessaan odotettujen vieraiden nyt tulevan. Saatuaan portin\nauki tyttö livahtaa pakoon taloon päin, ja he seuraavat hiekoitettua\nkäytävää pihaan, josta parhaillaan kuuluu lapsen itkua ja naisen\nriitelyä. He ehtivätkin portaiden eteen parhaiksi, kun nainen painelee\nverisellä rievulla pienen pojan päätä ja samalla uhkailee toiselle\nisommalle pojalle, joka seisoo mulkoillen sivummalla ja viimein\ntokaisee äidilleen:\n\n»Ei se niin iso kivi ollut, jotta kannattaisi huutaa!»\n\nNainen on karkaamaisillaan pojan tukkaan, mutta vieraat huomatessaan\nmenee hämilleen ja pyyhkii neuvottomana käsiään esiliinaansa. Hän\non entinen Aila Pohja, nykyinen Niemisen talon nuori emäntä, jonka\ntummissa silmissä vielä kipinöi äskeinen suuttumus, vaikka hän\nyrittääkin jo hymyillä. Ja vaikka tulijat eivät ole huomaavinaan pientä\nja kotoista välikohtausta, selittää hän ilmeisesti hermostuneena,\nmiten pojat leikkiessään heittelivät toisiaan kivillä, kunnes isompi\nja taitavampi sai ensin osuman toisen päähän, josta nyt vuotaa verta.\nSitten Aila saattaa vieraansa sisälle koettaen olla ilahtuneen\nnäköinen, mutta vaikuttaa hajamieliseltä ja hermostuneelta aivan kuin\nhuolehtisi jotakin tärkeämpää kuin vieraitaan. Hänen pientä puuhailuaan\nkatsellessa on hyvä tehdä vertailuja entisen ja nykyisen välillä.\nHän on solakka niin kuin ennenkin, mustat silmät vain näyttävät\nvajonneen syvemmälle luultavasti rasituksesta, katseessa on samaa\nkovaa kiiltoa kuin ennenkin, ja ääni on tullut kuin karummaksi. Heidän\non neuvottomina todettava sanomisen jo näin pian loppuvan, ja kun\nKaisa sitten virkahtaa jotakin kuumuudesta, Aila aivan kuin ilahtuu\nkeksiessään tekemistä:\n\n»Mutta hyvänen aika, onhan meillä järvi!»\n\nHän alkaa touhuta uimista ja käskee tyttärensä opastaa vieraat rantaan.\nJa kun nämä sitten kulkevat pihan yli, lähtee hän tupaan, jossa\nparhaillaan seisoo isäntä ajamassa partaansa peilin edessä. Ja tälle\nhän sanoo kuin suostutellen:\n\n»Sinä olet siis päättänyt lähteä?»\n\n»Minunko päätöstäni tässä on kysytty!» vastaa mies. »Ja on tämä yhtä\nkelettä...! Parhaillaan on tulossa elonkorjuu ja pitäisi saada työkalut\nkuntoon. Mutta nyt sen kuin pakoile maakuntaa pitkin, jotta talon\narvokkuus säilyy!»\n\nKun isäntä saa leukansa puhtaaksi, tuskailee hän nappia paitansa\nkaulukseen ja repii solmionsa ryppyiseksi. Sitten hän ottaa nurkassa\nvalmiina odottelevan matkalaukun, menee portaiden viereen sitoen\nlaukkunsa polkupyörän telineeseen ja virkahtaa kärmeissään emännälle,\njoka on tullut jäljestä ovelle vartioimaan toisen lähtöä:\n\n»Minä ymmärrän sun tarkoituksesi, vaikka et sitä sanokaan. Talossa on\nherrasväkeä, ja isäntä pitää saada pois tieltä.»\n\n»Hhsshh!» varoittaa emäntä. »Eihän sinua kukaan aja pois tieltä, mutta\nkai ne asiat on toimitettava.» Sitten hän huomaa jotakin ja jatkaa:\n»Etkä sinä saa lähteä ilman sadetakkia. Odota, niin minä tuon sen.»\n\nHän kiepahtaa tupaan, tuo sieltä takin, auttaa senkin sitomista pyörään\nja virkahtaa lepytellen:\n\n»Ja kaikesta sinäkin kiukuttelet, iso mies!»\n\nKun hän taputtaa miestään käsivarrelle, näyttää tämän epäluulo hiukan\nhaihtuvan, ja vaimo lisää vielä loppuvoiteluksi:\n\n»Sitä paitsi he eivät viivy kauan. Niin että kun tulet takaisin,\nniin...»\n\nMies lähtee taluttamaan pyöräänsä valkoista porttia kohti, mutta lähtö\ntällä tavoin vihoissaan on kai sittenkin vaikeata, koskapa hän kääntyy\nja virkahtaa jurosti:\n\n»No terve sitten!»\n\n»Terve!» vilkuttaa toinen. »Milloin tulet takaisin?»\n\n»Sitten, kun talossa taas tarvitaan isäntää!»\n\n»Voi äijä kulta, sitähän tarvitaan aina!» vakuuttaa emäntä jälkeen.\nMutta mies ei kuule enää, sillä hän on jo avannut portin, hypähtänyt\npyöränsä satulaan ja ajaa parhaillaan mäkeä alas. Emäntä katsoo hetken\nhänen jälkeensä, kääntyy sitten nopeasti takaisin taloon ja juoksee\nportaat ylös iloisen ja vapautuneen näköisenä. Kun tytärkin tulee\nsamassa rannasta saattamasta vieraita, virkahtaa äiti hänelle oudon\nhyväntuulisena:\n\n»Mene sanomaan Selmalle, että laittaa vieraskahvin heti valmiiksi.»\n\nHän menee komerolleen ja kaivaa sieltä esille tätä päivää varten\nsilitetyn pukunsa, jota hän ei ole tarvinnut kokonaiseen vuoteen,\nmuuttaa sen ylleen ja hyräilee tyytyväisenä aivan kuin valmistautuen\nvasta nyt ottamaan vieraitaan vastaan. Sitten hän sukii tukkaansa,\nmenee peilin eteen sivellen kupeitaan kuin todetakseen vartalonsa\nvielä solakaksi, menee takaisin ruokasaliin, hakee laatikosta\nesille kirkasvärisen pöytäliinansa ja alkaa kattaa pöytää ojentaen\ntyttärelleen kukkamaljakon:\n\n»Tuo tähän akilleioja, mutta älä katko liian pitkiksi. Kaiken pitää olla\nvalmiina ennen kuin he tulevat.»\n\nTytär lähteekin maljakko kädessään, harppailee portaat laihoine ja\nkulmikkaine lapsenvartaloineen, niin että ohuiden jalkojen paksut\npolvet näyttävät kolkkavan toisiaan vasten. Pöytäkin on vähitellen\nvalmis, kun maljakkokin joutuu siihen Ailan viimeisteltäväksi ja kun\nkeittiön ovesta tulee kahvin tuoksu, virkahtaa hän palvelustytölle:\n\n»Pitää sen nyt sitten lämpimänä.»\n\nMutta vieraita ei kuulukaan rannasta takaisin. Hän lähettää tyttärensä\ntaas katsomaan, joko heitä edes näkyy. Tytär juoksee rantaan ja\ntaas takaisin ja kertoo, että täti on jo pukeutumassa kalliolla ja\nsetä istuu kivellä lahden puolella ja tupakoi. Arvaten heidän siis\ntulevan pian emäntäkin lähtee hyräillen rantaa kohti tytön jäädessä\nneuvottomana odottelemaan portaille ja miettimään, minkä kumman vuoksi\näiti tuli yht’äkkiä niin hyvälle tuulelle.\n\nMutta kai se on vieraiden takia...\n\nVieraat ovat heti vaistonneet tulleensa taloon väärään aikaan. Kaisalla\ntosin on kärsivällisyyttä odotella oikeata hetkeä, mutta heti heidän\nlähdettyään rantaa kohti ja päästyään aittarakennuksen taakse kysyy\nTauno Kaisalta:\n\n»Mihin aikaan täältä lähtee seuraava auto kaupunkiin?»\n\n»Miten niin?»\n\n»Minä matkustan sillä.»\n\n»Ja vielä sun..! Tunnethan sinä Ailan.»\n\n»Senpä vuoksi.»\n\nKaisa ei viitsi enää jatkaa tuosta aiheesta, vaan jouduttautuu edellä\nkulkevan miehen rinnalle tarttuen tämän käsipuoleen ja alkaen jutella\nnähdessään hauskan rantakallion:\n\n»Ei tullut edes uimapukua mukaan. Mutta mene sinä tuonne kallion\ntaakse, niin minä uin tällä puolella.»\n\nRaintilakin leppyy vastaanottotunnelman aiheuttamasta pahastumisestaan\nvähitellen, niin että hän jo viheltelee kävellessään yli kallion ja\njättäessään Kaisan riisuuntumaan sen toiselle puolelle. Mutta hän\nei kiirehdi, vaan kuin odottelee ärtymisensä lopullista katoamista\nkatsellen ajatuksettomana järvelle ja sitten viimein asettuu istumaan,\nriisuu kenkänsä ja tarkastelee tarpeettoman huolellisesti jokaista\nvarvastaan erikseen aivan kuin niissä olisi jotakin nähtävää. Sitten\nhän riisuu jo solmionsa, kauluksensa ja takkinsakin asetellen ne\nkalliolle niin kuin ainakin mies, joka on oppinut pitämään huolen\nomista kapistuksistaan. Sitten hän muistaa jotakin ja kävellä sipsuttaa\narkoja jalkapohjiaan varoen veden äärelle koettaen sitä varovasti\nisolla varpaallaan. Kun hän koettaa sitä vielä toisellakin jalallaan,\non se hänen mielestään siksi kylmää, ettei hän kiirehdikään järveen,\nvaan vetäytyy kauemmaksi istumaan ja katselemaan.\n\nSamaan aikaan on kallion toisella puolella Kaisa potkaissut nopeasti\nkengät jalastaan ja riisuuntunut, niin että hänellä on vain paita\nyllään, kun hän hymyillen pysähtyy kuuntelemaan, mitä tapahtuu kallion\nja tiheän katajapensaikon takana. Ensin sieltä ei kuulu yhtään mitään,\nmutta sitten Tauno viheltelee kaukana, joten Kaisa heittää paitansa\noksalle, kahlaa kallion vieritse veteen ja heittäytyy sinne. Kuuluu\nloiskaus ja lahdesta lähtee sorsaperhe pakoon. Hän ui ruohikon\nulkopuolelle, mutta ei pettymyksekseen näekään miehen päätä vedenpinnan\nyläpuolella. Sen vuoksi hän kiertää takaisin rantaan, kuivattelee\nitseänsä auringonpaisteessa ja pukeutuu hitaasti. Viimein hän on\nkuulevinaan taas vihellystä ja huutaa sen vuoksi:\n\n»Joko sinä olet uinut?»\n\nKun vastausta ei kuulu, odottaa hän aikansa ja huutaa uudelleen niin\nkauan, että kallion takaa kuuluu heikko vastaus:\n\n»Jo!»\n\n»No tule sitten tänne!»\n\nKallion laella oleva vesaikko ja katajikko kahisee aikansa ja Raintilan\npää ilmestyy oksien lomasta.\n\n»Ethän sinä uinutkaan! Tukkasi on kuiva enkä minä kuullut minkäänlaista\nloiskausta rannasta.»\n\nMiestä harmittaa tuollainen huolenpito, kun he istahtavat vierekkäin\nkalliolle katselemaan vedessä olevaa auringonkiloa. Laakealle kivelle\nlentää västäräkki, menee vedenrajaan, kastelee siinä ensin jalkaansa,\nvetäytyy välillä taemmaksi heilutellen pyrstöään, arastelee kastelemaan\ntoisenkin jalkansa ja lentää sitten pelästyneenä pois.\n\n»Aivan kuin sinä!» nauraa Kaisa Raintilalle, joka on huomaavinaan\nmatkatoverissaan selvää kiusanteon ja ivailun halua.\n\nEikä se lopu vielä siihenkään, vaan nainen repii auki hänen solmionsa\nja kauluksensa ja mutisee moittivasti:\n\n»Mitä sinä näillä teet? Minua ärsyttää tuo huolellisuus!»\n\nHetken ovat hänen kätensä miehen kaulan ympäri ja hänen ruumiinsa\nkoskettaa kevyesti toista. Mutta mies ei liikahdakaan, katsoo vain\noudostellen lempeätä väkivaltaa, kunnes Kaisan kädet laskeutuvat\nverkalleen alas ja hän lähtee mitään sanomatta astelemaan taloa kohti.\n\nNiin kävelee Tauno Kaisan jäljessä rinnettä ylös, paidan rinta auki ja\ntakki käsivarrella, ja ajattelee itsekseen, miten hän on joutunut yhä\nuseammin käyttämään Kaisasta sanaa nainen. Se merkitsee tähänastisen\ntasavertaisuuden loppumista, se merkitsee jotakin uutta ja outoa,\nvarsinkin kun Kaisa on ruvennut häntä joko ivailemaan taikka sitten\npäinvastoin osoittamaan tarpeettoman läheistä huolenpitoa...\n\nHeidän edessään mäellä seisoo Aila Pohja varjostaen kädellään silmiään\nja nähdessään tulijat lähtee nopeasti heitä vastaan hypähdellen kuin\nnuori tyttö yli pahimpien kivien ja riipaisten koivusta kourallisen\nlehtiä juostessaan lopun matkan. Hän puristaa Kaisan kättä ja taputtaa\nolkapäälle sydämellisesti aivan kuin näkisi tämän ensimmäisen kerran\nvasta nyt:\n\n»Olipa hauska, kun tulitte viimeinkin! Kun kirje tuli, olen joka päivä\nodottanut teitä niin hartaasti.»\n\nKaisa hämmentyy odottamattomasta mielenmuutoksesta ja sammaltaa\njotakin, että »onhan siitä jo monta vuotta, kun on viimeksi tavattu».\nJa Aila tarttuu samalla tavalla juron Raintilankin käteen ja hymyilee\ntälle:\n\n»Ja surusta on tullut niin totinen ja juhlallinen! Oletko vielä yhtä\nujo kuin koulussa? — Mutta nyt meille tulee hauskaa, ja sen vuoksi minä\nhalaan hiukan sinuakin — kas näin!»\n\nVälittömällä naurullaan ja riehakkuudellaan hän saa Raintilankin\nymmälleen, sillä tämä välittömyys ei sovi yhteen äskeisen viileän ja\nmelkeinpä ynseän vastaanoton kanssa.\n\nMutta hän ei voi muuta kuin todeta ajatuksissaan, ettei Aila ole\nmuuttunut entisestään, vaan on yhtä arvaamaton ja helposti vaihteleva\nkuin hermostunut ilmapuntari. Naiset kulkevat edellä rinnakkain, ja\nAilan ote Kaisan käsivarresta on yhä luja ja ääni vilpitön. Kun he joka\nviidennen askelen jälkeen pysähtyvät ja vilkuilevat toisiaan silmiin\nkuin rakastuneet, kyllästyy Tauno katselemaan sitä, jättäytyy jälkeen\nja tehdäkseen edes jotakin kiusaa alkaa asetella kaulusta ja solmiota\nuudelleen kaulaansa. Häntä kyllästyttää odottaminen, kun naiset\nvielä istahtavat kivelle Kaisan hajoitellessa tukkaansa kuivumaan\nauringonpaisteessa ja Ailan ottaessa kurjenpolven sinipunervan kukan ja\npuhallellessa sen terälehtiä enemmän auki.\n\nKaisan tukka on jo ehtinyt kuivua ja kukka on pudonnut rikkinäisenä\nmaahan, kun Aila sanoo viimein:\n\n»Olen tosiaankin iloinen tulostasi! Olen odottanut jotakuta läheistä\nihmistä saadakseni puhua paljon. Ja minulla onkin kertomista, jos vain\njaksat kuunnella. Illalla meillä on hyvää aikaa olla kahden.»\n\nKaisa hiukan epäilee, mitä kumman kertomista Ailalla on hänelle, sillä\neiväthän he kaksi olleet edes kouluaikana läheisiä. 'Mutta tutkitaanpa\nhänen ajatuksiaan', myöntyy hän itsekseen ja nousee myöskin.\n\nAila on tavoittanut nyt käsipuoleensa Taunon ja saattaa molemmat\nvieraansa sisälle. Mutta ainaisesti epäilevä Raintila on vaiti ja\ntavoittelee sopivaa sanaleikkiä psykologisissa päätelmissään:\n\n'Tuo nyt on sitä tavallista ailahtelua. Hän on edelleenkin hysteerikko,\nsenhän näkee kaikesta.'\n\n\n2.\n\nIltapäivä ja ilta kuluvatkin niin nopeasti ja hauskasti, että Tauno\nRaintilakin melkein jo pitää matkaansa onnistuneena ja Kaisa alkaa\najatella Ailaa todellisena ystävänään, joka on kouluvuosistaan lähtien\nmuuttunut huikean paljon edukseen. Mutta kun vieraat jäävät hetkeksi\nkahden, saattavat jotkin Ailan tuvassa sanomat ja oven lävitse\nkuuluvat tiuskivat sanat ja talon väelle heitetyt moitteet varoittaa\nvieraitakin, ettei kaikki ole aivan kohdallaan. Ja vaikka Ailan tuikea\nkatse saattaakin heti huoneeseen astuttua muuttua herttaiseksi hymyksi,\ntyytyvät vieraat vain odottamaan ja tutkimaan häntä jatkuvasti.\nKaisaa se ei millään tavalla järkytä, mutta Tauno sen sijaan hautoo\nitsekseen sanoja turhan teeskentelyn tarpeettomuudesta. Mutta eihän\nhänkään voi valittaa, sillä hän saa omiin nimiinsä yläkerran huoneen\nvalmistautuen siellä nukkumaan jo mahdollisimman varhain päästäkseen\nyksin ja vetääkseen matkalaukustaan esille jonkin kirjan. Ja Kaisa jää\nalas emännän kamarin viereiseen kulmahuoneeseen, jotta heillä olisi\nmuun talon hiljennyttyä tilaisuus keskustella, sillä kummallakin on\ntavallisesta huolettomasta lörpöttelystä huolimatta se tunne, että\ntänään heidän pitäisi selvittää vielä paljon.\n\nMutta vapauttavaa tunnelmaa ja sanaa ei vain kuulu, ja vaikka\nheillä kahdella ei kouluaikana ollut mitään yhteisiä harrastuksia\neikä myöskään salaisuuksia, täytyy heidän puhua iankaikkisesti\nsamoista muistoista, vaikka ne tuntuvatkin nyt kalpeilta ja paljon\nverettömämmiltä kuin Kortteen kanssa keskustellessa. Ja kun Aila ei\nosaakaan kertoa muuta kuin toistaa matkoja kouluun ja takaisin ja\niltaisin suoritettuja kotitehtäviä, moittii Kaisa häntä itsekseen\nmuistojen köyhyydestä, sellaisten tapahtumien puutteesta kuin\nosallistumisesta poikain järjestämiin kepposiin, toverien auttamisesta\nkokeissa ja muutamista aroista suudelmista kotiportilla tanssiaisista\npalatessa. Ja mikä onkaan jäänyt paremmin mieleen kuin pientä kujetta\ntai saattomatkaa aavisteleva talvi-illan katu, kun kello on jo niin\npaljon, että toiset palaavat kotiin luistinradalta tai elokuvista,\nmutta sentään niin vähän, ettei vielä malttaisi mennä nukkumaan kesken\nkaikkea tätä pientä ja salaista jännitystä. Ja Kaisa tuntee jälleen\nolevansa onnettoman vanha ajatellessaan:\n\n'Kukahan siellä portilla onkaan viime vuosina katsellut lampun\nheilumista kadunkulmassa, kuunnellut karhean pojan-äänen selittävän\njotakin toisarvoista seikkaa hyvin vakavana, vaikka molemmat\najattelevat aivan muuta. Ja kun siinä on aikansa seisty ja arasti\nvilkaistu toista silmiin, tavoittelee poika viimein jo kättä ja sen\nsaatuaan tarttuu kiinni vyötäisistä. Ja vaikka kaikki illan toiveet\novatkin vain siinä, on tunnelma kuitenkin niin ehjä, että se saa\nviimein erotessa huokaisemaan syvään.'\n\nKuin jatkoksi Kaisan ajatukseen sanoo viimein Aila:\n\n»Sellaista aikaahan se oli! Kaikki oli suunnattoman tärkeätä, mutta\nnäin jälkeenpäin muistellen tuntuu lapselliselta. — Kuulehan, Kaisa!\nMinä muuten luulen, että johonkin aikaan me vihasimme toisiamme.»\n\n»Osoitinko minä jotakin sellaista?» kysyy Kaisa, nostaa jalat sänkyynsä\nja istuu siinä kuin pikku tyttö polvet pystyssä ja kädet kietaistuna\npolvien ympäri. »Mitä aikaa sinä tarkoitat?»\n\n»Seitsemännellä ja kahdeksannella luokalla. Kas siihen aikaanhan\nminäkin aloin pitää pojista ja olisin tahtonut olla heidän kanssaan,\nolisin tahtonut kujeilla heidän mukanaan ja saavuttaa heidän\nluottamuksensa. Mutta sinä olit hauskempi ja kauniimpi ja olit siis\ntiellä. Kun olin mielestäni jo nainen, pidin sen vuoksi tyypillisesti\nnaisellisena oikeutenani olla myöskin kateellinen ja katkera. Kerta\nkaikkiaan minä inhosin sinua.»\n\n»Mutta sinähän olit silloin kaikesta erilläsi», selittää Kaisa\nlohdutellakseen häntä.\n\n»Niin olin, mutta en voinut muuta. Muistan vieläkin ne monet kerrat,\nkun yritin lähestyä poikia ja päästä heidän joukkoonsa, mutta sain\nnähdä vain epäileviä tai varoittavia katseita koko poikajoukon\nhajotessa joka kerran kuin karkuun. Niin huonosti minä osasin suorittaa\nensimmäiset valloitukseni.»\n\nJos Ailan katseesta vilahtaisi tavanomainen hehkuvan neulan pistos,\nluulisi hänen olevan vieläkin vihainen, mutta nyt hänen hymyillessään\ntunnustuskin on niin rehellinen, että Kaisa tahtoisi pitää hänestä\ntuollaisena. Ja kuta pitemmälle Aila kertoo, sitä enemmän Kaisasta\ntuntuu, ettei itsekkyys ole sittenkään millään lailla erikoista juuri\nAila Pohjalle, vaan yhteistä kaikille ihmisille.\n\n»Minun pahimpia vikojani on kai se, etten osaa ottaa mitään asiaa\ntarpeeksi helposti enkä huolettomasti. Jos se on hauskaa, yritän aina\npeloitella itseäni sillä, että mitähän pahaa tästä kaikesta nyt seuraa.\nJa jos se on ikävää, kuvittelen sen kaksi kertaa pahemmaksi kuin olisi\nsyytä. Niinpä ensimmäinen rakkautenikin oli suorastaan tuskallista\nenkä osaa vieläkään sanoa, olivatko henkiset vai ruumiilliset kipuni\nsuuremmat. — Sinusta tuntuu kai oudolta, kun rakkauden yhteydessä\npuhun ruumiillisista kivuista... Mutta totuus on se, että ensimmäinen\nkouluaikainen rakastumiseni oli yhtä vaikea kuin myöhemmin ensimmäinen\nsynnytykseni. Ja niille molemmille yhtäläistä oli jonkinlainen hellä\nodotus.\n\n»Ja kaikkein pahinta oli se, kun satuin rakastumaan Lauriin, Lauri\nSajastiin, joka ei tietenkään edes nähnyt minua. Sen vuoksi olisin\ntahtonut repiä silmät päästä teiltä toisilta, jotka olitte Laurin ja\nminun välissäni. Ja joskus Lauri piti minua pilkkanaankin aavistamatta\nmitään. Silloin ei minulla ollut muuta kuin ainoa ja tavallinen\nkeinoni: mentyäni koulusta kotiin heittäydyin sänkyyn, pureskelin omia\nnyrkkejäni — niin, ja taisinpa joskus raivotakin.\n\n»Tästä näet, etten suinkaan halunnut eristäytyä, sillä olinhan\nyhtäläisesti nuori kuin te toisetkin. Ainoa ero oli se, että minua\npidettiin sellaisena kummallisena lapsena, joka kärsii kaikesta,\nsatoipa tai paistoi.»\n\nKaisa ajattelee, että juuri tuossa kummallisuudessahan vika olikin,\nsillä jos Aila olisi ollut niin kuin toiset, olisi hän ollut myöskin\ntoisten joukossa. Ja ääneen hän sanoo:\n\n»On ikävä, kun kaikki tämä selviää vasta nyt. Emmehän voi enää korjata\nmitään.»\n\n»Eijei! Enhän minä kerrokaan tätä hyvityksen toivossa. Sanon vain sen\nvuoksi, että sinä ymmärtäisit minua nyt, vaikka et ymmärtänytkään\nsilloin.»\n\nAilan ääni murtuu valittavaksi, niin että Kaisa pelkää hänen hyrähtävän\nitkuun. Sen vuoksi hänen onkin nyt lohdutettava jollakin lämpimällä\nsanalla tuota kummallista lasta, joka ei ainakaan silloin saanut mitään\nmyötätuntoa:\n\n»Voi Aila kulta! Jospa sinä olisit jo silloin kertonut tämän, olisi\nkaikki ollut niin toisenlaista, ja me olisimme pitäneet sinua toisten\nveroisena omassa joukossamme. Mutta sinähän tiedät, miten raakoja\nyleensä voidaan olla siinä iässä — melkein yhtä raakoja kuin pienet\nlapset tovereita kohtaan. Hyvin suuri vika oli meissä, mutta osaksi oli\nsyytä sinussakin, sillä...»\n\n»Ei, älä etsi syyllisiä!» keskeyttää hänet Aila. »Sehän oli vain\nväärinkäsitystä ja ymmärtämättömyyttä puolin ja toisin. Eiväthän\npenskat ymmärtäneet silloin kaikkea sitä minkä me aikuiset tajuamme\nnyt.»\n\nHän tavoittaa jotakin sanaa jatkaakseen, mutta kun ääni tuntuu\npettävän kesken kaiken, odottaa hän ja hillitsee itseään turhalta\nnyyhkytykseltä, sillä hän tahtoo aina näyttäytyä lujana. Nyt hänen\nsanoistaan kuvastuu ensimmäisen kerran katkeruutta:\n\n»Pelkäsin jääväni teidän muiden rinnalla mitättömäksi ja syrjäiseksi\nja sen vuoksi pakotin itseni tekemään työtä kuin hullu, sen vuoksi\nkoetin ponnistella muiden edelle ja sen vuoksi purin hammasta. Se\nkaikki pusersi minusta monta itkua ja kai kovettikin minut ilkeäksi.\nJa kuitenkin...» Nyt hänen ensimmäiset kyynelensä pusertuvat varkain\nesiin. »Kuitenkin Aila parka tahtoi olla yhtä välitön kuin muutkin,\npitää hauskaa samalla tavalla ja tahtoi olla nuori.»\n\nKaisa muistaa, että kaikki pitivät Ailaa silloin hysteerikkona ja\nvälttivät riitelemistä, kun hän sai kaikenlaisia kohtauksiaan.\nTaisivatpa opettajat joskus varoitellakin, ettei saa pahoittaa herkän\nAilan mieltä, koska tämä voi siitä sairastua. Olipa keskiluokilla\nollessa pojilla joskus tapana usuttaa toisiaan sanomalla: 'Pyörrytetään\nse peijakas! Katsotaan, kun se oikaisee koipensa!' Mutta yläluokilla\noltaessa saattoivat pojat sen sijaan sanoa miehekkäinä: 'Aila Pohjan\npärstä taas vaalenee! Katsos mokomaa, kun osaa näytellä!' Eikä kai\nkukaan ajatellut silloin vakavissaan, että Ailahan oli sairas. Sillä\nmiksikäs sitä voi sanoa muuksi kuin sairaudeksi?\n\nJa nyt on Aila päässyt itkunpelkonsa ohi ja jatkaa taas:\n\n»Kaisa... Yksi kokemus sinulta puuttuu, jotta huomaisit, kuinka mitätön\nsaattaa nuori ihminen olla omassa ympäristössään. Vaikka ihmisessä\nei olisi hituistakaan alemmuudentunnetta ollessaan esimerkiksi\nkaupungissa suuremmassa ihmisjoukossa, niin kaikki hyvät luulot omasta\nitsestä häviävät, kun joutuu asumaan tällaiseen syrjäkylään. Kun minä\nsain sitten opettajan paikan täältä — koulu muuten on tuolla metsän\ntakana vajaan kilometrin päässä — osasin silloin purra jo tarpeeksi\nhammasta ja luulin, että pahalla sisulla täällä tulee toimeen yhtä\nhyvin kuin koulussakin. Ja kyllähän minä alussa sainkin paljon hyvää\naikaan varsinkin lasten kohdalla, mutta siihenpä se sitten jäikin.\nOli todellakin kasvattavaa nuorelle tytölle joutua näiden hitaiden,\nepäluuloisten ja tinkimättömien ukkojen ja akkojen mielipiteitä vastaan.\n\n»Alku oli vaikeata itse työn vuoksi, sillä se ei ollut helppoa. Ja\nmyöhemmin tuli vielä toinenkin kiusa: yksinäisyys. Kestin sillä tavoin\nkolme vuotta, vaikka joka syksy koulun alkaessa suorastaan pelkäsin\ntulla tänne. Mutta paha sisuni ei antanut myöten etsiä toista paikkaa,\nvaikka se tietysti olisi ollut parempi itsellenikin. Pitkinä talvina\nkoetin sitten kuluttaa päivät tarkoin lasten kanssa, ettei tarvitsisi\nistua kauan yksin ja itkeä ja suunnitella kaikenlaisia mielettömyyksiä,\njoita pyrki tulemaan päähän. Ja kaiken lisäksi... Niin, sitten tuli...»\n\nHän arastelee jatkaa aivan kuin epäröisi astua paljain jaloin teräville\nlasinsiruille.\n\n»Mitä tuli?» auttaa Kaisa häntä.\n\n»Sitten huomasin omituisia muutoksia itsessäni ja pelkäsin niitä.»\n\n»Millaista huomasit?»\n\nAila unohtuu miettimään etsiäkseen sanoja, millä tavoin kertoisi\narimmat asiansa, kohottaa sitten päätään ja jatkaa varmana:\n\n»Sanon sen sinulle, vaikka kukaan ei ole sitä vielä kuullut. Olin\nnimittäin pitkän aikaa tavallista oikukkaampi ja aloin vihata kaikkia\ntyttöjä oikein sydämeni pohjasta. Ja vain sen takia, että he olivat\ntyttöjä. Pari kertaa jo löinkin viattomia lapsia ja revin tukasta,\nmutta onneksi he eivät kertoneet sitä kotonaan. Poikia minä sen sijaan\nsiedin liikaakin olivatpa he miten tomppeleita ja tuhruisia tahansa.\nTuo puolueellisuus alkoi munia vaivata ja pelkäsin jo, että itsessäni\noli jotakin nurinpäin. Eikä ollut ketään sellaista ystävää, jolle\nolisin voinut puhua asiasta.»\n\nKun hän vaikenee taas, pitää Kaisan auttaa häntä edelleen:\n\n»Voitko kertoa sen nyt?»\n\n»Voin. Eikä se lopultakaan ollut niin vakavaa, kun aloin sen kaiken\nymmärtää ja käsittää. — Niin, johan äsken kerroin, miten sekaisin\nolin yhteen aikaan Lauri Sajastin takia... Ja mikä kummallisinta, ei\nsilmitön rakastumiseni Lauriin ollut aivan oikein, vaan siinä oli\njotakin ylösalaisin: en nimittäin kuvitellut koskaan — niin kuin nuoret\ntytöt kai tekevät — että Lauri sieppaisi ja veisi minut kerta kaikkiaan\nomanaan, vaan koko ajan ajattelin, että juuri minun pitää saada hänet\nvaltaani, että minä talutan hänet luokseni, että minä haluan rusentaa\nhäntä hyväilyilläni, haluan repiä ja riisua hänet vaikka alastomaksi\nvain nähdäkseni ja kokeakseni, millainen hän on miehenä. Se oli kai\njonkinlaista sairaalloista aktiivisuutta — mutta se vain kasvoi täällä\nyksinäisyydessä ja tuntui tekevän minut hulluksi. Ja kaikki oli vielä\nvaikeampaa sen vuoksi, kun tuolle minun raivolleni ei ollut täällä\nkohdetta ja kun vaisto veti vain olematonta ihmistä kohti. — Ei, älä\npelkää, ei tästä tulee mitään rumaa juttua, vaan aivan tavallinen ja\nymmärrettävä tarina, jommoisia on ehkä muitakin. Lyhyesti sanottuna:\nolin siis valmis rakastumaan ja lisäksi vielä järjettömästi.\n\n»Siihen aikaan tutustuin jo paremmin nykyiseen mieheeni. Ja täytyy\nsanoa, että hän on edellä muista täkäläisistä hän on käynyt hiukan\nkoulua ja kansanopiston. Kun hän alkoi käydä luonani, huomasin sen\nhyvin pian ilahduttavan minua ja vähitellen jo odotinkin häntä,\nvaikka toisaalta pelkäsin rakastuvani. Arvaathan, että minulla oli\nsentään aivan toisenlaatuiset vaatimukset tulevan mieheni varalle ja\nettä olisin aikaisemmin varmasti halveksinut itseäni, ellen olisi\ntosiaan odottanut häneltä enempää, kuin että hän on pienenpuoleisen\nmaatilan omistaja. Enkä vielä tänäkään hetkenä anna itselleni anteeksi\nsitä, että lopulta kuitenkin luovuin noista vaatimuksistani. Mutta\nolin kerta kaikkiaan yksin. Ja poika oli hauska ja miehekäskin, enkä\ntietysti voinut mitään sille, että olin liian heikko naisena, vaikka\nminulla olisi ihmisenä ollutkin sisua ja periaatteita kuinka paljon\ntahansa. Joka tapauksessa näkyy elämä loppujen lopuksi tukehduttavan\nliikoja periaatteita ja naisen vaistot saattavat olla suuremmat kuin\nkunnianhimo — ja juuri siitä syystä minäkin annoin myöten.»\n\nHänen äänensä värähtää ja katse painuu alas aivan kuin hän kertoisi\njotakin kunniatonta, aivan kuin Aila Pohja menettäisi tämän pienen\ntunnustuksensa jälkeen kaiken itseluottamuksensakin ja toisten ihmisten\nhyvän uskon. Sitten hän kysyy:\n\n»Kuule, Kaisa. Onko tämä sinusta typerää?»\n\n»Eikä ole. Kerro pois vain, niin minä kuuntelen», vakuuttaa Kaisa, joka\ntodellakin haluaa kuulla ja kenties vielä omalla tavallaan auttaakin\ntoista. Onhan nyt ensimmäinen kerta, kun Aila kertoo sellaista, mikä\nei kohota häntä, vaan päinvastoin kutistaa kasaan toisten ihmisten\nsilmissä. Ja se on jo suuri edistysaskel, sillä hänhän ei ole saanut\nolla koskaan heikko eikä tavallinen ihminen.\n\n»Joka tapauksessa mieheni tuli minulle pian liiankin läheiseksi,\nymmärräthän. Ja kun mies tulee sillä tavoin likeiseksi, joutuu ja\noppii häntä katselemaan uudella tavalla ja antaa monet pikku puutteet\nanteeksi siitä yksinkertaisesta syystä, että itse kuvittelee rohkeasti\nymppäävänsä häneen lisää kaiken sen, jonka hän tarvitsee tullakseen\ntäydelliseksi. Nainen, joka on sidottu mieheen lopullisesti, kuvittelee\nitsestään liian paljon ja luulee voivansa muuttaa toisen mieleisekseen.\nTuo ehkä on turhaa lohdutusta tai sitten itsepetostakin, kun ei\nole enää muita puolustuksia hullulle menettelylle. Juuri noin kävi\nminullekin: kun minun olisi pitänyt katua ja soimata itseäni siitä,\nettä olin mennyt liian pitkälle vähäpätöisen miehen kanssa, koetin\nvalehdella itselleni, että kyllä kaikki järjestyy ja kyllä ainakin mies\nvielä muuttuu, vaikka itse en tuleltaan miksikään muuksi. Väliin kyllä\nkoetin repimällä repiä itsestäni kaikki rakkauden idutkin — taikka\nsanotaan sitä nyt suoraan intohimoksi — mutta se oli tietysti turhaa\nsen vuoksi, kun se oli jo myöhäistä. Ajattelin jättää työnikin kesken\nja matkustaa pois, mutta olin siihenkin liian heikko. Rukoilin jo\nsitäkin, että hyvä Luoja armahtaisi minua heikkoa ja tekisi minut niin\nsairaaksi, että minut vietäisiin pakolla, mutta se nyt oli tietenkin\nlapsellista.\n\n»Tavasta tuli tottumus eikä minulla sitten enää hirmuvaatimuksia\nollutkaan. Tietysti jonkinlaisena kaukaisena ikävänä oli vielä\najatuksia ja toivo päästä suurempaan maailmaan ja toiseen\nyhteiskunnalliseen asemaan. Mutta kun uudet intohimon puuskat tulivat,\nhukkuivat nekin ympäriltä, yksinpä järkikin. Ja ettet sinä pitäisi\nminua liian hyvänä, tunnustan lopuksi vielä senkin, etten minä meistä\nkahdesta suinkaan ollut se vähemmän janoinen.»