Helsingissä tapahtuu

HELSINGISSÄ TAPAHTUU

Salapoliisiromaani

Kirj.

HEIKKI AKSILA [Vilho Helanen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1941.

SISÄLLYS:

I. »Täällä ei tapahdu mitään!»

II. Murha.

III. »Sitä en voi sanoa!»

IV. Rengas kiristyy.

V. Uusi murhenäytelmä.

VI. Mies katoaa.

VII. Peittyvä jälki.

VIII. »Asumaton huvila».

IX. Johtolanka.

X. Ajo alkaa.

XI. Nyrkkien vuoro puhua.

XII. Tanja Maznitsenkon salaisuus.

XIII. Ratkaisu käden ulottuvilla.

XIV. Punatukkainen nainen.

XV. »Minä en kadu mitään!»

Ensimmäinen luku.

»TÄÄLLÄ EI TAPAHDU MITÄÄN!»

— Tuonko tuomarin kahvin tänne?

Kaarlo Rauta käännähti ikkunasta tyttöön. Tuossa äänessä oli jotakin, joka sykähdytti häntä aina, nyt aivan samoin kuin ensimmäisellä kerralla.

— Kyllä, jos tulette pitämään minulle seuraa.

Joka aamu sama kysymys ja sama vastaus. Iloisesti nyökäten tyttö katosi ovensuusta.

Inkeri Kaario — niin, hän oli miltei ainoa mieluisa yllätys, mikä vanhalla kotikaupungilla oli ollut tarjottavana palaavalle pojalleen. Tuomari Rauta naurahti. Toimistoapulaisensa hän oli palkannut tätä edes näkemättä. Sanomalehti-ilmoitus — niin tietysti. Mutta juuri kun hän oli ollut tarkastelemassa kirjallisia hakemuksia, puhelin oli soinut.

— Joko paikka on täytetty?

Rauta oli kuunnellut äänen ihmeellistä sointia.

— Kysykää uudelleen!

— Uudelleen? Oh, sitä minä vain, että joko paikka on täytetty?

— Ei. Mikä teidän nimenne on?

— Inkeri Kaario.

— Hyvä on, neiti Kaario. Saatte paikan. Voitteko aloittaa jo huomenna?

— Mutta... Haluaisin toki ensin näyttää todistukseni. Niissä ei ole mitään heikkoa.

— Ei varmastikaan. Mutta en kaipaa niitä. Äänenne riittää.

— Ääneni? Radiokuuluttajaako sitten haettekin? Luulin, että kysymyksessä on asianajotoimisto.

— Te luulitte oikein. Riittääkö kaksituhatta kuussa — aluksi?

— Että riittääkö kaksituhatta? Tottahan toki? Mutta... Sitten tyttö oli keskeyttänyt ja purskahtanut nauruun, ja se oli iloisen helmeilevää naurua. — Tämä on melkein liian hyvää ollakseen totta.

— Niin minustakin. Näkemiin siis huomiseen, neiti Kaario.

— Näkemiin.

Ja niin Inkeri Kaario oli tullut vastaperustetun »Varatuomari Kaarlo Raudan asianajotoimiston» ensimmäiseksi toimistoapulaiseksi. Ilmeisesti hän oli jäävä myös viimeiseksi, ellei piakkoin ihmettä tapahtuisi. No, hänessä oli kyllä ainesta ainoaksikin.

Rauta ei ollut hetkeäkään katunut sitä, että oli niin ehdottomasti luottanut äänen antamaan ennakkokuvaan. Tyttö oli hyvin sievä, hyvin solakka ja hyvin vaalea. Suurten sinisten silmien säteily oli yhtä kirkas kuin hänen naurunsa. Uusi esimies oli sanellut hänelle heti ensimmäisenä päivänä parikymmentä tyhjänpäiväistä kirjettä oikeastaan vain saadakseen nauttia valkean kaulan viehkeästä kaartumisesta ja hoikkien sormien kiidosta yli näppäimistön. Että miehen olikin pitänyt vaeltaa pitkin ja poikin Eurooppaa tavatakseen tuollaisen tytön vasta kotikaupunkiin palattuaan!

Inkeri Kaario tuli huoneeseen tarjottimineen. Rauta totesi taaskin, että nämä aamuiset kahvihetket, jotka olivat kerta kerralta käyneet yhä tuttavallisemmiksi, olivat päivän paras osa. Läheisen pikku kahvilan tuotteissa ei tosin ollut paljon kehumista. Mutta hänen päähuomionsa olikin kiintynyt seuralaisensa iloisiin silmiin ja hohtavaan hammasriviin.

— Tunnetteko johtaja Suvion? tyttö kysyi.

— Olen joskus kuullut nimen. Kenties joku setä-vainajani tuttavapiiristä.

— Mutta hänpä tuntee teidät. Onneksi.

Raudan mielenkiinto havahtui heti.

— Miksi niin onneksi?

— Minulle onneksi, tyttö täydensi. — Muuten en nyt olisi täällä.

— Todellako? Sittenpä hän onkin vallan mainio mies, Rauta yhtyi. — Miksi kerrotte minulle vasta nyt?

— On ehkä hyvin tyhmää, että nytkin kerron, Inkeri Kaario hymyili. — Mutta olkoon. Katsokaas, isä ei olisi tahtonut päästää minua tänne. Hänestä oli hyvin epäilyttävää, että minulle tarjottiin ensimmäiseksi paikakseni niin hyvätuloista tointa. Ylioppilastodistukseni on tosin hyvä, sen hän myönsi, samoin kone- ja pikakirjoitustaitoni. Mutta sittenkin! Ja kuultuaan, että lupasitte paikan pelkän ääneni perusteella, todistuksiani näkemättä, hän sanoi: »Tuomareitakin on niin monenlaisia. Tuo mies on joko hullu tai rikollinen.»

He nauroivat molemmat. Rauta saattoi hyvin kuvitella vanhan miehen kauhistuksen.

— Ja silloinko johtaja Suvio astui näyttämölle? hän kysyi.

— Niin. Hän on isän vanhoja tovereita. Ja hän sanoi, että teillä on kyllä omalaatuisia päähänpistoja, mutta muuten olette kunnon mies.

Rauta irvisti happamesti.

— Oh, olipa se aika lattea tunnustus.

— Mutta se riitti rauhoittamaan isän, tyttö huomautti. — Jälkeenpäin minä puristin Suvion sedästä irti kaiken, mitä hän tiesi tulevasta työnantajastani. Eikä se ollut niinkään vähän.

Rauta sytytti savukkeen asettuen tuolissaan mukavaan asentoon. Tytön puhelu todisti eräänlaista hivelevää mielenkiintoa häntä kohtaan. Sitä paitsi tuo ääni, sitä hän ei milloinkaan väsyisi kuulemaan.

— No, kertokaahan, hän kehoitti. — Tunnette ehkä elämäni paremmin kuin minä itse.

— Oi en, tyttö torjui. — Vain joitakin piirteitä. Ilottomasta, köyhästä lapsuudestanne. Kahdesta poikavuosienne suuresta unelmasta: näyttelijän- tai nyrkkeilijänurasta, joille kummallekin teitä veti. Vanhempienne kuolemasta. Rikkaan setänne testamentista, jolla suuren omaisuuden pantiksi hahmoteltiin koko elämänne: lakitieteenkandidaattitutkinto, sitten ulkomaille jatkamaan opintoja tai katsomaan elämää tai mitä tahansa, kunhan vain asettuisitte pysyvästi kotimaahan ennen ensimmäistäneljättä ikävuottanne. Ja te palasitte kaksi päivää ennen määräajan umpeen menoa.

— Koska se oli viimeinen mahdollinen vuorolaiva Stettinistä, Rauta täydensi. — On hyvä, että tiedätte tuon kaiken, neiti Kaario. Silloin ymmärrätte tämän järjettömän asianajotoimiston olemassaolonkin. Vain pari lisäystä on enää tarpeen. Ulkomailla en opiskellut, en ainakaan juridiikkaa. Uhrasin aikani niille, joita te kauniisti sanoitte poikavuosieni suuriksi unelmiksi. Istuin teattereissa ja nyrkkeilykehien ääressä useissa Euroopan pääkaupungeissa, kunnes aloin kuvitella löytäneeni uuden alan, tavallaan noiden molempien yhdistelmän.

Kun hän keskeytti, tyttö ei kysynyt eikä sanallakaan kiirehtinyt häntä jatkamaan. Mutta koko hänen olemuksensa todisti vireää mielenkiintoa.

— Kotimaahan palatessani se väikkyi mielessäni ainoana mahdollisena urana, mies jatkoi hetken kuluttua. — Mutta kun kerroin siitä tovereilleni, he nauroivat: »Ei, veli hyvä, Helsinki ei tarvitse sinun eikä kenenkään muunkaan salapoliisitoimistoa! Saat koreasti tyytyä asianajohommaan. Arkipäiväistä? No, sitä ei voi auttaa.» Ja seurassa ollut rikospoliisin päällikkö tuomari Korpela irvisti minulle vasten naamaa: »Me julkiset poliisit hoitelemme kyllä rikoiksemme kalterien taa ilman mokomaa apua!» Katselin kaksi viikkoa ympärilleni ja niiden kuluessa aloin tajuta, että he olivat oikeassa. Tuon havainnon tehtyäni olisin heti matkustanut takaisin sinne, mistä tulin. Mutta setäni tahto naulitsi minut tänne. Ja niin minä otin lusikan koreaan käteen. Eikä tämäkään nyt mene.

Pettymys ja tunto epäonnistumisesta värittivät viime sanat katkeriksi. Inkeri Kaario unohti, että vastapäätä istuja oli hänen työnantajansa. Melkein hän unohti senkin, että tämä oli leveäharteinen, pitkä mies, jonka lyhyeksi leikatun, vaalean tukan ympäröimät kasvot olivat jyrkkäpiirteiset ja päättäväiset ja jolla täytyi olla voimia kestää paljonkin pettymyksiä ja koettelemuksia. Hän kumartui eteenpäin antaen sormiensa tyynnyttävän hyväilevästi kulkea miehen nyrkkiin puristuneen suuren, lujan käden yli. Raudan harmaat silmät katsoivat häneen kiitollisina. Sitten mies hymähti ilottomasti.

— Typerää, että puhun näin, hän sanoi. — Mutta ei ole helppoa tunnustaa epäonnistuneensa. Asianajoa? Sitä kai olivat olevinaan ne kaksi likaista avioerojuttua, joita minulle tyrkytettiin. Puhumattakaan siitä tuttavastani, joka oli kuullut erikoisharrastuksistani ja tarjosi minulle tehtäväksi hankkia sitovat todistukset vaimonsa oletetusta uskottomuudesta! Ei, neiti Kaario, minä en enää sovi Helsinkiin. Täällä ei tapahdu mitään! Lopetan koko liikkeen niin pian kuin...

Tyttö tukahdutti urheasti huokauksen. Isku ei ollut odottamaton. Olihan hän sen aavistanut jo siitä pitäen, kun tuomari oli ajanut ulos ensimmäiset asiakastarjokkaat. Sillä tavalla ei päässyt alkuun. Ja nyt hän ymmärsi, miksi toimisto oli tuomittu. Helsingissä ei todellakaan tapahdu sellaista, mihin hänen kummallinen esimiehensä kävisi lujine kourineen toden teolla kiinni. Tyttöä ei surettanut niinkään edessä olevan paikan menetys kuin miehen pettymys.

— Niin pian kuin? hän kysyi hiljaa.

— Niin pian kuin tärkein peräytymisen este on poissa, Rauta vastasi. — Odotan näet tietoja eräiltä tuttaviltani, joille annoin toimeksi hankkia teille uuden paikan, vähintään yhtä hyvän kuin tämä.

Uuden paikan hänelle? Vähintään yhtä hyvän? Inkeri Kaarion silmät kostuivat. Salatakseen liikutustaan hän kysyi:

— Entä te itse?

— Minä? Virastotyöhön minusta ei ole. Istuudun »Lincolnini» ohjauspyörän ääreen ja lähden ajamaan takaa jotakin.

Kärsimättömänä Rauta nousi paikaltaan ja jäi tuijottamaan hiljaista, auringonpaisteessa kylpevää katua.

— Sinä kirottu pieni kolo, josta minulle valehdeltiin, että olet kasvanut suureksi! hän ärähti hampaittensa välistä.

Tyttökin oli noussut. Hän oli hiljainen ja surullinen kerätessään astioita tarjottimelle. Kun hän ehti ovelle, tuomarin ääni pysähdytti hänet:

— Kun olen sanonut jo näin paljon, voin huoleti sanoa loputkin. Jos minä onnistun jossakin, niin sitten minulla on jotakin tärkeää puhuttavaa teille.

Tyttö katsahti häneen suurin, ihmeellisen kirkkain silmin, joista suru oli kuin pois pyyhkäisty. Seuraavassa hetkessä hän oli jo sulkenut oven jälkeensä.

Rauta tuijotti hetken oveen. Sitten hän istahti raskaasti pöytänsä ääreen. Mihin ikinä hän nykyisin tarttuikin, se epäonnistui. No niin, kaikki oli tällä erää taas lopussa. Toimistosta hän itse asiassa välitti viis! Ja varojahan hänellä oli elää miten vain halusi — tämän maan rajojen sisällä. Kirous alkoi vasta siitä, että hän tahtoi tehdä työtä, omaa työtään. Maata oli kyllä vielä yrittämistä varten. Mutta häntä etoi ajatus uudesta alusta. Eräs ääni, eräs nauru, eräät silmät ja eräät kädet olivat tehneet tämän alun perin tuomitun toimiston hänelle paikaksi, jonka ulkorajoilta nyt ammotti vastaan tyhjyys.

Puhelin pärähti soimaan.

Haluttomasti Rauta tarttui kuulotorveen. Mutta haluttomuus vaihtui äkisti jännittyneeseen tarkkaavaisuuteen.

— Korpela täällä.

Rikospoliisin päällikön äänessä oli aivan toinen sävy kuin silloin, kun hän ylimielisesti vakuutti, että »me hoitelemme».

— Hauska kuulla. Mikäs nyt on hätänä?

— Haluan puhella kanssasi.

— Sinä minun kanssani? Mistä? Rauta kysyi.

— Tahdon kuulla mielipiteesi eräästä hitonmoisesta jutusta. Sinä tunnet asianomaiset paremmin kuin minä. Minun on keskusteltava heistä kanssasi ennen kuin ryhdyn kuulusteluihin. Tulen sinne, sanokaamme, puolen tunnin kuluttua.

— Hyvä. Odotan sinua. Mutta sano nyt edes, mitä asia koskee.

— Murhaa.

Ei sanaakaan enempää. Puhelin sulkeutui.

Toinen luku.

MURHA.

— No, annahan kuulua.

Tuomarit istuivat nahkanojatuoleissa kahden puolen tupakkapöytää. Heidän vastakohtaisuutensa oli silmäänpistävä: Rauta kookas, vaalea ja rauhallinen, Korpela pienenläntä, laiha ja hyvin tumma, mustien silmien katse oli levoton, ja hoikkien, hyvinhoidettujen käsien näytti olevan vaikea kysyä paikoillaan.

— Olet kai kuullut nimen Tanja Maznitsenko? Korpela kysyi alkajaisiksi.

Toinen nyökkäsi.

— Tanssijatar. Venakko, vai?

— Ukrainatar. 25-vuotias. Tuli maahan viime vuoden toukokuussa ja sai työluvan. Kauneutensa vuoksi pääsi aloittamaan hienoimmissa ulkoravintoloissamme. Mutta talvisaikaan hän sai paikkoja enää vain, sanokaamme, toisen luokan ravintoloissa. No, hitto soikoon, nyt tuo kaikki on jo yhdentekevää. Viime yönä klo 3,15 hänet tavattiin ojaan ajaneen auton etuistuimelta kuulan reikä ohimossa. Tässä näet paikan, mistä auto löytyi.

Korpela ojensi pöydän yli karttapiirroksen.

— Punaisella ristillä merkitty kohta osoittaa auton paikkaa.

Rauta tutki karttaa. Hän tunsi paikan hyvin. Se oli Turun valtatiellä neljäntoista kilometrin päässä Helsingistä.

— Omituinen ojaan ajon kohta, hän totesi. — Leveä betonitie, näkyväisyys mainio ja juuri sivuutettu mutkakin melko vaaraton.

— Hyvillä, suorilla teillä tapahtuvat useimmat auto-onnettomuudet, Korpela huomautti. — Auto on joutunut pois betonitieltä ja jonkin matkan päässä suistunut syvään ojaan. Kummallista kyllä se on selvinnyt, sanokaamme, varsin vähin vaurioin. Vain oikeanpuoleiset ikkunalasit ovat pirstaleina. Ojaan ajon olemme todenneet tapahtuneen klo 2.45:n ja 3.15:n välisenä aikana. Kun auto löydettiin, ei kuljettajasta eikä muista mahdollisista matkalaisista näkynyt jälkeäkään. Hitonmoisia kyytimiehiä he vain ovat olleet. Naisen on näet todettu kuolleen jo puolenyön maissa.

Rauta vihelsi.

— Se tuntuisi osoittavan, että nainen ammuttiin muualla ja sullottiin vasta ruumiina autoon, hän sanoi. — Mutta oli miten hyvänsä, tällä hetkellä minua kiinnostaa eniten kysymys, mitä tarkoitit väitteelläsi, että minä tunnen asianomaiset paremmin kuin sinä. Kaikkien luettelemiesi tosiseikkojen jälkeen epäilen sitä vahvasti. Tanja Maznitsenkon nimen olen lukenut lehdistä. Kaunokaista itseään en ole edes nähnyt. Sanoithan, että hän esiintyi viime aikoina vain toisen luokan ravintoloissa. Ja luvallasi sanoen minun hemmotellulle maulleni on jo täkäläisissä ensimmäisen luokan paikoissakin koettelemusta kylliksi.

Rikospoliisin päällikkö sytytti uuden savukkeen ennen kuin ryhtyi vastaamaan. Hänen katseensa harhaili pitkin huonetta.

— Tulin puhuneeksi, sanokaamme, epätäsmällisesti, hän myönsi. — Tarkoitin, että sinä tunnet eräitä asiaan sekautuneita tai sekoitettuja. Haluaisin heistä eräitä ennakkotietoja. Olen näet kutsunut heidät kuulusteltavikseni. Hitto soikoon, mies, toivon yhtä hartaasti kuin sinä heidän voivan todistaa, ettei heillä ole mitään tekemistä murhan kanssa.

— Yhtä hartaasti kuin minä? Rauta toisti hitaasti, kuin punniten. — Tarkoitat: kuin minä sitä toivon kuultuani nimet.

Sitten hän kiivastui:

— Sano sitten nuo nimet! Ja lakkaa kirotusta kiertelemisestäsi!

Korpela nosti torjuen kätensä.

— Odotahan. Kun nuo nimet tutkimuksissa putkahtavat esiin, sanoin itsekseni: hitto! Hitto, sanoin vielä toisenkin kerran, se on satua, typerää satua! Mutta näin ne tulivat esille.

Hermostuneesti hän pyöritteli sormissaan savuketta ja painoi sen sitten äkisti sammuksiin.

— Meillä oli siis murhattu nainen, mutta ei tietoa, sanokaamme, kuolemanmatkan muista osanottajista, hän aloitti. — Oli helppo todeta, missä Tanja-neiti asui. Meiltä pistäydyttiin tuossa matkustajakodissa. Hitto soikoon, mies, millaisia koloja meillä on lähellä pääkaupungin sydäntä. »Piilopirtti» — no, sanoohan tuo nimikin jotakin. Omistajatar heitteli ensin niskojaan. Hän ei muka vakoillut vuokralaisiaan eikä valvonut heidän tulemisiaan eikä menemisiään. Tanja-neidillä kävi sitä paitsi niin paljon vieraita, että vaikea heistä oli lukua pitääkin. »Kaunis, nuori neiti — ja niin hieno. Hihi. Tietäähän ne nuoret, kun vielä on taiteilijatemperamentti ja vieras, kuuma veri. Hihi.» Hyi hitto! Vei aikansa, ennen kuin tuo vanha parittajatyyppi käsitti, että tosi oli edessä. Komissaari Vuoristo, joka lähinnä hoitaa tätä juttua, on nuoruudestaan huolimatta mies paikallaan pänttäämään erinäisiä tosiasioita tuollaiseenkin, sanokaamme, paksuun päähän. Eilen? Todellakin, sen tuo naisihminen sattui erinäisistä syistä muistamaan, että eilen Tanja-neiti lähti ulos klo 18,30. Kaivannut takaisin tulevaksi? Ei, sitä emäntä ei ollut tehnyt. Olihan neiti aikaihminen, kaksi silmää päässä, kaksi suurta, kaunista silmää. Miksi hän olisi kaivannut? Ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin neiti vietti yönsä muualla. Tietäähän ne nuoret... Hitto soikoon, mies, pelkään, että minulla ei olisi ollut kyllin kärsivällisyyttä kuunnella tyynesti tuota limaista olentoa!

Rauta hymähti. Rikospoliisin päällikön perusteellinen kuvaus koetteli hänen kärsivällisyyttään. Mies ei ikinä näyttänyt pääsevän nimiin asti. Mutta hän oli päättänyt odottaa ääneti.

— Komissaari Vuoristo on perusteellinen mies, Korpela jatkoi. — Hän antoi akan jauhaa juttuaan. Sitten hän palasi vähän taapäin. Mitkä olivat ne »erinäiset syyt», joiden vuoksi »rouva johtajatar» poikkeuksellisesti muisti neidin eilisen ulosmenon niin tarkoin? Hän osaa, sanokaamme, painaa oikeaa nappia, tuo Vuoristo. »Rouva johtajatar», se murti akan vastarinnan. Hän pyysi komissaaria oikein istumaan ja vastasi auliisti. Niin, kas, se johtui siitä, hän sanoi, että eilen eräs nuori, komea suomalainen herra oli tullut kysymään neiti Maznitsenkoa. Tavallisesti Tanja-neidin vieraat olivat ulkomaalaisia, useimmiten saksaa puhuvia. Tai sitten he eivät olleet muuta kuin herrasmiehen rajoilla. (Hitto soikoon, mies! Se ei ollut akalta hullummin sanottu: herrasmiehen rajoilla!) Kyllä, kyyhkyläinen oli kotosalla. Toinen kerros, kolmas ovi vasemmalla. Ja sen sanottuaan hän, emäntä, oli pitänyt asiaa puolestaan loppuun käsiteltynä. Mutta vieras olikin hänen ihmeekseen toista mieltä. »Tahtoisitteko ilmoittaa neiti Maznitsenkolle, että insinööri Sara odottaa häntä?»

Tuo yksi ainoa sana, nimi, vaikutti Rautaan kuin sähköisku. Rikospoliisin päällikkö tunsi eräänlaista tyydytystä. Komissaari Vuoriston selonteossa samainen nimi oli tyrmistyttänyt häntä. Mutta hänen hämmästyksensä oli kuitenkin vähäistä sen vaikutuksen rinnalla, minkä insinööri Saran mainitseminen tässä yhteydessä teki Rautaan. Hän hätkähti rajusti ja jäi tuijottamaan vieraaseensa sanattomana. Hän tarvitsi aikaa käsittääkseen, mitä saattoi sisältyä siihen, että insinööri Sara oli käynyt tanssijattaren asuinpaikassa vain muutamia minuutteja ennen murhaa. Mutta oivallettuaan, mihin rikospoliisin päällikkö tähtäsi, hän suuttui silmittömästi:

— Sara! Antti Sara! Sinä olet hullu tai tuo komissaarisi on hullu!

Sitten hän lisäsi huomattavasti tyynemmin:

— Komissaari Vuoriston on täytynyt kuulla väärin.

— Hän ei kuullut väärin, Korpela sanoi vakavasti.

— No, sitten tuo viheliäinen akka on kuullut väärin! Rauta väitti uudelleen tuohtuen.

— Ei hänkään kuullut väärin. Hitto soikoon, mies, se asia on varma. Akalle oli yllätys, että joku Tanja-neidin vieraista ei törmännyt suoraa päätä osoitettuun huoneeseen, vaan pyysi vain ilmoittamaan neidille sanoen vielä oman nimensä. Koeta nyt älytä olosuhteet! Se oli niin harvinaista, että emäntä hämmennyksissään kysyi uudelleen herran nimeä. Silloin vieras ojensi hänelle käyntikorttinsa. Se on nyt meidän hallussamme. »Antti Sara. Dipl. insinööri. Helsinki.»

Rikospoliisin päällikkö hieroi valkeita, hoikkia sormiaan vastakkain. Tavallaan hän nautti tästä keskustelusta. Oli kuin hän olisi järjestänyt šakkilaudalle pelin, missä mustat näyttivät olevan ehdottomasti voittamassa, ja kehoittanut toveriaan keksimään ratkaisun, joka pelastaisi valkoisen kuninkaan muutaman siirron perästä uhkaavasta »matista». Löytäisikö Rauta pelastavan ratkaisun? Korpela toivoi sitä, toivoi hartaasti. Mutta ratkaisun täytyi olla täysin pelin sääntöjen mukainen, ei mitään pelkkiä »Sinä olet hullu!» huudahduksia.

— No, sitten joku on esiintynyt Saran nimellä. Käyntikortti ei ole mikään riittävä todistus. Kirjapainoja on maassa vilisemällä, Rauta kiisti edelleen. Mutta hän tunsi itsekin, ettei hän saanut sanoihinsa enää varmuutta. Siksi hän aloitti uuden hyökkäyksen: — Käsitäthän itsekin, että komissaari Vuoristo, olkoon miten taitava vainukoira tahansa, on eksynyt väärille jäljille, jos hän asettaa tuon naisen murhan yhteyteen Saran. Kaikista tuntemistani miehistä Antti Sara sopii moiseen saastaiseen osaan vähiten! Ehkäpä Vuoristo on saanut valoisaan päähänsä sellaisenkin ajatuksen, että Sara on tuon naisen rakastaja ja että kysymyksessä on mustasukkaisuustragedia.

— Ei, Korpela torjui. — Tiedämme insinööri Saran käyneen »Piilopirtissä» vain tuon ainoan kerran. Mutta siinä on näissä olosuhteissa, sanokaamme, jo kerta liikaa. Emännän kertoman mukaan Tanja-neiti oli istunut jo ulosmenokunnossa, kun hän oli tullut ilmoittamaan vieraasta. Hän oli ollut poikkeuksellisen vakava ja vain nyökännyt ääneti kuultuaan tulijan nimen. Hitto soikoon, mies, tosiasioita ei voi kieltää! Emäntä oli jäänyt katsomaan heidän jälkeensä, kun he yhdessä jättivät matkustajakodin.

— Kenties hän vielä näki heidän nousevan oven edessä seisovaan autoon? Ja kenties hän pani merkille auton numeron, joka nyt on todettu samaksi kuin tuon maantienojasta löydetyn vaunun? Rauta ivasi.

— Älä hermostu, Korpela väitti oudon tyynesti. — Ei, he lähtivät jalkaisin keskikaupungille päin. Mutta sen jälkeen neiti Maznitsenko ei enää palannut asuntoonsa, ei milloinkaan. Hitto soikoon, mies, eikö sinulla todellakaan ole mitään, mikä kumoaisi näihin tosiasioihin sisältyvän hirveän mahdollisuuden?

Miehet katsoivat toisiaan pitkään vaieten. Rauta käsitti nyt, miksi rikospoliisin päällikkö oli halunnut tätä keskustelua. Pienissä, levottomissa silmissä ei ollut mitään ilkkuvaa tyytyväisyyttä sen johdosta, että Raudan tähänastiset vastaväitteet olivat auttamattomasti murskautuneet. Pikemminkin niissä kuvastui pyyntöä ja toivoa.

— Tosiasiat saat Saralta itseltään, hän sanoi. — Mutta ennen kuin lähdet häntä kuulustelemaan, haluan kuitenkin esittää erään tosiasian, jota vastaan kaikkien sinun esittämiesi seikkojen luoma varjo häipyy olemattomiin.

— Ja se on?

— Saran persoonallisuus.

Rauta sanoi sen syvällä vakavuudella, joka ei voinut olla tehoamatta. Nuo kaksi sanaa jäivät kuin soimaan huoneessa. Hetken äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:

— Sinä sanoit, että minä tunnen asianosaiset paremmin kuin sinä. Ja Saran minä todellakin tunnen. Tunnen hänet riittävän hyvin tietääkseni, ettei hänellä voi olla tekemistä minkään rikoksen kanssa. Ei minkään! Myönnän äsken kiivastuneeni suotta, kun asetit hänet yhteyteen tuon hämäräperäisen ulkolaisen tanssijattaren kanssa. Katsos, kukaan meistä hänen ystävistään ei ylioppilasaikanakaan nähnyt häntä naisseurassa, ei parhaassakaan. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut aikaa sellaiseen. Hänellä on aina ollut vain yksi suuri rakkaus ja intohimo: isänmaa. Tiedän, että te ulkopuolelle jääneet hymyilitte meille Saran järjestön miehille, meidän suurille unelmillemme. Mutta me elimme Saran persoonallisuuden taikapiirissä, ja vielä nytkin — puolet Eurooppaa läpi kahlattuani ja monin tavoin parkkiutuneena — tunnen häntä kohtaan syvää kiitollisuutta. Me olimme nuoria, riehakkaita veitikoita, mutta hän tempasi meidät kevyen ilon, pelipöytien ja lasin äärestä ja syövytti meihin uuden, palavan hengen. Hän sai meidät uskomaan, että isänmaa kutsui meitä onnellisemman tulevaisuuden nimessä.

Raudan ääni oli syvä ja vakuuttava.

— Hitto soikoon, mies! Korpela murahti. — Enpä ole ikinä kuullut aikamiehen suusta moista ylistyshymniä toisesta miehestä.

— Et kai, Rauta hymähti. — Sinäkin tunnet tietysti Saran, noin ulkokohtaisesti. Tiedät, että hän on kunnioitettava mies, joka kaikkien muiden puuhiensa ohella on hankkinut itselleen parhaan asiantuntijan aseman omalla ammattialallaan. Mutta sinun on hyvä nyt tietää, mitä hän sen lisäksi on läheltä katsottuna. Tai oli. Sillä kuvaukseni on niiltä vuosilta, jotka edeltivät minun ulkomaisia harharetkiäni. Entä nyt? Tietysti otaksuin kotimaahan palattuani löytäväni Sarankin toisenlaisena. Säilyttää nykyisen kaltaisena aikana uskonsa parempaan huomeneen, se tuntui minusta suorastaan mahdottomalta. Kun ulkomailla luin teidän täällä kotona luisuneen jo niin alas, että kommunistiselle puolueelle palautettiin jälleen julkinen toimivapaus ja että sen edustajia istuu taas eduskunnassa...

— Anna politiikan olla, Korpela keskeytti hermostuneesti. — Käsitäthän, olen virkamies.

Rauta naurahti ivallisesti.

— Nuo sanat olen näinä kuukausina kuullut jo moneen kertaan, hän virkkoi. — Niin pitkällä siis jo ollaan. No, kun luin tuosta kaikesta, koetin arvailla, eikö se ole ollut Saralle musertava isku.

— Ja kotiin tultuasi? Uudistettuasi ystävyytesi Saran kanssa?

— En ole uudistanut sitä, Rauta sanoi raskaasti. — Jotenkin olen joutunut liian kauas. Ja kuitenkin, kun havaitsin hänet samanlaiseksi kuin ennen — kenties vain hieman kovemmaksi ja vieläkin ehdottomammaksi — niin se oli minulle ainoa iloinen yllätys, minkä kotimaahan paluu tuotti tai...

Rauta punnitsi sanojaan. Hänen mieleensä oli kohonnut kuva Inkeri Kaarlosta. Se oli tietysti aivan toista. Mutta sittenkin.

— ... tai ainakin eräs niistä peräti harvoista, mitä olen kokenut, hän täydensi. — No, nyt siis tiedät, millainen mies Sara on. Hymysikin uhalla olen halunnut saada sinut käsittämään, miten kerta kaikkiaan on mahdotonta, että Saralla saattaisi olla jotakin tekemistä sinun likaisessa jutussasi.

— Olen kiitollinen sinulle, rikospoliisin päällikkö sanoi. — Olen saanut kuvan Sarasta. Ja se on kuva miehestä, myönnän sen mielihyvin. Mutta...

Hän kohautti hermostuneesti kapeita hartioitaan. Syvällä mielessään hän tunsi pettymystä ja mielipahaa. Rauta ei ollut kyennyt esittämään vapauttavaa ratkaisua valkoisen kuninkaan kohtalolle hänen šakkitehtävässään.

— Mutta mitä?

— Hitto soikoon, mies! Korpela huudahti äkisti kiivastuen. — Sinä et tiedä vielä puoliakaan meidän esiin onkimistamme tosiasioista. Ehkä on hyvä, että saat ne jo nyt tietoosi. Sillä minulla on ilkeä tunne siitä, että tuo sinun suuresti ihailemasi Sara joutuu kaikesta huolimatta lähiaikoina kipeästi tarvitsemaan sinun apuasi. Oh, älä keskeytä minua, vaan kuuntele! Sanoit vähän aikaa sitten, etteivät nimen ilmoittaminen ja käyntikortin jättö vielä riitä todistamaan Saraa siksi mieheksi, jonka seurassa Tanja Maznitsenko lähti viimeiselle kävelylleen. Siinä olit tietysti oikeassa. Mutta naisen huoneesta löytyi Saran hänelle kirjoittama ranskankielinen kirje, jossa hän pyysi tapaamista eilisillaksi. Kaikin puolin, sanokaamme, korrekti kirje. Mutta hitto soikoon, mies, siinä oli tällainen käänne: »Keskustelustamme saattaa riippua erään ihmisen elämä tai kuolema.» Tuota keskustelua seurasi kammottavan pian erään ihmisen kuolema!

Rauta puristi kätensä nyrkkiin. Hetken kuluttua hän sanoi matalalla äänellä:

— Onneton yhteensattuma, ei muuta.

Rikospoliisin päällikkö hymähti ilottomasti.

— Noita onnettomia yhteensattumia on useampia, hän huomautti. — Murha-auton omistajaksi on todettu arkkitehti Ilmari Kalpa, eräs Saran lähimpiä ystäviä.

— Kalpa!

Nyt Rauta tunsi menettävänsä pohjan jalkojensa alta.

— Kalpa! hän toisti kiivaasti. — Oletko sinä ihan päästäsi vialla vai olenko minä?

— Ei kumpikaan meistä, Korpela torjui. — Mahdollisesti sitä on, sanokaamme, arkkitehti Kalpa. Oh, hänestä sinun ei tarvitse antaa minulle mitään luonnekuvaa. Tunnen miehen. Kaikin puolin moitteeton ja lisäksi loistava kyky alallaan. Mutta se ei tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että murhattu tanssijatar löydettiin viime yönä hänen autostaan.

Rauta tyytyi siihen. Hän istui synkkänä, syvä ryppy silmäkulmien välissä.

— Ja vielä? hän kysyi.

— Viimeinen kirotuista tosiasioista on, sanokaamme, kaikkein mielettömin, Korpela huokasi. — Hitto soikoon, mies! Aluksi minä yksinkertaisesti kieltäydyin uskomasta siihen. Mutta sekin on tosiasia. Murha-auton lattialta löytyi ase, jolla kuolettava laukaus oli ammuttu. Tuon pistoolin osti kolmisen kuukautta sitten Oy. Aseesta nuori maisteri Martti Mäki, Saran miehiä hänkin, kuten tiedät.

Huoneeseen laskeutui äänettömyys, raskas ja ahdistava. Sitten Rauta nousi ja astui ikkunan ääreen jääden sinne seisomaan.

Katu kylpi huhtikuun auringossa. Ihmiset kulkivat hitaasti nauttien vuoden ensimmäisestä kirkkaasta kevätpäivästä. Rauta katsoi tuota kaikkea, mutta ei kuitenkaan nähnyt siitä mitään. Vihdoin hän kääntyi jälleen toveriinsa. Hänen äänensä kaikui taas rauhallisen lujana:

— Pirullista teatteria, ei muuta. Mutta sinun mieliksesi käykäämme kaikki tuo lävitse. Meillä on siis murhaaja, joku tuntematon, joka syystä tai toisesta oli päättänyt raivata tieltään Tanja Maznitsenkon. Ellei hän voinut tavoittaa tätä ilman muuta, saattaa korkeintaan ajatella hänen puhelimitse sopineen uhrinsa kanssa tapaamisesta, mutta ei missään tapauksessa jättäneen mitään selviä jälkiä itsestään. Se seikka, että Sara kirjeellisesti pyysi tapaamista ja kävi noutamassa tuon naisen ilmoittaen matkustajakodissa vielä nimensäkin ja jättäen kaiken hyvän lisäksi käyntikorttinsa, todistaa toki pahimmallekin epäilijälle, että ainakaan hänellä ei ollut mitään murha-aikeita. Murhaaja voi olla melkein kuka muu hyvänsä, paitsi ei Sara. Mutta kuka hän liekin, niin yksi on varmaa: murha on Saraa vastaan tarkoituksellisesti suunnattu katala juoni. Se on ainoa järjellinen selitys siihen, että murhattu nainen löydettiin Kalvan, Saran ystävän, autosta ja että vaunun lattialta vielä tavattiin Mäen, Saran toisen ystävän pistooli, jolla kuolettava luoti on ammuttu. Ellet älyä tätä näiden idioottimaisuuksien ainoaa mahdollista selitystä, niin olet — anteeksi vain, vanha veikko, arvosteluni — luvattoman suuri tomppeli.

Korpela nosti torjuen kapean, valkean kätensä. Mutta hän ei suuttunut.

— Hitto soikoon, mies, kylläpä sinä käytät voimakasta kieltä, hän hymähti. — Mutta väitteissäsi on paljon järkeä. Se on, sanokaamme, toinen selitysmahdollisuus. Ja vaikka se ei asian kulkuun vaikutakaan, niin myönnän toivovani, että olisit oikeassa. Minunkin silmiini pisti epäilyttävänä se seikka, että meille suorastaan tyrkyttämällä tyrkytetty Saraan viittaava todistusketju on, sanokaamme, liian täydellinen.

— Sepä se, luonnottoman täydellinen, Rauta vahvisti. — Mutta sinä puhuit jotakin toisesta selitysmahdollisuudesta. Minun esittämäni on ainoa mahdollinen!

Rikospoliisin päällikön huulille kohosi vaisu hymy.

— Toinen, sanoin, hän toisti. — Toisen saat pahimmassa tapauksessa lukea jo iltapäivälehdistä.

— Sanomalehdet! Rauta hymähti.

— Niinpä niin, niiden mahti on peloittavan suuri. Hitto soikoon, mies, jos ne pääsevät nyt tämän jutun jäljille, niin niiden toimituksissa teroitetaan parhaat kynät rakentamaan tosiasioista ja otaksumista toista mahdollisuutta. Se on oleva sinun esittämällesi aivan vastakkainen, mutta yhtä aukoton. Saran ja hänen ystäviensä kunnia riippuu nyt suuressa määrin siitä, pitääkö tuo »Piilopirtin» akka suunsa kiinni edes niin kauan, että me ehdimme tutkia jutun. Hän on kyllä luvannut olla vaiti. Mutta tuollaisten ihmisten lupauksiin on paras olla liikoja luottamatta. Jos lehtimiehet saavat hänet puhumaan, niin tuo toinen selitysmahdollisuus lyödään viipymättä sanomalehdistön voimalla esiin. Sen voima kymmenkertaistuu, jos minä nyt jään, sanokaamme, vaikkapa vain puolitiehen Saran ja hänen ystäviensä irroittamisessa tästä jutusta. No, loppujen lopuksi on oikeuden asia arvioida, kumpi selitys on oikea.

Rauta oli jälleen asettunut entiselle paikalleen vastapäätä rikospoliisin päällikköä. Huolestuneena hän tarkasteli toverinsa kalpeita, hermostuneesti nytkähteleviä kasvoja.

— Ja tuo mainitsemasi toinen selitysmahdollisuus, millainen se voisi muka olla? hän kysyi.

— Muka? Korpela hymähti. — No, kuulehan siis: Sara on joko yksin tai ystävineen syyllinen. Murha on suoritettu kaupungissa, ja nyt oltiin viemässä ruumista jonnekin kauas tavalla tai toisella raivattavaksi näkyvistä. Suunnitelmat menivät sitten kuitenkin sekaisin, kuten ojaan ajo osoittaa. Sanomalehdille ei tuota, sanokaamme, suurta vaivaa esim. keksiä tiellä huimasti takaa-ajavan auton jälkiä tai suorastaan näkijöitä kahden mielettömästi perättäin kiitävän auton öiselle kilpa-ajolle. Sellaista sattuu aina. Hitto soikoon, mies, siitä on helppo runoilla edelleen. Murhaajat huomaavat olevansa takaa-ajettuja. Hätäytyminen aiheuttaa ojaan ajon. Heille tulee tulinen kiire pakoon, ennen kuin toinen auto ennättää paikalle, ja silloin murha-ase putoaa murhatun jalkoihin. Hitto soikoon, mies, tähän selitykseen ei jää ainoatakaan aukkoa.

— Se on valhetta alusta loppuun asti! Rauta huudahti kiivaasti.

Rikospoliisin päällikkö silmäsi kelloaan ja nousi.

— Saattaa olla, hän myönsi alakuloisesti. — Nyt minun on mentävä. Mutta valitettavasti minun on todettava, että insinööri Saran asia näyttää minusta nyt pahemmalta kuin, sanokaamme, tänne tullessani.

— Nyt pahemmalta? Rauta kertasi. — Sinä hourit! hän huudahti sitten kiivaasti. — Miksi se nyt näyttäisi muka pahemmalta?

Korpelan silmät suuntautuivat suuttuneeseen toveriin ja lakkasivat toviksi tavallisesta levottomasta liikehtimisestään.

— Miksi? hän toisti. — Kun murha on todettu, etsitään motiivia, eikö totta? Mitä tiedämme Tanja Maznitsenkosta? Sen, että hän oli, sanokaamme, kaunis ulkomaalainen tanssijatar. Mutta se ei ole paljon. Hän esiintyi viime aikoina toisen luokan paikoissa ja ansaitsi niissä huonosti. Hän asui halvassa, syrjäisessä matkustajakodissa. Mutta ehkäpä hänelle olikin pääasia, että paikka oli syrjäinen ja ettei siellä valvottu menemisiä eikä tulemisia — ei hänen eikä hänen vierautensa. Ainakaan hän ei noudattanut samanlaista vaatimattomuutta pukeutumisessaan kuin asumisessaan. Päinvastoin hän pukeutui tuloihinsa verraten, sanokaamme, ylettömän hienosti ja kalliisti. Hitto soikoon, mies, mistä hän sai rahat siihen? Ja miksi hän yleensä jäi maahan, joka antoi niin pienen arvon hänen »suurelle» taiteelleen?

Rikospoliisin päällikkö esitti kysymyksensä mitellessään huonetta lyhyin askelin, mutta hän ei odottanut niihin vastausta, vaan jatkoi:

— Ehkäpä vastaus näihin molempiin kysymyksiin on yksi ja sama: hänellä oli, sanokaamme, salainen sivuharrastus, josta hän sai hyvät rahat ja joka pidätti häntä täällä. Valtiollinen poliisi on katsellut häntä syrjäkarein, mutta ei muuta. Minä sen sijaan olen, hitto soikoon, jokseenkin varma siitä, että kaunis Tanja, jonka ympärillä liehui armeijamme upseerejakin, vakoili, sanokaamme, erään suurvallan laskuun. Siinä saattoi piillä murhan motiivi jollekin kommunistien ja heidän mahtavan liittolaisensa hyväksi täällä suoritettua myyräntyötä vastaan taistelevalle miehelle. Heistä taas insinööri Sara on kaikkein tunnetuimpia, eikö totta? Hitto soikoon, mies, älä nyt taas pillastu. Tämä oli minun puoleltani aamutuimaan pelkkää teoriaa. Mutta siltä pohjalta lähtien ei ole mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella, että Tanja Maznitsenko, jos siis oletamme hänet kommunistiksi ja vakoojaksi, joutui tielle tilanteessa, josta ei nähty muuta ulospääsyä kuin kuolema.

Korpela yskähti hermostuneesti ja jatkoi sitten kiireesti:

— Tuskin olin rakentanut teoriani, kun kuitenkin hylkäsin sen. Se ei kenties muuten ollut hullumpi, Sara vain ei ottanut sopiakseen puitteisiin. Sara, herrasmies ja ritari, naisenhurmaajana — se oli, sanokaamme, liian paksua. Mutta hitto soikoon, mies, sitten tulet sinä ja sanot likeisen ystävän vakaumuksella, että Saralla on aina ollut vain yksi suuri rakkaus ja — muista, että itse käytit sitäkin sanaa — intohimo: isänmaa. Sinä tarkoitit sen myönteiseksi ominaisuudeksi. Ja sitähän se, sanokaamme, määrättyyn rajaan asti onkin. Mutta herrasmiehyys ja ritarillisuuskin väistyvät eräissä tilanteissa intohimon tieltä. Hitto soikoon, mies, tuo ilmoituksesi paljasti minulle, että jos Tanja Maznitsenko oli kommunisti ja vieraan vallan vakooja, niin hänen henkensä ei ollut paljon arvoinen insinööri Saran silmissä.

Rauta oli kuunnellut tarkkaavasti vanhan toverinsa pitkää selitystä. Sen kestäessä hän oli ollut moneen otteeseen keskeyttämäisillään puhujan, mutta muuttanut sitten mieltä. Nyt hän vaikeni edelleenkin koettaen päästä irti ilkeästä tunteesta.

— Ja hitto soikoon, mies! Korpela kivahti ojentaessaan kätensä hyvästiksi. — Jos sinä siinä haudot päässäsi ajatusta, että tuollaisen vakoojan henki ei yleensäkään ole, sanokaamme, paljon arvoinen, niin myönnettäköön, että vahinkoeläinhän sellainen on. Mutta Suomi on oikeusvaltio, eikä täällä ole kenelläkään yksityisellä — ei kenelläkään — oikeutta ottaa tuomiota omiin käsiinsä.

Rauta naurahti lyhyesti.

— Sinulla on omalaatuisia kuvitelmia siitä, mitä minä mielessäni haudon. Mutta ehkäpä sellaiset kuuluvat ammattiin. Tällä hetkellä en tiedä parempaa neuvoa sinulle, kuin että lähdet hoitamaan noita kuulustelujasi. Siten pääset nopeimmin ja tuskattomimmin painajaisunistasi. Usko minua: käden käänteessä Sara, Kalpa ja Mäki osoittavat sitovasti olleensa eilen kaukana koko saastaisen juttusi ulottuvilta. Tässä pienessä kolossa tapahtuu suuria rikoksia ilmeisesti ylen harvoin, koskapa tavallinen likainen murha innoittaa itsensä rikospoliisin päällikön herkuttelemaan rakentamalla siitä suurityylisen verisen vaiheen poliittisessa taistelussa. No niin, myönnän, että sait minutkin hetkiseksi uskomaan satujasi. Mutta saatpa nähdä vanhan totuuden pitävän tässäkin paikkansa: vuoret vapisevat ja syntyy hiiri. Kiitos sinulle kuitenkin kiintoisasta jutteluhetkestä. Olen melkein pahoillani siitä, että tämä »suuri» juttu katkeaa näin alkuunsa, jälkinäytöksiä saamatta.

Rauta puhui hyvin kevyesti. Korpela katsoi häntä pitkään, mutta näki vain huolettomasti hymyilevät kasvot. Hän kohautti olkapäitään ja astui ovelle. Sieltä hän kääntyi vielä sanomaan:

— Ystäviesi tähden toivon, että olisit oikeassa. Mutta hitto soikoon, mies, en voi sanoa uskovani sinua! No niin, kaikki riippuu siitä, onko noilla herroilla hyväksyttävä alibi..

Hän nyökkäsi ja lähti.

Rauta seisoi liikkumatta paikoillaan, kunnes kuuli ulko-oven sulkeutuvan. Sitten hän äkisti iski nyrkkinsä pöytään niin että kumahti. Hymy oli tyyten kadonnut kasvoilta. Ne olivat nyt kovat ja hyvin huolestuneet.

— Täällä ei tapahdu mitään. Niinhän minä vain hetki sitten sanoin, hän mutisi synkästi. — Tämä olisi totisesti saanut jäädä tapahtumatta.

Kolmas luku.

»SITÄ EN VOI SANOA!»

— Olkaa hyvä ja istuutukaa, insinööri Sara. Suonette anteeksi vielä pienen viivytyksen. Olemme kohta valmiit aloittamaan.

Tuomari Korpela kumartui jälleen paperiensa puoleen. Seuraavina minuutteina ei huoneessa kuulunut muuta kuin kynän heikkoa rapinaa.

Antti Saralla oli hyvää aikaa tarkastella ympäristöään. Huone ei ollut ahdas, mutta iloton se oli. Ikkunat antoivat pihamaalle päin, jossa ei ollut mitään katseltavaa. Pääkaupungin rikospoliisin päällikön huone olisi todellakin voinut olla edustavampi, vaikka osansa huoneen epäedulliseen yleisvaikutelmaan oli kai huoneen isännälläkin. Tämä ei, siellä täällä lojuvista paperi- ja kirjapinoista päätellen, ollut mikään erikoinen järjestyksen ihminen.

Sara siirtyi katsomaan huoneessa olevia miehiä. Pienen, tumman tuomari Korpelan kädenpuristus oli antanut kaikkea muuta kuin miellyttävän ensi vaikutelman miehestä. Oikeastaan oli väärin nimittää sitä kädenpuristukseksi, sillä mitään puristustahan siinä ei ollut. Hän oli saanut vain hetkeksi kouraansa jotakin hyvin pehmeää ja nopeasti poissoluvaa. Mutta mitään pahansuopaa ei miehessä ollut, pikemmin päinvastoin. Sivulla istuva nuori komissaari näytti kovin itsetietoiselta ja tärkeältä. Hänen ruskeissa silmissään oli vaaniva ja vihamielinen ilme. Ovenpielessä istuva romuluinen, tympeytyneen näköinen rikosetsivä oli ilmeisesti pelkkä statisti.

Vihdoinkin tuomari Korpela laski kynän kädestään. Kellonsoiton kutsumana muuan kalvakka nuorukainen, joka tuntui hyvin sopivan yhteen harmaan, tukahduttavan ympäristön kanssa, ilmestyi huoneeseen, sai paperipinon ja katosi äänettömin askelin. Vasta sitten rikospoliisin päällikkö kääntyi kuulusteltavaan päin.

— Arvaatte kai, minkä vuoksi meidän oli vaivattava teitä tulemaan tänne, insinööri Sara?

— Siitä ei minulla toistaiseksi ole aavistustakaan.

Miehet katsoivat toisiaan pitkään. Rikospoliisin päällikkö tarkasti nyt vuorostaan vastapäätä istuvaa miestä. Kyllähän hän Saran oli ennenkin nähnyt. Mutta äskeinen keskustelu tuomari Raudan kanssa oli suuresti lisännyt hänen mielenkiintoaan. Kun Raudan tapainen mies käytti sellaista kieltä Sarasta, tämän täytyi olla muutakin kuin pelkkä haaveksija, joksi häntä mainittiin. Miehen olemuksessa oli jotakin hyvin puoleensavetävää ja vakuuttavaa. Hän oli pitkä, jokseenkin Raudan mittainen, mutta paljon hoikempi ja hienorakenteisempi. Tuuhea, mustanruskea tukka oli suittu korkealta, leveältä otsalta taapäin. Teräksenharmaiden silmien katse oli nyt viileän rauhallinen, mutta alla välkehti kuin tuli. Nenä oli suora, ohuthuulisen suun ilme luja ja päättäväinen. Herrasmies kiireestä kantapäähän, sitä paitsi mies, jolla ilmeisesti oli sekä tahtoa että kykyä ajaa asiansa voittoon. Kesken tarkkailunsa tuomari Korpelan mieleen muistuivat Raudan sanat, ettei kukaan ystävistä ollut ylioppilasaikanakaan nähnyt Saraa naisseurassa. Onneksi naisille — hän totesi — sillä epäilemättä Sara oli sitä tyyppiä, joka saattaa käydä vaaralliseksi naissydämille.

— Minä istun mietiskelemässä, rikospoliisin päällikkö viimein sanoi, mitä tarkoitatte väitteellänne, ettette tiedä tämän kuulustelun aihetta.

— Tarkalleen sitä, mitä sanoin, Sara vastasi kylmästi. — En ole tiennyt edes sitä, että tämä on kuulustelu. Mutta kaipa pian saan kuulla sen aiheenkin.

— Siinä olette oikeassa, tuomari Korpela sanoi kohauttaen hermostuneesti olkapäitään. — Oletteko valmis, komissaari Vuoristo? Hyvä, aloittakaamme siis!

Alkukysymyksistä selvittiin pian. Komissaari merkitsi pöytäkirjaan täydellisen nimen, syntymäajan ja -paikan sekä perhesuhteet.

Sitten seurasi äänettömyys. Harmikseen rikospoliisin päällikön oli todettava, ettei se näyttänyt lainkaan vaikuttavan kuulusteltavaan.

— Ehkäpä nyt sitten kerrotte meille, mitä puuhasitte, sanokaamme, eilen illalla, hän aloitti.

Varjon häivä kulki insinööri Saran kasvojen yli. Mutta jo seuraavassa hetkessä se oli ohi.

— Niin kauan kuin pidätte minua epätietoisuudessa siitä, mitä tämä kuulustelu tarkoittaa, en aio vastata tuollaisiin kysymyksiin, hän huomautti levollisesti.

Tuomari Korpelan sormet lakkasivat levottomasta liikehtimisestään tuolin sivunojilla. Pienet, mustat silmät kapenivat pelkiksi viiruiksi. Mutta hymy säilyi yhtä muodollisen rakastettavana kuin ennenkin.

— No hyvä, hän myönsi pehmeästi, sanokaamme, ettei se ole tarpeenkaan — vielä. Ehkä sen sijaan suostutte kertomaan tuttavuudestanne neiti Tanja Maznitsenkon kanssa. Mutta sitä ennen, hän kiiruhti äkisti lisäämään, saako olla savuke?

Oliko Sara kenties aavistuksen verran kalvennut nimen kuullessaan? hän aprikoi. Joka tapauksessa miehen itsehillintä oli suurenmoinen, savuketta sytyttävä tulitikku ei vavissut hänen sonnissaan vähääkään.

— Kiitos, insinööri Sara sanoi. — Mutta en ymmärrä, mihin äskeisellä huomautuksellanne tähtäsitte. Olen näet tavannut mainitsemanne henkilön vain kerran.

— Niin, eilen iltapäivällä.

Insinööri Saran silmäkulmien väliin ilmestyi syvä ryppy — Teitä näyttää kummasti kiinnostavan minun eilispäiväni.

Tuomari Korpela hymyili kohteliaasti, melkein anteeksi pyytäen.

— Kun silmäätte tähän kirjeeseen, käsitätte, että sen, sanokaamme, valitettavasti täytyy kiinnostaa meitä.

Yksi vilkaisu riitti insinööri Saralle.

— Tämähän on minun kirjeeni neiti Maznitsenkolle.

— Te siis myönnätte kirjoittaneenne sen?

— Myönnän? Tietenkin! Vaikka en käsitäkään, mistä syystä poliisi on vaivautunut hankkimaan tuon yksityiskirjeen käsiinsä.

Insinööri Sara katsoi tiukasti kuulustelijaansa. Tämä ei ilmeisesti aikonut pitää kiirettä vastaamisella. Tummilla kasvoilla viipyi yhä kohtelias hymy. Mutta mustissa silmissä oli väijyvä ilme, ja hoikat sormet vapisivat. Hän on kuin hyppyyn valmistautuva kissa, Sara totesi.

Tuomari Korpelakin arvioi puolestaan vastustajaa. Oliko tuon levollisuuden perustana hyvä omatunto vai paatumus? Kolmatta vaihtoehtoa ei voinut olla. Hän tunsi hermostuvansa. Kuulustelu ei alkuunkaan ollut sujunut hänen suunnitelmiensa mukaan. Oli parasta lyödä valttiässä pöytään ja katsoa, minkä vaikutuksen se tekisi tuohon levollisuuden panssariin.

— Meidän hallussamme ei, sen pahempi, ole vain tuo neiti Maznitsenkon saama kirje, hän sanoi korostaen joka sanaa erikseen, vaan myöskin hänen ruumiinsa.

Yllätykseen pyrkiessään tuomari Korpela tällä kertaa onnistui täydellisesti. Insinööri Saran kasvot valahtivat tuhkanharmaiksi.

— Hänet löydettiin viime yönä klo 3,15 luodinreikä ohimossa istumassa ojaan suistuneessa autossa neljäntoista kilometrin päässä Helsingistä, rikospoliisin päällikkö jatkoi nopeasti. — Viimeinen ihminen, jonka tiedetään olleen hänen seurassaan eilisiltana, olette te. Ehkäpä nyt otatte ymmärtääksenne, että oma etunne pakottaa teidät, sanokaamme, avomieliseksi eilispäiväänne nähden.

Insinööri Sara nyökkäsi. Hän oli jälleen rauhallinen mutta omituinen harmaus ei poistunut kasvoilta.

— Ymmärrän, hän myönsi matalalla äänellä. — Mutta minä en ole murhannut neiti Maznitsenkoa. Sanon sen, koska siihenhän te kuitenkin tähtäätte.

— Me emme tähtää mihinkään muuhun kuin totuuden ilmituloon, rikospoliisin päällikkö oikaisi vakavasti. — Eräät tosiasiat aiheuttavat sen, että te olette lainalaiselle yhteiskunnalle velkaa moniaita selityksiä. Toivottavasti voitte antaa ne, sanokaamme, täysin tyydyttävässä muodossa. Minä henkilökohtaisesti uskoisin mielelläni pelkkään vakuutukseenne, ettei teillä ole osuutta murhaan. Mutta myöntänette kuitenkin, että näissä oloissa ylimalkainen vakuutus ei riitä yhteiskunnalle. Kenties olette nyt, sanokaamme, selvillä tilanteesta?

Insinööri Sara ei vastannut. Hän istui paikoillaan liikahtamatta, tuijottaen eteensä. Hetken oli huoneessa hiljaista.

— Kirjeestänne päättäen, tuomari Korpela aloitti sitten kyselynsä, ette ennestään tuntenut neiti Maznitsenkoa?

— En.

— Pysyäksemme edelleen kirjeessänne: ketä tarkoititte sillä, jonka elämä tai kuolema saattoi riippua pyytämästänne keskustelusta?

Insinööri Sara vaikeni. Kasvojen harmaus kävi vain entistä syvemmäksi.

— Oliko se neiti Maznitsenko?

— Ei!

— Ette kai liioin te itse?

— En.

— Siis, sanokaamme, joku kolmas henkilö?

— Niin.

— Ennen kuin esitän seuraavan kysymyksen, rikospoliisin päällikkö huomautti, haluan korostaa sitä, mitä äsken sanoin teille nyt välttämättömästä avomielisyydestä. Kuka on tuo kolmas henkilö?

— Sitä en voi sanoa!

Insinööri Sara tunsi kolmen silmäparin suuntautuvan häneen kummastuneina. Ovenpielessä istuva etsiväkin havahtui hetkeksi uneliaasta välinpitämättömyydestään. Kuulusteltava odotti, että tuomari Korpela yrittäisi hänen vaikenemisensa murtamista. Mutta rummutettuaan hetken hermostuneesti tuolin käsinojia tämä virkahtikin:

— Sen voinette sentään sanoa meille, tuolta kolmannelta henkilöltäkö kuulitte ensimmäisen kerran neiti Maznitsenkosta?

Insinööri Sara oli kiitollinen tästä odottamattoman kivuttomasta ylipääsystä. Siksi hän vastasi heti:

— Niin.

— Ja hänen pyynnöstään arvattavasti järjestitte tapaamisenkin?

— Niin.

— Tämä kolmas henkilö on ilmeisesti hyvä ystävänne, sanokaamme, hyvin hyvä ystävä. Sillä käsittääkseni mies ei lähetä naisen luo, jonka käsissä hänen elämänsä tai kuolemansa on ja jota hän itse ei uskalla mennä tapaamaan, ketään muuta kuin luotettavimman ystävänsä. Valitan, insinööri Sara, mutta meidän täytyy saada tietää, mitä esittämänne asia koski.

— Ja minä valitan, tuomari Korpela, mutta sitä en voi sanoa.

Sara lausui sen levollisen kohteliaasti. Mutta sitten hän huudahti kiivaasti:

— Täytyyhän teidän käsittää! Kysymyksessä on toisen miehen salaisuus! Minulla ei ole oikeutta paljastaa sitä.

