[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHggp6WtZq0meUkyi1pIz73eXITHmfaeU468XxL5dZyM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3266,"Helsingissä tapahtuu","Helanen, Vilho",1899,1952,"3266-helanen-vilho-helsingissa-tapahtuu","3266__Helanen_Vilho__Helsingissä_tapahtuu","Salapoliisiromaani","romaani",[],[],"fi",1941,null,49218,312208,true,[],[],[],"Salapoliisiromaanissa varatuomari Kaarlo Rauta perustaa asianajotoimiston Helsinkiin ja palkkaa avustajakseen Inkeri Kaarion. Pian kaupungissa tapahtuva murha ja salaperäiset johtolangat vetävät heidät mukaan rikoksen selvittelyyn, joka kytkeytyy vaarallisiin salaisuuksiin.","Vilho Helasen 'Helsingissä tapahtuu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3266. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HELSINGISSÄ TAPAHTUU\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nHEIKKI AKSILA [Vilho Helanen]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1941.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. »Täällä ei tapahdu mitään!»\n   II. Murha.\n  III. »Sitä en voi sanoa!»\n   IV. Rengas kiristyy.\n    V. Uusi murhenäytelmä.\n   VI. Mies katoaa.\n  VII. Peittyvä jälki.\n VIII. »Asumaton huvila».\n   IX. Johtolanka.\n    X. Ajo alkaa.\n   XI. Nyrkkien vuoro puhua.\n  XII. Tanja Maznitsenkon salaisuus.\n XIII. Ratkaisu käden ulottuvilla.\n  XIV. Punatukkainen nainen.\n   XV. »Minä en kadu mitään!»\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n»TÄÄLLÄ EI TAPAHDU MITÄÄN!»\n\n\n— Tuonko tuomarin kahvin tänne?\n\nKaarlo Rauta käännähti ikkunasta tyttöön. Tuossa äänessä oli jotakin,\njoka sykähdytti häntä aina, nyt aivan samoin kuin ensimmäisellä\nkerralla.\n\n— Kyllä, jos tulette pitämään minulle seuraa.\n\nJoka aamu sama kysymys ja sama vastaus. Iloisesti nyökäten tyttö katosi\novensuusta.\n\nInkeri Kaario — niin, hän oli miltei ainoa mieluisa yllätys, mikä\nvanhalla kotikaupungilla oli ollut tarjottavana palaavalle pojalleen.\nTuomari Rauta naurahti. Toimistoapulaisensa hän oli palkannut tätä edes\nnäkemättä. Sanomalehti-ilmoitus — niin tietysti. Mutta juuri kun hän\noli ollut tarkastelemassa kirjallisia hakemuksia, puhelin oli soinut.\n\n— Joko paikka on täytetty?\n\nRauta oli kuunnellut äänen ihmeellistä sointia.\n\n— Kysykää uudelleen!\n\n— Uudelleen? Oh, sitä minä vain, että joko paikka on täytetty?\n\n— Ei. Mikä teidän nimenne on?\n\n— Inkeri Kaario.\n\n— Hyvä on, neiti Kaario. Saatte paikan. Voitteko aloittaa jo huomenna?\n\n— Mutta... Haluaisin toki ensin näyttää todistukseni. Niissä ei ole\nmitään heikkoa.\n\n— Ei varmastikaan. Mutta en kaipaa niitä. Äänenne riittää.\n\n— Ääneni? Radiokuuluttajaako sitten haettekin? Luulin, että\nkysymyksessä on asianajotoimisto.\n\n— Te luulitte oikein. Riittääkö kaksituhatta kuussa — aluksi?\n\n— Että riittääkö kaksituhatta? Tottahan toki? Mutta... Sitten tyttö oli\nkeskeyttänyt ja purskahtanut nauruun, ja se oli iloisen helmeilevää\nnaurua. — Tämä on melkein liian hyvää ollakseen totta.\n\n— Niin minustakin. Näkemiin siis huomiseen, neiti Kaario.\n\n— Näkemiin.\n\nJa niin Inkeri Kaario oli tullut vastaperustetun »Varatuomari Kaarlo\nRaudan asianajotoimiston» ensimmäiseksi toimistoapulaiseksi. Ilmeisesti\nhän oli jäävä myös viimeiseksi, ellei piakkoin ihmettä tapahtuisi. No,\nhänessä oli kyllä ainesta ainoaksikin.\n\nRauta ei ollut hetkeäkään katunut sitä, että oli niin ehdottomasti\nluottanut äänen antamaan ennakkokuvaan. Tyttö oli hyvin sievä, hyvin\nsolakka ja hyvin vaalea. Suurten sinisten silmien säteily oli yhtä\nkirkas kuin hänen naurunsa. Uusi esimies oli sanellut hänelle heti\nensimmäisenä päivänä parikymmentä tyhjänpäiväistä kirjettä oikeastaan\nvain saadakseen nauttia valkean kaulan viehkeästä kaartumisesta ja\nhoikkien sormien kiidosta yli näppäimistön. Että miehen olikin pitänyt\nvaeltaa pitkin ja poikin Eurooppaa tavatakseen tuollaisen tytön vasta\nkotikaupunkiin palattuaan!\n\nInkeri Kaario tuli huoneeseen tarjottimineen. Rauta totesi taaskin,\nettä nämä aamuiset kahvihetket, jotka olivat kerta kerralta käyneet yhä\ntuttavallisemmiksi, olivat päivän paras osa. Läheisen pikku kahvilan\ntuotteissa ei tosin ollut paljon kehumista. Mutta hänen päähuomionsa\nolikin kiintynyt seuralaisensa iloisiin silmiin ja hohtavaan\nhammasriviin.\n\n— Tunnetteko johtaja Suvion? tyttö kysyi.\n\n— Olen joskus kuullut nimen. Kenties joku setä-vainajani\ntuttavapiiristä.\n\n— Mutta hänpä tuntee teidät. Onneksi.\n\nRaudan mielenkiinto havahtui heti.\n\n— Miksi niin onneksi?\n\n— Minulle onneksi, tyttö täydensi. — Muuten en nyt olisi täällä.\n\n— Todellako? Sittenpä hän onkin vallan mainio mies, Rauta yhtyi. —\nMiksi kerrotte minulle vasta nyt?\n\n— On ehkä hyvin tyhmää, että nytkin kerron, Inkeri Kaario hymyili. —\nMutta olkoon. Katsokaas, isä ei olisi tahtonut päästää minua tänne.\nHänestä oli hyvin epäilyttävää, että minulle tarjottiin ensimmäiseksi\npaikakseni niin hyvätuloista tointa. Ylioppilastodistukseni on\ntosin hyvä, sen hän myönsi, samoin kone- ja pikakirjoitustaitoni.\nMutta sittenkin! Ja kuultuaan, että lupasitte paikan pelkän ääneni\nperusteella, todistuksiani näkemättä, hän sanoi: »Tuomareitakin on niin\nmonenlaisia. Tuo mies on joko hullu tai rikollinen.»\n\nHe nauroivat molemmat. Rauta saattoi hyvin kuvitella vanhan miehen\nkauhistuksen.\n\n— Ja silloinko johtaja Suvio astui näyttämölle? hän kysyi.\n\n— Niin. Hän on isän vanhoja tovereita. Ja hän sanoi, että teillä on\nkyllä omalaatuisia päähänpistoja, mutta muuten olette kunnon mies.\n\nRauta irvisti happamesti.\n\n— Oh, olipa se aika lattea tunnustus.\n\n— Mutta se riitti rauhoittamaan isän, tyttö huomautti. — Jälkeenpäin\nminä puristin Suvion sedästä irti kaiken, mitä hän tiesi tulevasta\ntyönantajastani. Eikä se ollut niinkään vähän.\n\nRauta sytytti savukkeen asettuen tuolissaan mukavaan asentoon. Tytön\npuhelu todisti eräänlaista hivelevää mielenkiintoa häntä kohtaan. Sitä\npaitsi tuo ääni, sitä hän ei milloinkaan väsyisi kuulemaan.\n\n— No, kertokaahan, hän kehoitti. — Tunnette ehkä elämäni paremmin kuin\nminä itse.\n\n— Oi en, tyttö torjui. — Vain joitakin piirteitä. Ilottomasta,\nköyhästä lapsuudestanne. Kahdesta poikavuosienne suuresta unelmasta:\nnäyttelijän- tai nyrkkeilijänurasta, joille kummallekin teitä\nveti. Vanhempienne kuolemasta. Rikkaan setänne testamentista,\njolla suuren omaisuuden pantiksi hahmoteltiin koko elämänne:\nlakitieteenkandidaattitutkinto, sitten ulkomaille jatkamaan opintoja\ntai katsomaan elämää tai mitä tahansa, kunhan vain asettuisitte\npysyvästi kotimaahan ennen ensimmäistäneljättä ikävuottanne. Ja te\npalasitte kaksi päivää ennen määräajan umpeen menoa.\n\n— Koska se oli viimeinen mahdollinen vuorolaiva Stettinistä, Rauta\ntäydensi. — On hyvä, että tiedätte tuon kaiken, neiti Kaario. Silloin\nymmärrätte tämän järjettömän asianajotoimiston olemassaolonkin.\nVain pari lisäystä on enää tarpeen. Ulkomailla en opiskellut, en\nainakaan juridiikkaa. Uhrasin aikani niille, joita te kauniisti\nsanoitte poikavuosieni suuriksi unelmiksi. Istuin teattereissa ja\nnyrkkeilykehien ääressä useissa Euroopan pääkaupungeissa, kunnes aloin\nkuvitella löytäneeni uuden alan, tavallaan noiden molempien yhdistelmän.\n\nKun hän keskeytti, tyttö ei kysynyt eikä sanallakaan kiirehtinyt häntä\njatkamaan. Mutta koko hänen olemuksensa todisti vireää mielenkiintoa.\n\n— Kotimaahan palatessani se väikkyi mielessäni ainoana mahdollisena\nurana, mies jatkoi hetken kuluttua. — Mutta kun kerroin siitä\ntovereilleni, he nauroivat: »Ei, veli hyvä, Helsinki ei tarvitse sinun\neikä kenenkään muunkaan salapoliisitoimistoa! Saat koreasti tyytyä\nasianajohommaan. Arkipäiväistä? No, sitä ei voi auttaa.» Ja seurassa\nollut rikospoliisin päällikkö tuomari Korpela irvisti minulle vasten\nnaamaa: »Me julkiset poliisit hoitelemme kyllä rikoiksemme kalterien\ntaa ilman mokomaa apua!» Katselin kaksi viikkoa ympärilleni ja niiden\nkuluessa aloin tajuta, että he olivat oikeassa. Tuon havainnon tehtyäni\nolisin heti matkustanut takaisin sinne, mistä tulin. Mutta setäni tahto\nnaulitsi minut tänne. Ja niin minä otin lusikan koreaan käteen. Eikä\ntämäkään nyt mene.\n\nPettymys ja tunto epäonnistumisesta värittivät viime sanat katkeriksi.\nInkeri Kaario unohti, että vastapäätä istuja oli hänen työnantajansa.\nMelkein hän unohti senkin, että tämä oli leveäharteinen, pitkä mies,\njonka lyhyeksi leikatun, vaalean tukan ympäröimät kasvot olivat\njyrkkäpiirteiset ja päättäväiset ja jolla täytyi olla voimia kestää\npaljonkin pettymyksiä ja koettelemuksia. Hän kumartui eteenpäin antaen\nsormiensa tyynnyttävän hyväilevästi kulkea miehen nyrkkiin puristuneen\nsuuren, lujan käden yli. Raudan harmaat silmät katsoivat häneen\nkiitollisina. Sitten mies hymähti ilottomasti.\n\n— Typerää, että puhun näin, hän sanoi. — Mutta ei ole helppoa tunnustaa\nepäonnistuneensa. Asianajoa? Sitä kai olivat olevinaan ne kaksi\nlikaista avioerojuttua, joita minulle tyrkytettiin. Puhumattakaan siitä\ntuttavastani, joka oli kuullut erikoisharrastuksistani ja tarjosi\nminulle tehtäväksi hankkia sitovat todistukset vaimonsa oletetusta\nuskottomuudesta! Ei, neiti Kaario, minä en enää sovi Helsinkiin. Täällä\nei tapahdu mitään! Lopetan koko liikkeen niin pian kuin...\n\nTyttö tukahdutti urheasti huokauksen. Isku ei ollut odottamaton.\nOlihan hän sen aavistanut jo siitä pitäen, kun tuomari oli ajanut ulos\nensimmäiset asiakastarjokkaat. Sillä tavalla ei päässyt alkuun. Ja nyt\nhän ymmärsi, miksi toimisto oli tuomittu. Helsingissä ei todellakaan\ntapahdu sellaista, mihin hänen kummallinen esimiehensä kävisi lujine\nkourineen toden teolla kiinni. Tyttöä ei surettanut niinkään edessä\nolevan paikan menetys kuin miehen pettymys.\n\n— Niin pian kuin? hän kysyi hiljaa.\n\n— Niin pian kuin tärkein peräytymisen este on poissa, Rauta vastasi.\n— Odotan näet tietoja eräiltä tuttaviltani, joille annoin toimeksi\nhankkia teille uuden paikan, vähintään yhtä hyvän kuin tämä.\n\nUuden paikan hänelle? Vähintään yhtä hyvän? Inkeri Kaarion silmät\nkostuivat. Salatakseen liikutustaan hän kysyi:\n\n— Entä te itse?\n\n— Minä? Virastotyöhön minusta ei ole. Istuudun »Lincolnini»\nohjauspyörän ääreen ja lähden ajamaan takaa jotakin.\n\nKärsimättömänä Rauta nousi paikaltaan ja jäi tuijottamaan hiljaista,\nauringonpaisteessa kylpevää katua.\n\n— Sinä kirottu pieni kolo, josta minulle valehdeltiin, että olet\nkasvanut suureksi! hän ärähti hampaittensa välistä.\n\nTyttökin oli noussut. Hän oli hiljainen ja surullinen kerätessään\nastioita tarjottimelle. Kun hän ehti ovelle, tuomarin ääni pysähdytti\nhänet:\n\n— Kun olen sanonut jo näin paljon, voin huoleti sanoa loputkin.\nJos minä onnistun jossakin, niin sitten minulla on jotakin tärkeää\npuhuttavaa teille.\n\nTyttö katsahti häneen suurin, ihmeellisen kirkkain silmin, joista suru\noli kuin pois pyyhkäisty. Seuraavassa hetkessä hän oli jo sulkenut oven\njälkeensä.\n\nRauta tuijotti hetken oveen. Sitten hän istahti raskaasti pöytänsä\nääreen. Mihin ikinä hän nykyisin tarttuikin, se epäonnistui. No niin,\nkaikki oli tällä erää taas lopussa. Toimistosta hän itse asiassa\nvälitti viis! Ja varojahan hänellä oli elää miten vain halusi — tämän\nmaan rajojen sisällä. Kirous alkoi vasta siitä, että hän tahtoi tehdä\ntyötä, omaa työtään. Maata oli kyllä vielä yrittämistä varten. Mutta\nhäntä etoi ajatus uudesta alusta. Eräs ääni, eräs nauru, eräät silmät\nja eräät kädet olivat tehneet tämän alun perin tuomitun toimiston\nhänelle paikaksi, jonka ulkorajoilta nyt ammotti vastaan tyhjyys.\n\nPuhelin pärähti soimaan.\n\nHaluttomasti Rauta tarttui kuulotorveen. Mutta haluttomuus vaihtui\näkisti jännittyneeseen tarkkaavaisuuteen.\n\n— Korpela täällä.\n\nRikospoliisin päällikön äänessä oli aivan toinen sävy kuin silloin, kun\nhän ylimielisesti vakuutti, että »me hoitelemme».\n\n— Hauska kuulla. Mikäs nyt on hätänä?\n\n— Haluan puhella kanssasi.\n\n— Sinä minun kanssani? Mistä? Rauta kysyi.\n\n— Tahdon kuulla mielipiteesi eräästä hitonmoisesta jutusta. Sinä tunnet\nasianomaiset paremmin kuin minä. Minun on keskusteltava heistä kanssasi\nennen kuin ryhdyn kuulusteluihin. Tulen sinne, sanokaamme, puolen\ntunnin kuluttua.\n\n— Hyvä. Odotan sinua. Mutta sano nyt edes, mitä asia koskee.\n\n— Murhaa.\n\nEi sanaakaan enempää. Puhelin sulkeutui.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nMURHA.\n\n\n— No, annahan kuulua.\n\nTuomarit istuivat nahkanojatuoleissa kahden puolen tupakkapöytää.\nHeidän vastakohtaisuutensa oli silmäänpistävä: Rauta kookas, vaalea ja\nrauhallinen, Korpela pienenläntä, laiha ja hyvin tumma, mustien silmien\nkatse oli levoton, ja hoikkien, hyvinhoidettujen käsien näytti olevan\nvaikea kysyä paikoillaan.\n\n— Olet kai kuullut nimen Tanja Maznitsenko? Korpela kysyi alkajaisiksi.\n\nToinen nyökkäsi.\n\n— Tanssijatar. Venakko, vai?\n\n— Ukrainatar. 25-vuotias. Tuli maahan viime vuoden toukokuussa ja\nsai työluvan. Kauneutensa vuoksi pääsi aloittamaan hienoimmissa\nulkoravintoloissamme. Mutta talvisaikaan hän sai paikkoja enää vain,\nsanokaamme, toisen luokan ravintoloissa. No, hitto soikoon, nyt tuo\nkaikki on jo yhdentekevää. Viime yönä klo 3,15 hänet tavattiin ojaan\najaneen auton etuistuimelta kuulan reikä ohimossa. Tässä näet paikan,\nmistä auto löytyi.\n\nKorpela ojensi pöydän yli karttapiirroksen.\n\n— Punaisella ristillä merkitty kohta osoittaa auton paikkaa.\n\nRauta tutki karttaa. Hän tunsi paikan hyvin. Se oli Turun valtatiellä\nneljäntoista kilometrin päässä Helsingistä.\n\n— Omituinen ojaan ajon kohta, hän totesi. — Leveä betonitie,\nnäkyväisyys mainio ja juuri sivuutettu mutkakin melko vaaraton.\n\n— Hyvillä, suorilla teillä tapahtuvat useimmat auto-onnettomuudet,\nKorpela huomautti. — Auto on joutunut pois betonitieltä ja jonkin\nmatkan päässä suistunut syvään ojaan. Kummallista kyllä se on\nselvinnyt, sanokaamme, varsin vähin vaurioin. Vain oikeanpuoleiset\nikkunalasit ovat pirstaleina. Ojaan ajon olemme todenneet tapahtuneen\nklo 2.45:n ja 3.15:n välisenä aikana. Kun auto löydettiin, ei\nkuljettajasta eikä muista mahdollisista matkalaisista näkynyt\njälkeäkään. Hitonmoisia kyytimiehiä he vain ovat olleet. Naisen on näet\ntodettu kuolleen jo puolenyön maissa.\n\nRauta vihelsi.\n\n— Se tuntuisi osoittavan, että nainen ammuttiin muualla ja sullottiin\nvasta ruumiina autoon, hän sanoi. — Mutta oli miten hyvänsä, tällä\nhetkellä minua kiinnostaa eniten kysymys, mitä tarkoitit väitteelläsi,\nettä minä tunnen asianomaiset paremmin kuin sinä. Kaikkien\nluettelemiesi tosiseikkojen jälkeen epäilen sitä vahvasti. Tanja\nMaznitsenkon nimen olen lukenut lehdistä. Kaunokaista itseään en ole\nedes nähnyt. Sanoithan, että hän esiintyi viime aikoina vain toisen\nluokan ravintoloissa. Ja luvallasi sanoen minun hemmotellulle maulleni\non jo täkäläisissä ensimmäisen luokan paikoissakin koettelemusta\nkylliksi.\n\nRikospoliisin päällikkö sytytti uuden savukkeen ennen kuin ryhtyi\nvastaamaan. Hänen katseensa harhaili pitkin huonetta.\n\n— Tulin puhuneeksi, sanokaamme, epätäsmällisesti, hän myönsi.\n— Tarkoitin, että sinä tunnet eräitä asiaan sekautuneita tai\nsekoitettuja. Haluaisin heistä eräitä ennakkotietoja. Olen näet\nkutsunut heidät kuulusteltavikseni. Hitto soikoon, mies, toivon yhtä\nhartaasti kuin sinä heidän voivan todistaa, ettei heillä ole mitään\ntekemistä murhan kanssa.\n\n— Yhtä hartaasti kuin minä? Rauta toisti hitaasti, kuin punniten. —\nTarkoitat: kuin minä sitä toivon kuultuani nimet.\n\nSitten hän kiivastui:\n\n— Sano sitten nuo nimet! Ja lakkaa kirotusta kiertelemisestäsi!\n\nKorpela nosti torjuen kätensä.\n\n— Odotahan. Kun nuo nimet tutkimuksissa putkahtavat esiin, sanoin\nitsekseni: hitto! Hitto, sanoin vielä toisenkin kerran, se on satua,\ntyperää satua! Mutta näin ne tulivat esille.\n\nHermostuneesti hän pyöritteli sormissaan savuketta ja painoi sen sitten\näkisti sammuksiin.\n\n— Meillä oli siis murhattu nainen, mutta ei tietoa, sanokaamme,\nkuolemanmatkan muista osanottajista, hän aloitti. — Oli helppo todeta,\nmissä Tanja-neiti asui. Meiltä pistäydyttiin tuossa matkustajakodissa.\nHitto soikoon, mies, millaisia koloja meillä on lähellä pääkaupungin\nsydäntä. »Piilopirtti» — no, sanoohan tuo nimikin jotakin. Omistajatar\nheitteli ensin niskojaan. Hän ei muka vakoillut vuokralaisiaan eikä\nvalvonut heidän tulemisiaan eikä menemisiään. Tanja-neidillä kävi sitä\npaitsi niin paljon vieraita, että vaikea heistä oli lukua pitääkin.\n»Kaunis, nuori neiti — ja niin hieno. Hihi. Tietäähän ne nuoret, kun\nvielä on taiteilijatemperamentti ja vieras, kuuma veri. Hihi.» Hyi\nhitto! Vei aikansa, ennen kuin tuo vanha parittajatyyppi käsitti, että\ntosi oli edessä. Komissaari Vuoristo, joka lähinnä hoitaa tätä juttua,\non nuoruudestaan huolimatta mies paikallaan pänttäämään erinäisiä\ntosiasioita tuollaiseenkin, sanokaamme, paksuun päähän. Eilen?\nTodellakin, sen tuo naisihminen sattui erinäisistä syistä muistamaan,\nettä eilen Tanja-neiti lähti ulos klo 18,30. Kaivannut takaisin\ntulevaksi? Ei, sitä emäntä ei ollut tehnyt. Olihan neiti aikaihminen,\nkaksi silmää päässä, kaksi suurta, kaunista silmää. Miksi hän olisi\nkaivannut? Ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin neiti vietti yönsä\nmuualla. Tietäähän ne nuoret... Hitto soikoon, mies, pelkään, että\nminulla ei olisi ollut kyllin kärsivällisyyttä kuunnella tyynesti tuota\nlimaista olentoa!\n\nRauta hymähti. Rikospoliisin päällikön perusteellinen kuvaus koetteli\nhänen kärsivällisyyttään. Mies ei ikinä näyttänyt pääsevän nimiin asti.\nMutta hän oli päättänyt odottaa ääneti.\n\n— Komissaari Vuoristo on perusteellinen mies, Korpela jatkoi. —\nHän antoi akan jauhaa juttuaan. Sitten hän palasi vähän taapäin.\nMitkä olivat ne »erinäiset syyt», joiden vuoksi »rouva johtajatar»\npoikkeuksellisesti muisti neidin eilisen ulosmenon niin tarkoin?\nHän osaa, sanokaamme, painaa oikeaa nappia, tuo Vuoristo. »Rouva\njohtajatar», se murti akan vastarinnan. Hän pyysi komissaaria oikein\nistumaan ja vastasi auliisti. Niin, kas, se johtui siitä, hän\nsanoi, että eilen eräs nuori, komea suomalainen herra oli tullut\nkysymään neiti Maznitsenkoa. Tavallisesti Tanja-neidin vieraat olivat\nulkomaalaisia, useimmiten saksaa puhuvia. Tai sitten he eivät olleet\nmuuta kuin herrasmiehen rajoilla. (Hitto soikoon, mies! Se ei ollut\nakalta hullummin sanottu: herrasmiehen rajoilla!) Kyllä, kyyhkyläinen\noli kotosalla. Toinen kerros, kolmas ovi vasemmalla. Ja sen sanottuaan\nhän, emäntä, oli pitänyt asiaa puolestaan loppuun käsiteltynä. Mutta\nvieras olikin hänen ihmeekseen toista mieltä. »Tahtoisitteko ilmoittaa\nneiti Maznitsenkolle, että insinööri Sara odottaa häntä?»\n\nTuo yksi ainoa sana, nimi, vaikutti Rautaan kuin sähköisku.\nRikospoliisin päällikkö tunsi eräänlaista tyydytystä. Komissaari\nVuoriston selonteossa samainen nimi oli tyrmistyttänyt häntä. Mutta\nhänen hämmästyksensä oli kuitenkin vähäistä sen vaikutuksen rinnalla,\nminkä insinööri Saran mainitseminen tässä yhteydessä teki Rautaan.\nHän hätkähti rajusti ja jäi tuijottamaan vieraaseensa sanattomana.\nHän tarvitsi aikaa käsittääkseen, mitä saattoi sisältyä siihen, että\ninsinööri Sara oli käynyt tanssijattaren asuinpaikassa vain muutamia\nminuutteja ennen murhaa. Mutta oivallettuaan, mihin rikospoliisin\npäällikkö tähtäsi, hän suuttui silmittömästi:\n\n— Sara! Antti Sara! Sinä olet hullu tai tuo komissaarisi on hullu!\n\nSitten hän lisäsi huomattavasti tyynemmin:\n\n— Komissaari Vuoriston on täytynyt kuulla väärin.\n\n— Hän _ei_ kuullut väärin, Korpela sanoi vakavasti.\n\n— No, sitten tuo viheliäinen akka on kuullut väärin! Rauta väitti\nuudelleen tuohtuen.\n\n— Ei hänkään kuullut väärin. Hitto soikoon, mies, se asia on varma.\nAkalle oli yllätys, että joku Tanja-neidin vieraista ei törmännyt\nsuoraa päätä osoitettuun huoneeseen, vaan pyysi vain ilmoittamaan\nneidille sanoen vielä oman nimensä. Koeta nyt älytä olosuhteet! Se oli\nniin harvinaista, että emäntä hämmennyksissään kysyi uudelleen herran\nnimeä. Silloin vieras ojensi hänelle käyntikorttinsa. Se on nyt meidän\nhallussamme. »Antti Sara. Dipl. insinööri. Helsinki.»\n\nRikospoliisin päällikkö hieroi valkeita, hoikkia sormiaan vastakkain.\nTavallaan hän nautti tästä keskustelusta. Oli kuin hän olisi\njärjestänyt šakkilaudalle pelin, missä mustat näyttivät olevan\nehdottomasti voittamassa, ja kehoittanut toveriaan keksimään ratkaisun,\njoka pelastaisi valkoisen kuninkaan muutaman siirron perästä uhkaavasta\n»matista». Löytäisikö Rauta pelastavan ratkaisun? Korpela toivoi sitä,\ntoivoi hartaasti. Mutta ratkaisun täytyi olla täysin pelin sääntöjen\nmukainen, ei mitään pelkkiä »Sinä olet hullu!» huudahduksia.\n\n— No, sitten joku on esiintynyt Saran nimellä. Käyntikortti ei ole\nmikään riittävä todistus. Kirjapainoja on maassa vilisemällä, Rauta\nkiisti edelleen. Mutta hän tunsi itsekin, ettei hän saanut sanoihinsa\nenää varmuutta. Siksi hän aloitti uuden hyökkäyksen: — Käsitäthän\nitsekin, että komissaari Vuoristo, olkoon miten taitava vainukoira\ntahansa, on eksynyt väärille jäljille, jos hän asettaa tuon naisen\nmurhan yhteyteen Saran. Kaikista tuntemistani miehistä Antti Sara sopii\nmoiseen saastaiseen osaan vähiten! Ehkäpä Vuoristo on saanut valoisaan\npäähänsä sellaisenkin ajatuksen, että Sara on tuon naisen rakastaja ja\nettä kysymyksessä on mustasukkaisuustragedia.\n\n— Ei, Korpela torjui. — Tiedämme insinööri Saran käyneen\n»Piilopirtissä» vain tuon ainoan kerran. Mutta siinä on näissä\nolosuhteissa, sanokaamme, jo kerta liikaa. Emännän kertoman mukaan\nTanja-neiti oli istunut jo ulosmenokunnossa, kun hän oli tullut\nilmoittamaan vieraasta. Hän oli ollut poikkeuksellisen vakava ja\nvain nyökännyt ääneti kuultuaan tulijan nimen. Hitto soikoon, mies,\ntosiasioita ei voi kieltää! Emäntä oli jäänyt katsomaan heidän\njälkeensä, kun he yhdessä jättivät matkustajakodin.\n\n— Kenties hän vielä näki heidän nousevan oven edessä seisovaan autoon?\nJa kenties hän pani merkille auton numeron, joka nyt on todettu samaksi\nkuin tuon maantienojasta löydetyn vaunun? Rauta ivasi.\n\n— Älä hermostu, Korpela väitti oudon tyynesti. — Ei, he lähtivät\njalkaisin keskikaupungille päin. Mutta sen jälkeen neiti Maznitsenko\nei enää palannut asuntoonsa, ei milloinkaan. Hitto soikoon, mies, eikö\nsinulla todellakaan ole mitään, mikä kumoaisi näihin tosiasioihin\nsisältyvän hirveän mahdollisuuden?\n\nMiehet katsoivat toisiaan pitkään vaieten. Rauta käsitti nyt, miksi\nrikospoliisin päällikkö oli halunnut tätä keskustelua. Pienissä,\nlevottomissa silmissä ei ollut mitään ilkkuvaa tyytyväisyyttä sen\njohdosta, että Raudan tähänastiset vastaväitteet olivat auttamattomasti\nmurskautuneet. Pikemminkin niissä kuvastui pyyntöä ja toivoa.\n\n— Tosiasiat saat Saralta itseltään, hän sanoi. — Mutta ennen kuin\nlähdet häntä kuulustelemaan, haluan kuitenkin esittää erään tosiasian,\njota vastaan kaikkien sinun esittämiesi seikkojen luoma varjo häipyy\nolemattomiin.\n\n— Ja se on?\n\n— Saran persoonallisuus.\n\nRauta sanoi sen syvällä vakavuudella, joka ei voinut olla tehoamatta.\nNuo kaksi sanaa jäivät kuin soimaan huoneessa. Hetken äänettömyyden\njälkeen hän jatkoi:\n\n— Sinä sanoit, että minä tunnen asianosaiset paremmin kuin sinä. Ja\nSaran minä todellakin tunnen. Tunnen hänet riittävän hyvin tietääkseni,\nettei hänellä voi olla tekemistä minkään rikoksen kanssa. Ei minkään!\nMyönnän äsken kiivastuneeni suotta, kun asetit hänet yhteyteen tuon\nhämäräperäisen ulkolaisen tanssijattaren kanssa. Katsos, kukaan meistä\nhänen ystävistään ei ylioppilasaikanakaan nähnyt häntä naisseurassa,\nei parhaassakaan. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut aikaa sellaiseen.\nHänellä on aina ollut vain yksi suuri rakkaus ja intohimo: isänmaa.\nTiedän, että te ulkopuolelle jääneet hymyilitte meille Saran järjestön\nmiehille, meidän suurille unelmillemme. Mutta me elimme Saran\npersoonallisuuden taikapiirissä, ja vielä nytkin — puolet Eurooppaa\nläpi kahlattuani ja monin tavoin parkkiutuneena — tunnen häntä kohtaan\nsyvää kiitollisuutta. Me olimme nuoria, riehakkaita veitikoita, mutta\nhän tempasi meidät kevyen ilon, pelipöytien ja lasin äärestä ja\nsyövytti meihin uuden, palavan hengen. Hän sai meidät uskomaan, että\nisänmaa kutsui meitä onnellisemman tulevaisuuden nimessä.\n\nRaudan ääni oli syvä ja vakuuttava.\n\n— Hitto soikoon, mies! Korpela murahti. — Enpä ole ikinä kuullut\naikamiehen suusta moista ylistyshymniä toisesta miehestä.\n\n— Et kai, Rauta hymähti. — Sinäkin tunnet tietysti Saran, noin\nulkokohtaisesti. Tiedät, että hän on kunnioitettava mies, joka kaikkien\nmuiden puuhiensa ohella on hankkinut itselleen parhaan asiantuntijan\naseman omalla ammattialallaan. Mutta sinun on hyvä nyt tietää, mitä\nhän sen lisäksi on läheltä katsottuna. Tai oli. Sillä kuvaukseni on\nniiltä vuosilta, jotka edeltivät minun ulkomaisia harharetkiäni.\nEntä nyt? Tietysti otaksuin kotimaahan palattuani löytäväni Sarankin\ntoisenlaisena. Säilyttää nykyisen kaltaisena aikana uskonsa parempaan\nhuomeneen, se tuntui minusta suorastaan mahdottomalta. Kun ulkomailla\nluin teidän täällä kotona luisuneen jo niin alas, että kommunistiselle\npuolueelle palautettiin jälleen julkinen toimivapaus ja että sen\nedustajia istuu taas eduskunnassa...\n\n— Anna politiikan olla, Korpela keskeytti hermostuneesti. — Käsitäthän,\nolen virkamies.\n\nRauta naurahti ivallisesti.\n\n— Nuo sanat olen näinä kuukausina kuullut jo moneen kertaan, hän\nvirkkoi. — _Niin_ pitkällä siis jo ollaan. No, kun luin tuosta\nkaikesta, koetin arvailla, eikö se ole ollut Saralle musertava isku.\n\n— Ja kotiin tultuasi? Uudistettuasi ystävyytesi Saran kanssa?\n\n— En ole uudistanut sitä, Rauta sanoi raskaasti. — Jotenkin olen\njoutunut liian kauas. Ja kuitenkin, kun havaitsin hänet samanlaiseksi\nkuin ennen — kenties vain hieman kovemmaksi ja vieläkin ehdottomammaksi\n— niin se oli minulle ainoa iloinen yllätys, minkä kotimaahan paluu\ntuotti tai...\n\nRauta punnitsi sanojaan. Hänen mieleensä oli kohonnut kuva Inkeri\nKaarlosta. Se oli tietysti aivan toista. Mutta sittenkin.\n\n— ... tai ainakin eräs niistä peräti harvoista, mitä olen kokenut, hän\ntäydensi. — No, nyt siis tiedät, millainen mies Sara on. Hymysikin\nuhalla olen halunnut saada sinut käsittämään, miten kerta kaikkiaan\non mahdotonta, että Saralla saattaisi olla jotakin tekemistä sinun\nlikaisessa jutussasi.\n\n— Olen kiitollinen sinulle, rikospoliisin päällikkö sanoi. — Olen\nsaanut kuvan Sarasta. Ja se on kuva _miehestä_, myönnän sen mielihyvin.\nMutta...\n\nHän kohautti hermostuneesti kapeita hartioitaan. Syvällä mielessään\nhän tunsi pettymystä ja mielipahaa. Rauta ei ollut kyennyt esittämään\nvapauttavaa ratkaisua valkoisen kuninkaan kohtalolle hänen\nšakkitehtävässään.\n\n— Mutta mitä?\n\n— Hitto soikoon, mies! Korpela huudahti äkisti kiivastuen. — Sinä et\ntiedä vielä puoliakaan meidän esiin onkimistamme tosiasioista. Ehkä on\nhyvä, että saat ne jo nyt tietoosi. Sillä minulla on ilkeä tunne siitä,\nettä tuo sinun suuresti ihailemasi Sara joutuu kaikesta huolimatta\nlähiaikoina kipeästi tarvitsemaan sinun apuasi. Oh, älä keskeytä minua,\nvaan kuuntele! Sanoit vähän aikaa sitten, etteivät nimen ilmoittaminen\nja käyntikortin jättö vielä riitä todistamaan Saraa siksi mieheksi,\njonka seurassa Tanja Maznitsenko lähti viimeiselle kävelylleen.\nSiinä olit tietysti oikeassa. Mutta naisen huoneesta löytyi Saran\nhänelle kirjoittama ranskankielinen kirje, jossa hän pyysi tapaamista\neilisillaksi. Kaikin puolin, sanokaamme, korrekti kirje. Mutta hitto\nsoikoon, mies, siinä oli tällainen käänne: »Keskustelustamme saattaa\nriippua erään ihmisen elämä tai kuolema.» Tuota keskustelua seurasi\nkammottavan pian erään ihmisen kuolema!\n\nRauta puristi kätensä nyrkkiin. Hetken kuluttua hän sanoi matalalla\näänellä:\n\n— Onneton yhteensattuma, ei muuta.\n\nRikospoliisin päällikkö hymähti ilottomasti.\n\n— Noita onnettomia yhteensattumia on useampia, hän huomautti. —\nMurha-auton omistajaksi on todettu arkkitehti Ilmari Kalpa, eräs Saran\nlähimpiä ystäviä.\n\n— Kalpa!\n\nNyt Rauta tunsi menettävänsä pohjan jalkojensa alta.\n\n— Kalpa! hän toisti kiivaasti. — Oletko sinä ihan päästäsi vialla vai\nolenko minä?\n\n— Ei kumpikaan meistä, Korpela torjui. — Mahdollisesti sitä on,\nsanokaamme, arkkitehti Kalpa. Oh, hänestä sinun ei tarvitse antaa\nminulle mitään luonnekuvaa. Tunnen miehen. Kaikin puolin moitteeton\nja lisäksi loistava kyky alallaan. Mutta se ei tee tyhjäksi sitä\ntosiasiaa, että murhattu tanssijatar löydettiin viime yönä hänen\nautostaan.\n\nRauta tyytyi siihen. Hän istui synkkänä, syvä ryppy silmäkulmien\nvälissä.\n\n— Ja vielä? hän kysyi.\n\n— Viimeinen kirotuista tosiasioista on, sanokaamme, kaikkein\nmielettömin, Korpela huokasi. — Hitto soikoon, mies! Aluksi minä\nyksinkertaisesti kieltäydyin uskomasta siihen. Mutta sekin on tosiasia.\nMurha-auton lattialta löytyi ase, jolla kuolettava laukaus oli ammuttu.\nTuon pistoolin osti kolmisen kuukautta sitten Oy. Aseesta nuori\nmaisteri Martti Mäki, Saran miehiä hänkin, kuten tiedät.\n\nHuoneeseen laskeutui äänettömyys, raskas ja ahdistava. Sitten Rauta\nnousi ja astui ikkunan ääreen jääden sinne seisomaan.\n\nKatu kylpi huhtikuun auringossa. Ihmiset kulkivat hitaasti nauttien\nvuoden ensimmäisestä kirkkaasta kevätpäivästä. Rauta katsoi tuota\nkaikkea, mutta ei kuitenkaan nähnyt siitä mitään. Vihdoin hän kääntyi\njälleen toveriinsa. Hänen äänensä kaikui taas rauhallisen lujana:\n\n— Pirullista teatteria, ei muuta. Mutta sinun mieliksesi käykäämme\nkaikki tuo lävitse. Meillä on siis murhaaja, joku tuntematon, joka\nsyystä tai toisesta oli päättänyt raivata tieltään Tanja Maznitsenkon.\nEllei hän voinut tavoittaa tätä ilman muuta, saattaa korkeintaan\najatella hänen puhelimitse sopineen uhrinsa kanssa tapaamisesta, mutta\nei missään tapauksessa jättäneen mitään selviä jälkiä itsestään. Se\nseikka, että Sara kirjeellisesti pyysi tapaamista ja kävi noutamassa\ntuon naisen ilmoittaen matkustajakodissa vielä nimensäkin ja jättäen\nkaiken hyvän lisäksi käyntikorttinsa, todistaa toki pahimmallekin\nepäilijälle, että ainakaan hänellä ei ollut mitään murha-aikeita.\nMurhaaja voi olla melkein kuka muu hyvänsä, paitsi ei Sara. Mutta\nkuka hän liekin, niin yksi on varmaa: murha on Saraa vastaan\ntarkoituksellisesti suunnattu katala juoni. Se on ainoa järjellinen\nselitys siihen, että murhattu nainen löydettiin Kalvan, Saran ystävän,\nautosta ja että vaunun lattialta vielä tavattiin Mäen, Saran toisen\nystävän pistooli, jolla kuolettava luoti on ammuttu. Ellet älyä tätä\nnäiden idioottimaisuuksien ainoaa mahdollista selitystä, niin olet —\nanteeksi vain, vanha veikko, arvosteluni — luvattoman suuri tomppeli.\n\nKorpela nosti torjuen kapean, valkean kätensä. Mutta hän ei suuttunut.\n\n— Hitto soikoon, mies, kylläpä sinä käytät voimakasta kieltä, hän\nhymähti. — Mutta väitteissäsi on paljon järkeä. Se on, sanokaamme,\ntoinen selitysmahdollisuus. Ja vaikka se ei asian kulkuun vaikutakaan,\nniin myönnän toivovani, että olisit oikeassa. Minunkin silmiini\npisti epäilyttävänä se seikka, että meille suorastaan tyrkyttämällä\ntyrkytetty Saraan viittaava todistusketju on, sanokaamme, liian\ntäydellinen.\n\n— Sepä se, luonnottoman täydellinen, Rauta vahvisti. — Mutta sinä\npuhuit jotakin toisesta selitysmahdollisuudesta. Minun esittämäni on\nainoa mahdollinen!\n\nRikospoliisin päällikön huulille kohosi vaisu hymy.\n\n— Toinen, sanoin, hän toisti. — Toisen saat pahimmassa tapauksessa\nlukea jo iltapäivälehdistä.\n\n— Sanomalehdet! Rauta hymähti.\n\n— Niinpä niin, niiden mahti on peloittavan suuri. Hitto soikoon, mies,\njos ne pääsevät nyt tämän jutun jäljille, niin niiden toimituksissa\nteroitetaan parhaat kynät rakentamaan tosiasioista ja otaksumista\ntoista mahdollisuutta. Se on oleva sinun esittämällesi aivan\nvastakkainen, mutta yhtä aukoton. Saran ja hänen ystäviensä kunnia\nriippuu nyt suuressa määrin siitä, pitääkö tuo »Piilopirtin» akka\nsuunsa kiinni edes niin kauan, että me ehdimme tutkia jutun. Hän on\nkyllä luvannut olla vaiti. Mutta tuollaisten ihmisten lupauksiin on\nparas olla liikoja luottamatta. Jos lehtimiehet saavat hänet puhumaan,\nniin tuo toinen selitysmahdollisuus lyödään viipymättä sanomalehdistön\nvoimalla esiin. Sen voima kymmenkertaistuu, jos minä nyt jään,\nsanokaamme, vaikkapa vain puolitiehen Saran ja hänen ystäviensä\nirroittamisessa tästä jutusta. No, loppujen lopuksi on oikeuden asia\narvioida, kumpi selitys on oikea.\n\nRauta oli jälleen asettunut entiselle paikalleen vastapäätä\nrikospoliisin päällikköä. Huolestuneena hän tarkasteli toverinsa\nkalpeita, hermostuneesti nytkähteleviä kasvoja.\n\n— Ja tuo mainitsemasi toinen selitysmahdollisuus, millainen se voisi\nmuka olla? hän kysyi.\n\n— Muka? Korpela hymähti. — No, kuulehan siis: Sara on joko yksin tai\nystävineen syyllinen. Murha on suoritettu kaupungissa, ja nyt oltiin\nviemässä ruumista jonnekin kauas tavalla tai toisella raivattavaksi\nnäkyvistä. Suunnitelmat menivät sitten kuitenkin sekaisin, kuten ojaan\najo osoittaa. Sanomalehdille ei tuota, sanokaamme, suurta vaivaa\nesim. keksiä tiellä huimasti takaa-ajavan auton jälkiä tai suorastaan\nnäkijöitä kahden mielettömästi perättäin kiitävän auton öiselle\nkilpa-ajolle. Sellaista sattuu aina. Hitto soikoon, mies, siitä on\nhelppo runoilla edelleen. Murhaajat huomaavat olevansa takaa-ajettuja.\nHätäytyminen aiheuttaa ojaan ajon. Heille tulee tulinen kiire pakoon,\nennen kuin toinen auto ennättää paikalle, ja silloin murha-ase putoaa\nmurhatun jalkoihin. Hitto soikoon, mies, tähän selitykseen ei jää\nainoatakaan aukkoa.\n\n— Se on valhetta alusta loppuun asti! Rauta huudahti kiivaasti.\n\nRikospoliisin päällikkö silmäsi kelloaan ja nousi.\n\n— Saattaa olla, hän myönsi alakuloisesti. — Nyt minun on mentävä. Mutta\nvalitettavasti minun on todettava, että insinööri Saran asia näyttää\nminusta nyt pahemmalta kuin, sanokaamme, tänne tullessani.\n\n— Nyt pahemmalta? Rauta kertasi. — Sinä hourit! hän huudahti sitten\nkiivaasti. — Miksi se nyt näyttäisi muka pahemmalta?\n\nKorpelan silmät suuntautuivat suuttuneeseen toveriin ja lakkasivat\ntoviksi tavallisesta levottomasta liikehtimisestään.\n\n— Miksi? hän toisti. — Kun murha on todettu, etsitään motiivia,\neikö totta? Mitä tiedämme Tanja Maznitsenkosta? Sen, että hän oli,\nsanokaamme, kaunis ulkomaalainen tanssijatar. Mutta se ei ole paljon.\nHän esiintyi viime aikoina toisen luokan paikoissa ja ansaitsi\nniissä huonosti. Hän asui halvassa, syrjäisessä matkustajakodissa.\nMutta ehkäpä hänelle olikin pääasia, että paikka oli syrjäinen ja\nettei siellä valvottu menemisiä eikä tulemisia — ei hänen eikä hänen\nvierautensa. Ainakaan hän ei noudattanut samanlaista vaatimattomuutta\npukeutumisessaan kuin asumisessaan. Päinvastoin hän pukeutui tuloihinsa\nverraten, sanokaamme, ylettömän hienosti ja kalliisti. Hitto soikoon,\nmies, mistä hän sai rahat siihen? Ja miksi hän yleensä jäi maahan, joka\nantoi niin pienen arvon hänen »suurelle» taiteelleen?\n\nRikospoliisin päällikkö esitti kysymyksensä mitellessään huonetta\nlyhyin askelin, mutta hän ei odottanut niihin vastausta, vaan jatkoi:\n\n— Ehkäpä vastaus näihin molempiin kysymyksiin on yksi ja sama: hänellä\noli, sanokaamme, salainen sivuharrastus, josta hän sai hyvät rahat ja\njoka pidätti häntä täällä. Valtiollinen poliisi on katsellut häntä\nsyrjäkarein, mutta ei muuta. Minä sen sijaan olen, hitto soikoon,\njokseenkin varma siitä, että kaunis Tanja, jonka ympärillä liehui\narmeijamme upseerejakin, vakoili, sanokaamme, erään suurvallan\nlaskuun. Siinä saattoi piillä murhan motiivi jollekin kommunistien ja\nheidän mahtavan liittolaisensa hyväksi täällä suoritettua myyräntyötä\nvastaan taistelevalle miehelle. Heistä taas insinööri Sara on kaikkein\ntunnetuimpia, eikö totta? Hitto soikoon, mies, älä nyt taas pillastu.\nTämä oli minun puoleltani aamutuimaan pelkkää teoriaa. Mutta siltä\npohjalta lähtien ei ole mahdollisuuksien rajojen ulkopuolella, että\nTanja Maznitsenko, jos siis oletamme hänet kommunistiksi ja vakoojaksi,\njoutui tielle tilanteessa, josta ei nähty muuta ulospääsyä kuin kuolema.\n\nKorpela yskähti hermostuneesti ja jatkoi sitten kiireesti:\n\n— Tuskin olin rakentanut teoriani, kun kuitenkin hylkäsin sen. Se\nei kenties muuten ollut hullumpi, Sara vain ei ottanut sopiakseen\npuitteisiin. Sara, herrasmies ja ritari, naisenhurmaajana — se oli,\nsanokaamme, liian paksua. Mutta hitto soikoon, mies, sitten tulet sinä\nja sanot likeisen ystävän vakaumuksella, että Saralla on aina ollut\nvain yksi suuri rakkaus ja — muista, että itse käytit sitäkin sanaa\n— intohimo: isänmaa. Sinä tarkoitit sen myönteiseksi ominaisuudeksi.\nJa sitähän se, sanokaamme, määrättyyn rajaan asti onkin. Mutta\nherrasmiehyys ja ritarillisuuskin väistyvät eräissä tilanteissa\nintohimon tieltä. Hitto soikoon, mies, tuo ilmoituksesi paljasti\nminulle, että jos Tanja Maznitsenko oli kommunisti ja vieraan vallan\nvakooja, niin hänen henkensä ei ollut paljon arvoinen insinööri Saran\nsilmissä.\n\nRauta oli kuunnellut tarkkaavasti vanhan toverinsa pitkää selitystä.\nSen kestäessä hän oli ollut moneen otteeseen keskeyttämäisillään\npuhujan, mutta muuttanut sitten mieltä. Nyt hän vaikeni edelleenkin\nkoettaen päästä irti ilkeästä tunteesta.\n\n— Ja hitto soikoon, mies! Korpela kivahti ojentaessaan kätensä\nhyvästiksi. — Jos sinä siinä haudot päässäsi ajatusta, että tuollaisen\nvakoojan henki ei yleensäkään ole, sanokaamme, paljon arvoinen, niin\nmyönnettäköön, että vahinkoeläinhän sellainen on. Mutta Suomi on\noikeusvaltio, eikä täällä ole kenelläkään yksityisellä — ei kenelläkään\n— oikeutta ottaa tuomiota omiin käsiinsä.\n\nRauta naurahti lyhyesti.\n\n— Sinulla on omalaatuisia kuvitelmia siitä, mitä minä mielessäni\nhaudon. Mutta ehkäpä sellaiset kuuluvat ammattiin. Tällä hetkellä\nen tiedä parempaa neuvoa sinulle, kuin että lähdet hoitamaan\nnoita kuulustelujasi. Siten pääset nopeimmin ja tuskattomimmin\npainajaisunistasi. Usko minua: käden käänteessä Sara, Kalpa ja Mäki\nosoittavat sitovasti olleensa eilen kaukana koko saastaisen juttusi\nulottuvilta. Tässä pienessä kolossa tapahtuu suuria rikoksia ilmeisesti\nylen harvoin, koskapa tavallinen likainen murha innoittaa itsensä\nrikospoliisin päällikön herkuttelemaan rakentamalla siitä suurityylisen\nverisen vaiheen poliittisessa taistelussa. No niin, myönnän, että\nsait minutkin hetkiseksi uskomaan satujasi. Mutta saatpa nähdä vanhan\ntotuuden pitävän tässäkin paikkansa: vuoret vapisevat ja syntyy hiiri.\nKiitos sinulle kuitenkin kiintoisasta jutteluhetkestä. Olen melkein\npahoillani siitä, että tämä »suuri» juttu katkeaa näin alkuunsa,\njälkinäytöksiä saamatta.\n\nRauta puhui hyvin kevyesti. Korpela katsoi häntä pitkään, mutta näki\nvain huolettomasti hymyilevät kasvot. Hän kohautti olkapäitään ja astui\novelle. Sieltä hän kääntyi vielä sanomaan:\n\n— Ystäviesi tähden toivon, että olisit oikeassa. Mutta hitto soikoon,\nmies, en voi sanoa uskovani sinua! No niin, kaikki riippuu siitä, onko\nnoilla herroilla hyväksyttävä alibi..\n\nHän nyökkäsi ja lähti.\n\nRauta seisoi liikkumatta paikoillaan, kunnes kuuli ulko-oven\nsulkeutuvan. Sitten hän äkisti iski nyrkkinsä pöytään niin että\nkumahti. Hymy oli tyyten kadonnut kasvoilta. Ne olivat nyt kovat ja\nhyvin huolestuneet.\n\n— Täällä ei tapahdu mitään. Niinhän minä vain hetki sitten sanoin, hän\nmutisi synkästi. — _Tämä_ olisi totisesti saanut jäädä tapahtumatta.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n»SITÄ EN VOI SANOA!»\n\n\n— Olkaa hyvä ja istuutukaa, insinööri Sara. Suonette anteeksi vielä\npienen viivytyksen. Olemme kohta valmiit aloittamaan.\n\nTuomari Korpela kumartui jälleen paperiensa puoleen. Seuraavina\nminuutteina ei huoneessa kuulunut muuta kuin kynän heikkoa rapinaa.\n\nAntti Saralla oli hyvää aikaa tarkastella ympäristöään. Huone ei ollut\nahdas, mutta iloton se oli. Ikkunat antoivat pihamaalle päin, jossa\nei ollut mitään katseltavaa. Pääkaupungin rikospoliisin päällikön\nhuone olisi todellakin voinut olla edustavampi, vaikka osansa huoneen\nepäedulliseen yleisvaikutelmaan oli kai huoneen isännälläkin. Tämä\nei, siellä täällä lojuvista paperi- ja kirjapinoista päätellen, ollut\nmikään erikoinen järjestyksen ihminen.\n\nSara siirtyi katsomaan huoneessa olevia miehiä. Pienen, tumman tuomari\nKorpelan kädenpuristus oli antanut kaikkea muuta kuin miellyttävän\nensi vaikutelman miehestä. Oikeastaan oli väärin nimittää sitä\nkädenpuristukseksi, sillä mitään puristustahan siinä ei ollut.\nHän oli saanut vain hetkeksi kouraansa jotakin hyvin pehmeää ja\nnopeasti poissoluvaa. Mutta mitään pahansuopaa ei miehessä ollut,\npikemmin päinvastoin. Sivulla istuva nuori komissaari näytti kovin\nitsetietoiselta ja tärkeältä. Hänen ruskeissa silmissään oli vaaniva\nja vihamielinen ilme. Ovenpielessä istuva romuluinen, tympeytyneen\nnäköinen rikosetsivä oli ilmeisesti pelkkä statisti.\n\nVihdoinkin tuomari Korpela laski kynän kädestään. Kellonsoiton\nkutsumana muuan kalvakka nuorukainen, joka tuntui hyvin sopivan yhteen\nharmaan, tukahduttavan ympäristön kanssa, ilmestyi huoneeseen, sai\npaperipinon ja katosi äänettömin askelin. Vasta sitten rikospoliisin\npäällikkö kääntyi kuulusteltavaan päin.\n\n— Arvaatte kai, minkä vuoksi meidän oli vaivattava teitä tulemaan\ntänne, insinööri Sara?\n\n— Siitä ei minulla toistaiseksi ole aavistustakaan.\n\nMiehet katsoivat toisiaan pitkään. Rikospoliisin päällikkö tarkasti\nnyt vuorostaan vastapäätä istuvaa miestä. Kyllähän hän Saran oli\nennenkin nähnyt. Mutta äskeinen keskustelu tuomari Raudan kanssa oli\nsuuresti lisännyt hänen mielenkiintoaan. Kun Raudan tapainen mies\nkäytti sellaista kieltä Sarasta, tämän täytyi olla muutakin kuin pelkkä\nhaaveksija, joksi häntä mainittiin. Miehen olemuksessa oli jotakin\nhyvin puoleensavetävää ja vakuuttavaa. Hän oli pitkä, jokseenkin\nRaudan mittainen, mutta paljon hoikempi ja hienorakenteisempi. Tuuhea,\nmustanruskea tukka oli suittu korkealta, leveältä otsalta taapäin.\nTeräksenharmaiden silmien katse oli nyt viileän rauhallinen, mutta alla\nvälkehti kuin tuli. Nenä oli suora, ohuthuulisen suun ilme luja ja\npäättäväinen. Herrasmies kiireestä kantapäähän, sitä paitsi mies, jolla\nilmeisesti oli sekä tahtoa että kykyä ajaa asiansa voittoon. Kesken\ntarkkailunsa tuomari Korpelan mieleen muistuivat Raudan sanat, ettei\nkukaan ystävistä ollut ylioppilasaikanakaan nähnyt Saraa naisseurassa.\nOnneksi naisille — hän totesi — sillä epäilemättä Sara oli sitä\ntyyppiä, joka saattaa käydä vaaralliseksi naissydämille.\n\n— Minä istun mietiskelemässä, rikospoliisin päällikkö viimein sanoi,\nmitä tarkoitatte väitteellänne, ettette tiedä tämän kuulustelun aihetta.\n\n— Tarkalleen sitä, mitä sanoin, Sara vastasi kylmästi. — En ole tiennyt\nedes sitä, että tämä on kuulustelu. Mutta kaipa pian saan kuulla sen\naiheenkin.\n\n— Siinä olette oikeassa, tuomari Korpela sanoi kohauttaen\nhermostuneesti olkapäitään. — Oletteko valmis, komissaari Vuoristo?\nHyvä, aloittakaamme siis!\n\nAlkukysymyksistä selvittiin pian. Komissaari merkitsi pöytäkirjaan\ntäydellisen nimen, syntymäajan ja -paikan sekä perhesuhteet.\n\nSitten seurasi äänettömyys. Harmikseen rikospoliisin päällikön oli\ntodettava, ettei se näyttänyt lainkaan vaikuttavan kuulusteltavaan.\n\n— Ehkäpä nyt sitten kerrotte meille, mitä puuhasitte, sanokaamme, eilen\nillalla, hän aloitti.\n\nVarjon häivä kulki insinööri Saran kasvojen yli. Mutta jo seuraavassa\nhetkessä se oli ohi.\n\n— Niin kauan kuin pidätte minua epätietoisuudessa siitä, mitä tämä\nkuulustelu tarkoittaa, en aio vastata tuollaisiin kysymyksiin, hän\nhuomautti levollisesti.\n\nTuomari Korpelan sormet lakkasivat levottomasta liikehtimisestään\ntuolin sivunojilla. Pienet, mustat silmät kapenivat pelkiksi viiruiksi.\nMutta hymy säilyi yhtä muodollisen rakastettavana kuin ennenkin.\n\n— No hyvä, hän myönsi pehmeästi, sanokaamme, ettei se ole tarpeenkaan —\nvielä. Ehkä sen sijaan suostutte kertomaan tuttavuudestanne neiti Tanja\nMaznitsenkon kanssa. Mutta sitä ennen, hän kiiruhti äkisti lisäämään,\nsaako olla savuke?\n\nOliko Sara kenties aavistuksen verran kalvennut nimen kuullessaan?\nhän aprikoi. Joka tapauksessa miehen itsehillintä oli suurenmoinen,\nsavuketta sytyttävä tulitikku ei vavissut hänen sonnissaan vähääkään.\n\n— Kiitos, insinööri Sara sanoi. — Mutta en ymmärrä, mihin äskeisellä\nhuomautuksellanne tähtäsitte. Olen näet tavannut mainitsemanne henkilön\nvain kerran.\n\n— Niin, eilen iltapäivällä.\n\nInsinööri Saran silmäkulmien väliin ilmestyi syvä ryppy — Teitä näyttää\nkummasti kiinnostavan minun eilispäiväni.\n\nTuomari Korpela hymyili kohteliaasti, melkein anteeksi pyytäen.\n\n— Kun silmäätte tähän kirjeeseen, käsitätte, että sen, sanokaamme,\nvalitettavasti täytyy kiinnostaa meitä.\n\nYksi vilkaisu riitti insinööri Saralle.\n\n— Tämähän on minun kirjeeni neiti Maznitsenkolle.\n\n— Te siis myönnätte kirjoittaneenne sen?\n\n— Myönnän? Tietenkin! Vaikka en käsitäkään, mistä syystä poliisi on\nvaivautunut hankkimaan tuon yksityiskirjeen käsiinsä.\n\nInsinööri Sara katsoi tiukasti kuulustelijaansa. Tämä ei ilmeisesti\naikonut pitää kiirettä vastaamisella. Tummilla kasvoilla viipyi yhä\nkohtelias hymy. Mutta mustissa silmissä oli väijyvä ilme, ja hoikat\nsormet vapisivat. Hän on kuin hyppyyn valmistautuva kissa, Sara totesi.\n\nTuomari Korpelakin arvioi puolestaan vastustajaa. Oliko tuon\nlevollisuuden perustana hyvä omatunto vai paatumus? Kolmatta\nvaihtoehtoa ei voinut olla. Hän tunsi hermostuvansa. Kuulustelu ei\nalkuunkaan ollut sujunut hänen suunnitelmiensa mukaan. Oli parasta\nlyödä valttiässä pöytään ja katsoa, minkä vaikutuksen se tekisi tuohon\nlevollisuuden panssariin.\n\n— Meidän hallussamme ei, sen pahempi, ole vain tuo neiti Maznitsenkon\nsaama kirje, hän sanoi korostaen joka sanaa erikseen, vaan myöskin\nhänen ruumiinsa.\n\nYllätykseen pyrkiessään tuomari Korpela tällä kertaa onnistui\ntäydellisesti. Insinööri Saran kasvot valahtivat tuhkanharmaiksi.\n\n— Hänet löydettiin viime yönä klo 3,15 luodinreikä ohimossa istumassa\nojaan suistuneessa autossa neljäntoista kilometrin päässä Helsingistä,\nrikospoliisin päällikkö jatkoi nopeasti. — Viimeinen ihminen, jonka\ntiedetään olleen hänen seurassaan eilisiltana, olette te. Ehkäpä nyt\notatte ymmärtääksenne, että oma etunne pakottaa teidät, sanokaamme,\navomieliseksi eilispäiväänne nähden.\n\nInsinööri Sara nyökkäsi. Hän oli jälleen rauhallinen mutta omituinen\nharmaus ei poistunut kasvoilta.\n\n— Ymmärrän, hän myönsi matalalla äänellä. — Mutta minä en ole murhannut\nneiti Maznitsenkoa. Sanon sen, koska siihenhän te kuitenkin tähtäätte.\n\n— Me emme tähtää mihinkään muuhun kuin totuuden ilmituloon,\nrikospoliisin päällikkö oikaisi vakavasti. — Eräät tosiasiat\naiheuttavat sen, että te olette lainalaiselle yhteiskunnalle velkaa\nmoniaita selityksiä. Toivottavasti voitte antaa ne, sanokaamme, täysin\ntyydyttävässä muodossa. Minä henkilökohtaisesti uskoisin mielelläni\npelkkään vakuutukseenne, ettei teillä ole osuutta murhaan. Mutta\nmyöntänette kuitenkin, että näissä oloissa ylimalkainen vakuutus\nei riitä yhteiskunnalle. Kenties olette nyt, sanokaamme, selvillä\ntilanteesta?\n\nInsinööri Sara ei vastannut. Hän istui paikoillaan liikahtamatta,\ntuijottaen eteensä. Hetken oli huoneessa hiljaista.\n\n— Kirjeestänne päättäen, tuomari Korpela aloitti sitten kyselynsä, ette\nennestään tuntenut neiti Maznitsenkoa?\n\n— En.\n\n— Pysyäksemme edelleen kirjeessänne: ketä tarkoititte sillä, jonka\nelämä tai kuolema saattoi riippua pyytämästänne keskustelusta?\n\nInsinööri Sara vaikeni. Kasvojen harmaus kävi vain entistä syvemmäksi.\n\n— Oliko se neiti Maznitsenko?\n\n— Ei!\n\n— Ette kai liioin te itse?\n\n— En.\n\n— Siis, sanokaamme, joku kolmas henkilö?\n\n— Niin.\n\n— Ennen kuin esitän seuraavan kysymyksen, rikospoliisin päällikkö\nhuomautti, haluan korostaa sitä, mitä äsken sanoin teille nyt\nvälttämättömästä avomielisyydestä. Kuka on tuo kolmas henkilö?\n\n— Sitä en voi sanoa!\n\nInsinööri Sara tunsi kolmen silmäparin suuntautuvan häneen\nkummastuneina. Ovenpielessä istuva etsiväkin havahtui hetkeksi\nuneliaasta välinpitämättömyydestään. Kuulusteltava odotti, että tuomari\nKorpela yrittäisi hänen vaikenemisensa murtamista. Mutta rummutettuaan\nhetken hermostuneesti tuolin käsinojia tämä virkahtikin:\n\n— Sen voinette sentään sanoa meille, tuolta kolmannelta henkilöltäkö\nkuulitte ensimmäisen kerran neiti Maznitsenkosta?