[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBY6A75CTTN4Vr8fRrClNrJk5AvEkDkkPq9pSB-C1ahE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3270,"Kaunis päivä ynnä muita kertomuksia","Bang, Herman",1857,1912,"3270-bang-herman-kaunis-paiva-ynna-muita-kertomuksia","3270__Bang_Herman__Kaunis_päivä_ynnä_muita_kertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1885,1908,21376,134489,false,74685,[23,24],"Danish fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Danish -- Translations into Finnish",[26],"Short Stories","\"Kaunis päivä : ynnämä muita kertomuksia\" by Herman Bang is a collection of short stories written in the early 20th century. The narrative appears to revolve around a variety of characters in intimate and poignant settings, exploring themes of love, loss, and the human condition. The opening portions focus specifically on a pastor named Skeel and his interactions with his wife and community, revealing insights into their lives and the challenges they face.  At the start of this collection, we meet Pastor Skeel, who is depicted as a deaf and introspective man navigating his duties within a rural setting. He struggles with his hearing loss and the emotional distance that it has created in his relationship with his wife. Their days are filled with quiet routines, underscored by gentle humor and tender exchanges, as they reminisce about their past and reflect on their shared memories. The narrative reveals their deep bond, yet also hints at the isolation brought by Skeel's condition. The story sets a contemplative tone as it introduces the complexities of their love in the context of societal expectations and personal struggles, engaging readers with its lyrical prose and emotional depth. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Soini, Lauri",304,"Kokoelma sisältää tanskalaisen impressionismin mestarin novelleja, jotka kuvaavat ihmiskohtaloita, yksinäisyyttä ja arkisia hetkiä. Teokseen on valittu muun muassa niminovelli sekä kertomukset Franz Pander ja Pappi.","Herman Bangin 'Kaunis päivä ynnä muita kertomuksia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3270. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KAUNIS PÄIVÄ YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nHerman Bang\n\n\n\nSuomentanut\n\nJuho Ahava [Lauri Soini]\n\n\nPorissa,\nG. Roneliuksen kirjakauppa,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPappi\nKatkelma\nChopin\nVoi ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!\nRakkautta\nFranz Pander\nKaunis päivä\n\"Sinä kyllä muistat minut\"\nRosenbergin puutarhassa\n\n\n\n\nPAPPI\n\n\nTaloon vei rinnettä alaspäin pieni sivutie, jonka molemmin puolin\nrehottivat salavat ja joka oli täpötäytenään aika suuria kiviä,\njotta sitä myöten olisi ollut vaarallista ajaa vaunuilla; se muuten\nei pohjaltaan merkinnyt mitään, sillä tietä eivät koskaan vaunut\nkulkeneet. Pastori Skeel ei pitänyt hevosia eikä vaunuja, ja milloin\nhänen oli mentävä pitäjälle tai hänen vaimonsa ostoksille kaupunkiin,\ntäytyi heidän aina kulkea jalkaisin, jollei kirkkoherra tarjonnut\nhänelle paikkaa vaunuissaan korvaukseksi niistä kotikasteista, joita\nhänen toverinsa oli hänelle toimittanut. Kirkkoherra oli pyyleähkö,\nmukavuutta rakastava mies, joka oli mieluummin valinnut pienemmän\nyksikirkkoisen seurakunnan kuin toisen suuremman, jossa oli kaksi\nkirkkoa, ja hän ei pitänyt kotikasteista. Sitä paitsi ei kuuron\nSkeelin tarvinnut sentähden lyödä mitään laimiin: hänen grönlantilainen\nvirsikirjansa tuli kyllä vielä valmiiksi. Sentähden nähtiin aika\ntiheään pastori Skeelin kumaran olennon täydessä virkapuvussaan\nkulkevan pitäjälle ja kotiin pientä sivutietä salavain välitse ja\nsuurten kivien ylitse, milloin kastamaan, milloin myöskin viemään\njollekin köyhälle kuolevalle viimeistä lohdutusta. Ja milloin\nhän näinikään meni pyhän virkansa tehtäviin, näytti hän melkein\nonnelliselta, niin että kirkkoherran täytyi myöntää olevan melkein\noikeassa, kun hän, hieman erimielisenä lääkärin kanssa, arveli että oli\nhyvä työ ajaa tämä kuuro mies koiranilmaan, lumipyryyn ja raesateeseen\nja kirvelevään pohjoistuuleen.\n\nMuuten oli pastori Skeel melkein aina kotona. Hänen kuuroutensa rasitti\nhäntä eikä hän mielellään tahtonut olla kenellekään taakaksi. Siitä\nsyystä oli hän viime talvena sanoutunut irti L'homme-illoistakin, joita\nhänellä oli ennen ollut kirkkoherran ja lääkärin kera. Oikeastaan\nrakasti hän peliä, mutta hänen vaimonsa oli huomannut hänen olevan\ntoisille rasitukseksi. Niinpä päätti hän alistuvalla huokauksella\nlähettää epuun lähimmäksi tiistaiksi, ja siitä pitäen tuli maanmittari\nkuuliaisemmaksi kolmanneksi mieheksi.\n\nSkeel oleskeli kotona kansatieteellisessä museossaan, kuten lääkärin\nnuori rouva sukkelasti nimitti hänen asuintaloaan. Ja tosiaankin se\noli melkein museo, kummallinen kokoelma vanhanaikuisia, epämukavia\nhuonekaluja: tuoleja suurine korkeine selustoilleen; karkeatekoisia,\nkoleita kaappeja ensimäisen keisarikunnan aikana tavallisille\nleikkauksineen; vanhoja kellastuneita kuvia piirteineen, joita\ntuskin saattoi erottaa; kiinalaisia vääntösoittimia, joita eräs\nhänen vaimonsa sukulainen oli tuonut Confuciuksen maasta mukanaan\nkotiin; päivänvarjostimia ja natisevia rasioita, joissa aina\noli pienempi sisällään, ja kiinalaisen kaunottaren silkkipuku;\nhiilipiirros merimiehestä, jolla olivat kiinalaiset silmät; rivit\npitkiä piippuja, joiden koppiin oli maalattu hullunkurisia päitä,\njotka olivat kuvaavinaan Napoleonia, Josefinaa ja Marecal Ney'tä.\nSitte kaikki grönlantilaiset esineet: haahkanuntuvamattoja ja\nlinnunsulista taiteellisesti tehtyjä viuhkoja; suuria linnunmunia\nja pehmeitä nahkoja; veitsiä ja talouskaluja, ja sitte kuva hänen\npappilastaan, joka oli puuhun leikattu pitkinä talvipäivinä\nraanilampun valossa yhdellä ainoalla veitsellä; katto on irtonainen,\nja jos sen nostaa pois, näkee arkihuoneessa jokaisen esineen tarkoin\njäljennettynä oikealla paikallaan. Samoin kirkko penkkiriveilleen\nja saarnatuoleineen, vieläpä seinille merkittynä samat virretkin,\njoita seurakunta lauloi hänen viime kerran saarnatessaan. Mikä\nsuunnaton, kärsivällisyyttä koetteleva työ laittaa tämä kaikki\ntavallisella veitsellä! Ennen kaikkea, mitä lapsellista hartautta\nvaadittiinkaan tämän tekemiseen! Niin, talo oli museo, mutta hänelle\nja hänen vaimolleen oli jokainen esine, yksinpä pienin linnunmunakin,\npersoonallinen muisto. Sanankuulijat täällä ylämaassa olivat häntä\nrakastaneet niin suuresti — mutta sitte tuli kuurous, ja nyt istui\nhän täällä pienen tien varressa 300 riikintaalarin eläkkeineen ja\ngrönlantilaisine virsikirjoineen.\n\nHän oli eräällä pitkistä matkoistaan täällä ylhäällä lumen maassa,\nmissä reki kulkee milloin jäätyneen maan ylitse, milloin, kun saavutaan\nvuonoon, jäätyneen meren ylitse. Hän tahtoi mennä muutamiin yksinäisiin\nmajoihin, uudisasutuksen eteläpuolelle. Oli jotakin uutta, että pappi\nnäinikään taivalsi jokaiseen eri majaan kertomaan hänestä, joka köyhiä\nvapahtaakseen tuli köyhimmäksi ja pienimmäksi kaikista. Mutta pastori\nSkeel teki niin... Eräällä näistä matkoista, hänen ollessaan vuonolla,\nläksi jää äkkiä liikkeelle... Hänet pelastettiin, ja hän vaelsi myöskin\nedelleen uudisasutuksen eteläpuolisiin majoihin, mutta kun hän palasi\nkotiin, oli hänen kuulonsa melkein kokonaan mennyttä kalua. Hän olikin\nviettänyt kahdeksan tuntia koko alaruumiiltaan peittyneenä jääkylmään\nveteen.\n\nJa hänen vaimonsa kärsi nähdessään ijänikuista lunta, joka kimmelteli\nja välkkyi kuten tuhannet jalokivet. Hän oli tullut melkein sokeaksi.\nJa he vetäytyivät erilleen maailmasta kotioloihin, ja kukaan ei\ntuntenut heidän kieltäymystään eikä ihaillut heidän uhriaan. Mutta sitä\neivät he kaivanneetkaan.\n\nLehtimajassa vihreine pöytineen ja vihreine penkkeineen on viileää.\nVillit viinimarjapensaat ovat kasvaneet rehevästi ja varjostavat\ntiheinä aurinkoa vastaan. Tänne menevät he sentähden iltapäivin...\nAamupäivä kuluu virsikirjan kääntämisessä; hän kääntää verkalleen,\neihän hänellä ole mitään kiirettä; ja kun virsi on valmis, lepää hän\nkauvan sen jälkeen. Silloin ottaa hän usein käsille käsikirjotuksen,\npitkien tuntien hartaan työn, ja hän hiljaisesti iloitsee siitä, että\nkaikki nämä ihanat laulut ovat nyt lauletut täällä ylhäälläkin pitkien\nöiden maassa...\n\nVaimo puuhailee huoneessa ympärinsä, keittää ja laittaa ruokaa.\nTulee sitte ruok'aika, ja hän tuo ruuan pöytään — aina miehensä\nyksinkertaisia mieliruokia, jotka muuten aikojen kuluessa ovat\nvähitellen tulleet hänen omikseenkin.\n\nSyötyään siirtyvät he lehtimajaan, ja pastori lukee ääneen. Hän lukee\nyksitoikkoisella äänellä, siten kuin tavallisesti kuurot, jotka\nnäyttävät kuulevan oman äänensä ainoastaan epäselvänä muminana,\nnukuttavana ja ilman vivahduksia. Mutta hänen vaimonsa mielestä lukee\nhän aina yhtä kauniisti kuin silloin, kun hän heidän kihlausaikanaan\nluki hänelle ensi kerran \"Akselia ja Valborgia\".\n\nVäliin hän pysähtyy lukemisessaan ja kysyy yhtä ja toista. Hän\ntietää aina, mitä toinen tulee vastaamaan, mutta hän kysyy kuitenkin\nainoastaan kuullakseen vastauksen, jonka arvaa ennallaan.\n\n\"Olipas se tuhma juttu, Jakob\", sanoo vaimo.\n\n\"Mitä sanot?\" kysyy toinen käsi korvalla.\n\n\"Sanon, että se on tuhraa juttu... sellainen ei minuun pysty\"'.\n\nPastori nauraa. \"Päätät kai meistä itsestämme, vaimo\", sanoo hän.\n\"Mutta kyllä se kävi meiltäkin jokseenkin yksinkertaisesti. Sinut oli\nhelppo pyydystää, äiti\".\n\nHän puhuttelee usein vaimoaan \"äidiksi\", siitä pitäen, jolloin poika\nvielä eli — heidän ainoa poikansa, joka heidän täytyi haudata tänne\nylhäälle lumeen.\n\n\"Se ei ole totta, Jakob\", sanoo vaimo ja punastuu. \"Sinulla vain ei\nollut rohkeutta, ja minä tahdoin auttaa sinua...\"\n\n\"Niinpä kyllä. Ja kun minä silloin poimin sen punaisen ruusun ja annoin\nsen sinulle, suutelit sinä sitä muitta mutkitta...\"\n\n\"No, niin, ja mitä sitte?\"\n\n\"Silloin olimme kihlatut...\"\n\n\"Oletko minulle siitä vihainen, Jakob?\" kysyy vaimo veitikkamaisesti\naivan hänen korvaansa. Ja kun hän on kerran tullut niin lähelle, sulkee\nmies hänen suunsa suukkosella.\n\nMutta pastori puhui totta. Hän oli ollut tytön isän apulaisena silloin.\nTyttö oli kaksissa kymmenissä, oli solakka ja vaaleaverinen ja virkeä;\nhänen silmänsä säteilivät, ja hänen poskensa olivat punaiset, täyteläät\nja pyöreät kuin kypsät omenat. Ja hän, nuori apulainen, rakasti tyttöä\narasti ja tuskallisesti kuten lapsi. Pöydässä lukiessaan rukousta ja\nkirkossa saarnatessaan katsoi hän ainoastaan tyttöön, ja usein pyysi\nhän jumalalta anteeksi, että hän ajatteli enemmän Marien kauneutta kuin\noman sielunsa autuutta. Mutta hän ei tohtinut tyynnyttää rauhatonta\nsieluaan kysymällä tytöltä ja pyytämällä hänen kättänsä...\n\nNiin kohtasivat he eräänä päivänä alhaalla pappilan puutarhassa.\nTyttö kantoi käsivarrellaan koria täynnään puutarhamansikoita, jotka\nhän aikoi viedä eräälle sairaalle. Mutta kun nuori pappi näki hänet\npuistokäytävällä puutarhan alimmaisessa reunassa, pelästyi hän ja\ntahtoi kääntyä takaisin. Tyttö oli kuitenkin nähnyt hänet ja huusi\nhänelle — tuli sitte reippaasti käytävää ja käveli hänen rinnallaan.\nKuinka hän oli kaunis! Pyöreät kasvot, vaalea tukka, joka valui vapaana\nkorvien takana — suloisten, vaaleanpunaisten korvien — ja nenä, joka\noli pikkuruisen pystyssä, aivan pikkuruisen. Ja sitte hymy, joka\nmelkein aina leikki hänen huulillaan ja joka aina teki hänet niin\npelottavaksi.\n\nNuori pappi tahtoi sanoa jotakin — yhtä tai toista. Mutta hän ei saanut\nsuustaan yhtä eikä toista; kentiesi siksi, että hän todellisuudessa\ntahtoi puhua vain _yhtä_ — ja tämä ei kohonnut hänen kurkustaan.\n\n\"Mitä te ajattelette?\" kysyi tyttö heidän ollessaan keskellä käytävää.\n\n\"En mitään\", sanoi toinen ja käänsi päänsä kokonaan pois, sillä hän\ntunsi punastuvansa.\n\n\"Ette mitään\", kertasi tyttö hymyillen ja vilkasi sivulleen, johon\ntoinen oli jäänyt seisomaan, repien ruusuja ja sirotellen niiden lehtiä\nmaahan.\n\n\"Mutta Skeel, tehän ryöstätte ruusut aivan ilman aikojaan...\"\n\nToinen tuli yhä punaisemmaksi ja lakkasi yht’äkkiä.\n\n\"Niin...\" sanoi hän koneellisesti.\n\n\"_Voihan_ ruusuja käyttää paremminkin kuin repimällä niistä lehdet\npois\", sanoi tyttö ja hymyili yhä, sellaista veitikkamaista hymyä, joka\npiili alhaalla suupielissä ja jota hän ei voinut hillitä.\n\n\"Niin\", sanoi toinen ja kääntyi ikäänkuin jysäyksen saatuaan. \"Voisihan\nsitä, voisihan sitä...\" Hän kompasteli sanoihin, painiskeli niiden\nkanssa uudelleen ja avasi suunsa puoleksi... Mutta, ei, ne eivät\ntahtoneet tulla esiin. Silloin jätti hän koko seikan silleen.\n\n\"Antaisit niitä esimerkiksi minulle\", sanoi Marie, ja astui askeleen\nesiin. Hymy oli nyt päässyt kokonaan valloilleen.\n\n\"Niin\". Hän tahtoi kääntää pois katseensa, tahtoi katsoa maahan tai\ntaivaalle, ei vain tyttöön. Mutta tyttö veti hänen katseensa puoleensa,\nja hän kohotti sen arasti ja rukoillen.\n\n\"Niinpä tee se sitte\", nauroi tyttö ja meni aivan hänen lähelleen ja\nvaaleanpunaiset korvat punottivat paljo helakammin.\n\nPoika taittoi ruusun ja ojensi sen tytölle vapisevin käsin. Mitä\nihmettä? Veikö tyttö sen huulilleen, suuteliko se hänen kukkaansa?\n\nNiin — niin olivat he kihlatut. \"Poimin ruusun\", oli pastorilla tapana\nsanoa, \"niin, ja silloin oli hän minun...\"\n\nIllan suussa kävelevät he pienellä tiellä, vaimo kiertyneenä miehensä\nkäsivarteen. Alhaalla sillan luona istuutuvat he jäkälikölle ja\nkatsovat länttä kohden... iltaruskon punaamiin pilviin.\n\nNäin kuluvat päivät valkoisessa talossa pienen tien varrella, kesien\nja talvien, talvien ja kesien yhä vaihdellessa. Ja toivottavasti kuuro\npappi ehtii päättää grönlantilaisen virsikirjansa, ennenkuin hänen\nsilmänsä sulkeutuvat.\n\nSillä on ainoastaan harvoja, jotka rakastavat työtä, mistä kiittävät\nainoastaan muutamat eskimot, ja jonka palkka on ainoastaan itsessään.\n\n\n\n\nKATKELMA.\n\n\nTässä huoneessa oli kummallinen tuoksu, ei hyasinttien eikä\nheliotropien eikä ruusujen eikä ylipäätään minkään kukkien — ei,\noli kuin tässä viehättävässä huoneessa jokainen uudin, jokainen\ntummanpunainen oviverho, jokainen paksu pöytäliina ja leposohvan tyyny\nhuokuisi imelänkirpeää sulotuoksua, jotta ilma tuli raskaaksi ja oli\nvaikea hengittää.\n\nMyöhään elokuulla, kesän lähetessä loppuaan, on päiviä, jolloin\nkuumuus on tukehduttava, ukkonen raskauttaa ilman; ja kaikki kukat\ntuoksuvat väkevämmin, heliotropit ja myöhäiset jasminit, huumaavammin,\nhurmaavammin. Ja nämä päivät ovat samalla kertaa kesämme jäähyväiset ja\nsen pääseminen täydellisyyteensä.\n\nKorkeain lamppujen valo hämmentyy oviverhojen tummanpunaiseen\natlakseen, välkkyy ja kipenöi hyllypöytien pikkuesineillä, laskeutuu\nhyväillen pehmeille divaneille, ja tummanpunainen atlas leikkii ja\nilvehtii valon ja sen säteiden kera ikäänkuin hehkuvat rypäleet, jotka\nsäkenöivät auringon heijastusta yksinpä viiniköynnösten varjostavassa\nhämärässäkin. Niin hehkuvat himmeässä valossa oviverhot, pöytäliinat ja\ntuolien silkkipäällystät. Tulenloimotus kaminista läikkyy edestakaisin,\niloisesti leikkien mattojen kukkavihkoilla. Valo ja varjo vaihtelevat\ntiikerinnahkalla kaminin edessä, pimeyden rajaviiva kiemurteleksen\neteenpäin ja peräytyy jälleen.\n\nAinoastaan pöydälle ja _häneen_, joka istuu kirjansa ylitse\nkumartuneena, valaa korkea lamppu täyttä valoaan. Hän on vielä lapsi\npehmeine piirteilleen ja poskineen, jotka ovat untuvanvienot kuin\nnaisen posket. Silloin kun muinoisen mestarin oli veistettävä nuori\nAugustus, antoi hän hänelle tämän otsan ja nämä huulet. Ja suuret\nsilmät katsovat unelmoiden eteensä, ikäänkuin alituiseen odottaisivat\nvastausta johonkin kysymykseen. Lapsi vielä — hänen äänensäkin helähtää\nverhotusti kuin naisen ääni, houkuttelevasti kuin lapsen ääni, kun se\nrukoilee...\n\nRouva istuu nojautuen taaksepäin sohvan tyynyä vasten ja kuuntelee\nvaraten päällänsä käsivarteensa ja silmät puoleksi sulettuna: Juno\nnäöltään. Kaulan kellertävän helakka valkeus pilkistää mustien\nnypläysten takaa ja rinta kaareutuu korkeana tumman atlaksen alla.\nKäsivarsi on liukunut taaksepäin; ja ranteesta, joka on pyöreä ja\ntasainen, seuraa katse täytelästä käsivartta myöten kyynäspäähän. Hänen\nkasvonsa lepäävät varjossa. Täyteläät, pyöreät huulet, suora nenä,\nmatala otsa, joka piilotteleksen aaltoilevan tukan alla. Ja silmät\ntuikahtelevat pitkien silmäripsien takaa ja vaipuneiden luomien alta\nkuten leimahtelevat liekit, jotka pikaisesti syttyvät ja sammuvat\njälleen.\n\nMutta rouva on vaiti ja uinailee enemmän kuin kuuntelee.\n\nHe lukevat kirjaa \"Jason med detgyldne Skind\".\n\nKävelyjä puutarhassa, lemmenkohtauksia eläintarhan puiden alla.\n\nRouva tietää, että siinä, mitä poika lukee, kerrotaan rakkaudesta,\nja ääni helkkyy hänen korviinsa kuin aaltoileva sävellys, johon hän\nitse sovittaa sanat. Mutta kun poika kääntää lehteä ja kohottaa\nsilmänsä, yhtyvät heidän katseensa äkkiä, pojan katse aran, miltei\ntuskallisen kysyvänä, rouvan katse säteilevän loistavana, kehottavana.\nJa lukiessaan poika kuulee sydämensä sylkyttävän, kuten levottomassa\nristiaallokossa, ja hänen kurkkunsa kuristuu kokoon.\n\nVähitellen muuttuu hänen äänensä hiljaisemmaksi, ikäänkuin\ntukehtuneeksi, ja poskien punotus vaihtelee kalpeuden kera. Silmien\nloiste tulee, kosteaksi, ikäänkuin uivaksi...\n\nHänen ympärillään kimmeltää tummanpunainen atlas ikäänkuin hämärän\npyhäkön himmeässä, uinailevassa valaistuksessa, ja milloin hän kohottaa\nkatseensa, kohtaa hän rouvan katseen.\n\nHän pitelee suonenvedon tapaisesti kirjan lehtiä, häntä äkkiä vilustaa,\nhän näyttää olevan melkein pyörtymäisillään.\n\nRouva nojautuu enemmän selkäkenoon ja punoo hiuskiharoitaan sormiensa\nympärille.\n\nPoika on ehtinyt Felixin päiväkirjaan. Kirjaimet karkeloivat hänen\nsilmiensä edessä, huoneen raskas ilma hämmentää hänen mielensä, hän\nikävöi ulkoilman raittiutta, viileyttä; hänen hampaansa kalisevat,\nkuitenkin on hänellä kuuma. Ja hänestä tuntuu, että hänen on\nhuudettava ääneen tukehduttaakseen verensä suhina, joka panee\nhänen korvansa soimaan, mutta sanat tukehtuvat hänen kurkkuunsa...\nHän on purskahtamaisillaan itkuun — hänen on ylen vaikea pidättää\nkyyneleitään...\n\nRouva sulkee silmänsä kokonaan, silmäripset värähtelevät ja sieramet\nvavahtelevat.\n\n\"Kuten suolavesi elvyttää haaksirikkoisen janoa, samoin elvyttää hänen\nrakkautensa minun janoani'.\n\n\"Felix raukka\", kuiskaa poika.\n\n\"Miksi? Hänen _täytyi_ kuolla\",\n\n\"Täytyi kuolla?\" Poika sulkee kirjan ja suuntaa katseensa rouvaa\nkohden. Hänellä on ikäänkuin harso silmiensä edessä.\n\n\"Niin, olihan hänen rakkautensa ainoastaan unelma\".\n\nRouva nousee hymyillen.\n\n\"Mutta mitä te muuten ymmärrättekään rakkaudesta, te, lapsi!\"\n\nLapsi, ei, hän ei ole mikään lapsi; hänhän rakastaa, kuten mies,\nrakastaa, tietäähän sen toinenkin, hänen täytyy se tietää.\n\nKas, kuinka hän kulkee hiljalleen lattian ylitse keinuttaen lanteitaan,\npyöreitä, tukevia lanteita. Ja keskellä huonetta kääntyy hän hymyillen.\nVoiko joku muu nainen hymyillä noin? Noin viehättävän hurmaavasti,\nkuten hän! Painaa ainoakaan suudelma näille huulille, jotka\nhymyilevät... Pojan posket palavat, ja hänen huulensa ovat kuivat,\nsuonet hänen otsallaan paisuvat. Oi, kuinka hänen huuliaan kuivaa!\n\nRouva istuutuu puoleksi lepäävään asentoon tulen ääreen.\n\n\"Rakkauden täytyy elää\", sanoo hän hiljaa, nähtävästi enemmän itsekseen\nkuin pojalle. \"Rakkaus on elämää — hänen rakkautensa oli vain unelma\".\n\nHän vaikenee. Pojan korvat soivat, mutta huminan lävitse kuulee hän\nrouvan sanat kuin oudon helinän jostakin kaukaa. Hän katsoo tätä\nkohden. Tämä lepää leposohvalla, varaten kyynäspäähänsä, puoleksi\nselällään, kaminin loimotuksen suudellessa hänen hiuskutrejaan. Kas,\nkuinka valo liitelee edestakaisin!... Kunpa saisi vain nähdä hänen\nsilmänsä — niin loistavina kuin äsken... mutta hän on kääntänyt\nkasvonsa poispäin ja tuijottaa tuleen... Kuinka poikaparkaa vilustaa,\nja koko ajan tuntee hän olevansa tukehtumaisillaan, ja on kuin julma\nkäsi puristaisi häntä kurkusta pitkillä sormillaan.\n\nMitähän, jos hän pakenisi? Ulos, pois, raittiiseen ulkoilmaan... tai\nmitä, jos hän...? Ei, mahdotonta, hän ei tohdi, ei tohdi sitä...\n\nMutta hänen täytyy puhua. Tämä äänettömyys täytyy katkaista,\nsitä ei voi sietää. Ja hetki hetkeltä, minkä se kestää, käy se\nsietämättömämmäksi... eikä toinen puhu mitään, ei kerrassaan mitään.\n\nMutta nyt kääntyy hän ja hymyilee. Poika näkee hänet ikäänkuin sumun\nlävitse, näkee hänet kaukaa, kaukaa... kaukana lepää hän hymyillen,\nliekehtivä tulenloimo kasvoillaan...\n\n\"Niin, rakkaus on elämää\", sanoo hän hymyillessään.\n\nJa vaikenee tuokion.\n\n— Elämää.\n\n— Elämää.\n\n— Hengitystä ja elämää.\n\nSe helkkyy uudestaan ja uudestaan kuin sammuva kaiku pojan korvien\nhuminan lävitse. Mutta — hänhän tarvitsi tuskin muuta kuin ojentaa\nkätensä koskettaakseen toisen tukkaa...\n\nTämä katsoo häneen pitkään, nojaa päällänsä käsivarteensa ja sanoo:\n\n\"Lapsi.\"\n\nTuhansia hyväilyjä oli tässä ainoassa äännähdyksessä, tuhansia\nsuudelmia ja tuhansia hyväilyjä.\n\n\"Suuri lapsi te olette, suuri lapsi.\" Ikäänkuin poikaa viihdytelläkseen\nsilittää hän kädellään hänen päätänsä. Mutta poika tempaa hänen kätensä\nluoksensa, ja höpisten joitakin sanoja, joita hän tuskin itsekään\nymmärtää, peittää hän hänen kätensä janoisten huultensa tuhansilla\nsuudelmilla... lapsiraukan ensimäisillä lemmensuudelmilla...