— Eikö sittenkään, komissaari Vuoristo pisti terävästi väliin, vaikka kieltäytymisenne käsitetään vahvistukseksi epäluulollemme, että tuo kolmas henkilö on pelkkä mielikuvituksen tuote?

Rikospoliisin päällikkö loi alaiseensa katseen, joka sai tämän kumartumaan takaisin pöytäkirjansa puoleen. Mutta insinööri Sara vastasi lujasti:

— Ei sittenkään!

Tuomari Korpela nousi kävelemään. Lyhyin, hermostunein askelin hän mitteli huonetta edestakaisin. Sitten hän yht'äkkiä pakottautui rauhalliseksi istahtaen jälleen paikoilleen. Kasvoille ilmestyi taaskin kohtelias hymy.

— Miehenä ymmärrän kantanne, hän sanoi liioitellun lämpimästi. — Ja hartaasti toivon, ettei minun poliisinakaan tarvitse myöhemmin palata tuohon kysymykseen. Kertokaa nyt, mitä teitte eilen. Mutta oman etunne vuoksi toivon, että kerrotte, sanokaamme, hyvin tarkasti ja avoimesti.

Insinööri Sara nyökkäsi. Hän käsitti asemansa vaarallisuuden. Viimeksimainittu neuvo oli epäilemättä huomion arvoinen. Siksi hän enemmittä vastaväitteittä ryhtyi kertomaan.

Hän oli kävellyt asunnostaan Eerikinkadun varrella sijaitsevaan »Piilopirttiin» ja saapunut sinne noin klo 18,30. Vanhahko nainen, jonka hän oli tavannut matkustajakodin eteisaulassa, oli hänen pyynnöstään vienyt sanan neiti Maznitsenkolle. Neiti oli tullut pian alas, ja he olivat lähteneet jalkaisin Fazerin ravintolaan päivällistä syömään. Noin klo 21 he olivat jättäneet ravintolan ja eronneet toisistaan sen edustalla. Neiti Maznitsenko oli lähtenyt Esplanadille päin, hän, Sara, taas kääntynyt Aleksanterinkadulle. Sen jälkeen hän ei tiennyt neiti Maznitsenkon kohtalosta mitään.

Tuomari Korpela oli kuunnellut selostusta tarkkaan. Se kuulosti uskottavalta.

— Ja keskustelunne? hän kysyi. — Se koski kai etupäässä ystäväänne?

— Yksinomaan häntä.

— Ja keskustelunne tulos? Muodostuiko se toivomustenne mukaiseksi?

Insinööri Sara pudisti päätään.

— Ei lainkaan.

Hiljaisuus laskeutui taas huoneeseen. Rikospoliisin päällikkö tuijotti eteensä.

— Luuletteko ravintolan henkilökunnan muistavan teidät ja seuralaisenne? hän kysyi sitten katsomatta kuulusteltavaan.

— Tarkoittanette, että onko kertomukseni ravintolassa käynnistä todistettavissa, Sara hymähti. — Pitäisin sitä hyvin todennäköisenä. Ensinnäkin oli ravintolassa sillä hetkellä vain vähän väkeä. Ja toisekseen eteisvartija tuli noin klo 20,45 kutsumaan minua puhelimeen.

Rikospoliisin päällikkö käännähti häneen.

— Sepä mielenkiintoista. Sanokaamme, erittäin mielenkiintoista!

Insinööri Sara kohtasi rauhallisesti kuulustelijansa ivallisen katseen.

— Ajattelette kenties, että tuo puhelinsoitto oli minulle näissä oloissa liian edullinen, jotta sitä voisi pitää pelkkänä sattumana, hän sanoi kylmästi. — Voin vapauttaa teidät sen asian enemmästä aprikoimisesta. Soitto oli etukäteen sovittu.

— Ystävänne siis soitti? Kuullakseen, olitteko, sanokaamme, onnistunut?

— Aivan niin.

— Sen voinette sanoa, mitä puhelinkeskustelunne sisälsi? Siten vain säästätte meiltä hieman vaivaa.

— Keskustelu oli aivan lyhyt. Ystäväni kysyi: No? Minä vastasin: Turha yritys. Hän ei sanonut enää mitään. Kuulin vain puhelimen sulkeutuvan.

— Ette siis tiedä, oliko hän, sanokaamme, hyvin järkyttynyt?

— En.

Tuomari Korpela sytytti uuden savukkeen. Hermostuneesti hän pyöritteli sitä sormissaan. Jäljellä oli enää vain pari kysymystä. Ja sitten? Lopputulos oli melko laiha. Sara tuntui luotettavalta. Ravintolan eteisvartija ja tarjoilijattaret voisivat varmaankin vahvistaa hänen kertomuksensa, kenties aikamäärätkin. Vaikka ravintolassa olisi ollut paljonkin väkeä, niin tuollainen pari — hieno, pitkä herrasmies ja ylellisesti puettu, kaunis tanssijatar — ei hevin jää huomiotta. Sitä paitsi tuo puhelinsoitto vahvisti vain kuulusteltavan kertomusta. Kun Sara nyt ilmoittaisi, missä hän oli loppuillan viettänyt, ja hänen ilmoituksensa paikkansapitäväisyys todettaisiin, niin entä sitten? Kirottua — selvä umpikuja!

— Mainitsiko neiti Maznitsenko jotakin, sanokaamme, iltaohjelmastaan, kun erositte? hän kysyi.

— Ei. En udellutkaan sitä. Se ei kiinnostanut minua.

— Sitten minulla onkin enää vain yksi kysymys tehtävänä teille, rikospoliisin päällikkö virkahti. — Minne te itse menitte ja missä olitte klo 22:stä, sanokaamme, klo 2:een.

Kysymys oli aivan tavallinen, eikä rikospoliisin päällikkö toivonut suuria vastauksesta. Muutamia nimiä ja osoitteita vain, jotka antaisivat hiukan tarkistuspuuhaa — ei muuta. Kun vastausta ei alkanut kuulua, hän pyörähti kärsimättömänä kuulusteltavaan päin, jonka viivyttely tämän itsestään selvän muodollisuuden kohdalla suututti häntä.

Mitä hullua!

Tuomari Korpela jäi hämmästyneenä tuijottamaan insinööri Saraa. Tämän kasvot olivat valahtaneet aivan tuhkanharmaiksi. Silmiin noussut ilme ei ollut pelkoa, mutta se saattoi ajattelemaan takaa-ajettua miestä, joka odottamatta näkee edessään ylipääsemättömän muurin. Rikospoliisin päällikkö huomasi komissaari Vuoriston katsovan kuulusteltavaan kirkkain, kovin silmin, joissa välkkyi metsästäjänilo. Ovenpielessä istuva etsiväkin oli taas havahtunut tajuamaan, että huoneen hiljaisuudessa oli tapahtumassa jotakin erikoista.

— Minne menin ja missä olin? Sara viimein toisti matalasti. — Sitä en voi sanoa.

Se oli enemmän kuin tuomari Korpela jaksoi sietää. Hän hypähti pystyyn ja huudahti kiivaasti:

— Hitto soikoon, mies! Tuota ette voi tarkoittaa! Insinööri Saran ilme kävi kovaksi.

— Juuri sitä minä tarkoitan. Täsmälleen.

Rikospoliisin päällikkö menetti kokonaan malttinsa. Ohut ääni särkyili, kun hän huusi:

— Ettepäs! Sitä te ette, hitto soikoon, tarkoita! Minä sanon teille, miksi ette voi tarkoittaa. Teillä ei yksinkertaisesti ole varaa siihen! Ei enää!

Sitten hän äkisti itsekin havaitsi unohtaneensa asemansa vaatimukset. Hermostuneesti olkapäitään nytkäytellen hän pakottautui istahtamaan jälleen paikalleen. Hetken kuluttua hän alkoi uudelleen puhua, aluksi hillitysti, mutta sitten taas lause lauseelta kiihtyen:

— Ette näy ottavan huomioon, että olette, sanokaamme, vakavasti sotkeutunut rikosjuttuun. Sanotte olevanne täysin syytön, ja minä tahtoisin uskoa teitä. Mutta painakaa mieleenne, insinööri Sara, että sanat, parhaimmatkaan, eivät yksin paina paljon tosiasioita vastaan. Hitto soikoon, mies, te käytte minun hermoilleni! Olen ollut hyvin kärsivällinen teitä kohtaan; moni sanoisi, että liian kärsivällinen. Otin täydestä tuon ystävän, jonka asioiden vuoksi te kerroitte vain tavoittaneenne neiti Maznitsenkoa. Olisin ollut valmis jättämään sen asian penkomisen, koska vetositte siihen, ettette herrasmiehenä voi paljastaa, sanokaamme, toisen salaisuutta. Mutta nyt te menette niin pitkälle, etten voi enää jättää sitäkään, ellette aivan viivyttelemättä kerro, missä olitte nuo tunnit siitä hetkestä, jolloin väitätte viimeksi nähneenne tanssijattaren. Hitto soikoon, mies, olkaa järkevä ja puhukaa!

Insinööri Sara oli noussut seisomaan. Hän oli peloittavan kalpea.

— Valitan, tuomari Korpela, hän sanoi jäykästi, mutta vastaukseni pysyy samana.

— Eikö teillä todellakaan ole mitään muuta sanottavana? rikospoliisin päällikkö kysyi käheästi hänkin nousten.

— Ei, ellei teillä ole minulle esitettävänä uusia kysymyksiä.

Tuomari Korpela kostutti kielenpäällä kuivia huuliaan.

— Meillä tulee olemaan vielä paljon kysyttävää teiltä, toisella kertaa, sanokaamme, hyvin pian. Nyt riittää. Komissaari Vuoristo laittaa kuulustelupöytäkirjan kuntoon huoneessaan. Seuratkaa häntä!

Komissaari katsoi kummissaan esimieheensä. Sitten hän ryhtyi mielenosoituksellisen hitaasti kokoilemaan papereitaan. Rikospoliisin päällikkö tajusi hyvin, mitä toinen olisi tahtonut. Mutta niin vain oli, kuin hän oli äsken sanonut: insinööri Sara kävi tässä kuulustelun loppuvaiheessa hänen hermoilleen, hirvittävästi kävi hermoille. Oli oikein tai väärin, niin tällä kertaa hän ei jaksanut jatkaa kuulustelua. Ei ainoatakaan kysymystä! Ei enää tähän erään. Niin — pakkohan oli jatkaa pian. Kiukkuisesti hän viittasi toisia kiirehtimään.

Yksin jäätyään hän istahti raskaasti tuoliinsa.

Neljäs luku.

RENGAS KIRISTYY.

Tuomari Korpela istui yhä liikkumatta paikoillaan, kun komissaari Vuoristo palasi huoneeseen.

— Pöytäkirja on valmis, nuori mies huomautti.

Rikospoliisin päällikkö nytkäytti hermostuneesti hartioitaan. Mokomakin asia ilmoitettavaksi! Hän hillitsi kuitenkin kiukkunsa ja kysyi muodon vuoksi:

— Eikö mitään uutta?

— Ei mitään.

Tuomari Korpela ärähti:

— Hitto soikoon! Tuo insinööri on pähkähullu!

— Minun päätelmäni on toinen: se mies on kylmäverinen murhaaja, nuori mies virkkoi. — Sallikaa minun sanoa, että tuhlasitte kärsivällisyyttänne aivan väärään mieheen. Hän valehteli häikäilemättömästi. Mutta kysymyksenne, minne hän meni klo 21:n jälkeen, oli hänelle liikaa. Hän ei keksinyt mitään, ja siksi hän vaikeni. Hänen syyllisyytensä on kuitenkin niin ilmeinen, että minusta oli uskallettua päästää hänet vielä menemään. Saattepa nähdä, että siitä koituu teille vielä ikävyyksiä. Kaiken sen jälkeen, mitä tässä huoneessa äsken tapahtui, mies varmaan pitää henkilökohtaisesti turvallisempana häipyä uusien kysymysten edestä. Jos minä olisin ollut teidän sijassanne...

Rikospoliisin päällikön silmäkulmat vetäytyivät pahaenteisesti kokoon. Vai niin, vai oltiin jo siellä asti, että alaiset ryhtyivät neuvomaan! Hän sanoi viiltävän ivallisesti:

— Komissaari, kehuin tänään eräälle tuttavalleni teidän älykkyyttänne. Älkää laittako nyt niin, että rupean katumaan noita sanojani. Nuori mies, insinööri Saran tapaista herraa ei ole hyvä pidättää, ellei ole kouraantuntuvia todistuksia häntä vastaan. Se teidän on hyvä painaa mieleenne, sanokaamme, vastaista virkauraanne silmällä pitäen.

Komissaari Vuoristo lehahti punaiseksi. Tuomari Korpelan valtasi äkkiä sääli. Olihan nuori mies kaikesta huolimatta hänen parhaita apulaistaan. Siksi hän muutti puheensa sävyä.

— Te siis väitätte, että hän on murhaaja, kylmäverinen murhaaja. Mutta miten niin intelligentti mies kuin hän olisi jättänyt etukäteen valmistautumatta tuohon kaikkein tärkeimpään ja tavallisimpaan kysymykseen, joka koski hänen puuhiaan murhan tapahtuma-aikana? Hänen hämmennyksensä tuon kysymykseni edessä on, sanokaamme, vahvin todistus hänen syyttömyydestään. Se osoitti, että hän puhui totta väittäessään aluksi olevansa tietämätön, miksi hänet ylipäänsä oli käsketty tänne.

Komissaari Vuoristo oli ajatellut nopeasti. Esimiehen iva oli hetkeksi saattanut hänet pois tasapainosta. Mutta nyt hän oli jälleen tyyni ja itsevarma. Hymyillen hän kysyi:

— Mutta mitä sanotte, tuomari, siitä mahdollisuudesta, että insinööri Sara, intelligentti mies, kuten mainitsitte, laski etukäteen tuon hänen teennäisen hämmennyksensä vaikutuksen teihin — ja laski oikein?

Rikospoliisin päällikön sormet pusertuivat äkisti tuolin käsinojiin.

— Hitto soikoon, mies, mitä te tarkoitatte?

— Sitä, että insinööri Sara olisi varmaan voinut luetella meille moniakin paikkoja ja henkilöitä eilisiltaisesta ohjelmastaan klo 21:n jälkeen. Mutta jossakin kohdassa hänelle olisi jäänyt aukko, esim. puolen tunnin kohtalokas aukko, jonka perille olisimme pian päässeet. Ja siksi hän piti viisaimpana näytellä hämmennystä ja kieltäytyi kokonaan vastaamasta tuohon kysymykseen. Sellaisen taktiikan täytyi — niin arvelen hänen laskeneen — tehota ja johtaa päätelmään, että hänen asiansa muka vain onnettomien yhteensattumien vuoksi näyttää pahalta. Siten hän pääsi häneen muuten auttamattomasti iskevästä murhasyytöksestä.

Suonet pullistuivat tuomari Korpelan ohimoille. Raivo valtasi hänet tukahduttaen kaikki muut ajatukset. Komissaarin sanat vaikuttivat. Se myötätunto, joka aamusta tähän hetkeen saakka oli aste asteelta kasvanut hänessä insinööri Saraa kohtaa, kuoli hetkessä. Kirottu Rauta! Ilman tämän ylistyksiä Sarasta hän olisi säästynyt kaikelta tältä! Komissaarin väitteissä oli vaikuttavaa loogillisuutta, se oli pakko myöntää.

— Ehkä olette oikeassa, hän sanoi käheästi. — Saammepa nähdä.

Vuoristo istahti entiselle paikalleen. Hän oli tyytyväinen. Äskeisestä hän oli selviytynyt hyvin. Hetkisen oli jo näyttänyt pahalta, mutta lopultakin hän oli vain vahvistanut asemaansa. Sitä paitsi hän tunsi esimiehensä. Seuraavat kuulustelut sujuisivat nyt nopeammin ja virallisemmin. Kun tuomari Korpelan kasvoilla oli tuollainen kiukun ilme ja silmät tuijottivat jäykästi eteensä, melkein räpyttelemättä, merkitsi se, ettei hänen kynsiinsä joutuvilla ollut mitään helläkätisyyttä odotettavissa. Ellei hän vain — taaskin — herpautuisi kesken!

— Ovatko muut kuulusteltavat paikalla? rikospoliisin päällikkö kysyi äreästi.

— He ovat odottaneet koko ajan.

— Ei kai heille ole annettu tilaisuutta puhua toistensa tai Saran kanssa?

— Ei, kaikki kolme haettiin aamuvarhaisella kotoaan, eivätkä he ole täällä päässeet näkemään toisiaan.

— Käskekää arkkitehti Kalpa sisään.

Tämä tuli — tumma, pitkä ja hoikka, kolmissakymmenissä oleva mies.

Kuulustelun alkumuodollisuuksien jälkeen kysymykset alkoivat sadella, terävinä ja vihamielisinä. Kohteliaisuus oli nyt kaukana tuomari Korpelasta.

— Te omistatte auton A 18010?

— Niin omistan.

— Mitä teitte sillä eilen iltapäivällä?

Kysyjän äänensävy hermostutti arkkitehti Kalpaa enemmän kuin kysymys. Hän katsoi kummastuneena rikospoliisin päällikköön, mutta kohtasi vain vaanivan katseen. Olkapäitään kohauttaen hän antoi vaaditun selityksen:

— Vaunuani säilytetään Fredrikinkadun autohallissa. Soitin sinne eilen klo 15 ja pyysin heitä tuomaan sen toimistoni edustalle Bulevardille. Puolisen tuntia myöhemmin ajoin sillä Keskuskadulle, jonne sen pysäköin siksi aikaa kuin itse pistäysin hotelli Carltoniin tapaamaan erästä tuttavaani.

— Ketä?

Arkkitehti Ljunglundia Tukholmasta. Olimme sopineet siitä, että söisimme yhdessä päivällistä hotellin ruokasalissa.

— Onko tuttavanne vielä Helsingissä?

— On. Hän tuli eilen ja aikoo viipyä täällä parisen viikkoa.

Tuomari Korpela nyökkäsi. Hänen mielialansa oli jälleen vaihtunut. Miksi hän oikeastaan vainosi tätä miestä? Eikö hän itse ollut hetki sitten Raudalle sanonut tuntevansa arkkitehti Kalvan kaikin puolin moitteettomaksi ja sitä paitsi loistavaksi kyvyksi alallaan? Ja tässä hän nyt puhutteli miestä kuin mitäkin paatunutta rikollista. Kysymys kysymykseltä häntä alkoi tympäistä yhä enemmän. Häntä kyllästytti ja ärsytti. Hän jäi synkästi tuijottamaan käsiinsä. Tuntui suorastaan vapauttavalta, kun komissaari Vuoristo tuli hänen luokseen ja pyysi saada esittää eräitä kysymyksiä.

— Sanokaahan, arkkitehti Kalpa, Vuoristo kysyi pistävästi, kauanko viivyitte hotellissa?

— Pari tuntia.

— Nousitteko silloin jälleen autoonne?

— E-en. Menin jalan kotiini.

— Autonne ei siis enää ollut paikoillaan, kun tulitte ulos hotellista. Teidän ei tarvitse edes vastata tähän kysymykseen, voitte pitää sitä vain toteamuksena meidän puoleltamme.

Tuomari Korpela havahtui virkeäksi. Komissaari Vuoriston äänessä kaikui voitonvarmuus.

— Asiasta toiseen, hän jatkoi, tehän olette insinööri Saran hyvä ystävä?

Arkkitehti Kalpa rypisti silmäkulmiaan. Hyppäys tuntui hänestä luonnottoman pitkältä.

— Olen kyllä, hän sanoi sitten. — Mutta mitä se tähän kuuluu?

— Sen saatte kyllä riittävän ajoissa kuulla, Vuoristo naurahti ylimielisesti. — Joka tapauksessa se kuuluu hyvin likeisesti teidän autoonne. Tiedämme insinööri Saralla olleen paljon hyötyä teidän autostanne. Ensinnäkin on hänellä, tietojemme mukaan, ollut oikeus ottaa autonne milloin tahansa autohallista ilman teidän erikoismääräystänne. Toisekseen olette varsin usein viime helmikuun alusta alkaen lähtenyt insinööri Saran kanssa yhdessä autollanne klo 21:n maissa ja palannut autohalliin tuntia myöhemmin, mutta yksin.

Tuomari Korpela kuumeni. Nämäpä olivat uutisia! Tästä kaikesta hän ei ollut tiennyt mitään. Taitava mies, tuo Vuoristo, ja nopea käänteissään. Nämä hänen hankkimansa tiedot asettivat erinäiset seikat uuteen valoon. Kiivaasti rikospoliisin päällikkö puuttui jälleen kuulusteluun:

— Hitto soikoon, arkkitehti! Eikö autonne ollut enää paikoillaan, kun tulitte hotellista?

— Ei.

— Eikö se sitten ollut lukittu?

— Ei.

— Kylläpäs te olette, sanokaamme, hyväuskoinen herra! Tai kenties olette vakuuttanut autonne hyvästä summasta varkaudenkin varalta? Se ei kuitenkaan liikuta nyt meitä. Sanokaa sen sijaan, mitä ajattelitte, kun autonne oli poissa!

Arkkitehti Kalpa liikahti hermostuneesti. Hän alkoi tuntea olonsa kiusalliseksi.

— Ajattelin, että se oli kai varastettu.

Tuomari Korpela naurahti pisteliäästi.

— Mutta ette tehnyt ilmoitusta poliisille?

— En. Jätin sen täksi aamuksi, mutta minulle ei enää annettu tilaisuutta tehdä ilmoitusta.

Tällä kertaa kuulustelija nauroi täyttä kurkkua.

— Hitto soikoon, mies! Älkää luulko meitä narreiksi, joihin tuollainenkin juttu uppoaa täydestä!

Arkkitehti Kalpa suuttui. Kuulustelun sävy oli alusta pitäen tuntunut hänestä loukkaavalta. Mutta nyt rikospoliisin päällikkö oli hänen mielestään ylittänyt kaikki siedettävyyden rajat.

— Harkitkaa sanojanne, tuomari! hän kivahti. — Te raahaatte minut tänne suoraan vuoteesta kuin minkäkin rikollisen! Sitten viivytätte minua tuntikausia tyhjän tautta vetoisissa huoneissanne, ikään kuin minulla ei olisi parempaa tekemistä! Ja loppujen lopuksi otatte vapauden ärjyä minulle siitä, etten ole ilmoittanut teille heti eilen autoni varkaudesta! Tiettävästi kysymys on minun autostani eikä teidän! Virkanne antaa teille tietysti erinäisiä oikeuksia, mutta ei sentään oikeutta kohdella kansalaisia tällä tavoin. Kenties teitä huvittaa kuulla, että minulla on vaikutusvaltaisia tuttavia sanomalehdissä. Heitä saattaa kiinnostaa teidän tapanne kohdella kunniallisia kansalaisia!

Tuomari Korpela purskahti uudelleen nauruun.

— Sanomalehtimiehet! hän huudahti ivallisesti. — Sanonpa teille, että heitä tulee nyt yli kaiken kiinnostamaan kysymys teistä ja autostanne. Hitto soikoon, mies, tuo »varastettu» autonnehan löydettiin viime yönä ojaan suistuneena ja etuistuimellaan nuori nainen, jonka ohimossa on murhaluodin reikä!

Isku tuli niin tuimasti ja odottamatta, että se huumasi kokonaan arkkitehti Kalvan. Hänen kätensä puristuivat tuolin sivunojiin. Suu avautui kerran toisensa jälkeen, mutta sanaakaan ei kuulunut. Hän jäi avuttomasti tuijottamaan rikospoliisin päällikön vaaniviin, vihamielisiin silmiin.

— Ehkäpä nyt jätätte rettelöimisen, tuomari Korpela jatkoi pistävällä äänellä. — Ehkäpä otatte vihdoinkin ymmärtääksenne, että kun poliisi haluaa tietää autonne matkoista eilisiltana, sillä on, sanokaamme, riittävät syyt kysymyksiinsä. Ja nyt, arkkitehti Kalpa, miettikää tarkoin, ennen kuin vastaatte seuraavaan kysymykseeni. On olemassa vain kaksi järjellistä syytä, miksi jätitte tekemättä ilmoituksen autonne eilisestä »varkaudesta». Huomatkaa, vain kaksi syytä! Joko otaksuitte, että ystävänne insinööri Sara oli tapansa mukaan tarvitessaan autoanne ottanut sen hotellin edustalta, taikka sitten te olitte hänen mukanaan eilisiltaisella kohtalokkaalla ajelulla. Kumpi näistä vaihtoehdoista on oikea?

Kuulusteltava ei vastannut. Hän oli liian järkyttynyt kyetäkseen ajattelemaan rauhallisesti. Hirveä uutinen oli lamauttanut hänet. Tuskan hiki nousi otsalle. Ja kolmelta taholta tuijottavien silmien vahingoniloinen, kova kimmellys sai hänet aivan suunniltaan.

Tuomari Korpela pani tyydytyksellä merkille kaiken tämän. Tuo mies oli kypsä eikä kykenisi enää keksimään mitään verukkeita, kunhan vain taottiin, niin kauan kuin rauta oli kuuma.

— Vastatkaa! hän huusi kimeästi. — Kysymyksessä on murha. Hitto soikoon, mies, murha! Meidän velvollisuutemme on ottaa selville tuon katalan teon tekijä tai tekijät. Ja minä vannon teille, että me saamme sen selville, vaikka totuus sitten olisi, sanokaamme, hohtimilla väännettävä asianomaisten suusta. Siksi: vastatkaa! Ja kiertelemättä!

— Minä, arkkitehti Kalpa aloitti, mutta ei päässyt sen pitemmälle. Hänen silmissään oli hätäytynyt ilme, kuin vainotulla eläimellä. Sitten hän sanoi nopeasti matalalla äänellä: — en nähnyt autoani enää koko iltana. Ja niin on, että luulin Saran tarvinneen sitä.

Huoneeseen laskeutui äänettömyys. Jotakin ratkaisevaa tuntui tapahtuneen. Tuomari Korpela ja komissaari Vuoristo vaihtoivat merkitsevän silmäyksen.

— Arkkitehti Kalpa, rikospoliisin päällikkö sanoi hetken kuluttua aivan muuttuneella, kohteliaan pehmeällä äänellä, te voinette todistaa muualla olonne tuosta hetkestä, sanokaamme, klo 2:een yöllä!

— Kyllä.

— Ja sanokaahan vielä, tuomari Korpela jatkoi suostuttelevasti, insinööri Sarahan oli tietoinen, missä autonne tuona iltapäivänä oli. Tarkoitan, että hän tiesi tapaamisestanne arkkitehti Ljunglundin kanssa Carltonissa. Eikö totta?

— Kyllä hän tiesi.

Samassa arkkitehti Kalpa havahtui. Mitä hän olikaan myöntänyt?

— Saatan sen helposti sanoa, hän kiiruhti jatkamaan, sillä en usko insinööri Saralla missään tapauksessa olleen mitään tekemistä tuon juttunne kanssa. Sitä ei toki vähimmässäkään määrässä todista se, että minä kadulle tultuani ja huomattuani auton olevan poissa otaksuin hänen tarvinneen sitä. Hän soitti minulle päivällä ja kysyi, saisiko hän käyttää autoani, jos sattuisi sitä tarvitsemaan. Sanoin, että jättäisin sen Carltonin edustalle ja ettei hänen kannattanut tuoda sitä enää takaisin sinne. Mutta tästä huolimattahan joku toinen on voinut ottaa auton ja tässä tapauksessa on varmasti ottanutkin. Kuuletteko? Varmasti joku toinen on ottanut auton!

— Kaikki tuo on hyvin mielenkiintoista ja, sanokaamme, mahdollista, tuomari Korpela myönsi lauhkeasti. — Meidän asiamme on ottaa selvä, kenen käsiin autonne joutui. Olette auttanut meitä suuresti, arkkitehti Kalpa, ja valitan nyt, että keskustelumme sävy oli aluksi kaikkea muuta kuin kohtelias. Mutta koettakaa ymmärtää: tällaiset jutut käyvät hermoille. Emmekä mekään ole muuta kuin, sanokaamme, ihmisiä. Komissaari Vuoristo panee huoneessaan kokoon pöytäkirjan, ja hänelle ilmoittanette ne henkilöt, jotka voivat todistaa teidän muualla olonne. Pelkkä muodollisuus, tietysti. Mutta käsitättehän, että sen täyttäminen on velvollisuutemme.

Arkkitehti Kalpa nousi epäröiden. Kuulustelun sävyn äkillinen muuttuminen ei miellyttänyt häntä. Alkuosa oli ollut loukkaava. Mutta mitä merkitsi nyt tämä outo muutos? Sitäkö, että hän oli tullut täyttäneeksi näiden miesten kaikki toiveet — ehkä ylittäneeksikin? Sitä paitsi tieto hirvittävästä rikoksesta painoi häntä raskaasti. Murha hänen autossaan — se oli uskomatonta ja kammottavaa. Hän kumarsi jäykästi hyvästiksi ja astui ovelle. Siellä rikospoliisin päällikön kysymys pysähdytti hänet:

— Nuo teidän monet yhteiset ilta-ajelunne, joilta palasitte yksin? Minne insinööri Sara meni?

Veri syöksähti arkkitehti Kalvan päähän.

— Kysykää häneltä itseltään! hän huudahti kiivaasti; — Minä en ole milloinkaan udellut, minne hän aikoi autosta poistuttuaan, enkä sitä siis tiedä.

— No, älkäähän hermostuko, tuomari Korpela rauhoitti hymyillen. — Paluuajasta päätellen teitte aina suunnilleen saman matkan. Missä hän astui autosta?

Mutta tällä kertaa arkkitehti Kalpa ei antanut suostuttelevan äänen houkutella avosuisuuteen.

— Kieltäydyn vastaamasta tuohon kysymykseen, hän torjui kylmästi. — Jos asia teitä kiinnostaa, niin — toistan sen — kysykää insinööri Saralta.

— Sepä olikin hyvä neuvo, rikospoliisin päällikkö hymähti ja viittasi hyvästiksi.

Yksin jäätyään hän nousi mittelemään huonetta. Juttu alkoi selvitä! Selviämissuunta oli tosin hänelle yllättävä. Insinööri Saran syyllisyyttä kannatti nyt enää tuskin epäillä. Sara — uskomatonta! Niin, uskomatonta, ellei Tanja Maznitsenkoa voitaisi todeta kommunistiurkkijaksi. Mutta vaikkei niinkään olisi, niin entä sitten? Yleistäkin kunnioitusta nauttivat miehet saattavat joskus tehdä uskomattomia tekoja. Eikä Sarasta voinut sanoa, että hän edes nautti yleistä kunnioitusta. Fanaatikko ja valtiollinen haaveilija! Sellaisissa vesissä saattaa kutea varsin outoja kaloja. Ja oli miten oli, niin rikospoliisin oman arvon tähden asia oli selvitettävä nopeasti. Muuten oli olemassa vaara joutua sanomalehtien hampaisiin, ja se oli aina peräti kiusallista. Sitä paitsi ei olisi hullummaksi saada omia osakkeitaan sisäministeriössä hieman nousemaan.

Komissaari Vuoriston onkimat tiedot Kalvan auton liikkeistä eilisiltana olivat kieltämättä osoittautuneet hyviksi. Ikävä vain, ettei hän, Korpela, ollut saanut niitä tietoonsa etukäteen. Oikeastaan oli väärin, ettei nuori mies ollut heti ilmoittanut hänelle, esimiehelleen, näitä tutkimustensa tuloksia. Väärinkö? Niin, tavallaan, mutta eikö syy siihen ollut osittain hänessä itsessään, Korpelassa? Hänhän ei ollut kysynyt Vuoristolta mitään. Hän oli oikeastaan pyrkinyt vain siihen, että saisi Saran ystävineen irti tästä jutusta. Sillä hänestä oli tuntunut, että he olivat syyttömiä. Kunnes nämä uudet tosiasiat olivat pujahtaneet esiin. Hän oli tähän asti tuijottanut vain yhteen suuntaan. Hänellä ei todellakaan ollut oikeutta kantaa kaunaa alaiselleen siitä, että tämä näissä oloissa ennakkokäsityksittä etsi omin päin joka taholta tapahtumien lankoja.

Tämä ajatuksenjuoksu sai aikaan sen, että komissaari Vuoristo koki iloisen yllätyksen tullessaan päällikkönsä huoneeseen. Tämä hymyili hänelle mitä suopeimmin ja tarjosi savukkeen kehoittaen häntä istahtamaan hetkiseksi puhelemaan.

— Olen kiitollinen teille, komissaari, avustanne, tuomari Korpela sanoi lämpimästi. — Tiedättekö kenties vielä enemmänkin tästä jutusta? Sanokaamme, esim. tuon kolmannen miehen osalta?

— Valitettavasti en. Tuosta kolmannesta en ole onnistunut saamaan selville mitään.

Komissaari Vuoristo oli todella pahoillaan, ja se näkyi selvästi. Hän olisi sanomattoman mielellään tahtonut antaa vieläkin paremman kuvan kyvyistään.

— No, sitähän ei voi auttaa, rikospoliisin päällikkö lohdutti. — Autoa koskevat tietonne olivat sitä arvokkaammat. Arvaan, että olette, sanokaamme, onkinut ne autohallin miehiltä. Oletteko puhutellut heitä kaikkia?

— Vain kahta, komissaari vastasi. — Mutta luullakseni se riittää, ainakin tässä vaiheessa. Siltä taholta en sitä paitsi usko enempää heruvan. Jälkeenpäin nuo miehet säikähtivät avomielisyyttään ja vannottivat, etten vain menisi kertomaan ukolle — hallin omistajalle — heidän puheistaan, koska siitä saattaisi olla heille seurauksena paikanmenetys. Ukko kuuluu olevan tarkka siitä, etteivät miehet lörpöttele asiakkaista. Mutta palatakseni äskeiseen kuulusteltavaan, sallikaa minun onnitella teitä, tuomari. Arkkitehti Kalvan te pehmititte nopeasti ja tehokkaasti.

Tuomari Korpela tunsi mielihyvän hykertävän rinnassaan. Tarpeetonta ehkä, mutta tunnustuksen saaminen oli mieluisaa — tässäkin tapauksessa.

— Ei kai hän pyrkinyt peruuttamaan äskeisiä puheitaan? hän kysyi.

— Ei, komissaari vastasi hymyillen. — Olen lisäksi todennut arkkitehti Kalvan alibin. Todisteet ovat täysin vakuuttavat. Hänellä ei ole voinut olla mitään tekemistä itse murhan kanssa.

Rikospoliisin päällikkö rummutti sormillaan hermostuneesti pöytää. Hänen oli vaikea löytää ilmaisua sille, mitä hänellä oli apulaiselleen vielä sanottavana.

— Kaiken sen jälkeen, hän aloitti, mitä arkkitehti Kalvan kuulustelussa ilmeni, olen, sanokaamme, kallistunut hyväksymään teidän käsityksenne insinööri Saran osuudesta. Hänen asemansa on nyt sellainen, ettemme voi lykätä hänen jatkokuulusteluaan huomiseen. Antakaa parille miehelle tehtäväksi hakea hänet tänne.

Komissaari Vuoristo nousi nopeasti. Tämä oli hänen voittonsa — hänen suuri voittonsa.

Kun hän palasi huoneeseen toimitettuaan asian, tuomari Korpela sanoi virallisesti:

— Ja nyt kolmas.

Maisteri Mäki oli lyhyt ja vanttera, puolivälissä kolmattakymmentä oleva mies. Jurosti hän vastaili kuulustelun alkukysymyksiin.

— Te ostitte kolme kuukautta sitten Oy Aseesta pistoolin? rikospoliisin päällikkö kysyi sitten.

— Neljä päivää vaille kolme kuukautta, kuulusteltava korjasi. — Ostin sen poliisilaitoksen antaman lupatodistuksen nojalla. Haluatteko kenties nähdä aseenkantoluvan?

— Sillä ei ole vähä, tuomari Korpela torjui. — Sen sijaan haluaisimme tietää, missä ase nyt on, sanokaamme, teidän tietämänne mukaan.

— Kirjoituspöytäni keskilaatikossa.

— Milloin näitte sen viimeksi?

— Toissa aamuna.

— Missä asutte?

— Leskirouva Mikkolan luona Albertinkatu 23:ssa.

— Pistooli ei enää ole siellä. Se on meidän hallussamme. Maisteri Mäen kulmakarvat kohosivat aavistuksen verran.

Mutta se olikin ainoa hämmästyksen ilmaus.

— Miten arvelette sen, sanokaamme, kadonneen kirjoituspöytänne laatikosta?

— Samaa kysyisin mielelläni teiltä.

— Missä olitte eilisiltana?

— Sepä vasta hieno kysymys, maisteri Mäki hymähti. — No, kernaasti saatte sen tietää. Klo 21:een istuin yliopiston kirjaston lukusalissa. Sen jälkeen lähdin osakuntani illanviettoon. Sieltä lähdin kotiin klo 2:n maissa. Riittääkö?

Rikospoliisin päällikkö jätti vastaamatta tuohon ylimieliseen kysymykseen.

— Voitteko hankkia todistajia, jotka vahvistavat ilmoituksenne ja kellonmäärät?

— En luulisi sen tuottavan mitään vaikeuksia.

— Onko rouva Mikkolalla paljonkin vuokralaisia?

— Viisi. Kaksi konttorineitiä. Kaksi myyjätärtä. Ja minä.

— Huolehtiiko rouva Mikkola itse huoneiden siivouksesta?

— Ei. Palvelustytön nimi on Maija Muola, jos sekin teitä huvittaa.

— Te kuulunette Saran järjestöön?

Maisteri Mäki tunsi suuttumuksen nousevan mielessään. Mitä tämä pohjaton uteleminen merkitsi? Hänen pistoolinsa oli joutunut poliisin käsiin. Se oli outoa, ja olisi ollut kiintoisaa tietää, miten se oli tapahtunut. Mutta mitä hullua siihen vaikutti se, oliko hän sen tai tämän järjestön jäsen? Hän vastasi ärtyneesti:

— Kuulun kyllä. Sitä paitsi kuulun kolmeen akateemiseen yhdistykseen Haluatteko kenties tietää niidenkin nimet?

Tuomari Korpela nytkäytti olkapäitään. Tämä kuulusteltava kävi jälleen ylenmäärin hänen hermoilleen.

— Emme, hän ärähti. — Mutta käykö luonanne, sanokaamme, paljonkin vieraita?

— Joku toveri silloin tällöin.

— Keitä on käynyt kahden viime päivän kuluessa?

— Olen ollut päivät ja illat poissa näinä päivinä, joten en ole ollut vieraita vastaanottamassa.

— Onko joku käynyt teitä kysymässä näinä päivinä?

— Vain yksi ainoa, sikäli kuin minulle on ilmoitettu.

— Kuka? Milloin?

— Insinööri Sara. Eilen iltapäivällä. Kuulemma puolenpäivän maissa.

Tuomari Korpela kumartui äkisti papereittansa puoleen, jottei kuulusteltava näkisi voitonriemuista välähdystä hänen silmissään. Totisesti, heillä oli jatkuvasti onnea!

— Kävikö hän huoneessanne?

— Kuulemma kävi. Hän jätti pöydälleni kirjelipun.

— Mitä siinä oli?

— Tiedonhalunne on pohjaton, maisteri Mäki ivasi kylmästi. — Siinä oli vain ilmoitus eräästä huomispäiväisestä kokouksesta.

— Onko se, sanokaamme, tärkeäkin kokous?

— Kokouksemme ovat aina tärkeitä — meille.

— Onko insinööri Sara läheinen ystävänne?

— Älkää imarrelko minua. Hän on toverini, se riittää.

— Onko hänellä tapana useinkin käydä luonanne?

— Melko harvoin.

— Tuo hänen eilinen vierailunsa, sanokaahan, ettekö hämmästynyt kuullessanne siitä?

— En. Olin vain pahoillani siitä, etten sattunut olemaan kotosalla.

— Se oli todellakin, sanokaamme, ikävää, rikospoliisin päällikkö hymähti. — Muuten olisi pistoolinne kenties vieläkin pöytälaatikossanne.

— Mitä...!

Vihjauksen tarkoitus selvisi vasta vähitellen maisteri Mäelle. Mutta sitten hän myös suuttui.

— Että kehtaattekin! hän huudahti. — Jos insinööri Sara olisi tarvinnut asetta tai mitä tahansa muuta omistamaani, niin ensi sanasta hän olisi saanut sen.

— Sepä suurenmoista toveruutta, tuomari Korpela pilkkasi. — Mutta ehkäpä hänellä oli, sanokaamme, syynsä tällä kertaa ottaa pyytämättä. Muuta ei minulla olekaan kysyttävää teiltä, maisteri. Seuratkaa komissaari Vuoristoa. Hän laittaa kuulustelupöytäkirjan kuntoon allekirjoitettavaksenne.

Maisteri Mäki katsoi rikospoliisin päällikköä vihan sumentamin silmin.

— Vai niin, tämä oli siis kuulustelu! Ehkäpä sanotte minulle, mikä on aiheuttanut tämän kuulustelun.

Tuomari Korpela hieroi värähteleviä sormiaan. Huulilla leikki kylmä, vahingoniloinen hymy.

— Sen on aiheuttanut, sanokaamme, pistoolinne, hän vastasi. — Se, jota turhaan olisitte nyt saanut etsiä pöytälaatikostanne. Muuta teidän ei tarvitse tietää. Hyvästi!

Yksin jäätyään rikospoliisin päällikkö tarttui heti puhelimeen.

— Korpela puhuu. Kuulehan, Rauta, Maznitsenkon juttu alkaa selvitä. Saran syyllisyys on, sanokaamme, aivan ilmeinen... Tunnustanutko? Ei vielä... Pidätettykö? Ei. Mutta olen lähettänyt hakemaan häntä jatkokuulusteluun, ja saman tien hän sitten taitaa, sanokaamme, jäädäkin... Mitä? Tuletko sinä nyt vuorostasi tänne? No hyvä, puolisen tuntia voin uhrata sinulle. Mutta etukäteen sanon, että Saran syyttömyyttä sinun ei kannata enää jankuttaa. Hitto soikoon, mies! Tosiasiat ovat liian selvät... Mitä? Etkö aio yrittääkään ylipuhumista? No, tervetuloa sitten!

Viides luku.

UUSI MURHENÄYTELMÄ.

Kaarlo Rauta totesi jälleen mielihyvin, että Inkeri Kaario osasi kuunnella. Tuomari Korpelan luota palattuaan hän oli ryhtynyt kertomaan tytölle Tanja Maznitsenkon murhajuttua. Hänellä oli siihen useitakin syitä. Tärkein niistä oli halu päästä siten irti siitä raskaasta mielialasta, jonka käynti rikospoliisin päällikön luona oli aiheuttanut — Antti Saran asia näytti tosiaan pahalta. Sitä paitsi oli hyvä käydä jutussa tähän asti ilmenneet seikat yksityiskohdittain lävitse. Vähemmän tähdellistä, mutta sitä mieluisampaa oli, että kertomalla saattoi tehdä tytön mieliksi. Tämän ilo siitä, ettei toimistoa vielä lakkautettaisi, oli ollut niin liikuttavan vilpitöntä: »Oi, me saamme siis työtä!» »Me» — se oli kyllä omalaatuinen näkemys, mutta kun tyttö tahtoi tuntea olevassa mukana, niin miksikäs ei! Sen pikku ilon Inkeri Kaario ansaitsi jo yksistään suurenmoisen kuuntelutaitonsa vuoksi. Kertaakaan keskeyttämättä hän seurasi valppain ilmein pitkää selostusta.

Puhelin soi juuri, kun Rauta ehti loppuun.

— Korpela täällä. Oletko jo lukenut iltalehdet?

— En.

— Hitto soikoon, mies, pidä sitten kiirettä. Saat nautintorikkaan hetken, kun luet, millainen kala se sinun ihailemasi Sara oikein on. Vallan minua piruuttaa, että moinen mies istui muutamia tunteja sitten minua vastapäätä täällä työhuoneessani. Mutta kaikki on sinun syytäsi! Ellen olisi kuunnellut sinun idioottimaisia ylistyslaulujasi tuosta roistosta, olisin pannut hänet heti telkien taa ja säästynyt monilta ikävyyksiltä. Hitto soikoon, mies! Tätäkö sinä sanot toveruudeksi?

— Älä puhu joutavia, Rauta torjui. — Onko sinulla nyt todellakin aikaa tuollaiseen tyhjään jaaritteluun?

— On. Juuri aikaa minulla nyt on, vaikka mihin! tuomari Korpela vihoitteli. — Ja sinua, yksinomaan sinua, saan kiittää siitä. Kai sinä käsität, miten kiitollinen sinulle olen! Minä älysin, sanokaamme, juonen liian myöhään, ja kun tavoitin Saraa uudelleen käsiini, kourani tapasivat tyhjää. Niin minusta tuli vähätöinen mies. Hauskaa, eikö totta? Saran juttu on siirretty valtiollisen poliisin haltuun. Hänet itsensä on määrätty vangittavaksi, mutta häntä ei ole vielä löydetty. Kalpa ja Mäki on sen sijaan juuri äsken pidätetty. Hitto soikoon, mies? Eikö naureta yhdessä?

Rauta oli liiaksi hämmästynyt osatakseen sanoa kotvaan mitään. Olipa siinä uutisia kerrakseen!

— Jutussa on sitten täytynyt aivan äskettäin ilmetä jotakin vallan uutta, hän viimein huomautti.

Korpela nauroi katkerasti:

— Uuttako? Kyllin paljon uutta sinunkin, sanokaamme, mannermaisille tottumuksillesi! Osta iltalehdet, niin saat lukea. Mutta voinhan jo näin etukäteen sanoa sinulle, että majuri Lauriala yleisesikunnasta ampui tänään klo 10,35 itsensä asunnossaan. Miksikö? Hitto soikoon, mies, hänellä oli siihen syytä yllin kyllin! Hänen toimestaan on eräs tärkeimmistä sotilassalaisuuksistamme, Ahvenanmaan uusi, suurisuuntainen linnoitussuunnitelma, häipynyt.

Rauta vihelsi. Kylläpä Helsingissä oli yht'äkkiä alkanut tapahtua paljon. Toisiaan nopeasti seuraavat jymy-yllätykset melkein huumasivat.

— Lauriala? hän toisti koneellisesti. — Eräs luotettavimmista upseereistamme! Miten se on mahdollista?

— Vai eräs luotettavimmista, Korpela pilkkasi. — Sellaisia ne ovat kaikki ne sinun luotettavimpasi! Roistoja ja kavaltajia ja murhamiehiä! Hitto soikoon, mies! Miksi et väitä, että Tanja Maznitsenko oli, sanokaamme, viaton enkeli? Silloin puolustaisit ylevin sanoin koko tätä hienoa kolmikkoa. Sillä on jo todettu, että henkilö, joka eilen soitti Saralle Fazerin ravintolaan, oli juuri Lauriala. Tämä »luotettava» majuri — maanpetturi — oli siis se henkilö, jota Sara suojeli ja jonka vuoksi hän alentui tapaamaan Tanja-neitiä. Lue hitossa iltalehdet. Saat niistä tietää vielä senkin, että Maznitsenko kaunokainen oli viime ajat »luotettavan» majurisi rakastajatar. Ja sitten — painu helvettiin!

Puhelin sulkeutui rämähtäen.

Rauta jäi pitkäksi aikaa istumaan puhelintorvi kädessään.

Korpela oli ollut raivoissaan. Eikä ihme! Jutun siirtäminen kokonaisuudessaan valtiollisen poliisin hoitoon oli hänelle tietysti kova kolaus. Se, että Korpela oli antanut Saran lähteä kuulustelusta vapaasti ja sitten kadota, oli varmaan luettu hänelle viaksi, vaikkei hän vielä tällöin ollut voinut tietää mitään juttuun kietoutuneesta Laurialan tapauksesta.

Sara ja Lauriala? Sen Rauta tiesi vanhastaan, että he olivat hyvät toverukset keskenään. Tuo toveruus oli peräisin jo kouluajoilta. Lauriala ja Maznitsenko? Laurialan osalta juttu tuntui miltei uskomattomalta. Mutta tosihan sen täytyi olla. Tanja Maznitsenko — ulkolainen tanssijatar. Sellaisesta saattoi hyvinkin uskoa, että hän toimi jonkin ulkovallan laskuun sotilassalaisuuksien metsästäjänä. Eikä ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun rehti suomalainen mies lankeaa tuollaiseen loukkuun. Ja jos kerran Lauriala siihen jouduttuaan oli kääntynyt avunpyynnöin Saran puoleen, niin tämän ehdottoman toveruuskäsitteen mukaista oli, että hän ryhtyi arvelematta toimeen. Mutta ei sittenkään murhaan — ei missään tapauksessa murhaan!

Tämä uusi murhenäytelmä antoi vastauksen siihen, mitä Sara oli tarkoittanut neiti Maznitsenkolle kirjoittamassaan kirjeessä lauseella: »Keskustelustamme saattaa riippua erään ihmisen elämä tai kuolema.» Se ei ollut, kuten rikospoliisin päällikkö oli aluksi ollut taipuvainen epäilemään, tanssijattareen kohdistuva uhkaus. Majuri Laurialan elämä tai kuolema oli riippunut siitä. Kaunis vakoojatar oli ilmeisesti olosuhteissa, joiden yksityiskohdat jäisivät ainiaaksi selvittämättä, mutta joita ei ollut vaikea kuvitella, saanut varastetuksi häneltä Ahvenanmaan linnoitussuunnitelmat. Sara oli väliintulollaan koettanut estää uhkaavaa katastrofia. Mutta soittaessaan eilen illalla ravintolaan Lauriala oli saanut kuulla yrityksen epäonnistuneen, ja siksi hän oli nyt vainaja.

Rauta näki tapahtumien kulun selvästi. Se, mitä rikospoliisin päällikkö oli äsken puhelimessa kertonut Laurialan itsemurhan syistä ja mikä ilmeisesti oli iltalehdissä luettavana, osoitti lopullisesti, millainen idiootti komissaari Vuoristo oli ollut epäillessään Saran kuulustelussa mainitsemaa kolmatta henkilöä pelkäksi mielikuvituksen tuotteeksi. Ainoastaan toverinsa nimen Sara oli jättänyt sanomatta, muuten kaikki oli ollut totisinta totta — niin kuin odottaa saattoikin.

Vain eräs kohta poliisin rakennelmista jäi jäljelle. Tuomari Korpelahan oli pystyttänyt Saran syyllisyysteorian sen varaan, että Tanja Maznitsenko oli kommunisti ja vakooja ja että hänen henkensä ei niin ollen ollut paljon arvoinen insinööri Sarasta, kommunistista myyräntyötä vastaan taistelevan järjestön johtajasta. Tästä näkökulmasta katsoen rikospoliisin päällikkö ei ollut pitänyt suinkaan mahdottomana, että Sara olisi voinut tuhota vakoojattaren. Korpela saattoi niin ajatella, ja nyt hän pysyi kai entistä tiukemmin siinä kiinni — Korpela, joka ei tuntenut Saraa. Mutta Rauta tiesi, ettei niin voinut olla, sillä hän tunsi Saran.

Inkeri Kaario oli huolestuneena seurannut esimiehensä puhelinkeskustelua ja sen jälkeen huoneeseen laskeutunutta synkkää äänettömyyttä. Lopulta hän ei voinut enää pysyä vaiti.

— Tuomari, ettekö tahtoisi sanoa minulle, mitä on tapahtunut?

Hänen äänensä liikuttava, anteeksipyytävä sävy houkutteli hymynhäivän Raudan huulille. Hän havahtui mietteistään ja huomasi yhä pitävänsä käsissään puhelintorvea. Laskiessaan sen paikoilleen hän vastasi vakavasti:

— Uusi käänne, ei vähempää. Tuomari Korpela ilmoitti siitä ja sanoi, että iltalehdet sisältävät tietoja, jotka varmasti kiinnostavat meitä. Lienee niin ollen parasta, että käytte hankkimassa kaikki iltalehdet.

Kun tyttö palasi sanomalehdet mukanaan, Rauta kehoitti häntä istumaan viereensä. Hän yritti lievittää tilanteen vakavuutta huomauttamalla leikkisästi:

— Koskapa tämä kerran on meidän ensimmäinen yhteinen juttumme, katsokaamme yhdessä, mitä ystävämme sanomalehtimiehet ovat onnistuneet keittämään siitä kokoon.

Se ei ollutkaan vähäistä!

He aloittivat puolueettomasta suomalaisesta iltalehdestä. Se oli uhrannut koko etusivunsa päivän molempien suurten sensaatioiden selostukseen. Sotasalaisuuden kavallus komeili ensimmäisenä. Majuri Laurialan sotilasura kuvattiin alusta loppuun erikoisesti korostaen sitä, että hänen esimiehensä olivat tähän päivään asti pitäneet häntä ehdottoman luotettavana upseerina. Lehden tietämän mukaan kavallus oli saatu ilmi aikaisin samana aamuna ja heti ryhdytty ottamaan selvää, miksi majuri ei ollut saapunut toimeensa. Rouva, jonka luona Lauriala asui, oli ilmoittanut majurin oheen koko aamun huoneessaan lukkojen takana tulematta puhelimeen, kun vähän aikaisemmin joku mieshenkilö oli soittanut hänelle. Saamansa kehoituksen mukaisesti rouva oli mennyt ilmoittamaan, että yleisesikunnasta soitetaan. Tällä kertaa vuokralainen oli huutanut emännälleen: »Hyvä on, erittäin hyvä!» Mutta hän ei ollut avannut ovea eikä tullut. Kun rouva oli aikansa odotettuaan koputtanut uudelleen, laukaus oli kajahtanut huoneesta vastaukseksi. Majuri Lauriala oli sitten löydetty kuolleena huoneensa lattialta. Vain varovaisesti viitattiin lehdessä siihen, että kadonnut linnoitussuunnitelma oli arvattavasti joutunut jonkin ulkovallan asiamiesten haltuun majurin ajattelemattomien rakkausseikkailujen vuoksi. Tanja Maznitsenkon murhaa lehti selosti aivan erillisenä juttuna korostaen sitä, ettei poliisi vielä tässä vaiheessa halua antaa tietoja siitä, mihin suuntaan epäilykset teon tekijöistä ja vaikuttimista käyvät.

Mutta suomalaisen iltalehden pidättyväisyydestä, joka ilmeisesti oli viranomaisten toivomusten mukainen, ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan hyötyä. Ruotsinkielinen lehti oli näet ottanut aivan toisen asenteen. Neljästä sivustaan se oli uhrannut tälle jutulle yli puolitoista. »Suomalaisen sivistyneistön suuri skandaali» komeili valtavin kirjaimin seitsemän palstan ylitse ulottuvana pääotsakkeena. »Sotilassalaisuuksistamme suurin, uusi, yleisölle täysin tuntematon Ahvenanmaan linnoitussuunnitelma, myyty eräälle tietylle ulkovallalle» seurasi toisena otsakkeena. Ja kolmas oli kaikkein sensaatiomaisin: »Suomalaisen insinöörin, suomalaisen majurin ja ukrainalais-saksalaisen tanssijattaren yhteisen kauppahuoneen romahdus: tanssijatar murhataan — majuri tekee itsemurhan — insinööri katoaa jäljettömiin.»

Näiden repäisevien otsakkeiden alle oli sitten sijoitettu sekä sotilassalaisuuden kavallus ja majuri Laurialan itsemurha että Tanja Maznitsenkon murha yhdeksi yhtenäiseksi jutuksi muovattuina. Lukiessaan sitä Raudan täytyi kesken suuttumuksensa myöntää, että jymyuutinen oli kaikessa ilkeydessään hyvin kirjoitettu. Lehden toimitus oli ollut nopsa käänteissään, sen koko koneisto oli ollut työssä. Kaikkien päähenkilöiden suurikokoisten kuvien lisäksi oli uutisen höysteeksi otettu valokuvat paikasta, mistä murha-auto löytyi, ja talosta, jossa matkustajakoti »Piilopirtti» sijaitsee.

Raudan ei tarvinnut lukea pitkällekään todetakseen, että rikospoliisin päällikkö ei aamulla ollut suotta epäillyt matkustajakodin omistajattaren vaientamismahdollisuuksia. Tanja-neidin koko elämä ja hänen vierastulvansa oli esitetty julkeasti ja laveasti. Lehden saamien tietojen mukaan majuri Lauriala ei kuitenkaan ollut kuulunut »Piilopirtin» vakinaisiin vieraisiin. Mutta tämän myönnytyksen vastapainoksi esitettiin lukuisia ravintoloita, joiden ahkeriin kävijöihin Maznitsenko ja Lauriala olivat viime viikkoina kuuluneet. Naapureilta oli saatu kuulla, että majuri oli usein iltamyöhällä tuonut rakastajattarensa asuntoonsakin. Väitettiinpä, ettei hänen virkahuoneensakaan olisi ollut tanssijattarelta suljettu niinä aikoina, jolloin Lauriala oli ollut siellä ylitöissä myöhään yöhön asti.

Syvää vastenmielisyyttä tuntien Rauta luki, miten räävittömällä tavalla majuri Laurialan koko yksityiselämä esitettiin lukijoille. Juopottelija ja irstailija! Se oli ainoa vaikutelma, jonka lukija saattoi saada. Mutta se ei ollut vielä kylliksi, vaan hänet esitettiin myös kylmäveriseksi maankavaltajaksi, joka ilman omantunnon vaivoja oli rahanhimosta myynyt maansa suurimman sotilassalaisuuden vieraalle vallalle.

Tähän asti päästyään Rauta raivostui toden teolla. Hän ei ollut otsakkeita lukiessaan tullut syventyneeksi siihen vihjaukseen, joka sisältyi sanoihin: »Yhteinen kauppahuone.» Mutta tässä se nyt lausuttiin julki suorin sanoin. Koko salaisuus oli muka siinä, että linnoitussuunnitelma oli myyty »eräälle Keski-Euroopan valtakunnalle, joka vanhastaan tuntee suurta mielenkiintoa Ahvenanmaata kohtaan». Sara, joka virka-asioittensa varjolla — niin sanottiin — oli usein käynyt tuossa maassa, oli myynyt itsensä sen palvelukseen ja houkutellut sitten ystävänsä Laurialan samaan katalaan juoneen. Toverukset olivat käyttäneet neiti Maznitsenkoa, jonka isä oli Saksaan paennut ukrainalainen ja äiti saksatar, varastamiensa ja kavaltamiensa sotilassalaisuuksien välittäjänä »suurelle työnantajalle». Kuinka kauan tätä »liiketoimintaa» oli jatkunut, sitä lehti ei sanonut tietävänsä, mutta esitti arkailematta sen otaksuman, että »kauppahuoneen» kolmen osakkaan kesken oli nyt sitten syntynyt erimielisyyksiä saaliin jaosta, ja silloin neiti Maznitsenko oli päätetty raivata pois tieltä.

Lehden toimitus näytti ottaneen huomioon, että Sara oli vielä elossa ja ettei niin ollen ollut kenties aivan turvallista maalata häntä yhtä mustin värein kuin Laurialaa, joka vainajana ei voinut enää vaatia ketään tilille. Mutta ne salakavalat vihjailut, joita Saraa vastaan tehtiin, eivät silti olleet vähäisiä nekään. Ei tarvittu paljon mielikuvitusta käsittääkseen, että lehti murha-autosta ja murha-aseesta puhuessaan halusi antaa lukijalle sen kuvan kuin Sara olisi tieten tahtoen sekoittanut pahaa aavistamattomat ystävänsä arkkitehti Kalvan ja maisteri Mäen juttuun. Siitä, miksi murha-auto jätettiin tiepuoleen, lehden toimitus selvisi esittämällä tarkalleen sen otaksuman, jonka rikospoliisin päällikkö oli väittänytkin sanomalehtien löytävän. Lopuksi lehti kävi kiukkuisesti poliisin kimppuun, joka oli sallinut insinööri Saran vapaasti poistua, vaikka jo ensimmäisessä kuulustelussa oli ilmennyt häntä vastaan paljon raskauttavaa, ja vaadittiin kaikkien asiaan sekautuneiden eloonjääneiden, ennenkaikkea tietysti Saran, viipymätöntä vangitsemista.

Raudan täytyi ihailla Inkeri Kaarion itsehillintää. Uutinen sisälsi suuren määrän hänelle vallan uutta, ja koko juttu esitettiin aivan toiselta näkökannalta kuin miltä hän oli sen äsken kuullut. Mutta silti tyttö luki kaiken sanaa sanomatta ja huudahdustakaan päästämättä, vain joskus hän henkäisi hyvin syvään.