\n\nIlta on jo niin myöhäinen, että vaaran laki, jolle aurinko on paistanut\nvielä kauan senkin jälkeen, kun muualla on ollut jo hämärä, on nyt\nkääriytynyt siniseen utuun ja osa sen reunaa sulautuu yhteen pilven\nkanssa, niin ettei tiedä, mikä on maata ja mikä taivasta. Kaunis\nvertauskuvallinen ajatus, vaikka yleensähän meidän on tunnettava\nliiankin kipeästi, mikä ero on taivaalla ja maalla, miettii itsekseen\nKaisa. Hän on tullut melkeinpä hartaaksi kuunnellessaan Ailaa, ei itse\nasian, vaan kuulemiensa sanojen suoruuden ja rehellisyyden vuoksi. Ja\nhänen on myönnettävä itsekseen, ettei Ailan tie ole ollut kultahiekalla\nhiekoitettua koskaan ja että hän on saanut maksaa kalliisti siitä\netupaikastaan, jolle hän on aina pyrkinyt. Ja Aila tuntuu itsekin\najattelevan samaa jatkaessaan:\n\n»Sain jo vähitellen uskoa, että minun oli annettava koko käsi, kun\nkerran olin antanut pikkusormeni — ja minusta tuli sitten Niemelän\nemäntä. Ajattelehan sitä, että Aila Pohja, joka vielä elämässäkin\ntahtoi loistaa jonkinlaisena priimuksena ja haaveili pitkää välimatkaa\nitsestään taempana tuleviin, sama Aila Pohja sai ruveta aamuisin ensi\ntöikseen keittämään velliä väelle, sai pestä astiat, pirtin lattian\nja pyykin, sai touhuta samaa kuin tuhannet muutkin talonemännät ja\njuosta samat askelet, ettei päivän taakka vain olisi liian pieni.\nIllalla sai sitten mennä väsyneenä nukkumaan ja unohtaa romantiikat ja\nintohimot ja pettymyksekseen huomata vielä suurempaa yksinäisyyttä kuin\nkoskaan ennen. Ja lopuksi tuli esille aina sama ajatus: tämänkö vuoksi\nkannatti mennä naimisiin? — Kaisa! Tässä muuten on yksi yhteiskunnan\nmonia surkeuksia. En tarkoita sitä joutavan ylioppilas-herrasväen\ntulvaa, vaan vielä totisempaa. Mikä vietävä panee ihmisen uskomaan,\nettä joku priimuksena kulkenut tytönhattara on liian hyvä pesemään\nNiemelän lattioita? Emmekö lopuksi kuulu samaan yhteiskuntaan, koska\nkerran ei ole muuta kuin yksi yhteiskunta? — Eikö tuokin ole turhaa\nkiukuttelemista työtä vastaan? — Mutta puhutaan siitä toiste.\n\n»Kun minulla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia tunkeutua eteenpäin\nomin voimin, aloin aivoissani rakennella omaa pikku-yhteiskuntaa.\nToivoin hiukan apua miehestäni ja sen vuoksi kiihotin häntä\ntekemään sen, mihin en itse pystynyt. Kun huomasin jääväni liian\nkeskinkertaiseksi ihmiseksi Niemelän emäntänä, piti Niemelää kohottaa\nsen vuoksi, että emäntäkin kohoaisi. Kun olin jo kuulevinani, miten\nkaikki vanhat toverit ja tuttavat olivat vahingoniloisia sammumisestani\nja hautautumisestani tänne, tahdoin kohottaa tätä taloa, että edes\nse nähtäisiin paremmin, kun kerran ei nähty minua. Mieheni on\nsisukas, innostui asiaan ja antoikin minulle jonkinlaisen korvikkeen\nmenetettyjen tulevaisuuden kuvien tilalle. Tämä talo oli silloin\nvain harmaa ja ikävä torpan tapainen, johon ensin rakennettiin koko\nyläkerta, sitten se vuorattiin ja maalattiin ja uudistettiin sisältäkin\naivan toiseksi. Ja varmaa oli, että tuo kaikki kyllä kohensi taas minun\nomanarvontuntoani ja antoi samalla miehellenikin intoa puuhailla yhä\nuutta. Mutta sekin ilo minulta otettiin hyvin pian, sillä ei mennyt\nkokonaista vuottakaan, kun eräs toinen ja kolmaskin isäntä täällä\nkylässä sai päähänsä suorittaa omassa talossaan samat uudistukset.\nMinun kateuteni siitä vain kasvoi, ja tuntui kuin he olisivat tahtoneet\ntehdä kiusaa. Huomasin, että minun täytyy sittenkin elää samassa\nmaailmassa kuin muut ihmiset.»\n\nAila on närkästyneen näköinen kertoessaan tämän, ja nyt taas\npaljastuukin entinen ja itsekäs Aila Pohja, kun hän katsoo pistävästi\nKaisaa silmiin ja kysyy:\n\n»Etkö sinäkin luule, että he tahtoivat tehdä minulle vain kiusaa? Vai\noliko siihen tosiaan jokin muu syy?»\n\nKysymys tulee nopeasti ja on ailamaisessa aitoudessaan niin\nlapsellinen, että Kaisa naurahtaa. Hän koettaa hillitä hymyään ennen\nkuin pystyy lohduttamaan toisen loukattua omanarvontuntoa:\n\n»Eikä mitä! Ukot tietenkin vaistosivat kehitystä, näkivät sinussa\nsopivan esimerkin ja tahtoivat seurata mukana.»\n\n»Jotakin sellaista minäkin uumoilin, vaikka en voinut sitä aluksi\nsietääkään. Mutta minä suunnittelinkin heille uutta kiusaa: annettiin\njärjestää koko piha uuteen uskoon, laittaa puutarha perusteellisesti ja\nkorjata navetat ja aitat ja kaikki. Silloin mieheni jo mutisi, mutta\ntotteli kuitenkin. Katsos, hänessä on se paha vika, ettei hänellä ole\nhituistakaan kunnianhimoa. Ja muutenhan hän ei olisikaan tuollainen\ntavallinen Aarne Nieminen.\n\n»Minulla olisi vielä paljon kertomista hänestä ja lapsistakin, mutta en\ntiedä, jaksatko enää kuunnella. Lyhyesti voin kehaista vain sen, että\nAarne on ahkera ja reilu. Ja turvallista on tietää sekin, ettei tässä\ntalossa ainakaan juoda.»\n\nAila jatkaisi mielellään kertomustaan, huokaa pari kertaa kuin olisi\ntulossa tunnustuksensa raskaimpaan kohtaan eikä osaisi jatkaa. Hän\nnojaa päätään käteensä ja sanoo viimein raskaasti:\n\n»Jospa sinä tietäisit...!»\n\nKun hän ei kuitenkaan jatka, täytyy Kaisan kehoitella häntä:\n\n»Miksi et kerro?»\n\n»En voi. Minusta tuntuu joskus siltä kuin olisin hullu.»\n\nViimeiset sanat kuuluvat niin ohuena kuiskauksena, että Kaisa jo\nmiettii, kuuliko hän niitä laisinkaan vai lehahtiko hänen ohitseen\nvain sellainen ajatus. Hämärä on yhä tiheämpänä ikkunan takana ja sen\nvaloa vasten näkyy vain kumartuneen naisen silhuetti, joka nojaa otsaa\nkäteensä. Koivujen lomitse kuultaa järven tyyni pinta ja myöhäinen\nruisrääkkä kuuluu narahtavan jossakin kauempana kylän pelloilla.\nIkkunan ohitse vilahtaa puutarhan pensaaseen pieni lintu varjona, sillä\nse on havahtunut unestaan, kun metsästä aitan puolelta on raskaitten\nsiipien havistessa lentänyt pihaan pöllö, etsien itselleen mieluista\nsaalista. Ja Kaisa tulee ajatelleeksi, että vaikka tuossa kumartuneessa\nnaisessa on jotakin kylmää ja pakollista, on hänessä toisaalta\nsellaisen säikähtyneen pikku linnun arkuuttakin, joka melkein voisi\nkirkaista pelosta, kun monien ajatusten ryteiköstä syöksyy jokin paha\naavistus hänen kimppuunsa.\n\n»En voi kertoa, sillä sinä et kuitenkaan ymmärtäisi minua», kuiskaa\nAila, mutta jatkaa kuitenkin taas hetkisen kuluttua: »Minulla on ollut\nniin sanomattoman ikävä pois täältä, sillä tämä ei ole minun oikeata\nmaailmaani. Lähtisin vaikka tänä yönä, jos vain tietäisin, mihin\nmenisin.»\n\n»Mutta hyvä ihminen, onhan sinulla miehesi, lapsesi ja talo?»\n\n»Minä arvasin, että sinä keksit nuo esteet. Mutta sehän tässä\nkummallisinta onkin, etteivät he voisi minua pidättää. En ole kiintynyt\nheihin edes sen vertaa. Vaikka mieheni pitääkin minusta hyvää huolta\nja koettaa auttaa kaikessa, olen kuitenkin niin huono aviovaimo, että\nvoisin jättää hänet huoletta. Olen yhtä huono kuin monet muutkin, jotka\novat jättäneet lapsensakin etsiessään jotakin turhaa illuusiota.\n\n»Jos paholainen tulisi, veisi minut temppelinharjalle ja näyttäisi\navaran maailman kaikkine hyvyyksilleen, niin olisin valmis myymään\nsille itseni. Eikä sen tarvitse olla pirukaan, vaan siihen kelpaa aivan\ntavallinen ihminenkin, jos hän vain osaa vietellä hyvin.»\n\nHän tavoittaa pari kertaa jotakin katkeraa sanaa syyttääkseen itseään,\nkavahtaa sitten seisoalleen ja astuu ikkunan luo tarttuen molemmin\nkäsin sen puitteisiin aivan kuin henkisen vankikoppinsa kaltereita\nravisteleva epätoivoinen sielu:\n\n»Eikö tämä ole selvää hulluutta?»\n\nSamassa hän hyrskähtää itkuun, kääntyy hitaasti, nojaa kyynärpäitään\npöytään ja painaa kasvot kämmeniinsä. Kaisa nousee vuoteeltaan kysellen\najatuksissaan, mikä tuota ihmistä vaivaa ja mikä häntä on vaivannut\naina, tuntee syvää sääliä häntä kohtaan, tahtoisi osaltaan paikkailla\nhänen sielunsa riekaleita, astuu hänen vierelleen ja panee kätensä\nvarovasti hänen olkapäälleen:\n\n»Rauhoituhan nyt. Ei sen tarvitse olla mitään. Onhan jokaisella\nmuullakin ihmisellä omat vaivansa ja kiusansa.»\n\nJa Aila nyyhkyttää kämmeniinsä:\n\n»Hyvähän sinun on sanoa, kun saat kulkea omaa tietäsi, kun edessä on\nvain hyvää ja aina parempaa luvataan, kun tunnet olevasi tyytyväinen\nja... Olkoon, minä en jaksa enää!»\n\nKaisan ääni kuulostaa päättävältä, melkeinpä vihaiselta hänen\nvastatessaan:\n\n»Kyllä sillä jaksat! Ja mistä hetkestä lähtien sinä olet ruvennut\npitämään omaa tahtoasi heikompana kuin muiden? Minä en noihin\nselityksiin usko.»\n\nKaisa muistaa kuulleensa, ettei tuontapaisiin luonteisiin läheskään\naina vaikuta pelkkä suostuttelu, vaan joskus ankaruuskin. Ja kun nyt ei\nnäy muu enää auttavan, päättää Kaisa lopettaa tehottoman lepyttelyn.\n\nAila vilkaisee häntä kuin kummissaan eikä yritäkään enää hillitä\nitkuaan. Kaisa vetää kätensä pois antaakseen hänen olla rauhassa. Kun\npahin puuska on ohi, nostaa Aila päätään, pyyhkii silmiään ja sanoo\nhiljaa katsellen ikkunasta ulos hämärään:\n\n»Minä pelkäsin, kun sinun kirjeesi tuli. Pelkäsin sitä, että teidän\nlähtiessänne tulisin sekapäiseksi ikävästä, kun en pääse pois teidän\nmukananne.»\n\nKaisa ajattelee, ettei tässä talossa ole varmastikaan hauska elää\nAilan itsensä, ei miehen eikä lasten. He ovat saaneet myöntyä Ailan\nedessä liian usein voidakseen saada enää omaa tahtoaan esille. Mitähän\nvaikuttaisi, jos Aila lähtisi vähäksi aikaa virkistymään jonnekin\nkauas, näkemään uusia ihmisiä ja...\n\n»Ei ei!» huudahtaa siihen Aila. »Minä en saa lähteä! Sillä jos minä\nmenen vaikkapa hetkeksi, niin en tule enää koskaan takaisin tänne!»\n\n»Kyllä sinä tulet!» kivahtaa toinen lyhyesti ja on huomaavinaan heti\ntoisen silmissä epävarman katseen. Hän on päättänyt lopettaa tämän\nturhan tuskailun, vaikenee ja odottaa, kunnes toinen rauhoittuu\nitsestään. Viimein Aila nouseekin ja aikoo lähteä omalle puolelleen\nnukkumaan, mutta kääntyy ovella ja yrittää hymyillä:\n\n»Tällä tavoin minä olen nyt huvittanut vierastani. Eikä tässä ole\nkuitenkaan läheskään kaikki, mitä minulla olisi kertomista. Luulenpa,\nettä huomenna kirkkaassa päivänvalossa tämä tuntuu hupsulta, niin ettei\nvoi katsoa toista silmiinkään. Noh, jos jaksat sulattaa tämän, niin\nkerronpahan lisää sitten toiste.»\n\nHän avaa jo oven, mutta kun on kuulevinaan joitakin vieraita ääniä,\nkysyy hän nopeasti:\n\n»Mitä se oli?»\n\nKuuluu todellakin askelia, hiljaisia ja varovaisia askelia yläpuolelta.\nMolemmat ovat niin herkällä tuulella, että odottavat kuin jotakin outoa\nolisi tulossa. Mutta sitten Kaisa muistaa ja hymyilee levollisena:\n\n»Ei se ole mitään. Taunohan nukkuu yläkerrassa ja on nyt lähtenyt\nyökävelylleen.»\n\nToinen ei usko vieläkään ennen kuin kuulee eteisen lattian narahtelevan\nja ulko-oven käyvän, mutta kysyy kuitenkin varmuuden vuoksi:\n\n»Jospa se oli jotakin muuta?»\n\nKaisa ei viitsi edes vastata, vaan katselee ikkunasta, miten nousevan\nauringon valo alkaa laskeutua vastapäisen vaaran laelle. He ovat siis\npuhuneet yhtä kauan kuin aurinkokin on ollut piilossaan ja valvovat\nvielä, vaikka muut ihmiset jo piakkoin nousevat omiin askareihinsa.\nKaisa tuijottaa valaistukseen ja odottaa, millaiseksi se muuttuu\nseuraavana hetkenä. Jos olisi tarpeeksi nopea, voisi maalata tuenkin,\nvaikka se muuttuukin alati.\n\nHeidän odottaessaan äänettöminä laskeutuu valo alemmaksi lammen\nrannalla olevan kallion ja pensaiden tasalle. Itse lampi on vielä\ntyyni, mutta ensimmäinen tuulenviri kulkee jo ylempänä kakistellen\nmetsässä korkeimpia haapoja. Silloin Kaisa päättää jotakin ja nousee\nnopeasti pystyyn.\n\n»Nyt minä lähden uimaan!»\n\nKun toinen ei näytä sitä uskovan, heittää hän yltään viimeisetkin\nvaatteet, kääriytyy kylpyviittaan ja sanoo mennessään:\n\n»Minun nautintojani on se, kun saan olla ilkialastomana kylmässä\nvedessä. Ja meille molemmille näkyy olevan yhteistä se, että\nnautitaan kaikkein enimmän siitä, kun saadaan kiusata itseämme — sinä\nsieluparkaasi ja minä ruumistani.»\n\nMutta vaikka hän tarkoittaakin ruumiinsa kurittamista, ei hän voi\nvälttää sitä houkuttelevaa sivuajatusta, että kunpa Tauno olisi ulkona\nkaukaa portailta näkemässä, miten hän riisuu alhaalla kalliolla\nkylpyviittansa ja heittäytyy kylmään veteen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nToimittaja Raintila yrittää ullakkohuoneessa päästä kiinni uneen,\nmutta ei onnistu millään. Juuri kun hän on torkahtamaisillaan, kuuluu\nnaisten keskustelu alakerrasta kovempana ja herättää hänet uudestaan.\nHän sulkee oman ikkunansa, mutta sekään ei auta paljoa, kun alakerran\nikkuna on kuitenkin auki.\n\nMitähän ihmettä naiset mahtavat selvitellä? Vaikka hän aikansa\nkuluksi yrittääkin tavoitella yksityisiä sanoja, ei niitä silti\nkuulu. Ja sisälle päässeet hyttysetkin jaksavat olla hiton virkeitä,\ntekevät pienen kierroksen huoneessa ja palaavat takaisin vuoteen\npuolelle vaatien kiihkeinä hänen vertansa. Niinpä ei ole muuta\nkeinoa kuin istahtaa sängyn reunalle ja vetäistä savuke. Kun hän\nsen jälkeen heittäytyy jälleen pitkäkseen, alkaa niskassa vaivata\nsellainen polttava tunne kuin jokin elävä purisi sitä. Hän kavahtaa\nkyynärpäittensä nojaan, tuijottaa seinälle ja on jo näkevinään, miten\nseinäpaperissa oleva naulanreikäkin liikkuu pienenä ja tummana täplänä.\n\nSilloin hän nousee uudestaan ja menee ikkunan luokse katselemaan\nmetsään ja järvelle. Se onkin aivan tyyni, mutta rantaruohikosta lähtee\njoskus suurenemaan vesirenkaita, kun salakka leikkii pinnassa. Olisi\nhauska mennä ulos kävelemään tuonne pehmoiseen hämyyn Kaisan kanssa,\nmutta kun Ailan pahus vartioi häntäkin huoneessa. — Mitähän hänen olisi\nsiis tehtävä? Istuako tässä pöydän ääressä aamuun asti ja valvomisella\npilata vielä huominen päiväkin? ‒ Eikä se kannata, vaan uneen on\npäästävä keinolla millä tahansa... Kun huone tuntuu kummallisen\nahtaalta, pukee hän ylleen ja päättää lähteä ulos kävelemään väsyäkseen\nja nukkuakseen sitten paremmin. Hänen laskeutuessaan portaita ei\nnaisten puolelta kuulu enää mitään. Ulko-ovella hän ensin vilkaisee\nsivulleen molempiin suuntiin todetakseen olevansa yksin, pysähtyy\nkarviaismarjapensaan kohdalla kuunnellen omaa lirinäänsä ja katsellen\nikkunoihin ja lähtee sitten hitaasti astelemaan käytävää pitkin\npuutarhan toiseen päähän.\n\nSilloin hän huomaa aittarivin, josta näkyvät neljän aitan ovet\nvalkoisine pienoineen. Mitähän, jos pujahtaisikin aittaan, niin saisi\nnukkua varmasti eikä tarvitsisi haukotella koko huomispäivää? Ja mitäs\nnuo aitat olivatkaan, kun Aila niitä selitti illalla? Ensimmäisenä\nvasemmalla on kai ruoka-aitta ja seuraava taitaa olla tyhjä, vaikka\nsiellä olikin vuoteita ja vällyjä, kun katsottiin ovelta. Kolmannessa\ntai neljännessä nukkuu palvelijatar.\n\nSiispä hän meneekin toiseen aittaan ja nukkuu niin makeasti kuin\nosaa...! Käytävän hiekka kahisee yön hiljaisuudessa jalkain alla,\nkookas sammakko loikkaa laiskasti sivuun kostealle nurmikolle, ja\npensaassa havahtuu pieni lintu, joka on saanut torkkua yönsä oksalla\nsen vuoksi, kun ei mahdu pesään yhdessä naaraan ja ison poikasparven\nkanssa. Onneksi näkyy aitan avain olevan ovessa, mutta kun hän vääntää\nsitä, ei se silti aukea millään. Hänen koettaessaan yhä lujemmin syntyy\nkolinaa ja päättyy siihen, että oven sisäpuolelta kuuluu jonkun naisen\nkiihkeä kuiskaus:\n\n»Onko se Eino?»\n\nRaintila säpsähtää, kääntyy ja laskeutuu jo portaat alas, mutta kun\nsama kuiskaus kuuluu uudestaan, kääntyy hän selittämään:\n\n»Minä se vain, olen — toimittaja Raintila. Tuolla sisällä oli niin\nkuuma, etten osannut nukkua. Päätin sen vuoksi siirtyä aittaan ja\nluulin tätä tyhjäksi...»\n\nJa hän on kuulevinaan Selman pettyneen huokauksen ennen kuin tämä\nneuvoo:\n\n»Herra on hyvä ja menee sinne viimeiseen aittaan. Se on tyhjä.»\n\nRaintilaa hiukan harmittaa erehdys, sillä nyt hänen yöllisistä\nmatkoistaan tehdään turha numero ja naiset huomenna naureskelevat\ntuvassa, miten vieras yritti viime yönä Selman luokse... Sillä hän ei\nhalua nähdä itseään koomillisessa valossa niinkään pienen tapahtuman\nkuin tämän vuoksi, vaikka epäonnistuneet yöjalkamatkat kuuluivatkin\nyhteen aikaan kirjallisuuden vakinaisimpiin humoristisiin aiheisiin.\nMelko pahantuulisena hän pääsee viimeiseen aittaan, riisuu vaatteensa\novenraosta tulevassa valossa, asettelee ne huolellisesti seinällä\noleviin nauloihin, kuuntelee hetkisen, soiko täälläkin sama hyttysten\nääni kuin ylhäällä kamarissa, rauhoittuu sitten, työntää oven kiinni\nja haparoi pimeässä vällyjen alle. Kun hän loikoo hetkisen selällään,\nalkavat silmät jo tottua ja nähdä pieniä valopisteitä katossa ja\nseinien raoissa. — Milloinkahan hän onkaan nukkunut viimeksi aitassa\ntällä tavalla? Kai se oli joskus poikavuosina kotona, sillä ei hän\nmuista enää sen jälkeen... Eipä silti, kyllähän tällä matkalla on\nomat erikoisuutensa, vaikka on tästä vaivaakin. Ja Kaisa taitaa olla\noikeassa, kun ottaa nautinnon kannalta sellaisetkin seikat, jotka itse\nasiassa vain suututtavat. Eikä tästä matkasta tulisi muutenkaan mitään\nilman Kaisaa, sillä yksin kulkiessa olisi täältä paras kääntyä heti\nkotiin...\n\nAjatellessaan Kaisaa Raintila nukahtaa sikeään uneen ja herää uudestaan\njohonkin kolinaan, mutta saa vain vaivoin silmänsä auki, kun aamuyön\nkirkastuva valo tulvahtaa avoimesta ovesta aittaan ja kynnyksen yli\nastuu joku mies. Hän päättelee päivän olevan jo pitkälläkin ja yrittää\nkohottautua istualleen, kun tulija huomaa hänet ja pysähtyy seisomaan\nkeskelle lattiaa häikäistyneitä silmiään siristelevän Raintilan eteen:\n\n»Kukas pahus te olette?»\n\nMutta ennen kuin toimittaja ehtii vastata mitään kysyy tulija uudestaan:\n\n»Oletteko tekin niitä luokkatovereita?»\n\nJos Raintila käsittäisi tilanteen nopeammin, tokaisisi hän arvelematta\njotakin vastaan, mutta nyt tyytyy ympäristöään ihmetellen vain\nkatselemaan, miten vieraskin riisuu takkinsa ja aikoo asettua taloksi.\nVasta silloin murahtaa Raintila:\n\n»Entäs te?»\n\nTulija huokailee itsekseen, unohtuu seisomaan lattialle ja katselemaan\novenraosta ulos huomauttaen viimein paljon sovinnollisempana kuin äsken:\n\n»Ei minusta tarvitse välittää... Minä olen vain tämän talon isäntä.\nEnkä minä ketään häiritse...»\n\nÄäni on niin lauhkea ja mies niin turvallisen näköinen, että Raintila\nnousee vuoteestaan, virkahtaa jotakin puolestaan ja tervehtii isäntää\nkädestä pitäen. Nyt juttu alkaa luistaakin jo paremmin ja Raintila\nkertoo tulleensa tänne pakoon unettomuutta, isännän taas vakuutellessa\nomasta puolestaan:\n\n»Ei tarvitse välittää... Minä tulin muuten vain kotiin liian aikaisin.»\n\nRaintila istuu vuoteensa reunalla katsellen, miten isäntä kengät\nriisuttuaan tepastelee lattialla edestakaisin kuin hautoen jotakin,\nseisahtuu sitten kädet housuntaskussa ja katsoo vieraaseen:\n\n»Ei pidä välittää, vaikka minä olenkin hiukan päissäni. Katsokaas nyt,\nkun minä kerron. Koko naimisissa oloni aikana en ole ryypännyt kuin\nmuutaman kerran, ja nytkin on viisi vuotta siitä, kun viimeksi olin\nhutikassa. Eikä minulla ole ollut mitään erikoista vetoakaan viinaan.»\n\n»No eihän sitä voi paljoksi sanoa», myöntää Raintila kohteliaasti.\n\n»Ei voi. Mutta nyt alkoi kaivella pirusti, kun eukko toimitteli minua\npois talosta vieraitten takia. Te ette luultavasti tykkää hyvää, kun\nminä sanon, jotta... Kai te muuten tunnettekin tämän minun emäntäni,\nvai...?»\n\n»No sen verran, että on oltu koulussa yht’aikaa», myöntää Raintila\nvarovasti sen vuoksi, kun ei vielä tiedä, millin isäntä oikein pyrkii,\nkehumaan vai moittimaanko.\n\n»No sittenhän te tunnette hänet yhtä hyvin kuin minäkin. Ja senkin te\ntiedätte, että hän on aika lailla suuruudenhullu. Olisi siistimpää\nsanoa sitä vain kunnianhimoksi, mutta mitäpäs tässä kainostelemaan...\nSisuttaa vain niin jumalattomasti. Hän rupesi toimittelemaan minua\nmatkalle jo heti, kun se teidän kirjeenne tuli. Ja kun te sitten\npäivällä astuitte ovesta sisään, pujahdin minä samaan aikaan toisesta\nulos ja maantielle. Eikös se teidänkin mielestänne jo sapeta —\ntietysti! Kun minä ajoin tuonne Korpelan kohdalle, aloin mietiskellä,\netten minä ole tehnyt mitään pahaa eikä minun tarvitse lähteä pakoon\nomasta talostani — eihän sekään ollut pahaksi, vai...? Päätin poiketa\nKorpelan Eetun luokse, kun sillä on aina viinaa, ja niin sitten\notettiin Eetun kanssa yhdessä hutikka.»\n\nTuntuu siltä kuin tässä talossa oltaisiin puhetuulella ja tunnustuksia\ntehtäisiin auliisti. Isäntä alkaa innostua, niin että Raintila huomaa\nvasta nyt hänen olevan todellakin humalassa ja tilinteon tarpeessa.\nKun Raintilan uni on jo mennyt sen tien, antaa hän isännän jutella ja\nvieläpä tarpeen tullen venyttääkin keskustelua uuteen vireeseen, jos se\nyrittää katketa.\n\n»Te olette ollut jo kauan naimisissa, kun on isoja lapsiakin?»\n\n»Puoliväliin toistakymmentä vuotta. Ja onhan sinä aikana tapahtunut\npaljon hyvääkin. — Jahah, vai ei teillä vielä olekaan niitä samoja\nkokemuksia. Mutta kyllähän te ymmärrätte ne muutenkin. En minä silti\ntarkoita millään lailla katua, sillä onhan Aila älykäs ihminen, vaikka\nonkin vähän puuskapäinen.»\n\nHän unohtuu miettimään nähtävästi harkiten, mitä voisi kertoa ja mitä\nei. Ja pieni hymynhäivekin vilahtaa hänen kasvoillaan. Sitten hän\njatkaa ja tulee omalta kannaltaan kertoneeksi sitä samaa, jonka Aila on\nhetkistä aikaisemmin tilittänyt Kaisalle kulmakamarissa.\n\n»Olihan se hiukan erikoista se naimisiinmenokin. Mutta mikäpäs\nsiinä, olihan nuoren opettajan luona hauska käydä, istua sohvalla\nvierekkäin ja katsella valokuva-albumia. Sitten myöhemmin tapailtiin\njo ulkosallakin, syksyllä käveltiin metsässä ja talvella hiihdeltiin.\nJa niinhän siinä sitten aikanaan huomattiin, jotta taitaisi olla\nparasta jouduttautua naimisiinkin. Olisihan siinä voinut ajatella vähän\nenemmän, sopiiko sellainen nuori ylioppilastyttönen tällaisen talon\nemännäksi, mutta mikäs niitä kaikkia asioita jaksaa muistaa semmoisena\naikana. Ja niinhän se yhteinen touhu tässä talossa sitten alkoikin.»\n\nRaintila huomaa sanojen välistä, että isännällä olisi paljonkin\nkerrottavana yksityiskohtia, mutta kun miesten kesken ei sellaisista\nasioista puhuta, ei hänkään rupea epähienosti utelemaan. Niinpä isäntä\njatkaakin omaa ajatustaan:\n\n»En minä tällä tarkoita haukkua omaa eukkoani selän takana. Mutta\nkerronpahan vain, kun tunnette tapauksen. Ailahan onkin ahkera ja\non tehnyt tässä paljon työtä — mutta poikkinaisia sanoja on aina\nkartettava, muuten siitä nousee aikamoinen elämä. Sanovat, että hän\nolisi lapsena ollut hiukan sairaana sen takia, mutta en minä tiedä.\nJoka tapauksessa hän taloon päästyään alkoi huhkia lujasti ja vähän\nliikaakin, ja tästä piti tulla koko seutukunnan ensimmäinen tila,\nvaikka tässä ei olekaan kuin vajaat kahdeksankymmentä hehtaaria\nsoineen ja kaikkineen. Jos te hituisenkaan ymmärrätte maanviljelystä,\nniin tiedätte silloin, ettei sensuuruisessa talossa eletä niin kuin\nlinnassa.»\n\n»Kyllä minä ymmärrän. Olen maanviljelijän poika, vaikka en olekaan itse\nviljellyt mitään.»\n\n»No kyllä te sitten ymmärrätte. — Minäkin olin vähällä innostua\nmukaan, kun eukko puhui alinomaa, ja raivasin jo pari hehtaaria\nuutta peltoakin, vaikka se olikin kivikkoisella aholla semmoinen\nurakka, jotta siihen oli mennä nuoruus ja terveys. Mutta emäntä\noli sisukkaampi. Koko talo oli uusittava vaikka pakolla, ja niinpä\nerotettiin pirtistä pienempi keittiö loistoliesineen ja kaikkineen ja\nyläkertaan laitettiin kaksi kamaria lisää. Ja koko talo vuorattiin ja\nmaalattiin. No mikäpäs siinä, kaunishan tästä tuli katsella entisen\ntöllin tilalle. Tarkoituksena oli laittaa myöskin vesijohto, mutta jo\nrakennushommat toivat mukanaan niin paljon velkaa, ettei tila kestänyt\nenempää. Kun sitten piti laittaa vielä puutarha hyvään kuntoon, olikin\nminun jo juostava nöyränä poikana kassoissa ja pankeissa, jotta\nsaataisiin koko hyvyys maksetuksi. Ja paljon muutakin olisi pitänyt\nvielä laittaa. Mutta pakko oli jättää kesken, kun rupesi näyttämään\nsiltä, että asukkaiden on tästä hotellista lähdettävä pian maantielle.\nEmäntä itki väliin pettymyksiään — niin, ja saattaahan kertoa senkin,\nettä hän pari kertaa uhkasi lähteä maailmalle hakemaan parempaa elämää\nja tilaa kuin Niemelän torpassa...»\n\nIsäntä istahtaa oman vuoteensa reunalle, ottaa vyöltään puukon ja\nkulmat rypyssä alkaa muodostella peukalonsa kynttä pyöreämmäksi.\nSaatuaan sen mieleisekseen hän nousee ja huokaisee:\n\n»Sellaistahan se on.»\n\nRaintilalla ei omasta puolestaan ole siihen enää mitään lisättävää,\nmutta virkahtaapahan kuin kohteliaisuudesta ja haukottelee sen päälle:\n\n»Mutta onhan teillä pellot ja muut hyvännäköisessä kunnossa.»\n\n»On. Ja se hyvä puolihan on kaikesta puuhasta ollut. Enkä minä\nsanoisikaan mitään, jos talossa olisi kaiken raatamisen jälkeen oltu\ntyytyväisiä. Kaikkein pahimman tekivät meidän eukolle muutamat isännät,\nkun vähitellen alkoi kylään ilmestyä valkoista, punaista ja keltaista\ntölliä toisensa jälkeen, maksoi mitä maksoi. Ja kyllähän se sen\npuolesta maksoikin...! Juttu kimpaannutti tämän talon emäntää, niin\nettä hän lähti pois, karkasi pahus kotoa niin kuin oli uhkaillutkin. En\nollut siitä millänikään, vaan annoin hänen oleskella omine valtoineen,\nkun lapsikin tuli toimeen ilman häntäkin. — Ja tähän minä sanon sen\nasian, että on se vain juutasta, kun tuollaiset ylioppilastytöt\nlähtevät sisukkaina valistamaan tätä maaseutua, mutta itku tirskahtaa\nheti, kun täällä pitäisi asua.»\n\nRaintila myöntää väliin, että typerän koulun aikaansaannoksiahan on\nkoko tuo oppiin perustuva luokkajako. Mutta täytyyhän opettajien\nistuttaa sellaista käsitystä muihin, kun se on aikoinaan ympätty heihin\nitseensä ainoana yhteiskunnallisen ajattelun varpuna. Isäntä vilkaisee\nRaintilaan nähdäkseen, tarkoittaako tämä ihan totta, ja alkaa kertoa\ntaas Ailan paosta:\n\n»Mutta sitten hän ihmeekseni kirjoittikin sieltä kaupungista kolmen\nviikon kuluttua ja moitti minua siitä, kun en tule hakemaan häntä\njo pois. Enkö muka haluakaan häntä takaisin. Mutta minä vastasin\nhätäilemättä, että kun on kerran lähtenyt, niin neuvotelkoon itse\ntakaisinkin. Noh, aikanaan hän sitten ilmestyikin tänne ja oli syödä\nkoko talon pelkästä hyvästä mielestä. Sellainen kummallinen luonto\nsillä on. — Jokos teitä kyllästyttää tämä minun juttuamiseni?»\n\n»No kaikki on sen jälkeen mennyt hyvin?» kysäisee Raintila saadakseen\nkuulla lisää tyypillistä Ailaa.\n\n»Onhan se. Puoli vuotta meni ilman mitään. Mutta sitten hän kyllästyi\ntalon nimeenkin ja olisi halunnut kastaa sen uudestaan ja taisi jo\netsiä romaaneistaan uutta nimeä. Mutta kun kyläläiset olivat tottuneet\nvanhaan, ei Niemelän talo ottanut muuttuakseen Koivurannan kartanoksi.»\n\nHän nousee pystyyn ja huokaa:\n\n»Ja mitäpäs tästä...! Kerroinkin vain sen vuoksi, kun se on niin\ntyypillistä: koristellaan paikkoja kovasti, mutta samalla luisutaan\npankin hoiviin. Ja sen sanon suoraan, että jos tämä talo aiotaan saada\nuudestaan itsenäiseksi ja velattomaksi, niin koko loppuikä on tehtävä\ntyötä lujasti!»\n\nHän menee ovelle, avaa sen ja katselee kynnyksen yli pihalle. Aurinko\non jo noussut, ja pihanurmikon jokainen kastepisara kiiltää sen valossa\nkirkkaana ja kylmänä, linnut pitävät pihlajikossa omaa mekastustaan ja\ntuulikin näyttää jo virkistyvän. Isäntä katselee tätä kaikkea aikansa,\nnaurahtaa hiukan ja kääntyy virkahtamaan:\n\n»Mutta te olette mieluisia vieraita! Kun se neidin ensimmäinen\nkirje tuli, niin meidän piti sen vuoksi repiä maantien puolelta\nvanha aitakin, rakentaa tuo uusi säleaita ja portti ja sutia kaikki\nvalkoiseksi. Niin että Aila on hyvin mielissään, kun tulitte. Ja\nmiks'en minäkin, vaikka ei ennestään tunnetakaan.»\n\nKun Raintila yrittää selitellä omasta puolestaan, että on tullut\nparhaana aikana häiritsemään talon töitä ja elämistä, tahtoo isäntäkin\nvuorostaan osoittaa, ettei hänelläkään ole mitään vieraita ja\nkeskustelutovereita vastaan, kävellä hipsuttaa lähemmäksi Raintilaa ja\nhymyilee:\n\n»Kuinkasta se onkaan...? Maistuukos teille ollenkaan...?»\n\nKun Raintila katsoo häneen kysyvänä, kuiskaa hän suuren salaisuutensa:\n\n»Minulle tuli se pullo mukaan! Se on piilossa tuolla nokkospensaikossa.»\n\nSamassa hän pujahtaa ulos, tulee hetken kuluttua takaisin kainalossaan\npullo ja näyttää ilahtuvan, kun saa olla antelias sen harvan kerran,\nkun talossa on vieraita. Hän löytää jostakin mukin ja noutaa\nkaivosta vettä, asettelee jakkaran Raintilan vuoteen viereen ja tuo\ntarjouksensa siihen. Ja sattuma on järjestänyt niin hauskasti, että\nsamaan aikaan, kun talon emäntä on päässyt kulmakamarissa kehaisemasta\nnaisvieraalleen, ettei tässä talossa ainakaan juoda, kohottaa aitassa\nisäntä mukia Raintilan nenän alle ja kehoittaa:\n\n»Jospa me miehet jatketaankin luokkajuhlaa nyt kahden!»\n\nHe istuvat vierekkäin Raintilan vuoteen reunalla ja alkavat naurahdella\nkuin vanhat hyvät tutut tavattuaan tässä sattumalta. Huomaa kaikesta,\nettä isäntäkin on saanut olla yksin tai on tahtonut olla niin, mutta\nnyt mieleisensä toverin saatuaan purkaa latautuneita ajatuksiaan. Ja\njonkinlaisena huvittavana seikkana hän kertoo:\n\n»Jos ette naura, niin voinpa sanoa jotakin lapsellistakin. Muutamia\nvuosia sitten Aila sai päähänsä, että minun pitäisi kohentaa itseänikin\ntalon rinnalla. Ensin piti hommautua muka kunnanvaltuustoon ja sitten\najan mukana pyrkiä vaikkapa eduskuntaan! Mutta minä annoin pitkät\npaskat koko hommalle, niin että eukko ei puhunut kokonaiseen viikkoon\nmitään.»