\n\n\"Hengitystä ja elämää.\"\n\n\n\n\nCHOPIN.\n\n\nOlin saapunut sinne tutkiakseni muutamia vanhoja kuvateoksia\nvanhassa lääninkirjastossa, ja tutkimukseni kestivät, kuten melkein\naina, kauvemmin kuin olin odottanut. Oikeastaan ei ollut vieraan\nerittäin hauskaa puolijoutilaana viettää aikaansa pienessä,\nhelteisessä kaupungissa; vapaahetkinään istua torkutellen kirjan\nääressä epämukavalla tuolilla majatalon huoneessa, jossa ei ollut\naavistustakaan vuosisatamme mukavuuksista, jonka seinät olivat\nvalkaistut ja istuimet verhotut jouhikankaalla ja täytetyt heinillä,\njonka ainoa taiteellinen koristus oli vanha Fredrik kuudennen\nmuotokuva, jonka vuode oli hirviömäinen kummitus täynnä suuria\ntyynyjä, jotka kesäisen kuumuuden keskellä peittivät onnettoman,\nhikisen asukkaan hanhenhöyheniin ja kotitekoisiin reivaskankaihin kuin\nmihinkin mereen; nojata taivastellen ulos ikkunasta ja katsella alas\nkirkkaalle kadulle, missä konsulin punainen talo lepäsi ja levittelihe\npäiväpaisteessa ja pöyhisteli peililaseineen ja lipputankoineen. Kadun\nalapäästä näkyi apteekkarin likaisenharmaa talo monine valkoisine\nulkoakuttimineen ja kauppias Lundin vanhanaikuiset kiviportaat sekä\noikealta nuoranpunojan ja parturin kilvet. Parturi oli tosin kuollut,\nja leski oli lopettanut liikkeen, mutta keltainen kilpi oli jäänyt\nseinälle. Leski ei hennonut sitä poistaa eikä se tehnyt mitään, vaikka\nse riippuikin siellä: tiesihän koko maailma, että parturi oli kuollut —\nja kilpi koristi katua. Ei muuta mitään, ei kerrassaan mitään nähtävää\nkoko helteisellä, hiljaisella kadulla pitkin pituuttaan. Ja päätään\nkäännettyään näki edessään pölyisen ja helteisen maantien, muutamia\npoudittuneita vainioita ja kaukana taivaan rantaa vasten mäen, joka\nlepäsi kesantona kynnöksellään. Vinoon ikkunastani oli pikku näköala\n\"kujalle\". Kujan reunalla vihersi muutamia puita, jalkakäytävän\nlehmuksia.\n\nKaupunki oli ylpeä näistä jalkakäytävistään, ja sillä saattoi olla\nsyytäkin ylpeyteensä. Siellä olikin muutamia kauniita puistokäytäviä;\nkauniita aamupäivällä, kun kesähelteen utu häilyvänä harsona\npeitti vuonon ja rannikon, kun helle paahtoi rannan kiviä ja pani\nuimahuoneiden katot miltei tulta liekehtimään. Silloin istui mielellään\nviileään varjoon piiloutuneena ja katseli päivänpaisteen leikkiä,\nkuinka se taittui kesäpäivän utuun, liukui eteenpäin liplattelevaa\nvedenpintaa myöten ja karkeloi vienon vihurin väreiden kera. Säteet\nsäkenöivät ja taistelivat, taittuivat tuhansin heijastuksin, ikäänkuin\nkietoutuen utuun, jonka olivat itse luoneet... Mutta itse istui katsoja\nvarjossa. Suloiset olivat puistokäytävät myöskin illalla. Helottava\nhämärä peittää kuin hohtava usva, kuin huntu päivän, joka on tuleva,\nkaikkialla lammeilla ja vuonoilla, jotka ovat sumunhuurteiset kuin\nmikäkin väräjävä peili, joka on hengityksestä tullut kosteiseksi. Mutta\nkosteisen huounnan alla leikkii sentään välkkyvä peilipinta säteiden\nja valon kera. Aallot kimaltelevat ja välkkyvät, väikkyvät loistetta\npaeten, haipuvat pimeyteen, joka rusottaa kuin tummankiiltävä metalli,\ntaittaen kokoamansa monenväriset säteet orvokinväriseen vivahdukseen ja\nheittäen ne lannistettuina takaisin taistelemaan tuhansien kimallusten\nkera, jotka leimahtelevat ja sammuvat ja telmivät valoväikkeessä. Mutta\ntäällä lehmusten tiheikössä piilee pimeys tuoksahtelevana ja viileänä.\nKuinka onkaan tämä pimeys salamyhkäinen — uhkuessaan lehmusten imelää\ntuoksua, veden raikkautta, oksien kuiskailevaa kahinaa ja kesäillan\nunelmia.\n\nJa puistokäytävät kiertävä viheriänä vyönä koko kaupungin ympäri. Ne\nkulkevat pitkin vuonoa, rantapengermän vartta aina kirkkotarhaan.\nKuinka se onkaan ihmeen hiljainen kirkkotarha, tuuhea ja vihreä kuin\nrauhan lehto! Juuri rauhan! Kaupunkilaiset eivät kuleksi täällä\neivätkä lapset saa myllertää hautakivien keskellä. Kaikki on aivan\nhiljaa. Jokunen yksinäinen sureva astelee hautojen välitse salavain\nriippu-oksien ja alakuloisten lehmusten alla, laskee seppeleensä\nhaudalle ja menee hiljaa, kuten on tullutkin.\n\nOn kuin arasteltaisiin tätä paikkaa, pyhällä, kunnioittavalla\narkuudella. Silloin tällöin avaa haudankaivaja suuren, rautaristikoilla\nvarustetun portin, ja kellojen soidessa virtaavat kaikki kaupunkilaiset\nkokoon, niin miehet kuin naisetkin: kirkkotarha on saanut haudan\nlisää. Tullaan sanomaan jäähyväisiä sukulaiselle — täällä ovat kaikki\nsukulaisia keskenään — omaiselle, joka on lähtenyt pitkälle matkalle.\nJa kun pappi, kaikkien paljastaessa päänsä, on siunannut hänen\nlähtönsä, menevät kaikki hiljaa kuten tulivatkin. Sitte suljetaan iso\nportti ja kirkkotarhan rauhanlehto uinailee jälleen yksinäisyydessä ja\näänettömyydessä.\n\nKohtasin joka ilta neidin puistokäytävällä vuonon rannalla. Hän kulki\nverkalleen, pysähtyi usein tykkänään, katseli vuonon ylitse, käveli\nedelleen hieman, kuunteli kelloja, jotka soivat auringon laskiessa,\nkulki jälleen yhtä omituisen, rauhallisen ryhdikkäänä, joka juuri\noli jo ensi näkemältä pistänyt silmääni. Hän laskeutui aina tänne\n\"kujalta\" ja käveli kaksi kertaa edestakaisin ja kiersi sitte samaa\ntietä kotiinsa. Totuin pian häntä odottamaan. Tämä solakka, rauhallinen\nolento pehmeine, hiljaisine käyntineen suli kummallisesti pimeän\npuistotien, tuoksuvan hiljaisuuden ja unelmoivan rauhan kuvaani. Emme\npuhuneet koskaan keskenämme. Tervehdimme toisiamme vaieten, ja hän\nliukui ohitseni. En tiedä miksei minua haluttanut edes kuulla hänen\nääntään tai nähdä kasvoja, jotka hän peitti ruskean harson verhoon. Hän\nsoveltui sellaisenaan tähän kuvaan, kentiesi ei hänen äänensä ollut\nsointuva eivätkä hänen kasvonsa kauniit. Silloin olisi vain suloinen\nharhakuva ollut poissa...\n\nMutta sellaisessa pienessä yhteiskunnassa eivät kaksi ihmistä, jotka\nkohtaavat toisensa samaan aikaan neljänätoista päivänä perätysten, voi\nenää jatkaa vaikenemistaan. On totuttu puhumaan...\n\nEn muista enää kuinka puutuimme keskusteluun. Eräänä päivänä nosti\nhän harson kasvoiltaan ja puhui. Ne olivat jo elähtäneet kasvot,\ntummat silmät ja alaspäin kaareutuva suu. Leuvassa oli kuoppa. Hän\npuhui hillitysti, oli kuin itseensä vetäytynyt surumielisyys olisi\nväreillyt enimpäin sanojen takana. Mutta mitä hän sanoi, oli raitista\nja luontevaa.\n\nNeiti Simony oli kuin kotonaan tässä viileässä puistokäytävässä, missä\nkesäyön unelmat valvoivat ja rannan aallot kuiskivat alakuloisina\nauringosta, joka vaipui mailleen, ja päivästä, joka häipyi pois.\n\nJuttelimme aina vilkkaasti. Pakinamme aiheena oli joukko kaupungin\nasukkaita; hän ei seurustellut kenenkään kanssa, sanoi hän, äitinsä\nkuoleman jälkeen; viimeiset neljä vuotta oli hän elänyt hyvin\nhiljakseen; oikeastaan ei hän nähnyt koskaan muita kuin tohtorin.\n\n\"Brandt on hyvin miellyttävä\", sanoi hän, \"mutta hän on\nvapaa-ajattelija\".\n\n\"Ja se on tietysti sangen pahoin?\"\n\n\"Niin\", sanoi hän hieman pysähtyen, \"sangen pahoin. Mitä tahtovat he\nantaa meille sijaan? Meikäläisissä pienissä oloissa tarvitsee ihminen\njotakin kaivattavaa — jotakin tätä korkeampaa. Ja niinpä on meillä\nkuolemattomuus.\"\n\n\"Mutta voihan hyvin uskoa kuolemattomuuteen, vaikkei olekaan kristitty.\"\n\n\"Ei meidän kuolemattomuuteemme. Olen hoitanut monia sairaita — he ovat\nkuolleet turvallisina, sillä he uskoivat kuolemattomuuteen. On kaiketi\nmeillä kaikilla jotakin anteeksi anottavaa...\"\n\n\"Tietysti.\"\n\nKävelimme jälleen hieman. Vesi liplatteli rannikkoa vasten, se kuului\nikäänkuin soiton säveliltä.\n\n\"Mutta pidän paljo Brandt’ista; tavattoman paljo hänestä. En luule,\nettä voisin olla niin rakastettava kuin hän, jollen uskoisi.\"\n\nMinua pyrki naurattamaan.\n\n\"Ette saa nauraa\", sanoi hän vakavasti ja käveli nopeammin, joutuen\nhieman edelle. \"Kaikki paha pyrkisi valloilleen minussa.\"\n\nHän oli aina tyyni, ja hänen omituinen malttavaisuutensa johti\nkeskustelua silloinkin, kun hän vaikeni. Sillä hän \"kuunteli\" usein.\nItse Brandtkin, jonka väliin kohtasimme, antautui useimmiten mukaan\ntähän surumieliseen vaiteliaisuuteen, joka painoi naisolentomme\nluonteeseen erikoisen leimansa. Mutta väliin saattoi Brandt tulla\ntaistelunhaluiseksi, kiihotti häntä silloin päähänpälkähdyksillään,\nkiusoitelii häntä pikku hyökkäyksillään. Silloin saattoi hän väliin\ntuohtua ja innoissaan mennä pitemmälle kuin tavallisesti, saattoi\ntuntea levottoman pohjavirran aaltoilevan hänen sanojensa lävitse.\n\nPuhuimme kerran Chopinista.\n\n\"En soita häntä koskaan\", sanoi hän melkein kiihkeästi. \"Hän on\nsairaloinen.\"\n\n\"Niin, epäilemättä\", vastasin. \"Jokseenkin herkkähermoinen luonne,\nniitä ihmisiä, joita täytyy sääliä, koska he niin sanoakseni ovat aina\nkärsimyksille alttiina.\n\n\"Kärsimyksille alttiina? Sanokaa pikemmin: he tahtovat kärsiä. Ja\nsitte jälkeenpäin säveltävät he tuskistaan valsseja. Chopin leikkii\nkärsimyksillään...\"\n\nHän puhui nopeasti, puoleksi pidättäen hengitystään, kuten aina,\nmilloin hän innostui tai kiihtyi. Puistokäytävän hämärä oli melkein\nkuin yö, jotten voinut nähdä hänen ilmettään; ja jouduttuamme valoon\npuiden välissä, laski hän harsonsa.\n\n\"Soitatte häntä sentään väliin\", kuului Brandtin ääni pimeästä.\nÄänensävy helähti terävältä.\n\nNeiti käännähti äkkiä: \"Sitä ette ole kuulleet koskaan\" — — —\n\n\"Kyllä, neiti, kerran\" —\n\n\"Silloin olette...\" hän pysähtyi äkkiä, veti syvään henkeään ja sanoi\nhiljemmin: \"Olette kuulleet väärin, tohtori Brandt.\"\n\nBrandt kakisti kurkkuaan.\n\nEn tiedä kuinka keskustelu kääntyi ja Brandt tuli puhuneeksi\nLassallesta.\n\n\"Tunnen häntä kovin vähän\", sanoi neiti Simony.\n\n\"Silloin olisi teidän opittava häntä tuntemaan. Meidän on tosiaankin\nhyvä edes lukea suurista taisteluista täällä, missä kaikki taistelu on\nolematon ja tuntematon.\"\n\n\"Suurista taisteluista? Mitä niillä tarkotatte?\" kysyi hän hieman\npysähtyen.\n\n\"Yhteiskunnallisia taisteluja, myrskyjä merellä eikä meidän mitättömiä\nporeitamme vesilasissa.\n\n\"Käytätte aina niin merkillisen suuria sanoja, tohtori Brandt.\"\n\n\"Ah, puhun totta. Hapuilemme täällä pilkkopimeässä ja nukumme.\"\n\n\"Kuinka voitte sanoa niin? Te, joka olette lääkäri? _Täällä_\ntaistellaan myös — _pieniä_ taisteluja, olkaa varma siitä!\"\n\nLainoset läikkyvät alhaalla rantakivien välissä, vieno suviyön\ntuulahdus, joka kuuluu ikäänkuin huokaukselta, häilyttelee lehmuksien\nlehviä hiljalleen. Pysähdymme valoisampaan puistotien aukeamaan.\n\n\"Kumpi taistelu on suurempi, sanoi hän, kääntyen Brandtiin, sekö,\njota kukin ihminen taistelee hiljaa itsekseen vai yhteiskunnallinen\ntaistelu, josta puhutte? Molemmat karkaisevat elämää — ja molemmissa\nvuotaa verta...\"\n\n\"Mutta se on niin kirotun persoonallista. Suuressa näytelmässä\nnäyttelee oma minäni niin surullisen pientä osaa\", vastaa Brandt.\n\n\"Ei teille itsellenne, Brandt.\"\n\nHänen kasvonsa ovat levolliset, mutta niiden piirteillä on innostuksen\nilme. Hän näyttää surupukuiselta voiton jumalattarelta.\n\n\"Älkää tuomitko hiljaisia yhteiskuntia, jotka _elävät_\nhiljaisuudessaan. Olettehan itse kertonut minulle, ettei luonto\nkoskaan nuku, ja että itse tänä iltanakin, jolloin kaikki on\nniin sopusointuista ja tyyntä, käydään itsepintaista, pelottavaa\ntaistelua... Pienten yhteiskuntain laita, Brandt, on sama kuin luonnon\nlaita tänä iltana: niiden elämä peittyy vain hiljaisuuteen ja hämyyn...\nSiitä voitte olla varma...\"\n\nHänen äänessään oli omituisen pehmeä ja viehkeä helähdys, joka suli\npuistotien pimeänhämärään. Hämärä peitti vuonon kauttaaltaan, hiljaista\nkaikkialla. Oli kuin kesäyön äänettömyys olisi saanut puhevuoron.\n\n\"On jo myöhä\", sanoi neiti ja meni edellemme. \"Tulkaa teelle luokseni,\nniin soitan teille hiukkasen.\"\n\n\"Kaste on jo langennut\", sanoi hän päästyämme pikkuportille. \"Puutarhan\nvoitte nähdä toiste\". Hän avasi verannan oven ja pyysi meitä astumaan\narkihuoneeseen. Heti tuotaisiin sinne valoa.\n\nHuoneessa oli vahva kukkien tuoksu, resedojen ja ruusujen. Koko\nhuumaava tuoksumeri, joka kasteen langetessa lemuaa ruusujen\nkukkasmaljoista ja jasminien kalkeista, virtasi tukehduttavina aaltoina\nsisään verannan ovista ja laskeutui tummanviheriäin uudinten poimuihin\nja villaisille lattiamatoille.\n\nHän saapui itse sisään lamppu kädessään ja asetti varjostimen sen\nylitse.\n\n\"Jasmiinit turmelevat ilman\", sanoi hän, \"se on oikeastaan inhottava\nkasvi.\"\n\nHuone tuntui hieman synkältä. Raskaat uutimet, oviverhot ja matot\n— ne tuntuivat painostavilta. Mutta vähitellen tottui huoneeseen.\nSoma sopukka! Eräässä nurkassa oli vihkonen vapaasti järjestettyjä\nmetsäkukkia, sanajalkoja, kamelisainiota ja voikukkia, kaisloja\nja ruohoja, vuohensilmiä ja kämmekköjä, kaikki sikin sokin. Ja\ntakimmaisena muutamia metsäruusun oksia, joiden kukat olivat\nkuihtuneet. Pianon yläpuolella Beethovenin kuva, suuri ja tummassa\nkehyksessä; Mozart ja Schubert rinnatusten Beethovenin alla. Pianon\ntakana, sen ja seinän keskivälillä, seisoo rintakuva jalustallaan —\nen voi nähdä, kuka se on. Lampunvalo on heikko, se häipyy nurkkien\nhämärään, himmentyy vahvoihin mattoihin ja vakaviin väreihin, vilkkuu\nja keskittyy yksinkertaiseen, kullattuun kehykseen suurella seinällä,\nhäiläkehtää sinne tänne maalauksen ylitse sohvan yläpuolella...\n\nTämä taulu kuvaa pitkää, solakkaa, mustapukuista naista, joka eräältä\nparvekkeelta tuijottaa yöhön.\n\n\"Kaunis kuva, eikö totta? Ostin sen Wienissä.\"\n\n\"Mutta mitä maalari oikeastaan tahtoo esittää?\" kysyn minä.\n\n\"Yhden tai toisen pikku jutun\", vastaa hän hymyillen.\n\nIllallisen jälkeen soitti hän. Ruokakamarissa olimme jutelleet\niloisesti ja vilkkaasti. Brandt oli kertonut kaskuja kaupungista, ja\nneiti oli nauranut merkillisen nuorekasta nauruaan.\n\nTäällä sisällä palasi alakuloisuus takaisin. Täällä oli jotakin\npainostavaa kaikessa, väreissä, ilmassa, hämärässä. Hän oli sytyttänyt\npianon kynttilät. Minä seisoin ikkunan luona, josta näin hänet\nsyrjävinoon. Brandt istui nurkassa painautuneena nojatuoliin. Ulkona\npuutarhassa lehahti tuontuostakin tuulenhenkäys huokaillen pensaiden\noksille.\n\nHän soitti erään Beethovenin katkelman. Majesteetillisen tyyniä\nsäveliä; ikäänkuin keinuvia maininkeja, meren vaipuessa levolle\nrajuilman jälkeen. Aavistaa myrskyä, joka on pieksänyt aaltoja,\najanut niitä edellään ja kattanut vaahdolla niiden harjat. Mutta nyt\non rajuilma mennyt, ja tämä keinuva hiljaisuus on rajuilman kuolevaa\nkuminaa. Pitkäveteistä, yksisävyistä, melkein yksiäänistä. Haavoja,\njotka sulkeutuvat, arpia, jotka paranevat. Puita, joiden latvat\nliehuvat, yötuulen tuudittamina...\n\nKatselen syrjävinoon soittajan kasvoja. Suoraa nenää, suuta, joka\non lujasti supussa, kuoppaleukaa. Vako nenävarresta suupieliin\nnäyttää syvemmältä kuin tavallisesti, sen saanee aikaan varjo hänen\nposkillaan. Tumma puku kiertyy aivan pyöreitä olkapäitä, täyteläitä\nrintoja, kaarevia lanteita myöten ja valuu pehmeänä virtana matolle.\nKohotan katseeni. Valon lepattava kajastus leikkii metsäkukkavihkolla,\npujahtelee edestakaisin suurten meriruohojen välissä ja pysähtyy\nkuihtuneihin ruusuihin. Nyt näen rintakuvan: lepatteleva valo liitelee\nedestakaisin Nioben kasvojen piirteillä, joiden tuska näyttää virkoavan\nelämään tässä väräjävässä kajastuksessa... suu, joka on avoinna\nhuutaakseen... katse tuskainen ja kauhistunut...\n\nPuutarhan puut näyttävät tummilta röykkiöiltä taivaan hämärää valoa\nvasten.\n\n\"Ettekö laula meille?\" kysyy Brandt nurkasta.\n\n\"Jos tahdotte\". Hän kumartuu eteenpäin ja ottaa nuottivihkoa käsille,\navaa sen ja alkaa soittaa. Tässä alkusoitossa on jotakin uutta, jotakin\nvahvaa, jotakin päättävää, jotakin vierasta.\n\nSitte laulaa hän. Hänellä on altto; miltei laulavaa puhetta, viehkeän\nmielistelevää ja himmeän väräjävää. Laulu on kentiesi hieman\nyksisävyinen, aaltoilevine säestyksineen se liitelee ja keinuu...\nTunnelma kohoaa. Nainen pyytää rakastajaansa muistamaan, mitä antoi\nhänelle, sydämensä, kunniansa, elämänsä. Sävelissä on kuumeista\nlevottomuutta, se kuuluu kuin katkonaiselta huudolta, nainen melkein\nhuutaa miehen nimeä, kuiskaa viimeiset jäähyväiset... Sitte loppuu\nkaikki lyhyeen ja vihlaisevaan ääneen...\n\nLaulajatar nousi äkkiä ja pysähtyi selin meihin verannan ovelle...\n\n\"Kaunis sävelmä\", sanoi Brandt.\n\n\"Ja kauniit sanat\", lisäsin minä.\n\n\"Vahinko vain, että niin suuri runoilija on niin suuri kuhnus\". Brandt\nnousi ja tuli nurkastaan keskemmälle huonetta. Neiti Simony kääntyi\nnopeasti. \"_Tunnetteko hänet?_\" Hän oli kalpea — aivan valkonen —\nharmaan valkonen.\n\n\"Jaa, minulla on kunnia — tuntea häntä hieman...\"\n\n\"Hieman? Brandt, se ei riitä, jotta olisi oikeutettu ihmistä\ntuomitsemaan.\" Neiti puhui terävästi ja pisteliäästi, saattoi tuskin\ntuntea enää hänen ääntään. \"Tuomitsette aina liian nopeasti\". Neiti\ntempasi hienoja kellonperiään — muuan rengas katkesi.\n\n\"Nyt saatte kuulla galopin.\" Se oli eräs Rubinsteinin konserttitanssi,\niloista liritysten, juoksutusten ja äänilajin vaihdosten vilinää.\n\nSitte läksimme.\n\nBrandt oli vaiti ja mietteissään. Kävelimme moneen kertaan edestakaisin\npuistokäytävää puutarhan edustalla.\n\n\"Kuinka kauvan neiti Simony on asunut täällä kaupungissa?\" kysäsin minä.\n\n\"Kuusi vuotta. Hän tuli tänne äitinsä kera, joka osti tämän huvilan...\"\n\n\"Ja sitä ennen?\"\n\nBrandt ei vastannut heti. En tiedä miksi, mutta minä en rohjennut kysyä\nuudestaan.\n\n\"Matkusteli hän paljon\", sanoi hän vihdoin.\n\n\"Ettekö tunne mitään muuta hänen entisyydestään?\"\n\n\"Miksi ylipäätäin luulette olevan entisyyttä?\"\n\n\"Tuntuu siltä.\"\n\n\"Olette oikeassa. Tuntuu siltä...\" Hän vaikeni jälleen, sanoi sitte\ntuokion jälkeen puoleksi pilkallisella äänellä: \"Oh, kaiketi vain joku\nyksinkertainen tarina.\" Vaikenimme jälleen. Brandt käveli verkkaan,\nhieman kumarassa. Kun hän puhui, kuulosti se ikäänkuin ääneensä\najatellulta katkelmalta pitkästä ajatusjaksosta.\n\n\"Mennä vuonna, kun täällä oli rokko, johti hän kaikkea. Hän ilmottautui\nensiksi toimintaan ja oli viimeinen menijä. Ja kaikki lankesi hänestä\nkuin luonnostaan\"... Hän pysähtyi kuunnellen. \"Kuuletteko?\" kuiskasi\nhän. \"Kuuletteko? Opus 34. Nyt soittaa hän Chopinia\" — Ja sulavan\nvalssin sävelet helkkyivät keinutellen meitä vastaan yöhön.\n\nMinun oli lähdettävä. Matkatavarani oli hilattu majatalon\nyhteisvaunujen katolle. Brandt tuli juoksujalkaa viimeisessä\nhengenvedossa \"sanomaan jäähyväiset ja antamaan siunauksensa\".\n\n\"Sanokaa terveisiä neiti Simonylle\", huusin vaunuista, \"en tavannut\nhäntä kotoa.\"\n\n\"Hän on mennyt hoitamaan erästä mökinleskeä, joka makaa kuolemaisillaan\nlavantaudissa. Käski tuoda sinulle paljon terveisiä.\"\n\nVaunut vierivät portista tasaiselle, kivitetylle kadulle. Sivuutimme\nkonsulin talon välkkyvine ruutuineen ja lipputankoineen, apteekin\ntuulessa liehuvine ulkoakuttimineen, parturin kilven. Kauppias Sund\ntervehti portailtaan. Olemme jo maantiellä, ajamme vuonon rantaa\nmyöten, käännymme kukkulan juurella.\n\nSiellä seisoo hän. Pitkänsolakka olento ruumiinmukaisessa puvussa,\nruskeine harsoineen. Hän viittaa kädellään, huutaa jäähyväiset.\nKumarrun pitkälle vaunun ikkunasta.\n\nSilloin käännymme — — — Näen harson... näen valkosen taskuliinan,\nvetäydyn takaisin vaunuihin.\n\nNäen arkihuoneen tummanviheriöine mattoineen, metsäkukat, tunnen\nruusuntuoksun, joka virtaa avonaisista ikkunoista. Brandt on\npiilottunut varjoon. Beethovenin sävelmä keinuu kuin loiskuvina\naaltoina, yksisävyisenä syvässä majesteetillisuudessaan, — — hän\nitse... hänen äänensä, kun hän lauloi. Ja sitte se pehmeä äänensävy,\njolla hän sanoi: \"Niiden elämä peittyy hiljaisuuteen ja hämyyn.\" Ja\nNioben kasvot, joiden tuskaa huutavat piirteet näyttävät väräjävässä\nvalossa virkoavan elämään.\n\nPalasin kotiin, vanhoihin oloihin, totutuihin tapoihin, entiseen\nelämään — oli lähellä etten unhottanut puistokäytävää ja parturin\nkilpeä. Itse neiti Simonyakin ajattelin harvemmin. Kului muutamia\nviikkoja. Sitte sain muuanna päivänä kirjeen Brandtilta.\n\nSe oli hyvin lyhyt, kiireessä kirjotettu ja hieman epävarmalla\nkäsialalla.\n\n\"Hän on kuollut\", kirjotti hän. \"Lavantauti, johon hän sairastui\nmökinleskeä hoitaessaan, voitti minun taitoni. Odotan teitä\nhautajaisiin ensi lauvantaina 12 aikaan.\"\n\nLäksin taipaleelle ja saavuin kaupunkiin aamulla. Brandt oli maalla\nsairaskäynneillään ja näin hänet vasta kirkossa. Koko kaupunki oli\nsiellä. Veisattiin virsi, kirstu kannettiin ulos ja me seurasimme\nperästä jalkaisin. Kuiskailtiin keskenään, ihmeteltiin ja kyseltiin,\nmiksei oltu pidetty puhetta kirkossa. Jouduttiin niin kirkkomaalle.\n\nSyyskuu oli jo loppupuolillaan, sellainen kirkas syyspäivä, jolloin\nkesän lämpö yhtyy syksyn ihmeelliseen kuuleuteen. Poikkesimme eräälle\nsivukäytävälle.\n\nNäin kirstun aivan edessäni, se oli kokonaan sanajalkojen peitossa.\nOlipa joukossa tammiseppelekin... Hautausmaalla kukkivat vielä ruusut\n— — — kuinka kuoripojat kirkuvatkaan... Hänen vanha palvelijattarensa\nkulki kirstun rinnalla itkien. Hänen nyyhkytyksensä kuului kaiken\naikaa... Missä oli Brandt? No, aivan jälessäni. Hänen silmänsä\npunottivat... Hän kai oli valvonut paljo —.\n\nPysähdyimme jo haudan reunalle.\n\nPappi astui esiin paljain päin.