Työntäessään ruotsalaisen lehden syrjään Rauta murahti:

— Ja lopuksi kommunistilehti. Se ei taida tänään muuta sisältääkään, niin riemuissaan se lienee huomatuimman vihollisensa kaatumisesta.

Mutta kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja tuottikin yllätyksen. Tosin juttu esitettiin siinä aivan samassa valossa kuin missä ruotsalainen iltalehtikin sitä laajalti selosti, mutta uutiselle ei ollut uhrattu täyttä palstaakaan.

Inkeri Kaario istui hiljaa tarkastellen insinööri Saran kuvaa.

— Hän on jalon näköinen, hän virkkoi. — Eihän ole mahdollista, että hän olisi tappanut tuon naisen, eihän?

Rauta ei voinut olla hymyilemättä tytön kiihkolle.

— Ei, hän vastasi varmasti.

— Entä minkä verran totta on kaikessa siinä, mitä lehdet kirjoittavat? tyttö kysyi edelleen.

— Kahdeksankymmentä prosenttia on vihamielisten sanomalehtimiesten runoilua, Rauta vastasi. — Mutta jäljelle jäävissä kahdessakymmenessä prosentissa, tosiasioissa, on tällä hetkellä enemmän kuin tarpeeksi selviteltävää.

— Tosiasioilla te tarkoitatte sitä, että Maznitsenko oli vakooja, että hän majuri Laurialan rakastajattarena sai haltuunsa Ahvenanmaan salaiset linnoitussuunnitelmat, että majuri Lauriala oli se kolmas henkilö, jonka vuoksi insinööri Sara kääntyi Maznitsenkon puoleen, ja että kun hänen pelastusyrityksensä epäonnistui, majuri Lauriala ampui itsensä maksaakseen hengellään varomattomuutensa. Niinkö?

Rauta katsoi ihaillen tyttöön.

— Teilläpä on suurenmoinen taito erottaa kädenkäänteessä oleellinen epäoleellisesta, hän kehui. — Minä olen harjoitellut tuota taitoa vuosikausia. Te sen sijaan olette ilmeisesti saanut sen kumminlahjana jo kehdossa.

Tyttö punastui mielihyvästä.

— Tarkoitan todella sitä, mitä sanoin, Rauta vahvisti. — Vaikka olen voinut seurata tämän jutun alkua paljon lähempää kuin te, en olisi osannut esittää sen oleellista sisältöä paremmin kuin te. On vain pari tosiasiaa, joita lehdet eivät painatushetkellä tienneet. Kalpa ja Mäki on pidätetty ja Sara määrätty vangittavaksi. Sitä paitsi juttu on kokonaisuudessaan siirretty valtiolliselle poliisille.

Hymy kuoli tytön huulilta.

— Luuletteko, että VP saa insinööri Saran kiinni? hän huudahti.

— Vai sitä te pelkäätte, Rauta hymähti. — No niin, te ette tunne Saraa. Häntä ei kenenkään tarvitse nyt vaivautua ottamaan kiinni. En tosin tiedä, minne hän lähti. Mutta sen tiedän, että kuullessaan vangitsemismääräyksestä ja ystäviensä pidättämisestä hän rientää lähimmälle poliisiasemalle. Hänen kunniakäsitteensä ovat ehdottomat, eikä hän pelkää mitään.

— Te ihailette häntä varmaan suuresti? tyttö kysyi.

— Enemmän kuin ketään muuta, Rauta vastasi, mutta muutti sitten: — Enemmän kuin ketään muuta miestä.

Puna lehahti taas tytön poskille. Rautakin hämääntyi omista sanoistaan niin, ettei keksinyt, miten jatkaa, ja tyttö saikin ensimmäisenä kiinni äskeisen keskustelun langoista.

— Mihin aiotte nyt ryhtyä saadaksenne totuuden selville? hän kysyi.

Rauta totesi mielihyvin, että tyttö oli, paitsi suloinen, myöskin järkevä. Miten luontevasti hän palauttikaan keskustelun asialliselle pohjalle!

— Koetan saada käsiini Saran ja häneltä valtuuden ryhtyä hoitamaan tätä juttua, hän sanoi. — Pelkään kyllä, että häntä on vaikea tavoittaa. Mutta teen parhaani.

— Entä ellette sittenkään onnistu?

— Siinä tapauksessa ryhdyn juttuun ilman valtuuksia, Rauta vastasi. — Neiti Kaario, nyt voitte mennä kotiin, konttoriaika on jo tunti sitten päättynyt.

Tyttö nousi.

— Oi, eihän minun tarvitse vielä mennä? hän pyysi. — Voi, tuomari, olkaa kiltti, älkääkä lähettäkö minua kotiin! Tämähän on meidän ensimmäinen juttumme. En kuitenkaan voi koko iltana ajatella mitään muuta.

Hänen hymynsä oli niin hurmaavan anova, että Raudan olisi ollut vaikea vastustaa sitä, vaikkapa hän olisi tahtonutkin päästä konttoriapulaisestaan irti. Tässä tapauksessa hän sitä paitsi ei lainkaan halunnut sitä, päinvastoin.

— No hyvä, hän myöntyi lämpimästi, soittakaa sitten kotiinne, jotta he eivät olisi huolissaan teistä. Voitte myös sanoa, että lähdemme nyt Kämpiin syömään päivällistä. Siten tarjoamme vanhemmillenne kontrollimahdollisuuden, ja se saattaa olla hyvinkin tarpeen, hän lisäsi naurahtaen, huomioon ottaen isänne minusta saaman ensi vaikutelman. »Joko hullu tai rikollinen» — niin se muistaakseni oli. Mutta joka tapauksessa jatkamme tätä keskustelua vasta päivällisen jälkeen.

Siitä tuli miellyttävä ateria. Ensimmäinen yhdessä, Rauta ajatteli, mutta toivottavasti ei viimeinen. Inkeri Kaario puolestaan nautti täysin siemauksin. Ruoka oli oivallista, ja hänen esimiehensä osoittautui mainioksi seuramieheksi. Aterian aikana ei sanallakaan kosketeltu päivän tapahtumia. Vasta kun kahvi tuotiin pöytään, Rauta siirtyi puhumaan niistä.

— Kummallista, ettei kukaan ole tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, hän sanoi mietteissään seuraten katseellaan savukkeesta nousevaa savua. — Ja kuitenkin se on ainakin yhtä hyvä kuin tuo toinenkin selitys.

Tyttö oli hetkisen istunut omissa ajatuksissaan, jotka kasvoilla leijailevasta pehmeästä ilmeestä päättäen olivat hyvin kaukana murha-arvoituksesta. Mutta tuomari Raudan sanat havahduttivat hänet pohtimaan hetken kysymystä. Silmät kuvastivat taas vireää mielenkiintoa.

— Jos lähdemme siitä, mies aloitti, että murhan on tehnyt joku jutun yhteydessä jo tähän mennessä mainittu henkilö, niin eihän ole välttämätöntä silloinkaan päätyä Saraan. Tosin hänestä tiedetään, että hän oli neiti Maznitsenkon seurassa eilen iltapäivällä. Mutta hän sanoi eronneensa tanssijattaresta noin klo 21. Tämä tieto on varmasti yhtä oikea kuin kaikki muutkin, jotka hän kuulustelussa antoi. Me ainakin voimme lähteä siitä. Jonkun toisen täytyi siis sen jälkeen tavoittaa neiti Maznitsenko. Jonkun toisen, joka — päinvastoin kuin Sara — saattoi murhan tehdä ja jolla oli siihen syynsä. Voitteko sanoa minulle, kuka tässä yhteydessä mainituista saattoi olla tuo joku toinen?

Tyttö mietti hetken.

— Arkkitehti Kalpa se ei voinut olla, ei liioin maisteri Mäki, hehän ovat todistaneet muualla olonsa, hän totesi. — Mutta kenties majuri Lauriala.

— Tepä sen sanoitte, Rauta hyväksyi. — Ja sanoitte vielä aivan oikein: kenties. Kun ajatuksissani päädyin Laurialaan, valtasi minut ensi hetkessä samanlainen inho kuin lukiessani sanomalehtien vainajaan kohdistuvia likaryöppyjä. Mutta jos joku tässä jutussa jo esiintyneistä on murhan tehnyt, niin luoja tietää, että Laurialalla oli siihen syytä. Tuo nainen oli kylmästi tuhonnut hänen elämänsä. Hän oli Saralta puhelimitse kuullut pelastusyrityksen epäonnistumisesta. On hyvinkin ajateltavissa, että Lauriala näissä oloissa päätti omin päin tehdä viimeisen epätoivoisen yrityksen ja joko uhkauksin tai väkivalloin pakottaa naisen palauttamaan varastamansa asiakirjan. Hänen ei ollut mahdotonta päästä naisen jäljille, hänhän tiesi tämän aterioivan Saran kanssa Fazerin ravintolassa. Lopunkin saattaa ymmärtää, sillä Lauriala oli eilisiltana epätoivoinen mies.

— Mutta auto? tyttö kysyi. — Miten hän olisi voinut saada käsiinsä arkkitehti Kalvan auton ja maisteri Mäen pistoolin?

Rauta nyökkäsi mietteissään.

— Aivan oikein. Nuo kysymykset ovat avoinna, ainakin toistaiseksi, hän myönsi. — Tietysti voidaan ajatella, että Sara johonkin aikaan antoi Laurialan käytettäväksi auton. Se selittäisi senkin, miksi hän kuulustelussa kieltäytyi ilmoittamasta eilisiltaisista edesottamuksistaan mitään. Jos hän jossakin vaiheessa tapasi Laurialan ja luovutti tälle auton, josta murhattu nainen sittemmin tavattiin, ei mikään mahti maailmassa olisi saanut häntä ilmoittamaan poliisille Laurialan nimeä ja siten melko suorasti osoittamaan häntä syylliseksi.

Rauta poltteli tovin ääneti. Sitten hän jatkoi:

— Mutta vaikka näin olisikin, niin sittenkin kysymys Mäen pistoolista jää jäljelle, myönnän sen, arvoituksena, johon toistaiseksi en ole keksinyt mitään ratkaisua. Siitä huolimatta en aio jättää tutkimatta tämän teoriani paikkansa pitäväisyyttä. Sillä on poliisin ja sanomalehtien esittämään syyllisyysteoriaan verrattuna useitakin huomattavia etuja. Ensinnäkin voin tuntemukseni perusteella sanoa, että Lauriala on senlaatuinen mies, joka saattoi määrätyissä olosuhteissa tehdä sen, mitä Sara ei: tappaa vaikka naisenkin. Toisekseen Laurialan motiivi olisi kylmästikin ottaen ymmärrettävämpi ja luonnollisempi kuin se, minkä rikospoliisin päällikkö runoili Saran syyllisyyden selitykseksi. Ja kolmanneksi ei ole toistaiseksi lainkaan tutkittu sitä, mihin Lauriala käytti ajan eilisen puhelinsoittonsa jälkeen. Joka tapauksessa minä yritän tehdä sen vielä tänä iltana. Tämä uusi murhenäytelmä on tutkittava pohjia myöten, ennen kuin lähdemme etsimään muita, kaukaisempia selitysmahdollisuuksia.

— Tuo kaikki on hyvin ajateltu, Inkeri Kaario myönsi, mutta...

Rauta oli odottanut suurempaa tunnustusta tytön puolelta. Hän peitti kuitenkin pettymyksensä ja kysyi huvittuneena:

— Mutta mitä?

— Ette ole vielä sanonut, mikä jää minun tehtäväkseni tutkimuksissamme.

— Tutkimuksissamme? Rauta hymähti, mutta huomatessaan pahan mielen varjon tytön otsalla hän jatkoi: — Rakas lapsi, teidän täytynee tyytyä olemaan minun »Watsonini», jolle saan selvitellä teoriojani. Se on hieno osa, eikö olekin?

— Ei, Inkeri Kaario torjui vastaamatta hänen hymyynsä. — Ensinnäkään minä en ole mikään lapsi. Ja toisekseen minua ei lainkaan huvita tuollainen passiivinen osa.

Rauta purskahti niin välittömän iloiseen nauruun, että se tarttui tyttöönkin.

— Esittäisin jotakin, ellette taaskin vain pilkkaisi minua, hän sanoi sitten käyden jälleen vakavaksi.

— Te olette luultavasti viimeinen ihminen, jota minä haluan pilkata, Rauta korjasi. — No, antakaahan kuulua.

— Tulin vain ajatelleeksi, Inkeri Kaario aloitti empien, että näiden molempien juttujen — Maznitsenkon murhan ja tämän uuden murhenäytelmän — yhtymäkohtaa, matkustajakoti »Piilopirttiä», kannattaisi kenties myös tutkia lähemmin.

— Mainiota! Rauta ihastui heti. — Tuo ajatus tuli jo aamulla mieleeni, kun rikospoliisin päällikkö kävi luonani. Mutta luettuani lehdet heitin sen pois mielestäni. Sanomalehtimiehet näyttivät puristaneen eukosta irti kaiken hänen tietämänsä. Mutta nyt, kun te sanotte »Piilopirttiä» näiden juttujen yhtymäkohdaksi, huomaan, ettei se olekaan vielä kokonaan poissa pelistä.

— Luulisin, tyttö jatkoi rohkeammin, että sanomalehdet julkaisivat matkustajakodin omistajattarelta saamistaan tiedoista vain ne, jotka palvelevat niiden tarkoitusperiä. Meidän kannaltamme julkaisematta jätetyt olisivat kenties tärkeitäkin. Ja vaikka emäntä olisi kertonut lehtimiehille kaiken tietämänsä eikä mitään oleellista olisi julkisuudelta salattu, niin ehkei tie sittenkään ole aivan pystyssä. Maznitsenko lienee asunut »Piilopirtissä» pitemmän aikaa. Ei kai niin ollen ole mahdotonta, että matkustajakodin muut asukkaat tietävät jotakin hänen elämäänsä valaisevaa. Jos te tutkimuksissanne päädytte siihen, ettei majuri Lauriala olekaan tappanut tuota naista, niin silloinhan käy välttämättömäksi etsiä murhamiestä muualta, kenties hänen muusta seurapiiristään. Siitä emme toistaiseksi tiedä vielä mitään, mutta »Piilopirtistä» käsin voisimme ehkä saada noita tietoja.

Rauta innostui.

— Saanko tarjota teille lasin likööriä? Tai kenties samppanjaa? hän kysyi. — Tuo keksintönne on hyvinkin samppanjapullon arvoinen! Te olette älykäs. Ensi tilassa teen vierailun »Piilopirttiin».

— Ettepäs, tyttö sanoi jyrkästi. — Keksintö on minun, kuten sanoitte, ja minä sillä myös aion kokeilla. Saan täten ilmoittaa arvoisalle esimiehelleni, että huomisesta lähtien osoitteeni on oleva matkustajakoti »Piilopirtti».

Rauta vastusti kiivaasti. Mutta tyttö torjui hymyillen kaikki hänen vastaväitteensä. Etteikö hän muka tietäisi, millaista väkeä tuollaisissa epäilyttävissä matkustajakodeissa asusti? Kyllä vain, hänhän oli helsinkiläistyttö, jolla oli avoimet silmät ja lisäksi mielikuvitusta. Hän pukeutuisi huomisesta lähtien vain hieman toisin. Esimies puolestaan saisi tyytyä siihen, että hän ei lähipäivinä olisi säännöllisesti työssä. Hänen piti näet sopeutua uuteen osaansa ja nukkua pitkään aamuisin. Päivisin hän kuitenkin saattaisi käväistä kertomassa uutisensa, ja kenties hänellä silloin olisi aikaa tehdä hieman konttorityötäkin. Tällöin hän voisi noin välipalaksi myös leikkiä tuomarin »Watsonia», tyttö lisäsi kiusoitellen. Ettäkö seikkailu olisi vaarallinen? Oh, hän osasi kyllä pitää varansa. Tuomari ei varmaan tiennyt, että hän kykenee vaikka ampumaan, ja kaasupistooliaan hän käyttelee mainiosti. Ettäkö hänen vanhempansa eivät milloinkaan suostuisi siihen, että hän täten heittäytyisi vaaroille alttiiksi? Sen tuomari sai rauhassa jättää hänen omaksi asiakseen. Sen hän sentään lupasi, että kertoisi isälleen suoraan, mistä oli kysymys.

— Ettekö käsitä, tuomari? tyttö huudahti innosta säteilevin silmin. — Jos te lähdette »Piilopirttiin» kyselemään, ette pääse pitkällekään. Toista on, kun minä asetun sinne oikein asumaan ja olen kuin yksi heistä. Uteliaista herrasmiehistä »piilopirttiläiset» lienevät jo tänään saaneet enemmän kuin tarpeekseen. Yksinäiset, raiteiltaan hieman horjahtaneet tyttölapset sen sijaan tarvitsevat yhä edelleen uusia asuinsijoja, sen ymmärtää siellä jokainen. Olkaa nyt järkevä ja ottakaa vastaan se apu, mitä minä voin tällä tavoin teille tarjota.

Raudan täytyi myöntää, että tyttö oli oikeassa. Mutta hänen sydäntään painoi outo ahdistus, kun hän suostui tuumaan. Se ei ollut suinkaan hullumpi — näissä oloissa. Mutta sittenkin. Jos seikkailuun antautuja olisi ollut joku muu kuin Inkeri Kaario, niin asia olisi ollut vallan toinen. Miksi joku muu? Inkeri Kaariohan oli osoittautunut tytöksi, jolla oli terävä äly ja peloton mieli. Mutta hän oli muutakin. Tuomari Rauta piti kauan kourassaan hänen pientä kättään heittäessään hyvästit tytön kodin edustalla.

— Näkemiin, tuomari! Esimiehelläni on tästedes varsin epäsäännöllinen konttorineiti. Mutta koettakaa olla kärsivällinen.

Ja nauraen tyttö livahti ovesta sisään.

Kuudes luku.

MIES KATOAA.

Istuessaan seuraavana aamuna hiljaisessa toimistossaan Kaarlo Rauta tunsi yksinäisyyden suorastaan painostavaksi. Katkerasti hän moitti itseään siitä, että oli eilen antanut Inkeri Kaariolle luvan ryhtyä tuohon päättömään puuhaan. Lähettääpä nyt parinkymmenen ikäinen tyttölapsi omin päin asumaan mitä epäilyttävimpään luolaan! Eihän tarvittu muuta, kuin että ne hämäräperäiset oliot, jotka emännästä alkaen ja asukkeihin asti muodostivat »Piilopirtin» kantakaartin, pääsisivät perille tytön tarkoituksista, niin kaasupistoolit ja muut varokeinot eivät olisi paljon arvoisia. Ja mitä varten koko tämä puuha? Tietenkään ei siltä taholta ollut mitään mainittavaa selville saatavissa. Parhaassakin tapauksessa ainoa seuraus yrityksestä oli se, että hän, Rauta, oli tänä aamuna saanut, ja kuinka monena aamuna vielä saisikaan, tyytyä kahviin, jonka tympeän näköinen tarjoilijatar vastapäisestä kahvilasta oli kaatanut kuppiin ja joka oli maistunut sen mukaiselta!

Rauta oli muutenkin tyytymätön sekä itseensä että koko maailmaan. Eikä häneltä puuttunut syytä siihen.

Hän oli eilisiltana perin pohjin epäonnistunut yrityksissään saada yhteyttä Saraan. Mies oli kerta kaikkiaan kuin maan alle kadonnut. Turhaan hän oli tiedustellut heidän monilta yhteisiltä tuttaviltaan.

Viimeiset, jotka olivat tiettävästi tavanneet Saran, olivat Kalpa ja Mäki. Rauta oli kuullut Saran käyneen heidän luonaan heti, kun he olivat palanneet kuulustelusta. Hän oli ollut synkkä sekä tullessaan että lähtiessään, sanoi rouva, jonka luona Mäki asui. Kalpa taas oli kertonut vaimolleen, että Sara oli ollut alakuloinen, mutta ilahtunut sitten kuultuaan hänenkin voineen esittää hyväksytyn alibin murhan tapahtuma-ajalta. »Toivoisin, että minäkin olisin voinut olla avomielisempi tuomari Korpelaa kohtaan», hän oli sanonut, »mutta valitettavasti se ei käynyt laatuun». Toverinsa kysymyksen, miksi ei, hän oli sivuuttanut olkapäiden kohautuksin. Lisäksi Kalpa oli kertonut vaimolleen Saran tehneen hänelle kysymyksen, jonka merkitys vasta myöhemmin oli selvinnyt. Hän oli näet kysynyt: »Oletko kuullut mitään Laurialasta?» Kalpa ei ollut kuullut. »Olen huolissani siitä miehestä», Sara oli selittänyt, »koetin aamulla soittaa hänelle asuntoonsa, mutta hän kieltäytyi tulemasta puhelimeen». Lähtiessään Sara oli vielä virkkanut: »Meitä vastaan on käynnissä jokin pirullinen juoni. Mutta ole huoleti, me selviämme kyllä.»

Olihan tässä kaikessa edes jotakin, mutta ei kuitenkaan kylliksi Raudalle, ei mitään kiinteää lähtökohtaa. Ja vaikka hän oli ihaillen pannut merkille sen levollisuuden, millä Kalvan rouva oli suhtautunut miehensä pidätykseen, niin hän ei voinut tämän tavoin jättäytyä vain sen vakaumuksen varaan, että Sara selvittäisi kaiken.

Ennen kaikkea, mihin ihmeeseen Sara oli kadonnut? Oli ollut suorastaan kiduttavaa kuulla radiossa luettavan iltauutisten jälkeen poliisitiedoitusta, kehoitusta niille, jotka olivat tavanneet tai tapaisivat sen ja sen näköisen herrasmiehen, ilmoittamaan asiasta valtiolliselle poliisille tai lähimmälle poliisiviranomaiselle. Sara pysyi teillä tietymättömillä, vaikka hänen olisi luullut kuulleen tuon tiedoituksen tai lukeneen ilta- tai aamulehtien sensaatiouutiset. Kun Sarasta kaikesta huolimatta ei kuulunut mitään, se saattoi merkitä — siitä Rauta oli varma — vain yhtä: jokin onnettomuus esti Saraa ilmoittautumasta. Mutta mikä? Luojan nimessä: Mikä!

Rauta oli koettanut syventyä tutkimaan Laurialan syyllisyysmahdollisuutta. Mutta toistaiseksi hän ei ollut päässyt siihen nähden mihinkään mainittaviin tuloksiin. Ne tiedot, joita hän oli saanut, osoittivat tosin, että Lauriala olisi hyvinkin voinut ajan puolesta suorittaa teon. Hän oli lähtenyt toissailtana asunnostaan heti soitettuaan Saralle ja palannut vasta aamupuolella yötä. Mutta siinä olikin kaikki. Missä hän oli ollut, siitä ei kenelläkään näyttänyt olevan aavistustakaan. Hänen upseeritoverinsa kieltäytyivät yksinkertaisesti keskustelemasta hänestä. Oliko hän murhannut Tanja Maznitsenkon, se oli heille yhdentekevää, hänhän oli joka tapauksessa syypää Ahvenanmaan linnoitussuunnitelman katoamiseen.

No, hän, Rauta, jatkaisi kyllä sen langan kerimistä joltakin kohdalta, ellei muuta ilmautuisi. Sitä paitsi oli yhtä ja toista muutakin, mikä oli selvitettävä. Kalvan auton vaiheet toissailtana oli tutkittava. Lisäksi sieti tarkastaa, eikö Mäen pistoolin salaperäinen tie murha-autoon olisi todettavissa. Puuhaa oli siis yllin kyllin. Mutta tällä hetkellä hän ei saanut ryhdytyksi mihinkään. Hänen mieltään painoi Saran arvoituksellisen katoamisen lisäksi kiduttava levottomuus Inkeri Kaariosta.

Hänestä tuntui vapauttavalta, kun ovikello soi. Inkeri! välähti hänen mielessään. Mutta tytöllähän oli avain. Joku muu tulijan siis täytyi olla. No, kuka tahansa!

Hetkistä myöhemmin Rauta istui tarkastelemassa uutta asiakastaan. Rouva Martio — nimi ei sanonut hänelle mitään. Nainen oli iältään puolivälissä kolmattakymmentä, pukeutumisesta päättäen varsin varakas, kasvonpiirteet säännöllisen kauniit, jollakin tavoin tutut. Rouvan näytti olevan vaikeata hillitä esiinpyrkivää itkua, eikä hän tahtonut päästä puheen alkuun.

— Teille on tapahtunut jotakin vakavaa? Rauta koetti auttaa häntä alkuun. — Kertokaa. Kenties voin auttaa teitä.

— Vakavaa? nainen aloitti vaivalloisesti. — Niin, on tapahtunut jotakin hyvin vakavaa. Siksi kai voidaan sanoa sitä, että perhettä on kohdannut ihmisryöstö tai murha.

Viime sanan sanottuaan rouva purskahti itkuun.

Raudan asenne muuttui heti. Oh, tuo vanha, vanha juttu, jonka hän penkomattakin tiesi ennakolta! Kiukkuinen perhetora. Hätäytynyt nuori vaimo. Murhatuksi kuviteltu keski-ikäinen aviomies, joka kapakoissa suoritettujen etsiskelyjen jälkeen lopulta löydettäisiin pennittömänä ja kurjana jostakin epäilyttävästä paikasta. Ei kiitos! Kaarlo Raudan asianajotoimisto ei ollut alkuunkaan ottanut vastaan tällaisten »mysteerioiden» selvittämistä. Saati sitten sen tapahtumasarjan keskellä, joka nyt oli kulussa! Kunpa rouva vain saavuttaisi tasapainonsa, jotta hän, Rauta, voisi viivyttelemättä osoittaa hänet jonkun toisen asianajajan luo! Kylmästi Rauta kysyi:

— Teidän miehenne on siis kadonnut?

Nainen pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan.

— Mieheni? Ei toki. Veljeni on kadonnut. Antti Sara.

Nimi muutti kaiken. Rouva Martio oli siis Saran sisar, siksi hän oli vaikuttanutkin tutulta. Äskeinen ylimielisyys ja haluttomuus olivat äkisti pyyhkiytyneet Raudasta.

— Tiedän sen, hän sanoi matalasti. — Eiväthän lehdet muusta paljon kirjoitakaan.

— Lehdet! rouva Martio sähähti. — Mitä minä siitä, mitä lehdet kirjoittavat! Uskotteko te niitä? Silloin ette voikaan olla veljeni ystävä!

Hän aikoi nousta. Rauta viittasi häntä jäämään paikoilleen.

— Älkää ymmärtäkö minua väärin, hyvä rouva, hän sanoi. — Olen Saran ystävä enkä usko lehtikirjoitteluun sen enempää kuin tekään. Olen seurannut tätä juttua eilisaamusta lähtien. Olen yrittänyt päästä yhteyteen veljenne kanssa saadakseni häneltä valtuuden ryhtyä asiaan, mutta en ole onnistunut tavoittamaan häntä. Teidän ilmoituksenne hänen katoamisestaan ei näin ollen ollut minulle mikään uutinen.

— Pyydän anteeksi, nuori nainen virkkoi hiljaa. — Viime vuorokausi on ollut minulle niin hirveä, että hermoni ovat äärimmäisen kireällä. Uumoilen ilkeyttä jokaisen vastaantulijan hymyssäkin.

Hän tukahdutti nyyhkytyksen ja jatkoi sitten tyynemmin:

— Valtuuden ryhtyä asiaan, niinhän sanoitte, tuomari Rauta? Sen saatte nyt minun kauttani. Sillä eilen käydessään luonani puolenpäivän jälkeen veljeni sanoi minulle: »Minulla on ilkeä tunne siitä, ettei tässä ole vielä kaikki. Jos minulle sattuisi tapahtumaan jotakin, käänny Kaarlo Raudan puoleen. Hän on kyllä ulkomailla harhaillessaan loitonnut meistä, mutta hän on sittenkin paras mies metsästämään esiin totuuden tästä pimeästä jutusta.» Siksi, tuomari, olen nyt täällä.

»Hän on kyllä ulkomailla harhaillessaan loitonnut meistä», nuo sanat sattuivat Rautaan kipeästi. Kipeästi juuri siksi, että ne olivat todet. Mutta nyt ei ollut aikaa miettiä sitä.

— Eilisillasta saakka olen odottanut Saran ilmoittautumista, Rauta virkkoi. — Hänen poissaolonsa on niin kaiken sen vastaista, mitä häneltä on totuttu odottamaan, että juuri se on minua huolestuttanut enemmän kuin mikään muu. Mutta onko teillä, rouva, jokin lisäsyy otaksua, että hänelle on tapahtunut jotakin vakavaa?

Nainen nyökkäsi.

— Veljeni sanoi tarvitsevansa aikaa joidenkin asioiden järjestämiseen ja ilmoittautuvansa poliisille aikaisin tänä aamuna. Hän aavisti, miten tulisi käymään ja myös sen vaarallisen aseman, johon arkkitehti Kalpa ja maisteri Mäki nyt ovat joutuneet. »Saadessaan minut ne jättävät heidät rauhaan», hän sanoi. Hän ei ole ilmoittautunut, ja siitä tiedän varmasti, että hänet on joko murhattu tai ryöstetty.

Rauta poltteli hetken mietteissään.

— Kertoiko veljenne teille kuulustelunsa kulun?

— Kertoi. Mutta kun kysyin, kuka oli se kolmas henkilö, jonka salassa pitämisellä hän tiesi vahingoittaneensa omaa asiaansa kuulustelussa, hän kieltäytyi ilmoittamasta sitä. »Kysymys on toisen miehen kunniasta», hän sanoi, »minun täytyy antaa hänelle aikaa itse ratkaista asiansa. Vasta kun hän on sen tehnyt, olen valmis puhumaan.» Nyt on helppo nähdä, että hän tarkoitti majuri Laurialaa. Lauriala on tehnyt ratkaisunsa. Mutta veljeni on väkivalloin estetty puhumasta. Sitäkin tietä minä päädyn joko murhaan tai ryöstöön. Kolmatta mahdollisuutta ei ole.

— Olette varmaankin oikeassa, Rauta myönsi. — Minkä voimien otaksutte olevan kaiken tämän takana?

— Kommunistien tietysti! rouva Martio huudahti empimättä. — He pelkäävät veljeäni enemmän kuin ketään muuta. Vain siitä syystä he ovat lavastaneet koko tämän kammottavan näytelmän. He ovat tehneet murhan ja järjestäneet niin, että veljeni ystävineen joutuisi epäillyksi. He aavistivat, että hän luopuisi vaitiolostaan nyt, majuri Laurialan kuoltua, ja siksi he ovat raivanneet hänet pois tieltä.

Kun Rauta hymyili epäuskoisesti, rouva huudahti entistä kiivaammin:

— Ettekö te käsitä tämän viimeisen teon pirullisuutta? Estämällä hänet astumasta nyt esiin ja puolustamasta itseään, he kaiken sen voimalla, mitä jutussa on alkuun saatu veljeäni vastaan käännetyksi, lopullisesti tuhoavat hänen kunniansa! Siten hänet saadaan suuren yleisön silmissä peruuttamattomasti leimatuksi murhaajaksi ja lisäksi vielä raukkamaiseksi roistoksi, joka uhraa toverinsa ja pakenemalla pelastaa vain oman nahkansa! Oh, millainen kuva, millainen kuva!

Rauta punnitsi mielessään tätä uutta selitysmahdollisuutta. Siltä ei voinut kieltää johdonmukaisuutta. Eikä se ainakaan ollut sen hullumpi kuin sanomalehtien ja poliisin omaksuma. Mutta sittenkin! Sellaista ei tapahdu. Ei tosin ollut enempää kuin runsas vuorokausi siitä, kun hän, Rauta, oli tuskastuneena huudahtanut, että täällä ei tapahdu mitään. Mutta että rauhallisessa Helsingissä punottaisiin tuollaisia pirullisia juonia pelätyn poliittisen vastustajan pään menoksi, sellainen ajatus oli sentään liian mielikuvituksellinen. Sitä paitsi ei ollut ilmennyt ainoatakaan tosiasiaa, joka olisi tukenut rouva Martion esittämää teoriaa.

— Kerroitteko epäilyksistänne veljellenne? Rauta kysyi.

— Kerroin.

— Ja mitä hän sanoi?

— Hän nauroi minulle. »Pikku sisko», hän sanoi, »sinä olet viime aikoina varmaan lukenut liian paljon romaaneja. Minä uskon kommunisteista yhtä ja toista. Mutta tässä tapauksessa voit huoleti jättää ne laskuista pois. Se, että minut toverineni on sotkettu tuohon murhajuttuun, on vain onnetonta sattumaa, ei muuta.»

Sara oli tervejärkinen mies, Rauta päätteli, mutta ääneen hän virkkoi:

— Ja te?

— Minä sanoin, että Antti osoittautui tässä, niin kuin aina muulloinkin, liian hyväuskoiseksi. Hänet on ollut niin helppo kaataa nyt juuri siksi, että hän oli poliittiseen taisteluun liian jalo ja liian puhdas.

Nyyhkytys puistatti jälleen onnetonta sisarta. »Oli» — tuo sana viilsi Raudan mieltä; se osoitti, että rouva Martio ei uskonut veljensä enää elävän.

— Mihin aikaan Sara eilen lähti luotanne? hän kysyi jäykästi.

— Kello neljäntoista maissa.

— Mutta hän ei mennyt asuntoonsa, Rauta totesi. — Haastattelin hänen palvelustyttöään sekä eilen että tänä aamuna. Mutta sanokaahan, eikö Sara maininnut teille, missä hän oli toissailtana erottuaan neiti Maznitsenkosta?

— Ei.

— Eikä liioin, minne hän eilen aikoi mennä teiltä lähdettyään?

— Ei. Minä en kysynytkään. Olen tiettyyn rajaan asti ollut hänen uskottunsa. Mutta vain tiettyyn rajaan asti. En ole yleensä kysellyt hänen puuhistaan.

— Mutta tietänette sentään, keiden luona hän on saattanut käydä? Rauta jatkoi kyselyjään. — Ymmärrättehän, että minun on tiedustelujani varten saatava jokin johtolanka.

Rouva Martio nyökkäsi ja luetteli joukon nimiä. Rauta merkitsi ne muistiin, vaikka melkein kaikki olivatkin hänelle vanhastaan tuttuja, sellaisia, joiden luona hän oli jo suorittanut tiedustelunsa — tuloksetta.

— Eikö muita? hän kysyi, kun rouva Martio lopetti. — Eikö ketään naista?

— Ei, ei sitten kouluaikojen. Ja pelkään, ettei minulla ole kerrottavana muuta asiaa valaisevaa. Mutta, tuomari Rauta, minä saan kai luottaa siihen, että te teette kaikkenne veljeni tai ainakin hänen kunniansa pelastamiseksi?

Rautakin nousi ja ojensi hänelle kätensä.

— Siitä voitte olla varma, hän sanoi lujasti. — Veljenne huomautus, että minä olen ulkomailla harhaillessani loitonnut hänestä, on kyllä tosi. Mutta minä olen yhä edelleen siinä määrin hänen miehiään, että mielelläni annan henkeni hänen henkensä lunnaiksi.

Ovikello soi pitkään ja kiukkuisesta Kun Rauta meni avaamaan, ei porraskäytävässä ollut ketään. Oven sisäpuolella postiluukun alla oli hänelle osoitettu kirje. Se oli kirjoitettu koneella ja kuului:

 »K. Herra Varatuomari Kaarlo Rauta.

 Rouva Martio on parast'aikaa luonanne. Kieltäytykää hänen
 tarjoamastaan tehtävästä, ellette halua itsellenne Saran kohtaloa.

                                     Valvova ystävä.»

Rauta vihelsi pitkään. Ojentaessaan kirjeen rouva Martion luettavaksi hän hymähti:

— Vastustajillamme on hyvät tiedot. No, herrat »valvovat ystävät», minä otan taisteluhaasteen vastaan. Luulenpa, ettei meillä kummallakaan puolen tule olemaan aihetta moittia elämää lähiaikoina yksitoikkoiseksi.

Rouva Martion käsi vapisi hänen ojentaessaan kirjelipun takaisin.

— Oletteko vieläkin yhtä mieltä veljeni kanssa, että onneton sattuma vain on vastassa? »Onnettomat sattumat» eivät lähettele uhkauskirjeitä.

— Hyvä rouva, Rauta sanoi levollisesti, asiain tässä vaiheessa ei vaikuta mitään se, mitä minä uskon tai en usko. Johdonmukaisinkaan teoria ei voi loihtia veljeänne takaisin ihmisten ilmoille. Minun tehtäväni on ottaa selville Maznitsenkon murhan todelliset tekijät ja pelastaa Sara. Onnistuakseni siinä minun täytyy työskennellä vain tosiasioiden pohjalla. Tämä kirje on tosiasia, sen myönnän. Eikä teidän tarvitse pelätä, että minä unohtaisin sen. Mutta teitä neuvoisin matkustamaan jonnekin maaseudulle sukulaisten tai tuttavien luo, minne hyvänsä veljenne vihollisten saavuttamattomiin. Sillä ilmeistä on, että vastassa olevat voimat — olivatpa ne mitä tahansa — ovat iskeneet silmänsä jo teihinkin. Tässä jutussa on jo kyllin murhenäytelmiä ja salaperäisiä katoamisia. Luvatkaa minulle, että matkustatte, niin minä puolestani lupaan parhaalla mahdollisella tavalla suorittaa oman osani. Tämä peli on kehittynyt jo sellaiseksi, että miesten on pelattava se, ei naisten.

Viime lauseellaan Rauta tarkoitti enemmänkin Inkeri Kaariota kuin Saran sisarta. Mutta hänen äänensä oli niin vakava, että rouva Martio, johon uhkauskirje oli vaikuttanut järkyttävästi, taipui vastaväitteittä. Hän lupasi matkustaa vielä samana iltana.

Yksin jäätyään Rauta kävi lävitse ne uudet tosiasiat, jotka hän oli vastikään saanut tietoonsa. Niitä oli koko joukko, ja pahin niistä oli se, että Sara oli kadonnut suoranaisen väkivallan uhrina. »Ellette halua itsellenne Saran kohtaloa» — se oli selvää puhetta. Sen ei vielä tarvinnut merkitä murhaa, mutta varmana saattoi pitää, että ellei Saraa pian löydettäisi, hän ei luultavasti milloinkaan pääsisi palaamaan.

Raudan synkät mietteet keskeytyivät, kun avain pistettiin ulko-oven lukkoon. Hän nousi tuolistaan kuullessaan eteishuoneesta tutut keveät askeleet: Inkeri oli palannut! Mutta nähdessään ovelle ilmestyvän olennon hän istahti jälleen paikoilleen. Tytössä tapahtunut muutos oli yllättävä. Puku oli hieno, liiankin hieno, pieni, keikaileva hattu samoin. Hiukset oli kammattu uudella, huolimattomalla ja samalla kuitenkin tarkoin lasketulla tavalla. Tyttö keinui lattian yli, sieppasi punakyntisillä sormillaan savukkeen pöydällä olevasta kotelosta, hypähti nahkatuolin sivunojalle keimaillen, pisti savukkeen punattujen huuliensa väliin ja käski:

— Tulta, herra tuomari!

Hieman liian valkeiksi puuteroiduista kasvoista jyrkästi erottuvien mustattujen kulmakarvojen alta loisti silmien katse ilkamoivana.

Rauta ei tehnyt elettäkään totellakseen käskyä. Selvittyään ensimmäisestä, melko epämiellyttävästä yllätyksestä hänen täytyi myöntää, että tyttö oli näppärästi hoitanut muodonvaihdoksensa. Muutokset eivät itse asiassa olleet suuria, mutta kokonaiskuvan ne muuttivat vallan toiseksi. Inkeri Kaario oli tarkoin sopeutunut siihen osaan, jota hän oli ottanut »Piilopirtissä'» näytelläkseen.

Tyttö purskahti iloiseen nauruun ja solui istumaan tuoliin.

— Hyvää huomenta, tuomari. Teitä oli äsken helppo lukea, aivan kuin avointa kirjaa. Huomatessanne, että se olin todella minä, te ajattelitte inhoa tuntien: ja tuota olen pitänyt konttorityttönäni! Ja sitten teitte itsellenne hätäisen kysymyksen, kumpi oikeastaan on todellinen, pohjimmainen Inkeri Kaario, eilinenkö vai tämänpäiväinen.

— Oh, antakaa olla, Rauta torjui. — Olen ollut teistä hirveän huolissani.

— Minusta? Ja minulla kun on ollut vain mitä kiintoisin rupatteluhetki »Piilopirtin» kunnianarvoisen omistajattaren kanssa! tyttö ilvehti. — Itsestänne ja toimistostanne voisitte pikemminkin olla huolissanne. Tehän tunnutte olevan oikein valvonnan alla.

Nähdessään tuomarin kummastuneen ilmeen tyttö jatkoi:

— Minulla oli outo tunne lähestyessäni toimistoa. Katu oli muuten autio, paitsi että muuan renttu kulki edestakaisin vastakkaisella katukäytävällä ja tällä puolen toinen samanlainen keskusteli talonmiehen pikku pojan kanssa. Pysähdyin heidän lähelleen katsomaan jalkinekaupan näyteikkunaa. Mies tuijotti minuun hetken syrjäkarein, mutta arvioituaan minut — oman käsityksensä mukaan oikein — hän minusta piittaamatta sanoi pojalle: »Pistät vain tämän kirjeen Raudan toimiston postiluukusta sisään, soitat ovikelloa ja livistät alas. Ymmärrätkö?» Pari markkaa vaihtoi omistajaa, ja sitten poika lähti kirjoineen. Tietysti halusin tietää, mistä oikein oli kysymys. Siksi sipsuttelin sisälle jalkinemyymälään, josta kenkiä valikoidessani saatoin pitää silmällä, mitä ulkona tapahtui. Kadulle ilmestyi enemmän kulkijoita, mutta voin silti huomata, että porraskäytävästämme tuli joku hienosti puettu nainen ja että miehet, annettuaan toisilleen salaiseksi kuvittelemansa merkin, lähtivät seuraamaan häntä. Minä katkaisin kaupanteon ja riensin tänne ylös. Tuomari, kuka tuo nainen oli?

Mutta sillä hetkellä Rauta ei ehtinyt vastaamaan. Hirveä levottomuus oli vallannut hänet. Hän sieppasi käsiinsä puhelinluettelon.

— Onko johtaja Martio tavattavissa?... Sepä sattui hyvin. Tuomari Rauta puhuu. Vaimonne kävi äsken luonani... Te tiedätte, sepä hyvä. Kun hän lähti täältä, pari renttua on kuulemma lähtenyt seuraamaan häntä... Ei, toivottavasti ei mitään vakavaa, kaduillahan on näin päivisin liikettä. Mutta olen kuitenkin levoton hänen vuokseen. Olkaa hyvä ja soittakaa minulle heti, kun hän tulee... Ja vielä eräs asia. Kehoitin vaimoanne vaaran välttämiseksi matkustamaan kaupungista joidenkin sukulaisten tai tuttavien luo. Pidättehän huolen siitä, että hän todella lähtee jo tänään?... Kyllä, on hyvinkin mahdollista, että häntä täällä lähipäivinä uhkaisi vaara... Kiitoksia! Hyvästi!

Inkeri Kaarioon kääntyen Rauta sanoi:

— Rouva Martio on se nainen, jonka näitte tulevan täältä. Hän on Saran sisar. Sara on kadonnut. Hänen sisarensa on vakuuttunut siitä, että hänet on eilisiltana joko murhattu tai ryöstetty. Ja minun täytyy myöntää, että hänellä on aika paljon syytä uskoa niin.

Sitten hän selosti yksityiskohdittain äskeisen keskustelunsa.

— Hyvä luoja, miten kauheaa! tyttö huokasi. Kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä, ja hänen oli vaikea pidättää niitä. Hän nousi nopeasti tuolistaan ja katosi eteishuoneeseen.

Hetken kuluttua hän palasi jälleen tyynenä. Hän oli taas pukeutunut tavalliseen työpukuunsa, peseytynyt ja kammannut hiuksensa entiseen tapaan.

— Ilmoitin emännälle palaavani vasta klo 15:n jälkeen, hän vastasi tuomarin kysyvään silmäykseen, ja enhän minä voi täällä olla tuossa asussa.

Raudan mieli kävi keveäksi. Merkillistä, miten suuri valta tuolla tytöllä oli häneen! Hänen hymynsä, niin vaisu kuin se tällä hetkellä olikin, teki koko ympäristön valoisaksi.

— Istukaa ja kertokaa, hän kehoitti lämpimästi.

— Oi, minulla on toistaiseksi niin vähän kerrottavaa, tyttö valitti. — Minä luulin päässeeni jo aimo matkan eteenpäin. Mutta se, mitä äsken kerroitte, osoittaa, että noilla toisilla on hirvittävän paljon nopeampi vauhti. Emme ole saaneet ratkaistuksi vielä ainoaakaan esille tulleista arvoituksista. Mutta he kylvävät tielle yhä vain uusia. Onko teillä aavistusta siitä, keitä he ovat?

Rauta pudisti päätään.

— Ei, ei vielä. Mutta nyt tiedän, että vastassa on kokonainen joukko, joko suuri tai pieni, mutta häikäilemättömän johdonmukaisesti työskentelevä. Olette oikeassa siinä, että heillä on nopeampi vauhti kuin meillä. Siksi meidänkin täytyy hankkia apuvoimia. Viralliselta taholta emme kuitenkaan voi ainakaan toistaiseksi odottaa mitään tukea. Saran katoaminen, jota viranomaiset pitävät pelkkänä piileksimisenä, on karkoittanut heistä viimeisenkin epäilyksen siitä, etteikö hän olisi syyllinen murhaan. Se panee heidät kohdistamaan voimansa vain hänen etsimiseensä ja hänen järjestönsä perinpohjaiseen tuhoamiseen. Meidän on niin ollen hankittava apua toisaalta, Saran miesten keskuudesta. Soitin Saran lähimmälle miehelle, tohtori Tuomiselle, ilmoittaen ottaneeni etsiskelyjen johdon käsiini. Määräsin hänet lähettämään miehiä kaikkialle vainuamaan eilisiä jälkiä. Tällä hetkellä emme voi tehdä muuta kuin odottaa. Toivoisin vain, että Martiolta soitettaisiin vihdoinkin, niin että edes siitä huolesta pääsisimme.

Kuin käskystä puhelin pärähti samassa soimaan.

— Rauta... Hyvä on... Kuulemiin!

— Oliko se rouva Martio? Inkeri Kaario kysyi.

Rauta pudisti huolestuneena päätään.

— Ei, ei vielä. Tuominen vain ilmoitti, että viisikymmentä miestä on jo lähtenyt liikkeelle. Rouva Martio viipyy kummasti. Mutta en silti käsitä, mitä järkeä olisi hänen vainoamisessaan. No, odottakaamme. Kertokaa nyt te puuhistanne.

— Minun kotiutumiseni »Piilopirttiin» kävi aivan tuskattomasti, tyttö aloitti. — Tarinani, so. »Liisa Marttilan» tarina, meni matkustajakodin omistajattareen, rouva Saloheimoon vallan täydestä. Lihavien kasvojen keskellä hänen pienet silmänsä vallan kiiluivat, kun hän kuunteli, miten olin joutunut yhteiskunnan ahdashenkisyyden uhriksi. Jos nuori tyttö käy ravintoloissa, niin onko se nyt sitten muka suurikin synti? Ja mitä merkitsee, jos tanssin välissä vähän ryyppääkin, eikö se muka ole laillista Suomessa? Humala, no, kun ei voi väkijuomia nauttia tulematta vähän iloiseksi. Eikä sitten muuta tarvittu, kuin että tyttö ei parina iltana tullutkaan kotiin saamaan toria, vaan viipyi retkellään kokonaisen vuorokauden, niin eivätkös vain ahdasmielinen isä ja yhtä ahdasmielinen omistaja siinä liikkeessä, jossa tyttö oli myyjättärenä, potkaisseet häntä yhdellä kertaa sekä kodista että työpaikasta! No, koti oli köyhä ja riitainen ja liike pieni ja syrjäinen, jottei surua kummastakaan! Tämä tyttö pystyisi kyllä seisomaan omillakin jaloillaan, vai mitä rouva luuli? Hän tirkisteli minua vaanivilla silmillään sellaisin ilmein, että ihoani kirveli. Kyllä, kyllä hän uskoi, että minussa oli ainesta selviytymään omin päin. Mutta oliko minulla jo nyt vuokrarahoja. Maksoin hänelle reilusti kahdelta viikolta etukäteen. Siitä hyvästä sainkin sitten toisesta kerroksesta siistin huoneen, »Piilopirtin» parhaan, kuten hän kehui, ja sinne hän jätti minut yksin. Tässä on tarkka piirros huoneesta ja ylimalkainen hahmottelu koko matkustajakodista.

Rauta tutki tarkkaan piirroksen.

— Toisessa kerroksessa, niinhän sanoitte? hän tiukkasi äkisti. — Huoneenne on kolmas vasemmalta, siis sama, jossa Tanja Maznitsenko asusti. Te ette palaa sinne enää, ette millään ehdolla!

Tyttö nauroi iloisesti hänen kiihtymykselleen.

— Kyllä, kyllä minä palaan sinne, herra tuomari, hän ilvehti. — Ette kai te ole yhtä ahdasmielinen työnantaja kuin sen liikkeen omistaja, jossa olin eiliseen asti myyjättärenä? Kyllä minä palaan, hän toisti sitten vakavaksi käyden, erityisesti juuri siksi, että Maznitsenko asui siinä ennen minua. Rouva Saloheimo ilmoitti sen minulle kavutessaan vähän myöhemmin ylös juttelemaan kanssani. »Mutta ettehän te, kultaseni, ole turhan tarkka sellaisissa asioissa ettekä pelkää haamuja, ettehän?» hän kyseli.

— Tavaranne haetaan sieltä pois vielä tänään, Rauta ilmoitti jyrkästi. — Ettekö ymmärrä? Haamuista ei ole kysymys. Toissailtana lähti siitä huoneesta sen silloinen asuja kuolemanmatkalleen. Meillä on tässä jutussa jo kaksi ruumista ja yksi, kenties jo kaksikin jäljettömiin kadonnutta. Se saa riittää. Minä en salli teidän antautuvan hengenvaaraan!

Hän oli hyvin vakava ja puhui kiivaasti. Inkeri Kaario olisi voinut kysyä, millä oikeudella hän käytti sellaista kieltä kuin »minä en salli». Mutta hän sanoi aivan levollisesti:

— No hyvä. Suostun muuttamaan »Piilopirtistä» jälleen pois. Mutta vain yhdellä ehdolla. Te olette myöntänyt, että tämä juttu on meidän yhteisemme. Tiedän, että tuo myöntymys oli teidän taholtanne vain leikkiä, mutta minä otan sanat todesta. Minä suostun nyt vetäytymään yhteisestä jutustamme pois, mutta vain, jos myös te lupaatte luopua siitä kokonaan. Juttu saa sitten raueta koko toimistomme osalta. Älkää olko niin kuin ette ymmärtäisi sanojani, tuomari. Ehtoni on aivan kohtuullinen, sillä tämä juttu on monin verroin vaarallisempi teille kuin minulle. Ratkaiskaa itse: joko — tai!

— Mitä vietävää! Tuo on pelkkää hulluttelua!

Rauta katsoi tyttöä silmiin. Hän kohtasi lujan katseen, joka kuvasti horjumatonta päätöstä ja jonka pohjalla oli vielä jotakin muuta, hämäännyttävää.

Puhelimen soitto keskeytti katseiden kaksintaistelun.

— Rauta... Luojan kiitos!... Niin, olin todella huolissani teistä... Ostoksillako?... Ettekö huomannut kahden miehen seurailevan teitä?... Hyvä. Muistakaa lupauksenne ja matkustakaa tänään... Kyllä, teen voitavani. Hyvästi!

— Rouva Martio, tyttö totesi. — Meillä onkin siis toistaiseksi vain yksi jäljettömiin kadonnut. No, miten minun muuttoni »Piilopirtistä» käy?

Raudan täytyi hymyillä.

— Te olette itsepäisin pikku tyttö, minkä milloinkaan olen tavannut, hän moitti, mutta ääni oli hyvin lämmin. — Olen valmis tällä kertaa tyytymään vain siihen, että lupaatte välttää avointa vaaraa.

Tyttö palkitsi hänen perääntymisensä aurinkoisimmalla hymyllään.

— Sen lupaan mielelläni. Ja vastapalvelukseksi siitä että luovuitte holhousyrityksestänne, ilmoitan muodostaneeni oman teoriani Maznitsenkon murhasta.

Rauta oli jo oppinut kyllin tuntemaan nuorta apulaistaan, niin ettei hän kuitannut ylimielisyydellä tämän hieman mahtipontista ilmoitusta. Päinvastoin hän kumartui eteenpäin erittäin kiinnostuneena.

— Antakaahan kuulua, hän kehoitti.

— Jo silloin, tyttö aloitti, kun te ensimmäisen kerran puhuitte Tanja Maznitsenkosta, muistin nähneeni hänen tanssivan. Hän on hyvin kaunis nainen. Mutta kaunis oli hänen tanssitoverinsakin. »Tanja & Alexander», ja heidän akrobatiaa lähentelevät tanssinumeronsa olivat viime syksynä täällä melkoinen nähtävyys. Tanjasta puhuttiin eilen paljon. Mutta minä tulin kysyneeksi itseltäni, mihin Alexander oli joutunut, häntähän ei tutkimusten yhteydessä ole mainittu kertaakaan. Sitten kuitenkin nauroin itselleni. Mikä olin minä esittämään mitään omia kysymyksiä! Mutta rouva Saloheimo palautti Alexanderin mieleeni. Hän on näet myös asunut »Piilopirtissä» ja asuu virallisesti vieläkin.

— Virallisesti, mitä tarkoitatte sillä? Rauta keskeytti. Tytön kertomus kiinnosti häntä suuresti. Todellakin, tässä oli jotakin uutta ja arvokasta. Itse hän ei ollut lainkaan ollut tietoinen tanssitoverin olemassaolosta. Ja viranomaiset eivät tietenkään kiinnittäneet tähän mitään huomiota, kun Saran syyllisyyttä pidettiin sillä taholla nyttemmin jo selviönä.

— Hän lähti matkustajakodista saman päivän aamuna, jolloin Maznitsenko poistui »Piilopirtistä» viimeisen kerran, eikä ole sen koommin palannut, tyttö vastasi. — Rouva Saloheimo oli hänelle hyvin vihainen, ja siksi hän, tavatessaan minussa kiitollisen, vaikka vähän yksinkertaiseksi arvioimansa kuuntelijan, juorusi hänestä kaiken pahan, minkä tiesi. Alexander Domski on Nansen-passilla täällä oleileva 22-vuotias nuorukainen, joka muutti »Piilopirttiin» samalla kuin Maznitsenko, viereiseen huoneeseen. Mitä Maznitsenko alun perin piti tanssitoveristaan, sitä rouva Saloheimo ei sanonut tietävänsä, mutta se oli päivänselvää, että Alexander rakasti intohimoisesti Tanjaa ja kärsi hirvittäviä mustasukkaisuuden tuskia jokaisen hänen miesvieraansa tähden — eikä niitä ollut suinkaan vähän.

Rauta kuunteli tarkkaavaisesti, ihaillen samalla tytön äänen sointia.

— Maznitsenko otti asian aluksi kevyesti ja leikki pojan tunteilla kuin kissa hiirellä, Inkeri jatkoi. — Mutta kaksi viikkoa sitten tapahtui käänne, josta Maznitsenko oli vuolain valituksin kertonut rouva Saloheimolle. Hän oli lähtenyt ravintolasta erään suomalaisen upseerin kanssa eikä ollut palannut asuntoonsa ennen seuraavaa aamua. »Tuo järjetön nulikka ja raakimus» — hän tarkoitti Alexanderia — oli heidän seuraavana iltana esittäessään viimeistä tanssia kostanut edellisen yön retken hellittämällä äkisti otteensa, jolloin Tanja oli viskautunut lähelle tanssialan reunaa säilyen vain vaivoin vahingoittumattomana. Hän oli ollut hirveän vihainen, mutta Alexander oli synkästi kiroten murissut: »Tämä oli vasta varoitus. Ensimmäinen ja viimeinen. Jos jatkat uskottomuuttasi, tapan sinut.»

Tyttö vaikeni hetkeksi nauttien sanojensa tekemästä vaikutuksesta. Sitten hän jatkoi:

— Maznitsenko oli sen jälkeen pelännyt tanssitoveriaan. Mutta jatkuvasti he olivat riidelleet niin usein, että rouva Saloheimo oli jo ajatellut ajaa pariskunnan kokonaan pois matkustajakodista. Palatessaan viimeisen kerran yhdessä »Piilopirttiin» he olivat jälleen kiistelleet kamalasti. Alexander oli huutanut ja uhkaillut ja itkenyt, kunnes rouvan itsensä oli täytynyt mennä väliin. Seuraavana aamuna Alexander oli sitten kadonnut jäljettömiin, ja illalla Maznitsenko lähti kuolemanmatkalleen. Kaikkeen tähän perustuen minun teoriani on, että tuo mustasukkainen nuorukainen eikä kukaan muu murhasi tanssijattaren. Mutta kun noin vain ohimennen vihjaisin siihen, rouva Saloheimo purskahti nauruun — eikä sitä naurua ollut hauska kuulla. »Sekö rääpäle?» hän hihitti. »Sanovat, että hän osasi tanssia, ja sen tiedän, että kirota hän osasi. Mutta murhata? Ehei, kultaseni! Mokoma kiiltokuvamies, jonka kamarista piian piti käydä hiirikin tappamassa herran itsensä seisoessa turvassa pöydällä!» Tuo hiirijuttu saattaa hyvinkin olla tosi. Mutta minusta tuntuu sittenkin, että mustasukkaisuus voi ei ainoastaan herättää murhanhimoa, vaan myös antaa sisun siihen. Vai onko tämä ajatus teistä, tuomari, vain naurettava?

Rauta oli seurannut tarkasti selostusta.

— Ei, se on kaikkea muuta kuin naurettava, hän sanoi. — Pitääkö se todennäköisyydestään huolimatta paikkansa, sitä on ennenaikaista mennä sanomaan. Mutta yksi on varmaa: te olette tänä aamuna tehnyt erään arvokkaimpia löytöjä mitä tutkimuksen tällä asteella voidaan kuvitella. Olipa Alexander Domski syyllinen tai syytön, hän on uusi ja juttumme kannalta erittäin tärkeä henkilö. Meidän täytyy saada hänet käsiimme. Onko teillä vielä minun varalleni uusia yllätyksiä »Piilopirtin» rintamalta?

— Ei vielä, tyttö vastasi äänessään mielihyvä saamansa tunnustuksen johdosta. — Mutta toivon tänä iltana pääseväni paljon pitemmälle; Rouva Saloheimo oli kovin pahoillaan, kun lähdin ulos niin pian. »Te olette mukava juttutoveri, pikku ystäväni», hän kehui välittämättä siitä — tai kenties juuri siksi — etten minä ollut koko puhelun aikana sanonut montakaan sanaa. »Vastapalvelukseksi», hän lupasi, »minä voin tarpeen tullen auttaa teitä hienoihin herratuttavuuksiin, luottakaa siihen».

Rauta tunsi raivon tuota tuntematonta naisihmistä vastaan taas nousevan mielessään, aivan samoin kuin Inkerin kertoessa »Piilopirtissä» saamastaan vastaanotosta. Mutta kun hän katsoi tytön suuriin, kirkkaisiin silmiin, rypyt silisivät hänen otsaltaan. Todellakin, miksi ajatella tuota kaikkea, sehän kuului vain peliin!

— Onko teillä mitään työtä täällä nyt minun varalleni? tyttö kysyi. Kun mies pudisti päätään, hän jatkoi: — Siinä tapauksessa pistäytyisin mielelläni ennen vartiopaikalle paluuta kotiin rauhoittaakseni vanhempiani. Kotona voin sitä paitsi parhaiten muuttaa taas asuani.

Rauta nousi ja tarttui hänen käteensä. Mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, puhelin soi taaskin.

Keskustelu oli melko lyhyt. Mutta laskiessaan kuulotorven paikoilleen Rauta oli ihmeissään.

— Se oli muuan nainen. Nimekseen hän sanoi Annele Sinivuo, hän kertoi. — Hän kysyi, olenko toimistossani yksin ja voisiko hän tulla minua tapaamaan kiireellisessä asiassa. Hän tahtoi pyytää minun apuani, koska hänen sulhasensa on kadonnut jäljettömiin. Kadonnut — taaskin! Mutta se ei ollut pahin yllätys. Kun kysyin miehen nimeä, hän vastasi: insinööri Antti Sara!