\n\n»No miksi ette yritä?» kysyy Raintila.\n\n»En minä rupea naapurien naurettavaksi.»\n\nJa sitten hän yht’äkkiä muuttuu totiseksi ja kysyy:\n\n»Kun tässä on jouduttu tekemään selvää tämän talon oloista, niin saanko\nkysyä teiltä erästä asiaa. Se on oikeastaan semmoinen, ettei siitä\nolisi puhuttavaksi, mutta...»\n\nRaintila katsoo häneen kysyvänä, sillä isännän äänensävy on nyt\nvakavampi. Tuntuu siltä kuin hän aikoisi sanoa jotakin, josta hän ei\nole puhunut vielä kenenkään muun kanssa.\n\n»Jos minä nyt osaan mitään vastata, niin...»\n\nSilloin isäntä alentaa ääntään ja sanoo:\n\n»Kun te tunnette Ailan... Aioin vain kuulla teidän mielipiteenne...\nHän on nimittäin usein puhunut lähdöstään eikä näytä viihtyvän täällä.\nTahtoisin tietää, mitä muut miehet tekevät, jos joutuvat samaan\ntilanteeseen. Annanko hänen mennä vai haenko takaisin?»\n\nTulee pitkä hiljaisuus, jonka aikana Raintila miettii sopivaa\nvastausta. Kun sitä ei kuulu, vilkaisee isäntä häneen kuin pettyneenä\nja huokaa. Niinpä Raintilan on pakko sanoa jotakin:\n\n»Hän on tullut tänne vapaaehtoisesti ja omasta tahdostaan. Hänen on\npienistä päähänpistoista huolimatta myöskin kestettävä se, minkä on\nottanut kannettavakseen. Lastenkin vuoksi...»\n\n»Niin.»\n\n»En luule hänellä olevan siihen mitään muita syitä kuin oikut. Ja ne\npitää tällä iällä jo tukehduttaa.»\n\n»En minä vieläkään häntä moiti. Hän vain on niin kummallinen. Eikä hän\nole täällä viihtynyt koskaan. Ja nyt, kun te lähdette, tulee täällä\nolemaan entistä arkisempaa ja hän varmasti keksii jotakin. — No niin,\nolihan hyvä kuulla, mitä te ajattelette.»\n\nJa hetkisen vaiettuaan hän näyttää kuin vapautuneen, nousee ja ehdottaa:\n\n»Eiköhän voitaisi siirtyä tämän mukin kanssa tuonne portaille, kun\naurinkokin paistaa jo lämpimästi? Täällä sisällä on niin pimeätä.»\n\nJa heidän istuuduttuaan aitan portaille kertoo isäntä jo riemastuneena,\nmiten perhanan hauska on, kun taloon on tullut kerran mieskin, jonka\nkanssa voi jutella asioista. Hän tuntee poikamaista toiminnanhalua, lyö\nRaintilaa jo polvelle tuttavallisesti ja sanoo:\n\n»Olihan hyvä, kun tulit! Mitäs ajattelet, lasketaanko huomenna siima?»\n\nJa Raintilastakin tämä kaikki on uutta ja hauskaa. Eikä syy suinkaan\nole yksinomaan pullossa, vaan siinä, että hänkin voi osaltaan olla\nkarkoittamassa sitä harmautta ja kiristynyttä tunnelmaa, joka talossa\non ollut tähän asti ja tulee taas olemaan heidän lähdettyään.\n\nSamaan aikaan, kun Aila ja Kaisa ovat sisällä puhuneet tämän yön\nosalta kaiken loppuun ja päätyneet tuskaisaan itkuun, samaan\naikaan istuu aitan portailla sireenipensaan vierellä kaksi miestä\nvierekkäin jutellen innokkaina ja siristellen silmiään kirkkaassa\nauringonpaisteessa. Väliin he tavoittelevat toisella kädellään mukia\nja kehuvat aamun kauneutta. Ja aamu onkin pitkällä, sillä huoneissa\nkärpäset ovat jo vilkkaimmillaan ja tekevät pitkää vaellustaan\nikkunanlasia ylös, lentävät taas sen alareunaan ja aloittavat saman\nkulkunsa yläreunaa kohti. Tuuli heiluttelee avonaista ikkunaa saaden\nsen kitisemään haassaan, kakistelee jo koivuja ja muuttaa järven pinnan\nkirkkaan siniseksi. Silloin, miesten jutellessa innokkaimmin kulkee\nKaisa rannasta puutarhan käytävää pitkin taloon päin yllään tuulessa\nhulmuava kylpyviitta ja iho viileänä. Hän aikoo mennä viimeinkin\nnukkumaan, kääntyy portailla vielä katsahtamaan ja hengittämään\naamua ja kolauttaa sitten oven jäljestään kiinni. Silloin miehetkin\nhaukottelevat samaan aikaan ja katsovat toisiansa kysyvinä. Isäntä\nvirkahtaa tyytyväisenä:\n\n»Taitavat muut nousta jo. Mitähän, jos me menisimme nukkumaan?»\n\nHe siirtyvät aittaan ja sulkevat oven. Isäntä nukahtaa heti ja\nRaintilakin on juuri vaipumaisillaan uneen, kun kuulee jostakin kaukaa\nherätyskellon soinnin. Hän päättelee, että toisessa aitassa nukkuva\nSelma alkaa hankkiutua lypsylle. Eikä kestäkään kauan, kun pihasta\nkuuluu maitoastioiden kalmaa. Samaan aikaan lentää aitan takaiseen\npihlajikkoon parvi harakoita selvittelemään omia asioitaan kovaäänisinä\nja innokkaina. Raintilaa harmittaa, kun heräävän päivän äänet kuuluvat\nliian selvinä, mutta kuunnellessaan isännän tasaista kuorsausta nukkuu\nhänkin viimein.\n\n\n3.\n\nNiin vaikea näkyy olevan Niemelän emännän kertoa arimpia asioitaan\ntoisille, että hän päivällä häpeilee yöllistä herkistymistään ja\nkyynelehtivää tunnustustaan, kaihtaa katsoa toista suoraan silmiin ja\nviipyy samassa huoneessa kahden vain niin kauan kuin on tarpeellista.\nJos Kaisa tapaa hänet keittiöstä, väistyy hän sieltä pieni kori\nkäsivarrellaan ulos, ja jos Kaisa menee jäljestä puutarhaan auttaakseen\nkorin täyttämisessä, virkahtaa Aila pian lyhyesti, että 'tämä onkin jo\ntäysi' ja lähtee kantamuksineen jälleen sisään.\n\nVaikka onhan Ailalla muutkin syynsä vaiteliaisuuteensa, sillä talon\nhenki pyrkii olemaan ainaisesti hänen omia tarkoituksiaan vastaan kuin\ntukehduttaakseen ne. Kun hän on aamupäivällä vihdoinkin pääsemässä\nparhaimman työn vauhtiin tuvassa, kuulee hän oven käyvän selkänsä\ntakana ja kummastuu kuullessaan oman miehensä askelet lattialla. Mutta\nhän pitää ajatuksensa ja hermonsa niin kurissa, ettei puhu eikä edes\nkäännä päätään, vaan askaroi edelleenkin kuin ei tietäisi mitään.\nIsäntä viipyy sisällä ja kuuluu huokaisevan pari kertaa keskustelun\nvaralle, mutta saamatta sanaakaan moitteekseen lähtee viimein takaisin\nulos. Silloin joutuu emäntäkin kääntymään sen verran, että on pakko\nhuomata toinen ja virkahtaa lyhyesti ja mahdollisimman merkitsevästi\nkuivan 'jaa-ah'. Isäntä on ehtinyt saada kasvoilleen lievän hymyn ja\nkäsi viivähtää ovenrivassa hänen yrittäessään olla ilkamoiva:\n\n»Tuli koti-ikävä ja sen vuoksi läksin välillä katsomaan.»\n\nHän lähtee eikä heitä edes sananpuolikasta toisen kompastukseksi,\naskartelee omissa töissään kumpaisenkaan puhumatta mitään. Mutta vaikka\nei edes katsota, niin jokaisesta Ailan liikkeestä ja askaresta aivan\nkuin heijastuu se äänetön kauna, jonka toinen vaistoaa sanoittakin\nja väistyy sivummalle siirtäen selitykset tuonnemmaksi. Kun mies on\nulkona, kuuluu eteisen oven kolahdus liian kovalta ja uhkaavalta, ja\njos hän istuu tuvan penkillä, ovat emännän askelet liian haastavat ja\nlieden luokse lasketun astian kolahdus on moittiva eikä tavanomaisen\nkodikas ja tuttu. Katse vähän väliä leimahtaa ja käsi vavahtelee\nhillittyä raivoa, mutta kun hän muistaa Kaisan viimeöisiä sanoja,\nvaipuvat kädet lujasti nyrkissä alas, mutta niiden puristus vähitellen\nlaukeaa, sormet oikenevat kouristuksestaan ja hän tarttuu uudestaan\nkauhan varteen katseenkin taas sammuessa.\n\nNiin isäntä sitten kokoilee rauhallisena työkalujaan ja siirtyy aitan\nluokse tahkon ääreen, jonne Raintila osuu pyörittäjäksi. Vaikka heidän\nyhteinen aamuyönsä oli hauska ja jännittävä kuin pieni seikkailu,\ntekee päivänvalo heidät harvasanaisiksi kaikessa ystävyydessäkin.\nMutta Raintila ei ujostele kauan, vaan riisuu kauluksensa heittäen sen\nsolmion kanssa aitan portaille, käärii paitansa hihat ylös ja alkaa\nitse talosta, pihassa leikkivistä lapsista ja kukkapenkeistä johdatella\npuhetta emäntään. Isäntä vilkaisee nopeasti silmiin kuin toisen\ntarkoitusta etsiäkseen, mutta mitään erikoista huomaamatta innostuu\nitsekin puhumaan ja mainitsee lomassa, ettei 'eukko taida olla oikein\ntyytyväinen viime yön tapahtumiin'.\n\nKuuluu kotvan vain tahkon pureva ääni, kun isäntä painaa kirveen terää\nsen pintaan poskilihasten värähdellessä hänen keskittyessään työhön.\nSitten hän näyttää saaneen valmiiksi sanottavansa, koskapa nostaa\nkirveen ylemmäksi, pyyhkäisee kämmenellään sen kiiltävää kuvetta terää\ntarkastaakseen ja sanoo:\n\n»Eikä minulla ole siihen viimeöiseen muuta lisättävää kuin se, että\nAila on koko ajan syyttänyt minua siitä, kun olen sitonut hänet lopuksi\nikäänsä tähän.»\n\nRaintila vastaa rauhallisesti Raamatun sanoilla vaimon tehtävästä ja\nsitomisesta ja isäntä näkyy antavan hänen sanoilleen hyväksymisensä,\nkoskapa kasvojen ilme lientyy hänen painaessaan terää uudestaan\ntahkoon. Raintilan mielessä käy leikkisä ajatus, että pienten\nperheriitojen vuoksi saattaisi tuolla tavalla kirveen terä ja tahko\nkulua molemmat loppuun. Mutta kun hänellä ei ole mitään syytä\nilkamoida, rauhoittaa hän isäntää huomauttamalla, että kyllä kaikki\nasettuu aikanaan omiin uriinsa ja turhat mieliteot unohtuvat.\n\n»Niin minäkin luulin», sanoo isäntä. »Luotin koko ajan siihen, että\nlapset pystyvät sitomaan sen, mihin minä en pysty. Mutta se usko kyllä\npetti.»\n\nKeskustelu on muuttumassa paljon vakavammaksi, niin että Raintila\nhuomaa viimeöisen tarinoimisen olleen vasta alkua kaikkeen. Ja isäntä\nnäkyy tulleenkin jo hyvin lähelle lopullista tarkoitustaan:\n\n»Sinä näyt ymmärtävän ihmisiä hyvin ja osaat ajatella tällaisiakin\nasioita. Sanopas nyt suoraan, mitä tekisit minun housuissani:\nkulkisitko aina mieleltäsi yhtä pienenä ja kapeana, jos sitä\nvaadittaisiin?»\n\n»En tietenkään!»\n\n»Enkä sitä tee minäkään. Onhan tässä meilläkin joskus selvitelty\nperiaatteita niin kuin jokaisessa muussakin talossa, mutta eiväthän ne\nsilti vaarallisia ole. Mutta minua kiusaa se, kun en saa Ailaa koskaan\nuskomaan, että hänen on pysyttävä siinä, missä on. Vierasta hän voisi\ntotella ja vieraan sanoista oppisi näkemään omat vikansa. Mutta eihän\ntällaisessa kylässä ole yhtään sielua, joka osaisi selvittää tuollaiset\nasiat ja saisi hänet järkiinsä.»\n\nIsäntä on nähtävästi jo pitkän ajan tarvinnut jotakin tukea itselleen\nja apua vaimolleen, vaikka siitä puhuminen näin miesten kesken onkin\nlähestulkoon omituista. Mutta sehän todistaa vain, että puhumisen\ntarve on suuri, ja kyynillinen Raintila tuntee tällä hetkellä lämmintä\nmyötätuntoa tuota miestä kohtaan, erikoisen lämmintä sen vuoksi, kun\nhäneen luotetaan noin paljon. Mutta Raintilan ääni pysyy tavallisen\narkisena aivan kuin puhuttaisiin liekanuorasta eikä naisen sielusta:\n\n»Kyllä se siitä selviää.»\n\nJa sitten ei sanotakaan enää mitään. Isäntä siirtää kirveen sivuun ja\nottaa kupeeltaan viikatteen terän huomauttaen:\n\n»Muuan poikanen niitti kivikon ja pieksi tämän niin pahaksi, ettei se\nkatkaise edes kauraa... Paarma istuu sun kaulallasi. Aja se siitä pois.»\n\nTahko pysähtyy hetkeksi, kuuluu läpsäys ja sitten taas tahkon kireä\nääni, kun se puree viikatteen terää ohuemmaksi. Raintila katsoo\nsavenvärisen veden valumista pitkin tahkon pyöreätä pintaa, ja isäntä\npainaa terää kasvot rauhallisina. Kun hän vilkaisee pihaan päin, näkee\nhän keittiön ikkunaverhon liikahtavan varkain, sillä emäntä on ollut\nkatselemassa heitä kahta.\n\nJa se taas ei ole mikään paha merkki.\n\nRaintila puolestaan miettii siinä maahan tuijottaessaan, että Kaisahan\non ymmärtävä nainen ja saa varmasti Ailankin ymmärtämään. Niin, ja tämä\nkaikkihan on vain pieni osa heidän yhteisen matkansa tarkoituksesta,\nniin että...\n\n»Pyöritänkö minä liian nopeasti?» kysyy hän.\n\n»Eikä. Anna mennä vain.» Ja sitten hetken kuluttua isäntä jatkaa\nleikillisemmin: »... kun kerran olet luokkatoveriksi ruvennut.»\n\nRaintila tuntee viihtyvänsä Niemelässä tänään paremmin kuin eilen,\nsotkee lasten puuhat hiekkakasalla keittiön ikkunan alla innostuessaan\nleikkimään itsekin, hakee turhaan Kaisaa sisältä, menee vihellellen\npuutarhaan ja löytää hänet viimein omasta kamaristaan tyhjentämästä\nmaalilaatikon sisällystä lattialle.\n\n»Tuletko rantaan mukaan? Minä menen sinne maalaamaan», ilmoittaa\nKaisa valikoidessaan tarvitsemiansa välineitä, joita kasassa on\nkumisaappaista maalintuhruiseen riepuun asti.\n\n»En. Sinulla on liian kevytmieliset pukimet näissä oloissa», arvostelee\nTauno rantapukua, jonka selkä on auki liian alas ja leveät lahkeet\npolvien yläpuolella. »Vaikutat turmelevasti Selmaan, johon tuollainen\nvoi tarttua.»\n\n»Minä pyysinkin sinua enkä Selmaa.»\n\n»Ja minä sanoin, etten lähde. Muuta pukusi edes toisten takia. Viime\nyönä Selma luuli...»\n\nRaintila ei ehdi lopettaa lausettaan, kun Kaisa on jo siepannut\nlaatikon käteensä ja kankaan toiseen ja menee eteisessä kääntämättä\nedes päätään sanoessaan:\n\n»Sitten voit mennä auttamaan Ailaa. Lupasin soutaa hänelle, mutta nyt\nen maltakaan.» Sitten Kaisa pysähtyy, miettii hetken ja tulee takaisin:\n»Me olemme puhuneet hänen kanssaan.»\n\n»Mistä?»\n\nKaisa huomaa miehen avonaisesta paidanrinnasta vaalean ja pehmeän ihon\nkuin viilin pinta, rypistää kulmiaan eikä kerrokaan sitä, mitä on\naikonut:\n\n»Et sinä ymmärrä kuitenkaan. Se on naisten asioita.»\n\n»No sitten minä menen katsomaan niitä asioita», virkahtaa toinen\nja katoaa Kaisan edellä ulos. Ja tavatessaan Ailan hän kysyy oudon\nreippaasti: »Joko lähdetään?»\n\nAila mainitsee, että kaikesta päättäen on tulossa sade ja hänen pitää\nhakea toiselta rannalta vastat, joita hän ja tytöt ovat kesän kuluessa\ntehneet ja jättäneet kuivamaan metsään. Näin kahdenkeskinen matka ennen\nmitään sanavalmisteluja tulee Raintilalle liian yllättäen, mutta hän\nkävelee kuitenkin emännän jäljestä rantaan, katselee tämän tyttömäisen\nhoikkaa vartaloa mutkikkaalla polulla ja paljaita jalkoja, joiden\npolventaipeet näkyvät liian lyhyen hameen alta. Ja aina epäilevänä\nja arvostelevanakaan hän ei voi muuta kuin itsekseen tunnustaa, että\nkouluvuosista lähtien Aila ei ole ainakaan ruumiillisesti vanhentanut,\nvaan ainoastaan tullut naisellisemmaksi, niin että entinen kulmikkuus\nja liian terävät liikkeet ovat kadonneet. Ja kun Aila kääntyy\nhuomauttamaan jotakin mennessään puolijuoksua alas jyrkkää rinnettä, on\nhänen katseessaan jokin uusi pilkahdus, jokin auringonsäteen heijastus,\njonka siinä toivoisi pysyvän alati. He keskustelevat innokkaasti ja\nväliin Aila naurahtaa niin vapautuneesti, että jo rantaan tallessa\nTauno arvioi niitä henkisiä liikkumatiloja, joita Ailalla on nyt ja\njoita hänellä voisi olla muualla. Hetkisen hän epäröi, onko hänen\nuskottava enemmän omia saamiaan vaikutelmia vai niitä sanoja, joita\nAilan mies on heittänyt hänen eteensä kuin silmukkana tarttumista\nvarten.\n\nMutta silloin tulee mieleen eräs pieni muistikuva: heitä istuu kymmenen\nhyvin nuorta ihmistä asetettuina omaan riviinsä kolkkoseinäisen\nluokkahuoneen pulpetteihin, korokkeella seisoo rehtori ja katsoo\njokaista erikseen silmiin.\n\n'Minä kysyn viimeisen kerran, kuka heitti tämän paperitukon?'\n\nSilloin edessä olevasta pulpetista kääntyy Ailan pää hiukan aivan kuin\nhän tahtoisi vilkaista ikkunaan ja ulos, mutta katse pyyhkäiseekin\nTauno Raintilaa sen verran, että myöskin rehtorin katse kiinnittyy\nhäneen. Raintila nousee pulpetistaan, kohottaa ensin rintaansa ja sanoo\nsitten kohtalaisen hiljaa:\n\n'Minä.'\n\nRehtorin ääni kuuluu:\n\n'Mitä varten?'\n\n'Antaakseni kaavan Sajastille.'\n\nLuokka on hetkisen, hiljaa, ja sitten kysyy rehtori jälleen:\n\n'Pyysikö Sajasti tätä?'\n\nJa takimmaisesta rivistä vastaa Raintila:\n\n'Ei. Minä voin auttaa pyytämättäkin. Eikä sen puolesta: kai Sajasti\nselviää ilman sitäkin.'\n\nLuokka on hiljaa, rehtori vilkaisee Raintilaan ja Sajastiin, istuutuu\nja alkaa kirjoittaa päiväkirjaan omaa merkintäänsä. Ja etupulpetissa\nistuvan Aila Pohjan pää vaipuu alaspäin aivan kuin hän syventyisi\ntutkimaan jotakin pulpetinkannessa olevaa piirtoa. Sillä aikaa, kun\nrehtori kirjoittaa, nostaa Sajasti kämmenensä ylemmäksi ja puristaa\nniitä yhteen nyökäyttäen Raintilalle. Hän ei kenties ole tarvinnut\napua, mutta kiittää siitä kuitenkin. Ja syyllinen Raintila ajattelee\ntakapulpetissa tuijottaessaan Aila Pohjan niskaan: 'Voi jumal'aut tuota\nvaivaista!'\n\n       *       *       *       *       *\n\nAilan istuutuessa nyt veneen perään Raintila alkaa soutaa kapean\nlahden yli tuijottaen mitään sanomatta veteen. Hän tuskin kuuntelee,\nkun Aila nyt kotiajatuksistaan vapautuneena kertoo jotakin innokkaasti\nja veneen kolahdettua toiseen rantaan lähtee edellä koivikkoa kohti\nRaintilan seuratessa jäljessä vakavana kuin puu-ukko. Pari pitkää ortta\non asetettu puun oksien varaan, ja ne ovat täynnä aikaisemmin tehtyjä\nvastoja, jotka nyt pitäisi kantaa veneeseen ja viedä sateensuojaan.\nHe ottavat kumpainenkin niin suuren sylyksen kuin saavat kerralla\nkulkemaan, vievät kantamuksensa veneeseen ja tulevat hakemaan lisää. Ja\nAila kertoo työstään:\n\n»Minultakin meni monta päivää näiden tekemiseen. Ja lisäksi olivat\ntytöt täällä kauan. — Jaa-ah, pitääköhän ihmisen välttämättömästi käydä\nylioppilaaksi osatakseen tehdä vastoja.»\n\n»Minusta tämä on niin tuoksuvaa ja kevyttä työtä, että voisin tehdä\nvaikka aina», virkahtaa Raintila purkaessaan ortta maahan.\n\n»Sinulle tämä on vaihteena vain huvia, mutta jos tekisit sitä aina,\nalkaisit kaivata pois.»\n\n»Oletko sinä kaivannut?» kysyy toinen pysähtyen ja katsoen silmiin\naavistellessaan, mihin Aila pyrkii sanoillaan.\n\n»Kyllä — usein ja kovasti», kuuluu huokaus. »Niin kovasti, että\nsilmäisin sitä ihmistä, joka keksisi keinon lähteä. Rupeaisin\nloppuiäkseni sen ihmisen orjaksi, joka taluttaisi minut pois...»\n\n»... ja panisi vaikka vastantekoon. — Sinä taidat luulla, että avara\nmaailma on niin turkasen hauska?»\n\n»Siksipä! Ja vaikka se ei olisi hauskakaan, olisi se ainakin avara.\nTarpeeksi avara minulle tämän ahtaan maailman tilalle, joka on tuolla\nkeittiön, navetan ja aitan välillä. Kerroin kaiken Kaisallekin ja\nsanoin, että olen valmis vaikka...»\n\nRaintila keskeyttää hänet kulmat rypyssä:\n\n»Älä vouhka!»\n\nHän odottaa Ailan loukkautuvan, mutta tämä vain nauraa, ottaa uuden\nsylyksen ja lähtee edellä:\n\n»Luuletko sinä minua niin vanhaksi, etten halua vielä elää ja hengittää\nvapaasti? Ja pidätkö minua jo niin sammuneena, etten voi edes kuvitella\nmiestä, joka ottaisi minut ja kantaisi pois?»\n\n»Taikka ainakin soutaisi sinut tuonne toiselle rannalle?» lyö Raintila\nleikiksi. »Minähän soudin sinut tänne ja vien takaisinkin.»\n\n»Se ei riitä! Mutta jos viet minut...»\n\nAila keskeyttää tahallaan, sillä vajanaisellakin lauseella hän on jo\nkertonut oman toivomuksensa. Raintila ei vastaa mitään, mutta myöntää\nitsekseen tosiksi ne Kaisan sanat, että miehen kannalta Ailassa olisi\npaljon mielenkiintoista. Silloin hän muistaa uudestaan luokalta Ailan\nalas painuneen pään ja omat sanansa: 'Voi jumal'aut tuota vaivaista.'\n\nSilloin se tietty mielenkiintoisuus häviääkin. Raintila vaikenee ja\nvasta veneessä takaisin soutaessaan aivan kuin hyvittelee pelkästä\nkohteliaisuudesta:\n\n»Älä viitsi joutavia! Sinullahan on täällä niin hyvä olla. Olet vapaa\najattelemaan ja tekemään mitä tahdot eikä tarvitse noudatella kenenkään\nmieltä. Moni olisi valmis kadehtimaan sinua.»\n\nAjatus toisten kadehtimisesta saa Ailan ilahtumaan huomattavasti, eikä\nhän malta olla sanomatta:\n\n»Jos se olisi totta, niin se lohduttaisi minua paljon.»\n\n»Tietysti se on totta», myöntää toinen ajatellessaan, että nyt hänellä\nolisi loistava tilaisuus puhua siitä, mitä isäntä tarkoitti äsken.\n»Mutta mikä saa sinut hautomaan tuollaista?»\n\nAila istuu veneen perässä rentona, puoleksi makaavassa asennossa,\nviistättää toista kättään vedessä ja hymyilee kuin nuori tyttö\nhaaveissaan:\n\n»Olen niin turhamainen ja toivon, että minutkin huomattaisiin ja ehkäpä\nhiukan palvottaisiin — että joku toisi minulle kukkia — että huomaisin\nolevani vielä nuori ja kaunis — että joku tulisi ja kuiskaisi korvaani\njotakin sellaista hupsua...»\n\n»... joka ei ole totta.»\n\n»Vaikka ei olisi tottakaan, niin sitä olisi kuitenkin hauska kuunnella!»\n\nRaintila myöntää, ettei tuollainen pieni romantiikan kaipuu ole suuri\nsynti muille, mutta on kuitenkin kielletty Niemelän emännältä, joka\npyrkii tekemään salaisesta synnistä toden. Ja jo pelkkä ajatuskin näkyy\nsaaneen hänet tosiaan tyttömäisemmäksi, niin että hän hypähtää kevyesti\nmaihin, juoksee kalliolle hameen hulmutessa ja katselee kauas järvelle\nhymyn viipyessä kasvoilla. Niittyleinikin nihkeä, keltainen terälehti\non tarttunut hänen pohkeeseensa ja paistaa siinä kirkkaana läiskänä.\nTuollaisena hän on vielä kaunis ja voisi varmasti elääkin vapaasti,\njos...\n\nMutta hän on itse syypää siihen, kun hänellä on tuo ikuinen jos. —\nHyvittääkseen jotakin hänen menetyksiään edes pieneltä osalta Raintila\nalkaa poimia hänelle kimpun sinisiä kelloja nähdäkseen hänet kauemmin\ntuollaisena. Ja kumma kyllä, tuo sama kaunis ilme säilyy hänellä vielä\nkotiin mentyäkin pitkin päivää. Voi olla, että jos jollakulla ihmisellä\nolisi runsaasti aikaa ja kärsivällisyyttä houkutella näkyviin hänen\nluonteensa kauniimpaa puolta, siinä voisi aika ajoin onnistuakin. Ja\ntuota ajatellen Raintila etsii käsiinsä Kaisan, puhuu tälle isännän\nsanoja aivan kuin omana otaksumanaan ja huokaisee lopuksi, että jos\nhän osaisi tehdä jotakin lähimmäistensä hyväksi, niin ainakin nyt hän\nauttaisi. Ja Kaisa puolestaan vastaa siihen, että tuo parempien ja\nkauniimpien ajatusten herättäminen on parhaillaan jo käynnissä.\n\nOikukkaan luonteen sunnuntai-ajatukset saattavat kuitenkin olla kuin\nloppukesän ilma ja päivän kestävän hymyn takaa näkyvät taas entiset\nja tutut kasvot, joilla epäluulo, kateus ja mustasukkaisuus aivan\nkuin tummina pilvenlonkina tekevät kaiken uudelleen harmaaksi. Ja\nKaisa, joka auttelee Ailaa askareissa, huomaa tuon ilmeen vaihtumisen\nja seuraa sitä. Viimein sattuu Ailan tytär jollakin tavalla äitinsä\najatusten tielle, ja niin tämä suuttuu sinä hetkenä tyttärelleen\nsilmittömästi ja aran lapsen kadotessa omalle tielleen tuiskahtaa hänen\njälkeensä:\n\n»Minä en voi sietää tuota lasta!»\n\nKaisa katsoo häneen totisena ja kysyy:\n\n»Miksi et?»\n\nHe seisovat nyt kuin vastakkain ja toisen pitäisi vastata. Mutta Kaisan\non pakko uudistaa kysymyksensä.\n\n»Sanopas, miksi et?»\n\n»Näethän, miten hän on laiha ja rumakin. Ja niin sanomattoman tyhmä.»\n\nKaisa hämmästyy ja tuijottaa toiseen kauan aivan kuin ei tuntisi tätä:\n\n»Kuulepas, Aila! Nyt sinä et vastaa rehellisesti. Luuletko, että minä\ntyydyn tuollaisiin selityksiin?»\n\nMutta parempaa selitystä hän ei saa, ja Ailan mielessä jo pyrkivät\nesille sanat, miksi hän on velvollinen selittelemään. Mutta Kaisa saa\ntyytyä vaitioloon ja Aila katoaa jonnekin ulos, kun Raintila tavoittaa\nhänet, huutaa vielä hyvillään tämänaamuisen jäljeltä ja ehdottaa työn\njatkamista:\n\n»Minne sinä katosit? Meillä on oma taakkamme vielä rannassa.»\n\nAila virkahtaa jotakin lyhyesti ja lähtee edellä rantaan miehen\nseuratessa häntä ja aikoessa sanoa jotakin kaunista entisen tunnelman\njatkoksi. Mutta Aila harppii mäkeä alas nopeasti, ja kun he tulevat\ntiheän pajupensaikon kohdalle, sukeltaa hän edellä sen sisään. Kun\nRaintila seuraa heti jäljestä, huiskauttaa se taipuisa oksa, jota\nAila on edellä taivuttanut pois tieltään, häntä vasten kasvoja, niin\nettä tuntuu kuin piiskan sivallus. Mies kiroaa hartaasti ja pysähtyy\npyyhkimään poskeaan, mutta Aila ei virka sanaakaan, vaan pysähtyy\nkauempaa katsomaan silmissään kissamainen välähdys aivan kuin olisi\ntehnyt kaiken tahallaan. Raintila tuntee tuon katseen, sen vuoksi he\neivät puhu kuin muutaman harvan sanan koko matkallaan ja Raintila on\ntaas saanut tarpeekseen analyyttisistä huomioistaan. Takaisin pihaan\npalatessa Aila näkee kaiken jälleen ikävänä, kaikki laahaa matalalla\naivan kuin maan tasalla, ajatukset, pilvet ja yksinpä saunan lakeisen\nsavukin. Ja sen vuoksi, aivan kuin puolustellakseen omaa itseään hän\najattelee:\n\n»Miten minä sitten voisin olla toisenlainen!»\n\nJa kuitenkin hän tahtoisi olla toisenlainen...\n\nKaisa istuu iltamyöhällä omassa huoneessaan, odottelee ja siirtyy\nvälillä ikkunan eteen seuratakseen puoleksi ajatuksettomana, millä\ntavoin talo, koko kylä ja luonto asettuu omaan lepoonsa. Kaikesta\nkuultaa jonkinlaista kummallista rauhallisuutta, joka tarttuu\ntavallisina pieninä kuvina ihmiseenkin ja tuudittaa samanlaiseen\ntunnelmaan. Jonkin naapuritalon piipusta nousee ilmaan viimeinen\nohut haiku, yksityinen lehmänkellon kalahdus kuuluu metsän puolelta,\nrinteellä olevan punaisen talon portailla haukahtaa koira ja kuuntelee\noman äänensä kaikua vaaran rinteestä, haukahtaa uudestaan ja tällä\ntavoin keskustelee itsensä kanssa, niittämättömän kaurapellon väri\ntummenee yön tullessa, mutta järvi ei näy tyyntyvän, sillä ohut tuuli\njatkuu vielä. On sellainen ajaton hetki, jonka toivoisi kestävän kauan.\n\nKaisa odottaa Ailaa luokseen puhumaan aivan kuin eilenkin, mutta häntä\nei kuulu eikä hän ole tullut vielä seinän taakse omaan huoneeseensa.\nIsäntä ja Tauno näkyvät istuvan vierekkäin aitan portailla taustanaan\navoimen oven tumma aukko, kunnes nousevat viimein hitaasti ja saatuaan\nkeskustelunsa sopivaan päätökseen katoavat aukosta sisään ja sulkevat\noven, niin että se nyt katselee ilmeettömänä taloa.\n\nSitten kuuluu Ailan puolelta askelia, välillä pitkä hiljaisuus ja\nsen kestäessä huokaus, taas askelia ja kiivas kolahdus, kun laatikko\nvedetään auki ja suljetaan taas. Hetken kuluttua hän astuu kynnykselle\nvaisusti hymyillen ja yllään pitkä, vaaleanvihreä silkkinen yöpaita,\njoka laskeutuu hänen vartalolleen kuin iltapuku.\n\n'Vihreä viettelijä', ajattelee Kaisa itsekseen ja myöntää, että Ailalla\nolisi hyvät edellytykset esiintyä vaikkapa viettelijänä, sillä hänellä\nolisi sitä varten tarvittavat vuoroin polttavat ja vuoroin sammuvat\nsilmät ja väliin taas enkelimäisen pehmoinen olemus ja sen vastakohtana\npirullinen luonne. Mutta parempi on, ettei hänestä ole tullut\nsellaista, sillä hän olisi saanut aikaan liian paljon pahaa.\n\n»Kaisa, sanopas minulle nyt totuus: Te ette viihdy Taunon kanssa\ntäällä?» kuiskaa hän hiljaa, mutta kiihkeänä ja astuu huoneeseen.\n\n»Kuinka sinä sellaista luulet?» kysyy toinen vuorostaan. »Päinvastoin\nmeillähän on niin hyvä olla ja... Aluksi aioimme viipyäkin vain vähän\naikaa, mutta...»\n\n»Onko se totta? Ettekö ole kyllästynyt minuun, kun olen niin\nkummallinen?» kysyy Aila uudelleen aivan kuin valmiina ilahtumaan, jos\nvain toinen saisi hänet vakuuttuneeksi. Ja hetken kuluttua hän lisää:\n»Minä kun olin Taunolle niin ilkeä.»\n\nKaisan kysyvään katseeseen hän vastaa kertomalla:\n\n»Hän oli minulle päivällä kiltti. Mutta minuun meni taas piru ja sen\nvuoksi ärsytti, kun hänestä aina uhoaa sellaista itseluottamusta ja kun\nminä tunsin olevani lapsellisen kateellinen. Tuolla rannalla annoin\noksan sivaltaa häntä vasten kasvoja ja olin iloinen, kun häneen sattui.\nMutta kun poskessa on nyt punainen viiru, tekee minun niin pahaa, että\ntahtoisin mennä ja silittää sitä.»\n\n»Teitkö sen tahallasi?»\n\n»Tein. Ja sen vuoksi olen pahoillani, että voin olla niin pirullinen\nvain siksi, kun hän oli hyvä. Tiedän, että minulla on vaikea luonne,\nmutta en kai minä silti ole sairaalloinen?»\n\nTämä epäsuora kysymys on kai johdantoa siihen, mitä Aila aikoo kertoa\ntänä iltana. Kun Kaisa arvaa pian päästävän itse asiaan, asettautuu hän\nkuuntelemaan, nostaa jalkansa vuoteelle aivan kuin eilis-iltana, kietoo\nkädet polviensa ympäri eikä voi olla hymyilemättä koko asettelulle. Ja\nAila huokaisee jatkona äskeiseen:\n\n»Niin, kyllähän minä olen hyvin omituinen, mutta en voi sille mitään.\nJohan viime yönä sanoin, etten ole aina täysijärkinen. Mutta... Mutta\nminä olisin niin iloinen, jos te siitä huolimatta voisitte olla täällä.\nJa minun käy myöskin kateeksi, kun te lähdette.»\n\nKaisa tuntee valehtelevansa nyt vain puoleksi sanoessaan:\n\n»Tiedätkö: minä kadehdin sinua, kun saat olla täällä.»\n\nAila hypistelee silkkipaitansa kaula-aukossa olevaa nauhaa ja\nnähtävästi miettii, mistä aloittaisi. Viimein hän kertoo kuin vieraasta\nasiasta pysähdellen ja Kaisan vaiteliaana odottaessa jatkoa:\n\n»Se eilinen flanellinen paitani on tavallista arkielämää varten ja\nsellaisessa on Niemelän emännän pakko kulkea suurin osa vuotta.\nMutta kun tulee sellainen puuska, että haluan unohtaa koko talon\nisäntineen ja emäntineen ja tahdon saada jonkin pienen illuusion tämän\nyksitoikkoisuuden lomaan, leikin minä kuin pieni tyttö, puhdistan\nkynteni alukset keittiön noesta, hoidan kasvojani ja tukkaani ja\nillalla puen ylleni tämän yöpaidan. Ja kun sitten menen yläkerran\nkamariin ja olen siellä yksin ja rauhassa, uskon melkein olevani\ntoinen ihminen ja toisessa paikassa! Mielikuvitus on niin kummallinen\nkapistus...»\n\nHän naurahtaa ja kysyy kuin piloillaan:\n\n»Eikö vartaloni ole muuten hyvin säilynyt?»