\n\n\"Tämän haudan reunalla ei pidetä puheita. Hän, joka on mennyt pois,\ntahtoi, että hänet tuomitsisi Jumala yksin...Kukaan ei tunne toista\",\nsanoi hän usein minulle. \"Mutta luulen tällä hetkellä voivani\ntodistaa, että saatamme tässä lepoon naisen, joka kuului niihin, jotka\nuskollisesti kilvoittelevat, ja niihin, jotka hiljaisessa taistelussa\nvoittavat kaikessa hiljaisuudessaan. Ottakoon Herra hänen sielunsa\nhuomaansa! — Isä meidän, joka olet taivaissa...\"\n\nSyyspäivän kuuleus ympärillämme. Ylinnä haudan reunalla papin leveä\nolento. Kuinka rukouksen sanat sentään kuuluvat hartailta, ne ikäänkuin\nvierähtelevät hänen huuliltaan... Kuulen vanhan palvelijattaren\nlakkaamatta nyyhkyttävän. Se on kuin mikäkin säestys.\n\n\"Odottakaamme vähän\", sanoo Brandt.\n\nKävelemme puhelematta edestakaisin. En rohennut kysyä, olin varma,\nettei hän olisi voinut puhua purskahtamatta itkuun. Vihdoin hän\nrauhottui.\n\n\"Oli olemassa entisyys\", sanoi hän äkkiä pysähtyen\". Hän pyysi minua\njärjestämään asioitaan niin teinkin eilen illalla. Silloin löysin\ntämän\"... Hän taisteli ankarasti liikutustaan vastaan. \"Kirje hänelle,\njonka laulun hän lauloi taannoisena iltana...\"\n\n\"Runoilijalle?\"\n\n\"Niin — ja sitte tämä kääre.\"\n\nOtin kääreen käteeni. Siitä putosi muutamia kukkia.\n\n\"Ne ovat lapsen haudalta\", sanoi hän, kääntyi ja kulki parisen kertaa\nedestakaisin. \"Emmeköhän jo lähde?\"\n\nHaudankaivaja odotti meitä sulkeakseen portin. Hän löi sen kiinni,\njotta rämähti.\n\nMenimme vainajan asuntoon illan suussa, auringon lähetessä laskuaan.\n\nEi, hän ei voinut olla kuollut. Tuossa tuokiossa saapuu hän sisälle\nja puhuttelee meitä ja hänen äänensä helähdys herättää uinailevat\nhenget; hän istuu pianon ääreen ja soittaa, ja kaikki herää hänen\nsoittaessaan. Nyt on kaikki vaipunut uneen. Kukat kuiskivat unissaan,\nviimeiset sävelet, jotka hän soitti, olivat laskeutuneet levolle,\nuinaillen keinuivat ne uutimien laskoksissa... kuolivat pois verannan\nviiniköynnösten lehtiin.\n\nHuoneessa hämärtyi hämärtymistään. Kaikki uinaili, nukkui, unelmoi,\nmuistot, sävelet, hänen äänensä helähdys... kaikki...\n\nMutta hän ei tullut koskaan sitä herättämään.\n\n\n\n\nVOI IHMISTÄ, JONKA KAUTTA PAHENNUS TULEE!\n\n\nPappi nosti kasvonsa, ja hän näki, että oli päivä. Päivänpaiste\nvirtaili puutarhan ylitse.\n\nTylsänä tuijotti hän kultasateen loisteeseen ikkunansa luona, ja hän\nkatseli kukkapengermiä pitkävartisine ruusuineen ja sanoi: Niin —ne\ntarvitsevat vettä. Mutta päivän kilo häikäisi hänen unettomia silmiään\nja herätti hänet tylsyydestään. \"Oli jo päivä\". Ja karvain mielin tunsi\nhän elämän taakan hartioillaan.\n\nMutta äkkiä hänen sisunsa kuohahti; ja vihoissaan kohotti hän\nnyrkkiin puristetut kätensä uhaten valoa kohden. Hän uhmasi päivää ja\naurinkoa. Hän nousi ja tempasi käärekaihtimen alas; jok'ainoan päivän\npilkahduksenkin sulkivat huolellisesti hänen vapisevat kätensä. Sitte\nheittäytyi hän sohvalle nurkkaan ja kyyristyi pimeässä kokoon kuin\nhautova kana.\n\nEpätoivosta masentumaisillaan oli hän väännellyt käsiään, kurjana\nkuin pahoilla paisumilla lyöty Job oli hän huutanut Jumalalle. Hän\noli repinyt tukkaansa Herran ruoskan alla, ja hän oli kutsunut häntä\nJehovaksi ja kaikkivaltiaaksi ainoaksi. Nöyrtyneenä oli hän rukoillut\nJesuksen syvien haavojen tähden; vaivaisena oli hän ryöminyt ristin\njuurelle vapahtajansa luo. Ja kaikki rukoukset, joita oli rukoiltu, ja\njokaisen syntien ahdistaman tuskanhuudon oli hän lähettänyt taivasta\nkohden tänä yönä.\n\nMutta kun päivä tuli, silloin hautoi hän kostoa. Hän makasi kokoon\nkyyristyneenä, ja hän rukoili napistessaan, samalla hautoen kostoa.\n\nHänen ajatuksissaan kuvasteli verta, ja hän halusi tuntea lämpimän\nkurkun sormiensa välissä; tämä julmuus miltei niellyt hänen\nkostonhimoaan ja pannut häntä voimatonna kiroamaan itseään. Ja väliin\nmateli hän kostonhimossaan Jumalan edessä kuten liehittelevä koira, ja\nväliin kielsi hän sen.\n\nEi — ei — ei sittekään ollut mitään jumalaa. Näin ei mikään laupias\nolento rankaisisi, näin ainoimmasta ainoimmassa — ei, mitään laupeutta,\nmitään armoa ei ollut olemassa.\n\nJa jälleen näki hän _sen_ näyn, joka ajeli hänen ajatuksiaan: kuinka\nvaimo kumartui eteenpäin, kuinka hän hymyili onnellisena ja toinen\n— hänen nuori serkkunsa — painoi suudelman toisensa jälkeen hänen\nvaimonsa kaulalle.\n\nEi — ei — sittekään ei ollut mitään Jumalaa! Ei vanhurskautta, ei\nikuista elämää, ei mitään jumaluuteen vivahtavaakaan...\n\nValhe, valhe!\n\nPappi kielsi Jumalan. Hän tallasi jok'ainoan pyhän nimen jalkojensa\nalle, hän väänteli jok'ainoan sanan, jotka oli itse puhunut; hän kirosi\nuskontunnustuksensa. Ja tuska kiihtyi tulikuumaksi raudaksi, joka\npoltti hänen sieluaan.\n\nMutta kostoa — kostoa!\n\nHän oli rakastanut niin lämpimästi, rakastanut yhden ainoan kerran,\nrakastanut puhtaasti, kuten sopii rakastaa isän Jumalan kasvojen edessä\n—.\n\nJesus, o, Jesus!\n\nJa hän kuulee suustansa tämän vanhan nimen, ja hän sylkäisee sen kuin\ninhoittavan sammakon kieleltään.\n\nPappi pilkkasi Jumalaa. Hän nimitti häntä jokaisella halveksivalla\nnimellä, jokaisella haukkumasanalla, mitä hänelle tuli mieleen. Ja\ntämän puolustukseen oli hän uhrannut elämänsä.\n\nHän heittäysi eräälle tuolille, ja hänen päänsä vaipui rinnalle. Hän\nnäki silmiensä editse liukuvan koko elämänsä, päivästä päivään, aina\naikaisimmasta lapsuudestaan alkaen. Hän oli elänyt äitinsä kera,\nkaksin, isän kuoleman jälkeen, ja he olivat jakaneet kaikki tyyni\nkeskenään, pienet surut ja pienet ilot, ja lapsuutta oli seurannut\nnuoruus, ja hän oli alkanut vaeltaa samaa tietä kuin isänsäkin... Hän\nei ollut koskaan ajatellut tulla muuksi kuin papiksi...\n\nSitte kohtasi hänet ensimmäinen surunsa: äitinsä kuolema. Hän oli\nkuollut Jesuksen nimi huulillaan...\n\nJa papin pää vaipui syvemmälle, ja kyyneleet virtasivat hänen\nsilmistään. Ja hänen itsensäkään tietämättä mutisivat hänen huulensa\njälleen vanhoja nimiä... Koko hänen elämästään tulvivat nämä nimet\nhäntä vastaan, hän rukoili, hänen _täytyi_ rukoilla, ja hän itki —\nkuinka hän itki...\n\nMutta kuinka — kuinka! Nyt täytyi hänen erota vaimostaan.\n\nSilloin heräsi tuska uudelleen, mutta lievempänä, ilman riehuvaa\nvoimaa; ja hoippuen, hiljaa valittaen, ryömi hän Jumalansa luo. Mutta\nerota, erota täytyi heidän — hänen ja hänen vaimonsa. Ei päivääkään, ei\ntuntiakaan saanut hän jäädä tänne.\n\nOi — Jesus — Jesus!\n\nHän rukoili eikä tiennyt mitään neuvoa; hän hoki samoja sanoja eivätkä\nne tuoneet lohdutusta.\n\nEi ketään, ei mitään mihin tarttua.\n\nRaamattu — raamattu — eikö se voinut koota hänen ajatuksiaan! Ja hän\nluki, käänsi lehden toisensa jälkeen — mutta ei käsittänyt niiden\nsanoja.\n\nMitä tuskia, mitä tuskia sentään! Hänen täytyi siis pois. Ja miksi?\nSilloinkos udeltaisiin ja kyseltäisiin ja arvailtaisiin! _Täältä_\nleviäisi levottomuus — rauhattomuus kaikkiin sieluihin, täältä —\npaimenen majasta.\n\nSuonenvedon tapaisesti käänsi hän lehteä, luki koneellisesti, luki\nsaman jälleen.\n\nHän nosti käärekaihtimen ylös, luki kirkkaassa valossa, hien juostessa\npitkin kasvojaan. Hänestä tuntui, että hän niin täydestä sydämestään\nvajosi sanaan, eikä mitään lieventävää, lohduttavaa, ei mitään; aina\nvain tätä yhtä ja samaa. — — ‒\n\nJa sellaista tulisi olemaan monet pitkät vuodet.\n\nEi — silloin hypähti hän pystyyn — ei, hän oli kunnianhimoinen mies.\n\nHän käveli kävelemistään, tunsi olevansa väsyksissä, tarttui jälleen\ntylsästi suureen kirjaan ja luki.\n\nKun kaikki kävi ympäri — ja hän vaikeni — ja hän kärsi.\nSuuttumuksestaan vapautuneena hän ainoastaan kärsi.\n\nHän tunsi huimausta, kaikki tuntui soluvan pois — hänen silmänsä\npaloivat. Pappi palasi jälleen pyhäänsä; seisoi huoneessa ennallaan\npystyyn kohotetuin käsin.\n\nJa viime kerran syöksähti hän raamatun ääreen — kuten nälkäinen eläin.\n\nHän etsi, avasi paikan, ja vauhdikkaasti luki hän kerta kerralta nämä\nsanat:\n\n\"Voi ihmistä, jonka kautta pahennus tulee; parempi hänelle olisi, että\nmyllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren\nsyvyyteen kuin että hän yhden näistä pienistä pahentaa.\"\n\nJa jatkaessaan lukuaan hengitti pastori Holck yhä raskaammin, vaipui\neteenpäin kirjan ylitse, ja vihdoin painuivat hänen silmäripsensä\nristiin ja hän nukahti keskellä päiväpaistetta.\n\n\n\n\nRAKKAUTTA\n\n\nKentiesi on tämä kertomus liian vähäpätöinen eikä siinä oikeastaan\nkerrota mitään. Tässä ei ole helliä hymyilyjä eikä lemmensuudelmia eikä\nkaihoja puettu sointuviin sanoihin, joilla runoniekkojen päähän on\npistänyt jäljitellä musikia ja säveliä. Tässä on henkilöinä vain kaksi\nsisarusta eikä tämä sisällä mitään näytelmällistä. Kuitenkin kerrotaan\ntässä sankarittaresta, sillä sankarittaria on olemassa myöskin siinä\nhiljaisessa elämässä, jota jokapäivä eletään, — vieläpä paljo suurempia\nkuin romanien jumalattaret ja lemmenhymnien ylistämät... Ja tämä\ntyttönen kuului heihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä kaksi sisarusta rakastivat toisiaan sanomattoman suuresti. Yhdessä\nolivat he leikkineet lapsuutensa leikit, yhdessä eläneet jokaisen\npäivän pienet tapahtumat. Heidän leikkiessään sirkusta suurella\nullakolla, oli hän ollut olevinaan miss Flora ja esiintynyt soreissa\nasennoissa suurella keinuhevosella; heidän leikkiessään laivasilla,\noli hän ollut sekä kokkipoikana että matruusina. Häntä tosin pelotti\nkovasti riippuessaan sillä tavoin yhdestä jalastaan trapetsissa ja hän\nolisi halunnut mieluummin, heidän leipuria leikkiessään, seista tiskin\ntakana valkosessa esiliinassa eikä aina pestä suojuslaudan takana.\nMutta _täytyihän_ hänen sekä riippua jalastaan että pestä kuppeja.\nPojat pihalla taputtivat niin kovasti, kun Henrik teki hänen kanssaan\ntemppuja trapetsilla, ja eihän heidän leipurisilla ollessaan Henrik\ntosiaankaan voinut pestä kuppeja.\n\nHenrikin ollessa taikatemppujen tekijänä, istui hän lautasineen, johon\ntoiset lapset panivat lanttinsa, ja hän veti esiripun syrjään ja eteen\njälleen. Hän teki aina pienimmät työt; ja kerran kun he näyttelivät\nkometiaa ja hän oli näytellyt niin kauniisti, että heidän vanhempiensa\nvieraat huusivat esiin hänet ja _ainoastaan_ hänet tuli hän vetäen\nHenrikiä kädestä mukanaan ja itku kurkussa ja tulipunaisin poskin huusi\nhän heille:\n\n\"Mutta senhän on hän kirjottanut!\"\n\nSunnuntaisin jälkiruuan aikaan ei hän kääntänyt silmiään kakusta, kun\nsitä leikattiin, ja huomattuaan suurimman palasen, osotti hän sitä\nkuiskaten veljelleen:\n\n\"Ota tuo!\"\n\nHenrikin suorittaessa tutkintojaan ja pyrkiessä ylioppilaaksi, valvoi\nhän öisin — ja kun hän näki veljensä pään alkavan nuokkua ja painua\nkirjaa vasten, karkotti hän oman unisuutensa ja ryhtyi veljeään\nkuulustelemaan ja nauroi ja kertoili kaskuja.\n\nNiin rakasti Ingeborg veljeään.\n\nMutta nyt hän oli sairas, kuolemaisillaan. Leinikuumeen hirveät\ntuskat kalvoivat häntä, ja leini oli lähennellyt sydäntä. Mikään ei\nlieventänyt hänen tuskiaan. Pää syrjään vääntyneenä, kalpeana lepäsi\nhän haukkoen henkeään kuin pikkulintunen.\n\nAinoastaan silmät elivät näissä kasvoissa. Raskaana kuvastui niistä\nkärsimys, ne paloivat kuumeesta, ja kun tuskat näyttävät tuhansina\nkaivelevina tikareina tahtovan pysähdyttää hänen sydämensä lyönnit\nsanomattomaan polttoonsa, värisivät hänen huulensa.\n\nMutta hän huusi vain harvoin. Silloin pusertui yhtäkkiä tuskanhuudahtus\nhänen huuliltaan, ja sitte kuiskasi hän hiljaa:\n\n\"Elkää olko vihaisia — ettehän? Mutta se tekee niin kipeää.\"\n\nJa kun äiti kumartui hänen ylitsensä, kysyi hän heikosti:\n\n\"Onko Henrik ulkona?\"\n\nSillä hän ei tahtonut huutaa, kun veli oli saapuvilla.\n\nVeli tuli vuoteen luo, huolissaan, ja katsoi hänen kasvoihinsa, joille\nkuolo oli painanut leimansa, ja vaikka hänelle tuotti tuskia jokainen\nsana, jonka puhui, sanoi hän sentään:\n\n\"Oi, minun on hyvä olla.\"\n\n\"Pian tulen paremmaksi...\"\n\nSitte tuli viimeinen yö.\n\nLääkäri ei antanut enää mitään toivoa. Muutamien tuntien kuluttua olisi\nkaikki ohitse.\n\nKoko talon ylitse lepäsi raskas äänettömyys, joka masentavana laskeutuu\nkaikkialle kotiin, jossa kuolemaa odotetaan.\n\nToisessa huoneessa istuivat kaikki muut rinnatusten. Ainoastaan äiti\nvalvoi vuoteen ääressä.. Kautta kaikkien huoneiden kuului kellojen\nlakkaamaton naksutus, ja jokainen ääni kuului pelottavalta ja\ntuskalliselta.\n\nIngeborg oli kyyristynyt kokoon. Silmät piilivät luomiensa alla kuten\nkaksi sammunutta hiiltä eikä hän nähnyt enää. Mutta tuontuostakin\nväristyni kuolinkamppailu hänen kuihtuneita jäseniään ja hän huusi\nkovasti.\n\nNiin kuluivat tunnit ja henki teki lähtöään.\n\nAamun koitteessa nousi hän yhtäkkiä vuoteessaan istualleen, ja kimeästi\nkirkaisten vei hän kätensä sydämelleen — sitte kaatui hän takaperin..\n\nHenrik juoksi sisään. Hän luuli, että kaikki oli ohitse. Mutta hänen\nseistessään vuoteen jalkopäässä vavisten, ikäänkuin häntä itseään\nolisi koskettanut kuolema, joka kulki hänen ohitsensa, avasi Ingeborg\nsilmänsä ja tunsi hänet.\n\nSairas hymyili ensin: hän tunsi veljensä. Mutta sitte sanoi hän:\n\n\"Oletko täällä? Mikset ole vuoteessasi? Mene, et saa nähdä minua.\"\n\nJa kun Henrik oli mennyt, ponnistautui hän pystyyn äitinsä rintaa\nvasten ja sanoi:\n\n\"Mikset sanonut, että hän oli täällä. Hänelle tekee niin kipeää, kun\nminä huudan.\"\n\nKouristukset kovenivat. Häntä väristytti hirveästi. Mutta kiinnittäen\nsilmänsä oveen, lepäsi hän levollisesti, huutamatta, eivätkä\nkuolintuskat saaneet häntä päästämään ainoaakaan huokausta...\n\nSe olisi surettanut _häntä_.\n\nLopulta pyysi hän nähdä veljeään. Tämä tuli, ei voinut puhua;\nviimeisellä voimiensa ponnistuksella nosti kuoleva kuihtuneen\nkäsivartensa ja kietoi sen veljensä kaulaan.\n\n\"Älä itke, minun on hyvä olla.\"\n\nSitte painui hän kokoon.\n\nHän lepäsi kuolleena, pää syrjään vääntyneenä, kuten kukka, joka on\nkatkaistu; hän oli kuollut viimeiseen hyväilyynsä.\n\n\n\n\nFRANZ PANDER\n\n\nFranz Panderin äiti oli pesijätär. Hänen miehensä oli ollut puuseppä ja\njuonut itsensä kuoliaaksi.\n\nKentiesi ei tämä samainen puuseppä ollutkaan Franzin isä. Matami Pander\notti tuontuostakin Franzin pikku käden pykeilleiden kouriensa väliin,\nja hän leikki hänen merkillisen ohuilla sormillaan ja ihaili niiden\nkaarevia kynsiä, jotka olivat vienon vaaleanpunaiset. Ja hän sanoi,\nmatami Pander näet, että sellaiset olivat olleet _hänen_ sormensa ja\n_hänen_ kyntensä. Ja ne olivat tuskin puusepän.\n\nMahdollisesti oli Franz sekasikiö. Hän oli lellipoika ja ärtyinen kuten\nlempilapset ovat. Ja hän tiesi enemmän kuin kukaan muu poika \"Kleine\nDammstrasse'lla.\"\n\nPojat kutsuivat häntä \"neitsyeksi\". Nimen huusi eräänä päivänä, kun\nkansakoululapset uivat Elbessä, luokan sukkelin pää: _niin_ heleän\nvalkoinen oli Franzin iho — ja siitä päivin piti hän nimen.\n\nSe sopikin hyvin. Franz ei leikkinyt koskaan, ei kiroillut eikä\ntupakoinut. Hiisi tiesi oikeastaan mitä hän hommaili. Kleine\nDammstrasselle vievällä ulko-ovella missä toiset pojat heittivät\nnappia kuoppaan ja pyörittivät myllyä ja rähisivät ja tappelivat, ei\nhän ollut koskaan. Eikä kotonakaan ullakkokamarissa. Äiti Pander sai\nistua iltaisin huolissaan ja odottaa tuntikausia, ennenkuin Franz-herra\nsaapui kotiin.\n\n\"Missä ihmeellä olet ollut, Franz?\"\n\n\"En missään\".\n\n\"Sinä et tee koskaan mitään.\"\n\n\"Antoiko konsulitar sinulle jotakin?\"\n\n\"Kyllä, siellä on ollut pidot eilen. Tämä on herkkua kerrassaan\".\n\nMatami Pander otti piirakat esiin uuninkorvalta, missä ne olivat kahden\nlautasen välissä. Franz söi niitä niuhasti maistellen kielellään kuin\nsulhasmies.\n\n\"Nämä ovat herkkusienistä\", sanoi hän. Hän piti jätteistä, joita äiti\ntoi \"hyvistä\" taloista, joissa hän kävi pesemässä, ja kyseli äidiltään\ntarkoin nimet ja kuinka kutakin eri lajia syötiin. Niinä päivinä,\njolloin hänen täytyi tyytyä dammstrasselaiseen ruokaan, söi Franz\nainoastaan vähän, ja sen vähän, minkä hän söi, höysti hän niin\nvahvasti pippurilla, että matami Panderia aivastutti kun hän vaan näki\nsen — tuolla tavoin pilasi poika hyvän makkaran.\n\nKoko iltapäivän vetelehti Franz pitkin Neitsytpolkua. Tuntikausia\nseisoi hän suurten korutavarakauppojen ikkunan edessä. Enimmän piti hän\nvälkkyvistä kullatuista bronssiesineistä ja korutavarain näyttelyistä,\njoissa pitkät silkkikankaat riippuivat sulavan näköisinä. _Siellä_\nseisoi hän suu selällään. Mutta kauvimmin hän kuitenkin töllisteli\nkirjakauppojen ikkunain edessä. Hän piti kansilehtien öljypainoksista,\nkuvista, joissa samettipukuiset miehet istuivat pöydässä, rinnallaan\nnaisia silkkipukuineen ja punaisine hetuleineen, ja pöydällä oli\nkultaisia maljoja.\n\n\"Neuerwall'in\" nurkalla riippui eräs kuva: nainen keltaisessa\natlaspuvussa, jonka rinta oli syvältä avoimeksi leikattu, kaksi\nhelmiriviä sysimustissa kutreissaan, ojensi pyöreäsormisen, timanttien\npeittämän kätensä valkopukuiselle hovipojalle, joka kumarsi syvään\n— tämän kuvan edessä seisoi Franz pitkiä tuntikausia, kunnes hän\nkokonaan kuumeni ja tuli aivan punaseksi kasvoiltaan. Sillä hän oli nyt\nnelitoista vuotias.\n\nTalvi-iltoina luki hän; hän luki kaikki ne romaanit, joissa hurja\nmielikuvitus pusertaa ilmoille herttuattaria, joilla on hohtokiviä\nylpeän kaulansa ympärillä, ja markiiseja, jotka riutuvat ruusutarhoissa.\n\nTai taivasteli hän ympäri rikasten kaupunginosan puistokatuja ja\ntähysteli kerroksiin, joissa juhlatulet sytytettiin. _Siellä_ odotteli\nhän porttien edustalla, kunnes ajoneuvot saapuivat, ja hänen sydämensä\nnousi kurkkuun sentähden, että oli niin lähellä hienoja naisia, kun\nhe hypätä hipsahtivat vaunuista silkkisukissaan, ja solakoita herroja\nniskajakauksineen ja hiusvoiteen tuoksuineen.\n\nFranz oli aivan hullaantunut kaikesta, mikä haisi hyvälle. Mitä matami\nPander sai kähvelletyksi — noin vaan silloin tällöin — kaikessa\nviattomuudessa (mitä siitä, jos ottaa siltä, kellä on? sanoi hän matami\nFürstille vaatteita kaulatessa) milloin miltäkin pukeumapöydältä\nEau de Lubin'illa tai Es-Bouquet'illa, pienessä pullossa, jota hän\nhuolellisesti (Herra Jumala — sehän oli pojalle) kantoi taskussaan,\n_sitä_ käytti Franz ylenmäärin.\n\nMutta niinhän teki _hänkin_ — hän, jonka kädet ja kynnet Franz oli\nperinyt.\n\nJa muuten koko kuvansa. Sillä Franz kasvoi ripeästi, ja oli\ntulemaisillaan pulskaksi pojaksi. Siniset silmät, joista ei oikein\ntiennyt, olivatko ne alakuloiset vai tylsät, pieni suu — oikeastaan\nliian pieni miehiselle miehelle — punaisine huulineen, ja tämä ylhäinen\nsuuri nenä, sieramineen, jotka niin helposti alkoivat värähdellä.\n\nSolakka ja notkea vartalo.\n\nSellaiselta hän näytti.\n\nSenpätähden tahtoikin äiti saada hänet tehtaaseen. Herra Schaltz oli\nsuostuvainen hänet ottamaan.\n\n\"Näihin aikoihin täytyy ostaa sileitä kasvoja\", sanoi herra Schaltz,\n\"ja katsoa, kuinka ne kulmittuvat, kuten eksyksiin joutuneella\nprinssillä. Muuten — Jumala paratkoon, saa nähdä tämän vaimoihmisen\novensa suussa aamusta iltaan\".\n\nMutta Franz ei tahtonut mennä tehtaaseen. Viime talvena, kun hän eräänä\niltana vetelehti Neitsytpolulla, oli hän pysähtynyt suuren hotellin\nedustalle. Jollakin klubilla oli siellä tanssiaiset. Hän oli nähnyt\najoneuvojen vierivän esiin ajoneuvojen jälkeen ja hienojen naisten\nlaskeutuvan niistä ja viinurien parveilevan loistavassa eteisessä\nmustine hännystakkeineen ja valkosine rintoineen. Hän oli nähnyt,\nkuinka he kumartuivat hienojen naisten yli ottaessaan silkkikappoja\nnäiden hartioilta ja puhuivat näille kuiskaillen ja menivät näiden\nedellä läpi salin, joka säteili valoa.\n\nSinne tahtoi Franz päästä.\n\nHän pääsi oppiin erääseen ravintolaan Schaumburgerstrassella. Se oli\nsynkkä sopukka, johon parisen tusinaa helteestä nääntymäisillään olevia\nvakituisia vieraita tuli tyhjentämään seidelejään. Franzia kidutti tämä\ntyö: Kaikkien näiden tahmaisten olutlasien huuhtominen sameassa vedessä\nhänen _omine_ käsineen; ja häntä kidutti tämä ilma, joka oli oluen ja\ntupakan löyhkää täytenään.\n\nMutta hän tiesi että näistä vuosista tulisi kerran loppukin, ja hän\nodotti. Mutta hän oli iloinenkin, sillä hän näki tulevansa päivä\npäivältä pulskemmaksi. Iltasin, kun hän väsymyksestä nääntymäisillään\nmeni koppiinsa, saattoi hän istua kauan pienen peilin edessä\nkynttilänpätkä kädessään, ja hän katseli onnellisena kasvojaan. Hän\nhoiti huolellisesti kaikkia kauneita puoliaan, ja saatuaan juomarahoja\nosti hän käsiään varten liljanmaitoa ja muuta hyvää.\n\nIsännän poika saapui kotiin. Hän matkusteli ympäri maailmaa\nviiniasioitsijana ja oli nyt täällä Lontoosta käsin ainoastaan\nkäymätieltä. Hälläkös oli juttuja loistavista hotelleista\nsylenkorkuisine peileineen ja pelkkine marmoriportaineen ja silkkisine\noviverhoineen. Ja ylhäisistä nimistä ja viineistä, joiden hintoja Franz\nei ollut ikinä aavistanutkaan, ja pitkistä table d'hôte-jonoista pitkin\nkukitettuja pöytiä...\n\nFranz aivan ahmimalla ahmi näitä kuvauksia.\n\nKerran aamupäivällä, kun isäntä ja hänen poikansa lojuivat sohvalla ja\nkapakka oli tyhjä, kertoi laajalta matkustellut poika kaskuja ylämaan\npuolelta. Franz pesi olutlaseja nurkassaan.\n\n\"Siellä on ihmisellä monia onnellisia hetkiä — siellä Lontoossa\"\n— viiniasioitsija lausui Lontoon englantilaisella äänenpainolla\nja puhalsi sikarinsavua sieramistaan. \"Perhanan aristokraattisia\nne englantilaiset — yks' kaks' häikäisee miehen silmät tuollainen\nkultakutrinen missi, soreassa puvussa — anna sen vain katsoa kolmisen\nnelisen kertaa miehen luomukseen, niin hiipoo se selkäpiitä hemmetin\ntavalla, ja on kuin sähköä ilmassa, kun tulee heidän lähettyvilleen...