Tällä kertaa tyttö ei jaksanut käsittää.

— Mitä yllättävää siinä? hän kysyi. — Sekö on yllättävää, että insinööri Saralla on morsian?

— Se, Rauta vastasi. — Jos Sara olisi kihloissa, niin kai minä tietäisin sen tai joku muu Saran ystävistä. Sitä paitsi rouva Martio sanoi aivan äsken, ettei hänen veljellään ole naistuttavia. Ja nyt tuollainen kimeä-ääninen nainen väittää olevansa hänen morsiamensa. Hän valehteli!

Mutta Inkeri Kaario ei uskonut. Hän hymyili kiusoittelevasti.

— Voi, tuo on niin teidän miesten tapaista! hän huudahti. — Te ihailette insinööri Sarassa johtajaa, miesten miestä, mutta ette usko, että hänkin voi rakastaa kuin mies, ei vain isänmaata, vaan myös naista. Se, että hänen ystävänsä ja sisarensa eivät ole tietoisia morsiamen olemassaolosta, ei vielä todista mitään. Mutta tästä meidän on turhaa kiistellä. Tärkeintä minusta on se, että tuo nainen tiennee, minne Sara eilen sisarensa luota meni. Muistattehan hänen sanoneen rouva Martiolle, että hän tarvitsi ennen ilmoittautumistaan aikaa joidenkin asioiden järjestämiseen. Olen varma siitä, että jos insinööri Saralla kerran on morsian, nuo asiat koskivat tätä.

Rauta myönsi mielessään vastahakoisesti, että tytön sanoissa saattoi olla perää, mutta korjasi sitten: olisi saattanut olla, jos kysymyksessä olisi ollut joku muu mies kuin Sara. Mutta ääneen hän tyytyi sanomaan:

— Otaksukaamme, että olette taaskin oikeassa. Mutta tuonkin naisen ilmoituksen mukaan Sara on kadonnut. Se on siis ainakin varmaa.

Ja tätä tosiasiaa Rauta jäi pohtimaan, kun Inkeri Kaario lähti.

Seitsemäs luku.

PEITTYVÄ JÄLKI.

Rauta katseli kylmin, arvostelevin silmin pöydän takana istuvaa tyttöä. Tämä oli Inkeri Kaarion ikäinen, parissakymmenissä. Mutta siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Tämäkin tyttö olisi kenties kaikessa nukkemaisuudessaan ollut sievä, ellei kaikki olisi ollut liioiteltua: puku, hattu, kosmeettisten aineiden käyttö, kaikki. Hymähtäen Rauta tuumi, että yksi hopeakettu olisi tuon pienen olennon hartioilla tehnyt paremman vaikutuksen kuin nuo kaksi. Ja vaikka kalliiden silkkisukkien verhoamat sirot sääret voivatkin olla mieluista katseltavaa, niin tarkoituksellinen polven näyttely vain hymyilytti. Tarkastelun lopputulos ei ollut suinkaan sellainen kuin miksi tyttö itsetietoisesta hymystään päättäen sen kuvitteli. Raudan arviointi oli: pikku keimailijatar, joka ei vielä osaa vaistota oikeita rajoja.

— Saanko polttaa?

Tytön ääni herätti Raudassa jälleen samaa vastenmielisyyttä kuin puhelimessa, se oli liian ohut ja kimeä. Hän nyökkäsi, mutta tämä äänetön suostumus oli melko epäystävällinen.

Tyttö ei kuitenkaan antanut sen häiritä itseään. Hän kaivoi suuresta, punaisesta käsilaukustaan hopeisen savukekotelon, valikoi pitkään, ikään kuin vaali olisi ollut hyvinkin vaikea, ja sytytti itse savukkeensa. Ylipäänsä hänellä ei näyttänyt olevan minkäänlaista kiirettä asiansa esittämiseen.

— No niin, neiti Sinivuo, Rauta katkaisi äänettömyyden, te sanotte siis olevanne Antti Saran morsian. Saatte suoda anteeksi, mutta se kuulostaa sangen vähän uskottavalta. Saran sisar ei ole kuullut — yhtä vähän kuin me hänen ystävänäkään — hiiskaustakaan teistä tätä ennen.

Rauta odotti tytön suuttuvan. Tervetuliaissanat eivät olleet laadultaan juuri kaikkein lämpimimmät. Mutta tyttö kuittasi hänen epäkohteliaisuutensa vain pisteliäällä naurahduksella.

— Herra tuomari, sivistyneeltä mieheltä voisi odottaa sanojen parempaa valintaa, hän ivasi. — On tämäkin kaunista! Sulhaseni kehoitusta noudattaen minä käännyn puoleenne saadakseni apua. Ja te...

— Mitä? Rauta keskeytti. — Kehoittiko muka Antti Sara teitä kääntymään minun puoleeni?

Hän oli ymmällä. Ensiksi Saran sisar esittää veljeltään saamiensa ohjeiden mukaan hänelle avunpyynnön. Ja nyt tämä tyttö, joka väitti olevansa Saran morsian!

— Kyllä, Annele Sinivuo vastasi. — Nyt minusta tosin tuntuu, että Antti olisi voinut antaa minulle paremman neuvon. Mutta ei ole monta päivää siitä, kun hän sanoi minulle: »Rakkaani, jos joudut pulaan, josta minä en ole sinua pelastamassa, käänny luottamuksella tuomari Kaarlo Raudan puoleen. Hän on minun ystäväni ja siis myös sinun.» Mutta Antti näyttääkin erehtyneen teihin nähden. Avunpyyntööni te otatte vapauden vastata viskaamalla vasten kasvojani loukkaavan epäilyksen, etten olekaan sulhaseni morsian. No, hyvä! Riittääkö tämä teille?

Harmistuneena tyttö kiskaisi hansikkaan vasemmasta kädestään ja veti nimettömästä irti sormuksen heittäen sen pöydälle tuomarin eteen. Rauta luki sisäkaarteesta nimen Antti ja päiväyksen viikko sitten.

Samassa ovikello soi, kahdesti, kolmesti. Tulijalla oli ilmeinen kiire.

Rauta pani kummastuneena merkille tytön säikähdyksen. Äskeinen ylimielisyys ja harmistuneisuus oli kuin poispyyhkäisty. Mitä hullua! Pelkäsikö tyttö? Tai paremminkin: mitä hän pelkäsi? Hän oli hypähtänyt pystyyn samalla kuin Rautakin oli noussut.

— Tuomari Rauta, sallikaa minun mennä avaamaan ja lähettämään hänet pois, Annele Sinivuo pyysi ääni väristen. — Voi, minun täytyy saada puhua rauhassa teidän kanssanne!

— Minä hoidan itse asiakkaani, Rauta torjui kylmästi, — Odottakaa täällä hetkinen. Palaan muutaman minuutin kuluttua.

Hän sulki oven eteishuoneeseen takanaan ihmetellen syytä tytön äkilliseen säikähdykseen. Ennen ovikellon soittoa tämä oli ollut täysin rauhallinen, jopa merkillisen rauhallinen huomioon ottaen asian, jonka vuoksi oli tullut. Ja sitten äkkiä...

Mutta avattuaan ulko-oven Rauta sai muuta ja tärkeämpää ajateltavaa. Eteishuoneeseen astui solakka, miellyttävä nuorukainen.

— Virta, hän esitteli, olen Saran miehiä. Terve! Löysin arvokkaan jäljen. Alhaalla kadulla on autonkuljettaja, joka tietää, minne Sara joutui toissailtana. Mutta hän suostuu sanomaan sen vain sinulle.

Rauta vilkaisi työhuoneensa suljettuun oveen. Hänellä oli ilkeä tunne, että sen takana oli kuuntelija.

— Erinomaista, hän kuiskasi. — Tästä saat avaimen, tuo mies mukanasi tänne. Luonani on muuan asiakas, mutta koetan päästä hänestä kiireimmiten eroon.

Nuorukainen nyökkäsi ja poistui.

Palatessaan huoneeseensa Rauta havaitsi tytön tutkivan erästä kuparipiirrosta. Se oli epäilyttävän lähellä ovea. Annele Sinivuo oli hyvinkin voinut olla kuuntelemassa oven takana.

— Ihastuttava! hän sanoi. Hänessä ei enää näkynyt jälkeäkään äskeisestä pelosta. Kiirettä ei hänellä liioin tuntunut olevan.

Viimeksimainitun Rauta totesi harmissaan. Sillä hänellä itsellään oli nyt kiire päästä asiakkaasta mahdollisimman pian eroon.

— Jatkakaamme keskustelua, hän sanoi. — Te olette siis Saran morsian ja toivotte, että minä koettaisin löytää hänet.

Tyttö palasi silminnähtävän vastahakoisesti tuoliinsa.

— Niin vähällä ette pääse, tuomari, hän sanoi entiseen ivalliseen sävyynsä. — Minä olen valmis todistamaan olevani sulhaseni morsian. Mutta te puolestanne saatte sitten luvan pyytää anteeksi epäkohteliaisuuttanne.

Mitä hullua? Yrittikö tyttö tahallaan pitkittää keskustelua? Siltä tuntui, mutta mitä järkeä siinä oli?

— Tämä kenties haihduttaa viimeisetkin epäilyksenne, tyttö virkkoi ottaen käsilaukustaan valokuvan ja ojentaen sen pöydän yli.

Se oli Saran kuva. Tutulla, jykevällä käsialalla oli alanurkkaan kirjoitettu: »Rakkaalle Annelelleni.»

Sara, Annele Sinivuo ja heidän välillään nuo sanat —. Mutta hänellä ei ollut nyt aikaa ryhtyä sitä pohtimaan. Päästäkseen vain tytöstä irti hän tyytyi sanomaan ojentaessaan takaisin sormuksen ja valokuvan:

— Riittää. Suokaa minulle anteeksi, neiti Sinivuo. Mutta myöntänette, että se salaperäisyys, johon kihlauksenne on verhottu, tekee epäilykseni, elleikään oikeutetuksi, niin ainakin ymmärrettäväksi.

Tyttö hymyili ylpeästi.

— Salaperäisyys oli välttämätön. Eikö nimeni sano teille mitään?

— Sinivuo? Tarkoitatteko? Ette kai sentään ole kaupungin johtaja Sinivuon tytär.

— Olenpa niinkin. Siksi ette te eikä Antin sisarkaan tiennyt minusta mitään. Yhtä vähän kuin minun isäni Antista. Tunnetun sosialistin tytär ja marxilaisten vainooja. Vanha tarina Romeosta ja Juliasta nykyaikaisessa asussa.

Rauta nyökkäsi. Selitys oli riittävä. Ja kuitenkin! Se ei ollut mahdotonta — niin uskomatonta kuin olikin — että Sara, jos niikseen tuli, saattoi rakastua vaikkapa sosialistinkin tyttäreen. Kerta kaikkiaan mahdottomalta sen sijaan tuntui, että hän olisi valinnut tuollaisen tytön. Tyhmä hanhi! Se oli ohut Raudan ensimmäinen vaikutelma. Se oli kyllä ilmeisesti osunut harhaan. Tyttö ei ollut tyhmä. Mutta epämiellyttävä, viekas ja kylmä hän oli. Mutta Rauta oli tottunut luottamaan kuuloonsa, ja tytön puheiden loogillisuuden lävitse hän oli kuulevinaan valheen. Mutta miksi...

— Milloin näitte sulhasenne viimeksi? hän kysyi peittääkseen hämminkihän.

— Toissapäivänä.

— Toissapäivänä? Rauta kysyi. — Ette siis tavannut häntä enää eilen?

Tyttö epäröi tuokion, mutta vastasi sitten:

— En.

Sillä kohtaa Inkeri Kaarion vaisto oli siis iskenyt harhaan. Ne asiat, jotka Sara oli halunnut järjestää ennen ilmoittautumistaan, eivät koskeneet hänen morsiantaan. Mutta Inkerin triumfiksi olisikin kai riittänyt se, että Raudan täytyi nyt uskoa Saran kihlaukseen.

— Mihin aikaan hän toissapäivänä kävi luonanne? hän kysyi.

— Hän tuli meille tapansa mukaan isän ollessa poissa ja lähti klo 14:n maissa, tyttö vastasi. — Sen jälkeen en ole kuullut hänestä ennen kuin eilen iltapäivällä. Nuo hirvittävät sanomalehdet! Voi, auttakaa minua! Maksan teille mitä vain! Mutta teidän täytyy löytää hänet minulle takaisin!

Rauta nousi hermostuneena. Tytön ääni oli käynyt teatraalisen rukoilevaksi. Ja miksi hän painoi nenäliinan silmilleen, jotka vain hetkistä aikaisemmin olivat olleet aivan kirkkaat ja kovat?

— Hyvä on, teen parhaani, hän sanoi kylmästi.

— Kiitos. Ja saanhan tulla kuulemaan, miten pitkälle olette päässyt, tyttö pyysi vetäessään hansikkaita käsiinsä. — Voi, saanhan! Jo huomisaamuna? Te ette saa tuskaantua minuun. Olen niin onneton!

— Asiakkaanani teillä on tietenkin oikeus, milloin vain haluatte, käydä täällä kuulemassa, edistynkö, Rauta myönsi hyvästellessään.

Hän saattoi tytön ulko-ovelle ja käännähti sitten nuorukaiseen.

— No?

— Tuo maalattu nukkepa osasi viipyä, Virta nurisi. — Luulin jo, ettet väiltäkään kuulla minun uutisiani.

Kun Rauta kärsimättömästi viittasi häntä jatkamaan, nuorukainen ryhtyi kertomaan:

— Onnistuin tavoittamaan autonkuljettajan, joka viime yönä kyyditsi Lauttasaaresta kaupunkiin erään punatukkaisen naisen, kaksi herraa ja tajuttoman Saran.

Sepä oli uutinen!

Nuorukainen puhui nopeasti, mutta Raudasta hän sittenkin vitkasteli suotta.

— Pian!

— Kuten tiedät, Virta jatkoi, on meitä liikkeellä muutamia kymmeniä. Minua onnisti uskomattomasti. Noustessani Erottajalla autoon viedäkseni pikku ilmoituksen Tuomiselle huomasin kuljettajan hyvin arvelevaisena tutkivan Saran kuvaa sanomalehdessä. Sain hänet houkutelluksi kertomaan, että hän oli viime yönä kyydinnyt miestä, joka muistutti kuvaa. Onnistuin hämäämään hänet niin, että mies lopulta uskoi sittenkin erehtyneensä ja hänen kyydittävänsä olleen tuon pakoteille häipyneen murhamiehen sangen kunniallinen veli, joka on kummallisella tavalla kadonnut ja jonka etsiminen on uskottu eräälle minun tuttavalleni tuomarille. »Sitä minäkin tässä vähän meinailin, ettei se viimeöinen oikein karkuun yrittävältä näyttänyt», mies sanoi, »kaksi taluttajaa tarvitsi, kun ei omilla kolvillaan pysynyt». Antamalla kuljettajalle sata markkaa ja lupaamalla, että hän saisi sinulta vielä viisisatalappusen, sain hänet houkutelluksi ajamaan tänne.

Nuorukainen oli hoitanut asiansa taitavasti. Mutta Raudalla ei ollut nyt aikaa tuhlattavaksi tunnustuksen sanoihin.

— Ja missä hän nyt on? hän tiukkasi. — Miksi et tuonut häntä tänne ylös, kuten kehoitin?

— Kävin häntä kutsumassa, Virta vastasi, mutta mies selitti olevansa kahvia vailla ja odottavansa mieluummin vastapäisessä kuppilassa.

— Ja nyt hän on tietenkin ajanut jo tiehensä! Rauta huudahti. — Tietenkin! Kaikki sujuisi muuten liian hyvin. Kirottu Annele Sinivuo! Että tuon tytönheilakan pitikin tulla tänne!

Nuorukainen oli kiirehtinyt ikkunan luo.

— Rauhoitu, hän virkkoi. — Auto on kadun toisella puolella. Johan nyt olisikin ihme, ellei lupaamani viisisataa markkaa pitäisi miestä paikallaan.

Rauta oli liian innoissaan jaksaakseen enää odottaa.

— Jää sinä tänne ja vastaa puhelimeen, hän määräsi.— Käyn hakemassa miehen.

Hän juoksi portaat alas ja yli kadun. Vasta ollessaan jo matkalla hän tuli ajatelleeksi, että Virta olisi tuntenut paremmin miehen. Mutta kahvilassa ei kenties olisi muita kuin tuo yksi autonkuljettaja, joten erehtymisen vaaraa ei kai ollut. Erään ohikulkevan miehen katse sai hänet vaihtamaan juoksun kävelyksi. Tarttuessaan sitten kahvilan ovenripaan hän tunsi kurkkuaan oudosti kuristavan.

Kahvilan ainoa huone oli pienenlainen ja hämärä. Tarjoilijatar tuli samassa taustalta, varmaankin keittiöstä. Mutta hänestä piittaamatta Rauta harppasi ainoan kahvilavieraan luo, joka makasi rähmällään kauimmaisen pöydän varassa, ja kiskaisi häntä olkapäästä.

Tarjoilijatar kirkaisi. Hammasta purren Rauta kumartui miehen puoleen. Äskeinen kolkko aavistus oli ollut liiankin oikeaan osuva.

Kuolema oli vieraillut kahvilapahasessa. Autonkuljettajan rinnassa törrötti tikari. Lattialla pöydän luona oli verilätäkkö.

Rauta ei vitkastellut. Hän hälytti puhelimitse rikospoliisin ja astui sitten tuimana tarjoilijattaren luo, joka kauhun vääristämin kasvoin yhä tuijotti murhattuun mieheen.

— Olen tuomari Rauta, kuten tietänette, hän sanoi. — Tupakka, jota tulin ostamaan, saa nyt olla. Sen sijaan kuunnelkaa tarkasti, neiti. Palaan tänne neljännestunnin kuluttua. Mutta sen neuvon annan teille, että ellette halua joutua vakaviin selkkauksiin, älkää päästäkö tänne ketään ennen poliisien tuloa. Älkää muuttako mitään, älkääkä koskeko sormellannekaan kuolleeseen. Näkemiin!

Synkkänä hän palasi toimistoonsa. Hänellä oli jäljellä enää vain se hauras toivo, että autonkuljettaja oli kenties ehtinyt kertoa Virralle jotakin tärkeää, jotakin, mikä auttaisi heidät eteenpäin. Jos jälki oli vielä löydettävissä, oli sitä lähdettävä seuraamaan hetkeäkään hukkaamatta.

Kun hän astui huoneeseensa, nuorukainen näki hänen kasvoistaan, että jotakin hirveää oli tapahtunut.

— Missä autonkuljettaja on?

— Kahvilassa, tikari kahvaa myöten rinnassa, Rauta vastasi istahtaen raskaasti tuoliinsa. — Mies murhattiin ilmeisesti sinä aikana, kun se kirottu tytönhupakko istui täällä jaarittelemassa sulhasestaan. Vastustajamme ovat nopeita käänteissään, ja he iskevät surkeilematta.

Virta oli kalvennut. Läheltä kulkenut väkivaltainen kuolema vaikutti häneen järkyttävästi. Ei ollut vielä kulunut neljännestuntia siitä, kun hän jutteli miehen kanssa, ja nyt tämä oli vainaja, murhattu. Nuorukainen ei ollut varma siitä, että voisi estää ääntään värisemästä, ja siksi hän oli vaiti.

— Nyt on tärkeä jokainen vihjauskin, minkä tuo mies viimeöisestä ajostaan antoi sinulle, Rauta sanoi tarjoten Virralle savukkeen. — Siksi koeta heittää ruumis mielestäsi ja muistella, mitä kaikkea hän kertoi.

— Hän oli saanut klo 23:n jälkeen ajon Lauttasaareen, nuorukainen aloitti matalalla äänellä. — Kun hän oli paluumatkalla lähenemässä taas suurta siltaa, muuan herra oli antanut pysähtymismerkin. Upea yksityisvaunu seisoi tien laidassa. Herra oli kiroillut huonoa onneaan, auto oli näet mennyt epäkuntoon. Hän oli ollut varsin avomielinen mies, sitä lajia, joka harrastaa turhia selittelyjä. Hän oli kertonut olleensa erään ystävänsä kanssa sisarensa luona vieraisilla, mutta sitten talon isäntä oli äkisti sairastunut. Nyt he olivat kolmisin viemässä sairasta kaupunkiin. No, mikäpäs siinä, autonkuljettaja oli tuuminut, herrasväki olisi hyvä ja vaihtaisi autoa. Ja he vaihtoivat. Sairas aviomies oli hyvin suuressa määrin muistuttanut sanomalehdissä julkaistua Saran kuvaa. Ettäkö kenties veli? Niin, veli hän saattoi kuljettajankin mielestä hyvin olla. Molemmat muut herrat olivat melkein raahanneet hänet autoon, ja rouva oli tullut perässä. Rouva oli ollut komea ilmestys. Kuljettaja oli pannut merkille, että hänellä oli ollut hieno, harmaa takki, harmaa hattu ja punainen tukka. Herroja hän ei ollut sen kummemmin huomioinut, nuorenpuoleisia sanoi vain niidenkin olleen. Hän kertoi arvelleensa, että aviomies oli saanut äkillisen verensyöksyn, koskapa rouva, joka piti hänen päätään sylissään, oli vähäväliä painanut nenäliinaa hänen suulleen.

— Entä sitten? Rauta tiukkasi, kun toinen lopetti. — Kai mies ennätti muutakin kertoa?

— Kyllä hän olisi ennättänyt, Virta vastasi, mutta ei tahtonut. Ehkä juttuni Saran kadonneesta veljestä alkoi hänestä, tarkemmin ajateltuna, sittenkin tuntua epäilyttävältä. Hän tiukkasi minulta, onko varma, että tuttavani, joka miehestä halusi tietoja, on tuomari. Vakuutukseni, että niin on, rauhoitti häntä. Mutta minuun hän suhtautui epäluuloisen torjuvasti. Kun kysyin, muistiko hän talon, jonka luo oli tuon seurueen kera ajanut, hän vastasi, että tottahan toki, portaankin. Mutta hän piti kiinni siitä, että kertoisi kaiken vasta tuomarille. Utelin kaupunginosaa ja toisaalta sitä paikkaa, mistä hän oli kyytinsä saanut, tarkempia aikamääriä ja muuta sellaista. Mutta mies ei vastannut, ärähtihän vain lopuksi: »Turhia kysytte. Jos tuomari kysyy, hänelle kerron.»

Nämä lisätiedot eivät suinkaan olleet arvottomia, kaukana siitä. Ne osoittivat, että Sara oli viettänyt eilisillan ilmeisesti Lauttasaaressa ja että hänet oli siellä tavalla tai toisella yllätetty ja huumattu sekä että hänet oli tajuttomana kuljetettu kaupunkiin. Pari tuntematonta nuorta herrasmiestä ja hieno, punatukkainen nainen olivat ryöstäneet hänet. Mutta sittenkin, sittenkin! Autonkuljettaja olisi voinut osoittaa talon, mihin hänet oli viety, ja takaa-ajo olisi voinut päättyä lyhyeen! Mutta sitten kuolema oli tullut väliin, ja nyt ei ollut tietoa edes kaupunginosasta, johon Sara oli kuljetettu.

Vihdoin Rauta keskeytti synkän äänettömyyden.

— Käy ilmoittamassa asiasta Tuomiselle ja sano, että etsiskelyjä on kaikin voimin jatkettava. Minun on lähdettävä poliisikuulusteluun, koska minä löysin murhatun.

Pari tuntia myöhemmin hän palasi yksinäiseen toimistoonsa.

Pettymys karvasteli mieltä. Tarjoilijattaren todistus ei auttanut eteenpäin. Autonkuljettajan tullessa kahvila oli ollut tyhjä. Sillä välin kun tyttö oli ollut hakemassa tilattua kahviannosta, toinen mies oli tullut ja istahtanut samaan pöytään. Hän oli ollut selin tarjoilijattareen, joka ei niin ollen ollut nähnyt äskentulleen kasvoja? Herra? Ei puku vaikuttanut herralta, mutta ei liioin jätkältäkään. Sellainen aivan tavallinen. Muuta tarjoilijatar ei osannut sanoa. Ääni? Hän ei ollut kuullut viimeksi tulleen sanovan sanaakaan. Autonkuljettaja oli tilannut vieraalleenkin kahvit. Tuodessaan toista annosta ja järjestellessään kuppeja tarjoilijatar oli kuullut autoilijan kehuvan: »Mulla on varaa pihvata. Satasta en oo ikinä helpommin tienannut. Ja lisää tulee. Muuta ei tartte kuin kertoa yhelle tuomarille reissusta, jolla viime yönä kuskasin yhen friidun ja hänen täyskapteeninsa Lauttasaaresta. Ymmärrätkös mokomaa?» Toinen ei ollut vastannut mitään. Kerran tarjoilijatar oli vielä pistäytynyt kahvilahuoneessa, mutta uusia asiakkaita ei ollut tullut. Vain nuo kaksi olivat istuneet pöytänsä ääressä. Ilmeistä päätellen viimeksi tullut oli kuiskaillen koettanut suostutella autonkuljettajaa johonkin, mutta toinen oli jyrkästi torjunut. Muuta tarjoilijatar ei tiennyt asiasta. Hän oli istunut keittiössä lukemassa »Viikonloppua» eikä ollut kuullut mitään kolinaa eikä toisen miehen poistumista, ei mitään. Sitten tuomari Rauta oli tullut ja tehnyt kaamean havaintonsa.

Tytön kertomus piti ilmeisesti yhtä totuuden kanssa. Rikospoliisin murharyhmän miehet eivät siitä eivätkä tuomari Raudan täydennyksestäkään paljon viisastuneet. Mutta he uskoivat sormen jälkien tikarin kahvassa, pöydän lasilevyssä ja kahvikupissa auttavan heidät vielä murhaajan jäljille.

Rauta hymyili katkerasti. Hänelle tarjoilijattaren kertomus oli selvittänyt paljon. Samat voimat, jotka olivat ryöstäneet Saran, olivat omalla verisellä tavallaan estäneet autonkuljettajaa paljastamasta ryöstömatkan päätä. Siitä kaikesta poliisit eivät tienneet mitään, eikä Rauta pitänyt tarpeellisena tässä vaiheessa siitä heille kertoa. Siksi hän toisti väitteensä, että hän oli tullut kahvilaan vain tupakkaa ostaakseen ja tällöin heti huomannut jotakin olevan hullusti.

Jospa Virta olisi saanut autonkuljettajalta enemmän selville! Tai jospa se pahan ilman lintu, Annele Sinivuo, ei olisi ollut viivyttämässä! Tai jospa autonkuljettaja olisi noudattanut Virran neuvoa ja tullut toimistoon odottamaan! Niin, jospa...!

Mutta nyt ajo oli katkennut auttamattomasti kesken. Käden ulottuvilla oli jo ollut kenties suorastaan ratkaiseva jälki. Mutta ennen kuin hän, Rauta, oli saanut siitä kiinni, kuolema oli peittänyt sen näkymättömiin.

Kahdeksas luku.

»ASUMATON HUVILA.»

Päivä oli hämärtynyt jo illaksi. Tuomari Rauta istui yhä työhuoneessaan. Hän tiesi, että ajo oli taas käynnissä kaikilla tahoilla. Inkeri Kaario oli jo useita tunteja sitten palannut »Piilopirttiin». Tohtori Tuominen oli saanut tehtäväkseen selvitellä Kalvan auton liikkeitä toissailtana. Pastori Vanhalan — Saran parhaita miehiä hänkin — Rauta oli lähettänyt tavoittamaan totuutta Mäen pistoolin kulkeutumisesta murha-autoon. Joukko muita Saran miehiä oli jatkamassa kadonneen johtajansa jälkien etsintää kaupungilla.

Rauta ihaili noiden nuorten miesten yhteishenkeä, uskollisuutta ja neuvokkuutta vaikeassa tilanteessa. Heidän järjestönsä oli määrätty yhteiskunnalle muka vaarallisena rikollispesänä lakkautettavaksi, sen toimisto oli suljettu ja arkisto takavarikoitu. Mutta he pysyivät yhdessä saattaen siten häpeään lehtiuutiset, joiden mukaan Saran »piileksiminen» oli muka herättänyt hänen kannattajissaan hämmästystä ja katkeruutta ja aiheuttanut monia irtisanoutumisia järjestöstä. Synkkinä, mutta rauhallisina he tekivät parhaansa johtajansa hyväksi.

Raudalla ei toistaiseksi ollut muuta tekemistä kuin odottaa tietoja. Valmistelut olivat niin hyvät kuin näissä oloissa oli mahdollista. Kun iskun hetki koittaisi, hänen vuoronsa olisi toimia. Mutta tämä odotus, hiljainen tietojen keräily, kävi hermoille. Sitä paitsi levottomuus Inkeri Kaarion tähden painoi häntä. Tyttö oli rohkea ja nokkela, mutta peli, jota hän pelasi, oli vaarallinen. Jos vastustajat pääsisivät selville hänen esittämästään osasta, niin... Oli turhaa kysyä, mitä silloin. Tikari autonkuljettajan rinnassa oli liiankin puhuva.

Rauta oli näkevinään edessään suloiset tytönkasvot ja kuulevinaan kaunissointisen äänen. Äkkiä hän päättäväisesti tarttui puhelinluetteloon ja etsi numeron.

Pitkän odotuksen jälkeen epämiellyttävän samea naisenääni vastasi:

— Neiti Marttila? Kyllä, kyllä hän on kotona. Odottakaa!

Hiljaisuutta kesti kauan. Sitten kuului teennäisen venytetty ääni:

— Liisa Marttila. Kuka puhuu?

— Tuomari Rauta. Iltaa, neiti Kaario.

— Oi, Kaarlo, rakkaani, sinäkö se todella olet?

Rauta tuskin uskoi korviaan. Sanat hyväilivät. Selitys tuli kuitenkin pian:

— Rouva seisoo vieressäni. Hän tuli näet mukaani kuullakseen, voiko minua todellakin tarkoittaa niin hienoäänisen herrasmiehen soitto. Ajattelehan, hän pitää minusta ja on minulle kiltti, kuten sinulle päivällä kerroin. Mutta kuitenkin tämä soitto tuntui hänestä uskomattomalta.

— Ymmärrän, Rauta sanoi koettaen vapautua pettymyksen tunteesta. — Soitin teille, neiti Kaario, varoittaakseni teitä. Täällä on suoritettu veriteko. Teidän täytyy olla varuillanne. Lupaattehan? Hyvin varuillanne!

— Oi, kulta poju... tyttö puheli. — Ei, mutta tiedätkö, nyt rouva tässä vieressä katsoo minuun vallan kauhuissaan! Hänestä on varmaan aivan sopimatonta minun sanoa niin hienoääniselle herrasmiehelle, että kulta poju. Mutta saanhan minä sanoa, enkö saakin? Oi, Kaarlo, miten ikävää, mutta tänä iltana en todellakaan voi lähteä kanssasi ulos, niin hurjan hauskaa kuin se olisikin. Täällä on näet sattunut sairaustapaus. Naapurini, herra Domski, palasi äsken kotiin kamalan sairaana. Ei, ei sinulla ole aihetta mustasukkaisuuteen. Hän on vain sellainen kiiltokuvapoika, ja sinä olet mies. Enkä minä välitä hänestä hitustakaan. Minä teen sen vain rouvan tähden, hän ei voi yksin hoitaa tuota poikaa. Ja minä lupasin auttaa. Poika hourailee ja puhuu hirveitä asioita. Rakkaani, koeta olla kärsivällinen ja odottaa huomiseen. Silloin tulen varmasti luoksesi ja olen sinulle oikein, oikein kiltti, tiedäthän? Odotathan kärsivällisesti, kulta poju?

Kylläpä tyttö laverteli, mutta miten taitavasti hän sijoitti tärkeän tiedoituksen sanatulvansa keskelle!

Kun Rauta vaikeni, tyttö sanoi:

— Se on hyvä. Siis tavalliseen aikaan. Hyvää yötä, rakkaani!

Tyttö esitti omaa, »Piilopirttiin» sopivaa osaansa. Ja hän esitti sitä mainosti. Mutta Rauta unohti hetkeksi, että toinen lausuili vain osaansa kuuluvia vuorosanoja.

— Hyvää yötä, rakas! hän vastasi.

Hän kuuli vielä syvän, hämmästyneen hengähdyksen, sitten puhelin painui kiinni.

Mitähän tyttö ajatteli nyt? Hän oli kenties vihainenkin. Mutta Rauta ei katunut. Jos tyttö otti pahakseen, niin ottakoon! Tosi sana se oli.

Inkerin tiedoitus? Se oli todella arvokas. Alexander Domski, Tanja Maznitsenkon tanssitoveri, oli palannut matkustajakotiin sairaana, hourailevana! Ja Inkeri oli sijoittautunut hänen hoitajattarekseen, auttaakseen emäntäänsä. Tyttö oli suurenmoinen! Sillä taholla asiat luistivat siis hyvin. Turvallista oli myös tietää, ettei Inkeri tänä iltana poistuisi matkustajakodista.

Puhelin soi jälleen.

— Rauta.

— Korpela täällä. Yritin tavoittaa sinua kotoasi, mutta palvelijatar väitti sinun vielä olevan konttorissasi. Hitto soikoon, mies! Onko toimistosi niin tulvillaan asioita?

— Yhdessä on tällä hetkellä kylliksi.

Korpela naurahti ivallisesti.

— Tarkoitat tietysti Saran juttua, hän sanoi. — Kaikkeen sinäkin, sanokaamme, tarmoasi tuhlaat! Soitin vain kysyäkseni, oletko lukenut iltalehtiä. Kommunistigaseetan otsakkeet ovat, hitto soikoon, herkulliset: »Vuosikausia uljaasti isänmaa-sanalla ratsastanut ja nyt raukkamaiseksi naisenmurhaajaksi paljastunut insinööri yhä karkuteillä! Saran rikollisen järjestön paperit poliisin hallussa: pommimaisia paljastuksia suurisuuntaisista valtiopetospuuhailuista odotettavissa. Miksi ei koko roistokoplaa pistetä häkkiin?» Kuulehan, Rauta, etkö sinäkin aikoinasi ollut Saran miehiä?

— Olen vieläkin, Rauta jyräytti vastaan. — Onko sinulla jo pidätysmääräys minun varalleni?

— No, älähän nyt, rikospoliisin päällikkö lepytteli. — Leikkiähän minä vain laskin.

— Laske, mitä lasket. Mutta sano, onko autonkuljettajan murhan tutkimuksissa ilmennyt uutta?

Korpelan ääni muuttui vakavaksi.

— Ei, hän vastasi. — Rikostutkimuskeskus on tutkinut sormenjäljet. Se on tehnyt, kuten aina, hyvää työtä. Mutta tuo murhamies ei ole ennen ollut poliisin kanssa tekemisissä. Ikävää. Mutta ei kai kysymyksessä ollutkaan muu kuin, sanokaamme, tavallinen kahden miehen riita.

— Vai niin sinä kuvittelet, Rauta virkahti. — Mutta ehkäpä muutat käsitystäsi murhasta, kun sanon, että tuo autonkuljettaja kyyditsi viime yönä erästä naista ja kahta miestä, jotka kuljettivat mukanaan tajuttomaksi saatettua Antti Saraa. Autonkuljettaja murhattiin vastapäisessä pikku kahvilassa sen tähden, että hän varomattomuuksissaan tuli paljastaneeksi olevansa matkalla kertomaan, minne hän seurueen vei.

Uutinen vaikutti tuomari Korpelaan. Hän oli tovin vaiti, ilmeisesti sulattaakseen kuulemaansa.

— Hitto soikoon, mies! hän huudahti sitten kiivaasti. — Voitko vaikka vannoa, että tuo, mitä sanoit, on totta?

— Jokainen sana on tosi.

— Mutta sittenhän Sara ei omasta tahdostaan piileksikään! rikospoliisin päällikkö totesi. — Ja hänen syyllisyytensä Maznitsenkon murhaankin on siis vielä, sanokaamme, kyseellinen.

— Aivan niin, lievimmin sanoen, Rauta vastasi kuivasti.

— Mutta hitto soikoon! Korpela innostui. — Sittenhän valtiollinen poliisi onkin, sanokaamme, haukkumassa vallan väärää puuta!

— Varmasti.

— Mutta... Korpela murahti muuttuen jälleen epäluuloiseksi. — Miksi et sanonut mitään kaikesta tästä autonkuljettajan murhaa koskevassa poliisikuulustelussa?

— Sinun nerokkaat etsiväsi eivät kysyneet minulta mitään sellaista, Rauta hymähti.

Jälleen oli hetken hiljaista. Sitten tuli jälleen kysymys:

— Tiedätkö muuta uutta?

— Paljonkin, Rauta vastasi. — Mutta en ole halukas kertomaan sitä sinulle. En vielä, koska et kuitenkaan uskoisi sellaista ylipäänsä voivan tapahtua.

— No, miksi nyt sitten kerroit tuon jutun murhatun autonkuljettajan viimeöisestä matkasta? rikospoliisin päällikkö uteli.

— Ensinnäkin siksi, että arvelin sen olevan balsamia haavoitetulle mielellesi. Ja toisekseen siksi, että saatuani selville, missä Saraa pidetään vangittuna, tarvitsen kenties hyvinkin kipeästi sinulta virka-apua.

Tällä kertaa tuomari Korpela oli pitkän aikaa ääneti. Sitten hän kysyi vielä:

— Lupaatko silloin, sanokaamme, varmasti kutsua juuri minua?

— Lupaan.

— Kuule, Rauta, olen kantanut väärämielistä ajatusta sinusta, rikospoliisin päällikkö sanoi lämpimästi. — Sinä olet, näen sen nyt, reilu mies. Luulenpa, että tyhjennän lasin, sanokaamme, parasta burgundilaista sinun kunniaksesi tänä iltana. Hitto soikoon, mies! Jään ilomielin odottamaan soittoasi. Terve!

Rauta hymyili tyytyväisenä laskiessaan kuulotorven kädestään. Apu ratkaisevan hetken varalle oli nyt taattu.

Mutta hän ei ehtinyt sytyttää uutta savuketta, ennen kuin taas soi. Hänen puhelimensa ei tänä iltana tuntunut saavan paljon levätä.

— Rauta.

— Ylioppilas Karikko puhuu. Tärkeä tiedoitus. Voinko tulla luoksesi?

— On parasta, että minä tulen sinun luoksesi. Täällä on jo eräs tiedoittaja tehty kylmäksi. Missä olet?

— Autoni on pysäköity tähän aivan lähelle. Tule Mikonkatua Rautatientorille. Siitä, kulmauksen läheltä, löydät Ford-auton A 12010. Odotan sinua autossa.

— Hyvä. Näkemiin!

Annettuaan eteishuoneessa odottelevalle nuorukaiselle määräyksen ryhtyä hoitamaan puhelinpäivystystä ja merkitä muistiin saapuvat tiedoitukset Rauta lähti. »Tärkeä tiedoitus» — se merkitsi, että hänen vuoronsa oli vihdoin tullut tarttua asioiden kulkuun.

Sovitulla paikalla oli helppo löytää Karikon auto. Kun hän istahti ohjaajan viereen, vaunu lähti heti liikkeelle. Rauta tarkasteli vierustoveriaan. Tämä oli lyhyt ja hyvin tanakka, vaaleatukkainen nuorukainen, parisen vuotta yli kahdenkymmenen.

— Tulin tässä ajatelleeksi erästä asiaa, Karikko sanoi puhellen hitaasti, kuin jokaista sanaa erikseen harkiten. — Itse asiassa on helppo ryöstää mies keskellä Helsinkiä. Esimerkiksi sinut. Sinähän et tunne moniakaan meistä, joten vihollinen olisi voinut houkutella sinut loukkuun. Loukku saattaisi olla vaikkapa tämä auto. Tuolla takana olisi voinut kyyköttää pimeän suojissa pari vihollista, jotka liikkeelle lähdettäessä olisivat sitten tehneet sinut vastustuskyvyttömäksi.

— Erehdyt. Minä en olisi mennyt sellaiseen loukkuun, Rauta torjui naurahtaen. — Ensinnäkin minä kiersin autosi taitse juuri todetakseni, että perä on tyhjä. Ja toisekseen minulla on takkini taskussa pistooli, josta varmistin on poistettu. Olisin ampunut heti, jos herra kuljettaja olisi yrittänyt jotakin konnankoukkua.

— Mainiota, Karikko hyväksyi. — Pidän varovaisuudestasi. Minulla on, näetkös, tapana sanoa, että vara on parempi kuin vahinko. Se ei ole kyllä minun keksimäni elämänohje, mutta olen huomannut viisaaksi noudattaa sitä.

— Kyllä niinkin, mutta et kai nyt sentään kutsunut minua vain ajelemaan autolla ja filosofoimaan kanssasi?

Karikko kuittasi hänen kärsimättömän kysymyksensä naurahduksella.

— Sanohan, mikä on Tuomisen puhelinnumero, hän lausahti.

— 75 565, Rauta vastasi. — Mutta mitä vietävää...?

— Älä suutu, täytyihän minunkin puolestani varmistua siitä, että sinä todella olet Rauta, nuorukainen selitti. — Ennen emme ole tavanneet. Ja olihan ajateltavissa, että viholliset olisivat tunkeutuneet toimistoosi ja ottaneet äskeisen ilmoitukseni vastaan ja että Rautana olisikin siihen viereeni istahtanut jokin heistä. Sen mahdollisuuden varalta minullakin on varmistamaton pistooli. Et tainnut huomata, että vasen käteni on tähän asti ollut takin taskussa, ja minä ammun hyvin.

He nauroivat molemmat. Rauta tunsi mieltyvänsä tähän nuoreen mieheen, joka otti kaikki mahdollisuudet lukuun.

— No, nyt voinet sitten kertoa tietosi, hän kehoitti.

— Löysin autonkuljettajan, joka eilen iltapäivällä vei Saran Lauttasaareen, Karikko ilmoitti rauhallisesti.

— Sepä hienoa! Rauta innostui. — Ei kai se mies ole vielä ehtinyt kuolla?

Karikko hymähti:

— Tuskin. Tässä on joka tapauksessa kartta, johon auton reitti on merkitty. Risti tarkoittaa kohtaa, missä Sara poistui autosta.

Rauta jatkoi kyselyään:

— Onko mies ilmoittanut asiasta poliisillekin?

— Ei, eikä hän aikonut sitä tehdäkään, Karikko vastasi. — Hän on itse Saran vaikutuksesta kääntänyt selkänsä kommunismille. »Syyllinen tai syytön — mitä se minua liikuttaa!» mies sanoi. »Minusta ei jonkun kevytkenkäisen tanssijattaren elämä merkitse mitään insinööri Saran rinnalla!» Sain vielä tietää, että Sara on viime kuukausien aikana kuusi kertaa ajanut hänen autossaan Lauttasaareen ja että hän aina jättäytyi siellä vaunusta samassa kohdassa. Vieressäsi olevassa auton taskussa on sähkölamppu, jonka avulla voit tutkia karttaa.

Rauta kiitti. Hetken molemmat miehet olivat vaiti. Sitten Rauta murahti:

— Kirotun kummallista! Kartan mukaan ei tuon paikan lähettyvilläkään ole muuta kuin joitakuita huviloita.

— Huviloita on kaikkiaan viisi, Karikko sanoi. — Ne ovat sitä paitsi tavallisia kesähuviloita, jotka ovat vielä monta viikkoa asumattomia.

— Luuletko, että jostakin voisi onkia tietoja noista huviloista?

Karikko hymähti tyytyväisenä:

— Arvelin, että kysyisit sitä. Siksi hankin. Tässä paperipalassa on tiedot huviloiden omistajista, palstoista ja huoneiden asettelusta, niin tarkoin kuin eräs ystävä lyhyessä ajassa kerkisi saada selville.

— Oletpa sinä toiminut ripeästi, Rauta kiitti.

— No, katsohan, Karikko selitti, meillä kirotuillakin on sentään vielä suhteita. Sinä päätät tietysti itse, mihin ryhdyt. Mutta minä haalin nuo tiedot siltä varalta, että tahtoisit kenties heti tutkia huvilat.

— Tietysti, tutkimme ne heti, Rauta sanoi. — Käännä Lauttasaareen päin!

Auto kiiti Turuntietä.

— Sinne minä olen koko ajan jo vähin ajellutkin, Karikko huomautti. — Tästä tulee kyllä melkoinen ylimääräinen ajo, mutta ei auta. Kuvittelen näet, että ne toiset kenties pitävät silmällä kaupungista Lauttasaareen johtavaa siltaa. Ehkä se on turha luulo. Mutta tiettävästi nuo veitikat ovat tähän asti aina vetäneet pitemmän korren. Ja siinä taitaa olla osansa meidän hyväuskoisuudellamme, etten sanoisi varomattomuudellamme. Siksi ajattelin, että nyt ei ainakaan tehdä erehdyksiä. Minä aion olla ajanhukankin hinnalla varovainen ja kiertää Lauttasaareen maaseudulta käsin ja sitten sivuteitä pitkin määränpäähän.

— Sen äärimmäisen, rouva Valkaman omistamaksi merkityn huvilan voit jättää laskuista pois, Karikko virkahti.

— Miksi niin?

— Koska se on viimeinen, johon Saralla saattoi olla asiaa. Rouva Valkama on näet pääministeri Rauhalan sisar.

— Vai niin, Rauta lausahti epämääräisesti. Itsekseen hän ajatteli, että ei. Tällä kohdalla Karikon varovaisuus ja perusteellisuus eivät pitäneet kutiaan. No, ymmärrettäväähän se oli. Mutta hän, Rauta, oli saanut vain muutama tunti sitten kouraantuntuvan todistuksen siitä, että Sara saattoi tehdä juuri sellaista, mitä häneltä kaikkein vähiten olisi odottanut. Nuorukainen olisi huimassa vauhdissa kenties hellittänyt ohjauspyörästä, jos olisi kuullut, että Sara oli kihlannut sosialistijohtajan tyttären, joka kaiken kukkuraksi vielä oli vain tyhjänaikainen nukke.

Miehet olivat vaiti.

Vihdoin auto kääntyi sivutielle ja hellitti murhaavaa vauhtiaan. Täällä Karikko ajoi hiljaa ja varovaisesti. Kumpikin tähysi tiukasti tietä.

— Perillä, Rauta totesi. — Sinä jäät auton luo. On varminta, että pidät silmäsi auki ja ammut hälytyslaukauksen heti, jos joku lähestyy.

Yö oli tähtikirkas. Hiljaisuus oli täydellinen. Viisi asumatonta huvilaa. Koko yritys tuntui nyt, kun sen hetki oli koittanut, aivan turhalta. Sarahan ei ollut täällä, vaan jossakin kaupunkikätkössä. Täältä oli tuskin mitään jälkeäkään hänestä löydettävissä. Mutta sittenkin Rauta tutkisi nuo huvilat läpikotaisin. Eräästä niistä Sara oli viime kuukausien aikana käynyt usein, viimeksi eilen juuri ennen katoamistaan. Miksi? Silloin, kun Rauta oli äsken kuullut siitä, hänestä oli tuntunut, että jos hän saisi tuon kysymyksen ratkaistuksi, se selvittäisi paljon. Nyt hän ei enää ollut lainkaan varma asiasta. Mutta olihan tässä kuitenkin tarjolla eräs jälki, tuorein saatavissa oleva.

Maa oli jo aivan paljas lumesta. Valitettavasti, sillä jäljet näkyivät nyt heikosti.

Rauta päätti ensiksi vain kiertää kunkin huvilan saadakseen yleissilmäyksen. Toinen toisensa jälkeen ne vaikuttivat yöpimeässä kolkoilta lehdettömien puiden keskellä. Hiekkakäytävillä, kuisteilla ja portailla oli katkenneita oksia ja muuta roskaa. Päästyään viimeisen huvilan pääportaiden luo hän pysähtyi äkisti ja sammutti sähkölamppunsa.

Portaat oli puhtaaksi lakaistu!

Rouva Valkaman huvila! Raudan mielessä vilahti epämieluisa tunne. Mutta nyt ei ollut aikaa mietiskelyyn. Hän palautti muistiinsa talon huonejärjestyksen. Keittiö ja palvelijan huone olivat eteisestä vasemmalle. Suoraan edessä oli suuri halli, josta päästiin ruokahuoneeseen, saliin ja isännän työhuoneeseen ja josta portaat johtivat yläkerroksen halliin ja sieltä neljään makuuhuoneeseen.

Oliko huvilassa ihmisiä? Mitä tapahtuisi, jos hänet yllätettäisiin sisään murtautumassa?

Rauta kohautti olkapäitään. Kaikki kysymykset olivat nyt jo turhia.

Hän valaisi ovenpieliä. Seuraavassa hetkessä ovikello soi. Ääni kuului yön hiljaisuudessa läpi talon. Hän terästi kuuloaan, mutta hiiskaustakaan ei erottunut sisältä.

Hän odotti aikansa. Sitten hän siirtyi tutkimaan lukkoa. Nyt nähtäisiin, mihin kelpasivat ne tiirikat, jotka Karikko oli varannut matkaan. Järkevä ja eteensäkatsova poika, Rauta totesi hyväksyvästi. Lukko oli kaikeksi onneksi aivan tavallinen amerikkalainen. Se säästi aikaa. Hän sormeili lukkoa hieman, ja hetkistä myöhemmin ovi aukeni äänettömästi. Haparoituaan halliin hän totesi, ettei talossa ollut asumattomiin huviloihin kuuluvaa tunkkaista ilmaa. Samassa hän jännittyi paikoilleen liikkumattomaksi.

Jossakin ylhäällä oli avattu ovi. Tuo merkki ihmisen lähellä olosta vaikutti näissä oloissa yllättävyydessään kammottavalta. Seuraavien sekuntien aikana Rauta kuuli selvästi sydämensä lyönnit. Vain yksi kysymys pyöri hänen päässään: Montako?

Sitten hiljaisuus rikkoutui jälleen. Mutta tällä kertaa se sai miehen huoahtamaan helpotuksesta. Sillä pimeydestä kajahti naisen ääni. Se oli Raudalle uppo-outo, mutta sen kirkas, miellyttävä sointi palautti hänen rauhallisuutensa.

— Sinäkö se olet, Antti? Rakas, miksi pelästytit minut ovikellon soitolla?

Rauta työnsi pistoolin takaisin takkinsa taskuun.

— Valitettavasti en ole Antti Sara, hän sanoi kuuluvasti, vaan ainoastaan hänen ystävänsä. Älkää pelästykö, neiti. Älkää liioin sytyttäkö porraskäytävään sähköä. Sen kajastus voisi opastaa paikalle vihamiehet, jotka kenties eivät ole kaukana. Jättäkää ovi auki huoneeseenne, niin löydän tien.

Sanaakaan ei kuulunut vastaukseksi. Rauta harppoi portaat ylös. Erään oven raosta näkyi valoa. Hän astui sisälle ja sulki oven nopeasti takanaan.

Yhdellä silmäyksellä hän totesi olevansa hienosti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunat oli moninkerroin peitetty, niin ettei valon pilkahdustakaan voinut näkyä ulos. Mutta ennen muuta hän huomioi pöydän ääressä seisovaa nuorta naista. Kaunotar, varmasti! Hienopiirteisiä, virheettömiä kasvoja kehystävä tukka säihkyi lampun valossa kuin kulta. Silkkinen aamutakki oli kiedottu tiukasti solakan vartalon ympärille. Mies pani hyväksyvästi merkille hoikan vyötärön ja avaran hihan paljastaman oikean käsivarren viehkeän valkeuden. Ihaillen hän totesi myös, että tuossa kädessä oleva pistooli ei vavissut vähääkään.

— Nostakaa kätenne! Minä ammun hyvin ja erehtymättä ja myös säälittä — murtovarasta!

Mies nosti epäröimättä kätensä. Sitten hän sanoi hymyssä suin.

— Myönnän täysin ansaitsevani tällaisen kohtelun. Mutta minä olen — niin uskomattomalta kuin se kuulostaneekin — varatuomari Kaarlo Rauta. Etsin ystävääni insinööri Antti Saraa, jonka tekin ilmeisesti hyvin tunnette.

Sanat ja levollinen ääni, millä ne lausuttiin, vaikuttivat. Nuoren naisen suuriin, tummiin silmiin nousi epäröivä ilme.

— Mikä takaa, että todella olette se, miksi itseänne väitätte? hän kysyi.

— Jos sallinette, neiti Valkama... Rauta aloitti.

— Erehdytte, tyttö keskeytti. — Tilanne ei kylläkään ole sellainen, että esittely olisi minun puoleltani tarpeen. Mutta olittepa kuka tai mikä tahansa, niin en halua esiintyä teidänkään edessänne toisena kuin olen. En ole neiti Valkama. Olen Marjatta Rauhala.

Neiti Rauhala! Sepä vasta käänne! Tämä varmakäytöksinen kaunotar ei siis ollutkaan pääministerin sisaren tytär, vaan... Yö tuntui olevan yllätyksiä täynnään.

— Kiitos oikaisusta, Rauta sanoi tyynen kohteliaasti. — Siis: neiti Rauhala, jos sallitte minun hetkeksi laskea oikean käteni, ojennan nähtäväksenne ulkomaan passini. Valokuvani ja henkilötietoni riittänevät todistukseksi siitä, ettei minullakaan ole halua esiintyä väärällä nimellä.

Tyttö nyökkäsi. Rauta pani merkille, että hän astahti vain askeleen eteenpäin ottaakseen vastaan passin, mutta pysytteli kuitenkin yhä riittävän kaukana ampuakseen, jos toinen yrittäisi yllätystä.

Todettuaan kutsumattoman vieraansa henkilöllisyyden Marjatta Rauhala laski aseensa.

— Odottakaa hetkinen.

Muutaman minuutin kuluttua hän palasi yllään yksinkertaisen kaunis, tummanruskea puku, jonka ainoana koristeena oli vanhanaikainen, säihkyvä rintasolki. Äskeinen jännittynyt ilme oli kadonnut kasvoilta, ja hänen käytöksensä oli rauhallisen varmaa. Hän viittasi vieraalle toista nojatuolia ja istahti itse toiseen.

Tilanne oli omituinen, jotenkin epätodellinen. Rauta vaistosi sen, mutta pysytteli äänettömänä odottaen tytön aloittavan keskustelun. Hän aprikoi mielessään, mitä oli tuon rauhallisen ulkokuoren alla. Tytön silmissä hän oli lukevinaan hätää.

Marjatta Rauhala oli puolestaan suorittanut arviointinsa loppuun. Lämpimästi hän sanoi:

— Tavallaan olen iloinen siitä, että tulitte. Tänä yönä en olisi kuitenkaan voinut nukkua. Voitte pitää tätä tervetulotoivotuksena, tuomari Rauta. Tunnen teidät nimeltä Antin puheista.

Siis jo kolmas nainen, jolle Sara oli puhunut hänestä! Muistaessaan Annele Sinivuon Rauta toivoi vain, ettei hän nyt taaskin joutuisi kuulemaan Saran kehoittaneen kääntymään juuri hänen puoleensa, jos jotakin vakavaa sattuisi. Mutta kun se maalattu nukke oli Saran kihlattu, niin mikä paikka hänen elämässään oli Marjatta Rauhalalla, tällä »asumattoman huvilan» kaunottarella, jota Sara ei olisi saanut pelästyttää turhanpäiväisellä ovikellonsoitolla? Hän ja Antti — siinä olisikin ollut uljas pari! Mutta...

— Tiedättekö, tyttö jatkoi, vuorokausi voi olla kiduttavan pitkä aika. Eilisillan jälkeen minulla ei ole ollut hetkenkään lepoa.

Rauta työnsi syrjään arvailut ja kävi siekailematta käsiksi lähinnä oleviin asioihin.

— Teidän luonanne Sara siis oli eilen, hän totesi. — Mihin aikaan hän tuli ja milloin lähti?

Tytön silmäkulmien väliin painui ryppy, ja katse kävi jälleen epäluuloiseksi.

— Te olette liian innokas kysymään, hän sanoi torjuvasti. — Älkää kuvitelko, että minä ilman muuta vastaan teidän kysymyksiinne. Haluan ensin varmistua siitä osasta, mitä te esitätte tässä näytelmässä. Kertokaa siis te ensin, mitä tiedätte.

Rauta punnitsi tilannetta Hänhän ei tuntenut Marjatta Rauhalaa eikä hänen osaansa. Mutta hän ei miettinyt kauan. Hän luotti tässäkin tapauksessa vaistoonsa, ja vaisto sanoi, että kannatti hyväksyä tytön ehdot.

Siksi hän aloitti tunnontarkasti alusta. Hän kuvasi lyhyesti rikospoliisin päällikön ja rouva Martion käynnit luonaan. Muutamin sanoin hän selosti Inkeri Kaarion tutkimuksia »Piilopirtissä» ja Saran miesten suorittamia etsiskelyjä. Hän kertoi siitä, miten ylioppilas Virta oli saanut selville täällä Lauttasaaressa suoritetun ihmisryöstön, ja autonkuljettajan murhasta. Lopuksi hän mainitsi siitä, kuinka ylioppilas Karikko oli sitten taas päässyt kadonneen Saran jäljille, ja matkastaan tänne.

Hänen puhuessaan Marjatta Rauhala oli vetäytynyt pois valopiiristä, joten mies ei voinut nähdä ilmeiden vaihtelua hänen kasvoillaan. Selostuksen päätyttyä hiljaisuus laskeutui huoneeseen, Kun tyttö vihdoin puhui, hänen äänensä oli hyvin matala:

— Kiitän teitä, tuomari Rauta. Kuvauksessanne on vain yksi ainoa kohta, jota en ymmärrä. Miksi ette heti mennyt autonkuljettajan luo?

Harmikseen Rauta tunsi punastuvansa. Tyttö oli suoraan iskenyt siihen ainoaan kohtaan, jonka yli hän oli kertomuksessaan hypännyt. Hänestä oli tuntunut mahdottomalta kertoa Annele Sinivuon käynnistä.

Marjatta Rauhala kumartui häntä kohden ja laski kätensä luottavaisesti hänen käsivarrelleen.

— Miksi? Kaikkihan olisi nyt toisin, aivan toisin.

— Eräs asiakas pidätti minua, mies vastasi empien.

— Saanko kysyä, kuka?

— Eräs neiti Sinivuo.

— Tuo nimi ei sano minulle mitään, tyttö virkahti. — Kysymykseni on teistä ehkä epähieno. Ja sitä se onkin, jos tuolla asiakkaallanne ei ole mitään tekemistä tässä asiassa. Mutta minulla on tunne, että hän on jollakin tavalla mukana. Jollakin tavalla, jota syystä tai toisesta ette haluaisi sanoa minulle. Miksi kiertelette tässä kohdassa, tuomari Rauta?

No, ellei tyttö ymmärtänyt, niin saattoihan hän, Rauta, puhua suoraankin.

— Hän on kaupunginjohtaja Sinivuon tytär, hän selitti ja lisäsi sitten: — Hän tuli pyytämään minua etsimään hänen kadonnutta sulhastaan, insinööri Saraa.

Marjatta Rauhala hypähti pystyyn suuttumuksesta säkenöivin silmin.

— Se on valhe!

Rautakin nousi. Huomioon ottaen ne sanat, mitkä hän oli huvilaan tunkeuduttuaan kuullut tytön lausuvan, hän oli tiennyt ilmoituksensa sattuvan kipeästi. Mutta tällaista hän ei ollut odottanut.

— Valitan, hän sanoi, mutta tuo tyttö kykeni todistamaan sanansa kihlasormuksella ja Saran valokuvalla, joka oli omistettu juuri hänelle.

Mutta nämä todistuksetkaan eivät, vastoin hänen luuloaan, tehonneet.

— Petosta, petosta kaikki tyynni! Marjatta Rauhala huudahti jalkaa polkien.

— Te käytätte kovia sanoja, neiti, Rauta huomautti, vieläpä tytöstä, jota ette lainkaan tunne.

— Mutta minä tiedän, että hän valehteli!

Rauta tarttui yhteen sanaan:

— Tiedätte? Mikä antaa teille oikeuden väittää niin? Sekö, että Antti Sara on useita kertoja käynyt täällä luonanne? Että tekin, kenties, rakastatte häntä?

— Ei, ei yksin se, Marjatta Rauhala torjui. Hänen silmänsä säikkyivät, ja poskilla paloi puna. Sitten hän äkisti hillitsi itsensä. Hän tuli aivan Raudan eteen ja katsoi häntä silmiin. Hetken vaitiolon jälkeen hän lausui:

— Minä olen Antti Saran morsian.

