[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fC8FCWvCcvWT0D2H0Eds0nioJiOhYqA6I9FoiPkKpQP8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3265,"Satukirja lapsille: norjalaisia kansansatja","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"3265-n-n-satukirja-lapsille-norjalaisia-kansansatuja","3265__N._N.__Satukirja_lapsille_norjalaisia_kansansatuja","lastenkirja",[12],"kansanperinne",[],"fi",1841,1890,14364,81873,false,74758,[22,23,24,25],"Fairy tales","Fairy tales -- Norway","Folklore -- Norway","Tales -- Norway",[27,28],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","\"Satukirja lapsille: Norjalaisia kansansatuja\" by Peter Christen Asbjørnsen and Jørgen Moe is a collection of Norwegian folktales first published in 1841. Inspired by the Brothers Grimm, a teacher and minister gathered stories from Norway's oral tradition during a wave of 19th-century nationalism. They carefully retold these tales in a simple style that balanced preserving folk authenticity with creating readable narratives. The collection grew from a slim pamphlet to encompass over one hundred stories, becoming a cornerstone of Norwegian cultural identity. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Wyyrylinen, David Konstantin",262,"Kokoelma norjalaisia kansansatuja, joissa esiintyy puhuvia eläimiä, hiisiä ja neuvokkaita ihmisiä. Sadut kertovat muun muassa metsään karkaavasta pässistä ja porsaasta, kultalinnun etsinnästä sekä monista muista kansanperinteeseen pohjautuvista seikkailuista.","'Satukirja lapsille: norjalaisia kansansatuja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3265. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SATUKIRJA LAPSILLE\n\nNorjalaisia kansansatuja\n\n\nKokoilleet\n\nP. CHR. ASBJÖRNSEN ja J. MOE\n\n\nSuomentanut\n\nLyry [D. K. Wyyryläinen]\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1890.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nPässi ja porsas, jotka menivät metsään asumaan.\nKultalintu.\nKettu paimenena.\nPikku Aske, joka söi kilpaa hiiden kanssa.\nVoipukki.\nVastahakoinen akka.\nKertan lintu.\nTytär ja tytärpuoli.\nJänis, joka oli ollut naimisissa.\nHerrasmiehen morsian.\nSemmoisia voivat akat olla.\nJokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat.\nTuvan isä.\nRuohon nukke.\nKana, joka matkusti Dovren tunturille ett’ei koko maailma hukkuisi\nHerra-Pietari.\nMylly, joka meren pohjassa jauhaa.\n\n\n\n\nPässi ja porsas, jotka menivät metsään asumaan.\n\n\nOlipa kerran pässi, jota pidettiin kiinni ja lihoitettiin\nsyötinläävässä; sentähden sai hän pitää hyviä päiviä, olla kylläisenä\nja täyteläisenä kaikesta, mikä herkkua oli. Juuri kun hän oli syönyt,\ntuli karjakko ja antoi hänelle uutta ruokaa, lausuen: \"Syö nyt, pässi,\net täällä kauan ole, huomenna sinut teurastamme.\"\n\nVanhassa puheenparressa sanotaan, ettei kenenkään pidä ämmäin neuvoja\nhalveksiman ja että neuvoja ja lääkkeitä on kaikelle paitsi kuolemalle;\nmutta ehkä tulee sillekin neuvo tällä kertaa, ajatteli pässi itseksensä.\n\nSitten söi hän navakasti ja, tultuansa oikein kylläiseksi, puski oven\nrikki ja lähti naapuritaloon. Siellä meni hän sikopahnalle porsaan\ntykö, jonka kanssa hän oli tullut tutuksi laitumella, ja siitä lähtein\nolivat he aina olleet ystäviä ja rakkaita kumppaneja keskenään.\n\n\"Hyvää päivää ja kiitoksia viimmellisestä!\" sanoi pässi porsaalle.\n\n\"Hyvää päivää ja kiitoksia itsellesi viimmellisestä!\" vastasi porsas.\n\n\"Tiedätkö minkätähden sinulla on niin hyvä ja minkätähden ne\nlihoittavat ja hoitavat sinua niin hyvin?\" sanoi pässi.\n\n\"En\", sanoi porsas.\n\n\"Monta suuta on tahtomassa, näetkös; ne tahtovat teurastaa ja syödä\nsinut\", sanoi pässi.\n\n\"Tokkohan?\" sanoi porsas; \"siunatkoot ruoan, kun ovat syöneet sitten.\"\n\n\"Jos suostut minuun, niin menemme metsään, rakennamme huoneen ja asumme\nsiinä; omalla penkillä on aina mukavin istua\", sanoi pässi.\n\nNo niin, porsas suostuikin. \"Hupaista on, että saa hienoa seuraa\",\nsanoi hän ja he lähtivät matkaan.\n\nKappaleen matkaa astuttuansa, kohtasivat he hanhen.\n\n\"Hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!\" sanoi hanhi:\n\"mihinkä miehet matkaavat niin joutuisasti tänään?\" sanoi hän.\n\n\"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä\", sanoi\npässi; \"kotona on meillä liian rasvainen, sentähden tahdomme mennä\nmetsään ja asua siellä; omassa kodissaan on jokainen herra\", arveli hän.\n\n\"Niin, minulla on myöskin kyllä hyvä siellä, missä olen\", sanoi hanhi;\n\"enkö saisi minäkin tulla mukaan, enkö? Seura mitä hyvempi, päivä sitä\nlyhempi\", sanoi hän.\n\n\"Raakatuksella ja kaakatuksella ei rakenneta huonetta eikä majaa\",\nsanoi porsas; \"mitä tekisit sinä sitte?\"\n\n\"Neuvolla työt tehdään, ei väen väkevyydellä\", sanoi hanhi; \"minä\nsaatan nyhtää sammalia ja tukkiella seinän rakoja, niin tulee huone\ntiukaksi ja lämpimäksi.\"\n\nNo hanhikin sai myös tulla mukaan, sillä porsas tahtoi mielellään hyvää\nja lämmintä huonetta.\n\nKäytyään taaskin kappaleen matkaa — hanhi ei voinut kulkea niin\nnopeaan — kohtasivat he jäniksen, joka tulla hyppäsi metsästä.\n\n\"Hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!\" sanoi jänis;\n\"kuinka pitkälle aiotte tallustaa tänään?\"\n\n\"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä\", sanoi\npässi, \"kotona on meillä liian rasvainen, sentähden aiomme mennä\nmetsään rakentamaan huonetta ja ruveta sinne asumaan; ei oman\nvoittanutta ole\", sanoi hän.\n\n\"Minulla on tietysti koti joka pensaassa\", sanoi jänis; \"mutta minä\nolen niin usein sanonut talvella, että jos kesään elän, rakennan\nitselleni huoneen, jonka vuoksi minuakin haluttaisi tulla mukaan ja\nrakentaa yhden, minä myöskin\", tuumaili hän.\n\n\"Niin, jos tulisimme oikein pulaan, niin saisimme sinut ottaa koirien\npelätteeksi\", arveli porsas; \"sillä etpä sinä kuitenkaan voisi auttaa\nmeitä huoneen rakentamisessa, et.\"\n\n\"Kellä matkustamiseen on sääret moiset, tekee aina jotain paremmin\nkuin toiset\", sanoi jänis; \"minulla on hampaat, joilla voin näkertää\nvaarnalta, ja käpälät, joilla voin lyödä ne seinään, joten minulla\non syytäkin ruveta salvomieheksi; sillä hyvät työkalut tekevät hyvää\ntyötä, sanoi mies, kun nylki tammaa hohtimilla\", arveli jänis.\n\nNo, sitte sai hänkin tulla mukaan rakentamaan huonetta, se oli nyt asia\nmikä.\n\nTultuansa kappaleen matkaa eteenpäin kohtasivat he kukon.\n\n\"Hyvää päivää, hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia\nviimellisestä!\" sanoi kukko; \"mihinkäs miehet menevät tänään\", sanoi\nhän.\n\n\"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä!\" sanoi\npässi; \"kotona oli meillä liian rasvainen, sentähden menemme metsään\nrakentamaan huonetta ja olemaan itseksemme; sillä leipää ken ulkona\npaistaa, se sitä ei saa kuin maistaa\" sanoi hän.\n\n\"Niin, minulla on hyvä kyllä siellä, missä olen\", sanoi kukko; \"mutta\nparempi on rakentaa oma asunto, kuin istua töllöttää vieraalla orrella;\nja kotona on kukko rikkain\", sanoi hän. \"Jos saisin tulla niin hienoon\nseurueesen, niin olisi minullakin halu mennä metsään rakentamaan\nhuonetta.\"\n\n\"Niin, jos rääkyy ja jyrää, siit’ ei paljo oo hyvää, ja suu varressa\nauttaa vähän tarpeessa\", arveli porsas. \"Sinä et voi auttaa meitä\nhuoneen rakentamisessa\", sanoi hän.\n\n\"Laiskoittelu se tavaksi käy, miss’ ei koiraa kukkoa näy\", sanoi kukko:\n\"minä olen varhain valveella ja varhainen herättämään.\"\n\n\"Niin, aamuhetki kullan kallis; anna hänen tulla mukaan\", sanoi porsas,\njoka oli pahin unikeko. \"Uni on suuri varas, joka aina tahtoo varastaa\npuolet aikaa\", sanoi hän.\n\nNiin kulkivat he metsään parvessa ja seurueessa ja rakensivat huoneen:\nporsas hakkasi rakennustarpeet, ja pässi veti ne kotia; jänis oli\nsalvomies, nakerteli vaarnalta ja löi ne seiniin ja kattoon; hanhi\nnyhti sammalia ja tiivisti seinän rakoja; kukko lauloi ja esti heitä\nmakaamasta yli ajastansa aamusilla, ja kun huone tuli valmiiksi sekä\nsen katto peitetyksi tuohilla ja turpeilla, niin elivät he itseksensä\nja pitivät huoneensa komeana ja hyvänä.\n\n\"Hyvä on idässä sekä lännessä, vaan kotona kuitenkin paras\", sanoi\npässi.\n\nMutta kappaleen matkaa etempänä metsässä oli suden pesä, jossa asui\nkaksi harmaasääristä. Saatuansa nähdä, että huone oli rakennettu\nnaapuristoon, tahtoivat he ottaa selvän, millaista väkeä he olivat\nsaaneet naapuriksensa, sillä he ajattelivat näin: \"parempi hyvä naapuri\nkuin veli vieraalla maalla; ja parempi asustua kujasille kuin olla\ntuttu tuhansille.\" Sitten teki toinen heistä itsellensä asiaa, meni\nsisään ja pyysi tulta piippuunsa. Mutta samassa, kuin hän tuli sisälle\novesta, survasi pässi häntä, että hän meni suinpäin lieteen, porsas\nsiitä sitten näykkimään ja puremaan, hanhi suhisemaan ja nipistelemään;\nkukko yläällä tuvan orrella räpyttelemään ja laulamaan, ja jänis tuli\npelästymisestä niin mielettömäksi, että hyppi seinille sekä melusi ja\nelamoi joka nurkassa.\n\nVihdoin viimeinkin tuli susi jälleen ulos.\n\n\"No, naapurinta tuttavaksi tulee\", sanoi toinen, joka odotteli häntä\nulkona; \"sinä lienet tullut suoraa tietä paratiisiin, koska viivyit niin\nkauan? — Mutta mitenkä kävi tulen kanssa? — eihän sinulla ole savua\neikä piippua\", sanoi hän.\n\n\"Niin, olipa siellä hauska piippuvalkea ja sievä seura\", sanoi hän,\njoka oli ollut sisällä; \"sellaista kansaa en ilmoisna ikänä ennen ole\ntavannut ja sitä paitsi saa odottamaton vieras oudon kestityksen\",\nsanoi susi. \"Minun tultuani ovesta sisään, survasi suutari minua\nlestipussillaan, että syöksyin päälaelleni pajan ahjoon; siellä\nistui kaksi seppää; ne lietsoivat ja suhisuttivat palkeitansa sekä\nnipistelivät ja löivät minua tulisilla pihdeillä ja kangilla, että\nlihapalat singahtelivat ruumiistani. Metsästäjä se hyppi ja hoiperteli\nhakien pyssyänsä, mutta onni oli, ett’ei hän sitä löytänyt. Sitten\nvielä istui siellä katon rajassa yksi, joka räpytteli ja lauloi: 'Pane\nkoukku häneen, vedä hänet tänne! vedä hänet tänne!' Mutta jos hän olisi\nsaanut kiinni minusta, niin en totta olisi koskaan päässyt sieltä\nhengissä ulos.\"\n\n\n\n\nKultalintu.\n\n\nOlipa kerran kuningas, jolla oli puutarha; tässä puutarhassa oli\nomenapuu, ja siihen omenapuuhun kasvoi joka vuosi kultainen omena;\nmutta kun se aika läheni, jolloin omena piti korjattaman puusta,\nniin oli se poissa, eikä kukaan tiennyt ken sen otti tahi mihin se\njoutui; mutta poissa se oli. Tällä kuninkaalla oli kolme poikaa; ja\nhän sanoi heille eräänä päivänä, että se heistä, joka voisi hankkia\nomenan takaisin tahi ottaa selvän sen varkaasta, saisi isänsä jälkeen\nvaltakunnan, joko hän sitten oli vanhin, nuorin tahi keskimäinen poika.\nVanhin meni ensisti istumaan puun alle ja odottelemaan tavatakseen\nvarasta. Yön joutuessa tuli sinne kultalintu lentäen, josta kävi loisto\npitkän matkan päähän, ja kuninkaan poika, nähtyänsä linnun ja loisteen,\nrupesi niin pelkäämään, ettei hän tohtinut jäädä paikalleen istumaan,\nvaan juoksi takaisin kotia, mitä pikemmin voi.\n\nSeuraavana aamuna oli omena poissa; nyt oli kuninkaan poika saanut\njälleen rintaansa rohkeutta ja varustutti itsensä eväspussilla, tahtoen\nulos koettamaan, voisiko hän löytää tuota lintua. Kuningas varusti\nhänet hyvin, ei säästäen vaatteita eikä rahaa. Kun nyt kuninkaan poika\noli kappaleen matkaa kulkenut, tuli hänelle nälkä; hän otti eväspussin\narkkusesta ja istuutui syömään aamiaista tien reunaan.\n\nSamassa tuli kettu kuusimetsikosta, kävi istumaan ja katsoi häneen\nlausuen:\n\n\"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!\"\n\n\"Annan minä sinulle hiisiä, vaan en ruokaa!\" virkkoi kuninkaan poika.\n\"Minä tarvinnen ruokani itsekin; kuka tietää kuinka pitkälle ja kuinka\nkauan minun pitää matkata\", sanoi hän.\n\n\"Saattaapa kyllä niinkin olla\", virkkoi kettu ja meni metsään takaisin.\n\nSyötyään ja levähdettyään lähti kuninkaanpoika jälleen matkaan. Vihdoin\nviimeinkin tuli hän suureen kaupunkiin, ja siinä kaupungissa oli\nravintola, jossa aina oli ilo eikä surua milloinkaan; siellä näytti\nhänestä hyvältä olo, ja sinne pysähtyikin hän. Siellä oli semmoinen\ntanssinta ja juominki, hupaisuus ja loisto, että hän unhotti linnun,\nisänsä, matkansa sekä koko valtakunnan. Poissa oli hän ja pois jäi hän.\n\nVuosi sen jälkeen piti keskimmäisen kuninkaanpojan vahtia omenanvarasta\npuutarhassa; ja hän istuutui puun alle, hän myöskin, kun omena rupesi\nkypsymään. Hänen näin istuessansa tuli kultalintu eräänä yönä ja loisti\nkuin aurinko. Nuori mies pelästyi niin, että hän pani sääret selkäänsä\nja kiiruhti takaisin kotiinsa mitä pikemmin taisi.\n\nSeuraavana aamuna oli omena poissa; mutta nyt oli kuninkaan poika\nsaanut rohkeutensa takaisin ja tahtoi lähteä matkaan katselemaan,\nvoisiko hän löytää tätä lintua. Hän varustutti itsensä eväspussilla,\nja kuningas varusti hänet hyvin matkalle, ei säästäen vaatteita\neikä rahaa. Mutta hänelle kävi samoin kuin veljellensäkin. Kun hän\noli kulkenut kappaleen matkaa, tuli hänelle nälkä; hän otti siis\neväspussinsa ja istuutui syömään aamiaista tien viereen. Samassa tulee\nkettu kuusimetsikosta, käypi istumaan ja katsoen häneen lausuu:\n\n\"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!\"\n\n\"Annan minä sinulle hiisiä, vaan en ruokaa!\" virkkoi kuninkaanpoika.