[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_WZMUUgn9QFYSC8Yoow5RzMnsL2sU6c3mhQYEgS2Hek":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},327,"Iloisia juttuja II","Jääskeläinen, Kaapro (oik. Mäkelä, August Bernhard)",1863,1932,"327-jaaskelainen-kaapro-iloisia-juttuja-ii","327__Jääskeläinen_Kaapro__Iloisia_juttuja_II",null,"novelli",[14],"huumori",[],"fi",1908,20277,128891,false,20760,[23],"Fiction",[25,26],"Humour","Short Stories","\"Iloisia juttuja II\" by Kaapro Jääskeläinen is a collection of fictional tales written in the early 20th century. This work delves into the lives and experiences of various characters, exploring themes of human nature, societal norms, and the quirks of everyday life in Finnish society. The characters frequently find themselves entangled in humorous and satirical situations, reflecting Jääskeläinen's keen observations on life.  The opening of the book introduces us to various characters living in rural Finland. The narrative begins with a whimsical tale of a man who becomes a government official simply by keeping a record of local residents, leading to comedic consequences involving his household and a beloved dog named Jeppe. The story unfolds to highlight the absurdity of bureaucratic practices and societal expectations, as the protagonist Joel grapples with family dynamics and personal conflicts while trying to navigate the challenges posed by the local \"henkiherrat\" (officials). This sets the stage for a series of humorous interactions and reflections that showcase the author's blend of wit and social commentary. (This is an automatically generated summary.)",[],308,"Humoristinen novellikokoelma sisältää satiirisia kertomuksia suomalaisesta kansanelämästä ja virkamiesten edesottamuksista. Teksteissä tarkastellaan muun muassa Kuopion pikkukaupunki-elämää ja savolaisia ihmistyyppejä veijarimaisella otteella.","Kaapro Jääskeläisen 'Iloisia juttuja II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 327. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ILOISIA JUTTUJA II\n\nKirj.\n\nKaapro Jääskeläinen\n\n\nVihtori Kosonen, Helsinki, 1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSatu henkiherrasta ja Härkämäen Jepestä\nKäynti Mahdin luona Sudanissa\nLiena Jääskeläinen, syntyisin Tuppurainen\nKasvatus tosi vaimon kaltaiseksi\nLienan palaaminen\nMatti Juntusen matikan pyynti\nKieroja kohtia elämässä\nKaksi kovaa \"protestia\"\nKun kaikki rehelliset ihmiset kuolevat pois\nViinajuttu\nPikkukaupunki-kuvauksia:\n  1. Kuopion satama ennen aikaan\n  2. Kuopion kadut\n  3. Kuopion runollisuus\n  4. Kuopion uusin kirkko\n\"Lainkuuliaista kansaa\"\nYljän tulo\nNälkävirkoja\nTotuuden tynkä\nVaatteita pakanaraukoille\nKuinka Matti Mönkkönen erosi sielunpaimenestaan\nKansakoulun perustaminen Savossa\n\"Siunaa valtakunnan sotajoukkoa!\"\n\"Maailman lopun\" kirja\nMikä on oikea erotus herran ja työmiehen välillä.\nNykyaikainen \"hyvä paimen\"\n\n\n\n\nSATU HENKIHERRASTA JA HÄRKÄMÄEN JEPESTÄ.\n\n\nOli kerran mies maan päällä, kaukana vuorten, laaksojen ja järvien\ntakana. Hänellä oli tapana kirjoittaa kerran vuodessa suureen kirjaan\nkaikkien niiden nimet, jotka sillä seudulla asuivat.\n\nKun kuningas tämän kuuli, arveli hän, että miehen kirjoista voi olla\nvaltakunnalle hyötyä, ja alkoi maksaa hänelle palkkaa. Silloin\nsanottiin, että hänellä oli virka. Ja koska hän ennestään oli mies,\ntuli hänestä \"virkamies.\"\n\nPalkan maksamisesta oli se seuraus, että hänestä muutamien vuosien\nkuluessa tuli herra. Ja koska hänessä ennestään oli henki, sanottiin\nhäntä nyt \"henkiherraksi.\"\n\nMutta palkan maksamisesta oli toinenkin seuraus. Kaikissa muissakin\npaikoissa rupesi aina joku mies samalla tavalla panemaan ihmisten nimiä\nkirjaan, ja kuninkaalta meni paljo rahaa heidän palkoikseen. Sentähden\ntäytyi kuninkaan ruveta alamaisiltaan kantamaan rahaa sijaan, ettei\ntulisi konkurssia, ja että hän ja hänen virkamiehensä pysyisivät\nhengissä. Siitä syystä sanottiin sitä rahaa \"henkirahaksi.\" Sitä\nkannettiin miehiltä 2 markkaa ja naisilta 1 markka. Yhteen aikaan, kun\nihmisillä yleensä oli huono käsitys toisistaan ja korkea ajatus\nkoirista, säädettiin kaupungin koirista maksettavaksi henkirahaa 6\nmarkkaa ja maalla asuvista 2 markkaa, yhtä paljon molemmilta\nsukupuolilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli Härkämäen kylässä talo, jossa asui isäntä Aapeli, hänen kaksi\ntäysikasvuista poikaansa, Joel ja Jojakim sekä iso musta kartanokoira\nnimeltä Jeppe, ynnä tarpeellinen määrä naisväkeä talouden toimissa.\nMutta pojilla ei ollut emäntiä. Sensijaan oli Jeppe heidän\nlemmikkinään, sillä se ei laskenut syrjäisiä taloon päivällä eikä\nyöllä, ja piti varsinkin kesäaikana talon aittaa silmällä. Eikä ollut\nvielä yhdessäkään tappelussa jäänyt \"miestä huonommaksi.\" Kun\nkoiraverosta alkoi huhuja liikkua, uhkasi ukko Aapeli ottaa Jepeltä\nhengen, sillä hän ei ollut sen hurskaan Aapelin luontoa, sen joka sai\nsurmansa Kainin kädestä.\n\n\"Tapettavahan se on!\" vastasivat pojat yhdestä suusta. Mutta kuitenkin\npäättivät molemmat veljet itsekseen tehdä kaikki, mitä suinkin voivat,\nJepen pelastamiseksi.\n\nEräänä päivänä katosi talosta Joel. Hän tuli kotiin iltasella, oli\nvihainen ja ähki kuin olisi saanut selkäänsä, mutta ei kuitenkaan\nvirkkanut kenellekään mitään. Se ei ollutkaan harvinaista, että Joel\nsai takkiinsa, sillä hän oli hintelä mies, vaan pahasisuinen. Ei\nlähtenyt koskaan pakoon eikä pyytänyt armoa, mutta kun hän ei kyennyt\npitämään puoliaan, oli seuraus semmoisesta käytöksestä hyvin arvattava.\n\nNyt oli hän käynyt henkiherran luona. Se oli rotevanlainen mies ja\nhyvin pikainen.\n\n\"Miste sine on?\"\n\n\"Olenpahan vaan tuolta selän takaa.\"\n\n\"Mike selen taka?\"\n\n\"Härkämäestähän minä olen.\"\n\n\"Numero?\"\n\n\"Viistoista on numero.\"\n\n\"Asia?\"\n\n\"Olisi se meidän Jeppe pantava verolle.\"\n\n\"Mike Jeppe?\"\n\n\"Se musta, jos henkipuukhollari on sattunut näkemään.\"\n\n\"Ei mine on sattunu neke. Trenki Jeppe? -- Sukunime?\"\n\n\"Renkikö -- ei se ole renki.\"\n\n\"No, piikako se pärkkele olla? -- Sukunime?\"\n\n\"Eihän sillä tietenkään ole sukunimeä.\"\n\n\"Isen nime sitte?\"\n\n\"Sen pappilan Niilo-vainaan pentujahan se on.\"\n\n\"Penttuja? -- Kuinka sine haastele sinu esimeehe kans?\"\n\nHenkiherran seinällä oli aina ase, notkeanlainen piiska jolla hän usein\nopetti lainkuuliaisuutta ja sopivia tapoja kihlakunnan talonpojille.\nNyt sai hän yhden niitä nautintorikkaita hetkiä, että tämä ase pääsi\nviralliseen käyntiin. Pari kertaa se huiskahti läpi ilman ja lankesi\nJoelin uppiniskaiseen selkään. Mutta henkiherra tahtoi nauttia enemmän,\ntahtoi vielä kiduttaa uhriansa kysymyksillä ja sitte sopivassa\ntilaisuudessa jatkaa miehen pehmittämistä. Joel ei tapansa mukaan\nryhtynyt mihinkään varokeinoihin, ei mennyt pakoon eikä koettanut tehdä\nvastarintaa.\n\n\"Mite sine nyt sano?\"\n\n\"Kiitos kysymästä! Enpähän mitään.\"\n\n\"Vai ei mitten? Sine teke jekku sinu esimeehe kans!\"\n\nTaas pari huimausta.\n\n\"Enhän minä mitä jekkua tee. Jos herra henkipuukhollari vaan panisi\nkirjaan sen meidän Jepen, niin tässä olisi 2 markkaa.\"\n\n\"2 marka! No kuittengin se ole trenki, ja sine sanno se olla piika.\"\n\n\"Enhän minä ole sanonut.\"\n\n\"Sine valehtele veelä.\"\n\nTaas vonkui piiska.\n\n\"Koirahan se on, meidän musta Jeppe\", huusi Joel vihdoinkin hädissään.\n\n\"Sine koira, iso koira! Paneko mine sinut kirjan vai kirjottako mine\nsinu selkä peel?\"\n\nSitte soitteli henkiherra vielä hetken Joelin selkää ja ajoi hänet sitä\ntehden ulos. Koska henkiherra näin osoitti olevansa haluton jatkamaan\nkeskustelua, päätti Joelkin jättää asian tällä kertaa sikseen.\n\n\"Minä menen huomenna kyntämään\", ajatteli hän. \"Silloin otan ajaakseni\nvanhan Ruskon, jota ei kolmeen vuoteen ole tallista liikutettu. Se on\näärettömän laiska, mutta tunnen että käsivarteni vaatii harjoitusta.\"\n\nHän leikkasi metsästä soveliaan vesan ja alkoi sillä hutkia pensaita\ntiepuolissa.\n\n\"Noin, noin se henkiherra minua löi -- ja noin lyön minä huomenna\nruunaa. Noin, noin...\"\n\nHän puri hammasta, löi kiukkuisesti ja silpoi pahanpäiväisesti nuoria\npuun taimia. Mutta hänen lyödessään tuntui selässä omituinen jomotus,\nja kun hän takakäteen sitä koetteli, oli siellä alankoja ja\nharjanteita, joita siellä ei aina ollut, vaan joita hän oli ennenkin\npoikkeustapauksissa huomannut.\n\n\"Semmoinen se on huomenna ruunankin selkä!\" -- Tämä ainoa ajatus toi\nedes hiukan lohdutusta Joelin synkkään mieleen. Jos hän olisi edes\nvoinut voittaa Jojakimin, ja kostaa pahan mielensä hänelle! Mutta siinä\noli poika, joka säilytti ihonsa. Ihan syntyiltään tappelija, vahva ja\nroteva, ja luonto tulinen kuin mustalaisen. Jojakim oli tullut isäänsä,\nmutta Joel äitiinsä.\n\nNäissä mietteissään tuli Joel kotiin. Siellä ei hän syönyt eikä juonut\neikä puhunut yhtään sanaa, vaan meni maata. Koetti niin paljon kuin\nmahdollista maata kylellään.\n\nAamulla ei hän enää ollut niin tyytymätön kohtaloonsa kuin eilen. Ruuna\njäi sittekin talliin, ja päivällisaikana Jojakim jo sai veljensä\npuhelemaan.\n\n\"Missä sinä eilen kävit?\"\n\n\"Kävinpähän vaan.\"\n\nJojakimin veri kuohahti. Aina kun Joel sanoi \"kävinpähän vaan\", oli hän\nkäynyt Lehmäniemessä. Siellä oli kaksi tytärtä, joista Härkämäen pojat\nkatsoivat velvollisuudekseen valita emännän itselleen. Se sopi kaikin\npuolin äärettömän hyvin. Vanhukset olivat myöten, eikä kukaan ollut\nvastaan. Mutta yksi kohta vähän kangerti tässä asiassa. Tyttöjä kyllä\noli kaksi -- vaan kysymys oli siitä, tokko kumpanenkaan olisi huolinut\nsiitä toisesta. Ainakin Jojakimin mielestä oli se huonotekoinen, se\nvanhempi, ja kaikkein mielestä se oli toissilmä. Tämä on ymmärrettävä\nniin, että hänellä kyllä oli kaksi silmää, mutta ainoastaan vasen oli\nkäytettävässä kunnossa. Oikeassa ei näkynyt keskellä mitään semmoista\nmustempaa kuin muiden ihmisten silmissä, vaan kaikki oli yhdennäköistä\nvaalahtavaa, kuin jos olisi pannut munankuoren sinne silmäkulman alle.\nSentähden istui hän aina niin, että oikea silmä oli nurkkaan päin, ja\nyleensä piti huivia päässään enemmän kuin ilmanlaadun vuoksi oli\ntarpeellista.\n\nNuoremmasta taas ei riittänyt molemmille. Tosin ei tästä asiasta ollut\nveljesten kesken koskaan pidetty tarkkaa neuvottelua. Mutta Jojakim\npahoin pelkäsi, että Joelin maku, eli toisin sanoen sydän, oli valinnut\nsaman kuin hänkin. Jojakim oli monasti ajatellut asiaa puhtaan oikeuden\nkannalta: vanhempi veli ja vanhempi sisar olivat luodut toisiansa\nvarten, ja taas nuorempi nuoremmalle. Rippikoulussa oli hän kuullut\nkerrottavan hurskaasta Jaakopista, joka joutui pahaan pulaan, kun\nhänelle työnnettiin kaksi sisarusta. Ennen olisi Jojakim kuitenkin\nollut hänen sijassaan, sillä Jaakopille ei tullut muuta vahinkoa, kuin\nettä menetti aikaa, sillä lopulta sai hän periä molempain tyttärien\nosan. Mutta tässä oli vaikeampi tapaus ratkaistavana.\n\nItse asiassa se ei Jojakimia suuresti surettanut, vaikka Joel oli\ntuolla käynytkin, sillä hän tunsi etevyytensä tarpeeksi hyvin. Hänestä\noli aina tuntunut siltä kuin olisivat tyttö-ihmiset olleet halukkaita\nhiukan tekemään pilkkaa Joelista. Ja siinä he Jojakimin mielestä eivät\nsuuresti erehtyneetkään. Mutta se pisti hänen vihakseen, että Joel\nsiellä, niinkuin hän luuli, kyönitti yksinään arkipäivinäkin ja tahtoi\nhäneltä aina salata nuo retkensä.\n\nSitäpaitsi oli toiselta puolen vähän syytä pelkoonkin. Joel oli\nvanhempi, hänestä tulisi siis Härkämäen isäntä, kun isä kuolee. Vielä\npidettiin häntä tyynemmän ja tasaisemman luontoisena kuin Jojakimia.\nJos ne tytöt hyvinkin ottavat tuommoisia asioita lukuun?...\n\nJojakim mietti tätä ja katsoi velvollisuudekseen syötyä lähteä\nvuorostaan hänkin Lehmäniemeen -- jos ei muun vuoksi, niin Joelin\nkiusaksi.\n\nHän teki juuri niin, kuin oli ajatellutkin: meni Lehmäniemeen, istui\npenkille siellä ja katseli, piippua poltellen, talon tyttäriä. Nuorempi\npuuhaili tuvassa, keitti kahvia, ja Jojakim oli näkevinään, että hän\nkatseli häntä jokseenkin hellillä silmäyksillä. Vanhempi kävi myös\ntuvassa ehtimiseen, kulki huivi päässä läpi tuvan ja koetti aina\nasettaa matkansa niin, että vasen silmä selvästi näkyi Jojakimille.\nMutta näin keskellä päivää kiireellisten kesätöiden aikana ei\npuheleminen eikä muu leikinlyönti oikein tahtonut sujua.\n\nJojakimia alkoi haukottaa. Hän täytteli ja tyhjenteli myötäänsä\npiippuaan, mutta pohjatupakat jäivät useimmiten polttamatta.\n\nLopulta hän kuitenkin kyllästyi tähän turhaan haaveksimiseen eli\n\"noljotukseen\", jota sanaa hän itse olisi käyttänyt. Kun tuli semmoinen\nloma, ettei tuvassa ollut asiaankuulumattomia henkilöitä, vaan\nainoastaan hän ja talon nuorempi tytär kahden kesken, otti hän lakin\nkouraansa ja kysyi:\n\n\"Mitä sinä Anna oikein minusta arvelet?\"\n\n\"Pitäisikö sinusta mitä arvella?\"\n\n\"Elä viisastele, sano vaan minkälainen mies minä olen?\"\n\n\"Etkö tuota itse paraiten tienne.\"\n\n\"Elä sinä mahtaile, kuule! Luuletko sinä, ettei muualla ole tyttöjä?\"\n\n\"Mitä sinä sitte täällä teet?\"\n\n\"Ei nyt kiistellä, Anna! Mutta etköhän saisi minusta semmoista miestä\nitsellesi kuin jostakusta toisestakin?\"\n\n\"Kestä toisesta?\"\n\n\"Vaikkapa Joelista!\"\n\n\"Saisi niitä kotivävyjä muitakin.\"\n\n\"Eipä minunlaistani!\"\n\n\"Mokomatakin viholaispensasta!\"\n\n\"Vai viholaispensasta! Eläpäs mitään. Mikäs sinä sitte ole? --\nAmpiaispesä!\"\n\n\"Sinä sitä olet ampiaispesä, ja mustalainen, päätappelija oikein!\"\n\n\"Kyllä minä sinut vielä kengitän!\"\n\nMutta kosinta jäi kesken, sillä samassa pistäytyi äiti tupaan. Ennen\nlähtöään ennätti Jojakim kuitenkin vaihtaa Annan kanssa vielä muutamia\nhaukkumasanoja, joka vaan todisti heidän likeistä väliään. Sillä\nsamalla vaihdettiin myös silmäniskuja, jotka puhuivat aivan toista\nkieltä.\n\nTultuaan eteiseen huomasi Jojakim konttorin oven olevan raollaan, ja\nraosta jotakin mustaa. Tarkemmin katsottuaan huomasi hän sen olevan\nmakkaran. Ja makkaran toisessa päässä hän arvasi olevan Marin, talon\nvanhemman tyttären. Makkara oli luonnollisesti aijottu hänelle\nlahjaksi. Mutta Jojakimin rehellinen sydän ei suostunut sitä\nvastaanottamaan ihan kahden kesken. Samalla tarjoutui hänelle hyvä\ntilaisuus tehdä kiusaa molemmille tyttärille. Hän painoi konttorin oven\nkiini, että makkara litistyi rakoon, väänsi pyörän oven taakse ja\nvilkutti sitte Annaa tuvasta eteiseen. Hänen nähtensä leikkasi Jojakim\ntyytyväisenä mukaansa sen osan makkaraa, joka oli oven ulkopuolella,\npani sen taskuunsa ja meni mitään sanomatta pois.\n\nMutta kun Anna avasi konttorin oven ja näki siellä sekä jäännöksen\nmakkarasta että Marin, oli hän vähällä syttyä elävältä palamaan. Syytä\nhänellä olikin ryhtyä Marin kanssa kiivaaseen keskusteluun, sillä Mari\noli salaa kuunnellut hänen ja Jojakimin puheita; konttori oli näet\ntuvan seinää vasten. Sitäpaitsi oli Mari koettanut lahjoilla viekotella\npuoleensa Jojakimin sydäntä. Turhaan selitti Mari, ettei hän ollut\nikipäivinä ajatellutkaan Jojakimia, vaan oli aikonut hänen mukanaan\nlähettää lahjan Joelille. Anna ei sitä uskonut, sillä vihastuneet\nnaiset eivät usko koskaan mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJojakim asteli hyvillä mielin tietään sangen reippaasti. Päästyään\nmaantielle, juohtui hänelle mieleen, että nyt sopisi hyvin käydä yksin\ntein henkikirjurin luona tuumaamassa siitä Jepen verottamisesta. Matka\nsinne ei ollut pitkä, ja nyt olivat kerran semmoiset vaatteet yllä.\n\nHän meni siis sinne.\n\nUlko-ovi oli kiini, mutta Jojakim näki siinä riippuvan nauhan ja alkoi\nsiitä vetää. Sisäpuolella helisi kello. Piika tuli aukasemaan.\n\n\"Onko henkiherra kotona?\"\n\n\"On, mutta se makaa.\"\n\n\"Menkää herättämään, taikka minä menen.\"\n\n\"Elkää Jumalan tähden! Herra on ruokalevollaan.\"\n\n\"Olkoon vaikka millä, mutta noustava sen nyt on.\"\n\nJojakim alkoi kiskoa nauhasta, niin että kello oli vähällä haleta.\nPiika kyllä voivotteli ja siunaili mokomaa \"mustalaista\", mutta huoliko\ntämä siitä.\n\nViimein tuli henkiherra kamaristaan unisena ja pörröisenä, väljä\nyönuttu yllä.\n\n\"Mike jeeveli se olla?\"\n\n\"Jojakim minä olen. Päivää vaan, vaikka yötäpä se on tainnut henkiherra\npitää.\"\n\n\"Vaitti lurjus! Miks sine tulla, kun mine maka?\"\n\n\"Milloinkas Te ette maka? Onko nyt mikä makuun aika?\"\n\n\"Tules tenne!\"\n\n\"Kuulen minä tännekin asti.\"\n\nHenkiherra oli jo hakenut notkean piiskansa. Mutta tarkemmin\nkatsottuaan Jojakimin rotevaa vartaloa ja pelkäämätöntä ryhtiä, jäi hän\nhetkeksi arvelemaan. Se hetki tosin oli hyvin lyhyt, vaan Jojakim\nennätti kuitenkin sillä välin kysyä:\n\n\"Kärpäsiäkö se henkiherra nyt rupee ajelemaan?\"\n\nSamassa halkesi ilma, ja piiskan siima vilahti. Jojakim vältti\nkuitenkin iskun, tarttui sukkelasti piiskan siimaan ja kääri sen\nkätensä ympärille. Henkiherra ei kuitenkaan hevillä heittänyt piiskan\nvartta kädestään, vaan otti toiseen käteensä eteisessä olevan kalossin\nja alkoi sillä takoa Jojakimia. Tämä taas ei kiireessä löytänyt sen\nmukavampaa asetta kuin makkaran pätkän taskustaan, ja sillä hän\npuolestaan suki henkiherran suupuolta.\n\n\"Syöpikö henkiherra Lehmäniemen makkaraa?\" kysyi hän aina lomaan.\n\nJonkun aikaa siinä ponnisteltua alkoi henkiherra väsyä, ja hänen täytyi\nruveta kyselemään Jojakimin asiaa. Taistelu silloin taukosi hetkeksi.\nMutta kumpikaan ei uskaltanut luopua aseestaan.\n\nSiinä asennossa he sitten juttelivat.\n\nMutta kuultuaan, että Jojakim oli Härkämäestä numerolta viistoista ja\nalkoi puhua Jeppe-nimisestä mustasta koirasta, ponnisteli henkiherra\nviimeisetkin voimansa ja sai äkillisellä tempauksella piiskan varren\nheltiämään siimasta, joka jäi Jojakimin käteen. Tulisella nopeudella\nkäytti hän hyväkseen vastustajansa hämmästystä, sillä Jojakim ei\nosannut aavistaakaan niin raivoisaa hyökkäystä. Henkiherra sai hänet\noven taakse, lukitsi oven eikä sitä enää avannut, vaikka Jojakim kuinka\nolisi kelloa helistänyt.\n\nEi auttanut muu kuin lähteä pois, saamatta asiaa toimeen.\n\nPainoi se miehen mieltä näin lähteä, kuin kulkukoiran, joka ajetaan\ntalosta ulos. Mitä sanoisi isä, joka oli hänestä niin paljon toivonut,\nja mitä laulaisi Joel, jos saisi tämän tietää? Kun ei hän edes\nmuistanut sitä lyödä korvalle!\n\nPiiskan siima oli hänellä vielä kätensä ympäri käärittynä. Voiton\nmerkkihän se oli tavallaan, mutta huononlaisen voiton. Ulos ovesta oli\njoutunut mies... Ja se kirveli sydäntä kuin suolavesi haavaa.\n\nKotiin tullessa oli Jojakim melkein yhtä harvapuheinen kuin Joel kerran\nennen. Kysymykseen: \"Missä sinä kävit?\" vastasi hän: \"Kävinpähän vaan.\"\n\nJa siitä Joel heti päätti hänen käyneen Lehmäniemessä.\n\nVierekkäin maatessaan huomasi Joel Jojakimin pureksivan jotain.\n\n\"Mitä sinä syöt?\"\n\n\"Maista!\"\n\nSe oli makkaraa.\n\n\"Sieltäkö se on?\"\n\n\"Sieltä.\"\n\n\"Vähäpä oli!\"\n\n\"Minä sitä jo ennätin muillakin syöttää.\"\n\nJoel olisi mielellään ottanut asiasta tarkempia tietoja, mutta ei\nviitsinyt ruveta kyselemään. Sitte he nukkuivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he aamulla päivän vaietessa heräsivät, ei isää näkynyt missään.\nPojat häntä haikailivat, mutta hän oli kadonnut, ja pyhävaatteet hänen\nmukanaan. Varmaankin oli isäntä mennyt kirkolle.\n\nNiin olikin. Ukko oli ruvennut arvelemaan sitä Jepen kohtaa, että se\noli kuitenkin tarpeellinen kappale talossa. Luultavasti olisi hän sen\ntappanut, jos pojat olisivat hyvin ruvenneet sen puolta pitämään, mutta\nkun pojat eivät näyttäneet vähintäkään hätäilemisen merkkiä, arveli\nukko parhaaksi jättää Jeppe henkiin ja panna se verolle.\n\nJoka ei edes näöltään tunne Härkämäen isäntää, ei ehkä oikein ymmärrä\ntätä kertomusta. Hän oli niitä miehiä, joita ennen vanhaan kasvoi\nlouhuisilla salomailla. Niitä, jotka ovat luomisen tilaisuudesta\nkiiruhtaneet pois ennen aikojaan, ja siitä syystä jääneet ilman\nviimeistä sievistelyä. Sensijaan jäi heihin ainetta sitä runsaammin.\nMutta yleensä voi heidän sanoa vahingosta viisastuneen, sillä he eivät\nole sittemmin koskaan pitäneet kiirettä.\n\nNe miehet eivät ole kirjoittaneet ansioluetteloaan korkean kruunun\n\"lanketeille\", vaan ovat piirtäneet sen kuokalla ja auralla\nkivikkomäkiin ja kylmään korpeen. Ovat ehkä arvelleet sen siten\nsäilyvän kauemmin kuin paperilla. Jos itsepäisyys on pahe, niin he ovat\nmaailman pahimpia ihmisiä. Jos se taas on hyve, niin he ovat\nparhaimpia.