\nNiin — onhan sitä yhtä ja toista koettu ja tunnetaanhan sitä numerot...\"\n\nIsäntä ja poika hymyilivät ymmärtäväisesti toisilleen, ja poika kertoi\nparista \"perhanan hauskasta poikavekarasta\" — \"tietty se, hän oli\npulska poika, John Jennings — kerrassaan mies miehiään... Mutta että\nlady Haverland aivan häikäilemättä juoksi hänen kerallaan ja otti\nmukaansa melkein koko kauppansa, niin että lordi sai pitkin silmäripsin\nkurkistella maantien kilometripylväihin — jumalan nimessä oli se niin\n— ja se poika, hän on nyt _nainut_ miljoonatytön siitä saa hän kiittää\nkoipiaan...\"\n\nFranz oli tullut esiin nurkastaan. Hihat käärittynä kyynärpään\nyläpuolelle seisoi hän parin askeleen päässä pöydästä ja tuijotti\nlaajalti matkustaneeseen mieheen.\n\n\"Se siis tapahtui\".\n\nVärit vaihtelivat hänen kasvoillaan, kun hän kuunteli. Talon poika\nkääntyi äkkiä ja katsoi häneen.\n\n\"No — poika — olethan aivan poissa nahkoistasi...\" sanoi hän ja jäi\nkatsomaan häneen. Ja puoliääneen naureskeli hän isälleen:\n\n\"Der Bub' wird Glück haben.\" [Sillä pojalla tulee olemaan onnea.]\n\nLasit kilisivät aikatavalla ympäri Franzin pesusoikkoa sen päivän\niltapuolella.\n\nFranz oli kaksissa kymmenissä, kun hän tarjoutui Neitsytpolun hotelliin.\n\nTirehtöri vääntelehti tuolissaan ja katseli hänen teräväkyntisiä\nkäsiään, mutta hän oli lukevinaan hänen suosituksiaan.\n\n\"Schön — — — Eine dritte Stellung im Restaurant vacant. Sie können\nMorgen anfangen.\" [Hyvä — kolmas paikka ravintolassa on avoinna. Voitte\nhuomenna alottaa.]\n\nFranzin mentyä ulos ovesta — kalpeaksi oli hän tullut — sanoi tirehtöri\nkirjanpitäjälle, joka vuorotellen kirjotteli laskuja ja kaiveli\nnenäänsä:\n\n\"Na, ein netter Zugvogel — nicht?\" [No, sievä muuttolintu — vai?]\n\nEnsi päivät kulki Franz onnellisessa ihmettelyssä. Hän hiipi\nravintolasta ulos leveille portaille haluten tuntea matot jalkojensa\nalla ja hiveli käsillään porraskaiteen mustaa marmoria pitkin\npäästään. Hän pysähtyi porrasten käännekohtaan, missä hienot naiset\nkulkivat aivan hänen lähitsensä hymyillen ja kukkavihkot käsissään,\nja hän seurasi silmillään heidän vartalonsa muotoja ja hänen\nsydämensä jyskytti melkein kuuluvasti, kunnes he katosivat seuraavaan\nporraskäänteeseen, ja hän näki vain heidän pukunsa ja tunsi heidän\nvaatteidensa tuoksun eikä oikeastaan ajatellut heitä itseään.\n\nHän palasi ravintolaan ja meni sisälle suureen table d'hôte-saliin.\nTässä salissa tunsi hän herpaisevaa sulotunnetta. Valo, joka himmeänä\nlankesi sisään suuren suurista, kirjavista ikkunaruuduista, korkeat\nholvit kaarevine marmoripylväineen ja kynttiläkruunuineen olivat\nloistavat kuin kirkossa.\n\nHän vaipui unelmiinsa, kunnes eräs toveri herätti hänet:\n\n\"Mitäs täällä taivastelet, toveri? — Talo on vieraita täynnä...\"\n\nHän alkoi jälleen tarjoilla, kanneksia ruokalistan ruokia pöytään ja\npöydästä takaisin, toimittaa viinitilauksia ja viedä niitä vieraille.\nHyvillä mielin hengitti hän ruokien tuoksua ja oli melkein päihtynyt\npelkästä viinien lemusta, ja ilman mitään erikoista syytä kulki hän\nympärinsä ikäänkuin ensilemmen sulohuumauksessa.\n\nIltaisin, kun salit vihdoinkin suljettiin ja toiset viinurit\nriensivät kammioonsa heittäytyäkseen heti levolle, väsyneinä kuin\nvoimistelutaiturit, jäi hän vielä ravintolan suureen saliin; eikä hän\nvoinut tempautua irti täällä vallitsevasta hämärästä, jossa vesisäiliön\nsuihkulähteet lirisivät niin hiljaa keskellä suuria kasveja, jotka\npimeässä kohosivat kattoholveja kohden.\n\nHän harhaili kauan hämärissä käytävissä ja hyräili hiljaa itsekseen,\nja kun hän vihdoin tuli kammioon, missä hänen toverinsa nukkuivat suut\nauki ja kuumuudesta punottavin poskin, lepäsi hän vielä monet tunnit\nvalveilla ja tunsi päässänsä viinihumalan tapaista huminaa.\n\nKuitenkaan ei hän ollut väsyksissä päivisin.\n\nSellaista oli ensiaikoina. Vähitellen tottui Franz uuteen elämään.\nSilloin tapahtui käänne, ja hän oli aina sangen väsynyt ja uninen.\n\nHänen toverinsakaan eivät olleet hauskoja. He puhelivat omista\nasioistaan, paikoista, joissa olivat olleet, ja kuinka paljon\nansaitsivat. Heillä oli rakastettunaan, toisella sisäkkö, toisella\nkyökkipiika, ja muuten nukkuivat he kaiken vapaa-aikansa.\n\nVieraista puhuivat he harvoin.\n\nJa juuri se huvitti Franzia.\n\nJohanne, toisen kerroksen sisäkkö, pitkä ja korkearintainen wienitär,\noli kauan varustaunut Franzin tielle, joka kerta, kun tämä aamupäivisin\nmeni \"somistautumaan\", ja niin mielellään hosui häntä hienosittain ja\nkutitteli hänen kaulaansa ja tappeli hänen kanssaan milloin missäkin\nhuoneessa, jossa oli puhdistamassa.\n\nEräänä päivänä heitti tyttö hänet pitkälleen avonaiseen sänkyyn, jonka\nreunalla hän istui, ja löi häntä tomuviuhkalla vasten kasvoja.\n\nJa yhtäkkiä kumartui hän ja pidellen poikaa kiinni suuteli häntä\nkaulalle.\n\n— Franz hypähti pystyyn aivan kalpeana.\n\n\"Päästä minut\", sanoi hän, \"minä en tahdo.\"\n\nJohanne sysäsi hänet vihaisesti luotansa.\n\n\"Mitähän se tyhmä nulikka oikein luuleekaan?\" sanoi hän ja lisäsi\nivallisesti: \"Louis, wie du bist, Louis.\"\n\nSiitä pitäen juorusi Johanne Franzista paljon pahaa kaikille muille\ntytöille. Pohjaltaan kantoivat he kaikki hiljaista kaunaa Franzia\nkohtaan. He tahtoivat kaikki olla hänen parissaan, mutta _hän_ ei\nnähnyt heitä. Ei koskaan edes silmäniskua, ei pienintäkään tyrkkäystä\nkäytävien seinää vasten, ei nipistystä käsivarresta — ei mitään! Aivan\nkun eivät he olisi naisväkeäkään! Sellainen oli hän; se oli sentään\närsyttävää.\n\nFranz ei heitä huomannut lainkaan.\n\nMutta saman päivän iltana, kun Johanne oli häntä pyöritellyt sängyssä,\ntapahtui jotakin hänen ja miss Ellinorin kesken.\n\nEllinor oli ylhäisen englantilaisen perheen ainoa tytär, joka asui\nhotellissa vanhempiensa kera.\n\nPerhe oli asunut täällä jo jonkun aikaa. He istuutuivat aina Franzin\npöytään, vaikkakin oven suussa oli vetoa, ja miss Ellinorilla oli\nkymmeniä asioita kysyttävinä ja kymmeniä esineitä noudettavina; niinpä\nhän pudotti milloin rannerenkaansa milloin lautasliinansa aivan\njalkojensa viereen.\n\nFranz oli ihastunut. Pienessä tarjoilupöydässä oven luona oli jokin\nlumous. _Siellä_ näki hän missin kasvot syrjästäpäin. Ja hän vitkasteli\naina mahdollisimman kauvan, kun hän tarjoili pöydän ääressä: Kun hän\nojensi lasin, kun hän toi ruokia, kun hän puhui, kun hän kumartui\nesiin. Ja hänellä oli työ ja tuska missin luota poistuessaan, ja hän\npaloi halusta saada häntä koskettaa.\n\nHänen katseensa lepäsi missin vartalolla käännähtämättä ja useammin\nkuin olisi ollut luvallista, ja joka kerta hänen lähetessään lakkasi\nhänen sydämensä sykkimästä.\n\nMuualla liikuskellessaan oli hän rauhaton; hän ei voinut pysähtyä\nmihinkään ja hajalla mielin otti hän käsiinsä mitä sattui eikä nähnyt\nketään eikä mitään.\n\nHänen sydämensä sävähti, kun hän näki missin saapuvan ovesta.\n\nHän ei tervehtinyt — kaikkia muita tervehti hän; tyttö hymyili ja\nhieman hengästyneenä pyysi soodavettä ja sanomalehden. Aina hän\nvirkahti parisen sanaa, ja pojan piti pudistaa joku tomuhiukkanen hänen\npuvustaan tai hoidella hänen päivänvarjoaan. Tämä kapine oli aina ylen\noikukas eikä kuunaan tahtonut osua oikein laskoksilleen.\n\nSillä jos se olisi osunut, olisi heidän ollut erottava toisistaan.\n\nFranz uskoi eikä uskonut, hän ei odottanut eikä toivonut mitään. Mutta\nhänen täytyi olla hänen lähellään.\n\nKunhan tyttö vain istui _täällä_, hänen pöytänsä ääressä, pitkin\npäivää, ja hän leikitteli noin, soitellen sormillaan pöydän reunaan,\nsamalla hiljaa hyräillen! Siinä oli Franzille kylliksi.\n\nMutta hän tuli yhä levottomammaksi. Ja hän alkoi huomaamatta tyttöä\nlähennellä — hänen _täytyi_ tehdä niin — hänen täytyi sivellä hieman\npöydän reunaa, jolla tytön käsi niin usein lepäsi; hänen täytyi\nkatsella kauan pientä paljasta paikkaa tytön valkosesta kaulasta.\n\nMiss Ellinor söi pienellä suullaan ja katseli häntä ja hymyili; hän\nmaisteli somasti ja katseli häntä ja hymyili; hän laski kätensä pöydän\nreunalle aivan hänen kätensä viereen ja katseli häntä ja hymyili.\n\nFranz ajatteli vain yhtä seikkaa: saisipa hän koskettaa tytön kättä.\n\nMutta vähitellen — sillä herrasväki viipyi täällä päivä päivältä —\ntunsi hän olevansa tukehtumaisillaan. Koko hänen olentonsa _imeytyi_\ntyttöön. Tyttö yksin täytti hänen mielensä päivin ja öin: pieni käsi,\njoka oli levännyt tuossa, ja kuinka monta kertaa tyttö oli puhutellut\nhäntä — ja katsellut häneen — niin, varmaankin...\n\nÖisin ei hän nukkunut, kierittelihe pois peitteistään ja kääriytyi\nniihin jälleen, yhäti uudestaan.\n\n_Siellä_ oli hänen kätensä levännyt — _tahtoiko_ tyttö niillä koskettaa\nhäntä?\n\n_Niin_ oli hän hymyillyt, _niin_ oli hän sanonut — näitä kaikkia vatvoi\nhän kaiken yötä kuumeisessa mielessään.\n\nJa istuessaan vuoteensa reunalla tuli hän yhtäkkiä katsoneeksi\ntovereitaan, jotka makasivat puolipimeässä alasväännettyjen\nkaasulamppujen alla lihavahkoina ja potkiskellen. Hänestä näyttivät he\nniin inhottavilta, että hän olisi voinut lyödä heitä.\n\nMiss Ellinor oli aina laatuisensa. Hän leikki pojan palavassa mielessä\nkuin kissanpoikanen nurmikossa helteisenä kesäpäivänä.\n\n— — ‒ Niin oli laita _sinäkin_ iltana. Franz oli palveluksessaan\nensimmäisessä kerroksessa. _He_ olivat ulkona suurissa vieraspidoissa.\n\nFranz harhaili ympärinsä eikä saanut rauhaa minutiksikaan. Hän\nkäveli edestakaisin tarjoiluhuoneessa, kosketteli kaikkia esineitä\neikä toimittanut mitään. Lakkaamatta juoksi hän portaita ylös ja\nalas: Vihdoin saapuivat he. Hän tunsi tytön äänen — sillä oli tapana\nlörpötellä kovanlaisesti käytävissä — ja Franzin sydän lakkasi\nsykkimästä.\n\nHän otti kynttilän ja meni käytävään.\n\n\"Te täällä\", sanoi tyttö.\n\n\"Niin — tänään\". Pojan ääni petti. Tyttö vilkasi häneen, ennenkuin meni\novesta sisälle, jonka oli avannut.\n\n\"Miksi niin?\" sanoi hän.\n\n\"Toverini on sairas\", sanoi Franz puuhaillen kamiinin edessä.\n\nVanhus meni ohitse huoneeseen. Ovi oli puoliavoimia.\n\nMiss Ellinor riisui riviérahattuaan peilin edessä. Franzin olisi ollut\nmentävä, mutta hän jäi seisomaan kynttilä kädessä.\n\nSilloin kohtasivat peilissä heidän katseensa. Ja ainoassa sekunnissa\noli Franz tarttunut tytön käsivarteen ja kumartui eteenpäin ja suuteli\nhänen niskaansa. Hän poistui ja tunsi ainoastaan, että tytön valtimo\noli sykkinyt hänen huultensa alla..\n\nMutta hänet valtasi hillitön ilo. Hän ei voinut hillitä itseään; hän\nnauroi ja lauloi, hän hullutteli unenpöpperössä olevain toveriensa\nkanssa, jutteli kaikenlaista tietämättä itsekään mitä sanoi.\n\nHän harhaili ympäri käytäviä ja kolisteli kenkineen, jotta jymisi.\n\nVihdoin meni hän kammioonsa; hän riisuutui omituisella\njuhlallisuudella, ja sirosti laski hän kunkin vaatekappaleen tuolille\nvuoteen viereen ja asettui levolle. Hän lepäsi niin hiljaa ja hymyili.\n\nMutta miss Ellinor matkusti seuraavana päivänä.\n\nAamuteen aikana, kun Franz kumartui hänen puoleensa, katsoi hän äkkiä\npojan kasvoihin ja sanoi:\n\n\"Me matkustamme tänään.\"\n\n\"Matkustatte, — miksi?\"\n\n\"Luulitteko, että jäisin tänne?\" Ja miss Ellinor nauroi.\n\nEnempää eivät he puhuneet, eivätkä he nähneet enää toisiaan.\n\nNäinä päivinä ei Franz tuntenut itseään. Hän eli lakkaamatta\nmuistoissaan ja askarteli koneellisesti samoilla paikoilla, missä häntä\nei ollut enää.\n\nJokin kova melu, jotkut uudet kasvot herättivät hänet äkkiä, ja\nsilmänräpäyksen ajan hän _näki_ salin, ja tutut pöydät ja ihmiset\nympärillään. Sitte vajosi hän takaisin horroksiinsa haluttomana\nkaikkeen ja tuntien pistävää tuskaa rinnassaan.\n\nSellaista oli jonkun aikaa, kunnes hän eräänä kauniina päivänä heräsi,\nja äkkiä näytti hänestä että tämä kaikki oli niin kaukana ja tapahtunut\njo aikoja sitten tai ei ollut tapahtunut laisinkaan _hänelle_ tai oli\nhän uneksinut.\n\nJa jos hän tahtoi saada jälleen kiinni muistoistaan, tuntui kuin\nhänellä olisi pitkä tie kulettavanaan, ja kun hän oli saanut ne kiinni,\njäi hän seisomaan unelmissaan aarrettaan tuijottaen.\n\nHän palasi jälleen itsensä jumaloimiseen. _Se_ oli ohitse.\n\nHän kulki ympärinsä jokapäiväisissä askareissaan, velttona ja mitään\najattelematta.\n\nVähitellen valtasi hänet myös viinurille ominainen hiukaisu. Hän kärsi\nkantaessaan maustettuja ruokia edestakaisin. Tuoksu houkutteli häntä,\nniin että hän sai aikatavalla taistella, jottei äkkiä kävisi ruokiin\nkäsiksi ja alkaisi niitä ahneesti hotkia.\n\nHän saattoi tuntea raivoa, kun hän juomarahan edestä hymyillen\nsuositteli herkkusuisille vieraille ruokalajeja, joita hän ei itse\nsaanut maistaa, ja kaukaa nurkastaan seurasi hän himokkaasti jokaista\npalaa, jonka vieraat nauttivat.\n\nViinurit söivät huoneessa pesukellarin yläpuolella — ilma oli täytenään\nkeittohöyryjä ja hikisinä riisuivat toverit hännystakkinsa ja istuivat\nruuan ääreen liivinnapit auki — ja silloin pani hän lusikan pois\ntympeällä inholla.\n\nTylsinä istuivat viinurit rinnatusten pitkän pöydän ääressä ja koskivat\ntuskin paksuun puuroon ja lihaliemeen.\n\nMutta kun Franz palasi jälleen saliin, parkui nälkä vatsassa. Ja\nkalpeana kanteli hän ruokalajeja edestakaisin, maistellen niitä\nkuivalla kielellään.\n\nOven ulkopuolella, porraskäänteessä, pisti hän muutaman kuorukan\nsuuhunsa, repäsi jalan kananpojalta ja särpäsi kastiketta nopeasti ja\narasti.\n\nTiistaisin ikäpuoleen, jolloin hän oli vapaana, pukeutui hän ja meni\nerääseen ravintolaan, jossa häntä ei tunnettu. Hän miltei juoksi\nkoko matkan ja saapui perille kuumana, hikisenä ja nälkäisenä.\nSitte hillitsi hän haluaan ja söi sangen verkalleen ja nautti\nmahdollisimman kauan jokaisesta suuntäydestä, kunnes hän ikäänkuin\npäihtyneenä halusi yhä enemmän ja enemmän ja söi nopeasti ja\nylenmäärin; kerrankin tullakseen ravituksi ja kylläiseksi ja istuakseen\npuoleksi tyhjennettyjen ja kuohuvain lasien ääressä, tuntien raukeaa\nsulotunnetta.\n\nJa sitte meni hän kotiin ja nukkui, kuorsaten, sikeää unta.\n\nEräänä tiistai-iltana palasi hän aikaisin kotiin, ja hän istuutui\neräälle penkille hotellin edustalla lyhtyjen alla.\n\nHän oli kylläinen ja hieman huumaantunut.\n\nOli äskettäin satanut ja viereisellä pienellä torilla oli runsaasti\nvesilätäköitä. Naiset sipsuttelivat helmukset koholla ja puikkelehtivat\nlätäköiden yli ja ympäri.\n\nFranz katseli heidän erilaisia jalkojaan, tämän ohkaisia, tuon\nlyhkäisiä jalkoja ja kolmannen kenkiä, jotka olivat läntällään...\nUteliaana kohotti hän katseensa jaloista notkuviin vartaloihin. Kasvot\nolivat niin raittiit harsojen alla.\n\nHän tahtoi kiinnittää jonkun katseen itseensä. Eikö _tuo_ katsonut\nhäneen? Hän nousi ja läksi jälkeen.\n\nLevotonna seurasi hän tyttöä, tähystellen silmillään solakkaa vartaloa\nja niskaa, joka häämötti ylöspäin suitun tukan alta... Mutta tämä\nkääntyi eräästä portista pihaan ja katosi näkyvistä.\n\nFranz harhaili jälleen.\n\nEräs katumetsästäjätär pysähtyi hänen eteensä. \"Mitä tahdot, pikku\nystäväni?\" kysyi hän. Franz säpsähti ja katsoi hänen kasvoihinsa.\n\nSitte pisti hän kätensä hänen käsivarteensa, ja he kulkivat\nkatukäytävää eräästä puistopaviljongista loistavaa valoa kohden.\n\n\"Kolottaako naimahammasta?\" Tyttö tuli oikein imeläksi.\n\nMutta äkkiä päästi Franz hänen käsivartensa ja juoksi tiehensä.\n\n\"Mitä — tekeekö hän pilkkaa\" — marisi tyttö — \"tietääkö hän mitä\ntahtoo, nulikka... Tuollainen — ottaa tytön — eikä tahdo mitään...\"\n\nSilloin joutui Franz kuulomatkan ulkopuolelle.\n\nHän melkein juoksi koko matkan kotiin. Kotona heittäytyi hän heti\nlevolle. Mutta koko yön heittelehti hän vuoteessaan ja nukkui huonosti\nja levottomasti.\n\nHän uneksi lakkaamatta Ellinorista.\n\nAamunkoitteessa nousi hän. Hän ei voinut kauemmin jäädä vuoteeseensa.\nHän oli levoton, ikäänkuin jokin häntä odottaisi ja jotakin täytyisi\ntapahtua. Hän meni hämärään käytävään; täällä harhaili hän sinne tänne,\nhän pysähtyi ovien eteen, ja hän kosketteli hellävaroen naisten kenkiä\nja katseli niitä pitkään; ja kun hän pisti kätensä niiden sisään, luuli\nhän tuntevansa jalkojen suloista lämpöä.\n\nSinä päivänä vapisi hän, milloin vain joutui naisten lähelle.\nKaartuvasta kaulasta tuntui lemahtavan tuoksua häntä vastaan, ja veri\nsyöksähti tulvanaan hänen kasvoihinsa. Ja hänestä tuntui kuin hänellä\nolisi tusina silmiä nähdäkseen heidän kaikki kauneutensa.\n\nHän katseli hienoja hiuskutreja heidän ohimoillaan, heidän poskiensa\nsiroa pyöreyttä, lanteita ja vyötäröä, joille saattoi laskea\nkäsivartensa; vain vilahduskin atlaspuvun peittämästä rinnasta riitti\nsaattamaan hänet kiusaukseen.\n\nNäinä päivinä saapui eräs kookas, valkoverinen rouvashenkilö hotelliin.\nEnsikerralla, jolloin hän astui tarjoiluhuoneeseen, tarkasteli hän —\nFranz näki sen — viinureita kultasankaisten silmälasiensa lävitse.\nSitte valitsi hän Franzin.\n\nFranz meni luo ja odotti että hän tilaisi jotakin. Franzilla oli\nomituinen tapa seistä, pää hieman kumarassa ja kädet puoleksi ristissä\nedessä.\n\nRouvan mies saapui myös ja istuutui.\n\n\"No, — otammeko illallista?\" sanoi hän kääntyen. \"Hm — hm\" — ja hän\nnauroi — \"sepäs vasta viinuri!\" sanoi hän. \"Oo — viinuri — kaksi\nillallista...\"\n\n\"Hyvä\"... Franz oli mennyt parisen askelta, kun hän kuuli rouvan\nsanovan eikä niinkään hiljaa:\n\n\"Hänen paidanrintansa oli puhtain\"...\n\nFranz vietti kolme yötä tämän rouvan oven edessä; arkana, painautuneena\noviaukkoon kuten varas, peläten kohtaavansa kengänpuhdistajia, jotka\nkulkivat käytävän lävitse karjoineen; hänen hampaansa kalisivat vilusta.\n\nHän meni vuoteeseensa, mutta hänen allansa poltti ja hän hiipi jälleen\ntiehensä; hän istuutui tarjoiluhuoneeseen, ja hän avasi ikkunan\nsaadakseen ilmaa hengittääkseen. Hän kiroili itseään eikä hänen\naivoissaan ollut muuta ajatusta kuin tämä nainen.\n\nHän palautti mieleensä rouvan välinpitämättömät katseet, ja niihin\nperusti hän toiveen, niin tuhman, että hän nauroi sille. Hän näki hänen\nmuotonsa ja kuuli hänen äänensä, hän näki hänen sormensa, pyöreät kuin\nvalkoiset käärmeet. Ja hän palasi takaisin ovelle ja seisoi siellä\nkunnes päivä valkeni. Hän tiesi, että se oli aivan hullua, mutta hän\njäi sinne.\n\nJa kun tämä matkusti pois, tuli toinen. Hän ei voinut enää pysähtyä.\nHän rakasti tuskin naisia, hän rakasti suita, kauloja, kauneusmerkkejä,\nruumiita.\n\nHän tähysteli jokaisen naisen jälkeen. Jok'ainoaan heitti hän\ntoivonsa uudelleen. Hän oli aina valmiina, aivan kuin tarjolla.\nKoko kauneutensa, joka aina veti vertoja muille miehille, _heidän_\nmiehilleen — tarjosi hän heille. Mutta he eivät nähneet häntä lainkaan.\n\nMutta öisin saapuivat häipyvät muistot, silmistä, jotka katselivat\nhänen kasvojaan, lämpimästä kädestä, josta hän sai juomarahoja. Ja hän\nkiihotti itseään tällä pikkupisaralla, joka ainoastaan lisäsi hänen\njanoaan...\n\nUsein pujahti Franz ulos tarjoiluhuoneesta ja hiipi käytävien lävitse.\nHän väjyi ovien edessä. Hän kurkisteli avaimenreijistä sisään.\n\nPäivällisellä, jolloin herrat ja naiset istuivat rivissä vieretysten,\nsaattoi tapahtua, että jokin herroista, joka hymyillen oli kumartunut\nnaapuritartansa kohden, horjahti hämmästyksestä. Hänestä olivat\nnäyttäneet niin kummallisilta kasvot tarjottimen yläpuolella, kun Franz\ntarjoili. Pojalla oli ikäänkuin _vihaa_ silmissään.\n\nPäivällisen jälkeen, kahvia juodessa, saattoi joku herroista, sikarinsa\nsytytettyään, sanoa vaimolleen tai sisarelleen:\n\n\"Hiton kaunis mies.\"\n\nFranz kuuli sen.\n\nJa nainen kohotti katseensa ja katsoi häneen kuten kuvapatsaaseen ja\nsanoi:\n\n\"Menetteleehän tuo — alallaan.\"\n\nNiin meni päivä päivän perästä. Hän ei ajatellut mitään muuta paitsi\n_sitä_.\n\nHän varasti heiltä pikaisia kosketuksia; he eivät sitä huomanneet\nlainkaan. Hän melkein loukkasi heitä — he eivät tunteneet sitä lainkaan.\n\nJa kun uusi päivä oli laahautunut esiin ja kulunut illoilleen ja sali\ntyhjeni, seisoi Franz tuntikaudet nojaten porrasten käsitankoa vasten;\nainoa takaan jäsentänsä liikauttamatta tuijotteli hän kalpeana eteensä\nsähkövalossa.\n\nHänen mielensä täytti kolkko epätoivo, voimaton raivo, joka etsi\nvastausta eikä löytänyt mitään eikä tiennyt mihin kääntyä.\n\nVäliin kävi hän kotona. Hänestä tuntui, että se lievensi.\n\nMatami Pander istui itkeä nyyhkyttäen.\n\n\"Tuossa hän istuu\", sanoi hän vaimolle, joi auttoi häntä vaatteiden\nkaulaamisessa, \"ja hänen kasvonsa ovat kuin itse surkeus eikä hän\npuhunut niin luotuista sanaa. Mutta kyllä tiedetään mitä se on — hohoi\n— kyllä tiedetään mitä se on\"...\n\nFranz ei tahtonut valoa — parasta oli pimeässä. Hän riisui vaatteensa\nja istui nurkassa vanhalla sohvalla. Matami Pander otti tuolin ja\nistuutui hänen eteensä. Hän otti pojan kädet omien käsiensä väliin ja\ntaputteli niitä hiljaa. Ja poika hymyili hänelle väsyneesti ja vaieten\nja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.\n\n\"Mitä se on, poikani — pikkupoikani — mikä poikaani vaivaa?\"\n\nMutta kun Franz oli mennyt, sadatteli matami Pander apulaisvaimolle\nkoko naisväkeä.\n\n\"Heidän tähtensä, letukoiden, hän on sellainen, ja — herran nimessä —\neipä hän olekaan niin kaukainen hienolle maailmalle.\"\n\nEräänä tiistai-iltana meni Franz teatteriin katsomaan muuatta operettia.\n\nSe oli pieni satu turkkilaisesta prinsessasta.\n\nEräs paksu möhömaha eunukki teki lemmenkujeitaan, jotta koko huone\nraikui. Hänet huudettiin esiin uudestaan ja uudestaan, ja hän teki\ntemppunsa yhä ovelammin ja lauloi laulunsa jälleen:\n\n    Aber — es hat keinen Verth —\n    es hat keinen Verth.