\n\"Minä tarvinnen ruokani itsekin; kuka tietää kuinka pitkälle ja kuinka\nkauan minun pitää matkata\", sanoi hän.\n\n\"Saattaapa kyllä niinkin olla\", virkkoi kettu, ja meni takaisin metsään.\n\nSyötyään ja hetken aikaa levähdettyään lähti kuninkaanpoika jälleen\nmatkaamaan. Vihdoin viimeinkin tuli hän siihen samaan kaupunkiin ja\nsiihen samaan ravintolaan, jossa aina oli ilo eikä surua milloinkaan,\nja siellä näytti hänestäkin olo hyvältä. Ensimmäinen, jonka hän siellä\nkohtasi, oli veljensä, ja hän pysähtyi sinne. Hänen veljensä oli\nelänyt täydessä humussa, jotta hänellä tuskin oli päällänsä vaatteita;\nmutta nyt alkoivat he jatkaa samaa elantoa uudestaan, ja sinne syntyi\nsemmoinen tanssinta ja juominki, hupaisuus ja loisto, että toinenkin\nveli unhotti linnun, isänsä, matkansa sekä koko valtakunnan. Poissa oli\nhän ja pois jäi hän, hän myöskin.\n\nKun nyt läheni aika, jolloin omena taaskin tulisi kypsäksi, piti\nnuorimman kuninkaanpojan mennä puutarhaan omenanvarasta vartomaan.\nHän sai kanssansa kumppanin, jonka piti auttaa häntä puuhun, ja otti\nmukaansa oluthaarikan sekä kortit ajankuluksi, jott’ei nukkuisi. Ei\naikaakaan, niin rupesi loistamaan ikäänkuin aurinko, jotta he näkivät\njokaisen höyhenen linnusta, paljoa ennen kuin se tuli paikallekaan.\nKuninkaanpoika rupesi kiipeämään puuhun, ja samassa, kuin kultalintu\nlaskeutui alas ja otti omenan, tahtoi hän ottaa sen kiinni, mutta\nsai ainoastaan siitä yhden häntäsulan. Sitten meni hän kuninkaan\nmakuukamariin, joka, hänen tultuansa höyhenen kanssa sinne sisälle,\nkävi niin valoisaksi kuin kirkkain päivä.\n\nNyt tahtoi hänkin lähteä pitkälle matkalle koettamaan, voisiko hän\nsaada kuulla mitä veljistänsä ja käsittää linnun, sillä \"hän oli\nollut sitä niin lähellä, että hän oli tehnyt merkin siihen ja saanut\nhäntäsulan siitä\", sanoi hän. Ja kuningas käveli kauan miettien,\nantaisiko hän poikansa lähteä matkaan, sillä hän ajatteli, että\ntuskin kävisi tälle, joka oli nuorin, paremmin kuin hänen molemmille\nvanhemmillekaan pojilleen, jotka lienevät tunteneet paremmin maailmaa\nkuin tämä, ja hän pelkäsi menettävänsä myöskin tämän poikansa. Mutta\npoika rukoili niin kauniisti, ett’ei isä voinut olla hänelle vihdoin\nmyöntämättä. Hän varustutti itsensä nyt eväspussilla, ja kuningas\nvarusti hänet matkaan hyvin sekä vaatteilla että rahalla, ja niin lähti\nhän matkaan. Kun oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli hänelle nälkä;\nhän otti siis eväspussinsa ja rupesi ajamaan hottiinsa, mutta samassa\ntuli taaskin kettu kuusimetsikosta, istuutui hänen viereensä ja katsoen\nhäneen lausui:\n\n\"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!\"\n\n\"Saattaisin kyllä tarvita ruokani itsekin\", sanoi kuninkaanpoika;\n\"sillä minä en voi tietää, kuinka pitkälle tulen kulkemaan\", sanoi hän;\n\"mutta onhan minulla niin paljo mukanani, että voin antaa sinullekin\nvähän.\"\n\nKun kettu oli saanut palasen lihaa purtavaksensa, kysyi hän\nkuninkaanpojalta, mihin tämä aikoi. Ja kuninkaanpoika jutteli kaikki.\n\n\"Jos nyt tahdot totella minua, niin autan sinua, että sinulla on onni\nkanssasi\", sanoi kettu.\n\nKuninkaan poika lupasi sen tehdä, ja he lähtivät nyt yhdessä matkaan.\nJonkun aikaa matkattuansa tulivat he siihen samaan kaupunkiin ja siihen\nsamaan ravintolaan, jossa aina oli ilo eikä koskaan surua.\n\n\"Minun täytyy pysyä täällä ulkopuolella kaupunkia, sillä koirat\novat niin vastuksellisia\", sanoi kettu, ja sitte virkkoi hän, missä\nkuninkaan pojan veljet oleksivat ja mitä he toimittivat. \"Mutta jos\nmenet sinne sisään, niin et tule pitemmälle, et pitemmälle sinäkään\",\nsanoi hän.\n\nKuninkaan poika lupasi ja löi kättä sen päälle, ettei hän mene sinne\nsisälle, ja sitten erosivat he. Mutta kun hän tuli ravintolan luo ja\nkuuli, mikä ilo ja hupaisuus siellä oli, niin piti hänen ilman mitään\npäästä sisälle, ja tavattuaan veljensä, nousi ilo ylimmilleen, jotta\nhän unhotti sekä ketun että matkansa, linnun ja isänsä. Mutta hänen\nsiellä hetken oltuansa, tuli kettu — tämä oli kuitenkin uskaltanut\nkaupunkiin sisälle — ja raotti ovea, sekä iskien silmää kuninkaan\npojalle, muistutti, että heidän oli nyt lähteminen. Nyt tuli prinssi\najatukseensa jälleen, ja he matkustivat edelleen. Jonkun aikaa\nkuljettuansa näkivät he kaukana suuren vuoren. Nyt sanoi kettu:\n\n\"Kolmesataa peninkulmaa tuon vuoren toisella puolella on kultalehtinen,\nkullattu lehmus, ja siinä lehmuksessa istuu se kultalintu, josta höyhen\non.\"\n\nSinne matkustivat he yhdessä. Kun kuninkaan pojan piti mennä ottamaan\nlintua, antoi kettu hänelle muutamia kauniita höyheniä, joita hänen,\nhoukutellaksensa lintua alas, piti leyhytellä kädessänsä, jolloin lintu\ntulisi lentäen alas ja istuutuisi hänen kädellensä. Mutta myöskin\nkielsi kettu hänen koskemasta lehmusta, sillä se oli mahtavan hiiden;\nja jos kuninkaan poika vaan koskettaisi siitä pienintäkään oksaa, niin\ntulisi hiisi ulos ja tappaisi hänet paikalla.\n\nKuninkaan poika ei luvannut kajota lehmukseen, mutta linnun tultua\nhänen kädellensä ajatteli hän, että olkoon kuinka hyvänsä, vaan hänen\npiti saada oksa lehmuksesta, se oli niin kiiltävä ja kaunis. Ja nyt\nottikin hän yhden, hyvin, hyvin pienen oksan. Mutta samassa tuli hiisi\nulos.\n\n\"Kuka se on, joka varastaa minun lehmustani ja lintuani?\" kiljasi\nhiisi, ja oli niin kiukkuisa, että tuli säkenöi hänestä.\n\n\"Varas luulee jokaisen varastavan!\" sanoi kuninkaan poika; \"mutta\nketään muita ei hirtetä kuin niitä, jotka eivät varasta oikeudella\",\nsanoi hän. Hiisi sanoi sen olevan samaa ja aikoi tappaa hänet, mutta\nkuninkaan poika sanoi, että hän kyllä voisi säästää hengen.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hiisi, \"jos voit hankkia takaisin hevosen, jonka\nlikeisin naapurini on minulta vienyt, niin voit päästä pois hengissä.\"\n\n\"Mistä löydän hänet sitte?\" kysyi kuninkaan poika.\n\n\"Oh, hän asuu kolmesataa peninkulmaa toisella puolella tuota suurta\nvuorta, joka sinertää tuolla taivaanrannalla\", sanoi hiisi.\n\nKuninkaanpoika lupasi panna parastaan. Mutta kun hän tuli ketun luokse,\nniin ei tämä suinkaan ollut lempeä.\n\n\"Nyt olet tehnyt itsellesi huonosti\", sanoi kettu, \"kun olisit totellut\nminua, niin olisimme nyt voineet olla kotimatkalla.\"\n\nHeidän täytyi jälleen lähteä matkaan, koska henkeä kysyttiin ja\nkuninkaan poika oli ottanut päällensä tuon tehtävän; vihdoin viimeinkin\ntulivat he perille. Mutta kun hänen piti mennä sisään hevosta ottamaan,\nsanoi kettu:\n\n\"Kun tulet talliin, niin riippuu siellä tallin seinällä joukko\nsuitsia, kultaisia sekä hopeaisia; niitä ei sinun pidä koskeman, sillä\nsilloin tulee hiisi ulos ja tappaa sinut samalla; mutta rumimmat ja\nvihelijäisimmät, mitkä näet, pitää sinun ottaa.\"\n\nKuninkaan poika lupasi tehdä niin; mutta talliin tultuansa oli hänestä\nse vallan mahdotonta, sillä siellä oli yltäkyllin mitä kalleimpia\nsuitsia, ja hän otti kiiltävimmät niistä. Ne kiilsivät kuin kulta;\nmutta samassa tuli hiisi ulos, niin kiukkuisena, että tuli säikkyi\nhänestä.\n\n\"Kuka se on, joka tahtoo varastaa minun hevostani ja suitsiani?\"\nkiljasi hän.\n\n\"Varas luulee jokaisen varastavan\", sanoi kuninkaan poika; \"mutta\nketään muita ei hirtetä kuin niitä, jotka eivät varasta oikeudella\",\nsanoi hän.\n\n\"Se on samaa, minä surmaan sinut paikalla\", kiljasi hiisi.\n\nKuninkaan poika pyysi hänen kuitenkin henkeä säästämään.\n\n\"Niin\", virkkoi hiisi, \"jos voit hankkia takaisin sen kauniin neidin,\njonka likeisin naapurini on vienyt minulta, niin säästän sinua.\"\n\n\"Missä asuu hän sitten?\" tiedusti kuninkaan poika.\n\n\"Oh, hän asuu kolmesataa peninkulma toisella puolen tuota suurta\nvuorta, joka sinertää tuolla taivaanrannalla!\" sanoi hiisi.\n\nNo, kuninkaan poika lupasi tuoda sen kauniin neidin, ja pääsi nyt pois\nhengissä. Mutta kun hän tuli ulos, niin ei kettu tietysti ollut hänelle\nlempeä.\n\n\"Nyt olet sinä taas laittanut itsellesi kauniisti\", sanoi kettu, kun\nolisit totellut minua, niin olisimme voineet olla kotimatkalla jo aikaa\nsitten. Tuskinpa tahdon nyt enää olla kanssasi kauempaa.'‘\n\nMutta kuninkaan poika rukoili niin sydämmellisesti ja lupasi, ei\nkoskaan tekevänsä muuta, kuin mitä kettu tahtoi, jos tämä vaan tahtoisi\nseurata häntä. Vihdoin antoi kettu myöten, ja he tulivat jälleen\nhyviksi ystäviksi; sitten jatkoivat he taas matkaansa, ja vihdoin\nviimeinkin tulivat sinne, jossa tuo kaunis neiti oli.\n\nNyt sanoi kettu; \"Sinä olet kyllä luvannut vakaasti, mutta minä en\nkuitenkaan uskalla päästää sinua sisälle hiiden tykö; tällä kertaa\ntäytynee minun mennä itseni.\" Sitten meni hän sisälle ja hetkisen\nkuluttua tuli ulos neiti mukanansa, ja sitten matkustivat he jälleen\ntakaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Tultuansa sen hiiden tykö,\njolla oli hevonen, ottivat he sekä sen että komeimmat suitset, ja\ntultuansa sen hiiden tykö, jolla oli lehmus ja lintu, ottivat he sekä\nlehmuksen että linnun ja matkustivat niiden kanssa pois.\n\nHetken aikaa kuljettuansa tulivat he ruispellon tykö; nyt sanoi kettu:\n\n\"Minä kuulen humun; nyt pitää sinun matkustaa edelleen yksinäsi;\nminä tahdon pysähtyä tähän hetkeksi\", sanoi hän. Sitten pukeutui hän\nrukiinolkiseen pukuun, ollen olevinansa saarnamies, joka seisoi siinä\nja saarnasi. Ei aikaakaan niin tulivat kaikki kolme hiittä kiidättäen\nja luulivat tapaavansa heidät kiinni jälleen.\n\n\"Oletkos nähnyt kenen kulkevan tästä ohitse, mukanansa kaunis neiti,\nkultasuitsinen hevonen, kultalintu ja kullattu lehmus?\" kiljasivat he\nhänelle, joka seisoi ja saarnasi.\n\n\"Kuulin äidinäitini äidinäidiltä, että tästä oli kulkenut semmoinen\nseura ohitse, mutta se tapahtui entisenä hyvänä aikana, jolloin\näidinäidin äidinäiti leipoi killinginkakkuja ja antoi killingin\ntakaisin?\"\n\nSilloin avasivat hiidet nauruveräjänsä selkoselälleen: \"ha, ha, ha,\nha!\" panivat he ja pitivät kiinni toisistansa.\n\n\"Koska olemme maanneet niin kauan, niin on parasta, että käännämme\nnenämme kotia päin ja panemme maata\", sanoivat he, ja kulkivat samaa\ntietä takaisin kotiinsa.\n\nKettu kiiruhti nyt kuninkaan pojan perästä, mutta kun he tulevat sen\nkaupungin luokse, jossa ravintola ja kuninkaan pojan veljet olivat,\nsanoi kettu:\n\n\"Minä en tohdi tulla kaupungin läpi koirien tähden, minun täytyy mennä\nomaa tietäni täältä yläpuolitse; mutta sinun pitää varoa itseäsi hyvin,\netteivät veljesi saa sinua tavata.\"\n\nKaupunkiin tultuansa ajatteli kuninkaan poika, että olisi liian\nhuonosti, jos ei hän menisi sisään katsomaan veljiänsä ja puhumaan\nheidän kanssansa paria sanaa, ja sillä tavoin pysähtyi hän sinne\nvähäksi aikaa. Mutta kun hänen veljensä näkivät hänet, tulivat he ulos\nja ottivat häneltä pois sekä neidin ja hevosen että linnun ja lehmuksen\nja kaikki tyyni; hänet itsensä panivat he tynnyriin ja heittivät sen\nmereen ja lähtivät itse neidin, hevosen, linnun ja lehmuksen kanssa\nkotia kuninkaankartanoon. Mutta neiti ei tahtonut puhua ja tuli kalpean\nja vihelijäisen näköiseksi; hevonen kävi niin laihaksi ja kurjaksi,\nettä se tuskin pysyi koossa; lintu oli ääneti eikä enää laulanut, ja\nlehmus surkastui.\n\nKettu käveli sen kaupungin ulkopuolella, jossa ravintola ja hauskuus\noli, vaanien ja odotellen kuninkaan poikaa ja kaunista neitiä ja\nkummastellen, kun ei heitä kuulunut takaisin. Hän käveli sinne tänne\nja odotti ja mietti, mutta vihdoin tuli hän rannalle. Ja nähtyänsä\ntynnyrin, joka kellui ja ajeli meressä, huusi hän:\n\n\"Vieritkö siellä tyhjillään, sinä tynnyri?\"\n\n\"Voi, minä olen tynnyrissä\", sanoi kuninkaan poika.\n\nKettu nyt uimaan ulos merelle mitä pikemmin voi, sai kiinni tynnyristä\nja veti sen maalle. Sitten alkoi hän nakertaa tynnyrinvanteita, ja\nsaatuansa ne poikki, sanoi hän kuninkaan pojalle: \"potkase ja kingota!\"\n\nKuninkaan poika potkasi, löi ja kingotti, että jokainen vanne ammatti\nirti, ja hän hyppäsi ulos tynnyristä. Sitten menivät he yhdessä\nkuninkaan kartanoon, ja heidän sinne päästyänsä tuli neiti kauniiksi\nja rupesi puhumaan, hevonen tuli niin lihavaksi ja kauniiksi, että sen\njokainen karva kiilsi, lintu loisti ja lauloi; lehmus alkoi kukoistaa\nja sen lehdet kimellellä, ja neiti sanoi: \"Siinä on hän, joka pelasti\nmeidät.\"\n\nLehmuksen istuttivat he puutarhaan, ja nuorin kuninkaan poika tahtoi\nsaada kuninkaan tyttären, sillä lehmus olikin juuri se; mutta kaksi\nvanhempaa veljeä pantiin kumpanenkin piikkitynnyreihin, jotka\nlaskettiin vierimään korkealta vuorelta alas. Sitten alkoivat he\nvarustella häitä, mutta ensin pyysi kettu kuninkaan poikaa panemaan\nhänet hakkuupölkylle ja lyömään häneltä pään pois; ja vaikka hän epäsi\nja tahtoi päästä sitä tekemästä, ei se auttanut, vaan hänen täytyi\nlyödä. Mutta samalla, kun hän oli lyönyt, muuttui kettu kauniiksi\nprinssiksi, ja hän oli veli tälle prinsessalle, jonka he olivat\nvapauttaneet hiidestä. Sitten pidettiin suuret ja komeat häät, joissa\nkemuiltiin niin, että tieto niistä levisi tänne asti.\n\n\n\n\nKettu paimenena.\n\n\nOlipa kerran akka, joka lähti palkkaamaan paimenta, ja hänelle tuli\nkarhu vastaan. \"Mihinkäs menet?\" sanoi karhu. \"Menen palkkaamaan\npaimenta\", sanoi akka. \"Etkö tahdo ottaa minua, paimeneksi?\" kysyi\nkarhu. \"Kyllä, jos vaan osaat viettää, näin —\", sanoi akka, \"Hu-i!