[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcEKYfwTNULNA0xDxbZsr_7QScGzwKXl4DvXe96L5xT0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},3269,"Heinärannan olympialaiset","Kataja, Väinö",1867,1914,"3269-kataja-vaino-heinarannan-olympialaiset","3269__Kataja_Väinö__Heinärannan_olympialaiset","Kyläkuvaus","novelli",[],[],"fi",null,10622,68173,false,74607,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[],"\"Heinärannan olympialaiset: Kyläkuvaus\" by Väinö Kataja is a fictional narrative likely written in the early 20th century. The story unfolds in a rural Finnish setting, focusing on the lives of the villagers as they gather to discuss various topics, notably the excitement surrounding local competitions and athletic events. Central characters include the villagers, particularly Hietalan Salkko and Mäenpään poika, as they engage in spirited debates about running competitions and reminisce about past athletic achievements.  The opening of the narrative introduces readers to a warm Sunday in a Finnish village where locals lounge outside, engaging in conversation about the Olympic games in Stockholm and celebrating the triumphs of Hannes Kolehmainen. The discussions quickly evolve into friendly bragging about past athletic prowess, particularly regarding running and physical endurance. As the tale unfolds, the enthusiasm for a local running competition grows, fueled by the camaraderie and rivalry among the men as they prepare for the upcoming event. It paints a vivid picture of village life, the value placed on physical prowess, and the communal spirit that unites the villagers around the celebrated theme of athletic competition. (This is an automatically generated summary.)",[],254,"Kyläkuvaus kertoo Heinärannan asukkaista, jotka päättävät järjestää omat urheilukilpailunsa Tukholman olympialaisten innoittamina. Tarinassa seurataan kyläyhteisön valmisteluja ja keskusteluja, joissa perinteinen työnteon arvostus ja uusi urheiluinto kohtaavat.","Väinö Katajan 'Heinärannan olympialaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3269. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HEINÄRANNAN OLYMPIALAISET\n\nKyläkuvaus\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nSunnuntai oli, lämmin oli. Ojalaisen pihalla, nurmella loikoili\nkyläläisiä aamupäivän lämpöisessä paisteessa. Siinä mikä vatsallaan,\nmikä kyljellään ja mikä selällään köllötteli, silmät puoliummessa\nmaailman asioista haastellen. Oli mukavaa ja lämmintä siinä makailla.\nPihan nurmi oli pehmeä ja tuoksui väkevältä vihannalta, päivä paistoi,\nja pääskyset visertelivät pihan poikki ja halki lentäessään.\n\nVanhemmista miehistä oli joku nukahtanutkin selälleen, ja suu oli\njäänyt auki. Mutta nuoremmat juttelivat vilkkaasti paperossia\npoltellen. Vanhemmat kuuntelivat ja vain väliin jonkun sanan virkkoivat.\n\nOli luettu suurista Tukholman olympialaisista kisoista, ja siitä\njuttelivat. Oli jo tullut tieto, että Hannes Kolehmainen oli juoksussa\nvoiton vienyt.\n\nJa siinä nyt miesjoukossa arveltiin asiasta sinne tänne, ja niin monta\noli eri mieltä kuin oli päätäkin.\n\n»Mato se on juoksemaan», sanoi Mäenpään poika. »Ei sitä näillä mailla\nsemmoista juoksijaa koskaan ole ollut eikä tule olemaan. Murtomaa- ja\nmaratonjuoksu...»\n\nKaikki eivät olleet oikein selvillä, mitä juoksuja murtomaa-\nja maratonijuoksut ovat, ja Mäenpään poika, joka oli käynyt\nkansanopistossa, selitti kaikki, ja toiset kuuntelivat.\n\n»Tuli se aika maailmaan, kun semmoisia juoksukilpailuja rupesivat\npitämään», kummastelivat vanhemmat miehet. »Ennen oli mies se,\njoka parhaiten työhön pystyi, — joka enimmän kuokkia kerkisi, —\njoka levähtämättä ja selkäänsä oikaisematta pisimmän aikaa jaksoi\nniittää tai ojaa kaivaa, — se oli mies, ja sille kunnia annettiin ja\narvossa pidettiin. Niin ennen. Työntekijälle kunnia annettiin eikä\njuoksijoille, joilla ei juostessaan mitään valmistu...»\n\n»Vaikka saattoi niitä olla juoksijoita ennenkin», jatkoivat toiset\nvanhemmat miehet puhetta, »saattoi olla, ja olikin... Olisivat siinä\nsaaneet Kolehmaiset ja muutkin kynsiä perässä pysyäkseen...»\n\n»Mitä joutavia», panivat nuoremmat vastaan.\n\nMutta Varpumäen vanha Mikko isäntä, joka hänkin oli maannut vatsallaan\nja toisten puheita kuunnellut, nousi äkkiä istuvaan asentoon, ja\nkiivasta miestä kun oli, niin kämmenellä reiteensä löi ja kivahti:\n\n»Sen minä sanon, pojat, että ollapa tuo Hietalan Salomoni vielä nuorena\nmiehenä, niin näkisitte, pojat, minkälainen se oikean miehen askel\non... Siinä on mies, jonka perässä Kolehmainen olisi kompastunut,\nolkoonpa niin hyvä juoksija kuin onkin...»\n\nMikko kehuessaan puhui kovalla, pauhaavalla äänellä, niin että\nlähimpänä olevat heräsivät ja alkoivat haukotella, ja nuoret\nvilkastuivat Mikon tulisesta osanotosta ja innosta...\n\n»Kyllä taitaa vaari panna omiaan», sanoi Mäenpään poika.\n\n»Omiaan!» kiivastui Mikko ja nousi nyt jo seisomaan. »En ollut minäkään\nkuin vastaantulija tuolle Salomolle, vaikka ei tässä kylässä ollut\nyhtään, joka olisi minulle juoksussa riittänyt. Vaan tuo Salomo! Kun\npimeänä syysyönä kävi Venejärvessä morsiantaan tapaamassa ja aamuksi\nehti riiheen silloin kun toisetkin...»\n\n»Venejärvessä asti...!» kummastelivat nuoret miehet ja hymähtelivät\nettä eivätpä he sitä oikein ota uskoakseen. Mutta nyt innostui Mikko\nyhä enemmän.\n\n»Ja kerran, jolloin Herralan isännällä oli valtionajossa palkittu\nori... Herrala ajaa tiellä alaspäin, ja Salomo sattuu tulemaan\nTukkilasta, ja osuvat yhteen tienhaarassa... Herrala näkee, että\nSalomo aikoo rattaille, niin konnannahkainen mies kun oli ja Salomon\njuoksijaksi tiesi... niin kiinnittää... kiinnittää oritta juoksuun...\nja naureskelee... Salomo lisää myöskin vauhtia... Pian juoksee Herralan\nori minkä kavioista lähtee, mutta perässä pysyy Salomo, ja niin menevät\nsaakelin kyytiä aina Sipillan kylään asti... Mutta juoksijaoriin\nrinnalla vihmoo Salomo... Siitä aikoinaan paljon puhuttiin ja\nmainittiin...»\n\nJoku nuoremmistakin miehistä on sattunut kuulemaan saman juoksujutun ja\nvakuuttaa, että totta on, mitä Varpumäen Mikko puhuu.\n\nMutta toiset epäilevät yhä, varsinkin Mäenpään poika ja Rantalan\nAlkotti, jotka molemmin ovat olleet kansanopistoajallaan kilpajuoksussa.\n\n»No, herättäkää Salomo... tuossapa se nukkuu nurmella», sanoi Varpumäen\nMikko. »Kysykää itseltään, niin kuulette...»\n\nNurmella, melkein laidimmaisena, makaili pitkä ja luiseva mies\nvatsallaan. Se oli Hietalan Salomo.\n\n»Salomo hoi! Nukutko sinä?» huusi Mikko hänelle.\n\nPuhuteltu nosti päätänsä merkiksi, ettei hän nukkunut.\n\n»Nousehan selittämään näille nuorille miehille... ja todista äskeiset\npuheeni todeksi... Siitä Venejärven matkasta ja siitä, kun juoksit\nkilpaa Herralan palkitun juoksijan kanssa...»\n\n»Olen minä tässä teidän puheitanne kuunnellut», alkoi Salomo puhella,\nja pyrkien istumaan alkoi hän hommailla piippuunsa. »Joo, joo. Juoksija\nkuuluu olevan se Kolehmainen... Vaan vanhaksi tässä joutuu ihminen...\nEikä sitä minun nuoruuteni aikana juoksijaa pidetty missään arvossa...»\n\nSalomo puhui nukkuvalla äänellä ja veltosti. Nuoret miehet tahtoivat\ntietää, olivatko Varpumäen Mikon äskeiset puheet tosia vai eivätkö.\n\n»Olivatpa nuo tosia tai ei... sanonpahan vain, ettei tämänaikaisista\nmiehistä olisi silloin minun perääni ollut... Kolmannellakolmatta olin\nsilloin, hulluimmillani juoksemaan...»\n\nSalomo oli noussut seisomaan ja sytytteli piippuaan puhellessaan.\n\n»Vaan siihen aikaan kun ei katsottu kelloon eikä matkaa mitattu, niin\neihän siitä tullut selvää, kuinka nopea te olitte juoksemaan», sanoi\nMäenpään poika, ja Rantalan Alkotti lisäsi:\n\n»Niin, ja kun yksin on juoksemassa, niin uskoo juoksevansa hyvinkin\nsukkelaan...»\n\nAlkotin sukkeluudelle remahtivat muut nuoremmat miehet nauramaan, mutta\nVarpumäen Mikko kivahti:\n\n»Kyllä te, pojat, nyt nauratte, mutta jos Salomo vieläkin pahan pään\nottaa, niin juoksee tavallisesta pattijalkaisesta nuoresta miehestä...\nNäin minä vielä mennä syksynä, kun juoksimme Sipillan kylään Mäkitalon\nriihtä sammuttamaan...»\n\nHietalan Salomo, jo vanha mies, harmajahiuksinen, seisoi ja kuunteli\nsuu kummassa irvessä. Olihan Salomo vieläkin pitkä ja hoikkanen,\nvarsi suora ja jalat jäntevät kuin jouset, mutta mahdottomalta tuntui\nsittenkin, että hän nyt vielä... vanha, harmaapäinen mies jo...\n\n»Joutavia puheita ne ovat», sanoi Rantalan Alkotti ja lisäsi sitten\npisteliäästi:\n\n»Melkeinpä lupaan toisella jalalla, kuukkaamalla, lähteä kilpasille...»\n\nMutta silloin kuulivat he äänen selkänsä takaa:\n\n»Jopa menit hupsuja lupaamaan!»\n\nJa kun katsoivat sinnepäin, näkivät he Ollin-Mikon saapuneen siihen\npihalle ja naurusuin ja asiasta huvitettuna kuuntelevan. Piippuaan\npoltellen oli siinä seisonut pitkän aikaa ja kuunnellut.\n\n»Kas, siinäpä Ollin-Mikko, joka tietää», innostui Varpumäen Mikko.\n»Mikko tietää... on itsekin ollut juoksija aikoinaan... Puhu, Mikko!»\n\nAsiasta innostuneena kävi Ollin-Mikko miesjoukkoon ja äskeisen sanansa\nsanoi, Alkottiin katsoen:\n\n»Jo menit hulluja lupaamaan...!»\n\n»Ole nyt siinä!» pani Alkotti.\n\n»Ole sinä!» tulistui Ollin-Mikko. »Paremmin minä tiedän, joka nähnyt\nolen... Kerrankin eräänä syysyönä, kun läksimme Sipillan kylään\nyökenkään... niin jo sitä sinäkin yönä... jo se taival katkesi...»\n\nOllin-Mikko puhui vakavana ja totena asiasta.\n\n»Ettäkö sinäkin olisit ollut juoksija!» pilkkasi Alkotti.\n\nOllin-Mikko oli antamassa kiivaan vastauksen, mutta nyt oli jo Hietalan\nSalomokin ehtinyt vertyä ja kerkisi sanomaan:\n\n»Elkää luulko, pojat, Mikkoa patapuukoksi. Ennen nuorempana, kun\nMikko kilpasille toisten kanssa lähti, niin ei yksikään riittänyt...\nMuistatko, Mikko, niitä aikoja!»\n\n»Kyllähän ne ajat muistaa», myönsi Mikko, kovin hyvillään Hietalan\nSalomon kiitoksesta.\n\nNyt syntyi yleinen puheenpauhu ja tinka. Vanhemmat miehet kehuivat\nHietalan Salomoa ja Ollin-Mikkoa kylän parhaiksi juoksijoiksi ja\nvakuuttivat, etteivät tämänaikaiset nuoret miehet pystyisi niihin\njuoksuretkiin, joihin Salomo ja Mikko aikoinaan olivat pystyneet.\n\n»Juostapa pimeänä yönä Venejärvessä mutkin...! Siinä on\nmurtomaajuoksua... Saisipa koettaa Kolehmainenkin sen matkan», sanoi\nVarpumäen vanha Mikko.\n\nJa yhä siinä innostuttiin, sekä vanhat että nuoret, ja lisää joutilaita\npihalle kokoontui, koska sunnuntai oli ja aikaa kullakin oleskella.\n\nRantalan Alkotti selitti siitä kilpajuoksusta, johon hän oli ottanut\nosaa ja saanut ensi palkinnon. Lyhyt tuo oli matkakin ollut, sata\nmetriä vain.\n\n»Semmoisella taipaleella ei vielä pääse täyteen vauhtiinkaan», arveli\nHietalan Salomo.\n\n»Kuinkas pitkä se on sata metriä?» kysyi Ollin-Mikko. »Onko niinkuin\ntästä maantiehen?»\n\n»Ei läheskään.»\n\nAlkotti selitti sitten, että hän oli juossut tuon matkan niin ja niin\nmonessa sekunnissa, ja niin ja niin monta sekuntia oli mennyt toisilta.