\n\nFranz istui pimeässä eräässä aitiossa. Hän heitti päänsä takakenoon ja\nitki.\n\nNäytöksen loputtua poistui hän.\n\nHän poikkesi Gänsemarkiin päin ja erääseen tämän kaupunginosan kapeista\nkujista. Sinne jäi hän koko yöksi.\n\nMutta kun hän heräsi aamunkoitteessa ja puolihämärässä näki naisen\nvieressään, hypähti hän pystyyn ja juoksi tiehensä.\n\nHäntä tympäisi niin, että häntä aivan yökötti. Häntä poltti ja hänen\npäätänsä särki. Inho kidutti häntä niin, jotta hänen täytyi aivan\nparahtaa.\n\nHän meni kotiin, vaikkei halunnutkaan levolle. Takaportaista hän hiipi\nravintolaan.\n\nAlkoi jo olla valoisaa, ja harmaa kajastus lankesi lasikatosta sisään.\n\nFranz istuutui kiviportaille pää painuneena käsiin.\n\nJa istuessaan siinä hiljaa katsellen avonaisesta ovesta saliin, jossa\nhän eli elämäänsä, liukui kaikki pohjattoman syvään ja mittaamattomaan\nkuiluun Hän katseli pitkin käsitankoa — tuolit lepäsivät käännettyinä\nkumolleen pöydänreunaa vasten, pöytiä peittivät puolilikaiset liinat...\nKeinotekoiset palmut töyhdöttivät majolika-astioissaan.\n\nFranz ei ajatellut mitään, ei tuntenut mitään Mutta hänen mieleensä\nheräsi jotakin ikäänkuin tukahdutettua kummastusta, että tämä oli\nelämää.\n\nLamppujen sammuttaja oli unhottanut tänne pitkät tikapuunsa\nsammuttaessaan eilen illalla. Niiden portaalla seisoi Franz sitoessaan\nkaulansa tankoon oven yläpuolelle.\n\nAkat, jotka lakaisivat huoneita, löysivät hänet, ja nousi aika hälinä,\nja yövartija saapui paikalle. Hän näytti kamalalta, kieli riippui\nulkona suusta.\n\nTirehtöri saapui yöpuvussaan ja kiroili, jotta sali kaikui. Parisen\ntoveria laahasivat hänet kolmanteen kerrokseen erääseen huoneeseen,\njossa säilytettiin ravintolan vierasten matkatavaroita.\n\nHe raivasivat eräältä pöydältä vaatelaukut ja hatturasiat ja laskivat\nhänet sinne matka-arkkujen väliin. Pari akkaa, jotka ravintolassa\nkuorivat perunoita, pesivät ruumiin ja peittivät sen lakanalla.\n\nAamupäivällä tuli Johanne sisään. Hän tahtoi nähdä vainajan.\n\nVerkalleen nosti hän lakanaa, jättäen ainoastaan pään peittoon. Hän ei\nitkenyt, mutta katsoi hiljaa ruumista.\n\nTämä oli valkea kuin marmori. Johanne ei ollut ikinään nähnyt mitään\nniin ihanaa.\n\nJa katsoessaan tätä kuollutta ruumista, jota kohtaan hän oli turhaan\ntuntenut niin suurta hellyyttä, ojensi Johanne — hän ei tiennyt\nitsekään miksi — nyrkkiin puristetun kätensä taivasta kohden.\n\n\n\n\nKAUNIS PÄIVÄ.\n\n\nI.\n\nKukaan ei käsittänyt, kuinka se oli ollut mahdollista.\n\nKun kenraali af Varén oli saanut päähänsä, että nyt _tahtoi_ hän saada\nrouva Sofie Simonin'in esiintymään täällä syrjäisessä sopukassaan, ja\nsähkösanoma oli saapunut, että rouva suostui siihen kunniaan — 6,000\nfrangin korvausta vastaan, maksettava Suomen pankissa — oli Etvöksen\npariskunta tietysti heti listojen kera liikkeellä.\n\nHe kiersivät listojen kera joka kerta, kun tarkotusta varten\nvalittu toimikunta pani toimeen keräyksen tai myyjäiset tai tilatut\ntanssiaiset; joka kerta oli toimikunnissa sekä järjestäjänä että\njuoksijana rouva Etvös: pieni, kutistunut ja kaitahartiainen olento,\nylhäältä alas asti litteä kuin lauta; kaikki hänessä oli liikkeessä,\npää ja kädet ja jalat ja suu myös; silmät olivat ainoat, jotka eivät\nolleet mukana kaikessa tässä liikkeessä eivätkä näyttäneet tietävän\nmitä suu soitti, ne paloivat aina ikäänkuin muissa huolissaan syvällä\nkuopissaan.\n\nJa apuopettaja, housut ylen ylhäällä hoikissa kintuissaan ja\nkirjotusvihkoja taskut pullollaan — kuinka hännystakki leiskuikaan\nhänen juostessaan leveine rintoineen ja niska jäkässä kuten\njäärällä, joka puittaa myrskyä pakoon. Leveä rintakehä ja jäkkäniska\nolivat oikeastaan ainoat, mitä oli jäänyt jälelle helsinkiläisestä\nylioppilaslaulajasta Jakob Etvöksestä, jota sanottiin sankariksi...\n\nEtvöksen pariskunta, oli nyt kuten sanottu, juossut keräämässä Sofie\nSimonin-konsertin ennakko-tilauksia tapansa mukaan, ja he olivat\nasemasillalla hänen tuloaan odottamassa kuten kaikki muutkin: Muutamat\ntoimikunnan jäsenet seisoivat aivan liikkumattoman jäykkinä, toiset\nsipsuttelivat edestakaisin; ainoastaan kenraalitar, kädessään suuri\nkukkavihko, joka oli aijottu tervetulijaisiksi, näytti aivan yhtä\nylhäisen uniselta kun hänellä oli tapana.\n\nJa sitte oli rouva Simonin saapunut, pieni, hauska ja hymyilevä olento,\nja hän oli nyökkäillyt ja tervehtinyt ja puhunut — ja ajoi; kenraalin\nvaunuissa, \"seurueineen\", johon kuului kaksi herraa ja apulainen\nkolmantena kenraalin tavallisella paikalla vaunuissa.\n\nHerra tiesi, kuinka Etvös oli tänne vaunuihin joutunut; rouva Simonin\noli vain nauranut ja seurueen herrat olivat nauraneet ja ovi oli\nlyöty kiinni, jotta Etvöksen villainen kaulahuivi jäi väliin — rouva\nEtvöksen virkkaamat villaiset kaulahuivit olivat muuten Etvöksen\nperheen pääasiallinen suoja talvea vastaan, vaikkakin ne rajoittuivat\nsuojelemaan etupäässä vain kaulaa —; kenraali seisoi katsoen jokseenkin\npitkään poistuvain omien vaunujensa jälkeen, _hän_ ei ollut ehtinyt\nmuuta kun tehdä monia kumarruksia vaununoven edessä.\n\nTällä ajomatkalla se kai tapahtui, tai kentiesi heidän erotessaan.\nRouva Simonin oli sanonut sydämensä viattomuudessa:\n\n\"Jaa — syömme siis huomenna teillä.\"\n\nMistä herrannimessä hän tiesi, kuka toimikunnassa oli päänä ja kuka\nhäntänä.\n\nHerra Etvös seisoi hattu kädessä hotellin portilla vielä kauan sen\njälkeen, kun rouva Simonin oli noussut pois vaunuista ja mennyt\nsisälle. Hän ei oikein tiennyt, _käsittikö_ hän.\n\nHe tahtoivat syödä heillä huomenna.\n\nHe tahtoivat tehdä hänelle sen kunnian ja syödä heillä huomenna.\n\nHän ei voinut saada enää mistään selvää käsitystä, mutta hän vain\njuoksi kotiinpäin, kotiin Adolfan luo, kotiin saadakseen sen\nsanotuksi... sillä olihan sentään jotakin painavaa tämän kunnian\nmukana: herra Etvöksestä tuntui että hän alkoi tulla aivan kuumaksi\njuostessaan.\n\n\"Mutta Jakob, mutta Jakob\", huusi rouva; hän oli vielä parhaimmassa\npuvussaan ja hoiteli kaikkein pienintään. Rouva Etvöksestä oli sangen\nvaikeaa muutella yhä pukujaan, sillä aina täytyi hänen kesken kaiken\njuosta johonkin nurkkaan hoitelemaan yhdeksästä pienokaisestaan\njotakuta, joka lankesi ja pillahti itkemään.\n\nEtvös istuutui vain jäykkänä eräälle tuolille. Hän tunsi tulevansa\nmiltei hengästyneemmäksi täällä sisällä, jossa kahdeksan\nmerenruokotuolia seisoivat katsellen pitkään toisiaan ja tapetit\n(Etvös näki sen nyt) olivat paikatut niin monilla kiinniliimatuilla\npaperipaloilla.\n\n\"Mutta Jakob, mutta Jakob — mikä nyt on?\"\n\nRouva jäi huolestuneena seisomaan pienimpänsä käsivarrellaan.\n\n\"He syövät täällä huomenna\", sanoi Etvös jyrkästi, kuten mies, joka\njättää kaiken oman onnensa nojaan.\n\n\"Ketkä? He?\" kysyi rouva Etvös, joka ei ymmärtänyt lainkaan. Heillähän\neivät syöneet koskaan muut kuin nämä kymmenen tässä — ja sitte hän itse\nja apulainen sen, mikä jäi näiltä kymmeneltä tähteeksi.\n\n\"Sepä rouva — rouva Simonin — hän tahtoo syödä meillä.\"\n\nJa kentiesi etupäässä hieman tuulettaakseen painostavaa ilmaa, alkoi\nherra Etvös puhua sangen kovalla äänellä — mutta jokseenkin katkonaisin\nlausein — kunniasta, tästä suuresta kunniasta; olivathan he suorastaan\npäässeet kenraalin edelle.\n\nMutta rouva Etvös ei kuullut. Hän oli ensin lysähtänyt istualleen,\nkatsellen. Etvökseen tavattoman pelästynein silmin. Sitte sanoi hän\nhiljaisella valittavalla äänellä:\n\n\"Oi, mutta Jakob, kuinka se voi olla mahdollista? Oi, mutta Jakob,\nkuinka se olikaan mahdollista?\"\n\nRouva Etvös ei oikeastaan epäillyt hetkistäkään, että se _oli_\nmahdollista. Hän oli niin perinpohjin tottunut siihen, että pelätyt\nasiat aina tapahtuivat.\n\nEtvös vaikeni kunnioineen ja kuivaili otsaansa: hän ei tiennyt\nitsekään, kuinka se oli ollut mahdollista.\n\n\"Hän sanoi tahtovansa syödä meillä\", kertasi hän huohottaen.\n\n\"Joko huomenna, sanot sinä?\" kysyi rouva Etvös.\n\n\"Niin — tyttöni.\"\n\nRouva Etvös siveli istuessaan laihalla kädellään ohutta tukkaansa\nalaspäin ohimoille. Hänellä oli sellainen tapa, kun tapahtui jotakin\nerittäin kiusallista. Näytti kuin hän olisi vuosien vieriessä kaivanut\nohimoparkoihinsa pari hautaa, niin kuopallaan ne olivat. Nyt kivisteli\nhän kivistelemistään:\n\n\"Oi — mutta, Jakob, _täällä_ — oi — mutta, Jakob, _täällä_\", sanoi hän\nja levitti molemmat kätensä.\n\nHän katseli huonetta seinästä seinään: ei, täällähän ei ollut\nainoatakaan säällistä huonekalua.\n\nEtvös ei vastannut. Hän katsoi vaikenemisen parhaaksi.\n\nSyntyi hetkisen äänettömyys, rouva Etvös oli alkanut kävellä edes\ntakaisin.\n\n\"Etkö voi saada lykkäystä?\" kysyi hän hyvin hiljaa.\n\n\"Kyllä kai, tyttöni, kyllä kai, tyttöni\", — se herätti toivon idun\nEtvöksen mielessä. \"_Voinhan_ saada, _voinhan_ saada,” kertaili hän.\n\n\"Mutta kaksisataa markkaa, mutta kaksisataa markkaa, (rouva Etvös\nsanoi sen sellaisella äänellä kuin ei mikään inhimillinen mahti voisi\nsaada summaa kohoamaan), sellaista ei saada aikaan vähemmällä kuin\nkahdellasadalla markalla...\"\n\nRouva Etvös mainitsi summan suuruuden aivan sattumalta; todellisuudessa\nei hän aavistanutkaan, mitä sellainen maksoi: heillä ei ollut käynyt\nvieraita senjälkeen kuin kolmas näistä yhdeksästä oli kastettu, ja\nsilloinkin oli ollut vain Etvöksen opettajatovereita \"ottamassa\nvoileipää.\"\n\nRouva Etvös jatkoi kävelyään edestakaisin. Hän oli jo aivan iloissaan\ntämän viime käänteen jälkeen.\n\n\"Silloinhan täytyy kutsua koko komitea\", sanoi hän väsähtäneellä\näänellään.\n\n\"Niin, tyttöni\", vastasi Etvös, joka oli tullut sangen hiljaiseksi\nsitte kun oli puhuttu lykkäyksestä.\n\nRouva Etvös ajatteli: Ruoka ei ollut pahin, he voivat ottaa\nkeittäjättären... Mutta kaikki muu, kaikki muu... yksistään\npöytäliinatkin — — rouva Etvös luuli tosiaan, ettei hänellä ollut\nkahtakaan liinaa.\n\n\"Menetkö siis, Jakob\", sanoi hän samalla hiljaisella äänellä,\n\"hommaamaan... rahoja?\"\n\n\"Kyllä, tyttöni\", vastasi Etvös. Hän aivan hikoili. Lykkäyksestä ei\nvoinut olla puhettakaan eikä hän tiennyt enää, mistä ne kaksi sataa\nolivat otettavat, sillä viimeksi syntynyt yhdeksästä pienokaisesta\nparkui keskellä lattiaa.\n\n\"Lapsi, lapsi\", asetteli edestakaisin kävelevä rouva Etvös. Kysymys oli\nkahdeksannesta, joka peuhasi ruokahuoneessa.\n\n\"Jaa, niinpä menen sitte\", sanoi Etvös nousten, hänen pitkät jalkansa\nolivat sangen raskaat.\n\nRouva Etvös pysähtyi hieman.\n\n\"Ne kaksi sataa voi kai lainata Cerlachiukselta\", sanoi hän viivytellen.\n\n\"Olin ajatellut sitä\", sanoi Etvös. Hän ei ollut ajatellut niin mitään.\nMutta nyt meni hän koettamaan.\n\nHänen mentyään painausi rouva Etvös tuokioksi samalle tuolille, jonka\nhän oli jättänyt — kun päivisin tapahtui vain harvoin, että hän pääsi\nistumaan, näytti siltä kuin hän olisi pyörällä päästään.\n\n\"Oi — ei, ei, ruoka ei ole pahin — oi, ei, ruoka ei ole pahin\", puheli\nhän istuessaan päätään nyökytellen.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi hän hypähtäen pystyyn. Ruokahuoneesta kuului\njymähdys, jotta puutalo heilahti saumoillaan. Yksi yhdeksästä oli\npudonnut jostakin.\n\n\"Silla, Silla\", huusi rouva Etvös tytölle.\n\n\"Sil — — la...\"\n\n\"Ja minullahan on vielä kappa ylläni\", sanoi rouva Etvös ja tarttui\nhämillään tukkaansa. Rouva Etvökselle oli tavallista että näin\näkillisesti huomasi olevan yllään, hieman sopimattomaan aikaan, tämän\ntai toisen vaatekappaleen.\n\n\"Silla, Silla\", jatkoi hän huutamistaan riisuessaan kappaansa.\n\nSilla näyttäytyi lattiariepuineen: yksi tai toinen nuorimmista pujahti\naina aavistamatta johonkin nurkkaan.\n\n\"Niin, niin\", sanoi rouva Etvös (hän oli jälleen kokonaan liikkeessä),\n\"nyt on kysymys muusta...\"\n\nSillan oli mentävä lehtorin rouvalta kysymään keittäjättären osotetta.\n\n\nII.\n\nApuopettaja Etvös oli saanut lainaksi 100 markkaa, jotka hän sai maksaa\nmyöhemmin, sanoi herra Cerlachius kylläkin hyväntahtoisesti.\n\nKun hän palasi kotiin, oli koko talo mullin mallin. Eteiseen olivat\nkaikki huonekalut kasatut kokoon — ne olivat vähällä painua ruttuun\ntoistensa alla. Kaikki pienokaiset tölmäilivät ulos ja sisälle,\nikäänkuin koko talo olisi ollut jokin kilparata. Sisällä hankasi Silla\nlattiaa, ja hänellä oli eräs määrätty vaatekappale ympäri korvien,\nja äärimmäisen keveästi puettu takapuoli keikkui korkealla ilmassa —\npelkästä innosta.\n\nRouva Etvös istui ruokahuoneessa \"pöytäliinakankaan\" keskellä.\n\n\"Saitko sinä ne?\" kysyi hän hätiköiden ja kohotti katseensa Jakob’iin.\n\nApulaisessa oli jotakin omituisen leveää, jotta rouva tiesi heti, että\nhänellä oli _jotakin_.\n\n\"Satanen tälle päivälle!\" sanoi Etvös ja lähetti viisi kahdenkymmenen\nmarkan kultarahaa pöydälle.\n\n\"No — luojan kiitos...\"\n\nSanat tulivat huoaten: tämä tieto oli kuin toivonpisara hänen huoltensa\nmereen.\n\n\"Mene sitte sisälle Etvös\", sanoi rouva. \"Sinullahan on vihkoja.\"\n\nApulainen ei mennyt, hän oli tullut niin ylpeäksi ja puheli kaikista\nniistä, jotka heidän täytyi kutsua.\n\n\"Ja sitte täytyy meidän koristella\", sanoi hän, \"tietysti täällä on\nsomistettava.\" Hän löi kuvaavasti pitkällä käsivarrellaan ammottavaan\nseinään, ikäänkuin kiinnittäisi siihen näkymättömiä koristeita.\n\n\"Kultaseni, kultaseni\", sanoi hän, \"vähällä voi saada paljon aikaan.\"\n\n\"Niin, Etvös, niin — — mutta mene nyt sisään.\"\n\nYhdenkään huoneen lattiassa ei ollut kuivaa paikkaa. Silla pesi,\njotta vesi vaahtosi, ja Emmeline, vanhin pienokaisista, kulki kovine\nkenkineen ja kuivaili sisälle jätettyjä suurempia huonekaluja —\netvökseläisten huonekaluissa piili ympärinsä niin monia pienten sormien\njälkiä.\n\nRouva Etvöksellä olivat lasit pöydällä tarkastusta varten. Se oli\nsurkean sälöinen kokoelma; rouva Etvös laski väsyneenä kätensä\nhelmaansa.\n\n\"Kultaseni\", sanoi Etvös, \"lasit me lainaamme.\"\n\nRouva Etvöksen mielestä ne _täytyi_ lainata.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"mutta se maksaa, Jakob.\"\n\nHerra Etvös meni.\n\nPian näyttäytyi mustapukuinen, tavattoman pitkänhuiskea olento, jonka\nrouva Etvös suuresti peläten sai sijotetuksi eräälle tuolille keskelle\nmärkää lattiaa.\n\nHän oli keittäjätär, matami Börner.\n\nHän jäi istumaan äänetönnä ja odotti silmät tähdättynä rouvaan\nja pää keikistettynä torjuvasti taaksepäin, ja rouva Etvös tuli\npelästyneemmäksi: hän luuli että vaimo oli jo loukkaantunut. Sitä\nsaattoi matami Börneristä helposti ajatella katsoen hänen päänsä\nomituiseen asentoon; todellisuudessa oli se vain hänen ammatistaan\njohtunut tapa, sillä hänen täytyi pitää päänsä mahdollisimman kaukana\npaistinpannusta.\n\n\"Niin\", sanoi rouva Etvös, \"luultavasti\" — hän puhui, ikäänkuin\npyytäisi anteeksi jotain erehdystä — \"näemme huomenna luonamme joitakin\nvieraita... meidän pitäisi laittaa...\"\n\n\"Illallinen\", lisäsi hän äänellä, jota tuskin kuuli.\n\nMatami Börner nyökäytti vain päätänsä. Sitte kysyi hän heikolla\npainolla, hyvänsävyisellä äänellä ja katsellen laseihin:\n\n\"Kuinka monelle hengelle?\"\n\n\"Niin — tuota —\" sammalsi rouva Etvös, jonka kysymys, ja ääni, jolla se\noli tehty, saattoi yhä enemmän hämilleen: Hänestä näyttää se kai _aivan\nmahdottomalta_, tuumi hän itsekseen.\n\n\"He — tuota\", sanoi hän, \"he ovat toivottuja vieraita, sangen\ntoivottuja vieraita, matami.\"\n\n\"Sitte heitä kai on vähintäin kuusi\", sanoi matami Börner samalla\nlaimealla äänellä. Matami Börnerissä oli aina jotakin, ikäänkuin hän\npuhuisi kädet ristissä.\n\n\"Jaa\", vastasi rouva Etvös, joka lakkaamatta kiehenteli tuolillaan; hän\nolisi vastannut myöntävästi, vaikkapa matami olisi sanonut kuusitoista.\n\nMatami Börner alkoi laittaa ruokalistaa ja mainitsi ruokalajeja ja\njälkiruokia ja \"reunakoristeita\" sellaisella äänellä kuin lukisi\njulistusta maansurusta kirkkomäellä (ääni johtui matami Börnerin\nsairaudesta: hänellä oli alati haavoja suolissaan, sillä keittäessään\noli hänen pakko ylenmäärin maistella ruokien makua), rouva Etvöksen,\njoka ei mitään ymmärtänyt, niin vähän hänellä oli keittotaitoa yli\njokapäiväisen, hokiessa hokemistaan:\n\n\"Jaa — kunhan siitä vaan tulee kaunista, kunhan siitä vaan tulee\nkaunista...\" Ja äkkiä löi hän käsivartensa ikäänkuin suojellen\nonnettomain lasien ympärille; hänestä näytti ettei matami aikonut\nniistä silmiään kääntääkään.\n\n\"Lasit me lainaamme\", sanoi hän sammaltaen.\n\nMutta matami Börner veteli hyvänaikaa edelleen surullista nuottiaan,\nrouva Etvöksen, joka yhä luuli että matamia painoi niin raskaasti\nerityisesti _heidän_ asemansa, masentuessa yhä enemmän ja enemmän — jo\nniistä uimistakin, joita keittäjätär lasketteli suustaan.\n\n\"Niin, se käy vaikeaksi, se käy tosiaankin vaikeaks...\" sanoi rouva\nEtvös valittaen.\n\n\"Ja mitä kaikkea se sitte maksaa?\" kysyi hän samaan hengenvetoon.\n\nHänen silmänsä seurasivat huolestuneina matamin kovapintaisia sormia,\njotka alkoivat liikkua laskien pöydän reunalla, ikäänkuin hän soittaisi\nharjotuksia pianolla.\n\n\"No, olemme tänä iltana autetut seitsemälläkymmenellä markalla, ensi\naluksi...\"\n\nRouva Etvöksen selkärankaa hiipaisi, se vei satamarkkasen jokseenkin\nlopuilleen.\n\n\"Jaa\", sanoi hän \"ne tahdon antaa teille heti\", ja hän pani kultapalat\npöydälle, yhden toisensa jälkeen — mutta äkkiä sai hän kyyneleet\nsilmiinsä.\n\nMatami Börner otti ne.\n\n\"Missä sitte aijotaan syödä?\" kysyi hän samalla äänensävyllä kuin\nennenkin.\n\nOli mahdotonta sanoa, kuinka tämä matamin alituinen huolellisuus\ntuskastutti rouva Etvöstä.\n\n\"Syödäkö?\" — sana ikäänkuin sysäytyi hänen suustaan. — \"Syödäkö? Niin,\ntäällä tietysti syödään.\"\n\n\"No — niin\", sanoi matami Börner, joka kentiesi ei kuullut lainkaan,\nmutta näytti kuitenkin siltä, kuin jokainen vastaus olisi uusi\njobinposti hänen mielestään.\n\n\"Ei, näettekös, ei, emme ole vielä valmistuneet, se on tullut niin\näkkiä, kaikki tyyni niin äkkiä\", sammalteli rouva Etvös.\n\nMatami Börner pyysi ainoastaan saadakseen nähdä kyökkiä.\n\nRouva Etvös oli hiljaisuudessa kauan vavissut kyökkiä ajatellessaan —\nkyökkiaskareet eivät olleet Sillan parhaita puolia, eikä voinut sanoa,\nettä se juuri loisti.\n\n\"Niin — kyökkiä\", sanoi hän, \"tietysti...\"\n\nHän nousi tuoliltaan.\n\n\"Lapset, lapset\", asetteli hän. \"Lapset...\"\n\nYhdeksän pienokaista olivat vähitellen kerääntyneet yhteen kasaan\nmärälle lattialle ja peuhasivat hälisten ja telmivät tavattomassa\nsekamelskassa toistensa selässä: he ymmärsivät että oli kysymys\nruuasta, paljosta ruuasta.\n\n\"Emmeline, valaise meille\", sanoi rouva Etvös; \"tätä tietä, olkaa hyvä,\ntätä tietä... niin emmehän ole vielä valmistuneet...\"\n\nKyökissä oli Sillalla vaatteita kuivamassa neljällä nuoralla.\n\n\"Oh, Sillalla on luullakseni ollut yhtä ja toista pientä pesussa\",\nnauroi rouva Etvös ja alkoi hämillään tempoa puolimärkiä pikkupaitoja\nalas, keskelle kyökkiä.\n\n\"Missä on hella?\" kysyi matami Börner vain.\n\n\"Niin, näytä, Emmeline, valoa...\"\n\nEmmeline piti kynttilää lähellä kaitaa laitosta, mikä enimmäkseen oli\npeitettynä muutamilla kummallisilla säkkikankaan kappaleilla, joita\nSilla nimitti esiliinoiksi; tämä oli hella.\n\n\"Neljä reikää\", sanoi matami Börner, joka suunnitteli sotaretkeä ja\nkumartui katsomaan tulisijaan huolestuneine silmineen.\n\n\"Niin, se on hieman ruosteinen; valaise Emmeline; se on hieman\nruosteinen\", sanoi rouva Etvös, jonka sydän oli puristunut kokoon:\nhänestä tuntui tämä vieras vaimo näkevän heidän köyhyytensä pohjaa\nmyöten tämän käyttämättömän ja hoitamattoman hellan ääressä.\n\n\"Se on hieman ruosteinen...\" (kolmen reiän renkaat olivat aivan\npunaiset, Etvöksellä riitti keittämiseen yksi ainoa reikä).\n\n\"Mutta posliineja meillä on\", sanoi hän aivan aiheettomasti;\n\"täydellinen pöytäkalusto kahdeksalle, kronbergiläinen kalusto\",\nkertaili hän, takertuen kalustoon, kokonaan maahanlyötynä tämän\npunaiseksi ruostuneen hellan ääressä.\n\n\"Morsiuslahja\", jatkoi hän \"kronbergiläisestä talosta.\"\n\nJa hän aikoi äkkiä kertoa tästä kronbergiläisestä talosta,\njossa hän oli ollut ottotyttärenä (rouva Etvös oli ollut siellä\nkotiopettajattarena), kun vanha kreivi vielä eli ja _matkusteli_ —\nkertoi innokkaasti ja kuumeentapaisesti, kerskuen, virtanaan, ikäänkuin\ntahtoisi koristaa kaikilla kronbergiläisillä antimilla tämän tyhjän\nkyökin.\n\n\"Niin, hyvää yötä sitte\", sanoi matami Börner, jonka kärsimyksiä ei\nKronbergin kreivillinen perhe näyttänyt lieventävän. \"Tulen siis\nseitsemän aikaan.\"\n\n\"Hyvää yötä — näytä Emmeline valoa.\"\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\nEmmeline näytti valoa matami Börnerille. Rouva Etvös jäi kylmään\nkyökkiin — hän istui ja itki vanhalla pölkyllä kylmän tulisijan ääressä.\n\nSitte tuli joku hiipien pimeässä.\n\nHän oli Emmeline. Hän pysähtyi hieman syrjään itkevästä äidistä. Sitte\nkietasi hän kätensä hänen kaulaansa.\n\n\"Äiti\", kuiskasi hän, \"miksi ne vieraat meille tulevat?\"\n\nRouva Etvös otti hänen kätensä pois kasvoiltaan.\n\n\"Vaiti\", sanoi hän, \"kuulen isän äänen;\" ja he menivät sisään.\n\nEtvöksen ääni oli helppo kuulla, sillä hän huusi kautta kaikkien\nhuoneiden juostessaan sinne ja tänne, jotta housut leiskuivat.\n\n\"Niin, he tulevat, he tulevat\", huusi hän, ikäänkuin olisi vielä\nepäillyt tätä ihmettä; \"olen ollut hotellissa _hänen luonaan_\", sanoi\nhän ja ikäänkuin alensi ääntään.\n\n\"Mutta, Etvös...