\"\nsanoi karhu. \"Ei, sinua en tahdo\", sanoi akka sen kuultuansa, ja meni\nmatkaansa.\n\nAstuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hänelle susi vastaan. \"Mihinkäs\nmenet?\" sanoi susi. \"Menen palkkaamaan paimenta\", sanoi akka. \"Tahdotko\nminut paimeneksi?\" kysyi susi. \"Kyllä — jos osaat viettää, näin —\",\nsanoi akka. \"Uh—uh!\" sanoi susi. \"Ei, sinua en tahdo\", sanoi akka.\n\nKäytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, tuli hänelle kettu vastaan.\n\"Mihinkäs menet?\" sanoi kettu. \"Menen palkkaamaan paimenta\", sanoi\nakka. \"Etkö tahdo minua paimeneksi?\" kysyi kettu. \"Kyllä, jos osaat\nviettää, näin —\", sanoi akka. \"Til—tai—holom!\" sanoi kettu hyvin\nhienosti ja suloisesti. \"Jaha, sinutpa tahdonkin paimeneksi\", sanoi\nakka, ja pani eläimiensä vahdiksi ketun. Ensi päivänä vahtiessansa\nsöi kettu suuhunsa kaikki akan kutut; toisena päivänä teki hän lopun\nkaikista akan lampaista, ja kolmantena päivänä söi hän suuhunsa kaikki\nlehmät. Kun hän nyt tuli illalla kotia, kysyi akka, mihin hän oli\nmenettänyt kaikki hänen eläimensä. \"Kallot ovat joessa ja ruumiit\nmetsässä\", vastasi kettu. Akka seisoi juuri ja kirnusi, mutta ajatteli,\nettä pitäisi käydä kuitenkin ulos katselemaan niitä; vaan hänen poissa\nollessaan varasti kettu itsensä kirnun ja söi suuhunsa kerman. Kun akka\ntakaisin tultuansa näki tämän, vihastui hän niin, että hän otti pienen\nkermatilkan, joka vielä oli jälellä, ja viskasi sen ketun perästä,\njolloin tämä sai räiskeen häntänsä nenään; siitä tulee se, että ketulla\non valkoinen hännän nippu.\n\n\n\n\nPikku Aske, joka söi kilpaa hiiden kanssa.\n\n\nOlipa kerran talonpoika, jolla oli kolme poikaa; hän oli huonoissa\nvaroissa sekä vanha ja heikko, eivätkä hänen poikansa tahtoneet ryhtyä\nmihinkään. Talon alueella oli iso, muhkea metsä; sitä tahtoi isä\npojilla hakkauttaa, voidakseen maksaa jonkun osan velkaansa.\n\nVihdoin viimeinkin sai hän heidät siihen myöntymään, ja vanhimman pojan\npiti nyt mennä ensisti hakkaamaan. Kun tämä tuli metsään ja alkoi\nhakata vanhaa parrakasta kuusta, tuli suuri, paksu hiisi hänen tykönsä\nja sanoi: \"Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi.\"\nPoika, kuultuansa tämän, viskasi pois kirveen ja kiiruhti takaisin\nkotia mitä pikemmin taisi. Kotiin tultuansa oli hän aivan hengästyneenä\nja jutteli mitä hänelle oli tapahtunut; mutta hänen isänsä sanoi häntä\narkaluontoiseksi ja arveli, ett’ei hiisi koskaan säikäyttänyt häntä\npois puun hakkuusta, kun hän oli nuorena.\n\nToisena päivänä piti keskimmäisen pojan lähteä metsään, ja hänelle kävi\naivan samoin. Kun hän oli lyönyt muutaman kerran kuuseen, tuli hiisi\nmyöskin hänen luoksensa ja sanoi: \"Jos hakkaat minun metsääni, niin\nlyön sinut kuolijaaksi.\" Poika tuskin uskalsi katsoakaan häneen, vaan\nheitti kirveen pois kädestänsä, pani sääret selkäänsä ja samoin kuin\nveljensäkin riensi kotia. Hänen kotiin tultuansa vihastui hänen isänsä\ntaaskin ja sanoi, ettei hiisi koskaan häntä säikäyttänyt, kun hän oli\nnuorena.\n\nKolmantena päivänä tahtoi pikku Aske lähteä metsään. \"Niin sinä\",\nsanoivat molemmat vanhemmat veljet, \"sinäpä juuri toimitat asian\nhyvin, joka et koskaan ennen ole ollut ulkona ovesta.\" Mutta pikku\nAske ei vastannut tähän mitään, pyysi ainoastaan saada mukaansa kunnon\neväspussin. Hänen äitinsä, jolla ei ollut mitään särvintä, pani padan\ntulelle ja juoksutti hänelle vähän juustoa. Saatuansa juuston reppuunsa\nlähti hän metsään. Kun hän nyt täällä oli hakannut hetken aikaa, tuli\nhiisi myöskin hänen tykönsä ja sanoi: \"Jos hakkaat minun metsääni, niin\nlyön sinut kuolijaaksi.\" Mutta poika ei ollut hidas liikunnoissansa;\nhän juoksi repustansa ottamaan juuston ja puristi sitä niin, että siitä\nhera kiertyi. \"Jollet ole ääneti\", sanoi hän hiidelle, \"niin puristan\nsinua samoin kuin puristan veden tästä valkoisesta kivestä!\" — \"Älä,\npoikaseni, vaan säästä minua!\" rukoili hiisi, \"minä autan sinua\nhakkaamisessa.\" No, sillä ehdolla säästi sitten poika hänet, ja hiisi\noli vahva hakkaamaan, jotta he saivat päivässä kaadetuksi ja hakatuksi\nmonta tolttia. Illan tullessa sanoi hiisi: \"Nyt voit seurata minua\nkotiini, minun kotini on likempänä kuin sinun.\" Ja poika meni hänen\nkanssansa. Heidän tultuansa hiiden kotiin, tahtoi hiisi tehdä tulen\nlieteen, samalla kuin poika menisi vettä noutamaan puuropataan; mutta\nsiellä oli kaksi rautasankoa, niin suurta ja raskasta, ettei hän toista\nniistä jaksanut liikuttaa edes paikasta. Nyt sanoi poika: \"Ei maksa\nnoutaa vettä noilla sormistimilla; minä kannan tänne koko kaivon.\"\n\"Älä, ystäväiseni\", virkkoi hiisi, \"minä en voi tulla kaivotta toimeen;\ntee sinä tuli, minä käyn noutamassa vettä.\"\n\nHiiden tuotua vettä, keittivät he puuroa hyvin suuren padallisen.\n\"Kuules nyt\", sanoi poika, \"emmeköhän rupea syömään kilvan?\"\n\n\"Tehdään niin\", vastasi hiisi, sillä siinä luuli hän kyllä pitävään\npuolensa. Sitten istuivat he pöytään; mutta hiiden huomaamatta otti\npoika nahkareppunsa, sitoi sen etupuolellensa ja mätti siihen enemmän\nkuin söi. Repun tultua täyteen, otti hän puukkonsa ja loikkasi siihen\nloukun. Hiisi katsoi häneen, mutta ei virkkanut mitään. Kun he olivat\nsyöneet vielä hyvän aikaa, pani hiisi pois lusikkansa, lausuen: \"Ei,\nnyt en minä enää jaksa.\" — \"Sinun pitää syödä\", vastasi poika, \"minä\nolen tuskin puolikylläinenkään vielä. Tee samoin kuin minäkin; loikkaa\nloukku mahaasi, niin voit syödä kuinka paljon tahdot.\"— \"Mutta\nkoskeehan se hirmuisesti?\" sanoi hiisi. \"No, kaikkea vielä\", vastasi\npoika. Nyt teki hiisi pojan kehoituksen mukaan ja heitti tietysti\nhenkensä; mutta poika otti kaikki hopeat ja kullat, mitä vuoressa oli\nja meni niiden kanssa kotia. Niillä voi hän nyt kyllä maksaa jonkun\nosan velkaa.\n\n\n\n\nVoipukki.\n\n\nOli kerran akka, joka istui ja leipoi. Hänellä oli pikku poikanen, joka\noli hyvin paksu ja lihava sekä mielellään tahtoi syödä hyvää ruokaa.\nÄitinsä kutsui häntä sentähden Voipukiksi. Myöskin oli akalla koira,\njota sanottiin Kultahampaaksi. Akan näin leipoessa alkaa koira haukkua.\n\n\"Käys ulos, Voipukki\", sanoi akka, \"katsomaan, ketä Kultahammas\nhaukkuu.\" Heti juoksi poika ulos ja tuli jälleen sisään lausuen:\n\n\"Hyi toki, sieltä tulee iso, pitkä noita-akka, jolla on pää kainalossa\nja säkki selässä.\"\n\n\"Mene leipäpöydän alle piiloon!\" sanoi äiti.\n\nSamassa tuli suuri noita sisään. \"Hyvää päivää\", sanoi hän.\n\n\"Jumal’ antakoon\", sanoi Voipukin äiti.\n\n\"Eikö Voipukki ole tänään kotona?\" kysyi noita.\n\n\"Ei, hän on isänsä kanssa metsässä riekkojen ajossa\", vastasi akka.\n\n\"Sepä oli huonosti\", sanoi noita, \"minulla on pikkuinen, hieno\nhopeaveitsi, jonka tahtoisin antaa hänelle.\"\n\n\"Piip, piip, täällä olenkin!\" sanoi Voipukki leipopöydän alla ja kömpi\nesiin.\n\n\"Minä olen niin vanha ja jäykkä selästäni\", sanoi noita; \"sinun pitää\nmennä säkkiin ja ottaa se sieltä.\"\n\nVoipukin päästyä säkkiin, viskasi noita säkin selkäänsä ja meni\nulos. Kun he sitten olivat kappaleen matkaa kulkeneet, rupesi noitaa\nväsyttämään ja hän kysäsi: \"Kuinka pitkältä mahtaa tulla lähisimpään\nmakuupaikkaan?\"\n\n\"Puoli ruotsinvirstaa\", vastasi Voipukki.\n\nNoita laski nyt säkin tien viereen ja meni itse varvikkoon makaamaan.\nVoipukki piti varansa, otti veitsensä ja ratkoi loukun säkkiin; sitten\npistäytyi hän loukun kautta säkistä ulos, pani suuren honganjuuren\nsinne sijaan ja kääntyi takaisin äitinsä tykö. Kun noita kotiin\ntultuansa näki mitä säkissä oli, tuli hän kiukusta aivan mielettömäksi.\n\nSeuraavana päivänä istui akka ja leipoi taaskin. Vaan ei aikaakaan,\nniin rupesi koira haukkumaan. \"Käys ulos, Voipukki\", sanoi hän,\n\"katsomaan, mitä Kultahammas haukkuu siellä.\" — \"Sitä pahannäköistä se\nhaukkuu\", vastasi Voipukki, \"nyt tulee se taas pää kainaloissa ja suuri\nsäkki selässä.\"\n\n\"Juokse piiloon leipopöydän alle\", sanoi äiti.\n\n\"Hyvää päivää\", sanoi noita; \"onko Voipukki kotona tänään?\"\n\n\"Ei hän ole kotona\", sanoi äiti, \"hän on metsässä isänsä kanssa\nriekkojen ajossa.\"\n\n\"Sepä oli huonosti\", sanoi noita-akka, \"sillä minulla on pieni\nhopeahaarukka, jonka tahtoisin antaa hänelle.\"\n\n\"Piip, piip, täällä olenkin!\" sanoi Voipukki ja tuli esiin.\n\n\"Minä olen niin jäykkä selästäni\", sanoi noita, \"sinun pitää mennä\nsäkkiin ja ottaa se sieltä.\" Voipukin mentyä säkkiin, nakkasi noita\nselkäänsä säkin ja pötki tiehensä talosta. Kun he olivat kulkeneet\nkappaleen matkaa, rupesi noitaa väsyttämään ja hän kysyi: \"Kuinka\npitkältä tulee johonkin makuupaikkaan?\"\n\n\"Puoli peninkulmaa\", vastasi Voipukki. Nyt laski noita säkin\ntienviereen ja meni itse metsään makaamaan. Sill’aikaa teki Voipukki\ntaas loukun säkkiin, ja tultuansa sieltä ulos, pani sinne sijaan suuren\nkiven. Kotiin tultuansa teki noita lieteen suuren tulen, pani ison\nkattilan päälle ja valmistautui keittämään Voipukkia. Mutta kun hän\notti säkin ja aikoi panna Voipukin pataan, putosi säkistä kivi pataan\nja puhkasi siitä pohjan, jotta vesi juoksi ulos ja sammutti tulen.\nNyt vihastui noita ja sanoi: \"Tehköönpä hän itsensä kuinka raskaaksi\nhyvänsä, tahdon kuitenkin pettää hänet.\"\n\nKolmannella kerralla kävi aivan samalla tapaa kuin molemmilla\nedellisilläkin kerroilla. Kultahammas rupesi haukkumaan, jolloin äiti\nsanoi Voipukille:\n\n\"Käys Voipukki ulos katsomaan, ketä Kultahammas haukkuu siellä.\"\n\nVoipukki juoksi ulos ja tuli takaisin lausuen: \"Aijai minua! Noita\ntulee taas pää kainaloissa ja säkki selässä.\"\n\n\"Juokse piiloon leipopöydän alle!\" sanoi äiti.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi noita ja astui ovesta sisään; \"onko Voipukki\nkotona tänään?\"\n\n\"Ei hän ole kotona\", sanoi äiti, \"hän on metsässä isänsä kanssa\nriekkojen ajossa.\"\n\n\"Sepä oli huonosti\", sanoi noita-akka, \"sillä minulla on pieni kaunis\nhopealusikka, jonka tahtoisin antaa hänelle.\"\n\n\"Piip, piip, täällä olenkin\", sanoi Voipukki ja konttasi esiin\nleipopöydän alta.\n\n\"Minä olen niin jäykkä selästäni\", sanoi noita, \"sinun pitää mennä\nsäkkiin ja ottaa se sieltä.\" Voipukin mentyä säkkiin, viskasi noita\nselkäänsä säkin ja meni matkaansa. Tällä kertaa ei noita mennytkään\npois säkin luota eikä pannut maata, vaan Voipukki säkissä pyrki hän\nkotiinsa, ja kun he tulivat noidan kotiin, oli sunnuntaipäivä. Nyt\nsanoi noita tyttärellensä:\n\n\"Sinä ota ja teurasta Voipukki ja keitä soppa hänestä, siksi kuin minä\npalajan, sillä minä menen nyt kirkolle ja kutsun vieraita.\"\n\nIsäntäväen lähdettyä piti tyttären ottaa ja teurastaa Voipukki, mutta\nei tietänyt oikein kuinka se oli toimitettava.\n\n\"Odotas, niin näytän sinulle, miten sinun tulee tehdä\", sanoi Voipukki,\n\"pane pääsi pölkylle, niin saat nähdä.\"\n\nTyttö, poloinen, teki niin, ja Voipukki löi kirveellä häneltä kaulan\npoikki, ikäänkuin kananpojalta. Sitten pani hän pään vuoteelle ja\nruumiin pataan ja keitti sopan tyttärestä. Sopan tultua valmiiksi,\nmanki hän oven päälle, ottaen mukaansa honganjuuren ja kiven, joista\nhän toisen pani oven päälle ja toisen liedenotsalle.\n\nKun ihmiset tulivat kirkosta kotia ja näkivät pään vuoteella,\najattelivat he tytön siellä makaavan, mutta sitten menivät he soppaa\nmaistamaan.\n\n\"Hyvältä maistuu voipukki-soppa!\" sanoi noita-akka.\n\n\"Hyvältä maistuu tytärsoppa!\" sanoi Voipukki. Mutta he eivät kuulleet\nsitä.\n\nSitten otti noita lusikan ja tahtoi mennä maistamaan.\n\n\"Hyvältä maistuu voipukki-soppa!\" sanoi hän.\n\n\"Hyvältä maistuu tytärsoppa!\" sanoi Voipukki liedenotsalta.\n\nNyt alkoivat he kummastella, kuka se oli, joka pakinoi, ja tahtoivat\nmennä ulos katsomaan. Mutta kun he tulivat ovelle, heitti Voipukki\nhonganjuurella ja kivellä heitä päähän ja löi heidän kuolijaaksi.\nSitten otti hän mukaansa kaiken kullan ja hopean, mitä huoneessa oli;\nhän tuli nyt hyvin rikkaaksi ja meni takaisin kotia äitinsä tykö.\n\n\n\n\nVastahakoinen akka.\n\n\nOli kerran mies, jolla oli akka, niin vihainen ja töykeä, ettei ollut\nhyvä olla hänen seurassansa.\n\nMies ei tietänyt mitä tekisi hänelle; sillä kaikki, mitä hän tahtoi,\ntahtoi akka päinvastoin. Eräänä sunnuntaina kesällä menivät he kumpikin\nulos katsomaan miltä laiho näytti.\n\nHeidän tultuansa erään toisella puolella jokea olevan pellon luo, sanoi\nmies:\n\n\"Niin, nyt on se valmistuneena; huomenna pitänee tulla sitä\nleikkaamaan.\"\n\n\"Niin, huomenna voimme alkaa keritä sitä\", sanoi akka.\n\n\"Mitä kaikkea? pitääkö se keritä? eikö meidän pidä leikata sitä?\" sanoi\nmies.\n\n\"Ei, vaan keritä heidän piti se\", väitti akka.\n\n\"Vähätietoisuus on pahinta kaikista\", virkkoi mies, \"mutta nyt olet\nmahtanut kadottaa sen vähänkin, mikä sinulla ennen oli ymmärrystä.\nOletko nähnyt kenen keritsevän peltoa?\" sanoi hän.\n\n\"Vähän mä tiedän ja vähän tahdonkin tietää\", virkkoi akka, \"mutta sen\ntiedän varmaan, että pelto on kerittävä eikä leikattava.\" Siitä ei ollut\npuhumistakaan, kerittämän se piti.\n\nNäin astuivat he eteenpäin kiistellen ja riidellen, kunnes tulivat\nsillalle, joka kävi siinä vieressä olevan syvän joen yli.\n\n\"Vanhassa puheenparressa sanotaan\", virkkoi mies, \"että hyvät työkalut\ntekevät hyvän työn; mutta ompa se sentään kaunista elon-niittoa, jota\nkeritsimillä toimitetaan; eikö meidän nyt ensinkään ole täytyminen\nleikata pelto sitte? sanoi hän.