[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZ_vBPK7TkZp2U7DT6RsSEYMgzzfY0f-96pWVR6RiWSg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3268,"Kun isoja herroja kulki Heinärannan kautta","Kataja, Väinö",1867,1914,"3268-kataja-vaino-kun-isoja-herroja-kulki-heinarannan-kautta","3268__Kataja_Väinö__Kun_isoja_herroja_kulki_Heinärannan_kautta","Kyläkertomus","romaani",[],[],"fi",1913,null,10903,68022,false,74611,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[],"\"Kun isoja herroja kulki Heinärannan kautta: Kyläkertomus\" by Väinö Kataja is a fictional narrative written in the early 20th century. The story unfolds in the village of Heinäranta, centering around the character P. A. Horslunti, who is a disgraced lawyer seeking redemption and revenge against those who have wronged him. As the village prepares for the visit of the General Governor of Finland, tensions rise, and Horslunti devises plots against his adversaries, reflecting the dynamics of power and ambition in a rural setting.  The beginning of the book introduces Horslunti as he grapples with his recent failures and contemplates a vengeful plan to regain his status. After hearing news about the General Governor’s impending visit, which invigorates him, he becomes consumed by thoughts of retaliation against those who had previously dismissed him. His interactions with other villagers hint at a competitive atmosphere fraught with political maneuvering, as multiple characters aim to curry favor with the Governor. As the narrative progresses, the implications of Horslunti’s scheming and the villagers’ collective aspirations toward the Governor's attention set the stage for potential conflicts and dramatic revelations in Heinäranta. (This is an automatically generated summary.)",[],222,"Heinärannan asiamies Horslunti innostuu kuullessaan Suomen kenraalikuvernöörin suunnitellusta vierailusta. Oikeussaleista hyllytetty Horslunti toivoo korkea-arvoisen vieraan kohtaamisen palauttavan hänen horjuneen maineensa ja arvostuksensa kyläläisten silmissä.","Väinö Katajan 'Kun isoja herroja kulki Heinärannan kautta' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3268. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUN ISOJA HERROJA KULKI HEINÄRANNAN KAUTTA\n\nKyläkertomus\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nHeinärannan Horslunti oli palannut postikonttorista ja saapui kotiaan,\npinkka sanomalehtiä ja asiakirjoja kainalossaan.\n\nHän istahti asianajajatuolilleen ja alkoi lueskella lehteä...\n\nOli yksi uutinen, joka sai hänen verensä vilkkaaseen liikkeeseen. Se\noli uutinen siitä, että Suomen kenraalikuvernööri matkustaa piakkoin\nLappiin tätä tietä, tästä Heinärannan kautta.\n\nSe oli mainio uutinen Horsluntin mielestä, ja monesta aikaa tuli\nhän hyvälle tuulelle. Hän olikin ollut monta viikkoa äreänä ja\nsuutuksissaan koko maailmalle. Ja syytä olikin.\n\nTalvikäräjissä oli hänelle käynyt sangen nolosti. Vanha tuomari,\njoka ei ollut koskaan sietänyt Horsluntia, oli saanut hänet kiinni\ntörkeästä valheesta, suuttunut ja käskenyt Horsluntin oikeussalista\npois. Ja lukenut tuomion, ettei Horslunti saa enää esiintyä kenenkään\nasianajajana tässä kihlakunnanoikeudessa...\n\nSe oli harmittanut ja harmitti Horsluntia, joka vuosikymmeniä oli\nollut kaikilla käräjillä niinkuin kukko linnan päällä. Olikin ja\ntuntuikin käräjämiehistä siltä kuin ei käräjätuvassa olisi ollut\noikeaa »tunnelmaa», kun Horslunti ei sattunut olemaan huutamassa ja\nsukkeluuksiaan jakamassa. Kaikki olivat hänen apuaan ja neuvojaan\ntarvinneet, ja suuressa arvossa hän uskoi olevansa. Silloin — viime\ntalvikäräjissä — kyyditsee hänet vanha tuomari pellolle.\n\nHorslunti oli kiroillut sen päivän, ja kun hän seuraavana päivänä meni\nvanhan tavan mukaan käräjätaloon iltahämyssä, kuuli hän kuistista kaksi\noutoa miehen ääntä:\n\n»Jo se lurjus ja valehtelija Horslunti viimeinkin kuuluu saaneen potkut\nasianajajatoimesta», sanoi toinen ääni.\n\n»Jo kuuluu. Se onkin monta kymmentä vuotta puijannut korkeaa oikeutta»,\nvirkkoi siihen toinen ääni.\n\nKuistissa oli melkein pimeä. Horslunti päätti hämmästyttää noita\nhävyttömiä, jotka hänestä noin halveksivasti puhuivat... Hän rynnisti\nmennä kuistiin ja kiljaisi:\n\n»Kuka täällä uskaltaa minusta semmoista puhua? Hä? Vasa? Minä näytän,\nmitä soimaamisesta rikoslaki sanoo!» Mutta ne, jotka Horsluntista\npuhuivat, ehtivät pimeässä livahtaa pitäjäläisten tupaan ja katosivat\ntupakansavun sekaan kuin pilviin. Eikä Horslunti ollut saanut selvää,\nkeitä olivat. Ja monta muuta asiaa oli, jotka häntä harmittivat.\n\nMutta nyt! Nyt piti ottaa tilaisuudesta vaaria ja koettaa parhaansa...\n\nHän otti uudestaan sanomalehden käteensä, luki jo viidennen kerran\nuutisen kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta ja yhä enemmän innostui.\n\nPirullisia kostontuumia kierteli hänen asianajo-aivoissaan. Nyt sopii\nensiksikin näyttää vanhalle tuomarille, mitä tulee maksamaan, kun ajaa\nHorsluntin pois oikeussalista! Ja mitä maksaa Päkkilän isännälle se\nviimetalvellinen puhe, jonka nuorisoseuratalolla piti!\n\nHän muisteli kaikkia niitä ihmisiä, jotka tavalla tai toisella olivat\nhänelle vastenmielisiä, ja päätti nyt kostaa kaikille...\n\nHän pani piippuunsa ja mietti... mietti ja naureskeli.\n\nSiellä on sentään Helsingissä mies, jonka puoleen sopii kääntyä ja\nnäyttää näille heinärantalaisille, mitä heidän tulee tehdä... ja\nnäyttää, että Horslunti on sentään Horslunti loppuun asti!\n\nHän mietti, kuinka löysä Juhan Petteri kuluneena talvena oli tehnyt\nnaapuripitäjässä. Juhan Petteriä oli alettu ahdistella siitä, että\noli kansakoulun varoja hukannut... Mutta kuinkas kävi? Juhan Petteri\nkirjoitti uhkauskirjeen, että jos vaan alatte häntä ahdistaa, niin\nhän kantelee kenraalikuvernöörille... ja koko koulu hajoitetaan\nmaan tasalle... Eivätkä uskaltaneet ruveta Juhan Petterin kanssa\näkseeraamaan...\n\nMutta parhaillaan kun hän mietti sitä Juhan Petterin asiaa, iski hänen\npäähänsä uusi tuuma.\n\nHänkin nyt ensiksi kirjoittaa valituskirjelmän kenraalikuvernöörille!\nHän selittää siinä, minkälainen vintiö ja yhdenvertaisuuskin vastustaja\nvanha tuomari on j.n.e. Hän innostui niin, että otti paperiarkin\nesille. — Ja siinä saatan jo mainita, että Heinärannalla on paljon\nmuutakin, — mietiskeli hän.\n\nHän ei kuitenkaan nyt tällä kerralla päässyt kirjoituksen alkuun, vaan\npäätti ensin käydä kylällä ja mietiskellä, mitä kaikkea kirjoittaisi,\njotta kenraalikuvernöörillä olisi kaikki tiedossaan, kun Heinärannalle\ntulee... Hän nousi ja läksi, otsaryppy syvänä kuin pellon oja. Ulkona\noli alkukesän päiväpaisteinen päivä, ja nuori nurmi vihannoi.\n\n— Piru kun osaisi venäjänkieltä... kyllä minä sitten! — mietti hän ja\nkäveli kirkolle päin.\n\nKaukaa näki hän, että häntä vastaan kävellä viuhtoi mies, heilutellen\nkeppiään vimmatusti. Hän tunsi miehen Isonrannan Santeriksi, jota näinä\nvuosina oli kylällä alettu nimitellä Aaseffiksi.\n\nHorslunti ja Aaseffi olivat aina olleet kylmät toisilleen. Harvoin\nolivat tervehtineet toisiaan ja vielä harvemmin puhelleet keskenään.\nMutta nyt kun tulivat vastakkain, niin Aaseffi jo kaukaa huusi:\n\n»Oletko nähnyt uutista lehdessä!»\n\n»Olen minä nähnyt», vastasi Horslunti.\n\nAaseffi iski silmää Horsluntille ja virkkoi:\n\n»Ehkäpä tässä minunkin eläkeasiani selviää...»\n\nHorslunti ymmärsi, että Aaseffi aikoi kääntyä\nkenraalikuvernöörin puoleen. Mutta hän ei virkkanut mitään, käveli vain\nomissa mietteissään eteenpäin.\n\n— Ei arvaa Aaseffikaan, mikä tämän pojan mielessä on... eikä sitä arvaa\nkukaan muukaan, — mietiskeli hän, kun Aaseffi jo oli ohi kävellyt.\n\nHän poikkesi useaan taloon, ja joka talossa jo tiedettiin, että\nkenraalikuvernööri matkustaa tästä Heinärannan kautta Lappiin päin.\n\n»Siitä ei näy kuin vilahdus, kun kuuluu autolla ajavan», sanoi asiasta\nkeskusteltaessa Mäkivälimaan isäntä.\n\n»Mistäs tiedät, että autolla ajaa?» tiedusteli Horslunti, sillä siitä\nei ollut mitään hänen lehdessään mainittu.\n\n»Tuossa sanotaan Helsingin lehdessä», viittasi isäntä lehteen pöydälle.\n\nHorslunti luki uutisen ja arveli:\n\n»Vaan jos pysähtyy täällä jossakin!»\n\n»Missäpä sillä täällä lienee tuttavia», arveli isäntä.\n\nHetken juteltuaan läksi Horslunti kotiaan päin. Häntä harmitti ja häntä\nmietitytti. Hän oli tullut huomaamaan, että jälkeen talvikäräjäin,\njoista hänet kyydittiin pois, oli hänen mahtavuutensa alkanut\nvähetä. Hän huomasi sen siitä, ettei häntä enää kukaan kohdellut\npelonsekaisella kunnioituksella niinkuin ennen.\n\nJa siitä oli hän kiukussaan kaikille heinärantalaisille.\n\nMutta kaikille hän näyttää vielä, että mies hän on, jahka hän pääsee\ntuttavuuteen sen miehen kanssa, joka sanoo tuomareillekin, että mars\nvästinkiin, uppiniskainen lurjus!\n\nJa nyt hän alkoi miettiä mitä kirjoittaisi. Mutta kesken parasta\ntekstiä johtui hänelle mieleen, että jos saavat kyläläiset tietoonsa,\nettä hän _sinne_ on kirjoittanut ja kyläläisistä valheita puhunut,\nniin... niin eivät taitaisi hänen päivänsä parata... Ne voisivat\nmiehissä kostaa... ja mihinkä hän sitten turvautuisi?\n\nSalassa, viisaasti ja varovasti tuli hänen toimia, niin ovelasti, ettei\nkukaan osaisi aavistaakaan, että hänellä semmoisia aikeita on...\n\nMonenlaisissa mietteissä saapui hän kotiaan, vanhanpojan asuntoonsa.\n\nHän päätti nyt heti ruveta kirjoittamaan konseptia ja yöllä sitten\nvalmistaa valituskirjelmänsä, jotta se ehtisi huomispäivän postissa\nlähtemään. Mutta nyt alkoi häntä mietityttää se, miten saada kirje\npostiin niin, ettei tiedettäisi sitä hänen lähettämäkseen. Sillä,\n— arveli hän, — kun niin korkealle henkilölle menee kirje täältä\nHeinärannalta, niin se epäilemättä herättää huomiota, ja silloin\naletaan arvata, kuka kirjeen lähettäjä on... Otsaryppy syvänä hän\nmietiskeli. Otti jo paperia pöydälle, avasi mustepullon ja pani\npiippuunsa...\n\nSilloin osui hänen katseensa telefooniin ja ollen omissa syvissä\nmietteissään nousi hän ja pani torven korvalleen, sillä hänen oli\ntapana istua tunnittain ja kuunnella, mitä kylällä keskusteltiin.\nHän ei nyt monta sekuntia ehtinyt kuunnellakaan ennenkuin hän kuuli\nPikku-Herralan Vanten ja Kuusimäen Auruuran keskustelevan...\n\nHorsluntin silmät kiiluivat ja hän oli pelkkänä korvana, niin\njännittävä oli asia, josta puheltiin.\n\n»Minä aion myöskin valittaa tämän kylän herrojen päälle», kuului Vantte\nsanovan.\n\n»Sepä tietty. Paljon on minullakin valittamista, mutta ensimmäinen on\nse valtioavun hylkääminen...» kuului Auruura vastaavan.\n\n»Kyllä siitä nyt selvä tulee... Eivät ole turhaan muutkaan _sen miehen_\npuoleen asioissaan kääntyneet...» kuului taas Pikku-Herralan ääni.\n\nJa taas Auruuran kimeä ääni puhui: »Olisi pitänyt asiasta ensin\nkirjoittaa hänelle itselleen, että hän tietäisi varata aikaa, kun tästä\nHeinärannan ohi matkustaa...»\n\n»Se kyllä olisi tehtävä, mutta vielä se ehtisi...»\n\n»Mutta kuka osaisi kirjoittaa?»\n\n»Uskaltaisiko luottaa Horsluntiin?»\n\n»Ei häneen nyt enää ole luottamista...»