\"\n\n\"He pyysivät minua, hehän pyysivät minua, tyttöni\", puolusti Etvös\nitseään.\n\n\"Mutta Adolfa, kuinka hän soitti\" sanoi hän äkkiä aivan toisella\näänensävyllä ja istuutui kahdareisin eräälle tuolille, jäkkäniska\nkumarassa, ikäänkuin hän kuulisi vielä soittoa...\n\nEtvös oli hotellissa rouva Simoninin luona — turkkien ja matkakirstujen\nja lippaiden ja puoleksi nautitun aterian keskellä — istunut\nkuunnellen, silmissään ilme kuten nälkäisellä koiralla.\n\n\"Te pidätte musiikista?\" oli rouva sanonut aivan välinpitämättömästi,\nsormin juoksuttaen Liszt’in kappaleiden sävelikköjä.\n\nHän, Etvös, oli ainoastaan nyökännyt, silmät rouvan kasvoissa.\n\nRouva oli nauranut sormiensa kiitäessä; ja tenoristi oli purkanut\nmatkakirstuista laahushameita ja levittänyt paitoja tuoleille ja\nlöytänyt tohvelit laakeriseppeleeseen käärittynä... rouva oli\nhypännyt yhtäkkiä erääseen marssiin ja soittanut vielä erään finalin\nkoettaakseen sormiaan matkan jälkeen.\n\n\"Hat nichts gelitten\", oli hän sanonut hyvin tyytyväisenä ja antanut\nkäsiensä vajota helmaansa.\n\n\"Sie lieben das?\" oli hän sanonut hyväntahtoisella\nvälinpitämättömyydellä ja nostanut oikean polvensa vasemman päälle,\nkääntyessään tuolillaan Etvökseen katsomaan — hän oli unhottanut koko\nmiehen.\n\nApulainen oli tuijottanut liikkumatonna eteensä turkkien ja\nlaahushameiden keskellä — vetreät vedet olivat juosseet hänen\nposkilleen.\n\n... Rouva Etvös ei ollut valmis ottamaan osaa tähän innostukseen. Hän\nsanoi vain:\n\n\"Keittäjätär oli täällä.\"\n\n\"No\", sanoi Etvös ja keinutteli päätään.\n\n\"Hän meni, mukanaan seitsemänkymmentä markkaa — ensi aluksi...\"\n\nOli kuin Etvös olisi herännyt. Mutta sitte hän sanoi:\n\n\"Meillä kai on vielä _luottoakin_ — suuremmissa kaupoissa.\"\n\nTavallisesti ei perhe juuri tehnyt ostoksiaan suuremmissa kaupoissa —\nsinne ei heillä siis ollut velkaa.\n\nRouva Etvös oli jo sitä ajatellut: Jakob Svenssonilta voivat he saada\nvelaksi, ja Jakob Svenssonilla oli melkein kaikkea.\n\n\"Jakob Svenssonilla on _viiniäkin_\", sanoi apulainen mietteissään.\n\n\"Niin, Jakob\", myönsi rouva Etvös nyökäten; \"mutta sehän täytyy kerran\nmaksaakin.\"\n\nApulainen tiesi sen.\n\n\"Mutta nyt on kysymys kunniasta, tyttöni\", sanoi hän ja alkoi kävellä\nedes takaisin.\n\n\"Meitä tulee kuusitoista?\"\n\n\"Niin\", vastasi rouva Etvös, \"jos _tahdomme_ ottaa lehtorin rouvineen\nmukaan.\"\n\nApulainen pysähtyi keskelle huonetta ojennetuin käsin, ja hän sanoi\njälleen silmissään aivan sama katse kuin ennen:\n\n\"Adolfa, kuinka hän soitti!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Etvös oli saanut Etvöksen levolle ja samoin kahdeksan\npienokaistaan.\n\nEtvös oli vain vastuksena valveilla ollessaan. Hän joko muisteli\njotakin tai sai \"aatteen\" joka viides minuutti ja käveli sitte sitä\nkehittäen edes takaisin märän lattian ylitse.\n\nMutta nyt oli hän mennyt levolle, ja ainoastaan Emmeline oli jäänyt\nvalveille.\n\nHän auttoi astiain kuivaamisessa ja kuivasi niin varovasti ja\nnäppärästi, suussaan ja silmissään innokkaan lapsen jäykkä ilme —\nlautasen lautasen jälkeen.\n\n\"Lista, lista — missä on nyt lista?\"\n\nOli kysymys keittäjättären tarvitseman \"soikon\" piirroksesta. Se löytyi\nvihdoin kaapista ja aprikoiden kumartui rouva Etvös \"listan\" ylitse.\n\nNiitä ei voinut lainata.\n\n\"Äiti\", sanoi Emmeline ajattelevaisen tai pikemmin salaperäisen\nnäköisenä — oli niin monia asioita, joista hänen ja äidin oli tapana\nkuiskailla ja joita ei kukaan muu saanut kuulla —.\n\n\"Klubissa on Gerdalla niin monta soikkoa.\"\n\nMutta rouva Etvös ei kuullut. Tänä iltana tunkeutuivat kaikki\najatukset hänen mieleensä sekamelskassa, unhotetut ja puoliunhotetut\njo aikoja sitte. Hän ajatteli kronbergiläistä aikaansa, jolloin he\nmatkustelivat... Ja hän ajatteli talvea, jolloin he kohtasivat ensi\nkerran, kun hän lauloi soloa kaikissa konserteissa juhlasalissa...\n\n\"Niin, äiti\", sanoi Emmeline jälleen; \"niitä on klubissa.\" Hänen\nhuolestuneet ajatuksensa askartelivat lakkaamatta soikon kerällä.\n\n\"Niin, tyttöseni.\"\n\nRouva Etvös heräsi.\n\n\"Oi Jumala\", sanoi hän. \"Kunhan emme vain unhottaisi toimittaa\npulikkaa pianon koholla olevan jalan alle.\" Tämä oli ajatusyhteydessä\nkonserttien kera juhlasalissa.\n\n\"Ja mene nyt sisään, Emmeline, mene nyt sisään.\"\n\nEmmeline nousi ja asetti näppärästi kaikki yhteen kasaan. Sitte sanoi\nhän jääden seisomaan äitinsä rinnalle:\n\n\"Äiti — uskotko, että keittäjätär on rehellinen?\"\n\n\"Meidän täytyy toivoa niin\", huokasi rouva Etvös. \"Hyvää yötä,\ntyttöseni.\"\n\nRouva Etvös nousi. Hän tahtoi nähdä, oliko arkihuoneen lattia jo kuiva.\nKynttilä kädessään seisoi hän keskellä huonetta ja katseli kaikkialle\nympärilleen.\n\nKoskaan ei huone ollut näyttänyt hänestä niin köyhältä.\n\nKovotetut uutimet, jotka kuitenkaan eivät olleet silitetyt, verhotut\ntuolit, mutta ei kuitenkaan mitään täytettä verhojen alla, ja peitellyt\nkäsiliinoilla, joilla tyttölapset kunnioittivat häntä jouluna — kaikki\nniin mitätöntä, niin naurettavaa...\n\nNiin — niin — aivan niin. Täällä oli hän ahertanut elämänsä. Täällä\noli hän synnyttänyt lapsia, turhaan laskien niiden lukua, ja imettänyt\nja tuudittanut ja synnyttänyt jälleen ja turhaan säästellyt; ja\nsynnyttänyt uudelleen ja aina \"varonut\" turhaan — ja kaikki tuli\nkuluneeksi ja rappiolle...\n\nJa Etvös — tämä taivutti selkänsä kuten hänkin. Vaimo eli elämäänsä\nruok'ajasta ruok’aikaan, mies mennen kouluun ja tullen koulusta...\nMutta rakastivathan he toisiaan. Oi — rakastivatko he? Hän ei enää\ntiennyt mitään. Kuului kai rakastamiseen ajatuksiakin. Ja rouva\nEtvöksestä tuntuivat ne ainoastaan tylsyvän, huolehtiessa veloista ja\nnäistä yhdeksästä, jotka piti vaatettaa ja ravita.\n\nVäsyneenä kääntyi rouva Etvös ja meni sisälle makuuhuoneeseen.\nApulainen heräsi ja nousi istualleen sängyssään.\n\n\"Kuules\", sanoi hän; \"hänen kuvansa ripustamme me pianon yläpuolelle.\"\nSe oli eräs Sofie-Simonin-kuvista valopainoksena, jollaisia oli\nreklaamiksi levitetty taloihin.\n\n\"Niin, Etvös\", vastasi rouva ja koht’sillään nukahti apulainen jälleen.\n\nRouva Etvös istui sängyn reunalla kun Emmeline nosti päänsä tyynystään.\n\n\"Onhan Joakimin säästölaatikossa kolmetoista markkaa.\"\n\nRouva Etvös oli ajatellut tätä Joakimin yksityisomaisuutta.\n\n\"Niin, niin, lapsi\", sanoi hän; \"mutta nuku nyt. Hyvää yötä.\"\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\nRouva Etvös makasi tuijottaen pimeyteen; nyt eivät he enää juoksisi\ntoimikuntain asioilla eivätkä listojen kera — nyt saisi siitä tulla\nloppu...\n\nMutta asianlaita oli _niin_, että musiikki oli ollut aina heidän\nyhteinen ilonsa... silloin itkivät he aina yhdessä vetreitä vesiä.\n\nRouva Etvös oli nukkumaisillaan puoliavoimin silmin; tavallisesti hän\nnukkui jäniksen unta: kolmetoista vuotta oli hän kuulostellut kehtoon,\nnukkuen käsi riipuksissa vuoteen reunan ulkopuolella.\n\n\"Inga voisi ottaa valkean hameen\", tuumaili hän vielä. Hänen\najatuksissaan kangasteli että yhdeksästä voisi parinen tulla sisään\njälkiruuan ajaksi — kuten tuli Kronbergilläkin.\n\nVihdoin nukahti hän.\n\nEmmeline lepäsi hiljaa ja kuunteli äitinsä hengitystä. Hänen sydäntään\nahdisti niin pistävän katkera tunne.\n\n\nIII.\n\nAstiat olivat klubista saapuneet ja kyökissä oli matami Börner täydessä\ntouhussa: hän käveli ympärinsä valmisteidensa keskellä omituisen\narvokkaalla lempeydellä, kuten diakonissa sairasvuoteidensa keskellä.\n\nSilla hakkasi ja Silla leikkasi.\n\n\"Ettehän taida muuta osatakaan kuin pistellä sitä suuhunne\", sanoi hän,\nkun matami Börner vähitellen perehtyi paikallisiin olosuhteihin: hän\nantoi Sillalle yhtäjaksoisen esityksen sairautensa kehityksestä patojen\nääressä.\n\nRouva Etvös vain häiritsi asian rauhallista kulkua.\n\nHän juoksi ulos ja sisälle jokaisen viiden minuutin perästä ja kysyi,\njoko tavarat olivat Svenssonilta tulleet.\n\nEtvöksellä ei ollut aikaa kuulla edes rahoista (hän vain kulki ja\n\"koristeli\"); rouva Etvös palasi takaisin ruokahuoneeseen.\n\n\"Äiti — ovatko ne tulleet?\" kuiskasi Emmeline.\n\n\"Eivät vielä.\"\n\nJa he istuivat jälleen, odottaen, nenä ikkunassa kiinni, tyhjin käsin —\nhe eivät voineet ryhtyä mihinkään.\n\nRouva Etvös lähti jälleen; hän ei tahtonut enää kysellä, hän kulki vain\nhieman meluten ja kohotteli astiain kansia.\n\nMatami Börner ymmärsi kaiken niin hyvin: hän oli keittänyt niin monessa\ntalossa.\n\n\"Tarvittaisiin vähän juomarahaa\", sanoi hän. \"Sillä poika neuvotaan\nvarmaankin tänne kyökkiin, kun hän saapuu.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi rouva Etvös, jonka kasvot kirkastuivat, kun hän\netsi muutamia lantteja.\n\n\"Oi, kiitos, oi, kiitos\", ja tarttui matamin ranteeseen — hän lienee\ntahtonut puristaa hänen kättään; tästä hetkestä ymmärsivät he toisensa.\n\n\"Pahinta on, että ihminen menettää makunsa\", sanoi matami Börner. Hän\njatkoi Sillalle esitystänsä sairaudestaan, kun rouva Etvös oli jälleen\nmennyt.\n\nRouva Etvös oli ottanut hameensa esille — mustan silkkihameen ja toisen\nvalkoisen — ja levittänyt ne tarkasteltavaksi parille tuolille.\n\n\"Äiti\", huusi Emmeline, \"tuolta tulee hän.\"\n\nPoika tuli todellakin tavaroiden kera. \"Tätä tietä, tätä tietä\", sanoi\nrouva Etvös, joka tunsi koko vanhan tuskansa saattaessaan tavaroita\nhilaavaa poikaa ruokahuoneen lävitse; ja he kuuntelivat molemmat,\nEmmeline ja hän, kunnes poika oli mennyt — juomarahoineen.\n\nOli kuin rouva Etvös olisi herännyt, kun tavarat olivat onnellisesti\nkotona. Hän meni sisälle Etvöksen luo ja katseli koristuksia — niihin\nkuului valopainos ja pari kummallista nurkkasohvaa, joiden pääaineksina\noli vuodepatjoja ja muita sellaisia tavaroita.\n\n\"Niin, kun ne vain saisi peitetyksi... menisivät ne kyllä mukiin,\nmenisivät ne kyllä mukiin...\" Hän oli jo kyökissä ja hilpeällä mielellä.\n\n\"Niin, nythän on jotakin tarjottavaa\", sanoi hän onnellisena\ntunnustellen tavarapaketteja ja nosteli viinipulloja säteilevin silmin.\n\"Oikea herransiunaus\", sanoi hän.\n\nHän vaelsi takaisin Etvöksen luo, joka verhoili sohvia.\n\n\"Niinpä niin, Etvös\", sanoi hän ja istuutui hetkiseksi ja katsoi\nsuoraan eteensä. \"Onhan tämä vaihtelua elämässämme.\"\n\n\"Adolfa\", sanoi Etvös, joka käveli edestakaisin katsellen valmistunutta\ntyötään. \"Tämä on _kunnia_ — verraton kunnia.\"\n\nHerra Etvöksen otsalla oli rakeenkokoisia hikipisaroita.\n\nKatuovella soitettiin ja rouva Etvöksen täytyi mennä avaamaan. Siellä\noli hovioikeudenpresidentin tytär: hieno, sileähansikkainen daami,\njoka nyt kaksikymmenvuotiaana kulki ympärinsä presidentin ylhäisessä\nvirka-asunnossa ja emännöi. Hän tuli kiittämään kutsusta siinä\nsalaisessa toivossa, että saisi tarjota yhtä tai toista apua.\n\nMutta kun hän oli päässyt istumaan keskelle sekamelskaa — rouva Etvös\njuoksi erään tuolin ympäri, hokien: \"täällä on niin törkyistä, täällä\non niin törkyistä, sillä Etvös koristelee\", — ilmaisi hän hiljaa\najatuksensa:\n\n\"Olisi parempi, jos kaikki olisi samansuuntaista.\"\n\nEtvös meni hänen tuolinsa taakse nähdäkseen, miltä laitteet näyttävät\nhänen paikaltaan.\n\n\"Niinhän se on, mutta me teemme, mitä voimme\", sanoi hän ja nytkytteli\ntyytyväisenä jäkkäniskaansa.\n\nEmmeline tähysteli eräästä nurkasta epäluuloisesti\nhovioikeudenpresidentin tytärtä niinkauan kuin tämä oli huoneessa.\n\nNeidin täytyi tulla sisään katsomaan pöytäkalustoa, joka näytti aivan\nhuutokaupasta ostetulta etvökseläisen ruokahuoneen pitkällä pöydällä.\n\n\"Kaikkihan käy hyvin\", sanoi neiti, \"kun on kalustot, kuten teillä.\"\n\nHän palasi kotiin kalpeana pelästyksestä etvökseläisten valmistusten\njohdosta.\n\n\"Oikea kaupungin häväistys\", sanoi hän isälleen presidentille.\n\nRouva Etvös oli palannut takaisin kahden hameensa luo. Sai olla niin,\nettä Inga tulisi sisälle jälkiruuan ajaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Emmeline — onko hän palannut?\"\n\nRouva Etvös oli liivisillään ja hän juoksi makuukamarista ulos\nja takaisin sisälle. Kysymys oli Sillasta, joka oli lähetetty\npresidentille noutamaan serviettejä.\n\n\"Onko hän palannut?\"\n\nSilla ei ollut palannut. Hänen täytyi pysähtyä jokaiselle portille,\njossa jokin ystävätär tahtoi häneltä laajan selonteon asioista.\n\n\"Ja talia syövät ne myös\", lopetti Silla halveksivasti ja jatkoi\njuoksuaan (hän tarkotti niitä monia stearinijalustoja, joita matami\nBörner taitavasti hakkasi kannattamaan herkkutaiteellisia ihmetöitään).\n\n\"Nyt hän tulee, äiti!\" huusi Emmeline ikkunasta.\n\n\"Oi — Luojan kiitos\", huokasi rouva Etvös, joka makuuhuoneessa katseli\npeilistä mustaa silkkihamettaan, joka oli ratkennut useimmista\nompeleistaan.\n\nEmmeline tarkasteli sitä myös — äänetönnä, edestä ja takaa. Sitte sanoi\nhän arvelevaisella äänellään:\n\n\"Äiti, voimmehan sen paikata.\"\n\n\"Oi ei, oi ei\", väitti rouva Etvös vastaan väsyneesti ja napitti\nliivinsä ylimpiä nappeja: parin nenäliinan kulma pisti esiin liivien\nalta. Rouva Etvöksen täytyi välttämättä hieman paikata litteyttään, kun\nhän pukeutui silkkihameeseensa.\n\n\"Mutta rintaneulasi, äiti\", muistutti Emmeline.\n\nRintaneula pantiin paikoilleen. Sen lehdellä istui suuri punalakkinen,\nkivikudoksinen Amor, joka ojensi nuolensa katsojaa kohden. — Rouva\nEtvös kantoi sitä kaikissa juhlatilaisuuksissa.\n\nEtvös tempasi oven auki. \"No — etkö jo ole valmis?\" sanoi hän ja\ntyrkkäsi toista pois peilin edestä.\n\n\"Niin — kunpa he vain olisivat täällä\", lisäsi hän, \"olisivatpa vain\nkaikki täällä...\"\n\nApulaisen ainoa huoli oli, ettei hän saisi koko joukkoa kasaan.\n\nRouva Etvös oli ruokahuoneessa: hän järjesteli sadatta kertaa niitä\nkatajanlehviä, joilla hän oli täyttänyt kronbergiläiset kukkajalustat.\n\nUlko-ovelle lyötiin parisen kovaa iskua. Siellä oli Cerlachius, joka\nsanoi tulleensa vain vähän vilkasemaan ennenkuin pukeutui juhlapukuunsa.\n\nHän maisteli kielellään vahvaa ruuantuoksua, ja aikoi mennä jälleen.\n\n\"Toden totta, pikku rouva\", sanoi hän, \"tänne tulee mies tuoden\nmuutamia pulloja. Ajattelin, ettei se olisi haitaksi: Börner tietää,\nmitä sitä on juotava...\"\n\nHän oli tullut ainoastaan tämän sanoakseen. Cerlachius ei paljoa\nluottanut etvökseläisiin viinilajeihin.\n\nRouva Etvös seurasi häntä ulos.\n\n\"Äiti, varros vähän\", sanoi Emmeline hänen palattuaan sisälle. Hän pani\nsentään pienen paikan, ja sen pani hän hihan juureen, josta pilkkui\nvalkosta.\n\n\nIV.\n\nOvikelloa oli soitettu.\n\nHe _olivat_ siellä.\n\nEtvöksen majassa jymisivät yhtaikaa kaikki ovet auki kuten\nmaanjäristyksessä, jotta lattia tärisi.\n\n\"Tyttöni\", huusi Etvös; \"sinun kai on paras pysyä sisällä.\" Itse juoksi\nhän ulos.\n\n\"Niin, niin, Etvös — mutta Inga...\"\n\nOli ikäänkuin he kaikki pyörisivät toistensa ympäri — tolkuttomina\nkuten lampaat ukkosilmalla.\n\n\"Äiti\", kuiskasi Emmeline; \"panisit palvelijan avaamaan ovea.\"\n\n\"Niin — niin, lapsi, mutta missä hän on?\"\n\nEriksson joka oli vartavasten täksi päiväksi pestattu, löydettiin\nkyökistä, missä hän sai lukemattomia komentoja matami Börneriltä; hän\noli pukeutunut jäykkään kaapuun tarjoilua varten; lopulta tuli hän ja\nmeni avaamaan.\n\nRouva Simonin saapui seurueineen. Hän tuli aina täsmälleen; se oli\nkonserttitapa, jota hän noudatti yksityiselämässäänkin. Hän ja\nkaksi herraa täyttivät koko eteisen turkeilla ja tulivat vihdoinkin\nhuoneeseen, jossa ei ollut ketään. Rouva Simonin katseli tuokion\nympärilleen.\n\n\"No, se on täällä\", sanoi hän kääntyen viuluniekkaan ja alkoi\njokseenkin tuimasti tallata edestakaisin lattiaa atlaskakenkineen —\nikäänkuin toiset olisivat syypäät koko hökötykseen.\n\nRouva Etvös tölmähti sisään — hän luuli Etvöksen olevan täällä; hän\ntervehti niijata lyyhähtäen pariin kertaan ja koetti, molempain\nherrojen kumarrellessa, sanoa jotakin... \"kunniasta — kunniasta\"\nja \"niin kauvas kylmään pohjolaan\", sanoi hän änkyttäen ja nypelöi\navutonna kivikudoksista Amoria litteällä rinnallaan.\n\n\"Niin, kuva meillä on\", sanoi hän suunnattomasti riemuissaan siitä,\nettä rouva Simonin pysähtyi valopainoksen eteen.\n\n\"Ich sehe das\", sanoi rouva Simonin sangen kuivasti ja jatkoi\nhäiriintymättä kävelyään edestakaisin, ikäänkuin olisi kysymys\nlämpimänä pysymisestä asemasillalla: hän oli yhä enemmän ja enemmän\ntaipuvainen pitämään etvökseläistä salonkia loukkauksena, ja itsensä\nhillitseminen ei suinkaan ollut hänen erikoisia luonteenominaisuuksiaan.\n\nRouva Etvös oli jo nähnyt, päästyään tuskin ovesta sisälle, että uuni\noli unhotettu — tai oliko hän ajatellut, että lämpöä tulisi kylliksi\nniistä monista ihmisistä, jahka he saapuivat?...\n\nHän ei sitä tiennyt. Mutta nyt _oli_ se unhotettu...\n\nEtvös astui sisään hansikkaat käsissään ja kumarteli — pitkän aikaa;\nmutta rouva Etvös ei kuullut lainkaan, mitä hän sanoi, sillä itse\nseisoi hän puhuen toisen herran kera engelskaa omituisella, ikäänkuin\npiilottuneella korolla.\n\nTämä oli tenoristi, nuori norjalainen, jonka rouva Simonin\noli yhyttänyt Pietarissa ja joka umpimähkään vastaili jotakin\näidinkielellään.\n\nKetään muita ei saapunut vieläkään, ja he jatkoivat jutteluaan. Rouva\nEtvös kuuli herra Etvöksen sanovan: Rubinstein.\n\nHieman myöhemmin olivat he molemmat joutuneet ruokasaliin jälleen — he\neivät tienneet itsekään minkä vuoksi —.\n\n\"Näetkös\", sanoi Etvös, joka oli aivan kuumeessa. \"Hän on sangen\nmiellyttävä nainen.\"\n\nRouva Etvöksestä hän ei juuri ollut miellyttävä, mutta hän ei\nylipäätään ollut odottanutkaan mitään miellyttävää; hän seisoi pöydän\nääressä ja hieroskeli käsiään yhteen.\n\n\"Uunissa ei ole ollut tulta\", sanoi hän vain. Mutta kohta hän säpsähti.\n\"_Jonkun_ sentään täytyy olla sisällä\", sanoi hän ja meni.\n\n\"Was meinen denn eigentlich die Kerls?\" kuuli hän rouva Simoninin\nsanovan ääneensä loitommalla ikkunan luona, jossa hän toraili\ntenoristin kera.\n\nSoitettiin; kenraalin herrasväki tuli.\n\n\"Nyt he ovat täällä\", sanoi Etvös, joka harhaili edestakaisin\nruokapöydän vierustalla. Hän ei tohtinut mennä sisälle.\n\nYhä soi kello jo tuli enemmän vieraita — enemmän ja enemmän, Etvös\nkuuli ääniä eteisestä.\n\n\"Nyt täytyy jotakin tarjota\", sanoi rouva Etvös, joka tuli ulos\ntulipunaisena kasvoiltaan. Herra Etvös välitti vähät tarjoamisesta,\nsanoihan vain:\n\n\"Kuinka se käy, Adolfa?\"\n\n\"Niitä on tullut kaksitoista\", sanoi rouva vain ja meni kyökkiin.\n\nPienessä pimeässä käytävässä seisoi Emmeline, joka ei voinut olla\nsisällä muiden luona: \"Onko kenraalin herrasväki siellä, äiti?\"\nkuiskasi hän.\n\n\"On\", vastasi rouva Etvös ja meni kyökkiin.\n\n\"Nyt odotamme enää vain lehtorin herrasväkeä\", sanoi hän hätiköiden.\n\n\"Ja niitä pieniä vesileivoksia\", sanoi matami Börner, jonka ääni sai\nikäänkuin terävämmän helähdyksen, kun pöydänkattamisen aika läheni.\n\n\"Eivätkö _ne_ ole täällä?\" kysyi rouva Etvös päästään pyörällä; hän\nei tiennyt missä hänen oli oltava; jotakin hullua oli kaikkialla,\nja hän meni ruokasaliin jälleen ja nosteli lautaskasoja ja pulloja\naiheettomasti ympäri tarjoilupöytää nurkassa.\n\n\"Minä kyllä muistan Anderssonin\", sanoi hän (Andersson oli tämä\nvikuroiva leipuri) \"toisella kertaa, toisella kertaa\", sanoi hän,\nikäänkuin Etvöksellä olisi jälleen illalliset ensi viikolla.\n\n\"Äiti\", kuiskasi Emmeline, joka oli seurannut häntä ja kuunteli\nvierashuoneen ovella; \"kukaan ei puhu sisällä.\"\n\n\"Ei\", sanoi rouva Etvös vakuutettuna.\n\n\"No — nyt puhuu neiti Zelchen\", ilmotti Emmeline.\n\n\"Tuon alle olisi pitänyt panna paperia\", sanoi rouva Etvös mitään\nkuulematta ja katseli tarjoilupöydän jalkaa, joka horjui.\n\nOvi liikkui. Etvös tuli.\n\n\"Puuttuu vain lehtorin herrasväki\", ilmotti hän hikisenä ja\nhengästyneenä, ikäänkuin tuoden uutisia.\n\n\"Niin, mutta ole siellä sisällä\", sanoi rouva Etvös. Emmeline oli\nmennyt hiljaa ja laittanut paperimytyn tarjoilupöydän jalan alle.\n\nOvi sulkeutui uudelleen Etvöksen jälkeen, joka jälleen meni\nCerlachiuksen ja herrojen luo, jotka, mikäli odotusaika jatkui,\nikäänkuin poistuivat, olivat kuin seuran ulkopuolella, selät seuraan\nkäännettyinä ja kasvot seinäänpäin.\n\n\"En minäkään voi lainkaan käsittää, kuinka tämä on ollut mahdollista\",\nsanoi Cerlachius, sillä hänkin aivan hikoili apuopettajan tähden.\n\n\"Vanha ystävä\", sanoi Etvös, \"kunpa edes tietäisimme itse.\"\n\nKotvaan aikaan ei taasenkaan puhunut kukaan muu kuin neiti Zelchen,\njoka keskellä lattiaa alituiseen piti vireillä laihaa keskustelua parin\nkolmen paikkakuntalaisen kera. Kenraali pysyttäytyi alituiseen rouva\nSimoninin sivulla, aivan äänetönnä ja liikkumatonna ikäänkuin seisoisi\nhenkivartijana.\n\nJa pieni Tanskan varakonsuli, hintelä ja tyttömäinen olento, joka\nalituiseen kävellä piipotteli kiiltosaappaineen, sanoi ainakin\nkymmenennen kerran:\n\n\"Mutta kentiesi hän mieluimmin puhuu ranskaa?\"\n\nSilloin saapui lehtorin herrasväki. Seuran keskuuteen puhalsi heti\nikäänkuin raittiimpi ilma — tiedettiin, että he olivat viimeiset —\nja lehtoritar, harvinaisen leveä rouva, jolla oli bronssinvärinen\natlaspuku yllään ja omatekoinen point de laze povellaan, kulki erittäin\nylevänä läpi koko salin ja sanoi kenraalille ratkaisevalla äänellä,\njoka piti kaikkien kuulla:\n\n\"Etteköhän tahtoisi esittää minut?\"\n\nRouva Etvös avasi ruokasalin oven, ja he näkivät, että pöydällä\npaloivat tulet. Herrat alkoivat liikkua löytääkseen naisiaan, ja\nEtvös puristeli käsiään. Rouva von Linden, vaalea ja paksu, maalainen\naatelisrouva, joka suunnilleen riitti pituudessa kenraalille, nousi\nhieman raskaasti etvökseläiseltä ruokotuolilta.