\n\n\"Ei, vaan keritä, keritä, keritä!\" kiljui akka ja hyppäsi ylös, saksien\nsormillansa miehen nenään päin. Kiukussaan ei hän pitänyt sen paremmin\nvaraansa, vaan luiskahti sillan palkin nenän yli jokeen.\n\n\"Vanhaa tapaa on vaikea muuttaa\", ajatteli mies, \"mutta olisihan\nomituista, jos en minäkin saisi kerran voittoa.\"\n\nSitten kumartui hän veteen, sai kiinni akan hiussuortuvasta, ja kohotti\nhänen päätänsä ylös vedestä.\n\n\"Pitääkö meidän leikata pelto?\" kysyi mies.\n\n\"Keritä, keritä, keritä! kirkui akka.\n\n\"Kyllä minä sinulle annan keritsemistä\", ajatteli mies ja painoi hänet\nveden sisään; mutta ei sekään auttanut; pelto piti kerittämän, sanoi\nakka, kun mies taas veti häntä ylös.\n\n\"En voi tietää muuta kuin että akka on hulluna\", sanoi mies itseksensä,\n\"moni on hullu tietämättänsä, monella on mieltä, vaan ei käytä sitä;\nmutta minun pitää koetella häntä kuitenkin vielä kerran\", sanoi hän.\nVaan tuskin oli hän saanut akan painetuksi jälleen veden sisään, kun\ntämä kurotti ylös kätensä ja alkoi keritä sormillaan kuin keritsimillä.\nNyt vihastui mies ja painoi hänet kauaksi aikaa veden sisään, vaan akan\nkäsi vaipui veteen, ja hän tuli yht'äkkiä niin raskaaksi, että miehen\ntäytyi hellittää kätensä.\n\n\"Koska tahdot minut vetää mukanasi syvyyteen, niin oleppas siellä, sen\nmarakatti\", sanoi mies.\n\nJa niin jäikin akka jokeen.\n\nMutta hetken kuluttua tuli mies pahoilleen, kun akka jäi sinne eikä\npäässyt siunattuun maahan, ja hän alkoi astua joenvartta alaspäin\nhakien ja urkkien häntä, mutta kuinka hän hakikin ja urkki, ei hän\nhäntä löytänyt. Sitten sai hän avuksensa talonväen sekä muita ihmisiä\nnaapurista, jotka rupesivat etsimään ja naarimaan häntä jokea alaspäin,\nmutta kuinka he etsivätkin, eivät he akkaa löytäneet.\n\n\"Ei\", sanoi mies, \"tämä ei maksa vaivaa. Akalla oli, näette,\neläissäänkin oma päänsä. Aina asettautui hän jyrkkään vastarintaan,\njonka tähden hän ei liene voinut tehdä toisin nytkään. Meidän on\nhakeminen häntä virtaa ylöspäin ja koettaminen kosken yläpuolelta, ehkä\non hän kulkenut vastavirtaan.\"\n\nNo niin, he menivät jokea ylöspäin ja hakivat ja urkkivat häntä\nkosken yläpuolelta; siellä olikin akka; mies oli oikeassa. Ja se oli\nvastahakoinen akka, se.\n\n\n\n\nKertan lintu (palokärki).\n\n\nSiihen aikaan, kuin Herramme ja pyhä Pietari kävelivät ja vaeltelivat\ntäällä maan päällä, tulivat he kerran erään vaimon tykö, joka istui ja\nleipoi. Vaimolla, jonka nimi oli Kertta, oli punainen huntu päässä.\nKoska he olivat paljon astuneet ja molemmat nälkäisiä, pyysi Herramme\nhäneltä kauniisti yhtä kakkua maistaaksensa. Sen lupasi vaimo hänelle,\nmutta otti taikinaa hyvin vähäisen ja leipoi siitä leivän, jonka aikoi\nantaa hänelle. Siitä tuli kuitenkin niin suuri leipä, että se täytti\nkoko uunin. Ei, se leipäkakku on liian suuri, sitä ei hänen sopinut\nsaada. Nyt otti vaimo vieläkin vähemmin taikinaa, mutta paistettuaan\nsen, tuli siitäkin liian suuri leipä, sitä ei myöskään sopinut hänen\nsaada. Kolmannella kerralla otti hän vielä sitäkin vähemmän taikinaa,\npienen, pienen murun, mutta siitäkin tuli liian iso kakku. \"Ei minulla\nolekaan teille mitään antamista\", sanoi Kertta, \"sillä kakut tulevat\nkaikki liian suuria.\" Nyt vihastui Herramme ja lausui: \"Koska soit\nminulle niin pahoin, niin pitää sinun rangaistukseksi muttuman linnuksi\nja hakeman kuivan ravintosi puunkuoren alta eikä saaman juoda useimmin\nkuin joka kerta milloin sataa.\" Ja tuskin oli hän viimeisen sanan\nsanonut, kun vaimo muuttui palokäreksi ja lensi ulos uuninpiipun\nkautta. Vielä tänäänkin saamme nähdä sen lentelevän ympärinsä, päässä\npunainen huntu ja muu ruumis mustana siitä, kun se uuninpiipussa\nnokeutui. Se nokkii ja takoo alinomaa puissa, etsien ruokaa, ja koska\nsitä aina janottaa, kiijaa se sade-ilmaa, sillä silloin tietää se\nsaavansa juoda.\n\n\n\n\nTytär ja tytärpuoli.\n\n\nOli kerran mies ja vaimo, jotka olivat menneet naimisiin keskenään;\nheillä oli kummallakin tytär. Akantytär oli haluton kaikkeen ja\nlaiska, jottei hän koskaan tahtonut mitään tehdä, vaan miehentytär oli\nvikkelä ja mieluisa, mutta kuitenkaan ei hän milloinkaan osannut tehdä\nemintimänsä mieltä myöten. Sekä akka että tämän tytär halusivat päästä\nhänestä. Kerran sitten istuivat he molemmat kaivolla ja kehräsivät;\ntytär sai kehrätä pellavia, mutta tytärpuoli ainoastaan tappuroita.\n\"Sinä olet aina niin nopsa ja vikkelä\", sanoi tytärpuoli, \"mutta\nkuitenkaan en minä pelkää kilvata kanssasi kehräämisessä.\" No, sitten\nsopivat he, että sen, jolta rihma ensisti katkesi, piti mennä kaivoon.\nEi aikaakaan, niin katkesi tytärpuolelta rihma, ja hänen täytyi mennä\nkaivoon. Mutta pohjaan tultuansa ei hän loukannut itseänsä, vaan näki\nympärillään joka paikassa kaunista ja viherijää niittyä.\n\nHän astuskelee niittyä kappaleen matkaa ja tulee risuaidan luokse,\naikoen mennä sen yli. \"Älä astu kovasti minun päälleni\", sanoo\nrisuaita, \"minä autan sinua toisen kerran.\" Tyttö teki itsensä niin\nkevyiseksi kuin höyhen ja astui niin varovasti, ett'ei hän pian sanoen\npyyhkäissytkään sitä edes.\n\nSitten astuu hän taas kappaleen matkaa eteenpäin ja tulee\nvaaleanpunaisen lehmän luo, joka kävi maitokiulu sarvissa; se oli\nsuuri, kaunis lehmä, ja sen utaret olivat täyteläiset ja pyöreät.\n\"Ah, ole niin hyvä ja lypsä minut\", sanoi lehmä, \"minä olen kovin\nmaitopakkoinen; juo niin paljon kuin tahdot maidostani ja kaada jäännös\nsorkilleni, niin minä autan sinua takaisin.\" Tyttö teki kuten lehmä\npyysi; ja kun hän otti kiinni nisistä, niin kohisi maito kiuluun;\nsitten sammutti hän sillä janonsa ja kaatoi jäännöksen lehmän sorkille\nsekä pani kiulun jälleen sarviin.\n\nKäytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, kohtasi hän suuren oinaan, jolla\noli niin paksu ja pitkä villa, että se veti maata, sekä toisessa\nsarvessa suuret sakset, \"Ah, keritse minut\", sanoi oinas, \"näin käyn\nminä ja kannan tällaista villaa; minulla on niin vari että olen\ntukehtua. Ota niin paljon kuin tahdot villoistani, ja kääri loput\nkaulani ympärille, niin autan sinua takaisin.\" Tyttö oli paikalla\nkernas siihen, ja oinas kävi itse hänen polvillensa sekä oli siinä\npaikoillansa, ja tyttö keritsi hänet niin näppärästi, ett'ei tehnyt\npienintäkään raamua hänen nahkaansa. Sitten otti tyttö villoja niin\npaljon kuin tahtoi, ja jäännökset kääri hän oinaan kaulan ympärille.\n\nVieläkin kappaleen matkaa astuttuansa eteenpäin tuli hän omenapuun luo,\njoka oli niin täynnä omenia, että sen kaikki oksat olivat riipuksissa,\nja sen vieressä oli pieni seiväs. \"Ah, ole hyvä ja poimi omenat\npois minusta\", sanoi se, \"jotta minun oksani pääsisivät oikenemaan,\nsillä näin vääränä seisominen on kovin vaikeata; mutta lyö kaiken\nmokomin hiljaa ja kauniisti, ett'et vahingoita minua; syö omeniani\nniin paljon kuin tahdot ja pane tähteet juurelleni, niin autan sinua\ntakaisin.\" Tyttö poimi ne, jotka saattoi ylettää ja otti sitten seipään\nja pudotti varovasti alas toiset omenat; sen jälkeen söi hän niitä\nkylläksensä ja pani tähteet kauniisti juurelle.\n\nSitten astui hän pitkän, pitkän matkaa ja tuli suurelle talolle, jossa\nasui noita-akka tyttärensä kansa. Hän meni sinne sisään ja kysyi,\nvoisiko hän saada palvelusta. \"Oh, se ei maksa\", sanoi noita-akka;\n\"meillä on ollut monta, mutta kukaan ei niistä ole kelvannut\nmihinkään.\" Mutta hän rukoili niin kauniisti heitä kuitenkin ottamaan\npalvelukseensa häntä. No, he suostuivat nyt koettamaan ja noita-akka\nantoi hänelle seulan, käskien hänen noutaa sillä vettä. Tyttö ajatteli,\nettä onhan mahdotonta noutaa vettä seulalla; mutta meni kuitenkin, ja\nhänen kaivolle tultuansa lauloivat pienet linnut:\n\n    \"Tahri saveen.\n    Pane korsiin!\n    Tahri saveen,\n    Pane korsiin!\"\n\nTyttö tekikin niin, ja nyt saattoi hän hyvin kantaa vettä seulalla;\nmutta kun hän tuli veden kanssa kotia, sanoi noita-akka, nähtyänsä\nseulan: \"Sitä et ole omasta päästäsi keksinyt!\"\n\nSitten käski noita-akka hänen mennä luomaan läävän ja lypsämään lehmät;\nmutta kun hän tuli sinne, oli siellä niin suuri ja raskas hanko, ett'ei\nhän jaksanut käyttää sitä, eipä edes liikuttaakaan. Nyt ei hän tiennyt,\nmitä hän tekisi; mutta linnut lauloivat, että hän ottaisi luudan\nvarren ja heittäisi sillä tadetta hiukan ulos, niin kaikki muu tade\nmenisi itsestään perästä. Hän teki niin, ja läävä muuttui yht'äkkiä\nniin puhtaaksi, kuin olisi se ollut sekä luotu että lakaistu. Sitten\ntahtoi hän lypsää lehmät, mutta ne olivat niin levottomia, ne potkivat\nja kinasivat niin, ett'ei hän millään muotoa voinut saada niitä\nlypsetyksi. Mutta nyt lauloivat linnut ulkopuolella.\n\n    \"Pieni suihku\n    Maitoa laske\n    Pienille linnuille juotavaksi!\"\n\nTyttö teki sen; hän ruiskasi hiukan maitoa ulos pienille linnuille, ja\npaikalla tulivat kaikki lehmät rauhallisiksi, lakkasivat kinastelemasta\nja potkimasta eivätkä nostaneet enää yhtä jalkaansa, jotta tyttö sai ne\nlypsetyksi.\n\nNähdessänsä tytön tulevan sisään maidon kanssa, sanoi noita-akka: \"Sitä\net ole keksinyt omasta päästäsi; mutta nyt voit ottaa nämät mustat\nvillat ja pestä ne valkoisiksi. Vaan tyttö ei ensinkään tietänyt, miten\nhän tästä voisi selvitä, sillä eihän hän ollut koskaan nähnyt mustia\nvilloja voitavan pestä valkoisiksi. Mutta hän ei sanonut mitään; otti\nainoastaan villat ja meni niiden kanssa kaivolle. Nyt lauloivat pienet\nlinnut, että hän ottaisi villat ja panisi ne siihen isoon pyttyyn, joka\noli siellä, sillä tavalla tulisivat ne kyllä valkoisiksi.\n\n\"Ei, ei\", sanoi noita-akka, kun tyttö tuli sisään villojen kanssa,\n\"sinua en tahdo edelleen pitää, voithan sinä tehdä kaikki; sinä\närsyttäisit minut vihdoin kuolijaaksi; parasta on että saat matkapassin.\"\n\nNyt pani akka esille kolme arkkua, joista yksi oli punainen, toinen\nviherijä ja kolmas sininen; tyttö sai nyt näistä ottaa minkä tahtoi\npalkaksensa. Hän ei tietänyt minkä hän ottaisi, mutta pienet linnut\nlauloivat:\n\n    Älä ota viherijää,\n    Älä ota punaista,\n    Vaan ota sininen,\n    Joll' oomme panneet\n    Ristiä kolme!\n\nHän otti siis sinisen, kuten linnut lauloivat. \"Hyi sinua\", sanoi\nnoita-akka, \"sen tulet kyllä vielä maksamaan.\" Kun tytön nyt piti\nlähteä, syöksi noita-akka tulisen rautakangen hänen jälkeensä; mutta\nhän juoksi oven taakse piiloon, jott'ei se tavannut häneen; sillä\npienet linnut olivat sanoneet hänelle, miten hänen tuli tehdä. Hän\nlähti nyt talosta niin joutuin kuin voi; mutta tultuansa lähelle\nomenapuuta, kuuli hän jyrinän alkavan käydä tiellä; noita-akka\ntyttärensä kanssa oli lähtenyt häntä ajamaan perästä. Tyttö pelästyi\nniin, ett'ei tietänyt, mihin olisi piiloutunut. \"Tule tänne minun\ntyköni\", sanoi omenapuu, \"niin minä autan sinua; mene minun oksieni\nalle piiloon, sillä jos ne tapaavat sinut, niin ottavat ne sinulta\narkun pois sekä repivät itsesi kuolijaaksi.\" Tyttö teki niin, eikä\naikaakaan, niin tuli noita-akka tyttärensä kanssa. \"Oletko nähnyt ketä\npiikasta menevän tästä ohitse?\" kysyi noita-akka. \"Näin kyllä\", sanoi\nomenapuu, \"tästä juoksi eräs ohitse vähän aikaa sitten; mutta hän on\nnyt jo niin kaukana, ett'ette koskaan voi tavata häntä kiinni.\" Silloin\nkääntyi noita-akka takaisin kotiinsa.\n\nTyttö astui kappaleen matkaa eteenpäin; mutta tultuansa lähelle\noinasta, kuuli hän tiellä alkavan jyristä, eikä tiennyt mihin hän\nkätkeytyisi, niin hätäytyi ja pelästyi hän; sillä hän saattoi hyvin\nymmärtää, että noita-akka oli peräyttänyt sanansa.\n\n\"Tule tänne minun tyköni, niin autan sinua\", sanoi oinas; \"mene piiloon\nminun villojen! alle, niin eivät ne näe sinua; muuten ottavat ne\nsinulta pois arkun sekä repivät itsesi kuolijaaksi.\"\n\nEi aikaakaan, niin tuli noita-akka ajaen.\n\n\"Oletko nähnyt ketä piikasta menevän tästä ohitse?\" sanoi hän oinaalle.\n\"Näin kyllä\", sanoi oinas, \"näin hetken aikaa sitten, mutta hän\njuoksi niin nopeasti, ett'et voi tavata häntä kiinni.\" Silloin kääntyi\nnoita-akka takaisin kotiinsa.\n\nKun tyttö nyt oli tullut lehmän luokse asti, kuuli hän takanansa\ntiellä jyrinän. \"Tule tänne minun tyköni\", sanoi lehmä, \"niin autan\nsinua; mene piiloon minun utareideni alle, muuten tulee noita-akka ja\nottaa arkun sinulta pois sekä repii sinut itsesi kuolijaaksi.\" Kauan\nei viipynytkään, kun hän tuli. \"Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan\nohitse?\" sanoi noita-akka lehmälle. \"Näin hetken aikaa sitten erään,\nmutta hän on nyt jo kaukana, sillä hän juoksi niin pikaisesti; häntä et\nvoi tavata kiinni\", sanoi lehmä. Noita-akka kääntyi silloin takaisin\nkotiinsa.\n\nKun tyttö oli kulkenut pitkän, pitkän matkaa, eikä ollut kaukana\nrisuaidasta, kuuli hän takanansa tiellä alkavan jyrinän ja rupesi\nhätäilemään ja pelkäämään, sillä hän saattoi hyvin ymmärtää, että\nse oli noita-akka, joka oli kääntynyt jälleen takaisin. \"Tule tänne\nminun tyköni, niin autan sinua\", sanoi risuaita; \"mene minun risujen!\nalle, ett'eivät he näe sinua; muuten ottavat he sinulta pois arkun ja\nrepivät itsesi kuolijaaksi.\" No, hän kiiruhtikin risuaidan risujen alle.\n\"Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan tästä ohitse?