\n\nSitten oli pitkä aika, ettei Horslunti saanut selvää kuka puhui ja\nmitä puhuivat, kuului vain ääniä; ainoat sanat, jotka Horslunti kuuli,\nolivat kenraalikuvernööri ja Lapin matka.\n\nMutta hän ei hellittänyt torvea korvastaan, vaan kuunteli. Ja vihdoin\nkuuli hän Auruuran sanovan:\n\n»Siinähän sopisi mainita, että olen ilmosen ikäni tilannut U.S:ää,\nettä olen maahuutoni ilmoittanut Kasetassa ja että olen yksi niistä\nharvoista, jotka Poprikoffi-vainajan kuoleman johdosta lähettivät\nsurusähkösanoman, sillä olin silloin Oulussa...»\n\n»Ne nyt tietysti olisivat etupäässä mainittavat», kuului miehen ääni\nvastaavan, mutta Horslunti ei saanut selvää, kenen ääni oli.\n\nMutta kun keskustelua yhä jatkui, hoksasi Horslunti, että se miehen\nääni oli rovastin...\n\nHän nauroi imelästi kuulemalleen; samassa kuuli hän Auruuran kuin\nhengen hädässä huutavan:\n\n»Nyt on joku, joka kuuntelee.» Ja telefooni soi kiinni.\n\nHorsluntia nauratti. Hän sytytti pitkävartisen piippunsa, sillä\nsikaaria ei kannattanut näin kotioloissa polttaa, ja mietiskeli:\n\n— Kas vaan! He ovat olevinaan kelpo ihmisiä, mutta he suutelevat\nlopulta sitä kättä, joka heille ruoskaa antaa... Eivät totta tosiaan\nole parempia kuin minäkään!\n\nHän oli hyvin ymmärtänyt, mistä Pikku-Herrala ja Kuusimäen Auruura\nkeskustelivat. Kenraalikuvernöörin tulosta! Ja hänelle huoliaan ja\nkärsimiään »vääryyksiä» kantelemaan! Olipa hyvä, että oli muitakin kuin\nhän, jotka korkean herran matkasta hyvää itselleen toivoivat!\n\nMutta hänen tuli joutua ennen muita, sillä aikakin alkoi olla hyvin\nnäperällä!\n\nHän oli tyytyväinen kuulemiinsa ja istui pöytänsä luo, konseptia\nkirjoittaakseen. Mutta kynä ei tahtonutkaan juosta, eikä hän päässyt\nalkuunkaan. — Mutta kenen saan minä tämän kirjeen viemään postiin?\nkysyi hän itseltään. Sillä hän tiesi hyvin, että jos kylällä saataisiin\ntietää, — tässä kylässä ja vielä muissakin, — eivät ihmiset enää\nluottaisi vähääkään häneen ja kohtelisivat kuin kulkukoiraa ja\nahdistaisivat hänet pois koko seurakunnasta... Niin oli käynyt monelle\nmuullekin, vaikkei täällä Heinärannalla...\n\nHänellä ei ollut ketään uskottua, ja jos hän itse kirjeen postiin\nveisi, arvaisi postineiti heti... Mutta jos oikein kääntäisi ja\nmuuttaisi käsialansa...?\n\nSilloin muisti hän Ollin-Mikon, jonka tiesi semmoiseksi mieheksi, että\njos kerran lupasi pitää suunsa kiinni, niin ei sanaa hiiskunut.\n\n— Jos saisi Mikon uskotukseen! — mietti hän. — Mutta varovainen\noli Mikko ja Horsluntia oli aina epäillyt. Vaan jos voisi hänet\nviekastelemalla ja lahjomalla saada puolelleen!\n\nJa vaikka Horslunti oli päättänyt alkaa konseptia kirjoittaa, nousi\nhän ylös ja päätti lähteä Mikon puheille. Sillä viisaasti ja varovasti\nhänen tuli asiansa ajaa ja hommata, jos mieli saada sen salassa\npysymään.\n\nMennessään mietti Horslunti makeita puheita, joilla ensin saisi Mikon\nhyvälle tuulelle, ja sitten vasta ilmoittaisi asiansa. Hän luuli\nkeksineensä Mikkoa miellyttäviä puheita ja astui reippaasti Mikon\npirtille.\n\nMikko istui ikkunan ääressä kengänpaikkaustoimessa, kun Horslunti avasi\noven. Horsluntin ei ollut juuri usein tapana Mikon pirtillä käydä.\nMutta oli sentään silloin tällöin sattunut, että poikkesi sisälle, kun\nosui joutessaan kävelemään.\n\nHän tervehti Mikkoa iloisesti naurusuin ja virkkoi: »Onpa ihana kesän\nalku... ohoo... kuinka onkin lämmin...»\n\nMikko katsoi syrjäsilmällä Horsluntiin ja mietti, että mikähän sillä\nketulla nyt on mielessä. Mutta samalla hän tunsi ilostuvansa, kun\nmuisti, ettei hänellä ollut kenellekään pennin velkaa eikä siis\nHorslunti voinut olla välipäätöstä tuomassa.\n\n»Pistäysin sisälle, kun satuin tätä mäkikatua kulkemaan», sanoi\nHorslunti sulavalla äänellä ja naurusuin ja istahti penkille, melkein\nMikon viereen.\n\n»Lämmin on», myönsi Mikko, mutta katseli epäillen vierastaan.\n\n»Ovatpa kauniilla alulla nuo Mikon pellot», sanoi Horslunti taas hetken\npäästä ja katseli ulos ikkunasta.\n\nMikko jo näytti tulevan paremmalle tuulelle. Horsluntin vaaniva silmä\nhuomasi sen heti, ja hän sanoi lisäksi:\n\n»Eipä näe, kylän raittia kun kävelee, niin voimakasta alkua missään!»\n\nMikko jo naurahti.\n\n»Eikä näissä minun pelloissani näy roskaa eikä rikkaruohoa niinkuin\nmonen talollisen pellossa näkyy...»\n\n»No se on vissi... Jos Jumala lämmintä antaa, niin noista pelloistasi\nkorjaat runsaan sadon, runsaamman kuin kukaan muu koko Heinärannalla...»\n\nJa Horslunti nousi istumasta ja katseli vuoroin toisesta, vuoroin\ntoisesta ikkunasta peltoihin ja kehui ja kiitteli... Mikko tuli\nhyvälle tuulelle, ja niin alkoivat keskustella kaikenlaisista maailman\nasioista...\n\nHorslunti oli valmiiksi miettinyt valheensa ja alkoi nyt selitellä,\nettä hänellä olisi eräs kirje vietävä postiin, mutta se on semmoinen\nasia, joka koskee kaikkia Heinärannan talollisia, sillä se on Sipillan\nkylän miesten niityn riita-asia... Hän, Horslunti, ei tahtoisi\nmitenkään, että tulisi tietoon, että hän on sipillankyläläisten\nasiamiehenä heinärantalaisia vastaan...\n\nMikko tiesi tuon niityn riita-asian, sillä siitä oli jo käräjöity monta\nvuotta kihlakunnanoikeudessa, tiesi, että sipillankyläläiset koettivat\nsaada haltuunsa ja omistettavakseen heinärantalaisille ammoisista\najoista kuuluvaa laajaa niitty-palstaa. Ja hyvinhän Mikko ymmärsi\nHorsluntinkin aseman...\n\nEi tahtoisi Horslunti, että omankyläläiset saisivat tietoonsa, että hän\nheitä vastaan sipillankyläläisten puolesta prosessaa, — siinä pykälä...\n\nJa sen vuoksi nyt kääntyi hänen, Mikon puoleen, jonka tiesi mieheksi,\njoka osasi pitää suunsa kiinni silloin kun tarvittiin...\n\nJa kun Mikolle asia kaikin puolin oli selvinnyt ja Horslunti vielä\nasian todeksi vakuuttanut ja luvannut hyvän palkan vaivoista, lupasi\nMikko kirjeen postiin toimittaa...\n\n»Tule siis huomenna aamulla siinä yhdeksän aikaan», puhui Horslunti\nhyvästellessään. »Silloin annan sinulle kirjeen... ja pane poveesi se\nja sano postissa, että yksi herra tuli maantiellä vastaan ja pyysi\nviemään postiin...»\n\n»En minä liikoja sano, kun asian ymmärrän ja olen kuullut», vakuutti\nMikko.\n\nJa niin hyvinä ystävinä erosivat. Horslunti lähti kotiaan päin kuumissa\nmietteissä ja päätti nyt heti ruveta valituskirjettään kirjoittamaan,\nsillä hänelle oli nyt selvinnyt, mitä ja miten kirjoittaa.\n\nHän kävellä viuhtoi alas maantielle ja aivan verekset olivat hänen\najatuksensa, sillä hän uskoi nyt koittaneen ajan, jolloin hänen sopi\nnäyttää Tikellille, vanhalle tuomarille, kenet tämä oli oikeussalista\nulosajanut...\n\nMutta juuri siinä, jossa polku Mikon pirtiltä yhtyi maantiehen, näki\nhän Pikku-Herralan Vanten ja Kuusimäen Auruuran kävelevän rinnakkain\naika vauhtia ja kuiskaamalla keskenään juttelevan...\n\nHorslunti muisti äskeisen telefoonikeskustelun, ja hän oli arvaavinaan,\nmihin olivat menossa. Pappilaan menevät ja koettavat saada rovastia\nkirjoittamaan!\n\nNiin päätteli Horslunti ja sydämessään naurahti.\n\nNiitä oli siis muitakin yhtä kostonhimoisia kuin hänkin, ja muitakin,\njotka aikoivat _sinne_ kääntyä... Kuka tiesi jos niitä oli vielä\npaljonkin täälläkin Heinärannalla, vaikka olivat olevinaan...!\n\nAinakin oli hän nyt varma Pikku-Herralan Vantesta ja Kuusimäen\nAuruurasta!\n\nHän silmäsi kerran meneväin jälkeen ja läksi reippaasti kotiaan päin.\n\nHorslunti ei ollut tyhmä mies, ja hän ymmärsi kyllä, että hän tällä\nhommalla pani peliin oman onnensa, sillä se apu, joka sieltä tulisi,\nkarkoittaisi hänet iäksi päiväksi Heinärannalta... jos nimittäin tulisi\ntietoon...\n\nHänen täytyi siis niin varovainen olla, ettei kukaan mitään vihiä\nsaisi...\n\nMutta hän luotti onneensa, joka joskus ennenkin oli potkaissut häntä,\nja hyvässä toivossa hän käveli kylän raittia.\n\n\n\n\nII\n\n\nOli jo aamupuoli yötä, mutta yhä istui Horslunti pöytänsä luona ja\nkirjoitteli, — illasta asti oli kirjoittanut. Vähä väliä hän nousi\nkävelemään, sytytti pitkävartisen piippunsa ja mietti.\n\nVihdoin, kun aurinko jo oli noussut ja kylällä alkoivat ihmiset\nheräillä, sai hän valituskirjeensä valmiiksi ja laski tyytyväisenä\nkynän kädestään.\n\nJa nyt hän pani piippuunsa ja luki ynisten koko sepustuksensa.\n\n »Teidän ylhäisyytenne kenraalikuvernööri ja ritari asuva Helsingissä.\n\n Saan kunnioittaen esittää itseni, että olen Horslunti, josta luulen,\n että olette kuulleet mainittavan, sillä kyllä minun nimeni on käynyt\n Senaatissakin. Ja asiat, joidenka vuoksi nyt kirjotan ja apua pyyvän\n on näin. Vanha tuomari Tikelli on yksi vastustaja ja oikean lain\n alastallaaja, kun tulette Heinärannalle niin kyllä selitän. Ja uskon\n että tämä kaikki otetaan huomioon, koskapa Löysä Juhan Petterin\n valituskin on perille tullut. Ei ne uskaltaneet ruveta prosessaamaan\n Juhan Petterin kanssa, kun uhkasi sinne kirjoittavansa. Obs! On siinä\n jo alkulausetta, kun selitän ja todistan, että ajoi pois käräjistä\n kaksi liippasaksia, joita meillä on ollut yötäkin ja minä olen monelle\n vanhemmalle veljelle antanut ruokaa ja joskus kukkaroryypytkin...»\n\nHorslunti tiesi kaiken tuon olevan valetta, mutta uskoi sen vaikuttavan\nparhaiten.\n\n »Ja mitä tulee siihen, niin yhtenvertainen tahtoisin olla ja sen\n vuoksi suojelen liippasaksia ja muitakin ryssiä, joita ei päästetä\n sisälle täällä Heinärannalla mihinkään muualle kuin meille...»\n\nHän tiesi hyvin, ettei »liippasaksia» ollut miesmuistiin Heinärannalla\nkäynytkään.\n\n »Ja terve tuloa teidän ylhäisyytenne meille?? Mutta viittaamalla\n äskeiseen ja ottaen huomioon nerokkaan arvostelukykynne, mainitsen,\n että kyllä Tikellin saisi nyt jo tänä kesänä lähettää västinkiin\n Pietariin, jossa olen kerran Haapamäen isäntävainajan kanssa käynyt.\n Karassoo??»\n\nTämäkin oli valetta, sillä Horslunti ei ollut koskaan etelässä päin\nkäynyt.\n\n »Ottakaa nyt huomioon ja kun tulette niin minä olen vastassa. Mutta\n sitten pyyvän armollisesti että sanotte näille heinärantalaisille,\n että jolleivät rupea tietämään huutia, niin kyllä teillä konsteja ja\n koukkuja piisaa. En ole, näemmä, maininnut siitä, että Tikelli on\n juuri niitä miehiä, joka ei tottele eikä kuuntele, se panee vastaan\n oikeaakin lakia vastaan jopa sitten yhtenvertaista lakia vastaan. Eikä\n kenellekään ryssälle anna passia eikä lain huutoja...»\n\nTämän luuli Horslunti olevan parhaan pykälän »Tikellin» vioista.\n\n »Koska olen nähnyt ja kuullut, että sinne otetaan vastaan valituksia,\n joita heikompi väki hädässään täytyy lähettää. (Saapuiko Löysä\n Juhan Petterin valitus sinne!!) Ja muun muassa tahdon mainita, että\n ajoi minut ulos oikeussalista, kun puolustin oikeaa asiaa. Ottakaa\n kaikki huomioon??? Kaikki selitän sitten tarkemmin kun tulette tänne\n Heinärannalle, jossa korkein teitä kaitsekoon?? Ja jossa aion pitää\n puheen. Ja jos ette tunne minua niin olen melkein teidän näköisenne\n mies ja melkein saman ikäinen...»\n\nTämä viimeinen oli ainoa asia, joka voi olla lähellä totuutta. Sen\nmyönsi Horsluntikin itselleen.\n\n »Ja täällä on yksi vanha valehtelija ja kälmi, joka on sinne\n kirjoittanut mutta ei ole saanut vastausta eikä eläkettä. Visa versa!!