\n\nJa yhä tingattiin. Ollin-Mikko muisteli:\n\n»Silloin se oli. Oli näin kesä niinkuin nytkin. Taisi olla\nsunnuntaipäiväkin, muistaakseni. Satuin menemään kylälle, ja niin\npoikkesin Herralaan, jossa silloin oli kestikievari ja myytiin olutta\nniinkuin sahtia. Siellä oli kylän isäntiä, ja olutta maistellen\nistuivat kuistissa. Tuli tinka hevosten juoksusta. Tämä Hietalan Salkko\nsattui olemaan pihalla. Silloin Ounaan vanha isäntä, Ananias, joka aina\noli suuri sanoissaan, väitti kovasti Herralaa vastaan ja huusi: 'Sinun\nhevosesi ei riitä tuolle Hietalan Salkolle juoksussa...' Toinenkin\nsiitä nokkausi, lyötiin tusina olutta vetoa... Ja Salkko lähti\njuoksijan kanssa kilpaa... ja voitti kuin poika... ja annettiin olutta\nmeillekin...»\n\n»Niitä ei kannata muistella sellaisia», keskeytti Rantalan Alkotti\nOllin-Mikon selityksen.\n\nMutta Hietalan Salkon ja Mäenpään pojan kesken oli syntynyt tulinen\ntinka, ja nyt kuultiin Salkon sanovan:\n\n»Vieläkin minä lyhyelle matkalle uskallan lähteä kenen kanssa hyvänsä —\ntästä miesjoukosta!»\n\nMäenpään poika, joka oli juossut ensi palkinnon, piti sitä suorana\nkunnianloukkauksena ja tivasi:\n\n»Koetetaan! Minä olen se poika, joka uskallan!»\n\nNähtävästi ei Salkko ollut odottanut, että asiasta tosi tulisi,\nsillä hän ei ensin vastannut mitään, mutta Ollin-Mikko, johon näytti\njuoksuhenki enimmin pystyneen, alkoi kehoittaa:\n\n»Ei muuta kuin yrittää! Sen minä sanon, että jälkeensä jättää Salkko\nvielä räkänokat... Askel on hyvä ja pitkä... Salkko! Elä anna perään!\nEi muuta kuin yrittäkää...»\n\nKaikki muutkin innostuivat. Nekin, jotka vielä olivat pitkänään\npihalla, nousivat ylös, ja yksimielisesti toivottiin, että Salkko ja\nMäenpään poika yrittäisivät.\n\n»Saman tekee», suostui Salomo, nostellen jo jalkojaan.\n\n»Missä yritämme?»\n\nKirkon aika tosin oli ohi, mutta Mäenpään poika esitteli, että\njuostaisiin maantiellä kello kuusi illalla. Hänen täytyi vaihtaa\nvoimistelupuku ja kengät... Siihen suostuttiin.\n\n»Mutta missä juostaan? Ja kuka kelloa katsoo!»\n\n»Ei siihen tarvita kellon katsojaa», sanoi Ollin-Mikko. »Ei muuta\nkuin pankaa niin, että tästä Ojalaisen tienhaarasta mutkin Haapalan\nkilometritolpalle...»\n\n»Se sopii», myönsivät kaikki, ja yksimielisesti suostuttiin Ollin-Mikon\nesitykseen.\n\nJa juoksuinto nousi niin, että kaikki puhuivat ja olivat hossissa,\ntoiset nauroivat, että olisi tuo kummaa nähdä. Vanhat miehet olivat\nyhtä innoissaan kuin nuoretkin. Ollin-Mikko pyörähteli miesjoukossa ja\njutteli nauraen, kuinka he ennen Salkon kanssa, kun Sipillan kylässä\nkävivät yöjuoksussa... Ja muisteli erästä tapausta, jolloin hän ja\nSalkko olivat perävilkkasilla...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNopeasti levisi tieto ympäri kylää, mitä miesjoukossa Ojalaisen\npihalla oli tuumailtu. Pikkupojat innostuivat niin, että hyppelivät\nhyvillään. Ihmeteltiin ja mainottiin. Vanha rovasti oli asian kuultuaan\nensin rypistänyt kulmiaan, mutta hetken päästä oli hän, vaikka vasta\noli kirkosta tullut, ratkennut yksin kansliassa istuessaan suureen\nnauruun... niin että rovastinna oli juossut katsomaan, mikä kohtaus\nukolle oli tullutkaan...\n\nMutta Ojalaisen vanha emäntä, joka oli totinen kristitty, nosti\nhirmuisen elämän talossa. Nuorimmat pojat katosivat kuin saukot jään\nalle, muorin pitäessä ankaraa saarnaa maailman syntisyydestä. Ja kun\nisäntä, Iisakki, joka oli pihalla kuunnellut miesten puheita, alkoi\nsiivosti tuumailla, että eihän se nyt kummaa, jos nuorilla pojilla\nmieli tekeekin katsomaan kilpajuoksua... että... että mielellään sitä\nvanhempikin katsoo, käänsi emäntä saarnansa miestään, Iisakkia, kohti\nja läksytti Jumalan nimessä semmoisesta synnillisestä ajatuksesta.\n\nIisakki, rauhallinen kristitty hänkin, kuunteli emäntänsä voimallista\nsaarnaa äänettömänä, tietäen, ettei maksanut vaivaa väitellä vastaan...\n\nMutta vihdoin, kun emännällä tuli asia kesänavetalle ja Iisakki jäi\nyksin, otti hän vallan nopeasti sunnuntaitakkinsa naulasta ja lähti\naika vauhtia maantielle päin...\n\nSinne olikin jo kokoontunut paljon väkeä, niin että Ojalaisen tienhaara\nja maantien molemmat pientareet olivat mustana. Ja toisia yhä karttui.\n\nHauskaa oli. Kaunis ja tyven oli sunnuntainen kesäilta ja luonto\nkukkeimmillaan. Ja poutaisena, vaaleana oli taivas, ja joen pinta kuin\nkultainen kuvastin.\n\nRintelän Alkotti oli kuin johtaja, selitellen ja viittoen. Pikkupojat\njo juoksivat kilpaa, Ojalaisen tienhaarasta lähtien, ja kynsivät\nmenemään Haapalan kilometritolpalle asti, jotta pöly pilvenä nousi\nheidän perässään.\n\nJoukkoon oli tullut kansakoulunopettaja, herra Jatko, ja hän jutteli,\nettä olisi perustettava tällekin paikkakunnalle urheiluseura, että\nkyllä täältäkin miehiä löytyisi, kun oppisivat...\n\nMolemmat kilpailijatkin olivat jo paikalla. Mäenpään poika oli\npukeutunut voimistelupukuun ja mataliin lipposiin. Hän herätti\npikkupoikain jakamattoman kunnioituksen, ja vanhat miehet arvelivat,\nettä kuinka käynee... vanhaksi taitaa jo lukea Hietalan Salomon... Kuka\ntietää, minkälainen mato se on Mäenpään poika juoksemaan...\n\nRantalan Alkotti veti vankalla seipäällä viivan someroisen tien poikki.\nSiinä oli viiva, jonka kohdalta molempain tuli lähteä. Ja semmoinen\nmäärä oli, että kun herra Jatko lukee kolmeen, niin silloin saivat\nlähteä, molemmin yhtaikaa. Ja oli juostava Haapalan kilometritolpan\nkohdalle ja pyörrettävä takaisin lähtöpaikkaan, tien poikki vedetyn\nviivan kohdalle...\n\nEnnustettiin, että Hietalan Salomo joutuu tappiolle, ja jotkut\nvanhemmat jo esittivät, ettei Salkon lähteä ensinkään, että juoskoot\nnuoremmat. Mutta Ollin-Mikko, joka pyörähteli joukossa kuin sukkula ja\noli kovasti hossissa hommasta, kehoitti Salkkoa: »Yritä vaan, Salkko!\nEi tee kummia Mäenpään poika sinulle... Eihän tuo riittänyt minullekaan\nviime keväänä, kun myllyyn mennessä läksi juoksemaan perääni...»\n\nSalkko näytti kuitenkin olevan kahdella päällä. Muita ulkonaisia\njuoksijan merkkejä ei Salkossa näkynyt kuin se, että oli riisunut\nsukkasilleen, heittänyt paksun takkinsa tienposkeen ja kiristänyt\nsolkivyötään...\n\n»Heitä lakki myöskin pois!» kehoitti Ollin-Mikko. Mikon sydämellisestä\nkehoituksesta innostui Salkko uudelleen ja kirosi:\n\n»Vaikka hiiteen menisi, niin yritän minä!»\n\n»Se on oikein!» huudettiin.\n\nJännitys kasvoi ja kova oli poru ja melu maantiellä, ja väkeä mustanaan\nkoko Ojalaisen tienhaara kahtaalle päin. Ja nyt korotti Rantalan\nAlkotti äänensä ja huusi, että hän menee Haapalan kilometritolpan\nluo vahtimieheksi, näkemään, että kilpailijat käyvät kumpikin tolpan\nkohdalla ennenkun takaisin lähtevät.\n\nHänelle, Alkotille, kumppaniksi lupasi lähteä Ollin-Mikko. Ja vauhdissa\noltiin.\n\nKilpailijat, Mäenpään poika ja Hietalan Salkko, seisoivat jo\npaikoillaan kumpainenkin äsken poikki tien vedetyn viivan\nkohdalla. Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti olivat lähdössä Haapalan\nkilometritolpan luokse ja opettaja Jatko seisoi tienlaidassa, keppi\npystyssä, valmiina lukemaan kolmeen...\n\nSilloin kuului kuiske:\n\n»Vallesmanni ajaa ruunallaan alhaalta päin!»\n\nJännitys taukosi, ja muutamat vanhemmista miehistä siirtyivät tieltä\npois. Jotkut aikoivat jo juosta tiehensä. Mutta Ojalainen arveli:\n\n»Elkäähän nyt hätäilkö! Kuulkaahan, mitä sanoo! Ei se vallesmanni ennen\nole leikkiä kieltänyt!»\n\nOdotettiin jännitettyinä, mitä vailesmanni arvelee, kun tämmöinen\nväenpaljous on keskelle maantietä kokoontunut. Hietalan Salkko ja\nMäenpään poika siirtyivät pois keskeltä tietä, ja opettaja Jatko laski\nkeppinsä tavalliseen asentoon.\n\nRuunallaan ajeli vallesmanni tulemaan, ja kurtussa olivat kulmat. Mutta\nkuta lähemmäksi pääsi, sitä mukaa silenivät kulman kurtut, ja vihdoin,\nkun oli kohdalla, kysyi:\n\n»Mitä tässä hommataan? Minä jo luulin ja pelästyin, että tässä on joku\nonnettomuus tapahtunut...»\n\nHän katseli naurusuin miesjoukkoa ja odotteli vastausta. Sillä ei ollut\nhän tottunut Heinärannan maantiellä väkijoukkoa näkemään. Mutta eivätpä\ntahtoneet viitsiä vastata. Ojalainenkin vetäysi muiden taakse, ja\nopettaja punastui.\n\n»Mikä helkkarin homma tässä on?» nauroi vallesmanni. »Vanhoja miehiäkin\nkun on joukossa...»\n\nVieläkään ei vastattu. Mutta jo kuului pikkupoikain joukosta naurun\ntirskunaa, ja joku sanoi:\n\n»Hietalan Salkko ja Mäenpään poika juoksevat kilpaa...»\n\nVallesmanni ratkesi nauramaan, ja opettaja Jatko kertoi »valituin\nsanoin», mitä oli tekeillä ja mistä oli innostuttu tähän kilpajuoksuun.\n\n»Saakeli vieköön!» nauroi vallesmanni. »Minäkin jään katsomaan! Kuka\npitää hevostani...»\n\nUusi into nousi. Vallesmannin hevonen talutettiin Ojalaisen riihen luo\nja pantiin kiinni.\n\n»Olen minä kuullut, että tuo Salkko on mainio juoksija», sanoi\nvallesmanni, ja huvitettuna asiasta kehoitti hän muitakin yrittämään.\n\n»Kerranhan se sai tämä Salkko juoksulla kiinni sen suurrosvon\nMattsonin...»\n\n»Mutta Mäenpään Arvi on juossut palkinnonkin», huusivat pikkupojat.\n\nOllin-Mikko, joka oli vallesmannin kanssa hyvä tuttava, jatkoi yhä\nenemmän innostuen:\n\n»Aivan oikein... aivan oikein, vallesmanni! Muistaahan vallesmanni,\nettä minä ja Salkko sen Mattsonin perään läksimme!...»\n\n»Joo, joo... Mikko oli Salkolla kumppanina», myönsi vallesmanni.\n»Juoksija se on tämä Mikkokin, vaikka se on noin lyhytjalkainen...\nPeijakas, kun se vierii kuin kerä... Joko ollaan valmiit?»\n\nVallesmannin kiitoksesta kiihoittuneena pyörähteli Mikko ja komensi\nAlkottia, että nyt lähdetään Haapalan tolpalle.\n\n»Reilaan kaikki!» komensi nimismies, koettaen olla juhlallisena.\n»Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti paikoillenne sinne kilometritolpan\nluo...»\n\n»Jo me menemme!» huusi Mikko.\n\n»... ja opettaja paikoilleen... Pois pikkupojat viivalta!... Eikä saa\nhäiritä juoksijoita! Sissoo! Kaikki kuntoon! Pois keskitieltä, pojat!»\n\nInnostus, joka äsken oli alkanut laskea, nousi nyt kolminkertaisella\nvoimalla. Mäenpään poika nauhoitti kenkänsä uudestaan, ja Hietalan\nSalkko kiristi suolivyötään.\n\n»Näytä sinä, Salkko, että sinä vieläkin olet sama Salkko, joka\nkolmattakymmentä vuotta sitten juoksulla sait varas Mattsonin niskasta\nkiinni!» kehoitti vallesmanni.\n\nSalkko sylkäisi kämmeniinsä, ja molemmat kilpailijat seisoivat toinen\njalka viivan päällä. Opettaja kohotti keppinsä ilmaan.\n\n»Yksi... kaksi... ja kolme», sanoi hän harvaan. Mutta ei ollut hän\nehtinyt kolmea täyteen sanoa ennenkuin Mäenpään poika jo ammahti\njuoksuun, loikaten monta metriä...\n\n»Salkko! Salkko!» kuului huutoja.\n\nVihaisesti potkaisi Salkkokin matkaan, mutta Mäenpään poika oli jo\nmonta metriä edellä ja juoksi vimmatusti...\n\n»Salkko! Salkko! Kiinnitä, kiinnitä juoksua!» huusi vallesmanni nauraen.\n\nMäenpään poika oli jo puolivälissä ja meni kuin riivattu, mutta pitkään\nastuen taivalsi Salkko...\n\n»Salkko hoi! Polje tiheämpään... tiheämpään!» huudettiin.\n\nMuutamat pikkupojat yrittivät perään, mutta heidät komennettiin tieltä\npois.