\" sanoi noita-akka\nrisuaidalle. \"En, en ole nähnyt ketään piikasta\", vastasi risuaita ja\noli niin äissään, että oikein sähisi, sekä teki itsensä niin korkeaksi,\nett'ei ollut ajattelemistakaan päästä siitä ylitse, jonka tähden ei\nnoita-akalla ollut mitään muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin ja kulkea\njälleen kotia.\n\nTytön tultua kotia, tuli emintimä tyttärensä kanssa hänelle vielä\nentistä kateellisemmaksi, sillä nyt oli hän paljoa kauniimpi ja\nniin hieno, että oli lysti katsella häntä. Hän ei saanut olla\nsisälläkään heidän kanssansa; he ajoivat hänet sikopahnaan; siellä\noli hänen pitäminen asuntoa. Mutta tyttö puhdisti sen nyt hienoksi\nja puhtaaksi, ja sitten avasi hän arkun, tahtoen katsoa, mitä hän\noli saanut palkaksensa. Arkussa oli niin paljo kultaa ja hopeaa sekä\nmuita kauniita kaluja, että seinät sekä katto peittyivät niistä ja\nsikopahnassa oli kaikki paljon komeampaa kuin kauneimmassa kuninkaan\nkartanossa. Kun emintimä ja tämän tytär saivat nähdä sen, tulivat he\nvallan mielettömiksi ja alkoivat kysellä häneltä, millainen hänen\npalveluksensa oli ollut. \"Oh, sen voitte hyvin arvata\", sanoi tyttö,\n\"kun kerran sain tällaisen palkan; minulla oli semmoista väkeä ja\nsemmoinen rouva palveltavanani, ett'ei maalla moista.\"\n\nNo, nyt tahtoi sisarpuoli välttämättömästi lähteä palvelukseen, jotta\nhänkin saisi semmoisen kulta-arkun. He menivät siis taaskin kehräämään;\nmutta nyt sai tytär kehrätä tappuroita ja tytärpuoli pellavia; ja sen,\njolta rihma ensin katkesi, piti menemän kaivoon. Ei kauan viipynytkään,\nkun tyttäreltä tietysti katkesi rihma, ja hänet heitettiin kaivoon.\n\nNyt kävi samalla tapaa: hän putosi pohjaan loukkaamatta itseänsä,\nja sitten tuli hän kauniille, viherijälle niitylle. Kappaleen\nmatkaa astuttuansa, tuli hän risuaidan luokse. \"Älä astu kovasti\npäälleni, niin autan sinua toisten\", sanoi se. \"Oh, mitä huolin minä\nrisuaidasta\", sanoi hän ja astui heititen risuaidan päälle, jotta se\nruski.\n\nKäveltyänsä vähän matkaa eteenpäin, tuli hän lehmän luokse, joka oli\nmaitopakkoisena. \"Ole niin hyvä ja lypsä minut\", sanoi lehmä, \"niin\nautan sinua toisten; juo maidostani minkä tahdot, mutta kaada tähde\nminun sorkilleni?\" No, tyttö teki niin, lypsi lehmän ja joi maitoa\nminkä jaksoi, mutta sitten ei ollutkaan mitään jäljellä sorkille\nkaadettavaksi; kiulun nahkasi hän mäen yli menemään ja lähti eteenpäin.\n\nAstuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hän oinaan tykö, joka veti\nvillojaan perästänsä. \"Ah, ole hyvä ja keritse minut, niin teen\ntoisten sinulle palveluksen\", sanoi oinas; \"ota villojani niin paljon\nkuin tahdot, mutta kääri loput minun kaulaani?\" Sen teki myös tyttö,\nmutta menetteli niin huolimattomasti, että leikkasi oinaasta suuria\nnahkakappaleita, sekä otti itsellensä kaikki villat.\n\nHetken kuluttua tuli hän omenapuun luo, joka oli aivan maahan\npainuneena omenista. \"Ole niin hyvä ja poimi minusta omenat, jotta\noksani pääsisivät oikenemaan, sillä kovin vaikeaa on olla näin\nvääränä\", sanoi omenapuu; \"mutta tee se varovasti, ett'et vahingoita\nminua; syö omenistani niin paljon kuin tahdot, mutta pane tähteet\nkauniisti juurelleni, niin autan sinua toisten.\" Hän poimi alimmaisia\nja pudotti seipäällä alas mitä ei voinut muuten ylettää, mutta hän ei\npitänyt lukua varovaisuudesta, vaan tempoi ja löi poikki suuria oksia\nsekä söi omenia kunnes ei enää jaksanut; tähteet viskasi hän puun alle.\n\nAstuttuansa vieläkin kappaleen matkaa, tuli hän talolle, jossa\nnoita-akka asui, ja täältä anoi hän palvelusta. Noita-akka ei sanonut\ntahtovansa palvelustyttöä, sillä ne joko eivät kelvanneet mihinkään\ntaikka myöskin olivat liiaksi kunnollisia ja peijasivat häneltä pois,\nmitä hänellä oli. Mutta tyttö ei lähtenyt, vaan sanoi tahtovansa\npalvelusta, ja nyt lupasi noita-akka ottaa hänet koetteeksi, kelpaisiko\nhän mihin.\n\nEnsimmäinen askare, jonka hän sai toimittaaksensa, oli veden noutaminen\nseulalla. No, tyttö meni kaivolle ja kaatoi vettä seulaan; mutta mikäli\nhän kaasi, vuosi se ulos. Nyt lauloivat linnut:\n\n    Tahri saveen.\n    Pane korsiin!\n    Tahri saveen.\n    Pane korsiin!\n\nMutta hän ei pitänyt lukua lintujen laulusta, vaan viskoi savea niiden\njälkeen, jotta ne lensivät pois; hänen täytyi mennä kotia tyhjällä\nseulalla ja sai nyt toria noita-akalta. Sitten piti hänen luoda\nläävä ja lypsää lehmät, mutta siihen oli hän mielestänsä liian hyvä.\nKuitenkin meni hän läävään; mutta tultuansa sinne, ei hän jaksanutkaan\nkäyttää hankoa, niin suuri ja raskas oli se. Linnut sanoivat hänelle\nsamoin kuin olivat sanoneet hänen sisarpuolellensakin; mutta hän otti\ntadetta ja heitti lintujen jälkeen. Kun hän kävi lypsämään, olivat\nlehmät rauhattomia ja kinastelivat ja potkivat, jotta joka kerta, kun\nhän oli saanut kiuluun vähän maitoa, ne kaasivat sen maahan. Linnut\nlauloivat:\n\n    Pieni suihku\n    Maitoa laske\n    Pienille linnuille juotavaksi!\n\nMutta hän pieksi ja löi lehmiä, viskoi ja nakkeli lintuja millä\nsattui ja käyttäytyi niin, että oli häpeä nähdä. Hän ei saanut\nluoduksi läävää eikä lypsetyksi lehmiä. Läävästä palattuansa sai hän\nnoita-akalta sekä selkäänsä että toria. Sitten piti hänen pestä mustat\nvillat valkoisiksi, mutta paremmin ei käynyt siinäkään. — Tämä oli\nnoita-akasta liian hullusti, ja hän pani esille kolme arkkua, joista\nyksi oli punainen, toinen viherijä ja kolmas sininen ja vaikk’ei hän\nsanonut itsellään olleen mitään hyötyä tytöstä, koska tämä ei kelvannut\nmihinkään, sai tyttö kuitenkin palkaksensa ottaa minkä arkun tahtoi.\nNyt lauloivat linnut:\n\n    \"Älä ota viherijää,\n    Ala ota punaista.\n    Vaan ota sininen\n    Joll' oomme panneet\n    Ristiä kolme!\"\n\nHän ei pitänyt lukua siitä, mitä linnut lauloivat, vaan otti punaisen,\njoka loisti enin. Sitten lähti hän kulkemaan kotiinsa ja sai astua\nrauhassa, sillä kukaan ei häntä ajanut takaa. Kun hän tuli kotia kävi\nhänen äitinsä hiukan iloiseksi, tietysti, ja he menivät heti suureen\ntupaan ja panivat arkun sinne, sillä he eivät luulleet siinä olevan\nmuuta kuin kultaa ja hopeaa. Mutta kun he avasivat sen, niin kierieli\nsieltä pelkkiä käärmeitä ja rupikonnikaisia, ja kun tytär avasi suunsa,\nniin kävi samoin: sieltä kuohui ulos käärmeitä ja rupikonnikaisia sekä\nkaikellaista inhottavaa, mitä saattaa ajatella, jotta lopuksi oli\nmahdotonta olla saman katon alla hänen kanssansa. Semmoisen palkan sai\nhän palveluksestaan noita-akan tykönä.\n\n\n\n\nJänis, joka oli ollut naimisissa.\n\n\nOli kerran jänis, joka käveli ulkona ruohostossa.\n\n\"Hurraa! hip ja hei,\" rääkyi hän sekä hyppäsi ja juoksi; sitten meni\nhän pari kertaa kuperkeikkaa ja seisoi kahdella jalalla ruohostossa. Ei\naikaakaan, niin tuli kettu jolkutellen.\n\n\"Hyvää päivää, hyvää päivää!\" sanoi jänis. \"Minä olen niin iloinen\ntänään, sillä, tiedäpäs, minä olen ollut naimisissa\", sanoi hän.\n\n\"Olihan se hyvästi se\", sanoi kettu.\n\n\"Oh, eipä ollut niinkään hyvästi, sillä hän oli vanha ramu sekä sen\nlisäksi noita, joka minulla oli akkana\", sanoi jänis.\n\n\"Se oli huonosti se\", sanoi kettu.\n\n\"Oh, eipä ollut niinkään huonosti\", sanoi jänis, \"sillä minä sain\nrikkautta hänen kanssansa, hänellä oli tupa.\"\n\n\"Olihan se hyvästi se\", sanoi kettu.\n\n\"Oh, eipä ollut niinkään hyvästi\", sanoi jänis, \"sillä tupa paloi\nporoksi ja kaikki mitä meillä oli.\"\n\n\"Sepä oli oikein huonosti se\", sanoi kettu.\n\n\"Oh, eipähän ollut niinkään huonosti\", sanoi jänis, \"sillä akkani paloi\nmyöskin poroksi.\"\n\n\n\n\nHerrasmiehen morsian.\n\n\nOli kerran rikas veikele, jolla oli suuri herrastalo ja hopeaa\nkirstunsa pohjalla sekä rahoja pantuna korolle; mutta jotain puuttui\nhäneltä kuitenkin, sillä hän oli leskimies. Eräänä päivänä oli\nnaapuritalon tytär hänellä työssä. Herrasmies piti oikein paljon tästä\ntytöstä, ja tämä kun oli köyhän lapsi, niin ei herrasmies luullut\ntarvitsevansa muuta kuin mainita yhden sanan naimisesta, ja silloin\nolisi tämä tyttö valmis tulemaan hänelle. Hän sanoi siis tytölle\npitävänsä tuumaa naida uudestaan.\n\n\"Kaikkea sitä saattaa keksiäkin\", sanoi tyttö, ja seisoi siinä ja\nnauroi, ajatellen, että sinä, vanha pahannäköinen, olisit voinut keksiä\nsemmoista, joka paremmin sopisi sinulle kuin naiminen.\n\n\"Niin, ja tarkoituksenani olisi, että sinä tulisit vaimokseni\", sanoi\nherrasmies.\n\n\"Ei, kiitoksia paljon — olipa se jotain se!\" virkkoi tyttö.\n\nHerrasmies ei ollut tottunut saamaan kieltävää vastausta, ja mitä\nvastenmielisempää tytöstä oli hänelle meneminen, sitä innokkaammin\nrupesi hän tahtomaan häntä.\n\nMutta kun ei hän tytön kanssa tullut mihinkään johtopäätökseen, lähetti\nhän hakemaan tytön isän ja sanoi tälle: \"Jos voit laittaa niin, että\nsaan tyttäresi, niin jätän sinulle lahjaksi ne rahat, jotka olen\nsinulle lainannut, sekä päälliseksi sen maatilkun, joka on niittysi\nkanssa yhdessä.\"\n\nNo, isä sanoi kyllä saavaan tyttärensä taipumaan, arvellen, että hän\noli vielä lapsi eikä ymmärtänyt omaa hyväänsä. Mutta mitä tahtonsa hän\npuhuikin tytölle, joko hyvää tahi pahaa, ei mikään auttanut.\n\n\"Minä en tahdo herrasmiestä, vaikka hänellä olisi kultaa kuinka\npaljon\", sanoi tyttö.\n\nHerrasmies odotteli päivän toisensa perään, mutta vihdoin tuli hän\nvihaiseksi ja kärsimättömäksi ja sanoi tytön isälle, tahtovansa nyt,\njos tämä pysyi siinä, mitä oli luvannut, saattaa asian päätökseen,\nsillä hän ei tahtonut pitempään odottaa.\n\nTytön isä ei tietänyt muuta neuvoa kuin että herrasmies laittaisi\nkaikki järjestykseen käiksi ja kun pappi ja häävieraat olivat tulleet,\nsilloin lähettäisi noutamaan tyttöä, ikäänkuin olisi jotain työtä,\njohon hän suostuisi; ja kun tyttö tulisi, niin vihittäisiin heidät\npikimmältänsä, ennenkuin tyttö ennättäisi epiä.\n\nTämä oli herrasmiehestä viisaasti ja hyvästi ja hän antoi panna juomaa,\nleipoa leipiä ja laittaa häät herrastapaan.\n\nKun vieraat olivat kokoontuneet, huusi herrasmies tykönsä yhden\nrengeistänsä ja käski hänen mennä Etelätalon isännän tykö ja pyytää\ntätä lähettämään sen, minkä oli hänelle luvannut. \"Mutta jos et tule\ntakaisin jälleen minuutin päälle\", sanoi hän ja pui nyrkkiään rengille,\n\"niin minä —\". Enempää ei hän ennättänyt sanoa, sillä renki lähti\nsellaista kyytiä, kuin olisi häntä ruoskalla ajettu perästä.\n\n\"Terveisiä meidän isännältä, hän käski pyytämään sitä, jonka olet\nhänelle luvannut\", sanoi renki Etelätalon isännälle, \"mutta se pitää\nsäätämän tuossa paikassa, sillä hänellä on hirmuisen kiire tänään\",\nsanoi renki.\n\n\"Jaa, jaa, juokse niitylle ja vie hänet mukanasi, siellä kävelee hän\",\nsanoi naapuri.\n\nRenki meni. Hänen niitylle tultuansa käveli tyttö siellä ja haravoi.\n\"Minä tahtoisin noutaa sen, jonka isäsi on luvannut meidän isännälle\",\nsanoi renki. Mutta tyttö ajatteli, että minuapa ette petäkään ja sanoi:\n\n\"Vain tahdot sitä! Se on varmaan meidän pieni voilakka tamma; mene ja\nota se; se on lieassa toisella puolella hernemaata.\" Renki hyppäsi\npienen voilakan selkään ja ratsasti nelisiä kotia.\n\n\"Saitko hänet mukaasi?\" kysyi herrasmies.\n\n\"Tuolla se seisoo portin vieressä\", vastasi renki.\n\n\"Saata hänet vaimo-vainajani kamariin\", sanoi herrasmies.\n\n\"No, hyvä isäntä, kuinka se kävisi laatuun?\" sanoi renki.\n\n\"Tee sinä vaan, niinkuin minä käsken\", sanoi herrasmies. \"Jos et\nyksinäsi jaksa, niin ota muita avuksesi\", sanoi hän. Hän ajatteli,\nnäet, että tyttö ehkä saattaisi tehdä vastarintaa.\n\nKun renki näki isäntänsä kasvoista, ett'ei ollut hyvä lausua häntä\nvastaan, meni hän ja sai mukaansa kaikki rengit, joista muutamat\nnyhtivät tammaa etupuolesta, toiset työnsivät peräpuolesta ja saivat\nsen sillä tavalla rapuista ylös kamariin.\n\n\"Nyt olen tehnyt senkin\", sanoi renki isännälle.. \"Mutta se oli\nhirmuisen raskasta tehtävää, se oli pahinta, mitä minulla tässä talossa\non ollut.\"\n\n\"No, no, sinä et ole tehnyt sitä ilman edestä\", sanoi isäntä. \"Lähetä\nnyt sinne naisväki pukemaan, häntä kauniiksi.\n\n\"Ei, mutta hyvä isäntä!\" sanoi renki.\n\n\"Ei mitään verukkeita! Heidän pitää pukeman hänet, eikä unhottaman\nseppelettä ja kruunua\", sanoi isäntä.\n\nRenki meni kyökkiin:\n\n\"Kuulkaa nyt tytöt\", sanoi hän, \"nyt pitää meidän mennä pukemaan\npieni voilakka morsiameksi isäntä tahtoo varmaan antaa vieraillensa\nnauramista.\"\n\n\"No, tytöt panivat pienen voilakan päälle kaikkea, mitä heillä oli,\nja sitten meni renki sanomaan isännälle, että se nyt oli valmiina, ja\nsillä jo oli seppele sekä kruunukin päässä.\n\n\"Hyvä, tule sitten hänen kanssansa\"; virkkoi isäntä. \"Minä otan häntä\nitse vastaan ovella\", sanoi hän.\n\nNyt rupesi rapuilta kuulumaan hirmuinen töminä, sillä tällä morsiamella\nei ollut silkkikenkiä jaloissa. Mutta kun ovi avattiin ja herrasmiehen\nmorsian tuli suureen saliin, niin siihenkös syntyi kikatus ja nauru.\nJa herrasmies oli niin tyytyväinen morsiameensa, ett'ei sanottu hänen\nkoskaan enää kosioineen.\n\n\n\n\nSemmoisia voivat akat olla.\n\n\nOli kerran mies ja vaimo, joiden piti kylvämän, mutta heillä ei\nollut siementä, eikä rahaa millä olisivat sitä ostaneet. Yksi ainoa\nlehmä oli heillä, ja miehen piti lähteä kaupunkiin myömään sitä,\nsaadaksensa rahaa siemenen ostoon. Mutta kun tuli aika lähteä, ei vaimo\nuskaltanutkaan laskea miestänsä lehmää myömään, sillä hän pelkäsi tämän\njuovan suuhunsa rahat. Sentähden lähti hän itse matkaan lehmän kanssa\nja otti mukaansa myöskin yhden kanan.