\n Rec.\n\n Mitä muuten Heinärannalla otatte huomioon, niin pyyvän mainita\n että talokas Salmo Päkkilä, joka aina haukkuu ylhäisyyten oikeita\n rangaistuksia uppiniskaisia kohtaan ja kirjoittaa sanomalehtiin,\n pitäisi myöskin ottaa lujalle, vaikkapa västinkiin. Ja vielä\n mainitsen, että olen yksi niistä, joka lähetin surusähkösanoman\n edesmenneen Poprikohvin kuolemasta...»\n\nTätä ei Horslunti olisi itse hoksannut, mutta hän käytti hyväkseen,\nmitä telefoonissa oli kuullut.\n\n »Ja jos ritari ja arvonimiä annatte niin kauppaneuvos olisi hyvä.\n Enkä nyt muuta tällä kertaa. Mutta jos täältä tulee valituksia\n Pikku-Herralan Vantelta, Kuusimäen Auruuralta ja Aaseffilta, niin\n pankaa ne kissan hännän alle.\n\n Näin pyytää ja kirjoittaa. Ja olkaa tervehditty huoneenne ja karjanne\n kanssa nyt ja iankaikkisesti.\n\n                                             Alamaisimmasti\n                                            _P. A. Horslunti_,\n                                       Asuva Heinärannalla, lukenut\n                                            lakikirjan moneen\n                                         kertaan ja itse oppinut\n                                             kirjoittamaan.»\n\nKun Horslunti oli lukenut valituskirjelmänsä ja lisännyt vielä jonkun\npilkun ja pisteen, taittoi hän sen kokoon ja haki suuren ruskean\nkuoren, johon kirjoitti:\n\n\n  Suomen kenraalikuvernöörin valituskanslia\n\n                                        HELSINKI\n                                        FINLANT\n                                        EUROPEE.\n\n»Finlant» ja »Europee» kirjoitti hän sen vuoksi, että kirje varmemmasti\ntulisi perille, sillä sillä osoitteella saapuivat kirjeet Amerikasta\nasti.\n\nTyytyväisenä kirjoitukseensa ja varsinkin päällekirjoitukseen, liimasi\nhän kirjeen kiinni ja pisti pöytälaatikkoonsa.\n\nYö siinä oli kulunut, mutta hyvä siitä tulikin. Valheet olivat\nerinomaisen sukkelasti keksittyjä, asiallisia ja juuri sellaisia, joita\nhän oli nähnyt ja kuullut muidenkin sinne kirjoittelevan. Eräänkin hän\nnyt sattumalta muisti. Siitä oli ollut uutinen sanomalehdessä. Se oli\nvähän samaan suuntaan kuin hänenkin valituksensa. Hän oli pannut sen\nnumeron lehteä tallelle ja haki nyt sen kätköstä... Siinäpähän oli:\n\n»_Kantelu kenraalikuvernöörille_. Itsellinen Simo Juusonperä S:n\npitäjän A:n kylästä on jättänyt kenraalikuvernöörille valituksen, jossa\nhän valittaa, että Y:n pitäjän nimismies Raita ja O:n piirin nimismies\nKoivu ja Y:n kihlakunnanoikeus viime vuoden syyskäräjissä ovat tehneet\nhänelle vääryyttä käsitellessään hänen ulosotto- ja korvausriitojaan.\nJuusonperä pyytää senvuoksi, että kenraalikuvernööri määräisi\npoliisitutkinnon näistä hänen asioistaan pidettäväksi. Valituksen\njohdosta, mikä on kirjavaa sekamelskaa, on X-läänin kuvernööri\nkenraalikuvernöörin käskystä vaatinut asianomaisten selityksiä.»\n\nNiinpä niin, — mietti Horslunti. Tässä on kysymys nimismiehistä\nja kihlakunnanoikeudesta, minun valituksessani taas tuomarista ja\nkihlakunnanoikeudesta...\n\nMinun asiani on siis mahtavampi! Hyvä tulee! Ottaakin äijä itse asiasta\nselvän, kun juuri nyt sattuu Heinärannan kautta kulkemaan...\n\n»Minkä vuoksi Tikelli on ajanut Horsluntin ulos oikeussalista?»\n\nSiihen ei osaakaan Tikelli vastata, vaan alkaa rukoilla armoa... armoa\nniinkuin Mäkitalon Aukusti puulaakilta... Mutta ei anneta armoa!\n\nValitus ollut sekamelskaa! Sepä tietty. Mitäs semmoinen mies osaisi\nkirjoittaa! Mutta hänen valituksensa oli selvää ja asiallista.\n\nHorslunti oli tyytyväinen, ja häntä rupesi haukotuttamaan.\n\nSaisi panna pitkäkseen siksi aikaa kunnes Mikko saapuu!\n\nMutta tuskin oli hän ehtinyt vaatteet yllä heittäytyä sänkyynsä, kun\nkuuli oven takaa kolinaa ja askeleita. Ja oveen koputettiin, josta\nHorslunti arvasi, että siellä oli joku parempi ihminen, joka pyrki\npuheille. Hän nousi ja avasi oven.\n\nEteisessä seisoi Kuusimäen Auruura ja pyyteli anteeksi, että näin\nvarhain aamulla täytyi tulla häiritsemään...\n\n»Jo minä tässä olen ollut valveilla ja onpa tuota taas nukuttukin»,\nvalehteli Horslunti ja käski Auruuran huoneeseen. Hän arvasi heti,\nmissä asioissa Auruura kulki, mutta ei ollut tietävinäänkään.\nAlkoi vain haastella ilmoista ja taivaan tuulista. Auruura vastasi\nhajamielisenä ja näytti, että tärkeää asiaa hänellä oli.\n\n»Olisi minulla tärkeä kirjoitustehtävä», aloitti Auruura ja koetti\nHorsluntin kasvojen ilmeestä päästä selville, arvasiko tämä hänen\nasiansa. Mutta Horsluntin sileät, parrattomat kasvot olivat ilmeettömät\nniinkuin ennenkin.\n\n»Olisihan niitä, nyt nykyaikana, kirjoitusmiehiä, kansakoulun käyneitä,\nvaan ei niihin ole luottamista», jatkoi Auruura.\n\n»Eipä tietenkään niihin ole luottamista, outoja kun ovat», myönsi\nHorslunti.\n\n»Minä tarkoitan, etteivät voisi pitää suutansa kiinni, jos jollakin\nolisi semmoinen kirjoitus, joka pitäisi salassa pysyä... Vaan täällä\ntaitaisi pysyä salassa...?»\n\nAuruura katsoi Horsluntin pieniin, harmaisiin silmiin, jotka kiiluivat\nviekkaasti kuopistaan.\n\n»Täällä minun takananihan ne ovat monet kylän salaisuudet», kehaisi\nHorslunti. »Ja mahtuu niitä tänne vieläkin...»\n\n»No sitä minäkin», ihastui Auruura. »Sitä minäkin, ja sen vuoksi tänne\nHorsluntin puoleen käännyin...»\n\nJa Auruura selitti nyt, että kenraalikuvernöörihän pian matkustaa\nLappiin tästä Heinärannan kautta...\n\nHorslunti ei ollut tietävinään koko uutisesta mitään, sanoi, ettei hän\nollut vielä joutanut viimeksi saapuneita lehtiä lukemaan...\n\nNiin siirtyivät asiasta asiaan ja lopulta Auruura ilmoitti,\nmikä hänellä oli asiana. Pitäisi kirjoittaa valituskirje siitä,\nettä senaatti oli hylännyt hänen, Auruuran, valtioavun pyynnön\nkäsityökoululta, jolle ennen oli annettu. Pitäisi kirjoittaa suoraan\nkenraalikuvernöörille ja siinä ilmoittaa, että senaatin hylkäävä päätös\nperustui tämän Heinärannan nimismiehen Plantingin lausuntoon... »että\nnyt kun itse tulee, niin menisin luonnossa asiasta puhumaan...»\n\nJoo, joo! Kyllä Horslunti pian älysi, mistä oli kysymys. Pianhan\nsemmoinen selvä- ja teräväjärkinen mies asian hoksaa! Auruuran täytyi\nihmetellä Horsluntin älykkyyttä.\n\n»Minä ymmärrän helvetin hyvin, mitä Auruura tarkoittaa», sanoi\nHorslunti. »Asialla on tietysti kiire?» kysyi hän sitten.\n\n»Kiirepä tietenkin! Pitäisi joutua tämän päivän postiin.»\n\nHorslunti rypisti otsalleen viisaan rypyn ja alkoi hakea paperia.\n\n»Pianhan semmoiset asiat kirjoitetaan», arveli hän.\n\nJa hän alkoi »panna mustaa valkoiselle», Auruuran istuessa pöydän\npäässä.\n\n»Taitaapa tulla hyvä, kun käsi liikkuu kuin kuumalla pellillä»,\nihmetteli Auruura.\n\n»Hyvä tulee», vakuutti Horslunti ja kirjoitti menemään että kynästä\nmustepisarat lentelivät. Ja kun kynän mustepulloon sysäsi, niin iski\nniin, että pöytä jytisi.\n\nJa kun hän oli saanut kirjoitetuksi, mitä Auruura oli sanonut, luki hän\nääneen, mitä oli kirjoittanut.\n\n»Kun ei vaan kukaan sattuisi kuulemaan!» varoitteli Auruura.\n\n»Ei ole ketään kuulemassa», vakuutti Horslunti mahtavasti ja kysyi\nsitten:\n\n»Jokohan tämä nyt riittää?»\n\nAuruura selitti, että pitäisi vielä mainita, että hän oli yksi niistä,\njoka lähetti surusähkösanoman Bobrikoffin kuoleman johdosta...\n\n»Se passaa... se on hyvä asia», sanoi Horslunti. »Pannaan vaan!»\n\n»Mutta saanko sitten olla varma, ettei tämä tule koskaan kenenkään\ntietoon?» kysyi Auruura vielä, tuntuvasti ollen kahden vaiheilla.\n\n»No kun kerran maksatte työstäni hyvän palkan, niin mitäpä minä...\nminun takanani on paljon salaisuuksia...»\n\nHorsluntin ääni oli nyt paljon kylmempi, eikä hän Auruurasta näyttänyt\nniin luotettavaltakaan kuin alussa. Auruura ymmärsi nyt, että hän oli\nmennyt semmoiseen säkkiin, josta ei pääse muulla kuin rahalla. Häntä\nkadutti, olihan häntä varoitettu Horsluntista. Mutta nyt ei enää\nauttanut mikään, se kettu tiesi hänen salaisuutensa...\n\n»Kyllä minä maksan», sanoi hän, ja toinen alkoi kirjoittaa.\n\nJa kun kirje oli valmis, lupasi Horslunti sen itse viedä postiin,\nsillä, sanoi hän, jos Auruura itse viepi, voivat ihmiset saada vihiä...\n\n»Joo, joo», myönsi Auruura. »Sitä en ole ajatellut.» Mutta\nkarvastelevin silmin ja kovin totisena kaivoi hän kukkarostaan\nHorsluntin kirjoituspalkan, jonka tämä määräsi Auruuran mielestä\nhävyttömän suureksi.\n\nJa kiitellen poistui Auruura. Mutta kun hän pääsi pihalle, tuntui\nhänestä niinkuin hän olisi tehnyt suuren rikoksen, jota ei koskaan\nanteeksi saisi...\n\nJa hän läksi Horsluntin luota paljon raskaammin mielin kuin oli sinne\ntullut.\n\nAuruuran mentyä Horslunti sytytti piippunsa, naureskeli ja katsoi\nkelloon... Pian kai saapuisi Ollin-Mikko kirjettä noutamaan...\n\nHän rypisti sitten Auruuran valituksen kokoon, heitti sen uuniin ja\nsytytti palamaan...\n\n»Siinä menee», naureskeli hän, kun ei enää ollut jälellä kuin mustia\nsiekaleita. »Siinä menee... ja yhtä hyvä lienee... Sinne nyt kaikki\nvalituksia lähettelemään...»\n\nMutta aika kului, eikä Ollin-Mikkoa kuulunutkaan. Mikä saattoi olla\nsyynä? Mikko, joka aina ennen oli ollut ylen täsmällinen...\n\nHorsluntia alkoi mietityttää. Mietti syytä sinne tänne, mutta kun ei\nmitään keksinyt, päätti hän vielä vartoa...\n\nVartoi ja vartoi. Vihdoin hän tuskaantui odottamiseen, nousi, pisti\nkirjeensä poveen ja läksi, päättäen mennä suoraan Mikon mökille.\n\nMutta päästessään perille näki hän pirtin oven olevan kiinni, ja\nkun hän ikkunasta tirkisteli sisälle, ei siellä näkynyt muita kuin\nkolme kärpästä, jotka mellastivat pienen herneen kokoisen leivänmurun\nkimpussa keskellä pöytää. Horsluntia alkoi ihmetyttää.\n\nOlisiko joku kieltänyt Mikkoa lähtemästä? Olisiko Mikko kuitenkin\ntullut sanoneeksi, että hänen oli mentävä Horsluntin asialle?\n\nJa samalla kun Horslunti veti päänsä Mikon ikkunasta pois, näki hän\nAaseffin kävellä viuhtovan keppiään heilutellen ihan lähellä. Niinkuin\nolisi ollut jossakin pahan teossa, vetäysi Horslunti loitommaksi\nikkunan luota eikä ehtinyt lähteä mihinkään päin ennenkun Aaseffi jo\noli hänen vieressään.\n\nKuinka lienee ollut, mutta Horslunti oli huomaavinaan Aaseffin silmissä\nja koko naamassa pirullisen ilmeen, joka melkein pelotti hänenkin\nkylmää vertansa...\n\nJa sanaakaan toisilleen sanomatta kävelivät miehet toistensa ohi.\n\nMutta pian Horslunti kuitenkin tointui entiselleen ja lähti polkua\npitkin astumaan eri haaralle kuin Aaseffi.\n\n»Mitä helvettiä tämä nyt merkitsee?», höpisi hän. Ja hän muisti\nAaseffin pirullisen kasvojen ilmeen, ja hänen tuntoonsa jyskähti pelko\nja epäilys, että Aaseffi aavisti, mitä hänellä oli tekeillä. Ja sen\ntiesi Horslunti hyvin, että Aaseffi kostaisi hänelle kaiken sen, minkä\nhän oli Aaseffille aikoinaan tehnyt. Häntä alkoi hermostuttaa, ja hän\nkäveli eteenpäin, tietämättä itsekään, mihin oli menossa...\n\nSe oli kavala ja kostonhimoinen mies, Aaseffi, se kyllä kostaisi ja oli\nmonasti koettanutkin kostaa... Sillä Horslunti oli juuri se mies, joka\nAaseffin entisyydestä oli selvän ottanut ja siitä pitkin Heinärannan\nraittia kertonut...