\n\nInsinööri Sara oli kiitollinen tästä odottamattoman kivuttomasta\nylipääsystä. Siksi hän vastasi heti:\n\n— Niin.\n\n— Ja hänen pyynnöstään arvattavasti järjestitte tapaamisenkin?\n\n— Niin.\n\n— Tämä kolmas henkilö on ilmeisesti hyvä ystävänne, sanokaamme, hyvin\nhyvä ystävä. Sillä käsittääkseni mies ei lähetä naisen luo, jonka\nkäsissä hänen elämänsä tai kuolemansa on ja jota hän itse ei uskalla\nmennä tapaamaan, ketään muuta kuin luotettavimman ystävänsä. Valitan,\ninsinööri Sara, mutta meidän _täytyy_ saada tietää, mitä esittämänne\nasia koski.\n\n— Ja minä valitan, tuomari Korpela, mutta sitä en voi sanoa.\n\nSara lausui sen levollisen kohteliaasti. Mutta sitten hän huudahti\nkiivaasti:\n\n— Täytyyhän teidän käsittää! Kysymyksessä on toisen miehen salaisuus!\nMinulla ei ole oikeutta paljastaa sitä.\n\n— Eikö sittenkään, komissaari Vuoristo pisti terävästi väliin, vaikka\nkieltäytymisenne käsitetään vahvistukseksi epäluulollemme, että tuo\nkolmas henkilö on pelkkä mielikuvituksen tuote?\n\nRikospoliisin päällikkö loi alaiseensa katseen, joka sai tämän\nkumartumaan takaisin pöytäkirjansa puoleen. Mutta insinööri Sara\nvastasi lujasti:\n\n— Ei sittenkään!\n\nTuomari Korpela nousi kävelemään. Lyhyin, hermostunein askelin hän\nmitteli huonetta edestakaisin. Sitten hän yht'äkkiä pakottautui\nrauhalliseksi istahtaen jälleen paikoilleen. Kasvoille ilmestyi taaskin\nkohtelias hymy.\n\n— Miehenä ymmärrän kantanne, hän sanoi liioitellun lämpimästi. — Ja\nhartaasti toivon, ettei minun poliisinakaan tarvitse myöhemmin palata\ntuohon kysymykseen. Kertokaa nyt, mitä teitte eilen. Mutta oman etunne\nvuoksi toivon, että kerrotte, sanokaamme, hyvin tarkasti ja avoimesti.\n\nInsinööri Sara nyökkäsi. Hän käsitti asemansa vaarallisuuden.\nViimeksimainittu neuvo oli epäilemättä huomion arvoinen. Siksi hän\nenemmittä vastaväitteittä ryhtyi kertomaan.\n\nHän oli kävellyt asunnostaan Eerikinkadun varrella sijaitsevaan\n»Piilopirttiin» ja saapunut sinne noin klo 18,30. Vanhahko nainen,\njonka hän oli tavannut matkustajakodin eteisaulassa, oli hänen\npyynnöstään vienyt sanan neiti Maznitsenkolle. Neiti oli tullut pian\nalas, ja he olivat lähteneet jalkaisin Fazerin ravintolaan päivällistä\nsyömään. Noin klo 21 he olivat jättäneet ravintolan ja eronneet\ntoisistaan sen edustalla. Neiti Maznitsenko oli lähtenyt Esplanadille\npäin, hän, Sara, taas kääntynyt Aleksanterinkadulle. Sen jälkeen hän ei\ntiennyt neiti Maznitsenkon kohtalosta mitään.\n\nTuomari Korpela oli kuunnellut selostusta tarkkaan. Se kuulosti\nuskottavalta.\n\n— Ja keskustelunne? hän kysyi. — Se koski kai etupäässä ystäväänne?\n\n— Yksinomaan häntä.\n\n— Ja keskustelunne tulos? Muodostuiko se toivomustenne mukaiseksi?\n\nInsinööri Sara pudisti päätään.\n\n— Ei lainkaan.\n\nHiljaisuus laskeutui taas huoneeseen. Rikospoliisin päällikkö tuijotti\neteensä.\n\n— Luuletteko ravintolan henkilökunnan muistavan teidät ja\nseuralaisenne? hän kysyi sitten katsomatta kuulusteltavaan.\n\n— Tarkoittanette, että onko kertomukseni ravintolassa käynnistä\ntodistettavissa, Sara hymähti. — Pitäisin sitä hyvin todennäköisenä.\nEnsinnäkin oli ravintolassa sillä hetkellä vain vähän väkeä. Ja\ntoisekseen eteisvartija tuli noin klo 20,45 kutsumaan minua puhelimeen.\n\nRikospoliisin päällikkö käännähti häneen.\n\n— Sepä mielenkiintoista. Sanokaamme, erittäin mielenkiintoista!\n\nInsinööri Sara kohtasi rauhallisesti kuulustelijansa ivallisen katseen.\n\n— Ajattelette kenties, että tuo puhelinsoitto oli minulle näissä\noloissa liian edullinen, jotta sitä voisi pitää pelkkänä sattumana,\nhän sanoi kylmästi. — Voin vapauttaa teidät sen asian enemmästä\naprikoimisesta. Soitto oli etukäteen sovittu.\n\n— Ystävänne siis soitti? Kuullakseen, olitteko, sanokaamme, onnistunut?\n\n— Aivan niin.\n\n— Sen voinette sanoa, mitä puhelinkeskustelunne sisälsi? Siten vain\nsäästätte meiltä hieman vaivaa.\n\n— Keskustelu oli aivan lyhyt. Ystäväni kysyi: No? Minä vastasin: Turha\nyritys. Hän ei sanonut enää mitään. Kuulin vain puhelimen sulkeutuvan.\n\n— Ette siis tiedä, oliko hän, sanokaamme, hyvin järkyttynyt?\n\n— En.\n\nTuomari Korpela sytytti uuden savukkeen. Hermostuneesti hän pyöritteli\nsitä sormissaan. Jäljellä oli enää vain pari kysymystä. Ja sitten?\nLopputulos oli melko laiha. Sara tuntui luotettavalta. Ravintolan\neteisvartija ja tarjoilijattaret voisivat varmaankin vahvistaa hänen\nkertomuksensa, kenties aikamäärätkin. Vaikka ravintolassa olisi ollut\npaljonkin väkeä, niin tuollainen pari — hieno, pitkä herrasmies ja\nylellisesti puettu, kaunis tanssijatar — ei hevin jää huomiotta. Sitä\npaitsi tuo puhelinsoitto vahvisti vain kuulusteltavan kertomusta. Kun\nSara nyt ilmoittaisi, missä hän oli loppuillan viettänyt, ja hänen\nilmoituksensa paikkansapitäväisyys todettaisiin, niin entä sitten?\nKirottua — selvä umpikuja!\n\n— Mainitsiko neiti Maznitsenko jotakin, sanokaamme, iltaohjelmastaan,\nkun erositte? hän kysyi.\n\n— Ei. En udellutkaan sitä. Se ei kiinnostanut minua.\n\n— Sitten minulla onkin enää vain yksi kysymys tehtävänä teille,\nrikospoliisin päällikkö virkahti. — Minne te itse menitte ja missä\nolitte klo 22:stä, sanokaamme, klo 2:een.\n\nKysymys oli aivan tavallinen, eikä rikospoliisin päällikkö toivonut\nsuuria vastauksesta. Muutamia nimiä ja osoitteita vain, jotka\nantaisivat hiukan tarkistuspuuhaa — ei muuta. Kun vastausta ei alkanut\nkuulua, hän pyörähti kärsimättömänä kuulusteltavaan päin, jonka\nviivyttely tämän itsestään selvän muodollisuuden kohdalla suututti\nhäntä.\n\nMitä hullua!\n\nTuomari Korpela jäi hämmästyneenä tuijottamaan insinööri Saraa. Tämän\nkasvot olivat valahtaneet aivan tuhkanharmaiksi. Silmiin noussut ilme\nei ollut pelkoa, mutta se saattoi ajattelemaan takaa-ajettua miestä,\njoka odottamatta näkee edessään ylipääsemättömän muurin. Rikospoliisin\npäällikkö huomasi komissaari Vuoriston katsovan kuulusteltavaan\nkirkkain, kovin silmin, joissa välkkyi metsästäjänilo. Ovenpielessä\nistuva etsiväkin oli taas havahtunut tajuamaan, että huoneen\nhiljaisuudessa oli tapahtumassa jotakin erikoista.\n\n— Minne menin ja missä olin? Sara viimein toisti matalasti. — Sitä en\nvoi sanoa.\n\nSe oli enemmän kuin tuomari Korpela jaksoi sietää. Hän hypähti pystyyn\nja huudahti kiivaasti:\n\n— Hitto soikoon, mies! Tuota ette voi tarkoittaa! Insinööri Saran ilme\nkävi kovaksi.\n\n— Juuri sitä minä tarkoitan. Täsmälleen.\n\nRikospoliisin päällikkö menetti kokonaan malttinsa. Ohut ääni särkyili,\nkun hän huusi:\n\n— Ettepäs! Sitä te ette, hitto soikoon, tarkoita! Minä sanon teille,\nmiksi ette voi tarkoittaa. Teillä ei yksinkertaisesti ole varaa siihen!\nEi enää!\n\nSitten hän äkisti itsekin havaitsi unohtaneensa asemansa vaatimukset.\nHermostuneesti olkapäitään nytkäytellen hän pakottautui istahtamaan\njälleen paikalleen. Hetken kuluttua hän alkoi uudelleen puhua, aluksi\nhillitysti, mutta sitten taas lause lauseelta kiihtyen:\n\n— Ette näy ottavan huomioon, että olette, sanokaamme, vakavasti\nsotkeutunut rikosjuttuun. Sanotte olevanne täysin syytön, ja minä\ntahtoisin uskoa teitä. Mutta painakaa mieleenne, insinööri Sara, että\nsanat, parhaimmatkaan, eivät yksin paina paljon tosiasioita vastaan.\nHitto soikoon, mies, te käytte minun hermoilleni! Olen ollut hyvin\nkärsivällinen teitä kohtaan; moni sanoisi, että liian kärsivällinen.\nOtin täydestä tuon ystävän, jonka asioiden vuoksi te kerroitte vain\ntavoittaneenne neiti Maznitsenkoa. Olisin ollut valmis jättämään sen\nasian penkomisen, koska vetositte siihen, ettette herrasmiehenä voi\npaljastaa, sanokaamme, toisen salaisuutta. Mutta nyt te menette niin\npitkälle, etten voi enää jättää sitäkään, ellette aivan viivyttelemättä\nkerro, missä olitte nuo tunnit siitä hetkestä, jolloin väitätte\nviimeksi nähneenne tanssijattaren. Hitto soikoon, mies, olkaa järkevä\nja puhukaa!\n\nInsinööri Sara oli noussut seisomaan. Hän oli peloittavan kalpea.\n\n— Valitan, tuomari Korpela, hän sanoi jäykästi, mutta vastaukseni pysyy\nsamana.\n\n— Eikö teillä todellakaan ole mitään muuta sanottavana? rikospoliisin\npäällikkö kysyi käheästi hänkin nousten.\n\n— Ei, ellei teillä ole minulle esitettävänä uusia kysymyksiä.\n\nTuomari Korpela kostutti kielenpäällä kuivia huuliaan.\n\n— Meillä tulee olemaan vielä paljon kysyttävää teiltä, toisella kertaa,\nsanokaamme, hyvin pian. Nyt riittää. Komissaari Vuoristo laittaa\nkuulustelupöytäkirjan kuntoon huoneessaan. Seuratkaa häntä!\n\nKomissaari katsoi kummissaan esimieheensä. Sitten hän ryhtyi\nmielenosoituksellisen hitaasti kokoilemaan papereitaan. Rikospoliisin\npäällikkö tajusi hyvin, mitä toinen olisi tahtonut. Mutta niin vain\noli, kuin hän oli äsken sanonut: insinööri Sara kävi tässä kuulustelun\nloppuvaiheessa hänen hermoilleen, hirvittävästi kävi hermoille.\nOli oikein tai väärin, niin tällä kertaa hän ei jaksanut jatkaa\nkuulustelua. Ei ainoatakaan kysymystä! Ei enää tähän erään. Niin —\npakkohan oli jatkaa pian. Kiukkuisesti hän viittasi toisia kiirehtimään.\n\nYksin jäätyään hän istahti raskaasti tuoliinsa.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nRENGAS KIRISTYY.\n\n\nTuomari Korpela istui yhä liikkumatta paikoillaan, kun komissaari\nVuoristo palasi huoneeseen.\n\n— Pöytäkirja on valmis, nuori mies huomautti.\n\nRikospoliisin päällikkö nytkäytti hermostuneesti hartioitaan. Mokomakin\nasia ilmoitettavaksi! Hän hillitsi kuitenkin kiukkunsa ja kysyi muodon\nvuoksi:\n\n— Eikö mitään uutta?\n\n— Ei mitään.\n\nTuomari Korpela ärähti:\n\n— Hitto soikoon! Tuo insinööri on pähkähullu!\n\n— Minun päätelmäni on toinen: se mies on kylmäverinen murhaaja,\nnuori mies virkkoi. — Sallikaa minun sanoa, että tuhlasitte\nkärsivällisyyttänne aivan väärään mieheen. Hän valehteli\nhäikäilemättömästi. Mutta kysymyksenne, minne hän meni klo 21:n\njälkeen, oli hänelle liikaa. Hän ei keksinyt mitään, ja siksi hän\nvaikeni. Hänen syyllisyytensä on kuitenkin niin ilmeinen, että minusta\noli uskallettua päästää hänet vielä menemään. Saattepa nähdä, että\nsiitä koituu teille vielä ikävyyksiä. Kaiken sen jälkeen, mitä tässä\nhuoneessa äsken tapahtui, mies varmaan pitää henkilökohtaisesti\nturvallisempana häipyä uusien kysymysten edestä. Jos minä olisin ollut\nteidän sijassanne...\n\nRikospoliisin päällikön silmäkulmat vetäytyivät pahaenteisesti kokoon.\nVai niin, vai oltiin jo siellä asti, että alaiset ryhtyivät neuvomaan!\nHän sanoi viiltävän ivallisesti:\n\n— Komissaari, kehuin tänään eräälle tuttavalleni teidän älykkyyttänne.\nÄlkää laittako nyt niin, että rupean katumaan noita sanojani. Nuori\nmies, insinööri Saran tapaista herraa ei ole hyvä pidättää, ellei ole\nkouraantuntuvia todistuksia häntä vastaan. Se teidän on hyvä painaa\nmieleenne, sanokaamme, vastaista virkauraanne silmällä pitäen.\n\nKomissaari Vuoristo lehahti punaiseksi. Tuomari Korpelan valtasi\näkkiä sääli. Olihan nuori mies kaikesta huolimatta hänen parhaita\napulaistaan. Siksi hän muutti puheensa sävyä.\n\n— Te siis väitätte, että hän on murhaaja, kylmäverinen murhaaja.\nMutta miten niin intelligentti mies kuin hän olisi jättänyt etukäteen\nvalmistautumatta tuohon kaikkein tärkeimpään ja tavallisimpaan\nkysymykseen, joka koski hänen puuhiaan murhan tapahtuma-aikana? Hänen\nhämmennyksensä tuon kysymykseni edessä on, sanokaamme, vahvin todistus\nhänen syyttömyydestään. Se osoitti, että hän puhui totta väittäessään\naluksi olevansa tietämätön, miksi hänet ylipäänsä oli käsketty tänne.\n\nKomissaari Vuoristo oli ajatellut nopeasti. Esimiehen iva oli hetkeksi\nsaattanut hänet pois tasapainosta. Mutta nyt hän oli jälleen tyyni ja\nitsevarma. Hymyillen hän kysyi:\n\n— Mutta mitä sanotte, tuomari, siitä mahdollisuudesta, että insinööri\nSara, intelligentti mies, kuten mainitsitte, laski etukäteen tuon hänen\nteennäisen hämmennyksensä vaikutuksen teihin — ja laski oikein?\n\nRikospoliisin päällikön sormet pusertuivat äkisti tuolin käsinojiin.\n\n— Hitto soikoon, mies, mitä te tarkoitatte?\n\n— Sitä, että insinööri Sara olisi varmaan voinut luetella meille\nmoniakin paikkoja ja henkilöitä eilisiltaisesta ohjelmastaan klo 21:n\njälkeen. Mutta jossakin kohdassa hänelle olisi jäänyt aukko, esim.\npuolen tunnin kohtalokas aukko, jonka perille olisimme pian päässeet.\nJa siksi hän piti viisaimpana näytellä hämmennystä ja kieltäytyi\nkokonaan vastaamasta tuohon kysymykseen. Sellaisen taktiikan täytyi\n— niin arvelen hänen laskeneen — tehota ja johtaa päätelmään, että\nhänen asiansa muka vain onnettomien yhteensattumien vuoksi näyttää\npahalta. Siten hän pääsi häneen muuten auttamattomasti iskevästä\nmurhasyytöksestä.\n\nSuonet pullistuivat tuomari Korpelan ohimoille. Raivo valtasi hänet\ntukahduttaen kaikki muut ajatukset. Komissaarin sanat vaikuttivat.\nSe myötätunto, joka aamusta tähän hetkeen saakka oli aste asteelta\nkasvanut hänessä insinööri Saraa kohtaa, kuoli hetkessä. Kirottu Rauta!\nIlman tämän ylistyksiä Sarasta hän olisi säästynyt kaikelta tältä!\nKomissaarin väitteissä oli vaikuttavaa loogillisuutta, se oli pakko\nmyöntää.\n\n— Ehkä olette oikeassa, hän sanoi käheästi. — Saammepa nähdä.\n\nVuoristo istahti entiselle paikalleen. Hän oli tyytyväinen. Äskeisestä\nhän oli selviytynyt hyvin. Hetkisen oli jo näyttänyt pahalta, mutta\nlopultakin hän oli vain vahvistanut asemaansa. Sitä paitsi hän tunsi\nesimiehensä. Seuraavat kuulustelut sujuisivat nyt nopeammin ja\nvirallisemmin. Kun tuomari Korpelan kasvoilla oli tuollainen kiukun\nilme ja silmät tuijottivat jäykästi eteensä, melkein räpyttelemättä,\nmerkitsi se, ettei hänen kynsiinsä joutuvilla ollut mitään\nhelläkätisyyttä odotettavissa. Ellei hän vain — taaskin — herpautuisi\nkesken!\n\n— Ovatko muut kuulusteltavat paikalla? rikospoliisin päällikkö kysyi\näreästi.\n\n— He ovat odottaneet koko ajan.\n\n— Ei kai heille ole annettu tilaisuutta puhua toistensa tai Saran\nkanssa?\n\n— Ei, kaikki kolme haettiin aamuvarhaisella kotoaan, eivätkä he ole\ntäällä päässeet näkemään toisiaan.\n\n— Käskekää arkkitehti Kalpa sisään.\n\nTämä tuli — tumma, pitkä ja hoikka, kolmissakymmenissä oleva mies.\n\nKuulustelun alkumuodollisuuksien jälkeen kysymykset alkoivat sadella,\nterävinä ja vihamielisinä. Kohteliaisuus oli nyt kaukana tuomari\nKorpelasta.\n\n— Te omistatte auton A 18010?\n\n— Niin omistan.\n\n— Mitä teitte sillä eilen iltapäivällä?\n\nKysyjän äänensävy hermostutti arkkitehti Kalpaa enemmän kuin kysymys.\nHän katsoi kummastuneena rikospoliisin päällikköön, mutta kohtasi vain\nvaanivan katseen. Olkapäitään kohauttaen hän antoi vaaditun selityksen:\n\n— Vaunuani säilytetään Fredrikinkadun autohallissa. Soitin sinne eilen\nklo 15 ja pyysin heitä tuomaan sen toimistoni edustalle Bulevardille.\nPuolisen tuntia myöhemmin ajoin sillä Keskuskadulle, jonne sen pysäköin\nsiksi aikaa kuin itse pistäysin hotelli Carltoniin tapaamaan erästä\ntuttavaani.\n\n— Ketä?\n\nArkkitehti Ljunglundia Tukholmasta. Olimme sopineet siitä, että\nsöisimme yhdessä päivällistä hotellin ruokasalissa.\n\n— Onko tuttavanne vielä Helsingissä?\n\n— On. Hän tuli eilen ja aikoo viipyä täällä parisen viikkoa.\n\nTuomari Korpela nyökkäsi. Hänen mielialansa oli jälleen vaihtunut.\nMiksi hän oikeastaan vainosi tätä miestä? Eikö hän itse ollut hetki\nsitten Raudalle sanonut tuntevansa arkkitehti Kalvan kaikin puolin\nmoitteettomaksi ja sitä paitsi loistavaksi kyvyksi alallaan? Ja tässä\nhän nyt puhutteli miestä kuin mitäkin paatunutta rikollista. Kysymys\nkysymykseltä häntä alkoi tympäistä yhä enemmän. Häntä kyllästytti ja\närsytti. Hän jäi synkästi tuijottamaan käsiinsä. Tuntui suorastaan\nvapauttavalta, kun komissaari Vuoristo tuli hänen luokseen ja pyysi\nsaada esittää eräitä kysymyksiä.\n\n— Sanokaahan, arkkitehti Kalpa, Vuoristo kysyi pistävästi, kauanko\nviivyitte hotellissa?\n\n— Pari tuntia.\n\n— Nousitteko silloin jälleen autoonne?\n\n— E-en. Menin jalan kotiini.\n\n— Autonne ei siis enää ollut paikoillaan, kun tulitte ulos hotellista.\nTeidän ei tarvitse edes vastata tähän kysymykseen, voitte pitää sitä\nvain toteamuksena meidän puoleltamme.\n\nTuomari Korpela havahtui virkeäksi. Komissaari Vuoriston äänessä kaikui\nvoitonvarmuus.\n\n— Asiasta toiseen, hän jatkoi, tehän olette insinööri Saran hyvä ystävä?\n\nArkkitehti Kalpa rypisti silmäkulmiaan. Hyppäys tuntui hänestä\nluonnottoman pitkältä.\n\n— Olen kyllä, hän sanoi sitten. — Mutta mitä se tähän kuuluu?\n\n— Sen saatte kyllä riittävän ajoissa kuulla, Vuoristo naurahti\nylimielisesti. — Joka tapauksessa se kuuluu hyvin likeisesti\nteidän autoonne. Tiedämme insinööri Saralla olleen paljon hyötyä\nteidän autostanne. Ensinnäkin on hänellä, tietojemme mukaan, ollut\noikeus ottaa autonne milloin tahansa autohallista ilman teidän\nerikoismääräystänne. Toisekseen olette varsin usein viime helmikuun\nalusta alkaen lähtenyt insinööri Saran kanssa yhdessä autollanne klo\n21:n maissa ja palannut autohalliin tuntia myöhemmin, mutta yksin.\n\nTuomari Korpela kuumeni. Nämäpä olivat uutisia! Tästä kaikesta\nhän ei ollut tiennyt mitään. Taitava mies, tuo Vuoristo, ja nopea\nkäänteissään. Nämä hänen hankkimansa tiedot asettivat erinäiset seikat\nuuteen valoon. Kiivaasti rikospoliisin päällikkö puuttui jälleen\nkuulusteluun:\n\n— Hitto soikoon, arkkitehti! Eikö autonne ollut enää paikoillaan, kun\ntulitte hotellista?\n\n— Ei.\n\n— Eikö se sitten ollut lukittu?\n\n— Ei.\n\n— Kylläpäs te olette, sanokaamme, hyväuskoinen herra! Tai kenties\nolette vakuuttanut autonne hyvästä summasta varkaudenkin varalta? Se ei\nkuitenkaan liikuta nyt meitä. Sanokaa sen sijaan, mitä ajattelitte, kun\nautonne oli poissa!\n\nArkkitehti Kalpa liikahti hermostuneesti. Hän alkoi tuntea olonsa\nkiusalliseksi.\n\n— Ajattelin, että se oli kai varastettu.\n\nTuomari Korpela naurahti pisteliäästi.\n\n— Mutta ette tehnyt ilmoitusta poliisille?\n\n— En. Jätin sen täksi aamuksi, mutta minulle ei enää annettu\ntilaisuutta tehdä ilmoitusta.\n\nTällä kertaa kuulustelija nauroi täyttä kurkkua.\n\n— Hitto soikoon, mies! Älkää luulko meitä narreiksi, joihin\ntuollainenkin juttu uppoaa täydestä!\n\nArkkitehti Kalpa suuttui. Kuulustelun sävy oli alusta pitäen tuntunut\nhänestä loukkaavalta. Mutta nyt rikospoliisin päällikkö oli hänen\nmielestään ylittänyt kaikki siedettävyyden rajat.\n\n— Harkitkaa sanojanne, tuomari! hän kivahti. — Te raahaatte minut tänne\nsuoraan vuoteesta kuin minkäkin rikollisen! Sitten viivytätte minua\ntuntikausia tyhjän tautta vetoisissa huoneissanne, ikään kuin minulla\nei olisi parempaa tekemistä! Ja loppujen lopuksi otatte vapauden\närjyä minulle siitä, etten ole ilmoittanut teille heti eilen autoni\nvarkaudesta! Tiettävästi kysymys on _minun_ autostani eikä teidän!\nVirkanne antaa teille tietysti erinäisiä oikeuksia, mutta ei sentään\noikeutta kohdella kansalaisia tällä tavoin. Kenties teitä huvittaa\nkuulla, että minulla on vaikutusvaltaisia tuttavia sanomalehdissä.\nHeitä saattaa kiinnostaa teidän tapanne kohdella kunniallisia\nkansalaisia!\n\nTuomari Korpela purskahti uudelleen nauruun.\n\n— Sanomalehtimiehet! hän huudahti ivallisesti. — Sanonpa teille, että\nheitä tulee nyt yli kaiken kiinnostamaan kysymys teistä ja autostanne.\nHitto soikoon, mies, tuo »varastettu» autonnehan löydettiin viime yönä\nojaan suistuneena ja etuistuimellaan nuori nainen, jonka ohimossa on\nmurhaluodin reikä!\n\nIsku tuli niin tuimasti ja odottamatta, että se huumasi kokonaan\narkkitehti Kalvan. Hänen kätensä puristuivat tuolin sivunojiin. Suu\navautui kerran toisensa jälkeen, mutta sanaakaan ei kuulunut. Hän\njäi avuttomasti tuijottamaan rikospoliisin päällikön vaaniviin,\nvihamielisiin silmiin.\n\n— Ehkäpä nyt jätätte rettelöimisen, tuomari Korpela jatkoi pistävällä\näänellä. — Ehkäpä otatte vihdoinkin ymmärtääksenne, että kun poliisi\nhaluaa tietää autonne matkoista eilisiltana, sillä on, sanokaamme,\nriittävät syyt kysymyksiinsä. Ja nyt, arkkitehti Kalpa, miettikää\ntarkoin, ennen kuin vastaatte seuraavaan kysymykseeni. On olemassa vain\nkaksi järjellistä syytä, miksi jätitte tekemättä ilmoituksen autonne\neilisestä »varkaudesta». Huomatkaa, vain kaksi syytä! Joko otaksuitte,\nettä ystävänne insinööri Sara oli tapansa mukaan tarvitessaan autoanne\nottanut sen hotellin edustalta, taikka sitten te olitte hänen mukanaan\neilisiltaisella kohtalokkaalla ajelulla. Kumpi näistä vaihtoehdoista on\noikea?\n\nKuulusteltava ei vastannut. Hän oli liian järkyttynyt kyetäkseen\najattelemaan rauhallisesti. Hirveä uutinen oli lamauttanut hänet.\nTuskan hiki nousi otsalle. Ja kolmelta taholta tuijottavien silmien\nvahingoniloinen, kova kimmellys sai hänet aivan suunniltaan.\n\nTuomari Korpela pani tyydytyksellä merkille kaiken tämän. Tuo mies\noli kypsä eikä kykenisi enää keksimään mitään verukkeita, kunhan vain\ntaottiin, niin kauan kuin rauta oli kuuma.\n\n— Vastatkaa! hän huusi kimeästi. — Kysymyksessä on murha. Hitto\nsoikoon, mies, _murha_! Meidän velvollisuutemme on ottaa selville\ntuon katalan teon tekijä tai tekijät. Ja minä vannon teille, että me\nsaamme sen selville, vaikka totuus sitten olisi, sanokaamme, hohtimilla\nväännettävä asianomaisten suusta. Siksi: vastatkaa! Ja kiertelemättä!\n\n— Minä, arkkitehti Kalpa aloitti, mutta ei päässyt sen pitemmälle.\nHänen silmissään oli hätäytynyt ilme, kuin vainotulla eläimellä. Sitten\nhän sanoi nopeasti matalalla äänellä: — en nähnyt autoani enää koko\niltana. Ja niin on, että luulin Saran tarvinneen sitä.\n\nHuoneeseen laskeutui äänettömyys. Jotakin ratkaisevaa tuntui\ntapahtuneen. Tuomari Korpela ja komissaari Vuoristo vaihtoivat\nmerkitsevän silmäyksen.\n\n— Arkkitehti Kalpa, rikospoliisin päällikkö sanoi hetken kuluttua\naivan muuttuneella, kohteliaan pehmeällä äänellä, te voinette todistaa\nmuualla olonne tuosta hetkestä, sanokaamme, klo 2:een yöllä!\n\n— Kyllä.\n\n— Ja sanokaahan vielä, tuomari Korpela jatkoi suostuttelevasti,\ninsinööri Sarahan oli tietoinen, missä autonne tuona iltapäivänä oli.\nTarkoitan, että hän tiesi tapaamisestanne arkkitehti Ljunglundin kanssa\nCarltonissa. Eikö totta?\n\n— Kyllä hän tiesi.\n\nSamassa arkkitehti Kalpa havahtui. Mitä hän olikaan myöntänyt?\n\n— Saatan sen helposti sanoa, hän kiiruhti jatkamaan, sillä en usko\ninsinööri Saralla missään tapauksessa olleen mitään tekemistä tuon\njuttunne kanssa. Sitä ei toki vähimmässäkään määrässä todista se, että\nminä kadulle tultuani ja huomattuani auton olevan poissa otaksuin\nhänen tarvinneen sitä. Hän soitti minulle päivällä ja kysyi, saisiko\nhän käyttää autoani, jos sattuisi sitä tarvitsemaan. Sanoin, että\njättäisin sen Carltonin edustalle ja ettei hänen kannattanut tuoda sitä\nenää takaisin sinne. Mutta tästä huolimattahan joku toinen on voinut\nottaa auton ja tässä tapauksessa on varmasti ottanutkin. Kuuletteko?\n_Varmasti_ joku toinen on ottanut auton!\n\n— Kaikki tuo on hyvin mielenkiintoista ja, sanokaamme, mahdollista,\ntuomari Korpela myönsi lauhkeasti. — Meidän asiamme on ottaa selvä,\nkenen käsiin autonne joutui. Olette auttanut meitä suuresti, arkkitehti\nKalpa, ja valitan nyt, että keskustelumme sävy oli aluksi kaikkea\nmuuta kuin kohtelias. Mutta koettakaa ymmärtää: tällaiset jutut\nkäyvät hermoille. Emmekä mekään ole muuta kuin, sanokaamme, ihmisiä.\nKomissaari Vuoristo panee huoneessaan kokoon pöytäkirjan, ja hänelle\nilmoittanette ne henkilöt, jotka voivat todistaa teidän muualla olonne.\nPelkkä muodollisuus, tietysti. Mutta käsitättehän, että sen täyttäminen\non velvollisuutemme.\n\nArkkitehti Kalpa nousi epäröiden. Kuulustelun sävyn äkillinen\nmuuttuminen ei miellyttänyt häntä. Alkuosa oli ollut loukkaava. Mutta\nmitä merkitsi nyt tämä outo muutos? Sitäkö, että hän oli tullut\ntäyttäneeksi näiden miesten kaikki toiveet — ehkä ylittäneeksikin?\nSitä paitsi tieto hirvittävästä rikoksesta painoi häntä raskaasti.\nMurha hänen autossaan — se oli uskomatonta ja kammottavaa. Hän kumarsi\njäykästi hyvästiksi ja astui ovelle. Siellä rikospoliisin päällikön\nkysymys pysähdytti hänet:\n\n— Nuo teidän monet yhteiset ilta-ajelunne, joilta palasitte yksin?\nMinne insinööri Sara meni?\n\nVeri syöksähti arkkitehti Kalvan päähän.\n\n— Kysykää häneltä itseltään! hän huudahti kiivaasti; — Minä en ole\nmilloinkaan udellut, minne hän aikoi autosta poistuttuaan, enkä sitä\nsiis tiedä.\n\n— No, älkäähän hermostuko, tuomari Korpela rauhoitti hymyillen. —\nPaluuajasta päätellen teitte aina suunnilleen saman matkan. Missä hän\nastui autosta?\n\nMutta tällä kertaa arkkitehti Kalpa ei antanut suostuttelevan äänen\nhoukutella avosuisuuteen.\n\n— Kieltäydyn vastaamasta tuohon kysymykseen, hän torjui kylmästi. — Jos\nasia teitä kiinnostaa, niin — toistan sen — kysykää insinööri Saralta.\n\n— Sepä olikin hyvä neuvo, rikospoliisin päällikkö hymähti ja viittasi\nhyvästiksi.\n\nYksin jäätyään hän nousi mittelemään huonetta. Juttu alkoi selvitä!\nSelviämissuunta oli tosin hänelle yllättävä. Insinööri Saran\nsyyllisyyttä kannatti nyt enää tuskin epäillä. Sara — uskomatonta!\nNiin, uskomatonta, ellei Tanja Maznitsenkoa voitaisi todeta\nkommunistiurkkijaksi. Mutta vaikkei niinkään olisi, niin entä\nsitten? Yleistäkin kunnioitusta nauttivat miehet saattavat joskus\ntehdä uskomattomia tekoja. Eikä Sarasta voinut sanoa, että hän edes\nnautti yleistä kunnioitusta. Fanaatikko ja valtiollinen haaveilija!\nSellaisissa vesissä saattaa kutea varsin outoja kaloja. Ja oli miten\noli, niin rikospoliisin oman arvon tähden asia oli selvitettävä\nnopeasti. Muuten oli olemassa vaara joutua sanomalehtien hampaisiin, ja\nse oli aina peräti kiusallista. Sitä paitsi ei olisi hullummaksi saada\nomia osakkeitaan sisäministeriössä hieman nousemaan.\n\nKomissaari Vuoriston onkimat tiedot Kalvan auton liikkeistä eilisiltana\nolivat kieltämättä osoittautuneet hyviksi. Ikävä vain, ettei hän,\nKorpela, ollut saanut niitä tietoonsa etukäteen. Oikeastaan oli väärin,\nettei nuori mies ollut heti ilmoittanut hänelle, esimiehelleen, näitä\ntutkimustensa tuloksia. Väärinkö? Niin, tavallaan, mutta eikö syy\nsiihen ollut osittain hänessä itsessään, Korpelassa? Hänhän ei ollut\nkysynyt Vuoristolta mitään. Hän oli oikeastaan pyrkinyt vain siihen,\nettä saisi Saran ystävineen irti tästä jutusta. Sillä hänestä oli\ntuntunut, että he olivat syyttömiä. Kunnes nämä uudet tosiasiat olivat\npujahtaneet esiin. Hän oli tähän asti tuijottanut vain yhteen suuntaan.\nHänellä ei todellakaan ollut oikeutta kantaa kaunaa alaiselleen siitä,\nettä tämä näissä oloissa ennakkokäsityksittä etsi omin päin joka\ntaholta tapahtumien lankoja.\n\nTämä ajatuksenjuoksu sai aikaan sen, että komissaari Vuoristo koki\niloisen yllätyksen tullessaan päällikkönsä huoneeseen. Tämä hymyili\nhänelle mitä suopeimmin ja tarjosi savukkeen kehoittaen häntä\nistahtamaan hetkiseksi puhelemaan.\n\n— Olen kiitollinen teille, komissaari, avustanne, tuomari Korpela\nsanoi lämpimästi. — Tiedättekö kenties vielä enemmänkin tästä jutusta?\nSanokaamme, esim. tuon kolmannen miehen osalta?\n\n— Valitettavasti en. Tuosta kolmannesta en ole onnistunut saamaan\nselville mitään.\n\nKomissaari Vuoristo oli todella pahoillaan, ja se näkyi selvästi. Hän\nolisi sanomattoman mielellään tahtonut antaa vieläkin paremman kuvan\nkyvyistään.\n\n— No, sitähän ei voi auttaa, rikospoliisin päällikkö lohdutti. — Autoa\nkoskevat tietonne olivat sitä arvokkaammat. Arvaan, että olette,\nsanokaamme, onkinut ne autohallin miehiltä. Oletteko puhutellut heitä\nkaikkia?\n\n— Vain kahta, komissaari vastasi. — Mutta luullakseni se riittää,\nainakin tässä vaiheessa. Siltä taholta en sitä paitsi usko enempää\nheruvan. Jälkeenpäin nuo miehet säikähtivät avomielisyyttään ja\nvannottivat, etten vain menisi kertomaan ukolle — hallin omistajalle\n— heidän puheistaan, koska siitä saattaisi olla heille seurauksena\npaikanmenetys. Ukko kuuluu olevan tarkka siitä, etteivät miehet\nlörpöttele asiakkaista. Mutta palatakseni äskeiseen kuulusteltavaan,\nsallikaa minun onnitella teitä, tuomari. Arkkitehti Kalvan te\npehmititte nopeasti ja tehokkaasti.\n\nTuomari Korpela tunsi mielihyvän hykertävän rinnassaan. Tarpeetonta\nehkä, mutta tunnustuksen saaminen oli mieluisaa — tässäkin tapauksessa.\n\n— Ei kai hän pyrkinyt peruuttamaan äskeisiä puheitaan? hän kysyi.\n\n— Ei, komissaari vastasi hymyillen. — Olen lisäksi todennut arkkitehti\nKalvan alibin. Todisteet ovat täysin vakuuttavat. Hänellä ei ole voinut\nolla mitään tekemistä itse murhan kanssa.\n\nRikospoliisin päällikkö rummutti sormillaan hermostuneesti pöytää.\nHänen oli vaikea löytää ilmaisua sille, mitä hänellä oli apulaiselleen\nvielä sanottavana.\n\n— Kaiken sen jälkeen, hän aloitti, mitä arkkitehti Kalvan kuulustelussa\nilmeni, olen, sanokaamme, kallistunut hyväksymään teidän käsityksenne\ninsinööri Saran osuudesta. Hänen asemansa on nyt sellainen, ettemme voi\nlykätä hänen jatkokuulusteluaan huomiseen. Antakaa parille miehelle\ntehtäväksi hakea hänet tänne.\n\nKomissaari Vuoristo nousi nopeasti. Tämä oli hänen voittonsa — hänen\nsuuri voittonsa.\n\nKun hän palasi huoneeseen toimitettuaan asian, tuomari Korpela sanoi\nvirallisesti:\n\n— Ja nyt kolmas.\n\nMaisteri Mäki oli lyhyt ja vanttera, puolivälissä kolmattakymmentä\noleva mies. Jurosti hän vastaili kuulustelun alkukysymyksiin.\n\n— Te ostitte kolme kuukautta sitten Oy Aseesta pistoolin? rikospoliisin\npäällikkö kysyi sitten.\n\n— Neljä päivää vaille kolme kuukautta, kuulusteltava korjasi. — Ostin\nsen poliisilaitoksen antaman lupatodistuksen nojalla. Haluatteko\nkenties nähdä aseenkantoluvan?\n\n— Sillä ei ole vähä, tuomari Korpela torjui. — Sen sijaan haluaisimme\ntietää, missä ase nyt on, sanokaamme, teidän tietämänne mukaan.\n\n— Kirjoituspöytäni keskilaatikossa.\n\n— Milloin näitte sen viimeksi?\n\n— Toissa aamuna.\n\n— Missä asutte?\n\n— Leskirouva Mikkolan luona Albertinkatu 23:ssa.\n\n— Pistooli ei enää ole siellä. Se on meidän hallussamme. Maisteri Mäen\nkulmakarvat kohosivat aavistuksen verran.\n\nMutta se olikin ainoa hämmästyksen ilmaus.\n\n— Miten arvelette sen, sanokaamme, kadonneen kirjoituspöytänne\nlaatikosta?\n\n— Samaa kysyisin mielelläni teiltä.\n\n— Missä olitte eilisiltana?\n\n— Sepä vasta hieno kysymys, maisteri Mäki hymähti. — No, kernaasti\nsaatte sen tietää. Klo 21:een istuin yliopiston kirjaston lukusalissa.\nSen jälkeen lähdin osakuntani illanviettoon. Sieltä lähdin kotiin klo\n2:n maissa. Riittääkö?\n\nRikospoliisin päällikkö jätti vastaamatta tuohon ylimieliseen\nkysymykseen.\n\n— Voitteko hankkia todistajia, jotka vahvistavat ilmoituksenne ja\nkellonmäärät?\n\n— En luulisi sen tuottavan mitään vaikeuksia.\n\n— Onko rouva Mikkolalla paljonkin vuokralaisia?\n\n— Viisi. Kaksi konttorineitiä. Kaksi myyjätärtä. Ja minä.\n\n— Huolehtiiko rouva Mikkola itse huoneiden siivouksesta?\n\n— Ei. Palvelustytön nimi on Maija Muola, jos sekin teitä huvittaa.\n\n— Te kuulunette Saran järjestöön?\n\nMaisteri Mäki tunsi suuttumuksen nousevan mielessään. Mitä tämä\npohjaton uteleminen merkitsi? Hänen pistoolinsa oli joutunut poliisin\nkäsiin. Se oli outoa, ja olisi ollut kiintoisaa tietää, miten se oli\ntapahtunut. Mutta mitä hullua siihen vaikutti se, oliko hän sen tai\ntämän järjestön jäsen? Hän vastasi ärtyneesti:\n\n— Kuulun kyllä. Sitä paitsi kuulun kolmeen akateemiseen yhdistykseen\nHaluatteko kenties tietää niidenkin nimet?\n\nTuomari Korpela nytkäytti olkapäitään. Tämä kuulusteltava kävi jälleen\nylenmäärin hänen hermoilleen.\n\n— Emme, hän ärähti. — Mutta käykö luonanne, sanokaamme, paljonkin\nvieraita?\n\n— Joku toveri silloin tällöin.\n\n— Keitä on käynyt kahden viime päivän kuluessa?\n\n— Olen ollut päivät ja illat poissa näinä päivinä, joten en ole ollut\nvieraita vastaanottamassa.\n\n— Onko joku käynyt teitä kysymässä näinä päivinä?\n\n— Vain yksi ainoa, sikäli kuin minulle on ilmoitettu.\n\n— Kuka? Milloin?\n\n— Insinööri Sara. Eilen iltapäivällä. Kuulemma puolenpäivän maissa.\n\nTuomari Korpela kumartui äkisti papereittansa puoleen, jottei\nkuulusteltava näkisi voitonriemuista välähdystä hänen silmissään.\nTotisesti, heillä oli jatkuvasti onnea!\n\n— Kävikö hän huoneessanne?\n\n— Kuulemma kävi. Hän jätti pöydälleni kirjelipun.\n\n— Mitä siinä oli?\n\n— Tiedonhalunne on pohjaton, maisteri Mäki ivasi kylmästi. — Siinä oli\nvain ilmoitus eräästä huomispäiväisestä kokouksesta.\n\n— Onko se, sanokaamme, tärkeäkin kokous?\n\n— Kokouksemme ovat aina tärkeitä — meille.\n\n— Onko insinööri Sara läheinen ystävänne?\n\n— Älkää imarrelko minua. Hän on toverini, se riittää.\n\n— Onko hänellä tapana useinkin käydä luonanne?\n\n— Melko harvoin.\n\n— Tuo hänen eilinen vierailunsa, sanokaahan, ettekö hämmästynyt\nkuullessanne siitä?\n\n— En. Olin vain pahoillani siitä, etten sattunut olemaan kotosalla.\n\n— Se oli todellakin, sanokaamme, ikävää, rikospoliisin päällikkö\nhymähti. — Muuten olisi pistoolinne kenties vieläkin pöytälaatikossanne.\n\n— Mitä...!\n\nVihjauksen tarkoitus selvisi vasta vähitellen maisteri Mäelle. Mutta\nsitten hän myös suuttui.\n\n— Että kehtaattekin! hän huudahti. — Jos insinööri Sara olisi tarvinnut\nasetta tai mitä tahansa muuta omistamaani, niin ensi sanasta hän olisi\nsaanut sen.\n\n— Sepä suurenmoista toveruutta, tuomari Korpela pilkkasi. — Mutta\nehkäpä hänellä oli, sanokaamme, syynsä tällä kertaa ottaa pyytämättä.\nMuuta ei minulla olekaan kysyttävää teiltä, maisteri. Seuratkaa\nkomissaari Vuoristoa. Hän laittaa kuulustelupöytäkirjan kuntoon\nallekirjoitettavaksenne.\n\nMaisteri Mäki katsoi rikospoliisin päällikköä vihan sumentamin silmin.\n\n— Vai niin, tämä oli siis kuulustelu! Ehkäpä sanotte minulle, mikä on\naiheuttanut tämän kuulustelun.\n\nTuomari Korpela hieroi värähteleviä sormiaan. Huulilla leikki kylmä,\nvahingoniloinen hymy.\n\n— Sen on aiheuttanut, sanokaamme, pistoolinne, hän vastasi. — Se, jota\nturhaan olisitte nyt saanut etsiä pöytälaatikostanne. Muuta teidän ei\ntarvitse tietää. Hyvästi!\n\nYksin jäätyään rikospoliisin päällikkö tarttui heti puhelimeen.\n\n— Korpela puhuu. Kuulehan, Rauta, Maznitsenkon juttu alkaa selvitä.\nSaran syyllisyys on, sanokaamme, aivan ilmeinen... Tunnustanutko?\nEi vielä... Pidätettykö? Ei. Mutta olen lähettänyt hakemaan häntä\njatkokuulusteluun, ja saman tien hän sitten taitaa, sanokaamme,\njäädäkin... Mitä? Tuletko sinä nyt vuorostasi tänne? No hyvä, puolisen\ntuntia voin uhrata sinulle. Mutta etukäteen sanon, että Saran\nsyyttömyyttä sinun ei kannata enää jankuttaa. Hitto soikoon, mies!\nTosiasiat ovat liian selvät... Mitä? Etkö aio yrittääkään ylipuhumista?\nNo, tervetuloa sitten!\n\n\n\n\nViides luku.\n\nUUSI MURHENÄYTELMÄ.\n\n\nKaarlo Rauta totesi jälleen mielihyvin, että Inkeri Kaario osasi\nkuunnella. Tuomari Korpelan luota palattuaan hän oli ryhtynyt kertomaan\ntytölle Tanja Maznitsenkon murhajuttua. Hänellä oli siihen useitakin\nsyitä. Tärkein niistä oli halu päästä siten irti siitä raskaasta\nmielialasta, jonka käynti rikospoliisin päällikön luona oli aiheuttanut\n— Antti Saran asia näytti tosiaan pahalta. Sitä paitsi oli hyvä käydä\njutussa tähän asti ilmenneet seikat yksityiskohdittain lävitse.\nVähemmän tähdellistä, mutta sitä mieluisampaa oli, että kertomalla\nsaattoi tehdä tytön mieliksi. Tämän ilo siitä, ettei toimistoa vielä\nlakkautettaisi, oli ollut niin liikuttavan vilpitöntä: »Oi, me saamme\nsiis työtä!» »Me» — se oli kyllä omalaatuinen näkemys, mutta kun tyttö\ntahtoi tuntea olevassa mukana, niin miksikäs ei! Sen pikku ilon Inkeri\nKaario ansaitsi jo yksistään suurenmoisen kuuntelutaitonsa vuoksi.\nKertaakaan keskeyttämättä hän seurasi valppain ilmein pitkää selostusta.\n\nPuhelin soi juuri, kun Rauta ehti loppuun.\n\n— Korpela täällä. Oletko jo lukenut iltalehdet?\n\n— En.\n\n— Hitto soikoon, mies, pidä sitten kiirettä. Saat nautintorikkaan\nhetken, kun luet, millainen kala se sinun ihailemasi Sara oikein on.\nVallan minua piruuttaa, että moinen mies istui muutamia tunteja sitten\nminua vastapäätä täällä työhuoneessani. Mutta kaikki on sinun syytäsi!\nEllen olisi kuunnellut sinun idioottimaisia ylistyslaulujasi tuosta\nroistosta, olisin pannut hänet heti telkien taa ja säästynyt monilta\nikävyyksiltä. Hitto soikoon, mies! Tätäkö sinä sanot toveruudeksi?\n\n— Älä puhu joutavia, Rauta torjui. — Onko sinulla nyt todellakin aikaa\ntuollaiseen tyhjään jaaritteluun?\n\n— On. Juuri aikaa minulla nyt on, vaikka mihin! tuomari Korpela\nvihoitteli. — Ja sinua, yksinomaan sinua, saan kiittää siitä. Kai sinä\nkäsität, _miten_ kiitollinen sinulle olen! Minä älysin, sanokaamme,\njuonen liian myöhään, ja kun tavoitin Saraa uudelleen käsiini, kourani\ntapasivat tyhjää. Niin minusta tuli vähätöinen mies. Hauskaa, eikö\ntotta? Saran juttu on siirretty valtiollisen poliisin haltuun. Hänet\nitsensä on määrätty vangittavaksi, mutta häntä ei ole vielä löydetty.\nKalpa ja Mäki on sen sijaan juuri äsken pidätetty. Hitto soikoon, mies?\nEikö naureta yhdessä?\n\nRauta oli liiaksi hämmästynyt osatakseen sanoa kotvaan mitään. Olipa\nsiinä uutisia kerrakseen!\n\n— Jutussa on sitten täytynyt aivan äskettäin ilmetä jotakin vallan\nuutta, hän viimein huomautti.\n\nKorpela nauroi katkerasti:\n\n— Uuttako? Kyllin paljon uutta sinunkin, sanokaamme, mannermaisille\ntottumuksillesi! Osta iltalehdet, niin saat lukea. Mutta voinhan jo\nnäin etukäteen sanoa sinulle, että majuri Lauriala yleisesikunnasta\nampui tänään klo 10,35 itsensä asunnossaan. Miksikö? Hitto soikoon,\nmies, hänellä oli siihen syytä yllin kyllin! Hänen toimestaan on\neräs tärkeimmistä sotilassalaisuuksistamme, Ahvenanmaan uusi,\nsuurisuuntainen linnoitussuunnitelma, häipynyt.\n\nRauta vihelsi. Kylläpä Helsingissä oli yht'äkkiä alkanut tapahtua\npaljon. Toisiaan nopeasti seuraavat jymy-yllätykset melkein huumasivat.\n\n— Lauriala? hän toisti koneellisesti. — Eräs luotettavimmista\nupseereistamme! Miten se on mahdollista?\n\n— Vai eräs luotettavimmista, Korpela pilkkasi. — Sellaisia ne ovat\nkaikki ne sinun luotettavimpasi! Roistoja ja kavaltajia ja murhamiehiä!\nHitto soikoon, mies! Miksi et väitä, että Tanja Maznitsenko oli,\nsanokaamme, viaton enkeli? Silloin puolustaisit ylevin sanoin koko tätä\nhienoa kolmikkoa. Sillä on jo todettu, että henkilö, joka eilen soitti\nSaralle Fazerin ravintolaan, oli juuri Lauriala. Tämä »luotettava»\nmajuri — maanpetturi — oli siis se henkilö, jota Sara suojeli ja jonka\nvuoksi hän alentui tapaamaan Tanja-neitiä. Lue hitossa iltalehdet. Saat\nniistä tietää vielä senkin, että Maznitsenko kaunokainen oli viime ajat\n»luotettavan» majurisi rakastajatar. Ja sitten — painu helvettiin!\n\nPuhelin sulkeutui rämähtäen.\n\nRauta jäi pitkäksi aikaa istumaan puhelintorvi kädessään.\n\nKorpela oli ollut raivoissaan. Eikä ihme! Jutun siirtäminen\nkokonaisuudessaan valtiollisen poliisin hoitoon oli hänelle tietysti\nkova kolaus. Se, että Korpela oli antanut Saran lähteä kuulustelusta\nvapaasti ja sitten kadota, oli varmaan luettu hänelle viaksi, vaikkei\nhän vielä tällöin ollut voinut tietää mitään juttuun kietoutuneesta\nLaurialan tapauksesta.\n\nSara ja Lauriala? Sen Rauta tiesi vanhastaan, että he olivat hyvät\ntoverukset keskenään. Tuo toveruus oli peräisin jo kouluajoilta.\nLauriala ja Maznitsenko? Laurialan osalta juttu tuntui miltei\nuskomattomalta. Mutta tosihan sen täytyi olla. Tanja Maznitsenko —\nulkolainen tanssijatar. Sellaisesta saattoi hyvinkin uskoa, että hän\ntoimi jonkin ulkovallan laskuun sotilassalaisuuksien metsästäjänä.\nEikä ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun rehti suomalainen mies\nlankeaa tuollaiseen loukkuun. Ja jos kerran Lauriala siihen jouduttuaan\noli kääntynyt avunpyynnöin Saran puoleen, niin tämän ehdottoman\ntoveruuskäsitteen mukaista oli, että hän ryhtyi arvelematta toimeen.\nMutta ei sittenkään murhaan — ei missään tapauksessa murhaan!\n\nTämä uusi murhenäytelmä antoi vastauksen siihen, mitä Sara oli\ntarkoittanut neiti Maznitsenkolle kirjoittamassaan kirjeessä lauseella:\n»Keskustelustamme saattaa riippua erään ihmisen elämä tai kuolema.» Se\nei ollut, kuten rikospoliisin päällikkö oli aluksi ollut taipuvainen\nepäilemään, tanssijattareen kohdistuva uhkaus. Majuri Laurialan elämä\ntai kuolema oli riippunut siitä. Kaunis vakoojatar oli ilmeisesti\nolosuhteissa, joiden yksityiskohdat jäisivät ainiaaksi selvittämättä,\nmutta joita ei ollut vaikea kuvitella, saanut varastetuksi häneltä\nAhvenanmaan linnoitussuunnitelmat. Sara oli väliintulollaan koettanut\nestää uhkaavaa katastrofia. Mutta soittaessaan eilen illalla\nravintolaan Lauriala oli saanut kuulla yrityksen epäonnistuneen, ja\nsiksi hän oli nyt vainaja.\n\nRauta näki tapahtumien kulun selvästi. Se, mitä rikospoliisin päällikkö\noli äsken puhelimessa kertonut Laurialan itsemurhan syistä ja mikä\nilmeisesti oli iltalehdissä luettavana, osoitti lopullisesti, millainen\nidiootti komissaari Vuoristo oli ollut epäillessään Saran kuulustelussa\nmainitsemaa kolmatta henkilöä pelkäksi mielikuvituksen tuotteeksi.\nAinoastaan toverinsa nimen Sara oli jättänyt sanomatta, muuten kaikki\noli ollut totisinta totta — niin kuin odottaa saattoikin.\n\nVain eräs kohta poliisin rakennelmista jäi jäljelle. Tuomari\nKorpelahan oli pystyttänyt Saran syyllisyysteorian sen varaan, että\nTanja Maznitsenko oli kommunisti ja vakooja ja että hänen henkensä\nei niin ollen ollut paljon arvoinen insinööri Sarasta, kommunistista\nmyyräntyötä vastaan taistelevan järjestön johtajasta. Tästä\nnäkökulmasta katsoen rikospoliisin päällikkö ei ollut pitänyt suinkaan\nmahdottomana, että Sara olisi voinut tuhota vakoojattaren. Korpela\nsaattoi niin ajatella, ja nyt hän pysyi kai entistä tiukemmin siinä\nkiinni — Korpela, joka ei tuntenut Saraa. Mutta Rauta tiesi, ettei niin\nvoinut olla, sillä hän tunsi Saran.\n\nInkeri Kaario oli huolestuneena seurannut esimiehensä\npuhelinkeskustelua ja sen jälkeen huoneeseen laskeutunutta synkkää\näänettömyyttä. Lopulta hän ei voinut enää pysyä vaiti.\n\n— Tuomari, ettekö tahtoisi sanoa minulle, mitä on tapahtunut?\n\nHänen äänensä liikuttava, anteeksipyytävä sävy houkutteli hymynhäivän\nRaudan huulille. Hän havahtui mietteistään ja huomasi yhä pitävänsä\nkäsissään puhelintorvea. Laskiessaan sen paikoilleen hän vastasi\nvakavasti:\n\n— Uusi käänne, ei vähempää. Tuomari Korpela ilmoitti siitä ja sanoi,\nettä iltalehdet sisältävät tietoja, jotka varmasti kiinnostavat meitä.\nLienee niin ollen parasta, että käytte hankkimassa kaikki iltalehdet.\n\nKun tyttö palasi sanomalehdet mukanaan, Rauta kehoitti häntä istumaan\nviereensä. Hän yritti lievittää tilanteen vakavuutta huomauttamalla\nleikkisästi:\n\n— Koskapa tämä kerran on meidän ensimmäinen yhteinen juttumme,\nkatsokaamme yhdessä, mitä ystävämme sanomalehtimiehet ovat onnistuneet\nkeittämään siitä kokoon.\n\nSe ei ollutkaan vähäistä!\n\nHe aloittivat puolueettomasta suomalaisesta iltalehdestä. Se oli\nuhrannut koko etusivunsa päivän molempien suurten sensaatioiden\nselostukseen. Sotasalaisuuden kavallus komeili ensimmäisenä. Majuri\nLaurialan sotilasura kuvattiin alusta loppuun erikoisesti korostaen\nsitä, että hänen esimiehensä olivat tähän päivään asti pitäneet häntä\nehdottoman luotettavana upseerina. Lehden tietämän mukaan kavallus oli\nsaatu ilmi aikaisin samana aamuna ja heti ryhdytty ottamaan selvää,\nmiksi majuri ei ollut saapunut toimeensa. Rouva, jonka luona Lauriala\nasui, oli ilmoittanut majurin oheen koko aamun huoneessaan lukkojen\ntakana tulematta puhelimeen, kun vähän aikaisemmin joku mieshenkilö\noli soittanut hänelle. Saamansa kehoituksen mukaisesti rouva oli\nmennyt ilmoittamaan, että yleisesikunnasta soitetaan. Tällä kertaa\nvuokralainen oli huutanut emännälleen: »Hyvä on, erittäin hyvä!»\nMutta hän ei ollut avannut ovea eikä tullut. Kun rouva oli aikansa\nodotettuaan koputtanut uudelleen, laukaus oli kajahtanut huoneesta\nvastaukseksi. Majuri Lauriala oli sitten löydetty kuolleena huoneensa\nlattialta. Vain varovaisesti viitattiin lehdessä siihen, että kadonnut\nlinnoitussuunnitelma oli arvattavasti joutunut jonkin ulkovallan\nasiamiesten haltuun majurin ajattelemattomien rakkausseikkailujen\nvuoksi. Tanja Maznitsenkon murhaa lehti selosti aivan erillisenä\njuttuna korostaen sitä, ettei poliisi vielä tässä vaiheessa halua\nantaa tietoja siitä, mihin suuntaan epäilykset teon tekijöistä ja\nvaikuttimista käyvät.\n\nMutta suomalaisen iltalehden pidättyväisyydestä, joka ilmeisesti\noli viranomaisten toivomusten mukainen, ei loppujen lopuksi ollut\nsuurtakaan hyötyä. Ruotsinkielinen lehti oli näet ottanut aivan\ntoisen asenteen. Neljästä sivustaan se oli uhrannut tälle jutulle yli\npuolitoista. »Suomalaisen sivistyneistön suuri skandaali» komeili\nvaltavin kirjaimin seitsemän palstan ylitse ulottuvana pääotsakkeena.\n»Sotilassalaisuuksistamme suurin, uusi, yleisölle täysin tuntematon\nAhvenanmaan linnoitussuunnitelma, myyty eräälle tietylle ulkovallalle»\nseurasi toisena otsakkeena. Ja kolmas oli kaikkein sensaatiomaisin:\n»Suomalaisen insinöörin, suomalaisen majurin ja ukrainalais-saksalaisen\ntanssijattaren yhteisen kauppahuoneen romahdus: tanssijatar murhataan —\nmajuri tekee itsemurhan — insinööri katoaa jäljettömiin.»\n\nNäiden repäisevien otsakkeiden alle oli sitten sijoitettu sekä\nsotilassalaisuuden kavallus ja majuri Laurialan itsemurha että Tanja\nMaznitsenkon murha yhdeksi yhtenäiseksi jutuksi muovattuina. Lukiessaan\nsitä Raudan täytyi kesken suuttumuksensa myöntää, että jymyuutinen oli\nkaikessa ilkeydessään hyvin kirjoitettu. Lehden toimitus oli ollut\nnopsa käänteissään, sen koko koneisto oli ollut työssä. Kaikkien\npäähenkilöiden suurikokoisten kuvien lisäksi oli uutisen höysteeksi\notettu valokuvat paikasta, mistä murha-auto löytyi, ja talosta, jossa\nmatkustajakoti »Piilopirtti» sijaitsee.\n\nRaudan ei tarvinnut lukea pitkällekään todetakseen, että rikospoliisin\npäällikkö ei aamulla ollut suotta epäillyt matkustajakodin\nomistajattaren vaientamismahdollisuuksia. Tanja-neidin koko elämä\nja hänen vierastulvansa oli esitetty julkeasti ja laveasti. Lehden\nsaamien tietojen mukaan majuri Lauriala ei kuitenkaan ollut kuulunut\n»Piilopirtin» vakinaisiin vieraisiin. Mutta tämän myönnytyksen\nvastapainoksi esitettiin lukuisia ravintoloita, joiden ahkeriin\nkävijöihin Maznitsenko ja Lauriala olivat viime viikkoina kuuluneet.\nNaapureilta oli saatu kuulla, että majuri oli usein iltamyöhällä\ntuonut rakastajattarensa asuntoonsakin. Väitettiinpä, ettei hänen\nvirkahuoneensakaan olisi ollut tanssijattarelta suljettu niinä aikoina,\njolloin Lauriala oli ollut siellä ylitöissä myöhään yöhön asti.\n\nSyvää vastenmielisyyttä tuntien Rauta luki, miten räävittömällä\ntavalla majuri Laurialan koko yksityiselämä esitettiin lukijoille.\nJuopottelija ja irstailija! Se oli ainoa vaikutelma, jonka lukija\nsaattoi saada. Mutta se ei ollut vielä kylliksi, vaan hänet esitettiin\nmyös kylmäveriseksi maankavaltajaksi, joka ilman omantunnon vaivoja\noli rahanhimosta myynyt maansa suurimman sotilassalaisuuden vieraalle\nvallalle.\n\nTähän asti päästyään Rauta raivostui toden teolla. Hän ei ollut\notsakkeita lukiessaan tullut syventyneeksi siihen vihjaukseen,\njoka sisältyi sanoihin: »Yhteinen kauppahuone.» Mutta tässä se nyt\nlausuttiin julki suorin sanoin. Koko salaisuus oli muka siinä, että\nlinnoitussuunnitelma oli myyty »eräälle Keski-Euroopan valtakunnalle,\njoka vanhastaan tuntee suurta mielenkiintoa Ahvenanmaata kohtaan».\nSara, joka virka-asioittensa varjolla — niin sanottiin — oli usein\nkäynyt tuossa maassa, oli myynyt itsensä sen palvelukseen ja\nhoukutellut sitten ystävänsä Laurialan samaan katalaan juoneen.\nToverukset olivat käyttäneet neiti Maznitsenkoa, jonka isä oli Saksaan\npaennut ukrainalainen ja äiti saksatar, varastamiensa ja kavaltamiensa\nsotilassalaisuuksien välittäjänä »suurelle työnantajalle». Kuinka kauan\ntätä »liiketoimintaa» oli jatkunut, sitä lehti ei sanonut tietävänsä,\nmutta esitti arkailematta sen otaksuman, että »kauppahuoneen» kolmen\nosakkaan kesken oli nyt sitten syntynyt erimielisyyksiä saaliin jaosta,\nja silloin neiti Maznitsenko oli päätetty raivata pois tieltä.\n\nLehden toimitus näytti ottaneen huomioon, että Sara oli vielä elossa\nja ettei niin ollen ollut kenties aivan turvallista maalata häntä yhtä\nmustin värein kuin Laurialaa, joka vainajana ei voinut enää vaatia\nketään tilille. Mutta ne salakavalat vihjailut, joita Saraa vastaan\ntehtiin, eivät silti olleet vähäisiä nekään. Ei tarvittu paljon\nmielikuvitusta käsittääkseen, että lehti murha-autosta ja murha-aseesta\npuhuessaan halusi antaa lukijalle sen kuvan kuin Sara olisi tieten\ntahtoen sekoittanut pahaa aavistamattomat ystävänsä arkkitehti Kalvan\nja maisteri Mäen juttuun. Siitä, miksi murha-auto jätettiin tiepuoleen,\nlehden toimitus selvisi esittämällä tarkalleen sen otaksuman, jonka\nrikospoliisin päällikkö oli väittänytkin sanomalehtien löytävän.