Yhdeksäs luku.

JOHTOLANKA.

Tuskin nuo sanat olivat kaikuneet huoneessa, kun Rauta jo vaistosi, että ne olivat todet. Juuri niin. Juuri tuollainen sen tytön täytyi olla, johon Antti Sara saattoi rakastua.

— Onnittelen teitä, neiti Rauhala, hän sanoi lämpimästi. Ja ennen kaikkea onnittelen Anttia.

— Kiitos. Tiedän voivani luottaa teihin, ja siksi haluan kertoa teille sen, minkä vain hyvin harvat toistaiseksi tietävät.

He istuutuivat jälleen paikoilleen, ja nyt oli Raudan vuoro kuunnella. Hänen mielessään vilahti siinä kuunnellessa painostava kysymys, oliko Annele Sinivuo kenties eräs niistä harvoista, jotka tiesivät. Siksi lähelle Antti Saran salaisuutta hän oli osunut omine tarinoineen »Romeosta ja Juliasta nykyaikaisessa asussa». Mutta tämä oli sittenkin aivan toista!

Se oli kertomus kahden voimakkaan nuoren ihmisen suuresta rakkaudesta. Heidän taipaleensa olisi ollut aivan selvä ja kirkas, ellei tytön isä olisi ollut vasemmiston kannatukseen nojautuvan hallituksen päämies. Sovitteluun kaikessa tottunut isä ei ollut asettunut vastaan. »Se, että sinä rakastat insinööri Saraa, riittää minulle — sitten kun taas pääsen palaamaan vanhaan virkaani», hän oli sanonut, »mutta nyt, nyt heti?» Hän oli pudistanut huolestuneena päätään ja jatkanut: »Rakas lapsi, ota huomioon, että meillä on ennenkin sekavissa ja kireissä sisäpoliittisissa oloissa hallituksia kaadettu yhtä asiattomien, vieläpä sensaatioarvoltaan vähäisempienkin syiden vuoksi. Mutta vaikka otattekin — kuten toivon — ymmärtääksenne tämän, niin odotuksenne ei veny ensi syksyä pitemmälle, sen lupaan.» Tytär ei ollut käsittänyt isänsä kantaa, mutta Antti oli sanonut: »Hyvä on, sittenpä saat kylliksi aikaa valmistaa rauhassa diploomityösi». Diploomityö — arkkitehdiksi valmistuminen! Tuo kaikki oli Marjatasta tuntunut yhdentekevältä ja epäoleelliselta sen jälkeen, kun rakkaus oli äkisti ja väkevänä tullut hänen elämäänsä. Mutta Antti oli ollut itsepäinen ja voittanut. Yhteen isänsä vaatimukseen Marjatta ei kuitenkaan ollut suostunut, siihen, ettei hän saisi tänä aikana tavata sulhastaan. Siinä suhteessa rouva Valkama, joka oli toistakymmentä vuotta ollut veljensä tyttärelle äidin sijaisena, oli tullut hänen avukseen ja saanut veljensä vakuutetuksi siitä, että tämä talvikautena hiljainen ja syrjäinen huvila oli Marjatan diploomityön loppuun suorittamiseen mitä sopivin ja että Antti Sara oli mies paikallaan auttamaan ja neuvomaan tyttöä. Ja niin asia oli järjestetty. Kaikki oli sujunut hyvin, aina hirvittävään eilispäivään asti. Mutta sitten elämä oli yht'äkkiä sumentunut kammottavaksi painajaisuneksi.

Rauta ajatteli kaikkea sitä, mitä Marjatta Rauhalan oli tänä päivänä ollut kestettävä. Kammottava painajaisuni ‒ se ei todellakaan ollut liian paljon sanottu. Hirvittävä syytös hänen rakastamaansa miestä vastaan, sanomalehdistön laajana rintamana tekemät alhaiset hyökkäykset ja lopuksi sulhasen salaperäinen katoaminen ja siihen ilmeisesti liittyvä hengenvaara. Kaiken tuon kukkurana oli vielä hänen asemansa isän ja sulhasen välissä.

— Miten ihmeessä olette voinut yksin kestää kaiken, tämänkin päivän.

— En ole sentään ollut aivan yksin, tyttö vastasi, — Katri-täti, rouva Valkama, tuli aamulla tänne. Ja nyt illalla hän olisi tahtonut viedä minut täältä kotiinsa. Sillä isän luo en palaa, en enää. Määräykset Antin vangitsemisesta ja hänen elämäntyönsä parastaikaa käynnissä olevasta tuhoamisesta ovat liian kohtuuttomat, jotta voisin antaa ne anteeksi. Tiedän, etteivät ne ole isästä lähtöisin. Mutta heikkoudessaan hän suostui niihinkin, vaikkei hän voi olla sisässään vaistoamatta niitä vääriksi... Niin, Katri-täti olisi tahtonut minut mukaansa. Mutta en lähtenyt, koska uskoin Antin tulevan tänne — uskoin aina siihen hetkeen asti, kunnes teidän sanoistanne, tuomari Rauta, ymmärsin, ettei hän voi tulla.

Hän ei valittanut eikä itkenyt. Ja kuitenkin Raudalla oli tukahduttava tunne siitä, että jokainen sana nyyhkytti.

— Minä pelkään, Marjatta Rauhala jatkoi, että tämän päivän jälkeen en voi milloinkaan tyttären tavoin suhtautua isääni. Tekee kipeää, kun muistin alkurajoilta asti on rakastanut isäänsä enemmän kuin ketään muuta ja sitten yhtäkkiä tuntee häntä kohtaan vain vihaa... Kaikki tämä hirveä olisi jäänyt tapahtumatta, ellei se kunniasanalla vahvistettu vaikenemislupaus, jonka isä itsekkyytensä tähden vaati meiltä, olisi sulkenut Antin suuta tuossa mielettömässä kuulustelussa.

Sellainen oli siis selitys. Täällä, morsiamensa luona, Sara oli ollut Tanja Maznitsenkon murhan tapahtuma-aikana.

— Hän tuli tänne toissailtana myöhään, lähellä klo 22:ta, tyttö kertoi edelleen. — Hän ei selittänyt myöhästymistään, ei kertonut majuri Laurialasta eikä hyödyttömästä neuvottelustaan tuon tanssijattaren kanssa. Hän oli harvapuheinen tullessaan. Mutta se on vasta nyt myöhemmin johtunut mieleeni. Silloin en kiinnittänyt siihen huomiota itsekkäässä ilossani. Olin näet juuri saanut diploomityöni valmiiksi ja pyysin Anttia käymään sen vielä kerran lävitse. Aamu jo sarasti, kun hän pääsi loppuun ja lähti täältä. En luule milloinkaan ennen vaipuneeni uneen niin onnellisena kuin silloin. Korvissani soivat näet Antin sanat, että olin onnistunut työssäni erittäin hyvin. Nukuin raskaasti ja pitkään. Kun vihdoin heräsin, Antti seisoi vuoteeni vieressä. Mutta silloin maailma oli jo aivan toinen. Tuo kaikki hirveä oli tapahtunut. Kaikkein vaikeinta oli sitten, kun Antti iltapäiväuutisissa kuuli majuri Laurialan itsemurhasta...

Marjatta Rauhala värisi muistellessaan tuota kaikkea. Sitten hän äkisti painoi päänsä käsiinsä.

Rauta ei hennonut häiritä häntä kysymyksillä, vaan jäi ääneti odottamaan. Viimein tyttö nosti päänsä. Hän oli jälleen tyyni.

— Mutta meidän on ajateltava eteenpäin, eikö totta? hän sanoi. — Tullessanne te kysyitte minulta jotakin, tuomari Rauta. Nyt olen valmis vastaamaan.

— Sara houkuteltiin ansaan ja huumattiin jossakin täällä Lauttasaaressa pian sen jälkeen, kun hän eilisiltana poistui luotanne, mies selitti. — Siksi kysyin, milloin hän eilen lähti täältä.

— Täsmälleen klo 23.

— Hän mainitsi sisarelleen ilmoittautuvansa tänä aamuna. Sanoiko hän siitä mitään teille?

— Kyllä, tyttö vastasi. — Ja se aiheutti meidän ensimmäisen riitamme. Hän aikoi näet edelleen kieltäytyä ilmoittamasta, missä hän oli toissayönä.

— Ja tekö halusitte, että hän ilmoittaisi sen?

— Tietysti! Marjatta Rauhala vastasi. — Mitä merkitsee tällaisessa tilanteessa minun isälleni annettu vaikenemislupaus! Ja mitä siitä, vaikka ihmiset saavatkin tietää hänen olleen minun luonani aamupuolelle yötä! Kuvitelkoot minusta, mitä haluavat! Mutta hän ei ottanut käsittääkseen, ettei enää kannattanut takertua tuollaisiin seikkoihin. »Ei», hän sanoi, »minä en puhu. Mutta älä pelkää. Meidän maassamme ei murhasta tuomita miestä, joka ei ole sitä tehnyt.» Mutta tuomari Rauta, minä puolestani en jaksa enää uskoa edes siihen. Meillä tuntuu kaikki olevan nyt mahdollista!

Rauta nyökkäsi. Hän käsitti, että Saralta saattoi odottaa juuri tuollaista kannanottoa ja uhmaavaa pysymistä siinä.

— Te ja minä olemme sentään vielä jäljellä, tyttö jatkoi. — Tiedän, että te yritätte kaikkenne löytääksenne Antin. Minä teen vain sen, mihin minä pystyn: pelastan hänen kunniansa.

— Te tarkoitatte, että te...?

— Huomisaamuna minä ilmoitan sen, mitä Antti ei suostunut sanomaan, Marjatta Rauhala sanoi lujasti. — Päätökseni on horjumaton. Tiedän tarkalleen, mitä teen. Se ei ole muuta kuin minkä jokainen rakastava nainen minun asemassani tekisi. Heidän täytyy saada tietää häpäisseensä ja vainonneensa syytöntä! Ja suuttukoon isä miten hirveästi tahansa, viranomaistenkin on sitten pakko uskoa, ettei Antti ole paennut, vaan että hänet on väkivalloin ryöstetty, ja ryhtyä toimiin hänen pelastamisekseen.

»Päätökseni on horjumaton», tyttö oli sanonut, ja hän tarkoitti todella sitä. Mutta hänen pettymyksekseen tuomari Rauta pudisti päätään.

— Ymmärrän hyvin, että olette päätynyt tuohon suunnitelmaan, mies sanoi. — Ja kuitenkin teidän täytyy luopua siitä tai ainakin lykätä sen toimeenpano.

Tytön vastaväite oli valmiina. Mutta arvaten, mitä hänen mielessään liikkui, Rauta kiirehti jatkamaan:

— Teidän täytyy! Muuten tuhoatte minun yritykseni sulhasenne pelastamiseksi. Tanja Maznitsenkon murhajuttua on nyt meidän kannaltamme arvioiden jäänyt taka-alalle. Aikanaan voimme todistaa Saran syyttömyyden siihen. Nyt on tärkeintä ja kiireellisintä löytää hänet ja saada hänet vapaaksi. Jos te, kuten sanoitte, huomisaamuna toteutatte suunnitelmanne, niin on hyvin luultavaa, että sillä allekirjoitatte sulhasenne kuolemantuomion.

Marjatta Rauhalan silmät laajenivat kauhusta. Mitä mies tarkoitti? Oli ollut helppo työntää syrjään Katri-tädin säikähtäneet vastaväitteet, jotka perustuivat vain julkisen häväistysjutun pelkoon. Mutta tämä oli vallan muuta.

— En käsitä, hän valitti.

— Ajatelkaa tilannetta, missä nyt ollaan, Rauta ryhtyi selittämään. — Vihollisemme voivat olla tähänastisiin saavutuksiinsa hyvin tyytyväiset. Tanja Maznitsenkon murhajutussa he ovat, itse kokonaan näkymättömissä pysyen, saaneet epäilykset suuntautumaan Saraan ja hänen ystäviinsä. Viime öinen ryöstö oli myös heikäläisten onnistunut veto. Sen jälkeen kun Sara siten katosi näkyvistä, tuskin kukaan, meitä hänen ystäviään lukuunottamatta, enää epäilee, etteikö hän olisi tieten tahtoen paennut ja nyt piileksisi vain välttääkseen rangaistuksen konnantyöstään. Vihollisillamme mahtanee olla ruhtinaallisen hauskaa seuraillessaan sivusta, miten poliisi ponnistelee saadakseen Saran kiinni. He tuntevat, että heillä on nyt kaikki valtit käsissään. Ja niin heillä valitettavasti onkin — toistaiseksi. Mutta tuossa heidän täydellisessä turvallisuuden tunteessaan on myös paras tae siitä, ettei heidän kynsissään olevalla Saralla vielä ole välitöntä hengenvaaraa.

Marjatta Rauhala huoahti tuskaisesti. »Ei välitöntä hengenvaaraa» — se tuntui pieneltä lohdutukselta.

— Niin, enempään emme voi luottaa. Rauta jatkoi. — Olemme jo tähän mennessä saaneet kylliksi näytteitä siitä, että vihollisemme eivät kaihda veritekoja. He arvioinevat kuitenkin, että se tila, mihin he ovat nyt saattaneet Saran, ei ole kuolemaa parempi, eivätkä sen vuoksi katsone tarpeelliseksi mennä pitemmälle. Mutta asema muuttuu kokonaan,— se teidän täytyy käsittää, neiti Rauhala — jos te toteutatte suunnitelmanne. Ajatelkaa tarkoin, mitä on merkitsevä se, että koetatte todistaa sulhasenne syyttömäksi murhaan. Te ilmoitatte hänen olleen tuon yön teidän luonanne täällä. Hyvä on. Näytte valmistautuneen siihen, että teiltä tullaan vaatimaan kiusallisia lisäselvityksiä. Mutta paljon pahempaa on, että teidän esiintymisenne on oleva hälyttävänä merkkinä vihollisillemme, jotka käsittävät silloin ajan olevan täpärällä. He saattavat silloin pitää huolen painavimman vastatodistuksen ilmestymisestä: varsin pian voidaan löytää ruumis. Ja todistettakoon sitten mitä tahansa, niin suurin osa ihmisiä jää siihen uskoon, että kysymyksessä on itsemurha, joka johtui syyllisyydentunnosta.

Rauta tiesi puhuvansa säälimättömästi. Mutta hänellä ei ollut valinnan varaa.

— Voi älkää, älkää! Marjatta Rauhala pyysi väristen. — Minähän tarkoitin vain...

— ... vain parasta, Rauta täydensi. — Tiedän sen. Mutta teidän täytyy antaa minulle aikaa yrittää vapauttaa sulhasenne omia teitäni. Ellen minä onnistu, niin sitten...

— Hyvä on, tyttö taipui, teen niinkuin tahdotte. Mutta eikö yrityksenne ole alun perin toivoton, kun ette edes tiedä, keitä ovat ne, joita vastaan taistelette?

— Jokin johtolanka täytyy olla olemassa, Rauta sanoi.

— Ettekö te voi auttaa minua sen löytämisessä?

— Voi, en tiedä mitään! tyttö valitti. — Minusta me haparoimme toivottomassa pimeydessä, sillä aikaa kuin Antti... Voi, kaikki on niin kauheata!

Raudan mieleen juolahti eräs kysymys:

— Onko Sara joskus tullut kertoneeksi teille jostakin punatukkaisesta, harmaapukuisesta naisesta?

Kun Marjatta Rauhala puisti päätä kasvoillaan kummastunut ilme, mies lisäsi:

— Tarkoitan naista, joka johti viimeöistä ryöstöä. Tulin vain ajatelleeksi, että tuo nainen on kenties ollut Saran kintereillä pitempäänkin.

— En ole kuullut kenestäkään sellaisesta, tyttö vastasi.

Rauta nousi kävelemään. Hermostuneesti hän mitteli huonetta edestakaisin. Minuutit kuluivat, kalliit minuutit. Ne muuttuisivat pian tunneiksi ja vuorokausiksi! Oliko sitten auttamattomasti niinkuin tyttö oli valittanut, että he vain haparoivat toivottomassa pimeydessä? Ei toki! Jokin ulospääsytie oli varmasti olemassa.

Äkisti hän pysähtyi paikoilleen. Kun hän käännähti tyttöön, hänen silmänsä loistivat.

— Vihollisemme ovat tehneet virheen! hän huudahti, ja ääni kaikui taas lujana.

Marjatta Rauhala katsoi häneen pitkään. Mutta näkyi selvästi, ettei tyttö enää uskaltanut odottaa paljoa.

Rauta puhui innokkaasti:

— He ovat itse antaneet kaipaamani johtolangan! Vaistosin jo silloin, kun kuulin, että te olette Saran morsian, saaneeni siinä arvaamattoman tärkeän tiedon. En vain osannut nähdä, mitä kaikkea se oikeaan yhteyteensä asetettuna merkitsee. He luulivat olevansa hyvinkin viisaita lähettäessään luokseni tuon Annele Sinivuon kihlasormuksineen ja »sulhasen» kuvineen! He laskivat hänen kauttaan pysyvänsä tapahtumien tasalla tälläkin taholla ja saavansa hyvissä ajoin tiedon, jos onnistuisin pääsemään lähelle heidän salaisuuttaan. Tottahan toki minä kertoisin avoimesti tutkimusteni edistymisestä kadonneen toverini morsiamelle, joka oli turvautunut minuun samoin kuin heidän onkimiensa tietojen mukaan Saran sisarkin. Loukku ei ollut hullummin ajateltu! Meidän onneksemme he eivät vain tienneet — yhtä vähän kuin me Saran ystävätkään — että Saralla oli jo morsian. Tuo seikka on nyt paljastanut, millä puolen Annele Sinivuo pelaa.

Rauta naurahti tyytyväisenä.

— Maksoi tosiaan vaivan murtautua tähän taloon ja seisoa teidän pistoolinne edessä! Ellen näet olisi löytänyt teitä juuri nyt, olisin varmaan mennytkin heidän loukkuunsa, ja peli olisi pian ollut lopussa. Nyt sen sijaan aloite on siirtynyt meidän käsiimme!

Marjatta Rauhala oli kuunnellut jännittyneenä. Olisiko, voisiko sittenkin vielä olla toivoa?

— Tuo, mitä sanoitte heidän tekemästään virheestä, on hienosti nähty, hän myönsi hitaasti. — Mutta te sanoitte myös, että he ovat itse antaneet johtolangan. Minä en näe sitä. Mikä se on?

— Annele Sinivuo! mies huudahti. — Ellen vallan pahoin erehdy, hän tulee jo huomisaamuna toimistooni kuulemaan uutisia. Hyvä on. Tällä kertaa hän on suorastaan tervetullut. Sillä joskus sen jälkeen hänen täytyy käydä myös toimeksiantajiensa luona. Hän on siten osoittava minullekin tuon tien, jota kohden vielä äsken melko toivottomana haparoin.

— Mutta sen tien kulkeminen voi maksaa teidän henkenne, tyttö huomautti.

Rauta kohautti leveitä hartioitaan.

— Tietysti voi, hän myönsi hymähtäen.

Yössä kajahti samassa laukaus.

— Karikon hälytysmerkki! mies huudahti. — Arvasinhan, etteivät viholliset ole kaukana täältä. Nopeasti, ottakaa päällysvaatteenne! Tänne ette voi enää jäädä. Vien teidät kaupunkiin.

Marjatta Rauhala ei tuhlannut aikaa kyselyihin. Muutaman minuutin kuluttua he olivat jo ulkona. Tyttö otti johdon käsiinsä, hän tunsi tienoon. Pian he saavuttivat maantien.

Karikko oli kääntänyt auton ja seisoi sen luona tähyten pimeyteen.

Kun heidän vaununsa lähti liikkeelle, takaa kuului jo voimakkaan auton lähenevä koneensurina. Karikko ei silti ajanut huimemmin kuin turvallisuus salli.

— Meidän on palattava samaa tietä kuin tulimmekin, hän sanoi levolliseen tapaansa. — Noista takana tulijoista ei ole vaaraa. Ajattelin, että vara on taaskin parempi kuin vahinko, ja siksi hakkasin pari puuta tien poikki esteeksi.

— Niitä oli siis täällä lähettyvillä? Rauta kysyi. — Voit puhua avoimesti. Neiti on ystäviämme.

— Olihan niitä, Karikko kertoi. — Odotusaika kävi vähän pitkäksi. Siksi lähdin kävelemään katsoakseni, oliko tie selvänä edessä. Valtamaantiellä oli vilkkaanlaista. Siellä oli näet poliisipartio, joka pysähdytti jokaisen kaupungista tulevan tai sinne aikovan auton. Oletko ennen kuullut, että ajokortteja ja rekisterikirjoja kysytään tähän aikaan yöstä? Kiukkuisimpia matkalaiset tuntuivat olevan siitä, että poliisit tutkivat taskulamppujen valossa jokaisen autossa olijan kasvot. Seurailin aikani sitä menoa syrjästä. Sitten kävin katastamassa noiden poliisien autoa, joka seisoikin aivan arveluni mukaan vähän matkan päässä tien sivussa. Ne askeleet maksoivat vaivan. Luulen tietäväni kaikkien poliisiautojen numerot. Tämä ei ollut niitä. Numero oli A 13 999.

— Mitä? Rauta huudahti suutahtaen. — Sehän on minun »Lincolnini» numero!

— Lincoln-merkkiä vaunu olikin, Karikko vahvisti. — Saat huomenna varmaan kuulla autohallisi miehiltä kiintoisan jutun, miten itse olet puhelimitse tilannut autosi määräpaikkaan ja käskenyt jättämään avaimen paikoilleen. Noilta hepuilta ei tunnu puuttuvan eräänlaista huumorintajua. No niin, kävelin sitten muina miehinä takaisin. Suora tie oli todettava poikki olevaksi. Siksi käänsin vaununi valmiiksi. Sitten ei ollut paljon muuta tehtävää kuin havaita, ettei tähdistä ole juuri seuraa. Suorastaan toivoin jotakin tapahtuvaksi, koskapa sinä tunnuit juuttuneen johonkin kiinni. Niin, saatte suoda anteeksi, neiti, minusta todellakin tuntui siltä. Enhän tiennyt...

Marjatta Rauhala naurahti. Hänestä tuntui hyvältä kuunnella hartiakkaan kuljettajan tyyntä, hidastahtista selontekoa. Tavassa, jolla hän suhtautui asioihin, oli jotakin hyvin rauhoittavaa.

— Sitten, kuin tilauksesta, kuulin ääniä, Karikko jatkoi. — Kaksi miestä läheni valtamaantieltä käsin. En voinut pimeässä nähdä heitä. Mutta he juttelivat huolettomasti ääneen luullen olevansa kenenkään kuulemattomissa. »Ettäkö meidän on tutkittava kaikki tämänpuolen huvilat?» toinen kysyi. »Kuulithan sen itsekin», toinen vastasi, »Pomo on pähkähullu. Hän kuvittelee, etteivät ne kaikki muka olekaan asumattomia. Jos niissä sattuisi joku piileksimään, niin enpä tahtoisi olla sen housuissa meidän päästyämme paikalle.» Sanat olivat suunnilleen nämä, vain erinäisin kirouksin höystettyinä. Sitten viimeksi äänessä ollut mies naurahti niin pirullisesti, että minä ammuin heti enkä suinkaan ilmaan, vaan suoraan kohti. Mutta tietysti se meni ohi, kun en maalia lainkaan nähnyt. Kuulin vain kiljaisun ja sitten kahden jalkaparin loittonevat äänet. No, en moiti heitä siitä, että he juoksivat. Ei ole erikoisen miellyttävää luulla olevansa vallan turvassa ja sitten pimeydestä alkaakin paukkua. Siinäpä sitten olikin kaikki.

— Se ei ollutkaan vähän, Rauta totesi. — Sinä olet hoitanut asiasi taaskin hyvin.

Auto kiiti jo valtamaantietä. Karikko otti koneesta säälimättä irti kaiken voiman. Marjatta Rauhala tarrautui huimaavissa käänteissä kiinni vierustoverinsa käsivarteen, hänestä ajo tuntui mielettömältä. Mutta Rauta käsitti, että Karikko uumoili yhä takaa-ajoa eikä halunnut tuudittautua liiallisiin kuvitelmiin tienmurroksensa vihollisille aiheuttaman viivytyksen pituudesta. Vauhtimittari heilui molemmin puolin sataa, ja kevyt vaunu kallisteli tien käänteissä vaarallisesti Vasta kun he olivat sivuuttaneet Tilkan sotilassairaalan ja kaupungin valot sukelsivat näkyviin, vauhti hidastui.

Marjatta Rauhala huoahti helpotuksesta. Tämä hurja öinen pakomatka oli ollut melkein liikaa hänen hermoilleen.

— En voi olla ajattelematta noita miehiä huvilan lähettyvillä, hän virkahti. — Olin luullut olevani siellä täysin turvassa. Mutta miten minun olisi käynytkään, ellette te, tuomari Rauta, olisi tullut!

— Niin, Rauta myönsi, voinemme molemmin puolin todeta, että meillä on tänä yönä ollut onnea. Toivokaamme, että se jatkuu.

Kymmenes luku.

AJO ALKAA.

Seuraavana aamuna Kaarlo Rauta oli varhain liikkeellä. Oli varauduttava sitä silmällä pitäen, että Annele Sinivuo saattoi tulla hänen toimistoonsa jo heti klo 10:ltä. Sitä ennen oli siis järjestettävä hänen varjostamisensa. Tämä johtolanka ei saanut enää päästä käsistä! Lisäksi hän toivoi jo ennen tytön tuloa saavansa tiedot tohtori Tuomisen ja pastori Vanhalan suorittamien tutkimusten tuloksista.

Rauta oli hyvällä tuulella, kuten aina päästyään kunnolla toimintaan käsiksi. Hänessä ei näkynyt jälkeäkään siitä, että yön uni oli jäänyt varsin lyhyeksi. Rouva Valkama, jonka luo hän oli Marjatta Rauhalan vienyt, oli säikähtänyt pahanpäiväisesti öisestä vierailusta. Mutta kun veljentytär sitten oli kertonut hänelle huvilan tapahtumista, ei vanhan rouvan kiitollisuudella ollut rajoja.

Raudan ajatukset palasivat käynnissä olevaan ajoon. Huolestunut ilme levisi hänen kasvoilleen. Hän ajatteli Inkeri Kaariota ja tämän vaarallista osaa. Inkeri oli luvannut tulla toimistoon vasta päivemmällä. Hän ei tahtonut rikkoa »Piilopirtin» tapoja, joihin kuului nukkua pitkään aamulla. Mutta kenties hän sittenkin tekisi tänään poikkeuksen, jos oli saanut — kuten eilen vihjaisi odottavansa — Alexander Domskin sairasvuoteen ääressä tietoonsa jotakin merkittävää. Rauta toivo hartaasti, että Inkeri tulisi — vaikkapa ilman uutisia!

Kello lähenteli vasta kahdeksaa, kun Rauta avasi toimistonsa oven. Hänen mietteensä olivat viime minuuttien aikana koskeneet vain Inkeri Kaariota. Mutta nyt hän sai muuta ajateltavaa.

Eilisiltana kaikki oli täällä ollut mallikelpoisessa järjestyksessä. Nyt ei järjestyksestä enää kannattanut puhuakaan. Kaappien ovet ja pöytien laatikot oli kiskottu auki ja puhtaat kirjelomakkeetkin viskottu hujan hajan lattialle. Olipas täällä ollut hienoja vieraita! Rauta harppoi oman huoneensa ovelle. Sieltä vastaan irvistävä sekasorto oli vähintään yhtä täydellinen. Mutta siinä ei ollut kaikki. Kirjoituspöydän lähettyvillä makasi lattialla liikkumattomana nuorukainen, joka oli eilisiltana jäänyt toimistoon päivystäjäksi.

Rauta kumartui hänen puoleensa. Suoritettuaan pikaisen tarkastuksen hän huoahti helpotuksesta. Pahinta ei sentään ollut tapahtunut. Poika oli tajuton ja surkeassa tilassa, mutta hengenvaaraa ei ilmeisesti ollut. Kasvoissa oli nyrkiniskujen jälkiä ja takaraivossa jollakin tylsällä aseella lyötyjä ruhjevammoja.

Rauta hälytti samassa talossa asuvan tutun lääkärin. Muutamien minuuttien kuluttua tohtori Puro, lyhyt ja paksu, hyväntuulinen herrasmies, oli jo paikalla.

— Hei, mies! hän huudahti vilkaistuaan huoneiston sekasortoa. — Oletpas sinä heti aamutuimaan saanut täällä aikaan — miten minä nyt sanoisin? — hienoa jälkeä!

Yhdessä he kantoivat nuorukaisen eteishuoneen sohvalle. Tutkiessaan pahoinpitelyn jälkiä lääkäri tuli vilkaisseeksi sivusta Raudan puuhia. Äänettömänä tämä keräsi lattialle singottuja papereita.

— Mitä hullua! tohtori Puro murahti. — Eikö tällaisissa tapauksissa kuulu asiaan hälyttää poliisi? Tässähän on suoritettu raaka ilkiteko.

— Tässä tapauksessa hälytystä ei tehdä, Rauta vastasi jurosti. — Sinäkin saat luvan olla vaiti asiasta.

Tohtori Puro rypisti kulmiaan, mutta kuittasi sitten asian olkapäiden kohautuksella. Mikäpäs siinä? Kai Rauta juristina tiesi, mitä teki.

Kumpikin syventyi jatkamaan puuhaansa. Hetken kuluttua lääkäri ojentautui.

— Päässä olevat vammat eivät ole vaarallisia, hän sanoi. — Pahempi on, että pari kylkiluuta on poikki. Ei häntä ole juuri — miten minä nyt sanoisin? — hellävaroen käsitelty. Hän palaa kyllä pian tajuihinsa, mutta aivan lähiaikoina hänen ei kannata ajatella revansin hankkimista.

— Hänet täytyy kai toimittaa sairaalaan? Rauta kysyi.

Tohtori Puro nyökkäsi.

— Mitä pikemmin, sen parempi, hän sanoi.

— Mutta luuletko, että asia voitaisiin hoitaa kaikessa hiljaisuudessa? Rauta tiedusteli. — Katsohan, tämä täällä näkemäsi kuuluu, ellen pahoin erehdy, käynnissä olevaan suurenpuoleiseen kamppailuun. Juttu on nyt siinä vaiheessa, etten minä todellakaan joutaisi hukkaamaan aikaa hyödyttömiin poliisikuulusteluihin.

Tohtori Puro naurahti leppoisasti.

— Kadehdin sinun hyviä hermojasi, Rauta, hän sanoi. — No, minä järjestän asian niin hyvin kuin voin. Kun ovikello seuraavan kerran soi, voit turvallisesti avata. Mutta kuulehan, isonyrkkinen ystäväni, älä kohtele paarinkantajia kuin he olisivat — miten minä nyt sanoisin? — valepukuisia roistoja hekin.

Heilauttaen kättään hyvästiksi lääkäri lähti.

Rauta jatkoi puhdistustyötään. Hän teki nopeasti selvää. Paperien järjestyksestä hän ei tällä kertaa piitannut, vaan sulloi niitä pinkoittain kaappeihin.

Oli ilmeistä, että tänne suoritettu hyökkäys oli hänen eilisaamuna saamansa uhkauskirjeen kirjoittajan järjestämä. Siinähän oli vaadittu häntä jäämään jutusta syrjään, »ellette halua itsellenne Saran kohtaloa». Piileksivä »valvova ystävä» oli nyt tahtonut osoittaa hänelle, että nuo sanat eivät olleet leikiksi tarkoitettuja.

Nuorukainen oli palannut tajuihinsa. Hänen katseensa harhaili levottomana sinne tänne. Rauta istahti hänen viereensä.

— Kas niin, kaikki on taas hyvin, hän rauhoitti. — Olet saanut vähän vammoja, mutta pian olet taas kunnossa. Täällä kävi jo lääkäri, joka tutki sinut. Ja mitä taas täällä tapahtuneeseen tulee, niin ellet jaksa kertoa siitä, jätä toiseen kertaan.

— Kyllä minä jaksan, nuorukainen sanoi. — Rintaan vain koskee joka hengähdyksellä. Kunpa vain muistaisin, mitä tapahtui. Hyökkäys tuli niin odottamatta.

Vähitellen tapahtumat palautuivat hänen mieleensä. Katkonaisesti hän alkoi kertoa. Toimistossa oli ollut niin hiljaista, että hän oli aamupuolella torkahtanut. Hän oli herännyt puhelimen soittoon. Kello oli silloin näyttänyt puolta seitsemää. Karhea miehenääni oli kysynyt tuomari Rautaa. Ohjeittensa mukaan hän oli sanonut olevansa tuomari itse. Mies oli selittänyt, että lämpöjohdoissa oli vikaa, joten heidän piti päästä vilkaisemaan toimistohuoneitakin. Pahaa aavistamatta nuorukainen oli sitten laskenut heidät sisään, kaksi putkityömiestä. Mutta päästyään tuomarin huoneeseen tulijat olivatkin äkisti käyneet hänen kimppuunsa. Toinen käytteli aseena raskasta ruuviavainta, toinen tyytyi nyrkkeihinsä. Hän oli yrittänyt puolustautua. Mutta molemmat päällekävijät olivat olleet isoja, romuluisia miehiä, ja heidän rynnäkkönsä oli tullut niin yllättävänä, että hän suistui piankin lattiaan. Miehet olivat vielä sittenkin jatkaneet pahoinpitelyä, ja toinen oli julmistellut hänelle lyöntien ja potkujen välissä: »Tästä saat, perkeleen tuomari, ja tästä! Etpä, piru vie, nyt toviin juoksentele nuuskimassa asioita, jotka eivät sinuun kuulu!» Muuta nuorukainen ei tiennyt, sillä hän oli menettänyt sitten tajuntansa.

— Saivatkohan ne viedyksi täältä jotakin arvokasta? hän kysyi levottomana.

— Eivät varmastikaan mitään tähdellistä, Rauta tyynnytti, ellei sinun muistiinpanoissasi ollut tärkeitä puhelintiedoituksia. Niistä en ole tavannut jälkeäkään.

— Muistiinpanoista he eivät paljon hyödy, nuorukainen vastasi. — Tiedoitukset olivat hyvin yksitoikkoisia ja laihoja: »Toistaiseksi tuloksetta.» Kuule, Rauta, myönnän olleeni varomaton antaessani heidän vetää minua tuolla tavoin huulesta. Mutta koeta antaa minulle anteeksi.

— Anteeksi sinulle? Sinulla ei ole kerrassaan mitään anteeksi pyytämistä, Rauta torjui. — Laita vain niin, että pääset pian pois sairaalasta, niin sitten on kaikki taas hyvin. Minä puolestani yritän sillä aikaa maksaa noille lurjuksille korkojen kera takaisin vammat, jotka sait vain siksi, että sinua luultiin minuksi.

Nuorukainen katsoi häneen kiitollisena. Mutta sitten nousi silmiin haikea ilme. »Sillä aikaa» — niin, hän ei pääsisi enää leikkiin mukaan.

Kun paarit saapuivat, hän hymähti alakuloisesti:

— Nyt käsitän, miltä haavoittuneesta tuntuu, kun häntä kannetaan pois taistelukentältä toverien rientäessä ratkaisevaan rynnäkköön.

Yksin jäätyään Rauta istahti työpöytänsä ääreen. Hänen kasvoillaan oli tuima ja kova ilme. Yöllä kypsyneet suunnitelmat oli käytävä vielä kerran harkiten lävitse, ennen kuin niitä ryhdyttiin toteuttamaan. Ajatus kulki kylmän rauhallisena. Tämä viime tapaus oli uusi huomautus siitä, että erehdyksiin ei ollut totisesti enää varaa.

Puhelin soi.

— Rauta.

— Tuominen täällä. Olen kymmenen minuutin kuluttua luonasi. Mutta soitin kysyäkseni, onko jotakin, mikä sitä ennen olisi järjestettävä.

— On. Oli hyvä, että soitit etukäteen. Täältä kannettiin juuri viimeöinen päivystäjä sairaspaareilla. Lähetä hänen tilalleen pari uutta ja, jos mahdollista, yhtä urheaa poikaa. Sitä paitsi koeta heti saada käsiisi kaksi miestä, joilla on luotettavat morsiamet ja jotka saavat tyttönsä myös kiireesti jalkeille, sekä vielä kolmas mies, joka — huomaa tarkoin! — on Annele Sinivuon hyvä tuttu. Kahden ensiksi mainitun tulee sen sijaan olla neiti Sinivuolle tuntemattomia. Onko tämä liian monimutkaista?

— Ei lainkaan, tohtori Tuominen naurahti. — Milloin heidän on oltava siellä?

— He eivät saa millään ehdolla tulla toimistooni, Rauta sanoi. — Heidän on kokoonnuttava sinun asuntoosi klo 9,30, jolloin sinä käyt antamassa heille lähemmät ohjeet. Luuletko asian järjestyvän, vaikka aika on näin täpärällä?

— Kyllä. Mutta näin ollen en kenties ehdi toimistoosi, ennen kuin puolen tunnin kuluttua.

— Hyvä on.

Tuskin Rauta oli laskenut kuulotorven paikoilleen, kun ovikello vuorostaan soi.

Tulija oli keskimittainen kolmissakymmenissä oleva mies. Hänessä huomio empimättä kohdistui loistaviin, mustiin silmiin ja mustaan, päälaen keskeltä herännäistapaan jakaukselle kammattuun tukkaan.

— Huomenta, Rauta! hän toivotti.

— Huomenta, Vanhala! Varhain sinäkin olet liikkeellä,

— Nousen aina kuudelta, pastori Vanhala hymähti. — En vain tiennyt, mitä kellonlyömää tarkoitit sanoessasi, että tulisin tänne heti aamulla.

Kun miehet olivat päässeet istumaan, Vanhala ojensi toverilleen paperilipun.

— Mitä tarkoitat? Rauta kysyi,

Vanhala vastasi kiirehtimättä:

— Siinä on erään Albertinkadun 23:ssa rouva Mikkolan luona asuvan tytön nimi ja sen tupakkakaupan osoite, jossa hän on myyjättärenä. Tuo tyttö anasti neljä päivää sitten Mäen pistoolin hänen pöytälaatikostaan.

Rauta vihelsi. Viime yönä hän oli todennut, että Marjatta Rauhalalla ja hänellä oli ollut hyvä onni, ja toivonut sen jatkuvan. Tämä aamu ei ollut siinä suhteessa aluksi luvannut suinkaan suuria. Mutta hyvä onni näytti palanneen. Merkillinen mies, tuo Vanhala. Hän istui pöydän toisella puolen vallan tyynenä, kuin olisi juuri lopettanut aivan joutavanpäiväisen lauseen.

— Miten pääsit asiasta perille?

Vanhala alkoi harvakseen kertoa. Hän oli viettänyt koko edellisen illan rouva Mikkolan huoneistossa. Rouva oli suhtautunut myötämielisesti hänen asiaansa. Jos kerran insinööri Sara oli syytön, niin kukaan ulkopuolinen ei ollut voinut päästä käsiksi maisteri Mäen aseeseen, hän oli päätellyt. Mutta palvelustyttö, Maija Muola, oli hänen käsityksensä mukaan ehdottomasti epäilysten ulkopuolella: hän on uskovainen ihminen ja itse rehellisyys. Vaikea rouvan oli uskoa sitäkin, että joku hänen luonaan asuvista neideistä olisi varas. Mutta tietysti pastori saisi puhutella heitä.

Molemmat konttorineitoset, joilla kummallakin oli oma huoneensa, olivat suorastaan vimmastuneet jo Vanhalan ensimmäisistä sanoista. Kiusautunein mielin Vanhala oli sen jälkeen siirtynyt myyjättärien yhteiseen huoneeseen. Vain vanhempi heistä oli kotosalla. Vanhala oli arvellut jo, että hänen yrityksensä oli ainakin sen illan osalta toivoton, sillä kaikkein mahdottomimmalta oli tuntunut epäillä tuon avokatseisen, rehdin naisen olevan mukana jossakin kavalassa juonessa. Hän oli selittänyt tälle avoimesti käyntinsä tarkoituksen, sillä Tyyne Talvela herätti ehdotonta luottamusta. Vaikutus oli ollut yllättävä. Oivallettuaan, mistä oli kysymys, nainen oli painanut kasvot käsiinsä ja kuiskannut tukahtuneesti: »Se on siis Sinun tahtosi!» Ja sitten Vanhala oli saanut kuulla merkillisen tunnustuksen.

Neljä päivää aikaisemmin varkaus oli siis tapahtunut. Se päivä oli viime vuorokausien aikana ollut lakkaamatta Tyyne Talvelan mielessä. Edellisenä yönä hän oli moneen kertaan herännyt siihen, että hänen nuori huonetoverinsa, Raija Miettinen, heittelehti unettomana vuoteellaan. Mutta kysymykseen, oliko hän sairas, Raija oli tiuskaissut vain, että »nuku siitä!» Aamupuolella Tyyne oli kuullut huonetoverinsa unissaan valittavan: »Erkki rakas, täytyykö minun, täytyykö minun?» Kun työhön lähdön aika tuli, Raija oli jäänyt vuoteeseen selittäen olevansa sairas, ja kurjalta hän oli näyttänytkin. Päivän mittaan Tyyne Talvela oli, ajatellessaan tätä kaikkea, tullut hirveän levottomaksi ja lopulta pyytänyt päästä ennen myymälän sulkemista kotiin hoitamaan sairasta toveriaan.

Saatuaan huoneiston oven auki hän oli nähnyt Raijan juuri vilahtavan ulos maisteri Mäen huoneesta. Kun hän oli rynnännyt tytön luo tarttuen kiivaasti tätä käsivarresta, oli jotakin helisten pudonnut lattialle. Hän oli siekailematta kumartunut tavoittamaan sitä ja saanut käteensä suuren avainkimpun. »Mitä sinä teit tuolla?» hän oli tiukannut viitaten maisteri Mäen huoneeseen. Ja kenen ovat nämä avaimet? Raija oli ollut kalmankalpea ja puristanut lujasti poveaan vasten jotakin esinettä, joka hänellä oli ollut aamutakkinsa alla. Sitten hän oli raivosta huudahtaen siepannut avainkimpun toverinsa kädestä, juossut heidän huoneeseensa ja kiertänyt oven lukkoon. Tyyne Talvela oli lähtenyt mieli kuohuksissa ulos. Raija ja maisteri Mäki! Mitäpä hän olisi muutakaan osannut ajatella? Mutta ne ovat asioita, joista ei puhuta. Eivätkä huonetoverukset olleet sitten vaihtaneet kahteen päivään sanaakaan keskenään, eivät siitä eivätkä mistään muusta.

Sitten lehdet olivat alkaneet kirjoittaa Tanja Maznitsenkon murhasta, joka oli tehty maisteri Mäen pöytälaatikosta anastetulla aseella. Seuraavana yönä Raija oli tullut, kuten yleensä viime aikoina, hyvin myöhään kotiin. Tyyne Talvela oli istunut odottamassa häntä ja kysynyt häneltä vakavasti, mitä tekemistä hänellä oli tuona päivänä ollut maisteri Mäen huoneessa. Raija oli valahtanut aivan kalpeaksi ja sähähtänyt sitten ääni raivosta ja kauhusta käheänä: »Jos hiiskahdat kenellekään näkemästäsi, tapan itseni!»

Tyyne Talvelalla ei ollut siitä hetkestä alkaen ollut vähintäkään mielenrauhaa. Raija oli saman pitäjän tyttöjä. Oli kammottavaa ajatellakin, että saisi tunnolleen hänen kuolemansa. Mutta omatunto ei liioin hyväksynyt vaitioloa. Hän oli rukoillut ylhäältä valoa pimeyteensä. »Ehkä se oli synnillistä heikkoutta», hän oli sanonut pastori Vanhalalle, »mutta lopuksi päätin, että omasta aloitteestani en lähtisi kertomaan Raijan kummallisesta käynnistä maisteri Mäen huoneessa, vaan jättäisin ratkaisun Jumalalle. Koetin uskotella itselleni, että Raijan käynnillä ei kenties ollutkaan mitään tekemistä kadonneen aseen kanssa. Mutta jos sillä oli ja jos minun velvollisuuteni oli kertoa, niin voisihan Hän — niin päättelin — antaa minulle merkin lähettämällä luokseni jonkun tuota asiaa kysymään. Ja nyt te olette tullut!»

Kun Vanhala oli lopettanut selostuksensa, oli huoneessa hetken hiljaista. Sitten Rauta sanoi:

— Tuo Raija Miettinen varasti siis Mäen pistoolin, sitä voinemme pitää varmana. Mutta hän teki sen ilmeisesti jonkun toisen käskystä. Kun pääsemme hänestä eteenpäin mieheen, tuohon Erkkiin, olemme taas askeleen lähempänä Tanja Maznitsenkon murhaajia. Mutta toinen asia on, milloin pääsemme perille.

Vanhala nousi.

— Kuule, satutko tuntemaan erään Annele Sinivuon? Rauta kysäisi.

— En, Eikä minulla nyt ole aikaa tutustuakaan häneen, Vanhala vastasi hymähtäen. — Minun täytyy lähteä.

— Lähteä?

Raudasta tuntui oudolta, että mies saattoi noin vain ilman muuta vetäytyä syrjään kamppailusta ja painua arkipäivän puuhiin. Toista oli hänen toimistonsa viimeöinen nuori päivystäjä, joka oli — kaiken kokemansa jälkeenkin — surrut vain sitä, ettei päässyt enää jatkamaan kamppailua. Mutta kun Vanhala kerran sanoi, että hänen täytyi lähteä, niin menköön!

Pastori Vanhalan poistuttua ilmoittautui kaksi nuorta miestä, jotka tulivat tohtori Tuomisen määräyksestä hoitamaan päivystystä. Heti heidän jälkeensä Tuominen itsekin saapui. Hän oli pitkä, hyvin laiha mies, jonka tukka oli jo silmäänpistävän harmaa ohimoilta. Kasvot olivat jyrkkäpiirteiset, »kuin kirveellä puuhun veistetyt», oli niistä sattuvasti sanottu. Mustasankaisten silmälasien takaa silmät välähtelivät sinisinä ja valppaina. Häntä pidettiin varsin lahjakkaana matemaatikkona, ja yliopistossa toivottiin hänestä paljon. Saran lähin mies — niinpä niin, Sara osasi valita miehensä!

Tuskin he olivat vaihtaneet tervehdyksen, kun puhelin soi.

— Rauta.

— Neiti Sinivuo täällä. Onko se todella tuomari Rauta itse?

Tytön äänessä kuvastui hämmästys. No, kummako tuo! ajatteli Rauta kovan hymyn noustessa huulille. Hänenhän luultiin nyt olevan tilassa, jolloin ei enää juosta nuuskimassa toisten asioita.

— Kyllä vain, minä itse, parahin neiti Sinivuo, hän vastasi. — Kuinka te olette nukkunut? Hyvin, arvaan. Milloin saan nähdä teidät täällä toimistossani?

Tyttö epäröi. Rauta päätteli, että hänen pelistä pois joutumistaan oli ilmeisesti pidetty jo varmana. Tyttö oli kai saanut tehtäväkseen vain lopullisesti todeta, että niin oli. Vastakkaisen tapauksen varalle ei nähtävästi ollut annettu kyllin selviä ohjeita. Siitä he johtunut tämä pitkäksi venyvä äänettömyys. Viimein tyttö sitten äkisti sanoi:

— Tulen tunnin kuluttua. Sopiiko?

— Mainiosti. Näkemiin siis, neiti Sinivuo!

Rauta hymähti katkerasti laskiessaan kuulotorven paikoilleen. Sitten hän kääntyi Tuomiseen päin kysyen:

— Mitä kuuluu autotutkimuksiin?

— Alku oli kaikkea muuta kuin lupaava, tohtori Tuominen aloitti selostuksensa.

Hän oli lähtenyt haastattelemaan »Carltonin» eteisvartijoita. Eräs heistä oli hänen vanha tuttavansa. Tämä oli nähnyt arkkitehti Kalvan tulevan hotelliin kolme päivää sitten klo 15.30:n jälkeen. Mies oli käynyt peräti synkäksi, kun Tuominen oli ryhtynyt kyselemään edelleen. »Herra tohtori», hän oli sanonut, »en ole tästä havainnostani kertonut kenellekään muulle enkä kerrokaan, elleivät tule kysymään. Mutta kyllä asia, sen pahempi, niin vain on, että insinööri Sara tuon auton silloin otti.» Hän oli juuri ollut saattamassa erästä ulkolaisseuruetta hotellin edessä odottavaan autoon ja jäänyt sitten ulko-ovelle seisoskelemaan. Kello oli silloin ollut 15,50, sen hän muisti tarkalleen. Sitten hän oli nähnyt insinööri Saran kääntyvän Aleksanterinkadulta Keskuskadulle. Ei, siitä ei ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut hän, vain katuhan oli ollut heidän välissään. Insinööri oli astellut rauhallisesti sen keskikadulle pysäköidyn auton luo, jonka eteisvartija tiesi arkkitehti Kalvan vaunuksi, ja lähtenyt ajamaan Rautatientorille päin.

— Mies oli niin varma asiasta, että minun oli pakko uskoa, Tuominen sanoi. — Yksi teoriamme oli siis auttamattomasti luhistunut. Täytyi keksiä uusia. Mutta toinen toisensa jälkeen ne osoittautuivat käyttökelvottomiksi. Lopulta minua sentään luonnisti Fredrikinkadun autohallissa, jossa Kalpa on säilyttänyt autoaan.

Tuominen oli tavannut autohallin omistajan pahasti ymmällä. Tuo paksu, punakka mies oli vilpittömästi iloinnut kuultuaan, että tulija oli arkkitehti Kalvan ystävä. »Minä olen rehellinen mies enkä siedä vilppiä!» hän oli jylissyt. »Mutta minä olen liian yksinkertainen ymmärtääkseni sitä koiruutta, mikä täällä nyt näyttää olleen liikkeellä.»

— Ja sitten minä kuulin asioita, joiden merkitystä meille tuo mies ei osannut aavistaa, Tuominen kertoi edelleen. — Minun oli suorastaan vaikea estää kiihtymystäni näkymästä.

Autohallin omistaja oli kertonut, että heillä oli aina klo 16:n maissa kiire, kun monia vaunuja oli juuri silloin vietävä omistajiensa toimistojen ja virastojen eteen. Niin oli ollut myös kolme päivää sitten. Lähetettyään ajoon viimeisenkin miehensä hän oli silloin jäänyt lopulta ihan yksin, ja silloin insinööri Sara oli tullut arkkitehti Kalvan autoa ajaen. Kello oli 16,40, sen hän oli vanhasta tottumuksesta pannut merkille, tapanahan oli merkitä aina kirjoihin autojen tulo- ja lähtöhetket. Sillä kertaa hän ei ollut kuitenkaan tullut tehneeksi tuota muistiinpanoa heti, sillä insinööri oli ruvennut juttusille. He olivat puhelleet kymmenisen minuuttia. Heti insinöörin lähdettyä oli sitten tullut puhelinilmoitus eräästä yhteenajosta Porvoon tiellä, jonne pyydettiin pelastusautoa, ja siinä tohinassa tulomerkintä oli lopullisesti, jäänyt tekemättä. Klo 18,30 hän oli lähtenyt päivälliselle ja palannut kaksi tuntia myöhemmin.

»Tämä on minun ensimmäinen oma yritykseni», mies oli katsonut tarpeelliseksi selittää, »ja se luhistuu, ellei asiakkaiden autoja valvota tarkkaan. Vain yksi luvaton öinen ajo, ja hallin luottamus on auttamattomasti mennyttä.» Sen vuoksi hänellä olikin tapana olla hallissa ohi puolen yön, kunnes hänen veljensä tuli vuorostaan paikalle, ja niin oli tapahtunut tuonakin yönä. Lähtiessään hän oli silloin vielä silmännyt läpi merkinnät ulosajetuista autoista. »Niitä oli toistakymmentä», hän oli sanonut, »mutta varmaa on, ettei arkkitehti Kalvan vaunua ollut siinä joukossa». Miesparka oli ollut vallan ymmällä kertoessaan tästä tohtori Tuomiselle. Miten oli näissä oloissa mahdollista, että auto, jonka hän itse oli ajanut sille kuuluvalle paikalle hallin takaosaan klo 16,40 ja jonka ei sen jälkeen ollut merkitty lähteneen hallista, oli seuraavana yönä voitu löytää ojaan suistuneena ja etuistuimellaan murhattu nainen? Eikö ainoa selitys ollut, että jompi kumpi niistä miehistä tai molemmat yhteistuumin, jotka olivat hallissa valvomassa tuon ajan, klo 18,30—20,30, olivat vieneet tai antaneet viedä hallista arkkitehti Kalvan auton? Tätä hän oli miettinyt miettimästä päästyä. Työ ei ollut maistunut, ei liioin ruoka eikä uni. »Sen vuoksi minä olen iloinen siitä, että tohtori tuli nyt tänne», mies oli sanonut.

— Kysyin häneltä, Tuominen kertoi edelleen, oliko hän tiukannut asiaa noilta miehiltä. Onneksi hän ei ollut sitä vielä tehnyt. Sanoin, ettei hänen pitäisi tuota ennakkovaroitusta miehille antaakaan. Sillä ilmeisesti asia oli juuri niinkuin hän epäili, että nuo miehet olivat syyllisiä — tai ainakin toinen heistä. Mutta ainoa mahdollisuus, niin selitin, totuuden ilmisaamiseksi oli antaa miesten kuvitella olevansa epäilysten ulkopuolella, kunnes on aika tarttua heitä lujasti niskasta kiinni. Ja tuosta tarttumisesta sanoin pitäväni huolen. Lupasin hoitaa asian niin, ettei hänen liikkeensä joudu jutusta kärsimään, ja vastapalvelukseksi sain tietää miesten nimet ja osoitteet. Ne on merkitty tähän.

Tuominen ojensi toverilleen paperiliuskan. Rauta luki nimet. Tälläkin taholla heillä oli siis ollut onnea. Salaperäisyyden usva, joka aluksi oli toivottoman sakeana levännyt tämän jutun yllä, haihtui ikään kuin pala palalta. Mutta totuuden valkenemiseen oli silti vielä pitkä taival. Juuri tällä hetkellä Rauta tunsi sen raskaasti.

— Tämä kaikki on erinomaista, hän sanoi. — Mutta en voi olla kysymättä, kuinka kauan haravoihimme tarttuu tällaisia pelkkiä käskyläisiä. Sillä vain sellaisiahan nuo miehet saattavat olla. Päämiehet pysyvät yhä näköpiirimme ulkopuolella. Hartaasti toivon, että se heidän tiedustelijansa, jota nyt odotan tänne, Annele Sinivuo, opastaa meidät vihdoinkin tämän kirotun usvan lävitse!

— Vai sellainen tekijä tuo tyttö on, Tuominen virkahti.

— Sitten alan ymmärtää, miksi tilasit hänelle niin suuren saattojoukon.

— Niinpä niin. Kun hän lähtee täältä, on hänen jäljillään pysyttävä, maksoi mitä maksoi! Rauta sanoi jyrkästi.

— Ne jäljet saattavat kiemurrella, mutta lopulta ne vievät perille, vihollistemme leiriin.

— Saattojoukko on valmis, Tuominen huomautti. — Mukaan haluamiasi tyttöjä en kylläkään tunne, mutta pojat tiedän pystyviksi ja rohkeiksi. He odottavat määräyksiäsi.

Rauta selosti toverilleen yksityiskohtaisesti suunnitelmansa. Kun asia oli selvä, Tuominen vilkaisi kelloonsa.

— Hyvä. Ehdin vielä viedä määräykset perille, hän totesi. — Mutta sitten olen vähäksi aikaa poissa pelistä.

Rauta rypisti kulmiaan. Ensin Vanhala ja nyt Tuominen! Mitä miehet oikein ajattelivat?

— Älä ole noin kiukkuisen näköinen, Tuominen hymähti.

— Asia on auttamaton. Käsky tulla VP:hen. Ihmetteletkö sitä? Etkö sitten tiedä, että meikäläisten pidättämiset jatkuvat täyttä päätä? Eikö Vanhala maininnut sinulle, että hänen laitansa on samoin? Hänhän lähti valtiolliseen poliisiin suoraan täältä.

Tuon mielettömän, Saran järjestöön kohdistuvan ajojahdin Rauta oli jo tyyten unohtanut. Sen tähden Vanhala oli siis sanonut, että hänen täytyi mennä!

— Hän ei kertonut siitä mitään, Rauta vastasi pahoitellen mielessään hyvästijättönsä mielenosoituksellista lyhyyttä.

— No, hän kai arveli, että sinulla on nyt muuta ja tärkeämpää ajateltavaa, Tuominen huomautti. — En minäkään olisi kertonut, ellei sinun olisi välttämätöntä tietää, että minun sijastani hoitaa asioita toistaiseksi lehtori Pentti Peltola. Häneltä saat lisäapua, milloin vain tarvitset. Eikä sitten muuta kuin: näkemiin — täällä tai siellä!

Tohtori Tuominen heilautti vielä ovelta kättään hyvästiksi, ja sitten hän meni.

Rauta puristi kätensä nyrkkiin.

Noin he menivät toinen toisensa jälkeen. Pystyssä päin ja levollisina, kohti ansaitsematonta alennusta. Ja noiden miesten johtajasta saatettiin kuvitella, että hän ehdoin tahdoin piileksi raukkamaisesti välttyäkseen vapautensa menettämisestä!

Rauta tunsi vastuunsa. Saran ja hänen miestensä kohtalo riippui nyt siitä, pystyikö hän selviytymään voittajana kamppailusta tuntemattoman ja näkymättömän vihollisen kanssa. Siispä hänen täytyi selviytyä!

Valtiollinen poliisi jatkoi siis, älyttömästi kuin raskas jyrä, vanhaa suuntaansa Saran miesten ylitse. Niinpä oli vain kohtuullista, että hän antaisi hieman toisenlaista puuhaa rikospoliisille.

Veltto, kiusautunut ääni vastasi puhelimessa:

— Tuomari Korpela.

— Rauta täällä.

Haluttomuus katosi tuossa tuokiossa rikospoliisin päällikön äänestä. Kiihkeästi hän kysyi:

— Joko? Hitto soikoon, mies! Joko?

— Jos tarkoitat suurta loppuselvitystä, niin ei vielä, Rauta hymähti. — Senkin aika tulee. Mutta nyt ota kynä ja paperia ja merkitse muistiin muutamia nimiä ja osoitteita.

— Anna tulla... Selvä on. Kutsunko nämä henkilöt luokseni, sanokaamme, juhlapäivällisille, vai mikä on tarkoituksesi?

— Riittää, kun lähetät miehesi kiireen vilkkaa pidättämään heidät, Rauta vastasi levollisesti.

— Hitto soikoon, mies! Korpela murahti. — Oletpa sinä, sanokaamme, leikkisä. Mitä minun pitäisi noille ihmisille sitten mielestäsi tehdä?

— Kysy ensinnäkin tuolta myyjättäreltä, minne hän toimitti sen pistoolin, jonka hän neljä päivää sitten klo 17:n jälkeen varasti Mäen pöytälaatikosta, Rauta kehoitti rauhallisesti. — Mutta ota huomioon, että tyttö on uhannut päättää päivänsä, jos hänelle tuo kysymys tehdään. Ja purista hänestä saman tien irti, kuka on Erkki, joka käski hänen anastaa tuon aseen. Noilta Fredrikinkadun autohallin miehiltä taas saatat tiedustella, kenelle he kolme päivää sitten klo 18.30:n jälkeen salakähmäisesti luovuttivat arkkitehti Kalvan auton, jonka insinööri Sara oli tuonut sinne pari tuntia aikaisemmin.

Rikospoliisin päällikkö oli kauan ääneti.

— Hitto! Ja toisenkin kerran minä sanon: hitto! hän huusi sitten. — Oletko vakavissasi, mies? Aivan vakavissasi, sanokaamme, kunniasanalla?

— Kyllä. Mutta pidä kiirettä, äläkä anna noille ihmisille aikaa ruveta epäilemään ja livistää. Mielelläni suon sinulle kaiken kunnian pidätyksistä. Vastapalvelukseksi vaadin vain saada heti kuulla, mitä he kuulusteluissa kertovat.

— Selvä! Sinä, Rauta, sinä olet...

— ... sanokaamme, suurenmoinen toveri, Rauta täydensi naurahtaen. — Terve sitten taas ja kuulemiin!

Laskettuaan kuulotorven paikoilleen hän kutsui luokseen päivystystä hoitavat nuorukaiset.

— Annele Sinivuo on hetken kuluttua täällä, hän sanoi.

