[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fb-z7TmUw7LyRInbCY9dIOx9J_XMZYewrjx05-j3JLTA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3272,"Nälkätalvena","Kataja, Väinö",1867,1914,"3272-kataja-vaino-nalkatalvena","3272__Kataja_Väinö__Nälkätalvena","Katovuoden kuvaus","romaani",[],[],"fi",1895,null,31493,181264,false,74697,[23],"Finnish fiction -- 19th century",[25],"Novels","\"Nälkätalvena: Katovuoden kuvaus\" by Väinö Kataja is a novel written in the late 19th century. The story is set during a harsh famine year in Finland and revolves around the daily struggles of a peasant family, particularly focusing on the couple, Juho and Henti, as they face the dire consequences of crop failure and food scarcity. It captures the themes of hardship, helplessness, and the impact of poverty on family dynamics.  The opening of the novel describes the bleak circumstances surrounding Juho and Henti's family as they confront the realities of a failed harvest. The descriptions indicate that their crops have been devastated by frost, leaving them with little to no food. Juho is depicted as physically capable but has adopted a lethargic attitude toward work, much to Henti's frustration. Henti, on the other hand, struggles to keep her children fed while dealing with her husband's laziness and growing despair. The narration paints a grim picture of their daily life as they are forced to borrow food from neighbors and consider turning to social assistance, revealing the emotional and physical toll that poverty takes on them as they navigate their desperate situation. (This is an automatically generated summary.)",[],214,"Romaani kuvaa Kumpulan torpan asukkaiden selviytymistaistelua katovuoden ja nälkätalven keskellä. Halla vie viljan ja perunat, mikä ajaa perheen velkaantumiseen ja puutteeseen. Teos tarkastelee köyhien mökkiläisten ja talollisten välisiä suhteita ankarissa luonnonoloissa.","Väinö Katajan 'Nälkätalvena' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3272.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NÄLKÄTALVENA\n\nKatovuoden kuvaus\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nPorissa,\nSatakunnan Kirjapainossa,\n1895.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nOmista pelloista ei oltu saatu muuta kuin olkia ja ruumenia. Perunamaa\noli, mutta siitäkin oli kesällinen halla pilannut lehdet ja varret,\nett'eivät enää versoneet, jäivät pieniksi kuin mustikat ja niitäkin\ntuli kovin vähä. Nauriin kylvöä oli vähä pirtin takana, vaan senkin\nolivat lapset repineet taimina ylös.\n\nMuuta kylvöä ei ollut.\n\nOljet oli jo syksyllä täytynyt myydä ja ostaa jauhoja. Mitä perunoita\noli, oli jo syksyllä syöty, kun ei ollut mitään muuta keittämistä.\nKulunut kesä oli ollut huono kesä-lauttahommissa olevillekin. Lauttoja\noli varsin vähän kuljetettu ja palkatkin olivat olleet entisiin\nverraten huononlaiset. Ja kosken-soutua, jossa kaikkein runsain\nrahantulo oli, ei ollut paljoa. Sillä vesi oli noussut korkealle\nja esti lauttoja laskemasta koskia alas. Lauttahommissa olevilla\nmökkiläisillä oli ollut huono kesä. Ja syksyllä sitten tuli se mainio\npakkanen ja vei kaikki viljan; arimpiin paikkoihin ei jättänyt mitään.\n\nJa semmoisessa hallan-arassa loukossa oli heidänkin mökkinsä, oli kylän\ntakana, jossa etempänä oli laaja ja usvainen suo, hallan kotikylä.\n\nHeillä oli peltoa siinä mökin ympärillä kelpo lailla, että hyvinä\nviljavuosina tuli leipää koko talveksi ja perunoita syödä ja jäi kyllin\nvielä siemeneksikin. Navetta oli ja kaksi lehmää sekä useita lampaita.\n\nHyvinä vuosina olivat siinä tavallisesti eläneet, kun lauttahommissa\noli kesät oleskellut ja syksyisin lisää peltoa ojittanut. Vaan nyt oli\nollut huono kesä lauttahommissa ja halla oli pelloilta vienyt syötävän.\n\nKova talvi oli tulossa Kumpulan torppaan. Jauhot olivat jo loppuneet\ntoissapäivänä ja keittämistä ei ollut, kun potutkin olivat lopussa.