\n\nSillä saattoivat olla aavistukset ja epäilyksensä Horsluntin hommista,\nja jos se niistä vihiä saisi, niin hullusti hänen kävisi... sillä muun\nhyvän lisäksi kerrottiin, että hän osasi venäjää, entinen aliupseeri\nkun oli...\n\nHorsluntin tuli paha olla, mutta vähitellen hän kuitenkin tointui\nsäikähdyksestään ja alkoi kiroilla omaa arkuuttaan ja tyhmyyttään...\nAaseffia hänen ei tarvinnut pelätä. Ei se mitään voisi, suurlakon\naikana viralta potkittu poliisi... Oli kyllä koettanut mauruta ja\nkerjätä eläkettä, vaan ei ollut luvattu. Eivät olleet Aaseffin ansiot\nriittäneet... Minkäpä tekisi? Ei niin mitään...\n\nHorslunti alkoi olla entisellään ja huomasi kävelleensä maantielle\nja olevansa menossa postiin päin... Siinä juolahti hänen mieleensä\nonnellinen ajatus...\n\nHän menee itse postiin ja kertoo, että tässä on eräs kirje... ja\nnaureskelee... ja sanoo, että siinä on Kuusimäen Auruuran valitus\nsiitä, kun ei hänen hommaamalleen käsityökoululle myönnetty\nvaltioapua... Mainio keksintö!\n\nJa nyt hän käveli reippain askelin postiin päin.\n\nMutta juuri kun hän oli tienhaarasta kääntymässä pihaan, huomasi hän\nOllin-Mikon tulevan vastaansa.\n\n»No, mikset tullutkaan?» kysyi hän, tiukkana muka.\n\n»Sehän kuuluu olevan Nällhuutin hallussa, se heinärantalaisten\nniitynvalitusasia», vastasi Mikko.\n\n»Kuka sinulle sitä on sanonut?» tokaisi Horslunti.\n\n»Aaseffi kertoi...»\n\nHorslunti hölmistyi vähän, mutta tointui pian ja sanoi:\n\n»Tässä juuri on niittyasia menossa...»\n\nMikko hölmistyi vuorostaan ja arveli:\n\n»Jokohan ainakin valehteli minulle se Aaseffi? Sanoi se muutakin...\nTaisi senkin valehdella...»\n\n»Mitä muuta sanoi?»\n\n»Sanoi Suomen suurimman herran tulevan tänne Heinärannalle...»\n\n»Valetta on sekin», sanoi Horslunti ja käveli menemään postiin.\n\nKun hän hetken päästä sieltä palasi, oli hän sangen tyytyväinen. Hän\noli selittänyt, niinkuin oli äsken juolahtanut mieleen.\n\nMutta kummallisissa mietteissä käveli Ollin-Mikko. Jokohan olivat\nsekä Horslunti että Aaseffi hänelle valehdelleet ja aikoneet häntä\npilkkanaan pitää? Horsluntin tiesi hän kälmiksi, eikä hänellä ollut\nsen parempi ajatus Aaseffistakaan, jonka sanottiin vain nuuskivan ja\nvaanivan sitä, että ihmiset tekisivät jotakin laittomuutta... Heti oli\nuhannut kirjoittaa kenraalikuvernöörille...\n\nSemmoinen lurjus, vaikka itse elätti henkeään ihmisten armoilla!\n\nMikko päätti mielessään, ettei hän usko kumpaakaan. Ei lähde kummankaan\nasialle, vaikka lakillisen kultaa lupaisivat...\n\nMikko poikkesi maantieltä syrjään ja päätti kävellä kotimökilleen\nJannenmäen kautta. Jannenmäkeläiset olivat kaikki sosialisteja ja\npauhasivat lakkaamatta siitä, ettei heillä ollut kyllin hyvä olla.\n\nKun hän saapui vanhan Jannen pirtille, istui vanha Janne portailla\n»Työmiestä» lukien.\n\n»Mitä Mikolle kuuluu?» kysyi hän, katsoen Mikkoon silmälasiensa yli.\n\n»Eipä liikoja...»\n\n»Sinä sitä palvelet noita kapitalisteja ja teet niille ilmaiseksi\ntyötä», puhui vanha Janne äreällä äänellä. »Sinun pitäisi liittyä\nmeihin... meissä on se voima, jolla rahamiehet nujerretaan...»\n\n»Palkan minä aina olen työstäni saanut», sanoi Mikko.\n\n»Palkan... palkan», hoki vanha Janne. »Mutta liian vähä... liian\nvähä... Minä olen nyt pannut eri taksan kenkäin teosta...»\n\nMikko oli moneen kertaan jo ennen kuullut jannenmäkeläisten valitukset,\nja sen vuoksi hän ei nytkään antanut isoa arvoa vanhan Jannen napinalle.\n\n»Vaan oletko kuullut uutista, että isoja herroja pian saapuu tänne\nHeinärannalle?» kysyi Mikko, keskeyttäen Jannen.\n\nJanne oli kyllä lehdestään nähnyt, että kenraalikuvernööri matkustaa\nLappiin, mutta sitä, että kulkee tästä Heinärannan kautta, ei ollut\nkuullut.\n\n»Jopa sopii hyvin», arveli Janne. »Nyt pitää minunkin ottaa se\nulosotto-asia kysymykseen, kun ryöstettiin lehmä...»\n\nMikko oli kyllä kuullut vanhan Jannen luona tehdystä ryöstöstä, mutta\nJanne selitti nyt asian Mikolle omalla laillaan.\n\nJa toista tuntia Janne selitti. Sitten lopetti ja Mikko palasi\nmökilleen, arvellen, ettei ollut vanha Jannekaan enää totuuden mies.\n\n\n\n\nIII\n\n\nOli kulunut viikko.\n\nSilloin taas oli uutinen lehdissä kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta.\nSiinä sanottiin, että kenraalikuvernöörin matkassa tulee muitakin\nylhäisiä herroja, senaattoreita, jotka kaikki menevät Lappiin. Mutta\nsiitä ei ollut halkaistua sanaa, mikä suurilla herroilla sinne oli\nasiana... Päivää ennen oli Heinärannan kautta mennyt kuorma ylöspäin,\njoka herätti »ansaittua huomiota», sillä siinä sanottiin olleen monta\nastiaa sitä ikivoimaa, jota automopiiliin vauhdin lisäksi pannaan. Ja\nkuului kuormaa vedättävä rahtimies sanoneen, että kuorma oli menevä\nylös Lappiin asti kenraalikuvernöörin autoa varten, kun ei sopinut\nsemmoisia eväitä matkassa kuljettaa...\n\nRahtimieheltä oli tiedusteltu paljon muutakin, mutta kaikkiin\nkysymyksiin ei hänkään ollut osannut vastata, vaikka omiakin tietojaan\nlisäili..\n\nHeinärannalla puhuttiin nyt joka talossa kenraalikuvernöörin\nLapin-matkasta. Sillä muun homman lisäksi kerrottiin, että vallesmanni\noli kirkossa kuuluttanut ylimääräisen maantietarkastuksen,\njolloin kunkin talon tieosan ja leikkauksien tuli olla kerrassaan\nmoitteettomassa kunnossa...\n\nJa kaikille kävi selväksi, minkävuoksi tämä ylimääräinen »syyni» oli\nkuulutettu, ja kukin koetti parastaan, jotta ei moitetta saisi. Oli jo\nnähty ja kuultu, kuinka konstikas kapine se piili oli. Sileä ja kova\nsille piti tie olla eikä leikkausten kohdalla saanut keikauttaa... Ja\njos keikautti, niin särkyi piili tai lensivät ihmiset tien poskeen...\n\nNiitä miettien ja paljon muutakin istui Salmo Päkkilä pirtissään\nsanomalehti kädessään. Yhtä ja toista mietiskeli, vanha, älykkään\nnäköinen Salmo. Hän oli aikoinaan ollut suuressa lähetystössä ja\nmuisteli niitä aikoja ja näitä nykyisiä. Katkera hymy nousi hänen\nhuulilleen, ja kaljun päälaen sileästä kamarasta nousivat hikihelmet —\naivan kuin silloin, kun oikein raskasta työtä teki...\n\nRaskaat hänen mietteensä olivatkin. Ne eivät olleet kevenneet näinä\npitkinä vuosina ja yhä raskaammiksi ne näyttivät tulevan. Sanomalehti\nputosi hänen kädestään lattialle, hän ei sitä huomannut. Ikäänkuin\njotakin painoa pyyhkäisten päälaeltaan hän kämmenellään hipaisi sitä ja\nhöpisi:\n\n»Niinpä niin... vai Lappiin... No menköön rauhassa... kun piankin\nkulkisi ohi...»\n\nSilloin juuri aukeni pirtin kookas ovi, ja tuttu poliisi astui sisään.\nPäkkilä käski istumaan ja kysyi:\n\n»Mitäpä sitä kuuluu?»\n\n»Eipä liikoja», puheli hyväntuulinen poliisikonstaapeli. »Kaunis on\nkesän alku, kun sataisi...»\n\n»Niinpä vain... sadetta kaivattaisiin», sanoi Päkkilä, mutta näytti\nmiettivän aivan muuta.\n\nSytytettyään savukkeensa virkkoi poliisi:\n\n»No jo niitä nähdään suuria herroja pian täällä Heinärannallakin...»\n\n»Niin kuuluu...»\n\n»Viivähtävät täälläkin...»\n\nPäkkilän silmissä muuttui ilme.\n\n»Vai viivähtävät! — Miksikähän viivähtävät ja missä?»\n\nJa konstaapeli selitti, että hän oli juuri sen asian takia matkassa.\nOli äsken saapunut kirje nimismiehelle, jossa ilmoitettiin, milloin\nkenraalikuvernööri tulisi... Ja piti olla kunnanmiesten ja muiden\nvirkamiesten kirkolla... kenraalikuvernööri tahtoi nähdä kirkon...\n\nPäkkilä hymähti.\n\n»Sitäkö sinä olet lähtenyt ilmoittamaan?» kysyi hän.\n\n»Sitä... nimismiehen käskystä», vastasi poliisi.\n\n»Olet asian toimittanut... Minä ymmärrän...»\n\n»Tulkaahan sitten kirkolle», sanoi konstaapeli vielä lähtiessään.\n\nPäkkilä nyökäytti päätään.\n\nPoliisi sanoi hyvästi ja meni.\n\nPäkkilä jäi paikoilleen istumaan, ja kun hän nyt toistamiseen pyyhkäisi\nkämmenellään kaljua päälakea, oli se niin märkä, että kämmen kastui...\n\nHän nousi, pani piippuunsa ja katseli tyvenelle joen pinnalle,\njossa suuria, raskaita tukkilauttoja kulki virran matkassa alas\nmeren suulle... katseli vainiolleen, jossa nuori oras voimakkaana\nvihersi... katseli vaalealle taivaalle, jossa ei näkynyt yhtään ainoaa\npilvenhattaraa...\n\nEikä hän muistanut koko pitkän elämänsä aikana viettäneensä niin\nraskasta kesäkuun iltapäivää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkon takana männikön suojassa puuhaili samana iltana laiha,\nkelottunut mies.\n\nSe oli Aaseffi.\n\nUnilukkari Kuusipää oli monena iltana sieltäpäin kuullut outoa ääntä ja\npuhetta.\n\nVihdoin läksi hän katsomaan.\n\nAaseffi oli parhaillaan seisomassa tikkusuorana, käsi koukussa ja\nsormennenät kulmalla ja puhui siinä pitkän rämpsyn, josta ei Kuusipää\nymmärtänyt yhtään sanaa... Mutta näytti siltä, ettei Aaseffi oikein\nmuistanut rämpsyään, sillä vähä väliä täytyi hänen panna suomea sekaan.\n»Mikä saakeli se onkaan että: Jumala varjelkoon... Mikä saakeli? Että\nnäin olen unhoittanut!» höpisi hän. Kuusipää ihmetteli, mutta ymmärsi\nsitten, mitä varten Aaseffi...\n\nHän poistui nopeasti männikön suojaan ja kertoi näkemänsä kaikille\nvastaan tuleville...\n\nMutta aikansa harjoiteltuaan läksi Aaseffikin männiköstä pois,\nväsyneenä ja palavissaan. Hän uskoi salassa voivansa harjoituksiaan\ntehdä, sillä sotaiset temput olivat häneltä unohtuneet.\n\nJa näin hän toivoi:\n\nKun kenraalikuvernööri nyt saapuu, niin... ja entinen sotilas kun\non ja aina harjaantunut näkemään kaikkien seisovan smirnaassa...\nniin ensiksi huomaa hänet, Aaseffin, joka seisoo sotilaan tavoin...\nHeti äkkää kenraalikuvernöörin silmä, että tuollapa varmasti on\njoku sotilashenkilö, koska seisoo noin smirnaassa... ja tulee\npuhuttelemaan... Silloin hänen sopii selittää kaikki ja mainita Salmo\nPäkkilän hävyttömyydestäkin... ja silloin sopii pyytää eläkettä, jonka\nsenaatti oli häneltä evännyt...\n\nHyvillään siitä, että hänen harjoituksensa alkoivat sujua niinkuin\nennenkin ja että hän muistelemalla vielä kokoili aika pitkiä\nvenäjänkielisiä lauseita, astuskeli hän piilopaikastaan maantielle...\n\nHän aikoi lähteä pappilaan päin, mutta kääntyikin takaisin ja meni\nPäkkilään päin.\n\nPäkkilän luona tapasi hän poliisin.\n\n»Onko kuulunut tarkempia tietoja kenraalikuvernöörin tulosta?» kysyi\nhän tiukasti poliisilta.\n\nPoliisi selitti kaikki mitä tiesi, sanoi, että ensi tiistaina, siis\nviikon päästä tulee... että kolmella automopiilillä tulevat ja tässä\nkirkolla puhuttelee ihmisiä... ja että kunnanmiestenkin pitää olla\nvastassa...\n\nAaseffi nauraa virnisteli.\n\n»Semmoinen herra kun kenraalikuvernööri on... niin... Jaa... minä\nkysyn, kuka osaa täällä Heinärannalla seisoa semmoisessa asennossa,\nettä se hänen ylhäisyytensä silmää miellyttää...»\n\n»No ei kerrassaan kukaan», myönsi poliisi.\n\n»On joku, joka osaa... ja se joku olen minä... ja minä olen se\nmies, joka kostan nyt kaikille niille, jotka ovat kuoppaa minulle\nkaivaneet... Nyt ei tarvitakaan 'todistuksia' eikä 'näytöksiä', onkin\nsemmoinen tuomari pöydän takana... Jaa... saapi nähdä, kuinka käypi...»\n\nPoliisi kuunteli melkein säälien tuon sairassieluisen miehen puhetta,\nja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.