\n\nKeskellä tietä Haapalan kilometritolpan luona seisoivat Ollin-Mikko ja\nRantalan Alkotti ja viittoivat ja huusivat ja kehoittivat kumpikin,\nOllin-Mikko kiihoittaen. Salkkoa, Alkotti Mäenpään poikaa...\n\nJa huutoja ja kuhinaa kuului Ojalaisen tienhaarastakin. Paksuna pilvenä\nnousi tomu tieltä, ja jännitys oli katsojissa hirmuinen...\n\n»Jo pienenee väli... Salkko saavuttaa!»\n\n»Ei lyhene väli vielä... Mäenpään Arvi on heti kilometritolpalla!\n\n»Jopa alkaa Salkkokin polkea taajempaan... jo iskee jalkaa niinkuin\nennenkin...»\n\n»Hyvä on askel vielä», sanoi Herrala, hevosmies.\n\n»Ja puhtaasti juoksee!» kiitteli vallesmanni.\n\n»Kuinka käynee?... Kuinka käynee?»\n\n»Niin. Saapi nähdä...! saapi nähdä...!»\n\nKilpailijat lähestyivät vihaista vauhtia määräpaikkaa, mutta kuta\nlähemmäksi kilometritolppaa saapuivat, sitä likemmäksi Mäenpään poikaa\nSalkko ehti, ja kun juuri olivat tolpalle saapumassa hurautti Salkko\neteen ja ehti pyörähtää jo paluumatkalle.\n\n»Sillä lailla... sillälailla, Salkko!» kiitteli Ollin-Mikko naurusuin\nja kiiluvin silmin. »Onkos varaa parantaa? Kiinnitä, helvetissä,\nloppumatkalla!»\n\nMäenpään poika kuului kiroavan ja lähti riivatun kyytiä paluumatkalle,\nmutta Salkko oli ehtinyt jo muutamia metrejä edelle.\n\nNyt alkoi tuima ottelu, sillä kumpainenkin pani parastaan. Huutoja\nkuului ja hoilotuksia. Ollin-Mikko huusi ja nauroi, Alkotti kirosi, kun\nnäki, että yhä enemmän jääpi Mäenpään Arvi Salkosta...\n\nVihaisesti juoksi nyt Salkko, askel oli vieläkin pitkä, mutta nyt niin\nnopea, että hirvitti; tie pölisi ja Salkon pitkä tukka hulmusi kuin\nvarpuluuta pystyssä. Mäenpään Arvi koetti kiinnittää, kädet huitoen\nmolemmin puolin, mutta välimatka piteni pitenemistään...\n\n»Hurraa!» huusi jo vallesmanni, vaikkei Salkko vielä ollut perilläkään.\n\n»Enpä minä olisi uskonut, että tuo Salkko vielä on noin nopea!» sanoi\nOjalainen.\n\n»Johan minä sanoin», virkkoi vallesmanni.\n\n»Se on sitkeä kuin kuivaliha», sanoi joku.\n\nJa jännitys oli niin suuri, ettei muistettu enää viivaakaan, vaan\nkaikki kokoontuivat keskelle tietä.\n\n»Pois viivalta!» muisti opettaja viime hetkellä huutaa.\n\nJa siinä samassa porhalsi Salkko viivan poikki väkijoukkoon ja hyppäsi\nja hihkaisi kuin nuoret pojat...\n\n»Hurraa!» huusi vallesmanni ja heilutti lakkiaan, ja muutkin hurrasivat.\n\nSalkolle hurratessa saapui Mäenpään Arvikin, kiivaasti juosten, mutta\nluonnoltaan nolompana.\n\nMutta vallesmanni kehoitti Mäenpään Arvillekin hurraamaan, että »hyvin\non Arvikin juossut, pitkään ja rikkomatta... kyllä kannattaa hurrata».\nJa niin hurrattiin Arvillekin.\n\nMutta Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti, jotka olivat tarkastusmiehinä\nolleet Haapalan kilometritolpalla, olivat yhtäkkiä innostuneet ja\nlähteneet kilpaa juoksemaan Ojalaisen tienhaaraan ja väkijoukkoon\npäin... Ja riivatusti juoksivat melkein vierekkäin... Ollin-Mikko oli\nsiepannut lakkinsa toiseen käteensä ja polki tiheään kuin ompelukone ja\njuostessaan porisi:\n\n»Et saakeli soikoon jätäkään... jos olisin avojaloin... paksut kengät,\nsukat ja heinät...»\n\nEikä Alkotti suinkaan pystynyt Mikkoa jättämään. Puoli matkaa juoksivat\nrinnan, mutta kun Mikko kuuli, että hänelle huudettiin, ja näki, että\nSalkko viittoi molemmin käsin, potkaisi hän yhä vihaisempaan vauhtiin\nja vilahti sivu Alkotin kuin varjo...\n\nJa kun miesjoukkoon pääsi, niin hyppäsi ja hihkaisi...\n\n»Sillä lailla, Mikko!» kiitteli vallesmanni. »Ei olisi, näemmä, näistä\nnuorista miehistä rosvo Mattsonia kiinni ottamaan...»\n\nMutta innostus oli niin suuri, että nyt rupesivat pikkupojat kilpaa\njuoksemaan. Opettaja katsoi kelloa ja Ollin-Mikko oli sinä miehenä,\njoka kolmeen asti lukien lähtömerkin antoi.\n\n\n\n\nII\n\n\nHietalan Salkon ja Mäenpään pojan kilpajuoksulla oli merkillinen\nseuraus.\n\nJuoksua alettiin harjoitella, ja puhuttiin jo, että urheiluseurakin\nperustetaan. Painiinkin käytiin käsiksi, sillä Oja-Jaska, joka oli\netelästä päin kotoisin ja oli paljon matkoillaan nähnyt, tiesi neuvoa\nranskalaisen painin tapoja. Ne, joilla ei tuntunut olevan juoksun\nlahjoja, alkoivat harjoittaa painia ja keihäänheittoa. Ja joka\nsunnuntai oli kovat harjoitukset. Eräänä pyhänä oli opettaja pitänyt\npikkupoikain kilpajuoksua, jossa jaettiin palkintojakin. Ja yhä\ninnokkaammiksi kaikki kävivät.\n\nJa kerran, valoisa yö oli ja Heinärannan herrat viestivät metsäherra\nRomsin syntymäpäivää ja joivat totia puutarhassa, — tehtiin\nsuurenmoinen päätös.\n\nPäätettiin toimeenpanna kilpajuoksu Heinärannalla ja niin pian kuin\nmahdollista. Herrat olivat innostuneet asiaan ja valoisan yön ja\nruskean konjakin helliminä sattuivat olemaan erinomaisen hauskalla ja\nanteliaalla tuulella. Listoilla päätettiin kerätä rahoja palkinnoiksi,\njoita oli jaettava kymmenen. Pohjarahaksi panivat herrat kymmenen\nmarkkaa kukin ja merkitsivät listaan.\n\nJa aivan urheilusta niillä syntymäpäiväkekkereillä puhuttiin, ruumiin\nvoimista haasteltiin ja urheilun merkityksestä yleensä. Aamupuoleen\nyötä jo nostelivat tuoleja herratkin ja vetivät sormikoukkua. Ja ennen\ntakavuosina, kun nimi- ja syntypäiviä viettivät, eivät sanaakaan\npuhuneet urheilusta muut kuin herra Romsi, joka aina hiprakassa\nollessaan muisteli karhunjahtiaan, mutta muut laulaa lojusivat. Niin\nolivat nyt herratkin urheilun ystäviksi tulleet ja innostuneet.\n\nPian levisi kylällekin tieto herrain päätöksestä, ja urheiluinto sai\nyhä uutta virikettä. Listoille merkittiin markkoja markkojen perään,\nniin että oikein ihmeeltä näytti. Ihmeeltä sen vuoksi, että listaan\noli monta vanhaakin miestä nimensä kirjoittanut ja niinikään monta\nsellaista miestä, joilta ei ennen minkäänlaiseen listaan ollut saatu\nainoatakaan penniä.\n\nJa monenlaisia huhuja oli liikkeellä.\n\nKerrottiin, että suuret kilpailut niistä tietenkin tulee, kun herrat\novat etunenässä. Ja osanottajaksi saa tulla kuka hyvänsä. Ei panna\nrajoja millekään. Saa tulla vanha niinkuin nuorikin mies. Ei eroiteta\nhuono- ja hyvämaineista. Kaikki ovat tervetulleita, ja palkintoja\nmonta, ja puhdasta rahaa!\n\nNiin kerrottiin.\n\nHietalan Salkkoa olivat herrat puhutelleet ja kehoittaneet ottamaan\nosaa kilpailuun. Sillä melkein varmaa oli, että Salkko tulisi saamaan\npalkinnon, vaikka nuoriakin miehiä joukkoon tulisi. Mutta eiväthän\nne tämän ajan nuoret riitä. Sehän nähtiin silloin Mäenpään Arvin\nja Salkon kilpailussa. Ja muualta ei saanut tulla osanottajia.\nHeinärannalta, oman pitäjän syntyä, piti jokaisen olla. Ei huolita\nmuunpaikkakuntalaisista.\n\nSemmoisia uutisia oli Ollin-Mikkokin kuullut. Ja vielä oli kerrottu,\nettä nuoret miehet harjoittelivat juoksua joka päivä. Mäenpään Arvi\nja Rantalan Alkotti olivat ihan kuin olisivat hulluiksi tulleet, ja\nheidän innostaan olivat muut innostuneet harjoittelemaan- Heille olikin\nilmaantunut vaarallinen kilpailija, tuo Varpumäen Frans Penjami, jonka\njuoksunlahjoista ei ennen ollut tiedetty mitään. Yhtäkkiä oli hänestä\ntullut juoksija. Kun kolmisin, nimittäin Mäenpään Arvi, Rantalan\nAlkotti ja Frans Penjami, olivat maantiellä juosseet, niin edelle oli\nFrans Penjami livistänyt.\n\nJa niin niissä huhuissa päivät ja viikot kuluivat. Heinäaika tuli,\nmutta juoksuhenki yhä kasvoi.\n\nMutta jos oli joukossa tulevien kilpailujen ihailijoita, niin sankaksi\nkasvoi vastustajienkin parvi. Rovasti tosin ei ollut puuttunut, ei\nsekaantunut koko hommaan, mutta muut kristityt nousivat vihaiseen\nsotaan semmoista jumalatonta leikkiä vastaan. Niinpä oli Kalliorovan\nsaarnamies Ojalaisessa seuroja pitäessään tuominnut semmoiset herrain\nhommat perkeleen unijuomana, jota nyt tarjosi vähänäköisille...\n\nMutta kuuroille korville sai Kalliorovan saarnamieskin puhua. Ei saanut\npuolelleen muita kuin vanhoja akkoja, sillä Ojalaisen isäntäkin, joka\noli totinen kristitty, ei ollut saarnamiehen puheeseen vastannut sitä\neikä tätä.\n\nEräänä iltana, kun Ollin-Mikko oli mökilleen kylältä palannut ja\nalkoi illallista aterioida, tuli Hietalan Salkko puheille. Salkko ei\nollut käynyt moneen vuoteen Mikon pirtillä, ja Mikko arvasi, että\njotakin asiaa sillä nyt on Salkolla, — asiatta se ei ole liikkeellä\niltamyöhällä.\n\n»Hyviä poutia pitelee», arveli Salkko puheenaluksi.\n\n»Sopii nyt heinää kaataa ja kerätä», myönsi Mikko, ja sitten vieraalle\ntuumasi:\n\n»Istuhan sinäkin ja pane tuosta minun kukkarostani piippuusi sillä\naikaa kun minä tässä lopetan syöntini.»\n\nHe juttelivat kesän kulusta ja vuodentulosta kunnes Mikko sai ateriansa\nloppumaan. Mutta kun Mikkokin oli syönnin lopettanut, röyhdellyt,\nhampaansa puhdistanut ja pannut piippuunsa, virkkoi Salkko:\n\n»Kun kuuluukin tulevan siitä kilpajuoksusta semmoinen murtomaajuoksu,\nmonta kilometriä pounikkoisia vaaranlaitoja ja kivikkopolkuja...»\n\n»Ne katsovat, että kuka kykenee pitkälti juoksemaan eikä niinkuin\ntusinatravarit talon väliä... Kas sepä oikea tuuma... Missähän\npitävät?» puheli Mikko vilkastuen ja housujaan nostellen.\n\n»Puhuttelin metsäherra Romsia tässä päivällä, ja hän arveli, että\nkilpailut pidetään tässä Repovaaran laidassa... eli tämän Repovaaran ja\nJannenmäen välissä...»\n\n»Elä nyt helvetissä», nauroi Mikko hyvillään. »Jopa, saakeli soikoon,\narvasivatkin parhaan paikan...»\n\n»Kuuluvat ilmoittavan 'Tunturi'-lehdessäkin kilpailusta eli juhlasta.\nOvat perustaneet urheiluseuran nimeltä 'Heinärannan urheiluseura', ja\nkuuluu tulevan painiakin...»\n\n»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Jo kummia kuuluu. Vai painia! Ollapa, että\neläisi vielä Savikon Mooses, joka hevosen nosti...!»\n\n»Niin kertoi Romsi. Ja kovasti kehoitti minuakin juoksemaan...»\n\n»Mitä sinä?» kysyi Mikko.\n\n»No en paljo mitään. Mutta tuli siihen vallesmannikin ja kertoi\nRomsille siitä, kun me kerran ajoimme takaa sitä rosvo Mattsonia, jonka\nmuistat...»\n\n»Muistanpa tietenkin, ja muistan kuin tämän päivän, kun läksimme\ntakaa-ajamaan.»\n\n»No niin. Alkoi vallesmanni kehua Romsille sitten siitä takaa-ajosta,\nkehuen sinua ja minua, meitä molempia kiittäen, että jos ne miehet\nvielä nuoria miehiä olisivat, niin ne tohtisivat lähteä mihinkä\njuoksukilpailuun hyvänsä...»\n\nMikkoa nauratti, ja hän virkkoi:\n\n»Ei tuo kummia taitaisi tehdä, vaikka yrittäisi...»\n\n»No semmoiset terveiset lähetti vallesmanni, että osanottajaksi pitää\nsinunkin tulla...»\n\nJa vähitellen, kun Salkko ja Mikko siinä juttelivat, päättivät he\nmolemmin yrittää. Heitä kannusti myöskin se, että juoksu tulisi\ntapahtumaan epätasaisia maita, joita toiset eivät olleet tottuneet\ntaivaltamaan.\n\n»Siinä ne herrat selvästi pitävät meidän puoltamme», arveli Mikko.\nJa myöhäiseen yöhön he juttelivat ja päättivät ruveta vähin\nharjoittelemaan.\n\nMikko saattoi vieraansa pirtin edustalle. Oli usvainen heinäkuun yö ja\nilma täynnä vastaniitettyjen heinäin hajua. Salkon askeleet lakkasivat\npian kuulumasta, kun hän katosi lämpöisen usvan sekaan Apunlaaksoon\npäin. Mikko seisoi hetkisen pirtin edustalla avojaloin ja piippu\nsuussa. Ei kuulunut hiiskaustakaan mistään päin. Hiljaisessa rauhassa\nnukkui koko kylä raskaan päivän perästä levähtäen.