\nLopuksi lehti kävi kiukkuisesti poliisin kimppuun, joka oli sallinut\ninsinööri Saran vapaasti poistua, vaikka jo ensimmäisessä kuulustelussa\noli ilmennyt häntä vastaan paljon raskauttavaa, ja vaadittiin kaikkien\nasiaan sekautuneiden eloonjääneiden, ennenkaikkea tietysti Saran,\nviipymätöntä vangitsemista.\n\nRaudan täytyi ihailla Inkeri Kaarion itsehillintää. Uutinen sisälsi\nsuuren määrän hänelle vallan uutta, ja koko juttu esitettiin aivan\ntoiselta näkökannalta kuin miltä hän oli sen äsken kuullut. Mutta silti\ntyttö luki kaiken sanaa sanomatta ja huudahdustakaan päästämättä, vain\njoskus hän henkäisi hyvin syvään.\n\nTyöntäessään ruotsalaisen lehden syrjään Rauta murahti:\n\n— Ja lopuksi kommunistilehti. Se ei taida tänään muuta sisältääkään,\nniin riemuissaan se lienee huomatuimman vihollisensa kaatumisesta.\n\nMutta kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja tuottikin yllätyksen.\nTosin juttu esitettiin siinä aivan samassa valossa kuin missä\nruotsalainen iltalehtikin sitä laajalti selosti, mutta uutiselle ei\nollut uhrattu täyttä palstaakaan.\n\nInkeri Kaario istui hiljaa tarkastellen insinööri Saran kuvaa.\n\n— Hän on jalon näköinen, hän virkkoi. — Eihän ole mahdollista, että hän\nolisi tappanut tuon naisen, eihän?\n\nRauta ei voinut olla hymyilemättä tytön kiihkolle.\n\n— Ei, hän vastasi varmasti.\n\n— Entä minkä verran totta on kaikessa siinä, mitä lehdet kirjoittavat?\ntyttö kysyi edelleen.\n\n— Kahdeksankymmentä prosenttia on vihamielisten sanomalehtimiesten\nrunoilua, Rauta vastasi. — Mutta jäljelle jäävissä kahdessakymmenessä\nprosentissa, tosiasioissa, on tällä hetkellä enemmän kuin tarpeeksi\nselviteltävää.\n\n— Tosiasioilla te tarkoitatte sitä, että Maznitsenko oli vakooja,\nettä hän majuri Laurialan rakastajattarena sai haltuunsa Ahvenanmaan\nsalaiset linnoitussuunnitelmat, että majuri Lauriala oli se kolmas\nhenkilö, jonka vuoksi insinööri Sara kääntyi Maznitsenkon puoleen, ja\nettä kun hänen pelastusyrityksensä epäonnistui, majuri Lauriala ampui\nitsensä maksaakseen hengellään varomattomuutensa. Niinkö?\n\nRauta katsoi ihaillen tyttöön.\n\n— Teilläpä on suurenmoinen taito erottaa kädenkäänteessä oleellinen\nepäoleellisesta, hän kehui. — Minä olen harjoitellut tuota taitoa\nvuosikausia. Te sen sijaan olette ilmeisesti saanut sen kumminlahjana\njo kehdossa.\n\nTyttö punastui mielihyvästä.\n\n— Tarkoitan todella sitä, mitä sanoin, Rauta vahvisti. — Vaikka olen\nvoinut seurata tämän jutun alkua paljon lähempää kuin te, en olisi\nosannut esittää sen oleellista sisältöä paremmin kuin te. On vain pari\ntosiasiaa, joita lehdet eivät painatushetkellä tienneet. Kalpa ja Mäki\non pidätetty ja Sara määrätty vangittavaksi. Sitä paitsi juttu on\nkokonaisuudessaan siirretty valtiolliselle poliisille.\n\nHymy kuoli tytön huulilta.\n\n— Luuletteko, että VP saa insinööri Saran kiinni? hän huudahti.\n\n— Vai sitä te pelkäätte, Rauta hymähti. — No niin, te ette tunne\nSaraa. Häntä ei kenenkään tarvitse nyt vaivautua ottamaan kiinni.\nEn tosin tiedä, minne hän lähti. Mutta sen tiedän, että kuullessaan\nvangitsemismääräyksestä ja ystäviensä pidättämisestä hän rientää\nlähimmälle poliisiasemalle. Hänen kunniakäsitteensä ovat ehdottomat,\neikä hän pelkää mitään.\n\n— Te ihailette häntä varmaan suuresti? tyttö kysyi.\n\n— Enemmän kuin ketään muuta, Rauta vastasi, mutta muutti sitten: —\nEnemmän kuin ketään muuta miestä.\n\nPuna lehahti taas tytön poskille. Rautakin hämääntyi omista sanoistaan\nniin, ettei keksinyt, miten jatkaa, ja tyttö saikin ensimmäisenä kiinni\näskeisen keskustelun langoista.\n\n— Mihin aiotte nyt ryhtyä saadaksenne totuuden selville? hän kysyi.\n\nRauta totesi mielihyvin, että tyttö oli, paitsi suloinen, myöskin\njärkevä. Miten luontevasti hän palauttikaan keskustelun asialliselle\npohjalle!\n\n— Koetan saada käsiini Saran ja häneltä valtuuden ryhtyä hoitamaan tätä\njuttua, hän sanoi. — Pelkään kyllä, että häntä on vaikea tavoittaa.\nMutta teen parhaani.\n\n— Entä ellette sittenkään onnistu?\n\n— Siinä tapauksessa ryhdyn juttuun ilman valtuuksia, Rauta vastasi. —\nNeiti Kaario, nyt voitte mennä kotiin, konttoriaika on jo tunti sitten\npäättynyt.\n\nTyttö nousi.\n\n— Oi, eihän minun tarvitse vielä mennä? hän pyysi. — Voi, tuomari,\nolkaa kiltti, älkääkä lähettäkö minua kotiin! Tämähän on meidän\nensimmäinen juttumme. En kuitenkaan voi koko iltana ajatella mitään\nmuuta.\n\nHänen hymynsä oli niin hurmaavan anova, että Raudan olisi ollut\nvaikea vastustaa sitä, vaikkapa hän olisi tahtonutkin päästä\nkonttoriapulaisestaan irti. Tässä tapauksessa hän sitä paitsi ei\nlainkaan halunnut sitä, päinvastoin.\n\n— No hyvä, hän myöntyi lämpimästi, soittakaa sitten kotiinne, jotta\nhe eivät olisi huolissaan teistä. Voitte myös sanoa, että lähdemme\nnyt Kämpiin syömään päivällistä. Siten tarjoamme vanhemmillenne\nkontrollimahdollisuuden, ja se saattaa olla hyvinkin tarpeen, hän\nlisäsi naurahtaen, huomioon ottaen isänne minusta saaman ensi\nvaikutelman. »Joko hullu tai rikollinen» — niin se muistaakseni oli.\nMutta joka tapauksessa jatkamme tätä keskustelua vasta päivällisen\njälkeen.\n\nSiitä tuli miellyttävä ateria. Ensimmäinen yhdessä, Rauta ajatteli,\nmutta toivottavasti ei viimeinen. Inkeri Kaario puolestaan nautti\ntäysin siemauksin. Ruoka oli oivallista, ja hänen esimiehensä\nosoittautui mainioksi seuramieheksi. Aterian aikana ei sanallakaan\nkosketeltu päivän tapahtumia. Vasta kun kahvi tuotiin pöytään, Rauta\nsiirtyi puhumaan niistä.\n\n— Kummallista, ettei kukaan ole tullut ajatelleeksi _sitä_\nmahdollisuutta, hän sanoi mietteissään seuraten katseellaan savukkeesta\nnousevaa savua. — Ja kuitenkin se on ainakin yhtä hyvä kuin tuo\ntoinenkin selitys.\n\nTyttö oli hetkisen istunut omissa ajatuksissaan, jotka kasvoilla\nleijailevasta pehmeästä ilmeestä päättäen olivat hyvin kaukana\nmurha-arvoituksesta. Mutta tuomari Raudan sanat havahduttivat hänet\npohtimaan hetken kysymystä. Silmät kuvastivat taas vireää mielenkiintoa.\n\n— Jos lähdemme siitä, mies aloitti, että murhan on tehnyt joku\njutun yhteydessä jo tähän mennessä mainittu henkilö, niin eihän ole\nvälttämätöntä silloinkaan päätyä Saraan. Tosin hänestä tiedetään, että\nhän oli neiti Maznitsenkon seurassa eilen iltapäivällä. Mutta hän\nsanoi eronneensa tanssijattaresta noin klo 21. Tämä tieto on varmasti\nyhtä oikea kuin kaikki muutkin, jotka hän kuulustelussa antoi. Me\nainakin voimme lähteä siitä. Jonkun toisen täytyi siis sen jälkeen\ntavoittaa neiti Maznitsenko. Jonkun toisen, joka — päinvastoin kuin\nSara — saattoi murhan tehdä ja jolla oli siihen syynsä. Voitteko sanoa\nminulle, kuka tässä yhteydessä mainituista saattoi olla tuo joku toinen?\n\nTyttö mietti hetken.\n\n— Arkkitehti Kalpa se ei voinut olla, ei liioin maisteri Mäki, hehän\novat todistaneet muualla olonsa, hän totesi. — Mutta kenties majuri\nLauriala.\n\n— Tepä sen sanoitte, Rauta hyväksyi. — Ja sanoitte vielä aivan oikein:\n_kenties_. Kun ajatuksissani päädyin Laurialaan, valtasi minut ensi\nhetkessä samanlainen inho kuin lukiessani sanomalehtien vainajaan\nkohdistuvia likaryöppyjä. Mutta jos joku tässä jutussa jo esiintyneistä\non murhan tehnyt, niin luoja tietää, että Laurialalla oli siihen syytä.\nTuo nainen oli kylmästi tuhonnut hänen elämänsä. Hän oli Saralta\npuhelimitse kuullut pelastusyrityksen epäonnistumisesta. On hyvinkin\najateltavissa, että Lauriala näissä oloissa päätti omin päin tehdä\nviimeisen epätoivoisen yrityksen ja joko uhkauksin tai väkivalloin\npakottaa naisen palauttamaan varastamansa asiakirjan. Hänen ei ollut\nmahdotonta päästä naisen jäljille, hänhän tiesi tämän aterioivan Saran\nkanssa Fazerin ravintolassa. Lopunkin saattaa ymmärtää, sillä Lauriala\noli eilisiltana epätoivoinen mies.\n\n— Mutta auto? tyttö kysyi. — Miten hän olisi voinut saada käsiinsä\narkkitehti Kalvan auton ja maisteri Mäen pistoolin?\n\nRauta nyökkäsi mietteissään.\n\n— Aivan oikein. Nuo kysymykset ovat avoinna, ainakin toistaiseksi,\nhän myönsi. — Tietysti voidaan ajatella, että Sara johonkin\naikaan antoi Laurialan käytettäväksi auton. Se selittäisi senkin,\nmiksi hän kuulustelussa kieltäytyi ilmoittamasta eilisiltaisista\nedesottamuksistaan mitään. Jos hän jossakin vaiheessa tapasi Laurialan\nja luovutti tälle auton, josta murhattu nainen sittemmin tavattiin,\nei mikään mahti maailmassa olisi saanut häntä ilmoittamaan poliisille\nLaurialan nimeä ja siten melko suorasti osoittamaan häntä syylliseksi.\n\nRauta poltteli tovin ääneti. Sitten hän jatkoi:\n\n— Mutta vaikka näin olisikin, niin sittenkin kysymys Mäen pistoolista\njää jäljelle, myönnän sen, arvoituksena, johon toistaiseksi en ole\nkeksinyt mitään ratkaisua. Siitä huolimatta en aio jättää tutkimatta\ntämän teoriani paikkansa pitäväisyyttä. Sillä on poliisin ja\nsanomalehtien esittämään syyllisyysteoriaan verrattuna useitakin\nhuomattavia etuja. Ensinnäkin voin tuntemukseni perusteella sanoa, että\nLauriala on senlaatuinen mies, joka saattoi määrätyissä olosuhteissa\ntehdä sen, mitä Sara ei: tappaa vaikka naisenkin. Toisekseen Laurialan\nmotiivi olisi kylmästikin ottaen ymmärrettävämpi ja luonnollisempi\nkuin se, minkä rikospoliisin päällikkö runoili Saran syyllisyyden\nselitykseksi. Ja kolmanneksi ei ole toistaiseksi lainkaan tutkittu\nsitä, mihin Lauriala käytti ajan eilisen puhelinsoittonsa jälkeen.\nJoka tapauksessa minä yritän tehdä sen vielä tänä iltana. Tämä uusi\nmurhenäytelmä on tutkittava pohjia myöten, ennen kuin lähdemme etsimään\nmuita, kaukaisempia selitysmahdollisuuksia.\n\n— Tuo kaikki on hyvin ajateltu, Inkeri Kaario myönsi, mutta...\n\nRauta oli odottanut suurempaa tunnustusta tytön puolelta. Hän peitti\nkuitenkin pettymyksensä ja kysyi huvittuneena:\n\n— Mutta mitä?\n\n— Ette ole vielä sanonut, mikä jää minun tehtäväkseni tutkimuksissamme.\n\n— Tutkimuksissamme? Rauta hymähti, mutta huomatessaan pahan mielen\nvarjon tytön otsalla hän jatkoi: — Rakas lapsi, teidän täytynee tyytyä\nolemaan minun »Watsonini», jolle saan selvitellä teoriojani. Se on\nhieno osa, eikö olekin?\n\n— Ei, Inkeri Kaario torjui vastaamatta hänen hymyynsä. — Ensinnäkään\nminä en ole mikään lapsi. Ja toisekseen minua ei lainkaan huvita\ntuollainen passiivinen osa.\n\nRauta purskahti niin välittömän iloiseen nauruun, että se tarttui\ntyttöönkin.\n\n— Esittäisin jotakin, ellette taaskin vain pilkkaisi minua, hän sanoi\nsitten käyden jälleen vakavaksi.\n\n— Te olette luultavasti viimeinen ihminen, jota minä haluan pilkata,\nRauta korjasi. — No, antakaahan kuulua.\n\n— Tulin vain ajatelleeksi, Inkeri Kaario aloitti empien, että näiden\nmolempien juttujen — Maznitsenkon murhan ja tämän uuden murhenäytelmän\n— yhtymäkohtaa, matkustajakoti »Piilopirttiä», kannattaisi kenties myös\ntutkia lähemmin.\n\n— Mainiota! Rauta ihastui heti. — Tuo ajatus tuli jo aamulla mieleeni,\nkun rikospoliisin päällikkö kävi luonani. Mutta luettuani lehdet heitin\nsen pois mielestäni. Sanomalehtimiehet näyttivät puristaneen eukosta\nirti kaiken hänen tietämänsä. Mutta nyt, kun te sanotte »Piilopirttiä»\nnäiden juttujen yhtymäkohdaksi, huomaan, ettei se olekaan vielä\nkokonaan poissa pelistä.\n\n— Luulisin, tyttö jatkoi rohkeammin, että sanomalehdet julkaisivat\nmatkustajakodin omistajattarelta saamistaan tiedoista vain ne, jotka\npalvelevat niiden tarkoitusperiä. Meidän kannaltamme julkaisematta\njätetyt olisivat kenties tärkeitäkin. Ja vaikka emäntä olisi kertonut\nlehtimiehille kaiken tietämänsä eikä mitään oleellista olisi\njulkisuudelta salattu, niin ehkei tie sittenkään ole aivan pystyssä.\nMaznitsenko lienee asunut »Piilopirtissä» pitemmän aikaa. Ei kai niin\nollen ole mahdotonta, että matkustajakodin muut asukkaat tietävät\njotakin hänen elämäänsä valaisevaa. Jos te tutkimuksissanne päädytte\nsiihen, ettei majuri Lauriala olekaan tappanut tuota naista, niin\nsilloinhan käy välttämättömäksi etsiä murhamiestä muualta, kenties\nhänen muusta seurapiiristään. Siitä emme toistaiseksi tiedä vielä\nmitään, mutta »Piilopirtistä» käsin voisimme ehkä saada noita tietoja.\n\nRauta innostui.\n\n— Saanko tarjota teille lasin likööriä? Tai kenties samppanjaa? hän\nkysyi. — Tuo keksintönne on hyvinkin samppanjapullon arvoinen! Te\nolette älykäs. Ensi tilassa teen vierailun »Piilopirttiin».\n\n— Ettepäs, tyttö sanoi jyrkästi. — Keksintö on minun, kuten\nsanoitte, ja minä sillä myös aion kokeilla. Saan täten ilmoittaa\narvoisalle esimiehelleni, että huomisesta lähtien osoitteeni on oleva\nmatkustajakoti »Piilopirtti».\n\nRauta vastusti kiivaasti. Mutta tyttö torjui hymyillen kaikki\nhänen vastaväitteensä. Etteikö hän muka tietäisi, millaista väkeä\ntuollaisissa epäilyttävissä matkustajakodeissa asusti? Kyllä vain,\nhänhän oli helsinkiläistyttö, jolla oli avoimet silmät ja lisäksi\nmielikuvitusta. Hän pukeutuisi huomisesta lähtien vain hieman toisin.\nEsimies puolestaan saisi tyytyä siihen, että hän ei lähipäivinä olisi\nsäännöllisesti työssä. Hänen piti näet sopeutua uuteen osaansa ja\nnukkua pitkään aamuisin. Päivisin hän kuitenkin saattaisi käväistä\nkertomassa uutisensa, ja kenties hänellä silloin olisi aikaa tehdä\nhieman konttorityötäkin. Tällöin hän voisi noin välipalaksi myös\nleikkiä tuomarin »Watsonia», tyttö lisäsi kiusoitellen. Ettäkö\nseikkailu olisi vaarallinen? Oh, hän osasi kyllä pitää varansa.\nTuomari ei varmaan tiennyt, että hän kykenee vaikka ampumaan, ja\nkaasupistooliaan hän käyttelee mainiosti. Ettäkö hänen vanhempansa\neivät milloinkaan suostuisi siihen, että hän täten heittäytyisi\nvaaroille alttiiksi? Sen tuomari sai rauhassa jättää hänen omaksi\nasiakseen. Sen hän sentään lupasi, että kertoisi isälleen suoraan,\nmistä oli kysymys.\n\n— Ettekö käsitä, tuomari? tyttö huudahti innosta säteilevin silmin. —\nJos te lähdette »Piilopirttiin» kyselemään, ette pääse pitkällekään.\nToista on, kun minä asetun sinne oikein asumaan ja olen kuin yksi\nheistä. Uteliaista herrasmiehistä »piilopirttiläiset» lienevät jo\ntänään saaneet enemmän kuin tarpeekseen. Yksinäiset, raiteiltaan hieman\nhorjahtaneet tyttölapset sen sijaan tarvitsevat yhä edelleen uusia\nasuinsijoja, sen ymmärtää siellä jokainen. Olkaa nyt järkevä ja ottakaa\nvastaan se apu, mitä minä voin tällä tavoin teille tarjota.\n\nRaudan täytyi myöntää, että tyttö oli oikeassa. Mutta hänen sydäntään\npainoi outo ahdistus, kun hän suostui tuumaan. Se ei ollut suinkaan\nhullumpi — näissä oloissa. Mutta sittenkin. Jos seikkailuun antautuja\nolisi ollut joku muu kuin Inkeri Kaario, niin asia olisi ollut vallan\ntoinen. Miksi joku muu? Inkeri Kaariohan oli osoittautunut tytöksi,\njolla oli terävä äly ja peloton mieli. Mutta hän oli muutakin. Tuomari\nRauta piti kauan kourassaan hänen pientä kättään heittäessään hyvästit\ntytön kodin edustalla.\n\n— Näkemiin, tuomari! Esimiehelläni on tästedes varsin epäsäännöllinen\nkonttorineiti. Mutta koettakaa olla kärsivällinen.\n\nJa nauraen tyttö livahti ovesta sisään.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nMIES KATOAA.\n\n\nIstuessaan seuraavana aamuna hiljaisessa toimistossaan Kaarlo Rauta\ntunsi yksinäisyyden suorastaan painostavaksi. Katkerasti hän moitti\nitseään siitä, että oli eilen antanut Inkeri Kaariolle luvan ryhtyä\ntuohon päättömään puuhaan. Lähettääpä nyt parinkymmenen ikäinen\ntyttölapsi omin päin asumaan mitä epäilyttävimpään luolaan! Eihän\ntarvittu muuta, kuin että ne hämäräperäiset oliot, jotka emännästä\nalkaen ja asukkeihin asti muodostivat »Piilopirtin» kantakaartin,\npääsisivät perille tytön tarkoituksista, niin kaasupistoolit ja muut\nvarokeinot eivät olisi paljon arvoisia. Ja mitä varten koko tämä\npuuha? Tietenkään ei siltä taholta ollut mitään mainittavaa selville\nsaatavissa. Parhaassakin tapauksessa ainoa seuraus yrityksestä oli\nse, että hän, Rauta, oli tänä aamuna saanut, ja kuinka monena aamuna\nvielä saisikaan, tyytyä kahviin, jonka tympeän näköinen tarjoilijatar\nvastapäisestä kahvilasta oli kaatanut kuppiin ja joka oli maistunut sen\nmukaiselta!\n\nRauta oli muutenkin tyytymätön sekä itseensä että koko maailmaan. Eikä\nhäneltä puuttunut syytä siihen.\n\nHän oli eilisiltana perin pohjin epäonnistunut yrityksissään saada\nyhteyttä Saraan. Mies oli kerta kaikkiaan kuin maan alle kadonnut.\nTurhaan hän oli tiedustellut heidän monilta yhteisiltä tuttaviltaan.\n\nViimeiset, jotka olivat tiettävästi tavanneet Saran, olivat Kalpa ja\nMäki. Rauta oli kuullut Saran käyneen heidän luonaan heti, kun he\nolivat palanneet kuulustelusta. Hän oli ollut synkkä sekä tullessaan\nettä lähtiessään, sanoi rouva, jonka luona Mäki asui. Kalpa taas\noli kertonut vaimolleen, että Sara oli ollut alakuloinen, mutta\nilahtunut sitten kuultuaan hänenkin voineen esittää hyväksytyn alibin\nmurhan tapahtuma-ajalta. »Toivoisin, että minäkin olisin voinut olla\navomielisempi tuomari Korpelaa kohtaan», hän oli sanonut, »mutta\nvalitettavasti se ei käynyt laatuun». Toverinsa kysymyksen, miksi ei,\nhän oli sivuuttanut olkapäiden kohautuksin. Lisäksi Kalpa oli kertonut\nvaimolleen Saran tehneen hänelle kysymyksen, jonka merkitys vasta\nmyöhemmin oli selvinnyt. Hän oli näet kysynyt: »Oletko kuullut mitään\nLaurialasta?» Kalpa ei ollut kuullut. »Olen huolissani siitä miehestä»,\nSara oli selittänyt, »koetin aamulla soittaa hänelle asuntoonsa, mutta\nhän kieltäytyi tulemasta puhelimeen». Lähtiessään Sara oli vielä\nvirkkanut: »Meitä vastaan on käynnissä jokin pirullinen juoni. Mutta\nole huoleti, me selviämme kyllä.»\n\nOlihan tässä kaikessa edes jotakin, mutta ei kuitenkaan kylliksi\nRaudalle, ei mitään kiinteää lähtökohtaa. Ja vaikka hän oli ihaillen\npannut merkille sen levollisuuden, millä Kalvan rouva oli suhtautunut\nmiehensä pidätykseen, niin hän ei voinut tämän tavoin jättäytyä vain\nsen vakaumuksen varaan, että Sara selvittäisi kaiken.\n\nEnnen kaikkea, mihin ihmeeseen Sara oli kadonnut? Oli ollut\nsuorastaan kiduttavaa kuulla radiossa luettavan iltauutisten jälkeen\npoliisitiedoitusta, kehoitusta niille, jotka olivat tavanneet tai\ntapaisivat sen ja sen näköisen herrasmiehen, ilmoittamaan asiasta\nvaltiolliselle poliisille tai lähimmälle poliisiviranomaiselle. Sara\npysyi teillä tietymättömillä, vaikka hänen olisi luullut kuulleen tuon\ntiedoituksen tai lukeneen ilta- tai aamulehtien sensaatiouutiset. Kun\nSarasta kaikesta huolimatta ei kuulunut mitään, se saattoi merkitä\n— siitä Rauta oli varma — vain yhtä: jokin onnettomuus esti Saraa\nilmoittautumasta. Mutta mikä? Luojan nimessä: Mikä!\n\nRauta oli koettanut syventyä tutkimaan Laurialan\nsyyllisyysmahdollisuutta. Mutta toistaiseksi hän ei ollut päässyt\nsiihen nähden mihinkään mainittaviin tuloksiin. Ne tiedot, joita hän\noli saanut, osoittivat tosin, että Lauriala olisi hyvinkin voinut ajan\npuolesta suorittaa teon. Hän oli lähtenyt toissailtana asunnostaan\nheti soitettuaan Saralle ja palannut vasta aamupuolella yötä. Mutta\nsiinä olikin kaikki. Missä hän oli ollut, siitä ei kenelläkään\nnäyttänyt olevan aavistustakaan. Hänen upseeritoverinsa kieltäytyivät\nyksinkertaisesti keskustelemasta hänestä. Oliko hän murhannut Tanja\nMaznitsenkon, se oli heille yhdentekevää, hänhän oli joka tapauksessa\nsyypää Ahvenanmaan linnoitussuunnitelman katoamiseen.\n\nNo, hän, Rauta, jatkaisi kyllä sen langan kerimistä joltakin kohdalta,\nellei muuta ilmautuisi. Sitä paitsi oli yhtä ja toista muutakin, mikä\noli selvitettävä. Kalvan auton vaiheet toissailtana oli tutkittava.\nLisäksi sieti tarkastaa, eikö Mäen pistoolin salaperäinen tie\nmurha-autoon olisi todettavissa. Puuhaa oli siis yllin kyllin. Mutta\ntällä hetkellä hän ei saanut ryhdytyksi mihinkään. Hänen mieltään\npainoi Saran arvoituksellisen katoamisen lisäksi kiduttava levottomuus\nInkeri Kaariosta.\n\nHänestä tuntui vapauttavalta, kun ovikello soi. Inkeri! välähti hänen\nmielessään. Mutta tytöllähän oli avain. Joku muu tulijan siis täytyi\nolla. No, kuka tahansa!\n\nHetkistä myöhemmin Rauta istui tarkastelemassa uutta asiakastaan.\nRouva Martio — nimi ei sanonut hänelle mitään. Nainen oli iältään\npuolivälissä kolmattakymmentä, pukeutumisesta päättäen varsin varakas,\nkasvonpiirteet säännöllisen kauniit, jollakin tavoin tutut. Rouvan\nnäytti olevan vaikeata hillitä esiinpyrkivää itkua, eikä hän tahtonut\npäästä puheen alkuun.\n\n— Teille on tapahtunut jotakin vakavaa? Rauta koetti auttaa häntä\nalkuun. — Kertokaa. Kenties voin auttaa teitä.\n\n— Vakavaa? nainen aloitti vaivalloisesti. — Niin, on tapahtunut jotakin\nhyvin vakavaa. Siksi kai voidaan sanoa sitä, että perhettä on kohdannut\nihmisryöstö tai murha.\n\nViime sanan sanottuaan rouva purskahti itkuun.\n\nRaudan asenne muuttui heti. Oh, tuo vanha, vanha juttu, jonka hän\npenkomattakin tiesi ennakolta! Kiukkuinen perhetora. Hätäytynyt nuori\nvaimo. Murhatuksi kuviteltu keski-ikäinen aviomies, joka kapakoissa\nsuoritettujen etsiskelyjen jälkeen lopulta löydettäisiin pennittömänä\nja kurjana jostakin epäilyttävästä paikasta. Ei kiitos! Kaarlo Raudan\nasianajotoimisto ei ollut alkuunkaan ottanut vastaan tällaisten\n»mysteerioiden» selvittämistä. Saati sitten sen tapahtumasarjan\nkeskellä, joka nyt oli kulussa! Kunpa rouva vain saavuttaisi\ntasapainonsa, jotta hän, Rauta, voisi viivyttelemättä osoittaa hänet\njonkun toisen asianajajan luo! Kylmästi Rauta kysyi:\n\n— Teidän miehenne on siis kadonnut?\n\nNainen pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan.\n\n— Mieheni? Ei toki. Veljeni on kadonnut. Antti Sara.\n\nNimi muutti kaiken. Rouva Martio oli siis Saran sisar, siksi hän oli\nvaikuttanutkin tutulta. Äskeinen ylimielisyys ja haluttomuus olivat\näkisti pyyhkiytyneet Raudasta.\n\n— Tiedän sen, hän sanoi matalasti. — Eiväthän lehdet muusta paljon\nkirjoitakaan.\n\n— Lehdet! rouva Martio sähähti. — Mitä minä siitä, mitä lehdet\nkirjoittavat! Uskotteko te niitä? Silloin ette voikaan olla veljeni\nystävä!\n\nHän aikoi nousta. Rauta viittasi häntä jäämään paikoilleen.\n\n— Älkää ymmärtäkö minua väärin, hyvä rouva, hän sanoi. — Olen Saran\nystävä enkä usko lehtikirjoitteluun sen enempää kuin tekään. Olen\nseurannut tätä juttua eilisaamusta lähtien. Olen yrittänyt päästä\nyhteyteen veljenne kanssa saadakseni häneltä valtuuden ryhtyä asiaan,\nmutta en ole onnistunut tavoittamaan häntä. Teidän ilmoituksenne hänen\nkatoamisestaan ei näin ollen ollut minulle mikään uutinen.\n\n— Pyydän anteeksi, nuori nainen virkkoi hiljaa. — Viime vuorokausi on\nollut minulle niin hirveä, että hermoni ovat äärimmäisen kireällä.\nUumoilen ilkeyttä jokaisen vastaantulijan hymyssäkin.\n\nHän tukahdutti nyyhkytyksen ja jatkoi sitten tyynemmin:\n\n— Valtuuden ryhtyä asiaan, niinhän sanoitte, tuomari Rauta? Sen saatte\nnyt minun kauttani. Sillä eilen käydessään luonani puolenpäivän jälkeen\nveljeni sanoi minulle: »Minulla on ilkeä tunne siitä, ettei tässä ole\nvielä kaikki. Jos minulle sattuisi tapahtumaan jotakin, käänny Kaarlo\nRaudan puoleen. Hän on kyllä ulkomailla harhaillessaan loitonnut\nmeistä, mutta hän on sittenkin paras mies metsästämään esiin totuuden\ntästä pimeästä jutusta.» Siksi, tuomari, olen nyt täällä.\n\n»Hän on kyllä ulkomailla harhaillessaan loitonnut meistä», nuo sanat\nsattuivat Rautaan kipeästi. Kipeästi juuri siksi, että ne olivat todet.\nMutta nyt ei ollut aikaa miettiä sitä.\n\n— Eilisillasta saakka olen odottanut Saran ilmoittautumista, Rauta\nvirkkoi. — Hänen poissaolonsa on niin kaiken sen vastaista, mitä\nhäneltä on totuttu odottamaan, että juuri se on minua huolestuttanut\nenemmän kuin mikään muu. Mutta onko teillä, rouva, jokin lisäsyy\notaksua, että hänelle on tapahtunut jotakin vakavaa?\n\nNainen nyökkäsi.\n\n— Veljeni sanoi tarvitsevansa aikaa joidenkin asioiden järjestämiseen\nja ilmoittautuvansa poliisille aikaisin tänä aamuna. Hän aavisti, miten\ntulisi käymään ja myös sen vaarallisen aseman, johon arkkitehti Kalpa\nja maisteri Mäki nyt ovat joutuneet. »Saadessaan minut ne jättävät\nheidät rauhaan», hän sanoi. Hän ei ole ilmoittautunut, ja siitä tiedän\nvarmasti, että hänet on joko murhattu tai ryöstetty.\n\nRauta poltteli hetken mietteissään.\n\n— Kertoiko veljenne teille kuulustelunsa kulun?\n\n— Kertoi. Mutta kun kysyin, kuka oli se kolmas henkilö, jonka salassa\npitämisellä hän tiesi vahingoittaneensa omaa asiaansa kuulustelussa,\nhän kieltäytyi ilmoittamasta sitä. »Kysymys on toisen miehen\nkunniasta», hän sanoi, »minun täytyy antaa hänelle aikaa itse ratkaista\nasiansa. Vasta kun hän on sen tehnyt, olen valmis puhumaan.» Nyt on\nhelppo nähdä, että hän tarkoitti majuri Laurialaa. Lauriala on tehnyt\nratkaisunsa. Mutta veljeni on väkivalloin estetty puhumasta. Sitäkin\ntietä minä päädyn joko murhaan tai ryöstöön. Kolmatta mahdollisuutta ei\nole.\n\n— Olette varmaankin oikeassa, Rauta myönsi. — Minkä voimien otaksutte\nolevan kaiken tämän takana?\n\n— Kommunistien tietysti! rouva Martio huudahti empimättä. — He\npelkäävät veljeäni enemmän kuin ketään muuta. Vain siitä syystä he ovat\nlavastaneet koko tämän kammottavan näytelmän. He ovat tehneet murhan\nja järjestäneet niin, että veljeni ystävineen joutuisi epäillyksi.\nHe aavistivat, että hän luopuisi vaitiolostaan nyt, majuri Laurialan\nkuoltua, ja siksi he ovat raivanneet hänet pois tieltä.\n\nKun Rauta hymyili epäuskoisesti, rouva huudahti entistä kiivaammin:\n\n— Ettekö te käsitä tämän viimeisen teon pirullisuutta? Estämällä hänet\nastumasta nyt esiin ja puolustamasta itseään, he kaiken sen voimalla,\nmitä jutussa on alkuun saatu veljeäni vastaan käännetyksi, lopullisesti\ntuhoavat hänen kunniansa! Siten hänet saadaan suuren yleisön\nsilmissä peruuttamattomasti leimatuksi murhaajaksi ja lisäksi vielä\nraukkamaiseksi roistoksi, joka uhraa toverinsa ja pakenemalla pelastaa\nvain oman nahkansa! Oh, millainen kuva, millainen kuva!\n\nRauta punnitsi mielessään tätä uutta selitysmahdollisuutta. Siltä ei\nvoinut kieltää johdonmukaisuutta. Eikä se ainakaan ollut sen hullumpi\nkuin sanomalehtien ja poliisin omaksuma. Mutta sittenkin! Sellaista ei\ntapahdu. Ei tosin ollut enempää kuin runsas vuorokausi siitä, kun hän,\nRauta, oli tuskastuneena huudahtanut, että täällä ei tapahdu mitään.\nMutta että rauhallisessa Helsingissä punottaisiin tuollaisia pirullisia\njuonia pelätyn poliittisen vastustajan pään menoksi, sellainen ajatus\noli sentään liian mielikuvituksellinen. Sitä paitsi ei ollut ilmennyt\nainoatakaan tosiasiaa, joka olisi tukenut rouva Martion esittämää\nteoriaa.\n\n— Kerroitteko epäilyksistänne veljellenne? Rauta kysyi.\n\n— Kerroin.\n\n— Ja mitä hän sanoi?\n\n— Hän nauroi minulle. »Pikku sisko», hän sanoi, »sinä olet viime\naikoina varmaan lukenut liian paljon romaaneja. Minä uskon\nkommunisteista yhtä ja toista. Mutta tässä tapauksessa voit huoleti\njättää ne laskuista pois. Se, että minut toverineni on sotkettu tuohon\nmurhajuttuun, on vain onnetonta sattumaa, ei muuta.»\n\nSara oli tervejärkinen mies, Rauta päätteli, mutta ääneen hän virkkoi:\n\n— Ja te?\n\n— Minä sanoin, että Antti osoittautui tässä, niin kuin aina\nmuulloinkin, liian hyväuskoiseksi. Hänet on ollut niin helppo kaataa\nnyt juuri siksi, että hän oli poliittiseen taisteluun liian jalo ja\nliian puhdas.\n\nNyyhkytys puistatti jälleen onnetonta sisarta. »Oli» — tuo sana viilsi\nRaudan mieltä; se osoitti, että rouva Martio ei uskonut veljensä enää\nelävän.\n\n— Mihin aikaan Sara eilen lähti luotanne? hän kysyi jäykästi.\n\n— Kello neljäntoista maissa.\n\n— Mutta hän ei mennyt asuntoonsa, Rauta totesi. — Haastattelin hänen\npalvelustyttöään sekä eilen että tänä aamuna. Mutta sanokaahan, eikö\nSara maininnut teille, missä hän oli toissailtana erottuaan neiti\nMaznitsenkosta?\n\n— Ei.\n\n— Eikä liioin, minne hän eilen aikoi mennä teiltä lähdettyään?\n\n— Ei. Minä en kysynytkään. Olen tiettyyn rajaan asti ollut hänen\nuskottunsa. Mutta vain tiettyyn rajaan asti. En ole yleensä kysellyt\nhänen puuhistaan.\n\n— Mutta tietänette sentään, keiden luona hän on saattanut käydä? Rauta\njatkoi kyselyjään. — Ymmärrättehän, että minun on tiedustelujani varten\nsaatava jokin johtolanka.\n\nRouva Martio nyökkäsi ja luetteli joukon nimiä. Rauta merkitsi ne\nmuistiin, vaikka melkein kaikki olivatkin hänelle vanhastaan tuttuja,\nsellaisia, joiden luona hän oli jo suorittanut tiedustelunsa —\ntuloksetta.\n\n— Eikö muita? hän kysyi, kun rouva Martio lopetti. — Eikö ketään naista?\n\n— Ei, ei sitten kouluaikojen. Ja pelkään, ettei minulla ole\nkerrottavana muuta asiaa valaisevaa. Mutta, tuomari Rauta, minä saan\nkai luottaa siihen, että te teette kaikkenne veljeni tai ainakin hänen\nkunniansa pelastamiseksi?\n\nRautakin nousi ja ojensi hänelle kätensä.\n\n— Siitä voitte olla varma, hän sanoi lujasti. — Veljenne huomautus,\nettä minä olen ulkomailla harhaillessani loitonnut hänestä, on kyllä\ntosi. Mutta minä olen yhä edelleen siinä määrin hänen miehiään, että\nmielelläni annan henkeni hänen henkensä lunnaiksi.\n\nOvikello soi pitkään ja kiukkuisesta Kun Rauta meni avaamaan, ei\nporraskäytävässä ollut ketään. Oven sisäpuolella postiluukun alla oli\nhänelle osoitettu kirje. Se oli kirjoitettu koneella ja kuului:\n\n »K. Herra Varatuomari Kaarlo Rauta.\n\n Rouva Martio on parast'aikaa luonanne. Kieltäytykää hänen\n tarjoamastaan tehtävästä, ellette halua itsellenne Saran kohtaloa.\n\n                                     Valvova ystävä.»\n\nRauta vihelsi pitkään. Ojentaessaan kirjeen rouva Martion luettavaksi\nhän hymähti:\n\n— Vastustajillamme on hyvät tiedot. No, herrat »valvovat ystävät», minä\notan taisteluhaasteen vastaan. Luulenpa, ettei meillä kummallakaan\npuolen tule olemaan aihetta moittia elämää lähiaikoina yksitoikkoiseksi.\n\nRouva Martion käsi vapisi hänen ojentaessaan kirjelipun takaisin.\n\n— Oletteko vieläkin yhtä mieltä veljeni kanssa, että onneton sattuma\nvain on vastassa? »Onnettomat sattumat» eivät lähettele uhkauskirjeitä.\n\n— Hyvä rouva, Rauta sanoi levollisesti, asiain tässä vaiheessa ei\nvaikuta mitään se, mitä minä uskon tai en usko. Johdonmukaisinkaan\nteoria ei voi loihtia veljeänne takaisin ihmisten ilmoille. Minun\ntehtäväni on ottaa selville Maznitsenkon murhan todelliset tekijät\nja pelastaa Sara. Onnistuakseni siinä minun täytyy työskennellä vain\ntosiasioiden pohjalla. Tämä kirje on tosiasia, sen myönnän. Eikä teidän\ntarvitse pelätä, että minä unohtaisin sen. Mutta teitä neuvoisin\nmatkustamaan jonnekin maaseudulle sukulaisten tai tuttavien luo, minne\nhyvänsä veljenne vihollisten saavuttamattomiin. Sillä ilmeistä on,\nettä vastassa olevat voimat — olivatpa ne mitä tahansa — ovat iskeneet\nsilmänsä jo teihinkin. Tässä jutussa on jo kyllin murhenäytelmiä ja\nsalaperäisiä katoamisia. Luvatkaa minulle, että matkustatte, niin minä\npuolestani lupaan parhaalla mahdollisella tavalla suorittaa oman osani.\nTämä peli on kehittynyt jo sellaiseksi, että miesten on pelattava se,\nei naisten.\n\nViime lauseellaan Rauta tarkoitti enemmänkin Inkeri Kaariota kuin Saran\nsisarta. Mutta hänen äänensä oli niin vakava, että rouva Martio, johon\nuhkauskirje oli vaikuttanut järkyttävästi, taipui vastaväitteittä. Hän\nlupasi matkustaa vielä samana iltana.\n\nYksin jäätyään Rauta kävi lävitse ne uudet tosiasiat, jotka hän oli\nvastikään saanut tietoonsa. Niitä oli koko joukko, ja pahin niistä oli\nse, että Sara oli kadonnut suoranaisen väkivallan uhrina. »Ellette\nhalua itsellenne Saran kohtaloa» — se oli selvää puhetta. Sen ei vielä\ntarvinnut merkitä murhaa, mutta varmana saattoi pitää, että ellei Saraa\npian löydettäisi, hän ei luultavasti milloinkaan pääsisi palaamaan.\n\nRaudan synkät mietteet keskeytyivät, kun avain pistettiin ulko-oven\nlukkoon. Hän nousi tuolistaan kuullessaan eteishuoneesta tutut keveät\naskeleet: Inkeri oli palannut! Mutta nähdessään ovelle ilmestyvän\nolennon hän istahti jälleen paikoilleen. Tytössä tapahtunut muutos\noli yllättävä. Puku oli hieno, liiankin hieno, pieni, keikaileva\nhattu samoin. Hiukset oli kammattu uudella, huolimattomalla ja\nsamalla kuitenkin tarkoin lasketulla tavalla. Tyttö keinui lattian\nyli, sieppasi punakyntisillä sormillaan savukkeen pöydällä olevasta\nkotelosta, hypähti nahkatuolin sivunojalle keimaillen, pisti savukkeen\npunattujen huuliensa väliin ja käski:\n\n— Tulta, herra tuomari!\n\nHieman liian valkeiksi puuteroiduista kasvoista jyrkästi erottuvien\nmustattujen kulmakarvojen alta loisti silmien katse ilkamoivana.\n\nRauta ei tehnyt elettäkään totellakseen käskyä. Selvittyään\nensimmäisestä, melko epämiellyttävästä yllätyksestä hänen täytyi\nmyöntää, että tyttö oli näppärästi hoitanut muodonvaihdoksensa.\nMuutokset eivät itse asiassa olleet suuria, mutta kokonaiskuvan ne\nmuuttivat vallan toiseksi. Inkeri Kaario oli tarkoin sopeutunut siihen\nosaan, jota hän oli ottanut »Piilopirtissä'» näytelläkseen.\n\nTyttö purskahti iloiseen nauruun ja solui istumaan tuoliin.\n\n— Hyvää huomenta, tuomari. Teitä oli äsken helppo lukea, aivan\nkuin avointa kirjaa. Huomatessanne, että se olin todella minä, te\najattelitte inhoa tuntien: ja tuota olen pitänyt konttorityttönäni!\nJa sitten teitte itsellenne hätäisen kysymyksen, kumpi oikeastaan on\ntodellinen, pohjimmainen Inkeri Kaario, eilinenkö vai tämänpäiväinen.\n\n— Oh, antakaa olla, Rauta torjui. — Olen ollut teistä hirveän\nhuolissani.\n\n— Minusta? Ja minulla kun on ollut vain mitä kiintoisin rupatteluhetki\n»Piilopirtin» kunnianarvoisen omistajattaren kanssa! tyttö ilvehti. —\nItsestänne ja toimistostanne voisitte pikemminkin olla huolissanne.\nTehän tunnutte olevan oikein valvonnan alla.\n\nNähdessään tuomarin kummastuneen ilmeen tyttö jatkoi:\n\n— Minulla oli outo tunne lähestyessäni toimistoa. Katu oli muuten\nautio, paitsi että muuan renttu kulki edestakaisin vastakkaisella\nkatukäytävällä ja tällä puolen toinen samanlainen keskusteli\ntalonmiehen pikku pojan kanssa. Pysähdyin heidän lähelleen katsomaan\njalkinekaupan näyteikkunaa. Mies tuijotti minuun hetken syrjäkarein,\nmutta arvioituaan minut — oman käsityksensä mukaan oikein — hän minusta\npiittaamatta sanoi pojalle: »Pistät vain tämän kirjeen Raudan toimiston\npostiluukusta sisään, soitat ovikelloa ja livistät alas. Ymmärrätkö?»\nPari markkaa vaihtoi omistajaa, ja sitten poika lähti kirjoineen.\nTietysti halusin tietää, mistä oikein oli kysymys. Siksi sipsuttelin\nsisälle jalkinemyymälään, josta kenkiä valikoidessani saatoin pitää\nsilmällä, mitä ulkona tapahtui. Kadulle ilmestyi enemmän kulkijoita,\nmutta voin silti huomata, että porraskäytävästämme tuli joku hienosti\npuettu nainen ja että miehet, annettuaan toisilleen salaiseksi\nkuvittelemansa merkin, lähtivät seuraamaan häntä. Minä katkaisin\nkaupanteon ja riensin tänne ylös. Tuomari, kuka tuo nainen oli?\n\nMutta sillä hetkellä Rauta ei ehtinyt vastaamaan. Hirveä levottomuus\noli vallannut hänet. Hän sieppasi käsiinsä puhelinluettelon.\n\n— Onko johtaja Martio tavattavissa?... Sepä sattui hyvin. Tuomari Rauta\npuhuu. Vaimonne kävi äsken luonani... Te tiedätte, sepä hyvä. Kun hän\nlähti täältä, pari renttua on kuulemma lähtenyt seuraamaan häntä... Ei,\ntoivottavasti ei mitään vakavaa, kaduillahan on näin päivisin liikettä.\nMutta olen kuitenkin levoton hänen vuokseen. Olkaa hyvä ja soittakaa\nminulle heti, kun hän tulee... Ja vielä eräs asia. Kehoitin vaimoanne\nvaaran välttämiseksi matkustamaan kaupungista joidenkin sukulaisten\ntai tuttavien luo. Pidättehän huolen siitä, että hän todella lähtee\njo tänään?... Kyllä, on hyvinkin mahdollista, että häntä täällä\nlähipäivinä uhkaisi vaara... Kiitoksia! Hyvästi!\n\nInkeri Kaarioon kääntyen Rauta sanoi:\n\n— Rouva Martio on se nainen, jonka näitte tulevan täältä. Hän on Saran\nsisar. Sara on kadonnut. Hänen sisarensa on vakuuttunut siitä, että\nhänet on eilisiltana joko murhattu tai ryöstetty. Ja minun täytyy\nmyöntää, että hänellä on aika paljon syytä uskoa niin.\n\nSitten hän selosti yksityiskohdittain äskeisen keskustelunsa.\n\n— Hyvä luoja, miten kauheaa! tyttö huokasi. Kyyneleet olivat nousseet\nhänen silmiinsä, ja hänen oli vaikea pidättää niitä. Hän nousi nopeasti\ntuolistaan ja katosi eteishuoneeseen.\n\nHetken kuluttua hän palasi jälleen tyynenä. Hän oli taas pukeutunut\ntavalliseen työpukuunsa, peseytynyt ja kammannut hiuksensa entiseen\ntapaan.\n\n— Ilmoitin emännälle palaavani vasta klo 15:n jälkeen, hän vastasi\ntuomarin kysyvään silmäykseen, ja enhän minä voi täällä olla tuossa\nasussa.\n\nRaudan mieli kävi keveäksi. Merkillistä, miten suuri valta tuolla\ntytöllä oli häneen! Hänen hymynsä, niin vaisu kuin se tällä hetkellä\nolikin, teki koko ympäristön valoisaksi.\n\n— Istukaa ja kertokaa, hän kehoitti lämpimästi.\n\n— Oi, minulla on toistaiseksi niin vähän kerrottavaa, tyttö valitti.\n— Minä luulin päässeeni jo aimo matkan eteenpäin. Mutta se, mitä\näsken kerroitte, osoittaa, että noilla toisilla on hirvittävän paljon\nnopeampi vauhti. Emme ole saaneet ratkaistuksi vielä ainoaakaan esille\ntulleista arvoituksista. Mutta he kylvävät tielle yhä vain uusia. Onko\nteillä aavistusta siitä, keitä he ovat?\n\nRauta pudisti päätään.\n\n— Ei, ei vielä. Mutta nyt tiedän, että vastassa on kokonainen joukko,\njoko suuri tai pieni, mutta häikäilemättömän johdonmukaisesti\ntyöskentelevä. Olette oikeassa siinä, että heillä on nopeampi vauhti\nkuin meillä. Siksi meidänkin täytyy hankkia apuvoimia. Viralliselta\ntaholta emme kuitenkaan voi ainakaan toistaiseksi odottaa mitään tukea.\nSaran katoaminen, jota viranomaiset pitävät pelkkänä piileksimisenä, on\nkarkoittanut heistä viimeisenkin epäilyksen siitä, etteikö hän olisi\nsyyllinen murhaan. Se panee heidät kohdistamaan voimansa vain hänen\netsimiseensä ja hänen järjestönsä perinpohjaiseen tuhoamiseen. Meidän\non niin ollen hankittava apua toisaalta, Saran miesten keskuudesta.\nSoitin Saran lähimmälle miehelle, tohtori Tuomiselle, ilmoittaen\nottaneeni etsiskelyjen johdon käsiini. Määräsin hänet lähettämään\nmiehiä kaikkialle vainuamaan eilisiä jälkiä. Tällä hetkellä emme voi\ntehdä muuta kuin odottaa. Toivoisin vain, että Martiolta soitettaisiin\nvihdoinkin, niin että edes siitä huolesta pääsisimme.\n\nKuin käskystä puhelin pärähti samassa soimaan.\n\n— Rauta... Hyvä on... Kuulemiin!\n\n— Oliko se rouva Martio? Inkeri Kaario kysyi.\n\nRauta pudisti huolestuneena päätään.\n\n— Ei, ei vielä. Tuominen vain ilmoitti, että viisikymmentä miestä on\njo lähtenyt liikkeelle. Rouva Martio viipyy kummasti. Mutta en silti\nkäsitä, mitä järkeä olisi hänen vainoamisessaan. No, odottakaamme.\nKertokaa nyt te puuhistanne.\n\n— Minun kotiutumiseni »Piilopirttiin» kävi aivan tuskattomasti, tyttö\naloitti. — Tarinani, so. »Liisa Marttilan» tarina, meni matkustajakodin\nomistajattareen, rouva Saloheimoon vallan täydestä. Lihavien kasvojen\nkeskellä hänen pienet silmänsä vallan kiiluivat, kun hän kuunteli,\nmiten olin joutunut yhteiskunnan ahdashenkisyyden uhriksi. Jos nuori\ntyttö käy ravintoloissa, niin onko se nyt sitten muka suurikin synti?\nJa mitä merkitsee, jos tanssin välissä vähän ryyppääkin, eikö se muka\nole laillista Suomessa? Humala, no, kun ei voi väkijuomia nauttia\ntulematta vähän iloiseksi. Eikä sitten muuta tarvittu, kuin että\ntyttö ei parina iltana tullutkaan kotiin saamaan toria, vaan viipyi\nretkellään kokonaisen vuorokauden, niin eivätkös vain ahdasmielinen\nisä ja yhtä ahdasmielinen omistaja siinä liikkeessä, jossa tyttö\noli myyjättärenä, potkaisseet häntä yhdellä kertaa sekä kodista\nettä työpaikasta! No, koti oli köyhä ja riitainen ja liike pieni\nja syrjäinen, jottei surua kummastakaan! Tämä tyttö pystyisi kyllä\nseisomaan omillakin jaloillaan, vai mitä rouva luuli? Hän tirkisteli\nminua vaanivilla silmillään sellaisin ilmein, että ihoani kirveli.\nKyllä, kyllä hän uskoi, että minussa oli ainesta selviytymään omin\npäin. Mutta oliko minulla jo nyt vuokrarahoja. Maksoin hänelle reilusti\nkahdelta viikolta etukäteen. Siitä hyvästä sainkin sitten toisesta\nkerroksesta siistin huoneen, »Piilopirtin» parhaan, kuten hän kehui,\nja sinne hän jätti minut yksin. Tässä on tarkka piirros huoneesta ja\nylimalkainen hahmottelu koko matkustajakodista.\n\nRauta tutki tarkkaan piirroksen.\n\n— Toisessa kerroksessa, niinhän sanoitte? hän tiukkasi äkisti. —\nHuoneenne on kolmas vasemmalta, siis sama, jossa Tanja Maznitsenko\nasusti. Te ette palaa sinne enää, ette millään ehdolla!\n\nTyttö nauroi iloisesti hänen kiihtymykselleen.\n\n— Kyllä, kyllä minä palaan sinne, herra tuomari, hän ilvehti. — Ette\nkai te ole yhtä ahdasmielinen työnantaja kuin sen liikkeen omistaja,\njossa olin eiliseen asti myyjättärenä? Kyllä minä palaan, hän toisti\nsitten vakavaksi käyden, erityisesti juuri siksi, että Maznitsenko\nasui siinä ennen minua. Rouva Saloheimo ilmoitti sen minulle\nkavutessaan vähän myöhemmin ylös juttelemaan kanssani. »Mutta ettehän\nte, kultaseni, ole turhan tarkka sellaisissa asioissa ettekä pelkää\nhaamuja, ettehän?» hän kyseli.\n\n— Tavaranne haetaan sieltä pois vielä tänään, Rauta ilmoitti jyrkästi.\n— Ettekö ymmärrä? Haamuista ei ole kysymys. Toissailtana lähti siitä\nhuoneesta sen silloinen asuja kuolemanmatkalleen. Meillä on tässä\njutussa jo kaksi ruumista ja yksi, kenties jo kaksikin jäljettömiin\nkadonnutta. Se saa riittää. Minä en salli teidän antautuvan\nhengenvaaraan!\n\nHän oli hyvin vakava ja puhui kiivaasti. Inkeri Kaario olisi voinut\nkysyä, millä oikeudella hän käytti sellaista kieltä kuin »minä en\nsalli». Mutta hän sanoi aivan levollisesti:\n\n— No hyvä. Suostun muuttamaan »Piilopirtistä» jälleen pois. Mutta\nvain yhdellä ehdolla. Te olette myöntänyt, että tämä juttu on meidän\nyhteisemme. Tiedän, että tuo myöntymys oli teidän taholtanne vain\nleikkiä, mutta minä otan sanat todesta. Minä suostun nyt vetäytymään\nyhteisestä jutustamme pois, mutta vain, jos myös te lupaatte luopua\nsiitä kokonaan. Juttu saa sitten raueta koko toimistomme osalta. Älkää\nolko niin kuin ette ymmärtäisi sanojani, tuomari. Ehtoni on aivan\nkohtuullinen, sillä tämä juttu on monin verroin vaarallisempi teille\nkuin minulle. Ratkaiskaa itse: joko — tai!\n\n— Mitä vietävää! Tuo on pelkkää hulluttelua!\n\nRauta katsoi tyttöä silmiin. Hän kohtasi lujan katseen, joka kuvasti\nhorjumatonta päätöstä ja jonka pohjalla oli vielä jotakin muuta,\nhämäännyttävää.\n\nPuhelimen soitto keskeytti katseiden kaksintaistelun.\n\n— Rauta... Luojan kiitos!... Niin, olin todella huolissani teistä...\nOstoksillako?... Ettekö huomannut kahden miehen seurailevan teitä?...\nHyvä. Muistakaa lupauksenne ja matkustakaa tänään... Kyllä, teen\nvoitavani. Hyvästi!\n\n— Rouva Martio, tyttö totesi. — Meillä onkin siis toistaiseksi vain\nyksi jäljettömiin kadonnut. No, miten minun muuttoni »Piilopirtistä»\nkäy?\n\nRaudan täytyi hymyillä.\n\n— Te olette itsepäisin pikku tyttö, minkä milloinkaan olen tavannut,\nhän moitti, mutta ääni oli hyvin lämmin. — Olen valmis tällä kertaa\ntyytymään vain siihen, että lupaatte välttää avointa vaaraa.\n\nTyttö palkitsi hänen perääntymisensä aurinkoisimmalla hymyllään.\n\n— Sen lupaan mielelläni. Ja vastapalvelukseksi siitä että luovuitte\nholhousyrityksestänne, ilmoitan muodostaneeni oman teoriani\nMaznitsenkon murhasta.\n\nRauta oli jo oppinut kyllin tuntemaan nuorta apulaistaan, niin ettei\nhän kuitannut ylimielisyydellä tämän hieman mahtipontista ilmoitusta.\nPäinvastoin hän kumartui eteenpäin erittäin kiinnostuneena.\n\n— Antakaahan kuulua, hän kehoitti.\n\n— Jo silloin, tyttö aloitti, kun te ensimmäisen kerran puhuitte Tanja\nMaznitsenkosta, muistin nähneeni hänen tanssivan. Hän on hyvin kaunis\nnainen. Mutta kaunis oli hänen tanssitoverinsakin. »Tanja & Alexander»,\nja heidän akrobatiaa lähentelevät tanssinumeronsa olivat viime syksynä\ntäällä melkoinen nähtävyys. Tanjasta puhuttiin eilen paljon. Mutta minä\ntulin kysyneeksi itseltäni, mihin Alexander oli joutunut, häntähän\nei tutkimusten yhteydessä ole mainittu kertaakaan. Sitten kuitenkin\nnauroin itselleni. Mikä olin minä esittämään mitään omia kysymyksiä!\nMutta rouva Saloheimo palautti Alexanderin mieleeni. Hän on näet myös\nasunut »Piilopirtissä» ja asuu virallisesti vieläkin.\n\n— Virallisesti, mitä tarkoitatte sillä? Rauta keskeytti. Tytön kertomus\nkiinnosti häntä suuresti. Todellakin, tässä oli jotakin uutta ja\narvokasta. Itse hän ei ollut lainkaan ollut tietoinen tanssitoverin\nolemassaolosta. Ja viranomaiset eivät tietenkään kiinnittäneet tähän\nmitään huomiota, kun Saran syyllisyyttä pidettiin sillä taholla\nnyttemmin jo selviönä.\n\n— Hän lähti matkustajakodista saman päivän aamuna, jolloin Maznitsenko\npoistui »Piilopirtistä» viimeisen kerran, eikä ole sen koommin\npalannut, tyttö vastasi. — Rouva Saloheimo oli hänelle hyvin\nvihainen, ja siksi hän, tavatessaan minussa kiitollisen, vaikka vähän\nyksinkertaiseksi arvioimansa kuuntelijan, juorusi hänestä kaiken pahan,\nminkä tiesi. Alexander Domski on Nansen-passilla täällä oleileva\n22-vuotias nuorukainen, joka muutti »Piilopirttiin» samalla kuin\nMaznitsenko, viereiseen huoneeseen. Mitä Maznitsenko alun perin piti\ntanssitoveristaan, sitä rouva Saloheimo ei sanonut tietävänsä, mutta\nse oli päivänselvää, että Alexander rakasti intohimoisesti Tanjaa ja\nkärsi hirvittäviä mustasukkaisuuden tuskia jokaisen hänen miesvieraansa\ntähden — eikä niitä ollut suinkaan vähän.\n\nRauta kuunteli tarkkaavaisesti, ihaillen samalla tytön äänen sointia.\n\n— Maznitsenko otti asian aluksi kevyesti ja leikki pojan tunteilla kuin\nkissa hiirellä, Inkeri jatkoi. — Mutta kaksi viikkoa sitten tapahtui\nkäänne, josta Maznitsenko oli vuolain valituksin kertonut rouva\nSaloheimolle. Hän oli lähtenyt ravintolasta erään suomalaisen upseerin\nkanssa eikä ollut palannut asuntoonsa ennen seuraavaa aamua. »Tuo\njärjetön nulikka ja raakimus» — hän tarkoitti Alexanderia — oli heidän\nseuraavana iltana esittäessään viimeistä tanssia kostanut edellisen yön\nretken hellittämällä äkisti otteensa, jolloin Tanja oli viskautunut\nlähelle tanssialan reunaa säilyen vain vaivoin vahingoittumattomana.\nHän oli ollut hirveän vihainen, mutta Alexander oli synkästi kiroten\nmurissut: »Tämä oli vasta varoitus. Ensimmäinen ja viimeinen. Jos\njatkat uskottomuuttasi, tapan sinut.»\n\nTyttö vaikeni hetkeksi nauttien sanojensa tekemästä vaikutuksesta.\nSitten hän jatkoi:\n\n— Maznitsenko oli sen jälkeen pelännyt tanssitoveriaan. Mutta\njatkuvasti he olivat riidelleet niin usein, että rouva Saloheimo\noli jo ajatellut ajaa pariskunnan kokonaan pois matkustajakodista.\nPalatessaan viimeisen kerran yhdessä »Piilopirttiin» he olivat jälleen\nkiistelleet kamalasti. Alexander oli huutanut ja uhkaillut ja itkenyt,\nkunnes rouvan itsensä oli täytynyt mennä väliin. Seuraavana aamuna\nAlexander oli sitten kadonnut jäljettömiin, ja illalla Maznitsenko\nlähti kuolemanmatkalleen. Kaikkeen tähän perustuen minun teoriani\non, että tuo mustasukkainen nuorukainen eikä kukaan muu murhasi\ntanssijattaren. Mutta kun noin vain ohimennen vihjaisin siihen, rouva\nSaloheimo purskahti nauruun — eikä sitä naurua ollut hauska kuulla.\n»Sekö rääpäle?» hän hihitti. »Sanovat, että hän osasi tanssia, ja\nsen tiedän, että kirota hän osasi. Mutta murhata? Ehei, kultaseni!\nMokoma kiiltokuvamies, jonka kamarista piian piti käydä hiirikin\ntappamassa herran itsensä seisoessa turvassa pöydällä!» Tuo hiirijuttu\nsaattaa hyvinkin olla tosi. Mutta minusta tuntuu sittenkin, että\nmustasukkaisuus voi ei ainoastaan herättää murhanhimoa, vaan myös antaa\nsisun siihen. Vai onko tämä ajatus teistä, tuomari, vain naurettava?\n\nRauta oli seurannut tarkasti selostusta.\n\n— Ei, se on kaikkea muuta kuin naurettava, hän sanoi. — Pitääkö se\ntodennäköisyydestään huolimatta paikkansa, sitä on ennenaikaista mennä\nsanomaan. Mutta yksi on varmaa: te olette tänä aamuna tehnyt erään\narvokkaimpia löytöjä mitä tutkimuksen tällä asteella voidaan kuvitella.\nOlipa Alexander Domski syyllinen tai syytön, hän on uusi ja juttumme\nkannalta erittäin tärkeä henkilö. Meidän täytyy saada hänet käsiimme.\nOnko teillä vielä minun varalleni uusia yllätyksiä »Piilopirtin»\nrintamalta?\n\n— Ei vielä, tyttö vastasi äänessään mielihyvä saamansa tunnustuksen\njohdosta. — Mutta toivon tänä iltana pääseväni paljon pitemmälle; Rouva\nSaloheimo oli kovin pahoillaan, kun lähdin ulos niin pian. »Te olette\nmukava juttutoveri, pikku ystäväni», hän kehui välittämättä siitä —\ntai kenties juuri siksi — etten minä ollut koko puhelun aikana sanonut\nmontakaan sanaa. »Vastapalvelukseksi», hän lupasi, »minä voin tarpeen\ntullen auttaa teitä hienoihin herratuttavuuksiin, luottakaa siihen».