\n\nLähellä kaupunkia kohtasi hän teurastajan. \"Aiotko myödä lehmäsi,\nmuori?\" kysäsi teurastaja. \"Niinhän aikoisin\", vastasi akka. \"Mitä\ntahdot siitä sitten?\"\n\n\"Saanenhan markan lehmästä, mutta kanan saat kymmenestä taalerista\",\nsanoi vaimo. \"Jaa, kanaa en minä tarvitse\", virkkoi teurastaja, \"ja\nsen saat kyllä kaupaksi kaupunkiin tultuasi, mutta lehmästä annan\nsinulle markan.\" Hän möi lehmänsä ja sai markan, mutta kaupungissa ei\nollut ketään, joka olisi tahtonut antaa kymmentä taaleria vanhasta\nrupisesta kanasta. Hän meni siis takaisin teurastajan tykö ja sanoi;\n\"Minä en saa tätä kanaa kaupaksi! Sinun pitää ottaa tämä myös, koska\notit lehmänkin.\" — \"Kyllähän siitä sopinemme\", sanoi teurastaja ja käski\nhänet pöytään, jossa hän kestitsi akan ruoalla ja paloviinalla niin,\nettä akka tuli juovuksiin ja menetti taitonsa ja ymmärryksensä.\n\nHänen maatessaan itseänsä selväksi pisti teurastaja hänet\ntervatynnyriin ja sitten höyhenläjään.\n\nHerättyänsä oli akka yltä yleensä höyhenissä ja rupesi kummastelemaan;\n\"Olenko se minä, vai enkö se ole minä? Ei, minä en se suinkaan voi\nolla! Se mahtaa olla suuri, ihmeellinen lintu. Mutta kuinka pitää minun\ntekemän, saadakseni tietää, olenko se minä, vai enkö se ole minä?...\nNo niin, nyt tiedän kuinka saan selvän, olenko se minä: jos ei koira\nhauku, ja jos vasikat nuoleksivat minua kotiin tultuani niin olen se\nminä.\"\n\nTuskin oli koira nähnyt tämän ihme-eläimen, kun se alkoi raivoisasti\nhaukkua, ikäänkuin olisi ollut talossa varkaita ja rosvoja. \"Ei, minä\nen se suinkaan voi olla\", sanoi hän. Kun hän meni läävään, eivät\nvasikat tahtoneet nuoleksia häntä, sillä ne tunsivat tervanhajun. \"Ei,\nminä en se voi olla, se mahtaa olla ihmeellinen lintu\", sanoi hän ja\nkiipesi aitan katolle ja alkoi hakata käsiänsä, ikäänkuin ne olisivat\nolleet siivet ja hän olisi tahtonut lentoon lähteä. Mies nähtyänsä\ntämän tuli ulos pyssy kädessä ja rupesi tähtäämään. \"No, älä ammu,\nälä ammu!\" huusi akka, \"minä se olen.\" — \"Jos se sinä olet\", sanoi\nmies, \"niin älä seiso siellä kuin vuohi, vaan tule alas tekemään\nselvää ja tiliä töistäsi.\" Nyt manki hän alas, mutta hänellä ei\nollut yhtä ainoata killinkiä, sillä sen markan, jonka hän oli saanut\nteurastajalta, oli hän humalapäissään viskannut pois. Ja kun mies kuuli\nsen, sanoi hän: \"Koetas olla vielä kerran niin hullu, kuin olet ollut\",\nja vihastui niin, että sanoi menevään matkaansa ja, jättävään kaikki,\neikä koskaan tulevaan takaisin jos ei hän kohtaisi kolmea muuta akkaa,\njotka olisivat yhtä hulluja.\n\nHän lähti ja kuljettuaan vähän matkaa tietä myöten, näki hän akan, joka\ntyhjä seula kädessä juoksi ulos sisään uuden uudukkaisessa tuvassa.\nJoka kerta kuin hän juoksi sisään peitti hän esiliinallansa seulan,\nikäänkuin hänellä olisi ollut siinä jotakin, ja kopisti seulasta tuvan\nlattialle \"Minkätähden teette niin?\" kysäsi hän. \"Niin, minä tahtoisin\nvaan vähän päivää sisälle\", vastasi akka, \"mutta minä en tiedä miten\non laita; kun olen ulkona, on minulla päivä seulassa, mutta sisään\ntultuani on se siitä hävinnyt. Vanhassa mökissäni asuessani oli minulla\npäivää tarpeeksi, vaikk’en sitä koskaan kantanut sisään vähintäkään;\njos vaan joku voisi hankkia minulle päivää, niin antaisin mielelläni\nhänelle kolmesataa taaleria.\" — \"Onko teillä kirvestä\", sanoi mies,\n\"niin toimitan kyllä teille päivää.\" Hän sai kirveen ja hakkasi\ntuvan seiniin ikkunareiät, sillä tuvantekijät eivät niitä olleet\nmuistaneetkaan. Heti tuli päivä sisään, ja hän sai kolmesataa taaleria.\n\"Siinä oli ensimmäinen\", ajatteli mies ja kulki edelleen.\n\nHetken kuluttua tuli hän erään huoneen luo, jonka sisältä kuului\nhirmuinen huuto ja melu. Hän meni sinne sisälle ja näki siellä akan,\njoka lyödä mäikytti miestänsä halolla päähän; miehen korviin oli hän\nvetänyt paidan, jossa ei ollut pääntietä. \"Aiotteko tappaa miehenne,\nte muori?\" kysyi hän. \"Ei, minä tahdon vaan pääntietä tähän paitaan\",\nvastasi akka. Mies kiljui ja voivotteli ja lausui: \"Jumala lohduttakoon\nja auttakoon sitä, jonka pitää panna päällensä uutta paitaa. Jos kuka\nvoisi opettaa akkani tekemään pääntietä paitaan jollakin toisella\ntavalla, niin antaisin hänelle mielelläni kolmesataa taaleria?\" — \"Se\non pian tehty, anna tänne sakset\", sanoi toinen. Sakset saatuansa\nloikkasi hän paitaan loukun ja lähti rahojen kanssa edelleen kulkemaan.\n\"Siinä oli toinen\", sanoi hän itseksensä.\n\nVihdoin viimeinkin tuli hän talolle, jossa hän aikoi levähtää hetken\naikaa. Hänen mentyänsä sinne sisälle, kysyi siellä akka: \"Mistäs\nvaari on?\" — \"Olen Taivalvaltakunnasta\", vastasi hän. \"No, mitä\nkaikkia! Olette Taivaanvaltakunnasta? Sittenhän tunnette kyllä autuaan\nmieheni, toisen Pietarin?\" (Akka oli ollut kolme kertaa naimisissa;\nhänen ensimmäinen ja viimeinen miehensä olivat olleet häijyjä,\nsentähden luuli hän toisen miehensä ainoastaan, koska tämä oli ollut\nhyvänluontoinen, tulleen autuaaksi). \"Jaa, hänet tunnen kyllä\", sanoi\nmatkamies. \"Kuinka hän jaksaa nyt?\" kysäsi vaimo. \"Oh, hän on huonossa\ntilassa\", sanoi taivalvaltakuntalainen, \"hän tallustaa talojen väliä\nsiellä — eikä hänellä ole ruokaa eikä vaatteita — rahasta ei mitä\npuhumistakaan.\" — \"Voi häntä poloista!\" huudahti akka, \"hänen ei suinkaan\ntarvitsisi käydä niin vihelijäisenä, sillä häneltä jäi niin paljon\njälkeensä; täällä on koko vinni täynnä hänen vaatteitansa ja suuri\narkullinen rahaa on täällä myöskin. Jos tahdotte viedä ne hänelle,\nniin annan hevosen ja rattaat niitä vetämään. Hevonen saa jäädä myös\nhänelle ja rattailla voi hän istua ja ajaa talojen välillä, ett'ei\nhänen tarvitse käydä jalkaisin.\" Taivalvaltakuntalainen sai kokonaisen\nkärrinkuorman vaatteita ja arkullisen kirkkaita hopearahoja sekä\nniin paljon ruokaa ja juomaa kuin tahtoi. Saatuansa nämät istui hän\nrattaille ja ajoi matkaansa. \"Siinä oli kolmas\", sanoi hän itseksensä.\n— Mutta akan kolmas mies oli ulkona tiluksilla kyntämässä ja nähtyään\noudon miehen menevän heidän hevosella ja rattailla, kiiruhti hän\nkotiin kysymään vaimoltansa, kuka se oli, joka meni ajaen heidän\nharmaalla hevosella. \"Ah hän\", sanoi akka, \"se oli eräs mies Taivaan\nvaltakunnasta; se sanoi autuaan mieheni, toisen Pietarin, olevan\nniin kurjassa tilassa siellä, että hän kävelee talojen väliä ilman\nvaatteita ja rahaa; sentähden lähetin minä hänelle kaikki hänen\nvanhat vaatteensa, jotka riippuivat täällä vinnillä, sekä sen vanhan\nraha-arkun, jossa hopearahat olivat.\" Mies ymmärsi heti, miten asian\nlaita oli, satuloi hevosen ja ratsasti perästä täyttä laukkaa. Ei\nkauan viipynytkään, kun hän oli aivan taivalvaltakuntalaisen takana,\njoka istua kökötti rattailla ja ajoi; mutta kun tämä huomasi sen, ajoi\nhän hevosen ja rattaat viidakkoon, nykäsi kourallisen jouhia hevosen\nhännästä ja juoksi mäelle. Täällä kiinnitti hän jouhet koivuun, ja kävi\nitse sen alle katsoa tuijottamaan suu auki pilvihin. \"Ei, ei, ei!\"\nsanoi hän ikäänkuin itsekseen, kun kolmas Pietari tuli ratsastaen,\n\"ei, mitään niin kaunista en ole koskaan nähnyt! Enhän mokomaa ole\nmilloinkaan ennen nähnyt!\" Pietari seisoi ja katsoi häneen hetkisen\naikaa kummastellen, oliko hän oikein täysijärkinen tai mitä tämä\nmerkitsi; vihdoin kysyi hän: \"Mitä siellä makaat ja töllötät?\"— \"Enhän\nmokomaa ole koskaan ennen nähnyt!\" sanoi toinen; \"siinä meni mies suoraan\nylös taivaasen harmaalla hevosella; tässä koivussa näet jouhia jäljellä\nja tuolla ylhäällä pilvissä näet hänen harmaan hevosensa.\" Pietari\nkatsoi pilviin sekä katsoi häneen ja sanoi: \"Minä en näe mitään\nmuuta kuin jouhet koivussa.\"— \"Ei, sinä et voi nähdä sieltä, jossa\nseisot\", sanoi toinen, \"mutta tulepas tänne ja käy tähän selällesi\nja katso ylöspäin kääntämättä silmiäsi pois pilvistä!\" Kun kolmas\nPietari selällään katsoa töllötti pilvihin, että silmänsä vettyivät,\notti taivalvaltakuntalainen hänen hevosensa, hyppäsi rattailleen ja\nmeni matkaansa sekä sen että kärrinkuorman kanssa. Kun tiellä rupesi\nratisemaan, karkasi kolmas Pietari ylös, mutta hämmästyi niin, kun\ntoinen kulki matkaansa hänen molempain hevostensa kanssa, ett'ei\nkyennyt juoksemaan perästäkään, ennenkuin oli myöhäistä.\n\nNiinkuin helposti voi ymmärtää, ei hän nyt ollut kovin iloinen, mutta\nkun hän tuli kotia ja hänen vaimonsa kysyi, mihin hän oli hevosen\npannut, vastasi hän: \"Minä lähetin senkin toiselle Pietarille sillä\nminusta ei ollut sopivaa, että hän istuisi rattailla ja raihnastelisi\ntalojen välillä Taivaanvaltakunnassa; nyt voi hän myödä rattaat ja\nostaa itsellensä vaunut, joissa ajaa parilla hevosella.\" — \"Siitä\nsaat kiitokset! En olisi koskaan luullut sinua niin hyvänluontoiseksi\nmieheksi\", sanoi vaimo.\n\nKun se mies sitten tuli kotia, joka oli kerännyt kokoon kuusisataa\ntaaleria, kärrinkuormallisen vaatteita sekä arkullisen hopearahaa, näki\nhän heti, että koko aituus oli kynnetty ja kylvetty. Kaikkein ensisti\nkysyi hän vaimoltaan, mistä tämä oli saanut siementä. \"Oh\", sanoi akka,\n\"minä olen aina kuullut sanottavan että, mitä kylvetään sitä niitetään;\nsentähden kylvin minä ne suolat, jotka Taalan mies jätti tänne, ja jos\nnyt vaan kohta tulee sade, niin luulen niiden hyvin nousevan ylös.\"\n\n— \"No, hullu olet ja hulluna pysyt, niin kauan kuin elät\", sanoi mies;\n\"mutta se on nyt yhden tekevä, sillä eivät nuo näytä muutkaan olla\nsinua viisaampia.\"\n\n\n\n\nJokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat.\n\n\nEräs metsästäjä meni kerran metsään ja kohtasi mäkikurpan.\n\"Ystäväiseni, älä ammu minun lapsiani!\" sanoi mäkikurppa. \"Mitä ne\novat, jotka ovat sinun lapsiasi sitten?\" kysyi metsästäjä. \"Kauneimmat\nlapset, mitä metsässä on, ovat minun\", vastasi mäkikurppa. \"Minun\npitänee olla niitä ampumatta sitten\", sanoi metsästäjä. Mutta metsästä\npalatessaan oli hänellä kädessään kokonainen kimppu mäkikurpan poikia,\njotka hän oli ampunut. \"Aijai? Minkätähden ammuit kuitenkin minun\nlapsiani?\" sanoi mäkikurppa. \"Olivatko nämät sinun?\" kysyi metsästäjä;\n\"minä ammuin rumimpia mitä näin.\" -\"Niin\", vastasi mäkikurppa, \"etkö\ntiedä, että jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat?\"\n\n\n\n\nTuvan isä.\n\n\nOli kerran mies, joka asui kaukana metsässä. Hänellä oli monta, monta\nlammasta ja vuohta, mutta koskaan ei hän saanut niitä pitää rauhassa\nsudelta. \"Tahdonpa pettää harmaasäärisen\", sanoi hän viimein ja rupesi\nkaivamaan sudenhautaa. Kaivettuaan sen tarpeellisen syväksi, pystytti\nhän siihen pylvään; löi pylvään nenään laudan ja pani laudalle pienen\nkoiran. Haudan päälle laitteli hän oksia, havuja ja muuta semmoista\nja hajoitteli niiden päälle lunta, jott'ei susi huomaisi, että niiden\nalla oli kuoppa. Yön tullessa rupesi pikku koiraa väsyttämään siinä\nseisominen. \"Vau, vau, vau\", sanoi hän ja haukkui kuuta. Jo tuli siihen\nkettu hiipien ja aikoi tehdä oikein markkinat sekä hyppäsi koiraa\nottamaan, vaan — putosikin suoraa päätä sudenhautaan. Yön pitemmälle\nkuluttua ikävystyi ja nälistyi pikku koira niin, että rupesi haukkumaan\nja vinkumaan; \"vau, vau, vau!\" sanoi hän. Ei aikaakaan, niin jo tuli\nsinne susikin jolkutellen; hän luuli saavansa oikein herkkupaistin ja\nhyppäsi, vaan — putosi suorastansa hautaan. Kun päivä alkoi ruveta\nkoittamaan tuli pohjanlumi, ja ilma kävi niin kylmäksi, että pikku\nkoiraa alkoi seisoessaan värisyttää ja sitä paitsi oli hän kovin\nväsyksissä ja nälissään; \"vau, vau, vau!\" sanoi hän ja haukkui vaan\nyhtä mittaa.\n\nNyt tuli sinne karhukin juosten luntuten, ravisti itseänsä ja ajatteli\nsaavansa pikkusen murkinan aamupuhteella; hän luhjusti oksien päälle,\nvaan -putosi myös suorastaan hautaan.\n\nMyöhempään aamulla kävi siitä ohitse vanha kerjäläisämmä, joka kuljeksi\ntalojen väliä pussi selässä. Nähtyänsä pikku koiran seisovan siellä ja\nvärisevän, poikkesi hän katsomaan, oliko yön kuluessa pudonnut mitään\neläviä sudenhautaan. Hän kävi polvilleen ja kurkisti hautaan. \"Oletko\njoutunut nyt satimeen, Mikko?\" sanoi hän ketulle, sillä tämän näki hän\nensisti; \"parhaiksi sinulle, sinä kananvaras. Ja myöskin sinulle,\nharmaasäärinen\", sanoi hän sudelle. \"Jospa oletkin ryövännyt kuttuja\nja lampaita, niin kyllä sinut nyt piinataan ja rääkätään kuolijaaksi.\nHerranen aika, mesikämmen istutko sinäkin täällä haudassa, sen nylkyri?\nSinut vasta nyljetään, sinut vasta syödään, kallosi tallin seinähän\nlyödään!\" huusi ämmä ilkkuen ja heristi karhua; mutta samassa putosi\npussi selästä hänen päänsä yli ja ämmä — ropsis sudenhautaan. Nyt\nistuivat he siellä ja mulkoilivat toinen toisiinsa, kukin nurkassansa;\nkettu yhdessä, susi toisessa, karhu kolmannessa ja ämmä neljännessä\nnurkassa.\n\nMutta kun oli tullut oikein valoisa, alkoi Mikko ravistella itseänsä\nja hiipiä ympärinsä, sillä hän aikoi varmaan koettaa päästä ulos.\n\"Etkö voi istua paikoillasi, sinä ilkeä veijari, ja olla tuolla tapaa\nleikailematta? Katso häntä, tuvan isää, hän istuu ylpeästi kuin pappi\",\nsanoi ämmä, sillä nyt ajatteli hän tehdä itselleen hyvän ystävän\nkarhusta. Mutta samassa tulikin mies, jonka tämä sudenhauta oli. Ensin\nveti hän ylös ämmän, vaan sitten löi hän kuolijaaksi kaikki eläimet,\nsillä hän ei säästänyt tuvan isää, ei harmaasääristä eikä Mikkoa,\nlampaanryövääjää. Sinä yönä sai hän mielestänsä hyvän saaliin.