\n\nSen jos minkä voi Kaisakin myöntää rehellisesti, sillä koko ajan\nhän on ihmetellyt, miten Aila, joka sentään on neljän lapsen äiti,\non voinut säilyä vartaloltaan niin tyttömäisenä. Ja jokainen lähes\nnelikymmenvuotias nainen on tarpeeksi naisellinen ollakseen omasta\nruumiistaan yhtä iloinen kuin pieni tyttö uudesta nukestaan.\n\nMutta sitten Ailan hymy vähitellen katoaa hänen muistaessaan jotakin.\nHän liikahtaa hermostuneesti ikävän ajatuksen vaivaamana ja kertoo, kun\non kerran sitä varten tullut etsimään toista:\n\n»Kun saan sellaisen puuskan ja kiipeän yläkertaan, saattaa se kestää\nvaikkapa parikin viikkoa. Päivisin laahaan silloin täällä maan\ntasalla, mutta illoiksi karkaan sinne ylös enkä päästä ketään luokseni\nhäiritsemään. Lapset ajan pois eikä miehellänikään ole sinne mitään\nasiaa. Mieheni ei tietenkään sitä ymmärrä, ja sen vuoksi hän suuttuu ja\nmenee takaisin alas.»\n\nKaisa tuntee pientä piinallisuutta, kun Aila hetken mietittyään lisää\nkaunistelematta:\n\n»Ja kun tuo mielikuvituspuuska saa minut oikein valtaansa, en\nkaikistellen pääse siitä eroon. Niinpä jos olen mieheni kanssa,\nminä voin ajatella ja kuvitella hänet aivan toiseksi, vieraaksi\nmielikuvitusihmiseksi.»\n\nKaisa ei halua sotkeutua Niemelän makuuhuoneen salaisuuksiin ja sen\nvuoksi katselee tahallisen hajamielisen näköisenä ikkunasta ulos ja\nmyöntää ajatuksissaan, miten harmaata elämä saattaa olla silloin, kun\nse tekeytyy oikein arkiseksi ja rumaksi. Ja aivan kuin sen harmauden\ntodisteena hän huomioi, miten se sininen utu, jota viime yönä\nnäkyi kaikkialla ikkunan takana, koivikossa, järven yllä ja vaaran\nrinteellä, on tänä yönä harmaampaa ja näyttää valuvan ikkunasta sisään\nhuoneeseenkin täyttäen sen hämärää uuninnurkkaa myöten. Mutta sitten\nhänkin toteaa asiallisesti, että tuo harmaus on tuulta ja pilviä ja\nnäyttää ennustavan sadetta.\n\nKun hän siirtyy ajattelemaan Ailaa aivan kuin näkisi tämän muotokuvan\nharmaata taustaa vasten, täytyy hänen jo tunnustaa eräs kaunis\nvalokohta, joka iloisella tavalla heijastuu Ailan kasvoihin: Aila\nosaa ja tahtoo olla rehellinen. Ja se on hänessä osittain uutta ja\nvarmastikin tietyn kehityksen tulos. Ja tuota rehellisyyttä hän käyttää\nhyväkseen saadakseen Ailan itsensäkin näkemään kuvansa varjo- ja\nvalopuolet:\n\n»Päivällä sanoit, ettet voi sietää omaa tytärtäsi. Sanopas, minkä\nvuoksi vihaat häntä.»\n\nJa nyt Aila vastaa arvelematta:\n\n»Ensiksikin sen vuoksi, että hän on syypää minun luisumiseeni Niemelän\nemännäksi...»\n\n»Miten niin?»\n\n»Hän on vanhin lapseni ja hänen takiaan minä menin naimisiin Aarnen\nkanssa.»\n\n»Mutta onhan väärin syyttää lasta siitä, mihin sinä itse olet syypää!»\nkivahtaa Kaisa. »Kyllä sinussa itsessäsi pitää olla sen verran\nrohkeutta, että myönnät omat heikkoutesi etkä vieritä syitä viattoman\ntyttäresi niskoille!»\n\n»Oletko sitä mieltä?» kysyy Aila aivan kuin ei olisi tullut koskaan\najatelleeksi tätä.\n\n»Olen, minä olen sitä mieltä. Ja parasta on, että sinäkin opettelet\najattelemaan samalla tavalla. — Sanonko suoraan erään asian, Aila?\nYksi sinun kaikkein suurimpia vikojasi on se — ja oli jo kouluvuosina\n— ettet sinä koskaan myönnä omia vikojasi etkä erehdyksiäsi, vaan aina\nyrität siirtää ne toisen syyksi. Koetahan nyt tutkia itseäsi, niin\nhuomaat heti, että tästä naimisiin menostasikin sinä kai hyvin helposti\nsyytät miestäsi ja lastasi, mutta et itseäsi. Eikö se ole totta?»\n\nAila miettii kauan aivan kuin puntaroiden omia ajatuksiaan, silittää\nkädellään silkkipaitansa helmaa polven kohdalta hyvin huolellisesti ja\nhyväillen ja vastaa sitten katsellen alas:\n\n»Taidat olla oikeassa. — Tietysti minä tavallaan pidänkin lapsestani.\nMutta en voi mitään sille, että hän muistuttaa minua liian usein omien\nlapsuus- ja kouluvuosiani ikävimmistä puolista.»\n\n»Tarkoitatko, että vihaat häntä sen vuoksi, kun hän muistuttaa liian\npaljon sinua itseäsi?»\n\n»Ei, en minä sitä tarkoita, vaan pelkään, että hänkin jää jollakin\ntavoin puolitiehen. Kun hän syntyi, päätin minä, että tytön pitää\nkorvata kaikki se, mitä minä olen menettänyt itseltäni. Toisin sanoen\nhänen on jatkettava valmiiksi se, minkä minä jätin kesken — hänen\ntakiaan. Ja sen vuoksi hänen on myöskin jaksettava enemmän kuin minun.\nViime talvena sainkin hänet ahkeraksi, niin että hän luki yhden luokan\nyli. Eikä hän mikään tyhmä olekaan, mutta kuitenkin ajattelee ja\nharrastaa aivan muuta, kuin mitä minä tarkoitan. Kaikki on mennyt hyvin\ntähän asti, mutta kevättalvella hän alkoi heikontua ja lääkäri sanoi,\nettä tyttö on liikarasittunut. Sitten lääkäri vielä uhkaili — vaikka\nen minä siihen usko — että jos kaikki jatkuu samaan tapaan ja jos Eija\nrasittaa vielä itseään, niin hän heikontuu liiaksi ja saa tuberkuloosin\nja ties vaikka mitä. En oikein ymmärrä sitä, sillä jaksoinhan minäkin\naikoinaan enkä saanut mitään.»\n\nKaisa avaa jo suunsa sanoakseen jotakin hyvin suoraan, mutta Aila ehtii\nsitä ennen jatkaa:\n\n»Lisäksi minua kiusaa se, kun Eija on niin ruma eikä yhtään minun\nnäköiseni.»\n\nKaisa kohottautuu ja sanoo tiukasti:\n\n»Nyt sinä olet raaka!»\n\nAila katsoo vierastaan aivan kuin ei olisi kuullut oikein, avaa suunsa,\nmutta ei löydä mitään sanottavaa. Hän ei suutu, vaan kuuntelee katsoen\ntoista suoraan silmiin.\n\n»Sinä olet todellakin raaka! Jos sinä pidät lasta koko ajan\njonkinlaisessa henkisessä pakossa, jos vaadit häneltä enemmän kuin hän\njaksaa ja lisäksi vielä selvästi halveksit häntä, niin tottahan tyttö\nsiitä kärsii ja kituu. Jos jatkat tuohon tapaan, niin sinä tapat hänet.»\n\nAila ei osaa vastata mitään ja nyt samoin kuin äskenkin kuuntelee aivan\nkuin uutta asiaa, josta ei kukaan ole puhunut hänelle ennen. Sitten hän\nkatsoo mietteliäänä ulos ikkunasta olemattomaan.\n\n»Eikö edes miehesi tee loppua noista sinun mielettömyyksistäsi?» kysyy\nKaisa.\n\n»Ei Aarne sille mitään mahda.»\n\nJa nyt Kaisa innostuu jatkamaan:\n\n»Minä en jaksa ymmärtää tuollaisia piirteitä sinussa. Ja sanon\nsuoraan, että ne ovat hyvin vastenmielisiä. Juuri niiden takia sinua\nkoulussakin halveksittiin — mutta ei vihattu, vaikka luulit niin.\nSilloin ne annettiin anteeksi, kun olit niin nuori ja toisetkin olimme\nnuoria. Mutta kai tajuat itsekin, että se, minkä tekee suuruudenhullu\nviisitoistavuotias koulutyttö, ei sovi lähes nelikymmenvuotiaalle\nNiemelän emännälle joka on lisäksi neljän lapsen äiti.»\n\nAila istuu liikkumattomana, ja vain silmäterien laajenemisesta ja\nsupistumisesta voi päätellä, että hän on täysin valveilla ja kuulee.\nSitten hän kääntää päätään hitaasti ja katsoo sen näköisenä kuin ei\ntietäisi, pitääkö tosiaankin olla ero entisellä ja nykyisellä hänellä.\n\n»En ymmärrä», sanoo hän hiljaa.\n\nMutta Kaisa on puolestaan päättänyt, että tuo ihminen on saatava\nymmärtämään juuri nyt:\n\n»Tuo on sitä iankaikkista henkistä pakkotilaa, jossa sinä pidät itseäsi\nja muita. Mutta jos tahdot olla rehellinen myöskin itseäsi kohtaan,\nniin sinä myönnät sen, että tuollaisista tempuista sinä kärsit itsekin.»\n\n»No mitä minun on sitten tehtävä?» kysyy hän naiivisti, mutta\nliikuttavan rehellisesti.\n\n»Koetapas tukea miestäsi moittimisen asemesta ja koetapas auttaa\nlapsiasi turhan henkisen ruoskimisen sijaan, niin huomaat hyvin pian\neron. Silloin täällä kohentuu kaikki.»\n\n»Mutta olenhan sanonut sinulle, etten halua kuulua tänne!» sanoo Aila\nnyt kiivaasti.\n\n»Hyvä lapsi! Kun kerran olet sitonut itsesi tänne, niin sinun on\npysyttävä täällä. — Ja jos siitä huolimatta haudot lähtöäsi, niin\najattele edes käytännöllisiä seikkoja: mihin sinä menet ja miten aiot\nselvitä eteenpäin niillä muutamilla papereilla, jotka sait parikymmentä\nvuotta sitten? Ja kulkeeko sinun miehesi sitten vierelläsi vain\njonkinlaisena toimettomana irtolaisena? Ja entä lapset?»\n\n»Mutta selviäväthän muutkin, Tauno ja sinäkin.»\n\n»Kyllä, mutta me olemme saaneet tehdä valmistelevaa työtä voidaksemme\nnyt vihdoin asettua johonkin. Sen ajan, minkä sinä olet elänyt täällä\ntalossasi, olemme me saaneet rakentaa omaa kivijalkaamme. Jos sinä\nlähtisit meidän mukaamme nyt, olisit lähes kaksikymmentä vuotta meistä\njäljessä siellä. Ja me taas olemme saman ajan sinun jäljessäsi täällä.\nYmmärrätkö?»\n\nAila näkyy käsittävän toisen tarkoituksen liiankin hyvin, mutta ei\ntahdo vielä uskoa:\n\n»Sinä siis tarkoitat, ettei minun maailmassani ole enää mitään muuta\nkuin arkista lattioiden luutuamista, perunain kuorimista ja silitystä\nja keittämistä? Minkä vuoksi juuri minua rangaistaan sillä?»\n\n»Ei sinua kukaan rankaise, vaan sanon vielä kerran, että olet itse\nsen valinnut. Niinpä sinun on se kestettävä. Mitä sanoisit, jos minä\npuolen ikääni haaveilisin maalaamisesta ja tekisin kaiken valmiiksi\npäästäkseni maalaamaan, mutta sitten jostakin päähänpistosta alkaisin\nhavitella vaikkapa Niemelän emännäksi? — Ei, Aila hyvä! Sinä et näy\nmuistavan, että me olemme jo vanhoja ihmisiä eikä meillä ole enää varaa\ntuollaiseen oikutteluun.»\n\nAilan pään asennosta huomaa, että hän jo myöntää kaiken. Kaisan\npuhuessa hänen kasvonsa painuvat alaspäin, hän istuu kumarassa ja\npari kertaa pyyhkäisee otsaansa. Yksi ainoa kyynel herahtaa hänen\nsilmäkulmaansa eikä hän väräytä edes luontaan sen takia. Kun se putoaa\nvihreälle silkille, katsoo hän Kaisaan kuin pitääkseen kiinni heikosta\ntoivosta:\n\n»Ymmärrän. Minut siis tuomitaan loppuiäkseni tähän kaikkeen?»\n\n»Ei se ole tuomio. Ajattele sitä omana hyvänä osanasi ja kohenna\nkaikkea. Silloin viihdyt paremmin.»\n\n»Mutta jospa en jää?»\n\n»Silloin sinä tulet kokemaan vielä sellaisia kärsimyksiä, että\nviisastut lopultakin. Ja pahinta ja vaikeinta on se, että saat sen\nkaiken kestää vanhana ihmisenä.»\n\nKaisa vaikenee, sillä nyt hän on mielestään sanonut jo kaiken. Myöskin\nAila istuu hiljaa ja näyttää ajatuksissaan kertaavan uudestaan kaiken\nsen saman, mitä äsken sanottiin. Harmaa kesäilta vaihtuu yöksi ja\npilvet laahaavat matalalla tummana vyörynä. Avoimesta ikkunasta ei\nkuulu edes lintujen ääniä, ja Kaisa nousee hitaasti ja menee sulkemaan\nsen aivan kuin estääkseen tuon onnettoman naisen ajatuksia karkaamasta\nsitä tietä pois. Aila siirtyy pöydän ääreen ja alkaa nyyhkyttää. Kaisan\nsanat ovat säälimättömät, mutta ääni on hellä:\n\n»Itke pois vain, niin siitäpähän aikanasi rauhoitut!»\n\nJa nyyhkytyksensä lomasta sanoo Aila:\n\n»Minä olen niin sanomattoman yksin... Ei koskaan ole lähelläni ketään —\naina vain vieraita ihmisiä. Oma perheenikin kun on...»\n\n»... niin kaukana sinusta? — Mutta sinä itse olet sen loitontanut.\nKoeta päästä sitä lähemmäksi, niin se tulee puolimatkaan sinua vastaan.»\n\n»Oletko siitä varma?»\n\n»Olen. Tähän asti sinä olet karkottanut kaikki ihmiset läheltäsi pois.\nMutta teepäs heistä läheisiä, tee itsesi tarpeelliseksi heille. Silloin\nhe ajattelevat sinua.»\n\nNoinko yksinkertainen keino se onkin: tee itsesi tarpeelliseksi\nheille? Ailasta se tuntuu liian helpolta, hän nousee, ojentaa molempia\nkämmeniään Kaisaa kohti aivan kuin odottaen, mutta antaa niiden sitten\nvaipua alas. Vähitellen hän näyttää ilahtuvan ja hänen kasvonsa tulevat\nvaloisammiksi:\n\n»Onko minulla sentään ystäviä?»\n\nIhmisparka, joka ei usko siihen itsekään, kuulee hyvillään toisen\nvakuuttavan, että jos toivotaan ja tarvitaan, niin hän on valmis\ntulemaan tänne takaisin. Kaisa todellakin päättää tänä hetkenä, että\nhän oman kierroksensa tehtyään tulee Ailan luo uudelleen. Ja hän huomaa\nliikuttuneena, miten lupaus saa ilmeen vaihtumaan Ailan kasvoilla\nuudeksi. Se pieni valokohta, joka niillä oli aikaisemmin, näyttää\nlaajenevan ja kirkastuvan aivan kuin ulkopuolinen valo voimistuisi\nheijastuessaan niihin. Se on merkki siitä, että Aila-parka on\nsaamaisillaan oman valoisan ajatuksensa. Ja mikä kummallisinta, noinkin\npieni valo voi heijastua ihmisen sielusta asti.\n\nNiinpä Kaisa ikkunan luona seisoessaan tuntee pientä väristystä,\nlieköhän se kylmästä vai äskeisten ajatusten seurauksena. Mutta kun\nhän tavoittaa naulasta ylleen jotakin lämpöistä, tarttuu Ailan käsi\nvaatteen liepeeseen, siirtää sitä hänen hartioilleen ja pyyhkäisee\npehmeästi hänen olkapäätään aivan kuin lapsen poskea hyväillessä.\n\nHe kumpainenkin tuntevat, että keskustelu tältä yöltä on jo lopussa\nja että sanat liiallisessa arkisuudessaan vain pilaisivat herkän\ntunnelman. Aila katsoo kuin valmiina itkemään tai nauramaan riippuen\nsiitä, mitä toinen sanoisi. Ja Kaisa miettii itsekseen, moittiko hän\nAilaa liian ankarasti, niin että tämä jää vain kantamaan kaunaa. —\nMutta ei, liian varhainen ja turha sääli ei saa nyt pilata sitä pientä\nmuutosta, joka kenties parhaillaan on tapahtumassa tuossa suuressa\nja oikuttelevassa lapsessa, ei saa pysähdyttää sitä pientä liikettä,\njoka on alkamaisillaan lähimmäisen sielussa. Sillä jos Ailan pitää\njoskus löytää itsestään uusia puolia pysyväisestä ei käännekään saa\nolla hetkellinen ja helppo, vaan hidas ja tuskallinen. Mutta Kaisa\nepäilee sittenkin, voiko todellinen muutos tulla vielä tässäkin iässä,\njolloin ruumis ja sielu ovat jo kasvaneet lopulliseen muotoonsa ja\nkokoonsa. Mutta jos se sittenkin on vielä tullakseen, niin se tapahtuu\nparhaimmassa tapauksessa vasta pitkien aikojen kuluttua.\n\nOn mahdotonta tietää, mitä Aila tällä hetkellä ajattelee, mutta hän\nvain katsoo Kaisaa silmiin kuin ujostellen, astuu sitten luokse,\npuristaa tämän syliinsä ja painaa päänsä olkapäälle, kääntyy ja lähtee\nhuoneesta vaaleanvihreän silkin häilähtäessä ovella. Kaisa jää yksin\nmietteisiinsä, ja hänen ajatuksensa harhailevat levottomina koko talon\nja näiden ihmisten ympärillä. Onko niin, että heikompirakenteisten on\nsittenkin kannettava raskaampi taakka ja vielä kaiken lisäksi yksin?\n— Tätä hän miettii kauan ja ratkaisee sen viimein suoraviivaisesti:\n'Mitä vielä, enkö minäkin ollut yksin vuosikausia ja kestänyt vieraiden\najatusten painon, kun ympäristöni ihmetteli luisumistani käsityöläisen\ntasolle...! Koettakoot muutkin samaa.' Ja hänen ajatellessaan näyttää\npian uusi päiväkin olevan tulossa, sillä valonkajastus värittää\npilvikerroksen oudon keltaisenvihreäksi.\n\nJa millainen on se uusi päivä? — Jos siitä saa uskoa hyvää, niin se\non ehkä ristiriidattomampi kuin monet edelliset, vaikka se ei vielä\njaksakaan millään tavalla mullistaa tämän Niemelän talon ulkonaista\nelämää. Kun väki aamulla herää, ollaan aivan tavallisessa torstaissa ja\naskaret suoritetaan jo aikoja sitten totutussa järjestyksessään. Mutta\nse on uutta, että emännän askelet eteisen portailla ovat kevyemmät ja\njoustavammat kuin ennen, keittiössä hän väliin hyräilee huomaamattaan\nlyhyen hetken, ja vaikka katse saattaa olla totinen, muuttuu se\nhänen yksin jäätyään pehmeämmäksi ja kirkkaammaksi, kuin sisältäpäin\nvalaistuksi ja salaperäisemmäksi, aivan kuin nuorella naisella, joka on\nhartaan odotuksensa jälkeen tullut huomaamaan vastaisen äidintehtävänsä.\n\nJa isäntä, joka on sattumoisin tullut tupaan, huomaa kulmikkaiden ja\nhermostuneiden liikkeiden kadonneen ja sen vuoksi hän viivyttelee\ntahallaan antaakseen tilaisuuden jonkin leppyneen ajatuksen sanomiseen.\nJa hetken kuluttua emäntä kysäiseekin kuin ohi mennen:\n\n»Joko rukiinniitto aloitetaan tänään?»\n\nIsäntä avaa seinäkaapin etsiäkseen sieltä jotakin tarpeetonta,\nettei tarvitsisi katsoa silmiin ja että osaisi sovittaa sanansa\nmahdollisimman tavallisiksi:\n\n»Niin, eihän tuo haittaa, vaikka sitä siirtääkin vielä parilla\npäivällä. Mutta me käymme Raintilan kanssa katsomassa peltoja\nLuhtarannan puolella ja viivytään järvellä yöhön asti. Niin että jos\nSelma laittaisi evästä...»\n\n»Minä laitan kyllä.»\n\nHän käy kellarissa ja aitassa, muistaa isännän mielikapistukseksi\nkalakontin ja laittaa eväät siihen, tapaa hänet taas pihassa ja\nvirkahtaa ääni paljon helakampana:\n\n»Se on siellä eteisen penkillä — kuulitko, Aarne!»\n\nJa kun isäntä sitten heittää kontin olalleen, sattuukin emäntä olemaan\nsillä hetkellä lähellä ja tulee korjaamaan viilekettä parempaan\nasentoon, että olisi mukavampi kantaa, ojentaa sadetakin Raintilan\nkainaloon ja naurahtaa lyhyesti. Hänen on nyt hyvä olla, kun hän\nseisoo oven pieleen nojaten ja katselee miesten menoa rantaan päin.\nHän on myöskin kiitollinen siitä, kun he lähtevät omalle suunnalleen\nja jättävät talon tyhjäksi juuri tänään, kun ajatukset pienen leponsa\njälkeen etsivät itselleen jotakin uutta. On niin turvallista tietää,\nettei mikään voi häiritä, kun he tapaavat Kaisan kanssa kahden ja\nunohtuvat istumaan ilman sanoja, vain ajatellen.\n\nJa sitten Ailassa näyttää kypsyvän jokin luja päätös. Hän menee\nhuoneeseensa, keräilee siellä vuodevaatteitaan kasaan ja kantaa ne\nsiihen aittaan, jossa hänen miehensä nukkuu. Aitasta hän kuljettaa\nkaiken liian tavaran pois, järjestää hymyillen molemmat vuoteet\nhauskasti vierekkäin takaseinämälle, panee niihin puhtaat lakanat ja\nripustelee liinoja ja muita vaatteita hauskaksi ja värikkääksi riviksi\norsille aivan kuin nuori morsian. Ja tuosta kaikesta voi päätellä sen,\nettä Aila on löytänyt oman miehensä ja aikoo mennä tämän luokse. Mutta\nvaikea on vielä tietää, voiko hän tämän myöskin pitää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaisa, joka istuu omassa huoneessaan, tietää tämän ja monen muun pikku\ntapahtuman seuraavan toisiaan näennäisesti irtonaisina, mutta kuitenkin\nomassa varmassa loogillisessa järjestyksessään ja tarkoituksessaan.\nHän tulee hartaaksi ajatellessaan, että voisi edes pieneltä osalta\nvaikuttaa niihin harvoihin sanoihin, joita tämän talon ihmiset joutuvat\npäivän mittaan virkkamaan toisilleen työstä ja elämisestä. Vähät siitä,\nvaikka sanat olisivatkin entiset, kunhan ne vain tulisivat edes hiukan\nlämpöisemmiksi ja kilahtaisivat vähän iloisemmin. Ehkäpä pitkä ankeus\ntoisaalta ja pitkä itku taas toisaalta auttavat hiljakseen siinäkin.\n\nMutta nyt alkaa ympäristö näyttää kyyneliseltä. Se myrkynvihreä\nkajo, joka vielä äsken oli pilvien reunoilla, on jälleen muuttunut\ntasaiseksi, tummaksi harmaaksi. Alkaa tasainen ja hermoja viihdyttävä\nsade. Taivas ja kauemmat vaarat katoavat näkyvistä eikä rantakaan enää\nvilku kahisevan koivikon lomitse.\n\nNäyttää siltä kuin tämä koko kyläparka itkisi omaa yksinäisyyttään.\n\n\n\n\nKAUKANA RESIGNAATIOSTA\n\n\n1.\n\nTuntuu helpommalta, kun lähtöpäivä sattuu olemaan sateinen, sillä vesi\naivan kuin huuhtoo pois kaikki ikävät ajatukset ja sanat ja jättää\nmieleen vain parhaimmat. Kun hetkeksi kääntyy vielä katsomaan taakseen\ntaloon ja pihaan, ovat ikkunat sameat kuin itkusta kyyneleiset silmät\neivätkä metsän äänetkään ole yhtä kirkkaat ja kuulaat kuin ennen.\n\nIsäntä ja Raintila kulkevat hyvän matkaa edellä virkahtaen keskenään\njonkin asiallisen sanan, mutta naiset viivyttelevät viimeiseen saakka\nsuojassa eteisen katon alla katsellen maantielle. Tuvan ovesta\nkurkistaa tytär päästäkseen mukaan saattamaan, mutta äiti torjuu sen:\n\n»Älä vain tule kastumaan tänne. Sairastut vielä, kun yskit niin\npahasti.»\n\nJa kevyesti hän työntää ovenraosta tytön takaisin sisälle sanoen kuin\nitselleen:\n\n»Lapsi parka! Aika tulee ikäväksi sisällä.»\n\nKaisaltakaan ei jää huomaamatta, että ääni soi pehmoisemmin kuin ennen,\nja hän on kuulevinaan vielä Ailan kuiskauksen eilis-iltana, kun he\nistuivat ulkona kahden:\n\n»Älä mene vielä, vaan jää tänne. Minäkin olisin rauhallisempi.»\n\nMutta kun Kaisan oli pakko pudistaa päätään, lisäsi Aila uudestaan:\n\n»Voithan maalata täälläkin. Itsehän sanoit, miten hyviä aiheita\nolisivat Selma punaisessa alushameessaan ja maitokiulu kädessä ja\nvaaran valaistus ja veneen kokka rantapensaikossa.»\n\nJa noihin eilisiin sanoihinsa Aila lisää vielä nyt:\n\n»Kun käyt siellä, niin tule takaisin. Minä odotan sinua.»\n\nKaisa näkee Ailan silmien anovan ilmeen ja tahtoisi luvata enemmänkin\nkuin sanoo:\n\n»Ehkä... Jos pääsen, niin tulen.»\n\nAila on aikonut sanoa nyt lähdön hetkellä paljon ja hyvää, mutta liika\npuhuminen vaikuttaisi hempeältä kahden aikaihmisen kesken. He lähtevät\nrinnakkain tielle, ja portilla muistaa isäntä jotakin ja sanoo Ailalle:\n\n»Olisi asiaa kaupunkiin, mutta minä en kerkiä töiltäni. Jos haluat,\nniin voisit mennä toisten mukana?»\n\nAila pudistaa päätään:\n\n»En minä nyt... Eijakin on sairas. Ja Pentti polkaisi jalkansa\nrautanaulaan.»\n\nKaisa seisoo selin, mutta ei uskalla kääntyä katsomaan Ailaan, sillä\nhän tietää oman ilmeensä liian ihmetteleväksi tämän muutoksen takia.\nIsäntä yskäisee, Raintila hymyilee jotakin itsekseen ja Eija-tyttö\nnojaa äitinsä kainaloon karattuaan sittenkin ulos saattamaan.\nAutokin tulee juuri parhaimmalla hetkellä nyt, sillä olisi turhaa ja\nkiusallistakin seisoa tässä kauemmin, kun vieraat jo mielivät pois ja\ntalonväki tupaan kahden. Tuntuu sen vuoksi niin asiallisen hyvältä, kun\nauton pyörät sirisevät kostealla tiellä, kun se hiljentää vauhtiaan\nvalkoisen säleaidan kohdalla ja avaa ovensa. Nyt seuraa muutama\nmerkityksetön jäähyväissana, isäntä katsoo kiitollisena Raintilaa\nsilmiin tämän tarjottua kätensä, mutta sen sijaan virkahtaa vain\nlyhyesti:\n\n»Tulehan ensi kesänä taas.»\n\nJa samaan aikaan saattaa Aila käsipuolesta Kaisaa auton oven kohdalle\nvaroittaen:\n\n»Älä kastele jalkojasi.»\n\nNyt ovi kumahtaa jälleen kiinni ja auto lähtee vierimään rinnettä alas\nsaattajien seisoessa portilla sanattomina ja seuratessa sitä katsein\nniin kauan, kunnes auton samea takaikkuna katoaa naapuritalon luona\nolevan kuusikon taakse Silloin kääntyy isäntä, lähtee astelemaan\nhitaasti taloa kohti, pysähtyy välillä odottelemaan, mutta jatkaa\nmatkaansa pihaan. Aila seisoo yhä portilla tihkusateessa aivan kuin\nsiihen unohtuneena, katseessa on sama kiilto kuin lopen janoisella\nihmisellä ja huulilla ohut ja anteeksi anova hymy. Kun hän ei näe enää\nmuuta kuin tyhjän ja tutun tien, toisen talon seinät ja metsän, nostaa\nhän päänsä pystyyn, hymy katoaa ja hän kääntyy taloon päin. Pihassa\njuoksee pojantenava, kirkuu ja harppii tahallaan roiskuvan vesilätäkön\npoikki, mutta Aila vain naurahtaa ja äänessä on edelleen se uusi ilme\nhänen sanoessaan:\n\n»Mutta hyvä lapsi, miten märkä sinä olet! Tulehan nyt äidin kanssa\nsisälle.»\n\nKun hän ojentaa kättään pojalle, pysähtyy tämä ujostellen kuin oudon\nihmisen edessä, sillä hänkin huomaa vierasta, pujahtaa sitten pensaan\ntaakse piiloon ja lähtee sisälle vasta sitten, kun pirtin ovi on\nkumahtanut kiinni äidin takana.\n\nSamaan aikaan on auto ehtinyt jo kyläaukean taakse ja sukeltanut\nkorkeaan metsään, jossa koneen hurinakin vaimenee sateessa ja tuulessa.\nKaisa istuu harmaassa takissaan, päässään pieni ja punainen kalotti,\nja tuijottaa eteensä tien pintaan. Hän tuntee itsensä tyhjäksi kuin\nhylättyään apua pyytävän käden. Mutta kun hän ajatuksissaan toistaa\ntätä parin kolmen päivän matkaa, ensin pitkää metsäpolkua, vaaran\nkupeella olevaa harmaata asuntoa ja veräjällä seisovaa kirkaskatseista\ntyttöä, sitten Niemelän punaista taloa ja ajatustensa vyyhteen\nsotkeutunutta naista, kasvaa hänessä pieni päätös, joka tekee lähdön\nhelpommaksi. Hän vilkaisee sivulleen Taunoon sanoakseen suunnitelmansa,\nmutta tämä nojaa molemmin käsin polviensa välissä olevaan keppiin,\nnäyttää saaneen omat ajatuksensa mieleisensä 'mukaiseen järjestykseen\neikä anna vieraiden ristiriitojen enää häiritä itseään päästyään niitä\nnäkemästä. Raintilan ajatukset ovatkin jo kaukana edessäpäin, ja hän\non valmis uusiin vaikutelmiin, jos ne eivät ole kiusallisia. Mutta\nKaisa luulee hänen yhä ajattelevan taakse jääneitä ihmisiä kylmästi ja\ntunnottomasti ja sanoo sen vuoksi:\n\n»Minusta hän on muuttunut paljon ja on syvällisempi kuin luulinkaan.\nJoka tapauksessa alan pitää hänestä.»\n\n»Jaa, kenestä sinä puhut?» havahtuu mies ja katsoo yhä eteensä.\n\n»Ailasta tietysti. Myönnän, että hänessä olisi ollut ainesta\nparempaakin kuin keskinkertaista ihmistä varten.»\n\nMutta Raintila vastaa torjuvasti:\n\n»Muutamat ihmiset sotkevat elämän niin peijakkaan monimutkaiseksi,\nsellaiseksi tappuraksi, etteivät osaa sitä enää selvittää, ja repivät\nsitten kiukussaan omia hiuksiaan ja kiroilevat kohtaloaan. Tai jos\nsanoisi kauniimmin: he kulkevat sokkelokäytävässä ja takovat päätään\nseiniin, kun näköala on niin pieni.»\n\nMutta Kaisa pudistaa punaista kalottiaan:\n\n»Älähän sano! Minä alan uskoa, että Aila löytää sieltä poiskin.»\n\nHäntä harmittaa Taunon tehostettu epäusko ja kyynillisyys, kun tämä\nsanoo:\n\n»Ei kukaan voi muuttaa luonnettaan uudeksi, vaikka ajatuksia voisi\nvälillä vaihtaakin.»\n\nMikähän tuota Taunoa oikein vaivaa, sillä eikö hän itse pyytänyt Kaisaa\npuhumaan Ailan kanssa? Mitä tuo mies oikein leikkii? — Ja ääneen hän\nkysyy:\n\n»Kuulehan nyt: minkä vuoksi sinä minulle teeskentelet toista kuin\najattelet? Tunnenhan minä sinut kuitenkin.»\n\nTauno näyttää loukkaantuneelta ja sanoo lyhyesti:\n\n»Se kai johtuu vain siitä, että olen menettänyt kaiken hyvän uskoni\nnaisiin.»\n\n»Sinä! Sinäkö vanhapoika tunnet naisen sielun niin hyvin?» kivahtaa\nKaisa takaisin ja vaikenee. Hän ei ole edes kuulevinaan, kun Raintila\nviimein selittää:\n\n»Minä olen niitä epäilijöitä, jotka emme usko viimeisen hetken\nautuuteen. Enkä myöskään Aila Pohjan parannukseen, sillä hän on pelkkää\npsykologista sekasotkua. — Katsos, asia olisi aivan toisin, jos hän\nolisi lapsuudessaan ja nuoruudessaankin ollut jotakin muuta.»\n\nHe kaksi ovat nyt ärsyyntyneitä toisilleen eivätkä tiedä syytä siihen.\nTai oikeastaan he tietävätkin, jos tahtovat sen tunnustaa. Raintila\nmurjotti jo eilen illalla, lähdön aattona, kun Aila jankutti omia\nasioitaan Kaisalle, niin ettei hänellä ollut tilaisuutta tavata Kaisaa.\nHänen mielestään oli turhaa sekin, että Kaisan huone oli alakerrassa,\nkun kerran ylhäälläkin olisi ollut tilaa. — Ja Kaisa taas ihmettelee,\nmiksi Tauno on noin itsepäisen suljettu ja kiukkuisen näköinen eikä\npuhu edes yhtä lämmittävää sanaa nyt, kun heidän matkansa viimeinen\nvaihe alkaa ja heidän on kuitenkin Sajastin luota jo erottava. Juuri\ntuo mies näkyisi kaipaavan ravistelua enemmän kuin kukaan muu!\n\nNiin jatkuu matka. Auto pysähtelee porttien ja tienhaarojen kohdalla,\nja sade näyttää vähitellen taukoavan, niin että pilvien lomitse näkyy\njo vaaleampaa harmaata ja jokin taakse jäävä aho on jo kirkkaammin\nvalaistu. Tällä tavoin kuluu tunti ja toinenkin. Jo vilahtelee ohi\ntaloja yhä tiheämmin, maantie levenee ja oikaisee siellä täällä\nviivasuorasti yli peltojen tai halkaisee kumpuilevan metsän. Nyt\nalkavat jo ihmisetkin vilkastua, he virkahtavat vieruskumppanilleen\njotakin toisarvoista, joka yhtä hyvin voisi jäädä sanomattakin, ja\nniin saavat oman huomionsa aidan takana puun suojassa märehtivä lehmä,\nportilla nalkuttava pystykorva tai notkolleen taipunut riihen katto.\n\n»Pahastipa on mennyt lakoon ruis!» huomauttaa takapenkillä istuva mies\nsaadakseen keskustelun alkuun salkkuniekan herran kanssa.\n\nJa edessä istuva emäntä selittää tuttavalleen:\n\n»Lupasihan se Aution Sanni minulle kymmenen kiloa maltaita.»\n\nPeltoaukeat yhä laajenevat ja talot vain tihenevät. Tuossa on vanhojen\npuiden varjossa vauraannäköinen kartano, jonka pitkän kivinavetan ohi\nauto kulkee ja saa aidan takana syövän paksuniskaisen sonnin tuskin\nkohottamaan päätään uteliaisuudesta. Tuolla on kauempana puistokujan\npäässä valkoinen rakennus ja pellon keskellä hyvää vauhtia pyörivä\ntuulimoottori. Melkein vastapäätä sitä on harjun kupeella toinen\nsamanlainen, vierellään ikivanha, harmaakivinen viljamakasiini kuin\nmuinaislinnan osa.\n\nViimein tulee eteen tasainen aukea, jonka takana järven lähettyvillä\nnäkyy kummullaan kivikirkko ja sen ympärillä koko kirkonkylä.\n\nTässä kolmen suuren tien risteykseen kasvaneessa kirkonkylässä huomaa\nheti työn ja yritteliäisyyden jälkiä: varsinaisessa keskustassa on\nuseita kivitaloja, kuten pankki, kauppayhtiö ja seuraintalo. Noihin\nmahtuukin jo paljon paikkakunnan sisäistä elämää elokuvista hotelliin\nasti, ja yleensä näyttää siltä kuin täällä yritettäisiin rohkeammin\nja uudenaikaisemmin kuin itse kaupungissa. Ja kun silmää kulmauksessa\nolevaa ilmoituspylvästä, huomaa jo siitä pienen läpileikkauksen seudun\nkesäisistä harrastuksista: lähipäivinä täällä on jonkin kiertueen\nteatteriesitys, sitten urheilukilpailut, kesäjuhlat ja kirkkokonsertti.\nTämähän olisi kuin luotu Risto Kortetta varten, jonka sielulla ei ollut\ntarpeeksi liikkumatilaa kaupungissa...