\n\nRauta tunsi raivon tuota tuntematonta naisihmistä vastaan taas nousevan\nmielessään, aivan samoin kuin Inkerin kertoessa »Piilopirtissä»\nsaamastaan vastaanotosta. Mutta kun hän katsoi tytön suuriin,\nkirkkaisiin silmiin, rypyt silisivät hänen otsaltaan. Todellakin, miksi\najatella tuota kaikkea, sehän kuului vain peliin!\n\n— Onko teillä mitään työtä täällä nyt minun varalleni? tyttö kysyi.\nKun mies pudisti päätään, hän jatkoi: — Siinä tapauksessa pistäytyisin\nmielelläni ennen vartiopaikalle paluuta kotiin rauhoittaakseni\nvanhempiani. Kotona voin sitä paitsi parhaiten muuttaa taas asuani.\n\nRauta nousi ja tarttui hänen käteensä. Mutta ennen kuin hän ehti sanoa\nmitään, puhelin soi taaskin.\n\nKeskustelu oli melko lyhyt. Mutta laskiessaan kuulotorven paikoilleen\nRauta oli ihmeissään.\n\n— Se oli muuan nainen. Nimekseen hän sanoi Annele Sinivuo, hän kertoi.\n— Hän kysyi, olenko toimistossani yksin ja voisiko hän tulla minua\ntapaamaan kiireellisessä asiassa. Hän tahtoi pyytää minun apuani, koska\nhänen sulhasensa on kadonnut jäljettömiin. Kadonnut — taaskin! Mutta se\nei ollut pahin yllätys. Kun kysyin miehen nimeä, hän vastasi: insinööri\nAntti Sara!\n\nTällä kertaa tyttö ei jaksanut käsittää.\n\n— Mitä yllättävää siinä? hän kysyi. — Sekö on yllättävää, että\ninsinööri Saralla on morsian?\n\n— Se, Rauta vastasi. — Jos Sara olisi kihloissa, niin kai minä\ntietäisin sen tai joku muu Saran ystävistä. Sitä paitsi rouva Martio\nsanoi aivan äsken, ettei hänen veljellään ole naistuttavia. Ja nyt\ntuollainen kimeä-ääninen nainen väittää olevansa hänen morsiamensa. Hän\nvalehteli!\n\nMutta Inkeri Kaario ei uskonut. Hän hymyili kiusoittelevasti.\n\n— Voi, tuo on niin teidän miesten tapaista! hän huudahti. — Te\nihailette insinööri Sarassa johtajaa, miesten miestä, mutta ette usko,\nettä hänkin voi rakastaa kuin mies, ei vain isänmaata, vaan myös\nnaista. Se, että hänen ystävänsä ja sisarensa eivät ole tietoisia\nmorsiamen olemassaolosta, ei vielä todista mitään. Mutta tästä meidän\non turhaa kiistellä. Tärkeintä minusta on se, että tuo nainen tiennee,\nminne Sara eilen sisarensa luota meni. Muistattehan hänen sanoneen\nrouva Martiolle, että hän tarvitsi ennen ilmoittautumistaan aikaa\njoidenkin asioiden järjestämiseen. Olen varma siitä, että jos insinööri\nSaralla kerran on morsian, nuo asiat koskivat tätä.\n\nRauta myönsi mielessään vastahakoisesti, että tytön sanoissa\nsaattoi olla perää, mutta korjasi sitten: olisi saattanut olla, jos\nkysymyksessä olisi ollut joku muu mies kuin Sara. Mutta ääneen hän\ntyytyi sanomaan:\n\n— Otaksukaamme, että olette taaskin oikeassa. Mutta tuonkin naisen\nilmoituksen mukaan Sara on kadonnut. Se on siis ainakin varmaa.\n\nJa tätä tosiasiaa Rauta jäi pohtimaan, kun Inkeri Kaario lähti.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nPEITTYVÄ JÄLKI.\n\n\nRauta katseli kylmin, arvostelevin silmin pöydän takana istuvaa tyttöä.\nTämä oli Inkeri Kaarion ikäinen, parissakymmenissä. Mutta siihen\nyhtäläisyydet loppuivatkin. Tämäkin tyttö olisi kenties kaikessa\nnukkemaisuudessaan ollut sievä, ellei kaikki olisi ollut liioiteltua:\npuku, hattu, kosmeettisten aineiden käyttö, kaikki. Hymähtäen Rauta\ntuumi, että yksi hopeakettu olisi tuon pienen olennon hartioilla tehnyt\nparemman vaikutuksen kuin nuo kaksi. Ja vaikka kalliiden silkkisukkien\nverhoamat sirot sääret voivatkin olla mieluista katseltavaa, niin\ntarkoituksellinen polven näyttely vain hymyilytti. Tarkastelun\nlopputulos ei ollut suinkaan sellainen kuin miksi tyttö itsetietoisesta\nhymystään päättäen sen kuvitteli. Raudan arviointi oli: pikku\nkeimailijatar, joka ei vielä osaa vaistota oikeita rajoja.\n\n— Saanko polttaa?\n\nTytön ääni herätti Raudassa jälleen samaa vastenmielisyyttä kuin\npuhelimessa, se oli liian ohut ja kimeä. Hän nyökkäsi, mutta tämä\näänetön suostumus oli melko epäystävällinen.\n\nTyttö ei kuitenkaan antanut sen häiritä itseään. Hän kaivoi suuresta,\npunaisesta käsilaukustaan hopeisen savukekotelon, valikoi pitkään,\nikään kuin vaali olisi ollut hyvinkin vaikea, ja sytytti itse\nsavukkeensa. Ylipäänsä hänellä ei näyttänyt olevan minkäänlaista\nkiirettä asiansa esittämiseen.\n\n— No niin, neiti Sinivuo, Rauta katkaisi äänettömyyden, te sanotte siis\nolevanne Antti Saran morsian. Saatte suoda anteeksi, mutta se kuulostaa\nsangen vähän uskottavalta. Saran sisar ei ole kuullut — yhtä vähän kuin\nme hänen ystävänäkään — hiiskaustakaan teistä tätä ennen.\n\nRauta odotti tytön suuttuvan. Tervetuliaissanat eivät olleet\nlaadultaan juuri kaikkein lämpimimmät. Mutta tyttö kuittasi hänen\nepäkohteliaisuutensa vain pisteliäällä naurahduksella.\n\n— Herra tuomari, sivistyneeltä mieheltä voisi odottaa sanojen parempaa\nvalintaa, hän ivasi. — On tämäkin kaunista! Sulhaseni kehoitusta\nnoudattaen minä käännyn puoleenne saadakseni apua. Ja te...\n\n— Mitä? Rauta keskeytti. — Kehoittiko muka Antti Sara teitä kääntymään\nminun puoleeni?\n\nHän oli ymmällä. Ensiksi Saran sisar esittää veljeltään saamiensa\nohjeiden mukaan hänelle avunpyynnön. Ja nyt tämä tyttö, joka väitti\nolevansa Saran morsian!\n\n— Kyllä, Annele Sinivuo vastasi. — Nyt minusta tosin tuntuu, että Antti\nolisi voinut antaa minulle paremman neuvon. Mutta ei ole monta päivää\nsiitä, kun hän sanoi minulle: »Rakkaani, jos joudut pulaan, josta\nminä en ole sinua pelastamassa, käänny luottamuksella tuomari Kaarlo\nRaudan puoleen. Hän on minun ystäväni ja siis myös sinun.» Mutta Antti\nnäyttääkin erehtyneen teihin nähden. Avunpyyntööni te otatte vapauden\nvastata viskaamalla vasten kasvojani loukkaavan epäilyksen, etten\nolekaan sulhaseni morsian. No, hyvä! Riittääkö tämä teille?\n\nHarmistuneena tyttö kiskaisi hansikkaan vasemmasta kädestään ja veti\nnimettömästä irti sormuksen heittäen sen pöydälle tuomarin eteen. Rauta\nluki sisäkaarteesta nimen Antti ja päiväyksen viikko sitten.\n\nSamassa ovikello soi, kahdesti, kolmesti. Tulijalla oli ilmeinen kiire.\n\nRauta pani kummastuneena merkille tytön säikähdyksen. Äskeinen\nylimielisyys ja harmistuneisuus oli kuin poispyyhkäisty. Mitä hullua!\nPelkäsikö tyttö? Tai paremminkin: _mitä_ hän pelkäsi? Hän oli\nhypähtänyt pystyyn samalla kuin Rautakin oli noussut.\n\n— Tuomari Rauta, sallikaa minun mennä avaamaan ja lähettämään hänet\npois, Annele Sinivuo pyysi ääni väristen. — Voi, minun täytyy saada\npuhua rauhassa teidän kanssanne!\n\n— Minä hoidan itse asiakkaani, Rauta torjui kylmästi, — Odottakaa\ntäällä hetkinen. Palaan muutaman minuutin kuluttua.\n\nHän sulki oven eteishuoneeseen takanaan ihmetellen syytä tytön\näkilliseen säikähdykseen. Ennen ovikellon soittoa tämä oli ollut täysin\nrauhallinen, jopa merkillisen rauhallinen huomioon ottaen asian, jonka\nvuoksi oli tullut. Ja sitten äkkiä...\n\nMutta avattuaan ulko-oven Rauta sai muuta ja tärkeämpää ajateltavaa.\nEteishuoneeseen astui solakka, miellyttävä nuorukainen.\n\n— Virta, hän esitteli, olen Saran miehiä. Terve! Löysin arvokkaan\njäljen. Alhaalla kadulla on autonkuljettaja, joka tietää, minne Sara\njoutui toissailtana. Mutta hän suostuu sanomaan sen vain sinulle.\n\nRauta vilkaisi työhuoneensa suljettuun oveen. Hänellä oli ilkeä tunne,\nettä sen takana oli kuuntelija.\n\n— Erinomaista, hän kuiskasi. — Tästä saat avaimen, tuo mies mukanasi\ntänne. Luonani on muuan asiakas, mutta koetan päästä hänestä\nkiireimmiten eroon.\n\nNuorukainen nyökkäsi ja poistui.\n\nPalatessaan huoneeseensa Rauta havaitsi tytön tutkivan erästä\nkuparipiirrosta. Se oli epäilyttävän lähellä ovea. Annele Sinivuo oli\nhyvinkin voinut olla kuuntelemassa oven takana.\n\n— Ihastuttava! hän sanoi. Hänessä ei enää näkynyt jälkeäkään äskeisestä\npelosta. Kiirettä ei hänellä liioin tuntunut olevan.\n\nViimeksimainitun Rauta totesi harmissaan. Sillä hänellä itsellään oli\nnyt kiire päästä asiakkaasta mahdollisimman pian eroon.\n\n— Jatkakaamme keskustelua, hän sanoi. — Te olette siis Saran morsian ja\ntoivotte, että minä koettaisin löytää hänet.\n\nTyttö palasi silminnähtävän vastahakoisesti tuoliinsa.\n\n— Niin vähällä ette pääse, tuomari, hän sanoi entiseen ivalliseen\nsävyynsä. — Minä olen valmis todistamaan olevani sulhaseni\nmorsian. Mutta te puolestanne saatte sitten luvan pyytää anteeksi\nepäkohteliaisuuttanne.\n\nMitä hullua? Yrittikö tyttö tahallaan pitkittää keskustelua? Siltä\ntuntui, mutta mitä järkeä siinä oli?\n\n— Tämä kenties haihduttaa viimeisetkin epäilyksenne, tyttö virkkoi\nottaen käsilaukustaan valokuvan ja ojentaen sen pöydän yli.\n\nSe oli Saran kuva. Tutulla, jykevällä käsialalla oli alanurkkaan\nkirjoitettu: »Rakkaalle Annelelleni.»\n\nSara, Annele Sinivuo ja heidän välillään nuo sanat —. Mutta hänellä ei\nollut nyt aikaa ryhtyä sitä pohtimaan. Päästäkseen vain tytöstä irti\nhän tyytyi sanomaan ojentaessaan takaisin sormuksen ja valokuvan:\n\n— Riittää. Suokaa minulle anteeksi, neiti Sinivuo. Mutta myöntänette,\nettä se salaperäisyys, johon kihlauksenne on verhottu, tekee\nepäilykseni, elleikään oikeutetuksi, niin ainakin ymmärrettäväksi.\n\nTyttö hymyili ylpeästi.\n\n— Salaperäisyys oli välttämätön. Eikö nimeni sano teille mitään?\n\n— Sinivuo? Tarkoitatteko? Ette kai sentään ole kaupungin johtaja\nSinivuon tytär.\n\n— Olenpa niinkin. Siksi ette te eikä Antin sisarkaan tiennyt minusta\nmitään. Yhtä vähän kuin minun isäni Antista. Tunnetun sosialistin\ntytär ja marxilaisten vainooja. Vanha tarina Romeosta ja Juliasta\nnykyaikaisessa asussa.\n\nRauta nyökkäsi. Selitys oli riittävä. Ja kuitenkin! Se ei ollut\nmahdotonta — niin uskomatonta kuin olikin — että Sara, jos niikseen\ntuli, saattoi rakastua vaikkapa sosialistinkin tyttäreen. Kerta\nkaikkiaan mahdottomalta sen sijaan tuntui, että hän olisi valinnut\ntuollaisen tytön. Tyhmä hanhi! Se oli ohut Raudan ensimmäinen\nvaikutelma. Se oli kyllä ilmeisesti osunut harhaan. Tyttö ei ollut\ntyhmä. Mutta epämiellyttävä, viekas ja kylmä hän oli. Mutta Rauta oli\ntottunut luottamaan kuuloonsa, ja tytön puheiden loogillisuuden lävitse\nhän oli kuulevinaan valheen. Mutta miksi...\n\n— Milloin näitte sulhasenne viimeksi? hän kysyi peittääkseen\nhämminkihän.\n\n— Toissapäivänä.\n\n— Toissapäivänä? Rauta kysyi. — Ette siis tavannut häntä enää eilen?\n\nTyttö epäröi tuokion, mutta vastasi sitten:\n\n— En.\n\nSillä kohtaa Inkeri Kaarion vaisto oli siis iskenyt harhaan. Ne asiat,\njotka Sara oli halunnut järjestää ennen ilmoittautumistaan, eivät\nkoskeneet hänen morsiantaan. Mutta Inkerin triumfiksi olisikin kai\nriittänyt se, että Raudan täytyi nyt uskoa Saran kihlaukseen.\n\n— Mihin aikaan hän toissapäivänä kävi luonanne? hän kysyi.\n\n— Hän tuli meille tapansa mukaan isän ollessa poissa ja lähti klo 14:n\nmaissa, tyttö vastasi. — Sen jälkeen en ole kuullut hänestä ennen kuin\neilen iltapäivällä. Nuo hirvittävät sanomalehdet! Voi, auttakaa minua!\nMaksan teille mitä vain! Mutta teidän täytyy löytää hänet minulle\ntakaisin!\n\nRauta nousi hermostuneena. Tytön ääni oli käynyt teatraalisen\nrukoilevaksi. Ja miksi hän painoi nenäliinan silmilleen, jotka vain\nhetkistä aikaisemmin olivat olleet aivan kirkkaat ja kovat?\n\n— Hyvä on, teen parhaani, hän sanoi kylmästi.\n\n— Kiitos. Ja saanhan tulla kuulemaan, miten pitkälle olette päässyt,\ntyttö pyysi vetäessään hansikkaita käsiinsä. — Voi, saanhan! Jo\nhuomisaamuna? Te ette saa tuskaantua minuun. Olen niin onneton!\n\n— Asiakkaanani teillä on tietenkin oikeus, milloin vain haluatte, käydä\ntäällä kuulemassa, edistynkö, Rauta myönsi hyvästellessään.\n\nHän saattoi tytön ulko-ovelle ja käännähti sitten nuorukaiseen.\n\n— No?\n\n— Tuo maalattu nukkepa osasi viipyä, Virta nurisi. — Luulin jo, ettet\nväiltäkään kuulla minun uutisiani.\n\nKun Rauta kärsimättömästi viittasi häntä jatkamaan, nuorukainen ryhtyi\nkertomaan:\n\n— Onnistuin tavoittamaan autonkuljettajan, joka viime yönä kyyditsi\nLauttasaaresta kaupunkiin erään punatukkaisen naisen, kaksi herraa ja\ntajuttoman Saran.\n\nSepä oli uutinen!\n\nNuorukainen puhui nopeasti, mutta Raudasta hän sittenkin vitkasteli\nsuotta.\n\n— Pian!\n\n— Kuten tiedät, Virta jatkoi, on meitä liikkeellä muutamia kymmeniä.\nMinua onnisti uskomattomasti. Noustessani Erottajalla autoon viedäkseni\npikku ilmoituksen Tuomiselle huomasin kuljettajan hyvin arvelevaisena\ntutkivan Saran kuvaa sanomalehdessä. Sain hänet houkutelluksi\nkertomaan, että hän oli viime yönä kyydinnyt miestä, joka muistutti\nkuvaa. Onnistuin hämäämään hänet niin, että mies lopulta uskoi\nsittenkin erehtyneensä ja hänen kyydittävänsä olleen tuon pakoteille\nhäipyneen murhamiehen sangen kunniallinen veli, joka on kummallisella\ntavalla kadonnut ja jonka etsiminen on uskottu eräälle minun\ntuttavalleni tuomarille. »Sitä minäkin tässä vähän meinailin, ettei se\nviimeöinen oikein karkuun yrittävältä näyttänyt», mies sanoi, »kaksi\ntaluttajaa tarvitsi, kun ei omilla kolvillaan pysynyt». Antamalla\nkuljettajalle sata markkaa ja lupaamalla, että hän saisi sinulta vielä\nviisisatalappusen, sain hänet houkutelluksi ajamaan tänne.\n\nNuorukainen oli hoitanut asiansa taitavasti. Mutta Raudalla ei ollut\nnyt aikaa tuhlattavaksi tunnustuksen sanoihin.\n\n— Ja missä hän nyt on? hän tiukkasi. — Miksi et tuonut häntä tänne\nylös, kuten kehoitin?\n\n— Kävin häntä kutsumassa, Virta vastasi, mutta mies selitti olevansa\nkahvia vailla ja odottavansa mieluummin vastapäisessä kuppilassa.\n\n— Ja nyt hän on tietenkin ajanut jo tiehensä! Rauta huudahti. —\nTietenkin! Kaikki sujuisi muuten liian hyvin. Kirottu Annele Sinivuo!\nEttä tuon tytönheilakan pitikin tulla tänne!\n\nNuorukainen oli kiirehtinyt ikkunan luo.\n\n— Rauhoitu, hän virkkoi. — Auto on kadun toisella puolella. Johan\nnyt olisikin ihme, ellei lupaamani viisisataa markkaa pitäisi miestä\npaikallaan.\n\nRauta oli liian innoissaan jaksaakseen enää odottaa.\n\n— Jää sinä tänne ja vastaa puhelimeen, hän määräsi.— Käyn hakemassa\nmiehen.\n\nHän juoksi portaat alas ja yli kadun. Vasta ollessaan jo matkalla hän\ntuli ajatelleeksi, että Virta olisi tuntenut paremmin miehen. Mutta\nkahvilassa ei kenties olisi muita kuin tuo yksi autonkuljettaja,\njoten erehtymisen vaaraa ei kai ollut. Erään ohikulkevan miehen katse\nsai hänet vaihtamaan juoksun kävelyksi. Tarttuessaan sitten kahvilan\novenripaan hän tunsi kurkkuaan oudosti kuristavan.\n\nKahvilan ainoa huone oli pienenlainen ja hämärä. Tarjoilijatar tuli\nsamassa taustalta, varmaankin keittiöstä. Mutta hänestä piittaamatta\nRauta harppasi ainoan kahvilavieraan luo, joka makasi rähmällään\nkauimmaisen pöydän varassa, ja kiskaisi häntä olkapäästä.\n\nTarjoilijatar kirkaisi. Hammasta purren Rauta kumartui miehen puoleen.\nÄskeinen kolkko aavistus oli ollut liiankin oikeaan osuva.\n\nKuolema oli vieraillut kahvilapahasessa. Autonkuljettajan rinnassa\ntörrötti tikari. Lattialla pöydän luona oli verilätäkkö.\n\nRauta ei vitkastellut. Hän hälytti puhelimitse rikospoliisin ja astui\nsitten tuimana tarjoilijattaren luo, joka kauhun vääristämin kasvoin\nyhä tuijotti murhattuun mieheen.\n\n— Olen tuomari Rauta, kuten tietänette, hän sanoi. — Tupakka, jota\ntulin ostamaan, saa nyt olla. Sen sijaan kuunnelkaa tarkasti, neiti.\nPalaan tänne neljännestunnin kuluttua. Mutta sen neuvon annan teille,\nettä ellette halua joutua vakaviin selkkauksiin, älkää päästäkö tänne\nketään ennen poliisien tuloa. Älkää muuttako mitään, älkääkä koskeko\nsormellannekaan kuolleeseen. Näkemiin!\n\nSynkkänä hän palasi toimistoonsa. Hänellä oli jäljellä enää vain se\nhauras toivo, että autonkuljettaja oli kenties ehtinyt kertoa Virralle\njotakin tärkeää, jotakin, mikä auttaisi heidät eteenpäin. Jos jälki\noli vielä löydettävissä, oli sitä lähdettävä seuraamaan hetkeäkään\nhukkaamatta.\n\nKun hän astui huoneeseensa, nuorukainen näki hänen kasvoistaan, että\njotakin hirveää oli tapahtunut.\n\n— Missä autonkuljettaja on?\n\n— Kahvilassa, tikari kahvaa myöten rinnassa, Rauta vastasi istahtaen\nraskaasti tuoliinsa. — Mies murhattiin ilmeisesti sinä aikana, kun\nse kirottu tytönhupakko istui täällä jaarittelemassa sulhasestaan.\nVastustajamme ovat nopeita käänteissään, ja he iskevät surkeilematta.\n\nVirta oli kalvennut. Läheltä kulkenut väkivaltainen kuolema vaikutti\nhäneen järkyttävästi. Ei ollut vielä kulunut neljännestuntia siitä,\nkun hän jutteli miehen kanssa, ja nyt tämä oli vainaja, murhattu.\nNuorukainen ei ollut varma siitä, että voisi estää ääntään värisemästä,\nja siksi hän oli vaiti.\n\n— Nyt on tärkeä jokainen vihjauskin, minkä tuo mies viimeöisestä\najostaan antoi sinulle, Rauta sanoi tarjoten Virralle savukkeen. —\nSiksi koeta heittää ruumis mielestäsi ja muistella, mitä kaikkea hän\nkertoi.\n\n— Hän oli saanut klo 23:n jälkeen ajon Lauttasaareen, nuorukainen\naloitti matalalla äänellä. — Kun hän oli paluumatkalla lähenemässä\ntaas suurta siltaa, muuan herra oli antanut pysähtymismerkin. Upea\nyksityisvaunu seisoi tien laidassa. Herra oli kiroillut huonoa onneaan,\nauto oli näet mennyt epäkuntoon. Hän oli ollut varsin avomielinen\nmies, sitä lajia, joka harrastaa turhia selittelyjä. Hän oli kertonut\nolleensa erään ystävänsä kanssa sisarensa luona vieraisilla, mutta\nsitten talon isäntä oli äkisti sairastunut. Nyt he olivat kolmisin\nviemässä sairasta kaupunkiin. No, mikäpäs siinä, autonkuljettaja oli\ntuuminut, herrasväki olisi hyvä ja vaihtaisi autoa. Ja he vaihtoivat.\nSairas aviomies oli hyvin suuressa määrin muistuttanut sanomalehdissä\njulkaistua Saran kuvaa. Ettäkö kenties veli? Niin, veli hän saattoi\nkuljettajankin mielestä hyvin olla. Molemmat muut herrat olivat melkein\nraahanneet hänet autoon, ja rouva oli tullut perässä. Rouva oli ollut\nkomea ilmestys. Kuljettaja oli pannut merkille, että hänellä oli ollut\nhieno, harmaa takki, harmaa hattu ja punainen tukka. Herroja hän ei\nollut sen kummemmin huomioinut, nuorenpuoleisia sanoi vain niidenkin\nolleen. Hän kertoi arvelleensa, että aviomies oli saanut äkillisen\nverensyöksyn, koskapa rouva, joka piti hänen päätään sylissään, oli\nvähäväliä painanut nenäliinaa hänen suulleen.\n\n— Entä sitten? Rauta tiukkasi, kun toinen lopetti. — Kai mies ennätti\nmuutakin kertoa?\n\n— Kyllä hän olisi ennättänyt, Virta vastasi, mutta ei tahtonut. Ehkä\njuttuni Saran kadonneesta veljestä alkoi hänestä, tarkemmin ajateltuna,\nsittenkin tuntua epäilyttävältä. Hän tiukkasi minulta, onko varma, että\ntuttavani, joka miehestä halusi tietoja, on tuomari. Vakuutukseni,\nettä niin on, rauhoitti häntä. Mutta minuun hän suhtautui epäluuloisen\ntorjuvasti. Kun kysyin, muistiko hän talon, jonka luo oli tuon seurueen\nkera ajanut, hän vastasi, että tottahan toki, portaankin. Mutta hän\npiti kiinni siitä, että kertoisi kaiken vasta tuomarille. Utelin\nkaupunginosaa ja toisaalta sitä paikkaa, mistä hän oli kyytinsä saanut,\ntarkempia aikamääriä ja muuta sellaista. Mutta mies ei vastannut,\närähtihän vain lopuksi: »Turhia kysytte. Jos tuomari kysyy, hänelle\nkerron.»\n\nNämä lisätiedot eivät suinkaan olleet arvottomia, kaukana siitä.\nNe osoittivat, että Sara oli viettänyt eilisillan ilmeisesti\nLauttasaaressa ja että hänet oli siellä tavalla tai toisella yllätetty\nja huumattu sekä että hänet oli tajuttomana kuljetettu kaupunkiin. Pari\ntuntematonta nuorta herrasmiestä ja hieno, punatukkainen nainen olivat\nryöstäneet hänet. Mutta sittenkin, sittenkin! Autonkuljettaja olisi\nvoinut osoittaa talon, mihin hänet oli viety, ja takaa-ajo olisi voinut\npäättyä lyhyeen! Mutta sitten kuolema oli tullut väliin, ja nyt ei\nollut tietoa edes kaupunginosasta, johon Sara oli kuljetettu.\n\nVihdoin Rauta keskeytti synkän äänettömyyden.\n\n— Käy ilmoittamassa asiasta Tuomiselle ja sano, että etsiskelyjä on\nkaikin voimin jatkettava. Minun on lähdettävä poliisikuulusteluun,\nkoska minä löysin murhatun.\n\nPari tuntia myöhemmin hän palasi yksinäiseen toimistoonsa.\n\nPettymys karvasteli mieltä. Tarjoilijattaren todistus ei auttanut\neteenpäin. Autonkuljettajan tullessa kahvila oli ollut tyhjä. Sillä\nvälin kun tyttö oli ollut hakemassa tilattua kahviannosta, toinen\nmies oli tullut ja istahtanut samaan pöytään. Hän oli ollut selin\ntarjoilijattareen, joka ei niin ollen ollut nähnyt äskentulleen\nkasvoja? Herra? Ei puku vaikuttanut herralta, mutta ei liioin\njätkältäkään. Sellainen aivan tavallinen. Muuta tarjoilijatar ei\nosannut sanoa. Ääni? Hän ei ollut kuullut viimeksi tulleen sanovan\nsanaakaan. Autonkuljettaja oli tilannut vieraalleenkin kahvit.\nTuodessaan toista annosta ja järjestellessään kuppeja tarjoilijatar\noli kuullut autoilijan kehuvan: »Mulla on varaa pihvata. Satasta en oo\nikinä helpommin tienannut. Ja lisää tulee. Muuta ei tartte kuin kertoa\nyhelle tuomarille reissusta, jolla viime yönä kuskasin yhen friidun\nja hänen täyskapteeninsa Lauttasaaresta. Ymmärrätkös mokomaa?» Toinen\nei ollut vastannut mitään. Kerran tarjoilijatar oli vielä pistäytynyt\nkahvilahuoneessa, mutta uusia asiakkaita ei ollut tullut. Vain nuo\nkaksi olivat istuneet pöytänsä ääressä. Ilmeistä päätellen viimeksi\ntullut oli kuiskaillen koettanut suostutella autonkuljettajaa johonkin,\nmutta toinen oli jyrkästi torjunut. Muuta tarjoilijatar ei tiennyt\nasiasta. Hän oli istunut keittiössä lukemassa »Viikonloppua» eikä ollut\nkuullut mitään kolinaa eikä toisen miehen poistumista, ei mitään.\nSitten tuomari Rauta oli tullut ja tehnyt kaamean havaintonsa.\n\nTytön kertomus piti ilmeisesti yhtä totuuden kanssa. Rikospoliisin\nmurharyhmän miehet eivät siitä eivätkä tuomari Raudan\ntäydennyksestäkään paljon viisastuneet. Mutta he uskoivat sormen\njälkien tikarin kahvassa, pöydän lasilevyssä ja kahvikupissa auttavan\nheidät vielä murhaajan jäljille.\n\nRauta hymyili katkerasti. Hänelle tarjoilijattaren kertomus oli\nselvittänyt paljon. Samat voimat, jotka olivat ryöstäneet Saran, olivat\nomalla verisellä tavallaan estäneet autonkuljettajaa paljastamasta\nryöstömatkan päätä. Siitä kaikesta poliisit eivät tienneet mitään, eikä\nRauta pitänyt tarpeellisena tässä vaiheessa siitä heille kertoa. Siksi\nhän toisti väitteensä, että hän oli tullut kahvilaan vain tupakkaa\nostaakseen ja tällöin heti huomannut jotakin olevan hullusti.\n\nJospa Virta olisi saanut autonkuljettajalta enemmän selville! Tai jospa\nse pahan ilman lintu, Annele Sinivuo, ei olisi ollut viivyttämässä!\nTai jospa autonkuljettaja olisi noudattanut Virran neuvoa ja tullut\ntoimistoon odottamaan! Niin, jospa...!\n\nMutta nyt ajo oli katkennut auttamattomasti kesken. Käden ulottuvilla\noli jo ollut kenties suorastaan ratkaiseva jälki. Mutta ennen kuin hän,\nRauta, oli saanut siitä kiinni, kuolema oli peittänyt sen näkymättömiin.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n»ASUMATON HUVILA.»\n\n\nPäivä oli hämärtynyt jo illaksi. Tuomari Rauta istui yhä\ntyöhuoneessaan. Hän tiesi, että ajo oli taas käynnissä kaikilla\ntahoilla. Inkeri Kaario oli jo useita tunteja sitten palannut\n»Piilopirttiin». Tohtori Tuominen oli saanut tehtäväkseen selvitellä\nKalvan auton liikkeitä toissailtana. Pastori Vanhalan — Saran parhaita\nmiehiä hänkin — Rauta oli lähettänyt tavoittamaan totuutta Mäen\npistoolin kulkeutumisesta murha-autoon. Joukko muita Saran miehiä oli\njatkamassa kadonneen johtajansa jälkien etsintää kaupungilla.\n\nRauta ihaili noiden nuorten miesten yhteishenkeä, uskollisuutta ja\nneuvokkuutta vaikeassa tilanteessa. Heidän järjestönsä oli määrätty\nyhteiskunnalle muka vaarallisena rikollispesänä lakkautettavaksi, sen\ntoimisto oli suljettu ja arkisto takavarikoitu. Mutta he pysyivät\nyhdessä saattaen siten häpeään lehtiuutiset, joiden mukaan Saran\n»piileksiminen» oli muka herättänyt hänen kannattajissaan hämmästystä\nja katkeruutta ja aiheuttanut monia irtisanoutumisia järjestöstä.\nSynkkinä, mutta rauhallisina he tekivät parhaansa johtajansa hyväksi.\n\nRaudalla ei toistaiseksi ollut muuta tekemistä kuin odottaa tietoja.\nValmistelut olivat niin hyvät kuin näissä oloissa oli mahdollista. Kun\niskun hetki koittaisi, hänen vuoronsa olisi toimia. Mutta tämä odotus,\nhiljainen tietojen keräily, kävi hermoille. Sitä paitsi levottomuus\nInkeri Kaarion tähden painoi häntä. Tyttö oli rohkea ja nokkela, mutta\npeli, jota hän pelasi, oli vaarallinen. Jos vastustajat pääsisivät\nselville hänen esittämästään osasta, niin... Oli turhaa kysyä, mitä\nsilloin. Tikari autonkuljettajan rinnassa oli liiankin puhuva.\n\nRauta oli näkevinään edessään suloiset tytönkasvot ja kuulevinaan\nkaunissointisen äänen. Äkkiä hän päättäväisesti tarttui\npuhelinluetteloon ja etsi numeron.\n\nPitkän odotuksen jälkeen epämiellyttävän samea naisenääni vastasi:\n\n— Neiti Marttila? Kyllä, kyllä hän on kotona. Odottakaa!\n\nHiljaisuutta kesti kauan. Sitten kuului teennäisen venytetty ääni:\n\n— Liisa Marttila. Kuka puhuu?\n\n— Tuomari Rauta. Iltaa, neiti Kaario.\n\n— Oi, Kaarlo, rakkaani, sinäkö se todella olet?\n\nRauta tuskin uskoi korviaan. Sanat hyväilivät. Selitys tuli kuitenkin\npian:\n\n— Rouva seisoo vieressäni. Hän tuli näet mukaani kuullakseen,\nvoiko minua todellakin tarkoittaa niin hienoäänisen herrasmiehen\nsoitto. Ajattelehan, hän pitää minusta ja on minulle kiltti, kuten\nsinulle päivällä kerroin. Mutta kuitenkin tämä soitto tuntui hänestä\nuskomattomalta.\n\n— Ymmärrän, Rauta sanoi koettaen vapautua pettymyksen tunteesta.\n— Soitin teille, neiti Kaario, varoittaakseni teitä. Täällä on\nsuoritettu veriteko. Teidän täytyy olla varuillanne. Lupaattehan? Hyvin\nvaruillanne!\n\n— Oi, kulta poju... tyttö puheli. — Ei, mutta tiedätkö, nyt rouva\ntässä vieressä katsoo minuun vallan kauhuissaan! Hänestä on varmaan\naivan sopimatonta minun sanoa niin hienoääniselle herrasmiehelle,\nettä kulta poju. Mutta saanhan minä sanoa, enkö saakin? Oi, Kaarlo,\nmiten ikävää, mutta tänä iltana en todellakaan voi lähteä kanssasi\nulos, niin hurjan hauskaa kuin se olisikin. Täällä on näet sattunut\nsairaustapaus. Naapurini, herra Domski, palasi äsken kotiin kamalan\nsairaana. Ei, ei sinulla ole aihetta mustasukkaisuuteen. Hän on vain\nsellainen kiiltokuvapoika, ja sinä olet _mies_. Enkä minä välitä\nhänestä hitustakaan. Minä teen sen vain rouvan tähden, hän ei voi\nyksin hoitaa tuota poikaa. Ja minä lupasin auttaa. Poika hourailee ja\npuhuu hirveitä asioita. Rakkaani, koeta olla kärsivällinen ja odottaa\nhuomiseen. Silloin tulen varmasti luoksesi ja olen sinulle oikein,\n_oikein_ kiltti, tiedäthän? Odotathan kärsivällisesti, kulta poju?\n\nKylläpä tyttö laverteli, mutta miten taitavasti hän sijoitti tärkeän\ntiedoituksen sanatulvansa keskelle!\n\nKun Rauta vaikeni, tyttö sanoi:\n\n— Se on hyvä. Siis tavalliseen aikaan. Hyvää yötä, rakkaani!\n\nTyttö esitti omaa, »Piilopirttiin» sopivaa osaansa. Ja hän esitti\nsitä mainosti. Mutta Rauta unohti hetkeksi, että toinen lausuili vain\nosaansa kuuluvia vuorosanoja.\n\n— Hyvää yötä, rakas! hän vastasi.\n\nHän kuuli vielä syvän, hämmästyneen hengähdyksen, sitten puhelin painui\nkiinni.\n\nMitähän tyttö ajatteli nyt? Hän oli kenties vihainenkin. Mutta Rauta ei\nkatunut. Jos tyttö otti pahakseen, niin ottakoon! Tosi sana se oli.\n\nInkerin tiedoitus? Se oli todella arvokas. Alexander Domski, Tanja\nMaznitsenkon tanssitoveri, oli palannut matkustajakotiin sairaana,\nhourailevana! Ja Inkeri oli sijoittautunut hänen hoitajattarekseen,\nauttaakseen emäntäänsä. Tyttö oli suurenmoinen! Sillä taholla asiat\nluistivat siis hyvin. Turvallista oli myös tietää, ettei Inkeri tänä\niltana poistuisi matkustajakodista.\n\nPuhelin soi jälleen.\n\n— Rauta.\n\n— Korpela täällä. Yritin tavoittaa sinua kotoasi, mutta palvelijatar\nväitti sinun vielä olevan konttorissasi. Hitto soikoon, mies! Onko\ntoimistosi niin tulvillaan asioita?\n\n— Yhdessä on tällä hetkellä kylliksi.\n\nKorpela naurahti ivallisesti.\n\n— Tarkoitat tietysti Saran juttua, hän sanoi. — Kaikkeen sinäkin,\nsanokaamme, tarmoasi tuhlaat! Soitin vain kysyäkseni, oletko lukenut\niltalehtiä. Kommunistigaseetan otsakkeet ovat, hitto soikoon,\nherkulliset: »Vuosikausia uljaasti isänmaa-sanalla ratsastanut ja nyt\nraukkamaiseksi naisenmurhaajaksi paljastunut insinööri yhä karkuteillä!\nSaran rikollisen järjestön paperit poliisin hallussa: pommimaisia\npaljastuksia suurisuuntaisista valtiopetospuuhailuista odotettavissa.\nMiksi ei koko roistokoplaa pistetä häkkiin?» Kuulehan, Rauta, etkö\nsinäkin aikoinasi ollut Saran miehiä?\n\n— Olen vieläkin, Rauta jyräytti vastaan. — Onko sinulla jo\npidätysmääräys minun varalleni?\n\n— No, älähän nyt, rikospoliisin päällikkö lepytteli. — Leikkiähän minä\nvain laskin.\n\n— Laske, mitä lasket. Mutta sano, onko autonkuljettajan murhan\ntutkimuksissa ilmennyt uutta?\n\nKorpelan ääni muuttui vakavaksi.\n\n— Ei, hän vastasi. — Rikostutkimuskeskus on tutkinut sormenjäljet. Se\non tehnyt, kuten aina, hyvää työtä. Mutta tuo murhamies ei ole ennen\nollut poliisin kanssa tekemisissä. Ikävää. Mutta ei kai kysymyksessä\nollutkaan muu kuin, sanokaamme, tavallinen kahden miehen riita.\n\n— Vai niin sinä kuvittelet, Rauta virkahti. — Mutta ehkäpä muutat\nkäsitystäsi murhasta, kun sanon, että tuo autonkuljettaja kyyditsi\nviime yönä erästä naista ja kahta miestä, jotka kuljettivat\nmukanaan tajuttomaksi saatettua Antti Saraa. Autonkuljettaja\nmurhattiin vastapäisessä pikku kahvilassa sen tähden, että hän\nvaromattomuuksissaan tuli paljastaneeksi olevansa matkalla kertomaan,\nminne hän seurueen vei.\n\nUutinen vaikutti tuomari Korpelaan. Hän oli tovin vaiti, ilmeisesti\nsulattaakseen kuulemaansa.\n\n— Hitto soikoon, mies! hän huudahti sitten kiivaasti. — Voitko vaikka\nvannoa, että tuo, mitä sanoit, on totta?\n\n— Jokainen sana on tosi.\n\n— Mutta sittenhän Sara ei omasta tahdostaan piileksikään! rikospoliisin\npäällikkö totesi. — Ja hänen syyllisyytensä Maznitsenkon murhaankin on\nsiis vielä, sanokaamme, kyseellinen.\n\n— Aivan niin, lievimmin sanoen, Rauta vastasi kuivasti.\n\n— Mutta hitto soikoon! Korpela innostui. — Sittenhän valtiollinen\npoliisi onkin, sanokaamme, haukkumassa vallan väärää puuta!\n\n— Varmasti.\n\n— Mutta... Korpela murahti muuttuen jälleen epäluuloiseksi. — Miksi\net sanonut mitään kaikesta tästä autonkuljettajan murhaa koskevassa\npoliisikuulustelussa?\n\n— Sinun nerokkaat etsiväsi eivät kysyneet minulta mitään sellaista,\nRauta hymähti.\n\nJälleen oli hetken hiljaista. Sitten tuli jälleen kysymys:\n\n— Tiedätkö muuta uutta?\n\n— Paljonkin, Rauta vastasi. — Mutta en ole halukas kertomaan sitä\nsinulle. En vielä, koska et kuitenkaan uskoisi sellaista ylipäänsä\nvoivan tapahtua.\n\n— No, miksi nyt sitten kerroit tuon jutun murhatun autonkuljettajan\nviimeöisestä matkasta? rikospoliisin päällikkö uteli.\n\n— Ensinnäkin siksi, että arvelin sen olevan balsamia haavoitetulle\nmielellesi. Ja toisekseen siksi, että saatuani selville, missä Saraa\npidetään vangittuna, tarvitsen kenties hyvinkin kipeästi sinulta\nvirka-apua.\n\nTällä kertaa tuomari Korpela oli pitkän aikaa ääneti. Sitten hän kysyi\nvielä:\n\n— Lupaatko silloin, sanokaamme, varmasti kutsua juuri minua?\n\n— Lupaan.\n\n— Kuule, Rauta, olen kantanut väärämielistä ajatusta sinusta,\nrikospoliisin päällikkö sanoi lämpimästi. — Sinä olet, näen sen nyt,\nreilu mies. Luulenpa, että tyhjennän lasin, sanokaamme, parasta\nburgundilaista sinun kunniaksesi tänä iltana. Hitto soikoon, mies! Jään\nilomielin odottamaan soittoasi. Terve!\n\nRauta hymyili tyytyväisenä laskiessaan kuulotorven kädestään. Apu\nratkaisevan hetken varalle oli nyt taattu.\n\nMutta hän ei ehtinyt sytyttää uutta savuketta, ennen kuin taas soi.\nHänen puhelimensa ei tänä iltana tuntunut saavan paljon levätä.\n\n— Rauta.\n\n— Ylioppilas Karikko puhuu. Tärkeä tiedoitus. Voinko tulla luoksesi?\n\n— On parasta, että minä tulen sinun luoksesi. Täällä on jo eräs\ntiedoittaja tehty kylmäksi. Missä olet?\n\n— Autoni on pysäköity tähän aivan lähelle. Tule Mikonkatua\nRautatientorille. Siitä, kulmauksen läheltä, löydät Ford-auton A 12010.\nOdotan sinua autossa.\n\n— Hyvä. Näkemiin!\n\nAnnettuaan eteishuoneessa odottelevalle nuorukaiselle määräyksen ryhtyä\nhoitamaan puhelinpäivystystä ja merkitä muistiin saapuvat tiedoitukset\nRauta lähti. »Tärkeä tiedoitus» — se merkitsi, että hänen vuoronsa oli\nvihdoin tullut tarttua asioiden kulkuun.\n\nSovitulla paikalla oli helppo löytää Karikon auto. Kun hän istahti\nohjaajan viereen, vaunu lähti heti liikkeelle. Rauta tarkasteli\nvierustoveriaan. Tämä oli lyhyt ja hyvin tanakka, vaaleatukkainen\nnuorukainen, parisen vuotta yli kahdenkymmenen.\n\n— Tulin tässä ajatelleeksi erästä asiaa, Karikko sanoi puhellen\nhitaasti, kuin jokaista sanaa erikseen harkiten. — Itse asiassa on\nhelppo ryöstää mies keskellä Helsinkiä. Esimerkiksi sinut. Sinähän et\ntunne moniakaan meistä, joten vihollinen olisi voinut houkutella sinut\nloukkuun. Loukku saattaisi olla vaikkapa tämä auto. Tuolla takana olisi\nvoinut kyyköttää pimeän suojissa pari vihollista, jotka liikkeelle\nlähdettäessä olisivat sitten tehneet sinut vastustuskyvyttömäksi.\n\n— Erehdyt. Minä en olisi mennyt sellaiseen loukkuun, Rauta torjui\nnaurahtaen. — Ensinnäkin minä kiersin autosi taitse juuri todetakseni,\nettä perä on tyhjä. Ja toisekseen minulla on takkini taskussa pistooli,\njosta varmistin on poistettu. Olisin ampunut heti, jos herra kuljettaja\nolisi yrittänyt jotakin konnankoukkua.\n\n— Mainiota, Karikko hyväksyi. — Pidän varovaisuudestasi. Minulla on,\nnäetkös, tapana sanoa, että vara on parempi kuin vahinko. Se ei ole\nkyllä minun keksimäni elämänohje, mutta olen huomannut viisaaksi\nnoudattaa sitä.\n\n— Kyllä niinkin, mutta et kai nyt sentään kutsunut minua vain ajelemaan\nautolla ja filosofoimaan kanssasi?\n\nKarikko kuittasi hänen kärsimättömän kysymyksensä naurahduksella.\n\n— Sanohan, mikä on Tuomisen puhelinnumero, hän lausahti.\n\n— 75 565, Rauta vastasi. — Mutta mitä vietävää...?\n\n— Älä suutu, täytyihän minunkin puolestani varmistua siitä, että sinä\ntodella olet Rauta, nuorukainen selitti. — Ennen emme ole tavanneet. Ja\nolihan ajateltavissa, että viholliset olisivat tunkeutuneet toimistoosi\nja ottaneet äskeisen ilmoitukseni vastaan ja että Rautana olisikin\nsiihen viereeni istahtanut jokin heistä. Sen mahdollisuuden varalta\nminullakin on varmistamaton pistooli. Et tainnut huomata, että vasen\nkäteni on tähän asti ollut takin taskussa, ja minä ammun hyvin.\n\nHe nauroivat molemmat. Rauta tunsi mieltyvänsä tähän nuoreen mieheen,\njoka otti kaikki mahdollisuudet lukuun.\n\n— No, nyt voinet sitten kertoa tietosi, hän kehoitti.\n\n— Löysin autonkuljettajan, joka eilen iltapäivällä vei Saran\nLauttasaareen, Karikko ilmoitti rauhallisesti.\n\n— Sepä hienoa! Rauta innostui. — Ei kai se mies ole vielä ehtinyt\nkuolla?\n\nKarikko hymähti:\n\n— Tuskin. Tässä on joka tapauksessa kartta, johon auton reitti on\nmerkitty. Risti tarkoittaa kohtaa, missä Sara poistui autosta.\n\nRauta jatkoi kyselyään:\n\n— Onko mies ilmoittanut asiasta poliisillekin?\n\n— Ei, eikä hän aikonut sitä tehdäkään, Karikko vastasi. — Hän on itse\nSaran vaikutuksesta kääntänyt selkänsä kommunismille. »Syyllinen tai\nsyytön — mitä se minua liikuttaa!» mies sanoi. »Minusta ei jonkun\nkevytkenkäisen tanssijattaren elämä merkitse mitään insinööri Saran\nrinnalla!» Sain vielä tietää, että Sara on viime kuukausien aikana\nkuusi kertaa ajanut hänen autossaan Lauttasaareen ja että hän aina\njättäytyi siellä vaunusta samassa kohdassa. Vieressäsi olevassa auton\ntaskussa on sähkölamppu, jonka avulla voit tutkia karttaa.\n\nRauta kiitti. Hetken molemmat miehet olivat vaiti. Sitten Rauta murahti:\n\n— Kirotun kummallista! Kartan mukaan ei tuon paikan lähettyvilläkään\nole muuta kuin joitakuita huviloita.\n\n— Huviloita on kaikkiaan viisi, Karikko sanoi. — Ne ovat sitä paitsi\ntavallisia kesähuviloita, jotka ovat vielä monta viikkoa asumattomia.\n\n— Luuletko, että jostakin voisi onkia tietoja noista huviloista?\n\nKarikko hymähti tyytyväisenä:\n\n— Arvelin, että kysyisit sitä. Siksi hankin. Tässä paperipalassa on\ntiedot huviloiden omistajista, palstoista ja huoneiden asettelusta,\nniin tarkoin kuin eräs ystävä lyhyessä ajassa kerkisi saada selville.\n\n— Oletpa sinä toiminut ripeästi, Rauta kiitti.\n\n— No, katsohan, Karikko selitti, meillä kirotuillakin on sentään vielä\nsuhteita. Sinä päätät tietysti itse, mihin ryhdyt. Mutta minä haalin\nnuo tiedot siltä varalta, että tahtoisit kenties heti tutkia huvilat.\n\n— Tietysti, tutkimme ne heti, Rauta sanoi. — Käännä Lauttasaareen päin!\n\nAuto kiiti Turuntietä.\n\n— Sinne minä olen koko ajan jo vähin ajellutkin, Karikko huomautti. —\nTästä tulee kyllä melkoinen ylimääräinen ajo, mutta ei auta. Kuvittelen\nnäet, että ne toiset kenties pitävät silmällä kaupungista Lauttasaareen\njohtavaa siltaa. Ehkä se on turha luulo. Mutta tiettävästi nuo veitikat\novat tähän asti aina vetäneet pitemmän korren. Ja siinä taitaa olla\nosansa meidän hyväuskoisuudellamme, etten sanoisi varomattomuudellamme.\nSiksi ajattelin, että nyt ei ainakaan tehdä erehdyksiä. Minä aion olla\najanhukankin hinnalla varovainen ja kiertää Lauttasaareen maaseudulta\nkäsin ja sitten sivuteitä pitkin määränpäähän.\n\n— Sen äärimmäisen, rouva Valkaman omistamaksi merkityn huvilan voit\njättää laskuista pois, Karikko virkahti.\n\n— Miksi niin?\n\n— Koska se on viimeinen, johon Saralla saattoi olla asiaa. Rouva\nValkama on näet pääministeri Rauhalan sisar.\n\n— Vai niin, Rauta lausahti epämääräisesti. Itsekseen hän ajatteli,\nettä ei. Tällä kohdalla Karikon varovaisuus ja perusteellisuus eivät\npitäneet kutiaan. No, ymmärrettäväähän se oli. Mutta hän, Rauta,\noli saanut vain muutama tunti sitten kouraantuntuvan todistuksen\nsiitä, että Sara saattoi tehdä juuri sellaista, mitä häneltä kaikkein\nvähiten olisi odottanut. Nuorukainen olisi huimassa vauhdissa kenties\nhellittänyt ohjauspyörästä, jos olisi kuullut, että Sara oli kihlannut\nsosialistijohtajan tyttären, joka kaiken kukkuraksi vielä oli vain\ntyhjänaikainen nukke.\n\nMiehet olivat vaiti.\n\nVihdoin auto kääntyi sivutielle ja hellitti murhaavaa vauhtiaan. Täällä\nKarikko ajoi hiljaa ja varovaisesti. Kumpikin tähysi tiukasti tietä.\n\n— Perillä, Rauta totesi. — Sinä jäät auton luo. On varminta, että pidät\nsilmäsi auki ja ammut hälytyslaukauksen heti, jos joku lähestyy.\n\nYö oli tähtikirkas. Hiljaisuus oli täydellinen. Viisi asumatonta\nhuvilaa. Koko yritys tuntui nyt, kun sen hetki oli koittanut, aivan\nturhalta. Sarahan ei ollut täällä, vaan jossakin kaupunkikätkössä.\nTäältä oli tuskin mitään jälkeäkään hänestä löydettävissä. Mutta\nsittenkin Rauta tutkisi nuo huvilat läpikotaisin. Eräästä niistä Sara\noli viime kuukausien aikana käynyt usein, viimeksi eilen juuri ennen\nkatoamistaan. Miksi? Silloin, kun Rauta oli äsken kuullut siitä,\nhänestä oli tuntunut, että jos hän saisi tuon kysymyksen ratkaistuksi,\nse selvittäisi paljon. Nyt hän ei enää ollut lainkaan varma asiasta.\nMutta olihan tässä kuitenkin tarjolla eräs jälki, tuorein saatavissa\noleva.\n\nMaa oli jo aivan paljas lumesta. Valitettavasti, sillä jäljet näkyivät\nnyt heikosti.\n\nRauta päätti ensiksi vain kiertää kunkin huvilan saadakseen\nyleissilmäyksen. Toinen toisensa jälkeen ne vaikuttivat yöpimeässä\nkolkoilta lehdettömien puiden keskellä. Hiekkakäytävillä, kuisteilla ja\nportailla oli katkenneita oksia ja muuta roskaa. Päästyään viimeisen\nhuvilan pääportaiden luo hän pysähtyi äkisti ja sammutti sähkölamppunsa.\n\nPortaat oli puhtaaksi lakaistu!\n\nRouva Valkaman huvila! Raudan mielessä vilahti epämieluisa tunne.\nMutta nyt ei ollut aikaa mietiskelyyn. Hän palautti muistiinsa\ntalon huonejärjestyksen. Keittiö ja palvelijan huone olivat\neteisestä vasemmalle. Suoraan edessä oli suuri halli, josta päästiin\nruokahuoneeseen, saliin ja isännän työhuoneeseen ja josta portaat\njohtivat yläkerroksen halliin ja sieltä neljään makuuhuoneeseen.\n\nOliko huvilassa ihmisiä? Mitä tapahtuisi, jos hänet yllätettäisiin\nsisään murtautumassa?\n\nRauta kohautti olkapäitään. Kaikki kysymykset olivat nyt jo turhia.\n\nHän valaisi ovenpieliä. Seuraavassa hetkessä ovikello soi. Ääni\nkuului yön hiljaisuudessa läpi talon. Hän terästi kuuloaan, mutta\nhiiskaustakaan ei erottunut sisältä.\n\nHän odotti aikansa. Sitten hän siirtyi tutkimaan lukkoa. Nyt\nnähtäisiin, mihin kelpasivat ne tiirikat, jotka Karikko oli varannut\nmatkaan. Järkevä ja eteensäkatsova poika, Rauta totesi hyväksyvästi.\nLukko oli kaikeksi onneksi aivan tavallinen amerikkalainen. Se\nsäästi aikaa. Hän sormeili lukkoa hieman, ja hetkistä myöhemmin ovi\naukeni äänettömästi. Haparoituaan halliin hän totesi, ettei talossa\nollut asumattomiin huviloihin kuuluvaa tunkkaista ilmaa. Samassa hän\njännittyi paikoilleen liikkumattomaksi.\n\nJossakin ylhäällä oli avattu ovi. Tuo merkki ihmisen lähellä olosta\nvaikutti näissä oloissa yllättävyydessään kammottavalta. Seuraavien\nsekuntien aikana Rauta kuuli selvästi sydämensä lyönnit. Vain yksi\nkysymys pyöri hänen päässään: Montako?\n\nSitten hiljaisuus rikkoutui jälleen. Mutta tällä kertaa se sai miehen\nhuoahtamaan helpotuksesta. Sillä pimeydestä kajahti naisen ääni. Se oli\nRaudalle uppo-outo, mutta sen kirkas, miellyttävä sointi palautti hänen\nrauhallisuutensa.\n\n— Sinäkö se olet, Antti? Rakas, miksi pelästytit minut ovikellon\nsoitolla?\n\nRauta työnsi pistoolin takaisin takkinsa taskuun.\n\n— Valitettavasti en ole Antti Sara, hän sanoi kuuluvasti, vaan\nainoastaan hänen ystävänsä. Älkää pelästykö, neiti. Älkää liioin\nsytyttäkö porraskäytävään sähköä. Sen kajastus voisi opastaa paikalle\nvihamiehet, jotka kenties eivät ole kaukana. Jättäkää ovi auki\nhuoneeseenne, niin löydän tien.\n\nSanaakaan ei kuulunut vastaukseksi. Rauta harppoi portaat ylös. Erään\noven raosta näkyi valoa. Hän astui sisälle ja sulki oven nopeasti\ntakanaan.\n\nYhdellä silmäyksellä hän totesi olevansa hienosti sisustetussa\nhuoneessa, jonka ikkunat oli moninkerroin peitetty, niin ettei valon\npilkahdustakaan voinut näkyä ulos. Mutta ennen muuta hän huomioi pöydän\nääressä seisovaa nuorta naista. Kaunotar, varmasti! Hienopiirteisiä,\nvirheettömiä kasvoja kehystävä tukka säihkyi lampun valossa kuin kulta.\nSilkkinen aamutakki oli kiedottu tiukasti solakan vartalon ympärille.\nMies pani hyväksyvästi merkille hoikan vyötärön ja avaran hihan\npaljastaman oikean käsivarren viehkeän valkeuden. Ihaillen hän totesi\nmyös, että tuossa kädessä oleva pistooli ei vavissut vähääkään.\n\n— Nostakaa kätenne! Minä ammun hyvin ja erehtymättä ja myös säälittä —\nmurtovarasta!\n\nMies nosti epäröimättä kätensä. Sitten hän sanoi hymyssä suin.\n\n— Myönnän täysin ansaitsevani tällaisen kohtelun. Mutta minä olen —\nniin uskomattomalta kuin se kuulostaneekin — varatuomari Kaarlo Rauta.\nEtsin ystävääni insinööri Antti Saraa, jonka tekin ilmeisesti hyvin\ntunnette.\n\nSanat ja levollinen ääni, millä ne lausuttiin, vaikuttivat. Nuoren\nnaisen suuriin, tummiin silmiin nousi epäröivä ilme.\n\n— Mikä takaa, että todella olette se, miksi itseänne väitätte? hän\nkysyi.\n\n— Jos sallinette, neiti Valkama... Rauta aloitti.\n\n— Erehdytte, tyttö keskeytti. — Tilanne ei kylläkään ole sellainen,\nettä esittely olisi minun puoleltani tarpeen. Mutta olittepa kuka tai\nmikä tahansa, niin en halua esiintyä teidänkään edessänne toisena kuin\nolen. En ole neiti Valkama. Olen Marjatta Rauhala.\n\nNeiti Rauhala! Sepä vasta käänne! Tämä varmakäytöksinen kaunotar ei\nsiis ollutkaan pääministerin sisaren tytär, vaan... Yö tuntui olevan\nyllätyksiä täynnään.\n\n— Kiitos oikaisusta, Rauta sanoi tyynen kohteliaasti. — Siis:\nneiti Rauhala, jos sallitte minun hetkeksi laskea oikean käteni,\nojennan nähtäväksenne ulkomaan passini. Valokuvani ja henkilötietoni\nriittänevät todistukseksi siitä, ettei minullakaan ole halua esiintyä\nväärällä nimellä.\n\nTyttö nyökkäsi. Rauta pani merkille, että hän astahti vain askeleen\neteenpäin ottaakseen vastaan passin, mutta pysytteli kuitenkin yhä\nriittävän kaukana ampuakseen, jos toinen yrittäisi yllätystä.\n\nTodettuaan kutsumattoman vieraansa henkilöllisyyden Marjatta Rauhala\nlaski aseensa.\n\n— Odottakaa hetkinen.\n\nMuutaman minuutin kuluttua hän palasi yllään yksinkertaisen kaunis,\ntummanruskea puku, jonka ainoana koristeena oli vanhanaikainen,\nsäihkyvä rintasolki. Äskeinen jännittynyt ilme oli kadonnut kasvoilta,\nja hänen käytöksensä oli rauhallisen varmaa. Hän viittasi vieraalle\ntoista nojatuolia ja istahti itse toiseen.\n\nTilanne oli omituinen, jotenkin epätodellinen. Rauta vaistosi sen,\nmutta pysytteli äänettömänä odottaen tytön aloittavan keskustelun. Hän\naprikoi mielessään, mitä oli tuon rauhallisen ulkokuoren alla. Tytön\nsilmissä hän oli lukevinaan hätää.\n\nMarjatta Rauhala oli puolestaan suorittanut arviointinsa loppuun.\nLämpimästi hän sanoi:\n\n— Tavallaan olen iloinen siitä, että tulitte. Tänä yönä en olisi\nkuitenkaan voinut nukkua. Voitte pitää tätä tervetulotoivotuksena,\ntuomari Rauta. Tunnen teidät nimeltä Antin puheista.\n\nSiis jo kolmas nainen, jolle Sara oli puhunut hänestä! Muistaessaan\nAnnele Sinivuon Rauta toivoi vain, ettei hän nyt taaskin joutuisi\nkuulemaan Saran kehoittaneen kääntymään juuri hänen puoleensa, jos\njotakin vakavaa sattuisi. Mutta kun se maalattu nukke oli Saran\nkihlattu, niin mikä paikka hänen elämässään oli Marjatta Rauhalalla,\ntällä »asumattoman huvilan» kaunottarella, jota Sara ei olisi saanut\npelästyttää turhanpäiväisellä ovikellonsoitolla? Hän ja Antti — siinä\nolisikin ollut uljas pari! Mutta...\n\n— Tiedättekö, tyttö jatkoi, vuorokausi voi olla kiduttavan pitkä aika.\nEilisillan jälkeen minulla ei ole ollut hetkenkään lepoa.\n\nRauta työnsi syrjään arvailut ja kävi siekailematta käsiksi lähinnä\noleviin asioihin.\n\n— Teidän luonanne Sara siis oli eilen, hän totesi. — Mihin aikaan hän\ntuli ja milloin lähti?\n\nTytön silmäkulmien väliin painui ryppy, ja katse kävi jälleen\nepäluuloiseksi.\n\n— Te olette liian innokas kysymään, hän sanoi torjuvasti. — Älkää\nkuvitelko, että minä ilman muuta vastaan teidän kysymyksiinne. Haluan\nensin varmistua siitä osasta, mitä te esitätte tässä näytelmässä.\nKertokaa siis te ensin, mitä tiedätte.\n\nRauta punnitsi tilannetta Hänhän ei tuntenut Marjatta Rauhalaa eikä\nhänen osaansa. Mutta hän ei miettinyt kauan. Hän luotti tässäkin\ntapauksessa vaistoonsa, ja vaisto sanoi, että kannatti hyväksyä tytön\nehdot.\n\nSiksi hän aloitti tunnontarkasti alusta. Hän kuvasi lyhyesti\nrikospoliisin päällikön ja rouva Martion käynnit luonaan. Muutamin\nsanoin hän selosti Inkeri Kaarion tutkimuksia »Piilopirtissä» ja\nSaran miesten suorittamia etsiskelyjä. Hän kertoi siitä, miten\nylioppilas Virta oli saanut selville täällä Lauttasaaressa suoritetun\nihmisryöstön, ja autonkuljettajan murhasta. Lopuksi hän mainitsi siitä,\nkuinka ylioppilas Karikko oli sitten taas päässyt kadonneen Saran\njäljille, ja matkastaan tänne.\n\nHänen puhuessaan Marjatta Rauhala oli vetäytynyt pois valopiiristä,\njoten mies ei voinut nähdä ilmeiden vaihtelua hänen kasvoillaan.\nSelostuksen päätyttyä hiljaisuus laskeutui huoneeseen, Kun tyttö\nvihdoin puhui, hänen äänensä oli hyvin matala:\n\n— Kiitän teitä, tuomari Rauta. Kuvauksessanne on vain yksi ainoa kohta,\njota en ymmärrä. Miksi ette heti mennyt autonkuljettajan luo?\n\nHarmikseen Rauta tunsi punastuvansa. Tyttö oli suoraan iskenyt siihen\nainoaan kohtaan, jonka yli hän oli kertomuksessaan hypännyt. Hänestä\noli tuntunut mahdottomalta kertoa Annele Sinivuon käynnistä.\n\nMarjatta Rauhala kumartui häntä kohden ja laski kätensä luottavaisesti\nhänen käsivarrelleen.\n\n— Miksi? Kaikkihan olisi nyt toisin, aivan toisin.\n\n— Eräs asiakas pidätti minua, mies vastasi empien.\n\n— Saanko kysyä, kuka?\n\n— Eräs neiti Sinivuo.\n\n— Tuo nimi ei sano minulle mitään, tyttö virkahti. — Kysymykseni on\nteistä ehkä epähieno. Ja sitä se onkin, jos tuolla asiakkaallanne ei\nole mitään tekemistä tässä asiassa. Mutta minulla on tunne, että hän\non jollakin tavalla mukana. Jollakin tavalla, jota syystä tai toisesta\nette haluaisi sanoa minulle. Miksi kiertelette tässä kohdassa, tuomari\nRauta?\n\nNo, ellei tyttö ymmärtänyt, niin saattoihan hän, Rauta, puhua\nsuoraankin.\n\n— Hän on kaupunginjohtaja Sinivuon tytär, hän selitti ja lisäsi sitten:\n— Hän tuli pyytämään minua etsimään hänen kadonnutta sulhastaan,\ninsinööri Saraa.\n\nMarjatta Rauhala hypähti pystyyn suuttumuksesta säkenöivin silmin.\n\n— Se on valhe!\n\nRautakin nousi. Huomioon ottaen ne sanat, mitkä hän oli huvilaan\ntunkeuduttuaan kuullut tytön lausuvan, hän oli tiennyt ilmoituksensa\nsattuvan kipeästi. Mutta tällaista hän ei ollut odottanut.\n\n— Valitan, hän sanoi, mutta tuo tyttö kykeni todistamaan sanansa\nkihlasormuksella ja Saran valokuvalla, joka oli omistettu juuri hänelle.\n\nMutta nämä todistuksetkaan eivät, vastoin hänen luuloaan, tehonneet.\n\n— Petosta, petosta kaikki tyynni! Marjatta Rauhala huudahti jalkaa\npolkien.