\n\n\n\n\nRuohon nukke.\n\n\nOli kerran kuningas, jolla oli kaksitoista poikaa. Kun nämät tulivat\nsuuriksi, käski hän heidän mennä ulos maailmaan hakemaan itsellensä\nvaimoa; mutta hän vaati, että heidän vaimojensa piti voida yhdessä\npäivässä kehrätä, kutoa ja ommella paidan, muuten ei hän tahtonut\nminiöiksensä heitä. Kullekin pojallensa antoi hän hevosen ja uuden\nratsumiehen-varustuksen, ja niin lähtivät he ulos maailmaan etsimään\nitsellensä vaimoa. Mutta kuljettuaan kappaleen matkaa, eivät he\nsanoneet tahtovaankaan mukaansa pikku Askea, sillä hän ei muka\nkelvannut mihinkään. — No, pikku Askella ei ollut muuta neuvoa kuin\njäädä heistä, eikä tietänyt mitä tekisi tai mihin kääntyisi. Hän tuli\nniin murheelliseksi, että hän laskeutui alas hevoselta ja istuutui\nruoholle itkemään. Mutta hänen hetkisen aikaa istuttuansa rupesi\nruohostossa mätäs liikkumaan ja siitä tuli ulos pikkuinen, valkoinen\nesine; sen tultua likemmäksi näki pikku Aske sen olevan pienen, kauniin\ntytön, mutta se oli niin, niin pieni. Se tuli hänen luoksensa ja kysyi,\neikö hän tahtoisi tulla katsomaan ruohon nukkea. No, hän tahtoihin sekä\nlähti samassa.\n\nHänen tultuansa sinne istui ruohon nukke tuolilla; se oli niin\nkaunoinen ja sorea, ja se kysyi pikku Askelta, mihin tämä aikoi ja\nmillä asioilla tämä matkusti.\n\nPikku Aske kertoi heitä olleen kaksitoista veljestä ja kuninkaan\nantaneen heille kullekin hevosen ja ratsumiehen varustuksen ja\nkäskeneen heidän lähteä ulos maailmaan hankkimaan itsellensä vaimoa.\nHeidän kunkin vaimonsa piti voida yhdessä päivässä kutoa ja ommella\npaidan. Mutta jos sinä tahdot tehdä sen ja tulla minulle vaimoksi, niin\nen tahdo matkustaa edemmäksi, sanoi pikku Aske ruohon nukelle. Tämä\nsuostuikin siihen kernaasti ja kiiruhti saamaan paidan kehrätyksi,\nkudotuksi ja ommelluksi. Mutta siitä tuli niin pieni, niin pieni,\nett'ei se ollut kuin noin pitkä.\n\nSen kanssa matkusti pikku Aske kotia; mutta kun hänen piti näyttää\nsitä, hävetti häntä kun se oli niin pieni. Kuitenkin sanoi kuningas,\nettä hän saisi ruohon nuken ja nyt lähti hän iloisena ja tyytyväisenä\ntakaisin noutamaan pientä armastansa. Tultuaan ruohon nuken tykö,\ntahtoi hän ottaa nuken ratsulle; mutta siihenpä ei nukke suostunutkaan,\nvaan sanoi tahtovansa istua ja ajaa hopealusikassa ja hänellä itsellään\nolevan kaksi pientä valkoista hevosta, jotka vetäisivät häntä. Nyt\nlähtivät he matkaan, hän ratsain ja nukke hopealusikassa; hevosina\nnukkea vetämässä oli kaksi pientä valkoista hiirtä; mutta pikku Aske\nratsasti aina toisessa puolen tietä, ett'ei hän ajaisi nuken yli, koska\ntämä oli niin hirveän pieni. Kuljettuaan kappaleen matkaa, tulivat\nhe suuren veden luo; tässä peljästyi pikku Asken hevonen, karkasi\ntoiselle puolelle tietä ja kaatoi lusikan kumoon, joten ruohon nukke\nputosi veteen. Pikku Aske tuli nyt neuvottomaksi, sillä hän ei tietänyt\nkuinka hän saisi nuken jälleen ylös; mutta vedenhaltija toi kohta nuken\nylös, ja nyt oli nukke muuttunut aivan suureksi, täysikasvuiseksi\nihmiseksi ja paljoa kauniimmaksi kuin ennen. Pikku Aske pani hänet nyt\netupuolelle hevosen selkään ja ratsasti kotiinsa.\n\nKun pikku Aske tuli kotia, olivat kaikki hänen veljensä myöskin kotona,\nkukin armaansa kanssa, mutta heidän armaansa olivat niin rumia ja\nhäijyjä, että jo tiellä olivat käyneet lempijäinsä tukkaan kiinni.\nPäässä oli heillä hatut, jotka olivat tervalla ja noella pyyhityt,\nja hatuista oli valunut sitä heidän kasvoillensakin, jotta he olivat\ntulleet vieläkin ilkeämmän ja rumemman näköisiksi. Kun veljet näkivät\npikku Asken lemmittyisen, tulivat he kaikki kateellisiksi hänelle,\nmutta kuningas ihastui niin heihin molempiin, että hän ajoi pois kaikki\ntoiset. Nyt piti pikku Aske häät ruohon nuken kanssa ja sitten elivät\nhe hyvästi ja onnellisesti pitkät, pitkät ajat, ja jolleivät ole\nkuolleet, niin elävät vieläkin.\n\n\n\n\nKana, joka matkusti Dovren tunturille, ett'ei koko maailma hukkuisi.\n\n\nOli kerran kana, joka oli lentänyt ylös tammeen ja istahtanut sinne\nillalla. Yöllä näki hän unta, että koko maailma hukkuisi, jollei hän\nmenisi Dovren tunturille. Yht’äkkiä hyppäsi hän alas ja lähti matkaan.\nKappaleen matkaa astuttuansa kohtasi hän kukon.\n\n\"Hyvää päivää. Kukko Lukko\", sanoi hän.\n\n\"Hyvää päivää. Kana Hana; mihinkäs näin varhain?\" sanoi kukko.\n\n\"Menenpä Dovren tunturille, jottei koko maailma hukkuisi\", sanoi kana.\n\n\"Kuka on sinulle, Kana Hana, niin sanonut?\" kysyi kukko.\n\n\"Minä istuin tammessa ja näin sen unissani viime yönä\", sanoi kana.\n\n\"Minä tahdon tulla mukaan\", sanoi kukko.\n\nNo, he astuivat nyt yhdessä pitkän matkaa, ja kohtasivat sorsan.\n\n\"Hyvää päivää, Sorsa Korsa\", sanoi kukko.\n\n\"Hyvää päivää, Kukko Lukko, mihinkäs sinä näin varhain?\" sanoi sorsa.\n\n\"Minä menen Dovren tunturille, ettei koko maailma hukkuisi\", sanoi\nkukko.\n\n\"Kuka on sinulle. Kukko Lukko, niin sanonut?\"\n\n\"Kana Hana\", vastasi kukko.\n\n\"Kuka on sinulle, Kana Hana, sen sanonut?\" kysyi sorsa.\n\n\"Minä istuin tammessa ja näin sen unissani viime yönä\", sanoi kana.\n\n\"Minä tahdon tulla mukaan\", sanoi sorsa.\n\nNiin lähtivät he yhdessä ja astuttuaan kappaleen matkaa kohtasivat\nhanhen.\n\n\"Hyvää päivää, Hanhi Ranhi\", sanoi sorsa.\n\n\"Hyvää päivää, Sorsa Korsa\", sanoi hanhi, \"mihinkäs sinä näin varhain?\"\n\n\"Minä menen Dovren tunturille, jott'ei koko maailma hukkuisi\", sanoi\nsorsa.\n\n\"Kuka on sinulle, Sorsa Korsa, niin sanonut?\" kysyi hanhi.\n\n\"Kukko Lukko.\"\n\n\"Kuka on sinulle. Kukko Lukko, niin sanonut?\"\n\n\"Kana Hana.\"\n\n\"Mistä sinä. Kana Hana, sen tiedät?\" kysyi hanhi.\n\n\"Minä istuin tammessa ja uneksuin siitä viime yönä. Hanhi Ranhi\", sanoi\nkana.\n\n\"Minä tahdon tulla mukaan\", sanoi hanhi.\n\nKun olivat astuneet kappaleen matkaa taaskin, kohtasivat he ketun.\n\n\"Hyvää päivää, Kettu Rettu\", sanoi hanhi.\n\n\"Hyvää päivää. Hanhi Ranhi.\"\n\n\"Mihin, Kettu Rettu?\"\n\n\"Mihinkäs, Hanhi Ranhi?\"\n\n\"Minä menen Dovren tunturille, ett'ei koko maailma hukkuisi\", sanoi\nhanhi.\n\n\"Kuka on sinulle. Hanhi Hanhi, niin sanonut?\" kysyi kettu.\n\n\"Sorsa Korsa.\"\n\n\"Kuka on sinulle, Sorsa Korsa, niin sanonut?\"\n\n\"Kukko Lukko.\"\n\n\"Kuka on sinulle, Kukko Lukko, niin sanonut?\"\n\n\"Kana Hana.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät. Kana Hana?\"\n\n\"Minä istuin tammessa ja näin unta viime yönä, että koko maailma\nhukkuisi, jollemme menisi Dovren tunturille\", sanoi kana.\n\n\"Älä lörpötä\", sanoi kettu; \"maailma ei kuku, vaikk'ette sinne\nmenekään. On paljoa parempi, että tulette seuraamaan minua kotiin minun\nluolaani; siellä on sekä hyvä että lämmin?\"\n\nNo, he seurasivat kettua luolaan, ja heidän sinne tultuansa, pani kettu\nvahvasti puita uuniin palamaan, jotta he kaikki tulivat unisiksi. Sorsa\nja hanhi paneutuivat yhteen nurkkaan, mutta kukko ja kana lensivät ylös\norrelle. Kun hanhi ja sorsa olivat hyvin nukkuneet, otti kettu hanhen\nja paistoi sen hiilillä. Kana tunsi käryn hajun ja hyppäsi ylemmälle\norrelle, lausuen puolinukuksissa: \"Hyi, täällä haisee niin, täällä\nhaisee niin!\"\n\n\"Älä lörpötä\", virkkoi kettu, \"savu laskeutuu ainoastaan alas\nuuninpiipusta; käy makaamaan ja pidä suusi kiinni!\"\n\nNyt nukkui kana taaskin. Tuskin oli kettu saanut nahkaansa hanhen, kun\nhän teki samoin sorsalle, otti sorsan, paistoi sen hiilillä ja rupesi\nsyömään.\n\nNyt keräsi kana uudelleen ja hyppäsi vieläkin ylemmälle orrelle. \"Hyi\ntäällä haisee niin, täällä haisee niin!\" sanoi kana ja sai nyt auki\nsilmänsä ja näki, että kettu oli syönyt suuhunsa sekä hanhen että\nsorsan. Heti lensi kana kaikkein ylimmälle orrelle, istuutui sinne\nja kurkisteli ulos uuninpiipun kautta. \"Ei, ei, katso kuinka monta\nkaunista hanhea siellä lentää!\" sanoi kana ketulle. Mikko ulos hakemaan\nitsellensä toista rasvaista paistia. Sill'aikaa herätti kana kukon\nja sanoi tälle, kuinka oli käynyt Hanhi Ranhille ja Sorsa Korsalle,\nPaikalla lensivät Kukko Lukko ja Kana Hana uuninpiipun kautta ulos, ja\njolleivät he olisi tulleet Dovren tunturille, niin olisi maailmalle\nvarmaan tullut tuho.\n\n\n\n\nHerra-Pietari.\n\n\nOli kerran köyhä pariskunta; heillä ei ollut mitään muuta kuin\nkolme poikaa. Minkä nimellisiä kaksi vanhempaa oli en tiedä, mutta\nnuorimman nimi oli Pietari. Vanhempiensa kuoltua piti lasten saada\nheidän perunsa, mutta niitäpä ei ollutkaan saatavana muuta kuin pata,\nleipälapio ja kissa. Vanhin, jonka piti saada paras, otti padan: \"kun\nlainaan kelle pataa, niin saan aina kaapia sen\", sanoi hän; — toinen\notti leipälapion: \"kun lainaan kelle leipälapioa, niin saan aina kakun\nmaistajaisiksi\", sanoi hän; — nuorimmalla ei ollut mitään valittavana;\njos hän tahtoi saada mitä, niin oli hänen ottaminen kissa. \"Jos lainaan\nkelle kissaa, niin en saa mitään siitä\", sanoi hän, \"jos kissalle\nannetaankin vähän maitoa, niin tahtoo hän itse syödä sen. Mutta\nkuitenkin otan kissan mukaani; säälittää nähdä hänen täytyvän jäädä\ntänne kurjuutta kokemaan.\"\n\nSitten lähtivät veljekset maailmaan koettamaan onneansa, ja kukin\nheistä meni omille teillensä; mutta kun nuorin oli hetken aikaa\nkulkenut, sanoi kissa: \"Sinä saat kyllä palkan siitä, ett'et tahtonut\nminua jättää hunnikoille. Nyt menen minä metsään hankkimaan muutamia\nharvinaisia eläimiä, sitten pitää sinun menemän tuohon kuninkaan\nkartanoon, jonka näet tuolla, kuninkaan luo, ja sanoman tulevasi\nhänen tykönsä pienen lähetyksen kera. Kun hän kysyy, keltä se on,\nniin pitää sinun sanoa sen olevan Herra-Pietarilta.\" Pietarin ei\ntarvinnut kauan odottaakaan, kuin kissa tuli metsästä peuran kanssa;\nkissa oli hypännyt peuran niskaan ja istahduttuansa sen sarvien\nväliin sanonut: \"Jollet mene suoraan kuninkaankartanoon, niin kynsin\nsilmät sinulta pois päästä.\" Peura ei tohtinut tehdä toisin. Kun nyt\nPietari tuli kuninkaankartanoon, meni hän kyökkiin peuran kanssa, ja\nsanoi: \"Minä tulen pienen lähetyksen kanssa kuninkaan tykö, jollei\nhän tahdo halveksia sitä.\" Kuningas tuli kyökkiin ja nähtyänsä tämän\nsuuren, kauniin peuran, tuli hän hyvin iloiseksi. \"Mutta ystäväiseni!\nKuka on lähettänyt minulle näin muhkean lahjan?\" kysäsi kuningas.\n\"Herra-Pietari\", sanoi poika. \"Herra-Pietari!\" virkkoi kuningas; \"missä\nhän asuu?\" Kuningasta hävetti, ett'ei hän tuntenut niin rikasta miestä.\nMutta sitäpä ei poika ensinkään tahtonut ilmoittaa hänelle; poika ei\nsanonut tohtivansa sitä sanoa, sillä hänen isäntänsä oli muka kieltänyt\nhäntä. Nyt antoi kuningas pojalle paljo juomarahaa, käskein tämän viedä\nkotiin paljo terveisiä ynnä kiitoksia lähetyksestä.\n\nToisena päivänä meni kissa taaskin metsään, hyppäsi hirven niskaan,\nistuutui sen silmien väliin ja pakotti sen menemään kuninkaankartanoon.\nSiellä meni Pietari hirven kanssa kyökkiin ja sanoi tulleensa kuninkaan\ntykö pienen lähetyksen kera, jos ei kuningas tahtoisi väheksiä sitä.\nKuningas tuli hirvestä nyt vieläkin iloisemmaksi kuin peurasta ja\ntiedusti uudelleen, kuka se oli, joka voi lähettää hänelle niin\nkomean lahjan. \"Se on Herra-Pietari\", sanoi poika. Mutta kun kuningas\ntahtoi tietää, missä Herra-Pietari asui, sai hän saman vastauksen\nkuin, edellisenäkin päivänä; ja tällä kertaa antoi hän vielä enemmän\njuomarahaa.\n\nKolmantena päivänä toi kissa metsästä vielä suuremman hirven. Kun nyt\nPietari tuli kuninkaankartanon kyökkiin, sanoi hän itsellänsä olevan\npienen lähetyksen kuninkaalle, jos ei tämä tahtoisi väheksiä sitä.\nKuningas tuli heti kyökkiin, ja saatuansa nähdä sen suuren, kauniin\nhirven, tuli hän niin iloiseksi, ett'ei hän tietänyt, millä jalalla\nolisi seisonut ja sinä päivänä antoi hän Pietarille vielä paljoa,\npaljoa enemmin juomarahaa, ainakin sata taaleria. Kuningas tahtoi\nnyt viimeinkin tietää, missä Herra-Pietari asui, ja tiedusti yhtä ja\ntoista; mutta poika ei sanonut tohtivansa ilmoittaa kuninkaalle sitä,\nsillä hänen isäntänsä oli muka kovasti kieltänyt häntä. \"No, pyydä\nsitten Herra-Pietaria käymään minua tervehtämässä!\" sanoi kuningas, ja\npoika lupasi tehdä sen. \"No sinähän olet tehnyt hyvästi minulle; nyt\ntahtoo kuningas, että minun pitää mennä häntä tervehtämään, vaan eihän\nminulla ole muita vaatteita kuin nämät ryysyt, jotka ovat päälläni.\"\n— \"Oh, älä sitä pelkää\", sanoi kissa, \"kolmen päivän kuluttua saat\nhevoset ja vaunut sekä niin hienot vaatteet, että kulta sinusta tippuu;\nsitten voit kyllä mennä kuningasta tervehtämään. Mutta kaikesta mitä\nnäet kuninkaan tykönä, pitää sinun sanoa, että sinulla on paljoa\nhienommin ja komeammin kotonasi; sitä et saa unhottaa.\" Pietari sanoi\nsen kyllä muistavansa. Kun nyt kolme päivää oli kulunut, toi kissa\nPietarille vaunut, hevoset ja vaatteet sekä kaikkea mitä hän tarvitsi;\nne kaikki olivat niin hienot, ett'ei kukaan ollut mokomia ennen nähnyt;\nsitten lähti hän kuninkaan tykö ja kissa juoksi hänen mukanansa.\nKuningas otti hänet hyvästi vastaan; mutta mitä ikinä kuningas tarjosi\nja näytti hänelle, sanoi Pietari aina, että se oli hyvä, vaan että\nhänellä oli semmoinen paljoa komeampi ja hienompi kotona. Kuningas ei\nottanut sitä uskoaksensa, mutta Pietari ei antanut perään, ja vihdoin\nvihastui kuningas niin, ett'ei pitempään voinut hillitä itseänsä. \"Nyt\ntahdon tulla kanssasi kotiisi\", sanoi kuningas, \"katsomaan, onko totta,\nettä sinulla on niin paljon paremmin ja komeammin. Mutta jos olet\nvalhetellut, niin hukka sinut perii, minä en sano mitään enempätä!