\n\n»Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto», muisteli Mikko, ja hän pujahti\npirttiinsä, nosti säpin kiinni ja alkoi hommata vuoteeseen.\n\nMutta kauan hän makasi valveilla, kilpajuoksua miettien. Ollapa, että\nhän olisi vielä Rantalan Alkotin ikäinen! Kyllä ne pitkäsääriset\nvielä näkisivät, kuka se juoksee, kun pitempi matka on kysymyksessä!\nVaan ei sitä tiedä vieläkään! — Kuuluvat Mäenpään poika ja Rantalan\nAlkotti aivan munia syövän ja joka päivä harjoittelevan... Vaan jo\nminä nauraisin, jos eivät palkinnoille pääsisikään... Keitä kaikkia\ntulleneekaan? Varpumäen Frans Penjami kuuluu olevan jo melkoinen\nmenijä...\n\nVihdoin Mikko nukkui, mutta hän uneksi, että hän oli rosvo Mattsonia\nkiinnipyytämässä... Mutta hänen matkansa ei edistynyt, vaikka hän\nkoki kynsiä niinkuin voi... ja hän heräsi siihen, että kirosi ja löi\nnyrkkinsä seinään...\n\nAamu oli kirkas. Usva oli kadonnut, ja leveä joki välkkyi heleässä\npaisteessa. Mikko näki joella niittyveneitä soutavan myötävirralle ja\narvasi, että sipillankyläläiset olivat menossa ulkoniitylle Käkisaareen.\n\nHeinänteko kai pian loppuisikin, tällä viikolla jo. Mikko silmäsi ulos\nja näki auringosta, että oli vielä varhainen. Hän pukeusi ja lähti ulos\npuserosillaan.\n\nNaapurimökeissä vielä nukuttiin. Mikolle johtui mieleen lähteä\nhuvikseen juoksemaan mutkin Varpumäessä.\n\n»Saapipa koettaa, miltä tuo rupeisi tuntumaan!» arveli hän.\n\nHeti pirtin edestä hän potkaisi täyteen juoksuun ja antoi mennä\nmyllytietä pitkin Talvitiehen. Talvitiessä näyttiin vielä nukkuvan,\nmutta Mikko pani kävelyä siitä pihan läpi, etteivät heräisi, kun maa\njuostessa tömisee. Mutta päästyään Talvitien navetan taakse puhalsi\nhän taas täyteen raviin Välijänkälle, missä polku oli porrastettu\nkuusiriu'uilla. Siinä ei saattanut juosta, sillä porraspuut olivat\nliukkaat, ja Mikko aikoi jo pyörtää takaisin ja juosta vaaran laitaa\nVarpumäkeen. Hän soikkoi kuitenkin poikki Välijänkän, puhalsi\nnuolena sitten maanrantaan, kiersi Varpumäen torpan taitse ja juoksi\nJannenmäkeen päin.\n\nPalatessa hän tuli metsää ja vaaran laitaa. Ja hänestä tuntui, että\nvielä oli jaloissa jäntevyyttä.\n\nSeuraavana aamuna hän teki samanlaisen kierroksen, ja nyt tuntui\nhänestä jo, että juoksu kävi paljoa joutuisammin.\n\n— Saadaanpahan nähdä tässä, — tuumaili hän hyvillään.\n\nSunnuntaiaamuna nukkui Mikko myöhäisempään, ja herätessään hän kuuli\nmelua jostakin ulkoa. Joku kolkutti oveenkin sisälle päästäkseen.\n\nMikko ärähti, että »älkää ovea särkekö». Hän silmäsi kuitenkin\nporrasten eteen ja näki siinä kolme poikaa seisomassa. Niistä tunsi\nMikko heti Mäenpään Arvin ja Rantalan Alkotin, mutta kolmatta nuorta\nmiestä, joka oli pitkäsäärinen huiskale, ei hän ensi näkemällä tuntenut.\n\n— Jos ei vaan liene Sipillan kylän Sääreläispoika, josta on kuullut\npuhuttavan, että on hyvä juoksija ja ahkera harjoittelija, — arveli hän\nja meni päästämään vieraat sisälle.\n\nNe ne olivat. Niillä oli paljon uutisia, ja Mäenpään Arvilla oli\nsanomalehti »Tunturi» taskussaan. Siinä sanoi jo olevan ilmoituksen ja\nuutisia »Heinärannan urheilujuhlasta».\n\n»Tosiko siitä sitten ainakin tulee?» oli Mikko olevinaan.\n\n»Tosipa tietenkin. Eikä ole enää aikaakaan kuin rapea viikko», sanoi\nMäenpään Arvi ja veti sanomalehden taskustaan. »Ja kilpailut pidetään\ntässä Repovaaran laidassa... Kuulehan, Mikko, kun luen...»\n\n»Mitäpä minä hänestä», oli Mikko vieläkin olevinaan, mutta nauru oli\nsuupielessä.\n\n»Parhaan paikan ne löysivätkin, kun kivikkopolkuja ja kanervikkoja»,\nsanoi hän.\n\n»Tämä onkin semmoista murtomaajuoksua», selitti Rantalan Alkotti.\n\nJa Mäenpään Arvi luki:\n\n _Heinärannan urheiluseura_ toimeenpanee murtomaajuoksukilpailut tämän\n elokuun 22 p. Repovaaran laidassa. Palkintoja jaetaan kymmenen,\n ja on ensi palkinto 50 markkaa. Muilta paikkakunnilta ei oteta\n osanottajia. Lähempiä tietoja matkasta y.m. antavat allekirjoittaneet\n palkintotuomarit.\n\n                                      Aukusti Herrala,   Robert Romsi,\n                                         talokas          metsäherra\n\n                                      Alfons Gullstén,   Ernst Ropsu,\n                                        vallesmanni      eläinlääkäri\n\n»Vaan eipä ilmoiteta lähtöpaikkaa», sanoi Ollin-Mikko.\n\n»Ei ole tässä ilmoituksessa, vaan täällä on sitten uutisosastossa\nsiitäkin», sanoi Mäenpään Arvi ja luki taas:\n\n Kuten toisessa paikassa lehteämme ilmoitetaan, pidetään Heinärannan\n urheiluseuran toimesta murtomaajuoksukilpailut kuluvan kuun 22 p. On\n ilahuttavaa merkitä, että Heinärannan urheiluseura, joka vielä on\n vallan nuori, näin heti alussa astuu jättiläisaskeleen. Mikäli olemme\n tietoomme saaneet tulee kilpailuista hyvin mielenkiintoiset, niihin\n kun tulevat osaa ottamaan paikkakunnan parhaat juoksijat, joista\n erittäin mainittakoon Ollin-Mikko ja Hietalan Salkko, jotka aikoinaan\n ottivat kiinni kuuluisan rosvon Mattsonin, jonka vanhempi polvi hyvin\n muistaa. Lähtöpaikaksi on valittu n.s. Erkintarha Heinärannalla\n Repovaaran laidassa ja paluupaikaksi vanhan Jannen lähde Jannenmäessä.\n Tulemme seikkaperäisesti tekemään selkoa näistä kilpailuista, jotka\n laatuaan ovat ensimmäiset paikkakunnalla ja...\n\n»No voi saakeli», mainoi Mikko. »Vai Erkintarhasta lähdetään! —\nTuossahan se on aivan lähellä», lisäsi hän sitten ja viittasi aukeaan\npaikkaan vaaran laitaan, jonka keskellä oli laaja ja korkea kivi kuin\nKarungin kirkontapuli.\n\nNo sitä varten olivat hekin, nämä Mikon vieraat, nyt lähteneet\nliikkeelle, nähdäkseen minkälaisia paikkoja tultaisiin juoksemaan.\n\n»Pirullista kivikkoa ja mätikköä», sanoi Mikko.\n\nHe lähtivät kaikin ulos ja menivät kivikkoisen katajikon poikki\nErkintarhalle, jossa oli suuri kivi.\n\n»Kuka se tämä kolmas poika on?» kysyi Mikko Alkotilta.\n\n»Se on se Sipillan kylän Sääreläispoika...»\n\n»Jo minä arvasin... Pysyneekö juostessaan pystyssä, kun näyttää noin\nhoipertelevan kävellessäänkin», arveli Mikko.\n\n»Se on mato juoksemaan», vastasi Alkotti.\n\nHe kiipesivät kaikin kiven päälle. Siitä oli avara näköala Jannenmäkeen\nasti. Palkintotuomarit tulisivat näkemään tarkoin, kuinka kukin juoksi,\njos kiven päältä katsoisivat!\n\n»Vallesmanni se on tämän paikan hoksannut», sanoi Mikko. »Muut eivät\nolisi arvanneet. Ja tahallaan tähän hommasi, kun tietää, että tuo\nVälijänkkä on vetelää suota... Siitä ei mene yli kuin lentävä lintu...»\n\nMäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti pyysivät Mikkoa näyttämään, mistä\npolut kulkivat, ensin Talvitiehen, sitten Varpumäkeen ja niin\nJannenmäkeen asti, josta takaisin oli käännyttävä.\n\nJa koska oli sunnuntaiaamu eikä Mikollakaan ollut mitään kiirettä,\nlähti hän.\n\nJa niin menivät peräkkäin, Mikko ensimmäisenä. Kävelivät ensin\nTalvitiehen, missä pihalla oli isoja kiviä, ja lähtivät siitä navetan\nnurkitse Välijänkälle päin. Mutta ennenkuin ehtivät poikki Talvitien\npihan, juoksivat Ojalainen ja Varpumäen vanha Mikko heidän peräänsä,\nvarmaan arvaten, mitä varten olivat liikkeellä.\n\n»Juoksupaanaako ne miehet katselevat?» kysyi Ojalainen.\n\n»Nämä nuoret miehet ne pyysivät näyttämään», vastasi Mikko yli olkansa,\nedellä kävellen.\n\nVälijänkän telat olivat liukkaat kuin rasvassa, ja hyvin siinä piti\nvarovasti astua, jalkaterät kuin suntiolla kävellessään, ja sittenkin\ntahtoi jalka luiskahtaa teloilta. Mikko, joka oli tottunut elinaikansa\nteloja kulkemaan, käveli menemään aika vauhtia, mutta nuoria miehiä\npyrki vastustamaan. Sääreläispojalla jo kerran luiskahti jalka syrjään\nja upposi heti pehmeään jankkaan päältä polven.\n\nMikko nauroi ja huusi:\n\n»Teepäs testamenttisi...»\n\nMutta Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti sanoivat:\n\n»Tämä on kamala jänkkä... tätä ei juoksua mene kukaan...»\n\n»Vallesmanni tämän on hoksannut», vakuutti Mikko. »Se on semmoinen\nkoiransilmä, että se hoksaa aina semmoista, mistä tietää toisella\nolevan vastusta... Kerrankin narrasi...»\n\nMutta silloin pääsivät he onnellisesti jänkän toiseen laitaan ja\nnousivat hiekkamellalle, josta polku vei Varpumäen torppaan. Siitä\nkulkivat poikki pihan Jannenmäkeen päin. Varpumäestä Jannenmäkeen\noli polku kivikkoista vaaran laitaa, paikoin kalttoa ja paikoin\nniin mutkikasta, että melkein takaisin vei. Ja jos siinä vain\njuoksuvauhdissa sattuisi kompastumaan ja lentämään kivikkoon\nsilmälleen, niin...\n\n»Pitää olla selvät askeleet, joka täällä juoksee», arveli Alkotti.\n\nJa muut tuumailivat, että olisi kumma nähdä, kuinka nopeasti\nKolehmainen näitä polkuja porhaltaisi...\n\nMenijät saapuivat Jannenmäkeen vanhan Jannen vainion laitaan, jossa\nensiksi oli perunamaa ja sitten ohrapelto. Lähde oli toisessa laidassa\nvainiota, ja sinne oli kierrettävä ensin perunamaan piennarta\n»vinkkeliin» Jannen pirtin luo ja siitä taas Jannen vesitietä myöten\nlähteelle. Jos olisi saanut juosta suoraan poikki perunamaan ja\nohrapellon, olisi se oikaissut Mikon arvelun mukaan hyvinkin sata\nmetriä.\n\nHe kävelivät piennarta myöten ja menivät lähteelle asti.\n\nSiihen seisahtuivat, ja Mikko otti tuohisen kuusen oksalta ja joi vettä\nlähteestä.\n\nOjalainen ja Varpumäen Mikko panivat tupakaksi.\n\nJa siinä kun katselivat Talvitiehen ja Ollin-Mikon pirtille päin,\nnäkyi tänne lähteelle selvästi Erkintarha ja suuri harmaja kivi sen\nkeskeltä...\n\nMinkä mitäkin siinä juttelivat, kunnes Ojalainen kysyi:\n\n»Aiotko yrittää, Mikko?»\n\n»Mitä minusta enää vanhasta miehestä nuorten kanssa kilpailemaan»,\nvastasi Mikko.\n\n»Vaan niin sanoi vallesmanni, — eilen illalla puhuttelin, — että\nsinuun, Mikko, ja Hietalan Salkkoon hän luottaa», tiesi Ojalainen.\n\n»Ei meistä enää ole. Vaan jos olisi tämä kilpailu ollut niihin aikoihin\nkun minä ja Salkko rosvo Mattsonia pyysimme kiinni, niin...»\n\nMutta ilmestyi siihen vanha Jannekin portailleen, ja kun näki miehet\nlähteellä, niin tiuskaisemalla kysyi:\n\n»Mitä sieltä haette?»\n\n»Katselemme näitä sinun vesivarojasi», vastasi Ojalainen leikkisästi.\n\nTunnettua oli, että vanha Janne oli lähteensä puolesta ylpeä. Ja Mikko\nselitti, ettei ollut pahantekoaikeita, ilman aikojaan tässä vain...\nnäin sunnuntaipäivän kuluksi...\n\nMutta äkäisenä vetäysi Janne pirttiinsä ja veti oven vihaisesti kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Mikko seuraavana aamuna heräsi, kuuli hän ulkoa omituisia ääniä.\nOli kuin olisi rautavitjoja vedetty pitkin someroista myllytietä ja\nniinkuin useamman miehen askeleet kuuluisivat... Hän ihmetteli, mikä\nmaailmainen siellä nyt noin, kun ei ole vielä myllynkäytönkään aika,\nmutta samalla hän kuuli selvästi vallesmannin äänen sanovan:\n\n»Mitatkaa menemään siitä vaan pitkin myllytietä Talvitien torpan\ntienhaaraan!»\n\nMikko oli äkkiä pystyssä, pani tavallista sukkelammin vaatteet ylleen\nja veti kengät jalkaan.\n\n»Mikä perhana on vallesmannin näin varhain aamulla ajanut liikkeelle!»