\n\n— Te käytätte kovia sanoja, neiti, Rauta huomautti, vieläpä tytöstä,\njota ette lainkaan tunne.\n\n— Mutta minä tiedän, että hän valehteli!\n\nRauta tarttui yhteen sanaan:\n\n— Tiedätte? Mikä antaa teille oikeuden väittää niin? Sekö, että Antti\nSara on useita kertoja käynyt täällä luonanne? Että tekin, kenties,\nrakastatte häntä?\n\n— Ei, ei yksin se, Marjatta Rauhala torjui. Hänen silmänsä säikkyivät,\nja poskilla paloi puna. Sitten hän äkisti hillitsi itsensä. Hän tuli\naivan Raudan eteen ja katsoi häntä silmiin. Hetken vaitiolon jälkeen\nhän lausui:\n\n— _Minä_ olen Antti Saran morsian.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nJOHTOLANKA.\n\n\nTuskin nuo sanat olivat kaikuneet huoneessa, kun Rauta jo vaistosi,\nettä ne olivat todet. Juuri niin. Juuri tuollainen sen tytön täytyi\nolla, johon Antti Sara saattoi rakastua.\n\n— Onnittelen teitä, neiti Rauhala, hän sanoi lämpimästi. Ja ennen\nkaikkea onnittelen Anttia.\n\n— Kiitos. Tiedän voivani luottaa teihin, ja siksi haluan kertoa teille\nsen, minkä vain hyvin harvat toistaiseksi tietävät.\n\nHe istuutuivat jälleen paikoilleen, ja nyt oli Raudan vuoro kuunnella.\nHänen mielessään vilahti siinä kuunnellessa painostava kysymys, oliko\nAnnele Sinivuo kenties eräs niistä harvoista, jotka tiesivät. Siksi\nlähelle Antti Saran salaisuutta hän oli osunut omine tarinoineen\n»Romeosta ja Juliasta nykyaikaisessa asussa». Mutta tämä oli sittenkin\naivan toista!\n\nSe oli kertomus kahden voimakkaan nuoren ihmisen suuresta rakkaudesta.\nHeidän taipaleensa olisi ollut aivan selvä ja kirkas, ellei tytön isä\nolisi ollut vasemmiston kannatukseen nojautuvan hallituksen päämies.\nSovitteluun kaikessa tottunut isä ei ollut asettunut vastaan. »Se,\nettä sinä rakastat insinööri Saraa, riittää minulle — sitten kun taas\npääsen palaamaan vanhaan virkaani», hän oli sanonut, »mutta nyt, nyt\nheti?» Hän oli pudistanut huolestuneena päätään ja jatkanut: »Rakas\nlapsi, ota huomioon, että meillä on ennenkin sekavissa ja kireissä\nsisäpoliittisissa oloissa hallituksia kaadettu yhtä asiattomien,\nvieläpä sensaatioarvoltaan vähäisempienkin syiden vuoksi. Mutta vaikka\notattekin — kuten toivon — ymmärtääksenne tämän, niin odotuksenne ei\nveny ensi syksyä pitemmälle, sen lupaan.» Tytär ei ollut käsittänyt\nisänsä kantaa, mutta Antti oli sanonut: »Hyvä on, sittenpä saat\nkylliksi aikaa valmistaa rauhassa diploomityösi». Diploomityö —\narkkitehdiksi valmistuminen! Tuo kaikki oli Marjatasta tuntunut\nyhdentekevältä ja epäoleelliselta sen jälkeen, kun rakkaus oli äkisti\nja väkevänä tullut hänen elämäänsä. Mutta Antti oli ollut itsepäinen\nja voittanut. Yhteen isänsä vaatimukseen Marjatta ei kuitenkaan ollut\nsuostunut, siihen, ettei hän saisi tänä aikana tavata sulhastaan.\nSiinä suhteessa rouva Valkama, joka oli toistakymmentä vuotta ollut\nveljensä tyttärelle äidin sijaisena, oli tullut hänen avukseen ja\nsaanut veljensä vakuutetuksi siitä, että tämä talvikautena hiljainen ja\nsyrjäinen huvila oli Marjatan diploomityön loppuun suorittamiseen mitä\nsopivin ja että Antti Sara oli mies paikallaan auttamaan ja neuvomaan\ntyttöä. Ja niin asia oli järjestetty. Kaikki oli sujunut hyvin, aina\nhirvittävään eilispäivään asti. Mutta sitten elämä oli yht'äkkiä\nsumentunut kammottavaksi painajaisuneksi.\n\nRauta ajatteli kaikkea sitä, mitä Marjatta Rauhalan oli tänä päivänä\nollut kestettävä. Kammottava painajaisuni ‒ se ei todellakaan ollut\nliian paljon sanottu. Hirvittävä syytös hänen rakastamaansa miestä\nvastaan, sanomalehdistön laajana rintamana tekemät alhaiset hyökkäykset\nja lopuksi sulhasen salaperäinen katoaminen ja siihen ilmeisesti\nliittyvä hengenvaara. Kaiken tuon kukkurana oli vielä hänen asemansa\nisän ja sulhasen välissä.\n\n— Miten ihmeessä olette voinut yksin kestää kaiken, tämänkin päivän.\n\n— En ole sentään ollut aivan yksin, tyttö vastasi, — Katri-täti,\nrouva Valkama, tuli aamulla tänne. Ja nyt illalla hän olisi tahtonut\nviedä minut täältä kotiinsa. Sillä isän luo en palaa, en enää.\nMääräykset Antin vangitsemisesta ja hänen elämäntyönsä parastaikaa\nkäynnissä olevasta tuhoamisesta ovat liian kohtuuttomat, jotta voisin\nantaa ne anteeksi. Tiedän, etteivät ne ole isästä lähtöisin. Mutta\nheikkoudessaan hän suostui niihinkin, vaikkei hän voi olla sisässään\nvaistoamatta niitä vääriksi... Niin, Katri-täti olisi tahtonut minut\nmukaansa. Mutta en lähtenyt, koska uskoin Antin tulevan tänne — uskoin\naina siihen hetkeen asti, kunnes teidän sanoistanne, tuomari Rauta,\nymmärsin, ettei hän voi tulla.\n\nHän ei valittanut eikä itkenyt. Ja kuitenkin Raudalla oli tukahduttava\ntunne siitä, että jokainen sana nyyhkytti.\n\n— Minä pelkään, Marjatta Rauhala jatkoi, että tämän päivän jälkeen en\nvoi milloinkaan tyttären tavoin suhtautua isääni. Tekee kipeää, kun\nmuistin alkurajoilta asti on rakastanut isäänsä enemmän kuin ketään\nmuuta ja sitten yhtäkkiä tuntee häntä kohtaan vain vihaa... Kaikki tämä\nhirveä olisi jäänyt tapahtumatta, ellei se kunniasanalla vahvistettu\nvaikenemislupaus, jonka isä itsekkyytensä tähden vaati meiltä, olisi\nsulkenut Antin suuta tuossa mielettömässä kuulustelussa.\n\nSellainen oli siis selitys. Täällä, morsiamensa luona, Sara oli ollut\nTanja Maznitsenkon murhan tapahtuma-aikana.\n\n— Hän tuli tänne toissailtana myöhään, lähellä klo 22:ta, tyttö kertoi\nedelleen. — Hän ei selittänyt myöhästymistään, ei kertonut majuri\nLaurialasta eikä hyödyttömästä neuvottelustaan tuon tanssijattaren\nkanssa. Hän oli harvapuheinen tullessaan. Mutta se on vasta nyt\nmyöhemmin johtunut mieleeni. Silloin en kiinnittänyt siihen huomiota\nitsekkäässä ilossani. Olin näet juuri saanut diploomityöni valmiiksi\nja pyysin Anttia käymään sen vielä kerran lävitse. Aamu jo sarasti,\nkun hän pääsi loppuun ja lähti täältä. En luule milloinkaan ennen\nvaipuneeni uneen niin onnellisena kuin silloin. Korvissani soivat näet\nAntin sanat, että olin onnistunut työssäni erittäin hyvin. Nukuin\nraskaasti ja pitkään. Kun vihdoin heräsin, Antti seisoi vuoteeni\nvieressä. Mutta silloin maailma oli jo aivan toinen. Tuo kaikki\nhirveä oli tapahtunut. Kaikkein vaikeinta oli sitten, kun Antti\niltapäiväuutisissa kuuli majuri Laurialan itsemurhasta...\n\nMarjatta Rauhala värisi muistellessaan tuota kaikkea. Sitten hän äkisti\npainoi päänsä käsiinsä.\n\nRauta ei hennonut häiritä häntä kysymyksillä, vaan jäi ääneti\nodottamaan. Viimein tyttö nosti päänsä. Hän oli jälleen tyyni.\n\n— Mutta meidän on ajateltava eteenpäin, eikö totta? hän sanoi. —\nTullessanne te kysyitte minulta jotakin, tuomari Rauta. Nyt olen valmis\nvastaamaan.\n\n— Sara houkuteltiin ansaan ja huumattiin jossakin täällä Lauttasaaressa\npian sen jälkeen, kun hän eilisiltana poistui luotanne, mies selitti. —\nSiksi kysyin, milloin hän eilen lähti täältä.\n\n— Täsmälleen klo 23.\n\n— Hän mainitsi sisarelleen ilmoittautuvansa tänä aamuna. Sanoiko hän\nsiitä mitään teille?\n\n— Kyllä, tyttö vastasi. — Ja se aiheutti meidän ensimmäisen riitamme.\nHän aikoi näet edelleen kieltäytyä ilmoittamasta, missä hän oli\ntoissayönä.\n\n— Ja tekö halusitte, että hän ilmoittaisi sen?\n\n— Tietysti! Marjatta Rauhala vastasi. — Mitä merkitsee tällaisessa\ntilanteessa minun isälleni annettu vaikenemislupaus! Ja mitä siitä,\nvaikka ihmiset saavatkin tietää hänen olleen minun luonani aamupuolelle\nyötä! Kuvitelkoot minusta, mitä haluavat! Mutta hän ei ottanut\nkäsittääkseen, ettei enää kannattanut takertua tuollaisiin seikkoihin.\n»Ei», hän sanoi, »minä en puhu. Mutta älä pelkää. Meidän maassamme ei\nmurhasta tuomita miestä, joka ei ole sitä tehnyt.» Mutta tuomari Rauta,\nminä puolestani en jaksa enää uskoa edes siihen. Meillä tuntuu kaikki\nolevan nyt mahdollista!\n\nRauta nyökkäsi. Hän käsitti, että Saralta saattoi odottaa juuri\ntuollaista kannanottoa ja uhmaavaa pysymistä siinä.\n\n— Te ja minä olemme sentään vielä jäljellä, tyttö jatkoi. — Tiedän,\nettä te yritätte kaikkenne löytääksenne Antin. Minä teen vain sen,\nmihin minä pystyn: pelastan hänen kunniansa.\n\n— Te tarkoitatte, että te...?\n\n— Huomisaamuna minä ilmoitan sen, mitä Antti ei suostunut sanomaan,\nMarjatta Rauhala sanoi lujasti. — Päätökseni on horjumaton. Tiedän\ntarkalleen, mitä teen. Se ei ole muuta kuin minkä jokainen rakastava\nnainen minun asemassani tekisi. Heidän täytyy saada tietää häpäisseensä\nja vainonneensa syytöntä! Ja suuttukoon isä miten hirveästi tahansa,\nviranomaistenkin on sitten pakko uskoa, ettei Antti ole paennut,\nvaan että hänet on väkivalloin ryöstetty, ja ryhtyä toimiin hänen\npelastamisekseen.\n\n»Päätökseni on horjumaton», tyttö oli sanonut, ja hän tarkoitti todella\nsitä. Mutta hänen pettymyksekseen tuomari Rauta pudisti päätään.\n\n— Ymmärrän hyvin, että olette päätynyt tuohon suunnitelmaan, mies\nsanoi. — Ja kuitenkin teidän täytyy luopua siitä tai ainakin lykätä sen\ntoimeenpano.\n\nTytön vastaväite oli valmiina. Mutta arvaten, mitä hänen mielessään\nliikkui, Rauta kiirehti jatkamaan:\n\n— Teidän täytyy! Muuten tuhoatte minun yritykseni sulhasenne\npelastamiseksi. Tanja Maznitsenkon murhajuttua on nyt meidän\nkannaltamme arvioiden jäänyt taka-alalle. Aikanaan voimme todistaa\nSaran syyttömyyden siihen. Nyt on tärkeintä ja kiireellisintä löytää\nhänet ja saada hänet vapaaksi. Jos te, kuten sanoitte, huomisaamuna\ntoteutatte suunnitelmanne, niin on hyvin luultavaa, että sillä\nallekirjoitatte sulhasenne kuolemantuomion.\n\nMarjatta Rauhalan silmät laajenivat kauhusta. Mitä mies tarkoitti? Oli\nollut helppo työntää syrjään Katri-tädin säikähtäneet vastaväitteet,\njotka perustuivat vain julkisen häväistysjutun pelkoon. Mutta tämä oli\nvallan muuta.\n\n— En käsitä, hän valitti.\n\n— Ajatelkaa tilannetta, missä nyt ollaan, Rauta ryhtyi selittämään.\n— Vihollisemme voivat olla tähänastisiin saavutuksiinsa hyvin\ntyytyväiset. Tanja Maznitsenkon murhajutussa he ovat, itse kokonaan\nnäkymättömissä pysyen, saaneet epäilykset suuntautumaan Saraan ja hänen\nystäviinsä. Viime öinen ryöstö oli myös heikäläisten onnistunut veto.\nSen jälkeen kun Sara siten katosi näkyvistä, tuskin kukaan, meitä hänen\nystäviään lukuunottamatta, enää epäilee, etteikö hän olisi tieten\ntahtoen paennut ja nyt piileksisi vain välttääkseen rangaistuksen\nkonnantyöstään. Vihollisillamme mahtanee olla ruhtinaallisen hauskaa\nseuraillessaan sivusta, miten poliisi ponnistelee saadakseen Saran\nkiinni. He tuntevat, että heillä on nyt kaikki valtit käsissään. Ja\nniin heillä valitettavasti onkin — toistaiseksi. Mutta tuossa heidän\ntäydellisessä turvallisuuden tunteessaan on myös paras tae siitä, ettei\nheidän kynsissään olevalla Saralla vielä ole välitöntä hengenvaaraa.\n\nMarjatta Rauhala huoahti tuskaisesti. »Ei välitöntä hengenvaaraa» — se\ntuntui pieneltä lohdutukselta.\n\n— Niin, enempään emme voi luottaa. Rauta jatkoi. — Olemme jo tähän\nmennessä saaneet kylliksi näytteitä siitä, että vihollisemme eivät\nkaihda veritekoja. He arvioinevat kuitenkin, että se tila, mihin\nhe ovat nyt saattaneet Saran, ei ole kuolemaa parempi, eivätkä\nsen vuoksi katsone tarpeelliseksi mennä pitemmälle. Mutta asema\nmuuttuu kokonaan,— se teidän täytyy käsittää, neiti Rauhala — jos te\ntoteutatte suunnitelmanne. Ajatelkaa tarkoin, mitä on merkitsevä se,\nettä koetatte todistaa sulhasenne syyttömäksi murhaan. Te ilmoitatte\nhänen olleen tuon yön teidän luonanne täällä. Hyvä on. Näytte\nvalmistautuneen siihen, että teiltä tullaan vaatimaan kiusallisia\nlisäselvityksiä. Mutta paljon pahempaa on, että teidän esiintymisenne\non oleva hälyttävänä merkkinä vihollisillemme, jotka käsittävät\nsilloin ajan olevan täpärällä. He saattavat silloin pitää huolen\npainavimman vastatodistuksen ilmestymisestä: varsin pian voidaan\nlöytää ruumis. Ja todistettakoon sitten mitä tahansa, niin suurin osa\nihmisiä jää siihen uskoon, että kysymyksessä on itsemurha, joka johtui\nsyyllisyydentunnosta.\n\nRauta tiesi puhuvansa säälimättömästi. Mutta hänellä ei ollut valinnan\nvaraa.\n\n— Voi älkää, älkää! Marjatta Rauhala pyysi väristen. — Minähän\ntarkoitin vain...\n\n— ... vain parasta, Rauta täydensi. — Tiedän sen. Mutta teidän täytyy\nantaa minulle aikaa yrittää vapauttaa sulhasenne omia teitäni. Ellen\nminä onnistu, niin sitten...\n\n— Hyvä on, tyttö taipui, teen niinkuin tahdotte. Mutta eikö yrityksenne\nole alun perin toivoton, kun ette edes tiedä, keitä ovat ne, joita\nvastaan taistelette?\n\n— Jokin johtolanka täytyy olla olemassa, Rauta sanoi.\n\n— Ettekö te voi auttaa minua sen löytämisessä?\n\n— Voi, en tiedä mitään! tyttö valitti. — Minusta me haparoimme\ntoivottomassa pimeydessä, sillä aikaa kuin Antti... Voi, kaikki on niin\nkauheata!\n\nRaudan mieleen juolahti eräs kysymys:\n\n— Onko Sara joskus tullut kertoneeksi teille jostakin punatukkaisesta,\nharmaapukuisesta naisesta?\n\nKun Marjatta Rauhala puisti päätä kasvoillaan kummastunut ilme, mies\nlisäsi:\n\n— Tarkoitan naista, joka johti viimeöistä ryöstöä. Tulin vain\najatelleeksi, että tuo nainen on kenties ollut Saran kintereillä\npitempäänkin.\n\n— En ole kuullut kenestäkään sellaisesta, tyttö vastasi.\n\nRauta nousi kävelemään. Hermostuneesti hän mitteli huonetta\nedestakaisin. Minuutit kuluivat, kalliit minuutit. Ne muuttuisivat pian\ntunneiksi ja vuorokausiksi! Oliko sitten auttamattomasti niinkuin tyttö\noli valittanut, että he vain haparoivat toivottomassa pimeydessä? Ei\ntoki! Jokin ulospääsytie oli varmasti olemassa.\n\nÄkisti hän pysähtyi paikoilleen. Kun hän käännähti tyttöön, hänen\nsilmänsä loistivat.\n\n— Vihollisemme ovat tehneet virheen! hän huudahti, ja ääni kaikui taas\nlujana.\n\nMarjatta Rauhala katsoi häneen pitkään. Mutta näkyi selvästi, ettei\ntyttö enää uskaltanut odottaa paljoa.\n\nRauta puhui innokkaasti:\n\n— He ovat itse antaneet kaipaamani johtolangan! Vaistosin jo silloin,\nkun kuulin, että te olette Saran morsian, saaneeni siinä arvaamattoman\ntärkeän tiedon. En vain osannut nähdä, mitä kaikkea se oikeaan\nyhteyteensä asetettuna merkitsee. He luulivat olevansa hyvinkin\nviisaita lähettäessään luokseni tuon Annele Sinivuon kihlasormuksineen\nja »sulhasen» kuvineen! He laskivat hänen kauttaan pysyvänsä\ntapahtumien tasalla tälläkin taholla ja saavansa hyvissä ajoin tiedon,\njos onnistuisin pääsemään lähelle heidän salaisuuttaan. Tottahan\ntoki minä kertoisin avoimesti tutkimusteni edistymisestä kadonneen\ntoverini morsiamelle, joka oli turvautunut minuun samoin kuin heidän\nonkimiensa tietojen mukaan Saran sisarkin. Loukku ei ollut hullummin\najateltu! Meidän onneksemme he eivät vain tienneet — yhtä vähän kuin\nme Saran ystävätkään — että Saralla oli jo morsian. Tuo seikka on nyt\npaljastanut, millä puolen Annele Sinivuo pelaa.\n\nRauta naurahti tyytyväisenä.\n\n— Maksoi tosiaan vaivan murtautua tähän taloon ja seisoa teidän\npistoolinne edessä! Ellen näet olisi löytänyt teitä juuri nyt, olisin\nvarmaan mennytkin heidän loukkuunsa, ja peli olisi pian ollut lopussa.\nNyt sen sijaan aloite on siirtynyt meidän käsiimme!\n\nMarjatta Rauhala oli kuunnellut jännittyneenä. Olisiko, voisiko\nsittenkin vielä olla toivoa?\n\n— Tuo, mitä sanoitte heidän tekemästään virheestä, on hienosti nähty,\nhän myönsi hitaasti. — Mutta te sanoitte myös, että he ovat itse\nantaneet johtolangan. Minä en näe sitä. Mikä se on?\n\n— Annele Sinivuo! mies huudahti. — Ellen vallan pahoin erehdy, hän\ntulee jo huomisaamuna toimistooni kuulemaan uutisia. Hyvä on. Tällä\nkertaa hän on suorastaan tervetullut. Sillä joskus sen jälkeen hänen\ntäytyy käydä myös toimeksiantajiensa luona. Hän on siten osoittava\nminullekin tuon tien, jota kohden vielä äsken melko toivottomana\nhaparoin.\n\n— Mutta sen tien kulkeminen voi maksaa teidän henkenne, tyttö huomautti.\n\nRauta kohautti leveitä hartioitaan.\n\n— Tietysti _voi_, hän myönsi hymähtäen.\n\nYössä kajahti samassa laukaus.\n\n— Karikon hälytysmerkki! mies huudahti. — Arvasinhan, etteivät\nviholliset ole kaukana täältä. Nopeasti, ottakaa päällysvaatteenne!\nTänne ette voi enää jäädä. Vien teidät kaupunkiin.\n\nMarjatta Rauhala ei tuhlannut aikaa kyselyihin. Muutaman minuutin\nkuluttua he olivat jo ulkona. Tyttö otti johdon käsiinsä, hän tunsi\ntienoon. Pian he saavuttivat maantien.\n\nKarikko oli kääntänyt auton ja seisoi sen luona tähyten pimeyteen.\n\nKun heidän vaununsa lähti liikkeelle, takaa kuului jo voimakkaan\nauton lähenevä koneensurina. Karikko ei silti ajanut huimemmin kuin\nturvallisuus salli.\n\n— Meidän on palattava samaa tietä kuin tulimmekin, hän sanoi\nlevolliseen tapaansa. — Noista takana tulijoista ei ole vaaraa.\nAjattelin, että vara on taaskin parempi kuin vahinko, ja siksi hakkasin\npari puuta tien poikki esteeksi.\n\n— Niitä oli siis täällä lähettyvillä? Rauta kysyi. — Voit puhua\navoimesti. Neiti on ystäviämme.\n\n— Olihan niitä, Karikko kertoi. — Odotusaika kävi vähän pitkäksi.\nSiksi lähdin kävelemään katsoakseni, oliko tie selvänä edessä.\nValtamaantiellä oli vilkkaanlaista. Siellä oli näet poliisipartio,\njoka pysähdytti jokaisen kaupungista tulevan tai sinne aikovan auton.\nOletko ennen kuullut, että ajokortteja ja rekisterikirjoja kysytään\ntähän aikaan yöstä? Kiukkuisimpia matkalaiset tuntuivat olevan siitä,\nettä poliisit tutkivat taskulamppujen valossa jokaisen autossa olijan\nkasvot. Seurailin aikani sitä menoa syrjästä. Sitten kävin katastamassa\nnoiden poliisien autoa, joka seisoikin aivan arveluni mukaan vähän\nmatkan päässä tien sivussa. Ne askeleet maksoivat vaivan. Luulen\ntietäväni kaikkien poliisiautojen numerot. Tämä ei ollut niitä. Numero\noli A 13 999.\n\n— Mitä? Rauta huudahti suutahtaen. — Sehän on minun »Lincolnini» numero!\n\n— Lincoln-merkkiä vaunu olikin, Karikko vahvisti. — Saat huomenna\nvarmaan kuulla autohallisi miehiltä kiintoisan jutun, miten itse\nolet puhelimitse tilannut autosi määräpaikkaan ja käskenyt jättämään\navaimen paikoilleen. Noilta hepuilta ei tunnu puuttuvan eräänlaista\nhuumorintajua. No niin, kävelin sitten muina miehinä takaisin. Suora\ntie oli todettava poikki olevaksi. Siksi käänsin vaununi valmiiksi.\nSitten ei ollut paljon muuta tehtävää kuin havaita, ettei tähdistä ole\njuuri seuraa. Suorastaan toivoin jotakin tapahtuvaksi, koskapa sinä\ntunnuit juuttuneen johonkin kiinni. Niin, saatte suoda anteeksi, neiti,\nminusta todellakin tuntui siltä. Enhän tiennyt...\n\nMarjatta Rauhala naurahti. Hänestä tuntui hyvältä kuunnella hartiakkaan\nkuljettajan tyyntä, hidastahtista selontekoa. Tavassa, jolla hän\nsuhtautui asioihin, oli jotakin hyvin rauhoittavaa.\n\n— Sitten, kuin tilauksesta, kuulin ääniä, Karikko jatkoi. — Kaksi\nmiestä läheni valtamaantieltä käsin. En voinut pimeässä nähdä heitä.\nMutta he juttelivat huolettomasti ääneen luullen olevansa kenenkään\nkuulemattomissa. »Ettäkö meidän on tutkittava kaikki tämänpuolen\nhuvilat?» toinen kysyi. »Kuulithan sen itsekin», toinen vastasi,\n»Pomo on pähkähullu. Hän kuvittelee, etteivät ne kaikki muka olekaan\nasumattomia. Jos niissä sattuisi joku piileksimään, niin enpä\ntahtoisi olla sen housuissa meidän päästyämme paikalle.» Sanat olivat\nsuunnilleen nämä, vain erinäisin kirouksin höystettyinä. Sitten\nviimeksi äänessä ollut mies naurahti niin pirullisesti, että minä\nammuin heti enkä suinkaan ilmaan, vaan suoraan kohti. Mutta tietysti\nse meni ohi, kun en maalia lainkaan nähnyt. Kuulin vain kiljaisun ja\nsitten kahden jalkaparin loittonevat äänet. No, en moiti heitä siitä,\nettä he juoksivat. Ei ole erikoisen miellyttävää luulla olevansa vallan\nturvassa ja sitten pimeydestä alkaakin paukkua. Siinäpä sitten olikin\nkaikki.\n\n— Se ei ollutkaan vähän, Rauta totesi. — Sinä olet hoitanut asiasi\ntaaskin hyvin.\n\nAuto kiiti jo valtamaantietä. Karikko otti koneesta säälimättä irti\nkaiken voiman. Marjatta Rauhala tarrautui huimaavissa käänteissä\nkiinni vierustoverinsa käsivarteen, hänestä ajo tuntui mielettömältä.\nMutta Rauta käsitti, että Karikko uumoili yhä takaa-ajoa eikä halunnut\ntuudittautua liiallisiin kuvitelmiin tienmurroksensa vihollisille\naiheuttaman viivytyksen pituudesta. Vauhtimittari heilui molemmin\npuolin sataa, ja kevyt vaunu kallisteli tien käänteissä vaarallisesti\nVasta kun he olivat sivuuttaneet Tilkan sotilassairaalan ja kaupungin\nvalot sukelsivat näkyviin, vauhti hidastui.\n\nMarjatta Rauhala huoahti helpotuksesta. Tämä hurja öinen pakomatka oli\nollut melkein liikaa hänen hermoilleen.\n\n— En voi olla ajattelematta noita miehiä huvilan lähettyvillä, hän\nvirkahti. — Olin luullut olevani siellä täysin turvassa. Mutta miten\nminun olisi käynytkään, ellette te, tuomari Rauta, olisi tullut!\n\n— Niin, Rauta myönsi, voinemme molemmin puolin todeta, että meillä on\ntänä yönä ollut onnea. Toivokaamme, että se jatkuu.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nAJO ALKAA.\n\n\nSeuraavana aamuna Kaarlo Rauta oli varhain liikkeellä. Oli varauduttava\nsitä silmällä pitäen, että Annele Sinivuo saattoi tulla hänen\ntoimistoonsa jo heti klo 10:ltä. Sitä ennen oli siis järjestettävä\nhänen varjostamisensa. Tämä johtolanka ei saanut enää päästä käsistä!\nLisäksi hän toivoi jo ennen tytön tuloa saavansa tiedot tohtori\nTuomisen ja pastori Vanhalan suorittamien tutkimusten tuloksista.\n\nRauta oli hyvällä tuulella, kuten aina päästyään kunnolla toimintaan\nkäsiksi. Hänessä ei näkynyt jälkeäkään siitä, että yön uni oli jäänyt\nvarsin lyhyeksi. Rouva Valkama, jonka luo hän oli Marjatta Rauhalan\nvienyt, oli säikähtänyt pahanpäiväisesti öisestä vierailusta. Mutta kun\nveljentytär sitten oli kertonut hänelle huvilan tapahtumista, ei vanhan\nrouvan kiitollisuudella ollut rajoja.\n\nRaudan ajatukset palasivat käynnissä olevaan ajoon. Huolestunut\nilme levisi hänen kasvoilleen. Hän ajatteli Inkeri Kaariota ja\ntämän vaarallista osaa. Inkeri oli luvannut tulla toimistoon vasta\npäivemmällä. Hän ei tahtonut rikkoa »Piilopirtin» tapoja, joihin kuului\nnukkua pitkään aamulla. Mutta kenties hän sittenkin tekisi tänään\npoikkeuksen, jos oli saanut — kuten eilen vihjaisi odottavansa —\nAlexander Domskin sairasvuoteen ääressä tietoonsa jotakin merkittävää.\nRauta toivo hartaasti, että Inkeri tulisi — vaikkapa ilman uutisia!\n\nKello lähenteli vasta kahdeksaa, kun Rauta avasi toimistonsa oven.\nHänen mietteensä olivat viime minuuttien aikana koskeneet vain Inkeri\nKaariota. Mutta nyt hän sai muuta ajateltavaa.\n\nEilisiltana kaikki oli täällä ollut mallikelpoisessa järjestyksessä.\nNyt ei järjestyksestä enää kannattanut puhuakaan. Kaappien ovet ja\npöytien laatikot oli kiskottu auki ja puhtaat kirjelomakkeetkin\nviskottu hujan hajan lattialle. Olipas täällä ollut hienoja vieraita!\nRauta harppoi oman huoneensa ovelle. Sieltä vastaan irvistävä\nsekasorto oli vähintään yhtä täydellinen. Mutta siinä ei ollut\nkaikki. Kirjoituspöydän lähettyvillä makasi lattialla liikkumattomana\nnuorukainen, joka oli eilisiltana jäänyt toimistoon päivystäjäksi.\n\nRauta kumartui hänen puoleensa. Suoritettuaan pikaisen tarkastuksen hän\nhuoahti helpotuksesta. Pahinta ei sentään ollut tapahtunut. Poika oli\ntajuton ja surkeassa tilassa, mutta hengenvaaraa ei ilmeisesti ollut.\nKasvoissa oli nyrkiniskujen jälkiä ja takaraivossa jollakin tylsällä\naseella lyötyjä ruhjevammoja.\n\nRauta hälytti samassa talossa asuvan tutun lääkärin. Muutamien\nminuuttien kuluttua tohtori Puro, lyhyt ja paksu, hyväntuulinen\nherrasmies, oli jo paikalla.\n\n— Hei, mies! hän huudahti vilkaistuaan huoneiston sekasortoa. — Oletpas\nsinä heti aamutuimaan saanut täällä aikaan — miten minä nyt sanoisin? —\nhienoa jälkeä!\n\nYhdessä he kantoivat nuorukaisen eteishuoneen sohvalle. Tutkiessaan\npahoinpitelyn jälkiä lääkäri tuli vilkaisseeksi sivusta Raudan puuhia.\nÄänettömänä tämä keräsi lattialle singottuja papereita.\n\n— Mitä hullua! tohtori Puro murahti. — Eikö tällaisissa tapauksissa\nkuulu asiaan hälyttää poliisi? Tässähän on suoritettu raaka ilkiteko.\n\n— Tässä tapauksessa hälytystä ei tehdä, Rauta vastasi jurosti. —\nSinäkin saat luvan olla vaiti asiasta.\n\nTohtori Puro rypisti kulmiaan, mutta kuittasi sitten asian olkapäiden\nkohautuksella. Mikäpäs siinä? Kai Rauta juristina tiesi, mitä teki.\n\nKumpikin syventyi jatkamaan puuhaansa. Hetken kuluttua lääkäri\nojentautui.\n\n— Päässä olevat vammat eivät ole vaarallisia, hän sanoi. — Pahempi on,\nettä pari kylkiluuta on poikki. Ei häntä ole juuri — miten minä nyt\nsanoisin? — hellävaroen käsitelty. Hän palaa kyllä pian tajuihinsa,\nmutta aivan lähiaikoina hänen ei kannata ajatella revansin hankkimista.\n\n— Hänet täytyy kai toimittaa sairaalaan? Rauta kysyi.\n\nTohtori Puro nyökkäsi.\n\n— Mitä pikemmin, sen parempi, hän sanoi.\n\n— Mutta luuletko, että asia voitaisiin hoitaa kaikessa hiljaisuudessa?\nRauta tiedusteli. — Katsohan, tämä täällä näkemäsi kuuluu, ellen pahoin\nerehdy, käynnissä olevaan suurenpuoleiseen kamppailuun. Juttu on nyt\nsiinä vaiheessa, etten minä todellakaan joutaisi hukkaamaan aikaa\nhyödyttömiin poliisikuulusteluihin.\n\nTohtori Puro naurahti leppoisasti.\n\n— Kadehdin sinun hyviä hermojasi, Rauta, hän sanoi. — No, minä\njärjestän asian niin hyvin kuin voin. Kun ovikello seuraavan kerran\nsoi, voit turvallisesti avata. Mutta kuulehan, isonyrkkinen ystäväni,\nälä kohtele paarinkantajia kuin he olisivat — miten minä nyt sanoisin?\n— valepukuisia roistoja hekin.\n\nHeilauttaen kättään hyvästiksi lääkäri lähti.\n\nRauta jatkoi puhdistustyötään. Hän teki nopeasti selvää. Paperien\njärjestyksestä hän ei tällä kertaa piitannut, vaan sulloi niitä\npinkoittain kaappeihin.\n\nOli ilmeistä, että tänne suoritettu hyökkäys oli hänen eilisaamuna\nsaamansa uhkauskirjeen kirjoittajan järjestämä. Siinähän oli vaadittu\nhäntä jäämään jutusta syrjään, »ellette halua itsellenne Saran\nkohtaloa». Piileksivä »valvova ystävä» oli nyt tahtonut osoittaa\nhänelle, että nuo sanat eivät olleet leikiksi tarkoitettuja.\n\nNuorukainen oli palannut tajuihinsa. Hänen katseensa harhaili\nlevottomana sinne tänne. Rauta istahti hänen viereensä.\n\n— Kas niin, kaikki on taas hyvin, hän rauhoitti. — Olet saanut vähän\nvammoja, mutta pian olet taas kunnossa. Täällä kävi jo lääkäri, joka\ntutki sinut. Ja mitä taas täällä tapahtuneeseen tulee, niin ellet jaksa\nkertoa siitä, jätä toiseen kertaan.\n\n— Kyllä minä jaksan, nuorukainen sanoi. — Rintaan vain koskee joka\nhengähdyksellä. Kunpa vain muistaisin, mitä tapahtui. Hyökkäys tuli\nniin odottamatta.\n\nVähitellen tapahtumat palautuivat hänen mieleensä. Katkonaisesti hän\nalkoi kertoa. Toimistossa oli ollut niin hiljaista, että hän oli\naamupuolella torkahtanut. Hän oli herännyt puhelimen soittoon. Kello\noli silloin näyttänyt puolta seitsemää. Karhea miehenääni oli kysynyt\ntuomari Rautaa. Ohjeittensa mukaan hän oli sanonut olevansa tuomari\nitse. Mies oli selittänyt, että lämpöjohdoissa oli vikaa, joten heidän\npiti päästä vilkaisemaan toimistohuoneitakin. Pahaa aavistamatta\nnuorukainen oli sitten laskenut heidät sisään, kaksi putkityömiestä.\nMutta päästyään tuomarin huoneeseen tulijat olivatkin äkisti käyneet\nhänen kimppuunsa. Toinen käytteli aseena raskasta ruuviavainta, toinen\ntyytyi nyrkkeihinsä. Hän oli yrittänyt puolustautua. Mutta molemmat\npäällekävijät olivat olleet isoja, romuluisia miehiä, ja heidän\nrynnäkkönsä oli tullut niin yllättävänä, että hän suistui piankin\nlattiaan. Miehet olivat vielä sittenkin jatkaneet pahoinpitelyä,\nja toinen oli julmistellut hänelle lyöntien ja potkujen välissä:\n»Tästä saat, perkeleen tuomari, ja tästä! Etpä, piru vie, nyt toviin\njuoksentele nuuskimassa asioita, jotka eivät sinuun kuulu!» Muuta\nnuorukainen ei tiennyt, sillä hän oli menettänyt sitten tajuntansa.\n\n— Saivatkohan ne viedyksi täältä jotakin arvokasta? hän kysyi\nlevottomana.\n\n— Eivät varmastikaan mitään tähdellistä, Rauta tyynnytti, ellei sinun\nmuistiinpanoissasi ollut tärkeitä puhelintiedoituksia. Niistä en ole\ntavannut jälkeäkään.\n\n— Muistiinpanoista he eivät paljon hyödy, nuorukainen vastasi. —\nTiedoitukset olivat hyvin yksitoikkoisia ja laihoja: »Toistaiseksi\ntuloksetta.» Kuule, Rauta, myönnän olleeni varomaton antaessani heidän\nvetää minua tuolla tavoin huulesta. Mutta koeta antaa minulle anteeksi.\n\n— Anteeksi sinulle? Sinulla ei ole kerrassaan mitään anteeksi\npyytämistä, Rauta torjui. — Laita vain niin, että pääset pian pois\nsairaalasta, niin sitten on kaikki taas hyvin. Minä puolestani yritän\nsillä aikaa maksaa noille lurjuksille korkojen kera takaisin vammat,\njotka sait vain siksi, että sinua luultiin minuksi.\n\nNuorukainen katsoi häneen kiitollisena. Mutta sitten nousi silmiin\nhaikea ilme. »Sillä aikaa» — niin, hän ei pääsisi enää leikkiin mukaan.\n\nKun paarit saapuivat, hän hymähti alakuloisesti:\n\n— Nyt käsitän, miltä haavoittuneesta tuntuu, kun häntä kannetaan pois\ntaistelukentältä toverien rientäessä ratkaisevaan rynnäkköön.\n\nYksin jäätyään Rauta istahti työpöytänsä ääreen. Hänen kasvoillaan oli\ntuima ja kova ilme. Yöllä kypsyneet suunnitelmat oli käytävä vielä\nkerran harkiten lävitse, ennen kuin niitä ryhdyttiin toteuttamaan.\nAjatus kulki kylmän rauhallisena. Tämä viime tapaus oli uusi huomautus\nsiitä, että erehdyksiin ei ollut totisesti enää varaa.\n\nPuhelin soi.\n\n— Rauta.\n\n— Tuominen täällä. Olen kymmenen minuutin kuluttua luonasi. Mutta\nsoitin kysyäkseni, onko jotakin, mikä sitä ennen olisi järjestettävä.\n\n— On. Oli hyvä, että soitit etukäteen. Täältä kannettiin juuri\nviimeöinen päivystäjä sairaspaareilla. Lähetä hänen tilalleen pari\nuutta ja, jos mahdollista, yhtä urheaa poikaa. Sitä paitsi koeta heti\nsaada käsiisi kaksi miestä, joilla on luotettavat morsiamet ja jotka\nsaavat tyttönsä myös kiireesti jalkeille, sekä vielä kolmas mies, joka\n— huomaa tarkoin! — on Annele Sinivuon hyvä tuttu. Kahden ensiksi\nmainitun tulee sen sijaan olla neiti Sinivuolle tuntemattomia. Onko\ntämä liian monimutkaista?\n\n— Ei lainkaan, tohtori Tuominen naurahti. — Milloin heidän on oltava\nsiellä?\n\n— He eivät saa millään ehdolla tulla toimistooni, Rauta sanoi. — Heidän\non kokoonnuttava sinun asuntoosi klo 9,30, jolloin sinä käyt antamassa\nheille lähemmät ohjeet. Luuletko asian järjestyvän, vaikka aika on näin\ntäpärällä?\n\n— Kyllä. Mutta näin ollen en kenties ehdi toimistoosi, ennen kuin\npuolen tunnin kuluttua.\n\n— Hyvä on.\n\nTuskin Rauta oli laskenut kuulotorven paikoilleen, kun ovikello\nvuorostaan soi.\n\nTulija oli keskimittainen kolmissakymmenissä oleva mies. Hänessä huomio\nempimättä kohdistui loistaviin, mustiin silmiin ja mustaan, päälaen\nkeskeltä herännäistapaan jakaukselle kammattuun tukkaan.\n\n— Huomenta, Rauta! hän toivotti.\n\n— Huomenta, Vanhala! Varhain sinäkin olet liikkeellä,\n\n— Nousen aina kuudelta, pastori Vanhala hymähti. — En vain tiennyt,\nmitä kellonlyömää tarkoitit sanoessasi, että tulisin tänne heti aamulla.\n\nKun miehet olivat päässeet istumaan, Vanhala ojensi toverilleen\npaperilipun.\n\n— Mitä tarkoitat? Rauta kysyi,\n\nVanhala vastasi kiirehtimättä:\n\n— Siinä on erään Albertinkadun 23:ssa rouva Mikkolan luona asuvan tytön\nnimi ja sen tupakkakaupan osoite, jossa hän on myyjättärenä. Tuo tyttö\nanasti neljä päivää sitten Mäen pistoolin hänen pöytälaatikostaan.\n\nRauta vihelsi. Viime yönä hän oli todennut, että Marjatta Rauhalalla\nja hänellä oli ollut hyvä onni, ja toivonut sen jatkuvan. Tämä aamu\nei ollut siinä suhteessa aluksi luvannut suinkaan suuria. Mutta hyvä\nonni näytti palanneen. Merkillinen mies, tuo Vanhala. Hän istui pöydän\ntoisella puolen vallan tyynenä, kuin olisi juuri lopettanut aivan\njoutavanpäiväisen lauseen.\n\n— Miten pääsit asiasta perille?\n\nVanhala alkoi harvakseen kertoa. Hän oli viettänyt koko edellisen illan\nrouva Mikkolan huoneistossa. Rouva oli suhtautunut myötämielisesti\nhänen asiaansa. Jos kerran insinööri Sara oli syytön, niin kukaan\nulkopuolinen ei ollut voinut päästä käsiksi maisteri Mäen aseeseen, hän\noli päätellyt. Mutta palvelustyttö, Maija Muola, oli hänen käsityksensä\nmukaan ehdottomasti epäilysten ulkopuolella: hän on uskovainen ihminen\nja itse rehellisyys. Vaikea rouvan oli uskoa sitäkin, että joku hänen\nluonaan asuvista neideistä olisi varas. Mutta tietysti pastori saisi\npuhutella heitä.\n\nMolemmat konttorineitoset, joilla kummallakin oli oma huoneensa,\nolivat suorastaan vimmastuneet jo Vanhalan ensimmäisistä sanoista.\nKiusautunein mielin Vanhala oli sen jälkeen siirtynyt myyjättärien\nyhteiseen huoneeseen. Vain vanhempi heistä oli kotosalla. Vanhala\noli arvellut jo, että hänen yrityksensä oli ainakin sen illan osalta\ntoivoton, sillä kaikkein mahdottomimmalta oli tuntunut epäillä tuon\navokatseisen, rehdin naisen olevan mukana jossakin kavalassa juonessa.\nHän oli selittänyt tälle avoimesti käyntinsä tarkoituksen, sillä Tyyne\nTalvela herätti ehdotonta luottamusta. Vaikutus oli ollut yllättävä.\nOivallettuaan, mistä oli kysymys, nainen oli painanut kasvot käsiinsä\nja kuiskannut tukahtuneesti: »Se on siis Sinun tahtosi!» Ja sitten\nVanhala oli saanut kuulla merkillisen tunnustuksen.\n\nNeljä päivää aikaisemmin varkaus oli siis tapahtunut. Se päivä oli\nviime vuorokausien aikana ollut lakkaamatta Tyyne Talvelan mielessä.\nEdellisenä yönä hän oli moneen kertaan herännyt siihen, että hänen\nnuori huonetoverinsa, Raija Miettinen, heittelehti unettomana\nvuoteellaan. Mutta kysymykseen, oliko hän sairas, Raija oli tiuskaissut\nvain, että »nuku siitä!» Aamupuolella Tyyne oli kuullut huonetoverinsa\nunissaan valittavan: »Erkki rakas, täytyykö minun, täytyykö minun?» Kun\ntyöhön lähdön aika tuli, Raija oli jäänyt vuoteeseen selittäen olevansa\nsairas, ja kurjalta hän oli näyttänytkin. Päivän mittaan Tyyne Talvela\noli, ajatellessaan tätä kaikkea, tullut hirveän levottomaksi ja lopulta\npyytänyt päästä ennen myymälän sulkemista kotiin hoitamaan sairasta\ntoveriaan.\n\nSaatuaan huoneiston oven auki hän oli nähnyt Raijan juuri vilahtavan\nulos maisteri Mäen huoneesta. Kun hän oli rynnännyt tytön luo tarttuen\nkiivaasti tätä käsivarresta, oli jotakin helisten pudonnut lattialle.\nHän oli siekailematta kumartunut tavoittamaan sitä ja saanut käteensä\nsuuren avainkimpun. »Mitä sinä teit tuolla?» hän oli tiukannut viitaten\nmaisteri Mäen huoneeseen. Ja kenen ovat nämä avaimet? Raija oli ollut\nkalmankalpea ja puristanut lujasti poveaan vasten jotakin esinettä,\njoka hänellä oli ollut aamutakkinsa alla. Sitten hän oli raivosta\nhuudahtaen siepannut avainkimpun toverinsa kädestä, juossut heidän\nhuoneeseensa ja kiertänyt oven lukkoon. Tyyne Talvela oli lähtenyt\nmieli kuohuksissa ulos. Raija ja maisteri Mäki! Mitäpä hän olisi\nmuutakaan osannut ajatella? Mutta ne ovat asioita, joista ei puhuta.\nEivätkä huonetoverukset olleet sitten vaihtaneet kahteen päivään\nsanaakaan keskenään, eivät siitä eivätkä mistään muusta.\n\nSitten lehdet olivat alkaneet kirjoittaa Tanja Maznitsenkon murhasta,\njoka oli tehty maisteri Mäen pöytälaatikosta anastetulla aseella.\nSeuraavana yönä Raija oli tullut, kuten yleensä viime aikoina, hyvin\nmyöhään kotiin. Tyyne Talvela oli istunut odottamassa häntä ja kysynyt\nhäneltä vakavasti, mitä tekemistä hänellä oli tuona päivänä ollut\nmaisteri Mäen huoneessa. Raija oli valahtanut aivan kalpeaksi ja\nsähähtänyt sitten ääni raivosta ja kauhusta käheänä: »Jos hiiskahdat\nkenellekään näkemästäsi, tapan itseni!»\n\nTyyne Talvelalla ei ollut siitä hetkestä alkaen ollut vähintäkään\nmielenrauhaa. Raija oli saman pitäjän tyttöjä. Oli kammottavaa\najatellakin, että saisi tunnolleen hänen kuolemansa. Mutta omatunto\nei liioin hyväksynyt vaitioloa. Hän oli rukoillut ylhäältä valoa\npimeyteensä. »Ehkä se oli synnillistä heikkoutta», hän oli sanonut\npastori Vanhalalle, »mutta lopuksi päätin, että omasta aloitteestani\nen lähtisi kertomaan Raijan kummallisesta käynnistä maisteri Mäen\nhuoneessa, vaan jättäisin ratkaisun Jumalalle. Koetin uskotella\nitselleni, että Raijan käynnillä ei kenties ollutkaan mitään\ntekemistä kadonneen aseen kanssa. Mutta jos sillä oli ja jos minun\nvelvollisuuteni oli kertoa, niin voisihan Hän — niin päättelin — antaa\nminulle merkin lähettämällä luokseni jonkun tuota asiaa kysymään. Ja\nnyt te olette tullut!»\n\nKun Vanhala oli lopettanut selostuksensa, oli huoneessa hetken\nhiljaista. Sitten Rauta sanoi:\n\n— Tuo Raija Miettinen varasti siis Mäen pistoolin, sitä voinemme\npitää varmana. Mutta hän teki sen ilmeisesti jonkun toisen käskystä.\nKun pääsemme hänestä eteenpäin mieheen, tuohon Erkkiin, olemme taas\naskeleen lähempänä Tanja Maznitsenkon murhaajia. Mutta toinen asia on,\nmilloin pääsemme perille.\n\nVanhala nousi.\n\n— Kuule, satutko tuntemaan erään Annele Sinivuon? Rauta kysäisi.\n\n— En, Eikä minulla nyt ole aikaa tutustuakaan häneen, Vanhala vastasi\nhymähtäen. — Minun täytyy lähteä.\n\n— Lähteä?\n\nRaudasta tuntui oudolta, että mies saattoi noin vain ilman muuta\nvetäytyä syrjään kamppailusta ja painua arkipäivän puuhiin. Toista\noli hänen toimistonsa viimeöinen nuori päivystäjä, joka oli — kaiken\nkokemansa jälkeenkin — surrut vain sitä, ettei päässyt enää jatkamaan\nkamppailua. Mutta kun Vanhala kerran sanoi, että hänen täytyi lähteä,\nniin menköön!\n\nPastori Vanhalan poistuttua ilmoittautui kaksi nuorta miestä, jotka\ntulivat tohtori Tuomisen määräyksestä hoitamaan päivystystä. Heti\nheidän jälkeensä Tuominen itsekin saapui. Hän oli pitkä, hyvin laiha\nmies, jonka tukka oli jo silmäänpistävän harmaa ohimoilta. Kasvot\nolivat jyrkkäpiirteiset, »kuin kirveellä puuhun veistetyt», oli\nniistä sattuvasti sanottu. Mustasankaisten silmälasien takaa silmät\nvälähtelivät sinisinä ja valppaina. Häntä pidettiin varsin lahjakkaana\nmatemaatikkona, ja yliopistossa toivottiin hänestä paljon. Saran lähin\nmies — niinpä niin, Sara osasi valita miehensä!\n\nTuskin he olivat vaihtaneet tervehdyksen, kun puhelin soi.\n\n— Rauta.\n\n— Neiti Sinivuo täällä. Onko se todella tuomari Rauta itse?\n\nTytön äänessä kuvastui hämmästys. No, kummako tuo! ajatteli Rauta kovan\nhymyn noustessa huulille. Hänenhän luultiin nyt olevan tilassa, jolloin\nei enää juosta nuuskimassa toisten asioita.\n\n— Kyllä vain, minä itse, parahin neiti Sinivuo, hän vastasi. — Kuinka\nte olette nukkunut? Hyvin, arvaan. Milloin saan nähdä teidät täällä\ntoimistossani?\n\nTyttö epäröi. Rauta päätteli, että hänen pelistä pois joutumistaan oli\nilmeisesti pidetty jo varmana. Tyttö oli kai saanut tehtäväkseen vain\nlopullisesti todeta, että niin oli. Vastakkaisen tapauksen varalle ei\nnähtävästi ollut annettu kyllin selviä ohjeita. Siitä he johtunut tämä\npitkäksi venyvä äänettömyys. Viimein tyttö sitten äkisti sanoi:\n\n— Tulen tunnin kuluttua. Sopiiko?\n\n— Mainiosti. Näkemiin siis, neiti Sinivuo!\n\nRauta hymähti katkerasti laskiessaan kuulotorven paikoilleen. Sitten\nhän kääntyi Tuomiseen päin kysyen:\n\n— Mitä kuuluu autotutkimuksiin?\n\n— Alku oli kaikkea muuta kuin lupaava, tohtori Tuominen aloitti\nselostuksensa.\n\nHän oli lähtenyt haastattelemaan »Carltonin» eteisvartijoita. Eräs\nheistä oli hänen vanha tuttavansa. Tämä oli nähnyt arkkitehti Kalvan\ntulevan hotelliin kolme päivää sitten klo 15.30:n jälkeen. Mies\noli käynyt peräti synkäksi, kun Tuominen oli ryhtynyt kyselemään\nedelleen. »Herra tohtori», hän oli sanonut, »en ole tästä havainnostani\nkertonut kenellekään muulle enkä kerrokaan, elleivät tule kysymään.\nMutta kyllä asia, sen pahempi, niin vain on, että insinööri Sara\ntuon auton silloin otti.» Hän oli juuri ollut saattamassa erästä\nulkolaisseuruetta hotellin edessä odottavaan autoon ja jäänyt sitten\nulko-ovelle seisoskelemaan. Kello oli silloin ollut 15,50, sen hän\nmuisti tarkalleen. Sitten hän oli nähnyt insinööri Saran kääntyvän\nAleksanterinkadulta Keskuskadulle. Ei, siitä ei ollut epäilystäkään,\netteikö se olisi ollut hän, vain katuhan oli ollut heidän välissään.\nInsinööri oli astellut rauhallisesti sen keskikadulle pysäköidyn auton\nluo, jonka eteisvartija tiesi arkkitehti Kalvan vaunuksi, ja lähtenyt\najamaan Rautatientorille päin.\n\n— Mies oli niin varma asiasta, että minun oli pakko uskoa, Tuominen\nsanoi. — Yksi teoriamme oli siis auttamattomasti luhistunut. Täytyi\nkeksiä uusia. Mutta toinen toisensa jälkeen ne osoittautuivat\nkäyttökelvottomiksi. Lopulta minua sentään luonnisti Fredrikinkadun\nautohallissa, jossa Kalpa on säilyttänyt autoaan.\n\nTuominen oli tavannut autohallin omistajan pahasti ymmällä. Tuo\npaksu, punakka mies oli vilpittömästi iloinnut kuultuaan, että tulija\noli arkkitehti Kalvan ystävä. »Minä olen rehellinen mies enkä siedä\nvilppiä!» hän oli jylissyt. »Mutta minä olen liian yksinkertainen\nymmärtääkseni sitä koiruutta, mikä täällä nyt näyttää olleen\nliikkeellä.»\n\n— Ja sitten minä kuulin asioita, joiden merkitystä meille tuo mies ei\nosannut aavistaa, Tuominen kertoi edelleen. — Minun oli suorastaan\nvaikea estää kiihtymystäni näkymästä.\n\nAutohallin omistaja oli kertonut, että heillä oli aina klo 16:n maissa\nkiire, kun monia vaunuja oli juuri silloin vietävä omistajiensa\ntoimistojen ja virastojen eteen. Niin oli ollut myös kolme päivää\nsitten. Lähetettyään ajoon viimeisenkin miehensä hän oli silloin jäänyt\nlopulta ihan yksin, ja silloin insinööri Sara oli tullut arkkitehti\nKalvan autoa ajaen. Kello oli 16,40, sen hän oli vanhasta tottumuksesta\npannut merkille, tapanahan oli merkitä aina kirjoihin autojen tulo-\nja lähtöhetket. Sillä kertaa hän ei ollut kuitenkaan tullut tehneeksi\ntuota muistiinpanoa heti, sillä insinööri oli ruvennut juttusille. He\nolivat puhelleet kymmenisen minuuttia. Heti insinöörin lähdettyä oli\nsitten tullut puhelinilmoitus eräästä yhteenajosta Porvoon tiellä,\njonne pyydettiin pelastusautoa, ja siinä tohinassa tulomerkintä\noli lopullisesti, jäänyt tekemättä. Klo 18,30 hän oli lähtenyt\npäivälliselle ja palannut kaksi tuntia myöhemmin.\n\n»Tämä on minun ensimmäinen oma yritykseni», mies oli katsonut\ntarpeelliseksi selittää, »ja se luhistuu, ellei asiakkaiden autoja\nvalvota tarkkaan. Vain yksi luvaton öinen ajo, ja hallin luottamus\non auttamattomasti mennyttä.» Sen vuoksi hänellä olikin tapana olla\nhallissa ohi puolen yön, kunnes hänen veljensä tuli vuorostaan\npaikalle, ja niin oli tapahtunut tuonakin yönä. Lähtiessään hän\noli silloin vielä silmännyt läpi merkinnät ulosajetuista autoista.\n»Niitä oli toistakymmentä», hän oli sanonut, »mutta varmaa on, ettei\narkkitehti Kalvan vaunua ollut siinä joukossa». Miesparka oli ollut\nvallan ymmällä kertoessaan tästä tohtori Tuomiselle. Miten oli\nnäissä oloissa mahdollista, että auto, jonka hän itse oli ajanut\nsille kuuluvalle paikalle hallin takaosaan klo 16,40 ja jonka ei sen\njälkeen ollut merkitty lähteneen hallista, oli seuraavana yönä voitu\nlöytää ojaan suistuneena ja etuistuimellaan murhattu nainen? Eikö\nainoa selitys ollut, että jompi kumpi niistä miehistä tai molemmat\nyhteistuumin, jotka olivat hallissa valvomassa tuon ajan, klo\n18,30—20,30, olivat vieneet tai antaneet viedä hallista arkkitehti\nKalvan auton? Tätä hän oli miettinyt miettimästä päästyä. Työ ei ollut\nmaistunut, ei liioin ruoka eikä uni. »Sen vuoksi minä olen iloinen\nsiitä, että tohtori tuli nyt tänne», mies oli sanonut.\n\n— Kysyin häneltä, Tuominen kertoi edelleen, oliko hän tiukannut asiaa\nnoilta miehiltä. Onneksi hän ei ollut sitä vielä tehnyt. Sanoin,\nettei hänen pitäisi tuota ennakkovaroitusta miehille antaakaan. Sillä\nilmeisesti asia oli juuri niinkuin hän epäili, että nuo miehet olivat\nsyyllisiä — tai ainakin toinen heistä. Mutta ainoa mahdollisuus, niin\nselitin, totuuden ilmisaamiseksi oli antaa miesten kuvitella olevansa\nepäilysten ulkopuolella, kunnes on aika tarttua heitä lujasti niskasta\nkiinni. Ja tuosta tarttumisesta sanoin pitäväni huolen. Lupasin\nhoitaa asian niin, ettei hänen liikkeensä joudu jutusta kärsimään,\nja vastapalvelukseksi sain tietää miesten nimet ja osoitteet. Ne on\nmerkitty tähän.\n\nTuominen ojensi toverilleen paperiliuskan. Rauta luki nimet. Tälläkin\ntaholla heillä oli siis ollut onnea. Salaperäisyyden usva, joka aluksi\noli toivottoman sakeana levännyt tämän jutun yllä, haihtui ikään kuin\npala palalta. Mutta totuuden valkenemiseen oli silti vielä pitkä\ntaival. Juuri tällä hetkellä Rauta tunsi sen raskaasti.\n\n— Tämä kaikki on erinomaista, hän sanoi. — Mutta en voi olla kysymättä,\nkuinka kauan haravoihimme tarttuu tällaisia pelkkiä käskyläisiä.\nSillä vain sellaisiahan nuo miehet saattavat olla. Päämiehet pysyvät\nyhä näköpiirimme ulkopuolella. Hartaasti toivon, että se heidän\ntiedustelijansa, jota nyt odotan tänne, Annele Sinivuo, opastaa meidät\nvihdoinkin tämän kirotun usvan lävitse!\n\n— Vai sellainen tekijä tuo tyttö on, Tuominen virkahti.\n\n— Sitten alan ymmärtää, miksi tilasit hänelle niin suuren saattojoukon.\n\n— Niinpä niin. Kun hän lähtee täältä, on hänen jäljillään pysyttävä,\nmaksoi mitä maksoi! Rauta sanoi jyrkästi.\n\n— Ne jäljet saattavat kiemurrella, mutta lopulta ne vievät perille,\nvihollistemme leiriin.\n\n— Saattojoukko on valmis, Tuominen huomautti. — Mukaan haluamiasi\ntyttöjä en kylläkään tunne, mutta pojat tiedän pystyviksi ja rohkeiksi.\nHe odottavat määräyksiäsi.\n\nRauta selosti toverilleen yksityiskohtaisesti suunnitelmansa. Kun asia\noli selvä, Tuominen vilkaisi kelloonsa.\n\n— Hyvä. Ehdin vielä viedä määräykset perille, hän totesi. — Mutta\nsitten olen vähäksi aikaa poissa pelistä.\n\nRauta rypisti kulmiaan. Ensin Vanhala ja nyt Tuominen! Mitä miehet\noikein ajattelivat?\n\n— Älä ole noin kiukkuisen näköinen, Tuominen hymähti.\n\n— Asia on auttamaton. Käsky tulla VP:hen. Ihmetteletkö sitä? Etkö\nsitten tiedä, että meikäläisten pidättämiset jatkuvat täyttä päätä?\nEikö Vanhala maininnut sinulle, että hänen laitansa on samoin? Hänhän\nlähti valtiolliseen poliisiin suoraan täältä.\n\nTuon mielettömän, Saran järjestöön kohdistuvan ajojahdin Rauta oli\njo tyyten unohtanut. Sen tähden Vanhala oli siis sanonut, että hänen\ntäytyi mennä!\n\n— Hän ei kertonut siitä mitään, Rauta vastasi pahoitellen mielessään\nhyvästijättönsä mielenosoituksellista lyhyyttä.\n\n— No, hän kai arveli, että sinulla on nyt muuta ja tärkeämpää\najateltavaa, Tuominen huomautti. — En minäkään olisi kertonut, ellei\nsinun olisi välttämätöntä tietää, että minun sijastani hoitaa asioita\ntoistaiseksi lehtori Pentti Peltola. Häneltä saat lisäapua, milloin\nvain tarvitset. Eikä sitten muuta kuin: näkemiin — täällä tai siellä!\n\nTohtori Tuominen heilautti vielä ovelta kättään hyvästiksi, ja sitten\nhän meni.\n\nRauta puristi kätensä nyrkkiin.\n\nNoin he menivät toinen toisensa jälkeen. Pystyssä päin ja levollisina,\nkohti ansaitsematonta alennusta. Ja noiden miesten johtajasta\nsaatettiin kuvitella, että hän ehdoin tahdoin piileksi raukkamaisesti\nvälttyäkseen vapautensa menettämisestä!\n\nRauta tunsi vastuunsa. Saran ja hänen miestensä kohtalo riippui nyt\nsiitä, pystyikö hän selviytymään voittajana kamppailusta tuntemattoman\nja näkymättömän vihollisen kanssa. Siispä hänen _täytyi_ selviytyä!\n\nValtiollinen poliisi jatkoi siis, älyttömästi kuin raskas jyrä, vanhaa\nsuuntaansa Saran miesten ylitse. Niinpä oli vain kohtuullista, että hän\nantaisi hieman toisenlaista puuhaa rikospoliisille.\n\nVeltto, kiusautunut ääni vastasi puhelimessa:\n\n— Tuomari Korpela.\n\n— Rauta täällä.\n\nHaluttomuus katosi tuossa tuokiossa rikospoliisin päällikön äänestä.\nKiihkeästi hän kysyi:\n\n— Joko? Hitto soikoon, mies! Joko?\n\n— Jos tarkoitat suurta loppuselvitystä, niin ei vielä, Rauta hymähti. —\nSenkin aika tulee. Mutta nyt ota kynä ja paperia ja merkitse muistiin\nmuutamia nimiä ja osoitteita.\n\n— Anna tulla... Selvä on. Kutsunko nämä henkilöt luokseni, sanokaamme,\njuhlapäivällisille, vai mikä on tarkoituksesi?\n\n— Riittää, kun lähetät miehesi kiireen vilkkaa pidättämään heidät,\nRauta vastasi levollisesti.\n\n— Hitto soikoon, mies! Korpela murahti. — Oletpa sinä, sanokaamme,\nleikkisä. Mitä minun pitäisi noille ihmisille sitten mielestäsi tehdä?\n\n— Kysy ensinnäkin tuolta myyjättäreltä, minne hän toimitti sen\npistoolin, jonka hän neljä päivää sitten klo 17:n jälkeen varasti Mäen\npöytälaatikosta, Rauta kehoitti rauhallisesti. — Mutta ota huomioon,\nettä tyttö on uhannut päättää päivänsä, jos hänelle tuo kysymys\ntehdään. Ja purista hänestä saman tien irti, kuka on Erkki, joka käski\nhänen anastaa tuon aseen. Noilta Fredrikinkadun autohallin miehiltä\ntaas saatat tiedustella, kenelle he kolme päivää sitten klo 18.30:n\njälkeen salakähmäisesti luovuttivat arkkitehti Kalvan auton, jonka\ninsinööri Sara oli tuonut sinne pari tuntia aikaisemmin.\n\nRikospoliisin päällikkö oli kauan ääneti.\n\n— Hitto! Ja toisenkin kerran minä sanon: hitto! hän huusi sitten. —\nOletko vakavissasi, mies? Aivan vakavissasi, sanokaamme, kunniasanalla?