\n\nHenkiherran mielestä se oli pahe. Kun hän näki Härkämäen isännän\ntulevan luoksensa, kiroili hän sydämessään maamme kulkuneuvoja, joiden\nhuonouden tähden hän ei ollut vielä ehtinyt saada uutta piiskaa\nKurkijoelta.\n\n\"Terveisiä Härkämäestä!\"\n\n\"Onko sine taas nummero viistoista?\"\n\n\"Juu, kyllä minä olen siltä numerolta.\"\n\n\"Taas se Jeppe?\"\n\n\"Enhän minä ole Jeppe. -- Mutta mistäs henkiherra sen Jepen tuntee?\"\n\n\"Tuntteko mine? Ei mine tuntte.\"\n\n\"Niinpähän siitä puhuitte kuin tuntisitte.\"\n\n\"Mine ei puhu, mine ei tuntte! Kuuleko sine?\"\n\n\"Kuulenhan minä, ja kuulin senkin, että Te Jeppeä kysyitte ensi\nsanoiksenne.\"\n\n\"Mine ei kysy! Uskoko sine?\"\n\n\"Kyllä vähemmälläkin. Ei minulle tarvitse ärjyä.\"\n\n\"Erjykö mine? Mars ulos!\"\n\n\"Kunhan asia toimitetaan.\"\n\n\"Ei teelle toimitta sinu asia.\"\n\n\"Lähtään sitte meille ja toimitetaan asia siellä.\"\n\nHenkiherra aikoi työntää Härkämäen isäntää pihalle, mutta ukko otti\nhänet mukaansa. Vei portille asti ja puristeli pahanpäiväisesti. Ei\nauttanut potkimiset eikä rimpuilemiset, ei kiroukset eikä sadatukset.\nTäytyi kulkea mukana vaan.\n\nPortille tultua henkiherra jo rupesi armoille. Pyysi kauniisti isäntää\nhellittämään.\n\n\"Jokos henkiherra nyt panee Jepen verolle?\" kysyi Härkämäen isäntä,\nennenkuin irrotti kouriaan.\n\n\"Kuulka, hyve isente, se ei on minun asja. On komunaal-lauttakunnan\nasja. Mine vaan ihmisen henkiherra, ei koiran.\"\n\n\"_Lautakunnanko asia_?\" kysyi Härkämäen mies epäluuloisesti ja\npuristeli vähän kovemmin, saadakseen totuutta ilmi.\n\n\"Ai, ai, rakas isente! Kyll' on lauttakunnan asja. Mine saakos lupa\nfölja ysteve sinn' esimeehen tygön?\"\n\n\"Vaikkapa!\"\n\nSitte sitä lähdettiin ja kulettiin rinnakkain. Härkämäen isäntä oli\nkoko matkan varuillaan, ettei henkiherra vaan pääsisi karkuun hänen\nkäsistään. Sillä hän ei vielä oikein osannut uskoa, että hengillepano\nolisi \"lauttakunnan asja\".\n\nSitte hän vasta uskoi, kun näki lautakunnan esimiehen pitemmittä\nmutkitta kirjoittavan kirjoihinsa Jepen nimen, kotipaikan y.m. asiaan\nkuuluvat seikat. Kaksi markkaa se maksoi, mutta sen päivän perästä oli\nJeppe yhtä kunniallinen valtakunnan jäsen kuin muutkin Härkämäen\nmiehet. Sai vielä kaulukseenkin kiiltävän levyn, joka kaikille ilmaisi\nhänen laillisen asemansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHärkämäen pojat sillä välin olivat päättäneet käyttää hyväkseen isän\npoissaoloa ja lähteneet vihkasemaan Lehmäniemeen. Mutta juuri kun he\naikoivat poiketa kirkkotieltä, näkyi isä tulevan vastaan.\n\nHalu olisi ollut paeta, vaan eihän sitä ilennyt eikä oikein\nuskaltanutkaan. Istuivat tiehaaraan ja odottivat isän tuloa.\n\nHärkämäen Aapeli oli harvoin ollut niin hyvällä tuulella kuin nyt. Hän\noli koko tulomatkan aprikoinut, että mistähän se henkiherra oli\ntuntenut Jepen. Ja lopulta hän sen sai selville. Pojat olivat ihan\nvarmaan jo ennen käyneet samalla asialla kuin hänkin. Mutta niiltä oli\njäänyt asia kesken, vaan ei häneltä -- ei vielä vanhoillaankaan...\n\n\"Jepen panetin verolle\", sanoi hän poikain luokse tultuaan, vähän\nniinkuin kehumalla. Ja pojat menivät sanattomiksi hämmästyksestä, ei\nsentähden että isä oli saanut asian toimeen, vaan että _isä_ oli\nollenkaan lähtenyt sille asialle. Tappaahan se oli uhannut Jepen.\n\n\"Mutta minnekäs te olette matkalla?\" kysyi isä.\n\n\"Ei kuin vaan -- tuota -- niinkuin olisi ollut käyntiä vähä tuolla\nLehmäniemessä...\"\n\n\"Käydäänpä miehissä!\"\n\nJa sitte sitä lähdettiin kolmesta miehin Lehmäniemeen.\n\nSiellä olivat isäntä ja emäntä niin lempeitä ja herttaisen ystävällisiä,\nettä olivat vähällä sulaa kuin voiharkko päivänpaisteessa. Tyttäret taas\njuoksivat ja läähättivät, hommasivat ja puuhasivat, minkä suinkin\nennättivät. Marin yksivärinen silmä loisti ja säteili kuin lahopuu\npimeässä, vaikka huivi sitä vähän varjosti.\n\nKun sitte saatiin asia oikeaan käyntiinsä -- kahvit naisväelle ja samaa\nainetta \"kahvilisien\" kanssa miesväelle -- huomattiin, että kaikki meni\nihan niinkuin kukin oli ajatellut.\n\nJoel ei koskaan ollut ketään muita aikonut saada kuin Marin, ja Jojakim\nsen sydämensä pohjasta soi hänelle, kun itse sai Annan pitää.\n\nVanhemmat siunasivat nuorten \"aiottua edesottamista.\"\n\nJa ne silloiset nuoret siunaavat sitä vielä nytkin toisinaan, ja\ntoisinaan eivät siunaa.\n\nHenkiherra kuuluu saaneen uuden piiskan Kurkijoelta, mutta eikö\nkäyttäne sitä ehkä harvemmin kuin entistä. Ja Härkämäen isäntä\nAapelille hän aina nostaa lakkiaan.\n\n\n\n\nKÄYNTI MAHDIN LUONA SUDANISSA.\n\n\nVapisematta olen katsellut aatelis- ja porvarissäädyn viikinkejä,\nperustuslaillisia poliiseja ja ryssän santarmeja. Mutta kuitenkin\nkarmasi luontoani, kun astuin Sudanin \"väärän profeetan\" huoneesen.\n\n\"Hyvää huomenta, herra profeetta -- vaikka ilta tuo jo taitaa ollakin.\"\n\n\"Iltaa, iltaa! -- Myöhäänpä olet liikkeellä, valkeanaamainen mies.\nAurinko jo laskee Saharan aavikoille. Mutta ryyppy ei tee pahaa\nväsyneille kintuillesi.\"\n\n\"Milloinkapas se ryyppy pahaa tekee!\" sanoin minä, ja haukkasin sokeria\npäälle.\n\nMahdi kallisti myöskin pari ryyppyä naamaansa.\n\n\"Oikein sanot, muukalainen. Ei tee ryyppy koskaan pahaa. Kippis vaan!\n-- Mutta kuka sinä olet miehiäsi?\"\n\n\"Tuoltapa olen Pohjan puolelta, Kaapro Jääskeläinen.\"\n\n\"Kautta Muhametin kolmannen poskihampaan, vai Kaapro Jääskeläinen! --\nTerve tulemasta, veikkonen! Mutta minnekäs Lienan jätit?\"\n\n\"Kuinka te, herra profeetta, minut tunnette ja Lienan?\"\n\n\"Ilmankos minä olisinkaan profeetta! -- Sano pois vaan, oletko karannut\nmuijasi luota?\"\n\n\"Enkä ole. Liena olisi lähtenyt mukaan, vaan minä pelottelin sillä,\nettä te, herra profeetta, kuulutte olevan hyvin -- elkää pahastuko --\nvaarallinen vaimoväelle.\"\n\nMahdi nauraa hohotti.\n\n\"Eipä täällä semmoista naisväen puutetta ole, että toisten muijia\nvietäisiin. Täällä meilläpäin niitä on riittämään asti.\"\n\nIltaruokaa odotellessa siinä maailman asioita haasteltiin, ja lupasi\nMahdi minullekin sievoisen valtakunnan antaa, kunhan ensin itse saa\nkäsiinsä hyvästi aluetta.\n\nSellaisista toiveista iloisia unia nähden nukuin ensimäisen yöni Mahdin\nteltassa.\n\n\n\n\nLIENA JÄÄSKELÄINEN, SYNTYISIN TUPPURAINEN.\n\n\nOlen usein puhunut Lienastani, niinkuin kaikki tuntisivat häntä yhtä\nhyvin kuin minä tunnen. En ole koskaan häntä oikein perusteellisesti ja\nluonnontieteellisesti teille esitellyt. Syy siihen on ollut se, että\nLiena tavallisesti on kotosalla, ja kaikkien hyväin vaimojen tavalla\nestää minun perhesalaisuuksia ilmaisemasta.\n\nMutta nyt olen pettänyt Lienan.\n\nHalutti näet minua kerran vapaasti viettää Vapunpäivää. Siitä ei\ntietysti olisi tullut mitään Lienan kotona ollessa. Sentähden jo\nedeltäpäin katosin pois kotoa, Esa Huttusen luokse. Ja hänen kanssansa\nkeksimme keinon. Minä kirjoitin ihan toimessani, että olin mennyt\nMahdin luo Sudaniin, ja Liena sen tietysti uskoi yhtä vakaasti kuin\nmuutkin lukijat. Hävettää se vähän tunnustaa, että olen käyttänyt\njulkista sanaa yksityisiin tarkoituksiin. Mutta empä minä ole\nensimäinen enkä viimeinen siihen syntiin vikapää. Sitäpaitsi se ajatus\nalkujaan syntyi Esa Huttusen päässä eikä minun.\n\nEsa Huttusen kanssa makailimme ja harjoittelimme Vapunpäivää varten\nisänmaallisia lauluja, niinkuin\n\n    \"Ii-ii-illalla,\n    Ison kirkon sillalla\n    Ruikuttaa, ruikuttaa,\n    Ruikuttakoon vaan.\n    Ii-ii!\"\n\nVihdoin kertoi Esa Huttusen eukko kuulleensa, että Jääskeläisen Liena\noli aikonut lähteä Sudaniin Kaaproa etsimään, eikä ollut Huttuskakaan\nvirkkanut mitään siitä, että voisi sen löytää likempääkin. Sitte jonkun\npäivän perästä oli Esa Huttunen torilla kuullut, että Liena varmasti\noli lähtenyt matkalle.\n\nVapunpäivän saimme rauhassa viettää. Eikä iloamme mikään muu olisi\nhäirinnyt kuin pelko siitä, että Liena kenties katuisi kauppaansa ja\nkääntyisi takaisin. Mutta koska hän ei vieläkään ole palannut, uskallan\ntoivoa, että sille matkalle se Lienakulta jäi. Ja sentähden on minusta\npaikallaan kirjoittaa hänestä muutama muistosana.\n\nHän ei ollut mikään Lotta Edgren eikä Minna Canth, vaan hän oli nainen,\nluotu toisen ihmisen akaksi. Ei hän kirjoittanut yhtään\nnäytelmäkappaletta eikä hakenut \"erivapautusta sukupuolestaan\",\npäästäkseen miesten virkoihin, vaan hän teki käsityötä 37 tuntia\nviikossa ilman eri palkkiota. Voimistelun opetusta antoi hän ilmaiseksi\nminulle useampia kertoja päivässä, etupäässä tukkavoimistelua.\n\nVoin vakuuttaa etten koko avioliittomme aikana muuta pään kipua\ntuntenut.\n\nHänen ulkonäkönsä voi viehättää haudankaivajaa, sillä hänestä se\nnäyttää tutulta. Mutta kuitenkin -- ja siinä on luonnontieteellinen\nsalaisuus -- olivat hänen luiset kätensä sitä laatua, että minun vasten\ntahtoanikin täytyy iloita siitä, että ne nyt ovat Sudanissa.\n\nHänen äänestään ja puhelahjastaan on tarpeeton mitään virkkaa, sillä ne\ntuntee jokainen nainut mies omasta kohdastaan.\n\nHänen mielipiteensä päivän kysymyksissä olivat semmoiset, että\naamiainen on ostettava torilta, ja että aamiaisen jälkeen syödään\npäivällinen ja sitte iltaruoka. Naiskysymyksessä ei hän suvainnut\nmitään periaatteita. Edustuslaitoksemme muutoksesta kun kerran puhuin\nhänelle, oli lyhykäinen ajatuksensa: \"Ole vaiti ja mene hakkaamaan\npuita!\"\n\nMutta nyt olet Lienani poissa! Anna anteeksi iloni sen johdosta! Sillä\nkumminkin itseäni lohdutan, etten ole sinua koskaan lyönyt.\nPäinvastoin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tämä jo oli valmiiksi kirjotettu, sain Mahdilta sähkösanoman, että\nLiena oli onnellisesti tullut Sudaniin. Mahdi oli niin mielistynyt\nLienaan, että hän nyt pyysi minun suostumustani saadakseen korottaa\nhänet aviopuolisokseen. Harvoin on Suomesta lähetetty niin iloista\nsähkösanomaa Afrikkaan kuin minä Mahdille lähetin.\n\n\n\n\nKASVATUS TOSI VAIMON KALTAISEKSI.\n\nKirjoitettu Lienan poissa ollessa.\n\n\nHarvoilta miehiltä on niin vaikea saada hivuksia häviämään päästä kuin\nEsa Huttuselta. Hänellä on vaimo ja kahdeksan alaikäistä lasta --\npoikia kaikki -- ja kuitenkin on hänellä vielä muutamia hivuksia\nniskapuolella päätä. Minulla ei ole yhtään lasta eikä yhtään hivusta,\nvaan minulla on ollut Liena -- hän, joka minulta otettiin pois keväällä\nennen Vapunpäivää.\n\nEsa Huttusella on erinomainen kyky hallita vaimoansa ja kasvattaa\nlapsiansa. Viime perjantaina kun lähenin Esa Huttusen asuntoa, kuului\nsieltä semmoinen meteli, etten ole sen vertaista kuullut sitte Lienan\nlähdettyä. Aloin jo arvella, että Esa on tainnut ruveta näyttelijäksi\nja harjottelee kotonaan \"Kovanonnen lapsia\" tahi jotakin muuta\nkorkealentoista kappaletta. Mutta tokkohan huolisivat teatteriin niin\nahnasta tupakanpurijaa...\n\nMinun sisälle tullessani seisoi Esa Huttunen selin oveen, ja perällä\nhäntä vastapäätä Huttusen vaimo. Heidän välillänsä seisoivat suorassa\nrivissä kaikki 8 pientä Huttusta. Molemmat vanhemmat alkoivat kulkea\npitkin poikajonoa ja iskivät itsekutakin otsaan, niin että ne älähtivät\nja jäivät selälleen lattialle.\n\n\"Mitä sinä nyt hurjastelet?\" kysyin Esalta. Pojat nousivat ylös ja\nniiasivat minulle.\n\n\"Lepo!\" komensi Esa Huttunen. Poika Huttuset ottivat irtotukan päästään\nja karistivat suustaan joukon tekohampaita kouraansa.\n\n\"Minä opetin pojilleni _pyörtymistaidon_ alkeita\", sanoi Esa Huttunen\nja hengitti syvään.\n\n\"Pyörtyy sitä pakkopelissä oppimatonkin.\"\n\n\"Mutta _tosi vaimon_ tavalla... Kuulepas Kaapro, sinä et taida tuntea\nuusinta suuntaa lastenkasvatuksessa. Eräs kuuluisa kirjailija sen\nensiksi hoksasi ja sitte sitä ovat ylistelleet Suomettaressa muutkin.\"\n\n\"Mitä suuntaa?\"\n\n\"Kasvattaa sekä miehet että naiset tosi vaimon kaltaiseksi. Lönnrotkin\nkuuluu olleen tosi vaimo. Nyt olen minä päättänyt kasvattaa kaikki\nHuttuset tosi vaimon kaltaisiksi. Pyörtyä ne jo alkavat osata ja\n_rapakossa kävellä_. Tulkaapas tänne, pojat!\"\n\nEsa Huttunen teki hiilellä piirin lattialle.\n\n\"Tämä nyt on olevinaan rapakko\", sanoi hän. \"Käykääpä sen yli -- ras\ndva, ras dva!\"\n\nPojat tarttuivat toisella kädellä takkinsa takahelmaan, toisella\nsaapasvarsiinsa ja kulkivat puolentuuman pituisilla askelilla\nhiilipiirin läpi, ääntäen tuontuostakin: \"fyi!\"\n\nEttä Esa Huttunen oli etevä lastenkasvattaja, sitä en ollut koskaan\nepäillyt. Mutta tämä uusi kasvatustapa minua vähän arvelutti.\n\n\"Aiotko sinä itsekin kehittyä tosi vaimoksi?\"\n\n\"Tietysti. Minä en enää pure tupakkaa, vaan konvehtia, enkä ryyppää\nmuuta kuin kahvia, ootekolonia ja morfiinia. Lönnrotkin oli tosi\nvaimo.\"\n\n\"Joko poikasi osaavat _kiivetä yli aidan_?\"\n\n\"Kyllä. Kuulepas Antti, tule tänne ja sano sedälle, kuinka sivistyneen\nihmisen pitää kiivetä yli aidan!\"\n\nPikku Antti laski kuin rullalta:\n\n\"Tivittyneen ihmiten pitää tiivetä yli aian, niin että entin noutee\naialle ittumaan, titte pulittaa täälentä ytteen, jottei taapatvallet\nnäy, ja titte vatta tiiltää jalat aian toitelle puolelle.\"\n\n\"Osaavatko ne _hymyillä_?\"\n\n\"Jo toki. Eihän siinä ole muuta konstia kuin avata suunsa raolleen ja\nnäyttää yläleuan hampaita. Koettakaapas pojat!\"\n\nHuttusen pojat hymyilivät, eikä siinä näyttänyt sen suurempaa konstia\nolevankaan.\n\nMutta minuun katsoessaan muuan poika käytti tuota hampaitten\nnäyttämistä syrjätarkoituksiin. Senjohdosta lausuin Huttuselle melkein\nnäin:\n\n\"Paljon olet sinä saanut aikaan, Esaias Huttunen, ja kaiketi vielä\npaljon toimitat, ennenkuin hautaan pääset, eivätkä sinun harrastuksesi\ntavallisesti ole järkeä vailla. Tosi on, että poikalapset sekä syntyvät\nettä syntyissään huutavat aivan niinkuin nekin, joista maailma tähän\nasti on saanut kaikki tosi vaimonsa. Mutta kun poikasi vähän vanhenevat\nja alkavat kiroilla, täytyy jokaisen tunnustaa, että he ovat tulleet\nisäänsä. En tällä tahdo sanoa sitä, ettei tosi vaimokin voisi\nkiroilemisen taitoa tuntea ja käyttääkin tilaisuuksissa semmoisissa\nkuin kahvipannun kaatuessa tahi tavatessaan piian suussa luvattomalla\najalla sokeripalasen. Kuitenkin minä vähän epäilen, tokko sinä tulet\nonnistumaan kasvatuspuuhissasi. Jos sinä voisitkin estää poikasi\nirvistämästä kunniallisille ihmisille, naurishalmeita ryöstämästä ja\ntotia juomasta, on luullakseni sitä vaikeampi saada heidän kieltänsä\nsiihen kuntoon, että se voisi täyttää kaikki ne velvollisuudet, mitä\ntosi vaimolta siinä suhteessa vaaditaan.\"\n\n\"Aina sinä olet semmoinen vätys. Kaikkia sinä epäiletkin! -- Tiedätkö,\nmitä varten armollinen keisarimme on käskenyt sotaväessä komentaa:\n_rinta ulos ja vatsa sisään_! Ei minkään muun vuoksi kuin\nkasvattaakseen sotilaita tosi vaimon kaltaisiksi.\"\n\n\"Mutta onko hän saanut niitä semmoisiksi?\"\n\n\"No, eihän niistä nyt ihan täysiä akkoja ole tullut, kun ovat päässeet\nhyvään ikään ilman kunnollista kasvatusta. Mutta ruokansa ne keittävät\nitse, itse pesevät lusikkansa ja housunsa, eivätkä missään ole niin\nuutterat kuin puhdistuksessa.\"\n\n\"Saatat sittekin olla oikeassa. Jos Liena vaan ei kohta tule kotiin,\ntäytyy tässä minunkin ruveta pyrkimään tosi vaimon kaltaiseksi. Kolmeen\nviikkoon en ole saanut ylleni puhdasta paitaa enkä keittoruokaa\nmaistanut.\"\n\nHuttunen kutsui taas perheensä riviin. Minä läksin pois, vakaasti\najatellen tulevaisuutta. Kotimatkalla juohtui mieleeni _kahvipannu_,\njoka aina Lienan lähdöstä saakka oli ollut kylmänä, vanhat sumpit\npohjalla. Henkeni riemastui, että juuri se juohtui mieleeni, sillä\ntunsin olevani hyvällä alulla kehittymään tosi vaimon kaltaiseksi.\n\n\n\n\nLIENAN PALAAMINEN.\n\n\nEräänä elokuun iltana tuli Esa Huttunen luokseni ja pyysi minua\nmukaansa Peräniemelle \"musiikkia kuulemaan.\" Vaikka en ole mikään\ntaiteen tuntija, huomasin Esan puheesta heti, että hän \"musiikilla\"\ntarkoitti lasien kilinää Peräniemen ravintolassa. Minulla tietysti ei\nollut mitään _semmoista_ musiikkia vastaan. Olimme siis yksimieliset\nsiitä, että meidän sopi lähteä sinnepäin.\n\nMennessä tuli meitä vastaan mies, jolla olivat sotilaan vaatteet yllä.\nHän näytti olevan hurnakalla tuulella, koska vaan lauleli että:\n\n    \"Otetaan me pojat se sotaväen pesti\n    ja juodaan veremme hinta.\n    Se harmaja takki selkähän\n    ja ritarin nauhat rintaan.\"\n\nTunsin heti, että mies oli vanha ystäväni Taskis-Ville.\n\n\"No mikäs se on Villen tänne kulettanut?\"\n\n\"Otin tässä joulun rinnassa vähä lomaa ja pistime katsomaan ukko Tahvoa\n-- isämiestä näet -- kuinka se jaksaa.\"\n\n\"Vanhoja henttujasi et tainnut katsoakaan?\"\n\n\"Vähänpä ne katsoin paranevat. Tuntuvat saaneen uusia heiloja ja minä\nmyös:\n\n    \"Ennen mä suutelin paimentyttöä\n    kontti hartioilla;\n    vaan nyt minä suutelen hienohelmoja\n    Linnan markkinoilla.\"\n\nOli hyvä ääni tuolla Taskis-Villellä laulaa. Sentähden pyysimme häntä\nmukaamme \"musiikkia kuulemaan.\" Eikä sitä tarvinnut kahdesti sanoa.\n\nKun sitte saavuimme matkamme päähän, istuimme pöytään ja hankimme\nsiihen tavaroita. Sitte kuuntelimme \"musiikkia\", Esa Huttusen\n\"musiikkia.\" Ja Taskis-Ville laulaa hujautteli väliin.\n\nToisinaan kävi talonväki kieltelemässä, mutta Ville selitti jokaiselle,\nettä hän oli yhtä hyvä mies kuin muutkin, jotka siellä olivat. \"Ja\nmiksei sitte tämmöisessä kapakassa saisi laulaa?\"\n\nVastausta odottamatta vetäsi hän aina vaan uusia virsiä.\n\nMyöhemmällä aloimme haaveksia. Minä ainakin kallistin pääni pöytään ja\nkuuntelin, kuinka Esa Huttunen kuorsasi. Sitte olin kulkevinani\npunaisissa pilvissä, joissa kuuntelin musiikkia -- oikeata torvisoittoa\n-- ja katselin enkeleitä. Eräs enkeleistä oli hyvin pitkä ja laiha ja\npäivettynyt. Se kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua.\n\nMutta se olikin _Lienan_ muisku, hänen tavallinen muiskunsa. Heräsin\nnäet siihen, että Liena iski kämmenellään suutani vasten.\n\nJos muuten olisinkin kyennyt häneltä matkoistaan jotakin tiedustamaan,\nen sitä ennättänyt tehdä, sillä nyt alkoi kotimatka. En tarvinnut\nvossikkata tällä kertaa, menin aivan kuin ilmassa lentäen. Niin kovaa\nvauhtia ei Liena ollut koskaan ennen minua kulettanut kotiin. Kaiketi\noli hän tottunut antamaan Mahdille tämmöisen liehkan kapakasta kotiin,\nsillä Mahdi lienee ollut kovempiluinen mies kuin minä.\n\nKotiin tultuamme oli meillä seuraava keskustelu:\n\n\"Meidän avioliittomme ei ole ollut siveellinen, Kaapro hoi!\"\n\n\"Eipä oikein, sillä tuntuu siltä kuin en olisi ihan terve nyt tämän\nkotimatkan jälkeen.\"\n\n\"Se on ollut vaan lihallinen yhteys eri sukupuolten välillä --\"\n\n\"Niin on ollut, tahi oikeammin luullinen. Sinulla ovat kovin luiset\nnyrkit.\"\n\n\"Mutta tästä päivästä lähtien se muuttuu --\"\n\n\"Sitä minäkin toivon.\"\n\n\"Me emme saa riippua toisistamme.\"\n\n\"Emmekä toistemme tukasta.\"\n\n\"Mutta Kaapro -- minä puhun tosissani!\" Liena otti tuolin ja ojensi sen\nsuoraan kalloani vastaan. \"_Kuule_ sinä vaan, kun minä puhun.\"\n\n\"Kyllä minä kuulen.\"\n\n\"Asianlaita on semmoinen, että sinä olet pettänyt minut, ja minä sinut.\nSinä viekottelit minut Mahdin luo. Minä rupesin hänen vaimokseen. Mutta\nnyt on Mahdi kuollut --\"\n\n\"Olisin suonut hänen vielä elävän.\"\n\n\"Nyt saat vapaasti päättää, tahdotko minua vielä vaimoksesi, vai et.\nMiehiä kyllä saisin muitakin. Mutta aina annan sinulle tilaisuuden\nvapaasti valvoa oikeuksiasi --\"\n\n\"Niin teit Niemeltä tullessakin!\"\n\n\"Vai en tehnyt?\" Ja taas vinkui tuoli ilmassa.\n\n\"Antaapa olla -- jos minä sitte kerran valvoisin oikeuksiani. Onko\nsulla Mahdi vainaan jälkeen mitään perintöä?\"\n\n\"On rahaa neljäkymmentä markkaa ja kolmeviikkoinen poika.\"\n\n\"Missä se poika on?\"\n\n\"Sängyssä.\"\n\nSiellä se todellakin oli, musta-ihoinen kuin itse peeveli, ja Lienan\nsilmät päässä.\n\n\"Tämän olisit saanut jättää tuomatta.\"\n\n\"Siitä tulee hyvä mies, jos vaan tulee isäänsä. Mutta mitä sanot,\ntahdotko minut vaimoksesi vielä, vai et?\"\n\n\"En suinkaan minä tuota murjaanipoikaa rupea elättämään.\"\n\n\"Ketä sinä sitte olet elättänyt koskaan? Minuako? -- Ohoh! -- Poika on\nminun ja minä siitä pidän huolen. Tehdään nyt semmoinen sopimus, että\nne neljäkymmentä markkaa jäävät minun hoitooni, ja poika myös. Sitte on\navioliittomme siveellisellä pohjalla. Suostutko Kaapro?\"\n\n\"Pidätkö harjakaiset?\"\n\n\"Vaikkapa!\"\n\n\"No, annahan sitte olla! Minä käyn kutsumassa Esa Huttusen ja\nTaskis-Villen tänne.\"\n\nNäin perustettiin uudestaan Kaapro Jääskeläisen perhe-elämä ja sitte\nsitä myöhemmällä Esan ja Villen kanssa yhä mahtavammaksi rakennettiin.