\"\n\"No, sinähän olet tehnyt minulle hyvin!\" sanoi Pietari kissalle: \"nyt\ntahtoo kuningas tulla minun kanssani minun kotiini, mutta minun\nkotiani, sitä ei todellakaan ole helppo löytää, sitä!\" — \"Oh, älä siitä\nhuoli\", sanoi kissa; \"aja vaan jäljestä mihin minä juoksen!\" Sitten\nlähtivät he, ensinnä Pietari, joka ajoi perästä mihin kissa juoksi, ja\nsitten kuningas seurueensa kanssa.\n\nHyvän matkaa kuljettuansa tulivat he erääsen paikkaan, jossa oli\niso lauma kauniita lampaita; niissä oli niin pitkä villa, että se\nmelkein tapasi maahan. \"Jos tahdot sanoa, että tämä lammaslauma\non Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän\nhopealusikan\", sanoi kissa paimenelle; hopealusikan oli kissa\nottanut kuninkaankartanosta. Paimen lupasi kernaasti tehdä niin. Kun\nkuningas tuli, sanoi hän paimenpojalle: \"En koskaan ole nähnyt näin\nsuurta ja kaunista lammaslaumaa! Kenen se on, poikaseni?\"— \"Se on\nHerra-Pietarin\", sanoi poika.\n\nHetkisen kuluttua tulivat he paikkaan, jossa oli suuri karja kauniita,\npiirtopäisiä lehmiä; ne olivat niin lihavia, että oikein kiilsivät.\n\"Jos tahdot sanoa, että tämä karja on Herra-Pietarin, kun kuningas\nkysyy sinulta, niin saat tämän hopealeivin\", sanoi kissa paimen\ntytölle. Hopealeivin oli kissa myöskin ottanut kuninkaankartanosta.\n\"Aivan kernaasti\", sanoi paimentyttö. Kun nyt kuningas tuli,\nkummastutti häntä oikein tämä suuri, kaunis karja, niin kaunista\nkarjaa ei hän luullut koskaan ennen nähneensä, ja hän kysyi tytöltä,\njoka paimensi sitä, kenenkä tämä piirtopäinen karja oli. \"Se on\nHerra-Pietarin\", sanoi tyttö.\n\nSitten kulkivat he vähän matkaa taaskin ja tulivat paikkaan, jossa\noli suuri, suuri joukko hevoisia; ne olivat kauneimpia hevosia, mitä\nsaattoi nähdä, suuria ja lihavia, karvaltaan punaisia, voilakkoja\nja harmaita, kuusi kutakin lajia. \"Jos tahdot sanoa, että tämä\nhevoisjoukko on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin\nsaat tämän hopeatuopin\", sanoi kissa paimenelle. Tuopin oli kissa\nmyöskin ottanut kuninkaankartanosta. Sen lupasi paimen kyllä tehdä.\nKun nyt kuningas tuli, kummastutti häntä oikein tämä suuri ja kaunis\nhevoisjoukko; mokomia hevosia ei hän koskaan sanonut nähneensä. Hän\ntiedusti paimenpojalta, kenen nämät punaiset, voilakat ja harmaat\nhevoset olivat. \"Ne ovat Herra-Pietarin\", sanoi poika.\n\nKuljettuaan sitten vielä hyvän matkaa, tulivat he eräälle linnalle;\nensisti oli sinne messinkinen portti, sitten hopeainen ja sitten\nkultainen; itse linna oli hopeasta ja niin kiiltävä, että silmiä\nvihloi, sillä aurinko juuri paistoi siihen, kun he tulivat. He menivät\nsinne sisälle, ja kissa käski Pietarin sanoa asuvansa siellä. Sisältä\noli linna vielä komeampi kuin ulkoapäin; kaikki oli siellä puhtaasta\nkullasta, sekä tuolit että pöydät ja penkit. Kun kuningas nyt oli\nkäynyt ympäri ja katsellut kaikki ylhäältä sekä alhaalta, hävetti\nhäntä kovin. \"Jaa, Herra-Pietarilla on hienommin kuin minulla, sitä ei\nvoi kieltää, sanoi hän ja tahtoi lähteä takaisin matkustamaan. Mutta\nPietari pyysi häntä viipymään ja syömään illallisen hänen kanssansa.\nKuningas suostui siihen, mutta muikeaa ja nurjaa oli hän koko ajan.\nHeidän istuessansa pöydässä tuli hiisi, jonka linna oli, ja alkoi\nkolkuttaa porttia.\n\n\"Kuka se on, joka siellä sisällä syö minun ruokaani ja juo minun\nsimaani kuin sika\", huusi hiisi. Niin, kohta kuin kissa oli kuullut sen,\njuoksi hän ulos portille. \"Odota vähän, niin kerron sinulle, miten\ntalonpoika hankkii itsellensä talvirukiita\", sanoi kissa. \"Ensisti\nkyntää talonpoika peltonsa\", sanoi kissa, \"sitten lannoittaa hän\nsen ja sitten kyntää hän sen uudestaan.\" Kissan näin puhuessa nousi\naurinko. \"Katso taaksesi, niin saat nähdä kauniin, korean neitsyen\ntakanasi!\" sanoi kissa hiidelle.\n\nKäännyttyään katsomaan taaksensa ja saatuaan nähdä auringon halkesi\nhiisi.\n\n\"Nyt on kaikki tämä sinun\", sanoi kissa Herra-Pietarille, \"nyt pitää\nsinun lyömän minulta pää poikki; se on ainoa, jota pyydän sinulta\nkaikesta, mitä olen sinulle tehnyt.\" — \"Ei\", sanoi Herra-Pietari, \"sitä\nen vaan tahdo tehdä.\" — \"Mutta\", sanoi kissa, \"jollet sitä tee, niin\nkynsin silmät päästäsi.\" No nyt täytyi Herra-Pietarin tehdä se, niin\nvastenmielistä kuin se hänestä olikin; hän löi kissalta pään poikki.\nMutta samassa muuttui kissa kauneimmaksi prinsessaksi, mitä saattaa\najatella, jotta Herra-Pietari vallan rakastui häneen. \"Näin ihana olin\nennenkin\", sanoi prinsessa, \"mutta hiisi tuo noitui minut olemaan\nkissana vanhempiesi tykönä. Nyt saat sinä tehdä, miten tahdot, joko\nottaa minut kuningattareksi tahi ei, sillä nyt olet koko valtakunnan\nkuningas\", sanoi \"prinsessa. Vaan Herra-Pietariko olisi evännyt ottaa\nhäntä kuningattareksi. Sitten tulivat kahdeksanpäiväiset häät ja\npidot, ja sitten en minä enää ollut kauempaa Herra-Pietarin ja hänen\nkuningattarensa luona.\"\n\n\n\n\nMylly, joka meren pohjassa jauhaa.\n\n\nOli ennen vanhaan kaksi veljestä, toinen rikas toinen köyhä. Kun\njoulun-aatto tuli, ei köyhällä ollut muruakaan kotona, ei kalaa ei\nleipää, ja silloin läksi hän veljensä luokse ja pyysi häneltä vähän\nelon apua jouluksi Jumalan nimeen. Ei tämä ollut ensi kerta, jolloin\nveljen täytyi hänelle antaa, eikä veli ollut kovin iloissaan siitä\nnytkään. \"Jos teet, mitä pyydän, niin saat koko tuon siankinkun\", sanoi\nhän. Sen köyhä lupasi heti, ja kiitti samalla. \"Tuoss’ on, mutta juokse\nnyt paikalla hornaan!\" sanoi rikas ja heitti kinkun hänelle. \"No, mitä\nlupasin, sen pidän\", sanoi toinen, ottaen kinkun, ja meni pois; hän\nastui koko päivän, ja noin hämärissä saapui hän muutamaan paikkaan,\njosta näkyi kirkas tuli. Tässä se kaiketi lienee, arveli kinkku-mies.\nUlkona halkovajassa oli vanha mies, jolla oli pitkä, valkoinen parta,\nja pilkkoi jouluhalkoja. \"Hyvää iltaa!\" sanoi kinkku-mies. \"Hyvää iltaa\nvaan itsellesi! Minne sinä näin myöhään olet matkalla\", sanoi mies.\n\"Olen matkalla hornaan, onkohan tämä oikea tie?\" kysyi köyhä. \"Kyllä\ntämä oikea on, tässä se horna onkin\", sanoi vanhus. \"Kun nyt sisään\ntulet, tahtovat kaikki ostaa sinulta kinkun, sillä se on harvinaista\nruokaa hornassa; vaan älä myö sitä muuhun hintaan, kuin siihen\nkäsimyllyyn, joka on oven takana. Kun tulet ulos sieltä, niin neuvon,\nkuinka seisatetaan tuo mylly, joka on hyödyllinen vaikka mihin asiaan.\"\nMitäs, kinkkumies kiitti hyvästä ilmoituksesta ja kolkutti paholaisen\novelle.\n\nSisään tultua kävi niinkuin vanhus oli puhunut, kaikki pahathenget,\nniin pienet kuin suuretkin, kihisivät hänen ympärillään juurikuin\nmuurahaiset käärmeen kimpussa, ja toinen tarjosi toistansa enemmän\nsiankinkusta. \"Kyllähän tämä oikeastaan olisi eukolleni ja minulle\njouluruoaksi, vaan koska olette tuohon niin halukkaat, niin täytyneehän\nminun se heittää\", sanoi mies. \"Mutta en sitä muuhun myö, kuin tuohon\nmyllyyn, joka tuolla oven takana on.\" Ei olisi paholainen tahtonut\nsiitä luopua, vaan koki tinkiä kaikella tavalla, mutta mies pysyi\nsanassaan ja viimein täytyi paholaisen antaa myllynsä. Kun mies\ntuli taas ulos pihalle, kysyi hän halonhakkaajalta, kuinka mylly\nseisatetaan, ja kun hän oli sen oppinut, kiitti hän ja kiiruhti kotiin\nminkä ennätti; mutta eipä ennättänyt sittenkään ennenkuin kello löi\nkaksitoista jjoulu-yönä.\n\n\"No mikä kumma sinne tuli?\" sanoi hänen vaimonsa. \"Täällä minä olen\nistunut vuottamassa tunnin toisensa perästä, ja tuskin on päreen\npuikkoa padan alle panna.\" — \"Oh, enpä päässyt ennen tulemaan,\noli tärkeätä toimitusta ja pitkä matkakin. Vaan saatpa nyt nähdä\",\nsanoi mies, laskien myllynsä pöydälle; ensin käski hän sen jauhamaan\nkyntteliä, sitten leipää, muuta ruokaa, olutta ja kaikkea mitä suinkin\njoulupöytään tarvitaan, ja kaikki mitä hän käski, jauhoi mylly. Eukko\nkummasteli kummastelemastakin päästyä ja tahtoi tietää, mistä hän oli\nmyllyn saanut, mutta sitäpä ei mies tahtonut ilmoittaa; \"samahan se,\nmistä se on saatu, näethän, että mylly on hyvä eikä käyttövedestä\npuutetta tule\", sanoi vaan mies. Niin jauhatettiin ruoat, juomat ja\nkaikki joulutarpeet; kolmantena päivänä pyysi hän kaikki ystävänsä\nja naapurinsa joulupitoihin. Kun rikas veli kaiken tuon näki, mitä\npitopaikassa nyt oli, suuttui ja vihastui hän, sillä ei hän olisi\nsuonut mitään noista veljellensä. \"Joulun-aattona oli hän niin\npuutteessa, että hän tuli luokseni pyytämään jotain vähäistä Jumalan\nnimeen, ja nyt tällaiset pidot laittaa, ikäänkuin hän olisi mikä kreivi\ntai kuningas\", sanoi hän toiselle. — \"Mutta mistä sinä hiiden hornasta\nkaiken tuon rikkauden sait, sanopas?\" tiedusti hän veljeltänsä.\n\"Oven takaa\", sanoi myllyn omistaja, eikä huolinut sen pitempiä\nruveta selittelemään; vaan myöhään iltasilla, kun hänelle oli vähän\npäähän kihahtanut, ei hän voinut pidättää itseänsä, vaan alkoi kertoa\nmyllystänsä. \"Siinähän se minun rikkauteni hankkija on\", sanoi hän,\nja antoi sen näytteeksi jauhaa sitä ja tätä. Kun veljensä sen näki,\ntahtoi hän viimein myllyä omakseen; vihdoin viimein suostuikin toinen\nsen antamaan, mutta ei vähemmästä kuin kolmesta sadasta taalerista, ja\nsitä paitse piti hänen saada pitää sitä heinä-aikaan asti; \"sillä siinä\najassa\", arveli hän, \"ennätän sillä jauhattaa monen vuoden tarpeet.\"\nEikäpä mylly heinä-aikaan mennessä joutilaana ollutkaan, sen arvaa, ja\nsitte sai veli sen itselleen, mutta toinenpa ei neuvonutkaan hänelle\nmyllyn seisatusta. Iltasilla sai rikasmies myllyn kotiinsa, aamusilla\nkäski hän vaimonsa luo’olle, sanoen itse laittavansa aamiaisen.\nKun aika alkoi tulla, asetti hän myllyn keittohuoneen pöydälle.\n\"Jauha silakkaa ja velliä ja sukkelaan!\" sanoi mies, ja mylly jauhoi\nsilakkaa ja velliä, ensin kaikki vadit ja purtilot täyteen ja sitten\npitkin keittohuoneen lattiaa. Mies haparoi ja kopeloi saadaksensa\nmyllyä seisattumaan, mutta vaikka mitenkä olisi sitä kosketellut ja\nkäännellyt, kävi se lakkaamatta, ja tuossa tuokiossa oli velli jo niin\nkorkealla, että mies oli hukkumaisillaan. Silloin sysäsi hän tupaan\nmenevän oven auki, vaan eipä kauan viipynyt, ennen kuin se oli jauhanut\ntuvankin täyteen ja hädin tuskin sai mies oven säppiä vellin alta\nkäsiinsä. Kun hän sitte sai oven auki, syöksi hän tuvasta pellolle;\nmutta velli ja silakat tulivat perästä niin että kohisi koko kartano.\n\nNyt alkoi eukosta, joka oli niityllä luokoja levittelemässä, tuntua\nkovin pitkältä aika aamuisiin mennessä. \"Jos ei mies huuda meitä kotiin,\ntäytyy meidän mennä kuitenkin; hänen vellinkeitostansa ei kaiketi\ntule mitään, ellen mene häntä auttamaan\", sanoi emäntä heinäväelle.\nSilloin lähdettiin kulkemaan kotiin, mutta kun oltiin jonkun matkaa\nkäyty, tuli vastaan silakkaa, velliä ja leipää yhtenä sotkuna, ja itse\nisäntä etunenässä. \"Ollapa teillä kaikilla nyt sata vatsaa kullakin,\npois edestä, ett'ette huku aamuis-velliin\", huusi mies kiiruhtaen\naika kyytiä sivutse, vellisotku aivan kantapäillä hänen perässänsä,\nja niin riensi hänen veljensä kotia kohti. Hän pyysi Jumalan tähden\nottamaan myllyn takaisin ja heti paikalla: \"jos se vielä tunninkaan\nsaa jauhaa on koko seutu hukassa vellistä ja silakasta.\" Mutta eipä\nveli huolinut sitä takaisin vähemmällä kuin että veljen piti maksaa\nkolme sataa taaleria lisää, ja siihen kauppaan täytyi hänen suostua.\nNyt oli köyhällä sekä rahaa että mylly, eikä kauan kestänyt, ennenkuin\nhän sai hankituksi talon, joka oli toista mointa komeampi ja pulskempi\nkuin veljen asunto; myllyllä jauhatti hän niin paljon kultaa, että hän\npäällysti talonsa paljailla kultalevyillä, ja kun talo oli liki meren\nrantaa, loisti ja välkkyi se kauas ulapalle. Kaikki sivutsepurjehtijat\npoikkesivat tuon rikkaan miehen kultaiseen kartanoon ja kaikki\ntahtoivat nähdä sitä eriskummallista myllyä, sillä sanoma levisi siitä\nlaajalle, eikä ollut ketään, joka ei siitä olisi kuullut puhuttavan.\n\nTulipa muutaman kerrankin sinne laivuri, joka tahtoi myllyä nähdä;\nhän kysyi, osaisiko se suoloja jauhaa. \"Mitäs, kyllähän se suolojakin\njauhaa\", sanoi myllyn omistaja, ja kun laivuri sen kuuli, tahtoi hän\nkaikin mokomin ostaa myllyn, maksoi mitä maksoi; sillä jos se olisi\nhänen hallussaan, arveli hän, ei hänen tarvitsisi purjehtia yli\nmyrskyisien merien suolalastia saamaan. Ensi alussa ei mies tahtonut\nsuostua tuumaan, vaan laivuri pyysi ja rukoili niin, että hän viimein\nmöi myllyn ja sai siitä monta monituista tuhatta taaleria. Kun laivuri\noli saanut myllyn selkäänsä, ei hän enempää viivytellyt, sillä hän\npelkäsi, että mies katuisi kauppojaan; ei hänellä ensinkään ollut\naikaa kuulustella, kuinka mylly seisatetaan, vaan riensi laivalleen\nminkä kerkesi ja päästyään vähän matkaa selälle, sai hän myllyn\nkäyntiin. \"Jauha suoloja ja sukkelaan!\" sanoi laivuri. Mylly alkoikin\njauhaa, että hurisi; kun laivuri oli saanut laivansa täyteen, tahtoi\nhän seisattaa myllyn, vaan kuinka hän koettelikin, ei mylly herennyt\njauhamasta; suolakasat kasvoivat korkeammiksi ja korkeammiksi, ja\nviimein laiva upposi. Siellä meren pohjalla jauhaa mylly vielä tänäkin\npäivänä, ja sentähden merivesi niin suolaista on.\n\n\n\n"]