\n\n— Kyllä. Mutta pidä kiirettä, äläkä anna noille ihmisille aikaa\nruveta epäilemään ja livistää. Mielelläni suon sinulle kaiken kunnian\npidätyksistä. Vastapalvelukseksi vaadin vain saada heti kuulla, mitä he\nkuulusteluissa kertovat.\n\n— Selvä! Sinä, Rauta, sinä olet...\n\n— ... sanokaamme, suurenmoinen toveri, Rauta täydensi naurahtaen. —\nTerve sitten taas ja kuulemiin!\n\nLaskettuaan kuulotorven paikoilleen hän kutsui luokseen päivystystä\nhoitavat nuorukaiset.\n\n— Annele Sinivuo on hetken kuluttua täällä, hän sanoi.\n\n— Kuunnelkaa nyt tarkoin!\n\nHän selosti lyhyesti toimistoon aamulla suoritetun hyökkäyksen, jolla\noli pyritty hänen poistamiseensa pelistä, ja kertoi Annele Sinivuon\näskeisestä puhelinsoitosta. Sen jälkeen hän antoi nuorukaisille tarkat\nohjeet siitä, miten heidän oli otettava tyttö vastaan.\n\nHetkistä myöhemmin ovikello soi.\n\nAnnele Sinivuo astui toimistoon hermostunein, kiireisin askelin. Hän\nsilmäsi pitkään ja epäluuloisesti nuorukaista, joka oli avannut hänelle\noven, ja riensi sitten sisähuoneeseen. Hän pysähtyi ovelle nähdessään\ntuomarin työpöydän ääressä hänelle vallan vieraan nuoren miehen.\n\n— Missä tuomari Rauta on? hän kysyi ohuessa äänessään jännittynyt väre.\n\n— Hm, pöydän takana istuja äänsi epämääräisesti. — Oletteko te neiti\nSinivuo?\n\n— Olen, tietysti.\n\n— Minä taas olen Yrjö Väistö, lakitieteen ylioppilas, nuorukainen nousi\nesittäytymään.\n\n— Hauska tutustua, tyttö sanoi yliolkaisesti. — Mutta missä tuomari\nRauta on?\n\n— Hän on vakavasti vahingoittunut, Väistö selitti. — Eräät roistot\ntunkeutuivat tänne varhain tänä aamuna ja iskivät hänet melkein\nhengiltä.\n\n— Hirveätä, tyttö sanoi, mutta hänen äänensä ei kuvastanut lainkaan\nkauhistusta. Hitaasti hän tuli lähemmäksi seisahtuen aivan nuorukaisen\neteen. — Mutta hänhän vastasi itse puhelimeen, kun äskettäin soitin\ntänne. Vai oletteko te kenties se, joka sanoi olevansa Rauta?\n\n— Kyllä, minä se olin.\n\n— Mutta miksi? tyttö kysyi kireästi. Sitten hänen silmissään välähti. —\nOnko ehkä tarkoitus houkutella minut ansaan.\n\n— Hyvänen aika, neiti Sinivuo! Ansaan? Teidät? Eihän toki, Väistö\ntorjui. — Tuomari Rauta pyysi vain minua hoitamaan loppuun tämän asian.\nHän kertoi teidän tulevan tänne ja antoi minulle tehtäväksi ilmoittaa\nteille, ettei hän parhaalla tahdollakaan voi enää näissä oloissa\njatkaa teidän sulhasenne etsiskelyjä. Ensinnäkin nuo roistot antoivat\nhänen ymmärtää, että hänen saamansa selkäsauna johtui sekautumisesta\nvieraiden ihmisten puuhiin. Ja toisekseen, vaikkei tämä väkivallan\nhöystämä uhkaus olisikaan vielä saanut tuomari Rautaa luopumaan\nlupaamistaan etsiskelyistä, niin hän on joka tapauksessa nyt muutamiksi\npäiviksi, kenties pariksi viikoksi sidottu sairasvuoteeseen. Sitä hän\nkäski minun erikoisesti valittaa, ettei hänen työnsä vielä ehtinyt\ntuottaa tuloksia, kun tämä tuli väliin.\n\n— Sääli miestä! Annele Sinivuo sanoi, mutta ääni ilmaisi nytkin, ettei\nhän tuntenut mitään sääliä. — Omituista vain, ettette voinut sanoa\ntuota puhelimessa, vaan vaivasitte minua tulemaan tänne.\n\n— Puhelimessa? Mitä te ajattelettekaan, neiti? Puhua puhelimessa\ntällaisista asioista! kauhisteli Väistö.\n\n— Te tarkoitatte, että puheluja kuunnellaan, tyttö oivalsi, — Kenties\nolettekin oikeassa. Tuomari Rauta luopuu siis asiani hoitamisesta. No,\nsitähän ei voine nyt auttaa. Hyvästi!\n\nTyttö käännähti ylpeästi kannoillaan ja lähti.\n\nKun ulko-ovi oli paukahtanut lukkoon hänen perässään, Rauta tuli esiin.\n\n— Te hoiditte tehtävänne hyvin, hän kiitti. — Sen sijaan ei tuosta\ntytöstä tule ikinä näyttelijätärtä. Siksi surkeasti hän eksyi\nkadonnutta sulhastaan surevan morsiamen osasta, jota hän tässä\nnäytelmässä esittää.\n\n— Kuule, Rauta, onko tuo tyttö todella jonkun morsian? toinen\nnuorukainen kysyi katsoen yhä kummissaan ovea, josta Annele Sinivuo oli\näsken kadonnut.\n\n— Niin hän ainakin eilen itse väitti, Rauta vastasi vältellen.\n\n— No, on siinä miehen täytynyt olla asumattoman saaren tunnelmissa, kun\ntuon heiskaleen kihlasi! Väistö ivasi.\n\nRautakin naurahti. Mutta jo hetkistä myöhemmin nauru oli hänestä\nkaukana. Puhelin pärähti näet soimaan. Hän ei ehtinyt edes nimeään\nsanoa, kun puhelimesta jo kuului kauhusta käheä naisen ääni:\n\n— Liisa Marttila...! Vaara...! Apua...!\n\nSen jälkeen ei kuulunut enää mitään.\n\nLiisa Marttila? Kuka kumma oli Liisa Marttila?\n\nSitten veri syöksähti sakeana Raudan päähän.\n\nLiisa Marttila! Sillä nimellähän Inkeri Kaario oli asettunut asumaan\n»Piilopirttiin»! Inkeri oli siellä siis vaarassa! Naisen äänestä oli\nkuvastunut suorastaan kuolemanhätä.\n\nHetkeäkään ei ollut hukattavissa. Rauta syöksyi ovelle.\n\n— Tulen myöhemmin takaisin! hän huusi nuorukaisille, jotka äkillistä\nmuutosta lainkaan käsittämättä tuijottivat häneen hämmästyneinä.\n\nRauta harppoi portaat alas, juoksi kadun poikki ja hypähti siellä\nseisovaan autoon.\n\n— Karikko, aja! hän huusi. — Etkö saa rukkiasi liikkeelle, mies!\nEerikinkadulle! »Piilopirtin» luo! Aja henkesi edestä!\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nNYRKKIEN VUORO PUHUA.\n\n\n— Se oli melko täpärällä, Karikko lausahti.\n\nRauta ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli, että poika olisi huoleti\nvoinut jättää tuon »melko»-sanan pois. Sillä yksinkertaisesti\nihme oli, että auto oli huimassa vauhdissaan selviytynyt eheänä\nAleksanterinkadulta Kalevankadulle. Erottajalta päin oli juuri ollut\ntulossa sinisen linjan raitiovaunu, ja sen editse pujahtaminen oli jo\nnäyttänyt päättömältä yritykseltä. Mutta suorastaan käsittämätöntä\noli, miten Karikko oli saanut »Fordinsa» syöksähtämään vastakkaiselta\ntaholta samanaikaisesti Kalevankadulle kääntymässä olevan punaisen\nlinjan raitiovaunun ohitse.\n\nKadunkulmaus toisensa jälkeen sivuutettiin vauhtia hidastamatta.\nSurkeilematta Karikko antoi vaununsa syöksyä samaa menoa alas jyrkkää\nmäkeä. Fredrikinkadun kulmaus sivuutettiin vain silmänräpäystä ennen\nkuin Töölöstä tulossa oleva autobussi sulki ajotien. Rauta sinkoutui\nseinää vastaan auton suorittaessa henkeäsalpaavan äkkikaarroksensa\nensin vasemmalle ja sitten taas oikealle. Joku nainen kirjaisi\nkimeästi. Mutta »Ford» saavutti jälleen tasapainonsa ja jatkoi menoaan.\nAlbertinkadun kulmauksessa Karikko käänsi äkisti oikeaan ja seuraavassa\nristeyksessä taas vasemmalle, Eerikinkadulle. Sitten jarrut pureutuivat\nlujasti kiinni, ja ulvahtaen auto pysähtyi vanhan, kaksikerroksisen\ntalon eteen. Koko ympäristössä oli laitakaupungin tuntu, vaikka\nkeskusta ei ollut kaukana.\n\n— Luulenpa, että minun nimiini siirtyi nyt Helsingin-ennätys tällä\najomatkalla, Karikko myhähti pyyhkien hikeä otsaltaan. — Mikä sitten\npalkinto lie?\n\nRauta ei sillä hetkellä tuntenut minkäänlaista kiinnostusta tuota\nkysymystä kohtaan.\n\n— Vartioi porttia! hän huusi hypätessään autosta. — Älä päästä millään\nhinnalla ketään ulos! hän sinkautti vielä peräänsä juostessaan ovelle.\nSen yläpuolella oli värikäs, tässä ympäristössä turhan prameilevalta\nvaikuttava mainoskilpi: »Matkustajakoti Piilopirtti».\n\nAlakerroksessa oli hiirenhiljaista, Rauta totesi pysähtyessään\nhetkiseksi kuuntelemaan. Oli hyvä, että Inkeri Kaario oli tänne\ntekemänsä ensimmäisen käynnin jälkeen antanut hänelle pohjapiirroksen\nmatkustajakodista. Se oli painunut tarkoin Raudan mieleen, ja siten\nsäästyi nyt aikaa. Ainoatakaan ihmistä ei tullut näkösälle, kun hän\nharppoi ahtaat portaat ylös toiseen kerrokseen.\n\nKolmas vasemmalla, sehän oli Inkerin huone. Rauta kiskaisi kädensijasta\nniin raivoisan voimakkaasti, että sisäpuolelta lukittu, mutta\nvanhuuttaan ränstynyt ovi lennähti selkosen selälleen.\n\nYksi silmäys riitti. Inkeri ei ollut huoneessa! Sen sijaan tuijotti\novelle ilmestyneeseen mieheen kaksi ällistynyttä silmäparia. Huoneessa\nolijat — molemmat romuluisia, luihunnäköisiä, mustapintaisia\nroikaileita — olivat vielä kumartuneina työhönsä, joka oli näin\nodottamatta keskeytynyt. Toinen oli repimässä irti pahoin kulunutta\nkorkkimattoa. Toinen oli viiltänyt huoneen parin tuolipahasen päälliset\nauki ja vetänyt lattialle pehmusteet, joita parastaikaa hajoitteli.\nVaivainen leposohva oli kovakouraisesti tutkittu läpikotaisin. Huoneen\nainoa taulu oli kiskottu kehyksistään, jotka oli katkottu pikku\npalasiksi. Seinäpaperitkin oli monin kohdin revitty alas. Hävitys oli\nvarsin perusteellinen.\n\nRauta näki tuon kaiken. Mutta hänen päähuomionsa oli keskittynyt\nmiehiin. Kaksi, niin, heitä oli kaksi, ja molemmat olivat vaarallisia\nvastustajia. Mutta Rauta ei tuntenut muuta kuin vihaa, kovaa, kylmää\nvihaa. Nuo roikaleet olivat hänelle tuiki tuntemattomia. Mutta hänelle\nriitti, että he olivat Inkerin huoneessa. Siitä hetkestä alkaen, kun\nhän oli kuullut nuo sanat: »Liisa Marttila...! Vaara...! Apua...!»,\nhänelle oli ollut selviö, että vihdoinkin oli tullut nyrkkien vuoro\npuhua. Niiden hetki oli nyt koittanut. Mutta hän ei rynnännyt sokeasti\nmiesten kimppuun. Hän odotti hetkisen ja astui sitten askeleen\nhuoneeseen.\n\nSilloin pehmusteiden hajoittaja selvisi hämmästyksestään. Karkeasti\nkiroten hän tavoitti lattialla lojuvaa puukkoaan. Hän ei kuitenkaan\nehtinyt saada sitä käteensä, kun Rauta oli jo hänen kimpussaan. Mies\nyritti ojentautua, mutta samassa iso nyrkki iskeytyi hirvittävällä\nvoimalla hänen leukaansa. Ääntä päästämättä hän tuupertui lattialle ja\njäi liikkumatta makaamaan.\n\nRauta käännähti heti toiseen vastustajaansa päin.\n\n— Missä on neiti Marttila, tämän huoneen asukas? hän tiukkasi.\n\nMies vastasi ylimielisellä irvistyksellä. Hän oli päässyt jalkeille.\nVoimiinsa luottaen hän kävi hyökkäykseen. Mutta Raudan ensimmäinen\nisku, joka osui palleaan, sai hänet jo haukkomaan ilmaa. Ja se oli vain\nvaatimatonta alkua sille, mikä seurasi. Muutamien hurjien läimäysten\njälkeen mies tiesi, että hänellä oli vastassaan taitava nyrkkeilijä.\nHän menetti malttinsa ja huitoi sokeasti, mutta iskut eivät osuneet\nmaaliinsa. Hän yritti kääntyä pakoon, mutta samassa viuhahtava vasen\nkoukku sai hänet retkahtamaan polvilleen.\n\n— Älä lyö enää, saatana!\n\nVastaukseksi hän sai iskun, joka purskahdutti veren vuotamaan nenästä\nja suusta. Ja ääni, jonka hirveyden hän tajusi kuin usvan lävitse,\nkarjui:\n\n— Missä tyttö on?\n\nKun mies ei vieläkään ollut kypsä vastaamaan. Raudan koura puristui\npihtien tavoin hänen kurkkuunsa. Hän tunsi kohoutuvansa ilmaan ja\nsinkoutui seuraavassa hetkessä leposohvan paljaiksi kiskotuille\njoustimille. Kun pää kolahti seinään, häneltä pääsi parahdus. Ja\nsamassa vainooja oli taas hänen kimpussaan.\n\n— Ette voi enää lyödä, ette voi! hän ulisi.\n\n— Saat pian tuta, mitä minä voin! Rauta ärjäisi.\n\nMies tuijotti koholla oleviin nyrkkeihin ja niiden takaa välkkyviin\nharmaisiin silmiin. Hän vapisi kauttaaltaan. Kammottavat silmät! —\nSäälin hiventäkään ei niistä ollut luettavissa. Vastarinta oli turhaa.\nMies antoi käsiensä vaipua alas.\n\n— Lyökää sitten, hän huohotti, niin kuin löitte toverinikin.\n\nRauta nauroi julmasti.\n\n— Armon iskunko luulet saavasi? hän sähähti. — Erehdys! Sitä et saa.\nEt, vaikka enkelin kielin rukoilisit! Minä pehmitän sinut vähitellen,\nkunnes tunnet olevasi pelkkää jauhelihaa. Viimeisen kerran kysyn\nnyt, missä tyttö on. Vastaa! Vastaa, ellet halua joutua loppuiäksesi\nitkemään sitä, että koskaan synnyit!\n\nSamein silmin mies näki, että toinen tarkoitti täyttä totta.\n\n— Pihalla... hän voihkaisi. — Auto... Kirstuja...\n\nRauta antoi oikean nyrkkinsä raskaasti kumahtaa lurjuksen leukaan.\nArmon isku — se oli enintä, mitä hän voi miehelle vastapalvelukseksi\nsuoda.\n\nSeuraavassa hetkessä hän oli jo poissa huoneesta ja syöksyi alas\nkeittiön portaita.\n\nPihamaalla häntä kohtasi outo näky. Iso kuormavaunu, johon oli lastattu\nuseita maalaamattomia ruumisarkkuja, puuskutti valmiina lähtöön. Mutta\nse ei päässyt ulos portista, sillä sen tiellä seisoi henkilöauto, joka\nnäytti pysähtyneen ollessaan juuri ajamassa kadulta pihalle. Karikko\nseisoi autonsa vieressä katsellen sitä tyhmännäköisenä. Kuormavaunun\nkuljettaja oli pistänyt päänsä ulos ohjaushytin ikkunasta ja karjui\nhänelle:\n\n— Korjaa tuo kurja peltipurkkasi tieltä tai minä ajan sen murskaksi!\n\nKarikko vilkaisi häneen, nosti käden korvalliselle ja kysyi:\n\n— Was?\n\n— Peruuta kadulle! kuljettaja ärjyi hurjasti viittoillen.\n\nMutta Karikko syventyi jälleen miettiväisenä katsomaan autoaan. Hän\nnosti konesuojuksen ylös ja kumartui tutkimaan konetta rauhallisesti,\nkuin miehen raivo ei olisi lainkaan koskenut häntä.\n\n— Kalle! kuljettaja huusi. — Käy työntämässä tuo ulkolainen hölmö\nsurkeine rukkeineen kadulle! Pian! Meillä alkaa olla jo kiire.\n\nKuorman päällä seisoskellut pitkä, hontelo mies hypähti maahan ja\nryntäsi portille. Karikko tuli muutaman askeleen häntä kohden ja työnsi\nikäänkuin huomaamattaan jalkansa juoksijan eteen. Mies lensi rähmälleen\nmaahan. Mutta pian hän oli jälleen pystyssä ja kävi kiroten lyhyen\nvastustajansa kimppuun. Hän oli varma siitä, ettei pihamaalla ollut\nmuita kuin he kolme. Sitten hän kuitenkin äkkiä tajusi, että jostakin\nilmestyi neljäs, hänen mittaisensa, mutta paljon hartiakkaampi. Tuo\näskeinen, lyhyt ja vanttera — mikä lie ulkomaalainen hölmö — häipyi\nkokonaan hänen ajatuksistaan. Mutta sitä selvemmin hän tajusi tämän\nuuden, odottamattoman vastustajan. Hän näki ison nyrkin kohoavan, ja\njo seuraavassa hetkessä hän tunsi hirvittävää kipua leukaperissään ja\nsuistui maahan.\n\n— Mutta Rauta, sehän oli minun mieheni! Karikko huudahti paheksuen. —\nSinähän olet pahempi kuin irlantilainen. Hänkin kysyy toki ensin, saako\nhän sekautua tappeluun. Sinä sen sijaan lyöt kysymättä.\n\nItse asiassa Karikko tarkoitti sanansa kiitokseksi. Hän oli alkanut\ntuntea asemansa kaikkea muuta kuin kadehdittavaksi. Rauta oli sanonut,\nettei hän saisi millään hinnalla päästää ketään poistumasta portista.\nMutta nuo kaksi miestä ja heidän suuri kuorma-autonsa tuntuivat aika\nylivoimaisilta häneen ja hänen pikku »Fordiinsa» verraten. Minuutti\nminuutilta tilanne oli käynyt yhä kriitillisemmäksi, eikä Raudasta vain\nollut kuulunut hiiskaustakaan. Kunnes äsken — no, yksinkertaisesti se\noli ollut suurenmoinen näky. Karikko oli jo ennen arvioinut toverinsa\nhyväksi tappelijaksi. Mutta äskeinen isku osoitti, että »hyvä»\noli peräti laimea laatusana. Ja nyrkki, joka oli kaatanut pitkän,\nhontelon miehen, oli jo lyöntiin kohotessaan ollut verinen. Sisällä\n»Piilopirtissä» oli saatu sitä siis ennakkoon maistaa. Tuomari — Karikko\nnaurahti, ei, Raudassa ei sillä hetkellä ollut mitään, mikä olisi\nmuistuttanut sivistyneestä miehestä. Hänen kasvoillaan oli kova ja\nhurja ilme, hän oli tappelija, yksinomaan tappelija — jonkun puolesta.\n\nKarikko ojensi kättään kiitokseksi. Mutta Rauta ei huomannut sitä.\nHänen korvansa oli tavoittanut varoittavan äänen. Ykkösvaihde!\nKuormavaunun kuljettaja aikoi siis ajaa yli. Tuulispäänä hän lähti\nliikkeelle, hyppäsi auton astinlaudalle ja kiskaisi ohjaushytin oven\nauki. Kuljettaja sieppasi vierestään suurikokoisen ruuviavaimen. Se\ntekisi selvää jälkeä! Mutta tuo toive ei ehtinyt toteutua. Rauta oli\ntaaskin nopeampi. Hän kiskaisi miehen paikaltaan, ja samalla kuin auton\nkone ulvahtaen pysähtyi, molemmat miehet syöksyivät maahan.\n\nAutonkuljettajalla oli tällä kertaa onni puolellaan, hän pääsi nopeasti\njalkeille. Huomatessaan tämän Rauta tyytyi kierähtämään sivummalle ja\njäi siihen liikkumatta makaamaan. Silmäluomiensa lomitse hän tarkkasi\nvastustajan liikkeitä. Autonkuljettaja oli saanut jälleen kouraansa\nruuviavaimen ja tuli nyt iskuvalmiina häntä kohden purkaukseen vihansa\nvastustuskyvyttömäksi arvelemaansa viholliseen. Rauta antoi hänen tulla\naivan lähelle ja suuntasi sitten äkkiä hirveän potkun miehen vatsaan.\nKarjahtaen kuljettaja kaatui selälleen. Taistelu oli päättynyt.\n\nMutta samassa kajahti portilta luja ääni:\n\n— Mitäs täällä on tekeillä?\n\nJoukko poliiseja tunkeutui pihaan.\n\n— Ylikonstaapeli, tuossa on etsimämme auto, eräs heistä sanoi viitaten\nporttiaukossa olevaan »Fordiin».\n\n— Tekö ajoitte? ylikonstaapeli kysyi lähinnä seisovalta Karikolta.\n\n— Minä.\n\n— Sellaista vauhtia läpi kaupungin! Oletteko hullu vai humalassa?\n\n— En kumpaakaan, Karikko lausahti säyseästi. — Meillä oli vain vähän\nkiire tänne.\n\n— Tekemään tätä jälkeä, vai? ylikonstaapeli tiukkasi osoittaen miehiä,\njotka irvistellen ja kiroillen olivat kompuroimassa pystyyn.\n\n— Tässä ei ole vielä kaikki. Rauta sekautui keskusteluun. —\nMatkustajakodin toisesta kerroksesta löydätte vielä pari lisää. On\nparasta, ylikonstaapeli, että panette nuo miehet kiinni. He ovat\nvaarallisia lurjuksia, koko joukko.\n\nYlikonstaapeli käännähti häneen kiukkuisena. Mitä vietävää! Ottiko\ntuo tappelupukari vapauden komennella häntä? Ja vielä hänen miestensä\nkuullen!\n\n— Älkää te ruvetko antamaan meille ohjeita! hän ärähti.\n\n— Kiinni? Te tässä taidatte ensimmäisenä joutua kiinni.\n\n— Oikein, ylikonstaapeli! autonkuljettaja ihastui. — Hän täällä on\ntapellut eikä kukaan muu. Sikamaista käydä rauhallisten työmiesten\nkimppuun, kun olemme työssämme. En ole ikinä koko miestä nähnyt, ennen\nkuin hän ilmestyi tähän pihamaalle nyrkkeineen...\n\nMies irvisti pahasti. Vatsaan koski yhä.\n\n— ... ja kengänkorkoineen, hän täydensi.\n\n— Suu poikki! Rauta huudahti. — Ja te, ylikonstaapeli, teette\nviisaimmin, kun lähetätte jonkun miehistänne soittamaan rikospoliisin\npäällikölle, tuomari Korpelalle, että tuomari Rauta pyytää häntä\ntulemaan heti tänne.\n\nHänen kylmä, käskevä äänensä ei ollut tehoamatta. Ylikonstaapelin\nkäytös muuttui varovaisemmaksi.\n\n— Jaa, tuomari Rauta, kukas se on? hän kysyi.\n\n— Vai että tuomari? hontelo apumies ivasi sylkäisten suustaan verisen\nsyljen. — Kas, kun ei saman tien itse sisäministeri!\n\nJoku poliiseista veti suutaan naurunirveeseen. Mutta ylikonstaapeli\nkatsoi Rautaan kahden vaiheilla. Miehen ulkoasu puhui vahvasti häntä\nvastaan, samoin se osa tappelusta, minkä hän oli nähnyt. Mutta äänessä\nja käytöksessä oli varmuutta, joka teki hänen sanansa uskottaviksi.\n\n— Jaa, ja mitäs täällä rikospoliisin päälliköllä tehtäisiin? hän kysyi\nepävarmasti.\n\n— Täällä on tehty raskas rikos, Rauta vastasi. — Pitäkää kiirettä,\nellette tahdo niskoillenne syytä siitä, että tuon rikoksen loppunäytös\nsuoritetaan teidän mitään näkemättömien silmienne edessä. Jos sallitte\nsen tapahtuvan, joudutte varmasti syytteeseen virkavirheestä.\n\nSe ratkaisi asian. Virkavirhe — se oli pelkkänä mahdollisuutenakin\nkammottava asia. Muuan poliisi sai toimekseen ilmoittaa puhelimitse\nasiasta tuomari Korpelalle.\n\nSitten ylikonstaapeli asettui taas varovaisen epäilevälle kannalle.\n\n— Jaa, rikos, niinhän sanoitte? hän kysyi hitaasti. — Niinpä niin.\nSallitun ajonopeuden ylitys. Liikennehäiriöitä. Tämä tappelu täällä.\nJaa, muusta en minä tiedä mitään. Tiedättekös te?\n\n— Tiedän, Rauta vastasi kylmän levollisesti. — Rikos kätkeytyy\ntuohon kuormaan, jota nuo lurjukset olivat viemässä täältä, kun minä\nsaavuin. Viaton kuorma, eikö totta? Vastikään kokoonkyhättyjä, vielä\nmaalaamattomia ruumisarkkuja. Mutta, ylikonstaapeli, kaikki arkut eivät\nole tyhjiä!\n\nHänen sanojaan seurasi kolea, hämmästynyt äänettömyys. Karikko tuijotti\ntoveriinsa yhtä ällistyneenä kuin poliisitkin.\n\n— Jaa, että eivät kaikki tyhjiä? ylikonstaapeli sai viimein sanotuksi..\n\nAutonkuljettaja purskahti raakaan nauruun, johon hänen apumiehensä\nyhtyi. Kuljettaja kapusi, yhä nauraen, kuorman päälle, irroitti köydet\nja potkaisi ylimmän arkun alas. Kolisten se putosi maahan kannen\nlennähtäessä auki.\n\n— Jaa, että eivät tyhjiä? mies matki. — Katsokaakin tarkkaan! Voihan\nolla, että kirstuihin on tuossa kivijalan puusepänverstaassa jäänyt\nvähän höylänlastuja. Antakaa tuon tuomariksi itseään nimittävän\nnyrkkiherran nuuskia jokikinen lastu! Ehkä hän löytää jostakin niistä\nsen ilmoittamansa raskaan rikoksen.\n\nPari poliisiakin yhtyi hänen nauruunsa. Autonkuljettajan pilkka osui\nheistä paikalleen. Tulla nyt keskellä päivää juttelemaan mokomia\nkummitusjuttuja! Ihan oli ensi hätään karminut selkäpiitä.\n\nMutta Raudan levollisuus ei järkkynyt,\n\n— Antakaa tulia lisää vain, hän kehoitti.\n\nToinen arkku lennähti alas, tyhjä sekin.\n\n— Joko riittää? autonkuljettaja kysyi.\n\n— Ei, Rauta vastasi.\n\n— Suu kiinni, nyrkkiherra! kuljettaja ärjäisi. — Minä puhun herra\nylikonstaapelille. Eikö teidänkin mielestänne ole turhaa jatkaa tätä\nkolkkoa hommaa? Meidän kun olisi saatava tämä kuorma tänään vielä\nperillekin, ja muut työt viivästyvät turhan tautta, tuollaisen hullun\nvuoksi. Ette kai käske enää jatkamaan?\n\n— Jaa, ylikonstaapeli sanoi hitaasti, eipä taida maksaa vaivaa. Tyhjiä\novat. Taitaa olla vain tuon herran metkuja, koko purkaminen, jotta\npääsisi irti täällä tekemistään kolttosista. Niin että...\n\nMutta hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Kaupungin kohun lävitse\nkantautui kuuluviin tuttu ääni. Ulvoen poliisiauto läheni\nlähenemistään, kunnes pysähtyi portinpieleen.\n\nRikospoliisin päällikön paikalle saapuminen muutti tilanteen.\n\n— Hitto soikoon, miehet! Mikä torikokous täällä on menossa? hän huusi\närtyneellä, kimeällä äänellä. — Kuulkaahan, te siellä ylhäällä, jos\nlienettekin julistaja, niin kavutkaa alas sieltä kuorman päältä!\n\nHuomatessaan Raudan tuomari Korpela riensi hänen luokseen.\n\n— Rauta, ystäväni, olen iloinen saadessani taas puristaa kättäsi.\n\nJa ylikonstaapelin kauhuksi hän tarttui tahraiseen, veriseen kouraan.\n\n— Lähdin heti kuullessani, että sinä olit jossakin, sanokaamme,\nsekavassa vyyhdessä, rikospoliisin päällikkö puheli edelleen. — Mutta\nmitä täällä oikein on tapahtumassa?\n\nRauta selosti hänelle muutamin sanoin tilanteen.\n\n— No, miehet! tuomari Korpela kivahti sitten. — Mitä te kuhnailette?\nPurkakaa koko kuorma! Ettekö kuule? Tuomari Rauta tietää, mitä hän\ntahtoo, tietää, sanokaamme, aina. Hitto perii nyt sen, joka ei tottele\nhänen määräyksiään!\n\nTyö sai vauhtia.\n\n— Ja te siellä sivussa! rikospoliisin päällikkö kivahti äkisti. —\nPitäkää silmällä noita kahta roikaletta!\n\nVaroitus ei tullut hetkeäkään liian aikaisin, sillä kun poliisit\nvalmistautuivat tarttumaan pohjimmaisina oleviin arkkuihin,\nautonkuljettaja ja hänen toverinsa kääntyivät pakoon. He eivät\nkuitenkaan ehtineet portille asti, kun poliisit jo tavoittivat heidät.\n\nKaikkien huomio oli hetkeksi kääntynyt pois kuormasta. Mutta pakoon\nyrittäneiden miesten riehunta unohtui jälleen, kun toinen auton lavalla\nseisovista poliiseista huomautti:\n\n— Nämä kaksi on naulattu kiinni.\n\n— Ja hirmun raskaita nämä ovat, toinen sanoi. — Tyhjä ei paina näin\npaljon.\n\nPihamaalla seisova miesjoukko jähmettyi paikoilleen. Siis sittenkin!\n\n— Laskekaa arkut varovasti maahan! tuomari Korpela määräsi. — Hitto\nsoikoon, miehet! Minähän sanoi: varovasti!\n\nKun se oli tehty, hän kääntyi Rautaan.\n\n— Entä nyt? hän kysyi.\n\n— Anna kantaa ne sisälle matkustajakotiin ja kutsuta poliisilääkäri\nkiireesti paikalle, Rauta sanoi käheästi. Nyt kun kamppailu oli ohi,\nhän tunsi väsymyksen ja loppuratkaisuun kohdistuvan jännityksen käyvän\nmiltei ylivoimaisiksi.\n\nRikospoliisin päällikkö oli tuokion katsonut häneen hämmästyksen\nvaientamana. Nyt hän kysyi:\n\n— Mitä sitten arvelet noissa arkuissa olevan?\n\n— Toisessa on nuori tyttö.\n\nVain pari lähinnä seisovaa poliisia kuuli vastauksen. He vilkaisivat\nsivusta hätäisesti tuomari Rautaan. Minkä kauhunäytelmän katsojiksi he\nolivatkaan keskellä päivää joutuneet!\n\n— Vainajako? tuomari Korpela sai vaivoin kysytyksi.\n\n— Ei, vaan elävä, Rauta vastasi jäykästi eteensä tuijottaen.\n\nHän toivoi, että niin olisi. Toivoi myöskin niiden roistojoukon muiden\njäsenten tähden, jotka vielä joutuisivat hänen tielleen. Sillä muussa\ntapauksessa se jälki, mitä hänen nyrkkinsä olivat tähän mennessä\ntehneet, jäisi pelkäksi lapsenleikiksi sen rinnalla, mikä seuraisi!\n\n— Hitto soikoon, mies! rikospoliisin päällikkö huudahti kasvojen\nnytkähdellessä hermostuneesti. — Ruumisarkku nuoren tytön vuoteena.\nOnpa hyvä Helsinkimme saanut sanokaamme, outoja tapoja! Entä mitä on\ntoisessa?\n\n— Luultavasti muuan nuori mies, Rauta vastasi. Sitten hän lisäsi\nkiivaasti: — Mutta se on yhdentekevää. Kiirehtikäämme!\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nTANJA MAZNITSENKON SALAISUUS.\n\n\nTuntia myöhemmin Rauta ja Korpela istuivat rikospoliisin päällikön\ntyöhuoneessa poltellen ja kumpikin omia ajatuksiaan hautoen.\n\nRauta oli soittanut toimistoonsa ilmoittaen, mistä hän oli lähitunteina\nkäsiin saatavissa. Samalla hän oli kuullut, että Annele Sinivuon\nvalvonta oli järjestynyt suunnitelman mukaisesti.\n\nLääketieteenkandidaatti Perälä oli tavannut neiti Sinivuon, kun tämä\noli tullut ulos hissistä palatessaan Raudan toimistosta. Tyttö oli\nollut ihastuksissaan tapaamisesta ja vaatimalla vaatinut Perälää\nluopumaan aiheestaan käydä tervehtimässä »kummisetäänsä» tohtori Puroa.\n\n»Siitä on kauan, kun viimeksi tavattiin», tyttö oli sanonut, »ja siksi\nvoit toki tämän yhden aamupäivän uhrata minulle».\n\nKauniin kevätpäivän kunniaksi he olivat päättäneet lähteä Golf\nCasinolle lounastamaan. Perälän ilmoituksen mukaan he viipyisivät\nsiellä vielä hyvän aikaa. Maisteri Murto ja insinööri Karu morsiamineen\nviihtyivät siellä myös mainiosti, eikä ollut pelkoa, että he\ntäpötäydessä ravintolassa herättäisivät mitään epäilyksiä Annele\nSinivuossa. Se rintama ei siis antanut aihetta huolestumiseen.\n\nToista oli täällä!\n\nRauta heitti puoleksi poltetun savukkeen tuhkakuppiin ja sytytti heti\nuuden.\n\nHermot — aivan oikein. Nyt, kun kaikki oli ohi eikä ollut muuta\ntehtävää kuin odottaa — odottaa ja pelätä — hän tunsi hermojensa\nvärisevän. Käsien haavojakin kirveli. Sekään ei voinut johtua muusta\nkuin hermoista, sillä vammathan olivat itse asiassa vähäiset.\n\nYhteenotot noiden lurjusten kanssa ensin Inkerin huoneessa ja sitten\n»Piilopirtin» pihamaalla olivat olleet pelkkää huvitusta sen hetken\nrinnalla, jolloin arkut oli avattu. Suhteellisen rauhallisesti hän\noli voinut katsella sen tuntemattoman nuoren miehen kauniita kasvoja,\njoka oli maannut ensiksi avatussa arkussa. Alexander Domski, Tanja\nMaznitsenkon tanssitoveri, hän oli arvannut. Kiivaasti hän oli\nviitannut poliiseja jatkamaan työtään toisaalla. Sanaakaan hän ei ollut\nsaanut suustaan, ja se lyhyt tuokio, mikä oli kulunut toisen kannen\navaamiseen, oli tuntunut hänestä ikuisuudelta. Mutta sittenkin odotus\noli ollut helppoa verrattuna ensimmäiseen silmäykseen Inkeri Kaarion\nkasvoihin, joista elämä näytti paenneen. Ja sen jälkeen...\n\n»Piilopirtissä» oli tehty puhdasta. Pidätetyistä eräs oli todettu\nvarsin surkeassa kunnossa olevaksi — eikä Rauta sitä lainkaan\nihmetellyt. Tutkimuksissa oli saatu selville, että matkustajakotiin\ntunkeutuneet miehet olivat raahanneet tajuttoman uhrinsa pihanpuolen\nkivijalassa sijaitsevaan puusepän liikkeeseen, johon ovi johti\nsuoraan keittiönportaasta. Liikkeen omistaja, joka lopulta oli\nmyöntänyt olleensa paikalla silloin, kun tyttö ja poika oli suljettu\narkkuihin, mutta sanonut luulleensa heitä kuolleiksi, oli pidätetty\nrikollisjoukkoon ilmeisesti kuuluvana. Inkeri ja Domski oli kiireesti\ntoimitettu poliisilääkärin hoiviin, jotta he olisivat lähitunteina\nkaiken vaaran ulkopuolella. Lääkäri oli todennut Domskin tilan\näärimmäisen huonoksi; nuorukainen tuskin näkisi enää iltaa. Inkerin\ntoipumisesta oli sen sijaan annettu hyviä toiveita.\n\nMatkustajakodissa oli tehty vielä eräs löytö. Rouva Saloheimo oli\ntavattu tajuttomana ja verissään puhelinkopista. Miehet olivat\nkiskoneet hänet mukaansa puusepänliikkeeseen, mutta hän oli päässyt\nlivahtamaan sieltä ja juossut puhelimeen hälyttämään Rautaa apuun.\nEräs miehistä oli kuitenkin kesken soiton rynnännyt puhelinkoppiin\nja lyönyt häntä jollakin nuijantapaisella. Tuon soiton tähden Rauta\noli hiljaisessa mielessään pyytänyt anteeksi aikaisempia ajatuksiaan\nvanhasta naisesta ja toimittanut hänet sairaalaan. Rouva Saloheimo\n— olipa hän sitten muuten mikä ja millainen tahansa — oli ansainnut\nparhaan mahdollisen hoivan. Sillä ilman hänen puhelinhälytystään olisi\nrikos, joka oli pirullisen taitavasti suunniteltu ja häikäilemättä\npantu alulle, saatu keskellä päivää suoritetuksi kaikessa rauhassa\nloppuun asti.\n\n»Piilopirtti» oli asetettu poliisivalvonnan alaiseksi. Sen asukkaille,\njotka vähitellen alkoivat palata matkustajakotiin, ilmoitettiin,\nettä heidän oli nyt etsittävä itselleen jostakin muualta katto\npäänsä päälle. Niin, »Piilopirtin» vuokralaiset — rikoksen hyvään\nsuunnitteluun oli kuulunut se, että he olivat toinen toisensa jälkeen\nsaaneet sinä aamuna kutsun mikä minkin tuttavansa luo etäisiin\nkaupunginosiin.\n\n— Kummallista joukkoa, nuo sinun kiinni toimittamasi, Korpela virkahti\nkatkaisten vihdoin äänettömyyden. — Hitto soikoon, mies, »kummallista»\non oikeastaan tähän tapaukseen ylen lievä sana.\n\nRauta havahtui ajatuksistaan ja kääntyi toveriinsa..\n\n— No? hän kysyi.\n\n— Toisen niistä autohallin miehistä annoin mennä, koska hänellä ei\nvoi olla tuossa auto jutussa osaa eikä arpaa, rikospoliisin päällikkö\nselitti. — Hän oli näet tuona murhailtana joutunut heti hallin\nomistajan lähdettyä pitkälle ajolle. Mutta hitto soikoon, mies! Se\ntoinen vasta veijari oli. Hän yritti väittää, että insinööri Sara oli\nklo 18,40 tullut autohalliin hakemaan arkkitehti Kalvan autoa. Ei\nauttanut muu, minun oli juteltava hänen kanssaan, sanokaamme lempeästi.\nSanoin muun muassa, että herra voisi muuten olla oikeassa, mutta hänen\nepäonnekseen tiedämme insinööri Saran juuri tuolla hetkellä olleen\nmatkalla »Piilopirtistä» Fazerin ravintolaan. Lopulta mies myönsikin\nvalehdelleensa ja itse ajaneensa auton ulos tallista. Mutta hitto\nsoikoon, mies! Ei hän eivätkä nuo »Piilopirtissä» pidätetyt suostu\nkertomaan, kenen asioilla he liikkuvat, eivät mainitsemaan ainoaakaan\nnimeä. He jurottavat itsepäisesti tai nauravat röyhkeästi, yrititpä\nheihin mitä kieltä hyvänsä.\n\n— Entä Raija Miettinen? Rauta kysyi.\n\nKorpela kohautti hermostuneesti olkapäitään.\n\n— Lyhyt on satu silläkin suunnalla, hän murahti. — Ei hän tosin ollut\nlainkaan niin, sanokaamme, vaarallinen kuin kuvauksestasi olisi voinut\nluulla. Tosin hän itki paljon ja uikutti: »Antakaa minun kuolla! Miksi\nen saa kuolla? Minä en uskalla sanoa, en uskalla!» Hitto soikoon, mies,\nmiten vastenmielinen ja tympeä tyyppi tuollainen uliseva tyttölapsi\nsaattaakaan olla! Mutta hänen pelkonsa ei kuitenkaan loppujen lopuksi\nollut niin valtava kuin meidän tiedonhalumme tuon Erkki-herran suhteen.\nSekin mies on jo hyvässä tallessa. Mutta hänessä törmäsimme taaskin\nmuuriin. En tiedä, mitä hän muuten osaa, mutta vaikenemisen taidon\nhän on suorastaan kadehdittavassa määrin oppinut. Kommunisteja? Ihan\nvarmasti, joka sorkka! Hitto soikoon, mies! Kyllä minä sen tyypin\ntunnen. Jo nuoruudessaan roistonnäköisiä. Niinpä niin, mutta silmissä,\nsanokaamme, hurja fanaatikon lieska. Kun he haluavat olla vaiti, niin\nmeidän keinoillamme ei sitä tahtoa murreta. En ymmärrä muuta kuin että\nmeillä on seinä edessä.\n\nRauta hymähti rikospoliisin päällikön lopputoteamukselle. »Seinä\nedessä» — se oli poliisilla ollut tässä jutussa alun alkaen. Eikä\nsen voimin tuohon seinään ollut säröäkään saatu syntymään. Kaikkein\nvähiten, hän arvioi, Korpelalla oli näissä oloissa syytä nurkua\nnykyistä tilannetta. Mutta Rauta ei tuntenut vähintäkään halua ryhtyä\nväittelemään siitä. Se tuntui hänestä nyt sangen epäoleelliselta.\n\nTohtori Paasio, pieni, vilkasliikkeinen poliisilääkäri, tuli hiljaisin\naskelin huoneeseen.\n\n— Kas niin, tuomari Rauta, nyt voitte jo ottaa asian rauhallisesti, hän\npuheli. — Neiti Kaariolla ei enää ole mitään hätää.\n\nLääkäri ei voinut olla hymyilemättä. Tuollaisia ne olivat kaikki,\nolkoot sitten vaikkapa noinkin leveäharteisia ja isonyrkkisiä kuin tämä\ntuomari! Rauta oli hypähtänyt pystyyn ja oli jo menossa kohti ovea. Hän\noli hermostunut ja jännittynyt.\n\n— Saan kai mennä katsomaan häntä? hän muisti vasta kynnykseltä kysyä.\n\n— Odottakaa vielä hetkinen, lääkäri vastasi.\n\nRauta sulki vastahakoisesti oven.\n\n— Niin, katsokaahan, hän ryhtyi selittämään huomatessaan Korpelan\nja Paasion vaihtavan keskenään merkitsevän katseen. — Kamppailumme\nlähestyy ratkaisevaa vaihetta. Neiti Kaarion tiedonannot saattavat nyt\nolla laadultaan suorastaan ratkaisevia. Ei ole hetkeäkään hukattavissa.\n\n— Eipä ei, lääkäri yhtyi humoristinen välke silmissään.\n\n— Kuule, Korpela, Rauta pyysi vetoavasti, selitä sinä tuolle\nvirnistelevälle rohtomiehelle, että asia on juuri niin kuin sanoin.\n\nTohtori Paasio nauroi hiljaista, hykertävää naurua.\n\n— Vai olen minä nyt taas »virnistelevä rohtomies»? hän kiusoitteli. —\nEi ole tuntia siitä, kun ette tiennyt, mistä olisitte löytänyt kyllin\nlämpimiä tunnustuksen ja luottamuksen sanoja minulle. Sepä se: vaara on\nnyt ohi. Oikeastaan ansaitsisitte, että kieltäisin teiltä käynnin vielä\nkahdeksi tunniksi. Mutta potilaamme tähden, joka todella on urhea ja\nsuloinen tyttö, annan armon käydä oikeuden edellä. Ja siksi, tuomari\nRauta, menkää nyt.\n\nRauta ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että huone, johon hänet\nohjattiin, vaikutti kolkolta niukkoine kalusteineen. Hän näki vain\nkirkkaat silmät ja lämpimän hymyn vuoteessa makaavan tytön kalvakoilla\nkasvoilla.\n\nHetken he olivat ääneti, suuri, hyväätekevä hiljaisuus ympärillään.\n\n— Minun täytyy kertoa... tyttö aloitti, vähän vaivalloisesti vielä.\n\n— Mutta lyhyesti tällä kertaa, Rauta sanoi. — Hoitajatar lupasi minun\nolla täällä vain puoli tuntia.\n\nInkeri Kaario kertoi muutamin sanoin Alexander Domskin paluusta\n»Piilopirttiin». Poika oli ollut kurjassa kunnossa. Hän oli ollut\nsairas sekä juopottelusta että katumuksesta. Hän oli viime vuorokausina\nkoettanut hukuttaa tuskansa väkijuomiin. Jo illalla hän oli houraillut,\nja sitä oli jatkunut läpi yön. Aamupuolella Inkeri oli ollut yksin\nhänen luonaan. Hourailut olivat silloin alkaneet kiteytyä jossakin\nmäärin käsitettäväksi kokonaisuudeksi.\n\n»Tanja! Rakkahin Tanja, anna minulle anteeksi!» hän oli huutanut.\n»En tiennyt, mitä he tahtoivat sinusta. He vannoivat antavansa sinut\ntakaisin minulle, jos vain saisin sinut kanssani tuolle autoajelulle.»\nSitten hän oli kuiskannut hehän rauhoittavasti: »Tanja rakkahin, miksi\nsinä vapiset? Ystäviähän nuo edessä istuvat ovat.» Sen jälkeen oli\nseurannut nyyhkytyksiä ja valituksia, joiden keskeltä Inkeri ei ollut\nvoinut erottaa ainoatakaan järjellistä sanaa. Mutta äkisti poika oli\nparahtanut: »Tuo punatukkainen hirviö!»\n\n— Punatukkainen? Niinkö hän todella sanoi? Rauta keskeytti terävästi.\nJa kun tyttö nyökkäsi, hän lisäsi miettivästi: — Punatukkainen nainen,\nsiis taaskinko hän? Hänkö siis onkin kaiken takana? Hänenkö kostonsa\npelkkä ajatuskin sulkee miesten ja naisten suut? No niin, miksikäs ei?\n\nInkerin teki mieli kysyä, mitä hän sanoillaan tarkoitti. Mutta kun\ntuomari ei selittänyt, tyttö jatkoi kuvaustaan.\n\nJähmettyneenä hän oli kuunnellut, miten tanssijattaren murhenäytelmä\noli jatkuvasti vyörynyt esiin nuoren muukalaisen kuumehoureista kohti\nveristä loppuaan.\n\n»Tanja rakkahin», Domski oli valittanut, »miksi sinä vitkastelit noiden\npaperien luovutusta? Miksi aina sanoit: huomenna — kenties? Siksikö,\nettet tiennyt, voisitko antaa ne, koska rakastit tuota suomalaista\nupseeria?» Sen jälkeen oli taas seurannut sanatonta, sydäntäsärkevää\nvalitusta. »Tanja, Tanja! Etkö näe, että tuo punatukkainen hirviö\nosoittaa pistoolilla sinun kaunista päätäsi? Miten sinä voit hymyillä?\nEtkö käsitä, että hän kysyy nyt viimeisen kerran, luovutatko? Jumalan\ntähden, Tanja! Miksi sinä pudistat päätäsi? Miksi katsot poispäin?\nEtkö ymmärrä, että hän ampuu?» Hänen huudoistaan kuvastuva hätä oli\njärkyttänyt Inkeriä, se oli ollut kuin kidutusta. Mutta se oli yhä\njatkunut: »Ei, ei! Tehän lupasitte ja vannoitte antavanne hänet\nminulle takaisin. Lopettakaa, lopettakaa!» Sitten oli sairaan huulilta\npurkautunut parahdus, joka oli ollut niin läpitunkeva, että sen täytyi\nkuulua läpi talon.\n\nEräs ajatus oli iskeytynyt Raudan mieleen. Hän punnitsi sitä samalla\nkuin kuunteli tytön kuvausta.\n\nInkeri oli edellisenä iltana tullut sanoneeksi rouva Saloheimolle, joka\npelkäsi selkkauksia Domskin odottamattoman paluun vuoksi, että hädän\ntullen tarvitsisi vain soittaa tuomari Raudalle, niin apua tulisi. Hän\noli katunut heti sanojaan, mutta ilman niitähän kaikki olisi loppujen\nlopuksi käynyt aivan toisin.\n\n— Niinpä niin, Rauta myönsi. — Ilman noita sanoja onnettomuus olisi\npäässyt tapahtumaan. Miten hyökkäys matkustajakotiin oikein tapahtui?\n\nSiitä tytöllä oli vain vähän kerrottavaa. Domski oli vihdoinkin\nvaipunut rauhalliselta näyttävään uneen. Inkeri oli torkahtanut\nsairasvuoteen ääreen. Hän oli havahtunut siihen, että alhaalta kuului\nkiisteleviä ääniä. Hän ei ollut aavistanut vaaraa, vaan oli luullut\nrouva Saloheimon vain riitelevän taas jonkun vuokralaisensa kanssa.\nMutta sitten oli Domskin huoneen ovi äkisti riuhtaistu auki, ja neljä\nhirveännäköistä miestä oli rynnännyt sisään. Hän ei ollut ehtinyt edes\nhuutaa, kun julma koura oli jo tarrautunut hänen kurkkuunsa. Viiltävä\nkipu oli ollut hänen viimeinen aistimuksensa, ja sitten oli seurannut\ntäydellinen pimeys.\n\nRauta laski kätensä tyynnyttävästi hoikkien sormien ylle, jotka\nvapisivat. Miehen kosketus pyyhki pois tuskan ja pelon. Tytön silmiin\nnousi kostea, kiitollinen kimmellys.\n\n— Tohtori Paasio kertoi minulle, mitä »Piilopirtissä» myöhemmin\ntapahtui, hän sanoi hiljaa.\n\nTytön sormet kulkivat vuorostaan suuren, siteisiin käärityn kouran yli\narasti hyväillen.\n\n— Iso, luja, pelastava nyrkki, hän kuiskasi.\n\n— Onko aivan varmaa, Rauta kysyi äkisti, että Domski sanoi Tanja\nMaznitsenkon pudistaneen päätään pistoolinkin edessä?\n\nInkeri Kaario veti kätensä pois. Hän tunsi syvää väsymystä ja halua\nnukkua pois tästä kaikesta. Hänhän oli kertonut jo kaiken. Mutta sitten\nhän käsitti. Hän näki Raudan kasvoista, että kysymyksessä oli jotakin\nhyvin tärkeää. Hän ponnistautui muistelemaan ja virkkoi sitten:\n\n— Kyllä. Se on aivan varmaa.\n\nRauta ei malttanut enää istua. Hänen silmissään säihkyi innostus.\n\n— Rakas pikku tyttö, hän huudahti, sinä olet tehnyt suurenmoisen\nkeksinnön! Olet keksinyt jotakin hyvin, hyvin tärkeää, mitä kukaan ei\nole tullut edes ajatelleeksi! Nyt ymmärrän, mitä nuo miehet olivat\npenkomassa huoneessasi.\n\nSiinä huoneessahan asusti ennen sinua Tanja Maznitsenko. Voisiko se\nolla mahdollista? Se tuntuu vieläkin uskomattomalta. Mutta... Näkemiin!\n\nTyttö jäi kummissaan katsomaan Raudan jälkeen. »Jotakin hyvin, hyvin\ntärkeää.» Mitä se saattoi olla? Hän ei käsittänyt. Mutta se ei\ntuntunut nyt oleelliseltakaan. »Sinä — rakas pikku tyttö», nuo sanat\nolivat ikäänkuin jääneet soimaan koleassa huoneessa pyyhkien pois\nyksinäisyyden ja tehden elämän hyväksi ja kirkkaaksi. Paremmaksi ja\nkirkkaammaksi kuin se oli milloinkaan ennen ollut. Hän sulki huoahtaen\nsilmänsä. Se oli onnellisen ihmisen huokaus.\n\nRauta riensi siekailematta rikospoliisin päällikön luo.\n\n— Missä Kalvan auto on? hän kysyi heti huoneeseen tultuaan.\n\n— Hitto soikoon, mies! Korpela huudahti kiukuissaan. — Tuolla\n»Piilopirtissä» sinuun taisi tarttua, sanokaamme, omituisia tapoja.\nSinä menet ja tulet kuin myrskytuuli. Etkö näe, että minulla on nyt\nmuita töitä käsillä. Ja paina kerta kaikkiaan mieleesi, että täällä\nsinä et mielesi mukaan komentele.\n\n— Älä jaarittele tyhjiä, Rauta torjui kylmästi. — Kysymyksessä on tällä\nkertaa jotakin hyvin tärkeää. Tärkeämpää kuin nuo muut työsi yhteensä.\nVieläpä tärkeämpää kuin kukaan tällä hetkellä koko tasavallassa\ntoimittaa.\n\nKorpela kohautti olkapäitään ja käänsi hänelle selkänsä. Häntä\närsyttivät toisen suuret sanat.\n\n— Oletko kuuro vai etkö ymmärrä enää suomea? Rauta vimmastui. — Missä\non Kalvan auto?\n\n— Eräänä päivänä täällä kävi muuan, sanokaamme, saman kaliiberin\nmies, rikospoliisin päällikkö pilkkasi jatkaen papereittensa\nallekirjoittamista. — Hän vaati, että pääkaupungin koko poliisivoima\noli mobilisoitava suojaamaan hänen hökkeliään Malmilla. Hän pelkäsi\nnäet joidenkin hämärien voimien hyökkäystä sinne ja sanoi siitä\nkoituvan arvaamattoman ja korvaamattoman vahingon koko ihmiskunnalle.\nHänkin oli löyhäpäinen. Mies-parka väitti keksineensä ikiliikkujan.\nHitto soikoon, mies, mene kylmään suihkuun!\n\n— Lähetä mies mukaani näyttämään, missä auto on! Rauta käski jäykästi.\n\nHänen äänessään ei ollut suuttumusta, mutta siinä oli jotakin muuta,\nmikä sai Korpelan kääntymään häneen.\n\n— Se on Sofiankadun 4:ssä, autohallissamme, hän vastasi työntäen äkisti\nsivuun närkästyksensä. — Jospa minä itse tulisin oppaaksesi.\n\n— Jää sinä vain tänne tärkeiden töittesi ääreen, Rauta torjui. —\nNeljännestunnin kuluttua tulen takaisin.\n\n— Hitto soikoon, mies! Korpela ärtyi jälleen. — Tulitpa takaisin vaikka\nvasta huomenna, niin minulle se on samantekevää! Sinä käyt minun\nhermoilleni!\n\nHän tarttui puhelimeen.\n\n— Pyytäkää komissaari Vuoristo tänne, hän käski lyhyesti.\n\nHetkistä myöhemmin komissaari saapui.\n\n— Opastakaa tuomari Rauta autohalliimme, rikospoliisin päällikkö\nmääräsi lyhyesti. — Hän tahtoo tarkastaa arkkitehti Kalvan autoa.\n\nYksin jäätyään Korpela ei saanut jatketuksi keskeneräisiä töitään.\n»Jotakin hyvin tärkeää», Rauta oli sanonut, »tärkeämpää kuin kukaan\ntällä hetkellä koko tasavallassa toimittaa».\n\nHän nousi kävelemään ja jäi sitten seisomaan ikkunan ääreen. Ne olivat\nraivostuttavan suuria sanoja. Varsinkin, kun kysymyksessä oli vain\ntyhjä, ojasta korjattu auto. Kenen muun tahansa suusta kuultuna tuo\nväite olisi vaikuttanut naurettavalta kerskunnalta. Mutta Raudan\nsanomana? Eilisestä alkaen rikospoliisin päällikkö oli ruvennut syvästi\nkunnioittamaan Rautaa. Hän oli osoittautunut sanojensa mittaiseksi.\nVoisiko niin olla tässäkin tapauksessa?\n\nKorpela käännähti kiukkuisesti ikkunasta. Mahdotonta!\n\nHermostuneesti hän mitteli huonettaan. Mitä kummaa Rauta oli\nsaattanut tarkoittaa? Ja kuinka kauan mies aikoi odotuttaa itseään?\nNeljännestunnin kuluttua tulen takaisin, hän oli sanonut. No, hän\nKorpela, puolestaan oli sinkauttanut vastaan, että tule vaikka vasta\nhuomenna. Kirottua!\n\nÄkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan. Varmasti, nuo olivat Raudan askeleet!\n\nHetkistä myöhemmin miehet katsoivat toisiaan ääneti silmästä silmään.\n\n— No? rikospoliisin päällikkö kysyi.\n\nRaudalla oli kädessään pahoin rypistynyt suuri kirjekuori. Hänen\nsilmänsä loistivat. Mutta ääni oli hillityn matala, kun hän sanoi:\n\n— Soita yleisesikunnan päällikölle ja pyydä häntä tulemaan tänne.\nKiireesti!\n\nKorpela purskahti kireään nauruun.\n\n— Hitto soikoon, mies! hän huudahti. — Et tainnut itsekään päästä\ntärähtämättä, silloin kun iskit maahan nuo neljä lurjusta. Kas, kun et\nsaman tien komenna, sanokaamme, tasavallan presidenttiä juoksujalkaa\nrientämään luoksesi!\n\n— Yleisesikunnan päällikkö riittää hyvin tällä kerralla, Rauta vastasi\nrauhallisesti.\n\nHänen äänensävynsä vaikutti. Rikospoliisin päällikkö tarttui jo\npuhelintorveen. Mutta sitten hän laski sen jälleen paikoilleen ja\nistahti työpöytänsä ääreen.\n\n— Ei, hän sanoi jäykästi, hitto periköön sinut ja minut, jos sen teen\ntietämättä, mistä on kysymys.\n\nRautakin istuutui.\n\n— Vaatimuksesi on kohtuullinen, hän sanoi levollisesti. — Näethän tämän\nkirjekuoren. Se sisältää Tanja Maznitsenkon salaisuuden.\n\nKorpela tunsi kirvelevää pettymystä. Hän ei ruvennut selvittämään\nitselleen, mitä hän oli kuvitellut Raudan keksineen.\n\n— Hitto soikoon, mies! hän ärähti. — Pitäisikö minun tehdä itseni,\nsanokaamme, auttamattoman naurettavaksi kutsumalla tänne yleisesikunnan\npäällikkö? Ja mitä varten? Kaiketi omakätisesti vastaanottamaan tuon\n»salaisuuden»!\n\n— Aivan niin, Rauta vastasi. — Tämä kirjekuori sisältää näet\nAhvenanmaan salaiset linnoitussuunnitelmat.\n\nSe vaikutti kuin pommi. Rikospoliisin päällikkö valahti kalpeaksi ja\nhypähti pystyyn. Satua! oli hänen ensimmäinen ajatuksensa.\n\n— Hitto soikoon, mies! Tajuatko, mitä puhut?\n\n— Täydellisesti.\n\nKorpela tuli aivan toverinsa eteen ja katsoi häntä tuokion\nrävähtämättömin silmin.\n\n— Oletko varma asiasta? hän kysyi käheästi. — Voitko vaikka sielusi\nautuuden kautta vannoa, että asia on niin?\n\n— Kyllä.\n\nRikospoliisin päällikkö ei kysynyt enempää. Hän soitti.\n\n— Adjutantti ilmoitti, hän sanoi laskettuaan kuulotorven paikoilleen,\nettei kenraali voi aivan heti tulla, mutta että hän on kahdenkymmenen\nminuutin kuluttua täällä. Tietääkö joku muu löydöstäsi?\n\n— Ei kukaan, Rauta vastasi.\n\n— Sitten on, sanokaamme, turhaa ryhtyä mihinkään\nvarovaisuustoimenpiteisiin, Korpela virkahti. — Se herättäisi vain\nepäluuloja.\n\nRauta nyökkäsi. Miehet olivat vaiti tovin.\n\nSitten rikospoliisin päällikkö kysyi:\n\n— Mistä löysit nuo paperit?\n\n— Ne oli tungettu Kalvan auton takaistuimen pehmusteiden väliin.\n\n— Ja tuo auto on ollut meidän hallussamme vuorokausikaupalla kenenkään\nosaamatta etsiä sieltä mitään, Korpela valitti. — Hitto soikoon, mies!\nTiedätkö, kuka ne piiloitti autoon?\n\n— Tanja Maznitsenko, Rauta vastasi.\n\n— Hän! rikospoliisin päällikkö kummeksui. — No, miten sinä osasit etsiä\nniitä sieltä?\n\n— Sain kuulla, että Tanja Maznitsenko olisi voinut pelastaa henkensä\nvielä viime hetkessä, jos hän olisi luovuttanut työnantajilleen\nlinnoitussuunnitelman, Rauta selitti. — Jos se olisi ollut hänen\nmukanaan, hän ei olisi antanut tappaa itseään, koska suunnitelma\nolisi silloin joka tapauksessa joutunut noiden ihmisten käsiin. Oliko\nluultavaa, että hän olisi piiloittanut sen huoneeseensa? Tuskin, siihen\nvaromattomuuteen eksyäkseen hän oli ollut liian kauan ammattivakooja.\nSiis jonnekin muualle. Mutta mihin? Eräistä saamistani tiedoista\npäätellen hän tiesi jo istuessaan Kalvan autossa, johon hänet oli\nhoukuteltu, joutuneensa työnantajiensa järjestämään ansaan. Eikö ole\n— johduin kysymään itseltäni — luultavinta, että hän kuljetti noita\npapereita muassaan ja että nähdessään, mikä kohtalo hänellä oli\nedessään, hän jätti salaisuutensa auton huomaan, josta sitä tuskin\nosattaisiin etsiä.\n\n— Hitto soikoon, mies! rikospoliisin päällikkö innostui. — Tuo oli\nhienosti ajateltu. Mutta miksi? Miksi hän teki niin? Hänhän oli, kuten\nitse sanoit, ammattivakooja?\n\n— Niin, vakooja, Rauta myönsi vakavasti. — Vakooja, joka kylmäverisesti\nsuunnitteli ja suoritti sotilassalaisuuden varkauden. Majuri Lauriala\noli silloin hänelle vain välikappale. Mutta sitten hän — omaksi\nonnettomuudekseen, mutta meidän maamme onneksi — rakastui uhriinsa.\nTiedän sen varmasti.\n\n— Sinä, Rauta, tiedät hiton paljon, Korpela sanoi äänessään ihailua ja\nhiven kateuttakin. — Sinulla on, sanokaamme, onnea! Entä sitten?\n\n— Sitten? Toisaalla työnantajat, häikäilemättömät ja julmat — toisaalla\nrakkaus Laurialaan. Noiden kahden voiman välillä tanssijatar kai horjui\nja epäröi viimeiseen asti. Hänellä oli nuo paperit mukanaan silloinkin,\nkun hän söi päivällistä Saran kanssa. Mutta hän ei luovuttanut niitä\ntälle. Miksi ei, sitä emme saa milloinkaan tietää. Hän piilotti ne\nmyös työnantajiltaan, vaikka hänen täytyi olla selvillä siitä, että\nse maksaisi hänen henkensä. Taaskaan emme tiedä, miksi hän menetteli\nniin. Mutta meillehän onkin pääasia, että suuri sotilassalaisuutemme on\nsäilynyt.\n\n— Niin, rikospoliisin päällikkö myönsi.\n\nÄänettömyys laskeutui huoneeseen. Seuraavien minuuttien aikana kumpikin\najatteli Tanja Maznitsenkoa.\n\nTurha miettiä, miksi, Korpela päätteli viimein. Tanja Maznitsenko\noli ollut sekä vakooja että rakastunut nainen. Tuo vanha yhdistelmä\nsai riittää ratkaisuksi. Muuan toinen ajatus oli iskeytynyt hänen\nmieleensä, ja se houkutteli hymyn hänen huulilleen.\n\n— Kuule, hän ehdotti, saanhan ilmoittaa asiasta valtiollisen poliisin\npäällikölle? Siitä ilosta antaisin kitsastelematta, sanokaamme,\nkymmenen vuotta elämästäni!\n\n— Ei sanaakaan sille taholle, ennen kuin olemme juttumme päässä, Rauta\ntorjui jyrkästi.\n\n— Päässä?\n\n— Niin, meiltä puuttuu vielä paljon.\n\nRikospoliisin päällikkö katsoi toveriinsa tyytymättömänä. Kestäisikö\nsitten vielä kauankin, ennen kuin hän saavuttaisi tuon hyvityksensä\nhetken?\n\n— Paljon? hän murahti.\n\n— Niin, Rauta vahvisti. — Meiltä puuttuvat vielä Maznitsenkon\nja onnettoman autonkuljettajan murhaajat, Saran ryöstäjät, koko\nvakoiluliiga, ja — mikä minulle on tärkeintä — puuttuu Sara itse.