\n\n\n\n\nMATTI JUNTUSEN MATIKAN PYYNTI.\n\n\nKertomus koskee nuorenlaista miestä, jonka elämän tehtävä oli saavuttaa\nparrallensa pituutta siihen määrään, ettei likitienoilla kukaan\nkykenisi hänen kanssaan siinä suhteessa kilpailemaan. Varovaisella ja\nhuolellisella hoidolla oli hän tässä harrastuksessaan päässyt jotenkin\npitkälle -- eli toisin sanoen, parta oli päässyt jotenkin pitkäksi.\nMustanruskeana ja ylpeän tuuheana ulottui se aina liivien alareunaan.\n\nSanomattakin arvaa, mitä semmoinen parta vaikutti seudun tyttöjen\nkeskuudessa. Pikimusta kissannahka säkenöi, kun sitä pimeässä sivelee,\nmutta Matti Juntusen parta synnytti sähköä tyttöväen povissa, iski\nsalamoita heidän sydämiinsä. Miten suloista olisi morsiamena kätkeä\nnenänipukkansa ja mehevät \"huulosensa\" tuon parran pehmoisiin\nlaineihin! Kuinka ihanaa sitte vaimona haudata kätensä ja kyntensä sen\nparran tuuheuteen ja tehdä siinä hävitystyötä, joka oikein murtaisi\nmiehen sydäntä!\n\nNiin ajattelivat tytöt, mutta Matti ajatteli vaan sitä, kuinka saisi\npartansa vielä pitemmäksi.\n\nOli pakkas-aamu syystalvella, kierän jään aikana. Matti oli aikonut\nravita itseänsä matikoilla, ja päästäkseen sen aikomuksensa perille,\noli hän pannut rysän rantaselle. Viisaammin hän olisi tehnyt, jos olisi\npannut niitä useamman, mutta hänellä ei ollut muuta kuin yksi. Eikä se\nasianhaara vaikuta mitään tämän kertomuksen juoksuun. Toista olisi, jos\nhän olisi itse mennyt rysään, sillä siinä tapauksessa ei hän olisi\nvoinut tulla kokemaan rysäänsä.\n\nNyt hän tuli sitä tarkastamaan. Vaikka matikka ei ole mikään ihana kala\nnähdä, on se kuitenkin hyvä syödä ja vielä parempi antamaan lientä.\nSiitä syystä olisi Matti mielellään halunnut löytää rysästään jonkun\nmustan vorrukan tai useampiakin. Mutta jään läpi ei ollut oikein hyvä\nnähdä, oliko siellä mitään, vai ei. Vähän häämötti siltä kuin olisi\nsiellä jotain ollut.\n\nParemmin nähdäkseen löi Matti reiän jäähän rysänsä etupuolelle. Sitte\nhän laskeusi vatsalleen ja koetti tästä reiästä katsoa, oliko rysässä\nmitään longertelevaa esinettä. Hänen himonsa esinettä. Kauan hän siinä\nkatsoi ja tarkasteli, eikä sittekään tahtonut oikein selville päästä.\nVälistä näytti siltä kuin olisi siellä joku matikan votkale ollut,\nmutta tarkemmin katsottua muuttui se mustaksi puuksi tai veden\nliottamaksi havuksi.\n\nMutta paha henki, joka ei koskaan lepää, tahtoi häiritä tätä matikan\npyyntiä. Hänellä olikin siihen hyvä tilaisuus. Jää oli siksi ohutta,\nettä se Matin alla hiukan painui, ja reiästä valui vettä hiljakseen\njäälle. Matti palavassa pyynti-innossaan ei huomannut sitä, ennenkuin\nalapuoli ruumiista tuntui kostealta. Matti katsoi sentähden olevan\nsyytä nousta ylös ja keksiä joku toinen keino rysän tarkastamiseksi.\nMutta ylös nouseminen ei ottanutkaan oikein sujuakseen. Oli näet siksi\npakkanen, että Matin uljas parta oli jäätynyt reiästä pulppuavaan\nveteen. Sen Matti tunsi leuassaan, kun yritti nousta. Nähdä hän ei sitä\nvoinut, sillä hän ei saanut päätänsä muuhun suuntaan kuin rysään päin,\njohonka asemaan se oli jäätynyt.\n\nEpätoivon vihlaus kävi Matin sydämen lävitse. Pitikö hänen näin\nnuorella ijällään kuoleman, ja näin kunniattomalla tavalla? Jos hän\nedes olisi lähtenyt Turkin sotaan ja siellä kaatunut, niin semmoinen\nkuolema olisi tuottanut kunniaa. Tahi jos hän olisi hukkunut huonoon\njäähän, pelaistaissaan kaunista neitoa, niin häntä olisi moni sydän\nsurkutellut. Mutta kuolla tähän rysänsä ääreen, antaa henkensä muutaman\nmatikan edestä -- se ei ollut kunniakasta.\n\nJos tuossa rysässä olisi ollut matikoita ja jos ne olisivat nähneet\nMatin tuskan, niin nauramatta ne eivät olisi olleet -- nauramatta sille\nvahingolle, joka uhkasi niellä heidän vainoojansa.\n\nMutta harvoin joutuu ihminen semmoiseen pulaan, ettei häh siitä jollain\nkeinolla pääse. Ja vielä harvemmin kohtaa kuolema ihmistä siinä\nmuodossa kuin Matti sen nyt luuli lähestyvän.\n\nÄkkiä juohtui ajatus Matin mieleen. Hän otti puukkonsa, jolla hän\nennenkin oli pienistä vaaroista selviytynyt, ja surumielin, epäillen\nteki hän poikkileikkauksen parrastaan. Jään pintaa myöten hän sen\nviilsi poikki. Siihen jäi Matin uhkea parta, jäähän kiini, odottamaan\ntulevaa kevättä.\n\n\"Henki on kuitenkin kalliimpi kuin parta\", tuumaili Matti noustessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mikä Matilta on parran vienyt?\" kysyivät kotona.\n\n\"Leikkasin pois vastuksista.\"\n\nItseään lohdutti hän sillä ajatuksella, että \"kasvaahan se uudestaan,\nvaikka ei sen kasvaminen ole ihmisen omassa vallassa.\"\n\n\n\n\nKIEROJA KOHTIA ELÄMÄSSÄ.\n\n\nOikeastaan minun ei tässä kirjassa ensinkään pitäisi puhua niistä\nasioista, jotka tekevät maallisen vaelluksemme ikäväksi ja\nsynkistyttävät elämämme päivän paistetta. Mutta kuitenkaan en nyt malta\nolla kertomatta, kuinka maailma asettui kieroksi Esa Huttusta vastaan.\n\nHänen asunnossaan ei ollut muuta kuin yksi ainoa tuoli, mutta milloin\nhän vaan iltasella pimeässä tuli kotiin, ei hän mitenkään päässyt sen\nsivu kolhasematta siihen säärtään. Se valvotti Huttusta aina puoleen\nyöhön. Siinä muisteli hän kaikkia niitä vastoinkäymisiä, mitä hänelle\noli päivän kuluessa sattunut.\n\nHän oli ollut kalassa ja olisi saanut paljonkin kaloja, jos tämä\nmaailma ei olisi ollut niin nurinpuolisesti järjestetty kuin se oli.\nKun kala putosi hänen ongestaan, niin se aina putosi takaisin järveen\neikä koskaan veneeseen. Sitte koetteli hän jatkaa pyyntiä verkolla.\nMutta verkko oli sattunut vähän repeämään, ja tuo rikkinäinen kohta se\nsitte asettui jokaisen kalan eteen, niin että kaikki pääsivät sitä\ntietä pois.\n\nVielä muisteli hän koko mennyttä elämäänsä ja aprikoi, miksi pilkkaan\nampuessa harvemmin sattuu pilkkaan kuin sen viereen, vaikka kuinka\ntähtäisi keskelle pilkkaa. Mutta jos ihmiseen päinkään vahingossa\nampuu, niin se tavallisesti käy hengen paikalle. Kiviä jos heittää,\nniin ne eivät juuri käy muuhun pilkkaan kuin ikkunoihin, vaikka ei\nsinnepäinkään tarkoita. Silmänkantaman laajuisella selällä ei tarvitse\nolla muuta kuin yksi salakari -- ja jok'ikinen laiva kolahtaa siihen,\nniinkauan kuin karia ei ole viitoitettu ja kartalle merkitty.\n\nMiksi sateenvarjo jää kotiin aina silloin, kun sade on tulossa, mutta\npolttavalla poudalla se hyvin mielellään lähtee ulos? Eikä sitä\nkuitenkaan käytetä ilman ennustajana!\n\nMiksi pimeällä luistellessaan tavallisesti osuu avantoon, silloinkin\nkun jäätä on paljoa enemmän kuin avannoita?\n\nJos yksi miehen kahdeksastatoista taskusta on rikki, niin miksi\nrahakukkaro ja avaimet aina pistäkset juuri siihen taskuun ja putoavat?\n\nMiksi väkijuomat aina menevät ihmisen päähän ja pakoittavat hänen\ntekemään tuhmuuksia, vaikka niillä olisi paljoa väljempi tila vatsassa?\n\nMiksikä papit ja koulunopettajat kysyvät tutkittaviltaan juuri sitä\npaikkaa, jota nämä eivät osaa?\n\nKun varkaus tapahtuu, niin miksi kruununpalvelijat tavallisesti ottavat\nkiini juuri sen, joka pahimmin tätä kiinijoutumista pelkää, vaikka\nmuita ihmisiä on paljoa enemmän?\n\nNäihin mietteihin Esa Huttunen nukkui.\n\nKun hän aamulla yritti nousta ylös, kosketti hän sängyn laitaan kipeän\nsäärensä, eikä mitään muuta jäsentään. Sitte hän aikoi panna takin\nylleen, mutta sen hihasta oli vuori rikki, ja hän työnsikin kätensä\nvuorin ja päällisen väliin, vaikka sen olisi -- Huttusen mielestä --\nollut aivan yhtä helppo mennä tavallista tietä.\n\nKaulusta kiini pannessa katosi hänen näpistään yht'äkkiä teräksinen\nrintanappi, eikä hän voinut ymmärtää, mihin se joutui. Ennen minun\ntuloani oli hän jo kääntänyt nurin pöydät ja kaapit ja piirongit,\npenkonut sängyt ja piessyt kaikki 8 poikaansa. Mutta ei sitä löytynyt\nsittekään.\n\nMinun tullessani hän oli paraiksi ehtinyt ajaa vaimonsa uunille,\nnähtävästi kesken kahvinkeiton, koska Huttuskalla oli kahvipannu\nmuassaan. Esa seisoi halko kädessä lattialla, estääkseen vaimoaan\ntulemasta alas uunilta. Huttuska taas uhkasi kaataa Esan silmille\nkiehuvaa kahvia, jos tämä yrittäisi nousta uunille häntä ahdistamaan.\n\n\"Päivää taloon! Mitä temppuja sinä nyt opetat joukollesi, Esa?\"\n\n\"Päivää, päivää! -- Tulehan sieltä alas, akka!\" Esa heitti halkonsa\nnurkkaan. \"Tämä maailma on kuin noiduttu minua vastaan tänä päivänä.\nHyvä oli, kun tulit, että saan sinulle oikein selvittää ihmiselämän\nkieroja kohtia; sinähän aina otat ja käsket muidenkin ottaa elämää\niloiselta puolelta.\"\n\n\"Mikä sinulla nyt on hätänä?\"\n\n\"Minulta putosi nappi ja sitä olen hakenut tämän aamua...\"\n\n\"Olisit malttanut olla hakematta, niin se kyllä olisi itsestään\nilmaantunut.\"\n\n\"Mitä vielä! Kuulehan toinenkin seikka... Miksikä minun tänä aamuna\nnoustessani piti kolauttaa sängyn laitaan juuri kipeä sääreni?\"\n\n\"Et olisi noussut ylös!\"\n\nSitte alkoi Esa Huttunen oikein pahasti ontua, ihmetellen, miksi saapas\njuuri tänään rupesi hänen jalkaansa vaivaamaan.\n\n\"Katsopas, Kaapro, tuota saapasta! Siinä on vähintään sata puunaulaa,\nmutta kun suutari on jättänyt yhden ainoan niistä liian pitkäksi, niin\nse nyt paraiksi osasi asettua vaivaamaan minun jalkaani.\"\n\n\"Riisupas saapas jalastasi ja tunnustele sitä pitkää naulaa!\"\n\nEsa teki niin, pisti kätensä saappaaseen ja alkoi kopeloida.\n\nSitte näytti häntä vähä niinkuin hävettävän.\n\n\"Eläpäs nyt mitään! Täällähän se nappi onkin!\"\n\n\"Mitä sinä sitte tyhjää aina hätäilet ja tuskittelet? -- Enkö minä ole\nmonasti sanonut, että _tämä maailma kuitenkin on paras, mitä nykyjään\non olemassa_!\"\n\n\n\n\nKAKSI KOVAA \"PROTESTIA\".\n\nRunoilija Leimun ja minun.\n\n\nV. 1888 ilmestyi eräs harvinainen kirja, nimeltä: \"_Kevät-Unelmia_.\nKoelmoi _Leimu_.\"\n\n\"Esipuheeksi\" sanoo tekijä \"tietävänsä varsin hyvin, ettei nykyaika ole\nlyyrilliselle runoudelle suotuisa. Tämä runous on aina suuremmassa tai\nvähemmässä määrässä unelmia. Vaan meidän aikamme on käytännöllisyyden\naika, se ei huoli unelmista eikä turhista tunteen ilmauksista. Jos\nlyyrillinen runoilija tahtoisi tässä suhteessa muutosta aikaansaada,\npitäisi hänellä olla aivan tavatonta runokykyä, jota ei minulla ole.\"\nNiin sanoo Leimu. \"Ja kuitenkin ovat juuri nykyiset olot syynä tämän\nrunovihkosen painattamiseen. Se on, parhaiten sanottuna, minun\nprotestini sitä aikaa vastaan, joka ei uskalla toivoa, ei rakastaa, ei\ninnostua.\"\n\nLeimun protesti maksaa 1 m. 25 p. --\n\nOikeastaan on turhaa nyt enää kirjoittaa ainoatakaan riviä\nsuomenkielellä, sillä nykyään voimme me suomalaiset 1 markalla 25\npennillä oppia toivomaan ja rakastamaan ja innostumaan. Ja mitäpä\nmeillä muuta on tarvis? Suomalainen kirjallisuus hamasta Agrikolan\najasta tähän päivään asti ei ole nähnyt toista semmoista protestia. Nyt\ntämä katala aikakausi kerrankin saa, mitä se on ollut saapa, tämä\ntoivoton, lemmetön ja innoton aikakausi.\n\nMelkein sopimattoman liialliseksi kainoudeksi täytyy sanoa sitä tekijän\narvelua, ettei hänellä muka olisi \"aivan tavatonta runokykyä...\"\nHänellä on! On kerrankin Suomeen syntynyt mies, jolla on ihan tavaton\nrunokyky.\n\nTavalliset runoilijat kykenevät laulamaan ainoastaan kolmesta asiasta:\nrakkaudesta, isänmaasta ja omasta itsestään. Mutta Leimu laulaa\nkaikista näistä ja sitäpaitsi vielä \"koelmoi\" viisi eri protestia\n_sinivuokoille_ ja yhden _kielolle_, sommelmoi kokonaista 13\n\"_ajatelmaa_\" ja käännelmöi 10 Heinen \"_lauleloa_\" sekä 7 muuta\nvieraskielistä. Eikö hän siis ole tavaton?\n\nMahdoton on minun heikon, köyhän, kurjan syntisen luoda mitään\nkokonaiskuvaa tekijän valtaavasta nerosta. Henkeni on ryömyillään tuon\nvoimakkaan protestin edessä. Ja töintuskin saatan polvillani kirjoittaa\nnämä muutamat rivit.\n\nLeimu on sotainen, taistelua vailla, ja aina näyttää hänellä olevan\npuukko hihassa:\n\n    \"-- ja käten' jos onkin voimaton,\n    tok' ainian valmis taistohon --.\"\n\n\"Aina valmis, kuin lukkari sotaan.\" Eikä hän pelkää mitään, ei\nkuolematakaan:\n\n    \"-- ket' elo tenhois kurja tää,\n    kuin Tuonen tytär hymyää.\"\n\nOnneksi on hänellä semmoinen ruumiinrakennus, ettei hänen tarvitse\npelätä vangiksi joutumistakaan:\n\n    \"-- ja jos mä kahleihin lyötänehen,\n    niin vapaasti sykkivi sydämmen'\n    ja vapaa on aattehen'.\"\n\nTavallisten ihmisten sydän luultavasti halvautuu heti, kun he joutuvat\nkiinni. Mutta vapaa-aatteisten miesten sydän ei kahleissakaan pysähdy\nsykkimästä, niiden aate on vapaa ja -- jos saavat vähänkään viilan\ntynkää -- on pian koko mieskin vapaana.\n\nToinen näiden runojen johtava aate on se, että runoilija Leimun käsissä\nkaikki \"_versoo_\", mikä suinkin versoa voi.\n\n    \"Mut silloin sinut näin --\n    ja päivä paistoi taas,\n    nous puuhut vihertäin\n    ja kukka _versoi_ maass'.\"\n\n    \"-- ja metsolankin tielläi\n    kukkainen _versoaa_.\"\n\nKukat siis versovat. Mutta ei ainoastaan kukat, vaan myös neitoset:\n\n    \"Kaino kielo lehtosen,[1]\n    valko kukka hieno,\n    missä kasvat _versoen_,\n    väilyy tuokse vieno.\n\n    Ylhäällä myrskyt vaan\n    tietämättäs ärjyy,\n    sinä _versot,_ nuovut vaan,\n    vartes hieno värjyy.\n\n    Niinkuin kielo valkoinen,\n    neito, _versoit_ mailla,\n    eloa joit lähtehen\n    rannoill' varjokkailla.\"\n\n[1] Tuntien koko vähäpätöisyyteni, uskallan alamaisimmasti\n    huomauttaa, että tässä kukaties on painovirhe. Sen ei\n    ehkä pitäisi olla lehtosen kielo, vaan lehmosen, sillä\n    \"Lehmän kieleksi\" kansa yleisimmin sanoo tätä kukkasta.\n\nAh, kuinka ihanaa, kuinka hienoa, kuinka ihanteellista!\n\nMitä runojen ulkomuotoon ja sointuun tulee, osoittavat edellä olevat\notteet, ettei, suurempaa täydellisyyttä enää voi keltään kuolevaiselta\nvaatia. Joskus runotar tämän leimuavan, \"riehäkkään\" neron kynsissä\nvinkuu: \"oi\", \"voi!\" ja ähkää: \"ah\" ja \"ooh!\" Se ei muuta kuin kuvastaa\nhengen kiihkeyttä.\n\nVanhoja runouden kulta-aikoja muistuttaa sanasovitus semmoinen, kuin\n\n    \"-- mailla Pohjan kaukaisilla,\n    joit' iki- vaivuttaapi jää.\"\n\nSama runohenki elää vielä siellä täällä kansan keskuudessa. Niinpä\nkerrankin saunamuija kysyi minulta: \"_Kaarko-herra_ tahtoo _paatia_,\nvai lauteilleko herra männöö?\"\n\nNero tarttuu, sanotaan. Minuunkin on Leimun runohenkeä tarttunut pieni\nosa, tosin niin äärettömän pieni, että ujostuttaa. Eikä minulla vielä\nsuinkaan voi sanoa olevan \"_aivan_ tavatonta runokykyä.\" Mutta minäkin\ninnostuin heittämään hansikkaani tätä materialistista aikakautta\nvastaan. Välttääkseni kirjallista lapsenmurhaa, täytyy minun julaista\nrunokokeeni, vaikka sitä voidaankin moittia itsenäisyyden puutteesta,\nse kun on syntynyt minun ollessani Leimun \"Kevät-Unelmain\" vaikutuksen\nalaisena. Se on tämmöinen:\n\n        Kaapro Jääskeläisen _Protesti_\nsitä aikaa vastaan, joka ei uskalla toivoa, ei rakastaa, ei innostua.\n\n        Oi, kielo vieno\n        nuokkuu, hymyy;\n        hui, liero hieno\n        maassa lymyy.\n    Versoo kielo kukaties...\n    Vaikka usein kalamies\n    lieroja turpeesta suinailee,\n    ah, liero värjyen uinailee,\n    nahkasiima, rusohuul'...\n    Hynttäntyy ja purjetuul'.\n\n\n\n\nKUN KAIKKI REHELLISET IHMISET KUOLEVAT POIS.\n\n\nEräässä hauskassa iltamassa viime sunnuntaina tunkeutui puheilleni\nmuuan mieshenkilö, jonka nimeä en saanut tietää, koska hän ei katsonut\ntarpeelliseksi esitellä itseään. Näöstään päättäen -- sen mukaan kuin\ntunnen itäsuomalaisia kasvonmuotoja -- oli kysymyksessä oleva mies\nMönkkösiä, ja saappaista päättäen venemies. Minut hän näkyi tuntevan,\nkoska heti kysyi:\n\n\"Otettaisiinko lehteen pientä ilmoitusta?\"\n\n\"Kyllä! Mistä asiasta se olisi?\"\n\n\"Se on vähän erikoisempaa. Ei se ole oikein ilmoitus, vaan jos toimitus\nmuuten ottaisi siitä kirjottaakseen.\"\n\n\"Mitä asiaa se koskee?\"\n\n\"Se on semmoista juttua, että minä en oikein luota näihin nykyisiin\nlehtiin --\"\n\n\"So, so! Jos teillä on mitä meidän lehteä vastaan, niin kirjoittakaa\nsiitä paikkakunnan toiseen lehteen. Koetetaan häneen sitte vastata.\nMutta tässä minua ei nyt haluta ruveta riitelemään.\"\n\nOlin aikeessa kääntyä pois, mutta mies ei hellittänyt.\n\n\"Ei tuota nyt pidä olla noin arka nahkastaan\", tuumaili hän. \"En minä\ntarkoittanut erittäin teidän lehteä, vaan kaikkia muita sanomalehtiä\nmyös. Katsokaahan nyt, ja kuunnelkaa rauhassa! -- Jos te otatte käsille\nminkä miehen tahansa, hyvän taikka huonon, niin ei siihen jää paljon\nehyttä paikkaa. Mustaatte sen niin mustaksi kuin vähänkään osaatte --\"\n\n\"Niin, no, ei sitä sentään ketään ole moitittu ilman syyttä.\"\n\n\"En minä sitä sanokaan. Mutta mustaksi te vaan panette miehen, kun\nsattuu sille kohdalle. Ettekä te monta miestä kiitä; pian ne ovat\nluetut, joista olette sanonut hyvän sanan. Elävistä miehistä nimittäin.\n-- Näyttää siltä kuin ei olisi näillä seuduin monta kunnon miestä,\ntuskin kymmentä, koko läänissä, yksin lukein. Mutta kun kuolee joku,\nniin sitte teiltä kyllä lähtee koreat puheet. Kehua leikataan kuin\nurakalla: uutteran ja rehellisen työmiehen on isänmaa taas menettänyt\n-- rehellisenä ja kunnon miehenä oli hän saavuttanut paikkakuntansa\nluottamuksen j.n.e. Jos milloin kuolleesta miehestä puhutaan, niin aina\nse oli rehellinen, suora, vilpitön ja jos kuinka hyvä. Mutta sen\neläissä ette olisi siitä sanonut yhtään hyvää sanaa.\"\n\n\"Nähkääs, ei ole hyvä mennä sanomaan. Kuka tietää, minä päivänä se\nkatoaa ja ottaa jonkun kassan mukaansa, tai kuinka monta väärennettyä\nvekseliä sillä on paraillaan pankissa.\"\n\n\"Jaa, jaa. Kyllähän Teillä on oikein, kun sitä niin puolin ajattelee.\nMutta minä olen sitä ajatellut vähä toiselta kannalta. -- Jos minä en\nmuusta mistään tuntisi ihmisiä kuin sanomalehdistä, niin luulisin, että\nkaikki rehelliset ihmiset vähitellen kuolevat pois, ja jälelle jää vaan\nhylkyväkeä. Joka kerran kun lehdistä näen jonkun kuolleen, olen\najatellut että _vieläpähän löytyi yksi rehellinen_. Mikä tästä\nmaailmasta lopuksi tulee, jos se sitä menoaan menee?\"\n\n\"Eihän sanomalehti voi sitä auttaa. Jos maailma on aijottu sillä\ntavalla hukutettavaksi kurjuuteensa, että aina vaan paraimmat kuolevat\nja huonot jäävät tänne, niin ei sille ihmisvoimat voi mitään.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi mies. \"Papitkin pitävät tässä asiassa teidän puolta,\njoshan ei missään muussa. Joka pyhä ne pauhaavat seurakuntansa\npahuutta. Ei ole melkein yhtään oikeata kristittyä. Mutta annas olla,\nkun kuolevat, niin ihan järestään ne ovat autuaita. Jokaisella haudalla\nne toivottavat, että me muutkin tämän kanssa nousisimme ijankaikkiseen\nelämään... Mikä niistä kuoltuaan tekee niin täydellisiä?\"\n\n\"Sitä minä en tiedä.\"\n\n\"Eiköhän asia kuitenkin ole niin, että yhtä rintaa niitä kuolee oikeita\nihmisiä ja heittiöitä, vaikka kaikkia kuoltuaan kiitetään, jos ei\nmuuten, niin tavan vuoksi?\"\n\n\"Saattaa olla niin. Kun kerran pääsevät niistä erilleen, niin iloissaan\nniitä kehuvat.\"\n\n\"Alun pitäin minä arvelin pyytää Teitä lehdessä esittämään\nparannuslaitoksen perustamista rehellisille ihmisille, etteivät ne\nkuolisi ihan sukupuuttoon... Ja samalla olisi huomautettava\nhenkivakuutusyhtiöille, etteivät ottaisi vakuutukseen ketään uutteraksi\nja rehelliseksi tunnettua kunnon miestä, sillä niitä kuolee niin paljo.\nSentähden jääpi yhtiöiltä niin vähä voittorahoja jaettavaksi\nvakuutetuille. Panetteko sillä lailla lehteen?\"\n\n\"Voipihan tuota panna!\"\n\nSitte me läksimme eri haaroille, ja minä puolestani välttelin koko\nillan sitä seutua, missä tuo mies istui. Sillä semmoisessa\nkevytluontoisessa tilaisuudessa kuin tämä iltama oli, on minusta\nrasittavaa kuulla järkeviä ajatuksia lausuttavan.\n\n\n\n\nVIINAJUTTU.\n\n\nViime lokakuun alkupäivinä palasi pari Nilsiän miestä \"Kaino\"-nimisessä\nhöyryvenheessä Kuopiosta Muuruvedelle. \"Kaino\" oli matkustajia täynnä,\nmutta kukaan muu ei ollut niin humalassa kuin nämä kaksi miestä.\n\nPaitsi sitä, että heillä oli viinaa ruumiissaan, oli toisella vielä\neväänä täysinäinen viinapullo. Selvyyden vuoksi sanon Sarkkaseksi sitä,\njolla pullo oli, ja toista sanon Markkaseksi.\n\nJos kaikki ihmiset suostuisivat tavaran tasajakoon, olisi tarpeetonta\nmainita, kumpasenko oma tämä viinapullo oikeastaan oli. Mutta niin ei\naina ole laita. Markkanen olisi kyllä tällä kertaa hyväksynyt\nomaisuuden yhteiseksi tekemisen aatteen, vaan Sarkkanen ei ollut siihen\nkovinkaan taipuvainen. Alussa he tosin olivat kiitettävästi\nyksimieliset, halailivat ja kehuivat toisiaan suloisimmassa sovinnossa.