\n\n— \"No — Luojan kiitos, se menee mukiin\", sanoi hän sulimmalla\nhyväntahtoisuudella ja asettui presidentin sivulle. Etvöksen oli\nmentävä edellä rouva Simoninin kera. Tämä seisoi \"seurueen\" keskellä\n— hän oli tullut hieman leppeämmälle tuulelle kuullessaan niin monia\nhelähtäviä nimiä, ja olihan hän muuten sangen tottunut yllätyksiin\nseuraelämässä.\n\n\"Na — lustiges Nest\", sanoi hän olkapäitään kohauttaen baierilaisella\nmurteellaan viuluniekalle, ja meni Etvöksen keralla.\n\nSananmukaisesti keskellä ovea pistäytyi vaalea huippunenä, joka kantoi\nsilmälaseja ja jota varakonsuli talutti pöytään, rouva Simoninin ja\nkenraalittaren väliin, joista viimeksi mainittua saattoi tullilaitoksen\nvirkamies kreivi Silfverhjelm ja joka mittaili katseillaan rouva\nSimoninia ja hänen timanttisolkiaan kuin olisi koko ilmiö ollut aivan\neloton ja kuulunut johonkin muistopatsaaseen.\n\nRouva Etvöksen osaksi tuli tenoristi. Mutta ensin meni hän ja pisti\näänetönnä laihan kätensä takaapäin neiti Zelchenin kyynäskoukkuun.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän hiljaa. Hänen silmänsä paloivat kuin kuumeen\nkielissä.\n\nKronhergiläiset aarteet keinuivat kokolailla juhlapöydällä ennenkuin\nkaikki olivat päässeet paikoilleen ja istuivat kahdessa hieman\nepätasaisessa rivissä — etvökseläiset tuolit olivat näet hieman\nerikorkuisia.\n\nEriksson tarjoili soppaa suurella juhlallisuudella.\n\nRouva Etvöksen takana sulettiin ovi hiljaa. Sen teki Emmeline, joka oli\nraahannut koivupuita sisälle eteisen kautta ja tahtoi ruok'aikana panna\nuunin lämpiämään.\n\nPari ruokalajia oli jo tuotu ja viety.\n\nKaupungin asujamet enimmäkseen istuivat ikäänkuin heidät olisi kutsuttu\nkuulijoiksi ja odottivat mitä oli tuleva; ja seurue söi.\n\nEtvöksen kuultiin sanovan: \"Mutta ettehän juo, rakas ystävä. Ettehän\njuo\", ja teki monia pukkeja vieraissa kielissä, jotka _nekin_ osaltaan\ntyrehdyttivät keskustelun, jotta siitä syntyi vain muutamia nilkuttavia\nsirpaleita.\n\nRouva Etvöksellä oli hikipisaroita otsallaan: hän näki kaiken ikäänkuin\nharson lävitse.\n\n\"Ei ole lainkaan oikeaa hilpeyttä\", sanoi hän hämillään ja kohotti\nlasiansa lehtoritarta kohden.\n\n\"Oo, siitäkö teistä tuntuu\", vastasi lehtoritar eräänlaisella\nystävällisyydellä, joka vaikutti kuin tikarinpistos.\n\nSeurue oli kyllä kertonut parisen pilajuttua, kumpikin herroista yhden\n— kaikkien, paitsi neiti Zelchenin ja kenraalin, lakatessa syömästä —\nmutta sitte seurasi pitkäaikainen äänettömyys.\n\n\"Joisitte jotakin! Juodaanko mitään siellä toisessa päässä?\" sanoi\nrouva Etvös nyt, hänkin vuorostaan.\n\n\"Joutuisammin, ystäväni, joutuisammin!\" kuiskasi hän Erikssonille.\n\nEriksson oli taipuvainen hieman pysähtelemään tarjotessaan ja\nkuulostelemaan mitä puhuttiin.\n\nSilla kulki ympärinsä kastikkeiden kera: hän jätti oven auki pieneen\nkäytävään, jotta matami Börnerin työpajasta pöllysi paksuja pilviä\nhuoneeseen, jossa ennaltaankin oli kyllin kuuma, ja herrojen kasvot\nalkoivat kaikessa hiljaisuudessa ruveta punottamaan.\n\nLasten äänet alkoivat myös kuulua: he olivat ryhtyneet johonkin, herra\ntiesi mihin; he melusivat niin, että tuoli poltti rouva Etvöksen alla.\n\n\"Minun taitaa pitää nousta\", sanoi hän yli pöydän rouva von Lindenille,\nkun yhtäkkiä kuului jymähdys, ikäänkuin eteisessä olisi pässi puskenut\noveen.\n\n\"Oi — siellä ovat lapset\", sanoi rouva Etvös hypähtäen seisoalleen.\n\nLoiskahduksen jälkeen tuli jokseenkin hiljaista, niin että kaikki\nkuulivat rouva Simoninin sanovan — muutapa hän ei vielä ollut juuri\npuhunutkaan —:\n\n\"Sie haben Kinder?\" sanoi hän vähääkään häikäilemättä.\n\n\"On, yhdeksän\", sanoi Etvös.\n\n\"_Neun._\"\n\nRouva Simonin laski veitsensä ja kahvelinsa pöydälle ja katsoi rouva\nEtvökseen teeskentelemättömällä hämmästyksellä.\n\n\"Sie Unglückliche\", huudahti hän sitte sydämensä syvyydestä.\n\nKaikki purskahtivat tahtomattaan yhtaikaa nauramaan, jotta hyrskyi vain\npöydän ympärillä, mutta rouva Simonin, joka ei huomannut siinä olevan\nmitään hauskaa, huusi häiriytymättä melun sekaan:\n\n\"Ja, ich meine das.\"\n\nJa kaikki nauroivat jälleen kovemmin kuin ennen.\n\nHe eivät voineet lakata lainkaan. Cerlachius, jatkaen hakatustaan,\nsanoi:\n\n\"Jaa — totta tosiaan hän voi olla oikeassa\", ja joi apulaisen kera.\n\nHe nauroivat jälleen ja alkoivat nauraessaan puhua. Oli kuin olisi kivi\npudonnut rouva Etvöksen sydämeltä: presidentti joi hänen kanssaan ja\nkenraali nosti myös lasinsa; rouva oli ilosta punainen kuin verenpisara.\n\nMutta rouva Simonin päästi pois timanttirannerenkaansa ja pisti\nne erääseen lasiin: hän oli päässyt mieliaineeseensa: ihmissuvun\nkehitykseen.\n\nHänen mukava baierilaismurteensa kaikui kaiken ylitse — hän ryhtyi\niloisena aineesensa ja ojensi kauniit käsivartensa kokonaan pöydän\nylitse, ja hänen puhuessaan katselivat herrat häntä kuin suuren\nvalkoisen kukan terää hetuleidensa yllä, kun hän puhui. Kenraalitar\nja neiti Zelchen ikäänkuin loittonivat ja viuhtoivat juhlallisesti\nkasvojaan.\n\nHuippunenä istui, kuten aina siitä hetkestä, jona tuli pöytään,\nhansikkaat vierellään ja varustettuna silmälaseilla, ikäänkuin olisi\nsijottunut johonkin puistoon.\n\nLehtoritar sanoi jäykästi herralleen, joka ei kuullut:\n\n\"Tätä saattoi odottaakin tuollaisilta kierteleviltä naisilta.\"\n\n\"Gott, dass die Weiber sich dazu hergeben\", jatkoi rouva Simonin ja\nkohotti käsivartensa hämmästyksissään.\n\nRouva Linden nauroi kilpaa herrojen kera ja asetti molemmat\nkyynäspäänsä pöydälle. \"Hauska henkilö\", sanoi hän presidentille, joka\noli sysännyt lasisilmänsä ylös ja katseli rouva Simoninia paljain\nsilmin.\n\nTuli Cerlachiuksen hyvän bourgogneviinin vuoro, ja kaikki kilistelivät\nEtvöksen kera, joka onnesta painuneena istui tuolillaan. \"Kiitos, hyvät\nystävät, kiitos hyvät ystävät\", sanoi hän ja levitteli käsiään.\n\nJa rouva Etvös sanoi tenoristille vienosti, vielä hieman pelokkaasti\nhymyillen:\n\n\"Nyt en sentään luule, että hän kovin pahasti ikävystyy\", ja kun\ntenoristi oli varma, että hän päinvastoin oli hyvin huvitettu, sanoi\nrouva Etvös hymyillen niin onnellisesti koko avoimella suullaan:\n\n\"Oi Luojan kiitos — niinkö luulette, niinkö luulette?...\"\n\nSilfverhjelm kilisti ymmärtäväisesti Cerlachiuksen kera — hän tunsi\nbourgognen — ja viuluniekka pisti kaskuksi, jota kaikki kuuntelivat\nnauraen. Rouva Simoninilla oli pöydän yläpäässä Etvöksen ja kenraalin\nvälissä niin mukavaa kuin uunin nurkassa.\n\n\"Ja, wer nur jetzt ein gutes Glas Bier hätte\", sanoi hän ikäänkuin se\nolisi kaikkien herkkujen herkku.\n\nEtvös katsoi hieman epävarmana häneen.\n\n\"Mutta sitähän voidaan hankkia\", sanoi hän nousten; jaloillaan seisten\nnäytti hän hieman epävarmalta.\n\n\"Mitä? Mitä, Etvös?\" kysyi rouva Etvös levotonna pöydän alapäästä.\n\nJa huippunenä, joka hänkään ei ollut kuullut, kysyi ääneen ja\nkurkottaen kaulaansa:\n\n\"_Mitä_ hän tahtoo?\"\n\n\"Ach — a' Glas Bier\", sanoi rouva Simonin tavattoman tyynesti.\n\nEtvös oli ulkona. Ovet jätti hän auki.\n\n\"Onko täällä olutta?\" sanoi hän ja juoksi ympärinsä ikäänkuin\nlöytääkseen olutta yhdeltä tai toiselta pöydältä. \"Onko meillä olutta?\"\n\n\"_Mitä_?\" kysäsi matami Börner imelän putinkinsa äärestä.\n\n\"Hän haluaa olutta\", sanoi Etvös, joka hämillään kouri tyhjiä laskujaan.\n\nJa toiset kertailivat sitä, kokonaan puusta pudonneina kuultuaan tämän\njoutavan sanan, kunnes hekin alkoivat tolkuttomasti haparoida ympärinsä.\n\n\"Niin — Sillalla on kai rahaa\", joku äkkiä keskeytti. \"Mutta nopeaan —\nnopeaan — — —\" sanoi hän ja juoksi sisälle.\n\nSisällä oli rouva Etvös saanut Erikssonin käsiinsä.\n\n\"Emmelinellä on rahaa\", oli hän kuiskannut ja lähettänyt tämän ulos.\nGustav Adolf yhdeksästä oli mennyt olutta noutamaan.\n\nPöydässä oli tullut jälleen ikäänkuin hieman hiljaisempaa, ja\nrouva Simonin, joka oli vilkaissut alaspäin kenraalittaren\npuolelle (kenraalitar oli synnynnältään prinsessa Trubetzkoi ja\nvietti suomalaista maanpakolaisuuttaan kasvoillaan ilme ikäänkuin\nhallitsijattarella, joka vierailee pikkuserkkunsa luona ja\nkuulee kieltä, jota ei ymmärrä), puuttui puhumaan ranskaa ja toi\nkenraalittarelle terveisiä ruhtinatar Chikalta, jota hän tuskin oli\ntavannut Pariisissa.\n\nHän puhui edelleen ranskaa, hypäten juttelussaan Rumaniaan ja kertoen\nkuningatar Elisabetista — _la charmante femme!_ — ja Bukarestin\nhovista.\n\n\"Pelkkiä varkaita siinä pesässä\", sanoi viuluniekka lyhyesti ja\nalkoi kertoa kaskua Rumanian hovimarsalkasta, joka oli varastanut\nrannerenkaan, minkä kuningatar oli aikonut lahjottaa rouva Simoninille:\nrouva Simonin ei kuullut: hän jatkoi keskusteluaan kenraalittaren kera,\njoka ojensihe pystyyn vähän kerrallaan ja kysyi, kuuluiko rouva Simonin\nolalla oleva helmisolki erääseen historialliseen pukuun — johon se ei\nkuulunut, vaan oli lahja hänen majesteetiltaan Espanian kuningattarelta:\n\n\"_Des perles exquises — n'est-ce-pas, madame?_\"\n\nKenraalitar yltyi ylistämään helmiä. Ja rouva Simonin nurisi. — Etvös\noli jälleen mennyt tiedustamaan olutta.\n\n\"Ótez ça\", sanoi rouva Simonin, ja Etvös tuli ja irrotti solen, joka\nalkoi kiertää ympäri, rouva Simoninin siirtyessä jälleen puhumaan\nsaksaa ja kertoessa, kuinka hän oli pelannut biljardia kuningas\nAlfonsin kera.\n\nSolki kulki kädestä käteen, rouva Simoninin jatkaessa kertomustaan,\njotta surisivat vainen kuninkaalliset nimet kronbergiläisten\nkukkajalustain ympärillä, ja kaikki kuuntelivat ilosta loistavin\nkasvoin, ikäänkuin kaikki hovin päivänpaiste lankeaisi heidän yllensä,\nkun he saivat olla pöydässä tämän kuuluisuuden kerällä.\n\nYksi ja toinen tunsi jälleen tarvetta juoda isännän kera, ja niin\noli alituista nyökkäilyä ja kilistelyä yli pöydän kiittelyineen ja\nvastakiittelyineen — ainoastaan lehtoritar istui järkkymättä ja piteli\nsolkea itsestään loitolla, ikäänkuin se haisisi pahalle.\n\n\"No, sanokaamme mieluummin, että se on joltakin _prinssiltä_\", sanoi\nhän ja antoi sen kiertää edelleen, jotta rouva Etvös sai sen vihdoin\nlaihoihin sormiinsa: hän ei tuntenut enää elämää entisekseen, hän,\nrouva Etvös.\n\n\"Oi — että sen pitikin voida tapahtua meillä\", sanoi hän ja istui\npyöritellen helmikoristetta kädessään.\n\n\"_Mais, madame, vous oubliez votre bock_\", sanoi kenraalitar ja\nviittasi salamyhkäisesti hymyillen vihdoinkin saapuneeseen pulloon,\njonka rouva Simonin jätti koskematta.\n\nHe olivat päässeet käsiksi paistiin, jonka Eriksson, joka oli\ntyhjentänyt erinäisiä viinintähteitä kulkiessaan pienen käytävän\nlävitse, tarjoili kehottavasti nyhjäten tuttujensa olkapäihin —\nErikssonilla oli tapana pitää suosikkiensa puolta tarjoillessaan — ja\nrouva Etvös muisti yhtäkkiä Ingan ja nousi hiljaa, kun Etvös kohosi\nseisoalleen; ja hän istuutui jälleen, ikäänkuin maahan painettuna.\n\n— Etvös tahtoi puhua.\n\n\"Nyt koolaa opettaja\", huusi Silla, joka kantoi hilloketta, ohitse\nmennessään ja avasi oven makuukamariin, missä Emmeline istui vuoteen\nreunalla pullonsuuhun pistetyn kynttilän ääressä.\n\n\"Nyt koolaa opettaja\", kuului Sillan ääni kyökistä.\n\nEmmeline istui juhlallisen jäykkänä kynttilän ääressä, kädet helmassaan\n— hän kuuli kaiken avoimesta ovesta.\n\nEtvös seisoi hetkisen, sitte sanoi hän hyvin matalalla äänellä ja\nikäänkuin kuiskaten rouva Simoninin korvaan:\n\n\"Tahdon ainoastaan kiittää teitä — kiittää teitä siitä, että olette\nmeille tänään tuoneet iloa ja loistoa — — ja loistoa\", kertasi hän\nvielä hiljemmin, tuijottaen eteensä pöydän ylitse ja vaikeni jälleen,\nhän ei löytänyt useampia sanoja.\n\nOli hiljaista tuokion. Sitte huusivat he kaikki hurraata ja kaikki\nherrat hyökkäsivät meluten pystyyn, kilistääkseen rouva Simoninin kera.\n\nRouva Etvös istui katsellen häneen, joka hymyili kaikkien näiden\nkummastelevain kasvojen ylitse — kenraalitarkin oli noussut\nsilkkipuvussaan.\n\n\"Kuinka teidän täytyykään olla onnellisia\", sanoi rouva Etvös hiljan\nverkkaan tenoristille, kääntämättä silmiään rouva Simoninista.\n\n\"Oi, ei\", vastasi tämä vain pitkäveteisesti ja tuijotti hänkin eteensä\n— mutta toiseen suuntaan.\n\nInga oli sisällä jälkiruuan aikana. Hänen kulkiessaan sylistä syliin,\nmuisti rouva Simonin solkensa. Se oli pysähtynyt varakonsulin daamille;\nhän ei ollut voinut siitä erota.\n\nNoustiin pöydästä, ja äänekäs kiittely kuului kaikista huoneista,\nkaikki puhuivat, iloisina ja kylläisinä, ja Etvös kulki sylistä syliin.\n\n\"Kiitos, veli\", sanoi Silfverhjelm ja tarrasi kiinni apulaisen\nmolempiin olkapäihin.\n\nRouva Etvös kulki naisten kesken kädestä käteen.\n\n\"Kaunis päivä\", sanoi rouva Linden ja puristi hänen sormiaan lihavalla\nkädellään, ennenkuin hän heittäytyi raskaasti eräälle Etvöksen\nlaittamalle sohvalle.\n\n\"Oi, luojan kiitos\", sanoi rouva Etvös huoaten syvään ja vapautuneena.\n\nRouva Etvös kulki edelleen. Mitä kukin sanoi ei hän kuullut lainkaan,\nmutta hän näki heidän hymyilevän ja tiesi heidän olevan ystävällisiä —\nkulkiessaan ikäänkuin liukumalla piiristä piiriin. Lehtorittaren luona\nseisoi kaksi muutakin naista, jotka pitelivät pitkään hänen kättään ja\npuhuivat siitä, kuinka hyvästi kaikki oli käynyt.\n\n\"Ja se ei ole helppoa, kun suorastaan kaikki täytyy lainata\", sanoi\nlehtoritar.\n\n\"Oi, ei\", huudahti rouva Etvös ja puristi lujasti hänen kättänsä, hän\noli liian onnellinen tunteakseen mitään pistoksia. Hän kulki rouva\nSimoninin ohitse — tämä oli seurueineen vetääntynyt hieman syrjään\nikkunan luo. \"Na, Kinder\", sanoi hän, \"schwer mit so verschiedenen\nWölfen zu heulen\" — ja hän meni ja tarttui Cerlachiuksen molempiin\nkäsiin. Hän ei sanonut mitään, mutta seisoi katsoen kiitollisesti\npunaisiin ja pyöreihin kasvoihin.\n\nNousi aika hälinä. Herrat olivat jo täydessä vauhdissa konjakin kera,\nja viuluniekka teki käteviä temppuja eräällä aluskupilla muutaman\nnaispiirin keskellä. Silla, jonka oli kerättävä kahvikuppeja kasaan,\ntähysteli, kannattaen täyttä tarjotinta mahaansa vasten, tarkoin\njokaisen pukua, ja kreivi Silfverhjelm tahtoi Erikssonin saattamana\nmennä matami Börneriä kiittelemään.\n\nKaikki ovet olivat avoinna, oli kuin koko talo olisi kauttaaltaan uinut\njuhlailossa. Sisimmäisestä huoneesta näkyi tuokion ajan Emmeline,\njoka jakeli kahdeksalle sisarukselleen pieniä annoksia pullon suuhun\npistetyn kynttilänsä valossa, vuoteen jalkopäässä...\n\n\"Nyt olette te tyytyväinen\", sanoi pieni tenoristi, joka seisoi rouva\nEtvöksen rinnalla.\n\n\"Niin\", sanoi rouva Etvös ja hymyili hänelle vasten kasvoja, kuten\nlapsi.\n\n\nV.\n\nRouva Simonin haukotteli tuontuostakin viuhkansa takana.\n\nNyt oli hän vaihteeksi siirtynyt uunin luo — se oli nyt hehkuvan kuuma,\nkiitos siitä Emmelinelle — ja seisoi parin herran kera, joista toinen\noli varakonsuli:\n\n\"Altes Ding\", sanoi hän päästäkseen jälleen vapaaksi ja viittasi\npianoon.\n\nHän iski parisen ääntä kulkiessaan ohitse ja vielä parisen.\n\n\"Sie Berg\", sanoi hän yhtäkkiä virittynein mielin; \"hören Sie doch, es\nklingt wie eine Spinette.\"\n\nHän sysäsi pianotuoiin esiin ja istuutui ottaen muutamia akordeja.\n\nKukaan ei tiennyt, kuinka neiti Blanck, huippunenä, oli äkkiä\ntullut ensimmäiseksi ja istui parin askeleen päässä kaikkien muiden\netupuolella lasisilmineen eräällä ruokotuolilia.\n\nKaikki oli yhdellä iskulla hiljentynyt. Etvös seisoi vaimonsa rinnalla.\n\n\"Adolfa, Adolfa\", kuiskaili hän, puristaen suonenvedontapaisesti tämän\nrannetta.\n\nRouva Simonin soitti erään Haydnin pikkukappaleen.\n\n\"Klingt doch lustig? was?\" sanoi hän sen mentyä.\n\nKukaan ei vastannut, ja hän soitti jälleen — erään Scarlattin\npikkukappaleen. Rouva Etvös oli sennäköinen kuin näkisi hän jonkun\nraamatullisen ilmestyksen keskellä omaa arkihuonettaan.\n\nRouva Simonin lopetti ja kosketteli enää ainoastaan hieman näppäimiä.\n\n\"Singt denn hier Niemand?\" kysyi hän äänellä, ikäänkuin olisi pitänyt\nyhtä mahdollisena kysyä, kävelikö seurassa kukaan käsillään.\n\n\"Juu — herra Etvös laulaa...\"\n\n\"Herra Etvös on paikkakunnan tenori\", sanoi varakonsuli haukotellen.\n\n\"Dann singen Sie doch etwas\", sanoi rouva Simonin aivan samalla äänellä\nja näppäili edelleen.\n\nEtvös oli tullut valkoiseksi kuin palttina.\n\n\"Eihän sellaisesta voi olla lainkaan puhettakaan\", sanoi hän hykertäen\nhikisiä käsiään yhteen: laulaa _hänen_ edessään (hän voi tuskin saada\nsanoja suustaan) — \"niin, jospa hänellä vain olisi jotakin, — olisipa\nhänellä jotakin.\"\n\n\"Mutta\" — ja hän meni lähemmäksi pianoa — \"kaikki, mitä hänellä oli,\noli niin vanhaa...\"\n\nSeura lausui laimeita kehotuksia. Rouva Etvös seisoi miehensä selän\ntakana ja tepasteli samoin kuin hänkin ja hänen huulensa höpöttivät\nsanoja, joita ei kukaan kuullut.\n\n\"Jollei hän tahdo laulaa\", sanoi rouva von Linden väsyneesti ja laski\nkätensä raskaasti helmaansa.\n\n\"Ja nyt ruuan jälkeen\", sanoi Etvös, \"tässä raskaassa ilmassa... Ja\nkuka sitte säestäisi?\"\n\n\"Ah — ich\", sanoi rouva Simoni samalla äänellä kuin ennenkin.\n\n\"Laula, _Alfredo_\", sanoi rouva Etvös, joka yhä seisoi aivan miehensä\ntakana ja oli niin liikutettu, että sai tuskin sanoja suustaan.\n\n\"Niin, niin\", sanoi Etvös, joka ei nähnyt nuotteja; \"mutta missä ovat\nne?\"\n\nRouva Etvös oli poissa. Hän oli mennyt noutamaan pastilleja ja raitista\nvettä, jotta niillä voisi virkistää suutansa.\n\n\"Mutta tässä ilmassa\", sanoi Etvös, \"ja täällähän on lämmitettykin.\"\n\nHän aikoi avata ruokasalin ikkunan, ja hän juoksi hämmennyksissään\nkautta kaikkien huoneiden makuukamariin.\n\n\"Kuka siellä on lämmittänyt?\" huusi hän. \"Aivanhan siellä tukehtuu.\"\n\n\"Minä, isä\", sanoi Emmeline.\n\n\"No — aina sinunkin täytyy tehdä mitä kukaan ei sinulta ole pyytänyt.\"\n\nEtvös poistui peilin edestä, jossa hän oli laittautunut ikäänkuin\nnäyttelijä lämpiössään.\n\n\"Aina\", sanoi hän jälleen ja meni.\n\nEmmeline ei ollut vastannut. Vähitellen alkoivat hänen silmänsä vettyä,\nja sitte itki hän hiljaa nurkassa vuoteensa ääressä — hän oli tuntenut\nniin monia mielenliikutuksia näinä neljänäkolmatta tuntina.\n\nRouva Etvös tuli raittiine vesineen.\n\n\"Oi, Emmeline\", sanoi hän puolustaen. \"Isä aikoo laulaa.\"\n\nIsä oli jo alkanut, ja rouva Etvös jäi seisomaan. He kuuntelivat\nmolemmat, äiti ja tytär, kaulat ojossa ja korvat hörössä.\n\n\"Hänen äänensä on hyvässä juoksussa\", kuiskasi rouva Etvös hymähtäen,\nja he kuuntelivat jälleen.\n\n\"Nyt tulee se paha paikka\", sanoi rouva Etvös ja tarttui Emmelinen\nkäsivarteen. Se oli eräs säveljuoksutus, jonka ohi Jakob Etvöksen oli\nvaikea päästä kurkkuäänelläkään.\n\n\"Niin, hänen äänensä on hyvässä juoksussa\", toisti hän jälleen\nhymyillen: pahan paikan ohi oli päästy.\n\nEtvöksen lakattua taputtivat kaikki käsiään ja rouva Etvös päästi\nEmmelinen käsivarren vavisten mielenliikutuksesta; ikäänkuin äkkiä\nkaivaten hälinää sisällä avasi hän oven ja astui valoon. Etvös säteili\nilosta ja sanoi:\n\n\"Niin, — kun on tuollainen säestys\", ja hapuili uusia nuotteja.\n\n\"Er hat gelernt\", sanoi viuluniekka kulkien rouva Etvöksen ohitse.\n\n\"Niin — kyllä mieheni on paljo opiskellut\", sanoi rouva Etvös.\n\nAinoastaan Silfverhjelm sanoi Cerlachiukselle:\n\n\"Niin — en ole musikaalinen\", ja palasi ruokasaliin, jossa Emmeline oli\nhiipinyt esiin: hän tahtoi nähdä isänsä.\n\nEtvös alkoi laulaa jälleen — kääntyneenä seuraan päin — tulipunaisena,\nkeikuttaen ruumistaan, puserrellen käheitä ääniään yhä kovemmin,\nsäteilevin kasvoin, kokonaan poissa suunniltaan, rouva Simonin\nvähitellen muuttuessa ikäänkuin automaatiksi — pää lerpullaan — ja\nainoastaan kulutellen käsiään edestakaisin näppäimillä.\n\nTenoristi livisti piiloon. Hän pujahti Etvöksen huoneeseen missä paloi\nhimmeä lamppu.\n\nMutta oven takana törmäsi hän rouva Etvökseen, joka istui piilossa\ntirkistäen oven raosta päätänsä nytkytellen mieheensä, joka lauloi.\n\nTenoristi joutui hämilleen ja tahtoi sanoa jotakin — jonkun laatusanan\nlaulajasta, mutta ei saanut aikaa, sillä rouva Etvös nousi äkkiä\npystyyn ja houkutteli hänet eräälle tuolille ja alkoi puhua — hänelle,\nvennonvieraalle, välinpitämättömälle, heidän elämästään, ahtaasta\nelämästä, heidän olosuhteistaan, niin pienistä, niin pienistä, sanoi\nhän.\n\n\"Eikä mitään muutosta\", jatkoi hän, \"ei vuosikausien pitkään.\" Hän\ntoisteli sanoja ikäänkuin puhuisi itsekseen, ja hän katsoi jälleen\ntenoristiin, kasvoista kasvoihin, jatkaen jutteluaan, kuumeisesti ja\nhätiköiden kertoen nuoruudestaan, kuinka hän oli matkustellut — \"ulkona\nmaailmalla\", sanoi hän; Etvöksestä, mitä tämä aikoi, mitä oli ajatellut.\n\n\"Tempautua irti maailmaan — sillä voimia hänellä oli\", sanoi rouva\nEtvös ja huiskutteli laihoja käsiään kuin kahta raskasta vasaraa ylös\nja alas polveaan vasten.\n\n\"Ja kuitenkin istutaan täällä\", sanoi hän äkkiä ja tuijotti toista\nkasvoista kasvoihin silmillä, jotka eivät mitään nähneet: \"täällä...\"\n\nHän tyrkkäsi oven kiinni — sisällä jatkoi Etvös laulamistaan,\nlauloi aarian toisensa jälkeen, kaikki herrat olivat nyt siirtyneet\nruokasaliin — ja rouva Etvös pidätti edelleen tenoristia samalla\nsanavirrallaan, nojautuen eteenpäin häntä kohden ja pidellen hänen\nkäsistään.\n\n\"Sitte tulee ikävä, ymmärrättekö, pitkä ikävä, ymmärrättekö, kun\nistutaan täällä vuodet vuosien jälkeen...\"\n\nÄkkiä purskahtivat kyynelet hänen silmistään, ja hän itki, hiljaa ja\ntaukoamatta, yhä kasvot käännettyinä tenoristin kasvoja kohden.