\nhöpisi hän itsekseen ja koetti joutua ulos, mutta ennenkun ehti, kuuli\nhän vallesmannin koputtavan ovelle ja kysyvän:\n\n»Nukkuuko se Mikko vai onko kotonakaan?»\n\nSilloin Mikko ehti ulos ja sanoi:\n\n»Kotona minä tässä...»\n\nHän näki kaksi miestä menevän vitjain matkassa Talvitiehen päin ja\narvasi, että nyt ollaan juoksumatkaa mittaamassa. Vallesmanni ja\nmetsäherra Romsi olivat komentajina, ja joka sadan metrin päähän\nlyötiin seiväs pystyyn. Seipäiden latvat nilottiin, niin että ne\nnäyttivät niinkuin olisivat maanmittarin viittakeppejä. Erkintarhassa,\nsuuren kiven luona, oli ensimmäinen keppi ja Mikon pellon päässä\ntoinen...\n\nMikko ei osannut mitään kysyä, katseli vain ja mietiskeli.\n\nMutta vallesmanni alkoi selittää, mistä oli kysymys ja minkävuoksi\nkepit pystytettiin.\n\n»Sen vuoksi, että kilpailijalla on selvä tie juosta, kun monta mutkaa\ntulee tehdä... Erkintarhaan, ison kiven luokse, pystytetään pitkä riuku\nja lippu päähän.»\n\n»Poikki Välijänkänkö aikovat taakoittaa?» kysyi Mikko.\n\n»Niin tietenkin. Talvitiestä suoraan Välijänkän poikki Varpumäkeen ja\nsiitä Jannenmäkeen lähteelle asti», sanoi vallesmanni.\n\n»Pahan taipaleen panette juostavaksi», virkkoi Mikko. »Miksei pantu\npitkin maantietä?»\n\n»Tämä on murtomaajuoksua, näetsen, Mikko», hymähti vallesmanni.\n\n»Vaan perkelekö siinä juoksee tuossa Välijänkällä, jossa telat ovat\nliukkaat kuin munakka jää...»\n\n»Saapi kävellä siinä», naureskeli vallesmanni. Ja vallesmanni lähti\nvitjamiesten ja Romsin perään, jotka jo olivat menossa Talvitien\npihalla ja siihen melkein keskelle pihaa iskivät seipään pystöön.\n\nJa niin läksivät vitjoineen eteenpäin Välijänkälle. Mikko seurasi\nuteliaana perässä.\n\n»Tietysti Mikkokin tulee juoksemaan?» kysäisi vallesmanni.\n\n»En minä tule... tarpokoot muut liejujänkässä, jos tahtovat», vastasi\nMikko äreästi. »Herroilla on herrain konstit ja joutavat hullutukset...»\n\nVallesmanni ei ollut kuulevinaankaan Mikon vastausta, vaan huusi\nvitjamiehille:\n\n»Mitatkaa tarkkaan Välijänkkä!»\n\nJa Romsi ja vallesmanni lähtivät kuivia maita kiertämään Välijänkkää,\njonka liukkaille teloille eivät uskaltaneet. Mutta sitten täytyi heidän\nkulkea maantielle asti ja sieltä vasta pahoja polkuja nousta suoraan\nJannenmäkeen.\n\nMutta Mikko seurasi vitjamiehiä ja teki havaintojaan. Yhtäkkiä juolahti\nhänelle mieleen onnellinen ajatus: hän kiertää Välijänkän vaaran\npuolelta! Sieltä oli matka tosin vähän pitempi, mutta sitä tietä\nsaattoi juosta, vaikka maa olikin kannikkoa ja varvikkoa. Ja jos sieltä\nkilpailussa puhaltaisi menemään, ehtisi epäilemättä ennen Talvitien\npihaan kuin ne, jotka Välijänkän liukkailla porraspuilla saikkosivat.\n\n\n\n\nIII\n\n\nJuostava matka oli siis mitattu ja viitoitettu. Selvä oli nyt tie,\nsillä jokaisen sadan metrin päässä oli paljaslatvainen seiväs pystyssä.\n\nVihollisen mutkikkaan taipaleen olivat herrat hoksanneet, sen sanoivat\nkaikki.\n\nLähtökohdaksi oli katsottu sopivimmaksi Erkkiläntarha, Ojalaisen\nmäkipellon takana. Sieltä oli avara näköala joka haaralle. Oli juostava\nlähtöpaikasta ensin kivikkovaaran laitaa myllylle menevälle tielle,\nmyllytietä pitkin sitten ohi Ollin-Mikon pirtin Talvitien torppaan ja\nsiitä pihan läpi ja navetan nurkatse Välijänkälle, joka oli pehmeää,\nsilmäkkeistä suota, vetelä ja kaltioinen. Sen poikki johtivat niljakat\nkuusirangat. Välijänkän toisesta laidasta, jossa oli jyrkkä hietamella,\noli juostava mellan niskalle ja käytävä mutka Varpumäen pihassa, jossa\noli seiväs melkein porrasten edessä. Siitä taas oli jatkettava matkaa\nlouhikkoista vaaranlaitaa Jannenmäkeen asti, vanhan Jannen lähteelle,\njohon oli pystytetty pitkä kuusinen riuku merkiksi, että siihen loppui\nmatka sinnepäin.\n\nJannen lähteeltä oli tultava samaa kuumaa takaisin samoja teitä aina\nOllin-Mikon pirtille saakka. Mutta siitä ei saanut kääntyä Erkintarhan\nlähtöpaikkaan, vaan juoksua oli jatkettava Ollin-Mikon pirtin ohi, sivu\nApunlaakson Virnemäen pihaan, joka oli kahdesti kierrettävä ympäri.\nVirnemäen pihasta oli juostava jyrkkää ja louhikkoista Repovaaran\nkylkeä Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan, jossa taas oli pystyssä\nnilottu kuusiranka. Siitä sai pyörtää takaisin, vihollisen jyrkkää\nvaaranlaitaa alas ja niin Virnemäen pihaan, joka palatessakin oli\nkahdesti juostava ympäri. Vihdoin sai juoksija oikaista Apunlaakson\nkautta myllytielle ja siitä sitten lähtöpaikkaan Erkintarhaan.\n\nSemmoinen oli juostava matka, kivikkoinen ja mutkainen.\n\nKun matka oli mitattu ja viitoitettu ja mittarit ja vallesmanni\npoistuneet, läksi Mikko yksin juostavaa matkaa tarkastamaan.\n\nHitonmoinen taival se oli. Varsinkin oli Reponvaaran laita ilkeintä\nmitä olla voi. Kiviä ja kantoja, syviä kuoppia, pensaita ja käryskuusia\nja rosoisia katajapehkoja. Joka vain vauhdissa siitä alas juoksi, niin\nei penikka vieköön ollutkaan kehnojalkainen...\n\nMikko nousi vaaran laitaa ylös, viittakeppejä noudattaen. Ja\nmonenlaiset olivat hänen mietteensä. Jos olisivat viitoittaneet\nhiukan syrjempää, lähempää Repo-ojaa ja myllyjä, olisi siitä ollut\npuolta tasaisempi matka. Mutta tahallaan tästä juuri viitoittivat,\ntahallaan aivan, että saisivat nauraa, kun tässä joku kilpailijoista\nkeikahtaisi...\n\nHän nousi Repovaaran mäkeä ylös ja kääntyi Ylipään Vilhemin\nsuoviljelykselle. Seipäät johtivat poikki Repo-ojan juuri siltä\nkohdalta, missä vesi vaahtona ja kovana koskena putosi Metsämaan myllyn\nkouruun. Oja oli siitä lisäksi niin leveä, ettei siitä hyppäämällä\nkukaan jaksaisi yli päästä... Rantakivet molemmilla törmillä olivat\nmärkiä ja liukkaita, niin ettei niille ollut vauhdissa astuminen.\nMuu siinä Repo-ojan yli mennessä ei auttanut, vaan täytyi siivosti\nlaskeutua ojaan ja koettaa sitten syvimmän kuohun yli loikata...\n\nMikko koetti... hyvin onnistui... jalat kuitenkin kastuivat, ja\nkuohuista räiskyi vettä rinnalle ja vasten silmiä...\n\nRepo-ojasta Ylipään Vilhemin suoviljelykselle ei enää ollut kuin neljä\nviittakeppiä, mutta sekin väli oli kaulamätikköä ja pehmeää pounikkoa.\n\nMikko kävi rajassa asti, pitkän nilotun kuusirangan vieressä, ja palasi\nsamaa tietä. Virnemäen piha oli melko tasaista, mutta aikaa sitä menisi\nsiinäkin ennenkun sen kahteen kertaan mennen tullen juoksisi...\n\nAlkoi jo vähän hämärtää, ja Mikko kiirehti suoraan Erkintarhan kautta\nVälijänkän laitaan, josta maa alkoi nousta ja muuttua kivikkoiseksi.\n\nSieltä hän päätti valita kiertotien itselleen. Kun muut tarpoisivat\nVälijänkän pehmeässä mudassa, kiertäisi hän vaaran laidatse ja joutuisi\nepäilemättä ennen Apunlaaksoon kuin toiset! Hän tarkasteli paikat\nvalmiiksi, mistä juoksisi. Otti veitsen tupestaan ja teki pilkkoja\npuihin ja koetti sovittaa niin, että kiertotie tulisi mahdollisimman\nsuora. Eräästä paikasta hän kiskoi katajapensaita pois tieltä ja\nmerkitsi liukkaat laa'at, joihin maalähteistä itki lakkaamatta vettä.\nNiin pilkkoi hän suoraan Varpumäkeen, jonka pihalta jo sopi lähteä\nVälijänkkää kiertämään.\n\nPäästyään lähelle Varpumäkeä hän seisahtui miettimään. Selvää oli, että\nvaikka vaaran laitaa tulikin pitempi matka kuin suoraan Välijänkän\npoikki, kiertotie sittenkin oli edullisempi kuin liukkaan niljakat\njänkän telat, joiden päällä ei pysynyt paras tukkilainenkaan.\n\nJa niissä mietteissään Mikko tuli takaisin ja meni mökkiinsä.\n\nOli jo hyvin hämärä elokuun ilta. Ei ollut enää kilpailupäivään kuin\nvajaa viikko! Jonakuna aamuna hän koettaa!\n\nJa tulisissa ajatuksissa valvoi Mikko vielä silloinkin, kun punertava\nkuu nousi Varpumäen pirtin takaa ja valaisi Mikon pirtin lattiaa.\n\nHän heräsi aamulla siihen, että kuului töminää ja huutoja. Ikkunaan\nrientäessään hän näki, että Erkkiläntarhan ison kiven päällä seisoi\nmies, taskukello kourassa...\n\nSamalla juosta vihkaisi Sipillan kylän Sääreläispoika hänen pirttinsä\nohi, jotta vain vilahti, ja jonkun sekunnin kuluttua Mäenpään Arvi...\n\nMikko ei joutanut pukeutumaan, vaan ryntäsi ulos alushoususillaan ja\navopäin... Ja juuri kun hän ehti porrasten eteen, vilahti sivu Rantalan\nAlkotti ja aivan hänen kantapäillään Varpumäen Frans Penjami irvellä\nikenin ja kädet huitoen julmasti molemmin puolin...\n\nVihollisen vauhtia painuivat menemään Talvitiehen päin, jotta myllytie\nkumisi niinkuin olisi satoja miehiä sitä ollut polkemassa...\n\nMikko katsoi heidän jälkeensä ja alkoi arvata, että ne olivat\nharjoittelemassa. Nyt hän tunsi miehenkin, joka kello kourassa seisoi\nErkintarhan kivellä. Se oli Jänesvaaran Artturi, kuuluisa hevosmies\nja varsainkasvattaja ja kilparadalla monet palkinnot juoksijoillaan\nsaanut...\n\nMikko pyörsi takaisin pirttiinsä, pani sukkelaan vaatteet yllensä ja\nkengät jalkaansa ja riensi Erkintarhaan, kiiveten kiven päälle Artturin\nviereen...\n\nJuoksijat olivat jo sivuuttaneet Talvitien ja kiitivät Välijänkän\ntoisessa laidassa, kun Mikko kivelle ehti.\n\n»Miltä näyttää? Kuinka juoksevat?» kysyi Mikko.\n\n»Aika hyvin», vastasi Artturi. »Mutta mitä juoksun malliin tulee, niin\npuhtain juoksu minusta on Rantalan Alkotilla...»\n\n»Entäs Sääreläispoika? Sillähän on pitkä askel!» sanoi Mikko.\n\n»Nähdään, kun palaavat», vastasi Artturi.\n\nHe näkivät juoksijain nousevan Välijänkän mellan päälle ja vihkaisevan\nmenemään Varpumäkeen. Kova näytti vauhti olevan, ja melkein peräkkäin\nolivat kaikki, Sääreläispoika eillimmäisenä...\n\n»Käyvätkö ne Jannenlähteellä asti?» kysyi Mikko.\n\n»Eivät aikoneet käydä kuin Varpumäen pihassa», vastasi Artturi.\n\nJa hän seisoi siinä aivan kuin kilpa-ajoissa, rintavana ja mahtavana,\nkello kourassa.\n\n»No kuinka käy, Mikko? Aiotko ottaa osaa kilpailuihin?» kysyi hän\nMikolta.\n\n»En tiedä. Ei taida vanhasta enää olla juoksijaksi.»\n\nMutta sillä aikaa kun juoksijat tekivät paluuta, kertoi Artturi, että\nhänellä kerran oli vanha juoksija, jolla ei luultu mitään tekevän, ei\nainakaan kilparadalla. Mutta kuinka kävikään! Hän ajaa hurautti sillä\npalkinnon, jotta vilahti...\n\n»Niin että ei sitä tiedä, Mikko, ennenkuin koettaa!» lopetti Artturi.\n\nSillä aikaa olivat jo juoksijat ehtineet takaisin Välijänkälle ja\nsaikkaroivat paraikaa jänkän liukkailla porraspuilla.\n\nJa kun pääsivät Talvitien torppaan, oli Sääreläispoika taas etumaisena,\nmutta aivan hänen kantapäillään juosta vihmoi nyt Rantalan Alkotti.\n\nMelkein yhtaikaa saapuivat he Erkintarhaan ison kiven luokse. Ja\nkun vähän aikaa levähtivät, päättivät tehdä vielä koematkan Ylipään\nVilhemin suoviljelyksen laitaan asti ja sieltä takaisin.\n\nMutta mietteissään palasi Mikko pirttiinsä, söi, pani piippuunsa ja\nrupesi tuumimaan.\n\nHän oli päättänyt, että hän illalla, kun alkaa vähän hämärtää, käy\nkoejuoksun tekemässä. Mitä siitä tarvitsi muiden tietää! Hänestä oli\nnäyttänyt nuorten miesten vauhti siltä, että siinä hänkin riittäisi!\n\nKuumissa ajatuksissa hän vartoi iltahämyä. Ja kun alkoi hiukan\nhämärtää, pani hän paulakengät jalkaansa ja köytti nilkat nahkapaulalla\nlujaan kiinni, niin että kintut nauskuivat.