— Kuunnelkaa nyt tarkoin!

Hän selosti lyhyesti toimistoon aamulla suoritetun hyökkäyksen, jolla oli pyritty hänen poistamiseensa pelistä, ja kertoi Annele Sinivuon äskeisestä puhelinsoitosta. Sen jälkeen hän antoi nuorukaisille tarkat ohjeet siitä, miten heidän oli otettava tyttö vastaan.

Hetkistä myöhemmin ovikello soi.

Annele Sinivuo astui toimistoon hermostunein, kiireisin askelin. Hän silmäsi pitkään ja epäluuloisesti nuorukaista, joka oli avannut hänelle oven, ja riensi sitten sisähuoneeseen. Hän pysähtyi ovelle nähdessään tuomarin työpöydän ääressä hänelle vallan vieraan nuoren miehen.

— Missä tuomari Rauta on? hän kysyi ohuessa äänessään jännittynyt väre.

— Hm, pöydän takana istuja äänsi epämääräisesti. — Oletteko te neiti Sinivuo?

— Olen, tietysti.

— Minä taas olen Yrjö Väistö, lakitieteen ylioppilas, nuorukainen nousi esittäytymään.

— Hauska tutustua, tyttö sanoi yliolkaisesti. — Mutta missä tuomari Rauta on?

— Hän on vakavasti vahingoittunut, Väistö selitti. — Eräät roistot tunkeutuivat tänne varhain tänä aamuna ja iskivät hänet melkein hengiltä.

— Hirveätä, tyttö sanoi, mutta hänen äänensä ei kuvastanut lainkaan kauhistusta. Hitaasti hän tuli lähemmäksi seisahtuen aivan nuorukaisen eteen. — Mutta hänhän vastasi itse puhelimeen, kun äskettäin soitin tänne. Vai oletteko te kenties se, joka sanoi olevansa Rauta?

— Kyllä, minä se olin.

— Mutta miksi? tyttö kysyi kireästi. Sitten hänen silmissään välähti. — Onko ehkä tarkoitus houkutella minut ansaan.

— Hyvänen aika, neiti Sinivuo! Ansaan? Teidät? Eihän toki, Väistö torjui. — Tuomari Rauta pyysi vain minua hoitamaan loppuun tämän asian. Hän kertoi teidän tulevan tänne ja antoi minulle tehtäväksi ilmoittaa teille, ettei hän parhaalla tahdollakaan voi enää näissä oloissa jatkaa teidän sulhasenne etsiskelyjä. Ensinnäkin nuo roistot antoivat hänen ymmärtää, että hänen saamansa selkäsauna johtui sekautumisesta vieraiden ihmisten puuhiin. Ja toisekseen, vaikkei tämä väkivallan höystämä uhkaus olisikaan vielä saanut tuomari Rautaa luopumaan lupaamistaan etsiskelyistä, niin hän on joka tapauksessa nyt muutamiksi päiviksi, kenties pariksi viikoksi sidottu sairasvuoteeseen. Sitä hän käski minun erikoisesti valittaa, ettei hänen työnsä vielä ehtinyt tuottaa tuloksia, kun tämä tuli väliin.

— Sääli miestä! Annele Sinivuo sanoi, mutta ääni ilmaisi nytkin, ettei hän tuntenut mitään sääliä. — Omituista vain, ettette voinut sanoa tuota puhelimessa, vaan vaivasitte minua tulemaan tänne.

— Puhelimessa? Mitä te ajattelettekaan, neiti? Puhua puhelimessa tällaisista asioista! kauhisteli Väistö.

— Te tarkoitatte, että puheluja kuunnellaan, tyttö oivalsi, — Kenties olettekin oikeassa. Tuomari Rauta luopuu siis asiani hoitamisesta. No, sitähän ei voine nyt auttaa. Hyvästi!

Tyttö käännähti ylpeästi kannoillaan ja lähti.

Kun ulko-ovi oli paukahtanut lukkoon hänen perässään, Rauta tuli esiin.

— Te hoiditte tehtävänne hyvin, hän kiitti. — Sen sijaan ei tuosta tytöstä tule ikinä näyttelijätärtä. Siksi surkeasti hän eksyi kadonnutta sulhastaan surevan morsiamen osasta, jota hän tässä näytelmässä esittää.

— Kuule, Rauta, onko tuo tyttö todella jonkun morsian? toinen nuorukainen kysyi katsoen yhä kummissaan ovea, josta Annele Sinivuo oli äsken kadonnut.

— Niin hän ainakin eilen itse väitti, Rauta vastasi vältellen.

— No, on siinä miehen täytynyt olla asumattoman saaren tunnelmissa, kun tuon heiskaleen kihlasi! Väistö ivasi.

Rautakin naurahti. Mutta jo hetkistä myöhemmin nauru oli hänestä kaukana. Puhelin pärähti näet soimaan. Hän ei ehtinyt edes nimeään sanoa, kun puhelimesta jo kuului kauhusta käheä naisen ääni:

— Liisa Marttila...! Vaara...! Apua...!

Sen jälkeen ei kuulunut enää mitään.

Liisa Marttila? Kuka kumma oli Liisa Marttila?

Sitten veri syöksähti sakeana Raudan päähän.

Liisa Marttila! Sillä nimellähän Inkeri Kaario oli asettunut asumaan »Piilopirttiin»! Inkeri oli siellä siis vaarassa! Naisen äänestä oli kuvastunut suorastaan kuolemanhätä.

Hetkeäkään ei ollut hukattavissa. Rauta syöksyi ovelle.

— Tulen myöhemmin takaisin! hän huusi nuorukaisille, jotka äkillistä muutosta lainkaan käsittämättä tuijottivat häneen hämmästyneinä.

Rauta harppoi portaat alas, juoksi kadun poikki ja hypähti siellä seisovaan autoon.

— Karikko, aja! hän huusi. — Etkö saa rukkiasi liikkeelle, mies! Eerikinkadulle! »Piilopirtin» luo! Aja henkesi edestä!

Yhdestoista luku.

NYRKKIEN VUORO PUHUA.

— Se oli melko täpärällä, Karikko lausahti.

Rauta ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli, että poika olisi huoleti voinut jättää tuon »melko»-sanan pois. Sillä yksinkertaisesti ihme oli, että auto oli huimassa vauhdissaan selviytynyt eheänä Aleksanterinkadulta Kalevankadulle. Erottajalta päin oli juuri ollut tulossa sinisen linjan raitiovaunu, ja sen editse pujahtaminen oli jo näyttänyt päättömältä yritykseltä. Mutta suorastaan käsittämätöntä oli, miten Karikko oli saanut »Fordinsa» syöksähtämään vastakkaiselta taholta samanaikaisesti Kalevankadulle kääntymässä olevan punaisen linjan raitiovaunun ohitse.

Kadunkulmaus toisensa jälkeen sivuutettiin vauhtia hidastamatta. Surkeilematta Karikko antoi vaununsa syöksyä samaa menoa alas jyrkkää mäkeä. Fredrikinkadun kulmaus sivuutettiin vain silmänräpäystä ennen kuin Töölöstä tulossa oleva autobussi sulki ajotien. Rauta sinkoutui seinää vastaan auton suorittaessa henkeäsalpaavan äkkikaarroksensa ensin vasemmalle ja sitten taas oikealle. Joku nainen kirjaisi kimeästi. Mutta »Ford» saavutti jälleen tasapainonsa ja jatkoi menoaan. Albertinkadun kulmauksessa Karikko käänsi äkisti oikeaan ja seuraavassa risteyksessä taas vasemmalle, Eerikinkadulle. Sitten jarrut pureutuivat lujasti kiinni, ja ulvahtaen auto pysähtyi vanhan, kaksikerroksisen talon eteen. Koko ympäristössä oli laitakaupungin tuntu, vaikka keskusta ei ollut kaukana.

— Luulenpa, että minun nimiini siirtyi nyt Helsingin-ennätys tällä ajomatkalla, Karikko myhähti pyyhkien hikeä otsaltaan. — Mikä sitten palkinto lie?

Rauta ei sillä hetkellä tuntenut minkäänlaista kiinnostusta tuota kysymystä kohtaan.

— Vartioi porttia! hän huusi hypätessään autosta. — Älä päästä millään hinnalla ketään ulos! hän sinkautti vielä peräänsä juostessaan ovelle. Sen yläpuolella oli värikäs, tässä ympäristössä turhan prameilevalta vaikuttava mainoskilpi: »Matkustajakoti Piilopirtti».

Alakerroksessa oli hiirenhiljaista, Rauta totesi pysähtyessään hetkiseksi kuuntelemaan. Oli hyvä, että Inkeri Kaario oli tänne tekemänsä ensimmäisen käynnin jälkeen antanut hänelle pohjapiirroksen matkustajakodista. Se oli painunut tarkoin Raudan mieleen, ja siten säästyi nyt aikaa. Ainoatakaan ihmistä ei tullut näkösälle, kun hän harppoi ahtaat portaat ylös toiseen kerrokseen.

Kolmas vasemmalla, sehän oli Inkerin huone. Rauta kiskaisi kädensijasta niin raivoisan voimakkaasti, että sisäpuolelta lukittu, mutta vanhuuttaan ränstynyt ovi lennähti selkosen selälleen.

Yksi silmäys riitti. Inkeri ei ollut huoneessa! Sen sijaan tuijotti ovelle ilmestyneeseen mieheen kaksi ällistynyttä silmäparia. Huoneessa olijat — molemmat romuluisia, luihunnäköisiä, mustapintaisia roikaileita — olivat vielä kumartuneina työhönsä, joka oli näin odottamatta keskeytynyt. Toinen oli repimässä irti pahoin kulunutta korkkimattoa. Toinen oli viiltänyt huoneen parin tuolipahasen päälliset auki ja vetänyt lattialle pehmusteet, joita parastaikaa hajoitteli. Vaivainen leposohva oli kovakouraisesti tutkittu läpikotaisin. Huoneen ainoa taulu oli kiskottu kehyksistään, jotka oli katkottu pikku palasiksi. Seinäpaperitkin oli monin kohdin revitty alas. Hävitys oli varsin perusteellinen.

Rauta näki tuon kaiken. Mutta hänen päähuomionsa oli keskittynyt miehiin. Kaksi, niin, heitä oli kaksi, ja molemmat olivat vaarallisia vastustajia. Mutta Rauta ei tuntenut muuta kuin vihaa, kovaa, kylmää vihaa. Nuo roikaleet olivat hänelle tuiki tuntemattomia. Mutta hänelle riitti, että he olivat Inkerin huoneessa. Siitä hetkestä alkaen, kun hän oli kuullut nuo sanat: »Liisa Marttila...! Vaara...! Apua...!», hänelle oli ollut selviö, että vihdoinkin oli tullut nyrkkien vuoro puhua. Niiden hetki oli nyt koittanut. Mutta hän ei rynnännyt sokeasti miesten kimppuun. Hän odotti hetkisen ja astui sitten askeleen huoneeseen.

Silloin pehmusteiden hajoittaja selvisi hämmästyksestään. Karkeasti kiroten hän tavoitti lattialla lojuvaa puukkoaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt saada sitä käteensä, kun Rauta oli jo hänen kimpussaan. Mies yritti ojentautua, mutta samassa iso nyrkki iskeytyi hirvittävällä voimalla hänen leukaansa. Ääntä päästämättä hän tuupertui lattialle ja jäi liikkumatta makaamaan.

Rauta käännähti heti toiseen vastustajaansa päin.

— Missä on neiti Marttila, tämän huoneen asukas? hän tiukkasi.

Mies vastasi ylimielisellä irvistyksellä. Hän oli päässyt jalkeille. Voimiinsa luottaen hän kävi hyökkäykseen. Mutta Raudan ensimmäinen isku, joka osui palleaan, sai hänet jo haukkomaan ilmaa. Ja se oli vain vaatimatonta alkua sille, mikä seurasi. Muutamien hurjien läimäysten jälkeen mies tiesi, että hänellä oli vastassaan taitava nyrkkeilijä. Hän menetti malttinsa ja huitoi sokeasti, mutta iskut eivät osuneet maaliinsa. Hän yritti kääntyä pakoon, mutta samassa viuhahtava vasen koukku sai hänet retkahtamaan polvilleen.

— Älä lyö enää, saatana!

Vastaukseksi hän sai iskun, joka purskahdutti veren vuotamaan nenästä ja suusta. Ja ääni, jonka hirveyden hän tajusi kuin usvan lävitse, karjui:

— Missä tyttö on?

Kun mies ei vieläkään ollut kypsä vastaamaan. Raudan koura puristui pihtien tavoin hänen kurkkuunsa. Hän tunsi kohoutuvansa ilmaan ja sinkoutui seuraavassa hetkessä leposohvan paljaiksi kiskotuille joustimille. Kun pää kolahti seinään, häneltä pääsi parahdus. Ja samassa vainooja oli taas hänen kimpussaan.

— Ette voi enää lyödä, ette voi! hän ulisi.

— Saat pian tuta, mitä minä voin! Rauta ärjäisi.

Mies tuijotti koholla oleviin nyrkkeihin ja niiden takaa välkkyviin harmaisiin silmiin. Hän vapisi kauttaaltaan. Kammottavat silmät! — Säälin hiventäkään ei niistä ollut luettavissa. Vastarinta oli turhaa. Mies antoi käsiensä vaipua alas.

— Lyökää sitten, hän huohotti, niin kuin löitte toverinikin.

Rauta nauroi julmasti.

— Armon iskunko luulet saavasi? hän sähähti. — Erehdys! Sitä et saa. Et, vaikka enkelin kielin rukoilisit! Minä pehmitän sinut vähitellen, kunnes tunnet olevasi pelkkää jauhelihaa. Viimeisen kerran kysyn nyt, missä tyttö on. Vastaa! Vastaa, ellet halua joutua loppuiäksesi itkemään sitä, että koskaan synnyit!

Samein silmin mies näki, että toinen tarkoitti täyttä totta.

— Pihalla... hän voihkaisi. — Auto... Kirstuja...

Rauta antoi oikean nyrkkinsä raskaasti kumahtaa lurjuksen leukaan. Armon isku — se oli enintä, mitä hän voi miehelle vastapalvelukseksi suoda.

Seuraavassa hetkessä hän oli jo poissa huoneesta ja syöksyi alas keittiön portaita.

Pihamaalla häntä kohtasi outo näky. Iso kuormavaunu, johon oli lastattu useita maalaamattomia ruumisarkkuja, puuskutti valmiina lähtöön. Mutta se ei päässyt ulos portista, sillä sen tiellä seisoi henkilöauto, joka näytti pysähtyneen ollessaan juuri ajamassa kadulta pihalle. Karikko seisoi autonsa vieressä katsellen sitä tyhmännäköisenä. Kuormavaunun kuljettaja oli pistänyt päänsä ulos ohjaushytin ikkunasta ja karjui hänelle:

— Korjaa tuo kurja peltipurkkasi tieltä tai minä ajan sen murskaksi!

Karikko vilkaisi häneen, nosti käden korvalliselle ja kysyi:

— Was?

— Peruuta kadulle! kuljettaja ärjyi hurjasti viittoillen.

Mutta Karikko syventyi jälleen miettiväisenä katsomaan autoaan. Hän nosti konesuojuksen ylös ja kumartui tutkimaan konetta rauhallisesti, kuin miehen raivo ei olisi lainkaan koskenut häntä.

— Kalle! kuljettaja huusi. — Käy työntämässä tuo ulkolainen hölmö surkeine rukkeineen kadulle! Pian! Meillä alkaa olla jo kiire.

Kuorman päällä seisoskellut pitkä, hontelo mies hypähti maahan ja ryntäsi portille. Karikko tuli muutaman askeleen häntä kohden ja työnsi ikäänkuin huomaamattaan jalkansa juoksijan eteen. Mies lensi rähmälleen maahan. Mutta pian hän oli jälleen pystyssä ja kävi kiroten lyhyen vastustajansa kimppuun. Hän oli varma siitä, ettei pihamaalla ollut muita kuin he kolme. Sitten hän kuitenkin äkkiä tajusi, että jostakin ilmestyi neljäs, hänen mittaisensa, mutta paljon hartiakkaampi. Tuo äskeinen, lyhyt ja vanttera — mikä lie ulkomaalainen hölmö — häipyi kokonaan hänen ajatuksistaan. Mutta sitä selvemmin hän tajusi tämän uuden, odottamattoman vastustajan. Hän näki ison nyrkin kohoavan, ja jo seuraavassa hetkessä hän tunsi hirvittävää kipua leukaperissään ja suistui maahan.

— Mutta Rauta, sehän oli minun mieheni! Karikko huudahti paheksuen. — Sinähän olet pahempi kuin irlantilainen. Hänkin kysyy toki ensin, saako hän sekautua tappeluun. Sinä sen sijaan lyöt kysymättä.

Itse asiassa Karikko tarkoitti sanansa kiitokseksi. Hän oli alkanut tuntea asemansa kaikkea muuta kuin kadehdittavaksi. Rauta oli sanonut, ettei hän saisi millään hinnalla päästää ketään poistumasta portista. Mutta nuo kaksi miestä ja heidän suuri kuorma-autonsa tuntuivat aika ylivoimaisilta häneen ja hänen pikku »Fordiinsa» verraten. Minuutti minuutilta tilanne oli käynyt yhä kriitillisemmäksi, eikä Raudasta vain ollut kuulunut hiiskaustakaan. Kunnes äsken — no, yksinkertaisesti se oli ollut suurenmoinen näky. Karikko oli jo ennen arvioinut toverinsa hyväksi tappelijaksi. Mutta äskeinen isku osoitti, että »hyvä» oli peräti laimea laatusana. Ja nyrkki, joka oli kaatanut pitkän, hontelon miehen, oli jo lyöntiin kohotessaan ollut verinen. Sisällä »Piilopirtissä» oli saatu sitä siis ennakkoon maistaa. Tuomari — Karikko naurahti, ei, Raudassa ei sillä hetkellä ollut mitään, mikä olisi muistuttanut sivistyneestä miehestä. Hänen kasvoillaan oli kova ja hurja ilme, hän oli tappelija, yksinomaan tappelija — jonkun puolesta.

Karikko ojensi kättään kiitokseksi. Mutta Rauta ei huomannut sitä. Hänen korvansa oli tavoittanut varoittavan äänen. Ykkösvaihde! Kuormavaunun kuljettaja aikoi siis ajaa yli. Tuulispäänä hän lähti liikkeelle, hyppäsi auton astinlaudalle ja kiskaisi ohjaushytin oven auki. Kuljettaja sieppasi vierestään suurikokoisen ruuviavaimen. Se tekisi selvää jälkeä! Mutta tuo toive ei ehtinyt toteutua. Rauta oli taaskin nopeampi. Hän kiskaisi miehen paikaltaan, ja samalla kuin auton kone ulvahtaen pysähtyi, molemmat miehet syöksyivät maahan.

Autonkuljettajalla oli tällä kertaa onni puolellaan, hän pääsi nopeasti jalkeille. Huomatessaan tämän Rauta tyytyi kierähtämään sivummalle ja jäi siihen liikkumatta makaamaan. Silmäluomiensa lomitse hän tarkkasi vastustajan liikkeitä. Autonkuljettaja oli saanut jälleen kouraansa ruuviavaimen ja tuli nyt iskuvalmiina häntä kohden purkaukseen vihansa vastustuskyvyttömäksi arvelemaansa viholliseen. Rauta antoi hänen tulla aivan lähelle ja suuntasi sitten äkkiä hirveän potkun miehen vatsaan. Karjahtaen kuljettaja kaatui selälleen. Taistelu oli päättynyt.

Mutta samassa kajahti portilta luja ääni:

— Mitäs täällä on tekeillä?

Joukko poliiseja tunkeutui pihaan.

— Ylikonstaapeli, tuossa on etsimämme auto, eräs heistä sanoi viitaten porttiaukossa olevaan »Fordiin».

— Tekö ajoitte? ylikonstaapeli kysyi lähinnä seisovalta Karikolta.

— Minä.

— Sellaista vauhtia läpi kaupungin! Oletteko hullu vai humalassa?

— En kumpaakaan, Karikko lausahti säyseästi. — Meillä oli vain vähän kiire tänne.

— Tekemään tätä jälkeä, vai? ylikonstaapeli tiukkasi osoittaen miehiä, jotka irvistellen ja kiroillen olivat kompuroimassa pystyyn.

— Tässä ei ole vielä kaikki. Rauta sekautui keskusteluun. — Matkustajakodin toisesta kerroksesta löydätte vielä pari lisää. On parasta, ylikonstaapeli, että panette nuo miehet kiinni. He ovat vaarallisia lurjuksia, koko joukko.

Ylikonstaapeli käännähti häneen kiukkuisena. Mitä vietävää! Ottiko tuo tappelupukari vapauden komennella häntä? Ja vielä hänen miestensä kuullen!

— Älkää te ruvetko antamaan meille ohjeita! hän ärähti.

— Kiinni? Te tässä taidatte ensimmäisenä joutua kiinni.

— Oikein, ylikonstaapeli! autonkuljettaja ihastui. — Hän täällä on tapellut eikä kukaan muu. Sikamaista käydä rauhallisten työmiesten kimppuun, kun olemme työssämme. En ole ikinä koko miestä nähnyt, ennen kuin hän ilmestyi tähän pihamaalle nyrkkeineen...

Mies irvisti pahasti. Vatsaan koski yhä.

— ... ja kengänkorkoineen, hän täydensi.

— Suu poikki! Rauta huudahti. — Ja te, ylikonstaapeli, teette viisaimmin, kun lähetätte jonkun miehistänne soittamaan rikospoliisin päällikölle, tuomari Korpelalle, että tuomari Rauta pyytää häntä tulemaan heti tänne.

Hänen kylmä, käskevä äänensä ei ollut tehoamatta. Ylikonstaapelin käytös muuttui varovaisemmaksi.

— Jaa, tuomari Rauta, kukas se on? hän kysyi.

— Vai että tuomari? hontelo apumies ivasi sylkäisten suustaan verisen syljen. — Kas, kun ei saman tien itse sisäministeri!

Joku poliiseista veti suutaan naurunirveeseen. Mutta ylikonstaapeli katsoi Rautaan kahden vaiheilla. Miehen ulkoasu puhui vahvasti häntä vastaan, samoin se osa tappelusta, minkä hän oli nähnyt. Mutta äänessä ja käytöksessä oli varmuutta, joka teki hänen sanansa uskottaviksi.

— Jaa, ja mitäs täällä rikospoliisin päälliköllä tehtäisiin? hän kysyi epävarmasti.

— Täällä on tehty raskas rikos, Rauta vastasi. — Pitäkää kiirettä, ellette tahdo niskoillenne syytä siitä, että tuon rikoksen loppunäytös suoritetaan teidän mitään näkemättömien silmienne edessä. Jos sallitte sen tapahtuvan, joudutte varmasti syytteeseen virkavirheestä.

Se ratkaisi asian. Virkavirhe — se oli pelkkänä mahdollisuutenakin kammottava asia. Muuan poliisi sai toimekseen ilmoittaa puhelimitse asiasta tuomari Korpelalle.

Sitten ylikonstaapeli asettui taas varovaisen epäilevälle kannalle.

— Jaa, rikos, niinhän sanoitte? hän kysyi hitaasti. — Niinpä niin. Sallitun ajonopeuden ylitys. Liikennehäiriöitä. Tämä tappelu täällä. Jaa, muusta en minä tiedä mitään. Tiedättekös te?

— Tiedän, Rauta vastasi kylmän levollisesti. — Rikos kätkeytyy tuohon kuormaan, jota nuo lurjukset olivat viemässä täältä, kun minä saavuin. Viaton kuorma, eikö totta? Vastikään kokoonkyhättyjä, vielä maalaamattomia ruumisarkkuja. Mutta, ylikonstaapeli, kaikki arkut eivät ole tyhjiä!

Hänen sanojaan seurasi kolea, hämmästynyt äänettömyys. Karikko tuijotti toveriinsa yhtä ällistyneenä kuin poliisitkin.

— Jaa, että eivät kaikki tyhjiä? ylikonstaapeli sai viimein sanotuksi..

Autonkuljettaja purskahti raakaan nauruun, johon hänen apumiehensä yhtyi. Kuljettaja kapusi, yhä nauraen, kuorman päälle, irroitti köydet ja potkaisi ylimmän arkun alas. Kolisten se putosi maahan kannen lennähtäessä auki.

— Jaa, että eivät tyhjiä? mies matki. — Katsokaakin tarkkaan! Voihan olla, että kirstuihin on tuossa kivijalan puusepänverstaassa jäänyt vähän höylänlastuja. Antakaa tuon tuomariksi itseään nimittävän nyrkkiherran nuuskia jokikinen lastu! Ehkä hän löytää jostakin niistä sen ilmoittamansa raskaan rikoksen.

Pari poliisiakin yhtyi hänen nauruunsa. Autonkuljettajan pilkka osui heistä paikalleen. Tulla nyt keskellä päivää juttelemaan mokomia kummitusjuttuja! Ihan oli ensi hätään karminut selkäpiitä.

Mutta Raudan levollisuus ei järkkynyt,

— Antakaa tulia lisää vain, hän kehoitti.

Toinen arkku lennähti alas, tyhjä sekin.

— Joko riittää? autonkuljettaja kysyi.

— Ei, Rauta vastasi.

— Suu kiinni, nyrkkiherra! kuljettaja ärjäisi. — Minä puhun herra ylikonstaapelille. Eikö teidänkin mielestänne ole turhaa jatkaa tätä kolkkoa hommaa? Meidän kun olisi saatava tämä kuorma tänään vielä perillekin, ja muut työt viivästyvät turhan tautta, tuollaisen hullun vuoksi. Ette kai käske enää jatkamaan?

— Jaa, ylikonstaapeli sanoi hitaasti, eipä taida maksaa vaivaa. Tyhjiä ovat. Taitaa olla vain tuon herran metkuja, koko purkaminen, jotta pääsisi irti täällä tekemistään kolttosista. Niin että...

Mutta hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Kaupungin kohun lävitse kantautui kuuluviin tuttu ääni. Ulvoen poliisiauto läheni lähenemistään, kunnes pysähtyi portinpieleen.

Rikospoliisin päällikön paikalle saapuminen muutti tilanteen.

— Hitto soikoon, miehet! Mikä torikokous täällä on menossa? hän huusi ärtyneellä, kimeällä äänellä. — Kuulkaahan, te siellä ylhäällä, jos lienettekin julistaja, niin kavutkaa alas sieltä kuorman päältä!

Huomatessaan Raudan tuomari Korpela riensi hänen luokseen.

— Rauta, ystäväni, olen iloinen saadessani taas puristaa kättäsi.

Ja ylikonstaapelin kauhuksi hän tarttui tahraiseen, veriseen kouraan.

— Lähdin heti kuullessani, että sinä olit jossakin, sanokaamme, sekavassa vyyhdessä, rikospoliisin päällikkö puheli edelleen. — Mutta mitä täällä oikein on tapahtumassa?

Rauta selosti hänelle muutamin sanoin tilanteen.

— No, miehet! tuomari Korpela kivahti sitten. — Mitä te kuhnailette? Purkakaa koko kuorma! Ettekö kuule? Tuomari Rauta tietää, mitä hän tahtoo, tietää, sanokaamme, aina. Hitto perii nyt sen, joka ei tottele hänen määräyksiään!

Työ sai vauhtia.

— Ja te siellä sivussa! rikospoliisin päällikkö kivahti äkisti. — Pitäkää silmällä noita kahta roikaletta!

Varoitus ei tullut hetkeäkään liian aikaisin, sillä kun poliisit valmistautuivat tarttumaan pohjimmaisina oleviin arkkuihin, autonkuljettaja ja hänen toverinsa kääntyivät pakoon. He eivät kuitenkaan ehtineet portille asti, kun poliisit jo tavoittivat heidät.

Kaikkien huomio oli hetkeksi kääntynyt pois kuormasta. Mutta pakoon yrittäneiden miesten riehunta unohtui jälleen, kun toinen auton lavalla seisovista poliiseista huomautti:

— Nämä kaksi on naulattu kiinni.

— Ja hirmun raskaita nämä ovat, toinen sanoi. — Tyhjä ei paina näin paljon.

Pihamaalla seisova miesjoukko jähmettyi paikoilleen. Siis sittenkin!

— Laskekaa arkut varovasti maahan! tuomari Korpela määräsi. — Hitto soikoon, miehet! Minähän sanoi: varovasti!

Kun se oli tehty, hän kääntyi Rautaan.

— Entä nyt? hän kysyi.

— Anna kantaa ne sisälle matkustajakotiin ja kutsuta poliisilääkäri kiireesti paikalle, Rauta sanoi käheästi. Nyt kun kamppailu oli ohi, hän tunsi väsymyksen ja loppuratkaisuun kohdistuvan jännityksen käyvän miltei ylivoimaisiksi.

Rikospoliisin päällikkö oli tuokion katsonut häneen hämmästyksen vaientamana. Nyt hän kysyi:

— Mitä sitten arvelet noissa arkuissa olevan?

— Toisessa on nuori tyttö.

Vain pari lähinnä seisovaa poliisia kuuli vastauksen. He vilkaisivat sivusta hätäisesti tuomari Rautaan. Minkä kauhunäytelmän katsojiksi he olivatkaan keskellä päivää joutuneet!

— Vainajako? tuomari Korpela sai vaivoin kysytyksi.

— Ei, vaan elävä, Rauta vastasi jäykästi eteensä tuijottaen.

Hän toivoi, että niin olisi. Toivoi myöskin niiden roistojoukon muiden jäsenten tähden, jotka vielä joutuisivat hänen tielleen. Sillä muussa tapauksessa se jälki, mitä hänen nyrkkinsä olivat tähän mennessä tehneet, jäisi pelkäksi lapsenleikiksi sen rinnalla, mikä seuraisi!

— Hitto soikoon, mies! rikospoliisin päällikkö huudahti kasvojen nytkähdellessä hermostuneesti. — Ruumisarkku nuoren tytön vuoteena. Onpa hyvä Helsinkimme saanut sanokaamme, outoja tapoja! Entä mitä on toisessa?

— Luultavasti muuan nuori mies, Rauta vastasi. Sitten hän lisäsi kiivaasti: — Mutta se on yhdentekevää. Kiirehtikäämme!

Kahdestoista luku.

TANJA MAZNITSENKON SALAISUUS.

Tuntia myöhemmin Rauta ja Korpela istuivat rikospoliisin päällikön työhuoneessa poltellen ja kumpikin omia ajatuksiaan hautoen.

Rauta oli soittanut toimistoonsa ilmoittaen, mistä hän oli lähitunteina käsiin saatavissa. Samalla hän oli kuullut, että Annele Sinivuon valvonta oli järjestynyt suunnitelman mukaisesti.

Lääketieteenkandidaatti Perälä oli tavannut neiti Sinivuon, kun tämä oli tullut ulos hissistä palatessaan Raudan toimistosta. Tyttö oli ollut ihastuksissaan tapaamisesta ja vaatimalla vaatinut Perälää luopumaan aiheestaan käydä tervehtimässä »kummisetäänsä» tohtori Puroa.

»Siitä on kauan, kun viimeksi tavattiin», tyttö oli sanonut, »ja siksi voit toki tämän yhden aamupäivän uhrata minulle».

Kauniin kevätpäivän kunniaksi he olivat päättäneet lähteä Golf Casinolle lounastamaan. Perälän ilmoituksen mukaan he viipyisivät siellä vielä hyvän aikaa. Maisteri Murto ja insinööri Karu morsiamineen viihtyivät siellä myös mainiosti, eikä ollut pelkoa, että he täpötäydessä ravintolassa herättäisivät mitään epäilyksiä Annele Sinivuossa. Se rintama ei siis antanut aihetta huolestumiseen.

Toista oli täällä!

Rauta heitti puoleksi poltetun savukkeen tuhkakuppiin ja sytytti heti uuden.

Hermot — aivan oikein. Nyt, kun kaikki oli ohi eikä ollut muuta tehtävää kuin odottaa — odottaa ja pelätä — hän tunsi hermojensa värisevän. Käsien haavojakin kirveli. Sekään ei voinut johtua muusta kuin hermoista, sillä vammathan olivat itse asiassa vähäiset.

Yhteenotot noiden lurjusten kanssa ensin Inkerin huoneessa ja sitten »Piilopirtin» pihamaalla olivat olleet pelkkää huvitusta sen hetken rinnalla, jolloin arkut oli avattu. Suhteellisen rauhallisesti hän oli voinut katsella sen tuntemattoman nuoren miehen kauniita kasvoja, joka oli maannut ensiksi avatussa arkussa. Alexander Domski, Tanja Maznitsenkon tanssitoveri, hän oli arvannut. Kiivaasti hän oli viitannut poliiseja jatkamaan työtään toisaalla. Sanaakaan hän ei ollut saanut suustaan, ja se lyhyt tuokio, mikä oli kulunut toisen kannen avaamiseen, oli tuntunut hänestä ikuisuudelta. Mutta sittenkin odotus oli ollut helppoa verrattuna ensimmäiseen silmäykseen Inkeri Kaarion kasvoihin, joista elämä näytti paenneen. Ja sen jälkeen...

»Piilopirtissä» oli tehty puhdasta. Pidätetyistä eräs oli todettu varsin surkeassa kunnossa olevaksi — eikä Rauta sitä lainkaan ihmetellyt. Tutkimuksissa oli saatu selville, että matkustajakotiin tunkeutuneet miehet olivat raahanneet tajuttoman uhrinsa pihanpuolen kivijalassa sijaitsevaan puusepän liikkeeseen, johon ovi johti suoraan keittiönportaasta. Liikkeen omistaja, joka lopulta oli myöntänyt olleensa paikalla silloin, kun tyttö ja poika oli suljettu arkkuihin, mutta sanonut luulleensa heitä kuolleiksi, oli pidätetty rikollisjoukkoon ilmeisesti kuuluvana. Inkeri ja Domski oli kiireesti toimitettu poliisilääkärin hoiviin, jotta he olisivat lähitunteina kaiken vaaran ulkopuolella. Lääkäri oli todennut Domskin tilan äärimmäisen huonoksi; nuorukainen tuskin näkisi enää iltaa. Inkerin toipumisesta oli sen sijaan annettu hyviä toiveita.

Matkustajakodissa oli tehty vielä eräs löytö. Rouva Saloheimo oli tavattu tajuttomana ja verissään puhelinkopista. Miehet olivat kiskoneet hänet mukaansa puusepänliikkeeseen, mutta hän oli päässyt livahtamaan sieltä ja juossut puhelimeen hälyttämään Rautaa apuun. Eräs miehistä oli kuitenkin kesken soiton rynnännyt puhelinkoppiin ja lyönyt häntä jollakin nuijantapaisella. Tuon soiton tähden Rauta oli hiljaisessa mielessään pyytänyt anteeksi aikaisempia ajatuksiaan vanhasta naisesta ja toimittanut hänet sairaalaan. Rouva Saloheimo — olipa hän sitten muuten mikä ja millainen tahansa — oli ansainnut parhaan mahdollisen hoivan. Sillä ilman hänen puhelinhälytystään olisi rikos, joka oli pirullisen taitavasti suunniteltu ja häikäilemättä pantu alulle, saatu keskellä päivää suoritetuksi kaikessa rauhassa loppuun asti.

»Piilopirtti» oli asetettu poliisivalvonnan alaiseksi. Sen asukkaille, jotka vähitellen alkoivat palata matkustajakotiin, ilmoitettiin, että heidän oli nyt etsittävä itselleen jostakin muualta katto päänsä päälle. Niin, »Piilopirtin» vuokralaiset — rikoksen hyvään suunnitteluun oli kuulunut se, että he olivat toinen toisensa jälkeen saaneet sinä aamuna kutsun mikä minkin tuttavansa luo etäisiin kaupunginosiin.

— Kummallista joukkoa, nuo sinun kiinni toimittamasi, Korpela virkahti katkaisten vihdoin äänettömyyden. — Hitto soikoon, mies, »kummallista» on oikeastaan tähän tapaukseen ylen lievä sana.

Rauta havahtui ajatuksistaan ja kääntyi toveriinsa..

— No? hän kysyi.

— Toisen niistä autohallin miehistä annoin mennä, koska hänellä ei voi olla tuossa auto jutussa osaa eikä arpaa, rikospoliisin päällikkö selitti. — Hän oli näet tuona murhailtana joutunut heti hallin omistajan lähdettyä pitkälle ajolle. Mutta hitto soikoon, mies! Se toinen vasta veijari oli. Hän yritti väittää, että insinööri Sara oli klo 18,40 tullut autohalliin hakemaan arkkitehti Kalvan autoa. Ei auttanut muu, minun oli juteltava hänen kanssaan, sanokaamme lempeästi. Sanoin muun muassa, että herra voisi muuten olla oikeassa, mutta hänen epäonnekseen tiedämme insinööri Saran juuri tuolla hetkellä olleen matkalla »Piilopirtistä» Fazerin ravintolaan. Lopulta mies myönsikin valehdelleensa ja itse ajaneensa auton ulos tallista. Mutta hitto soikoon, mies! Ei hän eivätkä nuo »Piilopirtissä» pidätetyt suostu kertomaan, kenen asioilla he liikkuvat, eivät mainitsemaan ainoaakaan nimeä. He jurottavat itsepäisesti tai nauravat röyhkeästi, yrititpä heihin mitä kieltä hyvänsä.

— Entä Raija Miettinen? Rauta kysyi.

Korpela kohautti hermostuneesti olkapäitään.

— Lyhyt on satu silläkin suunnalla, hän murahti. — Ei hän tosin ollut lainkaan niin, sanokaamme, vaarallinen kuin kuvauksestasi olisi voinut luulla. Tosin hän itki paljon ja uikutti: »Antakaa minun kuolla! Miksi en saa kuolla? Minä en uskalla sanoa, en uskalla!» Hitto soikoon, mies, miten vastenmielinen ja tympeä tyyppi tuollainen uliseva tyttölapsi saattaakaan olla! Mutta hänen pelkonsa ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut niin valtava kuin meidän tiedonhalumme tuon Erkki-herran suhteen. Sekin mies on jo hyvässä tallessa. Mutta hänessä törmäsimme taaskin muuriin. En tiedä, mitä hän muuten osaa, mutta vaikenemisen taidon hän on suorastaan kadehdittavassa määrin oppinut. Kommunisteja? Ihan varmasti, joka sorkka! Hitto soikoon, mies! Kyllä minä sen tyypin tunnen. Jo nuoruudessaan roistonnäköisiä. Niinpä niin, mutta silmissä, sanokaamme, hurja fanaatikon lieska. Kun he haluavat olla vaiti, niin meidän keinoillamme ei sitä tahtoa murreta. En ymmärrä muuta kuin että meillä on seinä edessä.

Rauta hymähti rikospoliisin päällikön lopputoteamukselle. »Seinä edessä» — se oli poliisilla ollut tässä jutussa alun alkaen. Eikä sen voimin tuohon seinään ollut säröäkään saatu syntymään. Kaikkein vähiten, hän arvioi, Korpelalla oli näissä oloissa syytä nurkua nykyistä tilannetta. Mutta Rauta ei tuntenut vähintäkään halua ryhtyä väittelemään siitä. Se tuntui hänestä nyt sangen epäoleelliselta.

Tohtori Paasio, pieni, vilkasliikkeinen poliisilääkäri, tuli hiljaisin askelin huoneeseen.

— Kas niin, tuomari Rauta, nyt voitte jo ottaa asian rauhallisesti, hän puheli. — Neiti Kaariolla ei enää ole mitään hätää.

Lääkäri ei voinut olla hymyilemättä. Tuollaisia ne olivat kaikki, olkoot sitten vaikkapa noinkin leveäharteisia ja isonyrkkisiä kuin tämä tuomari! Rauta oli hypähtänyt pystyyn ja oli jo menossa kohti ovea. Hän oli hermostunut ja jännittynyt.

— Saan kai mennä katsomaan häntä? hän muisti vasta kynnykseltä kysyä.

— Odottakaa vielä hetkinen, lääkäri vastasi.

Rauta sulki vastahakoisesti oven.

— Niin, katsokaahan, hän ryhtyi selittämään huomatessaan Korpelan ja Paasion vaihtavan keskenään merkitsevän katseen. — Kamppailumme lähestyy ratkaisevaa vaihetta. Neiti Kaarion tiedonannot saattavat nyt olla laadultaan suorastaan ratkaisevia. Ei ole hetkeäkään hukattavissa.

— Eipä ei, lääkäri yhtyi humoristinen välke silmissään.

— Kuule, Korpela, Rauta pyysi vetoavasti, selitä sinä tuolle virnistelevälle rohtomiehelle, että asia on juuri niin kuin sanoin.

Tohtori Paasio nauroi hiljaista, hykertävää naurua.

— Vai olen minä nyt taas »virnistelevä rohtomies»? hän kiusoitteli. — Ei ole tuntia siitä, kun ette tiennyt, mistä olisitte löytänyt kyllin lämpimiä tunnustuksen ja luottamuksen sanoja minulle. Sepä se: vaara on nyt ohi. Oikeastaan ansaitsisitte, että kieltäisin teiltä käynnin vielä kahdeksi tunniksi. Mutta potilaamme tähden, joka todella on urhea ja suloinen tyttö, annan armon käydä oikeuden edellä. Ja siksi, tuomari Rauta, menkää nyt.

Rauta ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että huone, johon hänet ohjattiin, vaikutti kolkolta niukkoine kalusteineen. Hän näki vain kirkkaat silmät ja lämpimän hymyn vuoteessa makaavan tytön kalvakoilla kasvoilla.

Hetken he olivat ääneti, suuri, hyväätekevä hiljaisuus ympärillään.

— Minun täytyy kertoa... tyttö aloitti, vähän vaivalloisesti vielä.

— Mutta lyhyesti tällä kertaa, Rauta sanoi. — Hoitajatar lupasi minun olla täällä vain puoli tuntia.

Inkeri Kaario kertoi muutamin sanoin Alexander Domskin paluusta »Piilopirttiin». Poika oli ollut kurjassa kunnossa. Hän oli ollut sairas sekä juopottelusta että katumuksesta. Hän oli viime vuorokausina koettanut hukuttaa tuskansa väkijuomiin. Jo illalla hän oli houraillut, ja sitä oli jatkunut läpi yön. Aamupuolella Inkeri oli ollut yksin hänen luonaan. Hourailut olivat silloin alkaneet kiteytyä jossakin määrin käsitettäväksi kokonaisuudeksi.

»Tanja! Rakkahin Tanja, anna minulle anteeksi!» hän oli huutanut. »En tiennyt, mitä he tahtoivat sinusta. He vannoivat antavansa sinut takaisin minulle, jos vain saisin sinut kanssani tuolle autoajelulle.» Sitten hän oli kuiskannut hehän rauhoittavasti: »Tanja rakkahin, miksi sinä vapiset? Ystäviähän nuo edessä istuvat ovat.» Sen jälkeen oli seurannut nyyhkytyksiä ja valituksia, joiden keskeltä Inkeri ei ollut voinut erottaa ainoatakaan järjellistä sanaa. Mutta äkisti poika oli parahtanut: »Tuo punatukkainen hirviö!»

— Punatukkainen? Niinkö hän todella sanoi? Rauta keskeytti terävästi. Ja kun tyttö nyökkäsi, hän lisäsi miettivästi: — Punatukkainen nainen, siis taaskinko hän? Hänkö siis onkin kaiken takana? Hänenkö kostonsa pelkkä ajatuskin sulkee miesten ja naisten suut? No niin, miksikäs ei?

Inkerin teki mieli kysyä, mitä hän sanoillaan tarkoitti. Mutta kun tuomari ei selittänyt, tyttö jatkoi kuvaustaan.

Jähmettyneenä hän oli kuunnellut, miten tanssijattaren murhenäytelmä oli jatkuvasti vyörynyt esiin nuoren muukalaisen kuumehoureista kohti veristä loppuaan.

»Tanja rakkahin», Domski oli valittanut, »miksi sinä vitkastelit noiden paperien luovutusta? Miksi aina sanoit: huomenna — kenties? Siksikö, ettet tiennyt, voisitko antaa ne, koska rakastit tuota suomalaista upseeria?» Sen jälkeen oli taas seurannut sanatonta, sydäntäsärkevää valitusta. »Tanja, Tanja! Etkö näe, että tuo punatukkainen hirviö osoittaa pistoolilla sinun kaunista päätäsi? Miten sinä voit hymyillä? Etkö käsitä, että hän kysyy nyt viimeisen kerran, luovutatko? Jumalan tähden, Tanja! Miksi sinä pudistat päätäsi? Miksi katsot poispäin? Etkö ymmärrä, että hän ampuu?» Hänen huudoistaan kuvastuva hätä oli järkyttänyt Inkeriä, se oli ollut kuin kidutusta. Mutta se oli yhä jatkunut: »Ei, ei! Tehän lupasitte ja vannoitte antavanne hänet minulle takaisin. Lopettakaa, lopettakaa!» Sitten oli sairaan huulilta purkautunut parahdus, joka oli ollut niin läpitunkeva, että sen täytyi kuulua läpi talon.

Eräs ajatus oli iskeytynyt Raudan mieleen. Hän punnitsi sitä samalla kuin kuunteli tytön kuvausta.

Inkeri oli edellisenä iltana tullut sanoneeksi rouva Saloheimolle, joka pelkäsi selkkauksia Domskin odottamattoman paluun vuoksi, että hädän tullen tarvitsisi vain soittaa tuomari Raudalle, niin apua tulisi. Hän oli katunut heti sanojaan, mutta ilman niitähän kaikki olisi loppujen lopuksi käynyt aivan toisin.

— Niinpä niin, Rauta myönsi. — Ilman noita sanoja onnettomuus olisi päässyt tapahtumaan. Miten hyökkäys matkustajakotiin oikein tapahtui?

Siitä tytöllä oli vain vähän kerrottavaa. Domski oli vihdoinkin vaipunut rauhalliselta näyttävään uneen. Inkeri oli torkahtanut sairasvuoteen ääreen. Hän oli havahtunut siihen, että alhaalta kuului kiisteleviä ääniä. Hän ei ollut aavistanut vaaraa, vaan oli luullut rouva Saloheimon vain riitelevän taas jonkun vuokralaisensa kanssa. Mutta sitten oli Domskin huoneen ovi äkisti riuhtaistu auki, ja neljä hirveännäköistä miestä oli rynnännyt sisään. Hän ei ollut ehtinyt edes huutaa, kun julma koura oli jo tarrautunut hänen kurkkuunsa. Viiltävä kipu oli ollut hänen viimeinen aistimuksensa, ja sitten oli seurannut täydellinen pimeys.

Rauta laski kätensä tyynnyttävästi hoikkien sormien ylle, jotka vapisivat. Miehen kosketus pyyhki pois tuskan ja pelon. Tytön silmiin nousi kostea, kiitollinen kimmellys.

— Tohtori Paasio kertoi minulle, mitä »Piilopirtissä» myöhemmin tapahtui, hän sanoi hiljaa.

Tytön sormet kulkivat vuorostaan suuren, siteisiin käärityn kouran yli arasti hyväillen.

— Iso, luja, pelastava nyrkki, hän kuiskasi.

— Onko aivan varmaa, Rauta kysyi äkisti, että Domski sanoi Tanja Maznitsenkon pudistaneen päätään pistoolinkin edessä?

Inkeri Kaario veti kätensä pois. Hän tunsi syvää väsymystä ja halua nukkua pois tästä kaikesta. Hänhän oli kertonut jo kaiken. Mutta sitten hän käsitti. Hän näki Raudan kasvoista, että kysymyksessä oli jotakin hyvin tärkeää. Hän ponnistautui muistelemaan ja virkkoi sitten:

— Kyllä. Se on aivan varmaa.

Rauta ei malttanut enää istua. Hänen silmissään säihkyi innostus.

— Rakas pikku tyttö, hän huudahti, sinä olet tehnyt suurenmoisen keksinnön! Olet keksinyt jotakin hyvin, hyvin tärkeää, mitä kukaan ei ole tullut edes ajatelleeksi! Nyt ymmärrän, mitä nuo miehet olivat penkomassa huoneessasi.

Siinä huoneessahan asusti ennen sinua Tanja Maznitsenko. Voisiko se olla mahdollista? Se tuntuu vieläkin uskomattomalta. Mutta... Näkemiin!

Tyttö jäi kummissaan katsomaan Raudan jälkeen. »Jotakin hyvin, hyvin tärkeää.» Mitä se saattoi olla? Hän ei käsittänyt. Mutta se ei tuntunut nyt oleelliseltakaan. »Sinä — rakas pikku tyttö», nuo sanat olivat ikäänkuin jääneet soimaan koleassa huoneessa pyyhkien pois yksinäisyyden ja tehden elämän hyväksi ja kirkkaaksi. Paremmaksi ja kirkkaammaksi kuin se oli milloinkaan ennen ollut. Hän sulki huoahtaen silmänsä. Se oli onnellisen ihmisen huokaus.

Rauta riensi siekailematta rikospoliisin päällikön luo.

— Missä Kalvan auto on? hän kysyi heti huoneeseen tultuaan.

— Hitto soikoon, mies! Korpela huudahti kiukuissaan. — Tuolla »Piilopirtissä» sinuun taisi tarttua, sanokaamme, omituisia tapoja. Sinä menet ja tulet kuin myrskytuuli. Etkö näe, että minulla on nyt muita töitä käsillä. Ja paina kerta kaikkiaan mieleesi, että täällä sinä et mielesi mukaan komentele.

— Älä jaarittele tyhjiä, Rauta torjui kylmästi. — Kysymyksessä on tällä kertaa jotakin hyvin tärkeää. Tärkeämpää kuin nuo muut työsi yhteensä. Vieläpä tärkeämpää kuin kukaan tällä hetkellä koko tasavallassa toimittaa.

Korpela kohautti olkapäitään ja käänsi hänelle selkänsä. Häntä ärsyttivät toisen suuret sanat.

— Oletko kuuro vai etkö ymmärrä enää suomea? Rauta vimmastui. — Missä on Kalvan auto?

— Eräänä päivänä täällä kävi muuan, sanokaamme, saman kaliiberin mies, rikospoliisin päällikkö pilkkasi jatkaen papereittensa allekirjoittamista. — Hän vaati, että pääkaupungin koko poliisivoima oli mobilisoitava suojaamaan hänen hökkeliään Malmilla. Hän pelkäsi näet joidenkin hämärien voimien hyökkäystä sinne ja sanoi siitä koituvan arvaamattoman ja korvaamattoman vahingon koko ihmiskunnalle. Hänkin oli löyhäpäinen. Mies-parka väitti keksineensä ikiliikkujan. Hitto soikoon, mies, mene kylmään suihkuun!

— Lähetä mies mukaani näyttämään, missä auto on! Rauta käski jäykästi.

Hänen äänessään ei ollut suuttumusta, mutta siinä oli jotakin muuta, mikä sai Korpelan kääntymään häneen.

— Se on Sofiankadun 4:ssä, autohallissamme, hän vastasi työntäen äkisti sivuun närkästyksensä. — Jospa minä itse tulisin oppaaksesi.

— Jää sinä vain tänne tärkeiden töittesi ääreen, Rauta torjui. — Neljännestunnin kuluttua tulen takaisin.

— Hitto soikoon, mies! Korpela ärtyi jälleen. — Tulitpa takaisin vaikka vasta huomenna, niin minulle se on samantekevää! Sinä käyt minun hermoilleni!

Hän tarttui puhelimeen.

— Pyytäkää komissaari Vuoristo tänne, hän käski lyhyesti.

Hetkistä myöhemmin komissaari saapui.

— Opastakaa tuomari Rauta autohalliimme, rikospoliisin päällikkö määräsi lyhyesti. — Hän tahtoo tarkastaa arkkitehti Kalvan autoa.

Yksin jäätyään Korpela ei saanut jatketuksi keskeneräisiä töitään. »Jotakin hyvin tärkeää», Rauta oli sanonut, »tärkeämpää kuin kukaan tällä hetkellä koko tasavallassa toimittaa».

Hän nousi kävelemään ja jäi sitten seisomaan ikkunan ääreen. Ne olivat raivostuttavan suuria sanoja. Varsinkin, kun kysymyksessä oli vain tyhjä, ojasta korjattu auto. Kenen muun tahansa suusta kuultuna tuo väite olisi vaikuttanut naurettavalta kerskunnalta. Mutta Raudan sanomana? Eilisestä alkaen rikospoliisin päällikkö oli ruvennut syvästi kunnioittamaan Rautaa. Hän oli osoittautunut sanojensa mittaiseksi. Voisiko niin olla tässäkin tapauksessa?

Korpela käännähti kiukkuisesti ikkunasta. Mahdotonta!

Hermostuneesti hän mitteli huonettaan. Mitä kummaa Rauta oli saattanut tarkoittaa? Ja kuinka kauan mies aikoi odotuttaa itseään? Neljännestunnin kuluttua tulen takaisin, hän oli sanonut. No, hän Korpela, puolestaan oli sinkauttanut vastaan, että tule vaikka vasta huomenna. Kirottua!

Äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan. Varmasti, nuo olivat Raudan askeleet!

Hetkistä myöhemmin miehet katsoivat toisiaan ääneti silmästä silmään.

— No? rikospoliisin päällikkö kysyi.

Raudalla oli kädessään pahoin rypistynyt suuri kirjekuori. Hänen silmänsä loistivat. Mutta ääni oli hillityn matala, kun hän sanoi:

— Soita yleisesikunnan päällikölle ja pyydä häntä tulemaan tänne. Kiireesti!

Korpela purskahti kireään nauruun.

— Hitto soikoon, mies! hän huudahti. — Et tainnut itsekään päästä tärähtämättä, silloin kun iskit maahan nuo neljä lurjusta. Kas, kun et saman tien komenna, sanokaamme, tasavallan presidenttiä juoksujalkaa rientämään luoksesi!

— Yleisesikunnan päällikkö riittää hyvin tällä kerralla, Rauta vastasi rauhallisesti.

Hänen äänensävynsä vaikutti. Rikospoliisin päällikkö tarttui jo puhelintorveen. Mutta sitten hän laski sen jälleen paikoilleen ja istahti työpöytänsä ääreen.

— Ei, hän sanoi jäykästi, hitto periköön sinut ja minut, jos sen teen tietämättä, mistä on kysymys.

Rautakin istuutui.

— Vaatimuksesi on kohtuullinen, hän sanoi levollisesti. — Näethän tämän kirjekuoren. Se sisältää Tanja Maznitsenkon salaisuuden.

Korpela tunsi kirvelevää pettymystä. Hän ei ruvennut selvittämään itselleen, mitä hän oli kuvitellut Raudan keksineen.

— Hitto soikoon, mies! hän ärähti. — Pitäisikö minun tehdä itseni, sanokaamme, auttamattoman naurettavaksi kutsumalla tänne yleisesikunnan päällikkö? Ja mitä varten? Kaiketi omakätisesti vastaanottamaan tuon »salaisuuden»!

— Aivan niin, Rauta vastasi. — Tämä kirjekuori sisältää näet Ahvenanmaan salaiset linnoitussuunnitelmat.

Se vaikutti kuin pommi. Rikospoliisin päällikkö valahti kalpeaksi ja hypähti pystyyn. Satua! oli hänen ensimmäinen ajatuksensa.

— Hitto soikoon, mies! Tajuatko, mitä puhut?

— Täydellisesti.

Korpela tuli aivan toverinsa eteen ja katsoi häntä tuokion rävähtämättömin silmin.

— Oletko varma asiasta? hän kysyi käheästi. — Voitko vaikka sielusi autuuden kautta vannoa, että asia on niin?

— Kyllä.

Rikospoliisin päällikkö ei kysynyt enempää. Hän soitti.

— Adjutantti ilmoitti, hän sanoi laskettuaan kuulotorven paikoilleen, ettei kenraali voi aivan heti tulla, mutta että hän on kahdenkymmenen minuutin kuluttua täällä. Tietääkö joku muu löydöstäsi?

— Ei kukaan, Rauta vastasi.

— Sitten on, sanokaamme, turhaa ryhtyä mihinkään varovaisuustoimenpiteisiin, Korpela virkahti. — Se herättäisi vain epäluuloja.

Rauta nyökkäsi. Miehet olivat vaiti tovin.

Sitten rikospoliisin päällikkö kysyi:

— Mistä löysit nuo paperit?

— Ne oli tungettu Kalvan auton takaistuimen pehmusteiden väliin.

— Ja tuo auto on ollut meidän hallussamme vuorokausikaupalla kenenkään osaamatta etsiä sieltä mitään, Korpela valitti. — Hitto soikoon, mies! Tiedätkö, kuka ne piiloitti autoon?

— Tanja Maznitsenko, Rauta vastasi.

— Hän! rikospoliisin päällikkö kummeksui. — No, miten sinä osasit etsiä niitä sieltä?

— Sain kuulla, että Tanja Maznitsenko olisi voinut pelastaa henkensä vielä viime hetkessä, jos hän olisi luovuttanut työnantajilleen linnoitussuunnitelman, Rauta selitti. — Jos se olisi ollut hänen mukanaan, hän ei olisi antanut tappaa itseään, koska suunnitelma olisi silloin joka tapauksessa joutunut noiden ihmisten käsiin. Oliko luultavaa, että hän olisi piiloittanut sen huoneeseensa? Tuskin, siihen varomattomuuteen eksyäkseen hän oli ollut liian kauan ammattivakooja. Siis jonnekin muualle. Mutta mihin? Eräistä saamistani tiedoista päätellen hän tiesi jo istuessaan Kalvan autossa, johon hänet oli houkuteltu, joutuneensa työnantajiensa järjestämään ansaan. Eikö ole — johduin kysymään itseltäni — luultavinta, että hän kuljetti noita papereita muassaan ja että nähdessään, mikä kohtalo hänellä oli edessään, hän jätti salaisuutensa auton huomaan, josta sitä tuskin osattaisiin etsiä.

— Hitto soikoon, mies! rikospoliisin päällikkö innostui. — Tuo oli hienosti ajateltu. Mutta miksi? Miksi hän teki niin? Hänhän oli, kuten itse sanoit, ammattivakooja?

— Niin, vakooja, Rauta myönsi vakavasti. — Vakooja, joka kylmäverisesti suunnitteli ja suoritti sotilassalaisuuden varkauden. Majuri Lauriala oli silloin hänelle vain välikappale. Mutta sitten hän — omaksi onnettomuudekseen, mutta meidän maamme onneksi — rakastui uhriinsa. Tiedän sen varmasti.

— Sinä, Rauta, tiedät hiton paljon, Korpela sanoi äänessään ihailua ja hiven kateuttakin. — Sinulla on, sanokaamme, onnea! Entä sitten?

— Sitten? Toisaalla työnantajat, häikäilemättömät ja julmat — toisaalla rakkaus Laurialaan. Noiden kahden voiman välillä tanssijatar kai horjui ja epäröi viimeiseen asti. Hänellä oli nuo paperit mukanaan silloinkin, kun hän söi päivällistä Saran kanssa. Mutta hän ei luovuttanut niitä tälle. Miksi ei, sitä emme saa milloinkaan tietää. Hän piilotti ne myös työnantajiltaan, vaikka hänen täytyi olla selvillä siitä, että se maksaisi hänen henkensä. Taaskaan emme tiedä, miksi hän menetteli niin. Mutta meillehän onkin pääasia, että suuri sotilassalaisuutemme on säilynyt.

— Niin, rikospoliisin päällikkö myönsi.

Äänettömyys laskeutui huoneeseen. Seuraavien minuuttien aikana kumpikin ajatteli Tanja Maznitsenkoa.

Turha miettiä, miksi, Korpela päätteli viimein. Tanja Maznitsenko oli ollut sekä vakooja että rakastunut nainen. Tuo vanha yhdistelmä sai riittää ratkaisuksi. Muuan toinen ajatus oli iskeytynyt hänen mieleensä, ja se houkutteli hymyn hänen huulilleen.

— Kuule, hän ehdotti, saanhan ilmoittaa asiasta valtiollisen poliisin päällikölle? Siitä ilosta antaisin kitsastelematta, sanokaamme, kymmenen vuotta elämästäni!

— Ei sanaakaan sille taholle, ennen kuin olemme juttumme päässä, Rauta torjui jyrkästi.

— Päässä?

— Niin, meiltä puuttuu vielä paljon.

Rikospoliisin päällikkö katsoi toveriinsa tyytymättömänä. Kestäisikö sitten vielä kauankin, ennen kuin hän saavuttaisi tuon hyvityksensä hetken?

— Paljon? hän murahti.