\n\nPieni tenoristi ei ollut liikahtanut, hän ei tiennyt mitä sanoisi,\nsanoi sentään puoleksi kumartaen:\n\n\"Niin, ymmärtäähän sen... että täällä on rajotettua, rouva.\"\n\nVierashuoneessa oli Etvös lakannut laulamasta, ja kaikki ihmiset\npuhuivat yhteen suuhun. Yhtäkkiä tyrkkäsi rouva Etvös jälleen oven\naivan auki.\n\n\"Nyt he ovat lopettaneet\", sanoi hän ja koetti hillitä itseään,\ntenoristi vain kumarsi ja meni sanomatta sanaakaan; Etvös oli mennyt\nruokasaliin, jossa kaikki taputtivat; hän huiskautti kättään ikäänkuin\nlehtorin ja Cerlachiuksen _ylitse_.\n\n\"Nyt on muuten ensi kerran ääntä\", sanoi hän lyöden kurkkuunsa.\n\nSitte kääntyi hän jälleen vierashuoneeseen, ja naiset kokoontuivat\npiiriin sanoakseen hänelle jotakin miellyttävää.\n\n\"Mitäs siitä\", sanoi hän, \"eihän tuota ole vielä unhottanut kaikkea: se\npulpahtaa ilmoille innostuksen hetkenä.\"\n\nMutta äkkiä hän vaikeni ja seisoi tuijottaen ontolla silmäparilla,\nkunnes hän syöksähti ulos piiristä kiireisesti höpisten: \"Anteeksi.\"\nHän oli saanut näkyviinsä viuluniekan, joka ei vielä ollut antanut\nlausuntoaan.\n\nHän tölmähti viuluniekkaa kohden nakellen omituisesti niskojaan, ja\nhän alkoi keskustella taidelaulusta: hän ei tiennyt, kuinka tavalliset\nlaulajat muodostivat äänet.\n\nJa kesken kaikkea sanoi hän lyhyesti nyökäten — puoliääneen, kuten\nainakin toverusten kesken —:\n\n\"No — miltä se sitte kuului?\"\n\nViuluniekka vilkui ensin häneen — hänellä ei ollut mitään ajatusta\nEtvöksen esityksistä — ennenkuin hän sanoi:\n\n\"Niin, se oli tavattoman hyvin säilynyt ääni.\" Etvöksen kasvot\nkirkastuivat.\n\n\"Eikö totta?\" sanoi hän nyökäten ja sanomattoman tyytyväisellä\näänensävyllä.\n\n\"Tiedetäänhän sitä sentään hieman laulusta\", sanoi hän ja puhui pitkään\nsiitä kuinka hän muodosti äänet.\n\nKenraalitar oli jo voittopuolillaan sanoakseen jäähyväiset, ja rouva\nSimonin nousi tuoliltaan, hieman liian nopeasti.\n\n\"Ja — gehen wir\", sanoi hän ja vetäsi hansikkaitaan ylemmäksi.\n\nKaikki naiset ponnahtivat kilvan pystyyn, rouva Etvöksen juuri tullessa\nmiehensä huoneesta.\n\n\"Joko nyt\", sanoi hän, \"joko todellakin nyt...\"\n\n\"Kuinka kiire teille tuli\", sanoi hän puristaen kättä toisensa jälkeen.\n\n\"No, teidän täytyy _tosiaankin_ olla väsynyt\", sanoi rouva Linden\nlyöden häntä molemmille olkapäille.\n\n\"Oi, ei, oi, ei\", sanoi rouva Etvös pudistaen päätänsä ja piteli heitä\nkutakin kädestä ikäänkuin ei tahtoisi päästää pois laisinkaan.\n\n\"Eihän nyt ole lainkaan myöhä\", sanoi hän lehtorittarelle.\n\nOvi eteiseen oli avoinna ja ikäänkuin sumun lävitse näki hän naisten\nyhden toisensa jälkeen katoavan suuriin kaapuihinsa.\n\nMutta herroja ei niin vain heti saatukaan mukaan, he joivat vielä ja\nhuusivat hänelle eläköötä, ja hän joi hetkisen mukana — kunnes hekin\nolivat ulkona ja hän kuuli heidän tömistelevän ulkoeteisessä.\n\nCerlachiuksen ääni kuului sanovan:\n\n\"Niin on _nekin_ juhlamaljat juotu\", sanoi hän.\n\nNyt sulkeutui katuovi.\n\nRouva Etvös kuuli vielä äänien hälinää pitkin katua. Sitte tuli\nhiljaista sielläkin.\n\nKauvan kulki hän ympärinsä ikäänkuin vielä kuuntelisi hiljentyneitä\nääniä — sikinsokin seisoivat ruokotuolit hyljättyinä, pöydät olivat\ntäynnä puoleksi tyhjennettyjä pulloja.\n\nKynttilät sammutti hän yhden toisensa jälkeen — taloudellisen\ntottumuksensa mukaan — jotta ainoastaan lamput jäivät palamaan ja tuli\njälleen puolihämärä.\n\nMutta sitte lysähti hän äkkiä kokoon ja itki jälleen, päänsä painaen\nvanhaa pianoa vasten.\n\nSilla tuli häntä vihdoin herättämään. Matami Börner odotti sanoakseen\njäähyväiset.\n\nRouva Etvös meni kyökkiin, jossa matami seisoi napitettuna hikistä\notsaansa myöten. Rouva Etvös kiitti niin monin, monin kerroin, sanoi\nhän vielä itkusta värähtelevällä äänellään.\n\n\"Nehän olivat _suuret_ hääkekkerit\", sanoi matami Börner liikahtamatta.\n\n\"Mutta eihän ole mitään kiirettä\", sanoi rouva Etvös istuen pölkyllä ja\ntarttuen keittäjättären käsiin. \"Voimmehan vielä puhella hieman\", sanoi\nhän, \"ei ole vielä niin myöhäinen...\"\n\nMutta matami Börnerillä oli kiire: \"Huvinsa vuoksi ei hän kulkenut\nympärinsä keittämässä — sairauksineen. Mutta oli lapsia, seitsemän\nlasta, ja Börneriin, häneen ei ollut luottamista. Ja pahinta oli niinä\npäivinä, joina hän oli poissa kotoa.\"\n\nMatami Börner istui puhuen yksitoikkoisella äänellä ja silmät\nhelmassaan.\n\nRouva Etvös tuskin kuuli, hän istui ainoastaan kasvot matamin kasvojen\nvierellä ja pudisti päätään; hän tiesi että se oli tavallaan kurjaa.\n\n\"Niinpä niin, niinpä niin\", sanoi hän nyökytellen päätään.\n\nMutta sitte heräsi hän ja sanoi: \"Oletteko edes saanut mitään?...\nEttehän ole vielä saanut mitään — mukaanne kotiin. Siellä on kyllä\nsuita, joiden täytyy saada maistaa...\"\n\nJa hän alkoi koota pala palalta jäännöksiä koriin.\n\nSitte meni matami Börner, ja kyökissäkin oli autiota.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieraat menivät koteihinsa pitkin katuja. Lehtoritar tarttui hieman\nlujanpuoleisesti lehtorin käsivarteen.\n\n\"Hän oli kaunis, Louise\", sanoi lehtori pysähtyen erään lyhdyn alla.\n\n\"Hän oli _alaston_, Kalle\", vastasi lehtoritar vain.\n\nLehtori kulki allapäin ja äänetönnä edelleen.\n\nHeidän päästyään katuovelle, sanoi lehtoritar päättävästi ja vääntäen\nlujasti lukkoa:\n\n\"Maksaneen kuuluu Cerlachius.\"\n\nHuippunenää saattoi Tanskan varakonsuli, jonka mieli nyt kotimatkalla\noli täytenään ranskalaisia laatusanoja.\n\n\"Sen sanon minä\", sanoi neiti, \"ettei hän olekaan mikään letukka.\"\n\n... Kenraalitar kotiinpäästyään päästeli kukkia tukastaan peilinsä\nedessä. Päästettyään viimeisen kukan, kääntyi hän kenraaliin ja sanoi\nolkapäitään kohauttaen:\n\n\"C'est bonnet blanc et blanc bonnet.\"\n\nRouva Simonin lepäsi ylhäällä huoneessaan yöpukuun pukeutuneena.\nHän katseli pitkään pikku tohveliensa kärkiä: huomenna oli syötävä\nkenraalin luona.\n\nSitte koputteli hän kantapäitään yhteen ja sanoi alistuen:\n\n\"Na — am End', sie haben ihr Geld bezahlt.\"\n\nEtvös oli saattanut tenoristia, joka mieluimmin tahtoi mennä\nhotelliinsa. Hän puhui edelleen taidelaulustaan eikä tiennyt miten\nihmiset menettelivät instrumentteineen.\n\nHän pysähtyi joka kymmenennellä askeleella.\n\nHeidän vihdoinkin erotessaan hotellin portilla, sanoi Etvös äkkiä\nkatsoen kauvas tenoristin ylitse:\n\n\"Lieneeköhän vielä liian myöhä alottaa?\"\n\nJa kun tenoristi ei silminnähtävästi ymmärtänyt, sanoi hän:\n\n\"Tarkotan: voikohan vielä tehdä jotakin tästä täällä?\" ja viittasi\nreippaasti kurkkuunsa.\n\n\"Mutta miksi ei?\" sanoi tenoristi tullen tulipunaiseksi kasvoiltaan.\n\nEtvös jäi kävelemään sinne tänne katuja, kauvan.\n\nPalatessaan vihdoin kotiin, oli hän vielä haltioissaan, mutta lopuksi\nmenivät kaikki vuoteeseen.\n\nIsä nukkui jo, kun Emmeline nousi puoleksi vuoteellaan.\n\n\"Äiti\", kuiskasi hän.\n\n\"No?\"\n\n\"Minä kuulin neiti Zelchenin sanovan jotakin.\"\n\n\"Mitä sitte?\" kuiskasi äiti.\n\n\"Tämä oli merkillinen päivä, sanoi hän isälleen.\"\n\n\"Missä kuulit sen?\" kuiskasi äiti jälleen.\n\n\"Olin hiipinyt portinpieleen, kun he menivät\", sanoi Emmeline.\n\n\"Hyvää yötä, lapsi.\"\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Simonin matkusti kolmannen päivän aamuna. (Hänen oli annettava\nkonsertteja Venäjällä. Seitsemäntoista konserttia kahdeksassakymmenessä\npäivässä, sama ohjelma. Alku oli otettava Kiew'issä. Sitte seurasivat\nmuut kaupungit — hän ei tiennyt niiden nimiä.)\n\nRouva Etvös oli asemalla parisen ruusua staniolissaan — pari\nharvalehtistä kalpeaa kukkaa, jollaisia melkein voi puhjeta\nhautausmaalla joulun aikaan.\n\nEtvöksellä ei tietenkään ollut aikaa — hän oli menossa kouluunsa.\n\nMutta eräällä kadulla, joka kulki rautatien poikki, seisoi pitkä olento\nhuiskuttaen hattuaan.\n\nTämä oli Etvös ja hänen mukanaan oli kaksi yhdeksästä juoksemassa\nkouluun. Tuuli liehutteli pitkän villaisen kaulaliinan päitä kuten\nharmaita lippuja.\n\n\n\n\n\"SINÄ KYLLÄ MUISTAT MINUT.\"\n\n\nOlin tuntenut saksalaisen ystäväni hänen aikaisimmasta nuoruudestaan\nsaakka. Olin myöskin seurannut sitä intohimoa, joka hänet valtasi,\naivan ensi hetkestä alkaen.\n\nOlin, sen pahempi, tuntenut myöskin naisen, jota hän rakasti — ja minä\ntiesin paremmin kuin kukaan muu ja liian hyvin, ettei nainen ollut\nystäväni ajattelemisen arvoinen.\n\nJa sentään vaikenin. En sanonut hänelle mitään. Vaikenin —\nhienotunteisuudesta ystävääni kohtaan tai naista — kuinka tietäisin?\nKentiesi vain hienotunteisuudesta itseäni kohtaan. Tekomme, jotka\nvoivat näyttää mitä jaloimmilta, ovat useinkin kaikessa salaisuudessa\nkehnoimpia, raukkamaisimpia tekojamme...\n\nMutta saatuaan sen vihdoin tietää, meni hän metsään ja ampui itsensä.\nOli yö, ja hän ampui kuulan keskelle sydäntään, läpi naisen kuvan,\njonka hän oli pistänyt poveensa.\n\nTällainen juttu päättyy harvoin näin. Mutta tämä päättyi.\n\nKuullessani hänen kuolemastaan, oli minusta kuin olisin hänet tappanut\nja (se oli hirveintä kaikista) minä sain tietää että hän tosiaankin\nolisi lähtenyt täältä kantaen sydämessään kaunaa minua kohtaan — —\n\nSillä ennen kuolemataan oli hän kirjottanut minulle kirjeen. Hän\nkirjotti:\n\n\"Menen, koska kaksi ihmistä ovat minut pettäneet, hän ja sinä. Mutta\nsinä kyllä muistat minut.\"\n\n\"_Sinä kyllä muistat minut!_\"\n\nHän oli oikeassa. Hän oli oikeassa. Hänen elämänsä ja kuolemansa painoi\npitkät ajat raskaana ajatuksiani... kunnes aika verkalleen kulutti\nhänen kuvansa pois. Sillä elävällä on tekemistä elävien kerällä.\n\nKuolleiden ystäviemme, oi, heidän varjonsa istuvat kuin kerjäläiset\ntiemme varrella, (tien, jota me vielä elävinä kuljemme) ja kuinka usein\nheitämme, ohimennen heitä muistaen, almun heidän ojennettuun käteensä?\n\nOli kulunut viikkoja ja oli kulunut kuukausiakin, joina en lahjottanut\nystävälleni ainoaakaan ajatusta.\n\nMutta sitte... niin, sitte tapahtui se. Se nimittäin, että eräänä yönä\nnäin hänet... tarkotan — ei, antakaas, jotta kerron sen juurta jaksaen.\n\nSillä luonnollisesti aivoni olivat toimineet huonosti, olin päästäni\nvialla — juuri kun näytin terveimmältä. Mutta on kaikessa tapauksessa\neräs syrjäseikka, joka ei silloin voinut olla hämmentämättä mieltäni ja\njoka panee pääni pyörälle vielä nyt, vielä nyt, milloin itseni pakotan\nsitä ajattelemaan.\n\nOlin viettänyt iltani lueskellen, ja ennen maatapanoani olin leikkinyt\nisännän pikku koiran kerällä. Olin syönyt illallista ja ollut\ntäydellisessä ja häiritsemättömässä tasapainossa. Nukkuessani paloi\npieni lamppu, kuten tavallisesti, pöydällä vuoteeni vierellä.\n\nJa olin nukkunut aivan rauhallisesti, unia näkemättä, sangen\nrauhallisesti.\n\nMutta äkkiä heräsin ja minusta tuntui, että jokin oli liikuttanut ovea\nja että joku oli astunut huoneeseen.\n\nKäänsin päätäni ja sanoin (ja olin aivan huoleton):\n\n— Tekö se olette, Andreas?\n\nSillä Andreas oli palvelija, ja luulin tulijaa häneksi.\n\nMutta ovella en nähnyt ketään, eikä kukaan vastannut minulle.\n\nSilloin yhtäkkiä — ja taivas tietää, että ainoastaan sekuntia\naikaisemmin en ollut edes ajatellutkaan tehdä sitä — käännyin\nvuoteessani ja nostin päätäni, ja tuossa, keinutuolissa, jossa tapani\noli istua lueskellen, tuossa, nurkassa, suoraan vastassani — istui hän,\nhän, ystäväni joka oli ampunut itsensä, hän, jota en ollut muistanut\nmoniin viikkoihin — istui ilmielävänä.\n\nHarmaassa univormussaan; parrattamme, sileine, alakuloisine kasvoineen,\nliikkumatonna — istui hän tuossa keinutuolissa ja tuijotti eteensä\nsaappaidensa kärkiin, kuten hänellä oli tapana...\n\nJa minä sanoin ääneen, ilmaan, häntä kohden: — Tekö se olette, Arnold —\nmitä tahdotte?\n\nMinua ei pelottanut. Yhtä pelottomana pysyinkin. Näin vain että hän\nistui siinä, ja ihmettelin.\n\nJäin häntä katselemaan tuntematta minkäänlaista pelkoa — kunnes hän\nkatosi.\n\nHänkö katosi? Hän, hän —\n\nVarmaankaan ei. Eihän se ollut hän. Ei, ainoastaan harhakuva katosi.\nSillä, vaikka olinkin täysin tasapainossa, täytyihän minun sittekin\nolla sairas... päästä pyörällä, pois suunniltani, olin kai jossakin\nulkosalla. Järkeni oli yhtäkkiä pettänyt. Voihan sellainen sumentuminen\ntapahtua aivoissamme, aavistamattamme siitä mitään. Niin se on — ja\nhänen kuvansa näin sellaisena sumentumisen hetkenä. Oi, varmaan,\nvarmaan!\n\nKuolleet ovat kuolleita. Hiukkanen tomua, niin vähän, ettei se riitä\npeittämään kämmentänikään — niin vähän, hiukkanen tomua ei saata ottaa\nihmisen muotoa ja 'näyttäytyä' — eikä muistuttaakaan...\n\nVaikka...\n\nSillä oli olemassa myös syrjäseikka ja tämä syrjäseikka — — —\n\nMutta kuten olen sanonut, antakaas, jotta kerron juurta jaksain:\n\nAivojeni äkillisen sairauden täytyi olla tarttunut. Tai ehkä oli niin:\naivojeni pahoinvointi oli tarttunut eräihin toisiin aivoihin talossa,\njotta ne sekaantuivat samaan aikaan ja sairastuivat samaan aikaan.\n\nSehän se minua...\n\nMutta jahka kerron:\n\nTultuani seuraavana päivänä huoneestani, sanoi talon emäntä, jolle en\nollut virkkanut mitään öisestä taudinpuuskastani (sellaisista asioista\nei pidä puhua, ei edes lääkärillekään, hän voisi helposti ymmärtää\nväärin, sitä vähemmän muille, aivan tavallisille ihmisille, jotka\nsaattavat helposti ymmärtää väärin maailman selvimmätkin sanat):\n\n— Kuinka on laitanne? kysyi emäntä aamulla teetä juodessani. Olen ollut\nniin levoton teidän tähtenne. Istuin illalla odotellen viimeisten\nvierasten poistumista, istuin lukien ruokasalissa.\n\nMutta yht’äkkiä alkoi, en tiedä miksi, tuntua oloni niin\nsietämättömältä että panin pois kirjan tuumien: \"Istut mieluummin\nvieraskamarissa. He kai pian menevätkin, ja niin pääset levolle...\"\n\nSilloin kulki yht’äkkiä puuska läpi talon, jotta kaikki ovet aukenivat.\n\nJa, \"Vips\", olihan se hirveää, syöksähti ulvoen nurkastaan. Se seisoi\nulvoen aivan edessäni kuin talossa olisi ollut ruumis...\n\n(\"Kuin talossa olisi ollut ruumis\", toistin itsekseni ja hiusteni\njuuret tuntuivat jääpuikoilta päänahkassani.)\n\n— Tosiaankin kävivät jääkylmät väreet lävitseni, sanoi emäntäni\n(ja häntä näytti vieläkin palelevan), vaikkei tässä ollakaan\ntaikauskoisia...\n\nMutta sitte ajattelin että olipa se merkillistä — ja menin ulos pihalle\nkatsomaan, oliko tosiaankin yht’äkkiä ruvennut niin kovasti tuulemaan.\nMutta oli aivan tyyni. Oli ihka tyyni.\n\nSanoin silloin yksikseni: \"Herra tiesi, eikö vain herra ole\nsairastunut...\"\n\nJa nousin rappusia ylöspäin — pääsin tuskin paikaltani, niin polveni\nvapisivat — ja kuuntelin ovellanne. Mutta kun huoneessanne oli kaikki\nhiljaa, palasin takaisin ja olin iloinen...\n\nKaikkihan on tietysti lasten lorua... (ja hän koetti hymyillä)\ntuollaisina öinä saattaa saada niin monenlaisia ajatuksia päähänsä...\nsanoi emäntäni.\n\nMutta minä kysyin vain:\n\n— Mihin aikaan suunnilleen ovet aukenivat?\n\n— Täsmälleen kymmentä vaille yksi, sanoi hän. Sillä katsoin juuri\nbornholmalaista ruokasalissa oveltanne palattuani.\n\nKymmentä vaille yksi. Juuri sama hetki, sama silmänräpäys, jona olin\nhänet nähnyt, ystäväni, vainajan — tai ei, ei, hänen kuvansa... sillä\nminäkin olin katsonut kelloon: täsmälleen kymmentä vailla yksi...\n\nSe oli kummallista, sangen omituista, sitä ei ollut helppo selittää, ei\nsinne päinkään...\n\nMutta vaikkeipa jotakin asiaa voisi selvittää, eihän sitä siltä\ntarvitse pelästyä.\n\nJa sitäpaitsi, olihan ajatus kerrassaan naurettava; jos hän tahtoi\nminua \"muistuttaa\", miksi valitsisi hän juuri hetken, jona olin\ntyytyväinen ja rauhallinen — ei suinkaan hän tahtonut juuri rauhaani\nhäiritä.\n\nMutta niin voi olla. Jos hän todellakin tuli, ei hän tullut hyvässä\nmielessä. Mitä hän kirjotti, oli uhkaus. Ymmärsin hyvin, että hän oli\nsilloin uhannut minua — — —\n\nMutta, jos lakkaamatta vatvon mielessäni tätä juttua, alan lopulta\nsiihen uskoa — alan uskoa kummituksiin. Minä — — —\n\nMutta totta on, etten eläessäni ole elänyt niin tyyntä aikaa kuin\nnähdessäni hänet ensi kerran ja toisen kerran.\n\nSillä olenhan nähnyt hänet — toisenkin kerran.\n\nKaksi kertaa olen hänet nähnyt. Ja se, aivan varmaan se... ei, älkäämme\nvajotko tutkistelemuksiin. Antakaas, taivaan nimessä, jotta kerron\njuurta jaksaen.\n\nMutta olen siis nähnyt hänet toisen kerran.\n\nHänen kuvansa, tarkotan, olen nähnyt.\n\nSe tapahtui Pariisissa.\n\nOlin palannut kotiin suurista pidoista. Eräs palvelija oli kyydinnyt\nminut kotiin vaunuillaan. Olimme puhelleet joutavimmista asioista\nmaailmassa, ja meillä oli ollut sangen hauskaa. Juoneet, voin lisätä,\nemme olleet mitään. Pariisilaisissa pidoissa ei saa juodakseen. Sen\nmuuten tietää kaikki ihmiset. Pariisilaisissa juhlissa täytyy tapella\ntarjoilupöydän luo päästäkseen ja tapellenkin saa ainoastaan lasin\n\"Mercier'tä\". Palvelijani oli laskeutunut vaunuistaan ja olimme vielä\nvähän pakinoineet, seisten molemmat katuvierustalla asuntoni edessä.\nTarinoimme, mitä, sitä en tiedä...\n\nLopulta soitin ovikelloa ja katuovi avattiin, ja kulin viheltäen\nkäytävän lävitse, muistan hyvin, että vihelsin erästä valssia. Tulin\narkihuoneeseeni ja riisuin päällystakkini ja ajattelin vielä häntä,\npalvelijaani, ja hänen hevosiaan — silloin käännyn ja _tuolla_,\nnurkassa, keinutuolissa, kasvot suoraan vastassani istuu hän — hän,\nsaksalainen ystäväni, kuollut ystäväni, joka ampui itsensä...\n\nUnivormussaan, kasvot suoraan minua kohden... suoraan vasten kasvojani.\n\nNiin, nyt hän oli kohottanut katseensa saappaiden kärjistä...\n\nMutta hätääntymättä, hämmästymättä — — kuin näky olisi ollut kauan\nodotettu, sanoin:\n\n— Tekö se olette, Arnold? Mitä tahdotte!\n\nHän ei liikahtanut, ja kuullen palvelijani vaunujen vierivän tiehensä,\nulkona kadulla (sillä sen kuulin), jäin häntä katselemaan — — kunnes\nhän katosi.\n\nEi, ei, vaan kunnes hänen kuvansa katosi. Vaikkakin silmät, jotka\nolivat tähdätyt suoraan minua kohden, suoraan vasten kasvojani — olisin\nvoinut vannoa, että ne elivät, ei tosin minun elämääni, vaan _toista_\nelämää, paljon eloisampaa kun minun silmissäni on — mutta että ne\nelivät...\n\nNiin, sen puolesta olisin antanut kunniasanani ja itsekin kuollut...\nEn tiedä kuinka pitkä aika oli kulunut, kun säpsähdin siitä, että\nikkunaani koputettiin.\n\nMitä se oli?\n\nAvasin — ja, sen tunnustan, käteni vapisivat sitä tehdessäni — ja\nulkona näin pariisilaisen palvelijani kasvot:\n\n— Ette siis ole sairas, huusi hän ikkunan lävitse.\n\n— En, en lainkaan. Miksi niin? vastasin sangen levollisesti,\n\n(Kuten jo olen sanonut: tällaisia asioita ei ole ilmaistava kellekään,\nei edes ystävillensäkään. Sellainen ystävä näyttää osanottavalta\nmeidän kertoessamme, ja kun hän menee alas rappusista sanoo hän\nitsekseen: \"Kas niin, niinpäs kävi. Hohhoh, raukka — sitä olin jo kauan\nodottanutkin.\")\n\n— Oi, sanoi palvelijani ikkunan takaa, se oli siis vain hullu\npäähänpälkähdys... Mutta yht'äkkiä, vaunuissa Istuessani, tuumin\nitsekseni, että olitte tullut sairaaksi — — — ja käskin kuskin odottaa.\n\n— Mutta, niin, luojan kiitos, hyvää yötä... jatkoi hän.\n\nJa hän nousi vaunuihinsa jälleen ja ajoi pois.\n\nAivojeni sairaus oli siis _tarttunut_, tarttunut kuten ensikerrallakin,\ntarttunut tähänkin suhteellisesti vieraaseen ihmiseen, tähän ihmiseen,\njoka istui tyyneen iloisena vaunuissaan. — — —\n\nNiin, se on kieltämättä ihmeellistä.\n\nMutta miksei aivojenkin äkillinen sairaus saattaisi tarttua? Sehän\nnäyttää olevan mitä luonnollisinta. Sehän on vaan ajatuksen siirto\n(sairaan ajatuksen siirto), ajatuksen siirto melkein kuin monet muutkin.\n\nSairaus — ainoastaan sairaus, joka tarttuu.\n\nMutta kuitenkin, miksi en sitä tunnustaisi, kerrottuani kerran kaiken\nmuille. Niin, olen sanonut itsekseni: Jos hän \"muistuttaa\" minua\nkolmannen kerran — eiköhän se silloin — — — eiköhän se silloin tapahdu\nsiksi, että hän, vihdoinkin, tahtoo _tuoda_ minulle rauhan?\n\nJa tämä kolmas kerta — jää viimeiseksi kerraksi...\n\nEiköhän hän silloin, viime kerralla, kentiesi kutsukin — viittaa\nkalpealla kädellään (hänen kätensä oli aina kalpea; hänen eläessäänkin\nse oli kalpea) ja kutsu?\n\nJa minä tahdon häntä seurata ja mennä hänen mukanaan, mennä pois hänen\nmukanaan — mennä niinkuin meni veljenikin.\n\n\n\n\nROSENBORGIN PUUTARHAN LÄVITSE\n\n\nKevätkesällä kohtasin joka aamu, kun menin työhöni, nuoren miehen ja\nnuoren naisen. Joka aamu kävelivät he kuninkaan puutarhassa nuorten\npuiden alla.\n\nHe tulivat joka aamu samaan aikaan, ja aina katselin minä heitä. Sillä\naamu tuli ikäänkuin valoisammaksi heidän saapuessaan.\n\nYksistään heidän päidensä taivutuksesta, miehen pää kallistui alaspäin\nnaisen päätä kohden, saattoi nähdä, että he rakastivat toisiaan. Mutta\nsoittolavan edustalla pysähtyivät he aina tuokion, ja he tempasivat\nilmasta muutaman sulosoinnun hymyillen toisilleen.\n\nSilloin seisoivat syreeenit kukassaan ja lukemattomat pensaat\ntuoksuivat.\n\nSitte matkustin pois enkä enää kulkenut puutarhan lävitse.\n\nMutta tänä aamuna, kun jälleen kuljin tavallista tietäni tavalliseen\ntoimeeni, näin äkkiä saman naisen kulkevan edelläni — yksin. Menin\nkiireesti luo, sillä tahdoin päästä varmuuteen.\n\nNiin, se oli hän.\n\nMutta hän kulki paljo hitaammin ja hänen silmissään oli kuin\nihmettelevän surun ilme.\n\nSoittolavan edessä — sillä minä seurasin häntä — pysähtyi hän kuten\nennenkin. Ja hänen kasvoillaan näin minä äkkiä hymyn, joka oli\ntuskallisempi kuin kaikki kyyneleet.\n\nSitte meni hän.\n\nMutta minun täytyi tahtomattani kysyä itseltäni:\n\n\"Mitähän tietä mies nyt mahtaa mennä päivätyöhönsä?\"\n\n\n\n"]