\n\n»Niinpä niin», jatkoi Aaseffi tavattoman hyvillään. »Saat varoa\nkinttujasi sinäkin... Osaatko edes seisoa smirnaassa? Tiedätkö, mikä on\npriamaa? Ja Päkkilän Salmolle tulee hiiden hoppu... jahka minä tässä\npääsen asioita selittämään... Ja Horsluntin minä myöskin toimitan\nkarkoitettavaksi...»\n\n»Horsluntilla ovat monet koukut ja konstit», sanoi poliisi. »Kyllä\nHorslunti päänsä suojelee...»\n\n»Nyt on minun aikani tullut», lopetti Aaseffi puheensa ja läksi\nhyvästiä sanomatta kävelemään, halveksivasti poliisia silmäten.\n\nHän oli näinä viime aikoina saanut päähänsä, että hänellä oli\nvihamiehiä kylä täynnä, ja kaikkien uskoi hän hänelle pahaa suovan.\nPäkkilän Salmoa piti hän verivihollisenaan, vaikkei toinen ollut\nhänen asioihinsa koskaan sekaantunut. Ja nyt hän, vinhasti keppiään\nheiluttaen, käveli menemään Päkkilään, vaikkei ollut talossa kahteen\nvuoteen käynyt. Päkkilä seisoi pihalla, kun Aaseffi tulla viuhtoi\npihaan.\n\n»Nyt on minun aikani tullut, ja minä tulen pian näyttämään...» alkoi\nhän puhua.\n\n»Terve tulemaan!» toivotti Päkkilä, mutta huomasi pian, että miehen\nmieli oli enemmän sekaannuksissa kuin koskaan ennen.\n\n»Minä tulen näyttämään... Sillä täällä ei osaa kukaan muu puhutella\nkenraalikuvernööriä kuin minä... Minä se osaan, ja minua uskoo...»\n\nHän töksähti yhteen kohtaan, oikaisi koukun vartensa suoraksi, nosti\nsormet ohimolle ja alkoi ladella tulemaan outoja, sihiseviä sanoja, ja\nkarjaisi väliin...\n\n»Eikö käy hyvin?» kysyi hän, kun vihdoin asettui.\n\n»Mainiosti käypi... hyvin käypi... Jopa pitäisi kelvata vaikka\nkeisarille», myönsi Päkkilä.\n\nMutta äkkiä näytti Aaseffi muistavan jotakin, ja sanomatta hyvästiä\ntai antamatta selitystä kummalliseen käytökseensä riensi hän kiivasta\nkyytiä kujasta ulos ja näytti kääntyvän pappilaan päin. Päkkilä katsoi\nhänen jälkeensä ja sanoi itselleen:\n\n»Sen raukan järki on kokonaan sekaantunut kenraalikuvernöörin\ntännetulon takia...»\n\nPäkkilästä tuntui olo ja elämä nyt sangen raskaalta. Hän ei saanut\nselvää, missä oikein vika oli, mutta niin tuntui kuin hänen rauhaansa\nolisi häiritty, vaikkei kukaan sitä ollut häirinnyt.\n\nVähäpuheisena hän oli ja käveli pellon pientareita pitkin muka nousevaa\norasta katsellen. Mutta muualla vaelsivat hänen ajatuksensa.\n\nPäästyään lähelle saunaa, joka oli peltojen alla kivikkorovalla,\nseisahtui hän ja hymähti. Käveli sitten pihaan ja sanoi nuorimmalle\ntytölleen:\n\n»Panepas, Helmi, sauna lämpenemään!»\n\nTyttö katsahti kysyvästi isäänsä. Päkkilässä ei miesmuistiin ollut\nlämmitetty saunaa tiistaina, vaan milloin viikolla lämmitettiin,\nlämmitettiin keskiviikkona.\n\n»Nythän on vasta tiistai», sanoi hän isälleen.\n\n»Niinhän nyt vasta on, vaan niinpä tässä tuntuu, että saunanlöylyyn\npitää päästä», sanoi Päkkilä.\n\nTyttö ei enempää kysellyt, vaan riensi hommaan.\n\nJa vanha Päkkilä otti sinä iltana niin kuuman löylyn, että rengitkin\npakenivat lauteilta ja tuumailivat, että jopa nyt isäntää kutisee\ntavallista enemmän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään samana iltana istui vanha rovasti kirjoituspöytänsä ääressä.\nHänen oli tapana näin kesäiltoina istuskella kamarissaan avonaisen\nikkunan luona. Ja vaikkei hänellä usein enää niin myöhään ollut työtä,\nistui hän ja illan suloa nautti. Hänen ikkunastaan oli suurenmoinen\nnäköala kylälle, korkealle mäelle, jossa vanha kirkko pitkien petäjien\nkeskellä seisoi, ja kauas vuoriseen seutuun, jossa kukkulat näyttivät\nkasvaneen kiinni taivaanrantaan.\n\nMiettiväisenä hän nyt istui, ja kun laskevan päivän kultaiset säteet\nosuivat kirkon ristiin, näytti niinkuin se sädehtisi...\n\n... »hänen ylhäisyytensä tahtoo nähdä kirkon...» Hän ei tiennyt, mikä\nhänen oli, mutta jotakin kummaa painoa hänen sydämessään tuntui. Oliko\njo ehkä vanhuutta? Mutta miksi nyt juuri oli alkanut tuntua? Taas hän\nloi katseensa vaalealle pilvettömälle taivaalle, jossa hyvin kaukana,\ntunturien huipuilla, päivän laskevat säteet hyppelivät ikäänkuin hyvää\nyötä toivottaen yöhön käyville ihmislapsille...\n\nJa hänelle johtui mieleen, tuli totisempana kuin koskaan ennen se,\nettei Herra, maan ja taivaan luoja, anna itseänsä pilkata...\n\nOvi aukeni silloin melkein äänettömästi, ja kun vanha rovasti silmäsi\ntaakseen, näki hän Kuusipään, suntion, seisovan ovella.\n\nHän tunsi miehensä, ja heti jyskähti hänen mieleensä epämiellyttävä\najatus...\n\n»Mikä nyt on asiana näin myöhään?» sanoi hän vähän tyytymättömällä\näänellä.\n\nKuusipää rykäisi ja alkoi laajan selityksen, jonka ydinkohtana oli\nse, että hän pyysi lainaksi rovastin vanhaa siipitakkia, voidakseen\nesiintyä kenraalikuvernöörin edessä...\n\n»Horsluntikin on teettänyt uuden takin, ja Aaseffi kuuluu lainanneen\nkaupungista asti kengät ja housut», selitti Kuusipää. »Ja muutkin...\nne, jotka kenraalikuvernööriä tahtovat puhutella...»\n\nRovasti kääntyi ikkunaan päin. Hän ei tiennyt, tuliko hänen nauraa\nvaiko itkeä.\n\n»No, mutta suntiollahan on hyvä puku, siisti ja terve», sanoi hän.\n»Eikö se vältä?»\n\nMutta Kuusipää väitti, että siipitakki oli juhlallisempi.\n\n»Sitä käyttävät vain herrasmiehet eivätkä nekään kuin erityisemmissä\ntilaisuuksissa», koetti rovasti selittää.\n\nMutta Kuusipää vakuutti, että semmoinen takki täytyi olla sillä, joka\ntahtoi kenraalikuvernööriä puhutella.\n\n»Kuka sitä on sanonut?» kysyi nyt rovasti, mennen hyvin vakavan\nnäköiseksi.\n\n»Aaseffi sanoi...»\n\nRovasti oli pitkän aikaa hiljaa.\n\n»Ovatko nyt ihmiset tulleet hulluiksi!» sanoi hän sitten puoliääneen,\nkääntyi sitten suntioon päin ja sanoi melkein ankarasti:\n\n»Minä en tahdo, että Kuusipää tekee itsensä naurettavaksi...»\n\nKuusipää ymmärsi lähteä, mutta rovastin äskeiset mietteet saivat\nkuin uutta vauhtia. Hän muisti Horsluntin... Kuusimäen Auruuran ja\nPikku-Herralan Vanten...\n\n— Ja kuka tietää, kuinka monta heitä on! — mietti hän. — Routavuodet\nolivat silloin... mitkä vuodet lienevät nyt nämät, joissa elämme!\n\nMutta ei hän kysymykseensä vastausta saanut, tai tahtonut saada, sillä\nsyvällä sydämessään hän tunsi, että siihen olisi ollut hyvinkin helppo\nvastata.\n\n\n\n\nIV\n\n\nKuusimäen Auruuran valitusasia ei ollutkaan pysynyt salassa.\n\nRapean viikon päästä oli se tietona ympäri pitäjää.\n\nKuka oli semmoista huhua levitellyt?\n\nAuruuraa pidettiin lujalla. Auruura itki ja vannoi, että hän oli\nviaton. Mutta joku tiesi siihen sanoa, että Pikku-Herralan Vante oli\nollut hänelle apuna... että olivat yhdessä koettaneet saada rovastia\nkirjoittamaan, mutta rovasti oli kieltäytynyt... ja häväissyt sekä\nAuruuran että Pikku-Herralan Vanten...\n\nNiin sanottiin.\n\nAuruuralla oli kova hätä, sillä hänen kimppuunsa käytiin, ja lisäksi\noli hänestä sepitetty laulu...\n\nEräänä iltana hyökkäsi Auruura Horsluntin luo, uskoen, että tämä ei\nollutkaan malttanut pitää suutansa kiinni. Mutta Horslunti oli sangen\nkylmä ja sanoi lyhyesti, että hänen takanaan oli suurempia salaisuuksia\nkuin Kuusimäen Auruuran valituskirje...\n\nMutta miten on asia sitten levinnyt, että koko pitäjä ja\nnaapuripitäjäkin sen tietää! ihmetteli hän.\n\nHorslunti hymähti viisaasti.\n\n»Olen kuullut, että jotkut juorukellot ovat kuulleet sinun ja\nPikku-Herralan Vanten keskustelevan siitä asiasta telefoonissa...»\n\nAuruura kalpeni. Nyt hänkin ymmärsi, mistä asia oli levinnyt.\n\n»Syy on Pikku-Herralan Vanten», sanoi hän melkein itku kurkussa. »Minä\nen olisi hoksannut enkä tiennyt koko asiata, mutta Vantte minulle\nsoitti ja kehoitti valittamaan...»\n\nHän seisoi Horsluntin edessä kysyvän näköisenä ja ikäänkuin apua anoen.\n\n»Tjaah», arveli Horslunti. »Minä olen tehnyt mitä on käsketty, — minuun\nei kuulu koko asia...»\n\nHetken päästä sanoi Auruura:\n\n»Panevatkohan siitä sanomalehteen?»\n\n»Sitä en tiedä», vastasi Horslunti, mutta siinä samalla hän muisti,\nettä _hänenkin_ valituskirjelmänsä voisi tulla sanomalehteen... Kun ei\nhän sitä ollut tullut ajatelleeksi!\n\n»Saattaisiko peräytyä vielä?... Tarkoitan, että jos olisi kirjoittaa,\nettei ottaa huomioon», arveli Auruura. »Kyllä minä vaivat maksaisin...»\n\nHorslunti oli miettivinään ja sanoi sitten:\n\n»Voipi koettaa... Mutta en minä usko, että enää ehtii...»\n\n»Minä poloinen... Minä poloinen, joka uskoin ja luotin tuohon\nPikku-Herralan Vantteen, jota niin kykenevänä ja viisaana pidetään...»\n\n»Suuri lurjus koko mies», sanoi Horslunti.\n\nMutta siinä kun Auruura pyyteli ja pyyteli, lupasi Horslunti koettaa,\nkirjoittaa, ettei valituskirjelmää oteta huomioon.\n\nVähän keveämmin sydämin lähti Auruura Horsluntin puheilta. Hän käveli\npää rinnalla ja katseli aivan maantien someroa. Hän ei uskaltanut\nkatsoa vastaan tulevia silmiin ja hänestä tuntui niinkuin maan\nruohotkin puisivat nyrkkiä... Päiväkin, joka paistoi, tuntui kuin\npaistaisi pilkallaan...\n\n»Hyvää päivää, Auruura!»\n\nHän kuuli äänen aivan vieressään, edessään, ja kun hän nosti päänsä,\nkohtasivat häntä ensiksi Salmo Päkkilän suuret, ruskeat vanhan miehet\nsilmät, joiden katse tuntui tunkeutuvan selkärankaan asti.\n\n»Mihinkä Päkkilä on menossa?» kykeni Auruura kysymään, mutta toista\nkertaa hän ei enää uskaltanut nostaa katsettaan Päkkilään päin. Katseli\nvain tiehen ja tienviereen...\n\n»Puhuakseni suoraan läksin sinua puhuttelemaan... En todeksi ole sitä\nhuhua uskonut...»\n\n»Valetta se onkin», sanoi Auruura nyt vähän rohkeampana. »Valetta ja\npahojen ihmisten keksimää...»\n\nPäkkilä oli hetken ääneti ja virkkoi sitten melkein surullisella\näänellä:\n\n»Sieltäpäin tuleva apu on kuin aamukaste, jonka päivän kirkkaus\nhaihduttaa... En minä huhua olisi tahtonut todeksi uskoakaan...»\n\n»Valetta se on... valetta se on», vakuutti Auruura, ja sanoen hänellä\nolevan kiireen, läksi hän hätäisen hyvästin sanottuaan kävelemään\nkotiaan päin.\n\nPäkkilä katsoi hänen jälkeensä ja mietti:\n\n— Enpä minä olisi sentään Auruurasta sitä uskonut... Pikku-Herralan\nVantte on siis myöskin...\n\nMutta nopein askelin käveli Auruura kotiaan päin, riensi niinkuin\npahantekijä pakoon.\n\nKun hän pääsi Kerkkolan kohdalle, näki hän, että perunamaalla oli\npoikia, jotka hänet nähtyään alkoivat laulaa:\n\n    Vantesta ja Auruurasta se on tehty laulu,\n    josta on tullut Heinärannalle isonlainen nauru...\n\nPitemmältä Auruura ei laulua kuullut, hän riensi kuin takaa-ajettuna,\nhame hulmuten niinkuin kovaan vastatuuleen puskisi...\n\n\n\n\nV\n\n\nEi ollut enää kuin pari päivää siihen, jolloin kenraalikuvernöörin piti\ntuleman...\n\nKylällä näyttivät kaikki toimivan askareissaan. Tukkilautat kulkivat\njoella yötä päivää niinkuin ennenkin. Aurinko nousi ja laski niinkuin\nennenkin. Maan ruoho kasvoi, ja peltojen oras nousi nousemistaan.\nLehmäin kellot kalkattivat laitumilla niinkuin ennenkin, lohipadolla\nhurrasivat miehet täyden apajan saatuaan. Pääskyset visertelivät,\npihlajat kukkivat niinkuin ennenkin. Kylän raittia kulkivat ihmiset\nniinkuin ennenkin, kirkonkellot soivat, ja kaiku kierteli vaaroja\npitkin niinkuin ennenkin...\n\nKoko maailma näytti olevan aivan entisellään.