\n\nAuto pysähtyy suuren tienristeyksen luona olevalle aukiolle, jossa\nseisoo joukko välinpitämättömiä ihmisiä katsoakseen, mitä autosta\npurkautuu ulos. Ovelle ilmestyy pitkänpuoleinen ja solakka mies,\njoka tarttuu Kaisan maalilaukkuun ja toisella kädellään auttaa tämän\nportaalta alas. He tapaavat nyt Lauri Sajastin ensimmäisen kerran\nylioppilasvuosien jälkeen ja huomaavat hänen muuttuneen paljon. Ei\nniinkään paljon ulkonaisesti, paitsi että poikasesta on kehittynyt jo\nkeski-ikäinen mies, mutta silmät, jotka ennen parhaimmillaan ollessa\nnäyttivät tulenkipunoivilta, ovat nyt yhtä rauhalliset ja levolliset\nkuin hymykin. Hän, joka oli silloin koulun pidetyin poika ja jota\ntarvittiin aina niin poika- kuin tyttöjoukossakin, on elänyt nämä\nvuotensa puolittain erakkona välittämättä toisista yhtään mitään ja\nrasittamatta itseään ajatuksella, välittävätkö toisetkaan hänestä\nvai eivät. Mutta kädenpuristukset ovat lujat ja lämpöiset ja Tauno\nkiirehtii heti kysymään, kuinka hän on jaksanut kaiken tämän ajan ja\nmitä hänelle kuuluu nyt. Ja tarttuessaan tavaroihin ja lähtiessään\nviemään toisia mukaansa Sajasti vastaa:\n\n»Oikein hyvää! Puutarhassa kasvaa kaikki muu loistavasti, mutta kirput\nvain kiusaavat kurkkuja.»\n\nTuo nyt ei oikein tyydytä toisia, mutta kun tässä ei ole aikaa vaatia\nparempia selityksiä, osoittaa Kaisa taivaanrannalle, jossa viimeisen\nsadepilven reunalle näkyy parhaillaan kasvavan korkea sateenkaari:\n\n»Katsokaas tuota valaistusta! Koko holvin alapuoli on kirkas, mutta\nulkopuoli noin tumma. Ei tuollaisia värejä olekaan!»\n\n»Se on kai sinun värisilmäsi kunniaksi, sillä pitkään aikaan en ole\ntuollaista nähnytkään. Maailma kun näkyy tulevan niin huonoksi, että\nsateenkaaretkin jo loppuvat.»\n\nHeidän kulkiessaan kylän halki omalla rinteellään olevaa harmaata ja\nsuurta rakennusta kohti Sajasti kertoo heille kaikenlaista pientä\nja värikästä hymyillen hyväntahtoisesti kuin setä pikku lapsille,\nja samalla Kaisa tarkastelee vaivihkaa, onko nykyisessä Sajastissa\noikeampaa tuo uusi resignoituneen ihmisen asenne vai onko hän\nedelleenkin sama julistava ja iskuja sivaltava taistelija. Ja samaa\nnäyttää ajattelevan Taunokin:\n\n»Kun kysyin äsken kuulumisiasi, tarkoitin kaikkia vaikutelmiasi ja siis\njonkinlaista elämäsi hyvien ja huonojen puolien yhteenvetoa koko tältä\npitkältä ajalta.»\n\n»Ja tämä mies kertoo vain kirpuista!» lisää Kaisa.\n\nSajasti tarttuu Kaisan käsivarteen ja naurahtaa:\n\n»Tarkoitatte siis jonkinlaista siunausten ja kirousten tilinpäätöstä?\n— Ehei, siinä olisi niin paljon luettelemista, ettei siihen riitä\nkokonainen iltakaan. Mutta lyhyesti sanottuna nykyisten ajatusteni\nsumma on juuri se, minkä sanoin. — Tehän tiedätte, että minäkin kuuluin\naikaisemmin niihin ihmisiin, joilla on selvä laskusuunta ja joiden\nmiinuspuoli vain kasvaa. Mutta kun olen viime vuosina laskenut moneen\nkertaan yhteen kaikki plussat ja miinukset, niin olen huomannut, että\njokseenkin tasoissa ollaan — ainakin toistaiseksi. Toisin sanoen\nminusta tuntuu, ettei elämä ole pahasti velkaa minulle, jos en minäkään\nelämälle.»\n\nHe tulevat kaksikerroksiselle koulutalolle, jonka värikäs, rehevien\nkukkaryhmien täyttämä piha saa Kaisan ihastumaan. Kun he pysähtyvät\nkaiken sen keskelle katselemaan, kertoo Sajasti harrastuksistaan:\n\n»Olen nykyisin hyvin paljon yksin ja myöskin viihdyn yksin. Yleensä\nminulla on se vahva usko, että jos on liian paljon tekemisissä ihmisten\nkanssa, niin siitä on aina jälkeenpäin vain harmia. Mutta kun puuhailee\ntämän aituuksen sisäpuolella ja keskustelee vain oman itsensä ja\nkasvien kanssa, niin siitä on seurauksena kaikki tämä, minkä nyt\nnäette. — Muuten te äsken nauroitte minun kurkuilleni...?»\n\n»Ei, vaan kirpuillesi.»\n\n»Niin, kun on täällä yksin niin paljon, alkavat pienetkin tapahtumat\nomassa pihassa vaikuttaa suurilta. Mutta en tiedä, olenko ainakaan\nvielä omituinen — vaikka ei kai se ole kaukana enää.» Ja sitten\nhän vaihtaa nopeasti ajatusta: »Muuten huomaatte kai, että minun\nmielivärini on nykyään sininen.»\n\nSe onkin totta, sillä yleensä on koko kukkain paljoudessa sininen\nrunsaasti voitolla huolimatta siitä, että se saattaa jostakusta tuntua\njo hempeältä. Mutta Sajasti selittää:\n\n»Punainen on liian raju. Sen vuoksi tunsin poltteita äsken, kun näin\ntuon sinun myssysi.»\n\n»Mutta punainenhan sopii minulle!» puolustelee Kaisa.\n\n»Niin sopiikin sinulle. Mutta minut se saa hikoilemaan.»\n\nHe menevät sisälle, jossa kaikkialla kuultaa selvästi isännän oma maku\neikä varmastikaan ole kysytty kenenkään naisen mielipiteitä. Kaikki on\njärjestetty vain mukavuutta ja viihtyisyyttä ajatellen, ehkä hiukan\ntehostetusti vain omaa itseä varten. Kalusto on huomattavan miehekäs,\nniin että sitä voisi heitellä tai potkia halunsa mukaan ja heittäytyä\nmihin kulloinkin mieli tekee. Nurkassa on nojatuolin vierellä iso\nradiokone, jonka avulla voi pysyä muun maailman tasolla tarvitsematta\nsitä kuitenkaan nähdä ja sietää lähellään. Melkein kokonaisen\nseinän täyttää kirjasto, jonka selkärivejä pitkin Raintilan katse\nkulkee tutkivana. Seinällä on muutamia tauluja, jotka ainakin näin\nensisilmäyksellä vaikuttavat hyviltä. Huomatessaan Kaisan hyväksyvän\nkatseen Sajasti sanoo selitykseksi:\n\n»Täällä täytyy viihtyä sen vuoksi, ettei tulisi ikävä muualle.»\n\nKaisa hiljakseen vertailee niitä ensivaikutelmia, joita he ovat\njoutuneet saamaan tällä matkalla. Risto Kortteen koko ympäristö oli\nkuin henkinen majatalo, jossa kukin sai liehua tahtonsa mukaan. Ja koti\noli kuin ohjelmatoimisto, jossa ainakin puhelin häiritsi keskustelun,\njos isäntä ei käyttänyt tilaisuutta pieneen itsekehuskeluun. ‒ Aila\nPohja oli kuin hermokimppu, joka vavahti pienimmästäkin kosketuksesta.\nHän oli vihainen siitä, kun ei ehtinyt lavastaa kaikkea mahdollisimman\nkodikkaaksi ja sopusointuiseksi pettääkseen siten vieraitaan ja\nuskotellakseen heille, että hänellä oli ulkonaisesti ja sisäisesti\ntäydellinen ihannekoti. — Ja nyt on tultu varakkaan erakon luolaan,\njossa eivät saa pesiytyä edes vastenmieliset ajatukset puhumattakaan\npahoista ihmisistä. Täällä eletään vain oman tahdon mukaan, välitetään\nvähät ulkomaailmasta ja sen intohimoista. Täällä ei kadehdita toisilta\nmitään niin kuin Aila Pohja eikä myöskään tyrkytetä mitään niin kuin\nRisto Korte.\n\nJa miettiessään tätä Kaisa tulee katselleeksi pitkiä kaktusrivejä\nikkunalla ja hänen katseensa pysähtyy lopuksi suureen kukkaan. Siinä\nkaikessa on jotakin, joka saa hänet naisellisen uteliaaksi. Mutta\nSajasti on jo ehtinyt huomata vieraan katseen ja kertoo:\n\n»Minä näen, mitä sinä mietit. Täällä on minun vanha ja kiltti tätini,\njoka valvoo kaiken sen puolen. Hän muuten ottaa sinutkin hoiviinsa ja\nhänen kanssaan saat järjestää elämäsi aivan kuin haluat — joko meidän\nkanssamme tai meistä miehistä riippumatta.»\n\nPian tuleekin huoneeseen vanha ja harmaatukkainen nainen, joka\nvarmaankin on tämän talon näkymättömästä hyvästä huolehtiva sielu —\nse, jonka käden työt huomataan vasta silloin, jos niitä ei tehdä. Hän\nhymyilee Kaisalle:\n\n»On hauska, kun taloon tulee joskus toinenkin nainen. Enimmäkseen me\nolemme Laurin kanssa vain kahden — kaksi yksinäisyydestä nautiskelevaa\nsielua.»\n\nHän siis tulee todistaneeksi, ettei Sajastin puhe yksinäisyydestä\nole liioiteltua... Kummallista muuten, että toisaalla yksinäisyyttä\npelätään niin paljon kuin Ailan luona ja toisaalla sitä taas\ntavoitellaan. Kiroukset ja siunauksetkin ovat suhteellisia.\n\n»Kuulitko, Kaisa!» herättää hänet Sajasti. »Täti kysyy, haluatko nähdä\noman huoneesi.»\n\nKaisa nousee hämmentyneenä sen vuoksi, että hän on lyhyellä ajalla\ntullut ajatelleeksi ehkä tarpeettoman paljon hyvää näkemästään, sillä\nhän odotti täällä tapaavansa tosiaan puolirappeutuneen miehen, jolla\non likaiset kaulukset ja niskasta hoitamaton tukka. — Hän seuraa\ntätiä, joka menee huoneesta samalla tavalla hiipimällä ja melutta kuin\ntulikin. Miehet jäävät kahden, ja keskustellessaan heillä on tilaisuus\ntehdä pieniä arveluita ja vertailuja toisistaan aivan kuin paremman\ntutustumisen varalle.\n\nRaintila tekee huomioitaan, miten entinen vilkas Sajasti on muuttunut\nharkitsevaksi ja hidasliikkeisemmäksi ja katse jollakin tavalla\nkaukaiseksi. Olipa tosiaan vahinko — ajattelee hän — kun Sajastista\nloppui veto kesken kaiken. Tai ei loppunut, sillä sitähän saattaa\npiillä vieläkin, mutta käytetään nyt sanontaa 'väsyi kesken'. Tällä\ntavoin Raintila tyylittelee ajatustaan nyppiessään näkymätöntä\npölyhiukkasta takkinsa hihalta.\n\nSamaan aikaan Sajastikin tarkkailee vierastaan ja kysyy, mitä Raintila\non harrastanut kaikki nämä vuodet. Ja toisen vastaus on lyhyydessään\nmelko kuiva:\n\n»Työtä.»\n\n»... ja hiljaiseloa», lisää siihen Sajasti hymyillen. »Sen minä kyllä\nuskon. Mutta toisaalta taas tiedän, ettei noin vähän ole riittänyt\nsinulle. Tarkoitinkin oikeastaan sinun erikoisharrastuksiasi.»\n\nNyt Raintila kertoo, että hänen pahin kärpäsensä on psykologia, että\nhän etsii käsiinsä tyyppejä ja tutkii niiden luonteita, kaivelee\nesille kaikenlaisia syitä ja johdattelee niistä seurauksia aivan kuin\npäätöslaskussa.\n\n»No entä itse elämä? Oletko ruotinut sitäkin?»\n\n»Enpä tiedä... Se on saanut olla melko rauhassa», vastaa toinen\nvältellen.\n\nJa nyt Sajasti ajattelee, että on oikeastaan suuri vahinko, kun\nRaintila ei ole tutustunut itse elämään, vaan on tyytynyt vain sivusta\nkatselemaan sen pieniä ilmiöitä. Aivan kuin mies, joka voisi kurkottaa\nkäteensä kimpun rypäleitä, tyytyykin vain tutkimaan vitamiinitaulukkoa.\nSe on tosiaan vahinko, sillä aikoinaan Taunolla oli päättäväinen\nja voimakas leuka, ja hän oli ensimmäisiä poikia tappelemassa oman\nkoulun ja lyseon välisissä riidoissa ja samaten hän oli ensimmäisiä\ntanssittamassa tyttöjä konventti-iltoina. — Mutta nyt sen sijaan hänen\nleuassaan näkyy jo pientä veltostumista ja nyrkit ovat muuttuneet\nhoidetuiksi sormiksi. Eikä hän kai osaa enää pitää käsivarsillaan\nnuorta naista valssin tahdissa, vaan saattelee ravintola-illan jälkeen\njo vanhentuvaa leskirouvaa tämän yksinäiseen asuntoon.\n\nNiinpä tosiaan! Häneen näkyy tulleen jonkinlaista hiljaista\nitsetietoisuutta, ja se johtuu tietenkin siitä, kun on joutunut\nliian paljon peilailemaan itseään ja omia ajatuksiaan. Nyt hän näkyy\ntarkastavan huolellisesti etusormensa kynnen ja sitten pyyhkäisee\ntoisella peukalollaan sormuksensa kannassa olevaa lyyrankuvaa.\n\n'Tuollaisena hänestä olisi tullut myöskin hyvä kelloseppä', hymyilee\nSajasti yhä itsekseen. 'On tarpeeksi pikkutarkka ja huolellinen.'\n\nKun Kaisa ilmestyy takaisin puolen tunnin kuluttua, voi hän puolestaan\nvertailla molempia yhdessä: toinen on itsetietoinen julkisuuden mies,\njoka liikkuu niin sanotussa suuressa maailmassa ja on saanut melkoisen\nhyvän aseman. Mutta toinen on kuin vastakohta sille, ehkä turhaakin\nvaatimattomuutta tavoitteleva erakko, joka on joutunut lahjoihinsa\nkatsoen liian pieneen tehtävään maaseutukeskukseen. Ja entäs luonteet\nsitten: toinen hillitty ja varovainen ja toinen taas riehahteleva ja\nhelposti huitaiseva. Mutta yhteistä heille kumpaisellekin on voima —\nniin, ja se täytyy Kaisan myöntää naisena: myöskin miehekkyys.\n\nKeskustelu alkaa luistaa jälleen, ja jossakin yhteydessä tulee Kaisa\nmaininneeksi Aila Pohjan. Kuullessaan Ailan nimen katsoo Sajasti häneen\nepäluuloisena ja kysyy:\n\n»Oletteko nähneet hänetkin? Mutta kertokaahan toki millä tavalla te\noikein eksyitte tänne.»\n\nRaintila selittää ylimalkaisesti, miten he jo kaupungissa tapasivat\nKortteen ja miten he tänne lähtiessään tekivät pitkän mutkan Ailan\nluokse.\n\n»Ja nyt sitten Sajastin!» sanoo isäntä reippaasti ja lisää hetken\nkuluttua: »No on siinä tyyppikokoelma! Tuntuu kuin se ei olisi\nsattumalta tullut, vaan jollakin perusteella valittu.»\n\nVieraat vilkaisevat toisiansa, sillä he ovat huomanneet Sajastin liian\ntarkan huomiokyvyn. Ja Sajasti jatkaa päätelmiään:\n\n»Onhan meitä kaunis valikoima luhistuneita toivoja. Ensiksikin Korte\naltishenkisenä maailmanparantajana, sitten Aila ikuisia kompleksejaan\nkiukuttelevana ja lopuksi minä tällainen elämän puolitiehen tuupertunut\nhenkinen kilvoittelija.»\n\n»... joka näyttää purreen hammasta aikansa ja on kerännyt sisua ja\nvoimia matkan jatkamista varten», jatkaa Kaisa.\n\nSanat melkein vavahduttavat Sajastia ja hän kysyy nopeasti:\n\n»Mitä? Mistä sinä sellaista päättelet?»\n\n»En ylimalkaan usko sinun talttuneen, vaikka yritätkin sitä uskotella»,\nvastaa hän selittämättä enempää. Katsellessaan hetken Sajastia ja hänen\nympäristöään hän on huomannut heti, ettei tämä asetu teloilleen koko\nloppuiäkseen. Sillä mitäs sanoikaan Tauno tulomatkalla, ettei ihminen\nvoi muuttaa luonnettaan. Jos se pitää paikkansa muiden kohdalla, sopii\nse varmasti Sajastiinkin.\n\nMutta Sajasti yrittää vielä vakuutella turhaan.\n\n»Kaikki se on jo tuhlattu, mikä on syntymässä lahjaksi saatu.» Sitten\nhän miettii hetken ja palaa äskeiseen aivan kuin se askarruttaisi hänen\naivojaan: »Vai tapasitte te Ailan. Kertokaapa hänestä jotakin. Joko hän\non päässyt eroon kiusaajastaan?»\n\n»Mistä kiusaajastaan?» kysyy Kaisa saadakseen Sajastin vain\nsotkeutumaan sanoissaan ja kertomaan jotakin, jonka hän ilmeisesti\ntietää. Mutta tämä ei lankea ansaan, vaan vastaa huolettomana:\n\n»Noo, kyllähän te hänet tunnette. Aila Pohja on kuin kotimainen\nmuotiromaani: eroottinen ja sairaalloinen.»\n\n»Mutta Aila on jo muuttunut.»\n\n»Ehkä hiukan. Ja minäkin toivon sitä.»\n\nHeidän keskustelunsa on koko ajan kuin pallonheittoa, sieppaamista ja\nväistämistä. Väliin tavoittaa Raintilakin sanan tai pari, mutta siirtyy\nsitten syrjään katselemaan toisten peliä aidan takaa. Kun kumpainenkaan\nei saa toista varomattomaksi ja luiskahtamaan sivuun, väsyvät he ja\nvaikenevat. Sajasti unohtuu miettimään eräitä tapauksia, jotka saivat\nheidät Ailan kanssa kiertämään ja vieroksumaan toisiaan koko tämän ajan.\n\nSiitä on jo viisitoista vuotta, kun hän elämän rumuuteen ja oman\nitsensä heikkouteen masentuneena pakeni tänne levätäkseen ja antaakseen\naivoilleen tilaisuuden rauhoittua, hän sattumalta tapasi kaikkein\npahimmalla hetkellä Ailan. Hän ei edes muistanut sitä, että joskus\nylimmillä luokilla toiset olivat vihjailleet siitä, miten Aila\nsuorastaan hehkui hänen lähellään. Niinpä hän luuli tuon vanhan asian\njo unohtuneen Ailaltakin, jonka kanssa he joutuivat nyt useinkin\nyhteen vanhoina tovereina. Mutta hän erehtyi pahasti, ja erona\noli vain se, että kun kouluaikainen ihastus oli vain katseiden ja\nmuutamien kirjoitettujen rivien osoittamista, vaati ja tarjosi Aila nyt\naikaihmisen täydellä oikeudella paljon enemmän.\n\nHänelle, joka juuri naisen vuoksi syljeskeli silloin pois suustaan\npahaa sivumakua, olivat tarjotut huulet vastenmieliset ja kiihkeä\nnaisen ruumis inhottava; Hän sysäisi Ailan läheltään ja katosi pois\ntajuten vasta sitten, että suurin loukkaus, jota voidaan osoittaa\nnaista kohtaan, on ynseä ja halveksiva kieltäytyminen tarjotusta\nrakkaudesta. Hän oli loukannut Ailaa verisesti ja olisi myöhemmin\nvoinut ja ehkä tahtonutkin selittää omat syynsä ja menettelynsä, mutta\ntässä tapauksessa hän tiesi sen turhaksi. Se ei olisi lieventänyt\nhituistakaan Ailan vihaa. Hän ei kylläkään nähnyt enää Ailaa, vaan\nainoastaan vaistosi ja tunsi tuon vihan. Kun hän muisti, miten Aila\nkouluvuosina saattoi saada hysteerisiä kohtauksia yksinpä muutamista\nväärin käsitetyistä sanoistakin, ei ollut vaikea arvata, mitä Aila\ntekisi sen miehen sielulle ja ruumiille, joka on kieltäytynyt hänen\nalttiista rakkaudestaan. Mutta minkäpä Sajastikaan silloin voi omalle\nluonnolleen ja niille vähäisille periaatteilleen, joita hän silloin\nparhaillaan herätteli uudestaan henkiin ensimmäisen ja pahimman\nryvettymisensä jälkeen. — Asia jäi silleen, ja puoli vuotta myöhemmin\nhän kuuli Ailan menneen naimisiin.\n\nHän havahtuu vasta Raintilan vetoavaan kysymykseen.\n\n»Kuulitko sinä?»\n\n»En — mitä?»\n\nRaintilan sormet kulkevat pitkin kirjojen selkärivejä hyllyltä toiselle\nja hän sanoo päätään kääntämättä.\n\n»Sinä näyt lukevan paljon.»\n\nTauno, joka kyllästyi äsken Kaisan ja Sajastin keskusteluun, on nyt\npääsemässä lähelle omaa alaansa ja vaatii isännänkin mukaansa. Tämä\nvastaa kuin jatkona äskeisiin mietteisiinsä:\n\n»Kyllä, mutta etupäässä ulkolaista kirjallisuutta. Kotimaisten\nromaanien standardi-aiheenahan on aviottomien lasten tekeminen ja\nsaaminen — ja sen analysoiminen ei kiinnosta minua pitkän päälle yhtään\nenempää, kuin jos alituisesti jankutettaisiin vain syömisestä ja vatsan\ntyhjentämisestä.»\n\n»Soo, herrat!» kuuluu Kaisan ääni.\n\n»Muuten laitoin kerran joutilaana hetkenä tilastoakin\nkaunokirjallisuuden aviottomista lapsista», kertoo Sajasti edelleen ja\ntonkii pöytälaatikkoaan. »Missähän se paperi lienee? Jo viisitoista\nvuotta sitten lankesivat nuoret työläisnaiset, sitten tarttui sama\nmuoti konttoristeihin ja niin sanottuihin liikenaisiin. Taisipa olla\njoukossa joku kansakoulunopettajakin. Viime syksynä tuli perheenlisäys\nnaislehtorille ja ensi jouluna ovat muodissa jo...»\n\n»... koulutytöt!» lisää Raintila. »Sehän tarjoaisi kohtalaista\nvaihtelua.»\n\n»Kuulkaas nyt!» ehtii joukkoon Kaisa. »Naisena minä kiellän puhumasta\ntuohon tyyliin. Ja kai siinä ovat osallisina miehetkin?»\n\n»Kyllä», myöntää Sajasti. »Mutta minähän puhunkin vain aiheiden\nvalinnasta. Ja minusta se on aivan yhtä monipuolista ja laajaa kuin\nteillä maalareilla lahopökkelöiden sutiminen.»\n\n»No sitähän Kaisa on saarnannut koko ajan!» ilahtuu Raintila.\n\nHeidän hyvin alkava väittelynsä päättyy tähän, sillä jokainen odottaa\ntoisen jatkavan. Raintila istuutuu kirja sylissään ja alkaa pian\nhaukotella. — Kun puhe on ollut rakkaudesta, johtuu Kaisa siitä\narvailemaan, mikä on Sajastin nykyinen suhde naiseen ja rakkauteen.\n— Ja kenties saman aiheen johdattelemana koettaa Sajasti puolestaan\nmiettiä, kumpi hänen vieraistaan on rakastunut toiseen vai joko\nmolemmat. Hän ei saa sitä ilmeistä eikä sanoista selville vielä nyt,\nvaikka aavistaakin sen varmaksi.\n\nKaisa on kääntynyt katsomaan ikkunasta ulos, jossa alhaalla mäen\nkupeella näkyy osa kylää ja puiden yläpuolelle kohoava kirkontorni.\nIlma on kirkastunut ja viimeiset pilvenriekaleet kulkevat hyvää vauhtia\ntuulen mukana yli järven. Niityt ja pellot näyttävät sateen jälkeen\nvärikkäämmiltä. Korkealla lentää jokin suuri lintu, lieneeköhän se\nhaukka. Ja maantieltä kuuluu auton kiihtyvä surina, kun se lähtee\nnousemaan mäkeä ylös. Kaikkialla on liikettä, yksinpä viljapellollakin.\n\nSajasti näyttää lukeneen hänen ajatuksensa, koskapa tulee lähemmäksi\nikkunaa ja sanoo:\n\n»Katsopas tuon pellon kypsää väriä metsää vasten. Kunpa saisitkin\nmaalatuksi tuulessa aaltoilevan viljan rytmillisen liikkeen.»\n\nTuo edestakainen ja tasainen huojunta herättää kai toiminnan kaipuuta,\nkoskapa Kaisa nousee ja sanoo päättävästi:\n\n»Lauri, vie meidät ulos. Nyt meidän täytyy jo tehdä jotakin.»\n\n»Mennään. — Mutta ajattelehan minua, joka olen saanut istua tässä\npaikoillani jo viisitoista vuotta!»\n\n»Mutta kuka on sinut siihen pakottanut?»\n\n»Minä itse! Tämä on ollut kotiarestia vanhoista synneistä. Mutta\nkeväällä minä jo ajattelin, että eiköhän tämä itsekasvatus vähitellen\nriitä. Niin että...»\n\n»Ahaa! Sinä olet siis päättänyt tehdä jotakin!» virkahtaa Kaisa ja\ntarttuu häntä käsipuolesta mennäkseen ulos pellolle ja mäelle.\n\n\n2.\n\nOnko Sajastin erakkomaisuus todellista vai onko se vain asenne? — Mitkä\novat ne syyt, jotka ovat taltuttaneet hänet ja saaneet pysymään kuin\nhäkissä koko tämän ajan? — Ja aikooko hän todellakin jatkaa samaan\ntapaan loppuun asti ja pitää itseään menetettynä vai onko hänellä\njoitakin suunnitelmia ravistaa nämä ahtaat kehykset ympäriltään ja\nyrittää vielä kerran vakavissaan? — Nämä kysymykset askarruttavat\nvieraiden mieltä alati senkin vuoksi, kun Sajasti ei anna pienintäkään\nvihjettä mistään.\n\nHe kaikki kolme ovat vapaita ihmisiä tekemään mitä tahtovat, sillä\nheitähän eivät sido toimet eivätkä touhut niin kuin Kortteen luona eikä\nkoti töineen kuten Niemelässä. Saadakseen itse liikkua tarpeekseen\nja laahatakseen Sajastinkin mukaan vaikka väkivalloin Kaisa pakottaa\njo seuraavana päivänä toiset mukaansa mäelle ja sitä seuraavana taas\nrantaan ja järvelle. Kaisa itse on rinteeltä pienen perunapellon\nkupeelta löytänyt mieleisensä vanhan torpan, jonka aidan takana on\nmatala sauna ja sen edessä vinttikaivo. Hän puhuu torpan emännän kanssa\nja saa tämän seisomaan mallinaan kaivonkannella päällyshame nostettuna\nylös vyötäisille ja kaatamassa vettä punaiseksi maalattuun puukorvoon.\nKaisa itse toivoo taulusta paljon ja antaa miesten sillä aikaa loikoa\nylhäällä mäellä ja keksiä ajanvietteensä niin kuin he itse tahtovat.\nTaivas näyttää olevan taas tavallista korkeammalla, sillä helle\njatkuu eilisestä pienestä ukkossateesta huolimatta. Auringonpaiste\non polttanut rinteen ruohikon kuivaksi ja hauraaksi ja koko tämä\nhiekkaharju tuntuu uhoavan kuumuutta kuin kiuas. Jos petäjikössä\npääsisi tuli irti, pyyhkisi se pitkin kuivaa havunneulasmattoa ja\nkanervikkoa nopeana kuin ajatus ja pahimmassa tapauksessa polttaisi\nkoko kirkonkylän.\n\nRaintila toteaa tämän ja ajattelee, että juuri nyt on sellainen oikea\nhetki, jolloin voisi puhua kaikesta entisestä ja päästä eroon turhana\npainolastina olevista mietteistä. Heillä onkin nyt keskustelun alkuna\nyhteiset kouluvuodet, ja nehän sopivatkin kaiken muun johdannoksi.\n\nKun nuo kahdeksan ajast’ajan tapahtumat on sitten jauhettu tarkkaan ja\nRaintila siirtyy kuin sattumalta ylioppilasaikaan, vastaa Sajasti hänen\nkysymyksiinsä leikillisesti ja huolettomasti, että 'siitä minä en tiedä\nmitään, kun silloin olin jo rappiolla'. Asia ei näy häntä ainakaan\npainavan, ja sen vuoksi Raintilan onkin helpompi muistella heidän\nviimeisiä tapaamisiaan ja mainita Sajastin pakokin pois Helsingistä.\n\nJa aivan kuin estääkseen Raintilaa pääsemästä edelleen hän kysyy\nviimein itse tähän tapaan:\n\n»Te toiset pojat kai ihmettelitte, mikä minulle silloin tuli ja mihin\nminä katosin?»\n\n»Kyllä», myöntää Raintila odottaen jatkoa. »Eikä kukaan meistä tiennyt\nvarmaa syytä siihen.»\n\nKun Sajasti jää miettimään, kertoo hän vielä, miten poikajoukossa\narveltiin jonkun naisen vaikuttaneen asiaan ratkaisevasti, mutta hän\nlisää omasta puolestaan varmuuden vuoksi:...\n\n»Mutta mistäpä sen tiesi... Joka tapauksessa lähtösi oli suuri vahinko\nmeille, sillä olithan sinä koko joukon keskeisin mies. Ja kaikkein\nsuurin vahinko se oli tietysti sinulle itsellesi, sillä lukusi\nkatkesivat, vaikka sinua olisi myöhemmin tarvittu muuallakin kuin\ntäällä.»\n\nMutta Sajasti ei näy olevan puhetuulella, hän vain murahtaa jotakin\nja heittäytyy sammalille pitkälleen asettaen kädet päänsä alle ja\nkatsellen pilvien kulkua taivaalla:\n\n»Kaunis ja puhdas väri tuo sininen», virkahtaa hän kuin omissa\najatuksissaan. »Mitähän varten maalarit maalaavat sen aina harmaaksi\ntai vihertäväksi? Pitävät kai tuota liian imelänä...»\n\n»Jos sinä olisit ollut joku meistä keskinkertaisista, ei lähdöstäsi\nolisi ollut suurtakaan vahinkoa», jatkaa Raintila sitkeästi ja myöskin\nvalehtelematta. »Mutta kun se olit juuri sinä, oli hävittyäsi jäljellä\npitkän aikaa jonkinlainen hautajaistunnelma.»\n\n»Joutavia! Emmehän viime aikoina tavanneet kuin harvoin. Eikä kukaan\nmeistä ole korvaamaton. Jos minä hävisin, niin olettehan te toiset —\nsinä ja muut — hoitaneet leiviskänne sillä aikaa paremmin.»\n\nSajasti ei näytä sitä ottavan raskaasti, vaan on valmis puhumaan\nvaikkapa muusta, sillä hän ei ilmeisesti erittele eikä analysoi omia\nasioitaan niin tunnontarkasti kuin Aila Pohja eikä myöskään pidä omia\naikaansaannoksiaan niin kovin tärkeinä kuin Korte. Nytkin hän vain\nhätistelee pois itsepäistä mehiläistä, joka kieppuu hänen kasvojensa\nedessä, ja kutittaa sitä ruohonkorrella takapuolesta, kun se sukeltaa\nkurjenpolven sinipunervaan kukkaan. Kun mehiläinen lähtee ärtyneenä\nlentoon, kääntyy Sajasti kupeelleen ja katsoo Raintilaan:\n\n»Vaikka eipä silti, voinhan minä sen jutun kertoakin. Mitään\nihmeellistä se ei ollut, vaan aivan tavallinen nuoren miehen\nkuperkeikka, josta toiset nousevat ja toiset eivät. Minä taas en\nruvennut puntaroimaan mitään hyvää enkä pahaa, vaan suutuin koko\nroskaan ja läksin pois.»\n\nRaintila nyökkää ja asettuu yhtä mukavasti, varmuuden vuoksi vielä\nhaukottelee ja silmää mäen alla olevaan pihaan, vieläkö torpan mummo\njaksaa seisoa kumarassa asennossaan Kaisan edessä. Siellä he ovat yhä,\nKaisa on hakenut jostakin jakkaran ja istuu sillä, ja telineen vieressä\nnurmikolla loikoo kissa ojennellen laiskoja jäseniään aivan kuin hekin\nkaksi tässä.\n\nSajasti alkaa kertoa:\n\n»Kaikki olisi muuten luistanut hyvin, mutta toisena talvena innostuin\nnaukkailemaan hiukan liikaa — ei nyt paljon, mutta sinähän tiedät\nsen kaikkein typerimmän litkimisen, että ollaan joka päivä pikkuisen\nhiprakassa ja huomenna taas jatketaan samaa sillä tekosyyllä, kun\neilenkin oltiin. Sellaiset jokailtaiset istujaiset ovat tavallisesti\nkuin suola keitossa, niin että sitä kaipaa heti, jos vain se puuttuu.\nJa alkuaikoina minä jouduin olemaan mukana aivan huomaamatta, eiköhän\nse ikävää ollutkaan. Ja kun se myöhemmin tuli jo tavaksi, niin siihen\nkai vaikuttivat hyvin paljon naisetkin taikka oikeammin sanottuna\nnainen.\n\n»Kas jokainenhan meistä harrasteli pikkuhakkailua taipumustensa mukaan.\nMutta toisena talvena minä valitettavasti tutustuin erääseen tavallista\nerikoisempaan tyyppiin, joka kai piti minua tarpeeksi kiihkeänä ja\nkookkaana, niin että hänen sopi vain tarttua poikaa ohjaksiin ja\npidellä niistä kiinni. Hän oli sopivan saattajan tarpeessa; sillä hän\noli ollut joskus naimisissakin ja eronnut muutamia vuosia aikaisemmin,\nniin että himot sen vuoksi tietenkin hyrräsivät. Ja tärkeä seikka\nkoko asiassa on se, että hän oli silloin siinä neljänkymmenen lähellä\nja minä vasta vähän yli kahdenkymmenen. Hän oli aika varakas, mutta\nennen kaikkea älykäs nainen, harrasti tosin taiteita, mutta vain\ntaiteilijoitten itsensä takia ja istui taiteilijakapakoissa silloin\nkuin hekin. Kai sinäkin näit hänet usein — jaa, sinähän et liikkunut\nsilloin samalla taholla... Kas taiteilijoillahan, ja niistä etupäässä\nnäyttelijöillä ja maalareilla, oli vakituiset kantakapakkansa, joiden\nväliä jotkut tyypit tavasivat illasta toiseen esiintyen tuttuna\nja sinuna joka pöydässä. Ja ainakin näyttelijäin ympärillä surisi\nsellainen vieras kärpäsparvi pelkästä hyvästä mielestä, humaltui lasin\nreunaan jääneestä pisarasta ja pyrki olemaan henkevä päissään.\n\n»Tämäkin nainen kuului noihin surisijoihin ja koetti vastapalvelukseksi\nviihdyttää. Hän kävi usein teatterissa jo hyvän tavankin vuoksi, ja\nkun minä olin kaikin puolin maukkaan näköinen maalaispoika, sain yhä\nuseammin olla hänen seuranaan ja siirryin vähitellen vakinaiselle\nkannalle. Hän järjesteli usein jatkoja kotiinsa ja minäkin olin niissä\nmukana, vaikka nuorena miehenä osasinkin pysyä tarpeeksi sivullisena.\nMutta väliaikoina hänelle tuli tavaksi tyytyä siihen, että me istuimme\niltaa kahden kotona, joimme kahvia ja minkä mitäkin.\n\n»Siitä sitten keksittiin, että minä muutin asumaan hänen huoneistoonsa,\nkun siinä oli tilaa liikaakin ja kun tapaaminenkin oli sillä tavalla\nmukavampaa. Kieltämättä se oli minullekin hyvää aikaa, mutta\nlukemisesta siniä ei kylläkään tullut yhtään mitään. Ja kaikkein\npahinta oli tietenkin se, kun minä en hurskaassa typeryydessäni\nymmärtänyt pitää varaani, että huoneeni väliovi olisi pysynyt aina\ntarpeeksi lujasti kiinni.\n\n»Hänellä muuten oli kummallinen himo kaikkeen punaiseen. Mihin ikinä\nkatsoi, kaiken piti olla punaista ja tummaa. Jos aamuisin törmäsin\nhäntä vastaan kylpyhuoneen ovella, piti aamutakin olla ehdottomasti\nviinin värinen, jos halusin ilahduttaa häntä nimipäivänä kukkapuskalla,\npiti niiden tietysti olla punaisia. Jos hän istui illalla sängyssään\npolvet pystyssä ja luki romaania, oli pyjama samaten punainen,\nja huulimaalissakin oli vain yksi ainoa vivahdus, joka kelpasi\nsellaisenaan. Ja se kai osaltaan vaikutti minun nuoreen mieleeni\ntarpeeksi humalluttavasti, niin että minäkin aloin kaivata sitä\npunaista yhtäläisesti kuin jokailtaista kiertolais-elämää kapakasta\ntoiseen ja kolmannesta taas jatkoille. Ja hän oli muutenkin tarpeeksi\nviisas ja osasi käyttää kaikki keinonsa kouluttaakseen minun makuani,\nmistä kaikesta sopii pitää ja mitä on kaivattava.\n\n»Tätä juttua ei oikeastaan sopisi kertoa rippikoulua käymättömille,\nsillä totuus on lopuksi se, ettei se minun huoneeni väliovi olisi\nlukossa pysynyt, vaikka olisi koettanutkin. Ja ikävintä oli se, etten\nminä osannut tehdä enää mitään eikä minulla ollut edes omaa tahtoa,\nvaan kulutin aikani pitämällä illat seuraa vieraille ihmisille ja\nolin muutenkin kuin sopiva rotukoira joutilaan naisen talutusnarussa.