\n\nSitten hän silmäsi kelloonsa, pannen mieleensä paljonko oli, jotta\npalatessa näkisi, viipyikö kauan aikaa, kun kävi mutkin rajassa,\nYlipään Vilhemin suoviljelyksellä asti.\n\nHeti porrasten edestä puhalsi hän täyteen raviin ja vilahti kuin varjo\nApunlaakson ohi Virnemäen pihaan, jota ympäri lähti painamaan kuin\nkarusellissa. Hän oli jo ensi kierroksen tehnyt, mutta kun hän toisella\nkierroksella oli juuri ehtinyt Virnemäen kuistin eteen, töksähti hän\nvastakkain Ojalaisen emännän kanssa, joka oli tulossa sisältä...\n\nEmäntä alkoi siunailla ja sadatella, eikä Mikko viitsinyt enää jatkaa\njuoksuaan. Kova oli emännän saarna, ja kun Virnemäen väki kokoontui\nkuuntelemaan, mistä oli kysymys, vakuutti emäntä, että hän oli lukenut\ntuomion sekä isännälle että pojille, jos ottavat osaa kilpailuun...\n\n»Kuvernööriin siitä vielä valitus pannaan, ja kummia vielä kuulevat\nherrat ja muut hulluttelijat», pauhasi hän. »Ja jos minä olisin tässä\nVirnemäessä emäntänä, niin jo minä näyttäisin, antaisinko juosta\npihaani ympäri niinkuin rakkikoirain... Antaisi Jumala siksi päiväksi\nniin vetisen sateen, ettei ulkona siedettäisi... Ohoo sentään!\nJumalattomuus kasvaa!»\n\nMikko lähti nolona miehenä kävelemään mokilleen, ja äsken raittiit\najatukset kävivät kovin alakuloisiksi.\n\nMutta hän kimposi pian entiselleen. Sillä kun hän saapui kotia, istui\npenkillä Hietalan Salkko; kun ovi ei ollut lukossa, oli tämä omin\nlupinsa tullut sisälle ja arvannut, ettei Mikko voinut olla kaukana.\n\n»Pistäysin tuossa naapurissa», sanoi Mikko.\n\nHietalan Salkolla oli paljon kilpailu-uutisia.\n\n»Oikea juhla siitä tulee. Romsi, metsäherra, pitää puheen, ja\npalkintotuomariksi on lisäksi valittu Jänesvaaran Artturi, juoksijain\najaja ja varsain kasvattaja, jonka tunnet...»\n\n»Tunnen tietenkin», sanoi Mikko.\n\n»Artturi on sitä varten valittu, että hänellä kun on tottunut silmä,\nniin osaa arvostella, kenellä on hyvä askel ja puhdas juoksu», jatkoi\nSalkko. »Ja palkinnot jaetaan heti, kuivat rahat käteen! Ja kuuluu\nopettaja Jatko tulevan kynämieheksi, joka merkitsee kirjaan, kuinka\nkauan kullakin menee aikaa...»\n\n»Lieneekö niillä tarkka kellokaan?» kysyi Mikko.\n\n»Herralan Aukustilla on oikea kilpa-ajokello, ja Aukusti ja vallesmanni\ntulevat kellonkatsojiksi...»\n\n»No niihin miehiin tuota sitten uskaltanee luottaa», arveli Mikko ja\nalkoi nyt vuorostaan selittää Salkolle, että aamulla oli koejuoksua\npidetty, ja mainitsi, kutka olivat olleet juoksemassa. Salkko ei ollut\nsiitä mitään kuullut, mutta nyt hän innokkaana kysyi:\n\n»No kuinka näyttivät juoksevan? Katkesiko taival hyvin nopeaan?»\n\n»Minusta näytti, että olisi siinä vauhdissa riittänyt joku muukin»,\nvastasi Mikko ja kertoi sitten kaikki näkemänsä ja tekemänsä havainnot.\n\n»Saattaa tulla hyvinkin juoksija siitä Sipillan kylän Sääreläispojasta,\nvaan ei näytä olevan oikeata tarmoa jaloissa», arveli Mikko lopuksi.\n\n»Kuuluu aikoneen Tiehaaran Tanelikin kilpailuun», kertoi Salkko. »Tässä\neräänä iltana oli koettanut juosta, ja Romsi oli ollut kellonkatsojana,\nja kehoittanut oli kilpailuun...»\n\n»Kyllä niitä sitten kerääntyy kaikenlaisia räkänokkia», arveli Mikko.\n\nJa niin juttelivat Mikko, leskimies, ja Salkko, piintynyt vanhapoika.\nMutta kun hämy eneni ja huoneessa alkoi olla melkein pimeä, niin\nettei toinen toisensa kasvoja nähnyt, niin molemmin päättivät, että\nyrittävät. Vallesmanni oli sanonut, että hän on se mies, joka valvoo,\nettei Salkon ja Mikon tarvitse ilman edestä juosta...\n\nJa vielä tuumasivat, että huomen-aamulla oikein varhain lähtevät\njuoksemaan yhdessä koko matkan, niin että tie olisi tuttu varsinaisen\nkilpailun aikana.\n\n»Ja kuuluu sanoneen Romsi, että hyvä olisi, kun nyt paljon tulisi\njuoksijoita, että nähtäisiin, olisiko täällä Heinärannalla, jossa on\nmonta mainiota juoksijaa ennen ollut, vielä niin nopeaa, josta sopisi\nruveta toivomaan Kolehmaisen vertaista ja vielä parempaakin...»\n\n»Miksei ole», sanoi Mikko.\n\n»Jo minä sanoin, että on niitä täällä, kun vähän harjoittelevat.»\n\nMikko sytytti tulen lieteen ja keitti kahvit vieraalleen. Ja koska ei\nSalkolla ollut mihinkään kiirettä, yöpyi hän Mikon pirttiin. Aamulla\nvarhain piti yhdessä lähteä koematkaa juoksemaan. Ja niin kumpainenkin\nnukkuivat Herran rauhaan.\n\n\n\n\nIV\n\n\nVihdoin valkeni kilpailupäivän aamu.\n\nOli ollut lämmin ja usvainen yö, mutta aamu oli kirkas kuin kristalli.\nElonleikkuu oli aloitettu, ja vainioilla näkyi jo kuhilaita. Ja\nsatoista vuotta toivottiin.\n\nAamulla varhain oli jo väkeä tavallista enemmän liikkeellä, vaikka\nolikin poutainen arkipäivä. Erkintarhan ison kiven luona liehui\nlaiskasti pitkän ulun latvassa hohtavan puhdas lakana, sillä\nvärillisiä lippuja ei ollut. Samanlainen lippu näkyi Ylipään Vilhemin\nsuoviljelyksen laidasta Repovaaran päältä ja niinikään vielä\nJannenmäestä, vanhan Jannen lähteen vierestä. Siihen valkokärkiset\nviittakepit joka sadan metrin päässä! Selvä oli tie.\n\nJo aamiaisen aikana ilmestyi Kekri-Kaisa kahvipannuineen ja\nvehnäisvasuineen Erkintarhaan. Metsän rintaan, sopivan kiven kylkeen,\nlaittoi hän tulen ja hommasi kookkaan jalkaniekka-kahvipannunsa tuleen.\nOllen liikenero oli Kaisa edellyttänyt, että niin merkillisenä päivänä\ntulisi kahvikauppa kyllä kannattamaan. Ja niinpä, kun joutilasta väkeä\nalkoi paikalle karttua, kiehui Kaisalla jo ensimmäinen pannullinen, ja\nmakea kahvinhaju levisi kanervaiseen vaaran laitaan. Tasapintaiselle\nkivelle oli Kaisa, tukkijoella tottunut verraton kahvinkeittäjä,\nkahvikupit somaan järjestykseen asettanut ja läjännyt houkuttelevaa\npinon vehnäsiä keskelle.\n\nJa siihen Kaisan keittiön luo ensimmäiset tulijat kokoontuivat.\n\nKilpailujen oli määrä alkaa täsmälleen kello 12, mutta nyt kävi kello\nvasta kymmentä.\n\nOllin-Mikko näki ikkunastaan, mitä Erkintarhassa hommattiin, mutta\nhän istui vielä pirtissään. Hän oli Virnemäen Kaisalta ostanut kaksi\nkananmunaa, keittänyt ja syönyt ne, koska oli kuullut, että eri lailla\njuoksee mies, kun piimän sijasta syö pari munaa. Niin oli aikonut tehdä\nHietalan Salkkokin.\n\nJuoksijoita ei vielä näkynyt tuleviksi, mutta Mikko tunsi Herralan\nAukustin ja Jänesvaaraa Artturin, palkintotuomareita molemmat, jotka\nkävellen Varpumäestä päin Talvitiehen tarkastelivat viittakeppejä ja\nmitä lienevät muutakin hommanneet. Ja Erkintarhaan päin olivat tulossa.\n\n— Siinä tulevat jo nuo... kyllä kai ovat pian herratkin täällä, —\narveli Mikko.\n\nJa yhä enemmän näkyi väkeä tulevan. Pikkupoikia oli jo karttunut\nmelkoinen lauma, ja he juosta vilistivät siitä Mikon pirtin ohi\nTalvitiehen päin ja sieltä takaisin, kilpasilla ollen.\n\nOli saapunut opettaja Jatkokin ja noussut kiven päälle. Ja mitä\npapereita lienee siinä selaillut.\n\nAika kului, ja Mikon jännitys kasvoi.\n\nKun hän hetken päästä silmäsi Erkintarhaan päin, näki hän, että\nsinne jo oli ilmestynyt juoksijoitakin. Hän tunsi Mäenpään pojan,\njoka oli juoksupuvussa, samoin kuin Rantalan Alkottikin. Sipillan\nkylän Sääreläispojalla ei ollut juoksupukua, vaan näytti olevan\nalushoususillaan ja nenäliina lakkina...\n\nVarpumäen Frans Penjami oli niinikään saapumassa paikalle, ja hänkin\noli alushoususillaan ja naisen paulakengät jalassa...\n\nMikko oli paraikaa köyttämässä paulakenkiä jalkaansa, kun kuului\nkärryjen päryä ja joku huusi:\n\n»Jo herrat tulevat!»\n\nMikko silmäsi ulos ja näki herrain ajavan myllytietä pitkin Erkintarhaa\nkohti. Etuistuimella istuivat vallesmanni ja Romsi ja takaistuimella\neläinlääkäri Ropsu. Ja kun likemmäksi tulivat, tunsi Mikko, että heidän\nperässään kävelevä mies oli Hietalan Salkko...\n\nHänelle tuli kiire, ja pian oli hän juoksukunnossa.\n\nHerrain perässä tuli väkeä kuin soipaa sotaa. Oli vanhaa, oli nuorta.\n\nJa hauskaa näytti kaikilla olevan.\n\nIson kiven päälle vietiin pöytä ja tuoli, ja kun alkuvalmistukset oli\ntehty, huusi vallesmanni, että nyt ensiksi, ennenkun aletaan juoksijain\nnimiä ottaa »ylös», pitää metsäherra Romsi lyhyen avauspuheen.\n\nKokoonnuttiin kiven ympärille, ja Kaisan kahvipannu jäi hetkeksi\nunhoon. Kiven päällä seisoi metsäherra Romsi ja alkoi puhua...\n\nHän puhui ensin, kuinka terveellistä kaikki urheilu on, kuinka se lisää\nhyvinvointia ja ruumiin vaurautta. Ja sitten selitti hän, mistä asti\nalkaen nämä juoksukilpailut ovat lähtösin:\n\n»Se oli Greekan maalla yks noori mies, kun juoksi Marathonin juoksun...»\n\nJa sitten hän selitti, mistä maratonikilpailut ovat alkunsa saaneet.\n\nJa kun Romsi oli puheensa lopettanut, alkoi kilpailijain\n»sisäänkirjoitus», josta ei kenenkään tarvinnut mitään maksaa. Opettaja\nJatko kirjoitteli omiin papereihinsa, mutta mustakantiseen kirjaan\nmerkitsi vallesmanni kaikkien osanottajain nimet. Ja seuraavat henkilöt\nilmoittausivat kilpailuun:\n\n    Arvi Mäenpää,\n    Alkotti Rantala,\n    Ollin-Mikko,\n    Hietalan Salkko,\n    Sipillan kylän Sääreläispoika,\n    Varpumäen Frans Penjami ja\n    Nestori Vaski.\n\n»Eikö ole ketään muita, jotka uskaltavat yrittää?» kysyi vallesmanni.\n\nOli pitkän aikaa aivan hiljaista.\n\n»Totta kai nyt vielä on muitakin», sanoi vallesmanni.\n\nMutta ei yhtään tullut lisää.\n\n»Vähinäpä ovat juoksijat Heinärannalla», arveli hän ja aikoi jo panna\nkirjansa kiinni, kun samalla kuului huutoja:\n\n»Savukylän poikia tulee tuolla iso lauma!»\n\nJa todella. Siellä tuli maantieltä päin kymmenkunta nuorta miestä,\njoilla kaikilla oli polvihousut sekä urheilulakit ja -kengät.\n\n»Sieltähän ne vasta juoksijat tulevatkin!» ihastuivat palkintotuomarit,\nmutta äsken ilmoittautuneet menivät vähän noloiksi, sillä Savukylän\npoikain joukossa tunnettiin Mäkiniemen Vihtori, joka oli monta\npalkintoa ennen juossut...\n\nJa kymmenkunta Savukylän poikaa ilmoittautui kilpailuun.\n\n»No, nyt tämä alkaa joltakin näyttää», sanoi vallesmanni hyvillään.\n\nMutta kun kaikki oli merkitty kirjaan ja vallesmanni joutui lähelle\nSalkkoa ja Mikkoa, jotka olivat siirtyneet syrjään nuoremmista\nmiehistä, virkkoi hän heille rohkaisevasti:\n\n»No nyt, Salkko ja Mikko, näyttäkää, että vielä olette samoja miehiä,\njotka rosvo Mattsonin otitte juoksulla niskasta kiinni...»\n\nHyvilleen tulivat vallesmannin puheesta Salkko ja Mikko.\n\n»Ja näyttäkää, ettei mene ensi palkinto savukyläläisille!»\n\nYhä karttui väkeä. Jo oli Ojalainenkin tullut ja kaikki Ojalaisen\nlapset. Ei ollut siis kiivas emäntä jaksanut pitää kousissa väkeään,\nvaikka oli isosti uhannut.\n\nMaallinen ilo oli rovastinnankin saanut liikkeelle. Ja kovin mielellään\nolisi lähtenyt rovastikin, mutta »kristittyjen vuoksi» ei tahtonut. Ja\nkaikki muutkin rouvat olivat joukossa.\n\nKekri-Kaisan kahvikauppa kävi hyvin. Rouvatkin hakivat kiviä tai\nmättäitä istuimiksiin ja joivat Kaisan väkevää, kirkkaan ruskeata\nkahvia.\n\nJa hauskaa oli. Naurua ja iloista puhelua kuului, pikkupoikien melua\nja kiljumista. Lämpimästi paistoi päivä vaaran laitaan, ja hyvältä\ntuoksui Kaisan kahvi, jonka lemu sekaantui kuivien risujen kutkuttavaan\nsavunhajuun.