\n\nMutta kuitenkin tuntui Ollin-Mikosta, ettei ollut kaikki niinkuin\nennen. Aikaansa kuluttaakseen läksi hän Jannenmäkeen, jossa oli\nkuullut näinä päivinä olleen kovaa touhua ja hommaa. Salassa olivat\njannenmäkeläiset muka hommanneet, mutta vihiä oli saatu sittenkin mitä\nhommaavat. Mikkokin oli siitä kuullut ja arveli, että onpa siellä soma\nkäydä kuulemassa, mitä oikein aikovat.\n\nMikko puolestaan oli nyt päässyt tasapainoon eikä häntä liikuttanut\nvähääkään enää se, tuliko vai oliko tulematta suuria herroja. Hänellä\nei ollut mitään valittamista eikä naukumista. Hän oli maksanut veronsa\naina määrättynä päivänä, sekä kruunun- että kunnanverot; hänen\nluokseen ei ollut ryöstömies koskaan yrittänytkään eikä hänelle ollut\npahaa tehnyt eikä hänen rauhaansa häirinnyt kukaan. Ei ollut hänellä\nvalittamista niinkuin monella muulla tuntui olevan...\n\nLaki on ankara niin yhdelle kuin toiselle. Ei täällä saanut toinen\ntoisensa rauhaa, omaisuutta tai muuta rikkoa eikä anastaa... Ja joka\nluulee ja uskoo, että hänelle on väärin tehty, niin niitä varten ovat\nkäräjät kahdesti vuodessa, syksyllä ja kevättalvella! Mitä varten oli\nlautamies ja haastemies, poliisi!\n\nKyllä käräjillä _oikea_ asia oikeni, vaan väärän asian parissa\nsiellä tulee hätä... ja hätäpä tuli viimein Horsluntillekin, vaikka\non olevinaan lakioppinut ja ilmoisen ikänsä kälmeyttä oppinut... ja\njoutavuutta harjoittanut...\n\nMikkokin oli näinä päivinä mietiskellyt yhtä ja toista, vaan sitten kun\nkävi Salmo Päkkilän puheilla — ja Päkkilän puheisiin luotti — oli hän\npäässyt entiselleen.\n\n»Meillä on laki... siihen me turvaamme», oli sanonut. »Ei tarvitse\nmeidän, joilla on hyvä omatunto, hakea armoa keneltäkään eikä ketään\nrukoilla. Laki on suora ja ankara kaikille...»\n\nSamanlainen käsitys oli Mikollakin aina ollut. Lakiin oli turvautunut,\nsen voimaan luotti vieläkin.\n\nMitähän lie vanha Janne sitten miettinyt, kun ei suoraan haastanut\nkruununvoutia ja nimismiestä, joiden sanoo vääryyttä tehneen?\n\nEi ollut Päkkiläkään tahtonut Jannen asiassa puhua sinne eikä tänne.\n\nSemmoisia asioita Mikko mietiskeli Jannenmäkeen kävellessään.\nMutta jouduttuaan pois metsän peitosta, josta polku Mikon mökiltä\nJannenmäkeen vei, unhotti hän hetkeksi kenraalikuvernöörin tulon ja\nsen yhteydessä olevat seikat, ja alkoi tarkastella jannenmäkeläisten\npeltoja ja perunamaita. Viheliäisiä olivat. Oras oli jo monessa\npaikassa kärsinyt kuivuudesta, koska oli kellastunut. Laihoja ja\nlamassa ne tietenkin olivat nuo peltotilkut, mutta päällisinpuolin\nne oli Mikon mielestä tehtykin. Kiviä oli joka sylen päässä, ja\npientareilla kasvoi pajupensaita. Sitten ne syyttivät Jumalaa ja\nihmisiä, kun eivät, viheliäiset, perunamaata viitsi kitkeä. Ei\nvanhurskas Jumala tuommoisille pellon hoitajille mitään kasvata, olipa\nkesä kuiva tai tuore!\n\nVanhan Jannen perunamaa varsinkin oli rikkojen ja roskien peitossa\nniin, ettei monta naattia näkynyt...\n\nMutta Jumalan syyksi se pani vanha Jannekin joka syksy sen, ettei hänen\nmaassaan perunat kasvaneet, vaikka Päkkilässä nostettiin maasta pottuja\nsuuria kuin aikamiehen nyrkki... Mikko heräsi mietteistään vasta vanhan\nJannen navetan takana, sillä sinne asti kuului poru pirtistä...\n\nSiellä tuntui olevan paljon ihmisiä, sillä monenlaista ääntä kuului.\nMikko ymmärsi, että siellä väiteltiin jostakin asiasta.\n\nKun hän astui sisälle, vaikenivat äänet.\n\nVanha Janne istui pöydän päässä ja muita mökkiläisiä penkillä ja\ntuoleilla. Pöydällä näkyi olevan mustepullo ja paperia.\n\nMikosta näytti, ettei hän ollut oikein tervetullut, mutta hän ei ollut\nsiitä tietävinäänkään, sanoi hyvää iltaa, istui pyytämättä ja alkoi\npanna piippuunsa.\n\nVanha Janne näytti samassa muistavan jotakin hyvää, sillä hänen\nkatseensa kirkastui, ja hän sanoi:\n\n»Taisitpa tulla, Mikko, nyt sopivaan aikaan... Tässä nyt hyviä neuvoja\ntarvittaisiin...»\n\nJa vanha Janne selitti laajasti, että tässä oli aikomus kirjoittaa\nvalituskirjelmä siitä hänen ryöstöasiastaan... ja antaa se suoraan\nlämpimästä kädestä kenraalikuvernöörille... Sitten nähtäisiin, saavatko\nkruununvouti ja nimismies yksissä tuumin ryöstää köyhältä lehmän...\nAsia oli selvä, mutta kirjoitusmiestä puuttui... Nuori Janne oli kyllä\njo aloittanut kirjelmän, mutta siitä ei näkynyt tulevan selvää eikä\nvalmista, sillä kaksi päivää oli jo kirjoittanet... Nyt oli kysymys,\nmistä saataisiin kirjoitusmies, johon epäilemättä voisi luottaa...\n»Tietäisitkö, Mikko, neuvoa?»\n\nMikko kuunteli tarkkaan, mitä vanha Janne puhui, ja näytti\nosaaottavalta.\n\n»Horsluntihan se olisi», alkoi Janne puhua, kun Mikko näytti miettivän,\n»mutta häneen ei ole luottamista...»\n\n»Eipä taida häneen olla luottamista», myönsi Mikko.\n\n»Mutta minulle juolahti äsken mieleen», alkoi Janne puhua, »se teidän\nsilloinen valituskirje, jonka siitä meijeripaikasta kirjoititte\nkonsulentille ja jonka konsulentti kuuluu ottaneen huomioon...»\n\n»Huomioon otti», sanoi Mikko väliin.\n\n»On puhuttu, että se kirje oli mainiosti kirjoitettu ja kokoonpantu...\neikä ole saatu selvää, kuka sen teidän puolestanne kirjoitti», jatkoi\nJanne. »Et taitaisi neuvoa, Mikko, kuka kirjoitti?»\n\nJanne katsoi kysyvästi Mikkoon. Mikko imi piippuaan ja arveli:\n\n»Vaan ymmärtäneekö se suomenkielistä valitusta niinkuin konsulentti\nymmärsi?»\n\n»No, sillä on monenlaiset tulkit matkassaan, kun kolmella\nautomopiilillä tulee», sanoi Janne.\n\n»No, se tuo lienee, kun tulkin matkassaan kuljettaa», arveli taas Mikko.\n\n»Ei se kuulu olleen Horsluntin kirjoitusta», jatkoi Janne. »On arveltu,\nettä olisiko Varpumäen Manta kirjoittanut, vaan ei oltu siitäkään\nvarmoja...»\n\nMikko sanoi nyt, ottaen piipun pois suustaan:\n\n»Manta se kyllä on semmoinen kirjoittaja, että pakenee asia, olkoon\nminkälainen hyvänsä...»\n\nNyt mietti Janne vuorostaan hetkisen ja kysyi sitten:\n\n»Mahtaisiko Manta ruveta minulle kirjoitusmieheksi?»\n\n»Uskon minä, että alkaa... ja pystyy myöskin... Keisarillekin kuuluu\nkirjoittaneen siinä Uudentalon Mikon asiassa, jossa Mikko senaattiin\nvalitti...»\n\nJanne pyysi nyt, että Mikko lähtisi Mantan puheille.\n\n»Paras on, että itse käytte... ei siinä syrjäisten sovi sekaantua...\nja paremmin Manta alkaakin hommaan, kun itse luonnossa käytte\npyytämässä...»\n\nJannenkin mielestä oli Mikon puhe paikallaan, ja samaa mieltä olivat\nmuutkin sisällä olijat.\n\n»Kun en ennemmin hoksannut sen Mantan puoleen kääntyä», päivitteli\nvanha Janne ja alkoi toimittaa takkia päälleen, heti lähteäkseen Mantan\npuheille.\n\n»Jopa minä siitä mainitsin», sanoi nuori Janne, vähän häpeissään siitä,\nettei hän ollut pystynyt kirjoittamaan.\n\nVanha Janne alkoi nyt tuumata Mikolle, että Mikko, joka oli tuttava\nMantan kanssa, lähtisi apumieheksi hänelle, että Manta helpommalla\nsaataisiin kirjoittamaan. Mutta Mikko muisti samassa, mitä Päkkilä\noli sanonut... Oli sanonut, että ei missään nimessä sekaantua\njannenmäkeläisten asioihin...\n\n»Ei siihen, semmoiseen asiaan, sovi syrjäisten sekaantua», vastasi\nMikko sen vuoksi Jannelle, mutta lisäsi sitten rohkaisevasti:\n\n»Epäilemättä suostuu Manta... ei muuta kun puhuttelette hyvin, niin\nalkaa kyllä... Eikä kauan menekään... Konsulentillekin kirjoitti\nkolmessa tunnissa...»\n\n»Olisi sentään puolta varmempaa, jos lähtisit kumppaniksi, Mikko»,\nepäili yhä Janne.\n\n»Ei minusta ole siihen asiaan kumppaniksi», arveli Mikko.\n\nJa kun vanha Janne oli pessyt kasvonsa ja ottanut paremman takin\nylleen, läksivät he yhdessä Mikon kanssa takaliston polkua kävelemään,\nMikko mennäkseen takaisin mökilleen, Janne Varpumäkeen Mantan puheille.\nJanne kulki edellä nopein askelin, sillä hän oli laiha ja pitkäsäärinen\nmies, Mikko talsi perässä, piippu suussa sauhuten.\n\n»Ja jos nyt oikein onnistuu, niin luulen minä, että kruununvoudin ja\nnimismiehen asiat alkavat olla lujalla», puheli vanha Janne, perässään\nkynivälle Mikolle. »Ne saavat västinkiä kumpikin ja joutuvat viralta\npois...»\n\n»Mitä vääryyttä ne sinulle tekivät?» kysyi Mikko.\n\n»No, veivät lehmän ja myivät kruununveroista muka...»\n\n»Oliko rästinä?» kysyi Mikko. »Vai perivätkö toiseen kertaan?»\n\n»Lie ollut rästinä tai ei... vaan eivät ne saa omin lupinsa poliisilla\nnoudattaa lehmää navetasta ja myydä sutkauttaa melkein puoleen hintaan.»\n\n»Antoivatko sinulle mitään lehmän hinnasta?» kysyi Mikko taas.\n\n»Kuuluu se poliisi käyneen tarjoamassa, vaan ei ole huolittu... Kuulin,\nettä tulee nyt semmoinen herra pitäjääseen, että jo pitää kruununvoudin\nja vallesmannin olla eri lailla hypäkällä hänen edessään... Västinkiin\njoutuvat ja viralta pois...»\n\nMikko kulki perässä pitkän matkaa mitään sanomatta. Janne odotti, että\nMikko kaikin puolin hyväksyi hänen hommansa, mutta kun Mikko ei sanonut\nsitä eikä tätä, kysyi hän, kääntymättä kuitenkaan Mikkoon päin:\n\n»Kuinka luulet käyvän? Joutuvatko västinkiin?»\n\n»En semmoisia asioita ymmärrä, mutta olisiko kysyä Horsluntilta...»\n\nVanha Janne ei tiennyt oikein, mitä Mikko tarkoitti, mutta hän oli nyt\nymmärtävinään, ettei Mikko pitänyt hänen puoltaan.\n\nHe joutuivatkin samalla Mikon mökille, josta vielä oli melkoinen matka\nVarpumäkeen.\n\n»Lienee se Manta kotosalla?» kysyi Janne, kun Mikko kääntyi mökilleen.\n\n»Kotonaan oli tässä aamupäivällä», tiesi Mikko.\n\nJanne läksi kävellä viuhtomaan Varpumäkeen päin, mutta Mikko meni\nmökkiinsä.\n\nIkkunastaan näki Mikko, kun Janne mennä vihmoi. Hän näki siitä\nperäikkunastaan Varpumäkeen asti. Eikä Mikko malttanut piippuunsakaan\npanna, vaan seisoi ikkunan luona ja katseli ja itselleen puheli:\n\n»Sinnepä mene ja parastasi koeta, vaan niin minä luulen, että hukkaan\nmenet sen kirjoitusmiehen luo... On se Mantakin sen verran ylpeä...\neikä sillä taida olla erinomaisempaa rakkautta jannenmäkeläisiä\nkohtaan.»\n\nMikko näki Jannen saapuvan Varpumäen pihalle, nousevan portaille ja\nmenevän sisälle...\n\n»Vai minut olisit viekastellut Mantaa puhuttelemaan... Et ole sinä,\nvanha Janne, minun narraajani... Ei saanut Horsluntikaan minua\nnarratuksi, ja hukkaan meni Aaseffinkin yritys...»\n\nMikko naurahti tyytyväisenä, ja sillä aikaa kun vanha Janne viipyi\nVarpumäessä, ehti hän panna piippuunsa ja istahtaa siihen ikkunan\npieleen.\n\nKauan viipyi Janne sisällä. Kotona siellä kai oli Manta, koska niin\nkauan viipyi... pyyteli ja rukoili varmaan...\n\n»Olisi nyt Manta varovainen eikä lupaisi!» toivoi Mikko ja katseli\nmelkein silmää räväyttämättä Varpumäen portaille, milloin Janne\nilmestyisi takaisin ja oliko Manta matkassa.\n\nKauan viipyi. Mikko ehti polttaa piipullisen tupakkaa ja alkoi täyttää\nuudestaan...\n\nEi vieläkään näkynyt!\n\nMutta kun Mikko sai toisen piipullisen sytytetyksi ja veti ensimmäisiä\nsavuja, ilmestyi Janne portaille ja jäi siihen hetkeksi seisomaan\nikäänkuin miettien, mihin päin lähtisi...\n\n»Eipä tainnutkaan onnistua», puheli Mikko toisella suupielellään,\npiipun varren ollessa toisessa. »Hukkaan taisit käydä! Ei Manta,\nvaikka onkin vaimoihminen, ole niin narrattavissa... Sinun\nryöstöasiasi! Kun eivät kuulu koko Jannenmäestä yksikään verojaan\nmaksavan!»\n\nSamassa vanha Janne laskeusi Varpumäen portailta pihalle ja läksi\npitkin askelin kävelemään sitä polkua pitkin, joka Varpumäestä lähti\nkylälle päin...