\nNe vähät lukuvaratkin, jotka sain enoltani, menivät iankaikkiseen\nedustukseen ja vaatteisiin, eikä se kaikki ollut kuitenkaan kuin pieni\nosa menoistani, sillä varsinaisena huoltajanahan yhteisissä kuluissa\noli kummutkin se sama täti. Ja mikä sitten oli kummallisinta, niin\nainakin alussa minusta tuo kaikki oli hauskaa ja mukavaa ja minä pidin\nvähitellen itseäni jo kohtalaisen tärkeänä tekijänä suuremmassakin\nryyppyparvessa. Olin vielä tarpeeksi typerä, etten huomannut omien\nedellytysteni puuttuvan siihen kokonaan, sillä tuo tärkeyshän ei\njohtunut omista aikaansaannoksistani, vaan yksistään siitä, että olin\nvarakkaan naisen rakastaja. Muutamat kun näkyvät pitävän jonkinlaisena\nkunniana sitäkin...\n\n»Mutta tuo oli vain yksi puoli asiassa, ja lisäksi oli vielä sekin\ntoinen. Oletko koskaan kuullut kerrottavan, että nuori mies on kulunut\nloppuun pelkistä riemuista? Minä uskon siihen, sillä olivathan jo\nhormonikin riekaleina ja tunsin hoippuvani ainakin henkisesti.»\n\nSajasti kertoo värikkäästi, miten hän sitten jo viikkokaupalla huomasi\nkaiken menevän hitaasti, mutta kuitenkin suoraa päätä hiivattiin.\nNiin se käy, kun kuukausimääriin vetää kellonsa vasta aamulla. Hän\nosasi katsella omaa itseänsä surkeana ilmestyksenä ja hartaasti\nodotti tilaisuutta, joka toisi selvän ja mutkattoman ratkaisun. Mutta\nsellaista ei vain näyttänyt tulevan, ja hän itse, jota oli kuljetettu\njo puoli vuotta pitkät illat pöydästä toiseen ja öisin taas jatkoille,\nosasi jo liikkua ominpäinkin ja suunnitteli suoranaista karkaamista.\nMutta kun hänellä ei ollut varoja, ei hän voinut näytellä ylpeätä\nlähtemällä taloista velkoineen, vaan pakko oli odottaa yhä.\n\nViimein tuli tarpeeksi hyvä tekosyy, vaikka tapaus sinänsä olikin\nmitätön. Hänen piti eräänä lauantaina matkustaa maalle ja saapua\ntakaisin vasta sunnuntai-iltana. Kun hän tuli kuitenkin liian aikaisin\ntakaisin, huomasi hän huonettaan käytetyn jatkotarkoituksiin ja kuuli\n'talonväen' puolelta viimeisten, aamuyön tylsistyttämien vieraiden\nkeskustelua ja kinastelua. Kaiken lomassa mainittiin siellä hänenkin\nnimeään ja sen jälkeen kuului rouvan loukkaantunut vakuuttelu, että\n'hyvä mies, mitä sinä tuosta jankutat, hänhän on vielä lapsi'. Mutta\nmustasukkaisen miehen ääni selitti asian taas omalla tavallaan ja\nlopuksi viittasi jotakin lasten käyttämisestä eräisiin tiettyihin\ntarkoituksiin.\n\nHänellä oli nyt viimeinkin tarpeeksi sisua vetäistä eteisen ovi\nauki ja astua joukkoon. Hämmästynyt herrasmies — joka muuten piti\nitseänsä muusikkona sen vuoksi, että nau'utti saksofonia jonkin\nravintolan orkesterissa — yritti hymyillä hämmentyneenä ja rouva\nolla ilahtuvinaan jälleennäkemisestä, kun hän itse aloitti tappelun.\nHänen silmissään leimusi sillä hetkellä muutakin punaista kuin rouvan\npuku, hän löi miestä vasten kasvoja — varmuuden vuoksi vielä toisen\nja kolmannenkin kerran — kunnes rouva ehti väliin syyttäen häntäkin,\nettä tämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun tässä talossa tapahtui\nskandaali. Nyt riita muuttui onneksi heidän kahden välisekseen, mutta\nsiihen sekaantuivat lopulta muutkin vieraat todistajiksi, eikä kukaan\nsäästänyt sanojaan. Rouvan mielestä hän oli loinen ja vieraiden\nmielestä taas sikamainen tappelupukari, jolle pitäisi antaa heti\nselkään.\n\n»Oli selvää, että minä sain lähteä — ja läksinkin tavallaan\nkiitollisena. Neljännestunnissa pakkasin tavarani ja ovella\nsilmäsin taakseni, jossa rouva pahimmoilleen yritti leikkiä jo\nanteeksiantamusta. Mutta minä paransin vauhtiani, pääsin loppuyöksi\nhotelliin ja aamulla sitten ensi töikseni juoksin asemalle ja ostin\nlipun tänne kotipuoleen.»\n\nHän nousee jälleen istumaan ja tuijottaa kotvan sanattomana ruohikkoon,\njossa kuparinvärinen kovakuoriainen yrittää kiivetä heinänkortta myöten\nsen latvaan. Vanha varis lentää laahottelee läheisen puun latvaan,\nmutta nähtyään miesten istuvan alhaalla parkaisee pelosta ja kiepahtaa\nlentoon.\n\n»Mitä varten sinä jätit kaiken? Oliko se tarpeellista?» kysyy Raintila.\n\n»Ei, tarpeellista se ei ollut, vaan näin jälkeenpäin ajatellen\ntyperääkin. Eihän minua mikään pakottanut lopettamaan silti lukujani\nkesken ja sillä tavalla vain pahentamaan asiaa. Mutta ota huomioon,\nettä minä olin henkisestikin jo näännyksissä, että minä tunsin\nensimmäisen kerran elämän lujan käden kouraistu! niskavilloissani\nja katselin maailmaa ylöspäin silmät pullollaan kuin sammakko. —\nYmmärrätkö, mitä on tuntea oma viheliäisyytensä? — Ja kun minä tulin\ntänne, olivat kaikki ihmiset totisia ja ahkeria, ja kaikeksi kiusaksi\ntäällä sattui olemaan serkkuni pikku tyttö, sellainen avosilmäinen\nja kirkasääninen elävä, joka sai minut yhä enemmän tuntemaan oman\npahuuteni. Ja sulkujen sisällä voisin tässä välissä mainita senkin,\nettä kun tulin tänne ja kaikkein pahimmin inhosin naisia ja itseäni,\nniin eikös eräs nainen osannut samana hetkenä tulla tarjoutumaan\nminulle sieluilleen ja ruumiineen. Minä en voinut muuta kuin\najaa hänet hiiteen, sillä en osannut ajatella häntä vaimona enkä\nrakastajattarena. Sain hänestä sillä tavalla itselleni verivihollisen.\n— No niin, kun jyskytys minun sisikunnassani oli kova, katsoin minä\nparhaimmaksi lähteä pois yleensä joka paikasta, menin suorittamaan\nasevelvollisuuttani, päätin lueskella siinä ohessa ja aloittaa vuoden\nkuluttua kaiken alusta uutena miehenä. Ajattelin vakavasti, että kun\ntässä jo sain osani maailman makeudesta, niin olisi aika aloittaa\ntyötkin.»\n\nSajasti keskeyttää, sillä alhaalta torpan pihasta kuuluu Kaisan huuto,\nkun hän on jo lopettanut työnsä ja valmistautuu lähtemään pois. He\nnousevat ja astelevat mäkeä alas. Raintila aikoo vielä kysyä jotakin,\nmutta samassa he jo tavoittavat Kaisan ja puhe siirtyy tämän uuteen\nluonnokseen.\n\nMutta Raintila ei pääse eroon ajatuksesta, ettei Sajasti ole kertonut\nvielä kaikkea, vaan salaa jotakin. Mikähän se mahtaa olla? Mitä varten\nSajasti on noin eristäytynyt? Ja mikä osuus naisilla on kaiken tuon\njälkeen ollut hänen ajatuksissaan?\n\nMuuten Raintila saa pian todisteen siitä, ettei piru ole vieläkään\njättänyt Sajastia rauhaan, vaan kiertää ja havittelee hänen sieluaan\nnuoren naisen hahmossa. Kun he pääsevät kotiin, tulee sinne pappilan\nnuori neiti kainalossaan kantamuksellinen kirjoja, jotka hän on joskus\nlainannut Sajastilta, ja tahtoisi nyt eritellä ja ruotia niiden\nsisällön. Tämä nuori nainen on hoikkavartaloisena ja kirkasvärisessä\nkesäpuvussaan kuin kukka. Hiljakseen hän hivuttautuu melkein Sajastin\nkainaloon hieroakseen siinä itseään kuin kissanpentu. Ja kun hän on\njo kuullut talossa olevan vieraita taiteilijoita, arvelee hän kai,\nettä näitä kiinnostavat eniten seksuaalikysymykset ja varsinkin\nsana 'rakkaus'. Sajasti on lyhytsanainen aivan kuin olisi juuri\nkysymäisillään, mikä on antanut vieraalle aiheen esitelmöidä juuri\nsiitä. Kun neitonen kaikesta huolimatta haluaisi kuulla hänen\nmielipiteensä jostakin teoksesta, viittaa hän Raintilaan:\n\n»Tämä ystäväni harrastaa kirjallisuutta. Kysykää häneltä.»\n\nVieraan iloinen hymy vaihtuu kohteliaisuushymyksi ja hän siirtyy\nkeskustelemaan Kaisan kanssa kai hivuttautuakseen tämän ystäväksi ja\npäästäkseen sitä tietä samaan päämäärään. — Kun hän sitten aikanaan\nnäkyy menevän pihan yli maantielle, virkahtaa Sajasti kyllästyneenä:\n\n»Ja minä kun en rupea heidän peleihinsä... Tuollainen haettu ystävyys\nhyvien harrastusten varjolla on vain yksi keino paljastaa oma\ntyperyytensä. Ja minua raivostuttaa joka kerran sen vuoksi, kun he\nantavat ymmärtää, että minä olen vain ori enkä mitään muuta.»\n\nRaintila arvelee itsekseen, että tuo purkaus johtuu vain Sajastin\nvarhemmista päähänpinttymistä ja että tämä yhä vieläkin näkee kaiken\nsamassa valossa. Mutta ei, pian tämä näkee jo jotakin valoisampaakin,\njoka saa hänet ajattelemaan toisella tavalla.\n\nIltapäivän aurinko paistaa ikkunasta lattialle ja kirkastaa akvaariossa\nolevan veden, saa sen ohutvartiset ja hennot kasvit kirkasvärisiksi\nja pienet kalat vilkkaiksi niiden pujotellessa omassa viidakossaan ja\nuteliaina uidessa siihen pieneen virtaan, joka syntyy ilman puhaltaessa\npieninä kuplina veteen. Kaisa seisoo samoin kirkkaasti valaistuna\nkatselemassa lasin takaista pienoiselämää. Hänen vierelleen tulee\nSajasti ja kertoo:\n\n»Vaikka nuo luontokappaleet ovatkin noin pieniä, ovat ne melko\nviisaita. Kun seuraa niiden puuhia, muistuttavat ne aika paljon\nihmisten ajattelua ja huolia, ja sellaiset kuin viha tai myötätunto\nnäkyvät kaikkein selvimmin. Ja kutuaikanaan ne ovat suorastaan\nlapsellisia. — Muuten kun minä aamulla nousen ylös ja juon kahviani\ntässä pöydän ääressä — istun tavallisesti tässä tuolissa selin lasiin —\nniin kalat tulevat sanomaan hyvää huomenta. Ne kaikki kerääntyvät tähän\nseinän viereen ja pienillä kuonoillaan nokkivat lasin pintaan, niin\nettä kuuluu tuollainen pieni ääni kuin kynnellä hiljaa koskettaessa.\nKun sitten nousen ylös ja juttelen niille, tyytyvät ne ja lähtevät\nomiin askareihinsa.»\n\n»Mitä nuo kaksi kisailevat?» kysyy Kaisa ja osoittaa kahta kalaa, jotka\ntörmäilevät toistensa jäljessä vihreässä viidakossa.\n\n»Ne tappelevat! Tuo isompi sinijuovainen on pahin riitapukari koko\njoukossa ja tappelee yhtenään. Sen tavallinen olinpaikka on tuon paksun\nlehden alapuoli, ja siitä se käy heti kimppuun, jos toinen tulee\nlähelle. Katsohan sen kaunista pyrstöä. Ei uskoisi sitä niin ilkeäksi,\nmutta kerrankin se suorastaan repi toisen pienemmän kalan. Jos se ei\nanna toisten olla rauhassa, niin minä sen hävitän ja syötän kissalle.»\n\n»Älä toki, se on niin kaunis. — Katsokaa, tuolla on kaksi saman\nlehden alla piilossa! Mitähän ne juttelevat?» osoittaa Kaisa paria\nliehuhäntäistä elävää, jotka ovat aivan hiljaa ja vain evät ovat hiukan\nliikkeessä merkkinä siitä, että ne ovat vielä hengissä.\n\n»Missä?» kysyy Tauno ja kurkistaa Kaisan olkapään ylitse.\n\nKaisa ottaa kiinni hänen etusormestaan ja osoittaa sen päällä lasin\npintaa: »Tuossa juuri!» Taunon käsi unohtuu hänen omaansa. He seisovat\nsillä tavoin kotvan, miehen olkavarren koskettaessa hänen rintaansa,\nkunnes Kaisa huomaamattaan nojaa häneen. Silloin Raintila vilkaisee\nnopeasti Sajastiin, joka onneksi on sivuittain eikä kai ole huomannut\nmitään, mutta hän ei kuitenkaan uskalla siirtyä poiskaan. Kun Sajasti\nkääntyy uudelleen kertomaan heille kaloista, ihmettelee Kaisa, minkä\nvuoksi hän hymyilee tuolla tavalla...\n\nSajasti yrittää ratkaista itsekseen pientä arvoitusta, onko noilla\nkahdella jo niin sanottu suhde vai onko se vasta kehittymässä. Ja jos\non, niin kumpi siinä on heikommalla puolella ja joutuu täyttämään\ntoisen tahdon ja vaatimukset?\n\nKaisa, joka on jo jättänyt akvaarion rauhaan ja Raintilan sen ääreen\nyksin, astuu keskelle lattiaa auringonvalon kirkkaaseen suunnikkaaseen,\ntukka on valoisana kehänä hänen päänsä ympärillä ja silmissä hauska\nkimmellys.\n\n»Ettekö näe, että päivä kuluu hukkaan tällä tavalla?» vetoaa hän\nmolempiin miehiin aivan kuin eilenkin. »Tuletteko mukaan rantaan?»\n\n»Onko sinun uimapukusi punainen?» kysyy Sajasti.\n\n»On. — Saako sekin sinut hikoilemaan?»\n\n»En pelkää omastani, vaan tuon Taunon puolesta.»\n\n»Haa! Tauno ei sula minkäänlaisessa hehkussa. Hän on arka ja sulkee\nsilmänsäkin punaisen kohdalla.»\n\n»Älähän ole niin varma», varoittaa Sajasti häntä ja katsoo totisena\nsilmiin. »Mutta lähdetään nyt joka tapauksessa joukolla.»\n\nMutta hän ei lähde kuitenkaan, vaan unohtuu katsomaan ikkunasta\nmietteissään. Sitten hän kääntyy äkkiä toisiin päin ja sanoo taas\nreippaammin:\n\n»Kuulkaahan! Minun pitäisi hyvänä isäntänä näyttää teille kaikkea\nsitä, mitä täällä ympäristössä on? Te kai jo kohmetutte paikoillenne?\n— Paha vain, ettei täällä ole mitään muuta katseltavaa kuin tämän\ntalon piha ja Huuhkainvuori melkein peninkulman päässä.» Ja Raintilan\nihmetellessä, miten Sajasti päättelee heidän kohmettuvan paikoillaan,\nvaikka tämä hiljainen ja mietiskelevä oleminen on juuri parhainta,\nSajasti katselee kaukaa näkyvää Huuhkainvuorta ja sanoo kuin itsekseen:\n»Siitä on jo monta vuotta, kun olen käynyt noinkin kaukana... Ei, mutta\ntosiaankin minun pitää viedä teidät huomenna kalliosaarille tuonne\nkeskelle selkää ja ylihuomenna vuorta katsomaan!»\n\nJa tuosta päätöksestään hän näyttää itsekin reipastuvan.\n\n\n3.\n\nKummallinen ominaisuus tuolla miehellä! Raintila on tähän saakka\nhieman omahyväisesti tuntenut varmaa tasavertaisuutta tai pientä\nylemmyydentuntoakin tavatessaan tovereita ja on kuvitellut näkevänsä\ntäällä elämän taltuttaman ja takkuisen miehen, jolla on välttelevä\nkatse ja alistuneen ilme ja jota voisi iltahämärässä kerrottujen\nerehdysten vuoksi lohduttaa sovinnaisesti huokaamalla, että\n'sellaistahan se elämä yleensä tahtoo olla' tai että 'siitä nyt ei\nkannata välittää, kun monilla on ollut vieläkin pahempia kolauksia'.\nMutta tuo mies ei anna minkäänlaista tilaisuutta tekopyhään huokailuun,\nei anna toisen sääliä itseään, vaan päinvastoin vetää puoleensa\nja alistaa tahtomattaan, niin että toinen ei kerrokaan itse, vaan\nmieluummin kuuntelee. Mutta sellainenhan Sajasti on ollut aina. Jos\nhänellä on arpeutuva haava, voi hän kyllä näyttää sitä siteen alta\ntoiselle, mutta ei anna kenenkään säälitellä sen takia.\n\nHe ovat jättäneet Kaisan rantakalliolle ja istuvat nyt kahden veneessä\nRaintilan soutaessa ja Sajastin istuessa perässä ja uittaessa siimaa\nvedessä aikansa kuluksi. Sama helle jatkuu jo kolmatta päivää eikä\ntaivaanrannalle vain ala ilmestyä sellaista savun väristä auerta,\njoka kulkee ukkospilven edellä. Heillä on mukanaan veneen pohjalla\nkaikenlaisia kalastusvälineitä konttiin ja puukkoon asti, mutta mitään\nhe eivät ole vielä yrittäneetkään. Raintila, jolta ovat jo karisseet\npois kaulukset ja kultamonogrammiset kalvosimennapit, irvistää ja\nnoitaisee vähän päästä rusentaessaan peukalonsa airojen päiden\nvälissä. Sajastin mielestä hän on vanhaksipojaksi liian kiinnostunut\nkeskustelemaan pikku hummauksista, kuvailee toisten juttuja ja vähän\nväliä tekee Sajastille salakavalan kysymyksen saadakseen tämän puhumaan\nlisää. Mutta Sajasti kyllästyy viimein koko aiheeseen ja sanoo:\n\n»Ja mitäs tuollaisista! Nehän tulevat aikanaan jokaiselle muodossa\ntaikka toisessa. Etkä niistä välty sinäkään.»\n\n»Minä?» kysyy Raintila ja unohtaa soutamisen. Hän katsoo ihmetellen ja\nehkä myöskin iloisena.\n\n»Niin, sinä... En ennusta koskaan mitään. Mutta siitä olen jokseenkin\nvarma, että tämän teidän matkanne jälkeen Kaisasta tulee sinulle joko\nvaimo tai rakastajatar.»\n\n»Totisesti rohkeita arveluita!»\n\n»... jotka pitävät paikkansa. — Ja Kaisasta itsestään riippuu, kummanko\nosan hän valitsee.»\n\nRaintila menee totiseksi, painaa sitten airot varmasti veteen ja\nvetäisee muutamia kertoja lujasti, niin että vesi kohahtaa kokassa.\n\n»Mistä hitosta sinä tuollaista päättelet? Meistä ei ole kumpainenkaan\nedes vihjannut siihen suuntaan, vielä vähemmän tehnyt aloitetta.»\n\n»Vaikkapa ei», virkahtaa Sajasti ja heittäytyy selkäkenoon. »Mutta\naloitteet ovat odottamassa valmiina kummallakin. Ihme, jos et ole niitä\nhuomannut.»\n\nSajastin rauhalliset sanat näkyvät vaikuttavan Raintilaan sikäli, että\ntämä unohtaa taas soutamisen, pitää airoja koholla ja tuijottaa veneen\nvierellä kulkevaan viriin. Mutta kuta kauemmin Raintila miettii, sitä\nenemmän kurtut hänen otsallaan siliävät, hän nostaa sitten päänsä\nja alkaa soutaa jälleen. Nyt Sajasti huomaa, ettei hän ole pahalla\ntuulella.\n\nEikä hän olekaan. Päinvastoin Raintila miettii että uutinen on sinänsä\nhyvä, mutta valitettavasti ei ole totta. Ja mitä Sajasti sanoi, että\nheillä molemmilla ovat aloitteet jo odottamassa...? Siis Kaisallakin.\nTäytyypä katsoa tarkemmin Kaisaa...\n\nHe vaikenevat, sillä kummaltakin loppuu sanominen. Mutta Sajasti on\nyksin ollessaan tottunut hiljaisuuteen eikä edes huomaa sitä. Aurinko\npaistaa samalla tavoin kuin sadat kerrat ennen hänen istuessaan\nveneessä tuulen kuljeteltavana. Tervaleppien kiiltävät lehdet rannalla\nulottuvat veteen asti, keskellä selkää uiskentelee hiljaista vauhtiaan\nkuikkapariskunta äännellen keskenään ja katsellen valppaana veneen\nsuuntaan. Pari lokkia tekee suuria kaariaan ruohikon yläpuolella,\nsyöksyy välillä salakkaparveen ja loiskauttaa vettä siepatessaan\nnokkaansa hopeanvärisen saaliinsa. Tuo kaikki on niin tuttua, että sen\nnäkee silmät ummessakin.\n\nMutta sitten yht’äkkiä tunnelma muuttuu. Sajasti oikaisee pystyyn ja\nvirkahtaa päättävästi:\n\n»Ja mitäs tässä joutilaana haudotaan! Haetaan Kaisa rannasta ja\nlähdetään heti Huuhkainvuorelle.»\n\nHän ei odota Raintilan vastausta, vaan kääntää veneen kokan rantaa\nkohti, jossa laakealla kalliolla näkyy pienenä pisteenä Kaisan\npunainen uimapuku. Nyt Raintila ymmärtää, että Sajasti on jo kauan\nodotellut ripeämpää toimintaa, on päättänyt lähteä kuin pieni poika\nseikkailemaan oman pihan ulkopuolelle, mutta jostakin syystä ei ole\ntoteuttanut päätöstään. Ja nyt sitten, kun he kaksi tulivat tänne,\nSajasti on saanut päähänsä laajentaa omaa piiriään suuremmaksi — ehkä\nhuomaamattaan — eikä suinkaan ajattele tällä liikkumisella vieraitaan,\nvaan omaa itseään. Hän ei siis aio sammaloitua paikoilleen.\n\nJa varmistuakseen tästä huomiostaan Raintila kysyy heti:\n\n»Sanopas viimeinkin eräs asia: aiotko hautautua tänne koko\nloppuiäksesi?»\n\nSajasti kohottaa melan ja antaa sillä muutamia kertoja veneelle vauhtia\naivan kuin saadakseen aikaa miettiä vastausta, istuu sitten hetkisen\nhiljaa ja katsoo rantaan silmissään tavallinen ja rauhallinen ilmeensä\nja kysyy vuorostaan yhtäkaikkisesti aivan kuin ei olisi koskaan\najatellutkaan muuta:\n\n»Eikö se näytä siltä?»\n\nJoku toinen voisi tyytyä jo tähänkin, mutta Raintila on alkanut epäillä\ntuota rauhallisuutta vain asenteeksi ja tinkii sen vuoksi yhä:\n\n»Minusta näyttää siltä, että sinä haudot joitakin suunnitelmia. —\nJäätkö vai et?»\n\nSajasti katsoo toveriaan silmiin ja vastaa varmana ja lyhyesti:\n\n»En!»\n\nMitään muuta Raintila ei kysykään, sillä lopun toinen kertoo kyllä\nmuutenkin. Hän vain soutaa sitä kallionkielekettä kohti, jolla Kaisa\nseisoo viittoilemassa heille. Tämä ensin oudoksuu heidän pikaista\ntoiminnanhaluaan, mutta tyytyy istuutumaan veneeseen ja jatkamaan\nmatkaa järven toiselle puolelle, missä tunnin soutumatkan päässä näkyy\nkorkea ja jyrkkäseinäinen kallio nousevan suoraan järvestä. Hän katsoo\nsinne, tuijottelee silmiensä raosta pilviä ja vettä eikä huomaa mitään\nmuuta. Raintila kiskoo venettä, mutta kun Sajasti ei ole tyytyväinen\nvauhtiin, nousee ja asettuu hän itse airoihin joutuakseen pikemmin.\nHänen paitansa aukosta näkyy ruskea rinta ja kyynärvarren lihakset ovat\nvahvat ja leuka päättäväinen, mutta kun Kaisa sitten katsoo Raintilaan\ntehdäkseen vertailuja, huomaa hän tässäkin samat jäntevät merkit ja\nilahtuu siitä. Millä aikaa tuo muutos on ehtinyt tapahtua?\n\nKun he pääsevät rantaan, alkaa toivottomalta näyttävä kiipeäminen,\nsillä kallio on melkein pystysuora ja korkea. Sen laella kasvavat\nvaivaispuut näyttävät kohoavan halkeamista, sillä maata ei ole missään.\nSajasti etsii sopivaa kohtaa ja lähtee ensimmäisenä ylös. Raintila\nseuraa häntä uskollisesti, ja vähän päästä kääntyy Sajasti katsomaan\ntaakseen, voiko Kaisa pysyä heidän mukanaan. Kaisasta tämä ei olekaan\nenää leikkiä, sillä helppohan noiden molempien miesten on harppia\npitkillä hoivillaan ja kurkotella vahvoilla käsillään, mutta hänen\ntäytyy sisussaan purra hammasta voidakseen pysyä lähimainkaan mukana,\netteivät toiset jättäisi häntä yksin. Jos hän olisi pieni tyttö, niin\nhän istuutuisi jo tähän ja alkaisi itkeä.\n\nMutta pahimmassa kohdassa pääsee Sajastikin vain tuskallisesti\nvääntämällä ja kiroilemalla pari metriä korkean luiskan yläpuolelle, ja\nkun Raintilakin yrittää jäljestä, huokaa Sajasti odottaessaan:\n\n»Älä tule vielä. Sinun on nostettava Kaisa tänne.»\n\nSilloin Raintila muuttuu kömpelöksi ja neuvottomaksi ja hiljakseen\nmanailee sitä itsekin. Kun Kaisa on jäänyt vangiksi jo edelliselle\nkielekkeelle eikä pääse tulemaan ilman apua ylös, tuijottaa Raintila\nhäneen ymmärtämättä edes ojentaa kättään ennen kuin Sajasti naurahtaa\npilkallisesti. Hän ei tajua hetkellistä hämilleen joutumista, mutta kun\nKaisa sitten kurkottaa kätensä, puristaa hän sitä liiankin lujasti ja\nvilkaisee ohi välttyäkseen katsomasta toisen avoimeen kaula-aukkoon.\nPäästyään samalle penkerelle Kaisa on hengästynyt ja hymyilee hänelle\nkiitollisena:\n\n»Sinä olet vahvempi kuin luulinkaan!»\n\nMutta pystysuora kurttu Raintilan kulmain välissä on nyt syvempi\nkuin ennen, hän katsoo hajamielisenä järvelle eikä huomaa toisten jo\nodottavan, ennenkuin kuulee Sajastin tokaisevan:\n\n»Mitä sinä haaveilet!»\n\n»Että mitä?» kysyy hän vuorostaan ja katsoo kuin vasta unesta\nheränneenä.\n\n»Sitä vain, että ota Kaisa syliisi ja nosta ylös, jotta minä yletyn\nkiinni.»\n\nRaintila astahtaa Kaisaa kohti, mutta ei ojenna käsiään. Tämä on hänen\nulottuvillaan ja odottaa. He katsahtavat toisiinsa, kunnes Kaisa\nkiertää kätensä hänen kaulansa ympäri, ja niin hän tarttuu naista\nvyötäisiltä ja nostaa kevyesti kuin lapsen ilmaan, kohottaa ylemmäksi\nja tarjoaa kantamustaan Sajastille. Tämä saa kädestä kiinni, Kaisa itse\ntavoittaa Taunon käsivarsilla istuen varpaansa kallion rakoon ja pääsee\nsiten pykälää ylemmäksi Sajastin luokse. Kun Sajasti ojentaa kättään\nRaintilallekin, ei tämä ole sitä huomaavinaankaan, vaan tunkee kyntensä\nsammaleiseen kiven koloon ja ponnahtaa ylös.\n\nMatka ei ole vielä puolessakaan, mutta edessä on sentään helpompi osa.\nKaisa ja Sajasti lähtevät edellä puoleksi kilpaa kallion laelle, mutta\nRaintila jättäytyy tahallaan jälkeen ja katselee alas mietteissään.\nToiset loittonevat hänestä kovaäänisinä ja ovat jo näkymättömissä, kun\nhän unohtaa ainaisen ja tyynen varovaisuutensa ja istahtaa korkeimman\nkielekkeen reunalle kuin pieni poika pöydän kulmalle, heilutellen\njalkojaan tyhjän yläpuolella ja sytyttäen tupakan.\n\nMistähän johtunee, että hän on viime päivinä ja varsinkin tänään\nmuistanut erään vanhan tapahtuman, joka ei ole kiusannut häntä enää\nmoneen vuoteen, mutta pyrkii nyt jostakin syystä pinnalle liiankin\nusein. Sehän oli sitä niin sanottua rakkautta, ajattelee hän, vaikka\nhän arkisesti analysoidessaan sanookin sitä vain suhteeksi. — No niin,\npelkkä suhdehan se loppujen lopuksi olikin, sillä eihän ainakaan hän\nitse, pitäessään aina tiukasti kiinni työstään, urastaan ja tulevasta\nriippumattomasta asemastaan olisi voinutkaan ajatella vakavasti\navioliittoa sen naisen kanssa. Sillä vaikka heidän kahden välillä\nei ollutkaan niin suuria rajoja kuin Sajastilla ja punapukuisella\nnaisella, oli hän kuitenkin vain liikenainen, parin pienen liikkeen\nomistajatar, joka kaikesta nuoruudestaan ja älykkyydestäänkin\nhuolimatta pysyi vieraana hänen omille aivoituksilleen. Mutta eipä\nsilti, pelkkänä suhteenakin se oli kyllä reilu ja välitön, niin että\nhän saattoi joskus kuivahkon ja sovinnaisen ravintolaillan jälkeen\nhumaltua jatkolla liikkeen pienessä takahuoneessa. Sehän on tavallista,\nja kenelläpä hänen ikäisellään sanomalehtityypillä ei olisi vastaavia\ntai pahempiakin tapauksia. Eikähän se muutenkaan ollut niin hengelle\nkäypää, ennen kuin vasta loppuessaan antoi hänelle pahemman tunne- ja\nitsekunnioituksen kolauksen kuin olisi luullutkaan. Jos loppukin olisi\nollut yhtä toverillinen, ei suuhun olisi jäänyt sitä samantapaista\nsivumakua kuin Sajastille. Ja kaikesta kylmyydestään huolimatta hän\nhuomasi silloin erotessa — ehkä juuri kolhaistun itsekunnioituksen\ntakia — että hänen omassa sisikunnassaan paloi rikki joitakin\nvarokkeita, niin ettei häneen enää päässyt sen jälkeen virtaamaan\nlämmintä tunnetta naisia kohtaan yleensäkään. Hänen tunne-elämässään on\nsiitä lähtien toiminut ankara sensuuri, jonka ohi eivät ole päässeet\nvarkain edes ajatuksetkaan.\n\n'No jaa', ajattelee Raintila edelleen. 'Ehkäpä sitä sensuuria on\nollut hyvältä osaltaan auttamassa myöskin minun peijakkaanmoinen\nvarovaisuuteni. Kas viisastuuhan ihminen pienemmästäkin täräyksestä!'\n\nJa syventyessään kerrankin analysoimaan myöskin omaa itseään hän\nhuomaa, että sisällä on koko ajan ollut jokin sellainen vieras ja\nvastustava ääni, joka on väliin pitänyt sellaista mekastusta, ettei ole\nvoinut erottaa, mikä hänen ajatuksissaan oikeastaan on omaa ja mikä\nvierasta. Ja varsinkin joka kerran, kun hän on joutunut tahtoen tai\ntahtomattaan lähestymään naista, on se vieras ääni suorastaan kiljunut\nhänen korvaansa. Koko ajan se on häirinnyt tuntoa aivan kuin silmän\nmusta täplä katsetta — niin että tekisi mieli pyyhkäistä se pois. Se\non tietenkin ollut tukalaa, sillä eihän hän ole vielä liian vanha\nkokeillakseen elämällä uudestaan ja paremmin tuloksin. Joka tapauksessa\nhän alkaa kyllästyä sensuuriinsa, tahtoo päästä eroon tuosta vieraasta\nmielipiteestä omassa itsessään, haluaa olla kuin nuori poika ja toimia\nvaistonsa mukaan, heilutella jalkojaan parinkymmenen metrin korkuisen\nkuilun yllä ja vaikkapa laulahtaa!\n\nMutta hän ei laula, vaan sylkäisee poikamaisesti alas ja päästää sitten\niloisen vihellyksen.\n\nSamaan aikaan, kun Tauno Raintila tuntee keventyvässä ja vapautuvansa,\novat toiset kiivenneet edelleen ja päässeet lähestulkoon kallion\nlaelle. Silloin Sajasti huomaa heidän olevankin kahden ja kysyy:\n\n»Mihin meidän psykologinen kelloseppämme jäi?»\n\nKaisa nauraa vertaukselle ajatellessaan Raintilaa suurennuslasi\nsilmässä ja pienet pihdit kädessä hypistelemässä ihmissielun jousia ja\nrattaita. Hän virkahtaa sitten Sajastille kuin tunnustukseksi:\n\n»Ei, mutta kuulehan! Sinä näyt saaneen paljon aikaan Taunon\nmuokkaamisessa. Minä en ole voinut laukaista hänen turhaa henkistä\npingotustaan vielä koko matkalla, mutta sinä olet tehnyt sen muutamassa\npäivässä. Koko miehestä saa jo uuden ja elävämmän kuvan!»\n\n»Vai niin», virkahtaa Sajasti yhtäkaikkisesti vastaamatta itse\nkysymykseen. »Sinähän näetkin kaiken tietysti kuvina. Mutta sanopas\npuolestasi, minkälaisen kuvan sinä olet tehnyt minusta. Onko\ntyyppikokoelmasi nyt täydellinen?»\n\n»Miten niin?» kysyy Kaisa silmät levällään.\n\nSajasti katsoo häneen kuin vahingoniloisena:\n\n»Sinähän tulit jossakin erikoisessa tarkoituksessa tutkimaan Kortetta,\nAila Pohjaa ja minua. — Mikä se tarkoitus oli?»\n\nKaisa menee hyvin totiseksi ja sanoo:\n\n»Jos puhut tuossa sävyssä, en vastaa mitään.»\n\nMutta Sajasti ei usko näin vähällä, vaan jatkaa vielä.\n\n»Oletko kuullut sellaista sanaa kuin taikapiiri. — Eikö se ole\njonkinlainen henkinen aitaus, jonka ihminen rakentaa ympärilleen\ntoteutumattomista aikeistaan ja tekemättömistä töistään. Se on kehä,\njonka rikkomiseen ei riitä voimia Ja eikös Kortteelle, Ailalle ja\nminulle ole yhteistä se, että me kierrämme kuin porsaat oman karsinamme\naitaa emmekä osaa hypätä sen yli? — Jos olet tästä syystä valinnut\nmeidät kolme katseltavaksi, niin silloin ei matkasi ole mennyt hukkaan.»\n\nOnko tuo katkeruutta vai karua huumoria, sitä ei Kaisa osaa sanoa. Ehkä\nsittenkin jälkimmäistä. Hätäpäissään hän on jo sanomaisillaan, että\nhänhän tuli vain työtä varten, kuu taas Raintilan piti sen sijaan...\nMutta viime hetkessä hänen täytyy valehdella välttyäkseen toisen\ntarkalta katseelta:\n\n»Minä en ole lähtenyt keräämään mitään tyyppivalikoimaa — usko tai älä!»\n\nEikä Sajasti sen puolesta uskokaan, mutta hän ei viitsi kiusata Kaisaa\nenempää, vaan lähtee hymyillen jatkamaan matkaansa. Kaisa jää istumaan\nsammalille ja virkahtaa hänen jälkeensä:\n\n»Minäkin tulen heti. Ensin huokaisen tässä ja katselen tuota rantaa.»\n\nMutta todellisuudessa Kaisa tietää vain odottavansa Taunoa. Hän ei aio\npäästää miestä ohitseen ennen kuin kuulee tämän suusta edes muutamia\nlämmittäviä sanoja. — Viimein Raintila tuleekin luullen olevansa yksin,\nviheltelee, ottaa männynkävyn maasta ja heittää sen lentävän harakan\njälkeen, irroittaa maatunutta sammalta kalliosta ja potkaisee alas\nkurkistaen sen putoamista reunan yli.\n\nKaisa katsoo hänen hauskoja hommiaan hymyillen ja miettii, onko\ntuossa jälleen eräs, joka yksin ollessaan nautiskelee sellaisesta\nvapaudestaan, jota ei uskalla näyttää muille, ja edessäpäin taas\nvetäytyy kuoreensa. Hän ei häiritse Taunoa, vaan on vuorostaan\npsykologisena tarkkailijana ja nauttii siitä. Viimein Raintila aikansa\npuuhailtuaan lähtee jatkamaan matkaansa, huomaa Kaisan ja menee\nyht'äkkiä vakavaksi.\n\n»Täällä on niin vietävän avaraa ja värikästä! Luulenpa, että jäänkin\nloppuiäkseni tänne», virkahtaa Kaisa keskustelun aloittajaisiksi.\n\n»Mutta täällä tulee yöllä kylmä ja sateella kastut», vastaa tuo runoton\nsielu niin totisena, ettei hänen sanoissaan voi epäillä hituistakaan\nleikkiä.