\nJa ottivat pari ryyppyä puheen lomassa.\n\nMutta sitte kuiskasi itsekkäisyyden ja omanvoitonpyynnön paha henki\nSarkkasen korvaan, että hänen olisi parempi pitää koko pullo yksinään\nkuin antaa siitä Markkaselle. Sillä tavalla siitä siistin pitäin jäisi\nvielä kotiinkin viedä hänen laskujensa mukaan noin puolen humalan arvo.\nEikä hän voinut muistaa koskaan saaneensa Markkaselta yhtään ryyppyä,\nvaikka oli hänelle antanut monta. Onko se sitä, että \"hullun eväät\nensin syödään;\" narrinaanko Markkanen häntä pitää?\n\nTämä ajatus herasi Sarkkasessa jo ennenkuin tultiin Karhon salmeen.\nMutta päätökseksi se kypsyi vasta Jännevirralle tullessa. Kuitenkin oli\nSarkkanen vielä yhtä humalaisen ja tyhmän näköinen ja yhtä ystävällinen\nMarkkaselle kuin ennenkin. Se vaan oli, ettei hänellä enää näyttänyt\nolevan kiirettä ryypyn ottoon. Sentähden Markkanen viimein huomautti:\n\n\"Eiköhän oteta ryyppyä Jännevirran muistoksi?\"\n\n\"Jospa tuon ottaisi.\"\n\nSarkkanen otti ryypyn. Mutta vaikka Markkasen huomautus oli tehty\nselvästi ymmärrettävässä tarkoituksessa, pani hän kuitenkin pullonsa\npois eikä antanutkaan sitä Markkasen käytettäväksi.\n\n\"Kuule, etkö sinä muista minulle antaakaan?\" kysyi Markkanen.\n\n\"En minä rupea sinua koko päivää ilmaiseksi juottamaan.\"\n\nTämän sanoi Sarkkanen vakavasti ja jokseenkin sujuvasti, sillä hän oli\nsen jo edeltäpäin miettinyt valmiiksi. Markkaselle se oli aivan\nodottamatonta; sentähden hän ensin hämmästyi niin, ettei saanut sanaa\nsuustaan. Sitte kun hän olisi saanut useampiakin sanoja suustaan,\nkatsoi hän parhaaksi pitää ne siellä. Hän oli saanut ilkeän ajatuksen\npäähänsä, hänkin. Hän tahtoi kostaa.\n\nSelvänä ollessa on nilsiäläisen ajatusjuoksu sangen hidas, mutta hieno\nhumala on heidän aivoillensa kuin rasva rattaille.\n\nMarkkasen mieleen välähti hyvin pian erittäin kavala tuuma. Hän kaivoi\ntaskustaan 25-pennisen, ojensi sen Sarkkaselle ja sanoi loukatun\nystävän äänellä:\n\n\"Tuossa on! Annathan nyt ryypyn?\"\n\nSarkkanen oli mielestään jo tarpeeksi nöyryyttänyt toveriaan ja antoi\nhänelle ryypyn. Mutta piti rahan. Markkanen kun sai pullon huulilleen,\notti siitä rahansa edestä kelpo siemauksen.\n\nSenjälkeen ystävykset taas jonkun aikaa juttelivat kaikessa sovinnossa\nja ylistivät viinan hyviä ominaisuuksia. Mutta Markkasen suuta alkoi\nuudestaan kuivaa, ja silloin hän muisti keskenjääneen kostonaikeensa.\nHän nousi ja hoiperteli laivan toiselle puolelle, jossa heitä\nvastapäätä istui muuan kihlakunnan lautamies.\n\n\"Kuulepas, lautamies! Minä olen se Mäntyniemen Markkanen ja käsken\nsinun haastamaan tämän Sänkiniemen Sarkkasen ensi käräjiin luvattomasta\nviinanmyynnistä. Vieraiksimiehiksi nämä kaksi meidän kylän miestä.\"\n\n\"Onko sulla haasteraha?\"\n\nMarkkanen alkoi kaivella taskujaan, joista tuskin olisi löytynyt niin\npaljoa. Ei hän ainakaan ennättänyt löytää rahoja, ennenkuin Sarkkanen\näärettömästi hämmästyneenä kysyi:\n\n\"Mi -- mi -- milloinka minä olen viinaa myynyt? Ja kellenkä, häh?\nVastaatko puheesi mies?\"\n\n\"Minullekin möit ihan äsken 25 pennin edestä. Kyllä nämä miehet tässä\nnäkivät. Vai ettekö nähneet?\"\n\n\"Nähtiin, kyllä nähtiin raha liikkuvan.\"\n\nSarkkanen oli kuin ukkosen iskemä. Tuo ei ollut hänelle ollenkaan\njuohtunut mieleen. Hän tunsi olevansa voitettu ja Markkasen vallassa.\n\n\"Kuule, heitä pois, Markkanen!\" pyysi hän. \"Ystäviähän tuota on oltu\ntännekin asti.\"\n\n\"En minä heitä.\"\n\n\"Saat rahasi takaisin, kuule!\"\n\n\"En tarvitse.\"\n\n\"Saat ryypyn vielä!\"\n\n\"En huoli.\"\n\n\"No, mutta kuulehan nyt --\"\n\n\"Kymmenen markkaa kun maksat, niin minä saatan heittää.\"\n\n\"Tuumataanhan.\"\n\nSiinä sitä sitte tuumattiin, seisaallaan huojuen milloin keskellä\nlaivaa, milloin laivan parrasta vasten. Aallot huojuttivat laivaa ja\nlaiva huojutti matkustajia, mutta ei se ketään niin pahasti huojuttanut\nkuin näitä kahta miestä, joilla lisäksi vielä oli oma huojuttajansa.\n\nVähitellen aleni Markkasen vaatimus viiteen markkaan. Mutta Sarkkanen\njatkoi väsymättä tinkimistään. Lopuksi suostui Markkanen siihen, että\nsai rahansa takaisin ja Sarkkasen viinapullon. Haikealla mielellä\nkatseli Sarkkanen kirkasta pulloaan, joka nyt keikkui Markkasen\nhuulilla. Entinen omistaja ei saanut sille antaa edes lähtömuiskuakaan,\nsillä Markkanen ei siihen suostunut. Yksin vaan ryypiskeli ja riemuitsi\nkostostaan.\n\nMarkkanen oli tosin sovinnonteollaan sitonut itsensä, ettei hän enää\nvoi syyttää Sarkkasta tuosta 25 pennin viinakaupasta. Mutta jos minä\nMarkkasta oikein tunnen, vetää hän ensi tilaisuudessa Sarkkasta siitä,\nettä tämä maksoi sovintonsa _viinalla_. Ellei hän sitä jo ole tehnyt,\ntekee hän sen ensi käräjissä. Ja siitä tulee tuomarille sotkuinen asia\nratkaista.\n\nSellaisia poikia ne ovat ne nilsiäläiset.\n\n\n\n\nPIKKUKAUPUNKI-KUVAUKSIA.\n\n\n1. Kuopion satama ennen aikaan.\n\nEn ole koskaan moittinut sitä, mikä on hyvä. enkä pilkannut kaunista.\nSentähden aina ja kaikissa tilaisuuksissa olen ylistänyt sitä hyvää ja\nkaunista kaupunkia, jonka nimi on Kuopio ja jonka sataman suulla on\nVasikkasaari saunoineen ja myllyineen.\n\nMutta kaikki eivät ajattele minun tavallani. Erään Saimaan vesistöä\nkulkevan höyrylaivan kapteeni esimerkiksi oli niin sydämetön, että\ntässä äskettäin otti ankarasti arvostellakseen Kuopion satamaoloja --\nminun kuulteni. Enkä voi kieltää hänen puhuneen jokseenkin sujuvasti,\nvaikka ei niin sileästi kuin julkisuutta varten puhuessa on tavallista.\nVaan ehkäpä hän ei aikonutkaan puhettaan julkisuuteen.\n\n\"Kahdeksan kertaa minä olen purjehtinut tämän maapallon ympäri, mutta\nsen minä sanon, etten ole missään nähnyt semmoisia satamaoloja kuin\nKuopiossa ja Savonlinnassa\", se oli hänen loppulausuntonsa.\n\nMitä hän Savonlinnasta lausui, se ei kaikki kuulu tähän, eikä kuuluisi\nollenkaan, ellei osa samalla olisi tähdännyt Kuopiotakin. Satamalyhty\noli semmoinen, että \"kun meni hyvin lähelle ja tulitikun valossa sitä\nkatsoi, näki että on siinä tuli.\" -- Virrassa olevaa lyhtyä ei hänen\ntullessaan kerran ollut sytytetty; hän hiljensi vauhtia ja vihellytti.\nMutta ei se syttynyt sittenkään. Kun laiva viimein oli joutunut\nlyhdyn kohdalle, kuului kiihkeää kahmitusta. Mies siellä häämötti\nlyhtytynnyrin selässä, ja käsi kävi kiivaasti. Ilmaistakseen\nolemassaoloaan, äänti mies ikäänkuin itsekseen: \"Hittoko ne lie nuo\ntikut kastellut, kun ei syty!\" Ja syttymättä se jäi.\n\nKun hän ensi kertaa tuli Kuopioon, oli ilta pimeä. Satama oli täpösen\ntäynnä höyrylaivoja, lotjia ja halkoveneitä. Ei ollut laivan pituutta\ntyhjänä. Hän huudatti huudattamistaan ja pysähtyi viimein erään\nhalkoveneen taakse. Rannassa näytti olevan joku satamavirkamies.\n\n\"Laittakaa tilaa!\" huusi kapteeni. \"Minulla on laiva täynnä\nmatkustavaisia.\"\n\nRannalla päivitteli virkamies, että, \"sanoinhan minä niille jo\npäivällä, että pitäisi siirtyä, vaan eihän nuo näy siirtyneen.\"\n\n\"Sitte minun täytyy ruveta yöksi selälle ankkuriin ja pitää matkustajat\ntäällä yötä.\"\n\n\"Ei toki selälle ... tuumataanhan ... tuota...\"\n\n\"Käskekää halkoveneen siirtyä!\"\n\nVirkamies astui halkoveneesen ja alkoi koputtaa kajuutan ovelle. Ei\nkuulu mitään.\n\n\"Taitavat jo maata...\" arveli virkamies.\n\n\"Ajakaa ylös!\"\n\nViimeinkin alkoi kajuutasta kuulua äreitä vastauksia:\n\n\"Kuka sitä yöllä ... kengätkin on jo kuivamassa ... ei me siirrytä.\"\n\n\"Eivät kuulu siirtyvän\", huusi virkamies.\n\n\"No, minun täytyy sitte kääntää selälle.\"\n\n\"Vuottakaahan -- jos täältä hyvinkin löytyisi lankonkia. Eikö teillä\nole?\"\n\n\"Ei minulla ole niin pitkää, että ylettäisi selältä asti rantaan.\"\n\n\"Selältäkö? -- Eihän sitä selältä -- kunhan ylettäisi tästä halkoveneen\ntakaa.\"\n\n\"Ei ole minulla niinkään pitkää.\"\n\nVirkamies viipyi jonkun aikaa pimeässä. Kuului rusketta, ja sieltä tuli\nkuin tulikin \"lankonki\", joka yletti halkoveneen yli. Sitä myöten\npääsivät matkustajat maalle. Mutta sieti siinä olla \"kieli keskellä\nsuuta\", ettei pimeässä pudonnut halkoveneen pohjalle.\n\nVielä sanoi kapteeni kiittävänsä onneaan, ettei hänelle käynyt\npahemmin. Moni ensikertalainen kuului särkeneen laivansa potkurin\nkeskellä kaupungin komeata satamaa. Paraalla paikalla satamakaarroksen\npohjassa on näet vanhan pumppulaitoksen hirret pystyssä. Kun tämä seutu\nmuutenkin on kovin matala, on se tavallisesti tyhjänä, ja äkkinäinen\najaa hurauttaa siihen kuin hyväänkin suojapaikkaan. Mutta oman puolen\nmiehet tietävät välttää sitä.\n\nKoetin puolestani kapteenille selittää, mistä arvosta tämmöinen\nsatamajärjestys on strateegisessa suhteessa: kuinka vaikea vihollisen\nlaivaston on laskea Kuopion laituriin, kuinka vietteleväiset ja tuhoa\ntuottavat ovat nuo esi-isiltä jääneet pumpun pohjahirret j.n.e. Mutta\nhän ei näyttänyt tyytyvän näihin selityksiin. Sillä mitäpä Saimaan\nrauhallisilla vesillä kulkevan matkustajalaivan kapteeni ymmärtäisi\nsotatieteestä?\n\n\n2. Kuopion kadut.\n\nNe eivät ainoastaan ole suorat ja säännölliset, vaan myös sovitetut\nihmisten erilaisen paksuuden mukaan: valtakadut raatimiehiä ja\nlähiseudun rovasteja varten, sekä rännikadut uuden elinkeinolain\nalaisille käsityöläisille.\n\nEräänä tautisena keväänä, kun kirjailijoista oli suuri puute,\nnostettiin minut vähäksi aikaa muutaman kuopiolaisen sanomalehden\ntoimittajaksi. Silloin lumen lähdettyä päätin kerran -- yleisöä\npalvellakseni -- koetella, joko voisi liikkua kaupungilla ilman\nkalossia. Mikäpäs siinä oli; voihan sitä, ja täytyi voida, kun ei\nottanut kalossia mukaansa. Olihan siinä hyppimistä, jos ei tahtonut\noikein pahaan rapakkoon astua, jo senkintähden että luonto on pitänyt\nkohtuutta lahjoittaissaan sääriä minun ruumiilliselle olemukselleni.\n\nSentähden oli oikein iloista nähdä Pekka Pehkosen levittävän hienoa\nkeltaista hiekkaa katuosalleen. Siinä oli pehmeä ja verraten kuiva\nkävellä. Kaikki kolot olivat tasoitetut ja sitte oli yltäänsä pantu\npaksu hiekkakerros. Pekka katseli teostaan ylen tyytyväisenä ja olisi\nluultavasti hymyillyt, jos hänen paksut poskensa olisivat siihen\ntaipuneet.\n\n\"Työpä tätä nyt saitta uuvistoo, toimittaja. Jokohan tuo nyt kelepoo?\"\n\n\"Mikäs sitte, jos ei tämä! Niin paljon kun panette joka vuosi\nkorotusta, niin on katu kohta räystään tasalla.\"\n\nIkkunain tasalla se jo oli.\n\n\"Kuulkeepas!\" sanoi Pekka ja alkoi puhua hiljemmin. \"Eiköhän ne nuo\npolliisit to'enkaan ou' vähän erreyksissä?\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Ettäkö joutas' sissään, niin minä selevitän.\"\n\nJousihan toki sanomalehden toimittaja, kun oli tarjona semmoinen\nmakupala, että poliisit ovat erehtyneet. Siitähän syntyy kumma\nkirjoitus lehteen.\n\nPekka ajoi hevosen pihaan ja sitte mentiin huoneesen. Pekka aukasi\nkaappinsa ja otti siitä esiin tyhjiä rohtoputelia, kirjan kansia ja\nlopuksi aika nivakan papereita; siinä oli talonkirjoja, vanhoja\nsanomalehtiä, palotoimen luetteloita, viisuja ja jos mitä. Vihdoin\nlöysi hän sen, mitä haki. Se oli Kuopion kaupungin poliisijärjestys,\n\"vahvistettu läänin kuvernööriltä\" elokuun 18 p:nä 1876. Sitä hän\nselaili ja sitte osoitti 20 §:ää. Siinä oli luettavana:\n\n   \"Talonomistaja tahi hoitaja pitäköön osansa kadusta,\n   katuränneistä ja käytävästä puhtaana.\"\n\n\"Niin, mitäpäs siinä on?\"\n\n\"Sitäpä sitä viimmestä sannoo. Mitenkäs siinä lukkoo? _Pee-uu, pu, hoo\n... puhassa_, eikös se sitä meinoo?\"\n\n\"Niin, että puhtaana on pidettävä katu ja...\"\n\n\"Sitäpä minä justiin!\"\n\nSitte hän kertoi, mitenkä hän oli ollut herrasväellä ennen renkinä,\n\"ennenkuin yhtyi tähän Liisaan\", jolla hänen nykyinen talonsa oli\nalkujaan ollut. Siitä kertomuksesta ei kuulu asiaan muu kuin se osa,\njossa hän kuvaili, kuinka herra ja rouva häntä aina varoittivat\npitämään puhtaana eteistä ja salia ja kaikkia huoneita.\n\n\"Ja veätinkös minä silloin hiekkakuormia huoneihin!\"\n\n\"No, se on eri asia!\"\n\nMutta Pekka intti vastaan lujasti, että se ei ole eri asiaa -- \"puhas\nkuin puhas!\" -- ja vakuutti, ettei katu mitenkään voi olla puhdas eikä\nkoskaan tulla puhtaaksi, jos siihen aina vaan lisätään hiekkaa.\n\nSitte hän oikein toimessaan rupesi tätä asiaa perustamaan kysymysten ja\nvastausten kautta. Mistä se on tuo kura tullut? Sehän on alkujaan ollut\nyhtä puhdasta hiekkaa kuin tämäkin viimeksi tuotu, mutta sitte ajan\noloon jauhautunut hienoksi. Sama hiekka se sitte kesällä pöläjää\nihmisten silmiin ja korviin ja suuhun.\n\n\"Joka kuorma se on tältä'i ka'ulta syksyyn männessä immeisten\nsisalmuksissa. Ilemankos niitä ryvittää!\"\n\nSitte hän pahasti nauraen osoitti toista kohtaa samassa pykälässä. Se\noli näin kuuluva:\n\n   \"Käytävälle tahi yleisen toripaikan kivitykseen sekä kadulle\n   taikka katuränniin kasvava nurmi on kitkettävä ja vietävä pois.\"\n\nTämä määräys viehätti tavattomasti Pekan pahansuopaa sydäntä. Nurmihan\nolisi erinomaisen hyvä estämään pöläjämistä; mutta se oli sakon uhalla\nkitkettävä pois. -- Pekka nauroi niin ilkeästi, että minua jo melkein\nalkoi pistää vihaksi.\n\n\"Missä kohti ne poliisit sitte ovat erehtyneet?\"\n\nHänen käsityksensä mukaan oli erehdys siinä, että poliisit vedättävät\nhiekkaa, vaikka pykälä käskee pitää kadut _puhtaana_. Jos _hän_ olisi\npoliisina, niin käskisi yhden kymmenen vuotta tasoittaa katuja sillä\ntavalla, että niistä aina liika otettaisiin pois. Sileä se tulisi\nsilläkin tavalla.\n\nJa jos hänen turmeluksensa hiukankaan antaisi valtaa paremmille\ntunteille, niin säälisi hän sentään ihmisiä senverran, ettei vaatisi\nnyhtämään nurmea pois katuvieriltä. Mutta jos hän oikein hyvä olisi,\nniin kastelisi hän sitä vielä.\n\n\n3. Kuopion runollisuus.\n\nSamana sanomalehtimies-keväänä, josta edellä puhuin, istui eräs\ntuttavani, kuopiolainen nuori herrasmies, partaansa ajelemassa. Peilin\noli hän nostanut akkunan edessä olevalle pöydälle ja itse asettunut\ntuolille sen eteen. Varomattomuudesta, johon luullakseni hänen\nnuoruutensa oli syynä, oli hän jättänyt akkunansa verhoamatta niin\ntarkasti kuin olisi pitänyt. Uutimien väliin oli jäänyt rakoa.\n\nSiitä raosta näki hänet muuan kadulla kulkeva eukko, tavallinen\nvaimoihminen, -- ei ollenkaan niitä kuuluja \"Kuopion naisia.\" Häneen\nteki syvän vaikutuksen tuon nuoren herran vaaranalainen asema:\npaljastettu kaula ja sitä kohden ojennettu välkkyvä partaveitsi, terävä\nkuin käärmeen kieli. Mahdoton sitä oli saada pois mielestään. Ja vielä\nmahdottomampi jättää sitä kertomatta tuttavilleen.\n\nMutta kuta useammin hän tätä juttua kertoi, sitä enemmän se poikkesi\nalkuperäisestä yksinkertaisuudestaan. Eukko alkoi vähitellen itsekin\nluulla oikein todenteolla nähneensä verta vuotavan pitkin kaulaa. Ja\nlopuksi hän muisteli, että partaveitsen terä oli ihan päätä myöten\nkaulassa. Hirmuista! Että hänen vanhoilla päivillään piti nähdä\nsemmoista kauheutta... Nuori, kaunis herrasmies, ja sormetkin niin\npuhtaan valkoiset, tuossa kun pitelivät partaveitsen mustaa päätä. Mikä\npiti juohtua miehen mieleen? Eikö ollut hyvä elää?\n\n\"Mikä piti juohtua mieleen?\" kyseltiin muuallakin, missä tätä juttua\nkerrottiin. Velatko painoivat, vai oliko hänellä muita pahoja asioita?\nVai olisiko joku nuori ylpeäpovinen impi saanut hänet valtaansa ja\nsitte armottomasti hyljännyt? Monta vaiherikasta kertomusta syntyi\nitsekuhunkin suuntaan, ja liikuttavia ne olivat kaikki.\n\nMutta silloin oli itse pääasia jo saanut ihan toisen muodon.\nPartaveitseen oli väsytty ja vereen ja valkoisiin sormiin. Nyt\nkerrottiin, että hänet oli nähty hyvin oudon näköisenä ja vähissä\nvaatteissa kävelevän jäälautoilla, juuri kun jäät olivat\nlähtemäisillään. Kaikeksi onnettomuudeksi oli kaukana selällä sattunut\nkaatumaan eräs talvitien viitta, ja sen kaatumisen olivat nähneet\njotkut jäiden lähdön odottajat rannalta. Se tosiasia edisti kertomusta\nsiinä määrässä, että nyt ei enää ollut yksi, vaan kolme kaupungin\netevintä ja toivorikkainta nuorta herraa hukkumassa ihan keskellä\npäivää ja koko tuon sydämettömän kaupungin silmäin edessä.\n\n\"Sydämetön\" ei Kuopio kuitenkaan ollut. Sanan saatuaan oli puoli\nkaupunkia jalkeilla vähemmässä kuin viidessä minutissa. Kaikki\nkiiruhtivat rantaan. Ne jotka eivät ehtineet kuulla sinne lähdön oikeaa\nsyytä, luulivat ensimäisen höyrylaivan olevan tulossa. Uskalsivatpa\nsanoa senkin, mikä höyrylaiva jo oli tullut. Toiset taas varoivat, että\njoku keisarillinen alus olisi saapumaisillaan Kuopioon, sillä semmoisia\narveluita oli kuulunut kaupungin korkeammista piireistä.\n\nRantaan tultua haihtuivat laivahaaveet, kun nähtiin jäätä vielä\nkaikkialla. Siellä ei kukaan enää myöntänyt koskaan ajatelleensakaan,\nettä laivat näin aikaseen tulisivat. Keisarin odottajatkin olivat\nhävinneet ihan kuulumattomiin; ainoastaan joku myöhästynyt vielä puhui\nsiitä uudesta jäänsärkijästä, joka leikkaa jäätä kuin juustoa vaan.\nEikä keisarin edessä tämmöiset jäät paljoa paina, jos hän vaan on\nnähnyt hyväksi tulla Suomen sisämaan pääkaupunkiin.\n\nRohkeita miehiä läksi veneiden varassa tiedustusretkelle. Naiset heitä\nsurkuttelivat ja itkivät, että \"nyt ne taas vilustuttavat itsensä.\"\nHeidän hukkumistaan ei tarvinnut pelätä, kun heillä oli veneet mukana.\nKauas he etenivät, melkein selän toiselle rannalle, ja sitte hävisivät\nillan hämärään ja usmaan. Aikansa siellä harhailtuaan palasi venekunta\ntoisensa perästä, palasi tyhjin toimin. Jo ennenkuin viimeiset veneet\nolivat tulleet, olivat melkein kaikki katsojat lähteneet takaisin\nkaupunkiin.\n\nHyvä juttu näytti luistavan ihan käsistä. Ja synkkä epätoivo varjosti\nkuopiolaisten rauhallisia kasvoja, kun he verkalleen astuivat\nmajoillensa. Mutta vielä kerran heidän kasvonsa kirkastuivat ja toivon\ntuli säteili silmistä. Kaupungilta päin lensi kuin siivillä heitä\nvastaan riemullinen sanoma:\n\n\"Se on jo leikkuuhuoneessa!\"\n\nArmahtakoon! Sääli sentään niin nuorta ja kaunista miestä! Puijon\nrinteeltä metsästä hänet oli löydetty hirttäytyneenä petäjän oksaan.\nVyöhönsä oli hirttäytynyt, vanhemmille menevä kirje oli ollut käteen\npuristettuna. Poliisit olivat ruumiin löytäneet.\n\nMoneen päivään ei kaupungin seuraelämässä ollut muuta niin jännittävää\nkeskusteluainetta kuin tämä.\n\nMinä, joka tätä kirjoitan, sain ehkä kaikkein monipuolisimmat ja\ntarkimmat tiedot, pannakseni ne \"lehteen\". Ja kun en pitänyt kiirettä,\nkiroili useampi kuin yksi kuopiolainen sekä minua, saamatonta nahjusta,\nettä kaikkia lehtemme toimittajia ja koko sitä lehteä, \"kurjaa\nmatelijaa\", joka itsekkäistä syistä jättää kertomatta näin tärkeän\nasian varoitukseksi kaikelle kansalle.\n\n\"Ehkä arvoisa vainaja oli ollut herrain toimittajain hyvä tuttava ja\nhenkiheimolainen\", huomauttivat ilkeimmät. \"Ne jotka ovat toimituksen\nsuosiossa, ne saavat rauhassa tehdä vaikka mitä, vaikka hirttää\nitsensä. Mutta jos se olisi ollut toimittajain vihoissa, kyllä sitte\nosaisivat.\" -- Loppupäätös oli, että joutaisivat itsekin menemään samaa\ntietä, kun eivät sen paremmin osaa yleisöä palvella.\n\nKun sitte noin viikkokauden kuluttua elävin silmin näin keskellä\nKuopion katua sen nuoren herrasmiehen, joka ennen mainitulla tavalla\noli partaansa ajellut ja josta nuo mieliä jännittävät huhut olivat\nliikkeellä, kysyin häneltä, miksikä hän ei pysynyt leikkuuhuoneessa ja\nkenenkä luvalla hän oli lähtenyt siunaamattomasta haudastaan.\n\nSilloin tulin huomaamaan, ettei hän vielä tiennyt mitään niistä\njutuista, jotka viime aikoina olivat pitäneet kaupunkilaisten mieliä\nvireillä.\n\nHän selitti jääneensä ajastaan jälelle, kun oli antanut kääntää\nkesäpalttoonsa, ja siitä syystä vähemmän liikkunut kaupungilla.\n\n\n4. Kuopion uusin kirkko.\n\n\"Baptistein kirkoksi\" sanottiin Kuopiossa ennen erästä vanhaa puutaloa\nsatamatorin laidassa. Ristiä siinä ei ollut katolla eikä\nkynttiläkruunuja riippunut katosta. Ainoana autuuden välikappaleena oli\nsuuri vesisammio, johon portaita myöten noustiin. Mutta \"pyhän hengen\"\nsanottiin siellä viihtyvän sangen hyvin ja tekevän tuontuostakin pieniä\nihmeitä sekä suuria herätyksiä.