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nRATKAISU KÄDEN ULOTTUVILLA.\n\n\nPäivä oli hämärtynyt illaksi. Oikeastaan tämän olisi pitänyt olla ihan\ntavallinen huhtikuun päivä, tohtori Paasio tuumiskeli. Ja suurimmassa\nosassa helsinkiläiskoteja olikin, hän jatkoi mietteitään. Esimerkiksi\nhänen omassa kodissaan. Hänen vaimonsa ja Poju olivat parastaikaa\nillallispöydässä ja ihmettelivät, että isälle oli taaskin tullut\njokin virkaeste. He eivät osanneet tietysti kuvitella, että hän istui\nkaikessa rauhassa rikospoliisin päällikön virkahuoneessa kolmen\nvaiteliaan nuoren naisen ja erään tavallisesti sangen itsetietoisen,\nmutta nyt noloon äänettömyyteen vaipuneen poliisimiehen seurassa.\nMutta käsky kuin käsky. Sitä paitsi ei käynyt kieltäminen, etteikö\nvarovaisuuteen nyt olisi ollut syytä.\n\nKaikkialla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Mutta sekin vain tehosti\nhuoneessa vallitsevaa jännitystä.\n\nPieni, vilkas poliisilääkäri huoahti helpotuksesta, kun nuoren tytön\nääni rikkoi hiljaisuuden.\n\n— Eikö tähän luolaan saa edes valoa? Kuuluuko pimeyskin typeriin\nmääräyksiinne?\n\nTohtori Paasio pyörähti tuolistaan pystyyn.\n\n— Ei suinkaan, neiti Valkama, hän lepytteli. — Suokaa minulle anteeksi.\n\nHuoneeseen tulvahtava räikeän kirkas sähkövalo sai kaikkien silmät\nhetkeksi räpyttämään.\n\n— Onko näin parempi, armollinen neiti? poliisilääkäri kysäisi. —\nRattoisampaa, vai?\n\nKirsti Valkama, kehitysiässä oleva tanakka, mustatukkainen tyttö, joka\nseisoi ikkunan pielessä, tuhahti halveksivasti:\n\n— Rattoisaa? Täällä!\n\nTohtori Paasio naurahti.\n\n— No niin, ehkäpä tällaisella virastohuoneella ei ole pikku neidille\npaljon iloa tarjottavana, hän myönsi. — Mutta täällä on turvallista.\n\n— Turvallista! Kirsti Valkama äkäili. — Minulla on huomenna saksan\nkirjoitukset, ja erehdytte, jos luulette, että ne ovat seitsemännellä\nluokalla lastenleikkiä. Enkä nyt pääse edes valmistamaan niitä.\n\nPoliisilääkäri vallan säteili avuliaisuutta.\n\n— Oi, jos vain siitä on kysymys, niin se on helposti autettu, hän\nsanoi. — Tuossa tuokiossa on vaikka kokonainen autollinen kirjoja ja\nvihkoja täällä. Niin että jos vain suvaitsette...\n\nTohtori Paasio hymähti, kun tyttö harmistuneena käänsi hänelle selkänsä\nja jäi tuijottamaan ulos pihamaan harmauteen.\n\n— Mutta jos kenkä puristaakin siitä, lääkäri jatkoi leikinlaskuaan,\nettä neidin pitäisi päästä keväiselle kadulle, niin sen täytyy jäädä\nainakin huomiseen. Kaikkea ei voi saada samana päivänä. Tänään olette\nollut seikkailun sankaritar...\n\n— Pyh, mokoma seikkailu! sinkosi Kirsti Valkama vastaan päätä\nkääntämättä.\n\nPoliisilääkäri tuli hänen luokseen ja laski isällisesti kätensä hänen\nolkapäälleen kuiskaten:\n\n— Sitä paitsi, tehän voitte soittaa hänelle ja sanoa, ettette voi\ntänään tulla. Minä lupaan olla kuuntelematta. Ja nuo muut — he eivät\nedes huomaa puhelimeen menoanne.\n\nTyttö käännähti häneen harmistuneena. Mutta vilkaisu pienen,\nvilkasliikkeisen lääkärin ystävällisesti säteileviin silmiin houkutteli\nhymyn hänenkin huulilleen. Punastuen hän nyökkäsi ja tarttui puhelimeen.\n\nTohtori Paasio asteli loitommaksi ja kohdisti huomionsa muihin\nhuoneessa olijoihin. Hän kuittasi kylmällä silmäyksellä komissaari\nVuoriston, joka synkkänä istui ovenpielustuolilla, kuulematta tai\nnäkemättä mitään. Kauimmaisessa nurkkauksessa olevalla leposohvalla\nmakasi Inkeri Kaario kalpeana ja silmät ummessa. Nukkuu kai,\nlääkäri päätteli. Ja hyvä oli, jos nukkui — tyttö-paralla oli ollut\nkestettävänään ankaria järkytyksiä. Marjatta Rauhala oli istahtanut\ntuolille hänen pääpuoleensa ja siveli hiljaa hänen kättään. Nuo kaksi\nolivat ystävystyneet heti ensi näkemällä.\n\nKun lääkäri kääntyi jälleen Kirsti Valkamaan, tyttö oli jo lopettanut\npuhelunsa. Hän vastasi hymyyn hymyllä.\n\n— Kaikki hyvin jälleen? hän kysyi.\n\nTyttö nyökkäsi. Sitten hän virkahti ujosti:\n\n— Olisiko... olisiko teillä mitään sitä vastaan, jos sammuttaisimme\ntaas valot? Hämärässä on sittenkin viihtyisämpää.\n\nTohtori Paasio ei nauranut. Hän noudatti tytön toivomusta. Vasta sitten\nhän sanoi:\n\n— Olette aivan oikeassa, pikku neiti. Minäkin haaveilen mieluummin\nhämärissä.\n\nHän istahti jälleen entiselle paikalleen.\n\nItse asiassa, hän piti tuosta reippaasta tytöstä. Ja tavallaan hän oli\ntyytyväinen siihenkin, että nämä kolme nuorta naista, joiden urheutta\nhänen täytyi ihailla, oli uskottu hänen suojelukseensa. Komissaari\nVuoristo, joka oli määrätty hänen apulaisekseen, oli äkäillyt, miksi,\nmitä järkeä tässä kaikessa oli. »Keitä nämä tytöt ovat, joita on\nsuojattava väellä ja voimalla? Ja kuka heitä muka uhkaa?» hän oli\nkysellyt. No niin, poika oli tietenkin pahalla tuulella teorioittensa\nhaaksirikkoutumisen vuoksi.\n\n»Muka uhkaa» — oli sekin sanonta. Juuri tuollaisen tietämättömän\nnuorukaisen arvoinen!\n\nMutta niinpä komissaari Vuoristo ei ollut kuullut mitään siitä\npäällekarkauksesta, jonka kohteeksi Kirsti Valkama oli joutunut. Hän\noli ollut hämärissä palaamassa koulusta ja havainnut tällöin, että\nmuuan miehenroikale oli seurannut häntä. Tyttö oli tiukentanut tahtia,\nmutta mies oli pysytellyt kantapäillä. Kirsti Valkama oli vaistonnut\nvaaraa, kun eräs auto oli takaapäin hitaasti sivuuttanut heidät ja\njäänyt sitten kymmenisen metrin päähän seisomaan katukäytävän viereen.\nHän oli äkisti pyörtänyt ympäri, sillä tuon auton luo hän ei varjonsa\nseuraamana ollut halunnut millään ehdolla joutua. Silloin mies oli\nkäynyt hänen kimppuunsa. Mutta tämä oli aliarvioinut vastustajansa\nvoimat. Tyttö oli iskenyt häntä kaikin voimin nyrkillä vasten kasvoja\nja samalla päästänyt kimeän huudon. Mies oli horjahtanut taapäin,\nmutta yrittänyt sitten päästä uudelleen käsiksi tyttöön, jolloin tämä\noli toistamiseen iskenyt. Autosta oli tullut esiin toinen mies. Mutta\ntämä oli kiireesti hypännyt takaisin paikalleen, kun poliisi oli\nnurkan takaa pyörtänyt juosten paikalle. Vartiopoliisi ei ollut pannut\nmerkille poiskiitävän auton numeroa. Hänen huomionsa oli kokonaan\nkohdistunut outoon näytelmään keskikadulla: kuin sokaistuneena tyttöä\nhamuilevaan mieheen ja hänen vastustajattareensa, joka julmasti\nhymyillen iski pienin, kovin nyrkein, milloin vain irvistävä, verinen\nnaama tuli käden ulottuville. Konstaapeli oli vienyt molemmat\nlähimmälle poliisiasemalle. Eikä asiasta olisi kai sen enempää tullut,\nehei se olisi aiheuttanut Marjatta Rauhalan puhelinsoittoa tuomari\nRaudalle.\n\nRauta oli heti ollut selvillä siitä, että tämä näennäisesti irrallinen\ntapaus liittyi renkaana käynnissä olevaan taisteluun. Vasta silloin\nhän oli kertonut rikospoliisin päällikölle ja poliisilääkärille\nviimeöisestä seikkailustaan rouva Valkaman huvilassa ja niistä kahdesta\ntuntemattomasta miehestä, jotka olivat sanoneet saaneensa »pomolta»\nmääräyksen tutkia kaikki läheiset huvilat. Sen valossa neiti Valkamaan\nkohdistunut hyökkäys oli käynyt ymmärrettäväksi. Miehet olivat\ntietenkin havainneet, että Valkaman huvilassa oli ollut asukkaita.\nSen perusteella heidän työnantajansa oli hyvinkin saattanut tehdä\nsaman erehdyksen kuin Rauta: luulla, että huvilassa asustanut tyttö\noli neiti Valkama. Ja niin hän oli ilmeisesti antanut käskyläisilleen\nmääräyksen tuoda Kirsti Valkama luokseen estääkseen häntä paljastamasta\nmitään. Se häikäilemättömyys, millä tytön ryöstöyritys oli tehty\nkeskellä iltapäivää, oli antanut paljon ajattelemisen aihetta. Raudan\nnimenomaisesta vaatimuksesta oli päätetty siirtää sekä Marjatta Rauhala\nettä hänen pieni, terhakka serkkunsa poliisilaitoksen suojiin siksi,\nkunnes vaara olisi ohitse.\n\nMutta ennen kuin määräys oli ehditty panna täytäntöön, poliisilaitoksen\nomissa suojissa oli sattunut hälyttävä välikohtaus. Liikkeellä olevan\nvihollisen — kuka hän sitten olikin — käsi oli osoittautunut ulottuvan\nkeskuspoliisiasemankin seinien sisäpuolelle. Korpelan, Raudan ja\nPaasion keskustelu äskeisestä tapahtumasta oli äkisti keskeytynyt,\nkun kauhunhuuto oli kajahtanut jostakin aivan läheltä. Tohtori Paasio\noli kuvitellut kiiruhtavansa nopeammin kuin kohtuudella olisi voinut\nodottaa. Mutta jo ovella tuomari Rauta oli sivuuttanut hänet. Hän oli\nollut tuhkanharmaa kasvoilta ja rynnännyt eteenpäin kuin tuulispää.\nHän oli tuntenut äänen. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan olisi ehtinyt\nestämään kammottavaa verityötä tapahtumasta. Vain sairaanhoitajattaren\nvalppautta saatiin kiittää siitä, että Inkeri Kaario oli vielä elossa.\n\nTohtori Paasio pudisti päätään muistellessaan tapausta. Että\nnuori Mattila — kalvakka nuorukainen, joka kasvot ilmeettöminä ja\nkuulumattomin askelin liikuskeli huoneissa kuljettaen asiakirjoja\nallekirjoitettaviksi — kuului johonkin salaperäiseen rikollisjoukkioon,\nse tuntui miltei uskomattomalta. Iltapäivällä hän oli pariin otteeseen\naikaisemmin käynyt hoitajattarelta kysymässä, nukkuiko neiti Kaario.\nSaatuaan kieltävän vastauksen hän oli tyytynyt raoittamaan sen\nhuoneen ovea, jossa tyttö makasi, ja sanomaan ohimennen jonkin sanan.\n»Minä luulin», hoitajatar oli kertonut jälkeenpäin, »että poika oli\nrakastunut potilaaseemme, siksi teennäisiltä nuo hänen 'välttämättömät'\nviestinsä kuulostivat. Mutta hänessä oli jotakin niin outoa, että\npäätin pitää häntä silmällä.» Kuultuaan kolmannella kerralla, että\nInkeri Kaario nukkui, Mattila oli viivytellyt hoitajattaren huoneessa\nja poistuessaan sulkenut kuin epähuomiossa oven käytävään. Hoitajatar\noli heti kiiruhtanut hänen jälkeensä ja nähnyt nuorukaisen vilahtavan\njuuri potilaan huoneeseen. Kenties Mattila sittenkin olisi ehtinyt\nsuorittaa kammottavan työnsä, ellei hän kiireissään olisi törmännyt\nvuoteeseen, jolloin puukko putosi helisten lattialle. Inkeri Kaario\nheräsi siihen. Samassa hetkessä kuin häneltä pääsi huuto, hoitajatar\noli rynnännyt huoneeseen. Naisen ja nuorukaisen välillä oli syntynyt\npuukosta katkera kamppailu, jonka Raudan tulo oli sitten nopeasti\nratkaissut.\n\nPoliisilääkäri tunsi inhoa kerratessaan hämärässä huoneessa näitä\ntapahtumia mielessään. Hän oli ennättänyt mieltyä Inkeri Kaarioon.\nOli uskomatonta, että joku saattoi tahtoa pahaa tuolle suloiselle\ntytölle. Mutta mieluista ei ollut muistella Mattilan kuulustelujakaan.\nRikospoliisin päällikön raivon edessä hän oli vavissut kuin\nkuumetautinen. Hän oli myöntänyt saaneensa kirjeellisen määräyksen\nteon suorittamiseen. Kirjeen hän oli heti hävittänyt, tietysti. Se\noli ollut koneella kirjoitettu ja sisältänyt seuraavat sanat: »Siellä\nhoidetaan Inkeri Kaario-nimistä tyttöä. Hänen täytyy olla kuollut klo\n18:aan mennessä.» Ei muuta. Nuorukainen oli myöntänyt tietävänsä, kuka\nkäskyn antaja oli. Mutta hän oli lisännyt: »Saatte vaikka tappaa minut.\nEnempää en sano.» Ja kumma kyllä, niin heiveröinen kuin poika olikin,\nniin muuta hänestä ei ollut saatu irti. Vain kerran hän oli sen jälkeen\nkuulustelussa avannut suunsa. Kun tuomari Korpela oli huutanut hänelle:\n»Tekin olette siis kommunisti!» Mattilan silmät olivat leimahtaneet\nraivosta, ja hän oli karjunut vastaan: »Se on valhe! Itse olette\npikemminkin kommunisti!»\n\nTohtori Paasio huokasi. Päivä oli ollut liian täynnä järkytyksiä.\nKaiken sen keskellä oli herättänyt vain vähän huomiota se, että\nAlexander Domski — Tanja Maznitsenkon tanssitoveri — oli tajuihinsa\ntulematta kuollut. Se olikin kai poika-paralle parasta.\n\nOdotus äänettömässä huoneessa alkoi yhä enemmän pitkästyttää\npoliisilääkäriä. Mitä sitä paitsi odotettiin? Ratkaisua — niin,\ntietysti. Mutta miltä taholta? Tuomari Rauta yksin saattoi sen tietää.\n\nPaljon tänä päivänä oli muuttunut. Sen jälkeen kun Rauta oli\nluovuttanut löytämänsä linnoitussuunnitelman takaisin asianomaisille,\nhänestä oli tullut melkein itsevaltias, joka jakeli eri tahoille\nmääräyksiään. Mitään ihmeellistä ei kuitenkaan toistaiseksi ulospäin\nnäkynyt. Ainoatakaan Saran pidätetyistä ystävistä ei ollut vapautettu.\nPäinvastoin kaksi pääkaupunkilaislehteä oli saanut määräyksen\njulkaista erikoissähkösanoman, joka parastaikaa meni kuin kuumille\nkiville kaikkialla kaupungissa. Valtiollisen poliisin oli — niin\nilmoitettiin siinä — katkeamattomien kuulustelujen ja tarmokkaiden\ntutkimusten jälkeen onnistunut selvittää Saran järjestön asiat.\nUseiden kuulusteltavien tunnustuksista sanottiin käyneen ilmi,\nettä ruotsinkielisen iltapäivälehden heti aluksi esittämä teoria\nSaran ja hänen ystäviensä syyllisyydestä tanssijattaren murhaan oli\nollut aivan oikea. Sitä paitsi tiedoitettiin, että Saran järjestön\nmaanpetoksellisista ulkomaisista suhteista oli saatu kootuksi mitä\nraskauttavin aineisto. Kymmenet pidätetyt olivat suorastaan kilpailleet\nkeskenään tunnustusten teossa — niin kerrottiin — katkeroituneina\njohtajansa raukkamaisesta paosta, mutta kaikki he olivat korostaneet\nsitä, että Sara yksin oli syyllinen, muut olivat toimineet vain\nosittain tahdottomina, osittain tiedottominakin välikappaleina.\n\nKun Rauta oli lukenut tätä tiedoitusta varten laatimansa\nkäsikirjoituksen, rikospoliisin päällikkö oli epäillyt, eikö Saran\nmaineelle siten heitetty häipymätöntä varjoa. Rauta oli vastannut\nkylmästi: »Nyt ei ole aikaa ajatella sitä. Tuon idioottimaisen Mattilan\nyritys osoittaa, ettei vihollinen kaihda enää mitään. Jos ylipäänsä\ntahdomme saada Saran vielä pelastetuksi, meidän on onnistuttava\ntuudittamaan vihollinen ainakin muutamiksi tunneiksi täydellisen\nturvallisuuden kuvitelmaan. Korkeat viranomaiset ovat puolestaan\nluvanneet pestä Saran kunnian puhtaaksi — huomenna, ja perusteellisen\nhyvityksen he saavatkin antaa. Lähitunnit ratkaisevat, tarvitaanko\ntuota huomista.»\n\nJa niin hän oli mennyt. Sitten tuomari Korpelakin oli häipynyt.\nMinne, sitä ei kumpikaan ollut sanonut. Heidät kaksi — tohtori Paasio\nja komissaari Vuoristo — oli jätetty tähän huoneeseen sijoitettujen\nnuorten naisten suojaksi. Käytävässä oli lisäksi vartiossa kaksi\naseistettua poliisia. »Kyetäkseni hoitamaan asioita minun täytyy\nainakin olla varma siitä, että näitä kolmea ei enää päästä\nahdistamaan», Rauta oli sanonut. Inkeri Kaario ja Marjatta Rauhala\nolivat hymyilleet hänelle kiitollisina. Mutta Kirsti Valkama oli\ntuhahtanut suorasukaisen ylimielisesti: »Pyh — kolmea!»\n\nOvi kävi. Tuomari Korpela ilmestyi oviaukon valoon. Hän silmäsi\nhätäisesti huoneeseen.\n\n— Mitä hittoa!\n\nHuone tulvahti täyteen valoa. Rikospoliisin päällikön tulo havahdutti\nkaikki. Inkeri Kaariokin kohosi istumaan. Hänen ja Marjatta Rauhalan\nkasvoilla kuvastui äärimmäinen jännitys.\n\n— Mitä te täällä pimeässä? Korpela moitti, — ihanhan te, sanokaamme,\npelästytitte minut.\n\n— Tuomari Korpela, mitä...?\n\nInkeri Kaarion kysymys jäi kesken, mutta jatkoa ei ollut vaikea arvata.\nRikospoliisin päällikkö meni hänen luokseen.\n\n— Rakas neiti, ei mitään, hän virkkoi. — Ei vielä mitään. Mutta te\nkaksi ette saa hermostua. Kaikki tehdään, mikä tehtävissä on. Ja\nasioiden johto on, sanokaamme, parhaissa mahdollisissa käsissä. Neiti\nRauhala, ettekö te todellakin voisi pitää huolta siitä, että pikku\nystävättäremme lepää rauhassa paikallaan?\n\nMolemmat tytöt vaihtoivat keskenään ymmärtäväisen katseen ja hiljaa\nhuokaisten Inkeri paneutui jälleen pitkäkseen.\n\nTuomari Korpela kääntyi huoneessa oleviin miehiin.\n\n— Istukaa paikoillanne, hyvät herrat, hän kehoitti. — Pelkään, että\nminulla on hermot, sanokaamme, liian kireällä voidakseni istuutua.\n\n— Ja mitä iloa olisikaan rikospoliisin päällikkönä olemisesta, Kirsti\nValkama ilvehti, ellei saisi pitää hermostumista yksinoikeutenaan?\n\nKorpela kumarsi hänelle.\n\n— Kas, kas pikku neitiä, hän virkahti, teillähän ei olekaan vain nopeat\nnyrkit, vaan myös kerkeä kieli. Mutta hyvä herrasväki, ratkaisu on nyt\nkäden ulottuvilla. En vain tiedä, mikä se on. Rauta sanoi soittavansa\ntänne. Ja siksi ei minulla ole, sanokaamme, muuta mahdollisuutta kuin\nodottaa täällä. Odottaa — hitto soikoon! Pyydän anteeksi, arvoisat\nnaiset. Mutta vaikka katson velvollisuudekseni rauhoittaa teitä, niin\nitse olen, sanokaamme, äärimmäisen hermostunut.\n\nHänen oli turha vakuuttaa sitä. Se näkyi koko hänen olemuksestaan.\nLyhyin askelin hän mitteli huonetta edes takaisin. Mustien silmien\nkatse harhaili sinne tänne.\n\n— Mutta eihän se voi olla totta, Kirsti Valkama intti. — Se, ettette\nte vieläkään tiedä, mikä ratkaisu on oleva. Olettehan te rikospoliisin\npäällikkö. Täytyyhän teillä olla jokin teoria tästä mielettömyydestä!\n\nKorpela pysähtyi ja kumarsi hänelle toistamiseen.\n\n— Kiitän luottamuksestanne, pikku neiti, hän virkahti. — Minulla\ntai sanokaamme meillä on puoli tusinaa teorioja. Useimmista niistä\ntiedämme, etteivät ne pidä paikkaansa. Mutta enempää en ainakaan minä\ntiedä. Kunpa Rauta viimeinkin soittaisi!\n\n— Kun hän kerran lupasi, niin hän soittaa — aikanaan, Inkeri Kaario\nsanoi luottavaisesti.\n\n— Varmasti, tohtori Paasio yhtyi. — Mutta sitä odotellessamme, ettekö\ntahtoisi, tuomari Korpela, kertoa meille edes noista romahtaneista\nteorioista. Pelkään, että komissaari Vuoristo ja minä olemme olleet\nhuonoja suojelijoita. Emme ole saaneet keskustelua käyntiin. Ja\nlääkärinä olen sitä mieltä, että tässä huoneessa ovat hermot nyt\nliiaksi kireällä kestääkseen enää äänettömyyden jatkumista.\n\n— Todellakin, Marjatta Rauhala virkahti, kertokaa, tuomari.\n\nRikospoliisin päällikkö katsoi heitä kutakin tarkkaan. Inkeri Kaario\noli voipuneen näköinen. No, sen saattoi selittää hänen kokemistaan\njärkytyksistä johtuvaksi. Mutta pohjalla oli tietenkin raatava huoli\nhänen — hm — esimiehestään. Marjatta Rauhala ponnisteli näyttääkseen\ntyyneltä. Mutta hänenkin kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja silmien\nympärillä mustat renkaat. Sitä paitsi suurissa, kauniissa silmissä\nkuvastui hätä. Jännitys sulhasen kohtalosta oli murtamaisillaan hänen\nitsehillintänsä. Kirsti Valkama oli tytöistä ainoa rauhallinen. Mutta\nhänhän tiesi tästä jutusta vain irrallisia osia.\n\nTuomari Korpela istahti työpöytänsä ääreen.\n\n— Hyvä on, pohtikaamme siis Tanja Maznitsenkon murhaa, hän myöntyi. —\nVaikka keskustelun aiheeksi nuorten naisten kanssa se on, sanokaamme,\nmelko outo.\n\nKirsti Valkamankin mielenkiinto heräsi.\n\n— Me vapautamme teidät muistamasta, että olemme naisia, hän lupasi.\n\nHän sanoi »naisia» niin arvokkaasti, että se houkutteli hymynhäiveen\nmuiden kasvoille.\n\n— Miksi vain tuota murhaa? Marjatta Rauhala kysyi. — Miksi ei koko\narvoitusta?\n\n— Siksi, että tanssijattaren murha oli kaiken lähtökohta, rikospoliisin\npäällikkö vastasi. — Sen selvittäminen on meille poliisimiehille yhäkin\ntärkeintä.\n\n— Voi, aiotteko sitten lähteä aivan alusta? Inkeri Kaario huokasi. —\nEnsimmäisestä hullusta teoriasta? Siitä, että insinööri Sara on muka\nsyyllinen!\n\nMarjatta Rauhala värähti. Mutta hän pidättyi sanomasta mitään.\n\n— Vain täydellisyyden vuoksi aioin mainita siitä, Korpela virkahti. —\nKunnia, sanokaamme, melko pieni kunnia tästä teoriasta kuuluu tuolle\nnuorelle miehelle.\n\nHän viittasi komissaari Vuoristoon. Tämä lehahti punaiseksi, aikoi\nsanoa jotakin puolustuksekseen, mutta vaikenikin sitten.\n\n— Myöhemmät tapahtumat ovat myös osoittaneet, rikospoliisin päällikkö\njatkoi haluamatta pitempään nöyryyttää alaistaan, ettei majuri Lauriala\nliioin murhannut tanssijatarta. Mutta entä Alexander Domski?\n\n— Minun teoriani, Inkeri Kaario hymähti.\n\n— Aivan niin, tuomari Korpela myönsi. — Ja sallikaa minun sanoa,\nneiti, että tuo teoria tuottaa teille kunniaa. Tuollaiset ulkolaiset\ntanssijat pystyvät yleensä, sanokaamme, millaisiin koiruuksiin tahansa.\nYlipäänsä, koko ammattikunta inhottaa minua. Tanssijatar — se on\njotakin vallan toista!\n\n— No no, tohtori Paasio ryhtyi vastustamaan. — Tosin kiertäväksi\nravintolatanssijaksi heittäytyneessä miehessä on minustakin jotakin\nmieltä etovaa. Mutta eivät he silti kaikki rikollisia ole. Miten\nihmeessä te, neiti Kaario, saatoitte epäillä häntä murhaajaksi, vaikka\nolitte nähnyt hänet?\n\nPahan mielen ja katumuksen varjo laskeutui tytön kasvoille.\n\n— Minä... en tiedä, mutta ajattelin... hän sopersi.\n\n— Te ajattelitte aivan oikein, rikospoliisin päällikkö kiiruhti hänen\navukseen. — Ajattelitte, että sellainen intohimo ja mustasukkaisuus\nkuin se, mikä Domskissa suuntautui Tanja Maznitsenkoon, voi johtaa\nvaikkapa murhaan.\n\n— Mutta, poliisilääkäri väitti vastaan, silloinhan oli tapahtunut\njo Saran ryöstö Lauttasaaressa. Ainakin sen olisi pitänyt jo ensi\nnäkemältä osoittaa, että kysymyksessä oli kokonainen rikossarja, jonka\njohtajaksi ei Domskilla ollut kyllin rohkeutta eikä kai älyäkään.\n\n— Voi, tohtori, älkää jatkako, Inkeri Kaario pyysi. — Tiedänhän minä\nepäilleeni syyttä Domski-raukkaa. Olen varma siitä, että hän ilmaisi\nkuumehoureissaan koko totuuden omasta osuudestaan. Toiset voimat\novat vain kylmästi laskien käyttäneet hyväkseen hänen silmitöntä\nmustasukkaisuuttaan. Nuo — keitä he sitten lienevätkin — saivat\nuskotteluillaan hänet houkuttelemaan Tanja Maznitsenkon ansaan. Se on\nainoa mahdollisuus. Eikä pojan syvin kauhu eikä katkerinkaan katumus\nvoineet sitten enää estää murhaa tapahtumasta.\n\nTuomari Korpela nyökkäsi.\n\n— Kaiken tapahtuneen jälkeen olen, sanokaamme, valmis yhtymään\nmielipiteeseenne, hän virkkoi. — Jos kysymyksessä olisi vain\ntanssijattaren murha, väittäisin vieläkin, että joko Lauriala tai\nDomski teki sen. Mutta nythän tiedämme, että se oli vain alkunäytös.\nSamat voimat suorittivat sitten Saran ryöstön, autonkuljettajan\nmurhan, Annele Sinivuon esiin marssittamisen, valepukuisten poliisien\nmaantietarkastuksen Lauttasaaressa, murtautumisen rouva Valkaman\nhuvilaan, »Piilopirttiin» tehdyn hyökkäyksen, jonka tarkoituksena\noli neiti Kaarion ja Domskin poiskuljettaminen ruumisarkuissa,\ntunkeutumisen Raudan toimistoon, jolloin päivystäjänuorukainen joutui\nRaudan sijaiskärsijänä raa'asti pahoinpidellyksi, neiti Valkaman\nkimppuun käymisen ja nyt lopuksi murhayrityksen neiti Kaariota vastaan\ntäällä meidän omissa suojissamme.\n\nKirsti Valkama oli seurannut jännittyneenä rikosluetteloa.\n\n— Tarkoitatteko...? hän kysyi ääni väristen. — Tarkoitatteko, että tuo\nkaikki kuuluu yhteen? Että minäkin olen ketjussa mukana?\n\nTohtori Paasio meni hänen luokseen ja silitti hyväillen hänen hiuksiaan.\n\n— Kyllä, pikku neiti, hän sanoi hellästi, te olette ketjussa mukana.\nMutta teidän ei tarvitse pelätä mitään — nyt enää.\n\nTyttö yritti hymyillä, mutta suupielet vapisivat.\n\n— Mutta kuka on sitten kaiken tämän inhottavan takana? hän kysyi\nhiljaa. — Ja mitä hän tahtoo?\n\n— Minä kysyisin mieluummin, keitä he ovat, rikospoliisin päällikkö\noikaisi. — Sillä yhden ihmisen voimin ei tätä kaikkea ole suoritettu.\nLiikkeellä täytyy olla kokonainen järjestö, sanokaamme, suuri järjestö.\n\nInkeri Kaario puuttui puheeseen\n\n— Mutta entäpä, hän virkahti, jos rouva Martio sittenkin oli oikeassa\nväittäessään, että takana on kommunistinen puolue, joka on halunnut\nmurskata pelätyn vastustajansa, insinööri Saran? Silloin ei ainakaan\nolisi puutetta täytäntöön panevista voimista.\n\nRikospoliisin päällikkö nyökkäsi.\n\n— Se on kyllä totta, hän myönsi. — Mutta kun äsken puhuin siitä\nRaudan kanssa, hän ei ottanut uskoakseen, että kommunistinen puolue\njohtajineen olisi järjestänyt tämän näytelmän. Hän sanoi näin, muistan\nsen aivan tarkalleen: »Kommunismi ei ole ainoallekaan johtajalle aate,\nvaan pelkkä yksityiseen voittoon tähtäävä afääri, jossa hän kylmästi\nkäyttää ilmaisena työvoimana kommunismin aatteellisesti höynäyttämiä\nhyvin tyhmiä tai hyvin nuoria ihmisiä, mutta jonka koko voiton hän\npistää, itse mitään vaarantamatta, omaan taskuunsa.» Ja minäkin olen\ntaipuvainen uskomaan... Tässä seurassa voinen turvallisesti lausua\njulki yksityisen mielipiteeni?\n\nTuomari Korpelan katse siirtyi levottomana toisesta toiseen.\nVirkamiehen varovaisuus oli taas yht'äkkiä havahtunut hänessä. Mutta\nsitten hän työnsi sen syrjään. Näin poikkeustapauksessa täytyi toki\nolla varaa sanoa suoraan mielipiteensä.\n\n— Niin, hän jatkoi, olen taipuvainen uskomaan, että jos raha tai siihen\nkäsiksi johtava valta on väikkymässä kommunistijohtajien ulottuvilla,\nniin he eivät häikäile pistää puukkoa jonkun yksityisen, sanokaamme,\naatteellisen hupsun kouraan tai kiväärejä lukemattomien samankaltaisten\nkäsiin. Mutta tässähän ei voi olla kysymys sellaisesta. Veritöiden\ntielle lähtemisestä pelkästään, sanokaamme, poliittisen kostonjanon\ntyydyttämiseksi kommunistijohtajia olisi tässä tapauksessa sitä paitsi\nvaroittamassa sekä heidän puolueensa että heidän oma nykyinen edullinen\nasemansa, joka sen kautta olisi joutunut vaaraan.\n\n— Ja vielä eräs seikka, tohtori Paasio sanoi. — Mitä Mattila\nliekin, niin hän ei ole kommunisti. Ainakaan siinä suhteessa hän ei\nkuulustelussa valehdellut.\n\nRikospoliisin päällikkö käännähti innoissaan häneen.\n\n— Eikö? Tiedättekö sen varmasti, ihan varmasti? hän kysyi.\n\n— Ihan varmasti, poliisilääkäri vakuutti.\n\n— Se ratkaisee asian, tuomari Korpela totesi. — Tai sanokaamme, voimme\nsiis pitää selvänä sitä, että kenen käskyä tuo nuori hurjimus sokeasti,\njokseenkin varmasta kiinnijoutumisestaan huolimatta, noudattikin, niin\nhän ei ainakaan tietoisesti palvellut kommunistista puoluetta eikä sen\njohtajia.\n\n— Mutta jospa hän palveli sitä vakoilujärjestöä, johon Tanja\nMaznitsenkokin kuului? Marjatta Rauhala virkahti. — Sokaisihan tuo\ntanssijatar majuri Laurialan. Miksi ei voisi olla jokin samanlainen\nliitekohta poliisilaitoksen kirjurin ja samaisen vakoilujärjestön\nvälillä?\n\nRikospoliisin päällikkö vihelsi.\n\n— Mainiota, neiti Rauhala! Jatkakaa! hän huudahti innostuneena.\n\n— Minä ajattelin vain, Marjatta Rauhala lisäsi, että tokkopa\nkommunistisella puolueella oli syytä murhauttaa Tanja Maznitsenko.\nMutta sitä enemmän syytä siihen tuo vakoilujärjestö saattoi katsoa\nitsellään olevan. Kaiken alkujuurihan on vakoilujärjestö ja sen\nMaznitsenkon välityksellä toimittama linnoitussuunnitelman anastus.\nTanssijatar alkoi sitten kuitenkin katua ja sai maksaa sen hengellään.\nHänen murhansa peittämiseksi tarvittiin nuo muut rikokset. Eikä kai\ntuollaiselta vakoilujärjestöltä puutu niiden järjestämiseen voimia eikä\nhäikäilemättömyyttä. Sen kätyrejähän voi olla missä tahansa. Ainakin,\njos minä olisin sellaisen järjestön johdossa, pitäisin huolen siitä,\nettä minulla olisi käskyläiseni ja tiedoittajani myös rikospoliisissa.\n\nTuomari Korpela nousi kävelemään. Hän oli niin kiihtynyt, ettei voinut\npysyä paikoillaan.\n\n— Onnittelen, neiti Rauhala, tuo oli hienosti ajateltu, hän kiitti. —\nTe palautatte asian, sanokaamme, ensimmäiseen lähtökohtaansa, ja se\nvalaisee koko jutun. Jokainen yksityiskohta sopii suurenmoisesti yhteen.\n\n— Ei aivan jokainen, tohtori Paasio huomautti rauhallisesti.\n\nRikospoliisin päällikkö käännähti kiivaasti häneen.\n\n— Eikö? hän tiukkasi.\n\nPoliisilääkäri kesti rauhallisesti hänen tuikean katseensa.\n\n— Ei, hän toisti. — Neiti Rauhala selitti, että tanssijattaren\nmurhan peittämiseksi tarvittiin kaikki nuo muut rikokset. Siinä on\nkenties kuitattu liian monta yksityiskohtaa yhdellä ylimalkaisella\npyyhkäisyllä. Mutta sitä paitsihan koko rikossarjan järjestely\nosoittaa, että tässä on tähdätty insinööri Saraan henkilökohtaisesti.\nTanssijattaren murha on itse asiassa jäänyt vain lähtökohdaksi Saran\nmurskaamiseen, joka on muodostunut pääasiaksi. Murhattu löydetään erään\nhänen ystävänsä autosta. Surmanluoti on ammuttu hänen toisen ystävänsä\naseella. Hänet ryöstetään, jotta häneen lankeaisi ei vain murhaajan,\nvaan myös petturin varjo, kun hän ei pääse julkisesti puolustamaan\nitseään. Ja niin edelleen, tapaus tapaukselta. Sara, Sara, aina vain\nSara! Sanokaa minulle, miksi tuo vakoilujärjestö olisi nähnyt niin\npaljon vaivaa tuhotakseen juuri Saran!\n\n— Voisihan syyksi riittää se, että insinööri Sara on, sanokaamme, hyvin\nisänmaallinen mies, tuomari Korpela väitti.\n\nTohtori Paasio kohautti olkapäitään.\n\n— Isänmaallisia miehiä on tässä maassa sentään vielä varovaisestikin\nsanoen tuhansittain, hän huomautti. — Miksi siis juuri Sara?\n\n— Ehkäpä hän oli päässyt selville joistakin heidän puuhistaan, Marjatta\nRauhala virkkoi. — Tai ehkä vakoilujärjestö arvasi, ettei hän lepäisi,\nennen kuin saisi kostetuksi ystävänsä majuri Laurialan kaatumisen.\n\nPoliisilääkäri kohautti epäuskoisena olkapäitään.\n\n— Aivan niin, ehkä, hän myönsi. — Mutta tuo selitys ei sittenkään\ntyydytä minua. Nuo roistothan olisivat päässeet paljon vähemmällä\nvaivalla yksinkertaisesti ampumalla insinööri Saran lähimmässä kadun\nkulmassa.\n\nMarjatta Rauhala valahti kalpeaksi.\n\n— Oi, suokaa minulle anteeksi, neiti, tohtori Paasio kiiruhti\npyytämään. — Unohdin todellakin... En lainkaan muistanut, ettemme\nme harkitse kaikkea tätä pelkkinä teoreettisina kysymyksinä. Voi,\nsuottehan anteeksi minulle, vanhalle hupsulle.\n\nMarjatta Rauhala pakottautui hymyilemään.\n\n— Älkää olko pahoillanne, hyvä tohtori, hän rauhoitti. Minut vain\nvaltasi hetkeksi kauhu, että sananne voivat juuri tällä hetkellä käydä\ntoteen.\n\nYht'äkkiä Kirsti Valkama peitti kasvot käsiinsä ja purskahti rajuun\nitkuun.\n\n— Te olette kauheita, kauheita kaikki! hän voihki. — Murhia! Ryöstöjä!\nAmpumisia! Ja taaskin murhia! Minä tulen hulluksi!\n\nTyttö nyyhkytti hillittömästi.\n\nTohtori Paasio riensi hänen luokseen. Seuraavassa tuokiossa Marjatta\nRauhala ja Inkeri Kaario olivat polvillaan tytön vieressä ja koettivat\ntyynnyttää häntä. Tuomari Korpelakin lähestyi ryhmää epäröivin askelin.\nHän tunsi itsensä peräti neuvottomaksi.\n\nSamassa puhelin pärähti kimeästi soimaan.\n\n— Korpela täällä.\n\nHän viittasi toisia vaikenemaan. Kuulotorvea pitelevä käsi vapisi\nrajusti.\n\n—... Mitä? Missä? Hitto soikoon, Rauta, puhu selvemmin!... Mitä?...\nBensiiniasemalle?... Tiedän, paikan kyllä tiedän!... Mutta\nbensiiniasemalle! Se on sentään liian hullua!\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nPUNATUKKAINEN NAINEN.\n\n\nTuomari Rautakin oli sanonut kolme tuntia aikaisemmin:\n\n— Se on sentään liian hullua!\n\nSe nimittäin, että Annele Sinivuo oli ajanut autolla bensiiniasemalle,\njota Rauta parastaikaa tarkasteli vastapäisen talon ikkunasta, ja\njäänyt sinne. Mitä asiaa oli kaupunginjohtaja Sinivuon tyttärellä\nbensiiniasemalle? Tietenkin Rauta oli aluksi ajatellut, että\nvarjostajat olivat hutiloineet toimessaan eivätkä olleet huomanneet\nneiti Sinivuon jo ennen poistuneen autosta. Mutta hän ei ajatellut niin\nenää.\n\nKirkkaasti valaistu bensiiniasema oli kaupungin uusin ja käytetyin. Sen\nvilkkautta lisäsivät omat hedelmä-, makeis-, rohdos- ja paperikaupat\nsekä viihtyisä lukusali, johon asiakkaat saattoivat odottaessaan\npistäytyä silmäilemään päivän lehtiä tai ulkolaisia kuvajulkaisuja.\n\nRauta seuraili liikettä asemalla. Autoja tuli ja meni. Mutta tuossa\nkaikessa ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.\n\nHän käännähti huoneen pimennossa seisoviin miehiin.\n\n— Kiitän sinua, Peltola, ja kauttasi muita kaikesta tähänastisesta\navusta, hän sanoi. — Onko jokin kohta sinulle vielä epäselvä?\n\nLehtori Peltola — Saran hajalle lyödyn järjestön väliaikainen johtaja —\nvastasi rauhallisesti:\n\n— Kaikki on selvää.\n\nRauta naurahti. Hän oli hyvällä tuulella, kuten aina päästessään\ntoimintaan käsiksi.\n\n— Ja sinä, Karikko, olet kai valmis myös?\n\n— Kyllä vain, vanttera nuorukainen hymähti.\n\n— Tiedätkö, mitä varten otan juuri sinut mukaani? Rauta kysyi.\n\n— No, ehkäpä saan kiittää siitä tunnuslausettani, että vara on parempi\nkuin vahinko, Karikko arveli.\n\n— Erehdys, Rauta oikaisi. — Halusin antaa sinulle hyvityksen. Sinähän\nsuutahdit minuun siellä »Piilopirtin» pihamaalla. Sanoit minua\npahemmaksi kuin irlantilaiset, kun sinulta lupaa kysymättä löin\ntantereeseen sinun merkitsemäsi miehen. Tuolla vastapäätä saamme\nmolemmat luullakseni iskeä kyllästymiseen saakka.\n\nKarikko naurahti tyytyväisenä. Tämä oli hänen mieleistään. Edessä oleva\nretki oli vaarallinen. Kenties heistä ei palaisi kumpikaan. Mutta\nleikkiä laskien sinne oli käytävä. Sitä paitsi Raudassa oli jotakin\nsamanlaista kuin Sarassa: kumpaakin seurasi ilomielin minne hyvänsä.\n\nLehtori Peltola puuttui puheeseen.\n\n— Mutta eikö tuo kahden miehen yrityksenne sittenkin ole tyhjää\nuhmapäisyyttä? hän kysyi. — Eikö suora rynnäkkö olisi sekä\nturvallisempi että tuloksellisempi?\n\n— Ei, Rauta torjui. — Luulen tietäväni jo yhtä ja toista siitä, mikä\non edessä. Mutta vaistoni sanoo, ettemme tiedä vielä riittämiin. Jos\nniillä on jokin salaisuus, niin rynnäköllä emme pääse sen perille. Ja\ntämä on viimeinen mahdollisuutemme Saran pelastamiseksi — jos hän vielä\npelastettavissa on. Siksi meidän täytyy onnistua sataprosenttisesti,\nmaksoi mitä maksoi. Nyt me lähdemme. Näkemiin, Peltola!\n\nMiehet kättelivät toisiaan, ja ovi painui Raudan ja Karikon perässä\nkiinni.\n\nBensiiniaseman hallussa oli neljännes korttelista. Sivukadun puolella\noli aseman tontilla joitakin varastorakennuksia ja runsaanlaisesti\ntyhjää tilaa. Viereisellä tontilla sijaitsi 5-kerroksinen\nvanhanaikainen asuintalo. Pääkadun puolella aseman toimistorakennus\nulottui upeaan 7-kerroksiseen naapuritaloon asti.\n\nHatut silmille vedettyinä toverukset kulkivat kadun toista puolta\nbensiiniaseman ohitse. Sitten he astelivat rauhallisesti kadun poikki.\nNaapuritalon ensimmäisen ulko-oven luona he pysähtyivät. Rauta aukaisi\nsen avaimellaan. He sytyttivät valon ja totesivat porraskäytävän\nprameilevan upeaksi. Hississä he nousivat kolmanteen kerrokseen ja\nalkoivat sitten kuulumattomin askelin laskeutua portaita taas alaspäin.\nKun he saapuivat ensimmäiseen asuinkerrokseen, valo sammui.\n\nRauta valaisi sähkölampullaan vasemmanpuoleisen huoneiston ovea.\nNimikilpi oli hyvin selvä: »Iines Salonen». Hän ojensi lampun\ntoverilleen ja aloitti työnsä.\n\nKarikko seurasi ihaillen hänen askarteluaan lukon kimpussa.\nRisahdustakaan ei kuulunut. Oli onni helsinkiläiskodeille, nuorukainen\nmietiskeli, että Rauta ei käyttänyt murtovarastaituruuttaan muuta kuin\npoikkeustapauksissa.\n\nRauta puolestaan muisteli sitä kertaa, jolloin hän tätä ennen oli näin\ntunkeutumassa vieraaseen asuntoon. Silloin hän ei ollut tiennyt, oliko\ntalossa ketään. Nyt sen sijaan hän tiesi, että oven takana odotti\ntaistelu elämästä ja kuolemasta. Mutta hänen sormensa eivät vavisseet.\nHän oli kylmän rauhallinen.\n\nOvi avautui äänettömästi. Miehet pistivät kapistuksensa taskuun ja\nvetivät pistoolit esiin. Ovi sulkeutui yhtä hiljaa. He olivat pimeässä\neteisessä.\n\nTarkkaan katsoen pimeys ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen.\nKauempana lankesi ohut valoviiru hieman raollaan olevasta ovesta\neteisen lattiaan. Äärimmäistä varovaisuutta noudattaen miehet lähtivät\netenemään sitä kohden. Jo puolimaihin ehdittyään he alkoivat kuulla\nääniä huoneesta. Toinen oli kimeä, pelästynyt tytön ääni, toinen kova\nja kylmä naisen ääni. Jälkimmäisestä Rauta oli varma, ettei hän ollut\nkuullut sitä milloinkaan aikaisemmin. Edellisen hän sen sijaan tunsi.\nAnnele Sinivuo oli ajanut bensiiniasemalle ja poistunut siellä autosta.\nNyt hän oli täällä. No, miksipä ei hänkin!\n\nNainen puhui. Sanat kuuluivat nyt selvästi:\n\n— Sinäkö et siis muka tiedä, miksi nämä herrat ovat tuoneet sinut tähän\nhuoneeseen?\n\n»Herrat.» Huoneessa oli siis miehiäkin, Rauta totesi. No, se ei\nhaitannut. Kunhan ei vain joistakin toisista huoneista törmäisi\nmiesjoukko eteiseen!\n\nTytön ääni vapisi, kun hän vastasi:\n\n— En, sitä en, tiedä, päällikkö.\n\nRauta hymyili. »Päällikkö.» Se sopi. Tähän asti kaikki oli hyvin. He\nolivat perillä.\n\n— Sinun kaltaisesi tyhmeliinit, nainen naurahti julmasti, lähtevät\ntäältä tavallisesti joko »katumuksen kammioon» tai »hiljaisten\nhuoneeseen». Sinä pieni, typerä hanhi!\n\nUhkaukseen sisältyi jotakin kammottavaa, koskapa Annele Sinivuolta\npääsi parahdus:\n\n— Oi, ei, ei, päällikkö! Ette voi tarkoittaa sitä! Minähän olen tehnyt\nkaikki. Kaikki, mitä vain olette käskenyt! Aina siitä alkaen, kun\nminä... kun minä...\n\n— ... kun sinä lapsellisessa seikkailunhalussasi liityit järjestöömme,\nnainen täydensi ivallisesti. — Niin, minä muistan. Sinä halusit kokea\njotakin jännittävää. Kuvittelit kai pääseväsi irti kaikesta heti, kun\nsaisit kylläksesi. Siitä erehdyksestä olet tainnut jo toipua, sinä\npikku hanhi!\n\nTyttö nyyhkytti ääneen.\n\nRauta ei tuntenut sääliä häntä kohtaan. Ensinnäkään tyttö ei nyt\njoutuisi kokemaan noita uhattuja kärsimyksiä. Ja toisekseen pieni\nsäikähdys oli omiaan tuolle hupakolle.\n\n»Katumuksen kammio» ja »hiljaisten huone». Rauta hymähti itsekseen.\nJoukkion päälliköllä tuntui olevan eräänlaista romanttista\nhirtehishuumoria. Sitten eräs ajatus säpsähdytti häntä. Vain\nhirtehishuumorista ei ollut kysymys. Siinä itsepintaisuudessa, millä\njoukkion kiinnijoutuneet jäsenet olivat vaienneet, oli ollut kammoa\npaljon suurempia kärsimyksiä kohtaan, jos he puhuisivat. Siitä siis oli\nkysymys, hirvittävästä sisäisestä kurista.\n\n— Mutta enhän minä ole rikkonut ainoatakaan teidän käskyänne,\npäällikkö, tyttö valitti sisällä huoneessa.\n\n— Et, nainen myönsi. — Mutta sinä olet tehnyt erehdyksiä. Eivätkä minun\nalaiseni saa erehtyä! Sinä ilmoitit minulle, että tuomari Rauta on\nainakin muutamia päiviä, kenties pari viikkoa poissa pelistä miesteni\nhänelle antaman selkäsaunan ansiosta. Ja sitten hän ilmestyy vain\nhetkistä myöhemmin kuin tuulispää tuohon kurjaan matkustajakotiin ja\niskee maahan neljä miestämme. No, miehistä ei ole puutetta. Mutta tuo\nhupsu poika, Domski, vapautui siten otteestamme, enkä tiedä, mitä hän\nsaattaa laverrella. Sitä paitsi olisin halusta iskenyt tuomari Rautaa\nhänen pikku rakastettunsa kautta, jo tuossa vaiheessa.\n\nNainen naurahti julmasti. Rauta puristi lujemmin asetta kädessään. Ei\ntarvinnut paljon mielikuvitusta arvatakseen, miltä kohtalolta Inkeri\nKaario oli säästynyt. »Jo tuossa vaiheessa.» Se oli selvää puhetta.\nTämän omituisen, verenhimoisen naisen käskystä poliisilaitoksen kirjuri\noli siis tehnyt äskeisen murhayrityksensä. Sen epäonnistumisesta nainen\ntuskin vielä tiesi.\n\n— »Piilopirtin» puuhan karille ajautumisesta saamme kiittää sinun\nväärää ilmoitustasi, sinä hanhi! nainen sähähti. — Ja mistä minä\ntiedän, moniako kohtalokkaita erehdyksiä olet tyhmyyksissäsi tehnyt?\nEhkäpä suorastaan annoit saattaa itsesi tänne?\n\n— En, en! tyttö nyyhkien torjui. — Minä ajoin aivan yksin asemalle\nkenenkään näkemättä. Uskokaa minua, päällikkö, voi, uskokaa minua!\n\n— Saammepa nähdä, nainen sanoi kylmästi. — Sinä jäät vartioinnin\nalaiseksi. Ja minä pieksätän hengen sinusta, jos se kirottu Rauta sinun\njäljissäsi osuu asemalle!\n\nRauta antoi merkin Karikolle. Ainoankaan huoneessa olijan huomaamatta\nhe astuivat kynnykselle.\n\n— Erehdys, hyvät naiset ja herrat, Rauta sanoi, pidin parempana tulla\nsuoraan tänne.\n\nTämä hiljainen huomautus vaikutti kuin pommi. Ääretön hämmästys\nkuvastui neljillä kasvoilla. Kolmet käsivarret seurasivat\nviivyttelemättä ovensuusta uhkaavien pistoolien äänetöntä käskyä.\nTyöpöydän ääressä istunut nainen oli Raudan ensimmäiset sanat\nkuullessaan hypähtänyt pystyyn, mutta vaipunut sitten takaisin\npaikoilleen, ja hänen nyrkkiin puristuneet kätensä lepäsivät pöydällä.\n\n— Nostakaa kätenne, Iines! Rauta käski terävästi. — Muuten ammun heti.\nVaikkapa Inkeri Kaarion tähden! Nainen säpsähti. Hän nousi seisomaan\nkädet kohotettuina ja peräytyi kohti takaseinää.\n\n— Seis! Karikko komensi. — Ei askeltakaan enää, ellette halua lyijyä\nruumiiseenne! Rauta, pidä huolta, ettei kukaan liiku.\n\nHän oli huomannut soittokellon nappulan seinässä naisen selän takana.\nToinen nappula oli työpöydällä. Sitten hän siirtyi tarkastuskäynnille\ntoisiin huoneisiin. Hän noudatti tunnontarkasti tunnuslausettaan, että\nvara on parempi kuin vahinko.\n\nHuoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Rauta katsoi uteliaana\nvastustajaansa, jonka hän nyt ensimmäisen kerran näki.\n\n»Punatukkainen nainen.» Niinpä niin. Ensimmäinen, mihin katse naisessa\nkiintyi, oli hänen kaunis, tuuhea tukkansa, joka säihkyi ja säteili\npunaisuuttaan. Itse asiassa, hän oli komea ilmestys. Hän oli pitkä, ja\nhyvin istuva musta puku korosti vartalon sopusuhtaista solakkuutta.\nKasvot olivat säännölliset, silmät suuret ja iho virheetön ja hyvin\nvaalea. No, tämä hetki ei tietenkään ollut mahdollisimman edullinen\ntilanne naisen kauneuden arvioimiseen. Kasvoilla kuvastui pidätetty\nraivo. Ja kun asiaa puolueettomasti yritti tarkastella, niin se ei\nkumma ollutkaan. Rauta hymähti. Tämä nainen, joka oli suunnilleen\nhänen ikäisensä, ei ilmeisestikään ollut tottunut epäonnistumaan eikä\ntottelemaan muita. Mutta häntä, Rautaa, hän pelkäsi.\n\nHe katsoivat toisiaan tiukasti silmästä silmään. Kumpikin arvioi\nvihollistaan. Muissa huoneessa olijoissa ei ollut paljon katsomista.\nAnnele Sinivuo oli surkea nähtävyys. Hänen kätensä törröttivät\nväsyneesti pystyssä. Kasvoilla näkyivät kyynelten jäljet. Suu auki\nhän tuijotti Rautaan kuin ilmestykseen. Hänen takanaan seisovat\nsmokkipukuiset miehet olivat nuoria keikareita, jotka vapisivat\npistoolin suun kohdistuessa heihin.\n\n— Ovatko nämä urhot samoja, jotka teillä oli saattomiehinä Lauttasaaren\nmatkallanne? Rauta ivasi. — He näyttävät näet juuri sellaisilta, joita\nvoi käyttää vain pikku tyttöjä tai tajuttomia miehiä vastaan.\n\n— Te roisto! nainen sähähti.\n\n— No, no, Iines, Rauta huomautti kylmästi. — Meistä kahdesta minä\ntuskin olen se, jolle tuo nimitys kuuluu.\n\nNaisen silmät leimahtivat, mutta hän ei keksinyt sopivaa vastausta.\n\nKarikko palasi huoneeseen.\n\n— Aika hauska huoneisto tämä, hän virkahti. — Kolmattakymmentä\nsähkökellon nappulaa, luulisi nyt vähemmänkin riittävän. Olisi hauska\ntietää, missä hälytyskello on tarkoitettu soimaan. Vaikka ei se nyt\nenää soi. Ja nyt kai panemme tämän herrasväen köysiin?\n\nRauta nyökkäsi.\n\nKarikko tyhjensi ensin miesten taskut. Sitten hän sitoi kummankin\nheistä käsistä ja jaloista. Miehet eivät yrittäneet vastarintaa, vaan\nalistuivat ääneti kohtaloonsa. Kun hän kääntyi Annele Sinivuohon, tyttö\nhuudahti:\n\n— Ei, ei minua! Antakaa minun mennä! Voi, päästäkää minut tästä kauhun\ntalosta! Minä vihaan heitä, ja minä kammoan tuota punatukkaista\nhirviötä!\n\nTytön kauhu oli aitoa ja — ymmärrettävää. Mutta Rauta pudisti päätään.\n\n— He eivät luota teihin, hän sanoi. — Emmekä mekään.\n\nKarikko veti nuoran tytön ranteiden ympärille. Hän työskenteli\nhuolellisesti. Samalla hän puheli:\n\n— Tämä on hieno huoneisto. Mikäpäs täällä on ollessa! Joka huone\nhyvällä maulla sisustettu. Rahasta ei ole ollut puutetta.\n\nHän sijoitti tytön istumaan sohvaan molempien miesten väliin ja\nkumartui sitomaan hänen jalkojaan pakisten edelleen hyväntuulisesti:\n\n— Siinähän teidän on oikein mukava olla. Tehän pidätte sievistä\npojista. Noh, älkää rimpuilko! Tohtori Perälänkin seurassa te\nviihdyitte hyvin koko päivän. Mutta ei hän nyt jouda teitä auttamaan.\nHän on sillä velvollisuusvierailulla, jolta te houkuttelitte hänet\nluopumaan — »kummisetänsä» tohtori Puron luona, muistattehan.\n\nTyttö tuijotti häneen hämmästyneenä.\n\n— Te... te tiedätte, hän änkytti. — Mistä... mistä te tiedätte senkin?\n\n— Me tiedämme kaiken, Karikko kehaisi tarkastellen tyytyväisenä työnsä\ntuloksia.\n\nHän lähestyi naista, joka hievahtamatta tuijotti, yhä Rautaan.\n\n— Nyt on teidän vuoronne.\n\nNainen katsoi lyhyttä nuorukaista halveksivasti eikä ollut kuulevinaan.\n\n— Kädet selän taa! Rauta käski terävästi.\n\nNainen totteli heti.\n\nRauta työnsi raskaan nojatuolin kirjoituspöydän toiselle puolelle.\n\n— Sijoita hänet istumaan tuohon, hän määräsi. — Muut voit raahata\nperimmäiseen huoneeseen. Jostakin voinet valmistaa heille suukapulat.\nMutta sinun täytyy jäädä vartioimaan heitä. Minulla on tuon »päällikön»\nkanssa kahdenkeskistä puhuttavaa.\n\nKarikko murahti tyytymättömänä. Hän ei pitänyt tästä työnjaosta. Hänen\nhyvä tuulensa häipyi, ja murjottavan äänettömänä hän täytti määräykset.\nHeitähän oli vain kaksi, ja sellaisen hyökkäysjoukon jakaminen vielä\nkahteen osaan oli hänen mielestään hullua. Mutta käsky on käsky!\n\nKun hän oli viimeksi kantanut huoneesta Annele Sinivuon, pöydällä\noleva puhelin pärähti soimaan. Juosten hän palasi huoneeseen ja katsoi\nneuvottomana Rautaan. Tämä käännähti naiseen.\n\n— Vastatkaa, hän käski. — Mutta yksikin varomaton sana, niin se on\nvarmasti viimeisenne.\n\nVahingoniloinen hymy kuoli naisen huulilta.\n\nRauta nosti kuulotorven ja asetti sen naisen korvalle. Mutta pistoolin\nsuu kosketti samalla ohimoa.\n\nKarikko huoahti helpotuksesta. Jo kerran aikaisemmin hänellä oli ollut\naihetta sanoa Raudalle: Pidän varovaisuudestasi. Siinä oli mies, joka\najatteli nopeasti ja kylmästi! Karikko tunsi suurta huojennusta.\n\n— Jotakin hullustiko? Täällä? nainen sanoi puhelimeen. Sitten hän\nkatsahti Raudan koviin silmiin ja lisäsi. — Älkää hullutelko! Soitan,\njos tarvitsen teitä!\n\n— Nyt olitte järkevä, Iines, Rauta hymähti laskettuaan kuulotorven\npaikoilleen. — Mutta kun en tiedä, mitä salajuonia mahdollisesti\nhaudotte, sanon kerta kaikkiaan, että jos keskustellessamme tänne\ntunkeutuu apureitanne, on teillä ensimmäisenä syytä valittaa sitä. Minä\nammun erehtymättä.\n\n— Te peto! nainen kivahti. — Teistä voi hyvin uskoa, että voisitte\nampua naisen!\n\nRauta naurahti kuivasti istuutuessaan kirjoituspöydän ääreen.\n\n— »Peto», hän toisti. — Taaskin te tyrkytätte minulle nimitystä, joka\nkuuluu teille itsellenne, Iines. Ja tekö olisitte muka nainen!\n\nSe sattui. Tumma puna lehahti naisen kasvoille. Mutta hän pakottautui\nrauhalliseksi. Ylimielinen hymy ilmestyi huulille.\n\n— Ettekö voisi säästää loukkauksianne edes siihen asti, kunnes olemme\nkahden? hän kysyi pistävästi nyökäten ovensuussa seisovaan Karikkoon.\n\n— Kyllä minä menen, nuorukainen sanoi. — Mutta kuule, Rauta, sidottujen\nraukkojen vartioiminen on peräti puista hommaa. Ei kai sinulla ole\nmitään sitä vastaan, että minä aikani kuluksi vähän tutkin tämän\nhuoneiston seiniä ja lattioita?\n\nRauta nyökkäsi, ja Karikko vetäytyi tyytyväisenä pois.\n\n— Ja nyt asiaan, Iines! Missä insinööri Sara on?\n\nNainen hymähti.\n\n— Kun sen saatte tietää, hän vastasi, olette jo melkein kuollut,\ntuomari Rauta.\n\n— Niinkö arvelette, Iines? Rauta kysyi. — Ehkäpä vielä siinä sidottuna\nistuessanne kuvittelette, että te omin käsin pääsette ampumaan minut,\nniin kuin murhasitte Tanja Maznitsenkon!\n\nNainen oli nyt aivan tyyni. Hän hymyili luottavaisesti. Sillä hetkellä\nhän oli kaunis — vaarallisen kaunis, Rauta totesi.\n\n— Tehän tiedätte paljon minun edesottamuksistani, nainen myönsi, — Ette\nkai ole sentään kuullut suorastaan silminnäkijältä?\n\n— Alexander Domski oli näkijänä, Rauta muistutti.\n\n— Ah niin, nainen hymähti, — Ja te saitte hänet kertomaan?\n\n— En minä, vaan Inkeri Kaario.\n\n— Todellako? Teidän ihastuttava rakastettunne! Toivoakseni hänen\npoismenonsa oli helppo?\n\nNainen sanoi sen aivan tavallisella seurusteluäänellä. Raudan kourat\npuristuivat nyrkkiin.\n\n— Erehdytte, Iines. Tälläkin kerralla teidän kätyrinne epäonnistui, hän\nvastasi jäykästi.\n\nNainen naurahti.\n\n— Ja nyt te itse teitte erehdyksen, tuomari Rauta, hän sanoi. — Luulin\ntodellakin tuon tytön kuolleen ja siksi uskoin, että ensimmäisen\ntilaisuuden tarjoutuessa ammutte minut. Se on rakastuneiden hupsujen\ntapa katsoa asioita. Mutta koska rakastettunne jäi henkiin, ette pysty\nampumaan liioin minua, uhatkaa miten paljon haluatte! Ja oikeastaan\ntuon tytön pelastuminen on minulle yhdentekevää. Hänen kauttaanhan minä\npyrin haavoittamaan vain teitä. Nyt, kun olen saanut teidät itsenne,\nolen tyytyväinen.\n\nNaisen tilannearvostelu oli niin tosiolojen vastainen, että Raudan\ntäytyi nauraa.\n\n— Vai olette te saanut minut! hän ivasi. — Minun nähdäkseni osat ovat\naivan päinvastaiset. Mutta saamisesta puheen ollen, sanokaahan, miten\nsaitte kiedotuksi nuoren Mattilan tahdottomaksi orjaksenne. Kuuluuko\nhänkin järjestöönne?\n\n— Ei, nainen torjui. — Hän kuuluu vain minulle. Tiedättekö,\ntuollaiset pojat voivat olla liikuttavan palvelushaluisia. He ovat\nkuin keskiaikaiset paasipojat, jotka palvoivat saavuttamatonta\nnaisihannettaan.\n\n— Kuulkaahan, Iines, Rauta virkahti, tuollaiset sanat sopivat huonosti\nteidän huulillenne. Sääli pojan sokeutta!\n\nHän vilkaisi kelloonsa. Aikaa oli vielä yllinkyllin. Alku oli sujunut\nodotettua nopeammin. Keskustelua saattoi siis huoleti jatkaa.\n\nNainen vaihtoi puheenaihetta.