— Niin, Rauta vahvisti. — Meiltä puuttuvat vielä Maznitsenkon ja onnettoman autonkuljettajan murhaajat, Saran ryöstäjät, koko vakoiluliiga, ja — mikä minulle on tärkeintä — puuttuu Sara itse.

Kolmastoista luku.

RATKAISU KÄDEN ULOTTUVILLA.

Päivä oli hämärtynyt illaksi. Oikeastaan tämän olisi pitänyt olla ihan tavallinen huhtikuun päivä, tohtori Paasio tuumiskeli. Ja suurimmassa osassa helsinkiläiskoteja olikin, hän jatkoi mietteitään. Esimerkiksi hänen omassa kodissaan. Hänen vaimonsa ja Poju olivat parastaikaa illallispöydässä ja ihmettelivät, että isälle oli taaskin tullut jokin virkaeste. He eivät osanneet tietysti kuvitella, että hän istui kaikessa rauhassa rikospoliisin päällikön virkahuoneessa kolmen vaiteliaan nuoren naisen ja erään tavallisesti sangen itsetietoisen, mutta nyt noloon äänettömyyteen vaipuneen poliisimiehen seurassa. Mutta käsky kuin käsky. Sitä paitsi ei käynyt kieltäminen, etteikö varovaisuuteen nyt olisi ollut syytä.

Kaikkialla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Mutta sekin vain tehosti huoneessa vallitsevaa jännitystä.

Pieni, vilkas poliisilääkäri huoahti helpotuksesta, kun nuoren tytön ääni rikkoi hiljaisuuden.

— Eikö tähän luolaan saa edes valoa? Kuuluuko pimeyskin typeriin määräyksiinne?

Tohtori Paasio pyörähti tuolistaan pystyyn.

— Ei suinkaan, neiti Valkama, hän lepytteli. — Suokaa minulle anteeksi.

Huoneeseen tulvahtava räikeän kirkas sähkövalo sai kaikkien silmät hetkeksi räpyttämään.

— Onko näin parempi, armollinen neiti? poliisilääkäri kysäisi. — Rattoisampaa, vai?

Kirsti Valkama, kehitysiässä oleva tanakka, mustatukkainen tyttö, joka seisoi ikkunan pielessä, tuhahti halveksivasti:

— Rattoisaa? Täällä!

Tohtori Paasio naurahti.

— No niin, ehkäpä tällaisella virastohuoneella ei ole pikku neidille paljon iloa tarjottavana, hän myönsi. — Mutta täällä on turvallista.

— Turvallista! Kirsti Valkama äkäili. — Minulla on huomenna saksan kirjoitukset, ja erehdytte, jos luulette, että ne ovat seitsemännellä luokalla lastenleikkiä. Enkä nyt pääse edes valmistamaan niitä.

Poliisilääkäri vallan säteili avuliaisuutta.

— Oi, jos vain siitä on kysymys, niin se on helposti autettu, hän sanoi. — Tuossa tuokiossa on vaikka kokonainen autollinen kirjoja ja vihkoja täällä. Niin että jos vain suvaitsette...

Tohtori Paasio hymähti, kun tyttö harmistuneena käänsi hänelle selkänsä ja jäi tuijottamaan ulos pihamaan harmauteen.

— Mutta jos kenkä puristaakin siitä, lääkäri jatkoi leikinlaskuaan, että neidin pitäisi päästä keväiselle kadulle, niin sen täytyy jäädä ainakin huomiseen. Kaikkea ei voi saada samana päivänä. Tänään olette ollut seikkailun sankaritar...

— Pyh, mokoma seikkailu! sinkosi Kirsti Valkama vastaan päätä kääntämättä.

Poliisilääkäri tuli hänen luokseen ja laski isällisesti kätensä hänen olkapäälleen kuiskaten:

— Sitä paitsi, tehän voitte soittaa hänelle ja sanoa, ettette voi tänään tulla. Minä lupaan olla kuuntelematta. Ja nuo muut — he eivät edes huomaa puhelimeen menoanne.

Tyttö käännähti häneen harmistuneena. Mutta vilkaisu pienen, vilkasliikkeisen lääkärin ystävällisesti säteileviin silmiin houkutteli hymyn hänenkin huulilleen. Punastuen hän nyökkäsi ja tarttui puhelimeen.

Tohtori Paasio asteli loitommaksi ja kohdisti huomionsa muihin huoneessa olijoihin. Hän kuittasi kylmällä silmäyksellä komissaari Vuoriston, joka synkkänä istui ovenpielustuolilla, kuulematta tai näkemättä mitään. Kauimmaisessa nurkkauksessa olevalla leposohvalla makasi Inkeri Kaario kalpeana ja silmät ummessa. Nukkuu kai, lääkäri päätteli. Ja hyvä oli, jos nukkui — tyttö-paralla oli ollut kestettävänään ankaria järkytyksiä. Marjatta Rauhala oli istahtanut tuolille hänen pääpuoleensa ja siveli hiljaa hänen kättään. Nuo kaksi olivat ystävystyneet heti ensi näkemällä.

Kun lääkäri kääntyi jälleen Kirsti Valkamaan, tyttö oli jo lopettanut puhelunsa. Hän vastasi hymyyn hymyllä.

— Kaikki hyvin jälleen? hän kysyi.

Tyttö nyökkäsi. Sitten hän virkahti ujosti:

— Olisiko... olisiko teillä mitään sitä vastaan, jos sammuttaisimme taas valot? Hämärässä on sittenkin viihtyisämpää.

Tohtori Paasio ei nauranut. Hän noudatti tytön toivomusta. Vasta sitten hän sanoi:

— Olette aivan oikeassa, pikku neiti. Minäkin haaveilen mieluummin hämärissä.

Hän istahti jälleen entiselle paikalleen.

Itse asiassa, hän piti tuosta reippaasta tytöstä. Ja tavallaan hän oli tyytyväinen siihenkin, että nämä kolme nuorta naista, joiden urheutta hänen täytyi ihailla, oli uskottu hänen suojelukseensa. Komissaari Vuoristo, joka oli määrätty hänen apulaisekseen, oli äkäillyt, miksi, mitä järkeä tässä kaikessa oli. »Keitä nämä tytöt ovat, joita on suojattava väellä ja voimalla? Ja kuka heitä muka uhkaa?» hän oli kysellyt. No niin, poika oli tietenkin pahalla tuulella teorioittensa haaksirikkoutumisen vuoksi.

»Muka uhkaa» — oli sekin sanonta. Juuri tuollaisen tietämättömän nuorukaisen arvoinen!

Mutta niinpä komissaari Vuoristo ei ollut kuullut mitään siitä päällekarkauksesta, jonka kohteeksi Kirsti Valkama oli joutunut. Hän oli ollut hämärissä palaamassa koulusta ja havainnut tällöin, että muuan miehenroikale oli seurannut häntä. Tyttö oli tiukentanut tahtia, mutta mies oli pysytellyt kantapäillä. Kirsti Valkama oli vaistonnut vaaraa, kun eräs auto oli takaapäin hitaasti sivuuttanut heidät ja jäänyt sitten kymmenisen metrin päähän seisomaan katukäytävän viereen. Hän oli äkisti pyörtänyt ympäri, sillä tuon auton luo hän ei varjonsa seuraamana ollut halunnut millään ehdolla joutua. Silloin mies oli käynyt hänen kimppuunsa. Mutta tämä oli aliarvioinut vastustajansa voimat. Tyttö oli iskenyt häntä kaikin voimin nyrkillä vasten kasvoja ja samalla päästänyt kimeän huudon. Mies oli horjahtanut taapäin, mutta yrittänyt sitten päästä uudelleen käsiksi tyttöön, jolloin tämä oli toistamiseen iskenyt. Autosta oli tullut esiin toinen mies. Mutta tämä oli kiireesti hypännyt takaisin paikalleen, kun poliisi oli nurkan takaa pyörtänyt juosten paikalle. Vartiopoliisi ei ollut pannut merkille poiskiitävän auton numeroa. Hänen huomionsa oli kokonaan kohdistunut outoon näytelmään keskikadulla: kuin sokaistuneena tyttöä hamuilevaan mieheen ja hänen vastustajattareensa, joka julmasti hymyillen iski pienin, kovin nyrkein, milloin vain irvistävä, verinen naama tuli käden ulottuville. Konstaapeli oli vienyt molemmat lähimmälle poliisiasemalle. Eikä asiasta olisi kai sen enempää tullut, ehei se olisi aiheuttanut Marjatta Rauhalan puhelinsoittoa tuomari Raudalle.

Rauta oli heti ollut selvillä siitä, että tämä näennäisesti irrallinen tapaus liittyi renkaana käynnissä olevaan taisteluun. Vasta silloin hän oli kertonut rikospoliisin päällikölle ja poliisilääkärille viimeöisestä seikkailustaan rouva Valkaman huvilassa ja niistä kahdesta tuntemattomasta miehestä, jotka olivat sanoneet saaneensa »pomolta» määräyksen tutkia kaikki läheiset huvilat. Sen valossa neiti Valkamaan kohdistunut hyökkäys oli käynyt ymmärrettäväksi. Miehet olivat tietenkin havainneet, että Valkaman huvilassa oli ollut asukkaita. Sen perusteella heidän työnantajansa oli hyvinkin saattanut tehdä saman erehdyksen kuin Rauta: luulla, että huvilassa asustanut tyttö oli neiti Valkama. Ja niin hän oli ilmeisesti antanut käskyläisilleen määräyksen tuoda Kirsti Valkama luokseen estääkseen häntä paljastamasta mitään. Se häikäilemättömyys, millä tytön ryöstöyritys oli tehty keskellä iltapäivää, oli antanut paljon ajattelemisen aihetta. Raudan nimenomaisesta vaatimuksesta oli päätetty siirtää sekä Marjatta Rauhala että hänen pieni, terhakka serkkunsa poliisilaitoksen suojiin siksi, kunnes vaara olisi ohitse.

Mutta ennen kuin määräys oli ehditty panna täytäntöön, poliisilaitoksen omissa suojissa oli sattunut hälyttävä välikohtaus. Liikkeellä olevan vihollisen — kuka hän sitten olikin — käsi oli osoittautunut ulottuvan keskuspoliisiasemankin seinien sisäpuolelle. Korpelan, Raudan ja Paasion keskustelu äskeisestä tapahtumasta oli äkisti keskeytynyt, kun kauhunhuuto oli kajahtanut jostakin aivan läheltä. Tohtori Paasio oli kuvitellut kiiruhtavansa nopeammin kuin kohtuudella olisi voinut odottaa. Mutta jo ovella tuomari Rauta oli sivuuttanut hänet. Hän oli ollut tuhkanharmaa kasvoilta ja rynnännyt eteenpäin kuin tuulispää. Hän oli tuntenut äänen. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan olisi ehtinyt estämään kammottavaa verityötä tapahtumasta. Vain sairaanhoitajattaren valppautta saatiin kiittää siitä, että Inkeri Kaario oli vielä elossa.

Tohtori Paasio pudisti päätään muistellessaan tapausta. Että nuori Mattila — kalvakka nuorukainen, joka kasvot ilmeettöminä ja kuulumattomin askelin liikuskeli huoneissa kuljettaen asiakirjoja allekirjoitettaviksi — kuului johonkin salaperäiseen rikollisjoukkioon, se tuntui miltei uskomattomalta. Iltapäivällä hän oli pariin otteeseen aikaisemmin käynyt hoitajattarelta kysymässä, nukkuiko neiti Kaario. Saatuaan kieltävän vastauksen hän oli tyytynyt raoittamaan sen huoneen ovea, jossa tyttö makasi, ja sanomaan ohimennen jonkin sanan. »Minä luulin», hoitajatar oli kertonut jälkeenpäin, »että poika oli rakastunut potilaaseemme, siksi teennäisiltä nuo hänen 'välttämättömät' viestinsä kuulostivat. Mutta hänessä oli jotakin niin outoa, että päätin pitää häntä silmällä.» Kuultuaan kolmannella kerralla, että Inkeri Kaario nukkui, Mattila oli viivytellyt hoitajattaren huoneessa ja poistuessaan sulkenut kuin epähuomiossa oven käytävään. Hoitajatar oli heti kiiruhtanut hänen jälkeensä ja nähnyt nuorukaisen vilahtavan juuri potilaan huoneeseen. Kenties Mattila sittenkin olisi ehtinyt suorittaa kammottavan työnsä, ellei hän kiireissään olisi törmännyt vuoteeseen, jolloin puukko putosi helisten lattialle. Inkeri Kaario heräsi siihen. Samassa hetkessä kuin häneltä pääsi huuto, hoitajatar oli rynnännyt huoneeseen. Naisen ja nuorukaisen välillä oli syntynyt puukosta katkera kamppailu, jonka Raudan tulo oli sitten nopeasti ratkaissut.

Poliisilääkäri tunsi inhoa kerratessaan hämärässä huoneessa näitä tapahtumia mielessään. Hän oli ennättänyt mieltyä Inkeri Kaarioon. Oli uskomatonta, että joku saattoi tahtoa pahaa tuolle suloiselle tytölle. Mutta mieluista ei ollut muistella Mattilan kuulustelujakaan. Rikospoliisin päällikön raivon edessä hän oli vavissut kuin kuumetautinen. Hän oli myöntänyt saaneensa kirjeellisen määräyksen teon suorittamiseen. Kirjeen hän oli heti hävittänyt, tietysti. Se oli ollut koneella kirjoitettu ja sisältänyt seuraavat sanat: »Siellä hoidetaan Inkeri Kaario-nimistä tyttöä. Hänen täytyy olla kuollut klo 18:aan mennessä.» Ei muuta. Nuorukainen oli myöntänyt tietävänsä, kuka käskyn antaja oli. Mutta hän oli lisännyt: »Saatte vaikka tappaa minut. Enempää en sano.» Ja kumma kyllä, niin heiveröinen kuin poika olikin, niin muuta hänestä ei ollut saatu irti. Vain kerran hän oli sen jälkeen kuulustelussa avannut suunsa. Kun tuomari Korpela oli huutanut hänelle: »Tekin olette siis kommunisti!» Mattilan silmät olivat leimahtaneet raivosta, ja hän oli karjunut vastaan: »Se on valhe! Itse olette pikemminkin kommunisti!»

Tohtori Paasio huokasi. Päivä oli ollut liian täynnä järkytyksiä. Kaiken sen keskellä oli herättänyt vain vähän huomiota se, että Alexander Domski — Tanja Maznitsenkon tanssitoveri — oli tajuihinsa tulematta kuollut. Se olikin kai poika-paralle parasta.

Odotus äänettömässä huoneessa alkoi yhä enemmän pitkästyttää poliisilääkäriä. Mitä sitä paitsi odotettiin? Ratkaisua — niin, tietysti. Mutta miltä taholta? Tuomari Rauta yksin saattoi sen tietää.

Paljon tänä päivänä oli muuttunut. Sen jälkeen kun Rauta oli luovuttanut löytämänsä linnoitussuunnitelman takaisin asianomaisille, hänestä oli tullut melkein itsevaltias, joka jakeli eri tahoille määräyksiään. Mitään ihmeellistä ei kuitenkaan toistaiseksi ulospäin näkynyt. Ainoatakaan Saran pidätetyistä ystävistä ei ollut vapautettu. Päinvastoin kaksi pääkaupunkilaislehteä oli saanut määräyksen julkaista erikoissähkösanoman, joka parastaikaa meni kuin kuumille kiville kaikkialla kaupungissa. Valtiollisen poliisin oli — niin ilmoitettiin siinä — katkeamattomien kuulustelujen ja tarmokkaiden tutkimusten jälkeen onnistunut selvittää Saran järjestön asiat. Useiden kuulusteltavien tunnustuksista sanottiin käyneen ilmi, että ruotsinkielisen iltapäivälehden heti aluksi esittämä teoria Saran ja hänen ystäviensä syyllisyydestä tanssijattaren murhaan oli ollut aivan oikea. Sitä paitsi tiedoitettiin, että Saran järjestön maanpetoksellisista ulkomaisista suhteista oli saatu kootuksi mitä raskauttavin aineisto. Kymmenet pidätetyt olivat suorastaan kilpailleet keskenään tunnustusten teossa — niin kerrottiin — katkeroituneina johtajansa raukkamaisesta paosta, mutta kaikki he olivat korostaneet sitä, että Sara yksin oli syyllinen, muut olivat toimineet vain osittain tahdottomina, osittain tiedottominakin välikappaleina.

Kun Rauta oli lukenut tätä tiedoitusta varten laatimansa käsikirjoituksen, rikospoliisin päällikkö oli epäillyt, eikö Saran maineelle siten heitetty häipymätöntä varjoa. Rauta oli vastannut kylmästi: »Nyt ei ole aikaa ajatella sitä. Tuon idioottimaisen Mattilan yritys osoittaa, ettei vihollinen kaihda enää mitään. Jos ylipäänsä tahdomme saada Saran vielä pelastetuksi, meidän on onnistuttava tuudittamaan vihollinen ainakin muutamiksi tunneiksi täydellisen turvallisuuden kuvitelmaan. Korkeat viranomaiset ovat puolestaan luvanneet pestä Saran kunnian puhtaaksi — huomenna, ja perusteellisen hyvityksen he saavatkin antaa. Lähitunnit ratkaisevat, tarvitaanko tuota huomista.»

Ja niin hän oli mennyt. Sitten tuomari Korpelakin oli häipynyt. Minne, sitä ei kumpikaan ollut sanonut. Heidät kaksi — tohtori Paasio ja komissaari Vuoristo — oli jätetty tähän huoneeseen sijoitettujen nuorten naisten suojaksi. Käytävässä oli lisäksi vartiossa kaksi aseistettua poliisia. »Kyetäkseni hoitamaan asioita minun täytyy ainakin olla varma siitä, että näitä kolmea ei enää päästä ahdistamaan», Rauta oli sanonut. Inkeri Kaario ja Marjatta Rauhala olivat hymyilleet hänelle kiitollisina. Mutta Kirsti Valkama oli tuhahtanut suorasukaisen ylimielisesti: »Pyh — kolmea!»

Ovi kävi. Tuomari Korpela ilmestyi oviaukon valoon. Hän silmäsi hätäisesti huoneeseen.

— Mitä hittoa!

Huone tulvahti täyteen valoa. Rikospoliisin päällikön tulo havahdutti kaikki. Inkeri Kaariokin kohosi istumaan. Hänen ja Marjatta Rauhalan kasvoilla kuvastui äärimmäinen jännitys.

— Mitä te täällä pimeässä? Korpela moitti, — ihanhan te, sanokaamme, pelästytitte minut.

— Tuomari Korpela, mitä...?

Inkeri Kaarion kysymys jäi kesken, mutta jatkoa ei ollut vaikea arvata. Rikospoliisin päällikkö meni hänen luokseen.

— Rakas neiti, ei mitään, hän virkkoi. — Ei vielä mitään. Mutta te kaksi ette saa hermostua. Kaikki tehdään, mikä tehtävissä on. Ja asioiden johto on, sanokaamme, parhaissa mahdollisissa käsissä. Neiti Rauhala, ettekö te todellakin voisi pitää huolta siitä, että pikku ystävättäremme lepää rauhassa paikallaan?

Molemmat tytöt vaihtoivat keskenään ymmärtäväisen katseen ja hiljaa huokaisten Inkeri paneutui jälleen pitkäkseen.

Tuomari Korpela kääntyi huoneessa oleviin miehiin.

— Istukaa paikoillanne, hyvät herrat, hän kehoitti. — Pelkään, että minulla on hermot, sanokaamme, liian kireällä voidakseni istuutua.

— Ja mitä iloa olisikaan rikospoliisin päällikkönä olemisesta, Kirsti Valkama ilvehti, ellei saisi pitää hermostumista yksinoikeutenaan?

Korpela kumarsi hänelle.

— Kas, kas pikku neitiä, hän virkahti, teillähän ei olekaan vain nopeat nyrkit, vaan myös kerkeä kieli. Mutta hyvä herrasväki, ratkaisu on nyt käden ulottuvilla. En vain tiedä, mikä se on. Rauta sanoi soittavansa tänne. Ja siksi ei minulla ole, sanokaamme, muuta mahdollisuutta kuin odottaa täällä. Odottaa — hitto soikoon! Pyydän anteeksi, arvoisat naiset. Mutta vaikka katson velvollisuudekseni rauhoittaa teitä, niin itse olen, sanokaamme, äärimmäisen hermostunut.

Hänen oli turha vakuuttaa sitä. Se näkyi koko hänen olemuksestaan. Lyhyin askelin hän mitteli huonetta edes takaisin. Mustien silmien katse harhaili sinne tänne.

— Mutta eihän se voi olla totta, Kirsti Valkama intti. — Se, ettette te vieläkään tiedä, mikä ratkaisu on oleva. Olettehan te rikospoliisin päällikkö. Täytyyhän teillä olla jokin teoria tästä mielettömyydestä!

Korpela pysähtyi ja kumarsi hänelle toistamiseen.

— Kiitän luottamuksestanne, pikku neiti, hän virkahti. — Minulla tai sanokaamme meillä on puoli tusinaa teorioja. Useimmista niistä tiedämme, etteivät ne pidä paikkaansa. Mutta enempää en ainakaan minä tiedä. Kunpa Rauta viimeinkin soittaisi!

— Kun hän kerran lupasi, niin hän soittaa — aikanaan, Inkeri Kaario sanoi luottavaisesti.

— Varmasti, tohtori Paasio yhtyi. — Mutta sitä odotellessamme, ettekö tahtoisi, tuomari Korpela, kertoa meille edes noista romahtaneista teorioista. Pelkään, että komissaari Vuoristo ja minä olemme olleet huonoja suojelijoita. Emme ole saaneet keskustelua käyntiin. Ja lääkärinä olen sitä mieltä, että tässä huoneessa ovat hermot nyt liiaksi kireällä kestääkseen enää äänettömyyden jatkumista.

— Todellakin, Marjatta Rauhala virkahti, kertokaa, tuomari.

Rikospoliisin päällikkö katsoi heitä kutakin tarkkaan. Inkeri Kaario oli voipuneen näköinen. No, sen saattoi selittää hänen kokemistaan järkytyksistä johtuvaksi. Mutta pohjalla oli tietenkin raatava huoli hänen — hm — esimiehestään. Marjatta Rauhala ponnisteli näyttääkseen tyyneltä. Mutta hänenkin kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja silmien ympärillä mustat renkaat. Sitä paitsi suurissa, kauniissa silmissä kuvastui hätä. Jännitys sulhasen kohtalosta oli murtamaisillaan hänen itsehillintänsä. Kirsti Valkama oli tytöistä ainoa rauhallinen. Mutta hänhän tiesi tästä jutusta vain irrallisia osia.

Tuomari Korpela istahti työpöytänsä ääreen.

— Hyvä on, pohtikaamme siis Tanja Maznitsenkon murhaa, hän myöntyi. — Vaikka keskustelun aiheeksi nuorten naisten kanssa se on, sanokaamme, melko outo.

Kirsti Valkamankin mielenkiinto heräsi.

— Me vapautamme teidät muistamasta, että olemme naisia, hän lupasi.

Hän sanoi »naisia» niin arvokkaasti, että se houkutteli hymynhäiveen muiden kasvoille.

— Miksi vain tuota murhaa? Marjatta Rauhala kysyi. — Miksi ei koko arvoitusta?

— Siksi, että tanssijattaren murha oli kaiken lähtökohta, rikospoliisin päällikkö vastasi. — Sen selvittäminen on meille poliisimiehille yhäkin tärkeintä.

— Voi, aiotteko sitten lähteä aivan alusta? Inkeri Kaario huokasi. — Ensimmäisestä hullusta teoriasta? Siitä, että insinööri Sara on muka syyllinen!

Marjatta Rauhala värähti. Mutta hän pidättyi sanomasta mitään.

— Vain täydellisyyden vuoksi aioin mainita siitä, Korpela virkahti. — Kunnia, sanokaamme, melko pieni kunnia tästä teoriasta kuuluu tuolle nuorelle miehelle.

Hän viittasi komissaari Vuoristoon. Tämä lehahti punaiseksi, aikoi sanoa jotakin puolustuksekseen, mutta vaikenikin sitten.

— Myöhemmät tapahtumat ovat myös osoittaneet, rikospoliisin päällikkö jatkoi haluamatta pitempään nöyryyttää alaistaan, ettei majuri Lauriala liioin murhannut tanssijatarta. Mutta entä Alexander Domski?

— Minun teoriani, Inkeri Kaario hymähti.

— Aivan niin, tuomari Korpela myönsi. — Ja sallikaa minun sanoa, neiti, että tuo teoria tuottaa teille kunniaa. Tuollaiset ulkolaiset tanssijat pystyvät yleensä, sanokaamme, millaisiin koiruuksiin tahansa. Ylipäänsä, koko ammattikunta inhottaa minua. Tanssijatar — se on jotakin vallan toista!

— No no, tohtori Paasio ryhtyi vastustamaan. — Tosin kiertäväksi ravintolatanssijaksi heittäytyneessä miehessä on minustakin jotakin mieltä etovaa. Mutta eivät he silti kaikki rikollisia ole. Miten ihmeessä te, neiti Kaario, saatoitte epäillä häntä murhaajaksi, vaikka olitte nähnyt hänet?

Pahan mielen ja katumuksen varjo laskeutui tytön kasvoille.

— Minä... en tiedä, mutta ajattelin... hän sopersi.

— Te ajattelitte aivan oikein, rikospoliisin päällikkö kiiruhti hänen avukseen. — Ajattelitte, että sellainen intohimo ja mustasukkaisuus kuin se, mikä Domskissa suuntautui Tanja Maznitsenkoon, voi johtaa vaikkapa murhaan.

— Mutta, poliisilääkäri väitti vastaan, silloinhan oli tapahtunut jo Saran ryöstö Lauttasaaressa. Ainakin sen olisi pitänyt jo ensi näkemältä osoittaa, että kysymyksessä oli kokonainen rikossarja, jonka johtajaksi ei Domskilla ollut kyllin rohkeutta eikä kai älyäkään.

— Voi, tohtori, älkää jatkako, Inkeri Kaario pyysi. — Tiedänhän minä epäilleeni syyttä Domski-raukkaa. Olen varma siitä, että hän ilmaisi kuumehoureissaan koko totuuden omasta osuudestaan. Toiset voimat ovat vain kylmästi laskien käyttäneet hyväkseen hänen silmitöntä mustasukkaisuuttaan. Nuo — keitä he sitten lienevätkin — saivat uskotteluillaan hänet houkuttelemaan Tanja Maznitsenkon ansaan. Se on ainoa mahdollisuus. Eikä pojan syvin kauhu eikä katkerinkaan katumus voineet sitten enää estää murhaa tapahtumasta.

Tuomari Korpela nyökkäsi.

— Kaiken tapahtuneen jälkeen olen, sanokaamme, valmis yhtymään mielipiteeseenne, hän virkkoi. — Jos kysymyksessä olisi vain tanssijattaren murha, väittäisin vieläkin, että joko Lauriala tai Domski teki sen. Mutta nythän tiedämme, että se oli vain alkunäytös. Samat voimat suorittivat sitten Saran ryöstön, autonkuljettajan murhan, Annele Sinivuon esiin marssittamisen, valepukuisten poliisien maantietarkastuksen Lauttasaaressa, murtautumisen rouva Valkaman huvilaan, »Piilopirttiin» tehdyn hyökkäyksen, jonka tarkoituksena oli neiti Kaarion ja Domskin poiskuljettaminen ruumisarkuissa, tunkeutumisen Raudan toimistoon, jolloin päivystäjänuorukainen joutui Raudan sijaiskärsijänä raa'asti pahoinpidellyksi, neiti Valkaman kimppuun käymisen ja nyt lopuksi murhayrityksen neiti Kaariota vastaan täällä meidän omissa suojissamme.

Kirsti Valkama oli seurannut jännittyneenä rikosluetteloa.

— Tarkoitatteko...? hän kysyi ääni väristen. — Tarkoitatteko, että tuo kaikki kuuluu yhteen? Että minäkin olen ketjussa mukana?

Tohtori Paasio meni hänen luokseen ja silitti hyväillen hänen hiuksiaan.

— Kyllä, pikku neiti, hän sanoi hellästi, te olette ketjussa mukana. Mutta teidän ei tarvitse pelätä mitään — nyt enää.

Tyttö yritti hymyillä, mutta suupielet vapisivat.

— Mutta kuka on sitten kaiken tämän inhottavan takana? hän kysyi hiljaa. — Ja mitä hän tahtoo?

— Minä kysyisin mieluummin, keitä he ovat, rikospoliisin päällikkö oikaisi. — Sillä yhden ihmisen voimin ei tätä kaikkea ole suoritettu. Liikkeellä täytyy olla kokonainen järjestö, sanokaamme, suuri järjestö.

Inkeri Kaario puuttui puheeseen

— Mutta entäpä, hän virkahti, jos rouva Martio sittenkin oli oikeassa väittäessään, että takana on kommunistinen puolue, joka on halunnut murskata pelätyn vastustajansa, insinööri Saran? Silloin ei ainakaan olisi puutetta täytäntöön panevista voimista.

Rikospoliisin päällikkö nyökkäsi.

— Se on kyllä totta, hän myönsi. — Mutta kun äsken puhuin siitä Raudan kanssa, hän ei ottanut uskoakseen, että kommunistinen puolue johtajineen olisi järjestänyt tämän näytelmän. Hän sanoi näin, muistan sen aivan tarkalleen: »Kommunismi ei ole ainoallekaan johtajalle aate, vaan pelkkä yksityiseen voittoon tähtäävä afääri, jossa hän kylmästi käyttää ilmaisena työvoimana kommunismin aatteellisesti höynäyttämiä hyvin tyhmiä tai hyvin nuoria ihmisiä, mutta jonka koko voiton hän pistää, itse mitään vaarantamatta, omaan taskuunsa.» Ja minäkin olen taipuvainen uskomaan... Tässä seurassa voinen turvallisesti lausua julki yksityisen mielipiteeni?

Tuomari Korpelan katse siirtyi levottomana toisesta toiseen. Virkamiehen varovaisuus oli taas yht'äkkiä havahtunut hänessä. Mutta sitten hän työnsi sen syrjään. Näin poikkeustapauksessa täytyi toki olla varaa sanoa suoraan mielipiteensä.

— Niin, hän jatkoi, olen taipuvainen uskomaan, että jos raha tai siihen käsiksi johtava valta on väikkymässä kommunistijohtajien ulottuvilla, niin he eivät häikäile pistää puukkoa jonkun yksityisen, sanokaamme, aatteellisen hupsun kouraan tai kiväärejä lukemattomien samankaltaisten käsiin. Mutta tässähän ei voi olla kysymys sellaisesta. Veritöiden tielle lähtemisestä pelkästään, sanokaamme, poliittisen kostonjanon tyydyttämiseksi kommunistijohtajia olisi tässä tapauksessa sitä paitsi varoittamassa sekä heidän puolueensa että heidän oma nykyinen edullinen asemansa, joka sen kautta olisi joutunut vaaraan.

— Ja vielä eräs seikka, tohtori Paasio sanoi. — Mitä Mattila liekin, niin hän ei ole kommunisti. Ainakaan siinä suhteessa hän ei kuulustelussa valehdellut.

Rikospoliisin päällikkö käännähti innoissaan häneen.

— Eikö? Tiedättekö sen varmasti, ihan varmasti? hän kysyi.

— Ihan varmasti, poliisilääkäri vakuutti.

— Se ratkaisee asian, tuomari Korpela totesi. — Tai sanokaamme, voimme siis pitää selvänä sitä, että kenen käskyä tuo nuori hurjimus sokeasti, jokseenkin varmasta kiinnijoutumisestaan huolimatta, noudattikin, niin hän ei ainakaan tietoisesti palvellut kommunistista puoluetta eikä sen johtajia.

— Mutta jospa hän palveli sitä vakoilujärjestöä, johon Tanja Maznitsenkokin kuului? Marjatta Rauhala virkahti. — Sokaisihan tuo tanssijatar majuri Laurialan. Miksi ei voisi olla jokin samanlainen liitekohta poliisilaitoksen kirjurin ja samaisen vakoilujärjestön välillä?

Rikospoliisin päällikkö vihelsi.

— Mainiota, neiti Rauhala! Jatkakaa! hän huudahti innostuneena.

— Minä ajattelin vain, Marjatta Rauhala lisäsi, että tokkopa kommunistisella puolueella oli syytä murhauttaa Tanja Maznitsenko. Mutta sitä enemmän syytä siihen tuo vakoilujärjestö saattoi katsoa itsellään olevan. Kaiken alkujuurihan on vakoilujärjestö ja sen Maznitsenkon välityksellä toimittama linnoitussuunnitelman anastus. Tanssijatar alkoi sitten kuitenkin katua ja sai maksaa sen hengellään. Hänen murhansa peittämiseksi tarvittiin nuo muut rikokset. Eikä kai tuollaiselta vakoilujärjestöltä puutu niiden järjestämiseen voimia eikä häikäilemättömyyttä. Sen kätyrejähän voi olla missä tahansa. Ainakin, jos minä olisin sellaisen järjestön johdossa, pitäisin huolen siitä, että minulla olisi käskyläiseni ja tiedoittajani myös rikospoliisissa.

Tuomari Korpela nousi kävelemään. Hän oli niin kiihtynyt, ettei voinut pysyä paikoillaan.

— Onnittelen, neiti Rauhala, tuo oli hienosti ajateltu, hän kiitti. — Te palautatte asian, sanokaamme, ensimmäiseen lähtökohtaansa, ja se valaisee koko jutun. Jokainen yksityiskohta sopii suurenmoisesti yhteen.

— Ei aivan jokainen, tohtori Paasio huomautti rauhallisesti.

Rikospoliisin päällikkö käännähti kiivaasti häneen.

— Eikö? hän tiukkasi.

Poliisilääkäri kesti rauhallisesti hänen tuikean katseensa.

— Ei, hän toisti. — Neiti Rauhala selitti, että tanssijattaren murhan peittämiseksi tarvittiin kaikki nuo muut rikokset. Siinä on kenties kuitattu liian monta yksityiskohtaa yhdellä ylimalkaisella pyyhkäisyllä. Mutta sitä paitsihan koko rikossarjan järjestely osoittaa, että tässä on tähdätty insinööri Saraan henkilökohtaisesti. Tanssijattaren murha on itse asiassa jäänyt vain lähtökohdaksi Saran murskaamiseen, joka on muodostunut pääasiaksi. Murhattu löydetään erään hänen ystävänsä autosta. Surmanluoti on ammuttu hänen toisen ystävänsä aseella. Hänet ryöstetään, jotta häneen lankeaisi ei vain murhaajan, vaan myös petturin varjo, kun hän ei pääse julkisesti puolustamaan itseään. Ja niin edelleen, tapaus tapaukselta. Sara, Sara, aina vain Sara! Sanokaa minulle, miksi tuo vakoilujärjestö olisi nähnyt niin paljon vaivaa tuhotakseen juuri Saran!

— Voisihan syyksi riittää se, että insinööri Sara on, sanokaamme, hyvin isänmaallinen mies, tuomari Korpela väitti.

Tohtori Paasio kohautti olkapäitään.

— Isänmaallisia miehiä on tässä maassa sentään vielä varovaisestikin sanoen tuhansittain, hän huomautti. — Miksi siis juuri Sara?

— Ehkäpä hän oli päässyt selville joistakin heidän puuhistaan, Marjatta Rauhala virkkoi. — Tai ehkä vakoilujärjestö arvasi, ettei hän lepäisi, ennen kuin saisi kostetuksi ystävänsä majuri Laurialan kaatumisen.

Poliisilääkäri kohautti epäuskoisena olkapäitään.

— Aivan niin, ehkä, hän myönsi. — Mutta tuo selitys ei sittenkään tyydytä minua. Nuo roistothan olisivat päässeet paljon vähemmällä vaivalla yksinkertaisesti ampumalla insinööri Saran lähimmässä kadun kulmassa.

Marjatta Rauhala valahti kalpeaksi.

— Oi, suokaa minulle anteeksi, neiti, tohtori Paasio kiiruhti pyytämään. — Unohdin todellakin... En lainkaan muistanut, ettemme me harkitse kaikkea tätä pelkkinä teoreettisina kysymyksinä. Voi, suottehan anteeksi minulle, vanhalle hupsulle.

Marjatta Rauhala pakottautui hymyilemään.

— Älkää olko pahoillanne, hyvä tohtori, hän rauhoitti. Minut vain valtasi hetkeksi kauhu, että sananne voivat juuri tällä hetkellä käydä toteen.

Yht'äkkiä Kirsti Valkama peitti kasvot käsiinsä ja purskahti rajuun itkuun.

— Te olette kauheita, kauheita kaikki! hän voihki. — Murhia! Ryöstöjä! Ampumisia! Ja taaskin murhia! Minä tulen hulluksi!

Tyttö nyyhkytti hillittömästi.

Tohtori Paasio riensi hänen luokseen. Seuraavassa tuokiossa Marjatta Rauhala ja Inkeri Kaario olivat polvillaan tytön vieressä ja koettivat tyynnyttää häntä. Tuomari Korpelakin lähestyi ryhmää epäröivin askelin. Hän tunsi itsensä peräti neuvottomaksi.

Samassa puhelin pärähti kimeästi soimaan.

— Korpela täällä.

Hän viittasi toisia vaikenemaan. Kuulotorvea pitelevä käsi vapisi rajusti.

—... Mitä? Missä? Hitto soikoon, Rauta, puhu selvemmin!... Mitä?... Bensiiniasemalle?... Tiedän, paikan kyllä tiedän!... Mutta bensiiniasemalle! Se on sentään liian hullua!

Neljästoista luku.

PUNATUKKAINEN NAINEN.

Tuomari Rautakin oli sanonut kolme tuntia aikaisemmin:

— Se on sentään liian hullua!

Se nimittäin, että Annele Sinivuo oli ajanut autolla bensiiniasemalle, jota Rauta parastaikaa tarkasteli vastapäisen talon ikkunasta, ja jäänyt sinne. Mitä asiaa oli kaupunginjohtaja Sinivuon tyttärellä bensiiniasemalle? Tietenkin Rauta oli aluksi ajatellut, että varjostajat olivat hutiloineet toimessaan eivätkä olleet huomanneet neiti Sinivuon jo ennen poistuneen autosta. Mutta hän ei ajatellut niin enää.

Kirkkaasti valaistu bensiiniasema oli kaupungin uusin ja käytetyin. Sen vilkkautta lisäsivät omat hedelmä-, makeis-, rohdos- ja paperikaupat sekä viihtyisä lukusali, johon asiakkaat saattoivat odottaessaan pistäytyä silmäilemään päivän lehtiä tai ulkolaisia kuvajulkaisuja.

Rauta seuraili liikettä asemalla. Autoja tuli ja meni. Mutta tuossa kaikessa ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Hän käännähti huoneen pimennossa seisoviin miehiin.

— Kiitän sinua, Peltola, ja kauttasi muita kaikesta tähänastisesta avusta, hän sanoi. — Onko jokin kohta sinulle vielä epäselvä?

Lehtori Peltola — Saran hajalle lyödyn järjestön väliaikainen johtaja — vastasi rauhallisesti:

— Kaikki on selvää.

Rauta naurahti. Hän oli hyvällä tuulella, kuten aina päästessään toimintaan käsiksi.

— Ja sinä, Karikko, olet kai valmis myös?

— Kyllä vain, vanttera nuorukainen hymähti.

— Tiedätkö, mitä varten otan juuri sinut mukaani? Rauta kysyi.

— No, ehkäpä saan kiittää siitä tunnuslausettani, että vara on parempi kuin vahinko, Karikko arveli.

— Erehdys, Rauta oikaisi. — Halusin antaa sinulle hyvityksen. Sinähän suutahdit minuun siellä »Piilopirtin» pihamaalla. Sanoit minua pahemmaksi kuin irlantilaiset, kun sinulta lupaa kysymättä löin tantereeseen sinun merkitsemäsi miehen. Tuolla vastapäätä saamme molemmat luullakseni iskeä kyllästymiseen saakka.

Karikko naurahti tyytyväisenä. Tämä oli hänen mieleistään. Edessä oleva retki oli vaarallinen. Kenties heistä ei palaisi kumpikaan. Mutta leikkiä laskien sinne oli käytävä. Sitä paitsi Raudassa oli jotakin samanlaista kuin Sarassa: kumpaakin seurasi ilomielin minne hyvänsä.

Lehtori Peltola puuttui puheeseen.

— Mutta eikö tuo kahden miehen yrityksenne sittenkin ole tyhjää uhmapäisyyttä? hän kysyi. — Eikö suora rynnäkkö olisi sekä turvallisempi että tuloksellisempi?

— Ei, Rauta torjui. — Luulen tietäväni jo yhtä ja toista siitä, mikä on edessä. Mutta vaistoni sanoo, ettemme tiedä vielä riittämiin. Jos niillä on jokin salaisuus, niin rynnäköllä emme pääse sen perille. Ja tämä on viimeinen mahdollisuutemme Saran pelastamiseksi — jos hän vielä pelastettavissa on. Siksi meidän täytyy onnistua sataprosenttisesti, maksoi mitä maksoi. Nyt me lähdemme. Näkemiin, Peltola!

Miehet kättelivät toisiaan, ja ovi painui Raudan ja Karikon perässä kiinni.

Bensiiniaseman hallussa oli neljännes korttelista. Sivukadun puolella oli aseman tontilla joitakin varastorakennuksia ja runsaanlaisesti tyhjää tilaa. Viereisellä tontilla sijaitsi 5-kerroksinen vanhanaikainen asuintalo. Pääkadun puolella aseman toimistorakennus ulottui upeaan 7-kerroksiseen naapuritaloon asti.

Hatut silmille vedettyinä toverukset kulkivat kadun toista puolta bensiiniaseman ohitse. Sitten he astelivat rauhallisesti kadun poikki. Naapuritalon ensimmäisen ulko-oven luona he pysähtyivät. Rauta aukaisi sen avaimellaan. He sytyttivät valon ja totesivat porraskäytävän prameilevan upeaksi. Hississä he nousivat kolmanteen kerrokseen ja alkoivat sitten kuulumattomin askelin laskeutua portaita taas alaspäin. Kun he saapuivat ensimmäiseen asuinkerrokseen, valo sammui.

Rauta valaisi sähkölampullaan vasemmanpuoleisen huoneiston ovea. Nimikilpi oli hyvin selvä: »Iines Salonen». Hän ojensi lampun toverilleen ja aloitti työnsä.

Karikko seurasi ihaillen hänen askarteluaan lukon kimpussa. Risahdustakaan ei kuulunut. Oli onni helsinkiläiskodeille, nuorukainen mietiskeli, että Rauta ei käyttänyt murtovarastaituruuttaan muuta kuin poikkeustapauksissa.

Rauta puolestaan muisteli sitä kertaa, jolloin hän tätä ennen oli näin tunkeutumassa vieraaseen asuntoon. Silloin hän ei ollut tiennyt, oliko talossa ketään. Nyt sen sijaan hän tiesi, että oven takana odotti taistelu elämästä ja kuolemasta. Mutta hänen sormensa eivät vavisseet. Hän oli kylmän rauhallinen.

Ovi avautui äänettömästi. Miehet pistivät kapistuksensa taskuun ja vetivät pistoolit esiin. Ovi sulkeutui yhtä hiljaa. He olivat pimeässä eteisessä.

Tarkkaan katsoen pimeys ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen. Kauempana lankesi ohut valoviiru hieman raollaan olevasta ovesta eteisen lattiaan. Äärimmäistä varovaisuutta noudattaen miehet lähtivät etenemään sitä kohden. Jo puolimaihin ehdittyään he alkoivat kuulla ääniä huoneesta. Toinen oli kimeä, pelästynyt tytön ääni, toinen kova ja kylmä naisen ääni. Jälkimmäisestä Rauta oli varma, ettei hän ollut kuullut sitä milloinkaan aikaisemmin. Edellisen hän sen sijaan tunsi. Annele Sinivuo oli ajanut bensiiniasemalle ja poistunut siellä autosta. Nyt hän oli täällä. No, miksipä ei hänkin!

Nainen puhui. Sanat kuuluivat nyt selvästi:

— Sinäkö et siis muka tiedä, miksi nämä herrat ovat tuoneet sinut tähän huoneeseen?

»Herrat.» Huoneessa oli siis miehiäkin, Rauta totesi. No, se ei haitannut. Kunhan ei vain joistakin toisista huoneista törmäisi miesjoukko eteiseen!

Tytön ääni vapisi, kun hän vastasi:

— En, sitä en, tiedä, päällikkö.

Rauta hymyili. »Päällikkö.» Se sopi. Tähän asti kaikki oli hyvin. He olivat perillä.

— Sinun kaltaisesi tyhmeliinit, nainen naurahti julmasti, lähtevät täältä tavallisesti joko »katumuksen kammioon» tai »hiljaisten huoneeseen». Sinä pieni, typerä hanhi!

Uhkaukseen sisältyi jotakin kammottavaa, koskapa Annele Sinivuolta pääsi parahdus:

— Oi, ei, ei, päällikkö! Ette voi tarkoittaa sitä! Minähän olen tehnyt kaikki. Kaikki, mitä vain olette käskenyt! Aina siitä alkaen, kun minä... kun minä...

— ... kun sinä lapsellisessa seikkailunhalussasi liityit järjestöömme, nainen täydensi ivallisesti. — Niin, minä muistan. Sinä halusit kokea jotakin jännittävää. Kuvittelit kai pääseväsi irti kaikesta heti, kun saisit kylläksesi. Siitä erehdyksestä olet tainnut jo toipua, sinä pikku hanhi!

Tyttö nyyhkytti ääneen.

Rauta ei tuntenut sääliä häntä kohtaan. Ensinnäkään tyttö ei nyt joutuisi kokemaan noita uhattuja kärsimyksiä. Ja toisekseen pieni säikähdys oli omiaan tuolle hupakolle.

»Katumuksen kammio» ja »hiljaisten huone». Rauta hymähti itsekseen. Joukkion päälliköllä tuntui olevan eräänlaista romanttista hirtehishuumoria. Sitten eräs ajatus säpsähdytti häntä. Vain hirtehishuumorista ei ollut kysymys. Siinä itsepintaisuudessa, millä joukkion kiinnijoutuneet jäsenet olivat vaienneet, oli ollut kammoa paljon suurempia kärsimyksiä kohtaan, jos he puhuisivat. Siitä siis oli kysymys, hirvittävästä sisäisestä kurista.

— Mutta enhän minä ole rikkonut ainoatakaan teidän käskyänne, päällikkö, tyttö valitti sisällä huoneessa.

— Et, nainen myönsi. — Mutta sinä olet tehnyt erehdyksiä. Eivätkä minun alaiseni saa erehtyä! Sinä ilmoitit minulle, että tuomari Rauta on ainakin muutamia päiviä, kenties pari viikkoa poissa pelistä miesteni hänelle antaman selkäsaunan ansiosta. Ja sitten hän ilmestyy vain hetkistä myöhemmin kuin tuulispää tuohon kurjaan matkustajakotiin ja iskee maahan neljä miestämme. No, miehistä ei ole puutetta. Mutta tuo hupsu poika, Domski, vapautui siten otteestamme, enkä tiedä, mitä hän saattaa laverrella. Sitä paitsi olisin halusta iskenyt tuomari Rautaa hänen pikku rakastettunsa kautta, jo tuossa vaiheessa.

Nainen naurahti julmasti. Rauta puristi lujemmin asetta kädessään. Ei tarvinnut paljon mielikuvitusta arvatakseen, miltä kohtalolta Inkeri Kaario oli säästynyt. »Jo tuossa vaiheessa.» Se oli selvää puhetta. Tämän omituisen, verenhimoisen naisen käskystä poliisilaitoksen kirjuri oli siis tehnyt äskeisen murhayrityksensä. Sen epäonnistumisesta nainen tuskin vielä tiesi.

— »Piilopirtin» puuhan karille ajautumisesta saamme kiittää sinun väärää ilmoitustasi, sinä hanhi! nainen sähähti. — Ja mistä minä tiedän, moniako kohtalokkaita erehdyksiä olet tyhmyyksissäsi tehnyt? Ehkäpä suorastaan annoit saattaa itsesi tänne?

— En, en! tyttö nyyhkien torjui. — Minä ajoin aivan yksin asemalle kenenkään näkemättä. Uskokaa minua, päällikkö, voi, uskokaa minua!

— Saammepa nähdä, nainen sanoi kylmästi. — Sinä jäät vartioinnin alaiseksi. Ja minä pieksätän hengen sinusta, jos se kirottu Rauta sinun jäljissäsi osuu asemalle!

Rauta antoi merkin Karikolle. Ainoankaan huoneessa olijan huomaamatta he astuivat kynnykselle.

— Erehdys, hyvät naiset ja herrat, Rauta sanoi, pidin parempana tulla suoraan tänne.

Tämä hiljainen huomautus vaikutti kuin pommi. Ääretön hämmästys kuvastui neljillä kasvoilla. Kolmet käsivarret seurasivat viivyttelemättä ovensuusta uhkaavien pistoolien äänetöntä käskyä. Työpöydän ääressä istunut nainen oli Raudan ensimmäiset sanat kuullessaan hypähtänyt pystyyn, mutta vaipunut sitten takaisin paikoilleen, ja hänen nyrkkiin puristuneet kätensä lepäsivät pöydällä.

— Nostakaa kätenne, Iines! Rauta käski terävästi. — Muuten ammun heti. Vaikkapa Inkeri Kaarion tähden! Nainen säpsähti. Hän nousi seisomaan kädet kohotettuina ja peräytyi kohti takaseinää.

— Seis! Karikko komensi. — Ei askeltakaan enää, ellette halua lyijyä ruumiiseenne! Rauta, pidä huolta, ettei kukaan liiku.

Hän oli huomannut soittokellon nappulan seinässä naisen selän takana. Toinen nappula oli työpöydällä. Sitten hän siirtyi tarkastuskäynnille toisiin huoneisiin. Hän noudatti tunnontarkasti tunnuslausettaan, että vara on parempi kuin vahinko.

Huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Rauta katsoi uteliaana vastustajaansa, jonka hän nyt ensimmäisen kerran näki.

»Punatukkainen nainen.» Niinpä niin. Ensimmäinen, mihin katse naisessa kiintyi, oli hänen kaunis, tuuhea tukkansa, joka säihkyi ja säteili punaisuuttaan. Itse asiassa, hän oli komea ilmestys. Hän oli pitkä, ja hyvin istuva musta puku korosti vartalon sopusuhtaista solakkuutta. Kasvot olivat säännölliset, silmät suuret ja iho virheetön ja hyvin vaalea. No, tämä hetki ei tietenkään ollut mahdollisimman edullinen tilanne naisen kauneuden arvioimiseen. Kasvoilla kuvastui pidätetty raivo. Ja kun asiaa puolueettomasti yritti tarkastella, niin se ei kumma ollutkaan. Rauta hymähti. Tämä nainen, joka oli suunnilleen hänen ikäisensä, ei ilmeisestikään ollut tottunut epäonnistumaan eikä tottelemaan muita. Mutta häntä, Rautaa, hän pelkäsi.

He katsoivat toisiaan tiukasti silmästä silmään. Kumpikin arvioi vihollistaan. Muissa huoneessa olijoissa ei ollut paljon katsomista. Annele Sinivuo oli surkea nähtävyys. Hänen kätensä törröttivät väsyneesti pystyssä. Kasvoilla näkyivät kyynelten jäljet. Suu auki hän tuijotti Rautaan kuin ilmestykseen. Hänen takanaan seisovat smokkipukuiset miehet olivat nuoria keikareita, jotka vapisivat pistoolin suun kohdistuessa heihin.

— Ovatko nämä urhot samoja, jotka teillä oli saattomiehinä Lauttasaaren matkallanne? Rauta ivasi. — He näyttävät näet juuri sellaisilta, joita voi käyttää vain pikku tyttöjä tai tajuttomia miehiä vastaan.

— Te roisto! nainen sähähti.

— No, no, Iines, Rauta huomautti kylmästi. — Meistä kahdesta minä tuskin olen se, jolle tuo nimitys kuuluu.

Naisen silmät leimahtivat, mutta hän ei keksinyt sopivaa vastausta.

Karikko palasi huoneeseen.

— Aika hauska huoneisto tämä, hän virkahti. — Kolmattakymmentä sähkökellon nappulaa, luulisi nyt vähemmänkin riittävän. Olisi hauska tietää, missä hälytyskello on tarkoitettu soimaan. Vaikka ei se nyt enää soi. Ja nyt kai panemme tämän herrasväen köysiin?

Rauta nyökkäsi.

Karikko tyhjensi ensin miesten taskut. Sitten hän sitoi kummankin heistä käsistä ja jaloista. Miehet eivät yrittäneet vastarintaa, vaan alistuivat ääneti kohtaloonsa. Kun hän kääntyi Annele Sinivuohon, tyttö huudahti:

— Ei, ei minua! Antakaa minun mennä! Voi, päästäkää minut tästä kauhun talosta! Minä vihaan heitä, ja minä kammoan tuota punatukkaista hirviötä!

Tytön kauhu oli aitoa ja — ymmärrettävää. Mutta Rauta pudisti päätään.

— He eivät luota teihin, hän sanoi. — Emmekä mekään.

Karikko veti nuoran tytön ranteiden ympärille. Hän työskenteli huolellisesti. Samalla hän puheli:

— Tämä on hieno huoneisto. Mikäpäs täällä on ollessa! Joka huone hyvällä maulla sisustettu. Rahasta ei ole ollut puutetta.

Hän sijoitti tytön istumaan sohvaan molempien miesten väliin ja kumartui sitomaan hänen jalkojaan pakisten edelleen hyväntuulisesti:

— Siinähän teidän on oikein mukava olla. Tehän pidätte sievistä pojista. Noh, älkää rimpuilko! Tohtori Perälänkin seurassa te viihdyitte hyvin koko päivän. Mutta ei hän nyt jouda teitä auttamaan. Hän on sillä velvollisuusvierailulla, jolta te houkuttelitte hänet luopumaan — »kummisetänsä» tohtori Puron luona, muistattehan.

Tyttö tuijotti häneen hämmästyneenä.

— Te... te tiedätte, hän änkytti. — Mistä... mistä te tiedätte senkin?

— Me tiedämme kaiken, Karikko kehaisi tarkastellen tyytyväisenä työnsä tuloksia.

Hän lähestyi naista, joka hievahtamatta tuijotti, yhä Rautaan.

— Nyt on teidän vuoronne.

Nainen katsoi lyhyttä nuorukaista halveksivasti eikä ollut kuulevinaan.

— Kädet selän taa! Rauta käski terävästi.

Nainen totteli heti.

Rauta työnsi raskaan nojatuolin kirjoituspöydän toiselle puolelle.

— Sijoita hänet istumaan tuohon, hän määräsi. — Muut voit raahata perimmäiseen huoneeseen. Jostakin voinet valmistaa heille suukapulat. Mutta sinun täytyy jäädä vartioimaan heitä. Minulla on tuon »päällikön» kanssa kahdenkeskistä puhuttavaa.

Karikko murahti tyytymättömänä. Hän ei pitänyt tästä työnjaosta. Hänen hyvä tuulensa häipyi, ja murjottavan äänettömänä hän täytti määräykset. Heitähän oli vain kaksi, ja sellaisen hyökkäysjoukon jakaminen vielä kahteen osaan oli hänen mielestään hullua. Mutta käsky on käsky!

Kun hän oli viimeksi kantanut huoneesta Annele Sinivuon, pöydällä oleva puhelin pärähti soimaan. Juosten hän palasi huoneeseen ja katsoi neuvottomana Rautaan. Tämä käännähti naiseen.

— Vastatkaa, hän käski. — Mutta yksikin varomaton sana, niin se on varmasti viimeisenne.

Vahingoniloinen hymy kuoli naisen huulilta.

Rauta nosti kuulotorven ja asetti sen naisen korvalle. Mutta pistoolin suu kosketti samalla ohimoa.

Karikko huoahti helpotuksesta. Jo kerran aikaisemmin hänellä oli ollut aihetta sanoa Raudalle: Pidän varovaisuudestasi. Siinä oli mies, joka ajatteli nopeasti ja kylmästi! Karikko tunsi suurta huojennusta.

— Jotakin hullustiko? Täällä? nainen sanoi puhelimeen. Sitten hän katsahti Raudan koviin silmiin ja lisäsi. — Älkää hullutelko! Soitan, jos tarvitsen teitä!

— Nyt olitte järkevä, Iines, Rauta hymähti laskettuaan kuulotorven paikoilleen. — Mutta kun en tiedä, mitä salajuonia mahdollisesti haudotte, sanon kerta kaikkiaan, että jos keskustellessamme tänne tunkeutuu apureitanne, on teillä ensimmäisenä syytä valittaa sitä. Minä ammun erehtymättä.

— Te peto! nainen kivahti. — Teistä voi hyvin uskoa, että voisitte ampua naisen!

Rauta naurahti kuivasti istuutuessaan kirjoituspöydän ääreen.

— »Peto», hän toisti. — Taaskin te tyrkytätte minulle nimitystä, joka kuuluu teille itsellenne, Iines. Ja tekö olisitte muka nainen!

Se sattui. Tumma puna lehahti naisen kasvoille. Mutta hän pakottautui rauhalliseksi. Ylimielinen hymy ilmestyi huulille.

— Ettekö voisi säästää loukkauksianne edes siihen asti, kunnes olemme kahden? hän kysyi pistävästi nyökäten ovensuussa seisovaan Karikkoon.

— Kyllä minä menen, nuorukainen sanoi. — Mutta kuule, Rauta, sidottujen raukkojen vartioiminen on peräti puista hommaa. Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä aikani kuluksi vähän tutkin tämän huoneiston seiniä ja lattioita?

Rauta nyökkäsi, ja Karikko vetäytyi tyytyväisenä pois.

— Ja nyt asiaan, Iines! Missä insinööri Sara on?

Nainen hymähti.

— Kun sen saatte tietää, hän vastasi, olette jo melkein kuollut, tuomari Rauta.

— Niinkö arvelette, Iines? Rauta kysyi. — Ehkäpä vielä siinä sidottuna istuessanne kuvittelette, että te omin käsin pääsette ampumaan minut, niin kuin murhasitte Tanja Maznitsenkon!

Nainen oli nyt aivan tyyni. Hän hymyili luottavaisesti. Sillä hetkellä hän oli kaunis — vaarallisen kaunis, Rauta totesi.

— Tehän tiedätte paljon minun edesottamuksistani, nainen myönsi, — Ette kai ole sentään kuullut suorastaan silminnäkijältä?

— Alexander Domski oli näkijänä, Rauta muistutti.

— Ah niin, nainen hymähti, — Ja te saitte hänet kertomaan?

— En minä, vaan Inkeri Kaario.

— Todellako? Teidän ihastuttava rakastettunne! Toivoakseni hänen poismenonsa oli helppo?

Nainen sanoi sen aivan tavallisella seurusteluäänellä. Raudan kourat puristuivat nyrkkiin.

— Erehdytte, Iines. Tälläkin kerralla teidän kätyrinne epäonnistui, hän vastasi jäykästi.

Nainen naurahti.

— Ja nyt te itse teitte erehdyksen, tuomari Rauta, hän sanoi. — Luulin todellakin tuon tytön kuolleen ja siksi uskoin, että ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa ammutte minut. Se on rakastuneiden hupsujen tapa katsoa asioita. Mutta koska rakastettunne jäi henkiin, ette pysty ampumaan liioin minua, uhatkaa miten paljon haluatte! Ja oikeastaan tuon tytön pelastuminen on minulle yhdentekevää. Hänen kauttaanhan minä pyrin haavoittamaan vain teitä. Nyt, kun olen saanut teidät itsenne, olen tyytyväinen.

Naisen tilannearvostelu oli niin tosiolojen vastainen, että Raudan täytyi nauraa.

— Vai olette te saanut minut! hän ivasi. — Minun nähdäkseni osat ovat aivan päinvastaiset. Mutta saamisesta puheen ollen, sanokaahan, miten saitte kiedotuksi nuoren Mattilan tahdottomaksi orjaksenne. Kuuluuko hänkin järjestöönne?

— Ei, nainen torjui. — Hän kuuluu vain minulle. Tiedättekö, tuollaiset pojat voivat olla liikuttavan palvelushaluisia. He ovat kuin keskiaikaiset paasipojat, jotka palvoivat saavuttamatonta naisihannettaan.

— Kuulkaahan, Iines, Rauta virkahti, tuollaiset sanat sopivat huonosti teidän huulillenne. Sääli pojan sokeutta!

Hän vilkaisi kelloonsa. Aikaa oli vielä yllinkyllin. Alku oli sujunut odotettua nopeammin. Keskustelua saattoi siis huoleti jatkaa.