\n\nTouhussa olivat palkintotuomarit ja kokoontuivat kiven päälle\nyhteen rykelmään. Ja vallesmanni, joka oli puheenjohtaja, selitti\nkuuluvalla äänellä, mistä oli juostava ja että pitkin linjaa oli lyöty\n»taakakepit» jokaisen sadan metrin päähän.\n\n»Tämä on niin sanottua murtomaajuoksua, ja sen vuoksi on juostava\ntaival valittu mahdollisimman epätasainen ja louhikkoinen», jatkoi\nvallesmanni. »Mutta palkintotuomarit ovatkin sitä mieltä, ettei\npahemmassa paikassa pidetä missään kilpailuja, niin että joka nyt\njuoksee tämän matkan ensin Jannenmäkeen ja sieltä takaisin ja\nohi Erkintarhan Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan, — kuten\nvalkolatvaiset taakakepit tien näyttävät, — se jumaliste juoksee\nsileälläkin maalla...»\n\nKello alkoi olla kaksitoista, ja juoksijat komennettiin riviin, ison\nkiven viereen. Kirjava oli lähteväin joukko. Alushoususillaan oli\nHietalan Salkkokin ja avopäin. Mikolla oli jalassa anturapohjaiset\npaulakengät ja sinertävät kalminki-alushousut, joiden takapuolesta\npaistoi kellertävä sinetti.\n\nSipillan kylän Sääreläispojalla oli valkoiset alushousut, mutta\nvarsisaappaat, polven alta lujaan remmitetyt.\n\nPalkintotuomarit — vallesmanni, Romsi, Herralan Aukusti, Ropsu ja\nJänesvaaran Artturi — olivat jo kaikin kiven päällä, ja Artturi seisoi\nkilpa-ajokello kädessään.\n\nJännitys kasvoi niin juoksijoissa kuin yhä karttuvassa yleisönkin\nparvessa.\n\nHra Jatko kirjoitti: »Matkaan lähdettäessä oli jännitys hirmuinen, ja\nkuolon hiljaisuus vallitsi väkijoukossa. Ei kuulunut hetkeen muuta kuin\nRepo-ojan yksinäinen pauhu...»\n\nVallesmannin oli määrä lukea kolmeen.\n\nLähtijät seisoivat vauhtivalmiina ja odottivat.\n\nJo vallesmanni viimein luki harvakseen:\n\n»Yksi, kaksi ja kolme!»\n\nSilloin pörähtivät kilpailijat kuin ammutut liikkeelle ja hyppelivät\nmenemään kivikkoa poikki myllytielle. Sekaisin olivat kaikki, yhdessä\nrykelmässä melkein...\n\nHra Jatko kirjoitti: »Maa tömisi juoksijain lähtiessä, ja pieniä kiviä\npirskoili pitkän matkaa, kun juoksijat kivikkoa pitkin parastaan\npanivat myllytielle päästäkseen...»\n\nSipillan kylän Sääreläispoika joutui ensiksi myllytielle ja melkein\nheti hänen perässään eräs Savukylän poika, Mäkiniemen Vihtori.\nVimmattua vauhtia he lähtivät painamaan Talvitiehen päin silloin jo,\nkun jotkut kilpailijoista vielä hyppelivät kivikossa...\n\nMikko ja Salkko olivat viimeisiä, jotka myllytielle nousivat. Ja toiset\nhuristivat silloin jo Talvitiehen päin, niin että maa tömisi ja pöly\nlensi...\n\n»Taisi käydä hullusti!» hätäili Salkko.\n\n»Ei ole hätää vielä!» ehti Mikko vastaamaan. »Vasta on taival alussa.»\n\nMyllytielle päästyään kiinnitti Mikko vauhtiaan, niin että kun ehtivät\nTalvitien pihaan, hän oli jo juossut Mäkitalon Arvin ja Savukylän\npoikain ohi...\n\n»Kas vaan Mikkoa... jopa alkaa Mikkokin polkea eri tavalla», hoki\nvallesmanni.\n\nJa suuri oli jännitys kivellä, ja kovin hartaina ja innostuneina\nseurattiin juoksijain menoa.\n\nKun Välijänkän laitaan ehtivät, oli järjestys muuttunut. Mäkiniemen\nVihtori oli eillimmäisenä, toisena Rantalan Alkotti ja kolmantena\nOllin-Mikko. Sääreläispoika oli vasta neljäntenä, ja hänen jälessään\nHietalan Salkko...\n\nMutta Välijänkällä vauhti laimeni. Soikkaroiden ja käsillään koettaen\npitää tasapainoa pyrkivät juoksijat pitkin liukkaan niljakoita teloja,\nja joukosta kuului kiroilemisia. Ei päässyt siinä juoksua Mäkiniemen\nVihtorikaan, vaikka maankuulu oli...\n\nKun etumaiset nousivat teloilta maanrantaan, olivat jälkimmäiset vielä\nmelkein jänkän puolivälissä...\n\n»Mikko on kolmantena... Mikko on kolmantena!» hoki vallesmanni.\n»Saadaan nähdä... saadaan nähdä... Nyt nousevat mellalle... nyt\npainuvat kuin riivatut Varpumäkeen... jo sivuutti Salkko Sipillan\nkylän Sääreläispojan... Nyt palaavat jo Varpumäen pihasta ja painuvat\nJannenmäkeen päin...»\n\n»Saapa nähdä... saapa nähdä!» hokivat muutkin palkintotuomarit, mutta\nJänesvaaran Artturi piti kellosta vaaria kuin varkaasta.\n\nJannenmäkeen asti ei nähnyt muualta kuin kiven päältä. Senvuoksi\nkiipesivät pikkupojat pitkien petäjien latvoihin ja katsoivat sieltä,\nja alhaalla maassa seisovat kysyivät vähä väliä:\n\n»Eroittaako, kuka on eillimmäisenä?»\n\n»Ei oikein eroita... yhtenä vilinänä on koko metsänranta ja\nJannenmäkeen vievä polku...»\n\n»Entäs nyt?»\n\n»Ei vieläkään... Ei muuta kuin vilkkuu ja vilkkuu...»\n\nHra Jatko kirjoitti: »Jännitys kasvoi niin, että pikkupojat kiipeilivät\npuiden latvoihin ja ilmoittivat sieltä kiihtyneille maassaolijoille,\nmissä asti juoksijat milloinkin menivät...»\n\nJuoksijat olivat ehtineet jo Jannenmäkeen, ja vauhti oli nyt jo\nkiukkuista, sillä tuli kysymys, kuka ehtisi ensiksi lähteelle ja\nensiksi takaisin pyörtämään. Viittakepit veivät kuten sanottu vanhan\nJannen ohrapellon ja perunamaan piennarta mutkaten lähteelle. Mutta\nnyt kun vauhdissa juoksivat eivätkä nähneet muuta kuin lähteen luona\npitkän kuusirangan pystyssä ja sen latvassa valkoisen lakanan, eivät\njoutaneet piennarta mutkaamaan, vaan tömähtivät suoraa päätä peltoon ja\nsiitä perunamaan poikki suoraan lähteelle. Ohrapelto taipui ja tähkät\ntutisivat kuin ankaran myrskyn kynsissä, kun mieslauma täyttä ravia\nsiihen porhalsi. Perunamaasta nousi multa korkealle ilmaan, ja naatit\nlentelivät huiskin haiskin... Hirmuinen oli meno.\n\nVanha Janne näki kauhistuksen työn, ja hän riensi portaille, huusi ja\nkirosi ja uhkasi toimittaa linnaan kaikki.\n\nMutta juoksijat eivät häntä kuunnelleet, vaikka näkivätkin hänet\nkirkas kirves kädessä viuhtovan portailla. Ei ollut aikaa kenelläkään\nkuunnella, mitä vanha Janne huusi ja melusi, vaan äkkiä pyörähti\njokainen lähteen luota takaisin ja lähti samoin perunamaan ja pellon\npoikki painamaan jälleen Varpumäkeä ja Välijänkkää kohden...\n\n»Jo palaavat Jannenmäestä!» huusivat pojat puiden latvoista.\n\nJa Jänesvaaran Artturi, kellonkatsoja, sanoi, että hyvin ovat juosseet.\n\nHra Jatko kirjoitti: »Jannenmäkeen asti oli juoksijain vauhti\nerinomaisen nopea, jonka tunnettu hevosmies Jänesvaaran Artturi\nvakuuttaa...»\n\nJannenmäestä Varpumäkeen alkoivat juoksijain välit pidetä. Etummaisena\noli taaskin Mäkiniemen Vihtori, mutta nyt oli toisena Hietalan Salkko,\nja Sääreläispoika kolmantena. Ollin-Mikko oli nyt melkein takimmaisena.\nEi ollut muita Mikon jälessä kuin Varpumäen Frans Penjami ja kolme\nSavukylän poikaa.\n\nVinkeää vauhtia lähestyi miesjoukko Varpumäkeä ja viheliäistä\nVälijänkkää...\n\nMeno oli kova, eikä toinen toisestaan välittänyt. Mutta yhtäkkiä katosi\nOllin-Mikko joukosta, eikä kukaan nähnyt, mihin hän meni...\n\nPalkintotuomarit katselivat kiikarilla Välijänkälle, missä juoksijat\nolivat tulossa.\n\nVallesmanni, jolla oli niin likelletuova kiikari, että kahden\nkilometrin päästä toi miehen melkein viereen, katsoi tarkkaan\nkilpailijain soikkaroimista Välijänkällä.\n\n»Ei näy Mikkoa», puhui hän hätäisellä äänellä, naama punottaen, »ei\nnäy... Siinä tulee ainakin jo kymmenen miestä... Hietalan Salkko on\nneljäntenä, ja hänen jälessään Rantalan Alkotti... Sitten on varmaan\nniitä Savukylän poikia... Niin on, näemmä... Mutta mihinkä helvettiin\non Mikko jäänyt! Nyt on jo tuo eillimmäinen, Mäkiniemen Vihtori, kohta\ntässä laidassa jänkkää... Kuka saakeli siellä roiskahti teloilta\njänkkään! Ha, ha, ha...»\n\n»Se on Sääreläispoika!» huusivat pojat puista.\n\nMutta vallesmanni jatkoi, ottamatta kaukoputkea pois silmistään:\n\n»Jo roiskahti toinenkin jänkkään... Mutta jopa on kummaa, ettei Mikkoa\nnäy... Nyt on Mäkiniemen Vihtori pian jänkän poikki päässyt... Jokohan\nse Mikko oli niin lapsellinen, että heitti kesken...»\n\nMutta yhtäkkiä huusivat pojat puista:\n\n»Mikko juoksee jo Talvitien pihan poikki!»\n\nVallesmanni riemastui, ja nyt hän jo näki kiikarilla, kuinka Mikko\ntäydessä ravissa polki Talvitien pihan läpi ja lähestyi vinhaa vauhtia\nmyllytietä.\n\n»Mikko on eillimmäinen!» huusi hän hyvillään; kukaan ei ymmärtänyt,\nmistä Mikko siihen oli ilmestynyt. Mutta jänkän poikki tultua alkoi\nkilpailijain vauhti yhä enetä. Pitkään ja nopeasti astui Mäkiniemen\nVihtori, polki kuin tulen liekissä poikki Talvitien pihan ja nähtävästi\nkoetti saavuttaa Mikkoa, joka vieri tulemaan myllytien vastaletta\nniinkuin kerä. Mutta vara oli jälessä tulevillakin parantaa vauhtiaan.\nJa aivan lähellä Mäkiniemen Vihtoria vihkaisivat Rantalan Alkotti\nja Sääreläispoika, joka oli toiset saavuttanut, vaikka loiskahtikin\njänkkään... Kolmantena ja kumman nopeasti kynsi nyt Varpumäen\nFrans Penjamikin, huitoen käsillään hirmuisesti. Hietalan Salkko\nvaaksoi Frans Penjamin kantapäillä ja näytti yrittävän edelle, mutta\nei päässyt. Mäkitalon Arvi ja Savukylän pojat juoksivat yhdessä\nrykelmässä, ja heidän jälessään Nestori Vaski, jonka juoksu näytti\nolevan toivotonta taistelua.\n\nJännitys kasvoi, ja juoksijain vauhti yhä eneni.\n\nMikko vieri tulemaan etumaisena kuin kerä, ja kun hän ehti mökkinsä\nkohdalle ja Apunlaaksoon päin oikaisi, huusi vallesmanni:\n\n»Mikko... Elä päästä enää edellesi ketään! Kiinnitä... kiinnitä!»\n\n»Hyvä on askel, ja niin nopea, ettei silmä eroita», sanoi Herralan\nAukusti, Mikkoa kehuen.\n\nMuut juoksijat seurasivat äskeisessä järjestyksessä, mutta Apunlaakson\nja Virnemäen välissä pääsi Hietalan Salkko Frans Penjamin edelle...\n\n»Saapa nähdä, kuinka tuossa käy!» sanoivat palkintotuomarit.\n\nMikko oli ehtinyt jo Virnemäen pihaan, joka sääntöjen mukaan oli\nkahdesti mennen tullen kierrettävä. Mikko oli toista kierrosta\njuoksemassa, kun Mäkiniemen Vihtori potkaisi vihaiseen vauhtiin ja\nvilahti Mikon edelle. Sääreläispoika yritti samoin, mutta Mikko jaksoi\nvielä pysyä edellä.\n\nPalkintotuomarit ja muu yleisö huusivat ja nauroivat.\n\nHerra Jatko kirjoitti: ... »erinomaisen jännittävä oli hetki Virnemäen\npihalla, missä Mäkiniemen Vihtori ajoi Mikon edelle...»\n\nMäkiniemen Vihtori ja Mikko nousivat jo Repovaaran päälle, Mikko\nkynsien kuin riivattu perässä. Mutta äkkiä sai Sääreläispoika kuin\nsähkön sysäyksen ja vilahti Mikon edelle, ja vähän päästä suhahti\nRantalan Alkottikin...\n\nMikko kuuli jälessään tulevan Hietalan Salkoksi, ja nyt koetti hänkin,\nminkä lyhyet jalkansa antoivat... Mutta kivikkoinen ja kannikkoinen oli\nRepovaaran laita ja raskasta juosta jyrkkää vastaletta...\n\n»Vihtori voittaa!» huusivat jo pikkupojat.\n\n»Sipillan kylän poika voittaa!» huusivat toiset.\n\n»Ei tiedä, ei tiedä», sanoi vallesmanni. »Vielä on matkaa!»\n\nVaikka nyt jo näkyi, kutka ensimmäisinä perille saapuisivat, ei vielä\nollut varmaa, kuka ensi palkinnon saisi, sillä siksi yksiväkisiä\nnäyttivät juoksijat olevan, ainakin ne, jotka etumaisina juoksivat.\n\n»Ei siitä vielä tiedä», ennusteli vallesmanni ja katsoi kiikarillaan\nYlipään Vilhemin suoviljelykselle päin, jonne juoksijat juuri olivat\npääsemässä.