\n\nSe talo, jota baptistit käyttivät kirkkonaan, oli ollut Kuopiossa\npaljoa ennen kuin mainitut lahkolaiset. Kerrotaan talon syntyneen\nkahteen erään, niin että ensin syntyi toinen pää ja vasta vuosien\nkuluttua toinen. Sillä välin oli talon omistajan perhe lisääntynyt, ja\nkoska oli syytä toivoa vielä enempää lisääntymistä, rakennettiin\njälkimäinen talon puolisko leveämmäksi kuin ensimäinen. Jos talon\nalkuperäinen omistaja olisi voinut arvata siitä maailman ikinä tulevan\nkirkon, olisi hän luultavasti tehnyt toisen pään vielä monta vertaa\nleveämmäksi, sillä siihen aikaan sai kunniallinen ihminen Kuopion\nkaupungissa rakentaa kuinka tahtoi. Sai lyödä taloja täyteen vaikka\nkoko tontin. Muutamat vielä työnsivät talonsa jonkun kyynärän\nkadullekin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kerran siihenkin kirkkoon kelloilla soitetaan\", sanoivat kuopiolaiset,\nkun tässä talossa eräänä pyhäaamuna syttyi tulipalo ja palokellot\nsoivat.\n\nTalon nykyinen omistaja oli nikkari ja samalla nuoren\nbaptistiseurakunnan ylimmäinen pappi. Tuli oli päässyt irti hänen\nmailmallisessa työhuoneessaan, joka oli kapeammassa päässä, juuri\nkirkon viereisessä huoneessa. Ja kovasydämiset valtiokirkon ystävät\nsiitä melkein iloitsivat, sillä kuka käski tehdä nikkarintyötä kirkon\nsakaristossa ja jättää lastut lattialle pyhäpäiväksi? Ilkeimmät\nsanoivat, että siellä pyhänäkin tehtiin työtä, vaikka siinä tiettävästi\nei ollut perää.\n\nTässä tulipalossa kapeampi pää meni pilalle. Kastesammionkin\nsanoivat palaneen. Mutta leveämpi pää säilyi ihmeellisen varjeluksen\nkautta, vaikka siinä asui kauppias, jolla m.m. oli oikeus myydä\nväkijuomia. Minkätähden hän ja hänen väkijuomansa pelastuivat, kun\nkirkko vierestä paloi, on minun vielä tänäkin päivänä mahdoton käsittää\nja samalla järkähtämättä uskoa ylenluonnollista kaitselmusta. Jos tämä\nkaitselmus olisi ollut raittiuden harrastajain puolella, olisi\nvesisammio säilynyt ja viinatynnyrit palaneet, ja jos se olisi ollut\nuskovaisten puolella, ei kumpanenkaan olisi palanut -- ei ainakaan\nsammio. Eikö siis kaitselmus olekaan heidän puolellaan? Onko se\nviinanjuojain ja maailmanlasten puolella, palkinnoksi siitä, etteivät\nhe edes usko mitään semmoista kaitselmusta olevan?\n\nPalon jälkeen ei tässä talossa enää käynyt kirkkoa pitäminen eikä juuri\nasuminenkaan. Mutta tonttiala oli niin pieni, ettei siihen ollut\nluvallista rakentaa puutaloa, vaan rakennussäännön mukaan olisi koko\nvahingoittunut rakennus ollut purettava ja sijaan tehtävä kivikartano,\ntaikka sitte ei mitään.\n\nMutta Kuopion kaupungin maistraatti oli näinä aikoina ollut sillä\npäällä, että se rikkoi rakennussääntöä puoleen ja toiseen. Eräät eivät\nsaaneet rakentaa semmoisillekaan paikoille, joihin rakennussääntö olisi\nmyöntänyt; toisille taas annettiin rakennuslupia semmoisiin paikkoihin,\njoihin rakennussääntö kielsi puutaloa tekemästä. Siitä syystä uskalsi\nnyt puheena olevan talon omistajakin viedä piirustukset maistraattiin\nja pyytää lupaa rakentaakseen palaneen sijalle entistä uhkeamman\npuutalon. Ja hänellä oli syytä olla vahvassa toivossa, että tämä hänen\nvilpitön pyyntönsä hyväksyttäisiin. Sillä pitihän maallisen vallan\nosoittaa kunnioitusta kirkollisille hankkeille.\n\nMutta maistraatti katsoi siinä jo olevan tarpeeksi paljon lain rikettä,\nkun se antoi hänelle luvan _korjata_ palaneen talonsa siihen kuntoon,\nmissä se oli ollut ennen paloa. Vasten rakennussääntöä tietysti.\n\nSitä ei meidän rakennushaluinen nikkarimme ollut ensinkään pyytänyt,\neikä hän aikonut tyytyä tähän lupaan. Koska maistraatti kerran rikkoi\nrakennussääntöä, päätti hän puolestaan rikkoa maistraatin päätöstä ja\nottaa oikeuden omaan käteensä.\n\nHän \"korjasi\" talonsa, mutta korjasi sen niin, että kaikki vanhat\nhirret jäivät pois, kapeampi pää levisi yhtä leveäksi kuin toinenkin,\nja korkeutta kasvoi taloon lähes puoli lisää entisestään. Nikkari luuli\nnäillä muutoksilla parantavansa kaupungin ulkonäköä, eikä mielestään\ntullut kenenkään naapurin tielle, vaikka nostikin talonsa ylemmäksi\nmaasta.\n\nMutta maistraatti ei ottanut asiaa samalta kannalta, vaan luuli hänen\nniskoittelevan lakia ja järjestystä vastaan. Sillä tällä hetkellä ei\nmaistraatti enää ollut leikkisällä tuulella. Sen toimia oli\nsanomalehdissä arvosteltu, ja sentähden se oli ruvennut hirmuisen\ntarkaksi. Rakennussääntöä noudatettiin nyt kaikessa ankaruudessaan,\nmentiinpä siitä vielä hiukan ylikin.\n\nMaistraatti velvotti nikkarin sakon uhalla keskeyttämään rakennuksensa\nja purkamaan, mitä jo oli saatu valmiiksi. Nikkari maksoi sakon, lisäsi\ntyöväkeä ja joudutti talonsa katto päälle, ennenkuin valitusaika meni\numpeen. Sitte hän valitti kuvernöörin virastoon. Se puolestaan katsoi\nedullisemmaksi rikkoa rakennussääntöä sillä tavalla kuin maistraatti\nalkujaan oli tehnyt, eikä nikkarin tavalla, ja vahvisti maistraatin\npäätöksen.\n\nMutta hänellä oli vielä jälellä valitusaika.\n\nNyt hän vasta havaitsi olevansa _nikkari_ ja alkoi puhua kirkostaan\naivan uudella tavalla.\n\n\"Minulla on tässä tekeillä isonlainen kaappi\", sanoi hän kerran, kun\nnäytteli rakennustaan minulle.\n\n\"Kuinkahan sille kaapille vielä käy? Kun eivät purattaisi...\"\n\n\"Minkätähden? Olenhan minä nikkari ja saan harjoittaa ammattiani tässä\nkaupungissa.\"\n\n\"Tietysti. Mutta ette rakentaa taloja vasten maistraatin kieltoa.\"\n\n\"Minä saan tehdä puuteoksia, suurempia ja pienempiä, joko piirustusten\nmukaan taikka ilman. Tilauksesta minä teen vaikka mitä, ja jos milloin\nei tilauksia riitä, niin minä teen myytäväksi. Tämä kaappi tässä ei ole\ntilattu, vaan sen saa ostaa kuka tahansa. Se täytyi tehdä pihalle, kun\non niin iso, ettei sovi huoneesen.\"\n\n\"Mutta Te voitte panna sille semmoisen hinnan ettei sitä rupea kukaan\nostamaan.\"\n\n\"Oma vahinkonipa se on, jos se jää tuohon mätänemään.\"\n\n\"Sittehän täällä ei kenenkään tarvitsisi huolia mitään\nrakennussäännöstä. Ottaisi vaan nikkarin luoksensa työhön.\"\n\n\"Se ei koske minuun... Ja kukapa täällä sitte toisekseen\nrakennussäännöstä mitään huolii?\"\n\nNyt nikkari on käynyt Helsingissä. Valitusajan kuluessa hän lähti jalan\nsyten senaattiin puolustamaan kaappiansa.\n\nAsian päättymisen voi itsekukin nähdä siitä, että baptistien uusi\nkirkko tänäkin päivänä seisoo purkamattomana paikallaan. Uusi\nkastesammio on myös hankittu palaneen sijaan.\n\n\n\n\n\"LAINKUULIAISTA KANSAA\"\n\n\nLainkuuliaista kansaa on Suomen kansa. Sen todistaa, paitsi kansamme\nkoko kunniarikas historia, myös seuraava muutaman vuoden vanha tapaus,\njoka ansaitsee tulla historiamme lehtiä kaunistamaan, yhtä hyvin kuin\nmoni kertomus vanhain spartalaisten tai roomalaisten pettämättömästä\nkuuliaisuudesta isänmaansa laeille.\n\nErään Joroisten lautamiehen luokse sattui muutaman sydänmaan mökin\npoika. Lautamies kysäsi muun puheen lomassa:\n\n\"Kuinka vanha se teidän isäukko jo on?\"\n\n\"Jopa se on kuusissa kymmenissä.\"\n\n\"Vai niin, johan se sitte kohta tulee pois hengiltä.\"\n\nNuori mies pörhisti korviaan ja kysyi varmuuden vuoksi:\n\n\"Niin ... tuota ... milloinka se otetaan hengiltä pois?\"\n\n\"Kun täyttää kuusikymmentä vuotta. Niin on laki.\"\n\nKotiin tultua ilmoitti poika asian heti isälleen, veljelleen sekä\nmuulle mökin väelle. Ja se otettiin monipuolisen harkinnan alaiseksi.\n\n\"Ei niitä minun nuoruudessani ollut semmoisia asetuksia\", huokaili\nukko. \"Mutta eipähän tästä elämästäkään minulle enää herkkua herune.\nSaattaa tuosta eritä, kun kerran on tullut laki semmoinen.\"\n\nKuta lähemmäksi läheni ukon 60:nnen vuoden pää, sitä varmemmaksi\nhänessä ja hänen hyvästi kasvatetuissa pojissaan kypsyi päätös osoittaa\nkuuliaisuuttaan armolliselle esivallalle, ihan vapaasti. He päättivät\nitse kaikessa sovinnossa toimittaa tämän \"hengiltä ottamisen\", ettei\nesivallan tarvitseisi heidän tähtensä nähdä mitään vaivaa.\n\nUkon viimeisenä syntymäpäivänä pidettiin mökissä pyhää -- hiljaista\nrauhan juhlaa. Ei tartuttu muihin ruumiillisiin töihin, paitsi sauna\npantiin lämmitä, sillä pitihän ukon toki viimeisenä iltanaan saada\nkylpeä. Kun hänellä aina oli ollut tapana sunnuntakia vasten kylpeä,\nniin kuinka hän sitte nyt olisi kylpemättä lähtenyt viettämään\nijankaikkista sapattia?\n\nSaunassa ukko pestiin puhtaaksi kaikesta maallisesta liasta. Oma armas\neukkonsa hänet pesi. Vanhempi poika hijoi sillä välin kirvestä ja\nvarusti hakkuupölkyn tupaan, nuorempi kävi hakemassa naapurimökin\nemännän veisaamaan.\n\n\"Kuka teillä on kuollut?\" kysyi tämä hätäissään.\n\n\"Ei siellä vielä ole kuollut kukaan, vaan isä nyt tulee hengiltä pois.\nJa ensi vuonna tulee äiti.\"\n\nEukko ei tätä oikein tajunnut. Lähti kumminkin mukaan, saadakseen\nasiasta selon.\n\nTuvassa vallitsi heidän tullessaan kuolon hiljaisuus. Ukko istui\nkalpeana, mutta tyynenä saunapuvussaan, eukko vanha hiljaista itkua\ntihersi. Virren värsy oli valmiiksi etsitty, ja sitä nyt piti vieraan\neukon ruveta veisaamaan. Olisi hän jotain kysynyt, vaan kun kaikki\nolivat niin mykkiä ja juhlissaan, ei hän muuta kuin alkoi vetää: \"Pois\nmakia maailma jää.\" Mökin väki yhtyi siihen hartaasti, ukko itsekin,\nvärisevin äänin.\n\nMutta kun ukko veisuun lopulla rupesi asettamaan päätään pölkylle, ja\nvanhin poika tarttui kirveesen, keskeytyi vieraalta veisuu.\n\n\"Herra isä, mitä tämä nyt oikein on?\"\n\n\"Se tulee hengiltä, kun on täyttänyt 60 vuotta. Ukko on nyt tänä\npäivänä sen tehnyt.\"\n\n\"Se uusi lakihan se käskee ottamaan hengiltä pois, siinä ijässä, ja kun\nesivallalla ei ole ollut ennenkään vaivaa meistä, niin...\"\n\n\"Ei semmoista lakia ole! Kuka teille sitä on sanonut?\"\n\n\"Lautamies sanoi -- ja enemmän me häntä uskomme kuin sinua.\"\n\nEukko kuitenkin väitti niin lujasti vastaan, että toimitus jätettiin\nkesken, siksi kunnes käytäisiin tarkemmin tiedustamassa asiaa\nlautamieheltä.\n\nSiellä selvisi, ettei ukkoa ollut otettava hengiltä pois, vaan hänet\nvapautetaan henkirahan maksusta.\n\nTapaus on tullut ilmi senkautta, että pojat ovat myöhemmin nostaneet\nkunnianloukkausjutun, kun ymmärtämättömät ihmiset ovat heitä\nlainkuuliaisuudestaan pilkanneet kovin tavattomasti.\n\n\n\n\nYLJÄN TULO.\n\n\nMeidän ruununvouti otti terveytensä hoitamista varten kolmen kuukauden\nvirkavapauden keskellä kesää. Sen tietää, että terveys siitä pahasti\nkärsii, kun on talven pitkän kirjoitellut ryöstökäskyjen alle ja tehnyt\ntiliä, ja sitten keväällä ollut alituisessa sielun jännityksessä,\nodotellessaan jäiden lähtöä. Siinä melkein tulee tuskailemaan taivasta\nvastaan, kun iltasella on ihan varma, että yön seutuna selkä sulaa.\nMutta yöksi tulee kylmä, ja aamulla saa nähdä jäät paikoillaan. Kenenkä\nhermosto sitä kestää?\n\nMuuten ruununvouti kyllä oli terve mies, pulska ja punakka, paraassa\nsekä ijässä että lihassa.\n\n\"Kuulehan Kaisa!\" sanoi hän eräänä aamuna emännöitsijälleen. \"Minä saan\nnyt virkavapautta ja menen maatilalleni Särkelään kesäksi, niinkuin\nennenkin. Sinun pitäisi lähteä edeltäpäin, että kaikki olisi kunnossa\nsilloin kuin minä tulen. Tavallisesti siellä on elämä niin hujan hajan,\nettei ensimäisellä viikolla saa edes kunnon ruokaa, ja sänkyvaatteet\novat likaiset kuin huonossa kievarissa. Tällä kertaa siinä täytyy\ntapahtua muutos, sillä --\"\n\n\"Kyllä minä tiedän, kyllä!\" keskeytti Kaisa ja räpytteli silmiään. \"On\nniitä siksi juttuja kuultu.\"\n\n\"Ole vaiti ja ala valmistautua lähtöön!\"\n\nRuununvoudilla oli se heikko puoli, ettei hän ollut naimisissa. Ja mikä\npahinta, näytti siltä, ettei hän pääsekään siihen asemaan. Hänen vanha\njuoppo sihteerinsä, joka oikeastaan kaikki hänen virkatoimensa hoiti,\nselitti syyn siksi, että \"ruununvouti ampuu liian ylös, pitää alentaa,\nalentaa...\" Mutta ruununvouti ei alentanut. Hän kulki järestään seudun\nnaimakuntoiset tytöt, ja kun oli saanut rukkaset kaikilta, alkoi alusta\ntaas. Hän ei _voinut_ alentaa. Siihen ei ollut mahdollisuutta.\n\nNaisten makua naimisasioissa on vaikea ymmärtää. Jokainen mies olisi\nvarmaan ottanut ruununvoudin, jos olisi ollut naisena. Sillä niin\nhyväluontoista miestä kuin ruununvouti oli, sitä sai kauan hakea. Mutta\nnaisilta hän oli saanut enemmän rukkasia kuin koko kihlakunnan muu\nmiesväki yhteensä. Luultavasti siihen ei ollut muuta syytä kuin että\noli tullut tavaksi antaa niitä hänelle. Yksi kun kerran oli tehnyt\nalun, niin eivät hänestä huolineet muutkaan. Olisivat ehkä muuten\nmielellään ottaneet, vaan eivät ilenneet toisiltaan.\n\nTänä keväänä hän oli päässyt pitemmälle kuin koskaan sitte sen ihan\nensimäisen yrityksen jälestä. Hän olikin menetellyt viisaasti ja\ntaitavasti. Ei antautunut keskustelemaan muista kuin puhtaasti\nruununvoudillisista asioista, paitsi yhden ainoan kerran pappilassa\npäivällisillä, kun rovasti nosti kysymyksen hänen toisesta\nmieliaineestaan, matikan pyynnistä. Silloin hän kertoi avannosta\nnähneensä, että matikat jo hankailivat mahojaan järven pohjaa vasten.\n\n\"Mitästä ne sillä tarkoittavat?\" kysäsi rovasti.\n\n\"Nähkääs, määhnä pakoittaa siellä mahassa ja luultavasti kutkuttaa.\nNaaraspuoli sentähden koettaa puristaa määhnän ulos, ja siihen sitte,\nniinkuin tiedätte, koiraspuoli...\"\n\nSelitys keskeytyi, sillä koko seura kävi kummallisen äänettömäksi.\nMuutamat iskivät silmää toisilleen, naiset alkoivat yskiä nenäliinoihin\nja herrat katsella pöytään tai pöydän alle. Siitä huomasi ruununvouti\ntaas hairahtuneensa, kun oli antautunut näin pitkiin puheihin asioista,\njotka eivät kuuluneet hänen varsinaisen virkatoimensa alalle. Asian\nkorjaamiseksi hän päätti turvautua sievään ja leikilliseen anteeksi\npyyntiin. Ihanasti hymyillen hän katsahti naisiin ja sanoi: \"Niin,\nkyllähän ne naiset tämän asian ymmärtävät!\"\n\nMutta se pikemmin pahensi kuin paranti seuran umpimielisyyttä. Vasta\nkun rovasti käänsi puheen muihin asioihin, hävisi painajainen. Ja\niloisesti naurettiin niinkin pienille sukkeluuksille, ettei semmoisille\ntavallisissa oloissa juuri hymähdetäkään.\n\nRuununvoudin nykyisenä toivon esineenä oli pappilan kotiopettajatar,\nhiukan tosin ijällä pilattu, mutta muuten kaikin puolin kaluksi käypä.\nHän oli vasta tullut tälle paikkakunnalle, ja kun hän sen ohessa oli\njonkun verran vähäkuuloinen, ei hänellä ollut ruununvoutia vastaan\nsemmoisia ennakkoluuloja kuin paikkakunnan muilla tytöillä. Sillä\nmahdollisuutta myöten oli ruununvouti hänen seurassaan koetellut\npysytellä virallisten lauseparsien piirissä. Niitä alkoikin neiti\nAdolfina tuntea enemmän kuin yksikään muu Suomen nainen, joka ei ole\ntyöskennellyt virastojen puhtaaksikirjoittajana.\n\nJäiden lähtöä oli ruununvouti niin hartaasti odottanut siitä syystä,\nkun hän aikoi esittää neiti Adolfinalle, että tämä tulisi kesää\nviettämään hänen maatilalleen Särkelään, lähelle Viipuria. Hän melkein\nluuli asiansa olevan jo sillä asteella, että neiti Adolfina taipuisi\ntähän esitykseen. Ja siltä varalta hän lähetti Kaisan edeltäkäsin\nlaittamaan kuntoon Särkelän ruoka- ja sänkyvaatepuolta. Itse hän lupasi\ntulla viikon perästä; oli näet vielä järjestettävä virkapapereita.\n\nKaisa kun saapui Särkelään, oli vähällä kääntää nurin koko talon ja\nkaiken sen aluskunnan sillä uutisella, että muutaman päivän perästä\n\"ruununvouti tulee ja tuo rouvan mukanaan -- tai morsiamen kumminkin,\nja se nyt on melkein sama kuin rouva.\" Tuommoinen odottamaton suuri\ntapaus tavallaan ihastutti kaikkia, vaikka yleensä oltiin jotenkin\nyksimieliset siitä, että tästä puoleen ei ole rauhaa Särkelässä kesällä\neikä ruununvoudilla yhtenäkään vuodenaikana.\n\nMutta ruununvouti ei saanutkaan neiti Adolfinaa lähtemään Särkelään nyt\nvielä. Savonlinnaan asti he tulivat yhtä matkaa, vaan siinä nousi neiti\nAdolfina laivasta pois. Sillä hän tahtoi ensin tavata vanhempiansa,\njotka asuivat Savonlinnassa, ja neuvotella asiasta heidän kanssaan.\nSitäpaitsi oli hänellä yhtä ja toista valmistamista. Itse puolestaan\nhän kyllä oli halukas tulemaan, eikä luullut vanhempainsakaan olevan\nvasten.\n\nSovittiin siitä, että ruununvouti menee edellä ja neiti Adolfina seuraa\nsitte viikon kuluttua. Ruununvoudin piti tulla takaisin Lappeenrantaan\nhäntä vastaanottamaan, ja sieltä he sitte yhdessä matkustaisivat\nSärkelään.\n\nKoko itäiselle puolelle Suomea on tunnettu asia, että laivamatka\nSavonlinnasta Lappeenrantaan niinä aikoina kävi yötä myöten. Illan\nhämärässä kun lähdettiin Savonlinnasta, oltiin aamupäivällä\nLappeenrannassa. Ja koko Suomi, sekä itä- että länsipuoli, tuntee\nkuinka ihanalta toti maistaa \"vetten päällä\", varsinkin kun sydämellä\nasuu hauskoja muistoja, jotka ponnistelevat päästäkseen ilmoille. Sydän\nriepu on kuin kuristuksissa, sitä ahdistaa ja kutkuttaa, kunnes se saa\npurkautua joko luotettavan ystävän poveen taikka sen puutteessa\nvanhoihin lauluihin kesäisen illan raittiissa ilmassa. Ruununvoudilla\noli Savonlinnasta lähtein ystävä, jota hän luuli luotettavaksi. Hän oli\naikoinaan ollut ruununvoudin koulukumppalina, samanlainen vanha\npoikamies kuin hänkin, ja mikä oli vielä parempi, hän oli myös neiti\nAdolfinan lapsuuden ystävä.\n\nYhdessä sitte ihailtiin neiti Adolfinan hyveitä.\n\n\"Se on niin vietävän sievä ihmisekseen...\"\n\n\"Ja tasainen luonnoltaan, helvetin tasainen.\"\n\nToisin vuoroin taas laulettiin:\n\n    \"Minun kultani kaunis on,\n    sen suu kuin auran kukka --\n    hei, rintava ja reitevä,\n    ja tumman pruuni tukka --\"\n\nYhtä väsymätön kuin ystävä oli kehumaan tyttöä, yhtä uuttera oli\nruununvouti täyttämään laseja. Sitä kesti aina Lappeenrannan laituriin\nasti. Eikä terveydenhoito juontunut mieleenkään. Yleensä ruununvouti\nkyllä oli säästäväinen mies, mutta tämmöisissä asioissa hän ei\nkitkutellut. Eihän sitä aina olla naimapuuhissa.\n\nJunan lähtöä odotellessaan katselivat ystävykset Lappeenrannan\nkaupunkia. Heidän silmissään se oli kaunis ja runollisen näköinen;\nvanha tuuhea puisto vilvoitti kuumaa päätä ja laajat näköalat Saimaalle\npäin selvittivät sameaa silmää.\n\nMaalaiset kaupitsivat kaloja rannassa, ja torilla oli myös\nmaalaistavaraa kaikenlaista. Ruununvoudin huomio kiintyi\npulskannäköiseen lehmään, jota eräs maalainen talutteli torin laidassa.\nSillä, paitsi hyvää taipumusta matikan pyyntiin, oli hänessä myös sekä\nmaanviljelijän että karjanhoitajan vikaa, ja aina oli hän luullut\nitsellään olevan erityisen lahjan arvostella lypsylehmiä. Sentähden hän\nei malttanut olla menemättä lähemmäksi, vaikka ei hänellä oikeastaan\nollut muuta mielessä kuin katsoa ja osoittaa ystävälleen, kuinka hyvä\nlehmäntuntija hän oli. Jos tuo ystävä sattuisi kirjoittamaan matkastaan\nneiti Adolfinalle, niinkuin heillä vähä oli ollut puhetta, ja siinä\nsivumennen mainitsemaan hänestä, niin sopisihan hänen huomauttaa\ntästäkin taloudellisesta kyvystä. Se tekisi hyvän vaikutuksen, kun se\ntulisi noin syrjästä.\n\nLehmä miellytti ruununvoutia, poikimisaika myös, eikä hinta ollut\nkovinkaan paha. Silloin yht'äkkiä lensi hänen epäselvään päähänsä selvä\najatus; se iski kuin salama läpi aivojen, ja päätös oli valmis.\n\nSehän sopisi kihlakaluksi Särkelän tulevalle emännälle, tuo lehmä. Vähä\nomituinen se tosin oli laatuaan, mutta alkuperäinen. Ihan hänessä\nitsessään oli syntynyt tuo ajatus. Mainio aate! Kuinka hyvästi,\nlyhyesti ja selvästi se kuvaa neiti Adolfinan vastaista vaikutusalaa!\nTotisesti ovat ne oikeassa, jotka sanovat, että nero silloin leimahtaa\nkirkkaimmin, kun mies on vähä viinoissa.\n\nKauppa tehtiin, myyjä talutti lehmän rautatieasemalle, ja ystävykset\nseurasivat jälessä juomaan harjakaisia. Varsinaisen tarkoituksensa\nruununvouti kuitenkin salasi ystävältään; sitä ei kenenkään muun\npitänyt saaman tietää kuin neiti Adolfinan.\n\nMutta lehmää junaan pantaessa syntyi vaikeuksia. Sitä ei otettu vastaan\nmatkustaja- eikä tavaravaunuihin, vaan ruununvoutia neuvottiin\njättämään se toisen päiväiseen tavarajunaan, johon oli muitakin eläimiä\ntulevia. Siihen ruununvouti ei suostunut, vaan vaati sen nyt mukaansa,\nmaksoi mitä maksoi. Ja hän sai tahtonsa toteutetuksi. Hänen\nkustannuksellaan lisättiin junaan eläinvaunu, ja lehmä vietiin siihen.\nMaksamaan se tuli, mutta tällä kertaa ei ruununvouti siitä välittänyt.\n\nSitte hän meni ostamaan itselleen matkustajalippua. Vaan niiden myyjä\n-- aika virnake muuten näköjään -- huomautti sen olevan ilmeistä\ntuhlausta, kun hänellä kerran oli omituinen vaunu nimessään.\n\n\"Jaa, perhana!\" ajatteli ruununvouti. \"Vielä tässä joutavasta\nmaksamaan!\"\n\nHänen tuntoaan helpotti, että edes sillä voi säästää.\n\nRuununvouti sanoi jäähyväiset ystävällensä, jonka oli jäätävä\nLappeenrantaan, ja nousi sitte \"omaan\" eläinvaunuunsa. Sill'aikaa kun\nruununvouti kulki valtion höyryvoimalla Särkelää kohti, kyhäsi ystävä\nkirjettä neiti Adolfinalle.