\n\n— Ettekö polta, tuomari Rauta? hän kysyi kuin emäntä ikään. — Pöydällä\non savukkeita, joita voin suositella. Keskustelun sävystä päättäen\nhermonne huutavat tupakkaa. Olkaa hyvä vain, minä itse en polta.\n\nRauta kumarsi.\n\n— Saatatte olla oikeassa, Iines. Tupakka ei ole nyt hullummaksi. Mutta\npoltan mieluummin omiani.\n\nSytyttäessään savuketta hän lisäsi:\n\n— Lauttasaaressa huumasitte Saran. Savukkeillako? Mistäpä sen\ntietäisin. Mutta en halua hänen kohtaloaan. En, vaikka saisin matkata\npää teidän sylissänne.\n\n— Teilläpä on yksityiskohtaiset tiedot, tuomari Rauta, nainen ihasteli.\n— Ehkäpä olette jo selvillä, insinööri Saran matkan päästäkin.\n\n— Kyllä, Rauta myönsi. — Tosin murhautitte sen kuljettajan, jonka\nautolla suorititte loppuun ryöstönne. Mutta sen jälkeen kun selvisi,\nettä Annele Sinivuon työnantaja majaili tuolla bensiiniasemalla tai\nparemminkin jossakin lähistöllä, mihin asemalta päästään, kaikki\noli melko helppoa. Teidän on turha kantaa kaunaa pikku Annelelle.\nHän ei tosin ole liialla älykkyydellä pilattu, mutta hän ainoastaan\npaikallisti tutkimuksiamme. Parhaan johtolangan annoitte te itse.\n\n— Todellako? nainen äännähti epäuskoisesti.\n\n— Aivan niin, Iines, Rauta vahvisti. — Te jätitte laskuistanne\npois sen tosiasian, että on paljon ihmisiä, joilla on hyvää aikaa\ntarkkailla menemisiä ja tulemisia ympärillään. Ja ilmeisesti liiallisen\nvaatimattomuuden puuskassa unohditte, että olette joka tapauksessa\nnainen, joka herättää huomiota.\n\nNainen hymyili.\n\n— Luulenpa, että tuota saa teidän suustanne kuultuna pitää jo suurena\nkohteliaisuutena, hän kiitti. — No, ja edelleen. Olen todellakin\nutelias kuulemaan, miten nykyajan Holmes päätyy oikeaan ratkaisuun.\n\n— Ei nyt juuri Holmesista ole kysymys, Rauta torjui, vaan vastapäisen\ntalon talonmiehestä. Hän on muutamiin otteisiin kiinnittänyt huomiota\nsiihen, että muuan harmaapukuinen, punatukkainen nainen tuli ajaen tai\nkävellen bensiiniasemalle, mutta ei poistunutkaan sieltä, vaan vasta\npaljon myöhemmin tämän talon ensimmäisestä ulko-ovesta. Hän on puhelias\nmies ja kertoi tuosta kaikesta lavealti. Ja myönnän, että olisitte\nvarmaan tuntenut itsenne mairitelluksi, jos olisitte kuullut, mitä\nhänellä oli ulkomuodostanne sanottavana. Siinä on teillä siis jo toinen\nihailija, nuoren Mattilan lisäksi vastapäisen talon talonmies!\n\nKummastuneena Rauta pani merkille, että tällä kertaa iva sattui. Nainen\nhymähti alakuloisesti. Hänenkään panssarinsa ei ollut siis aivan eheä.\n\n— Päätelmän teko oli sitten helppo, mies jatkoi. — Aseman ja tämän\ntalon välillä täytyi olla jonkinlainen yhteys. Ja itse te edelleenkin\nvahvistitte päätelmääni. Teitte virheen, kun merkitytitte kaikki\nasemalla olevat pikku kaupat Iines Salosen nimiin, vaikka päävirkanne\nsalaamiseksi se saattoikin tuntua hyvältä vedolta. Oli yksinkertainen\nasia todeta, että Iines Salonen asuu tässä huoneistossa ja että\nhänellä on huomiota herättävän punainen tukka. Haastelu teidän\noman talonmiehenne perheen kanssa toi sitten loppuratkaisun. Tuona\nmuistettavana Lauttasaaren yönä talonmiehen vaimo ei kaikeksi onneksi\nollut saanut unta, ja niin hän joutui näkemään, miten te ja kolme\nmiestä, joista yksi näytti olevan sairas, ajoitte autolla talon eteen.\nHän ei välittänyt siitä sen enempää. Teillähän käy kuulemma usein\nöisin vieraita — minkä tässä tapauksessa voitte laskea eduksenne — ja\nsitä paitsi, te kuulutte olevan »antelias, rakas neiti» talonmiehen\nväellekin. Niin yksinkertaista kaikki siis oli.\n\nNainen katsoi hetkisen ääneti eteensä. Sitten hän sanoi:\n\n— Te olette jo moneen kertaan vetänyt ristin minun suunnitelmieni yli,\ntuomari Rauta. Niin ettei kai ole ihme, että onnistuitte pettämään nuo\nyksinkertaiset ihmiset avosuisiksi. Sillä en usko, että he olisivat\nmilloinkaan omasta tahdostaan ruvenneet lavertelemaan.\n\n— Kas vain, Iines, teissä paljastuu yhä uusia puolia, Rauta ivasi. —\nTehän osaatte eräissä tapauksissa olla suorastaan oikeudenmukainen.\n\nNainen kuittasi pilkan olkapäiden kohautuksella.\n\n— Te puhuitte minun päävirastani, hän huomautti. — Olisiko liian\nuteliasta kysyä, mikä se sitten teidän mielestänne on?\n\nRauta vastasi töykeästi:\n\n— Minkä vain näistä kolmesta valitsette: murhaaja, ihmisryöstäjä,\nvakooja. Ammattina ne ovat kaikki nähdäkseni jokseenkin samanarvoisia.\n\nNainen hätkähti rajusti. Mutta sitten hän purskahti nauruun.\n\n— Aioitte kai oikeastaan sanoa, että olen kaikkea tuota samalla kertaa,\nhän sanoi. — Ja niin minä olenkin. Mutta olen sitä suureen tyyliin.\nItse asiassa vakoilu on tässä pikku maassa pelkkää lapsen leikkiä.\nEihän täällä osata pitää mitään salassa! Kuvittelen joskus, että\nmurtovaras tuntee pettymystä ja katkeruutta, kun kassakaappi aukeaa\nylen helposti. Katkeruutta siksi, ettei hän pääse — vaikkapa vain\nitselleen — osoittamaan suuren taitonsa koko määrää. Niin minä\nainakin olen monesti tuntenut johtaessani valtiollista vakoilua tässä\nmaassa. Täällähän suorastaan jokainen lavertelee salaisuuksia. Suurin\nvaiva on siinä, että erottaa sen, minkä asianomainen todella tietää,\nsiitä, minkä hän ylvästelläkseen omalla tärkeydellään vain uskottelee\ntietävänsä. Vai mitä te sanotte, tuomari?\n\nRauta ei vastannut. Tuossa, mitä nainen sanoi, oli paljon perää. Mutta\nhän ei halunnut myöntää sitä.\n\n— Todella suurten sotilassalaisuuksien laita on kyllä vähän\ntoisin, nainen jatkoi. — Linnoitussuunnitelmankin perille pääsimme\nvasta, kun muuan ministeri kertoi siitä. Valitettavasti hän ei\ntiennyt siitä juuri mitään muuta kuin sen olemassaolon, vaikka hän\nkerskailikin siitä pitkään kauniille ystävättärelleen. Tiedättekö,\ntuomari, kaikista kansainvälisissä kauneuskilpailuissa saavutetuista\nvoitoista huolimatta Suomessa lienee hyvin vähän kauniita naisia,\nkoska meidän naisagenteillemme aukenevat täällä miltei kaikki ovet.\nLinnoitussuunnitelma oli tosin tavallista kovemmassa, mutta lopulta se\nsentään lähti liikkeelle.\n\n— Mutta ei joutunut teidän käsiinne, Rauta huomautti. — Eivät edes\nmiehenne, jotka lähetitte kääntämään nurin Tanja Maznitsenkon entistä\nhuonetta, löytäneet sitä. Ettekä vieläkään tiedä, minne se joutui.\n\n— Tiedättekö te sitten? nainen kysyi ivallisesti.\n\nRauta tunsi hetkisen houkutusta vastata hänelle. Sanoa, että tuo Suomen\nsuurin sotilassalaisuus oli ollut sen auton pehmusteiden välissä, jonka\nnaisen omat kätyrit kaatoivat Turun maantien ojaan ruumiineen päivineen\narvottomaksi katsottuna. Mutta hän muisti ajoissa naisen äskeiset sanat\nsuomalaisista miehistä, jotka kertovat kaiken tietämänsä. Hän hymähti.\nTuo kertomishalu oli kai veressä, hänelläkin.\n\n— Muuten, nainen virkahti hetken äänettömyyden jälkeen, erehdytte, jos\nluulette tuon suunnitelman sinään kiinnostaneen minua. Rakentakaa minun\npuolestani maahanne millaiset linnoitukset hyvänsä. Sellaiset seikat\neivät kiinnosta minua — eivät ainakaan enää. Minun palvelukseni sen\nmaan hyväksi, jossa synnyin, päättyy tänään.\n\n— Mutta sitä enemmän teitä tietenkin houkuttelivat ne suuret rahat,\njotka olisitte saanut myymällä tuonkin asiakirjan vihollismaallemme,\nRauta huomautti.\n\n— Aivan oikein, nainen myönsi kevyesti huokaisten. — Mutta tulen nyt\ntoimeen ilman niitäkin. Olen ansainnut jo tähän mennessä riittävästi.\n\nRauta hymähti halveksivasti.\n\n— Te olette tarkalleen juuri niin kylmä liikenainen kuin arvelinkin,\nhän pilkkasi. — Mutta mitä luulette, että kommunistiset ja anarkistiset\napurinne sanoisivat, jos kuulisivat punaisen jumalattarensa puhuvan\nnoin?\n\nNainen nauroi.\n\n— Punainen jumalatar! Se oli todella kauniisti sanottu! hän kiitti.\n— Apulaiseni? Oh, heille puhun tietysti vallan toisin. Ja minä osaan\npuhua! Mutta voinen suoda itselleni ylellisyyden olla tämän kerran\navomielinen.\n\nVarjo kulki hänen kasvojensa yli.\n\n— Kun elin Leningradissa — minä olen syntynyt siellä — ja olin\naatteellinen kommunisti, hän jatkoi, oli minulla monesti hyvin vaikeaa.\nMutta tänne muutettuani olen vähitellen ymmärtänyt, että on helpompaa\nja tuottavampaa jättää aatteen kuorma toisten kannettavaksi ja olla\nitse vain — punainen jumalatar. Oi, uskokaa pois, tuomari Rauta, se\non ollut ihmeellistä! Hallita satoja, päättää ihmisten elämästä ja\nkuolemasta, käskeä ja tulla totelluksi kenenkään uskaltamatta kysyä,\nmiksi tai kenen hyväksi!\n\n— Eikö edes puolueen täkäläinen johto ole uskaltanut kysyä? Rauta\ntiedusteli.\n\n— Pyh, nuo parlamentin jänishousut! nainen pilkkasi. — Tietenkin minun\non ollut maksettava tämän maan kommunisteille eräänlaista elatusapua.\nMutta niinpä he lehtineen ja puoluesihteereineen ovatkin minun\narmoillani.\n\nHeidän keskustelunsa katkesi, kun Karikko tuli huoneeseen.\n\n— Vihdoinkin! hän huudahti. — Olen löytänyt täältä johtavan\nsalakäytävän suun. Se oli niin kirotun yksinkertainen ja näkyvä, että\nsen löytäminen oli vaikeaa. Katselin tuota kaappia jo pariin kertaan\naikaisemminkin. Mutta näin siellä vain tuon punatukkaisen juhlapukuja\nja muita hepeneitä. Vasta kolmannella kerralla älysin, että kaapissa ei\nole lattiaa ensinkään, on vain alas johtavat jyrkät tikkaat.\n\n— Hyvä on, Karikko, Rauta sanoi. — Käyhän vielä katsomassa vankejasi.\nMinulla on enää muutama sana vaihdettavana emäntämme kanssa.\n\nKarikko heilautti kättään ja poistui.\n\nRauta virkkoi hänen mentyään:\n\n— Luulen tietäväni nyt jokseenkin kaiken. Vain yksi kohta on minulle\nhämärä. Miksi te vihaatte Saraa niin silmittömästi?\n\nKysymyksen vaikutus oli yllättävä. Puna lehahti naisen kasvoille.\n\nRauta odotti hetken, mutta kun vastausta ei kuulunut, hän jatkoi:\n\n— Olen askel askelelta seurannut, miten te olette ajanut\nhelposti petettävissä olevaa joukkiotanne tuhoamaan Saraa, juuri\nhenkilökohtaisesti Saraa. Minä näen sen, mitä yksikään hulluista\nkannattajistanne ei oivalla. Näen, että Tanja Maznitsenkon kuolemasta\nlähtien teitä on kaikessa tässä ohjannut vain viha, kaikista aatteista\nkemiallisen puhdas, pirullinen persoonallinen viha. Mutta en käsitä,\nmitä syytä teillä on sammumattomaan vihaanne.\n\nNainen hätkähti joka kerta, kun Rauta lausui sanan viha. Mutta hän ei\nvastannut mitään. Yhteenpuristetuin huulin ja silmät ummessa hän lepäsi\ntuolissaan. Hetken kuluttua hän katsoi Rautaan omituisesti hymyillen ja\nsanoi:\n\n— Siihen kysymykseen en vastaa. Mutta minullakin on vielä jotakin\npuhuttavaa teille, tuomari Rauta. Tältä keskustelulta ei ole puuttunut\nmielenkiintoa. On ollut hauska tutustua mieheen, joka on kyennyt\ntuottamaan minulle niin paljon harmia kuin te. Mutta nyt saa tämä\nhauskuus riittää. Minä olen saanut kyllikseni kaikesta tästä täällä.\nHuomispäivän varalle minulla on oma yksityinen suunnitelmani. Enkä minä\naio sallia, että te tuhoatte sen. Saatte syyttää itseänne, mutta te\nolette todellakin minun tielläni. Oh, älkää katsoko asettanne, tuomari\nRauta, älkääkä ajatelko köysiä minun käsissäni ja jaloissani. Meistä\nkahdesta minä kuitenkin voitan lopulta.\n\nNainen puhui aivan tyynesti. Hänen sanoissaan ei tällä kertaa ollut\nmitään kerskailua. Rauta vaistosi sen. Outo ahdistus pyrki väkisinkin\nhänen mieleensä. Mutta sehän oli järjetöntä. Oliko hänkin joutumassa\nnoiden vihreinä säihkyvien silmien lumouksen alaiseksi? Pelkkä\nsellainen ajatuskin hymyilytti häntä — näissä oloissa.\n\n— Te laskette tietenkin miesvahvuutenne, nainen jatkoi.\n\n— Niin, minä olen tarkalleen tietoinen Saran järjestön jäsenmäärästä.\nJa teillä on sovittu rynnäkköaika. Suotta ette ole vilkuillut\nkelloonne, tuomari Rauta. Minulle on yhdentekevää, milloin miehenne\nhyökkäävät. He tulevat arvattavasti sekä tänne että asemalle. Mutta\nkummastakaan he eivät löydä mitään.\n\nKarikko tuli jälleen huoneeseen.\n\n— No? hän kysyi.\n\nRauta käännähti häneen kärsimättömänä. Naisen sanat olivat vaikuttaneet\nhäneen. Hän oli äkkiä havainnut, että voittoon olikin kenties vielä\nmatkaa.\n\n— Kutsun sinua, kun olen valmis, hän sanoi kireästi toverilleen.\n\nHyvä tuuli häipyi taaskin Karikon kasvoilta, ja nyreänä hän vetäytyi\ntakaisin. Hän ei käsittänyt, mitä järkeä oli pitkittää keskustelua tuon\npunatukkaisen kanssa.\n\n— Ei, he eivät löydä mitään, nainen toisti oven sulkeuduttua. —\nEivät muuta kuin meidät sidotut ihmiset. Teidän on vaikea selittää\npoliisille, miksi olette tunkeutuneet tähän yksityisasuntoon. Tuo\n»salakäytävä» on ainoa epäilyttävä, minkä voitte osoittaa. Mutta\nminä voin todistaa, että se onkin vain minun varsin vaaraton ja\nluvallinen yksityisylellisyyteni. Luvallinen siksi, että minä satun\nomistamaan tämän talon niin kuin viereisenkin tontin. Enkä minä ole\nvain noiden pikku myymälöiden omistaja, vaan koko bensiiniasema on\nminun omaisuuttani. Tuomari Rauta, te olette aliarvioinut minut\nvastustajana. Minä olen liian liukas kala teidän verkkoihinne. Tänne\ntunkeutumisellanne olette vain kirjoittanut viimeisen luvun Saran\njärjestön historiaan. Olette kai lukenut tämäniltaisen sähkösanoman.\nTeidän valtiollinen poliisinne näyttää olevan yhtä pystyvä puristamaan\nepäilyksenalaisilta joukkotunnustuksia kuin itäisen naapurimaankin\nvastaavat viranomaiset. Kun noihin tunnustuksiin vielä lisätään\ntämäniltainen väkivaltainen tunkeutumisenne yleistä kunnioitusta\nnauttivan liikenaisen kotiin, ette tekään voi välttää vankilaa.\nTämä teidän suloinen pieni yhteiskuntanne on tekevä kaikkensa minun\nhyvittämisekseni.\n\nNainen nauroi ilkamoivaa naurua. Rauta ajatteli sitä, mitä hän oli\nsanonut. Eikä häntä naurattanut lainkaan. Tietysti hän voisi esittää\nedukseen paljon sellaista, mistä nainen ei tiennyt. Ennen kaikkea\ntakaisin oikeaan paikkaan luovuttamansa linnoitussuunnitelman. Mutta\nriittäisikö se? Eikö koko hänen kokoamansa todistusaineisto luhistuisi,\nellei täältä — kuten nainen väitti — löydettäisi mitään? Mutta\nSarahan oli täällä — Sara tai hänen ruumiinsa! Jossakin siellä, missä\nolivat »katumuksen kammio» ja »hiljaisten huone», joilla nainen oli\npaloitellut Annele Sinivuota, Mutta ellei niitä löydettäisi? Silloin —\nkävisi kenties juuri niin, kuin nainen ennusti.\n\nRauta tunsi raivon kihahtavan päähänsä. Naisen voitonriemuinen\nhymy, hänen nojautuessaan raukean tyytyväisenä tuolin pieluksia\nvastaan, vaikutti hänen suuttumukseensa kuin öljy tuleen. Luuliko tuo\npunatukkainen tosiaankin voittaneensa? Hulluutta!\n\nHän nousi paikoiltaan ja huusi Karikkoa.\n\nNuorukainen tuli heti,\n\n— Nyt saa tämä peli loppua! Rauta ärähti. — Päästä hänen jalkansa\nsiteistä ja näytä tie tuon salakäytävän suulle!\n\nKun nainen oli päässyt jaloilleen, Rauta astui aivan hänen eteensä.\n\n— Te olette voinut laskea hyvin, hän ärähti. — Mutta olette unohtanut\nerään asian. Sen, että minä saatan riistää teiltä jotakin, mikä on\nteille korvaamattoman kallista. Henkenne. Ja minä vannon, että teen\nsen, Iines, ellette nyt suoraa päätä opasta minua sinne, missä Sara on.\n\nNainen hätkähti, kun pistoolin suu hipaisi hänen ohimoaan. Hän katsoi\nmiehen kylmiin, armottomiin silmiin. Sitten hän painoi päänsä alas.\n\n— Te ette voi, hän sanoi käheästi.\n\n— Vai en voi! Rauta nauroi. — Te olette minun silmissäni vain murhaaja\nja vakooja. Painakaa se mieleenne, Iines! Ja muistakaa, että sanoin:\nminä vannon! Te astelette edelläni. Mutta niskassanne on minun\npistoolini suu. Ase laukeaa heti, jos johdatte minut harhaan tai jos\ntapaamme jonkun teidän väestänne. Ymmärrättekö? Ja nyt, ei sanaakaan\nenää!\n\nNainen yritti vielä kerran katsoa häneen vetoavasti, mutta kääntyi\nsitten huokaisten menemään.\n\nKarikko nautti tästä näytelmästä. Vihdoinkin vaihe, joka oli hänen\nmieleisensä!\n\nKun he tulivat nuorukaisen osoittaman kaapin luo, Rauta työnsi\nnaulakossa riippuvat vaatteet syrjään ja katsoi syvyyteen.\n\nJyrkkien tikkaiden alapäästä alkava käytävä oli kirkkaasti valaistu.\n\n— Sinä jäät tänne, Rauta määräsi. — Pojat tulevat kohta. Opasta heidät\njäljille.\n\nKarikko nyökkäsi. Tietenkään he eivät voineet molemmat poistua. Sitä\npaitsi punatukkainen näytti ampumisuhan edessä kokonaan lamautuneen.\n\nRauta laskeutui ensimmäisenä alas. Kun hän antoi merkin, nainen seurasi\nviipymättä. Sitten Rauta asettui naisen taa, ja eteneminen alkoi.\nMuutamien metrien päässä oli käytävän molemmin puolin joitakin suuria\nkellarikomerolta. Erään sellaisen kohdalla nainen pysähtyi ja nyökkäsi\npimeyteen. Rauta arvioi tilannetta. Ellei tämä ollut loukku, niin\ntodellinen salakäytävä oli kieltämättä hyvin sijoitettu. Pääkäytävä\nveti puoleensa, ja mitäpä tällaisessa aivan tavalliselta näyttävässä\nkellarikomerossa saattoi kuvitella olevan!\n\nHän astui naisen jäljessä kellariin. Samassa tämä näytti sotkeutuvan\npitkän hameensa helmuksiin ja nojautui raskaasti seinään. Valot\nsammuivat äkisti.\n\nRauta kirosi. Hän laukaisi aseensa. Mutta nainen oli ollut nopea kuin\najatus. Jostakin sivulta Rauta kuuli keveitä askeleita. Jossakin\nhuudettiin. Hän hapuili eteenpäin tavoittaakseen pakenijan. Mutta äkkiä\nhän tunsi lattian katoavan jalkojensa alta. Hän putosi.\n\nPudotessaan hän muisti punatukkaisen naisen itsetietoiset sanat:\n»Meistä kahdesta minä kuitenkin voitan lopulta.»\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n»MINÄ EN KADU MITÄÄN!»\n\n\nSe, mikä yllätyksellisyydessään oli aluksi näyttänyt pohjattomalta\nkuilulta, ei kuitenkaan ollut kuin muutamia metrejä. Mutta ennen kuin\nRauta tajusi tilanteen, miesjoukko kävi hänen kimppuunsa. Hän ei\npäässyt jaloilleen, vaan iski umpimähkään molemmin nyrkein. Ylivoima\noli kuitenkin liian suuri. Hän näki vastarinnan toivottomuuden, mutta\njatkoi silti taistelua.\n\nKamppailun lävitse hän kuuli äskeisen vankinsa äänen:\n\n— Lyökää, miehet! Siinä on nyt vaarallinen tuomari Rauta. Lyökää,\nkunhan ette vain pieksä viimeistä hengenkipinää hänestä. Se huvi kuuluu\nyksin minulle!\n\nNaisen äänessä kaikuva voitonriemuinen ilkunta jäähdytti äkisti Raudan\nmielen. Taistelu ei saanut olla lopussa, vaikka tämä erä päättyikin\nhänen tappiokseen. Hän antoi käsiensä äkisti vaipua ja lysähti\nkivilattialle.\n\n— Jatkakaa vain, miehet! nainen kehoitti. — Sillä miehellä on ruumis,\njoka on hänen nimensä veroinen.\n\nJulma nauru säesti noita sanoja. Ne eivät kuitenkaan oikein tehonneet.\nMiehet olivat raakoja ja väkivaltaisia, mutta heille oli ilmeisesti\nluonnonvastaista jatkaa lattialla repeytynein vaattein, verissään\nja liikkumattomana makaavan vastustajan pahoinpitelyä. He tyytyivät\nmuutamiin lujiin potkuihin ja vetäytyivät sitten syrjemmälle.\n\nRauta vaistosi naisen lähestyvän. Aikoiko punatukkainen surmata hänet\ntässä? Silloin kaikki olisi auttamattomasti lopussa, sillä hän oli\nnyt liian uupunut kyetäkseen enää vastarintaan. Mutta nainenhan oli\nsanonut, että silloin kun hän saisi tietää, missä Sara on, hän olisi jo\n»melkein kuollut». Kai nuo sanat saattoi käsittää toisinkin päin, niin\nettä punatukkaisen suunnitelmiin kuului antaa hänen ennen kuolemaansa\nnähdä ystävänsä. Siellä asti ei vielä oltu... Nainen kumartui hänen\nylitseen ja kiskaisi tukasta saadakseen kasvot näkyviinsä. Kaipa hän\noli tyytyväinen näkemäänsä, koska hellitti otteensa ja antoi otsan\njysähtää lattiaa vastaan. Joku nauroi. Nainenko vai joku miehistä? Sitä\nRauta ei enää osannut erottaa. Tajunta häipyi.\n\nHän havahtui siihen, että ympärillä hälistiin. Useat miehet puhuivat\nkiihkeästi yhteen ääneen. Oliko hän ollut tajuton vain tuokion vai\ntuntikausia, sitä Rauta ei tiennyt. Hän tunsi hirvittävää kipua ennen\nkaikkea päässään ja rinnassaan, Hän käsitti kuitenkin, ettei saanut\näännähtää eikä liikkua. Viholliset olivat ympärillä. Mutta jotakin oli\ntapahtunut.\n\n— Hiljaa, miehet!\n\nNaisen läpitunkeva ääni lopetti hälinän.\n\n— Mitä nyt sitten muka on tapahtunut? hän kysyi kylmästi.\n\n— Päällikkö, muuan karheaääninen mies vastasi, te sanoitte, että\nmeillä on vastassa vain Saran kirotun järjestön poikia. No niin. Niitä\nolikin tuolla ylhäällä. Niiden käsistähän me teidän käskynne mukaan\nsieppasimme nuo kaksi kaveriamme ja sen tytön.\n\nRauta kirosi itsekseen. Tunnuslauseestaan huolimatta Karikko ei ollut\nkuitenkaan osannut tässä tapauksessa olla kyllin varuillaan. Huomattava\netu oli menetetty.\n\n— Entä sitten? nainen tiuskaisi. — Se retki oli vaarallinen, myönnän\nsen. Mutta heidäthän täytyy noutaa tänne. Älyät kai itsekin, että se\noli välttämätöntä. Heidät olisi voitu pakottaa näyttämään molemmat tiet\ntänne. Eikä tuota tytönletukkaa olisi tarvinnut paljon pakottaakaan.\nSitä paitsi minun laatimani hyökkäyssuunnitelma osoittautui hyväksi.\nEikö kaikki siis ole muka hyvin nyt?\n\n— Ei, mies vastasi jurosti.\n\n— Tarkoitatko ehkä sitä joukkoa, jonka lähetin alatietä ulos? nainen\nkysyi. — Oh, he eivät lavertele. He ovat luotettavia miehiä. Heillä\non omat tehtävänsä täksi illaksi. Ja nyt he ovat jo turvassa, kaukana\ntäältä.\n\n— Eivät ole, mies intti. — Teille on nyt tullut paha laskuvirhe,\npäällikkö. Eivät he ole turvassa. Minähän olen yksi heistä.\n\n— Mitä! Mitä sinä hourit?\n\nKaikki muut vaikenivat. Jännittyneenä Rautakin kuunteli noiden kahden\nkeskustelua. Nämäpä olivat uutisia! Luottaen siihen, ettei kukaan tällä\nhetkellä joutanut ajattelemaan häntä, hän paransi hieman asentoaan,\njoka oli käynyt suorastaan sietämättömäksi. Käsivartensa suojasta hän\nsilmäsi varovasti ympärilleen.\n\nLuolamaisessa huoneessa oli parikymmentä nuorta miestä, asultaan\nmitä erilaisimpia. Rauta havaitsi joukossa äsken tapaamansa kaksi\nsmokkipukuista nuorukaista. Kaikki he katsoivat edessään seisovaa\npunatukkaista naista kuin kunnioitettua ja pelättyä päällikköä ikään.\n\nHuoneessa oli jotakin peräti outoa, joka ahdisti Rautaa, kunnes hän\nhuomasi syyn: seinien kalkkipinnat olivat yhtenäiset, ei ainoatakaan\novea eikä ikkunaa. Ovia tietenkin oli, luultavasti useitakin. Mutta\nvieraan silmään ei sattunut yksikään. Keskellä kattoa oli muutamien\nneliömetrien laajuinen, torven tapainen syvänne, jonka yläpäässä\npaistoi punainen kattoluukku. Yläpuolella siis oli se kellari, johon\nnainen oli ohjannut hänet ja jonka lattiassa oli tuo pettävä luukku.\nMutta nainenhan oli puhunut kahdesta tiestä tänne alas. Niin, tietysti\n— itse hän oli tullut toista, ilmeisesti portaita.\n\nEräästä huoneen nurkasta kuului nyyhkytystä. Annele Sinivuo makasi\nsiellä kuin nurkkaan heitetty mytty. Häntä ei ollut vaivauduttu\npäästämään käsi- eikä jalkasiteistä. Tyttö-parka! Siltä kohtalolta,\njoka näytti häntä odottavan, Rauta olisi mielellään säästänyt hänet.\n\n— Miksi sinä olet vaiti? nainen kiihtyi. — Jos sinut kerran määrättiin\npoislähtevien joukkoon, niin miksi seisot nyt siinä? Ja mitä satuja\nsinä oikein yrität meille syöttää?\n\n— Ei ole satua, päällikkö, mies murahti. — Koko sakkimme kävi huonosti.\nNiin, te käskitte meidän häipyä. Sanoitte, että tie on selvä. No. Me\nmenimme vanhaa tietä. Yritimme sitten tuon 5-kerroksisen naapuritalon\nautovajasta edelleen. Yksitellen miehet astelivat portista ulos. Kesti\ntovin, ennen kuin käsitimme, ettei yksikään päässyt sen pitemmälle.\n\n— Ei päässyt? Miksi ei päässyt? nainen tiukkasi. — Puhu selvemmin!\n\n— Portilla oli loukku, mies kertoi. — Ensimmäiset meistä kävelivät\nälyttöminä kuin lampaat suoraan siihen. No. Me luulimme, että vastassa\noli vain Saran poikia, ja päätimme asein raivata tien auki. Mutta —\npäällikkö, uskokaa nyt minua, ne vastasivat kivääreillä. Ja sitten\nalkoi konekivääri papattaa! Saran miehet eivät uskalla keskellä\nkaupunkia käyttää kiväärejä eikä heillä ole konekiväärejä. Ei,\npäällikkö, piru on nyt merrassa!\n\nRaudalle nämä olivat tervetulleita uutisia. Hän oli tosin itse poissa\npelistä — ainakin toistaiseksi. Mutta suunnitelman mukaan tehtäisiin\nnyt perusteellisen puhdasta. Sopimuksen mukaan Peltola oli saanut\nvahvat apujoukot.\n\nSyvä hiljaisuus oli seurannut miehen sanoja. Sekä punatukkainen\nnainen että hänen ympärillään seisovat käsittivät, mitä tuo tiedoitus\nmerkitsi. Leikki oli kääntynyt heille verisen vakavaksi. Tietenkin,\nhe olivat alun perin ottaneet lukuun kuoleman vaaran. Useimmat heistä\nolivat sitä paitsi valmiit antamaan henkensä taistelussa vihaamaansa\nyhteiskuntaa vastaan. Mutta tämä odottamaton vaihe — pitkäaikaisen\nmenestyksen jälkeen — yllätti heidät lamauttavana. Miehet katsoivat\nodottavina ja yhä toivoen päällikköönsä. Sinä hetkenä Rauta selvästi\ntunsi, mikä suunnaton valta tuolla punatukkaisella naisella oli\njoukkoonsa.\n\nTämä oli jälleen saavuttanut tasapainonsa. Rauhallisesti hän kysyi:\n\n— Ja sinä?\n\n— Minä näin monien kaatuvan, päällikkö, mies vastasi. — Kun kukaan muu\nei näyttänyt muistavan teitä tänne jääneitä, katsoin velvollisuudekseni\npalata. Siellä ylhäällä ei ollut enää mitään tehtävissä. Suljin\nkäytävän suun huolellisesti. Ensi hätään ne eivät voi sitä huomata.\n\nNainen mietti hetken. Sitten hän sanoi:\n\n— Mutta huomaavat kuitenkin ennen pitkää. Räjäyttäkää sinne johtava\nkäytävä. Jäljelle jää vain se, joka vie lähipuistikkoon. Ja sitten:\nolkaa rauhallisia! Tarvitsemme aikaa vain aamuyöhön. Silloin jätämme\ntämän paikan ja nousemme puistikkoon, jota ei varmastikaan vartioida.\nTyhjentäkää taskunne. Jokainen paperiliuska saa palaa täällä olevien\nasiakirjojen mukana. Siinä tuli saakin saaliikseen suurenmoisen\narkiston. Minä poistun täältä viimeisenä, ja sen jälkeen saa kaikki\nräjähtää. Siitä tulee tulipalo, jonka tämä kaupunki kauan muistaa.\n\nRaudan mieli kävi synkäksi. Naisen suunnitelmalla oli kaikki\nonnistumismahdollisuudet. Sitä, että näistä maanalaisista luolista\njohtaisi käytävä kadun toisella puolen sijaitsevaan puistikkoonkin,\nhän ei ollut osannut ottaa lukuun. »Minä olen liian liukas kala teidän\nverkkoihinne», nainen oli sanonut. Siltä todellakin näytti.\n\nJoukko oli ilmeisesti tyytyväinen päällikkönsä ratkaisuun, koskapa\nkaikki hermostuneisuus oli haihtunut miehistä. Seinään avautuvasta\naukosta neljä heistä poistui — kaiketikin valmistelemaan käytävien\nräjäyttämistä.\n\nToinen smokkipukuisista puhutteli naista:\n\n— Entä, missä tapaamme seuraavan kerran, päällikkö?\n\nKysymys näytti yllättävän naisen.\n\n— Tapaamme? hän toisti.\n\n— Niin, nuorukainen jatkoi. — Työhän jatkuu.\n\n— Ah niin, nainen virkahti. Arvoituksellinen hymy nousi hänen\nhuulilleen. Sitten hän sanoi tavalliseen jyrkkään sävyynsä: — Tietysti\ntyö jatkuu. Yhdysmiehet kokoontuvat minun luonani Leningradissa tasan\nkuukauden kuluttua tästä päivästä. Onko selvä?\n\n— Selvä on, nuorukainen vastasi. — Entä mitä teemme tuolle Raudalle?\n\nPunatukkainen nainen ei viitsinyt kääntyä edes katsomaan lattialla\nmakaavaa miestä.\n\n— Sitokaa hänet, hän sanoi, ja antakaa sitten huristaa »hiljaiseen\nhuoneeseen». En tarvitse apua, kun siellä teen lopputilin.\n\nRauta värähti kuullessaan nuo kylmän rauhalliset sanat. Ei ollut vielä\npitkää aikaa siitä, kun tuo huoneen nimi oli saanut hänet ajattelemaan,\nettä vakoilijajoukkion päälliköllä oli huumorintajua. Nyt nuo muutamat\nsanat vyöryivät hänen ylitseen kuin peruuttamaton kuolemantuomio.\n\n— Mutta, Holger, nainen sanoi vielä nuorukaiseen kääntyen, sinä\ntaisit pistää muistoksi taskuun sen suukapulan, jolla ne äsken\nilahduttivat sinua. Saat lahjoittaa sen Raudalle. En tahdo, että hän\npääsee puuttumaan keskusteluuni insinööri Saran kanssa. Nähköön ja\nkuulkoon sen sijaan mielin määrin. Saapahan sitten vastauksen erääseen\nkysymykseen ennen — loppuaan.\n\nNaurahtaen hän kääntyi poistuakseen. Mutta nuorukainen astui hänen\ntielleen.\n\n— Päällikkö, mitä aiotte sille insinöörille? hän kysyi. Punatukkaisen\nsilmät leimahtivat uhkaavasti.\n\n— Älä sekaannu minun asioihini, poika! hän kivahti. — Minne minä menen,\nsinne tulee hänkin.\n\n— Mutta, päällikkö, lääkärinä tiedän, ettei häneen voida enää ajaa\nmyrkkyä, nuorukainen huomautti.\n\nNaisen kasvot kalpenivat raivosta. Hänen kätensä nousi lyöntiin. Sitten\nhän äkisti pakottautui rauhalliseksi. Hänen äänensä oli melkein hellän\nkujeileva, kun hän sanoi:\n\n— Holger rakkaani, et sinä ole lääkäri. Ja se, mikä sinun pitäisi\ntietää, on, että minä käsken ja sinä tottelet kuten kiltti poika\nainakin.\n\nYmpärillä seisovat miehet purskahtivat nauruun. Heistä oli hyvä vitsi,\nettä päällikkö sanoi jollekin: »rakkaani». Hehkuvin poskin nuorukainen\nantoi naiselle tietä tämän jättäessä huoneen.\n\nRauta oli seurannut naisen ja nuorukaisen keskustelua jännittyneenä.\nSe antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Nyt hän siis vihdoinkin\nsaisi jälleen nähdä Saran.\n\nKun miehet kävivät käsiksi häneen, hän tiesi, miten paljon saattoi\nriippua tästä vaiheesta. Jos ainoakin liike ilmaisisi miehille, ettei\nhän ollut tajuton, niin he ainakin sitoisivat hänet paljon lujemmin.\nNyt he eivät vaivautuneet kiskomaan hänen käsiään selän taa, vaan\nsitaisivat vain nuoran eteen työntyneiden käsivarsien ranteisiin.\nJalat sidottiin lujemmin, ja suukapula oli tukehduttaa hänet. Hänet\nnostettiin ylös. Jokin luukku aukeni. Ja sitten hän tunsi liukuvansa\nkiihtyvällä vauhdilla alas kaltevaa, sileää pintaa. Hän tiesi\nsyöksyvänsä pää edellä sinne, mitä sanottiin »hiljaisten huoneeksi».\n\nPysähdys ei kuitenkaan ollut niin raju kuin hän oli odottanut. Eteen\ntyönnetyt käsivarret suojelivat päätä. Ja lattia, jolle hän sinkoutui,\noli jonkinlaisen maton peittämä.\n\nKaikkialla oli hiljaista ja pimeää. Jokainen liikahdus tuotti hänelle\nhirvittäviä kipuja. Mutta polvien ja kyynärpäiden varassa hän hinautui\neteenpäin, kunnes vastaan tuli kiviseinä. Vasemmalla puolella kädet\ntapasivat rautatankoja, joiden väliin yhteensidotut nyrkit mahtuivat,\nmutta joiden takana oli sitten kiinteä massasta tehty seinä.\n\nÄkkiä kuului useita kumeita räjähdyksiä perättäin. Ääni kantautui tänne\nkuin äärettömän kaukaa. Käytävä oli nyt siis tuhottu.\n\nSitten Rauta sai muuta ajateltavaa. Rautatankojen takainen massaseinä\nalkoi hiljaa liikkua ylöspäin. Hetkeä myöhemmin hän tuijotti\nseinäverhojen kapeasta raosta hämärästi valaistuun huoneeseen.\n\nSe luola, missä hän äsken oli ollut, ja hänen nykyinen vankilansa\nikäänkuin sopivat tänne maan alle. Mutta outoa oli nähdä kaunis huone\ntäällä. Seiniä peittivät verhot ja lattiaa hieno matto. Hänen huomionsa\nkeskittyi leposohvaan huoneen taustalla.\n\nVihdoinkin hän sai nähdä Saran! Tämä makasi leposohvaan sidottuna.\nJalkalampun valo osui hänen kasvoihinsa. Muutamat harvat päivät voivat\nmuuttaa paljon. Kasvot olivat riutuneet, ja omituinen kuumeenhehku\npaloi poskilla. »Häneen ei enää voida ajaa myrkkyä», niinhän tuo\nsmokkipukuinen nuorukainen oli sanonut. Näkyi hyvin, että häneen\noli jotakin »ajettu» ja paljon. Sara makasi silmät ummessa, mutta\nposkilihakset liikkuivat.\n\nKatsoessaan ystäväänsä Rauta tunsi voimatonta raivoa. He olivat niin\nlähellä toisiaan — vihdoinkin! — ja kuitenkin niin kaukana. Hän aikoi\nantaa ystävälleen jonkin merkin huomauttaakseen läsnäolostaan. Mutta\nsamassa hän kuuli hameen kahinaa. Hänen oli näyteltävä henkihieveriin\npiestyn osa loppuun asti. Hän antoi päänsä vaipua kiviseinää vasten.\nLuulkoon nainen, että hän oli saanut vielä hyvän loppujysäyksenkin!\nEnnen kuin hän sulki silmänsä, hän hämärässä valossa huomasi kuvotusta\ntuntien allaan suuren ruskean läikän. Verta! Niinpä niin: »Hiljaisten\nhuone»! Ja »päälliköllä» oli kai tapana katsella näytelmää tuolta\nhuoneestaan.\n\nKun Rauta jälleen avasi silmänsä, nainen istui sidotun miehen vieressä.\n\n— Insinööri Sara, luuletteko jaksavanne lähteä täältä vielä tänä yönä?\n\nRauta kuunteli hämmästyneenä. Naisen ääni soi pehmeänä ja kauniina.\n\nSara avasi silmänsä ja tuijotti vihamielisesti naiseen. Hän sanoi:\n\n— Jaksavani? Kyllä minä jaksan mitä tahansa, kun ette vain lähetä\nkimppuuni sitä miestä ruiskuineen. Avatkaa siteeni, niin minä lähden\nheti.\n\nPunatukkainen pudisti päätään surumielisesti hymyillen.\n\n— Tohtori selittikin minulle, että tuollaiset mielikuvat kuuluvat\ntämän taudin menoon. Te ette itse tiedä, insinööri Sara, miten sairas\nolette ollut ja vieläkin olette. Mutta ette saa silti olla kiittämätön,\nhän valitti. — Mehän teemme kaikkemme, jotta paranisitte. Ette tiedä,\nmiten pahoillani olen siitä, että teidät oli pakko sitoa. Mutta\nraivonpuuskassanne olisitte voinut, niin tohtori sanoo, vahingoittaa\nitseänne. Nämä teidän rauhalliset hetkenne ovat niin lyhyitä ja voivat\nkatketa minä silmänräpäyksenä tahansa. Voi, teidän täytyy uskoa minua,\ninsinööri Sara! Minä ajattelen yksinomaan teidän parastanne.\n\nRauta totesi, että nainen näytteli hyvin. Hänen pahoittelunsa kuulosti\naidolta. Mutta mihin ihmeessä tuo punatukkainen pyrkii? siihen\nkysymykseen hän ei löytänyt vastausta.\n\n— Minä en usko teitä, Sara vastasi jäykästi. — Mutta yhdentekevää.\nTehän sanoitte, että saan tänään lähteä täältä. Se on ainoa, mitä\ntoivon.\n\n— Te olette liian sairas lähteäksenne yksin, nainen huomautti\nlempeästi. — Ja mihin voisittekaan mennä? Tehän olette tässä maassa\nvain takaa-ajettu murhamies.\n\nKun Saran kasvot värähtivät, nainen kiiruhti jatkamaan:\n\n— Niin, minä tiedän, ettette te murhannut tuota tanssijatar-parkaa.\nMutta meitä on vähän, jotka uskomme teidän syyttömyyteenne. Siinä\nsuhteessa minulla on valitettavasti yhä vain huonompia uutisia teille,\ninsinööri Sara.\n\nNainen otti käsilaukustaan jonkin paperin. Seuratessaan kohtausta\nsivusta Rauta tunsi raivon pakkautuvan sydämeensä. Tuo paperi oli se\nsähkösanoma, jonka sanamuodon hän itse oli laatinut. Jokaisen sen sanan\ntäytyi sattua kipeästi Saraan. Mutta mistäpä hän, Rauta, olisi osannut\nsähkösanomaa kirjoittaessaan aavistaa, että vihollinen pääsisi sitä\nkäyttämään pirullisesti tarkoitusperiensä hyväksi!\n\n— Tätä sähkösanomaa on jo tuntikausia myyty kaikkialla kaupungissa,\nnainen sanoi. — Luenko teille?\n\n— Luen mieluummin sen itse, Sara torjui. — En luota teihin.\n\nHuokaisten nainen asetti sähkösanoman niin, että mies saattoi lukea\nsen. Saran kasvot synkkenivät rivi riviltä. Kun hän oli päässyt\nloppuun, tuskaisa ähkäisy pääsi hänen huuliltaan:\n\n— Katalaa! Petosta!\n\nVoitonriemuinen hymy häivähti naisen kasvojen yli. Mutta jo hetkistä\nmyöhemmin hän oli taas vain myötätuntoinen, huolehtiva auttaja.\n\n— Niin, insinööri Sara, teidät on petetty, hän valitti. — Ystävänne\novat pettäneet teidät. He ovat hyljänneet aatteenne ja todistavat\nväärin teitä vastaan pelastaakseen vain itsensä. Järjestönne on\ntuhottu. Kunnianne on ikipäiviksi tahrattu. Isänmaa työntää teidät\nluotaan. Teille ei ole jäänyt mitään — ei mitään muuta kuin yksi!\n\nSinä hetkenä punatukkainen antoi naamionsa pudota. Hänen silmänsä,\nkasvonsa ja koko olentonsa ilmaisi hänet.\n\nPaljastus tuli niin odottamatta, että Rauta hätkähti. Hän oli ajatellut\nmitä muuta selitystä tahansa, mutta ei tätä. Ja kuitenkin, nyt kun\nkaikki paljastui, hänen täytyi ihmetellä, ettei hän ollut päätynyt\ntähän ratkaisuun jo ajat sitten. Kaikki yksityiskohdat, hulluimmatkin,\nsaivat nyt selityksensä. Ja hän oli monesti ollut lähellä tätä\nratkaisua. Tuolla ylhäällä Iines Salosen huoneistossa hän oli kysynyt\ntältä, miksi hän vihaa Saraa niin, että on sen tyydyttämiseksi pannut\nkaiken tämän käyntiin ja täytäntöön. Nainen oli hätkähtänyt sanaa\n»viha». Mutta silloinkaan hän, Rauta, ei ollut osunut tähän oikeaan\nratkaisuun.\n\nNyt vasta hän sen näki. Kaiken takana ei ollut viha, vaan se, että\nnainen rakasti Saraa intohimoisesti, väkivaltaisen luonteensa koko\nvoimalla! Hän tahtoi Saran itselleen, vain itselleen, kaikista esteistä\nhuolimatta, ja siksi...\n\nRautaa puistatti.\n\nSara katkaisi hiljaisuuden. Katkerasti hän kysyi:\n\n— Onko minulle muka jäänyt jotakin? Mitähän se olisi?\n\n— Minä.\n\nNaisen ääni värisi.\n\nSara jäi tuijottamaan häneen hämmästyneenä.\n\n— Te?\n\n— Niin, minä, nainen toisti. Sitten hän alkoi puhua nopeasti: — Minä\nolen jäänyt. Tiedän, rakkaani, tiedän, mitä aiot sanoa. Ettet tunne\nminua etkä rakasta minua. En minäkään tuntenut sinua vielä kuukausi\nsitten. Mutta sitten sinä täytit koko minun elämäni. Kaikki, mitä sitä\nennen olin ajatellut, toivonut ja tehnyt, kävi minulle arvottomaksi. Ja\nsiitä hetkestä alkaen minä olen vain odottanut ja toivonut tätä hetkeä,\njolloin voin sen sinulle sanoa. Ja odottanut huomista päivää, jolloin\nme kahden saamme jättää tämän maan ja lähteä kauas. Ulkomailla minulla\non runsaasti varoja talletettuina — muutamme sinne, olemme onnellisia,\nvain sinä ja minä kahden.\n\n— Te olette mieletön, Sara sanoi jäykästi torjuen.\n\n— En, rakkaani, minä olen vain ollut mieletön, nainen oikaisi\nintohimoisesti. — Minulla on ollut aate. Olipa se mikä hyvänsä, niin se\non täyttänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Siksi en ole milloinkaan\nsaanut tuntea olevani nuori tyttö enkä nuori nainen! Sinä olet\nensimmäinen mies minun elämässäni. Minä tahdon saada sinut ja sinun\nrakkautesi. Eikä minun sylini sitten enää ole tyhjä — ei, niin kuin\naina tähän asti! Se on ollut hirveätä, julmaa. Sinun täytyy käsittää\nse, rakkaani!\n\n— Te olette hullu, Sara virkahti kylmästi.\n\nNainen hätkähti rajusti kuin olisi saanut iskun kasvoihinsa. Mutta\nsitten ilmestyi jälleen hurmioitunut hymy huulille.\n\n— Ehkäpä, hän myöntyi. — Olen näinä päivinä monesti sanonut samaa\nitselleni. Jo tuona yönä Lauttasaaressa, odotellessani sinua\ntuntikausia tiellä, jota tiesin sinun tulevan. Ei minun jalkani ollut\nnyrjähtänyt, vaikka niin sanoin. Minä tahdoin vain, että kantaisit\nminut taloon, jossa asuin. Ja sinä kannoit! Nuo harvat minuutit ovat\nainoa täyden onnen aika, mitä minulla on milloinkaan ollut. Olen\ntoistanut itselleni, että olen hullu, mutta olen silti jatkanut tätä\nkamppailua sinun elämästäsi. Ja huomenna sinä seuraat minua tästä\nmaasta pois, tahdoitpa tai et!\n\n— Mutta sanokaa nyt toki, miksi, Sara lausui väsyneesti.\n\n— Miksi valehtelitte, että jalkanne oli nyrjähtänyt?\n\nNainen nousi. Sinä hetkenä hän oli todella kaunis.\n\n— Siksi, että rakastan sinua, hän vastasi äänessään ihmeellinen sointi.\n\nSitten hän jatkoi nopeasti:\n\n— Minähän tiesin, että sinut olisi kaupunkiin palattuasi heti vangittu.\nOlisin kertonut sinulle siitä siellä, kotonani. Mutta sinähän kaaduit\nja löit takaraivosi, vaikka et itse kenties sitä muista. Minun oli\nkuljetettava sinut tänne, jotta saisit täällä parantua suojassa\ninhottavilta poliisiurkkijoilta, kunnes jaksaisit matkustaa kanssani\npois. Minä tahdoin pelastaa sinut, pelastaa vankilasta ja häpeästä\nvapauteen ja itselleni. Ja minä olen tehnyt sen!\n\nPuhuessaan hän oli hitaasti peräytynyt leposohvan luota\nrautatankoseinämää kohden.\n\nSamassa Rauta huomasi, että massaseinä alkoi äänettömästi laskeutua.\nPunatukkainen katsoi ilmeisesti näytöksen päättyneen. Hän oli\ntäyttänyt lupauksensa Raudalle: Tämä oli saanut nähdä Saran ja samalla\nsaanut vastauksen ylhäällä, Iines Salosen huoneistossa, esittämäänsä\nkysymykseen. Nainen oli halunnut hänet triumfinsa todistajaksi.\n\nNyt hän puhui jälleen:\n\n— Rakkaani, sinä et kenties usko sitä vielä. Mutta siellä kaukana sinä\nopit rakastamaan minua. Minä täytän koko sinun elämäsi. Sillä vain minä\nolen jäänyt sinulle. Kaikki muut ovat hylänneet ja pettäneet sinut.\n\nMutta silloin, juuri ennen massaseinän sulkeutumista, Rautakin\noli valmis. Hänen oli onnistunut vihdoinkin irtautua siteistä ja\nsuukapulasta.\n\n— Se on valhe! hän huusi. — Sara, kukaan meistä ei ole pettänyt sinua!\nÄlä usko tuota punatukkaista hirviötä!\n\nHän kuuli kaksi huutoa. Toisesta kuvastui äärimmäinen hämmästys,\ntoisesta hillitön raivo.\n\nHän kompuroi pimeässä pystyyn. Hän ei tiennyt, missä tähän\nvankikomeroon johtava ovi sijaitsi. Siksi oli ainoa mahdollisuus jäädä\nkeskilattialle odottamaan, mistä hyökkäys tulisi. Sillä varmasti se\ntulisi. Kaikki oli yhden kortin varassa. Oliko hän saanut naisen niin\nsuunniltaan, että tämä hyökkäisi tänne sokeasti ja yksin, luottaen\ntapaavansa, sidotun miehen, vai hakisiko hän apuvoimia? Ja sitä paitsi\noliko hänellä, Raudalla, kyllin voimia puolustautuakseen yhtäkään\nvastaan?\n\nSamassa vankikomero tulvahti täyteen valoa. Rauta havaitsi seisovansa\nsilmätysten punatukkaisen kanssa. Heidän välillään oli vain parin\nmetrin matka oviaukosta keskilattialle, Naisessa oli tapahtunut\nhirvittävä muutos. Raivo oli vääristänyt hänen kasvonsa, ja silmistä\nvälkehti murhanhimo. Valo sattui kohotetun tikarin terään. Hämmästyikö\nhän nähdessään vastustajansa pystyssä? Sitä Rauta ei ehtinyt huomata,\nsillä siinä tuokiossa katkera kamppailu elämästä ja kuolemasta alkoi\nahtaassa komerossa. Tikari osui Raudan olkapäähän. Hän tunsi vihlovaa\nkipua, mutta tarrautui hurjin ottein naisen käsivarteen. Tämä kiljahti.\nTikari putosi lattialle. Kamppailu jatkui. Rauta oli vielä hyvin\nheikko, ja nainen taisteli epätoivon vimmalla lyöden, kynsien ja\npurren. Hän oli kuin suuri villikissa, jota ei ollut helppo lannistaa.\nRauta ei ollut ikinä kuvitellut, että tulisi hetki, jolloin hänen\ntäytyi ponnistaa viimeisetkin voimansa voittaakseen tappelussa naisen.\nMutta se hetki oli nyt tullut.\n\nSitten aivan äkisti ja odottamatta ottelu päättyi. Rauta tunsi naisen\nhänen otteessaan herpautuvan ja jäykistyvän. Ääntä päästämättä tämä\nlyyhistyi lattiaan ja jäi elottomana makaamaan.\n\nRauta ei siekaillut. Hän ryntäsi käytävään. Mutta sitten hän kääntyi\ntakaisin, vilkaisi vielä kerran naiseen, sulki oven ja työnsi\nrautasalvan eteen. Sen jälkeen hän riensi sidottuna makaavan ystävänsä\nluo huoneeseen, johon ovi oli avoinna käytävästä.\n\n— Nopeasti! hän huohotti kiskoessaan siteitä auki. — Nopeasti! Älä kysy\nmitään. Nyt ei ole aikaa selityksiin. Tuolla ylhäällä on parikymmentä\naseistettua miestä. He saattavat tulla millä hetkellä hyvänsä. Mutta\nmyös meikäläiset ovat lähellä.\n\nInsinööri Sara nousi istumaan. Hänen päätään huimasi. Ja hänen oli\nvaikea käsittää tätä odottamatonta käännettä. Kaikki tuntui unennäöltä.\n\n— Ehkä kuitenkin sallit minun kiittää... hän aloitti epäröiden.\n\n— Myöhemmin, Rauta torjui. — Hiljaa! Nyt tulee joku. Jostakin läheltä\nkuului ääniä:\n\n— Hoi, päällikkö! Onko täällä jotakin hullusti?\n\nYhdellä harppauksella Rauta oli sähkölampun luona ja sammutti sen. Hän\nehti huoneen ovelle juuri, kun toinen smokkipukuisista nuorukaisista,\nHolgeriksi kutsuttu, pisti päänsä sisään. Rauta iski häntä suoraan\nleukaan, ja hän sortui lattiaan ääntä päästämättä.\n\n— Sido hänet, Sara, Rauta käski, — Hän on jo tänä iltana tottunut\nsiteisiin, hän lisäsi jäyhästi naurahtaen. — Minä otan hänen\npistoolinsa.\n\nÄäneti Sara nousi täyttämään käskyä. Ilman muuta hän taipui ystävänsä\njohtoon. Hänhän ei ollut lainkaan selvillä käynnissä olevasta pelistä.\n\nRauta raahasi ovelle leposohvan ja asetti sille pari nojatuolia\nlisävalaistukseksi. Hän odotti uutta hyökkäystä. Oli toki turvallista\ntietää, että se saattoi tulla vain tuota käytävää pitkin, joka likimain\nviidentoista metrin pituisena ja hyvin valaistuna tarjosi melkoisen\nturvan.\n\nKymmenisen minuuttia kului, ilman että mitään tapahtui. Sitten\nilmestyi käytävän päähän kaksi aseistettua miestä. Rauta ampui heti.\nToinen miehistä kaatui. Toisen sen sijaan onnistui livahtaa takaisin\noviaukosta. Rauta ei liioin siekaillut. Hän ryntäsi käytävään, sieppasi\nkaatuneen aseen ja juoksi takaisin.\n\n— Parabellum, mainio ase, hän totesi tyytyväisenä. — Minä pidän tämän.\nOta sinä tuo pikku pistooli. Kohta täällä leikki alkaa.\n\nSara katsoi huolestuneena ystäväänsä.\n\n— Sinä kielsit kaikki kysymykset, hän sanoi. — Mutta sallinet\nhuomauttaa, että vasemmasta olkapäästäsi vuotaa verta.\n\n— Vuotakoon, Rauta murahti. Hän ei tuntenut mitään kipua. Koko hänen\nhuomionsa oli kohdistunut taisteluun. — Jos sillä pääsemme, olemme\ntotisesti onnenmyyriä.\n\nSamassa jo kuuluikin useiden askelten töminää. Vihollisen päävoimat\nolivat tulossa.\n\n— Nyt!\n\nMiesjoukko ryntäsi käytävään.\n\n— Seis, miehet! Rauta karjaisi. — Se, joka teistä ampuu,\nsurmaa päällikkönne! Hän on meidän vankimme, ja pidämme häntä\nrintavarustuksenamme.\n\nJoukko pysähtyi epäröiden.\n\n— Me voisimme ampua teidät joka sorkan, Rauta jatkoi.\n\n— Mutta tahdomme välttää enempää verenvuodatusta. Laskekaa aseenne!\nPelinne on menetetty.\n\nMiehet katsoivat ymmällä toisiaan.\n\n— Pian! Rauta komensi. — Minä lasken kolmeen. Elleivät kaikki aseet\nsilloin ole lattiassa ja kädet ylhäällä, ammumme yhteislaukauksen!\nYmmärrättekö? Yksi. Seis, siellä takana, tai me ammumme!\n\nEtumaisina seisovat miehet katsahtivat hätäisesti taakseen. Jos joku\nsiellä yrittäisi pakoon, merkitsisi se edessä oleville varmaa kuolemaa.\n\n— Kaksi!\n\nAseet alkoivat pudota lattiaan, ja käsivarsipari toisensa jälkeen nousi\nylös.\n\n— Ja nyt alkakaa tulla tänne! Rauta käski. — Mutta yksitellen ja kädet\nylhäällä!\n\nHän työnsi polvellaan sohvaa sivummalle.\n\n— Onko sinulla nuoraa riittämiin? hän kysyi hiljaa ystävältään.\n\n— Onhan tätä, Sara vastasi hymähtäen. — Minuthan oli paulottu pitkin ja\npoikin.\n\nVasta viides mies havaitsi, että heitä oli vedetty huulesta.\n\n— Näitä on vain kaksi! hän huudahti päästyään huoneeseen. — Eikä täällä\nole päällikköä!\n\nHän kääntyi juosten takaisin. Rauta ampui häntä siekailematta selkään.\nMies tuupertui lattiaan.\n\n— Olipa vaikka vain yksi! Rauta karjui. — Teidän leikkinne on nyt joka\ntapauksessa lopussa! Se, joka niskuroi, saa saman kohtalon.\n\nSe vaikutti. Vastaan hangoittelematta miehet antautuivat sidottaviksi.\nSaatuaan heidät kaikki sijoitetuiksi huoneeseen Rauta sulki oven.\n\n— Ja nyt ylös!\n\nYstävykset harppoivat jyrkät portaat ylös. Luolamainen huone vaikutti\ntyhjältä. Rauta riensi nurkkaukseen, jossa Annele Sinivuo makasi. Tyttö\noli nukkunut itkuunsa. Hän heräsi siihen, että siteitä viillettiin\npoikki. Ällistyneenä ja kauhuissaan hän jäi tuijottamaan Raudan\nkasvoihin.\n\n— Nopeasti! Näyttäkää meille tie ylös täältä! Rauta tiuskaisi hänelle.\n\n— Mutta... tyttö änkytti. — Miten...? Missä...?\n\n— Ei mitään kysymyksiä! Rauta ärähti. — Tie ylös! Hän auttoi\npökerryksissään olevan tytön seisomaan.\n\n— Antakaahan, kun muistelen. Minä... tyttö valitti valmiina\npurskahtamaan taas itkuun. — Annatteko minun sitten mennä?\n\n— Menkää, menkää, Rauta hoputti. — Kunhan näytätte meille tien ylös.\nMutta pitäkää kiirettä! Punatukkainen voi tuossa tuokiossa olla täällä\nmiehineen!\n\nUhkaus vaikutti. Tyttö lähti pelästyneenä liikkeelle. Miehet seurasivat\nhäntä kapeaan käytävään. Sieltä poikettiin ahtaisiin portaisiin.\n\nÄkkiä tyttö pysähtyi.\n\n— Mutta ettehän kerro mitään isälleni? Eihän mitään tule lehtiin\nminusta?\n\nHän oli todella huolissaan.\n\nRauta naurahti,\n\n— Ei mitään, hän lupasi.\n\nKun ovi kellarikäytävään avautui, he joutuivat silmätysten Karikon\nkanssa. Tämä tuijotti heiliin hetken kuin aaveisiin. Sitten häneltä\npääsi ilon ja hämmästyksen huudahdus:\n\n— Sara! Rauta!\n\nHän puristi heidän käsiään, huusi ja nauroi.\n\n— Minä, minä hölmö! hän sadatteli. — Ja minä sanoin aina, että vara on\nparempi kuin vahinko. Mutta tuolta ylhäältä minä lähdin sekuntia liian\nmyöhään sinun perääsi, Rauta, sinun ja sen punatukkaisen, nähdäkseni,\nminne katositte. Nyt olen kalkutellut kaikkia näitä seiniä ja\nlattioita. Ja iso miesjoukko kaivaa tonteilla löytääkseen tien tuonne\npunaiseen helvettiin! Ja... ja siinä te itse tulette!\n\nHän purskahti nauruun, onnellisen pojan nauruun.\n\nHeidän ympärilleen oli kerääntynyt suuri joukko miehiä. Kaikki puhuivat\nyhteen ääneen. Tuomari Korpelakin riensi juoksu jalkaa paikalle.\n\n— Onko se totta, sanokaamme, ihan totta? hän huusi raivatessaan tietä\njoukon lävitse.\n\nHetkistä myöhemmin Rauta oli Korpelan ja poliisien seuraamana matkalla\ntakaisin alas.\n\nLuolamaisessa huoneessa Rauta viittasi seiniin.\n\n— Anna murentaa täällä kaikki, niin löydät korvaamattoman arvokkaan\narkiston vakoilujärjestön puuhista, hän sanoi. — Ja se arkisto, arvaan,\ntekee myös lopun kommunistisen puolueen toiminnasta. Mutta huomauta\nmiehillesi, että he ovat varuillaan. Täällä on kaikki räjähdysvalmista.\n\nKun he saapuivat alimpaan kerrokseen, hän viittasi huoneen oveen.\n\n— Tuolta löydätte toistakymmentä vakoilujärjestön miestä, hän neuvoi.\n\nMutta itse hän avasi oven vankikomeroon, joka oli tarkoitettu hänen\nviimeiseksi olinpaikakseen.\n\nSalpa työntyi rämisten paikoiltaan. Huudahtaen hän syöksyi komeroon.\nMutta nainen oli sittenkin nopeampi. Samassa kun ovi aukeni, hän iski\ntikarin kahvaa myöten rintaansa.\n\n— Tiesin, että tulisitte. Te olette voittanut, tuomari Rauta, nainen\nsanoi käheästi. — Minä en kadu mitään! Enkä minä pyydä anteeksi mitään.\nMutta sanokaa insinööri Saralle, että minä... rakastin häntä... yli\nkaiken.\n\nViimeiset sanat tulivat katkonaisesti ja vaivalloisesti. Sitten kuului\nenää vain hiljainen huokaus.\n\nTaistelun viimeinen vaihe oli päättynyt.\n\n\n\n"]