\n\nEi siis palannutkaan Mikon mökin kautta, josta lyhin tie olisi\ntakaisinkin ollut. Mihin se nyt?\n\nMikko seurasi jännittyneenä vanhan Jannen menoa, seurasi niin kauan,\nettä näki Jannen ehtivän tielle ja kääntyvän Horsluntiin päin...\n\n»Ähää, sinnepä tuli asia lopultakin!» naureskeli Mikko ja lähti\nVarpumäkeen kuulemaan, mitä Manta Jannelle oli vastannut.\n\n\n\n\nVI\n\n\nVihdoin tuli se päivä, jona kenraalikuvernöörin piti Heinärannalle\nsaapua; se oli tiistai.\n\nOllin-Mikko, jolla oli hyvää aikaa seurata »maailman menoa», oli tehnyt\nja teki havainnoitaan.\n\nKylällä ei juuri itse pääasiasta enää puhuttu mitään, pääasiasta,\nnimittäin kenraalikuvernöörin tulosta. Mutta sen yhteydessä ja siitä\njohtuvista jutuista kerrottiin sitä enemmän.\n\nMikkokin oli kuullut, että Pikku-Herralan Vantella ja Kuusimäen\nAuruuralla oli ollut kiivas yhteenotto, sanasota, jossa toinen\ntoistaan haukkui... Auruuran oli lopulta täytynyt antautua armoille ja\nitkenyt oli lopuksi... Vanten kerrottiin uhanneen, että hän menee itse\nluonnossa kenraalikuvernöörin puheille ja kantelee mitä hänen osaltaan\non kantelemista...\n\nSiitä pilkkalaulusta, jonka kylän pojat olivat tehneet hänestä ja\nAuruurasta, oli Vantte haastattanut Virnemäen Paavon, Päkkilän\nrenkipojan, Hurskais-Oton ja Mäntykummun Huldan, joka oli piikana\nAittamaassa... Vantte uskoi, että ne olivat laulun tehneet, ja\ntodistajiksi kuului tulevan puoli kylää...\n\nAaseffista kerrottiin kummia juttuja ja tiedettiin hänen uhanneen, että\nHorsluntin ja Päkkilän Salmon hän nyt ensiksi toimittaa västinkiin, ja\nsitten vähitellen tulee muiden vuoro...\n\nKuusipäästä, suntiosta, tiedettiin, että hän lopultakin oli saanut\nlainaksi vanhan siipitakin, jonka vanha lukkari aikoinaan oli huutanut\nentisen metsäherran konkurssihuutokaupasta... ja kuului olevan nyt\nKuusipää kuin pulskin herra...\n\nVanhan Jannen oli täytynyt turvautua Horsluntin apuun. Horslunti oli\nkirjoittanut verrattoman valituskirjelmän siitä ryöstöstä, jonka\nkruununvouti ja nimismies Jannen luona laittomasti toimittivat. Janne\noli itse aikonut ojentaa sen kirjelmän kenraalikuvernöörille ja lisätä\nvielä muutamia painavia pykäliä.\n\n»Se on köyhän kansan ystävä tämä kenraalikuvernööri... mutta herroille\nja virkamiehille se on kuin ilmi piru», oli Janne sanonut.\n\nMutta Horsluntin valituskirjelmä oli pysynyt salassa. Ainakaan ei\nsiitä kukaan tiennyt mitään kertoa eikä Mikkokaan ollut siitä mitään\nkuullut. Mutta oli eräs toinen juttu, josta näinä viime päivinä oli\nkerrottu. Oli huhu semmoinen liikkeellä, että Horslunti oli aikonut\npitää kirkolla puheen kenraalikuvernöörille. Mistä semmoinen huhu oli\nlevinnyt, ei kukaan tiennyt, mutta sanottiin Horsluntin monta yötä ja\nmonta päivää puhettaan valmistaneen. Kerrottiinpa, että yöllä oli yksin\nääneensä puhunut ja pitkin kamarin lattiaa kävellyt...\n\nNoita Mikko muisteli, kun aamulla nousi vuoteeltaan.\n\nKaunis oli ilma, päivä paistoi ja linnut lauloivat. Kylällä ei näkynyt\nmitään merkillistä. Rahtimiehiä palasi kaupungista korkeine kuormineen,\nja töissään hääräsivät ihmiset.\n\nMikkoa ei muka liikuttanut koko kenraalikuvernöörin tulo, vaikka kyllä\nhänen täytyi myöntää, että utelias olisi hänkin näkemään... ei itseä\nkenraalikuvernööriä, vaan niitä kolmea automopiiliä, jotka perävilkkaa\ntulevat...\n\nMikko pesi kasvonsa (jota hän ei tavallisina arkipäivinä koskaan\ntehnyt) ja pani sunnuntaitakin ylleen.\n\n— Jos tulisi käydyksi kirkolla asti, — ajatteli hän.\n\nHän lähti muka muissa asioissa kävelemään, mutta kun hän meni\nVirnemäestä pihan läpi, huomasi hänet Kaisa.\n\n»Mihin Mikko nyt niin reilassa kävelee?» kysyi Kaisa.\n\nMikolla ei sattunut olemaankaan vastaus valmiina, mutta viimein hoksasi\nhän ja vastasi:\n\n»Ajattelin käydä Ojalaisessa... kuuluu tamma viime yönä varsoneen...»\n\nMutta Kaisa, vaikka olikin vaimoihminen, ymmärsi, että jo laski nyt\nMikkokin hätävaleen...\n\nMutta oli olevinaan kuitenkin niinkuin uskoisi ja alkoi selittää\nMikolle, mitä oli kuullut ja omin silmin nähnyt. Hän oli — niin\nkertoi Kaisa, — eilen illalla Mäntykummun Sohvin kanssa palannut\nkauppiaasta ja olivat Sohvin kanssa 'oikaisseet kirkon takaliston\npolkuja pitkin... Niin kirkon takaa, siitä taajasta männiköstä, kuului\nkummallisia ihmisääniä ja karjumisia... »Uteliaina menimme Sohvin\nkanssa kurkistelemaan, sillä olimmehan kuulleet, että Aaseffi siellä\nharjoitteli sotatemppuja...»\n\n»Niin kuuluu harjoittelevan... sanotaan hänen tulleen mielenvikaan»,\nkeskeytti Mikko Kaisaa.\n\n»Elähän! Annahan kun kerron!» jatkoi Kaisa. »Ei siinä Aaseffi\nmerkillisin ollut... siellä oli toinenkin mies...»\n\n»Toinenkinko mies?» kummasteli Mikko.\n\n»Niinpä, ja arvaa kuka?»\n\n»En osaa arvata...»\n\n»No Kuusipää, ja yllään oli hänellä se vorsmestari-vainajan siipitakki,\njonka tiedät...»\n\n»No, voi helvetti!» mainoi Mikko.\n\n»Sohvin kanssa seisoimme suuren kuusen suojassa ja uteliaina\nkatselimme... No, jo siinä oli jos jotain. Aaseffi, näet,\nopetti Kuusipäätä kumartamaan sillä lailla kun pitää kumartaa\nkenraalikuvernöörille... Siipitakki yllään piti Kuusipään aina\nperääntyä taaksepäin ja sieltä sitten tulla Aaseffia vastaan, sillä\nAaseffi oli olevinaan kenraalikuvernöörinä... Kuusipää yritti ja\nyritti, kumarteli, että takin siivet heiluivat kuin ukkometson\nsiivet... Palavissaan näytti parhaansa yrittävän, vaan aina kun pääsi\nAaseffin luo ja alkoi kätellä, niin Aaseffi taas karjaisi:\n\n»'Ei kelpaa! Takaisin! Syvempi kumarrus... notkeampi selkä... näin...\neikä noin...'\n\n»Sillä lailla komenteli Kuusipäätä.»\n\nMikko nauroi katketakseen, mutta Kaisa oli vakavan näköinen.\n\n»Mitä se Aaseffi oikein aikoneekaan, kun kuuluu uhanneen, että\nvästinkiin toimittaa nyt ensiksi Päkkilän Salmon ja Horsluntin... Ja\nuhanneen kuuluu muitakin...»\n\n»Omaa piruuttaan jakaa... ei se rehellisille ihmisille mitään voi,\nkannelkoon ja valehdelkoon kenelle hyvänsä... laki on hänellekin...»\n\n»Ja miksikä piispaksi aikonee Kuusipääkin, kun Aaseffille oppiin meni\nja siipitakin hommasi...»\n\n»Ihmisten nauruksi», lisäsi Mikko.\n\n»Ei ymmärrä hävetäkään...»\n\n»Ei se siipitakkia ylleen olisi pannut, jos hävetä ymmärtäisi...»\n\nKaisa oli hetken hiljaa, arveli sitten:\n\n»Tänäänhän on sanottu niiden tulevan kolmella automopiilillä... olisi\nse soma nähdä.»\n\n»Onpa noita nyt jo nähty automopiilejakin», sanoi Mikko, koettaen olla\nvälinpitämättömän näköinen.\n\nJa Mikko lähti verkalleen kävelemään kylälle päin.\n\nEi mitään erinomaisempaa näkynyt. Niin oli kuin arkipäivä ainakin.\n\nOjalainen näkyi olevan multaamassa perunamaataan, ja Mäkimaassa\nkorjattiin niittylatojen kattoja.\n\nMikko oli viikon lopulla, kun tapasi Päkkilän, kysynyt, tiesikö tämä,\nmihin aikaan päivästä kenraalikuvernööri suurine herroineen tulee.\nMutta ei ollut sanonut Päkkilä tietävänsä, — eikö sitten lie tahtonut\nMikolle ilmoittaa. Olisi se pitänyt hänen tietämän, hänen, joka\nkunnanmies oli ja oli poliisin kautta määrätty läsnä kirkolla olemaan...\n\nAjatuksissaan käveli Mikko Päkkilään päin, mutta kun hän samassa\nhuomasi Halko-Roopen menevän rantaan halon sahaukseen, liittyi hän\nRoopeen ja läksi rantaan. Hän odotteli, että Roope ottaisi puheeksi\nkenraalikuvernöörin tulon, mutta kun Roope vain jutteli viimeöisestä\nlohensaaliista, sanoi Mikko:\n\n»Tänäänhän niitä pitäisi tulla isoja herroja tähän kylään...»\n\n»Niinpä tulkoot», vastasi Roope välinpitämättömästi ja Mikko ymmärsi\nsiitä, ettei Roope ollut kuullut mitään valitusjutuista eikä muustakaan.\n\nRoope aloitti työnsä. Mikko istui nurmelle viereen ja pani piippuunsa.\n\n»Lämmin päiväpä taitaa tänäänkin tulla», sanoi hän.\n\n»Lämmin tulee», myönsi Roope, ja siihen taukosi keskustelu.\n\nMutta Mikko oli uteliaan levottomana ja silmäili vähä väliä tielle\npäin. Siellä näkyi olevan joku tienkorjaajakin, joka Mäkimaan kohdalla\nheitteli someroa tielle...\n\nKirkolle päin teki Mikon mieli lähteä, mutta ei hän yksin viitsinyt,\nkun ei nähnyt kenenkään muunkaan sinne päin olevan menossa. Mutta\nyhtäkkiä hän hoksasi, että Horslunti varmaan tiesi, mihin aikaan isot\nherrat tulevat, sillä Horsluntihan pitää kenraalikuvernöörille puheen...\n\nHän jätti Roopen sanaa sanomatta sahaamaan pitkää kuusista rankaa ja\nlähti kävellä tiputtamaan Horsluntiin päin, nähdäkseen, joko Horslunti\noli kirkolle mennyt... Ja jos oli mennyt, niin silloin ei enää ollut\nkaukana isojen herrojen tulokaan...\n\nHän käveli touhussa ikäänkuin hänellä olisi hyvinkin tähdellisiä\nasioita. Ja itsekseen hän ihmetteli, että kyläläisissä ei näkynyt\nuteliaisuuden merkkiäkään, eikä kukaan vastaantulevista ottanut asiasta\npuheeksi, — oli aivan niinkuin eivät tietäisi, että isoja herroja\ntuleekaan kolmella automopiilillä...\n\nEttei hän herättäisi kenenkään huomiota, kulki hän ensin Horsluntin\nasunnon ohi ja pyörsi piennarpolkua takaisin. Piennarta kulkien saattoi\nhän nähdä suoraan Horsluntin huoneeseen ja ovelle, oliko avain lukossa\nvai eikö.\n\nHuoneessaan näkyi Horslunti olevan. Sikari suussa käveli kahakäteen...\nja joku paperi oli kädessään...\n\nMikko näki, että mustassa puvussa oli ja että kellonperät kiilsivät\nliivien etupuolella...\n\n— Kohta varmaan lähtee, arveli Mikko ja käveli sivu.\n\nHorsluntilla varmaan oli tietona, mihin aikaan suuret herrat tulevat...\n\nMutta ei hän silti päässyt lepoon. Johonkin päin mennäkseen lähti\nhän Päkkilään päin ja mietti että jos aikaa näyttää olevan, niin\nkiipeää Jannenmäkeen. Touhussa ja odotuksessa siellä tietenkin oli\nvanha Jannekin, joka lämpimästä kädestä aikoi valituskirjelmänsä\nkenraalikuvernöörille antaa! Jannella sitä juuri hommaa onkin!\n\nKun pääsi Päkkilän kohdalle, näki hän ihmeekseen ja kummakseen, että\nPäkkilä oli väkineen turnipsimaata kitkemässä.\n\nMikko melkein säpsähti. Oliko hän ehkä erehtynyt päivästä? Eikö nyt\nollutkaan tiistai?\n\nMikko laski viikon päivät ja oli varma siitä, ettei hän ollut\nviikkopöllönä. Mutta kuinka oli ymmärrettävissä, että Päkkilä, jonka\ntuli olla kenraalikuvernööriä vastassa, ryömi pölyssä turnipsimaalla!\n\nPäkkilän kohdalla poikkesi Mikko syrjään, ettei Pakila häntä huomaisi.\nEikä hän osannut selittää, minkä vuoksi hän ei tahtonut Päkkilää nyt\njuuri kohdata, vaikka muuten olivat tuttavat miehet...\n\n— Kaiketi eivät saavu ennenkuin iltapäivällä, — ajatteli Mikko, koskapa\nPäkkiläkin vielä on arkihommissa...\n\nHän ajatteli jo lähteä takaisin mökilleen, mutta kun kerran jo oli\njoutunut sille polulle, joka vei Jannenmäkeen, käveli hän menemään\nsinnepäin, jonkunlaista pettymistä tunnossaan tuntien.\n\nHän ehti lähelle mökkiryhmää; puron pauhu kuului, ja linnut lauloivat.\nKun Mikko pääsi purolle, joka juoksi ohi Jannenmäen, äkkäsi hän miehen\nolevan kumarruksissa puron partaalla ja hankaavan molemmin kämmenin\nkasvojaan...\n\nMikko tunsi heti kasvojensa pesijän vanhaksi Janneksi.\n\nJa samassa Jannekin nosti päätään ja katseli läpi vettätippuvan\notsatukkansa Mikkoon...\n\n»Joko olivat kirkon ovet auki?» kysyi Janne hätäisellä äänellä.