\n\nKaisa oli määräpäivänä pannut liikkeelle kaiken väen: rengit, piiat ja\ntorpparit, vaimoineen ja lapsineen, yksin ruotuvaivaisetkin. Kuumana\nkesäpäivänä he juhlapuvussa marssivat kaksi pitkää virstaa\nrautatieasemalle, ottamaan soveliaalla tavalla vastaan isäntäänsä ja\nrouvaa tai \"morsianta kumminkin\", niinkuin Kaisan tapana oli ollut\nsanoa. Toista tuntia olivat he jo seisseet hyvässä järjestyksessä\nasemasillalla, kun juna vihdoin saapui. Sen pysähtyessä kuuluu yhdestä\nvaunusta iloinen \"am-muuh!\" Kaikki kääntyvät sinne päin: ovi aukiaa ja\nalas astuu heidän rakastettu isäntänsä, koko laajan aluskunnan toivo ja\nturva. Miehet paljastivat päänsä ja naiset notkauttivat syvään\npolviaan.\n\nIsäntä vastasi tervehdykseen arvokkaasti, iloinen hymy huulillaan.\nKääntyi sitte takaisin vaunuun päin ja sanoi ystävällisesti:\n\n\"Tule pois sinäkin!\"\n\nKaikki pidättivät henkeään. Kaisan silmäys vaan esti heitä hyökkäämästä\nvaunun ovelle. Oltiin valmiina uuteen tervehdykseen.\n\nMutta ei se tullutkaan ulos. Silloin ruununvouti taas kääntyi kansansa\npuoleen ja viittasi luokseen pari hartiakasta miestä:\n\n\"Ota sarvista, Pekka, ja työnnä sinä, Jussi peräpuolista!\"\n\n\"_Sarvista_!\" kuului hiljainen kuiskaus kautta koko Särkelän väen.\nKaisankin kasvot värähtelivät oudosti.\n\nJa sitte se tuli vaunusta ulos, hypähti kuin tanssiin lähtevä neitonen,\nja katseli isoilla, kirkkailla silmillään uusia ystäviä.\n\nKaisa oli äkeissään koko maailmalle ja varsinkin tuolle \"kirotulle\nluontokappaleelle\", joka puolueettomalta kannalta katsottuna kuitenkin\noli koko talon karjan kaunistus.\n\nKun ruununvouti viikon päästä lähti Lappeenrantaan ilman erityistä\naihetta, korjautui Kaisan tuuli taas vähäksi aikaa. Nyt hän ei\nkumminkaan enää saanut asemalle lähtemään muita kuin Pekan ja Jussin,\njotka arvelivat heitä ehkä tarvittavan.\n\nMutta silloin sieltä tuli isäntä yksin, synkkänä kuin ukkospilvi.\nSanaakaan virkkamatta hän istui rattaille, ajoi Särkelään ja hoiti\nloppukesän terveyttään, joka ei ollut oikein kunnossa yhtään päivää.\n\nPahinta oli kumminkin, että ruununvouti tämän kesän kuluessa menetti\npaljon entistä hyvänluontoisuuttaan. Vanha ystäväpiiri tuskin häntä\ntunsi. Ei tarvinnut muuta kuin kaukaa viitata ruununvoudin\n\"kihlausmatkaan\", ennenkuin hän sanaakaan sanomatta ryntäsi päälle. Ja\naivan yhtä vaarallista oli kysyä häneltä, miltä tuntui olla \"kahden\nkesken\".\n\nRuununvoudin maallisten vihollisten -- ryöstökäskyjen ja tilien --\nlisäksi oli tullut kaksi uutta, nim. kotiopettajattaret, joilla on\nlapsuuden ystäviä, ja lypsylehmät.\n\nSillä vaikka ruununvouti ei ollut nähnyt sitä kirjettä, minkä ystävä\nlähetti neiti Adolfinalle, voi hän sentään aavistaa sen sisältöä siitä,\nettä nuo kaksi viettivät häitään syksympänä.\n\n\n\n\nNÄLKÄVIRKOJA.\n\n\nMinä olen tottunut enemmän harvoin saamaan kirjeitä naisilta; sentähden\nne, joita saan, tekevät sitä suuremman vaikutuksen. Nyt on minulla taas\nmonesta ajasta ollut se onni, että olen saanut naiselta kirjeen. Ei\nmikään estä minua siitä riemuitsemasta, sillä onhan sen kirjoittaja\n_nainen_, joka ei ole kirjoittaissaan ajatellut muita kuin minua.\n\nJos se kirje olisi yksityistä laatua, en siitä kertoisi kellekään.\nMutta se onkin aiottu julkisuuteen. Sentähden ei naisten tarvitse\nheretä minulle kirjoittamasta siinä pelossa, että minä antaisin heidän\nkirjeensä yleisön luettavaksi. Ei, en minä sitä tee miestenkään\nyksityisille kirjeille, vielä vähemmän naisten. Kirjoittakoot siis vaan\nnaiset vastakin yksityisistä asioistaan minulle; salaisuudet säilyvät\nhyvin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun meidän Sipi Europaeus-vainaja runojen keräysmatkoillaan painautui\nsyvälle Venäjän Karjalaan, vaaleni hänen kirjoitusmusteensa sitä mukaa,\nkuinka kauan hän oli ollut kotoa poissa. Hän näet aina jatkoi vedellä\nmustevarojaan. Tästä on myöhemmille käsikirjoitusten tutkijoille ollut\nse etu, että voivat suunnilleen päättää, mistä ja milloin Europaeus on\nminkin runon saanut, vaikka hän ei ole sitä pannut muistiin.\n\nMutta kirjoitusmusteesta voi tehdä muitakin havainnoita. Jos esim.\nkauppiaan muste alkaa vaaleta, niin silloin eivät asiat enää ole hyvin.\nNyt puheena oleva naisen kirje on kirjoitettu niin vetisellä musteella,\nettä jokainen käytännöllinen nuori mies sen nähtyään välttäisi\nnaimisiin joutumista tämän naisen kanssa.\n\nKirje on eräältä lähikunnan _kätilöltä_. Se on kyhätty siinä luulossa,\nettä olisin \"kohtelias heikommalle sukupuolelle\". Olenhan minä, se on\nyleisesti tunnettu. Asia hänellä on se, että minä, joka \"yleisölle\nlörpöttelen milloin mitäkin, välistä tarpeettomiakin väitöksiä\",\nottaisin selittääkseni, kuinka mitättömän alhaiset palkat kätilöillä on\nmaalaiskunnissa, ja esittääkseni rokottajatoimen sekä sitä seuraavan\npalkan antamista kätilöille.\n\nPääsisin hyvin vähällä vaivalla, jos painattaisin hänen kirjeensä\nsemmoisenaan tähän. Mutta pääasia siinä kirjeessä on tuo vetinen muste.\nSen jos voisin saada lukijain nähtäväksi, niin ei muuta tarvittaisi:\nkaikki myöntäisivät kätilön palkat korotettaviksi. Sillä kuka tahtoisi,\nettä kätilön vaatimaton lasku -- ensimäinen, jonka isä saa poikansa\npuolesta suorittaa -- olisi niin vetisen näköinen? Mutta valitettavasti\nen mitenkään voi saada semmoista mustetta tähän näkyviin, niin\ntäydellisiä kuin nykyajan kirjapainot muuten ovatkin. Sentähden täytyy\nminun ryhtyä esittämään asiaa omalla tavallani.\n\nKyllä niillä on tuloja, jotka meitä auttavat _pois_ tästä maailmasta:\nsotilailla, lääkäreillä, apteekkareilla y.m. Mutta ne ainoat olennot,\njoiden avulla me olemme päässeet tähän kauniiseen maailmaan, kätilöt --\nne saavat valtiolta palkkaa ainoastaan 2-300 markkaa vuodessa ja\ntoimituksistaan säätyhenkilöiltä 5 mk, talollisilta 1-2 mk päivältä,\nvaan köyhille heidän on annettava apu ilmaiseksi, useinpa lääkkeetkin.\nJa kuitenkin sitä ollaan pitävinään iloisena tapauksena, että ihminen\nsyntyy tähän maailmaan, ja kuolemata taas surullisena tapauksena.\n\nKuinka sitte hennotaan kiduttaa näin niukalla palkalla kätilöä, häntä,\njoka auttaa päivän valoon vastaiset valtiopäivämiehet, kreivit,\nparoonit ja korkeat sekä hengelliset että maalliset virkamiehet? Ja nuo\nvirkamiehet, jotka joskus ihmeeksi tekevät jotain kelvollista, vaan\nenimmän aikansa kalastavat ja metsästävät eli oikeammin peloittelevat\nrauhallisia jäniksiä ja ampuvat ihmisten viattomia lampaita taikka\nkiertävät kieliasetuksia, -- ne saavat virkamatkoillaan valtiolta 2-4\ntai 6-8 hevosen kyydin ja kymmenet markat päivärahaa. Ne pojat kun\najelevat kuomireessään ja karhuntaljoissaan, niin saapi heidän edestään\nkunniallinen kuorman vedättäjä väistää hevosensa korvia myöten hankeen.\nMutta kätilö parka saa virkamatkoillaan kulkea jalan, jollei joku\narmeliaisuudesta ota häntä rekensä kuskilaudalle tai kannoille.\n\nEivät mitkään muut miehet tee tointaan niin huonosti kuin lääkärit ja\napteekkarit. Jos minun on korjattava rikkonainen uuni, niin siitä tulee\nentistään parempi moneksi vuodeksi, taikka jos otan tehdäkseni\nkunnollisen saapasrasvan, niin sillä pitää pehmetä nahka, vaikka se\nolisi sarvikova.\n\nLääkärin tehtävä olisi sairaan ihmisen parantaminen. Mutta tavallisesti\nantaa hän pahemmin sairaan kuolla käsiinsä, lääkepullojen ja\nvoidetölkkien keskelle. Vähemmän sairaat taas paranevat ilman lääkärin\napua ja apteekkivoiteita, jos vaan malttavat odottaa. Lääkäreillä\nkuitenkin on tuhansien markkain vuosipalkat ja sitäpaitsi on heille\nsairaan \"hoitamisesta\" ennen kuolemaa maksettava kymmeniä tai satoja\nmarkkoja aina sen mukaan, kuinka sitkeässä potilaan henki on ollut.\n\nMutta kenties kävisi koko lääkärin toimi tarpeettomaksi, ellei olisi\n_rokottajia_. Rokottajahan istuttaa ensimäisen ruton ihmiseen, silloin\nkun ihmisalku ei vielä kykene omin neuvoin mitään tautia itseensä\nhankkimaan. Kun hän kerran on taudin makuun päässyt on sitte\nvastaisuudessa helppo saada häneen muitakin tauteja tarttumaan. Ja\nhänestä tulee sovelias tulolähde lääkärille ja apteekkarille.\n\nRokotustoimi on siis lääkäritoimen sukua. Sentähden lieneekin\nrokottajilla yleensä enemmän valtion palkkaa kuin kätilöillä. Useat\nkunnat katsovat sen riittäväksi, eivätkä maksa puolestaan mitään. Siitä\nsyystä on rokottajan virka nykyjään yhtä laiha kuin kätilönkin.\nMolemmat kituvat, sekä kätilö että rokottaja. Mutta jos nämä ammatit\nyhdistettäisiin, niin voisivat ne ehkä elättää yhden naisihmisen. Sitte\nei tarvitseisi pelätä, että rokottaja nälissään pistäisi rokko-aineen\nsuuhunsa, eikä lapsen käsivarteen, taikka että kätilö lasta\nkanneksiessaan laihoilla käsillään painaisi sen pehmeät luut vialle.\n\n\n\n\nTOTUUDEN TYNKÄ.\n\n\nMatti Mönkkönen oli maksanut papin palkan ja saanut siitä kuitin, mutta\nrovastilta oli unehtunut panematta kantokirjaan kuittausta hänen\nnimensä kohdalle. Siitä syystä tuli Matti Mönkkösen nimi ja maksu\nrästiluetteloon. Rästiluettelo tuli nimismiehen perittäväksi, ja\nnimismies tuli Mönkkösen kotiin.\n\nMönkkönen vakuutti, että hän jo on maksanut papin saatavat, ja näytti\nkuittia. Mutta nimismies ei ollut siitä millänsäkään. Hän oli niitä\nvanhan aikaisia itsepintaisia virkamiehiä, jotka täyttävät\nvelvollisuutensa kirjaimelleen, huolimatta mistään syrjävaikuttimista.\n\n\"Jos et tällä viikolla hanki rovastilta epuuta\", sanoi hän, \"niin minä\nensi sunnuntaina kuulutan huutokaupan.\"\n\nMatti Mönkkönen oli esivallan kuuliainen alamainen eikä sentähden\nottanut ajatellakseen, että nimismies kenties ei tehnyt laillisesti.\nSemmoinen ajatus ei olisi mahtunut hänen rehelliseen päähänsä.\n\nEi hän sentään ollut oikein hyvällä tuulella, kun sai ajaa viidettä\npenikulmaa, päästäkseen rovastin isoon pappilaan. Hän seisoi pappilan\neteisessä, hattu kourassa, ja ryki kunnes rovasti raotti virkahuoneen\novea. Siinä luulossa, että Mönkköseltä kenties olisi emäntä kuollut, ja\nettä häneltä senjohdosta olisi lehmä tulossa, kehoitti rovasti \"isäntä\nMönkkösen\" käymään sisälle. Hän melkein katui tätä kohteliaisuuttaan,\nkun sai kuulla, mille asialle Mönkkönen oli tullut.\n\n\"Minulta kun uudestaan peritään maksettuja saatavia... Minä kolmantena\nkantopäivänä olin maksamassa, niinkuin rovasti ehkä muistaa.\"\n\n\"En minä muista. Niitä on niin paljo maksajoita, etteihän niitä voi\nmuistaa kukaan.\"\n\n\"Kyllä minä kumminkin maksoin, pulskalla mitalla vielä. Ja nyt minun\npitäisi saada rovastilta kirja semmoinen ... taikka epuu; muuten\nvallesmanni uhkasi kuuluttaa avisuonin. Sen jos pääsee tekemään, niin\nminä käännyn syyttömästi vahingolle.\"\n\nRovasti otti kirjat esille, selaili niitä ja sanoi päättävästi:\n\n\"En minä voi antaa sinulle kuittia, sillä --\"\n\n\"Enhän minä mitä kuittia tahdokaan -- semmoista epuukirjaahan se\nvallesmanni vaan tuntui kaipaavan.\"\n\n\"Mutta sinä et näy maksaneen. Täällä ei löydy kuittausta kantokirjassa,\nsiis sinun maksusi on rästinä.\"\n\n\"Sanoinhan minä jo, että minä kolmantena kantopäivänä maksoin, hyvällä\nmitalla vielä. Olihan siinä Pynnönmäen Heikki ja Sälevän Sakari, ja\nPekka Takkusen eukkokin oli -- enkä minä heitä kaikkia maksajoita\nmuista, minäkään. Sanoivat vielä minulle, että ota liika pois, vaan\nenhän tuota viitsinyt.\"\n\n\"Asia on niinkuin minä sanoin, että kuittausta täällä ei löydy. Ja\nsiitä syystä en voi antaa kuittia enkä muuta epuuta. Eikä isäntä\nMönkkösen pidä luulla, että täällä tehdään vääryyttä kellekään, yhdelle\nenemmän kuin toiselle. Vääryyttä minä vihaan enkä soisi sitä kenenkään\nharjoittavan, vielä vähemmän teen itseäni siihen syylliseksi.\"\n\nMatti Mönkkösessä alkoi vähitellen luonto nousta, kun näki sanojansa\nepäiltävän. Hän oli aina tottunut pitämään itseään rehellisenä miehenä,\nhänkin. Sentähden hän alkoi jotenkin kiivaasti kaivella liivintaskuaan\nja sanoi päättävästi:\n\n\"On täällä nyt vähä _totuuden tynkää_, täälläkin.\"\n\nJa näytti rovastin antamaa kuittia.\n\nSilloin rovasti huomasi ja tunnusti erehdyksensä ja kirjoitti epuun.\nMutta moitti Mönkköstä siitä, ettei tämä heti tuonut kuittia esille.\n\n\"Paremminkos se rovasti uskoo tuommoista paperilappua kuin minua?\nSanoihan rovasti mennä pyhänä viimeksi, että autuaat ovat, jotka eivät\nnäe ja kuitenkin uskovat --\"\n\n\"Kyllä minä muistan sinut, Mönkkönen\", ärjäsi rovasti ja aukasi oven\neteiseen.\n\nMutta vyötä kiinnittäissään Mönkkönen vielä jupisi, melkein kuin\nitsekseen:\n\n\"Kissallasiko potkitat? Saatavat kun maksan, niin saarnaat minulle yhtä\nhyvin kuin muillekin. -- Ja hyvästi nyt!\"\n\n\n\n\nVAATTEITA PAKANARAUKOILLE!\n\n\nKun täällä meidän jäisessä maassamme pakkanen nurkissa paukkuu; kun\nköyhät, puolialastomat lapset vilusta värisevät -- silloin on lähin\nvelvollisuutemme muistaa pakanoita, etupäässä Suomen lähetystoimen\nalalla Afrikassa.\n\nNe onnettomat loikovat päiväkaudet polttavassa auringon paisteessa,\nilman vaatteita, joihin hiki saisi imeytyä. Sehän voi olla\nvaarallista heidän terveydelleen. Ja kuinka onnettomia ovat pienet,\nreippaat neekeripojat, kun eivät koskaan saa heittää rehellistä\nhousunkauluspainia, sentähden että heillä ei ole housuja. Heidän\ntäytyisi iskeä kyntensä toistensa alastomaan ihoon. -- Ja voipi\naavistaa, mitä heidän suloinen, kähärä, kiiltävän musta ja tuuhea\ntukkansa saa kärsiä tästä vaatteiden puutteesta. Jos poikaan tahtoo\ntarttua, täytyy aina ottaa tukasta. Ja vielä, mikä kurjuus, he eivät\nole eläissään saaneet pyyhkiä nenäänsä nutun hihalla!\n\nEntäs tytöt? Heillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka ohueksi,\nhoikaksi ja hienoksi kureuuma tekee valkoihoisen naisen. Millä ihmeen\ntavalla he voivat viehättää itseensä neekerinuorukaisen sydämen, kun\neivät voi näytellä suloisuuksiaan vähitellen? Ja mitä työtä heillä voi\nolla, kun he eivät koskaan laittele pukuaan? Ja mistä he voivat puhella\nkeskenään, kun he eivät puhu toistensa puvuista?\n\nKurjaa, kurjan kurjaa on pakanaraukkain elämä, kun heillä ei ole\nvaatteita.\n\nAjatelkaapa, hyvät lukijat, heidän onnettomuuttaan vielä yhdeltä\nkannalta. Heillä on yltäkyllin etelän hedelmiä, heillä on kultaa,\nelehvantin luuta ja kalliita kiviä, eivätkä he tarvitse muuta kuin\nkättä ojentaa, saadakseen mainion päivällisen...\n\nEi sentään ihan niin. Olettehan nähneet palmupuun kuvan? Sen pähkinöitä\nneekerit käyttävät yleisimpänä ruokanaan. Mutta pahaksi onneksi ovat\nnuo pähkinät puun latvassa, ja niiden saavuttamiseksi on kavuttava\npitkää, oksatonta, ryhmyistä vartta. Ehkä olette kuvassa nähneet\npakanaraukan nousevan palmupuun runkoa. Eikö teidän ole silloin käynyt\nsääliksi hänen paljaita, mustia, pakanallisia sääriään? Aivanhan ne\nkuluvat nahkattomiksi, kun täytyy kolmasti päivässä nousta puuhun.\nVoipi sentähden aavistaa, kuinka iloisen kiitollisuuden tunteet\nsyttyisivät mustan pojan povessa, kuinka hänen silmänsä säteilisivät\nherttaisesta, lapsellisesta ilosta, ja kuinka hän luonnollisessa\nviattomuudessaan lipoisi kieltään, jos hänellä kavutessaan olisi\nsäärten suojana hyvät Suomen sarkahousut ja pitkävartiset, tervatut\nlapikkaat. Sitte hän puusta alas tultuaan ehkä pistäisi lapikas jalassa\npienen polkan näiden vaatteiden antajain kunniaksi, saattaisipa vielä\nlähettää heille vastalahjaksi jonkun pähkinän tai elehvantin hampaan.\n\nPääasia on kuitenkin se, että nämä päiväntasaajan helteisten seutujen\nherkkusuut tarvitsevat vaatteita paljoa kipeämmin, kuin me\nkovakorvaiset, uppiniskaiset ja paatuneet suomalaiset. Neekereillä\nkyllä olisi, millä ostaa vaatteita, mutta nyt he tarvitsevat kultansa,\nelehvantin luunsa y.m. _viinaan_, kun heillä ei ole vaatteita, joita\nkävisi paneminen viinan panttiin.\n\nMitä me täällä Suomessa vaatteilla teemme? Meillä on suurin osa vuotta\nniin pimeä, ettei kukaan sitä näe, jos olemme alastikin. Eikä sekään\nketään liikuta, jos vähä värisemme. Onhan meillä saunoja! Ja onhan\nmeillä metsiä, joissa kasvaa vahvasti polttopuuta. Lämmittäkäämme\nsaunojamme ja asukaamme niissä! Mutta vaatteet tulee meidän lähettää\npakanaraukoille kuumaan Ovambomaahan.\n\n\n\n\nKUINKA MATTI MÖNKKÖNEN EROSI SIELUNPAIMENESTAAN.\n\n\nSe ei tapahtunut tänä vuonna, vaan jonakin edellisenä. Semmoisena\nvuotena, kun kykeni peltoja kyntämään huhtikuun lopulla. Silloin se\ntapahtui eräässä pitäjässä, jonka nimeä on vaarallinen mainita näinä\nahtaina aikoina, kun ihmiset ovat kauhean riitaisia, ja asianajajia on\nyhtä paljon kuin voimassa olevia asetuksiakin. Papin nimeä on myös\nvaarallinen mainita, mutta Matti Mönkkönen ei kaihdi rehellistä\nnimeään, jonka siis saatan huoleti ilmaista.\n\nMatti Mönkkösen pelto ulottui maantiehen asti. Vähän matkan päässä\nsiitä oli kappalaisen pappila. Kappalainen oli päässyt toiseen pitäjään\nkirkkoherraksi ja oli ajellut jättämässä hyvästiä entisille\nuskollisille sanankuulijoilleen. Nyt hän ajoi kotiinsa maantietä\nmyöten. Mönkkönenkin joutui samassa vakonsa päähän, ja pappi pysähtyi\nhäntä puhuttelemaan.\n\n\"Jumalan rauha, isäntä Mönkkönen!\"\n\n\"Antakoon!\"\n\n\"Meillä on nyt kaunis ilma, jumalalta.\"\n\n\"On!\"\n\n\"Kun maamieskin ottaa ajasta vaarin, niin jumala maan kasvulle\nsiunauksen antaa.\"\n\n\"Sietäähän tässä leivän jatkoa puuhata, että haju housuissa pysyisi.\"\n\n\"Jokahisella on omat toimensa ja puuhansa. Minäkin, niinkuin isäntä\nMönkkönen tietää, olen saanut oman seurakunnan ja tulen täältä nyt\nmuuttamaan poijes, jumalan avulla.\"\n\n\"Hyvin se ilahuttaa minua ja monta muuta täällä, että pastori olette\nsaanut oman pitäjän. -- Onnea vaan!\"\n\n\"Mutta kuulkaattenpas, isäntä Mönkkönen! Yhtä minä Teiltä pyydän: ei\nmitään läksiäisiä eikä kalaasia, ei mitään lahjotuksia! Se on vaan\nkulutusta köyhälle seurakunnalle, enkä minä ole niitäkään ansainnut,\nkaikki tulee ylhäältä. Jos minun sanani täällä ovat mitämaks jollekulle\nolleet rakennukseksi, niin se on minulle suurin kunnia ja kiitos, mutta\nse ei ole ollut minun omassa voimassani.\"\n\n\"Olkaa huoletta, pastori! Ei suinkaan taida tulla mitään läksiäisiä\neikä kunnialahjoja, ei ainakaan minun toimestani. -- No, ruuna, jopa\ntässä on levätty! Täytyy kunkin pitää huoli työstään. -- Hyvästi vaan,\npastori! Varsin hauskaa, että pääsette toiseen pitäjään!\"\n\nMatti Mönkkönen käänsi hevosensa ja alotti uuden vaon; pastori jatkoi\nmatkaansa pappilaan päin. Edellinen myhäili partaansa ja maiskutteli\nsuutaan hevoselle. Pastori ajatteli uskollista laumaansa, joka hänen\nnyt täytyi jättää, jumalan tahdosta.\n\n\n\n\nKANSAKOULUN PERUSTAMINEN SAVOSSA.\n\nSivistyshistoriallinen kuvaus.\n\n\nEräänä kuumana lauantaina, vähä ennen heinäntekoa, vääjäilee\nporttikäytävässäni pari kolme maamiestä. Käyvät välistä eteisen ovella\nkatsomassa, mutta aina vetäytyvät takaisin. Kuluu puoli tuntia, kuluu\ntunti. Minua alkoi vaivata uteliaisuus, että mikähän niillä on asiana.\n\nViimeinkin pujahtivat he eteisen ovesta, hiljaa ja varovasti kuin\nvarkaat. Tiedustivat piialta, \"onko herra kotona.\" Tarpeeton kysymys,\nsillä olivathan he nähneet minut ikkunasta kymmeniä kertoja.\n\nAstuvat huoneeseeni ja tarkastelevat ensin, onko missään nurkassa\nmitään vaarallista. Rykästelevät sitte aikansa.\n\n\"Työkö sitä outta --?\"\n\n\"Kyllä minä olen. -- Käykää istumaan.\"\n\n\"Lämminpä nyt on seä.\"\n\nMennään sitte vähitellen läpi viimeisten vuosien ilmat ja nykyiset\nvuodentulon toiveet, kunnes lopulta laukiaa asia, jota varten olivat\ntulleet.\n\n\"Myö on koulua tuumattu sinne meijännii kylälle, kun on nuitai lapsia\nsiunautunna...\"\n\n\"Mistä kylästä te olette?\"\n\n\"Korpsalamesta.\"\n\n\"Vai jo Korpisalmeenkin kansakoulua!\" Kylä, jolla joitakuita vuosia\ntakaperin ei vielä ollut muuta yhteyttä \"sivistyneen maailman\" kanssa\nkuin että nuoret miehet juhannusaattoisin kävivät kaupungissa ja\njahtailivat katupoikia, kun ne heitä haukkuivat \"piimäpunniksi.\" Mutta\nsitte oli kylän rantaan rakennettu laituri, jossa aina pyhän seutuna\npistiin höyryvenhe, tuo jumalisten vaimojen kauhistus, ennenkuin he\nsiihen tottuivat. Vanha kirkkovene poltettiin muutamana juhannusaattona\nsuuren kokon keskessä, sillä sitä ei oltu tarvittu moneen aikaan. Siitä\npäivin vietettiin juhannusaatot omassa kylässä.\n\nKohta oli Korpisalmeen myös alkanut ilmestyä kerman-erottajia, sekä\nseparaattoreja että sentrifuugia. Vaimot kyllä siinäkin koettivat vetää\nvastaköyttä, sillä nyt kokoontui isäntäin taskuun mikä ennen oli mennyt\nemäntäin lihavuudeksi. Mutta ei auttanut. Maailma ja sen turmelus\nkulkivat vaan eteenpäin. Ja nyt oli kansakoulu hankkeissa.\n\nMuutamain mielessä se ajatus oli kytenyt jo puolikymmentä vuotta.