Nainen vaihtoi puheenaihetta.

— Ettekö polta, tuomari Rauta? hän kysyi kuin emäntä ikään. — Pöydällä on savukkeita, joita voin suositella. Keskustelun sävystä päättäen hermonne huutavat tupakkaa. Olkaa hyvä vain, minä itse en polta.

Rauta kumarsi.

— Saatatte olla oikeassa, Iines. Tupakka ei ole nyt hullummaksi. Mutta poltan mieluummin omiani.

Sytyttäessään savuketta hän lisäsi:

— Lauttasaaressa huumasitte Saran. Savukkeillako? Mistäpä sen tietäisin. Mutta en halua hänen kohtaloaan. En, vaikka saisin matkata pää teidän sylissänne.

— Teilläpä on yksityiskohtaiset tiedot, tuomari Rauta, nainen ihasteli. — Ehkäpä olette jo selvillä, insinööri Saran matkan päästäkin.

— Kyllä, Rauta myönsi. — Tosin murhautitte sen kuljettajan, jonka autolla suorititte loppuun ryöstönne. Mutta sen jälkeen kun selvisi, että Annele Sinivuon työnantaja majaili tuolla bensiiniasemalla tai paremminkin jossakin lähistöllä, mihin asemalta päästään, kaikki oli melko helppoa. Teidän on turha kantaa kaunaa pikku Annelelle. Hän ei tosin ole liialla älykkyydellä pilattu, mutta hän ainoastaan paikallisti tutkimuksiamme. Parhaan johtolangan annoitte te itse.

— Todellako? nainen äännähti epäuskoisesti.

— Aivan niin, Iines, Rauta vahvisti. — Te jätitte laskuistanne pois sen tosiasian, että on paljon ihmisiä, joilla on hyvää aikaa tarkkailla menemisiä ja tulemisia ympärillään. Ja ilmeisesti liiallisen vaatimattomuuden puuskassa unohditte, että olette joka tapauksessa nainen, joka herättää huomiota.

Nainen hymyili.

— Luulenpa, että tuota saa teidän suustanne kuultuna pitää jo suurena kohteliaisuutena, hän kiitti. — No, ja edelleen. Olen todellakin utelias kuulemaan, miten nykyajan Holmes päätyy oikeaan ratkaisuun.

— Ei nyt juuri Holmesista ole kysymys, Rauta torjui, vaan vastapäisen talon talonmiehestä. Hän on muutamiin otteisiin kiinnittänyt huomiota siihen, että muuan harmaapukuinen, punatukkainen nainen tuli ajaen tai kävellen bensiiniasemalle, mutta ei poistunutkaan sieltä, vaan vasta paljon myöhemmin tämän talon ensimmäisestä ulko-ovesta. Hän on puhelias mies ja kertoi tuosta kaikesta lavealti. Ja myönnän, että olisitte varmaan tuntenut itsenne mairitelluksi, jos olisitte kuullut, mitä hänellä oli ulkomuodostanne sanottavana. Siinä on teillä siis jo toinen ihailija, nuoren Mattilan lisäksi vastapäisen talon talonmies!

Kummastuneena Rauta pani merkille, että tällä kertaa iva sattui. Nainen hymähti alakuloisesti. Hänenkään panssarinsa ei ollut siis aivan eheä.

— Päätelmän teko oli sitten helppo, mies jatkoi. — Aseman ja tämän talon välillä täytyi olla jonkinlainen yhteys. Ja itse te edelleenkin vahvistitte päätelmääni. Teitte virheen, kun merkitytitte kaikki asemalla olevat pikku kaupat Iines Salosen nimiin, vaikka päävirkanne salaamiseksi se saattoikin tuntua hyvältä vedolta. Oli yksinkertainen asia todeta, että Iines Salonen asuu tässä huoneistossa ja että hänellä on huomiota herättävän punainen tukka. Haastelu teidän oman talonmiehenne perheen kanssa toi sitten loppuratkaisun. Tuona muistettavana Lauttasaaren yönä talonmiehen vaimo ei kaikeksi onneksi ollut saanut unta, ja niin hän joutui näkemään, miten te ja kolme miestä, joista yksi näytti olevan sairas, ajoitte autolla talon eteen. Hän ei välittänyt siitä sen enempää. Teillähän käy kuulemma usein öisin vieraita — minkä tässä tapauksessa voitte laskea eduksenne — ja sitä paitsi, te kuulutte olevan »antelias, rakas neiti» talonmiehen väellekin. Niin yksinkertaista kaikki siis oli.

Nainen katsoi hetkisen ääneti eteensä. Sitten hän sanoi:

— Te olette jo moneen kertaan vetänyt ristin minun suunnitelmieni yli, tuomari Rauta. Niin ettei kai ole ihme, että onnistuitte pettämään nuo yksinkertaiset ihmiset avosuisiksi. Sillä en usko, että he olisivat milloinkaan omasta tahdostaan ruvenneet lavertelemaan.

— Kas vain, Iines, teissä paljastuu yhä uusia puolia, Rauta ivasi. — Tehän osaatte eräissä tapauksissa olla suorastaan oikeudenmukainen.

Nainen kuittasi pilkan olkapäiden kohautuksella.

— Te puhuitte minun päävirastani, hän huomautti. — Olisiko liian uteliasta kysyä, mikä se sitten teidän mielestänne on?

Rauta vastasi töykeästi:

— Minkä vain näistä kolmesta valitsette: murhaaja, ihmisryöstäjä, vakooja. Ammattina ne ovat kaikki nähdäkseni jokseenkin samanarvoisia.

Nainen hätkähti rajusti. Mutta sitten hän purskahti nauruun.

— Aioitte kai oikeastaan sanoa, että olen kaikkea tuota samalla kertaa, hän sanoi. — Ja niin minä olenkin. Mutta olen sitä suureen tyyliin. Itse asiassa vakoilu on tässä pikku maassa pelkkää lapsen leikkiä. Eihän täällä osata pitää mitään salassa! Kuvittelen joskus, että murtovaras tuntee pettymystä ja katkeruutta, kun kassakaappi aukeaa ylen helposti. Katkeruutta siksi, ettei hän pääse — vaikkapa vain itselleen — osoittamaan suuren taitonsa koko määrää. Niin minä ainakin olen monesti tuntenut johtaessani valtiollista vakoilua tässä maassa. Täällähän suorastaan jokainen lavertelee salaisuuksia. Suurin vaiva on siinä, että erottaa sen, minkä asianomainen todella tietää, siitä, minkä hän ylvästelläkseen omalla tärkeydellään vain uskottelee tietävänsä. Vai mitä te sanotte, tuomari?

Rauta ei vastannut. Tuossa, mitä nainen sanoi, oli paljon perää. Mutta hän ei halunnut myöntää sitä.

— Todella suurten sotilassalaisuuksien laita on kyllä vähän toisin, nainen jatkoi. — Linnoitussuunnitelmankin perille pääsimme vasta, kun muuan ministeri kertoi siitä. Valitettavasti hän ei tiennyt siitä juuri mitään muuta kuin sen olemassaolon, vaikka hän kerskailikin siitä pitkään kauniille ystävättärelleen. Tiedättekö, tuomari, kaikista kansainvälisissä kauneuskilpailuissa saavutetuista voitoista huolimatta Suomessa lienee hyvin vähän kauniita naisia, koska meidän naisagenteillemme aukenevat täällä miltei kaikki ovet. Linnoitussuunnitelma oli tosin tavallista kovemmassa, mutta lopulta se sentään lähti liikkeelle.

— Mutta ei joutunut teidän käsiinne, Rauta huomautti. — Eivät edes miehenne, jotka lähetitte kääntämään nurin Tanja Maznitsenkon entistä huonetta, löytäneet sitä. Ettekä vieläkään tiedä, minne se joutui.

— Tiedättekö te sitten? nainen kysyi ivallisesti.

Rauta tunsi hetkisen houkutusta vastata hänelle. Sanoa, että tuo Suomen suurin sotilassalaisuus oli ollut sen auton pehmusteiden välissä, jonka naisen omat kätyrit kaatoivat Turun maantien ojaan ruumiineen päivineen arvottomaksi katsottuna. Mutta hän muisti ajoissa naisen äskeiset sanat suomalaisista miehistä, jotka kertovat kaiken tietämänsä. Hän hymähti. Tuo kertomishalu oli kai veressä, hänelläkin.

— Muuten, nainen virkahti hetken äänettömyyden jälkeen, erehdytte, jos luulette tuon suunnitelman sinään kiinnostaneen minua. Rakentakaa minun puolestani maahanne millaiset linnoitukset hyvänsä. Sellaiset seikat eivät kiinnosta minua — eivät ainakaan enää. Minun palvelukseni sen maan hyväksi, jossa synnyin, päättyy tänään.

— Mutta sitä enemmän teitä tietenkin houkuttelivat ne suuret rahat, jotka olisitte saanut myymällä tuonkin asiakirjan vihollismaallemme, Rauta huomautti.

— Aivan oikein, nainen myönsi kevyesti huokaisten. — Mutta tulen nyt toimeen ilman niitäkin. Olen ansainnut jo tähän mennessä riittävästi.

Rauta hymähti halveksivasti.

— Te olette tarkalleen juuri niin kylmä liikenainen kuin arvelinkin, hän pilkkasi. — Mutta mitä luulette, että kommunistiset ja anarkistiset apurinne sanoisivat, jos kuulisivat punaisen jumalattarensa puhuvan noin?

Nainen nauroi.

— Punainen jumalatar! Se oli todella kauniisti sanottu! hän kiitti. — Apulaiseni? Oh, heille puhun tietysti vallan toisin. Ja minä osaan puhua! Mutta voinen suoda itselleni ylellisyyden olla tämän kerran avomielinen.

Varjo kulki hänen kasvojensa yli.

— Kun elin Leningradissa — minä olen syntynyt siellä — ja olin aatteellinen kommunisti, hän jatkoi, oli minulla monesti hyvin vaikeaa. Mutta tänne muutettuani olen vähitellen ymmärtänyt, että on helpompaa ja tuottavampaa jättää aatteen kuorma toisten kannettavaksi ja olla itse vain — punainen jumalatar. Oi, uskokaa pois, tuomari Rauta, se on ollut ihmeellistä! Hallita satoja, päättää ihmisten elämästä ja kuolemasta, käskeä ja tulla totelluksi kenenkään uskaltamatta kysyä, miksi tai kenen hyväksi!

— Eikö edes puolueen täkäläinen johto ole uskaltanut kysyä? Rauta tiedusteli.

— Pyh, nuo parlamentin jänishousut! nainen pilkkasi. — Tietenkin minun on ollut maksettava tämän maan kommunisteille eräänlaista elatusapua. Mutta niinpä he lehtineen ja puoluesihteereineen ovatkin minun armoillani.

Heidän keskustelunsa katkesi, kun Karikko tuli huoneeseen.

— Vihdoinkin! hän huudahti. — Olen löytänyt täältä johtavan salakäytävän suun. Se oli niin kirotun yksinkertainen ja näkyvä, että sen löytäminen oli vaikeaa. Katselin tuota kaappia jo pariin kertaan aikaisemminkin. Mutta näin siellä vain tuon punatukkaisen juhlapukuja ja muita hepeneitä. Vasta kolmannella kerralla älysin, että kaapissa ei ole lattiaa ensinkään, on vain alas johtavat jyrkät tikkaat.

— Hyvä on, Karikko, Rauta sanoi. — Käyhän vielä katsomassa vankejasi. Minulla on enää muutama sana vaihdettavana emäntämme kanssa.

Karikko heilautti kättään ja poistui.

Rauta virkkoi hänen mentyään:

— Luulen tietäväni nyt jokseenkin kaiken. Vain yksi kohta on minulle hämärä. Miksi te vihaatte Saraa niin silmittömästi?

Kysymyksen vaikutus oli yllättävä. Puna lehahti naisen kasvoille.

Rauta odotti hetken, mutta kun vastausta ei kuulunut, hän jatkoi:

— Olen askel askelelta seurannut, miten te olette ajanut helposti petettävissä olevaa joukkiotanne tuhoamaan Saraa, juuri henkilökohtaisesti Saraa. Minä näen sen, mitä yksikään hulluista kannattajistanne ei oivalla. Näen, että Tanja Maznitsenkon kuolemasta lähtien teitä on kaikessa tässä ohjannut vain viha, kaikista aatteista kemiallisen puhdas, pirullinen persoonallinen viha. Mutta en käsitä, mitä syytä teillä on sammumattomaan vihaanne.

Nainen hätkähti joka kerta, kun Rauta lausui sanan viha. Mutta hän ei vastannut mitään. Yhteenpuristetuin huulin ja silmät ummessa hän lepäsi tuolissaan. Hetken kuluttua hän katsoi Rautaan omituisesti hymyillen ja sanoi:

— Siihen kysymykseen en vastaa. Mutta minullakin on vielä jotakin puhuttavaa teille, tuomari Rauta. Tältä keskustelulta ei ole puuttunut mielenkiintoa. On ollut hauska tutustua mieheen, joka on kyennyt tuottamaan minulle niin paljon harmia kuin te. Mutta nyt saa tämä hauskuus riittää. Minä olen saanut kyllikseni kaikesta tästä täällä. Huomispäivän varalle minulla on oma yksityinen suunnitelmani. Enkä minä aio sallia, että te tuhoatte sen. Saatte syyttää itseänne, mutta te olette todellakin minun tielläni. Oh, älkää katsoko asettanne, tuomari Rauta, älkääkä ajatelko köysiä minun käsissäni ja jaloissani. Meistä kahdesta minä kuitenkin voitan lopulta.

Nainen puhui aivan tyynesti. Hänen sanoissaan ei tällä kertaa ollut mitään kerskailua. Rauta vaistosi sen. Outo ahdistus pyrki väkisinkin hänen mieleensä. Mutta sehän oli järjetöntä. Oliko hänkin joutumassa noiden vihreinä säihkyvien silmien lumouksen alaiseksi? Pelkkä sellainen ajatuskin hymyilytti häntä — näissä oloissa.

— Te laskette tietenkin miesvahvuutenne, nainen jatkoi.

— Niin, minä olen tarkalleen tietoinen Saran järjestön jäsenmäärästä. Ja teillä on sovittu rynnäkköaika. Suotta ette ole vilkuillut kelloonne, tuomari Rauta. Minulle on yhdentekevää, milloin miehenne hyökkäävät. He tulevat arvattavasti sekä tänne että asemalle. Mutta kummastakaan he eivät löydä mitään.

Karikko tuli jälleen huoneeseen.

— No? hän kysyi.

Rauta käännähti häneen kärsimättömänä. Naisen sanat olivat vaikuttaneet häneen. Hän oli äkkiä havainnut, että voittoon olikin kenties vielä matkaa.

— Kutsun sinua, kun olen valmis, hän sanoi kireästi toverilleen.

Hyvä tuuli häipyi taaskin Karikon kasvoilta, ja nyreänä hän vetäytyi takaisin. Hän ei käsittänyt, mitä järkeä oli pitkittää keskustelua tuon punatukkaisen kanssa.

— Ei, he eivät löydä mitään, nainen toisti oven sulkeuduttua. — Eivät muuta kuin meidät sidotut ihmiset. Teidän on vaikea selittää poliisille, miksi olette tunkeutuneet tähän yksityisasuntoon. Tuo »salakäytävä» on ainoa epäilyttävä, minkä voitte osoittaa. Mutta minä voin todistaa, että se onkin vain minun varsin vaaraton ja luvallinen yksityisylellisyyteni. Luvallinen siksi, että minä satun omistamaan tämän talon niin kuin viereisenkin tontin. Enkä minä ole vain noiden pikku myymälöiden omistaja, vaan koko bensiiniasema on minun omaisuuttani. Tuomari Rauta, te olette aliarvioinut minut vastustajana. Minä olen liian liukas kala teidän verkkoihinne. Tänne tunkeutumisellanne olette vain kirjoittanut viimeisen luvun Saran järjestön historiaan. Olette kai lukenut tämäniltaisen sähkösanoman. Teidän valtiollinen poliisinne näyttää olevan yhtä pystyvä puristamaan epäilyksenalaisilta joukkotunnustuksia kuin itäisen naapurimaankin vastaavat viranomaiset. Kun noihin tunnustuksiin vielä lisätään tämäniltainen väkivaltainen tunkeutumisenne yleistä kunnioitusta nauttivan liikenaisen kotiin, ette tekään voi välttää vankilaa. Tämä teidän suloinen pieni yhteiskuntanne on tekevä kaikkensa minun hyvittämisekseni.

Nainen nauroi ilkamoivaa naurua. Rauta ajatteli sitä, mitä hän oli sanonut. Eikä häntä naurattanut lainkaan. Tietysti hän voisi esittää edukseen paljon sellaista, mistä nainen ei tiennyt. Ennen kaikkea takaisin oikeaan paikkaan luovuttamansa linnoitussuunnitelman. Mutta riittäisikö se? Eikö koko hänen kokoamansa todistusaineisto luhistuisi, ellei täältä — kuten nainen väitti — löydettäisi mitään? Mutta Sarahan oli täällä — Sara tai hänen ruumiinsa! Jossakin siellä, missä olivat »katumuksen kammio» ja »hiljaisten huone», joilla nainen oli paloitellut Annele Sinivuota, Mutta ellei niitä löydettäisi? Silloin — kävisi kenties juuri niin, kuin nainen ennusti.

Rauta tunsi raivon kihahtavan päähänsä. Naisen voitonriemuinen hymy, hänen nojautuessaan raukean tyytyväisenä tuolin pieluksia vastaan, vaikutti hänen suuttumukseensa kuin öljy tuleen. Luuliko tuo punatukkainen tosiaankin voittaneensa? Hulluutta!

Hän nousi paikoiltaan ja huusi Karikkoa.

Nuorukainen tuli heti,

— Nyt saa tämä peli loppua! Rauta ärähti. — Päästä hänen jalkansa siteistä ja näytä tie tuon salakäytävän suulle!

Kun nainen oli päässyt jaloilleen, Rauta astui aivan hänen eteensä.

— Te olette voinut laskea hyvin, hän ärähti. — Mutta olette unohtanut erään asian. Sen, että minä saatan riistää teiltä jotakin, mikä on teille korvaamattoman kallista. Henkenne. Ja minä vannon, että teen sen, Iines, ellette nyt suoraa päätä opasta minua sinne, missä Sara on.

Nainen hätkähti, kun pistoolin suu hipaisi hänen ohimoaan. Hän katsoi miehen kylmiin, armottomiin silmiin. Sitten hän painoi päänsä alas.

— Te ette voi, hän sanoi käheästi.

— Vai en voi! Rauta nauroi. — Te olette minun silmissäni vain murhaaja ja vakooja. Painakaa se mieleenne, Iines! Ja muistakaa, että sanoin: minä vannon! Te astelette edelläni. Mutta niskassanne on minun pistoolini suu. Ase laukeaa heti, jos johdatte minut harhaan tai jos tapaamme jonkun teidän väestänne. Ymmärrättekö? Ja nyt, ei sanaakaan enää!

Nainen yritti vielä kerran katsoa häneen vetoavasti, mutta kääntyi sitten huokaisten menemään.

Karikko nautti tästä näytelmästä. Vihdoinkin vaihe, joka oli hänen mieleisensä!

Kun he tulivat nuorukaisen osoittaman kaapin luo, Rauta työnsi naulakossa riippuvat vaatteet syrjään ja katsoi syvyyteen.

Jyrkkien tikkaiden alapäästä alkava käytävä oli kirkkaasti valaistu.

— Sinä jäät tänne, Rauta määräsi. — Pojat tulevat kohta. Opasta heidät jäljille.

Karikko nyökkäsi. Tietenkään he eivät voineet molemmat poistua. Sitä paitsi punatukkainen näytti ampumisuhan edessä kokonaan lamautuneen.

Rauta laskeutui ensimmäisenä alas. Kun hän antoi merkin, nainen seurasi viipymättä. Sitten Rauta asettui naisen taa, ja eteneminen alkoi. Muutamien metrien päässä oli käytävän molemmin puolin joitakin suuria kellarikomerolta. Erään sellaisen kohdalla nainen pysähtyi ja nyökkäsi pimeyteen. Rauta arvioi tilannetta. Ellei tämä ollut loukku, niin todellinen salakäytävä oli kieltämättä hyvin sijoitettu. Pääkäytävä veti puoleensa, ja mitäpä tällaisessa aivan tavalliselta näyttävässä kellarikomerossa saattoi kuvitella olevan!

Hän astui naisen jäljessä kellariin. Samassa tämä näytti sotkeutuvan pitkän hameensa helmuksiin ja nojautui raskaasti seinään. Valot sammuivat äkisti.

Rauta kirosi. Hän laukaisi aseensa. Mutta nainen oli ollut nopea kuin ajatus. Jostakin sivulta Rauta kuuli keveitä askeleita. Jossakin huudettiin. Hän hapuili eteenpäin tavoittaakseen pakenijan. Mutta äkkiä hän tunsi lattian katoavan jalkojensa alta. Hän putosi.

Pudotessaan hän muisti punatukkaisen naisen itsetietoiset sanat: »Meistä kahdesta minä kuitenkin voitan lopulta.»

Viidestoista luku.

»MINÄ EN KADU MITÄÄN!»

Se, mikä yllätyksellisyydessään oli aluksi näyttänyt pohjattomalta kuilulta, ei kuitenkaan ollut kuin muutamia metrejä. Mutta ennen kuin Rauta tajusi tilanteen, miesjoukko kävi hänen kimppuunsa. Hän ei päässyt jaloilleen, vaan iski umpimähkään molemmin nyrkein. Ylivoima oli kuitenkin liian suuri. Hän näki vastarinnan toivottomuuden, mutta jatkoi silti taistelua.

Kamppailun lävitse hän kuuli äskeisen vankinsa äänen:

— Lyökää, miehet! Siinä on nyt vaarallinen tuomari Rauta. Lyökää, kunhan ette vain pieksä viimeistä hengenkipinää hänestä. Se huvi kuuluu yksin minulle!

Naisen äänessä kaikuva voitonriemuinen ilkunta jäähdytti äkisti Raudan mielen. Taistelu ei saanut olla lopussa, vaikka tämä erä päättyikin hänen tappiokseen. Hän antoi käsiensä äkisti vaipua ja lysähti kivilattialle.

— Jatkakaa vain, miehet! nainen kehoitti. — Sillä miehellä on ruumis, joka on hänen nimensä veroinen.

Julma nauru säesti noita sanoja. Ne eivät kuitenkaan oikein tehonneet. Miehet olivat raakoja ja väkivaltaisia, mutta heille oli ilmeisesti luonnonvastaista jatkaa lattialla repeytynein vaattein, verissään ja liikkumattomana makaavan vastustajan pahoinpitelyä. He tyytyivät muutamiin lujiin potkuihin ja vetäytyivät sitten syrjemmälle.

Rauta vaistosi naisen lähestyvän. Aikoiko punatukkainen surmata hänet tässä? Silloin kaikki olisi auttamattomasti lopussa, sillä hän oli nyt liian uupunut kyetäkseen enää vastarintaan. Mutta nainenhan oli sanonut, että silloin kun hän saisi tietää, missä Sara on, hän olisi jo »melkein kuollut». Kai nuo sanat saattoi käsittää toisinkin päin, niin että punatukkaisen suunnitelmiin kuului antaa hänen ennen kuolemaansa nähdä ystävänsä. Siellä asti ei vielä oltu... Nainen kumartui hänen ylitseen ja kiskaisi tukasta saadakseen kasvot näkyviinsä. Kaipa hän oli tyytyväinen näkemäänsä, koska hellitti otteensa ja antoi otsan jysähtää lattiaa vastaan. Joku nauroi. Nainenko vai joku miehistä? Sitä Rauta ei enää osannut erottaa. Tajunta häipyi.

Hän havahtui siihen, että ympärillä hälistiin. Useat miehet puhuivat kiihkeästi yhteen ääneen. Oliko hän ollut tajuton vain tuokion vai tuntikausia, sitä Rauta ei tiennyt. Hän tunsi hirvittävää kipua ennen kaikkea päässään ja rinnassaan, Hän käsitti kuitenkin, ettei saanut äännähtää eikä liikkua. Viholliset olivat ympärillä. Mutta jotakin oli tapahtunut.

— Hiljaa, miehet!

Naisen läpitunkeva ääni lopetti hälinän.

— Mitä nyt sitten muka on tapahtunut? hän kysyi kylmästi.

— Päällikkö, muuan karheaääninen mies vastasi, te sanoitte, että meillä on vastassa vain Saran kirotun järjestön poikia. No niin. Niitä olikin tuolla ylhäällä. Niiden käsistähän me teidän käskynne mukaan sieppasimme nuo kaksi kaveriamme ja sen tytön.

Rauta kirosi itsekseen. Tunnuslauseestaan huolimatta Karikko ei ollut kuitenkaan osannut tässä tapauksessa olla kyllin varuillaan. Huomattava etu oli menetetty.

— Entä sitten? nainen tiuskaisi. — Se retki oli vaarallinen, myönnän sen. Mutta heidäthän täytyy noutaa tänne. Älyät kai itsekin, että se oli välttämätöntä. Heidät olisi voitu pakottaa näyttämään molemmat tiet tänne. Eikä tuota tytönletukkaa olisi tarvinnut paljon pakottaakaan. Sitä paitsi minun laatimani hyökkäyssuunnitelma osoittautui hyväksi. Eikö kaikki siis ole muka hyvin nyt?

— Ei, mies vastasi jurosti.

— Tarkoitatko ehkä sitä joukkoa, jonka lähetin alatietä ulos? nainen kysyi. — Oh, he eivät lavertele. He ovat luotettavia miehiä. Heillä on omat tehtävänsä täksi illaksi. Ja nyt he ovat jo turvassa, kaukana täältä.

— Eivät ole, mies intti. — Teille on nyt tullut paha laskuvirhe, päällikkö. Eivät he ole turvassa. Minähän olen yksi heistä.

— Mitä! Mitä sinä hourit?

Kaikki muut vaikenivat. Jännittyneenä Rautakin kuunteli noiden kahden keskustelua. Nämäpä olivat uutisia! Luottaen siihen, ettei kukaan tällä hetkellä joutanut ajattelemaan häntä, hän paransi hieman asentoaan, joka oli käynyt suorastaan sietämättömäksi. Käsivartensa suojasta hän silmäsi varovasti ympärilleen.

Luolamaisessa huoneessa oli parikymmentä nuorta miestä, asultaan mitä erilaisimpia. Rauta havaitsi joukossa äsken tapaamansa kaksi smokkipukuista nuorukaista. Kaikki he katsoivat edessään seisovaa punatukkaista naista kuin kunnioitettua ja pelättyä päällikköä ikään.

Huoneessa oli jotakin peräti outoa, joka ahdisti Rautaa, kunnes hän huomasi syyn: seinien kalkkipinnat olivat yhtenäiset, ei ainoatakaan ovea eikä ikkunaa. Ovia tietenkin oli, luultavasti useitakin. Mutta vieraan silmään ei sattunut yksikään. Keskellä kattoa oli muutamien neliömetrien laajuinen, torven tapainen syvänne, jonka yläpäässä paistoi punainen kattoluukku. Yläpuolella siis oli se kellari, johon nainen oli ohjannut hänet ja jonka lattiassa oli tuo pettävä luukku. Mutta nainenhan oli puhunut kahdesta tiestä tänne alas. Niin, tietysti — itse hän oli tullut toista, ilmeisesti portaita.

Eräästä huoneen nurkasta kuului nyyhkytystä. Annele Sinivuo makasi siellä kuin nurkkaan heitetty mytty. Häntä ei ollut vaivauduttu päästämään käsi- eikä jalkasiteistä. Tyttö-parka! Siltä kohtalolta, joka näytti häntä odottavan, Rauta olisi mielellään säästänyt hänet.

— Miksi sinä olet vaiti? nainen kiihtyi. — Jos sinut kerran määrättiin poislähtevien joukkoon, niin miksi seisot nyt siinä? Ja mitä satuja sinä oikein yrität meille syöttää?

— Ei ole satua, päällikkö, mies murahti. — Koko sakkimme kävi huonosti. Niin, te käskitte meidän häipyä. Sanoitte, että tie on selvä. No. Me menimme vanhaa tietä. Yritimme sitten tuon 5-kerroksisen naapuritalon autovajasta edelleen. Yksitellen miehet astelivat portista ulos. Kesti tovin, ennen kuin käsitimme, ettei yksikään päässyt sen pitemmälle.

— Ei päässyt? Miksi ei päässyt? nainen tiukkasi. — Puhu selvemmin!

— Portilla oli loukku, mies kertoi. — Ensimmäiset meistä kävelivät älyttöminä kuin lampaat suoraan siihen. No. Me luulimme, että vastassa oli vain Saran poikia, ja päätimme asein raivata tien auki. Mutta — päällikkö, uskokaa nyt minua, ne vastasivat kivääreillä. Ja sitten alkoi konekivääri papattaa! Saran miehet eivät uskalla keskellä kaupunkia käyttää kiväärejä eikä heillä ole konekiväärejä. Ei, päällikkö, piru on nyt merrassa!

Raudalle nämä olivat tervetulleita uutisia. Hän oli tosin itse poissa pelistä — ainakin toistaiseksi. Mutta suunnitelman mukaan tehtäisiin nyt perusteellisen puhdasta. Sopimuksen mukaan Peltola oli saanut vahvat apujoukot.

Syvä hiljaisuus oli seurannut miehen sanoja. Sekä punatukkainen nainen että hänen ympärillään seisovat käsittivät, mitä tuo tiedoitus merkitsi. Leikki oli kääntynyt heille verisen vakavaksi. Tietenkin, he olivat alun perin ottaneet lukuun kuoleman vaaran. Useimmat heistä olivat sitä paitsi valmiit antamaan henkensä taistelussa vihaamaansa yhteiskuntaa vastaan. Mutta tämä odottamaton vaihe — pitkäaikaisen menestyksen jälkeen — yllätti heidät lamauttavana. Miehet katsoivat odottavina ja yhä toivoen päällikköönsä. Sinä hetkenä Rauta selvästi tunsi, mikä suunnaton valta tuolla punatukkaisella naisella oli joukkoonsa.

Tämä oli jälleen saavuttanut tasapainonsa. Rauhallisesti hän kysyi:

— Ja sinä?

— Minä näin monien kaatuvan, päällikkö, mies vastasi. — Kun kukaan muu ei näyttänyt muistavan teitä tänne jääneitä, katsoin velvollisuudekseni palata. Siellä ylhäällä ei ollut enää mitään tehtävissä. Suljin käytävän suun huolellisesti. Ensi hätään ne eivät voi sitä huomata.

Nainen mietti hetken. Sitten hän sanoi:

— Mutta huomaavat kuitenkin ennen pitkää. Räjäyttäkää sinne johtava käytävä. Jäljelle jää vain se, joka vie lähipuistikkoon. Ja sitten: olkaa rauhallisia! Tarvitsemme aikaa vain aamuyöhön. Silloin jätämme tämän paikan ja nousemme puistikkoon, jota ei varmastikaan vartioida. Tyhjentäkää taskunne. Jokainen paperiliuska saa palaa täällä olevien asiakirjojen mukana. Siinä tuli saakin saaliikseen suurenmoisen arkiston. Minä poistun täältä viimeisenä, ja sen jälkeen saa kaikki räjähtää. Siitä tulee tulipalo, jonka tämä kaupunki kauan muistaa.

Raudan mieli kävi synkäksi. Naisen suunnitelmalla oli kaikki onnistumismahdollisuudet. Sitä, että näistä maanalaisista luolista johtaisi käytävä kadun toisella puolen sijaitsevaan puistikkoonkin, hän ei ollut osannut ottaa lukuun. »Minä olen liian liukas kala teidän verkkoihinne», nainen oli sanonut. Siltä todellakin näytti.

Joukko oli ilmeisesti tyytyväinen päällikkönsä ratkaisuun, koskapa kaikki hermostuneisuus oli haihtunut miehistä. Seinään avautuvasta aukosta neljä heistä poistui — kaiketikin valmistelemaan käytävien räjäyttämistä.

Toinen smokkipukuisista puhutteli naista:

— Entä, missä tapaamme seuraavan kerran, päällikkö?

Kysymys näytti yllättävän naisen.

— Tapaamme? hän toisti.

— Niin, nuorukainen jatkoi. — Työhän jatkuu.

— Ah niin, nainen virkahti. Arvoituksellinen hymy nousi hänen huulilleen. Sitten hän sanoi tavalliseen jyrkkään sävyynsä: — Tietysti työ jatkuu. Yhdysmiehet kokoontuvat minun luonani Leningradissa tasan kuukauden kuluttua tästä päivästä. Onko selvä?

— Selvä on, nuorukainen vastasi. — Entä mitä teemme tuolle Raudalle?

Punatukkainen nainen ei viitsinyt kääntyä edes katsomaan lattialla makaavaa miestä.

— Sitokaa hänet, hän sanoi, ja antakaa sitten huristaa »hiljaiseen huoneeseen». En tarvitse apua, kun siellä teen lopputilin.

Rauta värähti kuullessaan nuo kylmän rauhalliset sanat. Ei ollut vielä pitkää aikaa siitä, kun tuo huoneen nimi oli saanut hänet ajattelemaan, että vakoilijajoukkion päälliköllä oli huumorintajua. Nyt nuo muutamat sanat vyöryivät hänen ylitseen kuin peruuttamaton kuolemantuomio.

— Mutta, Holger, nainen sanoi vielä nuorukaiseen kääntyen, sinä taisit pistää muistoksi taskuun sen suukapulan, jolla ne äsken ilahduttivat sinua. Saat lahjoittaa sen Raudalle. En tahdo, että hän pääsee puuttumaan keskusteluuni insinööri Saran kanssa. Nähköön ja kuulkoon sen sijaan mielin määrin. Saapahan sitten vastauksen erääseen kysymykseen ennen — loppuaan.

Naurahtaen hän kääntyi poistuakseen. Mutta nuorukainen astui hänen tielleen.

— Päällikkö, mitä aiotte sille insinöörille? hän kysyi. Punatukkaisen silmät leimahtivat uhkaavasti.

— Älä sekaannu minun asioihini, poika! hän kivahti. — Minne minä menen, sinne tulee hänkin.

— Mutta, päällikkö, lääkärinä tiedän, ettei häneen voida enää ajaa myrkkyä, nuorukainen huomautti.

Naisen kasvot kalpenivat raivosta. Hänen kätensä nousi lyöntiin. Sitten hän äkisti pakottautui rauhalliseksi. Hänen äänensä oli melkein hellän kujeileva, kun hän sanoi:

— Holger rakkaani, et sinä ole lääkäri. Ja se, mikä sinun pitäisi tietää, on, että minä käsken ja sinä tottelet kuten kiltti poika ainakin.

Ympärillä seisovat miehet purskahtivat nauruun. Heistä oli hyvä vitsi, että päällikkö sanoi jollekin: »rakkaani». Hehkuvin poskin nuorukainen antoi naiselle tietä tämän jättäessä huoneen.

Rauta oli seurannut naisen ja nuorukaisen keskustelua jännittyneenä. Se antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Nyt hän siis vihdoinkin saisi jälleen nähdä Saran.

Kun miehet kävivät käsiksi häneen, hän tiesi, miten paljon saattoi riippua tästä vaiheesta. Jos ainoakin liike ilmaisisi miehille, ettei hän ollut tajuton, niin he ainakin sitoisivat hänet paljon lujemmin. Nyt he eivät vaivautuneet kiskomaan hänen käsiään selän taa, vaan sitaisivat vain nuoran eteen työntyneiden käsivarsien ranteisiin. Jalat sidottiin lujemmin, ja suukapula oli tukehduttaa hänet. Hänet nostettiin ylös. Jokin luukku aukeni. Ja sitten hän tunsi liukuvansa kiihtyvällä vauhdilla alas kaltevaa, sileää pintaa. Hän tiesi syöksyvänsä pää edellä sinne, mitä sanottiin »hiljaisten huoneeksi».

Pysähdys ei kuitenkaan ollut niin raju kuin hän oli odottanut. Eteen työnnetyt käsivarret suojelivat päätä. Ja lattia, jolle hän sinkoutui, oli jonkinlaisen maton peittämä.

Kaikkialla oli hiljaista ja pimeää. Jokainen liikahdus tuotti hänelle hirvittäviä kipuja. Mutta polvien ja kyynärpäiden varassa hän hinautui eteenpäin, kunnes vastaan tuli kiviseinä. Vasemmalla puolella kädet tapasivat rautatankoja, joiden väliin yhteensidotut nyrkit mahtuivat, mutta joiden takana oli sitten kiinteä massasta tehty seinä.

Äkkiä kuului useita kumeita räjähdyksiä perättäin. Ääni kantautui tänne kuin äärettömän kaukaa. Käytävä oli nyt siis tuhottu.

Sitten Rauta sai muuta ajateltavaa. Rautatankojen takainen massaseinä alkoi hiljaa liikkua ylöspäin. Hetkeä myöhemmin hän tuijotti seinäverhojen kapeasta raosta hämärästi valaistuun huoneeseen.

Se luola, missä hän äsken oli ollut, ja hänen nykyinen vankilansa ikäänkuin sopivat tänne maan alle. Mutta outoa oli nähdä kaunis huone täällä. Seiniä peittivät verhot ja lattiaa hieno matto. Hänen huomionsa keskittyi leposohvaan huoneen taustalla.

Vihdoinkin hän sai nähdä Saran! Tämä makasi leposohvaan sidottuna. Jalkalampun valo osui hänen kasvoihinsa. Muutamat harvat päivät voivat muuttaa paljon. Kasvot olivat riutuneet, ja omituinen kuumeenhehku paloi poskilla. »Häneen ei enää voida ajaa myrkkyä», niinhän tuo smokkipukuinen nuorukainen oli sanonut. Näkyi hyvin, että häneen oli jotakin »ajettu» ja paljon. Sara makasi silmät ummessa, mutta poskilihakset liikkuivat.

Katsoessaan ystäväänsä Rauta tunsi voimatonta raivoa. He olivat niin lähellä toisiaan — vihdoinkin! — ja kuitenkin niin kaukana. Hän aikoi antaa ystävälleen jonkin merkin huomauttaakseen läsnäolostaan. Mutta samassa hän kuuli hameen kahinaa. Hänen oli näyteltävä henkihieveriin piestyn osa loppuun asti. Hän antoi päänsä vaipua kiviseinää vasten. Luulkoon nainen, että hän oli saanut vielä hyvän loppujysäyksenkin! Ennen kuin hän sulki silmänsä, hän hämärässä valossa huomasi kuvotusta tuntien allaan suuren ruskean läikän. Verta! Niinpä niin: »Hiljaisten huone»! Ja »päälliköllä» oli kai tapana katsella näytelmää tuolta huoneestaan.

Kun Rauta jälleen avasi silmänsä, nainen istui sidotun miehen vieressä.

— Insinööri Sara, luuletteko jaksavanne lähteä täältä vielä tänä yönä?

Rauta kuunteli hämmästyneenä. Naisen ääni soi pehmeänä ja kauniina.

Sara avasi silmänsä ja tuijotti vihamielisesti naiseen. Hän sanoi:

— Jaksavani? Kyllä minä jaksan mitä tahansa, kun ette vain lähetä kimppuuni sitä miestä ruiskuineen. Avatkaa siteeni, niin minä lähden heti.

Punatukkainen pudisti päätään surumielisesti hymyillen.

— Tohtori selittikin minulle, että tuollaiset mielikuvat kuuluvat tämän taudin menoon. Te ette itse tiedä, insinööri Sara, miten sairas olette ollut ja vieläkin olette. Mutta ette saa silti olla kiittämätön, hän valitti. — Mehän teemme kaikkemme, jotta paranisitte. Ette tiedä, miten pahoillani olen siitä, että teidät oli pakko sitoa. Mutta raivonpuuskassanne olisitte voinut, niin tohtori sanoo, vahingoittaa itseänne. Nämä teidän rauhalliset hetkenne ovat niin lyhyitä ja voivat katketa minä silmänräpäyksenä tahansa. Voi, teidän täytyy uskoa minua, insinööri Sara! Minä ajattelen yksinomaan teidän parastanne.

Rauta totesi, että nainen näytteli hyvin. Hänen pahoittelunsa kuulosti aidolta. Mutta mihin ihmeessä tuo punatukkainen pyrkii? siihen kysymykseen hän ei löytänyt vastausta.

— Minä en usko teitä, Sara vastasi jäykästi. — Mutta yhdentekevää. Tehän sanoitte, että saan tänään lähteä täältä. Se on ainoa, mitä toivon.

— Te olette liian sairas lähteäksenne yksin, nainen huomautti lempeästi. — Ja mihin voisittekaan mennä? Tehän olette tässä maassa vain takaa-ajettu murhamies.

Kun Saran kasvot värähtivät, nainen kiiruhti jatkamaan:

— Niin, minä tiedän, ettette te murhannut tuota tanssijatar-parkaa. Mutta meitä on vähän, jotka uskomme teidän syyttömyyteenne. Siinä suhteessa minulla on valitettavasti yhä vain huonompia uutisia teille, insinööri Sara.

Nainen otti käsilaukustaan jonkin paperin. Seuratessaan kohtausta sivusta Rauta tunsi raivon pakkautuvan sydämeensä. Tuo paperi oli se sähkösanoma, jonka sanamuodon hän itse oli laatinut. Jokaisen sen sanan täytyi sattua kipeästi Saraan. Mutta mistäpä hän, Rauta, olisi osannut sähkösanomaa kirjoittaessaan aavistaa, että vihollinen pääsisi sitä käyttämään pirullisesti tarkoitusperiensä hyväksi!

— Tätä sähkösanomaa on jo tuntikausia myyty kaikkialla kaupungissa, nainen sanoi. — Luenko teille?

— Luen mieluummin sen itse, Sara torjui. — En luota teihin.

Huokaisten nainen asetti sähkösanoman niin, että mies saattoi lukea sen. Saran kasvot synkkenivät rivi riviltä. Kun hän oli päässyt loppuun, tuskaisa ähkäisy pääsi hänen huuliltaan:

— Katalaa! Petosta!

Voitonriemuinen hymy häivähti naisen kasvojen yli. Mutta jo hetkistä myöhemmin hän oli taas vain myötätuntoinen, huolehtiva auttaja.

— Niin, insinööri Sara, teidät on petetty, hän valitti. — Ystävänne ovat pettäneet teidät. He ovat hyljänneet aatteenne ja todistavat väärin teitä vastaan pelastaakseen vain itsensä. Järjestönne on tuhottu. Kunnianne on ikipäiviksi tahrattu. Isänmaa työntää teidät luotaan. Teille ei ole jäänyt mitään — ei mitään muuta kuin yksi!

Sinä hetkenä punatukkainen antoi naamionsa pudota. Hänen silmänsä, kasvonsa ja koko olentonsa ilmaisi hänet.

Paljastus tuli niin odottamatta, että Rauta hätkähti. Hän oli ajatellut mitä muuta selitystä tahansa, mutta ei tätä. Ja kuitenkin, nyt kun kaikki paljastui, hänen täytyi ihmetellä, ettei hän ollut päätynyt tähän ratkaisuun jo ajat sitten. Kaikki yksityiskohdat, hulluimmatkin, saivat nyt selityksensä. Ja hän oli monesti ollut lähellä tätä ratkaisua. Tuolla ylhäällä Iines Salosen huoneistossa hän oli kysynyt tältä, miksi hän vihaa Saraa niin, että on sen tyydyttämiseksi pannut kaiken tämän käyntiin ja täytäntöön. Nainen oli hätkähtänyt sanaa »viha». Mutta silloinkaan hän, Rauta, ei ollut osunut tähän oikeaan ratkaisuun.

Nyt vasta hän sen näki. Kaiken takana ei ollut viha, vaan se, että nainen rakasti Saraa intohimoisesti, väkivaltaisen luonteensa koko voimalla! Hän tahtoi Saran itselleen, vain itselleen, kaikista esteistä huolimatta, ja siksi...

Rautaa puistatti.

Sara katkaisi hiljaisuuden. Katkerasti hän kysyi:

— Onko minulle muka jäänyt jotakin? Mitähän se olisi?

— Minä.

Naisen ääni värisi.

Sara jäi tuijottamaan häneen hämmästyneenä.

— Te?

— Niin, minä, nainen toisti. Sitten hän alkoi puhua nopeasti: — Minä olen jäänyt. Tiedän, rakkaani, tiedän, mitä aiot sanoa. Ettet tunne minua etkä rakasta minua. En minäkään tuntenut sinua vielä kuukausi sitten. Mutta sitten sinä täytit koko minun elämäni. Kaikki, mitä sitä ennen olin ajatellut, toivonut ja tehnyt, kävi minulle arvottomaksi. Ja siitä hetkestä alkaen minä olen vain odottanut ja toivonut tätä hetkeä, jolloin voin sen sinulle sanoa. Ja odottanut huomista päivää, jolloin me kahden saamme jättää tämän maan ja lähteä kauas. Ulkomailla minulla on runsaasti varoja talletettuina — muutamme sinne, olemme onnellisia, vain sinä ja minä kahden.

— Te olette mieletön, Sara sanoi jäykästi torjuen.

— En, rakkaani, minä olen vain ollut mieletön, nainen oikaisi intohimoisesti. — Minulla on ollut aate. Olipa se mikä hyvänsä, niin se on täyttänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Siksi en ole milloinkaan saanut tuntea olevani nuori tyttö enkä nuori nainen! Sinä olet ensimmäinen mies minun elämässäni. Minä tahdon saada sinut ja sinun rakkautesi. Eikä minun sylini sitten enää ole tyhjä — ei, niin kuin aina tähän asti! Se on ollut hirveätä, julmaa. Sinun täytyy käsittää se, rakkaani!

— Te olette hullu, Sara virkahti kylmästi.

Nainen hätkähti rajusti kuin olisi saanut iskun kasvoihinsa. Mutta sitten ilmestyi jälleen hurmioitunut hymy huulille.

— Ehkäpä, hän myöntyi. — Olen näinä päivinä monesti sanonut samaa itselleni. Jo tuona yönä Lauttasaaressa, odotellessani sinua tuntikausia tiellä, jota tiesin sinun tulevan. Ei minun jalkani ollut nyrjähtänyt, vaikka niin sanoin. Minä tahdoin vain, että kantaisit minut taloon, jossa asuin. Ja sinä kannoit! Nuo harvat minuutit ovat ainoa täyden onnen aika, mitä minulla on milloinkaan ollut. Olen toistanut itselleni, että olen hullu, mutta olen silti jatkanut tätä kamppailua sinun elämästäsi. Ja huomenna sinä seuraat minua tästä maasta pois, tahdoitpa tai et!

— Mutta sanokaa nyt toki, miksi, Sara lausui väsyneesti.

— Miksi valehtelitte, että jalkanne oli nyrjähtänyt?

Nainen nousi. Sinä hetkenä hän oli todella kaunis.

— Siksi, että rakastan sinua, hän vastasi äänessään ihmeellinen sointi.

Sitten hän jatkoi nopeasti:

— Minähän tiesin, että sinut olisi kaupunkiin palattuasi heti vangittu. Olisin kertonut sinulle siitä siellä, kotonani. Mutta sinähän kaaduit ja löit takaraivosi, vaikka et itse kenties sitä muista. Minun oli kuljetettava sinut tänne, jotta saisit täällä parantua suojassa inhottavilta poliisiurkkijoilta, kunnes jaksaisit matkustaa kanssani pois. Minä tahdoin pelastaa sinut, pelastaa vankilasta ja häpeästä vapauteen ja itselleni. Ja minä olen tehnyt sen!

Puhuessaan hän oli hitaasti peräytynyt leposohvan luota rautatankoseinämää kohden.

Samassa Rauta huomasi, että massaseinä alkoi äänettömästi laskeutua. Punatukkainen katsoi ilmeisesti näytöksen päättyneen. Hän oli täyttänyt lupauksensa Raudalle: Tämä oli saanut nähdä Saran ja samalla saanut vastauksen ylhäällä, Iines Salosen huoneistossa, esittämäänsä kysymykseen. Nainen oli halunnut hänet triumfinsa todistajaksi.

Nyt hän puhui jälleen:

— Rakkaani, sinä et kenties usko sitä vielä. Mutta siellä kaukana sinä opit rakastamaan minua. Minä täytän koko sinun elämäsi. Sillä vain minä olen jäänyt sinulle. Kaikki muut ovat hylänneet ja pettäneet sinut.

Mutta silloin, juuri ennen massaseinän sulkeutumista, Rautakin oli valmis. Hänen oli onnistunut vihdoinkin irtautua siteistä ja suukapulasta.

— Se on valhe! hän huusi. — Sara, kukaan meistä ei ole pettänyt sinua! Älä usko tuota punatukkaista hirviötä!

Hän kuuli kaksi huutoa. Toisesta kuvastui äärimmäinen hämmästys, toisesta hillitön raivo.

Hän kompuroi pimeässä pystyyn. Hän ei tiennyt, missä tähän vankikomeroon johtava ovi sijaitsi. Siksi oli ainoa mahdollisuus jäädä keskilattialle odottamaan, mistä hyökkäys tulisi. Sillä varmasti se tulisi. Kaikki oli yhden kortin varassa. Oliko hän saanut naisen niin suunniltaan, että tämä hyökkäisi tänne sokeasti ja yksin, luottaen tapaavansa, sidotun miehen, vai hakisiko hän apuvoimia? Ja sitä paitsi oliko hänellä, Raudalla, kyllin voimia puolustautuakseen yhtäkään vastaan?

Samassa vankikomero tulvahti täyteen valoa. Rauta havaitsi seisovansa silmätysten punatukkaisen kanssa. Heidän välillään oli vain parin metrin matka oviaukosta keskilattialle, Naisessa oli tapahtunut hirvittävä muutos. Raivo oli vääristänyt hänen kasvonsa, ja silmistä välkehti murhanhimo. Valo sattui kohotetun tikarin terään. Hämmästyikö hän nähdessään vastustajansa pystyssä? Sitä Rauta ei ehtinyt huomata, sillä siinä tuokiossa katkera kamppailu elämästä ja kuolemasta alkoi ahtaassa komerossa. Tikari osui Raudan olkapäähän. Hän tunsi vihlovaa kipua, mutta tarrautui hurjin ottein naisen käsivarteen. Tämä kiljahti. Tikari putosi lattialle. Kamppailu jatkui. Rauta oli vielä hyvin heikko, ja nainen taisteli epätoivon vimmalla lyöden, kynsien ja purren. Hän oli kuin suuri villikissa, jota ei ollut helppo lannistaa. Rauta ei ollut ikinä kuvitellut, että tulisi hetki, jolloin hänen täytyi ponnistaa viimeisetkin voimansa voittaakseen tappelussa naisen. Mutta se hetki oli nyt tullut.

Sitten aivan äkisti ja odottamatta ottelu päättyi. Rauta tunsi naisen hänen otteessaan herpautuvan ja jäykistyvän. Ääntä päästämättä tämä lyyhistyi lattiaan ja jäi elottomana makaamaan.

Rauta ei siekaillut. Hän ryntäsi käytävään. Mutta sitten hän kääntyi takaisin, vilkaisi vielä kerran naiseen, sulki oven ja työnsi rautasalvan eteen. Sen jälkeen hän riensi sidottuna makaavan ystävänsä luo huoneeseen, johon ovi oli avoinna käytävästä.

— Nopeasti! hän huohotti kiskoessaan siteitä auki. — Nopeasti! Älä kysy mitään. Nyt ei ole aikaa selityksiin. Tuolla ylhäällä on parikymmentä aseistettua miestä. He saattavat tulla millä hetkellä hyvänsä. Mutta myös meikäläiset ovat lähellä.

Insinööri Sara nousi istumaan. Hänen päätään huimasi. Ja hänen oli vaikea käsittää tätä odottamatonta käännettä. Kaikki tuntui unennäöltä.

— Ehkä kuitenkin sallit minun kiittää... hän aloitti epäröiden.

— Myöhemmin, Rauta torjui. — Hiljaa! Nyt tulee joku. Jostakin läheltä kuului ääniä:

— Hoi, päällikkö! Onko täällä jotakin hullusti?

Yhdellä harppauksella Rauta oli sähkölampun luona ja sammutti sen. Hän ehti huoneen ovelle juuri, kun toinen smokkipukuisista nuorukaisista, Holgeriksi kutsuttu, pisti päänsä sisään. Rauta iski häntä suoraan leukaan, ja hän sortui lattiaan ääntä päästämättä.

— Sido hänet, Sara, Rauta käski, — Hän on jo tänä iltana tottunut siteisiin, hän lisäsi jäyhästi naurahtaen. — Minä otan hänen pistoolinsa.

Ääneti Sara nousi täyttämään käskyä. Ilman muuta hän taipui ystävänsä johtoon. Hänhän ei ollut lainkaan selvillä käynnissä olevasta pelistä.

Rauta raahasi ovelle leposohvan ja asetti sille pari nojatuolia lisävalaistukseksi. Hän odotti uutta hyökkäystä. Oli toki turvallista tietää, että se saattoi tulla vain tuota käytävää pitkin, joka likimain viidentoista metrin pituisena ja hyvin valaistuna tarjosi melkoisen turvan.

Kymmenisen minuuttia kului, ilman että mitään tapahtui. Sitten ilmestyi käytävän päähän kaksi aseistettua miestä. Rauta ampui heti. Toinen miehistä kaatui. Toisen sen sijaan onnistui livahtaa takaisin oviaukosta. Rauta ei liioin siekaillut. Hän ryntäsi käytävään, sieppasi kaatuneen aseen ja juoksi takaisin.

— Parabellum, mainio ase, hän totesi tyytyväisenä. — Minä pidän tämän. Ota sinä tuo pikku pistooli. Kohta täällä leikki alkaa.

Sara katsoi huolestuneena ystäväänsä.

— Sinä kielsit kaikki kysymykset, hän sanoi. — Mutta sallinet huomauttaa, että vasemmasta olkapäästäsi vuotaa verta.

— Vuotakoon, Rauta murahti. Hän ei tuntenut mitään kipua. Koko hänen huomionsa oli kohdistunut taisteluun. — Jos sillä pääsemme, olemme totisesti onnenmyyriä.

Samassa jo kuuluikin useiden askelten töminää. Vihollisen päävoimat olivat tulossa.

— Nyt!

Miesjoukko ryntäsi käytävään.

— Seis, miehet! Rauta karjaisi. — Se, joka teistä ampuu, surmaa päällikkönne! Hän on meidän vankimme, ja pidämme häntä rintavarustuksenamme.

Joukko pysähtyi epäröiden.

— Me voisimme ampua teidät joka sorkan, Rauta jatkoi.

— Mutta tahdomme välttää enempää verenvuodatusta. Laskekaa aseenne! Pelinne on menetetty.

Miehet katsoivat ymmällä toisiaan.

— Pian! Rauta komensi. — Minä lasken kolmeen. Elleivät kaikki aseet silloin ole lattiassa ja kädet ylhäällä, ammumme yhteislaukauksen! Ymmärrättekö? Yksi. Seis, siellä takana, tai me ammumme!

Etumaisina seisovat miehet katsahtivat hätäisesti taakseen. Jos joku siellä yrittäisi pakoon, merkitsisi se edessä oleville varmaa kuolemaa.

— Kaksi!

Aseet alkoivat pudota lattiaan, ja käsivarsipari toisensa jälkeen nousi ylös.

— Ja nyt alkakaa tulla tänne! Rauta käski. — Mutta yksitellen ja kädet ylhäällä!

Hän työnsi polvellaan sohvaa sivummalle.

— Onko sinulla nuoraa riittämiin? hän kysyi hiljaa ystävältään.

— Onhan tätä, Sara vastasi hymähtäen. — Minuthan oli paulottu pitkin ja poikin.

Vasta viides mies havaitsi, että heitä oli vedetty huulesta.

— Näitä on vain kaksi! hän huudahti päästyään huoneeseen. — Eikä täällä ole päällikköä!

Hän kääntyi juosten takaisin. Rauta ampui häntä siekailematta selkään. Mies tuupertui lattiaan.

— Olipa vaikka vain yksi! Rauta karjui. — Teidän leikkinne on nyt joka tapauksessa lopussa! Se, joka niskuroi, saa saman kohtalon.

Se vaikutti. Vastaan hangoittelematta miehet antautuivat sidottaviksi. Saatuaan heidät kaikki sijoitetuiksi huoneeseen Rauta sulki oven.

— Ja nyt ylös!

Ystävykset harppoivat jyrkät portaat ylös. Luolamainen huone vaikutti tyhjältä. Rauta riensi nurkkaukseen, jossa Annele Sinivuo makasi. Tyttö oli nukkunut itkuunsa. Hän heräsi siihen, että siteitä viillettiin poikki. Ällistyneenä ja kauhuissaan hän jäi tuijottamaan Raudan kasvoihin.

— Nopeasti! Näyttäkää meille tie ylös täältä! Rauta tiuskaisi hänelle.

— Mutta... tyttö änkytti. — Miten...? Missä...?

— Ei mitään kysymyksiä! Rauta ärähti. — Tie ylös! Hän auttoi pökerryksissään olevan tytön seisomaan.

— Antakaahan, kun muistelen. Minä... tyttö valitti valmiina purskahtamaan taas itkuun. — Annatteko minun sitten mennä?

— Menkää, menkää, Rauta hoputti. — Kunhan näytätte meille tien ylös. Mutta pitäkää kiirettä! Punatukkainen voi tuossa tuokiossa olla täällä miehineen!

Uhkaus vaikutti. Tyttö lähti pelästyneenä liikkeelle. Miehet seurasivat häntä kapeaan käytävään. Sieltä poikettiin ahtaisiin portaisiin.

Äkkiä tyttö pysähtyi.

— Mutta ettehän kerro mitään isälleni? Eihän mitään tule lehtiin minusta?

Hän oli todella huolissaan.

Rauta naurahti,

— Ei mitään, hän lupasi.

Kun ovi kellarikäytävään avautui, he joutuivat silmätysten Karikon kanssa. Tämä tuijotti heiliin hetken kuin aaveisiin. Sitten häneltä pääsi ilon ja hämmästyksen huudahdus:

— Sara! Rauta!

Hän puristi heidän käsiään, huusi ja nauroi.

— Minä, minä hölmö! hän sadatteli. — Ja minä sanoin aina, että vara on parempi kuin vahinko. Mutta tuolta ylhäältä minä lähdin sekuntia liian myöhään sinun perääsi, Rauta, sinun ja sen punatukkaisen, nähdäkseni, minne katositte. Nyt olen kalkutellut kaikkia näitä seiniä ja lattioita. Ja iso miesjoukko kaivaa tonteilla löytääkseen tien tuonne punaiseen helvettiin! Ja... ja siinä te itse tulette!

Hän purskahti nauruun, onnellisen pojan nauruun.

Heidän ympärilleen oli kerääntynyt suuri joukko miehiä. Kaikki puhuivat yhteen ääneen. Tuomari Korpelakin riensi juoksu jalkaa paikalle.

— Onko se totta, sanokaamme, ihan totta? hän huusi raivatessaan tietä joukon lävitse.

Hetkistä myöhemmin Rauta oli Korpelan ja poliisien seuraamana matkalla takaisin alas.

Luolamaisessa huoneessa Rauta viittasi seiniin.

— Anna murentaa täällä kaikki, niin löydät korvaamattoman arvokkaan arkiston vakoilujärjestön puuhista, hän sanoi. — Ja se arkisto, arvaan, tekee myös lopun kommunistisen puolueen toiminnasta. Mutta huomauta miehillesi, että he ovat varuillaan. Täällä on kaikki räjähdysvalmista.

Kun he saapuivat alimpaan kerrokseen, hän viittasi huoneen oveen.

— Tuolta löydätte toistakymmentä vakoilujärjestön miestä, hän neuvoi.

Mutta itse hän avasi oven vankikomeroon, joka oli tarkoitettu hänen viimeiseksi olinpaikakseen.

Salpa työntyi rämisten paikoiltaan. Huudahtaen hän syöksyi komeroon. Mutta nainen oli sittenkin nopeampi. Samassa kun ovi aukeni, hän iski tikarin kahvaa myöten rintaansa.

— Tiesin, että tulisitte. Te olette voittanut, tuomari Rauta, nainen sanoi käheästi. — Minä en kadu mitään! Enkä minä pyydä anteeksi mitään. Mutta sanokaa insinööri Saralle, että minä... rakastin häntä... yli kaiken.

Viimeiset sanat tulivat katkonaisesti ja vaivalloisesti. Sitten kuului enää vain hiljainen huokaus.

Taistelun viimeinen vaihe oli päättynyt.