\n\n»Sinä ehkä paleltuisit, mutta minua lämmittää sieluni. — Tule istumaan\ntänne!» pyytää Kaisa.\n\nMutta nyt taas alkaa Raintilan psykologinen sensuuri toimia ja jokin\nsuhahtaa hänen korvaansa varoituksen. Niinpä hän ei istukaan, vaan\nnojailee selkäänsä kallioon ja kysyy viimein kuin osoittaakseen, ettei\nhän sentään ole pahalla tuulella:\n\n»Milloin me lähdemme jatkamaan matkaa?»\n\n»Jaa tuonne...? Lauri meni jo.»\n\n»Ei, vaan tätä suurta matkaa. Takaisin etelään.»\n\n»Ei minulla ole mitään kiirettä. Täällähän on niin hyvä olla.»\n\nPienen tauon jälkeen Tauno muistaa:\n\n»Mutta sinullahan on työsi. Joko se on unohtunut?»\n\nNyt tulvahtaa pettymys Kaisan mieleen niin nopeana, että hänelle tulee\npaha mieli. Se saa hänet nousemaan nopeasti ja siirtymään kauemmaksi.\nHän ei voi olla sanomatta kärkevästi:\n\n»Älä sinä huolehdi minun työstäni!»\n\nRaintila pyörähtää mitään sanomatta ympäri ja lähtee nousemaan\nedelleen kallion lakea kohti myöskin pahoillaan siitä, etteivät he voi\npuhua edes harvoja sanoja kiltimmin. Kummallista, että heidän täytyy\närhennellä toisilleen, vaikka kumpainenkaan ei ole tehnyt mitään\npahaa...\n\nKun hän hetkeä myöhemmin tapaa Sajastin ylhäällä, kysyy tämä\nensimmäiseksi:\n\n»Näitkö Kaisaa? Mihin hän jäi?»\n\n»En tiedä», valehtelee Raintila kiukkuisena omalle itselleen. ‒ »Jos se\ntyttö on pudonnut alas, niin...»\n\n»Jos lie sitten», sanoo toinen häijyn kylmästi, vaikka mieli poreilee\nkuumana kuin kiehuakseen.\n\nSajasti katsoo pitkään, näkee kurtun toisen otsalla ja kiukkuisen\nkatseen ja sen vuoksi pamauttaa suoraan:\n\n»Kuule, mitä helvetin komplekseja sinussa oikein itää?»\n\nLuulisi toisen vastaavan jotakin samantyylistä, mutta ihmeeksi\nja kummaksi Raintila ei suutu, vaan kysyy vuorostaan verrattain\nlauhkeasti, vaikka varmana:\n\n»Miten niin?»\n\n»Miten niin?» apinoi Sajasti ja kiirehtii sitten lieventämään sanojaan\nkaiken varalta: »Luulin, että sinä loukkaannuit äsken veneessä siitä,\nmitä mainitsin Kaisasta. Mutta sehän taitaakin olla...»\n\nHän ei sanokaan loppuun arveluaan, vaan lisää hetken kuluttua:\n\n»Tule, niin mennään hakemaan!»\n\nJa kun hänestä näyttää nyt siltä, ettei Raintilasta ole lainkaan\nvastenmielistä seurata häntä Kaisan luokse, näkee hän nyt kaiken jo\nlikipitäen koomillisessa valossa ja ajattelee itsekseen hymyillen:\n\n'Tuota se rakkaus teettää! Iso mies — eikä osaa hoitaa asioitaan.'\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla koko talon ollessa hiljaa istuvat miehet taas kahden. Raintila\nnousee, valikoi hyllystä jonkin kirjan, selailee sitä hetkisen\nhajamielisenä ja vaihtaa taas toiseen. Sajasti tupakoi mietteissään,\npuhaltelee savua kattolampun ympärillä lenteleviä kärpäsiä kohti\nja nauttii kuvittelustaan, miten ne aivastelevat tupakanhajua ja\nkiroilevat häntä. Huviteltuaan aikansa hän kulkee pari kertaa lattian\nyli ja painaa savukkeen pään sammuksiin tuhkakuppiin. On jollakin\nlailla miellyttävän yhdentekevä olo, yhtä hyvin voi olla tässä tai\nmennä vielä puutarhaan kävelemään tai asettua vaikkapa vuoteeseen\nkädessä tämänaamuinen sanomalehti.\n\nRaintila nousee taas kerran, sormeilee hyllyä ja sanoo:\n\n»Se meillä ukko Savisen oppilailla on hyvä puoli, että osataan ainakin\nsuomea kunnollisesti.»\n\n»Kannattaa olla ukolle kiitollinen, kun piti niin lujilla. Ja näin\njälkeenpäin ovat kaksi aineesta saatua kymppiä jääneet minullekin koko\nkouluajan suurimpana tuloksena.»\n\n»Minä en saanut yhtään», toteaa Raintila naurahtaen.\n\n»Muuten sinähän kerroit suomentaneesi jotakin?»\n\n»Etupäässä aikani kuluksi. Kymmenkunta romaania. Mitäpä täällä\nmuutakaan tekee...? Kun on tällaisia hiljaisia iltoja kuin tämä, on\nniin mukava istua ja...»\n\n»Mitä muuta sinä olet kirjoittanut?» keskeyttää Raintila nopeasti ja\nkatsoo toista silmiin.\n\n»Mitäkö muuta? — En mitään», vastaa Sajasti ja kääntyy ottamaan\npöydältä jotakin tarpeetonta.\n\n»Älä selittele!» inttää Raintila. »Tiedänhän minä sen kuitenkin.»\n\nNyt katsoo Sajasti kuin pahasta teosta yllätettynä:\n\n»Mistä sinä sen tiedät?»\n\nRaintilalta pääsee voitonriemuinen hohotus:\n\n»Ahaa! Siis sittenkin totta! — En minä mitään tiennyt, mutta sain sinut\nansaan.»\n\nSajasti noitaisee, pyörähtää ympäri ja alkaa harppia pitkin lattiaa\nsytyttäen uuden savukkeen ja puhallellen sen savuja kiivaasti:\n\n»No voinhan sen tunnustaakin, jos pidät suusi kiinni. Totuus on se,\nettä toissa talvena sain päähänpiston ja aloin kiukutella sitä, kun\naina pitää märehtiä toisten ajatuksia, olivatpa ne sitten hyviä tai\nhuonoja.»\n\nSajasti kertoo, miten hän jo koulupoikana kirjoitteli muutamia\nheikkoja juttuja pieniin lehtiin, mutta unohti koko puuhan sitten\nmoneksi vuodeksi — samalla kuin unohti paljon muutakin. Vasta tultuaan\nHelsingistä hän täällä yksinäisyydessään sepitti lisää ja myi ne —\ntosin salanimellä ‒ tällä kertaa hiukan paremmin tuloksin. Tuo kaikki\noli vain harrastelua samoin kuin suomentaminenkin, eikä se suinkaan\njohtunut minkäänlaisesta pakosta, vaan samanlaisesta ajankuluttamisesta\nkuin ristisanatehtävien ratkaiseminen tai onkiminen.\n\n»Mutta toissatalvena, kun suomennostöissä tuli pitkä paussi, aloin\nsuunnitella omia töitä ja...»\n\n»Onko se romaani?» keskeyttää Raintila.\n\nMutta Sajasti ei ole kuulevinaan, vaan jatkaa:\n\n»... ja innostuin niin, että siitä tuli sittenkin tosi. Keväällä ja nyt\nkesällä olen naputtanut kaiken puhtaaksi ja heti syksyn tullen aion\nlähettää sen johonkin.»\n\nNyt, kun Sajasti on kertonut jo näin pitkälle, tietää Raintila\nkuulevansa lopun nyhtämättäkin. Ja hetken arveltuaan toinen sanookin\nsuopeasti:\n\n»Ja mitäpäs tuosta enää salailemaan. Jos sinua kiinnostaa, niin saat\nsen lukeakin. Olisi hyvä, jos penkoisit virheitä.»\n\nSajasti, joka ensin oli niukka sanoissaan eikä suostunut puhumaan\nmitään kyselemättä, on nyt äkkiä muuttunut avomieliseksi, menee\npöytälaatikolleen ja tuo sieltä Raintilan eteen salkullisen\nkäsikirjoituksia. Toinen avaa sen ilmeettömänä, vaikka sisäisesti\nonkin ylpeä siitä luottamuksesta, jota Sajasti on häntä kohtaan\nosoittanut paljastuessaan vakavat aikeensa. Ja toisaalta hän on\nutelias, oikeastaan hyvinkin utelias näkemään kaiken, sillä tämähän\non merkki siitä, ettei Sajasti ole aikonutkaan sammua. Ja Raintilassa\nalkaa vahvistua se usko, että Sajasti on kaiken aikaa pyrkinytkin\njuuri tähän, kypsyttämään ajatuksiaan ja julistamaan. Ja nyt näin\njälkeenpäin ajatellen on vaikea muuta uskoakaan. — Avatessaan salkkua\nRaintila tuntee itsensä niin hartaaksi, että tahtoisi jo etukäteen,\nitse työtä tuntematta, sanoa hänelle tunnustukseksi: 'Sinä et olekaan\nsiis pettänyt!' Mutta näin miesten kesken tuollaisen tunnustaminen\nvaikuttaisi liian hempeältä, ja sen vuoksi hän ei virka mitään.\n\nRaintila, joka tavallisessa arkityössään on joutunut käsittelemään\ntämäntapaisia juttuja täysin kylmänä, tuntee olevansa nyt\npoikkeuksellisen iloinen saadessaan käsiinsä juuri tämän. Ja\nvaikka hän tosiaankin lähti tälle matkalleen täysin haluttomana ja\nepäluuloisenakin, on hänellä sentään ollut kolme valoisaa kohtaa: ensin\ntilaisuus päästä kurkistamaan Kortteen sokkeloiseen ajatusmaailmaan,\nsitten keskustella Ailan kanssa rannalla ja nyt viimeksi todeta, että\nLauri Sajasti onkin yhä sama ja samanlainen kuin aikoinaan ollessaan\nparhaimmillaan.\n\nHän selailee käsikirjoitusta ja toteaa ääneen, että teos on melko\nlaaja, ehkä parikymmentä painoarkkia, ja että sen nimi 'Jos saisin elää\nuudelleen' ei ole kaikkein parhaimpia.\n\nTämä näkyy olevan aitoa Sajastia, ja lisäksi hän on käyttänyt kaikesta\npäättäen mallina omaa itseään. Ensimmäinen luku 'Kun sillat palavat\ntakana' alkaa nuoresta miehestä, joka juuri henkisessä rapakossa\nrypeneenä on noussut ja tehnyt päätöksensä kaapia kuivettuneen kuran\npois nahastaan ja aloittaa kaiken uudestaan toisella tavalla. — Ja\nasiallisena Raintila toteaa, että tekijä on hyvällä tyylivaistolla\nvalinnut lähtökohdakseen oikean ja lisäksi dramaattisen hetken eikä ole\nryhtynyt kuvaamaan sitä vastenmielistä rypemistä. Hän aikoo sanoa tuon\nheti Laurille, mutta aivan kuin hänen ajatustensa edelle kiirehtien\ntämä virkkaakin kuivasti:\n\n»No jaa... Luehan nyt ensin kokonaan.»\n\nMutta sen verran on umpimielisessä ja sulkeutuneessa Raintilassa\nentistä hyvää toveria, ettei malta olla tunnustamatta:\n\n»Jos toden sanon, niin tämä oli hyvin iloinen yllätys. Oikeastaan olisi\npitänyt aavistaa, ettet sinä taltu niin vähästä. Mutta emmehän ole\nnähneet sinua emmekä siis voineet tietää, että...»\n\nHän keskeyttää ja Sajastin täytyy auttaa loppukin ulos:\n\n»Että — mitä?»\n\n»Ettet sinä kuulunut siihen sammuneiden tyyppien kokoelmaan Kortteen ja\nPohjan kanssa», sanoo Raintila rehellisesti.\n\nJa Sajasti ei voi muuta kuin naurahtaa leppoisana. Hän menee ja\nsytyttää valon, Raintila istuu käsikirjoitus polvillaan ja kuuntelee\nSajastin tahallaan lieventävän tekojaan:\n\n»Kun yksin olin, niin pitihän minun hitossa keksiä edes\nmielikuvitusihmisiä seurakseni, joiden kanssa voin keskustella, joille\nsaatoin tyrkyttää omia mielipiteitäni ja joiden kanssa oli piristävää\nkinastella. — Ja tuossa ne nyt ovat, siinä paperipinkassa.»\n\nYksin jäätyään ei Raintila mene suoraan vuoteeseen, vaan ensin kulkee\npitkin lattiaa ja miettii, vetää kellonsa ja asettaa sen huolellisesti\ntuolille vuoteensa viereen, etsii jokaiselle vaatekappaleelle ja\nesineelle oman tarkan paikkansa, harjaa tukkaansa tarpeettoman kauan ja\ntutkii kynsiäänkin. Häntä itseäänkin ärsyttää tuo kaikki, kun tietää\ntekevänsä sen pinttyneestä tottumuksesta, ja tahallaan alkaa heitellä\ntavaroita hajalleen voidakseen ajatella rennommin. Sitten hän tuntee\nolevansa valmis työhön, tunkeutuu peitteen alle ja alkaa lukea.\n\nKun samainen nuori mies, poltettuaan ensin siltansa takanaan, saapuu\nsitten enonsa luokse, on hänellä vaikein puoli edessään. Hänen\nvanhempansa ovat kuolleet, ja eno toimii hänen isänsä sijaisena,\nvanha ja jyrkkäsanainen ukko, joka on huoltanut taloudellisesti pojan\nkoulunkäynnin ja opiskelunkin. Kun he kaksi tapaavat nyt toisensa, ei\npoika mene vanhuksen eteen tavallisena tuhlaajapoikana pää kumarassa\nja valmiina polvistumaan — ei, vaan hän kylmästi ilmoittaa syyn\npäätökseensä, kertoo rehellisesti kaiken, mitä on tehnyt ja miten olisi\npitänyt tehdä. Vanha mies päättää nujertaa hänet, nousee hänen eteensä\nlujana ja kookkaana kuin vuori, mutta toinenkaan ei taivu eikä edes\npyydä anteeksiantamusta, vaan sanoo:\n\n'En halua, että vieraat ihmiset ottavat vastatakseen ne synnit, jotka\nminä huvikseni teen. Sen vuoksi hoidan tästä lähtien niin synnit kuin\nkatumisenkin itse.'\n\nVanhus huomaa pojan päätöksessä jotakin miehekästä ja arvelee, ettei\ntuollaisin selityksin kai ihan hunningolle mennä, ei huuda eikä lyö\nenää nyrkkiään pöytään, vaan nyökkää kuin myöntyen:\n\n'No koeta sitten. Ja jos huomaat vaikeaksi, niin voithan tulla\npuhumaan.'\n\nJa nuori mies koettaa. Hänen vanha huoltajansa on kuitenkin\npaikkakunnan silmäntekeviä ja ennen pitkää tarjoaa pojalle opettajan\nsijaisen paikkaa yhdeksi lukukaudeksi kuin kokeeksi, pitääkseen samalla\nitse silmällä ja tarttuakseen asioihin tarpeen tullen. Kun lukukausi on\nvajaa, suostuu poika siihen vain ansaitakseen ja jatkaakseen seuraavana\nsyksynä vaikkapa alusta. Hän jää, hän tekee työtä saadakseen jäädä\nvakinaisesti ja vain näyttääkseen, että hän voi pysyä siinäkin.\n\nTämä alku siis tavallaan käsittää näiden kahden suuren päätöksen\nvälisen ajan ja on kuvattu voimakkaasti. Sajasti käyttää siinä melko\nvärikästä kieltä ja asettelee kontrastit sopivasti, niin että syntyy\nmonitahoinen valojen ja varjojen leikki. Etenkin kaksi tahtoa,\nvanhuksen ja nuoren pojan henkinen kartunveto on lujaa ja kireätä.\n— Raintila lukee sitä edelleen, mutta tuntee olevansa kuin väärässä\nasennossa, nousee ylös ja asettaa liuskat pöydälle. Kun ilta tuntuu\nviileältä, etsii hän Sajastin kaapista tohvelit jalkaansa, vetää\ntakin ylleen ja jatkaa lukemista istuallaan. Hän tuntee olevansa kuin\nverkonpaikkaaja, koettaa kiirehtiä eteenpäin ja löytää, missä tulee\nvastaan ensimmäinen niin heikko kohta, että se vaatii parsimista. Jo\nsekin pitää häntä hienoisessa jännityksessä, mutta toisaalta myöskin\nitse juoni, joka on puhdasta Sajastia ja hänen elämäänsä. Niinpä\nRaintila ei enää ajattelekaan päähenkilöä sivullisena olentona, vaan\nkerta kaikkiaan antaa hänelle nuoren Sajastin omat piirteet.\n\nSeuraava on eräänlainen sitkeiden vastoinkäymisten ja koettelemusten\nvaihe, sillä hänen täytyy samanaikaisesti pitää puoliaan kahta\nvihollista, nimittäin omaa itseään ja ympäristöään vastaan.\nVarsinkin ympäristö on heti valmis lyömään vetoa hänen sielustaan ja\ntaluttamaan sen pirulle vaikka ilmaiseksi. Pahimmat pitävät häntä joko\njumalankieltäjänä, hulluna tai jotkut kommunistina, jokainen huolehtii\nhänen asioistaan yksityisseikkoja myöten ja kertoo tietävänsä kaikki\nhänen aikaisemmat syntinsä. Toiset vähän sovinnollisemmat kiskovat\nhäntä taas omaan suuntaansa ehkäpä hyvässäkin tarkoituksessa ja ainakin\nselittävät pelastavansa hänet juuri pirulta, mutta huomauttavat\nkuitenkin sopivan tilaisuuden sattuessa: 'Ei sinunlaisesi ihminen ole\nyksin yhtään mitään. Näin suuren kierroksen teit palataksesi takaisin\nsamaan pisteeseen. Panttaa sielusi meille, niin me hoidamme sen\nuudelleen kuntoon.' Mutta hän ei luovuta ajatustaankaan, vaan koettaa\npitää kiinni työstään, ettei sitä tarvitsisi jättää pakotuksesta ja\nvielä vähemmän sivuun heitettynä.\n\nMutta samaan aikaan hänellä on selvitettävällään välit myöskin oman\nitsensä kanssa ja ratkaistava, mihin hän tällä kaikella pyrkii.\nJa saadakseen oman tahtonsa selville hän rankaisee itseään ja\nonpa suorastaan säälimätönkin, niin että tuo kaikki joskus tuntuu\nitsekidutukselta. Hän huomaa saavansa voimia tapellessaan oman itsensä\nkanssa. Ja jos on kesä, pitää hänen joka päivä soutaa lähes peninkulman\nmatka, olipa sitten sade tai paiste. Joskus hän iltamyöhällä vetäisee\nveneen kiinni rantakallioon, asettuu kyyryyn sen kokkaan ja nukkuu\nsiinä yönsä sadetakki hartioilla. Ja samoin talvella hän kiertää pitkät\nmatkat metsissä vain väsyäkseen ja sitten uupuneena istahtaa kannon\npäähän ja juttelee järkeä omalle itselleen, joka on kerran pettänyt\nhänet niin pahasti. Tällä tavoin karttuu sisu, ja sisun mukana kehittyy\nhiljakseen päätös, ettei hänen pidä pyrkiäkään eteenpäin helpointa ja\nkevyintä tietä, vaan on päästävä perille suuren mutkan kautta.\n\nTotisesti värikästä ja rohkeata, ajattelee Raintila lukiessaan\neteenpäin. Sanonta on hänen mielestään paikoitellen liiankin\nrajua, niin että hän nousee välillä kävelemään ja polttaa tupakan\nmiettiessään. Näin pitkälle päästyään hän on myöskin jo vapautunut\nverkonpaikkaajan-ajatuksestaan, sillä itse kerronta vie hänet mukanaan\nja saa unohtamaan kaiken muun. Ja nyt hän ymmärtää hyvin Sajastin\nyksinäisyyden ja sen surumielisen hymyn, jonka aluksi huomasi hänen\nkasvoillaan. Raintila, joka ei ole joutunut näin sitkeään tappeluun\noman itsensä kanssa, myöntää sentään, että Sajasti on saanut kestää\npaljon enemmän, kuin mitä olisi ansainnut.\n\nRaintila herkistyy niin, että tahtoisi mennä Sajastin luo juuri nyt ja\nsanoa tälle jotakin myötätuntoista. Hän avaa varovasti oven toiseen\nhuoneeseen ja kurkistaa sinne. Mutta hän erehtyy. Sajasti ei kaikkien\nnoiden kokemustensa jälkeen istukaan syvälle tuoliin vaipuneena, pää\nkäsien varassa ja huokaillen, vaan nukkuu kaikessa rauhassa aivan\nkuin koko maailmassa ei olisi mitään ristiriitoja eikä kilvoitteluja.\nRaintilasta se on kummallista. — Niinpä hänellä ei ole muuta keinoa\nkuin vetää ovi hiljaa kiinni, jättää sanomisensa huomiseksi ja nyt\njatkaa lukemista.\n\nRomaanin keskiosaan tultaessa nuori mies on vielä pureutunut\npäättäväisenä työhönsä kiinni, mutta on jo huomaavinaan jonkinlaista\nlaukeamista ympäristönsä välillä. Hän ei tyydy tarkastelemaan vain\nomaa itseään, vaan asettelee monia pieniä tapahtumia vierekkäin kuin\nvärikkäitä palasia ja saa siten muodostumaan suuremman kuvion, jossa\non koko yhdyskunta ihmisineen ja harrastuksineen. Huomatessaan kaikki\nyrityksensä turhaksi ympäristö alkaa yhä enemmän jättää hänet omaan\nrauhaansa, niin että hänen ajatuksillaan on jo paremmin liikkumatilaa\nja hän voi käyttää niitä myöskin omaksi hyödykseen eikä vain toisia\nvastaan. Ja seuraava aste on se, että hänen taipumattomuutensa\nhuomattuaan ympäristö koettaa hiljakseen keksiä keinoja, millä tavoin\nvoisi vetäytyä pois kunniallisesti koko kilvoittelusta menettämättä\nsilti auktoriteettiaan.\n\nNyt seuraa pitkä ylimenokausi, jolloin ei olla ystäviä eikä vihollisia,\nmutta sitten aletaan selvästi lähteä uuteen suuntaan. Seuraa\nhyvin inhimillinen piirre: kun huomataan, ettei kartunvedosta ole\nminkäänlaista hyötyä ja kun hän on tänään aivan sama kuin ennenkin,\nniin nyt pyritään saavuttamaan se sama ystävänä, mihin ei päästy\nvihamiehenä. Ja nyt nuori mies tuntee olevansa jo voiton puolella eikä\nsuostu jakamaan ajatuksiaan kenenkään kanssa. Joskus vielä kuuluu\nhänen sisällään kuin kaikuna vanha huuto hänen nuoruudensynneistään\nja erehdyksistään, mutta kaikki on jo niin heikkoa, että hän jaksaa\nvastata siihen täysin voimin ja hillitä sen.\n\nOikeastaan hyvin paljon dramaattisia aineksia, ajattelee Raintila\nkuivasti ja nousee jälleen kävelemään. Kerronta seuraa tarkoin\nsuunniteltua kaavaa pitkin aivan kuin draaman juonta. Ja tarkasti\nkatsoen siitä löytää samat osatkin. — Joka tapauksessa tämä on\nRaintilalle sikäli iloinen yllätys, ettei hän vielä alussa uskonut\ntapaavansa rakenteeltaan näin ehjää ja juonenkäsittelyltään näin\nvoimakasta kuvausta.\n\nJa kun Raintila miettii asiaa, tuntee hän nyt saaneensa Sajastilta\npaljon uutta. Jopa niin paljon, että se hienoinen ylemmyydentunne,\njota hän on aina tuntenut vertaisiaan ihmisiä kohtaan, on nyt jollakin\ntavalla laskemassa ainakin Sajastin kohdalla. Hän on arvioinut Sajastin\nmahdollisuudet väärin sikäli, että tämän voima on vain kasvanut\neikä kuihtunut tänä pitkänä aikana. Jos Raintila tunnustaisi, että\nhänelläkin on sentään heikkouksia, niin hän myöskin ottaisi esimerkkiä\nSajastin miehekkäästä ja hammasta purevasta asketismista...\n\nRaintila kävelee kauan ja miettii hartaana. Hän sammuttaa lampun,\nvetäisee ikkunaverhot sivuun ja katselee aamun kajastusta puiden\nyläpuolella vaaran kupeella. Koko yhdyskunta näkyy nukkuvan, yön hämärä\nleijailee kattojen yläpuolella kuin tummana utuna, seipäille koottu\nvilja tuoksuu vielä tuoreelle ja läheisen niityn apila pusertaa esille\nuutta elämää rehevänä odelmana.\n\nJa taivas kirkastuu vähitellen. Samalla katoaa myöskin kylän\nvaiheilta hämärä, kirkontornin ääriviivat alkavat erottua sitä\nympäröivästä metsiköstä ja talojen harjat tulevat terävämmiksi aivan\nkuin valkoiselle kankaalle heijastuvaa kuvaa tarkistaessa. Kaikki on\nkylmempää ja kovempaa, mutta myöskin värikkäämpää ja todellisempaa.\nJoka tapauksessa se on lähempänä elämää, koskapa vähitellen alkavat\nkuulua jo ensimmäiset äänetkin lintujen herätessä ja metsässä nukkuneen\nkarjan kulkiessa hitaasti kohti lypsypaikkaansa. — Nyt Raintila tuntee\nviileän yön värisyttävän itseään, kääntyy pois ikkunasta, sytyttää\nvalon ja jatkaa lukemistaan loppua kohti.\n\nSajastin viimeinen luku 'Tuleeko resignaatio?' näyttää ensin lupailevan\njonkinlaista henkistä tasapainoa ja lepoa, mutta alkaakin yhä voimistua\nja kulkee kuin virta johdonmukaisesti koskea kohti aavistellen\nkuohuntaa peilityynen pinnan asemesta. Kuinkapa voisi toisin ollakaan,\nsillä eihän se silloin olisi oikeata elämääkään ennenaikaisessa\nrauhassaan. Tämä kaikki, kun odotetun tyynen asemesta vielä tuleekin\nrantakalliota vasten lyöviä pärskeitä ja vaahtoa, on otettava\nvertauskuvallisesti. Sillä onhan kysymyksessä nuori ihminen, jolla\nei ole mitään syytä odottaa näin varhain vanhuutensa suvantoa, vaan\npäinvastoin elämänsä tuoreinta voimaa. ‒ Ja sehän meidän kaikkien on\nlohdullista tietää, ajattelee Raintila ja unohtuu välillä tuijottamaan\njohonkin olemattomaan.\n\nNyt on tullut jo aamu ja työ kylässä alkaa. Pellon keskellä seisova\ntuulimoottori pyörii jo nopeammin, naapuritalon pihassa kulkee mies\nsuitset käsivarrellaan mennessään hakemaan hevosta metsästä, ja\nmaantiellä kolisevat rattaat ohi kirkon ja tienristeyksen, rannan\nkortteikossa narisee sorsa ajellen miltei täysikasvuisia poikasiaan\npäivän ajaksi turvaan asumattoman niemen puolelle, ja aidanseipäisiin\nlentää pari harakkaa pitämään kovaäänistä selontekoaan ihmisten\npienistä ja salaisista puuhista yön aikana.\n\nSilloin pääsee Raintila viimeiseen käsikirjoitusliuskaan asti ja lukee\najatellen vieläkin Sajastia:\n\n»Mutta ovatko kaikki nämä vuodet lannistaneet hituistakaan hänen\ntahtoansa? Ei, sillä hän tuntee voimansa vain kasvaneen ja on koska\nhyvänsä valmis koettamaan niitä. — Onko tämä kaikki saanut hänet edes\nhetkeksi ajattelemaan elämää katkerana ja kapinoimaan omaa osaansa\nvastaan? Ei sitäkään, sillä hän on säilyttänyt uskonsa elämään siitäkin\nhuolimatta, että usko ihmiseen on heikontunut. — Onko siis loppujen\nlopuksi tämä hänen itselleen asettamansa rangaistus ollut liian ankara?\nEi tietenkään, sillä hänen tarkoituksensakin oli kaikella tällä vain\nkorvata itselleen aiheuttamansa vahingot.\n\n»Mutta millaisia arpia entiset nuoruudensynnit ovat jättäneet hänen\nmieleensä? — Ei kovin rumia, mutta kuitenkin niin kuin paha ajatus\nolisi syövyttänyt melkein näkymättömän kolonsa sielun teräksenhienoon,\nhiottuun pintaan.»\n\nLuettuaan nämä viimeiset lauseet Raintila kokoilee pöydälle\nlevittämänsä käsikirjoitusliuskat ja myöntää hartaana:\n\n»Tuo kaikki on hyvin totta.»\n\n\n4.\n\nIlma väräjää rinteen yläpuolella auringonpaahteessa, sillä tuulikin\non tyyntynyt. Vaikka haapojen herkät lehdet tavallisesti kahisevat\njo ennen varsinaista tuulta ennustaen sen saapumista, ovat nekin nyt\nliikkumatta, ja järven pinnalla käy vain paikka paikoin ohut viri, niin\nettä vesi näyttää pakotetulta hopealta.\n\nRaintila on yksin liikkeellä eikä tiedä, minne molemmat toiset ovat\nmenneet, ehkä hekin ovat samoin yksin omilla tahoillaan. Heidän\npitäisi Kaisan kanssa matkustaa tänä iltana pois, ja sen vuoksi\nkoko olo tuntuu jollakin tavoin tyhjältä odottamiselta, ja samasta\nsyystä hän on pukeutunut jo matkakuntoon saatuaan kulkea muutamia\npäiviä irtonaisemmin ja vapaammin. Hän kävelee laiskana puutarhassa\nkatsellen Sajastin hoivailemia värillisiä ryhmiä ja pysähdellen välillä\nhypistelemään jotakin yksityistä vartta, kunnes siirtyy hitaasti ylös\nmetsää kohti arvellen, olisikohan Kaisa siellä. Kun tänä aamuna tuli\npuhe lähdöstä, ei Kaisa loppujen lopuksi sanonut mitään suoraan, vaan\nkatseli ikkunasta ulos sennäköisenä kuin hänellä ei olisi mitään\nkiirettä pois ja mainitsi jostakin akvarellista, joka jäi maalaamatta.\nKaisa on tietysti kadonnut työhönsä ja jättänyt hänet noitumaan\nyksinäisyyttään.\n\nJuuri silloin, kun Raintila on pääsemässä metsänreunaan ja valikoi\nistuimekseen sopivaa kiveä puiden alta varjosta, tapahtuu jotakin\nhätkähdyttävää, joka näyttää merkitsevän paljon tämän pienen\nyhdyskunnan elämässä. Kirkonkylän keskustasta kuuluu äkkiä outo ja\nkiihkeä ulvonta. ‒ Se on jokin sireeni ja hälyttää kai tulipaloa.\nNouseva ja laskeva ääni viiltää ilkeästi korvissa ja näkyy samassa\nhetkessä aiheuttavan liikettä talojen pihoissa ja maantiellä.\nKirkonkylä näkyykin tänne melkein kokonaan. Lähimmän talon portaita\njuoksee hätäinen nainen tiukaten ihmisiltä, missäpäin tulipalo on,\nja kiertelee katsellen oman rakennuksensa kattoa. — Pari koiraa\non tienristeyksessä istuutunut ulvomaan sireenin mukana haikeina,\nkuono pystyssä ja korvat luimussa. Lapsia juoksee hälisevinä parvina\nkeskustaa kohti hyvillään siitä, että jotakin jännittävää on tulossa\ntaas. Ja miehiä, jotka arvatenkin kuuluvat palokuntaan, ajaa\npolkupyörillä kiireestä ja kuumuudesta huohottaen.\n\nViimein kuuluu jostakin huuto:\n\n»Katsokaa, saari palaa! — Koko saari on tulessa!»\n\nSe on kuin komennus ja ihmiset alkavat tuijottaa järvelle, toiset\nnousevat ylemmäksi rinteelle ja joukko poikasia kiipeilee katoille\nnähdäkseen paremmin. Raintila siirtyy kiirehtimättä ylemmäksi kalliolle\nja näkee, miten keskellä järveä olevasta saaresta nousee paksu ja\nmusta savupilvi. Siellä on metsäpalo. Se on syttynyt ihan äskettäin,\nsillä vielä hetkinen sitten hän ei huomannut tuolla suunnalla mitään\nmerkillistä, — Vasta eilenhän he Kaisan ja Sajastin kanssa soutelivat\ntuon saman saaren takana, ja toisella rannalla, savupilvestä hiukan\nvasemmalle, on metsän sisässä pieni talokin.\n\nVaikka näky onkin komea, ei se vavahduta Raintilaa samalla tavalla kuin\nmuita ihmisiä, joille kaikille tulee kiire — kenellä sammuttamaan ja\nkenellä ainakin kertomaan uutista edelleen. Koko kylä näkyy olevankin\njo liikkeellä: tuossa puhaltuu maantielle suuri kuorma-auto, jonka\nlavalla on miehiä, ruiskuja ja letkuja yhtenä rykelmänä. Kun se katoaa\nkirkon kiviaidan taakse jäljessään pitkä pölypilvi, lähtee jo toinenkin\nauto yhtä hyvää vauhtia jäljestä ja yksityisiä ihmisiä kiirehtii\npolkupyöränä ja juosten samaan suuntaan yhteistä venevalkamaa kohti.\n\nPalo, joka näyttää hiljalleen laajenevan, muodostaa komean taustan\nkauniille maisemalle. Kun tyyni on, nousee savu ensin pystysuorana\nylös ja korkealle, leviää siellä kuin paksuksi harmaaksi verhoksi,\njonka reunat kasvavat kaikkiin suuntiin. Saari on ehkä puolentoista\nkilometrin pituinen, ja tuli on syttynyt sen tuonpuoleisessa päässä,\nniin ettei itse liekkejä tietenkään näy tänne asti. Mutta jos nyt\nalkaisi tuulla pohjoisesta, voisi kulo levitä pitkin saarta, sytyttää\ntalonkin ja polttaa sen samaan menoon. Ja jos onni olisi huono,\nvoisivat kipinät sataa manteren puolelle, sytyttää rantametsän ja\nsamalla uhata koko kirkonkylää. Näin Raintila kuulee mäelle nousseiden\npikkupoikien arvostelevan tilannetta, mutta ei kuitenkaan tule siitä\nvielä levottomaksi.\n\nKatseltuaan näkyä aikansa hän lähtee verkalleen laskeutumaan alas\nhakeakseen Kaisankin seuraamaan täältä ylhäältä itse paloa ja samalla\nkatselemaan sitä dramaattista kuvaa, joka on alhaalla maantiellä\nihmisten kiirehtiessä ja hälistessä. Kun hän pääsee sisään, ei siellä\nole ainakaan Sajastia, ja hän arvailee itsekseen, onkohan Sajastikin\nlähtenyt katsomaan kaikkea lähempää rannalta. Hän kiertelee puutarhaa\netsien Kaisaa, mutta löytää viimein eräästä kulmasta vain jakkaran,\nmaalilaatikon ja kuivahtaneen, puolivalmiin akvarellin. 'Ehkäpä he\ntulevat pian takaisin', ajattelee hän rauhallisena, siirtyy varjoisaan\npaikkaan telttatuoliin ja alkaa selailla aikansa kuluksi kirjaa, joka\nsiihen on Kaisalta unohtunut. Mutta kun maantiellä ajaa ohitse jokin\nauto yhteisen kiireen takia ja sen pöly painuu tännepäin, saa se hänet\nvälillä havahtumaan sen verran, että hän nousee ja kävelee käytävän\nkulmaukseen seuraamaan palon kehittymistä. Se näyttää todellakin\nlaajenevan, sillä savu nousee jo lähempää.\n\nSilloin tulee puutarhaan Sajastin vanha täti ja hämmästyy hänet\nnähdessään:\n\n»Kas! Minä kun luulin, että kaikki ovat menneet saareen. Mutta jos\nmaisterilla ei ole vielä kiirettä, niin minä tuonkin kahvin tänne\npuutarhaan.»\n\nHän lähtee saman tien, kattaa hetkisen kuluttua pöydän ja heidän\nistuutuessaan kysyy Raintila Kaisaa.\n\n»Kyllä hän meni Laurin mukana heti, kun pilli alkoi soida», kertoo\ntäti ja alkaa sitten kuvailla jotakin vanhaa tulipaloa, joka oli\nsyttynyt jouluyönä niin yht’äkkiä, että ihmistenkin piti juosta pakoon\npuolialastomina. Ja toista kupillista kaataessaan hän nyt valittelee\nsitä, että neiti Vuorinenkin lähti aivan ilman kahvia, vaikka olisi\nvoinut odottaa sen verran...\n\nKun he nousevat pöydästä, siirtyy Raintila takaisin tuoliinsa ja täti\nnäkyy menevän tietä pitkin kylän keskustaa kohti saadakseen itselleen\nvilkkaamman puhetoverin. Kun Raintila joutui valvomaan melkein koko\nviime yön Sajastin romaanin ääressä ja kun helle tässä varjossakin on\nkova, ei hän jaksa lukeakaan, vaan istuu kirja polvillaan ja taitaapa\nlomassa nukahtaakin. Joka tapauksessa, kun hän silmänsä avattuaan\nsiirtyy taas katsomaan saareen päin, on savu levinnyt monin verroin\nlaajemmalle, niin että sen reuna ulottuu jo rannan kohdalle asti, ja\npalo on tullut sen verran lähemmäksi, että savua nousee jo keskeltä\nsaarta olevalta kukkulaltakin. Ja pitkästä välimatkasta huolimatta\nnäyttää jo tulenkielekkeitäkin vilkkuvan saman kukkulan laelta.