\nRistiäispaikoissa ja häissä siitä oli miehissä juteltu. Joku oli\ninnoissaan jo lahjoittanut koulun sijaksi maata, toinen hirsiä, kolmas\ntiiliä ja muita rakennustarpeita. Mutta sikseen oli asia aina jäänyt.\n\n\"On tuumattuna kokkousta pittee siellä kylän kesken. Neuvoivat\npyytämään Teitä pitämään. Kyllä myö matka maksettas.\"\n\n\"Milloinka se pidettäisiin?\"\n\n\"No, tässä jonakuna pyhänä. Mitenkäs Työ joutasia?\"\n\n\"Vaikka viikko huomisesta.\"\n\n\"Passoohan se.\"\n\n\"Sitte pitää huomiseksi laittaa kuulutus kirkkoon ja ensi viikolla\nlehteen.\"\n\n\"Jos pitänöö... Tullookko siitä mitä maksoo?\"\n\n\"Maksaa se sanomalehdessä muutamia markkoja, -- pari kolme!\"\n\nKirjoitin sitte kuulutuksen, että \"Korpisalmen kylään perustettavan\nkansakoulun harrastajat kokoontukoot\" j.n.e.\n\n\"Oisko siihen vielä panna, että poikessa olijat soap tyytyvä läsnä\nolleihen peätöksiin?\"\n\n\"Turha se on; ei niihin kuitenkaan tarvitse tyytyä kenenkään, joka ei\ntahdo. -- Teidänkö nimet tähän pannaan alle?\"\n\n\"Kun nuo ei tuosta --? Pannoo voan!\"\n\nUkot lähtivät viemään kuulutusta kirkkoon ja sanomalehden konttoriin.\nNäyttivät olevan vähän niinkuin jotain vailla, kun eivät saaneet\nasiasta enemmän \"tuumata\", vaan piti niin äkkiä ryhtyä toimeen.\nLähtiväthän kumminkin.\n\nSitte viikon päästä sunnuntai-iltapuolella tulin höyryveneellä\nKorpisalmeen. Laituri ja sen läheinen ranta kiehui kirjavana väkeä.\nKokoustalon pihamaa ja sitä ympäröivät aidat olivat puolillaan.\nSeurakunnan kirkkoherrakin oli saapunut paikalle. Sanoi hyvän ilman\nviehättäneen lähtemään. Oli sitäpaitsi aina erityisesti huolehtinut\ntästä puolikunnasta, joka oli muita jälempänä lasten lukutaidon ja\nkaiken sivistyksen suhteen. Minua hänen läsnäolonsa ei erityisesti\nilahuttanut, sillä kansakouluasioissa en ole tottunut odottamaan mitään\nvilpitöntä harrastusta siltä taholta. Minusta hän ei nytkään näyttänyt\ntyytyväiseltä, vaikka oli huoleton olevinaan.\n\nJuotiin kahvit aluksi, isäntäväen ja etevimpäin naapurein seurassa, ja\n\"tuumattiin\". Kirkkoherra oli jo saanut selville, että tällä kertaa ei\ntainnut tulla koulun perustamisesta mitään; olivat niin erimielisiä\n_paikasta_. Toiset tahtoivat koulun sijoitettavaksi rantapuolelle\nkylää, toiset taas manteren puoleiseen laitaan. Molemmissa oli vankkoja\ntaloja ja muita hyviä etuisuuksia, eikä kumpanenkaan puoli aikonut\nantaa perään. Kirkkoherran mielestä oli aivan mahdoton keksiä keinoa\ntämän eripuraisuuden sovittamiseksi. Ja hänen olennostaan tuntui kuin\nolisi se ollut hänelle mieleinen vahinko.\n\nSitte kokoonnuttiin pirttiin. Joukossa oli miehiä ja vaimoja, vanhempia\nja nuorempia, talollisia ja talottomia; juuri kouluijän yli päässeitä,\naikamieheksi saapia poikia sekä vinkuvia sylilapsia, joita viimeksi\nmainituita välttämättä pitää kulettaa kaunistamaan kaikkia\ntilaisuuksia.\n\nAluksi puhuin kansakoulun tarkoituksesta, opin ja taidon arvosta y.m.\nvanhaan tavalliseen suuntaan. Ja kansakoulun vastustajat maalasin niin\nmustiksi, ettei luullakseni kenenkään olisi haluttanut näyttäytyä\nsemmoiseksi, vaikka olisi siinä mielessä tullutkin kokoukseen.\n\n\"Nyt on ensiksi päätettävä, ryhdytäänkö kansakoulun perustamiseen, vai\neikö. Lausukaa ajatuksenne!\"\n\nVasten ei ollut kukaan, kun se vaan jaksettaisiin saada toimeen.\n\n\"Päätetäänkö se sitte perustaa?\"\n\n\"No peä -- peätetään voan.\"\n\nToistaiseksi oli koulu sijoitettava vuokrahuoneihin ja siihen oli\notettava naisopettaja, koska se tulisi ehkä huokeammaksi kannattajille\nkuin mies.\n\nTuli sitte kysymykseen koulupiirin puolesta maksettava palkkalisä\nopettajalle. Päätettiin vuokrata kouluhuoneen yhteydestä asetuksen\nmääräämä asunto ja potaattimaa, antaa hänelle polttopuut ja öljyvalo\nsekä hänen lehmälleen kesälaidun kylän yhteisellä laitumella ja\ntalvirehuksi tarpeellinen määrä heiniä.\n\nMutta nyt tuli tiukka ottelu siitä, kuinka paljo lehmä talvessa\ntarvitsee heiniä. Joku arvioi sen vaativan 250 leiviskää.\n\n\"Eiköön piisois 200?\"\n\n\"Jo tok -- taikka 180.\"\n\n\"Pannaan ies 240.\"\n\n\"Ei panna liikoo!\"\n\nTästä kiisteltiin enemmän kuin mistään muusta seikasta koko kansakoulun\nperustamisasiassa. Muuan kielevä emäntä sai siitä aiheen kertoa\nkarjataloutensa edistymisestä viime aikoina, kuinka he \"Iivo-vainoon\nkanssa alottivat viiellä lypsävällä, mutta nyt on viijettä kymmentä\npeätä.\" Paljo heille oli karttunut lapsiakin näiden kahdenkymmenen\nvuoden kuluessa, mutta enemmän sentään karjaa. Ja vaikka\nnaapurikateuden vuoksi heille oli pantu suuret verot, ei häntä eikä\nlapsia kuitenkaan saatu maantielle...\n\nKiistojen lopettamiseksi koetin selittää, kuinka vähäpätöistä oli näin\nkauan neuvotella yhden lehmän talvirehusta -- tämmöisen kylän, jossa on\nkymmenittäin vankkoja taloja ja niissä satoja lehmiä. Viimein\nsuostuttiin määräämään 200 leiviskää.\n\nSitte kirjoitettiin sitoumus kaikkein nyt tehtyjen päätösten\ntäyttämisestä, huoneiden ja koulukapineiden hankkimisesta ja\npalkkalisän suorittamisesta. Sitoumuksen alle pantiin nimiä, vaikka se\ntahtoi käydä hitaasti. Kukaan ei olisi kirjoittanut nimeään\nensimäiseksi, kun ei tiennyt, kuinka monta siihen karttuisi, Useat\nkoettivat hiljakseen puikkia pois tästä vaarallisesta tilaisuudesta.\nSaatiin kuitenkin kokoon kymmenkunta nimeä. Loput arveltiin kyllä\nsaatavan, kun kirjaa käytetään heidän luonaan.\n\nNyt vasta uskalsin ottaa puheeksi, missä taloissa olisi sopivia\nhuoneita. Mainittiin kolme, neljä taloa ja tehtiin selkoa niistä.\nKiistojen välttämiseksi jätettiin johtokunnan huoleksi vuokrata sopivat\nhuoneet sopivalta paikalta. Johtokunta valtuutettiin myös pyytämään\napuvaroja kunnalta sekä valtioapua, niinkuin asetukset säätävät.\n\nLopuksi lausui kirkkoherra muutamia sanoja kokoontuneille\nkorpisalmelaisille. Hän tahtoi vastustaa sitä ajatusta, jota \"eräältä\ntaholta\" levitettiin, että muka papisto vastustaa kansakoulua. \"Ei\npapisto vastusta kansakoulua, vaan hartaasti puolustaa sitä ja iloitsee\nniiden perustamisesta.\" Sen hän vaan tahtoi sanoa. -- Parasta onkin,\najattelin minä, tulla mukaan vaan, kun ei muuta taida. Puhe kävi\nhäneltä väkinäisesti, ja kasvot olivat happaman näköiset.\n\nMeni useita viikkoja, ennenkuin valtioavun hakemus joutui matkalle.\nSamoin viipyi kuntakokouksen kuulutus kovasti. Kirkkoherra, joka oli\nkunnan esimiehenä, odotteli kunnes asioita karttuisi enemmän.\n\n\"Eihän koulu kumminkaan voi vielä tänä syksynä alkaa\", oli hän\narvellut. Ja ukot rupesivat itsekin luulemaan, ettei siitä vielä tule\nmitään.\n\nEräänä kauniina päivänä tulivat entiset korpisalmelaisten lähettiläät\nluokseni kertomaan, minkä uuden aatteen he nyt olivat keksineet.\nAikoivat erota kunnasta omaksi koulupiirikseen ja perustaa --\n_kiertokoulun_. Kirkkoherra oli sanonut heidän toistaiseksi tulevan\ntoimeen kiertokoululla, joka olisi senkintähden mukavampi, kun kylä oli\nniin laaja ja hajallinen. Jos he pääsisivät kunnan yhteisistä\nkansakoulumaksuista, saisivat he kiertokoulun ilman uusia uhrauksia.\n\nVai sieltä se tuulee!\n\n\"Mutta te ette pääse kunnan kansakoulumaksuista, jos ette perusta\nkansakoulua, -- ettekä saa valtioapua.\"\n\nSe oli ikävä uutinen ukoille. Ei muuta kuin ruveta vaan kiireimmiten\nhankkimaan koulukapineita, siinä toivossa että kunta ja valtio antavat\napunsa.\n\nPian tiesivätkin sanomalehdet kouluylihallituksen puoltaneen valtioavun\nantamista Korpisalmen koululle. Vähä myöhemmin tuli asia\nkuntakokoukseen. Kirkkoherra valitteli kansakoulukassan suurista\nmenoista viime aikoina, mutta kuntalaiset eivät kuitenkaan tahtoneet\nkieltää tältä koululta samanlaista apua kuin mikä muillekin oli\nannettu.\n\nEnnen koulun alkua ilmoittivat sanomalehdet senaatin myöntäneen\npyydetyn valtioavun. Mutta itse päätös ei vielä ollut joutunut, ja\nkirkkoherra oli uskotellut, ettei koulua saa alottaa, ennenkuin\nsenaatin päätös on käsissä. Pelastettuani ukot tästä harhaluulosta,\nalkoi koulu kuin alkoikin ennen määrättynä aikana. Oppilaita tuli\npaljoa enemmän kuin tilan puutteessa voitiin vastaanottaa.\n\nEnsimäisinä vuosina yksi ja toinen juonitteli päästäkseen koulumaksuja\nsuorittamasta. Mutta nykyään ei siitä enää ole mitään kuulunut.\nPäinvastoin sanotaan korpisalmelaisten olevan hyvin ihastuneet\nkouluunsa.\n\n\n\n\n\"SIUNAA VALTAKUNNAN SOTAJOUKKOA!\"\n\n\nVuosisatojen kuluessa on kristittyjen maiden kaikissa kirkoissa\njokaisena pyhäpäivänä rukoiltu: \"Siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla\nja merellä!\"\n\nSatoja ja tuhansia kertoja on itsekukin pappi sitä rukoillut elämänsä\npitkään. Ja melkein yhtä monta kertaa ovat hartaat kirkossakävijät\nmaallikot sitä rukoilleet. Suurinta hartautta siinä luultavasti ovat\nosottaneet sotilaat itse ja myös valtiomiehet, jotka muullakin tavalla,\nei vaan rukouksella, työskentelevät sotajoukkojen lisäämiseksi.\nHartaasti lienevät sitä myös rukoilleet kaikki valtakunnan suutarit,\nräätälit ja satulasepät, sillä sotajoukkojen lisääntyminen tuottaa\nheidän liikkeelleen suurta etua. Mutta saman rukouksen on lähettänyt\nkorkeuden herralle moni aseeton maamies ja moni hampaaton hurskas\nvaimo, jolle ei sotajoukkojen lisäämisestä suinkaan luulisi olevan\nmitään aineellista etua.\n\nNyt herra on vihdoinkin kuullut tuon rukouksen. Kuullut sen ja\ntäyttänyt rukoilijain toivon niin täydellisesti, ettei kukaan voi\nepäillä sen kuulemista. Nyt on Europan suurvalloilla sotavoimaa pari\nkolme miljoonaa aina jalkeilla itsekullakin, ja tarpeen tullessa ne\nvoivat panna liikkeelle monta miljoonaa lisää.\n\nKuitenkin on tätä rukousta pitkin aikoja rukoiltu aivan väärin. Ei ole\nollenkaan pidetty väliä niistä ohjeista, joita meille on annettu sekä\nrukouksen ulkomuodosta että hengestä. Valtakunnan sotavoiman\nsiunaaminen tietenkin on \"ajallista hyvää\" -- ja sellaistahan meidän\nkäsketään katkismuksessamme \"ehdolla pyytämän, nimittäin, jos se on\njumalalle otollinen ja meille hyödyllinen.\" Mutta nyt ei tähän\nrukoukseen ole liitetty mitään semmoista ehtoa. Se on luultavasti\nunohtunut lisäämättä siihen silloin kun tuo rukous tekastiin. Ehkä\nkiireessä. Ja nyt on aikain kuluessa monen oppineen ja hurskaan papin\nsenvuoksi täytynyt lähettää muodoltaan virheellisiä rukouksia\ntaivaaseen.\n\nMutta se ei ole tämän rukouksen suurin vika. Se on sisällöltäänkin\nväärä. Sotajoukon \"siunaamisella\" ei suinkaan tarkoiteta ainoastaan sen\nlisäämistä, vaan myös menestystä sotajoukon aseille. Meidän\nrauhallisten salojemme kirkoissa siis rukoillaan, että jumala antaisi\nsotaväen tappaa niin monta ihmistä kuin mahdollista, hävittää niin\nmonta kaupunkia ja polttaa niin paljon kyliä kuin suinkin voivat.\nVarsinkin sodan aikana on tällä rukouksella se tarkoitus. Rauhan aikana\ntaas rukoillaan, että tuo tappajain ja murhapolttajain joukko yhä\nlisääntyisi, että se hyvästi edistyisi harjoituksissaan ja helposti\noppisi viehättävän ammattinsa salaisuudet.\n\nEi suinkaan \"rauhan jumala\" siis ole tätä rukousta kuullut _sentähden_,\nettä se olisi hänelle mieleen. Ei suinkaan hän tahtone lisätä\nveritöiden tekijäin lukua, eikä vahvistaa heidän kättään verta\nvuodattamaan. Sitäpaitsi on vallan turhaa rukoilla sotaonnea yhdessä\nmaassa, sillä liehän tuo jumala rajan toisellakin puolella, on\nsielläkin kirkkoja, ja rukoillaan sitä sielläkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinkätähden sitte jumala on tämän rukouksen kuullut ja lisännyt\nvaltakunnan sotavoimaa niin suunnattomasti?\n\nEiköpä hän vaan lie tahtonut juuri tämän rukouksen kuulemisella\nrangaista väärinrukoilijoita. Sotajoukkoja on siunattu niin liian\npaljo, että ne ovat käyneet kansoille raskaimmaksi taakaksi, mitä\nniillä tätä nykyä on kannettavana. Kaikki Europan kansat huokailevat\nsotilasvallan ja sen ylläpitämiseksi tarvittavain verojen alla. Kansat\nsaavat itse tuntea ja niiden täytyy joskus tunnustaakin, että\ntämänlaatuinen \"ajallinen hyvä\" ei ole niille hyödyllinen. Vielä\nvähemmän se voipi olla jumalalle otollinen. Sillä onhan hän opettanut\nmeitä rukoilemaan: \"anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen\nleipämme\", eikä niin, että \"_ota_ meiltä meidän jokapäiväinen\nleipämme!\"\n\nTuskin mitkään miehet niin usein vetoavat ja niin suurellisesti kehuvat\nluottavansa omantuntonsa ääneen kuin hengenmiehet. He näkyvät pitävän\ntarpeellisena huomauttaa hyvin usein, että heillä sellainen on. Mitä\nääniä me muut seurannemmekaan, mutta omituinen kappale se omatunto\nainakin näyttää olevan. Kuulin äskettäin puhuttavan papista, joka ei\nomaltatunnoltaan saattanut kuuluttaa kuntakokousta, sentähden että\nsiinä oli aikomus ottaa käsiteltäväksi kysymys siitos-oriin\nhankkimisesta kuntaan. Mutta hänen omatuntonsa antoi hänen kuitenkin\njoka pyhä rukoilla valtakunnan sotajoukon lisäämistä. Ja hän tiesi\naivan hyvin, kuinka siveellisesti valtakunnan sotajoukko elää, sekä\nmaasotaväki että meriväki maalla käydessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKansat ovat saaneet raskaan verokuorman kantaakseen, rangaistukseksi\ntästä sopimattomasta rukouksesta. Kirkko joka sitä on kansalle\ntyrkyttänyt ja jonka rukoiltavaksi se rukous kaikkein vähimmän sopii,\non sekin saanut rangaistuksen. Se rangaistus on niin asianmukainen,\nniin selvästi juuri tätä asiaa koskeva, ettei sen tarkoituksesta voi\nerehtyä. Kirkon omasta helmasta on noussut sotaväkeä, oikein\nsäännöllistä -- pataljooniin, komppanioihin ja plutooniin jaettua --\nupseereineen, lippuineen ja rumpuineen. Se on \"Pelastusarmeija\", ja se\ntekee kiivaita rynnäköitä kirkkoa vastaan sen omilla aseilla:\nraamatulla, rukouksella ja lauluilla.\n\nNiin että -- eikö kaikkeen tähän nähden nyt jo alkaisi olla aika ruveta\nrukoilemaan: \"Herra, _vähennä_ valtakunnan sotajoukkoa maalla ja\nmerellä!\"\n\nMutta varmuudeksi olisi tähän rukoukseen nyt muistettava liittää tuo\nehto: \"nimittäin, jos se on j.n.e.\"\n\n\n\n\n\"MAAILMAN LOPUN\" KIRJA.\n\n\nLehtemme päätoimittaja lähetti kesäkuumalla minulle luettavaksi ja\narvosteltavaksi Werner Söderströmin kustannuksella ilmestyneen Aatto\nS:n suomentaman kirjan nimeltä: \"_Kristuksen tulemisesta_ eli viimeiset\ntapaukset, jotka ovat ihmisille ja maailmalle tulossa, Raamatullisia\ntutkimuksia, tehnyt Ernst Mühe.\"\n\nNuorempana ollessani minä tosin yrittelin yhtä ja toista ja koetin\nonneani monella eri alalla, mutta koskaan ei juontunut mieleeni ruveta\narvostelemaan hengellisiä kirjoja. Sentähden on minulle vielä tänäkin\npäivänä käsittämätöntä, kuinka se toimittaja lähetti tämän kirjan juuri\nminulle. Jos saisin otaksua hänen lukeneen kirjan, ennenkuin sen\nminulle lähetti, en sanoisi mitään. Sillä siinä tapauksessa pitäisin\nhänen tekonsa aivan luonnollisena. Mutta jos hän sen olisi lukenut,\nolisi hän kaiketi sen sitte yksintein itse arvostellutkin.\n\nOlipa miten tahansa, kirja kuuluu kaikissa tapauksissa minun\narvostelualaani. Minun arvosteltavikseni kuuluvat nimittäin kaikki\n_hyvät_ kirjat, varsinkin jos ovat vielä tavallista erinomaisemmat.\n\nKun näinä nykyisinä vuosina tehdään raamatullisia tutkimuksia, niin ne\ntietysti ovat tavallista etevämpiä, sillä raamattu on jo ollut\ntutkittavana niin kauan, ettei mitään keskenkertaista, mitään\ntavallista tutkimusta enää kannata yleisölle tarjota. Ja kun kerran\nAatto S. ottaa suomentaakseen ja Werner Söderström kustantaakseen\nraamatullisia tutkimuksia, voipi olla varma siitä, että ne ovat paraita\nmitä aikakaudellamme on saatavana.\n\nMinä ainakaan en ole nähnyt mitään tämän Mühen tutkimuksen vertaista.\nPaljoa en kyllä ole tältä alalta ennen nähnytkään, sillä olen yleensä\nkokenut välttää viimeisiä tapauksia koskevaa kirjallisuutta, koska olen\nluullut, etteivät ne kumminkaan ehdi tapahtua minun eläissäni.\n\nTämän kirjan luettuani olen tullut toisiin ajatuksiin. Näkyy saavan\nolla varuillaan tästäpuoleen itsekukin. Nyt ei maailmanlopun aika enää\nole mikään salaisuus, jota eivät taivaan enkelitkään tietäisi. Ernst\nMühe tietää sen aivan tarkalleen, vaikka hän luultavasti ei ole edes\nenkeli. Vielä vähemmän minä olen enkeli, mutta nyt tiedän sen ajan\nhänen kirjastaan. Ja kuka tahansa saa sen nyt tietää 1 markalla 60\npennillä.\n\nOn tässä kirjassa tietoa sen rahan edestä, on totisesti. Ei tarvitse\nlukea monta sivua, ennenkuin jo on saanut niin paljon viisautta kuin\nkerralla päähän mahtuukin. Näytteeksi panen tähän muutamia palasia:\n\n\"Ennen meidän maatamme on jo ollut maa olemassa, jossa hyvin\nluultavasti on asunut enkeliolentoja ja joka on ollut valtakuntana\nsillä ylienkelillä, joka sitte lankesi pois Jumalasta ja jonka nimi nyt\non saatana. Näiden enkelien syntiinlankeemuksen kautta joutui se maa\nkuolemaan ja turmioon sekä suuressa tulvassa (jossakin toisessa kuin\ntunnettu vedenpaisumus) täydelliseen häviöön. Mooses näki pyhän Hengen\nilmoituksen kautta sen maan autiona ja tyhjänä. Tämän ensimäisen maan\nolemassaoloa ja sen onnetonta kuolemaa todistaa vielä tänäkin päivänä\nsuuri joukko kivettyneitä muinaismaailman eläinluita, puita, ja\nkasveja, joiden kaltaisia nykyisessä luonnossa ei ole, samoin myös\nmaakerrosten ja kivihiilikerrosten ihmeelliset muodostukset, jotka\nnäyttävät olevan äärettömän vanhat, sekä eräät merkit jotka osottavat\nkuoleman taistelua olleen.\"\n\nKuopion pitäjän Räimän kylällä kertovat ennen olleen \"patahurjain\nvaltakunnan\" -- mutta mitä se on tämän perkeleitten valtakunnan\nrinnalla! Pöyristyttää ajatellessa sitä ilvettä, mikä silloin on ollut\ntämän matoisen maan kuorella. Ja nyt me astumme samoilla tanhuvilla,\njoilla ennen saatana enkeleineen kävellä jylkytteli; ja kun me\nkuolemme, joutuvat luumme saatanen karjanluiden joukkoon.\n\nEnnen luultiin niitä mammutin, luolakarhun y.m. sukupuuttoon\nhävinneiden eläinten sekä entisajan ihmisten luiksi. Mutta nyt kun\n\"tiede on alistunut uskon palvelukseen\", kuulemme niiden olevan\npimeyden enkelien ja hiiden karjan luita. Toista tämä toki on kuin\nkaikki ne muka tieteelliset arvelut, jotka kulkevat maansynty- ja\nkehitysopin (geologian) nimellä. Tämä nyt on tieteellistä varmuutta,\n_sitä_ luonnontiedettä, joka ei tunnusta kehitysoppia.\n\nTämän luonnontieteen mukaan on pimeyden enkeleillä ollut pelottavan\nvankka hammasrakennus, voimakkaat sääret ja särmikäs kallo. Heidän\njuhtansa ovat olleet yhä lujempaa tekoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuultavasti moni lukija ei oikein tarkkaan tiedä, missä ja minkälainen\nhelvetti on. Ernst Mühe tietää sen. Kuulkaapas:\n\n\"Kukaan vilpitön kristitty ei voi olla pulassa vastauksesta\nkysymykseen: onko helvettiä olemassa? Hän tietää myöskin, missä se on.\nP. raamattu sanoo hänelle, että niin kauan kuin tämä vanha maa seisoo,\non se (alkukielen mukaan) sen syvyydessä, sen sydämessä.\n\n\"Millaisiksi on meidän ajateltava helvetin vaivat? Onko siellä\ntodellista tulta? On tosin. Ei tavallista tulta, sellaista kuin meidän\nliedessämme palaa. Se ei vahingoittaisi ruumiitonta sielua. Mutta onhan\nmuitakin tulia täällä maan päälläkin sellaisia, että vesi ei voi niitä\nsammuttaa.\"\n\nSuoraan sanoen, luulin minä ennenaikaan helvetin olevan jossakin paljoa\nkauempana. Mutta ethän sinä, hyvä lukija, ole käynyt maan sydämessä? Ja\nkun en minäkään ole käynyt siellä, ei meillä ole puolta ruveta\nväittämään kirjantekijätä vastaan. Tottapa hän itse asiansa parhaiten\ntiennee. Sen vaan voisi huomauttaa, että täällä pohjoisnavan puolella\nhelvetti ei oikein taida pysyä lämpimänä, koska sen katto tältä\nkohdalta ei ole sen kuumempi. Mutta eipä meitä varten helvetin\ntarvitsekaan olla erittäin kuuman, sillä me säikähdämme paljoa vähempää\nkuin päiväntasaajan seutujen asukkaat, jotka ovat tottuneet kovaan\nkuumuuteen jo täällä maan (oikeammin: helvetin) \"päällä\" ollessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen en ole uskonut kummituksia olevan. Ehkä ette tekään. Mutta nyt\nminä jo alan uskoa, kun olen lukenut tämän kirjan. Siinä sanotaan:\n\n\"Vainajat, ollen yhteydessä pyhäin enkelein kanssa, jotka toimittavat\nJumalan käskyjä maankin päällä, sekä joka päivä maallisesta elämästä\nsinne kotiin tuotujen ihmisten kautta saavat kylliksi tietoja,\nniinhyvin siitä, miten heidän jälkeenjääneille omaisillensa käy, kuin\nmuistakin tärkeimmistä tapahtumista maan päällä. -- Niinpä ei myöskään\nole paheksuttava, että uskossaan vahvat ihmiset, kuten usein tapahtuu,\nlähettävät autuaallisesti kuolevaisten kanssa tervehdyksiä\nhenkimaailmassa oleville vainajille, ja saavat myöskin vilkkaina\naavistuksina ja selvinä merkkeinä heiltä vastaukset. -- On keksitty\nkoneitakin, joilla tehdään kysymyksiä vainajille ja hirvittävimmällä\ntavalla saadaan heiltä omakätisiä vastakirjoituksia. -- Eihän itse\nraamattukaan missään paikassa kiellä uskomasta kummituksia, jos\nniillä tarkoitamme ihmisvainajain tai pahojen enkelein henkiä.