\n\n»En minä tullut kirkon kautta», vastasi Mikko ja kysyi vuorostaan:\n\n»Mihin aikaan isojen herrojen pitäisi tulla?»\n\n»Ne voivat tulla millä hetkellä hyvänsä», sanoi Janne ja tarttui\npuhtaaseen pyyheliinaan, jonka pesemisen ajaksi oli ripustanut\npajupensaaseen. Ja pyyhkiessään kasvojaan puheli hän Mikolle:\n\n»Olipa olevinaan sekin Varpumäen Manta! Ei millään ehdolla suostunut\nkirjoittamaan valituskirjelmääni, mutta muistakoon!»\n\n»Vai ei ryöttä ruvennut!» virkkoi Mikko osaaottavasti.\n\n»Mutta löytyi mies, joka kirjoitti, ja kirjoittikin hyvän.» kehaisi\nJanne.\n\nHän sukaisi kammalla otsatukkansa taaksepäin ja kääri pyyheliinan\nkokoon.\n\n»Turnipsimaalla näkyi vielä olevan Päkkiläkin», sanoi Mikko.\n\n»Vai turnipsimaalla!» kummasteli Janne. »Ja Päkkilä, jonka pitäisi olla\netukynnessä vastaanottamassa. — Näkyikö vallesmannia?» kysyi hän sitten\nyhteen menoon.\n\n»En sattunut minä näkemään!» sanoi Mikko.\n\n»Luulenpa tulevan raskaan päivän vallesmannille», arveli Janne.\n\nHän oli kuivannut kasvonsa ja sukinut hiuksensa. Mikko oli siinä\njutellessa pannut piippuunsa...\n\nSilloin kuului vihlova, kamala mylvintä maantieltä ja kirkolta päin,\nmylvintä, joka halkaisi ilman kaukaisiin vaaroihin asti... Janne ja\nMikko säpsähtivät.\n\n»Se oli auton huuto!» sanoi Janne hätäisesti.\n\n»Auton ääni oli!» myönsi Mikko. »Nyt tulevat!»\n\nSamassa kuului toinen vielä kamalampi mylvintä, ja kun Janne ja Mikko\nkatsoivat maantielle, näkivät he paksun tomupilven nousevan kirkon\nkohdalta maantieltä.\n\nSen enempää eivät joutaneet keskustelemaan. Kumpaisellekin selvisi\nyhtaikaa, että nyt saapuivat suuret herrat kirkon edustalle. Janne\nlähti täyttä juoksua rientämään mökilleen, avopäin, paitahihasillaan,\nja hänen kädessään leijasi valkoinen pyyheliina niinkuin lippu...\n\nMikko tyrmistyi siihen puron partaalle eikä ensi hämmästyksessään\nälynnyt, mihin lähteä...\n\nMutta sitten lähti hän kuin pyssyn suusta oikaisemaan poikki\nkivikkokankaan kirkolle päin... Vauhdissaan lensi hän kerran\npitkäkseen, mutta nousi ylös ja riensi kuin riivattu...\n\nHän ehti jo kirkon taakse...\n\nSiihen hän pysähtyi. Siinä oli loitompana vankka, pitkäoksanen kuusi,\njonka latva ulottui kirkon ristin korkeudelle.\n\nMikko nousi kuusen runkoa kuin kissa oksiin asti, ja kun oksien\nkeskelle pääsi, niin katosi tuuheaan puuhun koko maailman näkyvistä...\n\nHän nousi melkein latvaan asti ja näki sieltä suoraan kirkon eteen...\nHän näki maantiellä kolme komean komeaa automopiiliä, mustia ja\nkirjavia herroja, oli tuntevinaan vallesmannin, joka siipitakki yllään\nliehui kahakäteen...\n\nKuka noista lienee ollut se pääherra? Mikko ei saanut selvää, vaan\notaksui, että tuo se tuossa on...\n\n— Hyvänen aika! Voi! voi! — mietti Mikko, ollen merkillisessä\njännityksessä...\n\nEi näkynyt vielä Päkkilääkään, mutta vanha rovasti seisoi kirkon\nportailla, ja molemmat kirkon ovet olivat auki kuin aapisen kannet...\n\nKuinka käynee Jannelle? Ehtiikö? Ehtiikö?\n\nEi näkynyt Horsluntia, ei Aaseffia, ei ketään!...\n\nNe eivät ole ehtineet! Eivät ole ehtineet!\n\nNyt puhuu jotakin vallesmannille... Mitä puhunee? Moittineeko maantietä\nhuonoksi?\n\nJopa... jopa tulee tuolta Päkkilä... Päkkilä ehtii... Mutta eipä näy\nmuita... eipä näy muita...\n\nMissä viipynee Horsluntikin, joka aina on ensimäiseksi ehtinyt? Missä\nAaseffi ja Kuusipää? Entäs Pikku-Herralan Vantte?\n\nJo kättelee Päkkilääkin ja puhuttelee... Kuinka käynee Jannen?\nEhtiikö, ehtiikö? Mikko näki kuusestaan kauas joka haaralle, näki\nmaantietä ylös- ja alaspäin ja Jannenmäkeen näki selvästi... Ei näkynyt\nmaantielläkään yhtään ainoaa ihmistä... Mistä nyt puhunee Päkkilälle?\nKumma mies se Janne, kun ei kerkiä! Mikko katsoi Jannenmäkeen. Jopa\njuoksee Janne täyttä vauhtia, suuri paperikäärö kädessään... juoksee...\njuoksee ja yhä kiinnittää... Onpa melkoinen vielä juoksemaan tuo Janne,\nvaikka on lähellä seitsemääkymmentä...\n\nEhtii se, ehtii se...\n\nNyt juttelevat rovastin kanssa... Tulkki se varmaan on tuo, joka\nviittoo ja näyttää selittävän...\n\nJospa Janne nyt ehtisi!\n\nMikko alkoi nyt seurata vanhan Jannen tuloa. Riivatun vauhtia\nJanne juoksi, oikaisi poikki kanervaisen kankaan... Ei ollut enää\nmontakymmentä syltä jälellä... Nyt on kirkon takana... nyt kiertää\nkirkon nurkatse!... jo on perillä...\n\nSuoraan ja rohkeasti kävelee kohti... jo on likellä... jo on likellä...\nyrittää antamaan valituspaperiaan...\n\nMutta mikä on tuo musta mies, joka työntää Jannea loitommaksi...\n\nMikko teroittaa silmänsä ja korvansa ja on kuulevinaan, että se musta\nmies, joka työntää Jannea, hokee:\n\n»Bois... bois!»\n\nEikä ota Jannen ojennetusta kädestä paperia...\n\nJannen täytyy perääntyä...\n\nNyt taas puhuu jotakin Päkkilälle...\n\nMikolta unohtuu hetkeksi Janne, ja hän silmää sinnepäin, josta\nHorsluntin ja Pikku-Herralan pitäisi tulla...\n\nJo näkyy, mutta kaukana vielä, mustapukuinen mies, joka puolijuoksua\ntulee kirkolle päin. Mikko tuntee hänet Horsluntiksi...\n\nMutta Aaseffia ei näkynyt! Mutta jopa ovat huolettomia!\n\nNyt taas kättelee rovastia, ikäänkuin hyvästiä sanoisi...\n\nNytkö jo lähtee? Eikä kahvikuppia tarjottu! Mutta jopa on tulinen\nkiire, tulinen kiire, vaikka noin nopea kyyti on... Jo kättelee\nPäkkilääkin... ja vallesmannia... Hyvästiä sanoo... hyvästiä sanoo...\n\nMikko näkee vanhan Jannen yrittävän vieläkin paperikääröineen, mutta\ntaas työntää se mustannäköinen mies Jannea ulommaksi...\n\n»Bois! Bois!»\n\nSilloin kuuluu kirkkomaalta päin hätäinen läähätys ja maan töminä. Kun\nMikko silmää sinnepäin, näkee hän Kuusipään juosta vihmovan hautuumaan\npoikki, hyppivän yli hautakumpujen, ja vanhan siipitakin helmain\nhulmuavan kuin metson siipien sivuilla ja takana... Ja Kuusipään\nperässä kynsii Aaseffi, mutta ei riitä juoksussa Kuusipäälle...\nHuimaavaa vauhtia tulevat ja haikeana valituksena kuului Aaseffin\nsuusta vähä väliä huuto: »Priamaa... Priamaa...» Kuinka käynee?\nEhtivätkö puheille! Mikon jännitys kasvaa sitä mukaa kuin Kuusipää ja\nAaseffi lähestyvät... Hän on vähällä pudota maahan oksaltaan, niin\nihastuneena seuraa hän tuota harvinaista juoksua.\n\nEivät taida ehtiä!...\n\nMikko ehtii silmätä tiellekin, sinnepäin, josta Horslunti on tulossa.\nJo on tullut hätä Horsluntillekin. Äskeinen puolijuoksu-kävely on\nmuuttunut täydeksi raviksi, ja Horslunti näyttääkin olevan melkoinen\njuoksija...\n\nMutta kaukana... kaukana on vielä kirkolta...\n\n»Eivät saakeli soikoon ehdi yksikään!» huudahtaa Mikko.\n\nSillä hän näkee kenraalikuvernöörin herroineen nousevan\nautomopiileihin... Ja juuri kun autot lähtevät liikkeelle, tomahtaa\nKuusipää kirkonedustalle ja yrittää perään...\n\nMutta melkein Kuusipään kantapäillä kynsii Aaseffi, huiskuttaen\nlakkiaan ja huutaen...\n\nMikko näkee automopiilien katoavan sakeihin pölypilviin niinkuin Eliaan\nvaunut ennen vanhaan ja koko kirkon edustan peittyvän maantientomuun,\njonka läpi ei erota mitään...\n\nKun pölypilvi hälvenee ja päivä taas paistaa, näkee Mikko kuusestaan\nmiesjoukon, niinkuin pesästään pudonneiden vareksen poikain, seisovan\nryhmässä kirkon edustalla... Hän tuntee siinä Vanhan Jannen, Kuusipään\nja Horsluntin...\n\nJa näkee siihen lisäksi tulevan Herralan Vanten, hikipäässä\npolkupyörällä ajaen.\n\nJa Mikosta näyttää, että kamala pettymys kuvastuu kaikkien kasvoilla...\n\nJa hänestä tuntuu, että hänellä itsellään on kuusen oksien suojassa\nsangen hyvä ja turvallinen olo.\n\n\n\n\nVII\n\n\nSamana päivänä illalla näki Ollin-Mikko Päkkilän saunan lämpiävän, ja\nkoska hänenkin teki mieli saunan löylyä, poikkesi hän taloon. Päkkilä\nseisoi pihalla, kun Mikko tuli.\n\n»Onko vieraan varaa saunassa?» kysyi Mikko.\n\n»On siinä Mikon vara aina!» vastasi Päkkilä.\n\nMikko odotteli, että Päkkilä ottaa puheeksi aamupäiväisen tapauksen.\nMutta Päkkilä ei näyttänyt olevan tietävinäänkään isojen herrojen\nmatkasta. Oli vain niin kovin vakavan näköinen ja vähäpuheinen...\n\nMikko tiesi, ettei kukaan arvannut hänen kuusessa olleen, sillä salaa\noli hän sieltä alaskin kiivennyt. Eikä Mikkokaan mitään kysynyt, kun ei\nPäkkilä asiaa aloittanut.\n\nMutta kun he riisuivat saunaan, vaatteet heittäen nurmelle saunan\neteen, sanoi joku rengeistä:\n\n»Olisi ollut tuokin Mikko näkemässä, kun tästä aamupäivällä isoja\nherroja meni sivu.»\n\n»Mitäpä näkemistä siinä olisi ollut», sanoi Mikko välinpitämättömällä\näänellä.\n\n»Oli siinä sentään... Kolmella automopiilillä ajoivat... Mutta monta\nmuuta kummaa siinä enempi oli...»\n\nJa renki selitti, kuinka nolosti oli käynyt vanhalle Jannelle ja\nmuille, jotka puheille pyrkivät...\n\nMikko oli kuuntelevinaan.\n\nPäkkilä oli mennyt saunaan ja huusi sieltä:\n\n»Tulkaahan kylpyyn, miehet!»\n\nKun miehet nousivat lauteille, virkkoi äskeinen renki:\n\n»Mikä lie muuttanut meidän talossa tiistain saunapäiväksi, vaikka viime\nviikkoon asti on keskiviikko aina ennen ollut saunapäivänä...»\n\nPäkkilä rykäisi ja sanoi:\n\n»Tästä puoliin taas on keskiviikkoisin ja lauantaisin saunapäivä...»\n\nMikko oli ymmärtävinään, että Päkkilän saunapäivien muutos oli\nyhteydessä kenraalikuvernöörin matkan kanssa...\n\nMutta sen pitemmältä ei Päkkilä ottanut asiasta puhuakseen.\n\nKun he kylvettyään istuivat saunan seinälle kuumia ruumiitaan\nkuivailemaan, sanoi Päkkilä:\n\n»Saunan löyly se kuitenkin on ainoa ilo suuressakin surussa... Niinpä\nnyt taas tuntuu kuin olisi ihminen päässyt entiselleen...»\n\nJa Mikko luuli ymmärtävänsä, mitä Päkkilä tarkoitti.\n\nKun Mikko parin viikon perästä meni kylälle Jannenmäen kautta, kuuli\nhän, että vanha Janne oli myynyt mökkinsä ja kadonnut, eikä kukaan\ntiennyt, mihin hän oli mennyt.\n\n»Mitähän ne toiset ovat tehneet?» arveli Mikko asian kuultuaan.\n\nHän jatkoi matkaansa ja poikkesi Päkkilään. Päkkilä istui kuistissa ja\nluki sanomalehteä.\n\nMikko jutteli siitä, mitä oli kuullut Jannenmäessä.\n\n»Niin pahakseenko otti sen asian, vai minkä vuoksi möi mökkinsä?» kysyi\nMikko.\n\n»Niinpä taisi pahakseen ottaa!»\n\n»No, mitähän ne muut tekevät... Horslunti, Vantte ja ne muut?» kysyi\nMikko uudestaan.\n\nPäkkilä puheli, suu vähin naurussa:\n\n»Näkyy täällä olevan uutinen, joka heitä koskee. Kuulehan, kun luen:\n\n»_Kantelu kenraalikuvernöörille_. Itsellinen P.A. Horslund, loismies\nJanne Vanha ja talokas Vantte Pikku-Herrala Heinärannan pitäjän\nHaapamäen kylästä ovat tehneet kanteluja kenraalikuvernöörille\nsikäläisiä viranomaisia vastaan mikä mistäkin syystä. Kantelukirjelmät,\njotka ovat paljasta sekamelskaa, on kuitenkin virkateitse lähetetty\nasianomaisille takaisin...»\n\n»Sillä lailla», nauroi Mikko. »Semmoinenko siitä tulikin! Entäs\nAuruura!» Eipä hänestä puhuta mitään...\n\n»Kyllä vielä tulee tietoja Auruurastakin», sanoi Päkkilä. »Ja kaikista\nmuistakin...»\n\nJa Päkkilä kuiskasi Mikon korvaan jotakin.\n\n»Se heille onkin parahiksi», arveli Mikko. »No, nyt minäkin vasta tätä\nasiaa alan ymmärtää... En luullutkaan sitä niin merkilliseksi silloin\nvielä, kun isot herrat tästä matkustivat...»\n\n»No, nyt käsität?» kysyi Päkkilä.\n\n»Nyt käsitän ja kiitän onneani, etten mihinkään sekaantunut.»\n\n\n\n"]