\n\nVallesmannin ennustus näyttikin olevan oikea. Sillä kun juoksijat\ntulivat takaisin alas jyrkkää, kivikkoista ja kannikkoista vaaran\nkuvetta, muuttui järjestys. Etumaisena oli Mikko, joka paljon muita\nedellä vieri kuin tumma pallo pitkin vaaran laitaa, kivet ja kannot\nsukkelaan vältellen. Ja melkein Mikon kantapäillä, samoin keränä\nvierien, vihkaisi Varpumäen Frans Penjami. Mutta kaukana heistä olivat\nvielä Mäkiniemen Vihtori, Sääreläispoika, Hietalan Salkko ja Rantalan\nAlkotti, jotka eivät jyrkässä vaaran louhikossa uskaltaneet päästää\ntäyteen vauhtiin, vaan kiertämällä ja vastakynsin kyhnien koettivat\nvaarallista myötälettä lankeamatta alle juosta.\n\nJälkiroikassa, johon Mäenpään Arvikin oli jäänyt, lankesi monta poikaa,\nja kerran keikahti Sääreläispoikakin, mutta nousi kuin nuoli pystyyn\ntaas...\n\n»Enkös arvannut! Enkös arvannut!» hoki vallesmanni.\n\nJa herra Jatko kirjoitti: ... »oli kerrassaan mielenkiintoista nähdä\njuoksijain tulevan jyrkkää laitaa alas, se oli todella 'lennokasta'\njuoksua...»\n\nVirnemäen pihassa, joka oli nytkin kahteen kertaan kierrettävä, syntyi\nhirmuinen kilpajuoksu ja taistelu palkinnoista. Sillä vaikka Mikko ja\nFrans Penjami olivatkin muista edellä, saavuttivat heidät toisella\nkierroksella Mäkiniemen Vihtori, Sääreläispoika ja Rantalan Alkotti, ja\nsilloin alkoi hirmuinen ottelu... Maa tömisi, Virnemäen pirttirakennus\ntutisi, ja hiekka ja pienet kivet lentelivät ikkunoihin...\n\nHirmuisen jännittävä oli hetki, sillä taival oli pian lopussa, ja kuka\nnyt ensiksi ehtisi...\n\nVallesmanni huusi ja viittoi, ja Mikko oli kuulevinaan, että hänen\nnimeään huudettiin. Ponnistaen kaiken voimansa, tukka pystyssä ja\nsilmät renkaina, painoi hän kuin henkensä kaupalla eikä päästänyt\nVihtoria edelleen... Oravana kiersi hän Virnemäen pihan, pyyhälsi kuin\nvarjo Apunlaaksoon ja oikaisi siitä suoraan Erkintarhaa kohti...\n\nHän kuuli huutoja ja nimeään mainittavan, mutta nuolena hyppäsi hän\nkiveltä kivelle, jalka varmana ja vielä jänteissä... ja tömähti kuin\npyssyn suusta ison kiven viereen Erkintarhaan...\n\nMelkein samassa oli Mäkiniemen Vihtorikin siinä, ja hänen perässään\nHietalan Salkko. Silmät suurina ja sieraimet kuin ajetuilla poroilla he\nhuokuivat, ja vesi tippui hiuksien nokista.\n\nKuului hurraata ja kovaa melua. Mutta ei kauan viipynyt ennenkuin\nsaapuivat Sääreläispoika, Frans Penjami ja Rantalan Alkotti yhdessä\nrykelmässä kaikki. Ja heistä vähän jälempänä tuli Mäkitalon Arvi erään\nSavukylän pojan kanssa. Näiden takana saapuivat Nestori Vaski ja loput\nSavukylän poikia.\n\nSuuri oli hämmästys, huuto ja melu.\n\n»Mikko voitti! Mikko voitti!» huusivat pikkupojat ja laskeusivat puista\nmaahan.\n\nHerra Jatko kirjoitti kuin tulisessa tuskassa. Vallesmanni kehoitti\nhurraamaan Mikolle, Vihtorille ja Hietalan Salkolle... Jänesvaaran\nArtturi ja muut palkintotuomarit tarkastelivat tuloksia, ja kova oli\nmelu, huuto, nauru ja riemun rähäkkä...\n\nKaikille juoksijoille tarjottiin ilmaiseksi vehnäskahvit, ja joka\npolttaa halusi, niin hänelle sikari.\n\nHyvillään olivat kaikki, nekin, jotka jälkimmäisinä perille joutuivat.\n\nHauskaa oli.\n\nMikon ja Salkon puolesta oli vallesmanni kovin hyvillään, ja moneen\nkertaan muisteli hän toisille palkintotuomareille, kuinka Salkko ja\nMikko silloin juoksivat, kun rosvo Mattsonia kiinni pyysivät...\n\nPalkinnot jakaantuivat siis seuraavasti:\n\n    Ensi palkinto: Ollin-Mikolle,\n    toinen: Vihtori Mäkiniemelle,\n    kolmas: Hietalan Salkolle,\n    neljäs: Sääreläispojalle,\n    viides: Frans Penjamille,\n    kuudes: Rantalan Alkotille,\n    seitsemäs: Mäkitalon Arville,\n    kahdeksas: Piippos-pojalle Savukylästä.\n\nJa jokaiselle Savukylän pojalle ja Nestor Vaskelle annettiin\nkehoituspalkinto, koska rahoja riitti ja koska kaikki olivat parhaansa\npanneet ja raskaan taipaleen loppuun asti kunnialla kilvoitelleet.\n\nJuhlallinen ja unhoittumaton oli hetki, kun vallesmanni punaisesta\nlompakostaan puhtaita, laittamattomia seteleitä palkintoina jakoi, ja\njokaiselle oli hänellä ystävällinen ja kehoittava sana lausuttavana...\n\nJuhlallinen oli hetki, eikä silloin muuta kuulunut kuin Kekri-Kaisan\nkahvin kuohuminen ja vallesmannin puhe...\n\nMutta juuri kun vallesmanni oli saanut palkinnot jaetuksi ja mieliala\noli juhlallisimmillaan, ilmestyi vanha Janne tuimana miehenä\nlautamiehen kanssa paikalle. Ja kovalla äänellä alkoi hän nyt selittää,\nmitä vahinkoa juoksijat olivat hänen ohrapellolleen ja perunamaalleen\ntehneet, — olivat polkeneet ja tallanneet niinkuin sotajoukko olisi\nsiitä poikki kulkenut. Ja haastaa uhkasi nyt kaikki: »viljamaan\npolkemisesta ja kotirauhattomuudesta, edesvastuuta ja palkintoa».\n\nMutta vallesmanni, tuttava mies Jannen kanssa ja aina nokkela asioissa,\nmeni Jannen viereen, löi olkapäälle ja jotakin korvaan kuiskasi...\n\nJa äkkiä leppyi Janne. Ja kun vielä tarjottiin vehnäskahvit ja sikarit,\nniin istui siihen toisten joukkoon ja oli niinkuin muutkin, nauroi ja\npiti hauskaa.\n\n»Kaikki olkaamme iloiset!» sanoi vallesmanni leikkisästi; mutta moni\nluuli tietävänsä, mitä vallesmanni oli Jannelle kuiskannut... että\noli luvannut nisujauhosäkin pellon polkemisesta ja ensi vuoden verot\nperunamaasta...\n\nKun kaikki virallinen puoli oli toimitettu ja palkintotuomaritkin\nvihdoin joutivat kahville, kysäisi vallesmanni kuiskaamalla Mikolta:\n\n»Mistä hiivatista sinä siihen Talvitien pihalle yhtäkkiä ilmestyit, kun\nsinua ei Välijänkällä näkynyt?»\n\nJa Mikko kuiskasi vastaan:\n\n»Minä kiersin vaaran laitaa, johon jo ennen olin pilkkonut polun...»\n\nVallesmanni nauroi, mutta kun muut kysyivät, mitä nauroi, niin arveli\nvain:\n\n»Kysykää Mikolta!»\n\nMuille jäi toistaiseksi salaisuudeksi se, mistä Mikko oli yhtäkkiä\nTalvitien pihaan ilmestynyt, sillä tulipa mistä hyvänsä, niin joka\npaikasta oli pitempi matka kuin suoraan Välijänkän poikki.\n\nHerra Jatkokin oli saanut selostuksensa konseptin valmiiksi ja jouti\nhänkin nyt kahville.\n\nKello kävi jo kuutta, ja päivä oli hyvin lännellä. Ihana, lämpöinen\nelokuun ilta alkoi. Pikkupojat juoksivat nyt kilpaa, ja Jänesvaaran\nArtturi katsoi heille mieliksi kilpa-ajokelloansa...\n\nJa herra Jatko kirjoitti vielä konseptiinsa:... »epäilemättä nämä\njuoksukilpailut herättävät innostusta nousevassa nuorisossa, sillä\nnyt jo heti näyttävät nuoret pojat alkavan kilpailla. Ehkäpä ei enää\nole hämärässä tulevaisuudessa se aika, jolloin Heinärannaltakin\nmaailmanmainioita juoksijoita ilmaantuu. Sillä tämänpäiväiset tulokset\njo osaltaan osoittavat, että Heinärannalla on juoksulahjaista kansaa,\njoka...»\n\n»Opettaja on hyvä ja juopi kahvinsa, ettei ehdi jäähtyä», keskeytti\nhänet Kekri-Kaisa.\n\nMutta hetken päästä hyppäsi metsäherra taas kivelle ja piti innostavan\npuheen, kovasti kiitellen kaikkia osanottajia. Ja lopuksi taas puhui\nsiitä, josta oli puhunut kilpailujen alussakin:\n\n»Se oli yks noori mies Greekan maalla, kun juoksi Marathonin...»\n\nHerralan Aukusti puhui sitten. Tunnettuna hevosmiehenä hän ymmärsi\n»juoksun päälle».\n\n... »ja mitä tulee siihen, että hänellä oli juoksussa hyvä malli, selvä\naskel ja vauhti tasaisesti enenevä, niin kyllä minun täytyy sanoa,\nettä...»\n\nMutta Aukustia ei kuunneltu, sillä herrat puhelivat keskenään, ja\npikkupojat saivat huutaa niin paljon kuin tahtoivat.\n\nJa lämmin elokuun ilta tuli. Repo-oja pauhasi, vaahto myllersi\nmyllynränneissä, ja tuulenhenki liikutteli lakanalippuja riukujen\nlatvassa.\n\nJa kaikille läsnäoleville jäi näistä ensimmäisistä Heinärannan\njuoksukilpailuista pysyväinen muisto mieleen.\n\n\n\n\nV\n\n\nHeinärannan vallesmanni istui vieraittensa kanssa virkahuoneessaan\nhauskasti jutellen.\n\nOli syyskuu menossa, sillä juoksukilpailusta oli pari viikkoa kulunut.\nPaikkakunnan lehdessä »Tunturissa» oli ollut seikkaperäinen selostus\nkilpailusta. Sen oli opettaja Jatko laatinut ja värittänyt kilpailut\nkerrassaan loistaviksi, ylistäen Heinärannan herroja ja heidän palavaa\nurheiluintoaan.\n\nTosin oli kilpailujen jälkeisinä päivinä kuulunut ankaroita arvosteluja\nkristittyjen puolelta, ja herrojen syyksi oli koko hullutus pantu. Oli\nvallesmanni saanut kuulla, että kantelukirjelmä pannaan kuvernööriin\nja valitetaan herrain hullutuksista. Mutta hän ei ollut kuulemistaan\nmillänsäkään. Eipä siinä ollut kenellekään sattunut mitään vahinkoa.\nVanha Janne oli hyvitetty, eikä hänellä ollut mitään kantelemista. Ja\nkaikki juoksijat olivat olleet tyytyväisiä.\n\nKaksi viikkoa oli jo kulunut, eikä asiasta kuulunut tuon kummempaa. Ja\nnyt kun herrat taas olivat koolla ja illan kuluksi maistelivat totia,\ntuotiin vallesmannin posti, virkakirjeitä ja sanomalehtiä vahva pinkka.\n\n»Onpa siinä nyt taas», sanoi hän ja silmäili pinkkaa.\n\nKun sitten hetken kuluttua avasi erään kirjeen, vilahti hänen silmäänsä\nHeinäranta... Uteliaana alkoi hän silmäillä asiakirjavihkoa ja huomasi,\nettä siinä nyt oli se valituskirjelmä juoksukilpailusta...\n\nVieraat herrat tulivat uteliaiksi, ja kaikki kokoontuivat vallesmannin\nympärille näkemään ja kuulemaan.\n\n»Lue ääneen, että mekin kuulemme!» kehoitti Romsi. Ja vallesmanni luki,\nnauru silmissä ja suupielissä:\n\n Herra kuvernööri, oste Oulu.\n\n Herra kuvernööriltä pyyvän kysyä ja ilmoittaa tuosta Heinärannan\n kilpajuoksusta, että onko se luvallista kun on faanojakin ollut\n kolmessa paikassa Erkintarhassa, Ylipään Vilhemin suoviljelyksen\n vieressä ja Vanhan Jannen lähteen vieressä ja kysyn eikö faanaus ole\n kielletty ja herrat teit puolikuppisia illalla ja semmoinen elämä\n kuului koko päivän, että Rantavälimaan kuja kaikui, sillä minä olin\n kujalla, kun en malttanut mennä poiskaan. Kysyn onko luvallista, kun\n Sipillan kylän sääreläispoikakin sairasti jalkaansa monta päivää ja\n maallinenkin laki semmoisesta nuhtelee vaikka faanat olivat lakanoita.\n Kaikki muut pelkäsit eikä panneet nimeään, vaan minä en pelkää eikä\n käy meillä panttaamassa elämänsä päivänä ja meänkin poika on kuin\n hulluksi tullut juoksemaan, samoin kaikkien krannien.\n\n Heinärannalla elokuun 23 p. 1912.\n\n                                         Eeva Karoliina Peltomäki\n                                      aika talon emäntä ja leski nyt.\n\n  Kirjottanut pyynnöstä:\n  Jonas Nällhuuti,\n  kirjuri ja asianajaja.\n\n Lähetepäätös.\n\n »Nämä valituskirjat lähetetään Heinärannan piirin nimismiehelle,\n joka vaatikoon valittajalta Eva Karoliina Peltomäeltä selvemmän\n valituskirjelmän ja erittäin selvityksen siitä mitä valittaja\n tarkoittaa sanoilla 'faanaus' ja 'faana' (lippuko?) ja palauttakoon\n sitten tämän valituskirjevihkon oman selityksensä seuraamana. Oulun\n lääninkansliassa syyskuun 4 p. 1912.»\n\nVallesmanni nauroi henkimenossa, mutta muut herrat kiroilivat.\n\n»_Sakramenskade käring_!» noitui metsäherra.\n\nMutta yhtäkkiä lakkasi vallesmannikin nauramasta, kävi vakavaksi ja\nvirkkoi:\n\n»Hänellä ei siis ollut muusta valittamista...»\n\nToiset katsoivat vallesmanniin kysyvästi.\n\n»Huomaattehan, että tarkoitus on valittaa vain siitä, että siellä oli\nliput...»\n\nNyt toisetkin älysivät ja jäivät pitkäksi aikaa mietteisiinsä.\n\n\n\n"]