\nViimemainittujen sanoo Paavali oleskelevan alemmalla pilvitaivaalla ja\nsieltä harjoittavan vihollista vehkeilyänsä maan päällä asuvia ihmisiä\nvastaan.\"\n\nJoko riittää? Vai vieläkö uskallatte kulkea pimeällä hautausmaan ohi?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuka on Anttikristus? -- Mühe vastaa: \"Hänen esikuviansa ovat Antiokus,\nNero, Attila, Napoleon I y.m. -- Sitte Mühe olettaa tuonelasta palaavan\nNapoleon I:sen tulevan Anttikristukseksi, ja kaikkein silmät kiintyvät\ntähän Ranskan kaikkein kristillisimpään hallitsijaan, joka jälleen\nNapoleon VIII:na on ilmestyvä Anttikristuksena. Tämä on tapahtuva\nv. 1992 j.Kr. Anttikristillisten hallitsijain aika ulottuu vuodesta 673\nvuoteen 1897. -- Silloin (v. 1897) on myöskin pakanain aika täytetty.\nJumalaton maailma on hillittömästä riemusta iloitseva uuden vuosisadan\nalkaessa. Mutta äkisti keskellä vuotta 1900 tapahtuu ihme, että\nJumalan kansan jäännös tulee Jumalan Hengen kautta herätetyksi ja\nkristilliseksi.\"\n\nHämeenlinnasta v. 1889 karanneen juutalaisen teurastaja Rosenbergin\nsaarnamiesten ei kuitenkaan pidä iloita hänen palaamisestaan. Jos\nRosenberg keskellä vuotta 1900 palaa Amerikasta, ovat hänen velkansa\nparaiksi ehtineet päästä kymmenvuotisiksi ja siis vanhentuneet.\nLuultavasti hän arvasi tämän, koska ei lykännyt lähtöään myöhemmäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnttikristuksen hirmuvaltaa kestää ainoastaan 34 vuotta. \"Silloin\"\n(siis _vuonna 1995_) \"tulee Herra Kristus, ihmisen poika, taivaan\npilvissä tuomiolle. Anttikristus ja kaikki maailman valtakunnat\nhävitetään, mutta Herran kuningaskunta annetaan Israelin kansalle ja\nkaikille Herran uskovaisille.\"\n\nSitte alkaa tuhatvuotinen valtakunta, joka ei tarkoita muuta kuin\n_kirkon valtaa_.\n\n\"Silloin ainoastaan hyvin harvinaiset kiroilemisen, sabatin rikkomisen\ny.m. synnit rangaistaan heti ja hillitään hyvin järjestetyllä\nkirkkokurilla. -- Suurimmassa määrässä kehittyneet liikeneuvot\nyhdistävät suorinta tietä kansat ja maat. -- Lukemattomat joukot\nJerusalemiin vaeltavia pyhissä-matkustajia karavaaneissa, höyry- ja\nilmalaivoissa ja rautateillä. -- Petojen villeys ja surmaaminen toinen\ntoistansa sekä vihollisuus ihmistä kohtaan lakkaavat. -- Aurinko ja kuu\nloistavat seitsemän kertaa kirkkaammasti. -- Ihmiset silloin taas\nniinkuin alussa elävät vanhoiksi, niin että satavuotista vielä sanotaan\nnuorukaiseksi.\"\n\nViimeinen tuomio tapahtuu tuhatvuotisen valtakunnan lopulla.\nLuultavasti siis v. 2995.\n\nEsimerkkinä siitä, kuinka pitkälle tekijä syventyy yksityiskohtiin,\nmainitsen että \"autuasten ijankaikkisesta elämästä\" on neljä eri lukua,\nnimittäin: a) Avioliitto, b) Autuasten perhe-elämä, c) Autuasten\nkutsumus eli työelämä, d) Autuasten kirkollinen elämä.\n\nOmasta puolestani pyydän lopuksi, ettei toimittaja hyvin usein\nlähettäisi minulle tämän laatuisia hartauskirjoja luettavakseni. Ne\nvaikuttavat minuun melkein liian syvästi. Nytkään en uskalla lähteä\nulos huoneestani, kun on niin kovin pilvinen ilma, ja pahojen enkelein\nhenkiä luultavasti on hyvin paljo vehkeilemässä alemmalla\npilvitaivaalla.\n\n\n\n\nMIKÄ ON OIKEA EROTUS HERRAN JA TYÖMIEHEN VÄLILLÄ?\n\n\nKun lehtemme päätoimittaja minulle vastattavaksi asetti ylläolevan\nkysymyksen, niin tuskinpa hän lienee itsekään aavistanut, kuinka\npulmallinen hänen kysymyksensä oikeastaan oli. Sillä en uskoisi hänen\ntahallansa minulle laatineen mokomata ongelmaa, josta minulla on ollut\npäänvaivaa moneksi viikoksi. Ainoastaan näitä syystalven viileitä\nilmoja saan kiittää, jos ihmiskunta tämän tutkimukseni luettuaan vielä\npitää minua täysjärkisenä henkilönä eikä \"päättömänä hurjastelijana\"\ntai muuna yleiselle turvallisuudelle vaarallisena otuksena.\n\nNäöltään yksinkertaisimmat kysymykset ovat usein mitä vaikeimmat\nratkaista. Ilmankos sanotaankin, että \"yksi hullu voi kysyä enemmän\nkuin yhdeksän viisasta-vastata.\" Tuota lausetta en kuitenkaan tahdo\nsovittaa juuri tähän tapaukseen, koska minä lopultakin toivon päässeeni\nasiasta selville, vaikka olen yksin enkä näihin asti ole tiennyt lukea\nitseäni noitten yhdeksän viisaan joukkoon.\n\nEnsin minulla oli aikomus muitta mutkitta vastata että erotus on vain\npinnalla, s.o. vaatteissa ja hajussa -- anteeksi! -- lemussa,\ntuoksussa, tai miksi häntä pitänee oikein hienolla kielellä sanoa. Ne\novat kuin kuusi ja koivu, ajattelin miltei runollisesti. Koivulla on\nsileä, puhdas kuori, ja sisällä on milloin terve puu, visainenkin kun\nsattuu, milloin ontto ja laho. Eikä sitä arvaa kuoren päältä. Kuusella\non kuori karkea, rosoinen, mutta puuaine sisällä on yhtä puhtaan\nvalkoinen kuin koivussakin -- jos sattuu terve. Ja kun sen panee\npalamaan, niin se paukkuu.\n\nHyvä on! Mutta sittenkään kuusi ei ole koivu eikä koivu ole kuusi.\nOvathan ne aivan eri sukua.\n\nArvelin sentähden viisaammaksi rakentaa uuden vertailun: koivusta ja\nvaivaiskoivusta. Niissä on erilaisuuden vaikuttanut kasvupaikka,\nmaaperä, siis olosuhteet. Vaivaiskoivu pohjan soilla -- ainahan sillä\non vilu ja nälkä, paitsi sydänkesällä. Ihan kuin kaupunkien\nrantajätkillä. Mikäpä paremmin soveltuisi köyhälistön vertauskuvaksi\nkuin tuo pensaaksi näivettynyt puu? Ja sen vastakohtana muhkea\npiennarkoivu pappilan veräjän pielessä. Imee mehuttomaksi puolen\npeltosarkaa, senkin kapitalisti. Annas, että yhtenä keväänä päästään\nsun kimppuusi, sun kyljestäsi mahalaa laskemaan, kun pastorin silmä\nvälttää!\n\nEikös tämä olisi ollut sattuva vertaus? Luultavasti olisin sen\nhyväksynyt, jos olisin ollut varma siitä, että herra ja työmies todella\novat samaa alkujuurta niinkuin koivu ja vaivaiskoivu. Mutta sitä lienee\nvaikea sanoa, tieteen ollessa nykyisellä asteellaan.\n\nNe lukuisat työmiehet, joilta olen tätä asiaa tiedustellut, uskovat\nesi-isäksensä erästä Aatamia, joka luotiin maan tomusta ja jonka\nsieramiin jumala puhalsi elävän hengen. Mikäli minun on onnistunut\nhankkia tarkempia tietoja tästä toverista Aatamista, oli hän\nseikkailijaluonne, jonkatähden hänet kasvatuksellisista syistä pantiin\ntekemään kovaa työtä leipäpalkoilla. Särpimestä ei ollut minkäänlaista\nvälipuhetta. Tiedon puusta hän oli saanut maistaa varsin vähän,\nsuupalan tai kaksi, arviolta noin puolen omenaa. Ja senkin varkain,\nvasten selvää kieltoa. Kaiken tämän nojalla en näe olevan syytä\nväittää, ettei hän sopisi työmiesrodun kantaisäksi.\n\nHerrat taas sekä suullisten että kirjallisten ilmoitustensa mukaan\npolveutuvat mikä \"solusta\", mikä \"itiöstä\", mutta joka tapauksessa\nviimeksi apinasta. Missä määrin apinaluonteen kaikki ominaisuudet\ntukevat sitä käsitystä, että herrasrodun esi-isä olisi siltä taholta\netsittävä, sen kysymyksen ratkaisua en ota tunnolleni. Yhden piirteen\ntahdon kuitenkin mainita. Neekerit niillä seuduin, missä apinoita\nenemmältä oleskelee, valittavat yhdestä suusta, että \"maamies kylvää\nsiemenen, mutta apinat korjaavat sadon.\" Minä en väitä, että tämä\nseikka mitään todistaa. En myöskään tahdo sanoa, että se ei todistaisi\nmitään. Jätän asian avonaiseksi, itsekunkin vapaasti harkittavaksi.\n\nAinoa minkä minä otan vastuulleni, on se että herrasrotu ja työmiesrotu\nkaikista eroavaisuuksistansa huolimatta sentään ovat siksi läheisiä,\nettä niitä voi risteyttää toisen jalostuttamiseksi ja toisen\nmoukistuttamiseksi.\n\nNiin erilainen kuin onkin työmieslapsen ja herraslapsen myöhempi\nkehitys, ovat he varhaisemmilla asteillaan hyvin toistensa kaltaiset.\nYhteinen on molemmilla taipumus itkulla, ja vaikeroimisella hankkimaan\nitsellensä aineellista etua, joka taipumus sittemmin työmiehessä\nilmestyy valituksena sorronalaisesta asemasta ja varallisuuteen\nperustuvasta ääniasteikosta, mutta herrassa pukeutuu yhä uudistuviksi\npalkankorotusanomuksiksi.\n\nHenkiset harrastukset ovat myös alussa samat, rajottuen pääasiallisesti\nkieliopinnoihin. Kuinka lehmä sanoo? \"Am-muuh\". Kuinka koira sanoo?\n\"Hau-hau\". Kuinka naski sanoo? \"Öh-öh\". Siihen työmieslapsilla\nvieraitten kielien taito tavallisesti supistuukin. Sillä sitte tulee\näidinkielen aika, s.o. suomenkielen, koska tarkoitukseni on puhua vain\nmeikäläisistä oloista. Mutta herrasvesa jatkaa kielellistä urheiluansa\nsangen pitkälle. On ensinnäkin opittava naimattomain tätien rakas\nruotsinkieli, ettei jäisi perinnöttömäksi, ja sitte se kolmas kieli,\njoka tuottaa etuoikeuden virkoihin, kun muut ansiot ovat tasaväkiset.\nKoulussa sitä vasta opitaankin kieliä, eläviä ja kuolleita. Äidinkielen\ntaito siinä menossa tosin voi jäädä vaillinaiseksi ja kömpelöksi, mutta\nsiitä painajaisesta voi päästä \"erivapautuksella.\" Voipihan herrasväki\nerivapautuksella päästä sukupuolestaankin. Työmies kyllä saattaa\nkehittyä mestariksi äidinkielensä käyttämisessä, hänellä voivat olla\nvallassaan kaikki sen hienoudet, mutta sittenkin on hänen kielitaitonsa\nherrasmiehen monikielisyyteen verraten rastaan taito satakielen\nrinnalla.\n\nVai kuinka? -- Löytyy niitäkin, jotka väittävät, että parempi on taitaa\näidinkielensä kelvollisesti kuin osata vähä kutakin ja vierailla\naineksilla turmella kieliaistiansa. Parempi yksi ainainen armas kuin\nmonta hetkellistä lemmittyä. Mutta vaikka tämä ajatustapa muualla\npitäisikin paikkansa, ei suinkaan suomenkielellä saa olla niin suuria\nvaatimuksia. Mitä suomenkielellä on muuta kuin omat kansalliset\nsanavaransa? Se ei ollenkaan auta asiaa, että se niillä tulee hyvästi\ntoimeen. Toista on jo ruotsinkieli, jonka sanoista suurin osa on\nEuropan sivistyskielistä saatuja. Tullaanhan sitä aikaan kotikutoisella\nsarallakin, mutta ei talonpoikainen sarka siltä ole saman veroista kuin\nherrasväeltä kerjätyt vanhat vaatteet, koreat ja kuosikkaat, vaikka\nvähin kuluneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä ruumiinrakennukseen tulee, on jo luurangossa eroavaisuuksia.\nHerralla selkä on rakenteeltaan suora, vieläpä julkisilla paikoilla\nesiintyessä hieman ketkä, mutta voi tarpeen vaatiessa käyristyä aina\n359 asteen kaareksi, josta päättäen selkänikamat pääsevät vapaasti\nliikkumaan. Työmiehen selkä on luonnonväärä, eteenpäin kumartunut,\nmutta sittepä se onkin hidas sen enempää taipumaan, selkänikamat kun\novat melkein yhteenkasvettuneet.\n\nToinen eroavaisuus on hammasrakennuksessa. Työmiehen hampaat, olipa\nniitä paljo taikka vähän, ovat suussa vuorokauden umpeen, mutta herra\npistää enimmät niistä yöksi vesilasiin.\n\nAistimien eroavaisuuksista mainittakoon, että herra enemmän kuin\ntyömies tarvitsee kaikenlaisia näönjatkoja. Mutta makuaistin on\nherralla epäilemättä tuntuvasti edistyneempi kuin työmiehellä; samoin\non herralla hajuaistin valppaampi, johonka mahdollisesti vaikuttavat\nkehittyneemmät turpakarvat. Ihon tärkein erilaisuus on kämmenissä,\njotka työmiehellä ovat karheat ja känsäiset, herralla sametinpehmoiset.\n\nSisuksissa myös on perinpohjainen erotus, koska ravintoaineet\ntyömiehelle tuottavat voimaa, terveyttä ja hyvinvointia, mutta samat ja\nvielä paljoa paremmat aineet herroissa vaikuttavat ainoastaan\nsuolistohäiriöitä.\n\nHenki -- se on herralla kymmenien tuhansien markkojen arvoinen, ellei\nhänelle itselleen, niin oikeudenomistajille. Tapaturmavakuutuksessa on\nosa työmiehiä aivan samoilla perusteilla kuin hevoset, joita\nvakuutetaan sekä arvonalenemisen että kuolemantapauksen varalta.\n\nMutta onko työmiehellä sielua? En tiedä. Harvoin ainakin hänelle\n\"sielukelloja\" soitetaan. Vaikka eihän se taida olla ratkaiseva\ntodistus myötä eikä vastaan, koska sielukellojen tarkoitus kansan\nkäsityksen mukaan on \"vain antaa jumalalle tietää, että saatana tappaa\nihmisiä.\" Ja mitäpä jumala työmiehestä...\n\nIntelligenssia, s.o. korkeampaa älyä, työmiehellä ei ole, sillä\nvaltiollinen vaikutusvalta meidän maassa kuuluu olevan intelligenssin\nkäsissä, ja sellaista vaikutusvaltaa ei työmiehellä ole. Sentähden\neivät sanomalehdetkään välitä työmiehen syntymisestä maailmaan enemmän\nkuin hänen kuolemastansakaan -- ellei hänen onnistu kuolla viinaan tai\njoutua junan alle. Herrastaimen syntymä ilmoitetaan lehdissä etusivulla\nja paksuilla kirjaimilla: \"Terve poika.\" Ja kun herra kuolee, saadaan\nlukea muistosanoja vainajasta. Ainoastaan \"Oikeus- ja poliisiasiain\"\nosastossa on työmiehen helppo saada nimensä aikakauden tiedoksi.\nJuopumuksesta y.m. pienemmistä rikoksista sakotetaan säännöllisesti\n\"eräs herrasmies\", mutta jos sama hauskuus sattuu Matti Mönkkösen\nkohdalle, niin hänet mainitaan surkeilematta nimeltään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mikä on _oikea_ erotus herran ja työmiehen välillä? -- Minä\npelkään, ettei se kysymys ole sanottavasti selvinnyt kaikista näistä\nvertailuista. Eroavaisuudet, niin todenperäisiä ja asiallisia kuin\novatkin, eivät kuitenkaan ole riittävän selviä, sattuvia. Alkuperäiset,\nruumiilliset, henkiset ja sielulliset omituisuudet ovat vielä niin\nmonenlaisten arvelujen alaiset, ettei niitten nojalla voi kysymystä\ntäydellä varmuudella ratkaista. Tulee sitäpaitsi ottaa lukuun, että\nherraksi syntyneitten joukossa on niitä, jotka mielenlaadultaan,\nelintavoiltaan ja harrastuksiltaan ovat aito työmiehiä, kun taas\ntyömieheksi syntyneissä on paljo herruuden pyrintöä, joka joskus\nonnistuukin.\n\nIhmisarvon mittana, samoinkuin ihmistä alempien ja ylempien olentojen\narvon määrääjänä näytään käyttävän hengen ja aineen keskinäistä\nsuhdetta. Kuta suurempi on hengen valta aineen rinnalla, sitä\nylhäisempi olento, ja kuta suurempi aineen valta, sitä alhaisempi\nolento. Mutta tämä mittauslaitos ei kelpaa nyt esillä olevaan asiaan.\nSekalainen on näet seurakunta niin herroissa kuin työmiehissä.\n\nToinen mittapuu, jota myös näkee käytettävän, on elämän tarkoitusperä\n-- tässä tapauksessa vain ajallisen elämän, sillä tulevaisessa elämässä\nei enää myönnetä olevan mitään erotusta herran ja työmiehen välillä.\nMikä on herrasmiehen elämän päämaali ja tarkoitus? Virkaero täydellä\neläkkeellä. Entä työmiehen? Vaivaishoito. -- Mutta onhan se _sama_\nasia, vaikka nimessä on eroa; kumpikin pyrkii elämään yhteiskunnan\nniskoilla. Ei siis saada pätevää vastausta tältäkään mittapuulta.\n\nTurhaan olen etsinyt lopullista vastausta näillä teillä, mutta\nhuomattava on, että kenties tärkein näkökohta onkin vielä tarkemmin\nkoskettelematta.\n\nKoska tutkimukseni supistuu ainoastaan maanpäällisen elämän aikaan, on\nsielu vähemmästä arvosta kuin _vaatteet_. Ei sielu ja ruumis, vaan\nvaatteet ja ruumis maailman silmissä muodostavat niin herran kuin\ntyömiehen. Hyvät vaatteet ja heikko ruumis, se on useimmassa\ntapauksessa herra; huonot vaatteet ja vankka ruumis, mikäs se on muu\nkuin työmies?... Ei kuitenkaan aina, sillä poikkeuksia löytyy molemmin\npuolin. Herralla on monasti ruumis terve ja voimakas, ja työmiehellä\nvoi pyhäpäivänä olla hyvät vaatteet. Asia ei siis nytkään ole niin\nyksinkertainen kuin ensi katsannolla luulisi. On vielä otettava\nhuomioon ruumiin ja vaatetuksen keskinäinen suhde.\n\nKaikki tuskin tiennevät, millä armottomilla kidutuskeinoilla\nherraskansa kiristää keskiruumiinsa hoikaksi eli, niinkuin sanotaan,\n\"vartalonsa solakaksi\". Tietysti tarkoitan etupäässä herrasnaisia, niin\nnaimattomia kuin naimisissa olevia, jotka viimemainitut osottavat\nheräävätä äidinrakkauttansa sillä, että jo ajoissa totuttavat\nsyntymättömän sikiönsä kärsimään vaatteen valtaa. Eikä tämä ole\nsuinkaan ainoa. Mitä ponnistuksia vaatineekaan heikolta naisniskalta\nmuodinmukaisten kukka- tai sammalmätästen taidokas kantaminen\npäälaellaan. Eikä sillä hyvä. Se paino koituu perheen kukkaroonkin,\nkoituu ylen kipeästi. Ja muutenkin saa herrasmies tarpeeksi asti tuntea\nvaatetuksen ylivaltaa. Keikari ajaa jalkoihinsa kengät kuin pässin\nsarvet. Hän onkin narri, vastataan. Mutta mikäs saattaa vakaisen\narvonmiehen panemaan päähänsä liitosvälin nokista tehtaan savutorvea\n-- niin sanotun \"tyhjän jatkon\" -- taikka kunnioitettavan herra\nsenaattorin juuri juhlallisimmissa tilaisuuksissa kävelemään ihmisten\nkummana, alushousuillaan ja kalavene kumollaan päässä? Eiköstä tämä ole\nvaattehen valtaa? -- Ihmekö sitte, jos jalat ovat täynnä patteja ja\nruumis lyöttymissä kuin pahimmalla markkinakonilla.\n\nMutta työmiehellä orjallisimmissakaan oloissa ei ruumis ole vaatteen\norja. Jos kenkä ahdistaa, niin varvas empimättä tunkeutuu ulos\nvapaaseen luontoon, jossa on yltäkyllin väljää, valoa ja ilmaa. Samoin\ntekee polvi ja kyynärpää, milloin vaate tuntuu olevan tiellä.\nHatussakin on tavallisesti sen verran reikiä, että ilmanvaihto käy\nmahdolliseksi. Ruumis siis kohtelee vaatetta mitä suurimmalla\nylenkatseella.\n\nEmmeköhän nyt vihdoin ala olla perillä, sillä tämä erotusperuste pitää\nitse asiassa paikkansa niittenkin suhteen, jotka edellisissä\nyrityksissä jäivät poikkeusasemaan, eli työmiesluontoisten herrojen ja\nherruushaluisten työmiesten. Siis -- ympäri käydään, yhteen tullaan.\nTulimme siihen, mistä läksimme. Se \"oikea erotus\" on kuin onkin\nvaatteissa, nimittäin siinä seikassa, että herralla ruumis on vaatteen\norja, työmiehellä vaate ruumiin palvelija. Eli: herralla on ruumis\nvaatetta varten, työmiehellä vaate ruumista varten. Mutta yhtä älkäämme\nunhottako: \"keppiä vaille herra -- ja kärsää vaille sika\". Herra ei ole\nvalmis ilman kävelykeppiä, joka myös on ulkoasusta puhuessa mainittava.\nNoista kiveräpäistä ja notkeista, ryhmysauvoista ja sileistä\nluupäisistä aina tuohon elinkeinovapautta vastaan ojennettuun\nperintöporvarin hopeanuppiseen asti -- niistä voisi saada kokoelman,\njoka verrattomalla selvyydellä kuvaisi nykyistä yhteiskuntalaitostamme.\nJa työmiestä siinä kokoelmassa edustaisi raskain kaikista --\nkerjuusauva... Mutta ehkä on parasta, ettei tarpeettomasti oteta esille\nkoko kävelykeppiä.\n\n\n\n\nNYKYAIKAINEN \"HYVÄ PAIMEN\".\n\n\nOlemme usein nähneet, kuinka tässä maailmassa asiat hairahtuvat pois\nalkuperäisestä tarkoituksestaan. Viina on luotu ihmisten iloksi, vaan\npaljoa useammin se tuottaa suurta surkeutta. Moni, jota on aiottu\nsenaattoriksi tai kenraalikuvernöörin apulaiseksi, on lopettanut\nratansa käräjäkirjurin vaatimattomalla paikalla. Toiselta puolen on\nmoni etevä suutarin aines kiivennyt professorin istuimelle, kun taas\nmonessa huonossa suutarissa piilevät ihanat papinlahjat.\n\nMinä puolestani en ryhdy arvailemaan, _kuka_ tällä tavalla on sotkenut\nvakaisen maailmanjärjestyksen. Sotkettu se vaan on, niin että sitä\ntuskin enää mitenkään voipi saada kohdalleen...\n\nViimeisten nälkävuosien aikana satuin kerran maalaiskirkkoon. Siellä\nsaarnasi rovasti itse. Evankeliumin johdolla hän voimakkaasti kehotti\nseurakuntaa kavahtamaan, \"ettei teidän sydämenne koskaan raskauteta\nylönsyömisestä ja juopumisesta ja elatuksen murheesta.\" Köyhäin piti\nolla kiitolliset siitä, etteivät olleet jumalalta mitään saaneet. Sillä\nsitä selvempi tie heillä oli taivaaseen. Mutta ylen hankala pääsy\nautuuden majoihin tuntui olevan niillä, jotka ovat kovasti vetäneet\npuoleensa tämän maailman hyvyyttä ja henkensä uuvuttaneet elatuksen\nmurheessa. Kuta enemmän ovat tavaraa koonneet, sitä ankarampi tili on\nheidän kerran tehtävä.\n\nTätä saarnaa kuullessani minä johduin omituisiin mietelmiin, joista en\ntarkoin tiedä, olivatko ne kristinopin vai järjen mukaisia. Minusta\nvaan tuntuivat rovastin sanat enemmän tähtäävän häntä itseään kuin\nseurakuntaa. Sillä hän oli rasvaisin olento ja rikkain mies kymmenen\nneliöpeninkulman alalla, eikä hänen ruumiillinen painonsa nyt\nnälkävuonnakaan ollut halveksittava. Vähä se vaihteli vuodenaikojen\nmukaan: keväällä oli ollut seitsemäntoista vanhaa leiviskää ja syksyllä\nalennut kuuteentoista. Sitäpaitsi hän luonnoltaan oli yksi niitä\nahneimpia.\n\nSeurakunta sensijaan oli laihaa, viheliäistä, nälkiintynyttä joukkoa,\nsilmät syvällä pään sisässä, niskaan päin painumassa. Nuohan ovat\nkaikki valmiita taivaasen menijöitä, ajattelin. Mutta kuinkahan\nrovastin käy?\n\nMikä tehtävä sielunpaimenella oikeastaan on tämmöisessä asemassa? --\nNäytti tosiaan siltä kuin olisi ainakin tämä paimen katsonut asiakseen\nimeä _itseensä_ koko pahan mammonan ja siten keventää sanankuulijainsa\ntilivelvollisuutta. Valmistaakseen laumalleen hyvän tulevaisen elämän,\nnäytti paimen varustautuvan menemään aivan toiselle taholle. Uhraavan\nitsensä...\n\n\n\n"]