\n\nRaintila muistaa nähneensä eteisen seinällä poronsarvissa Sajastin\nkiikarin ja aikoo lähteä hakemaan sitä, kun käytävällä tulee vastaan\ntäti ja valittelee, että nyt neiti Vuorinen jää varmasti ilman\npäivällistä, jos ei muista ajoissa tulla takaisin. Mutta huolehtimatta\npäivällisestä Raintila ottaa kiikarin, nousee se kainalossaan mäelle\näskeiselle paikalleen ja luulee näkevänsä saaren rannalta liekkejä ja\nniiden keskellä sammuttavia ihmisiäkin. Kun tässä yksin ollessa aikaa\nriittää, päättää hän lähteä rantaan nähdäkseen kaiken sieltä paremmin.\nJa rannassahan kai toisetkin ovat, jos eivät ole uteliaisuuttaan\nsoutaneet saareen asti.\n\nKun hänen täytyy mennä ikkunan alitse, huomaa vanha täti hänet ja\nhuutaa varoittavasti, ettei hän saa lähteä tuossa kunnossa, sillä\nvaatteet palavat siellä pilalle. Tuntuu siltä kuin täti kaikella\nhuolehtimisellaan hoputtaisi häntäkin sinne, vaikka ei uskalla sanoa\nsuoraan. Raintila silmää valkoisia kangaskenkiään ja huolellisesti\nsilitettyjen housujensa saumoja ja tottelee, kun täti kehoittaa\nhäntä menemään Sajastin kaapille ja muuttamaan sieltä ylleen Laurin\nkalastusvaatteet. Se nyt on kyllä turhaa, mutta onhan mukavampi kulkea\ntällä tavoin saappaissa ja ilman takkia.\n\nAurinko on siirtynyt jo hyvän matkaa iltapäivän puolelle, kun\nhän harrasta vauhtiaan ehtii rantaan ja tavoittaa siellä vain\njoukon poikasia, jotka juuri työntävät venettä vesille lähteäkseen\npalopaikalle. Kun toiset eivät ole täällä, herää hänessäkin sen verran\nuteliaisuus, että poikasten kehoituksesta astuu veneeseen. Järvellä\nonkin vilkas liikenne suuntaan ja toiseen, sillä ihmisiä on vielä\nmenossa sinnepäin ja toiset veneet soutavat hakemaan kirveitä ja\nlapioita, joista saaressa on kuulemma kova puute.\n\nTällä tavoin on Raintilakin vedetty mukaan vieraan kirkonkylän\nkiihkeään elämään, ja hän kuuntelee poikien keskustelua:\n\n»Antti kertoi kipinöitä sataneen pappilan riihelle asti.»\n\n»Ja jos pappila syttyy, niin silloin palaa koko kirkonkylä», arvelee\ntoinen.\n\n»Sajasti siellä kuulemma riehuu kuin raivopäinen ja panee kaikki\ntoisetkin töihin.»\n\n»Eikä sammuttamisesta olisi tullut mitään, mutta Sajasti käski heti\nkaksi venekuntaa hakemaan työkaluja ja sankoja.»\n\n»Nyt siellä ovat jo kaikki naisetkin mukana.»\n\n»Jos vain ei tule sadetta, niin ties miten pitkälle palo leviää.»\n\nKun he pääsevät puoliväliin selkää, alkaa palon savu kuvastua veteen\nsynkempänä kuin ukkospilvi. Raakuvia variksia lentää vastaan manterelle\npäin luullen kai tämän kaiken olevan vain heidän vainoamistaan. Ja\nlähemmäksi tultaessa sataa jo tuhkaakin veneeseen ja kuuluu jo palon\nvohina, kun liekit karkailevat puiden juurista latvaan asti yhtenä\nkohauksena räiskähtävän kipinäsateen hajotessa kuivaan kanervikkoon.\nJa vielä lähemmäksi tultaessa vilahtelee rantametsästä kirkkaita\ntulenkielekkeitä ja ihmisiä näkyy liikkuvan savun keskellä kuin\nhaamuja. Ja saaren pohjoispäässä, missä tuli on kulkenut kaiken yli,\non savuavia puita, joiden neulaset ovat karisseet tuhkana maahan,\nmutta oksien haarukoissa räiskähtelee vielä tulinen pihka. Kantojen\nja juurien alta pistää esiin liekkejä kuin tulisten käärmeiden päitä\nmustuneen sammalen keskeltä.\n\nNyt tulee tuhkaa ja savua veneeseen niin paljon, että se kirvelee\nsilmiä ja on vaikea hengittää. Naisia näkyy juoksevan edestakaisin\nsankoineen kantaen rannasta vettä, ja kaikki kykenevät lapsetkin on\npantu työhön. He ovat läpimärkiä ja väsyneen näköisiä, ja tuolla\nkompastuu joku kantamuksineen ja toinen huuhtaisee kirveltäviä silmiään\nrantavedessä. Miehillä on pitkiä leppä- tai koivurunkoja, joilla\nhe huitovat kanervikosta kuloa sammuksiin, tai sitten polkaisevat\nsaappaansa kannalla pienimmän kipunan. Ja helle täällä on kaksinverroin\npahempi, niin että hiki piirtää valuessaan vaaleita raitoja nokisiin\nkasvoihin. Tuossa on erään takki syttynyt tuleen, hän riisuu sen ja\npieksää tantereen, toinen pyyhkii palaneita kulmakarvojaan ja menee\nrantakiville ammentamaan kädellään vettä kuivaan suuhunsa. Tuossa taas\nkannetaan veneeseen miestä, joka on huitaissut kirveellä jalkaansa, ja\ntoinen painelee paitansa hihalla silmiään saatuaan ne tuhkaa täyteen.\n\nRaintila tietää, että kaukana tulen edellä, jossakin tuolla mäen\ntakana on miehillä kova kiire kaataa metsää lakoon kuin rajaksi,\nettei puusta toiseen karkaileva tuli pääsisi sen yli, ja toiset taas\nheiluttavat lapiota kaivaukseen ojan esteeksi kanervikkoa pitkin\nlevenevälle kulolle. Ja uusia pieniä paloja syttyy lakkaamatta, sillä\ntuli aiheuttaa vetoa, ja mustan savun mukana nousee korkealle sankkoja\nkipinäparvia, jotka sitten satavat alas sytyttäen kanervat ja sammalet\ntuleen. Nuorten poikasten tehtävänä onkin etsiä nuo uuden palon aiheet\nja polkea ne sammuksiin heti alussaan.\n\nRaintila, joka on tottunut luonteensakin vuoksi aina seisomaan sivusta\nkatselijana, alkaa tuntea nyt, että tämä kaikki kuuluu hänellekin ja\nettä hänet on sittenkin kytketty yhteen näiden ihmisten tapahtumiin.\nHän huomaa kainalossaan kirveen eikä edes tiedä, mistä se on siihen\ntullut ja kuka sen on antanut, ja lähtee astelemaan mäen taakse,\nmissä hän arvaa muidenkin miesten olevan. On vaikea tottua tähän, kun\npienten tulikärpästen joukossa putoilee alas hehkuvia havunneulasia ja\nheti sen jälkeen kuuluu ritinää jostakin läheltä ja kun savu liehuu\nedestakaisin kuin suuri verho sokaisten silmät. Tuossa lehahtaa hänen\nlähellään pieni lintu, etsii kuin sokea jotakin paikkaa istuakseen,\nmutta päästyään näreen oksalle putoaakin maahan. Kun hän ottaa sen\nkäteensä ja katsoo sitä, on se kuollut, tukehtunut ehkä savuun, koskapa\nsen siiven kärjetkin ovat kärähtäneet tulessa.\n\nKun Raintila pääsee rinteelle asti, tulee häntä vastaan puiden lomitse\nmies kantaen sylissään suurta ja raskasta taakkaa. Käynti on niin\ntuttu, että hän jo kaukaa tuntee Sajastin, vaikka tämä onkin nokinen\nja repaleinen. Kun Sajasti tulee lähemmäksi, huomaa hän tämän sylissä\nihmisen, naisen, jota hän huohottaen vie rantaa kohti. Silloin\nRaintila huutaa, Sajasti kääntyy ja tulee häntä kohti. Kun Raintila\nvaistomaisesti ojentaa kätensä, nostaa Sajasti hänen kyynärvarsilleen\npoikkipuolin tajuttoman Kaisan. Raintila on mykistynyt eikä saa\nsanaakaan suustaan, ja Sajasti virkahtaa vain lyhyesti:\n\n»Putosi kalliolta ja pyörtyi...»\n\nHän ei selitä enempää, pyyhkäisee vain hikisiä kasvojaan ja silmää\nkyynärvarressaan olevaa pitkää veristä naarmua. Paita on likomärkänä\nliimautunut kiinni hänen nahkaansa, ja kun toinen hiha riippuu\nriekaleena, tarttuu hän siihen, repäisee sen kokonaan irti ja heittää\nmenemään. Hän yrittää sitten hymyillä, mutta kun tuntee polttoa\nolkapäällään, läpsäyttää kädellään savuavaa kangasta, kääntyy ja lähtee\nnopeasti takaisin nuoleskellen kuivuudesta hilseileviä huuliaan.\n\nJa niin kääntyy Taunokin Kaisa sylissään osaamatta kysellä enempää,\nkantaa hänet rantaan ja asettaa veneen teljolle pitkälleen ottaen\nsitten kahden kämmenen välissä vettä ja valellen hänen nokisia\nkasvojaan. Ainakaan jäsenet eivät tunnu olevan poikki, mutta vaatteet\novat rikki ja pusero on revennyt edestä, niin että osa rintaa näkyy\nhalkeamasta. Olkapäälle on palanut vaatteeseen pyöreä reikä ja samalla\nkohdalla ihossa on punainen jälki. Kun hän nostaa Kaisan päätä, huomaa\nhän takaraivossa hiusten alla verta, sillä Kaisa on varmaankin lyönyt\npäänsä johonkin.\n\nHän koettaa käsin selvittää vettä, sillä järven tyynellä pinnalla\non tuhkaa harmaana silauksena ja palaneita ja mustaksi hiiltyneitä\nkaarnanpalasia, joita ilmavirta on heitellyt tänne asti. Hän huuhtelee\nKaisan takaraivosta verta, asettaa sitten pään mukavampaan asentoon,\ntyöntää veneen vesille ja lähtee soutamaan toista rantaa kohti. Vielä\nsihahtelee kuumia kipunoita veteen ja sammuu siinä, mutta kauempana\nsavu ohenee ja hänen on helpompi hengittää. Ihmisten äänet alkavat\nvaimentua, ja jo näkyvätkin edessä manteren puoleisten talojen\nkivinavetat ja kirkonkylän valkeat talot. Välillä hän nousee ja katsoo\ntutkivasti Kaisaa, sillä hän on näkevinään tämän pään kääntyvän hieman.\nMutta ei, se kai johtui vain veneen heilahduksesta, ja niin hän\nistuutuu uudestaan ja parantaa vauhtiaan hien valuessa pitkin kasvoja\nja käsivarsia.\n\nValkaman kohdalla hän miettii keinoja, miten saisi Kaisan kylään\nasti, mutta kun veneiden luona näkyy vain parvi lapsia, joista ei ole\nhänelle mitään apua paarien laittamisessa eikä kantamisessa, jatkaa hän\nmatkaansa lahden pohjukkaan asti ja päättää viedä Kaisan lopun matkaa\nvaikka kantamalla. Tästä taakastaan hän ei enää luovu.\n\nMutta lahti on matala ja ruohikkoinen, niin että hänen on noustava\nseisomaan ja työnnettävä airoilla pohjasta päästäkseen eteenpäin.\nRuohikko on tiheätä ja korkeata kuin viidakko, ja auringonpaisteessa\nlekotteleva suuri hauki kohahtaa aivan veneen kupeella ja pyörähtää\nsyvempää vettä kohti ruohikon huojuessa kahta puolta sen tiellä.\n\nMutta vesi vain madaltuu, veneen pohja jo raapii kiinni ja airo notkuu\nkädessä katkeamaisillaan. Hän heittää sen veneen pohjalle ja harppaa\nveteen, joka ulottuu vain hiukan yli nilkkojen. Hän vetää venettä lopun\nmatkaa, tavoittaa jo rantapenkeren ja nykäisee veneen sille lasteineen\nkaikkineen. Mutta Kaisa on yhä tajuton.\n\nMies tukee häntä ensin istuvaan asentoon, katsoo hänen kasvojaan ja\nsanoo äänessään harras ja pyytävä sävy:\n\n»Kaisa, etkö sinä kuule mitään?»\n\nMutta vastausta ei kuulu. Silmät ovat kiinni ja suu hiukan avoinna.\nTeljolle pään kohdalle on tippunut muutamia veripisaroita. Rannevaltimo\ntoimii selvästi ja rinta kohoilee hengityksestä. Ainakin ne ovat hyviä\nmerkkejä! — Mutta sitten hänen mieleensä valahtaa pieni epäilys.\nVarovasti, hyvin varovasti hän koettaa nokisilla käsillään Kaisan\ntakaraivoa, sivelee sitä haavan kohdalta, kääntää päätä hiukan\nsivummalle ja hajoittaa tukkaa nähdäkseen paremmin. Haava on pieni,\nhänen oma kämmenensä vereytyy, mutta kun luussa ei tunnu saumoja, ei\npääkallo kai liene murtunut...\n\nTämä huomio saa Raintilan huokaisemaan helpotuksesta, hän ottaa Kaisan\nsyliinsä, harppaa varovasti veneestä ja sukeltaa kantamuksineen tiheän\nvesaikon halki poimuttelevalle polulle. Kivien ja liukkaiden mättäiden\nvuoksi hän tuijottaa vain eteensä valikoiden askeltensa paikkoja,\nsuojelee Kaisan kasvoja ripsuvilta puiden oksilta ja huohottaa\neteenpäin.\n\nKaisan pää riippuu rennosti taaksepäin, ja hänen on kohotettava sitä\nparempaan asentoon. Posket eivät ole niin kalpeat kuin äsken veneessä,\nja hän näyttääkin vain nukkuvan. Ja nukkuvan ihmisen kasvot myöskin\nhoukuttelevat. Tuossa ovat hänen huulensa oman posken vierellä, ja\nhän voisi suudella niitä itsensä vaatimatta ja anomatta ja toisen\nkieltämättä ja estämättä. Ohut hymy häivähtää miehen kuivilla huulilla,\nmutta sitten hän nostaa taakkansa parempaan asentoon, huokaisee\nraskaasti ja sanoo itselleen:\n\n»Varkain en ota mitään.»\n\nHänessä varmistuu nyt usko, että se kaikki on hänen ulottuvillaan\nmyöhemmin muutenkin. Ja sitä hän jaksaa kyllä odottaakin.\n\nVesaikko jo loppuu ja hän pääsee jyrkkään törmään, jossa on pakko\npysähtyä lepäämään ja laskea tajuton ihmisparka maahan. Mutta tuskin\nhän saa Kaisan nurmikolle, kun tämä huokaisee heikosti, ja hän kumartuu\nkasvojen yli kysymään kiihkeästi:\n\n»Kuuletko sinä, Kaisa?»\n\nKaisa huokaa uudestaan, kääntää päätään silmiään avaamatta ja valittaa\nheikosti ja tuskin kuuluvasti:\n\n»Koskee...»\n\nMies ilahtuu ja naurahtaa hyvillä mielin, järjestelee innoissaan\nKaisan päätä pehmoisen mättään nojaan, mutta saatuaan kaiken valmiiksi\nmuistaakin kiireensä ja valmistautuu nostamaan toisen syliinsä. Silloin\nKaisa avaa silmänsä raukeina, näkee edessään Taunon kasvot ja kysyy:\n\n»Mitä on tapahtunut?»\n\n»Sinä vain kaaduit. Taitaa olla pieni haava. Minä kannan sinut\nlääkäriin.»\n\nJa hetken kuluttua Kaisa kysyy uudestaan, missä he oikein ovat. Mies\nnaurahtaa jälleen:\n\n»Minä pelkäsin sinun takiasi. Olemme jo lähellä kirkonkylää. Pian\npäästään maantielle eikä hätää olekaan enää.»\n\nKaisa tuijottaa hänen kasvoihinsa, koettaa ilmeisesti koota pakottavia\najatuksiaan muistaakseen äskeiset tapahtumat, nojaa poskeaan toisen\nhikiseen olkavarteen ja sanoo viimein:\n\n»Laske minut maahan. Ehkä voin jo kävellä.»\n\nMutta mies, vastaa päättävästi:\n\n»Minä kannan sinut nyt!»\n\nKummallista, mutta Kaisa on kuulevinaan Taunon naurahtavan hyvillään.\n\nPian päästään maantielle, jossa parhaiksi ajaa mutkan takaa esiin\nhevonen kuormalavoineen. Kaisa nostetaan kahden pullean säkin päälle\nja hevonen käännetään sairastupaa kohti. Kaisa kuulee Taunon äänessä\njonkin uuden ja varman vivahduksen ja päättelee siitä jotakin vakavaa.\nHän tuntee raskasta päätään pakottavan armottomasti, hivuttaa toisen\nkätensä takaraivon alle ja koettaa sitä. Hän sivelee poskiaan\nkuin hieroen niistä pois pahaa unta, nostaa päätään ja pääsee jo\nkyynärvarsiensa nojaan puoleksi istualleen.\n\n»Ehkä tämä menee ohi muutenkin», sanoo hän ja katsoo ravaavaa hevosta,\nsillä jousettomien työrattaiden tärinä ravistelee hänet lopullisesti\ntajuihinsa.\n\nMutta jo näkyy omien pihapuittensa keskellä pieni valkoinen rakennus,\njossa Kaisa saa niskaansa valkoisen lapun, ja puolen tunnin kuluttua he\nkävelevät Taunon tukiessa käsipuolesta käytävää pitkin Sajastin kotiin.\n\nKaisa tuntee kaikesta huolimatta olevansa hyvillään, vaikka ei\nolisikaan mitään syytä iloon. Hän pääsee lepäämään puutarhan suureen\nnojatuoliin ja odottaa Taunoa saadakseen sanoa hänelle nyt jotakin. Kun\nhän on viime päivät seurannut Taunoa, on hän tullut huomaamaan, että\ntämä on aina ja joka paikassa hyvin yksinäinen. Sillä vaikka Sajasti on\nkertonut omasta eristäytymisestään, niin yhtä yksin on loppujen lopuksi\nTaunokin. — Ja sehän on hyvin ikävää...\n\nMutta kun Raintila ilmestyy uudelleen portaille, onkin tällä Kaisan\npettymykseksi selässään reppu ja muutenkin hän on lähtevän näköinen.\nKaisan kysyessä, aikooko Tauno lähteä takaisin saareen, katsoo tämä\nensin syyllisenä, mutta vastaa sitten äänessään pieni ja itsestään\nselvä tärkeys:\n\n»Mutta täytyyhän minun mennä Laurinkin takia!»\n\nKaisa myöntää tuon oikeaksi, mutta ei voi olla sittenkään nurisematta\ntuota iankaikkista asiallisuutta vastaan tällaisellakin iltana, kun\nolisi tilaisuus istua nyt kahden ja puhua viimeinkin kaikki se, mikä\nmuulloin jää sanomatta. Senpä vuoksi Kaisa nouseekin totisena ja sanoo\npäättävästi:\n\n»Jos menet, niin minäkin tulen mukaan!»\n\nMutta Raintila estää sen, painaa hänet varmasti, mutta hellästi\ntakaisin istumaan, asettelee pieluksen kunnollisesti kipeän pään taakse\nja virkahtaa joitakin turhan järkeviä sanoja väsymisestä, pyörtymisestä\nja levosta ja unohtuu sitten katsomaan kauas ja miettimään, pitikö\nhänen sanoa vielä muutakin. Kaisa tuntee vastustamatonta halua tarttua\nhänen käteensä ja puristaa sitä rintaansa vasten, ja sen vuoksi pitää\nsulkea silmätkin hillitäkseen sitä tekemästä. Taunokin vaistoaa jotakin\nnäkymätöntä ja hyvää, mutta ei voi enää mitään omalle päätökselleen ja\ntahdolleen. Välttyäkseen tinkimästä omaa itseään vastaan hän käännähtää\nja lähtee maantietä kohti. Kaisa katsoo hänen jälkeensä ja huomaa,\nettä se uusi ja outo tarmo, jota Taunossa oli äsken tulomatkalla\nkatseessa ja jokaisessa liikkeessä, on nyt muuttunut taas hiljaiseksi\nmietiskelyksi, koskapa hän pysähtyy tiellä hajamielisen näköisenä ja\ntaittaa pensaasta vielä kukankin puseronsa napin reikään. Sitten,\nluullessaan olevansa jo näkymättömissä, hän lähtee riuskoin askelin\neteenpäin vilkaisten välillä taakseen ja myötämäkeen päästyään pistää\njuoksuksi joutuakseen nopeammin veneelleen.\n\nKaisa näkee tämän ja hymyilee, sillä nyt hän todellakin tietää Taunon\npyrkivän pettämään itseään ja muita. Mutta ollessaan yksin hän on\ntoisenlainen — niin kuin eilen kalliolla poikamaisena syljeskellessään\nja nyt taas lähtiessään etsimään seikkailua ja jännitystä — ja juuri\ntuo on hänen ominta itseään eikä se kuiva ja kyynillinen mies, joka\nistuu muiden ihmisten joukossa.\n\nJa Kaisan täytyy hymyillä lämpimästi ajatellessaan, miten paljon\nihmiset vaivautuvat näyttelemään saadakseen kaikki muutkin uskomaan\ntuota pientä itsepetosta. Korte, se onneton poikariepu, uskotteli\nsamoin olevansa tyytyväinen pieneen itseensä ja vähäpätöiseen\nmaailmaan, mutta kuitenkin hänen kintereillään kulki alati se entinen\nja nuori Korte, joka tavoitteli vain suurta. — Aila Pohja pyrki\nparemmaksi ja epäitsekkääksi, mutta kuitenkin hänen kupeellaan seisoi\nalati varjo entisestä ja huonommasta minästä. — Ja Sajasti, joka luuli\npääsevänsä pakoon entistä tulisieluista minäänsä ja elämänhaluista\nluonnettaan ja piileskeli siltä vuosikaudet omassa loukossaan, on\nmyöskin nyt huomannut nuoren Sajastin seisovan taas vierellään. —\nNiin, ja Tauno Raintila, jostakin pienestä ja arvaamattomasta syystä,\non loukkautunut elämälle ja heittäytynyt suljetuksi ja kyynilliseksi,\nmutta on kuitenkin ruvennut uudelleen etsimään entistä reilumpaa ja\naktiivisempaa minäänsä.\n\nTuolla tavoin he juoksevat kilpaa oman varjonsa kanssa, kuka sitä\netsien ja kuka paeten. Mutta se kulkee kuitenkin aina lähellä, eivätkä\nhe edes huomaa kiertävänsä yhtä ja samaa kehää loppumattomasti. He ovat\ntosiaan joutuneet taikapiiriin, jonka rajain yli he eivät pääse. Ja\nsiinä kai onkin syy, minkä vuoksi he ovat tuhlanneet voimiaan eivätkä\nole jaksaneet enempää. Siinä on syy keskinkertaisuuteen, koska he eivät\nosaa kulkea suoraan kehän asemesta.\n\nVain Sajasti yksin on ymmärtänyt sen ja näkyy jo löytäneen tiensä\nulospäin.\n\nSiis vanha kunnon Antti sanoi aivan oikein, ettei ihminen lopultakaan\nmuutu miksikään. Toisin sanoen ihminen ei voi paeta omaa varjoaan.\nSillä jos sen luulee jättävänsä selkänsä taakse, voi se uudessa\nvalaistuksessa ilmestyä taas eteen yhtä yllättäen kuin Kortteelle, Aila\nPohjalle ja Lauri Sajastille.\n\nKaisalla on tämän päätelmänsä jälkeen kuitenkin hyvä mieli kaikkien\nnäiden ihmisten puolesta, niin että tahtoisipa pusertaa heidät\nsyliinsä. Hän ojentautuu tuolissaan mukavampaan asentoon ja sulkee\nsilmänsä. Ja kun talon vanha täti hetkistä myöhemmin kulkee käytävää\npitkin hänen ohitseen, luulee hän Kaisan nukahtaneen kesken hymynsä.\n\nTauno Raintila huomaa soutaessaan, että päivä onkin ehtinyt jo iltaan,\nsillä aurinko paistaa suoraan saaren takaa punertavana pallona sakean\nsavun ja tuhkan läpi. Ohut tuuli on ruvennut puhaltamaan etelästä,\nniin ettei palo pääse leviämään ainakaan sen voimasta. Tuli näyttääkin\njo pysähtyneen jokseenkin saaren keskikohdalle eikä ole siis päässyt\ntaloonkaan saakka.\n\nMutta hänen on päästävä vielä joukkoon, ennenkuin työ on lopussa, sillä\ntottahan hänkin kuuluu tähän samaan maailmaan eikä aio seisoa ikäänsä\nportinpielessä. Ja kuta pitemmälle hän soutaa, sitä enemmän hänen vanha\npingoittuneisuutensa laukeaa ja itsekäs varovaisuus aivan kuin hikoilee\nulos ruumiista. — Vai sanoi Sajasti eilen, että hänessäkin itää jo\nkomplekseja...! Eikä olekaan, mutta joitakin turhia hemmungeja saattaa\nkyllä olla!\n\n»Mutta nyt minä kiskon hemmungit helkkariin!» virkahtaa hän omalle\nitselleen ja soutaa entistään kiivaammin.\n\nTänään hän osaa myöntää itselleen, ettei kaikki ole näihin asti\nollut ihan kohdallaan, mutta nyt näkyy sentään jo merkkejä siitä,\nettä hankin voisi huoletta elää irtonaisemmin, eikä siitä sittenkään\nseuraisi sen kummempaa. Pitääköhän aina tulla jokin kolaus — sieluun\ntaikka takaraivoon — ennen kuin ajatukset luiskahtavat takaisin omiin\nraiteisiinsa?\n\nJa kun hän koettaa miettiä, mikä ne on saanut joskus hyppäämään pois\noikeasta urastaan, ei hän keksi siihen mitään pakottavaa syytä. Sillä\nmitäpäs hänelle on oikeastaan tapahtunut sellaista, että kannattaisi\nottaa vakavalta kannalta? — Eipä juuri mitään... Ja vaikka hän onkin\nsuorittanut analyyttisiä kokeitaan muiden ihmisten kohdalla, ei hän ole\nmuistanut tutkia syyn ja seurauksen lakia omassa itsessään.\n\n»Ja se siitä!» huokaisee hän lopuksi.\n\nKun hän näissä mietteissään pääsee saaren rantaan ja valmistautuu\ntekemään osansa suuressa työssä, huomaa hän tulleensa taaskin liian\nmyöhään. Sillä päivän kuluessa on tullut naapuripitäjistä asti niin\npaljon apuväkeä, että ensimmäiset pääsevät puolestaan jo lepäämään\nja joukko miehiä onkin rannassa odottamassa veneitä ja huuhtomassa\nvedellä pois päivän nokea ja väsymystä. Kun hän vetäisee veneen maihin,\non siellä häntä vastassa jo Sajastikin ja sanoo ääni väsyneenä ja\nilmeettömänä:\n\n»Tulithan sinä kuitenkin!»\n\n»Tietysti. Epäilitkö sitä?»\n\nSajasti jaksaa jo naurahtaa:\n\n»Kyllä ensin, mutta tunsinhan sinut sentään.» Ja hetken kuluttua hän\nkatsoo totisena ja kysyy vain lyhyesti: »Noh.»\n\n»Kaikki on hyvin. Kannoin hänet lähelle maantietä, ja hän heräsi\nsiellä. Mitään pahempaa se ei ollutkaan.»\n\nSajasti katsoo yhä, ja kun toisen silmä ei värähdäkään, näkyy hän\nhyväksyvän kaiken ja virkahtaa lauhkeasti:\n\n»Minä tarkoitin vain sitä, että sinun oikeutesi ja velvollisuutesi oli\nhoivata häntä.»\n\nSajasti istahtaa ja huokaa pitkään väsymyksestä, sivelee varovasti\npalaneita kyynärvarsiaan, tukka on hajallaan ja taitaa olla sivuilta\npalanutkin ja paidasta ei ole jäljellä muuta kuin likaisia riepuja.\nRaintila asettaa repun hänen polvilleen ja istahtaa viereen odottamaan.\nSajasti tuijottaa reppuun, ja sitten hänen päänsä kohoaa vähitellen\npystympään aivan kuin jokin ajatus olisi syttymässä, ja hetken kuluttua\nhän nousee hymyillen:\n\n»Kuule! Tämä päivä on ollut vasta seikkailua!»\n\nJuuri tuosta syystähän Taunokin lähti äsken Kaisan luota, vaikka toinen\nja herttaisempi syy vaati jäämään. Mutta kun hän katselee Sajastia,\ntietää hän nyt, että juuri tuo kiireinen toiminta ja jännitys, väsymys\nja kirvely kipinäin polttamassa nahassa on sitä hauskaa, jota vailla\nhänkin on saanut olla. Ja Sajasti sanookin kuin hyvillään:\n\n»En ole saanut edes tapella kouluvuosista lähtien. Mutta kyllä tämäkin\ntekee hyvää.»\n\nJa kun hän sitten kertoo, että nyt täällä on miehiä jo tarpeeksi, mutta\naamuyöstä tarvitaan taas vartijoita, on Raintila melkeinpä kiitollinen\nSajastin ehdottaessa hänet toverikseen. Niinpä he lähtevät iloisesti\njuttuillen veneelle. Raintila istuutuu soutamaan ja Sajasti perään\naukoillen reppuaan.\n\n»Mikä tämä pieni pussi on?» kysyy hän valkoista pakettia.\n\n»Otin sairastuvalta salvaa ja siteitä rakoillesi.»\n\nJos miesten kesken tehtäisiin tunnustuksia, olisi se mahdollista nyt.\nMutta kun niitä ei tehdä, soljuttelee Sajasti käsiään vedessä, availee\nsalvapurkkia ja voitelee haavojaan virkahtaen vakuuttavasti sen, mitä\nhän voi sanoa mieleiselleen miehelle:\n\n»Voi perhana, kun kaikki on mukavaa!»\n\nTuo kuulostaa hyvältä, että Sajastikin näkee elämässä jo hauskaakin.\nRaintila soutaa hiljakseen, sillä eihän heillä ole enää kiirettä\nmihinkään. Valkamaa lähestyttäessä hän kääntyy katsomaan rantaan.\nSieltä on väki jo hävinnyt eikä uteliailla lapsillakaan ole enää\nmitään uutta ihmeteltävää, kun metsäpalo on jo vanha asia. Mutta hänen\nkiskaistessaan viimeiset vedot lujemmin nousee rantakiveltä joku\nodottava ihminen ja astelee heitä vastaan. Se on varmasti Kaisa.\n\nNyt Tauno Raintila tietää, että Kaisa on siinä häntä varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe ovat jääneet rannalle kahden. Molemmat tietävät, että vielä tänä\niltana on sanottava jotakin, ennenkuin he lähtevät täältä pois.\nVaikka äskeinen hämärä alkaa jo muuttua pimeäksi, ei kumpainenkaan\npuhu mitään, sillä sanoja ei ole vielä etsittykään. On tuollainen\npieni hetki, jolloin voi kuvitella ajaakin pysähtyneen. Ja oikeastaan\nkaikki ajatuksetkin ovat tarpeettomia, sillä nehän harhailevat\nkuitenkin muualla eivätkä jaksa asettua hiljaa ajan tavoin. Mutta\ntuo tunnelma kestää vain hetken, sillä kaikki muu ympärillä elää ja\ntoimii sittenkin. Järven pintaan vielä heijastuu menneen päivän kajo ja\nedessäpäin näkyy kaikki punertavana palon jälkien hehkuessa yhä. Saaren\nranta on kuin valaistu ja sieltä täältä puiden lomitse pilkahtaa vielä\ntuli, joka on jäänyt kytemään jonnekin vanhojen kantojen alle. Mutta\nnehän palavatkin vielä monta päivää.\n\nKaisa on mennyt aivan veden rajaan ja seisoo siellä liikahtamatta.\nTauno astuu muutaman askelen lähemmäksi ja sanoo viimein hartaana:\n\n»Onko meidän matkamme nyt lopussa?»\n\nJa kuluu kotvan ennen kuin Kaisa kysyy vuorostaan: »Oletko sinä sitä\nmieltä?»...\n\n»Minä läksin tänne vain katsellakseni jotakin. Ja jos sinä et olisi\nollut mukana, en olisi tullut ollenkaan. Jos sanon nyt suoraan, niin\nelämä on hipaissut monta kertaa niin läheltä, että pelkkä katseleminen\non unohtunut. Kaiken kaikkiaan olen oppinut paljon uutta. — Ja nyt, kun\npitäisi lähteä takaisin, on niin ikävä mennä yksin.»\n\nJa vaikka Kaisan kasvot ovat varjossa, voi ainakin kuvitella hänen\nhymyilevän ja katsovan silmät kirkkaina:\n\n»Mutta sinunhan piti matkustaa omille teillesi?»\n\n»En minä siitä enää välitä. Sitä paitsi olemme koko ajan olleet muiden\nihmisten joukossa, niin ettei ole ollut koskaan aikaa puhua kahden.»\n\nMutta Kaisa näyttää torjuvan nyt kaiken:\n\n»Minun on nyt tehtävä työtä. En ajattele mitään muuta kuin työtä enkä\nanna häiritä itseäni.»\n\nHän siirtyy nojaamaan puunrunkoon ja katselemaan saaren puolelle, niin\nettä valojen kajastus näkyy nyt heikkona hänen kasvoillaan. Tulee pitkä\nhiljaisuus ja Kaisa kuulee Taunon huokaavan pettyneenä. Kun hän on\nkiusannut miestä jo mielestään tarpeeksi, sanoo hän uudestaan:\n\n»Mutta onko sinun pakko mennä? Etkö sinäkin voi jäädä tänne?»\n\nRaintila kertoo nyt vilkastuneena, miten Sajasti on pyytänyt häntä\njäämään vielä luokseen. Oikeastaan hänen mielensä tekisi, mutta hän ei\nhalua jättää Kaisaa. Ja lopuksi hän sanoo:\n\n»Ymmärräthän! Tämä kaikki ei saa päättyä tällä tavalla.» Silloin\nkeskeyttää hänet Kaisa:\n\n»Mutta jää hyvä mies, tänne!»\n\n»Tapaammeko sitten uudestaan», anelee mies vieläkin.\n\nJa Kaisa kertoo omista aikeistaan:\n\n»Kyllä, mutta ei vielä. Minä menen takaisin Ailan luokse ja maalailen\nsiellä. Autan samalla hänen elämäänsä tolalleen, jos kerran voin.\nSitten menen Kohtavaaraan ja maalaan siellä sen pikku Annelin portailla\ntai veräjällä, seinän ja elämänlangat ja kaiken muunkin, mitä vain\nlöydän.»\n\n»Mutta missä sitten tavataan?» tinkii Raintila kiihkeämpänä.\n\nKaisa ei vastaa heti, vaan unohtuu kuuntelemaan, miten saaren puolelta\nkuuluu ihmisten puhetta, ja jokin vene soutaa sinnepäin. Kun airojen\nääni viimein lakkaa kuulumasta, jatkaa hän:\n\n»Viivy sinä niin kauan Laurin luona. Jos sitten tahdot tavata minut,\nniin tule suoraan korven poikki Kohtavaaraan. Mutta ota silloin\nsaappaat jalkaasi ja reppu selkääsi. Tule paidan rinta auki ja tukka\nhajallaan tuulessa. Silloin tapaat minut!»\n\n»Tulenko tosiaan ja milloin?» kysyy Tauno ja astuu puun luokse, nojaten\ntoiselta puolelta sen kupeeseen.\n\n»Työni on valmis kahden viikon kuluttua. Minä odotan sinua silloin»,\nvastaa Kaisa päätään kääntämättä.\n\nHänen ilmettään on vaikea nähdä ja äänikin on tavallinen. Hän ei\nkehoita toista tulemaan eikä lupaa vielä mitään. Mutta sekin riittää,\nsillä mies tavoittaa hänen kättään ja sanoo kuin voittaja:\n\n»Minä tulen!»\n\nMutta Kaisa vetää kätensä pois hillitsevästi:\n\n»Muista: ei mitään ennen kuin pikku Anneli on maalattu!»\n\nMutta luvatakseen sittenkin jotakin hän lisää vielä:\n\n»Kas siellä vaarallahan on tarpeeksi avaraa ja hiljaista. Siellä\nsaadaan olla rauhassa eikä muita ihmisiä ole lähelläkään. Siellä\nvoidaan sopia kaikki taas alusta...»\n\n»... ja siitä, milloin mennään takaisin kotiin, mitä tehdään syksyllä\nja syksyn jälkeen. — Mutta siihen on vielä aikaa», huokaa Tauno lopuksi.\n\nJa niin he nojaavat edelleen eivätkä puhu mitään. Tuuli näyttää\nvoimistuvan ja ehkäpä huomenna tulee se sade, jota ihmiset odottivat\njo tänään työnsä helpottajaksi. Savu alkaa oheta ja kallistua tuulen\nmukana pohjoiseen päin ja korkea ruohikko huojahtelee edestakaisin kuin\nviljapelto. — Kirkonkylän puolelta kuuluu auton hurinaa ja ihmisten\npuhetta. Ja mäen rinteellä olevan talon pihassa kuuluu joku nuori mies\nhuokaavan sydämensä kyllyydestä:\n\n»No voi juutas, kun kuukin paistaa kauniisti!»\n\nJa sanojensa vahvistukseksi hän viheltää valssinpätkää.\n\nHe molemmat hymyilevät. Kaisa kääntyy, aikoo lähteä mäkeä ylös kotiin\npäin ja liukkailla rantakivillä nojaa Taunoon. Silloin tämä vetää hänet\nlujasti puoleensa.\n\nEikä Kaisallakaan ole enää halua vastustella.\n\nMutta kun he puolta tuntia myöhemmin lampun kirkkaassa valossa tapaavat\nLauri Sajastin, huomaa tämä Kaisan olevan hämillään ja silmät omituisen\nkirkkaina.\n\nSiitä Sajasti arvaakin jo lopun. Ja lisäksi vielä senkin, että Tauno\nRaintilasta on tullut oman psykologisen tarkkailunsa uhri.\n\n\n\n"]