\nLampaita oli tapettu, kaksi omaksi tarpeeksi ja muut oli täytynyt antaa\nvelasta Saarelan isännälle. Lehmät olivat vielä kumpikin navetassa,\nvaan nekin olivat jo Kurikan isännän nimessä. Kuluneena talvena oli\njo täytynyt syödä velkaa. Eikä ollut tietoa antaisiko Kurikka enää\nlehmiään pitääkään. Luultavaa oli kuitenkin, että antoi, sillä hallan\nlisäksi oli tulvavesi vienyt paljon heiniä joen saarista ja rannoilta,\nettä kaikilla oli jo liiaksikin karjaa.\n\nKumpulan Juho, torpan mies, makaili sängyssään ja imi tyhjää piippuaan.\nLapset näyttivät alakuloisilta ja nälkäisiltä. Vaimo oli mennyt\nviereiseen Toikan torppaan leipää lainaamaan, että kun leivotaan, niin\nmaksetaan takaisin. Syömistä ei näet ollut mitään. Mitä oljilla oli\nsaatu, oli jo syöty. Kaksi lammasta oli tapettu ja lihat syöty. Lehmät\nolivat jo panttina, eikä pirtti enää ollut oma, oli velkana sekin. Ja\nvasta oli syksy käsissä. Kesän ansiota ei ollut jälellä penniäkään.\nMitä oli rahaa saatu, oli ostettu kahvia ja nisujauhoja ja eletty\npulskasti, ei ollut arvattu, että halla kaikki talven varat viepi.\n\nJuho, joka tuossa sängyssään laiskana loikoi ja nukkumista teki, oli\nvielä nuori mies, terve ja vahva ja tukkimies mainio, että tukkitöissä\nkesällä ansaitsi komeat rahat. Vaan muuta työtä ei viitsinytkään\ntehdä. Taloissa ei ollut ollut töissä moneen vuoteen. Kun joku kävi\ntahtomassa, ei lähtenyt. Omalle vaimolleen toki kaivoi lisää ojia ja\npeltoja muokkaili.\n\nViimein tuli vaimo Toikan torpasta leipää lainaamasta. Hän oli vielä\nnuoren näköinen ja miellyttävä ja näytti iloiselta. Esiliinansa alle\nhän oli kätkenyt leivän, jonka oli lainaksi saanut. Pirttiin tultuaan\npiirittivät hänet lapset ja anoivat leipää.\n\n— Äiti, äiti, taittakaa minullekin palanen.\n\nHän jakoi palasen kullekin ja pani lopun pöytälaatikkoon. Lapset\nistuivat loukkoon ja alkoivat tyytyväisinä jyrsiä kukin palastaan.\n\n— Yhdenkö leivän sinä vain saitkin? kysyi Juho, joka toimitteli\nistumaan sängyssään.\n\n— Ei ollut heilläkään leivottua, vastasi vaimo.\n\n— Ei sillä pitkälle pääse, tuolla. Olisit ollut ottamatta, kun eivät\nenempää antaneet.\n\n— Ei tästä sinulle liikenekään. Lapsi-rukille tämä menee juuri kaikki.\n\nMies lyöttäysi uudelleen maata ja vaimo alkoi siistiämään huonetta\n\n— Köyhäinhoidon puoleen tästä täytyy kääntyä. Kuolema tässä muuten\ntulee, arveli Juho taas ja nousi istumaan.\n\n— Ei kai ne meille anna apua nuorille ihmisille, vastasi vaimo.\n\n— Täytyvät antaa. Ei saa nälkään tappaa ketään. Näin kovana vuonna, kun\nei ole työtä, eikä ruokaa. Köyhäinhoidon täytyy elättää, ei auta.\n\n— Kyllä tässä elettäisiin mekin vielä tuleva talvi, kun sinäkin olisit\nnyt syksyllä kulkenut töissä. Olisihan säästynyt ruoka kotona ja\npalkkaakin olisi karttunut. Minulla olisi työtä vaikka kuinka tekisin,\nolisi kehräämistä ja toista tuodaan. Olisi sitä sinullakin työtä,\nkun viitsisit tehdä. Onpahan muillakin mökin miehillä työtä. Toikan\nIisakilla esimerkiksi.\n\n— Mitäs Toikan Iisakista! hän onkin seppä-mies, ansaitsee monta markkaa\npäivässä näin syksylläkin.\n\n— Ja Oravalan Aappo ja monta muuta. Jätkämiehiä ne ovat nekin, niinkuin\nsinäkin, ompahan heilläkin työtä. Oravalan Aappokin on koko syksyn\npohjannut ojia, koko syksyn, pappilassa ja ansainnut monta kymmentä\nmarkkaa.\n\nJuho ei siihen mitään vastannut, imeskeli tyhjää piippuaan ja väliin\nhaukotteli. »Kyllä meillä tulee kumma talvi eteen, Juho. Kun et sinä\nsen vertaa viitsi, että edes puita hankkisit talven varalle», sanoi\nvaimo kuin itkun seasta.\n\n— Ala nyt taas siinä haukkumaan. Mitä sinun tarvitsi mennä naimisiin,\nkosk'et kärsi miestäsi.\n\n— Minäköhän se sinun perässäsi olen juossut. Etköhän se ollut sinä,\njoka viekottelit minua, nuorta ja ymmärtämätöntä...\n\n— Mitä sinun tarvitsi huolia minusta. Olethan kehunut, että sinulla oli\nparempiakin tarjolla. Miks'et ottanut niitä!\n\nVaimo pillahti itkuun ja lapset ympäröivät hänet.\n\n— Voi, voi minua onnetonta, huokasi hän.\n\n— Niin, ala nyt siinä märsäämään taas ja tuskittelemaan, sanoi Juho,\nnousi ylös, haki lakkinsa ja meni ulos.\n\nMiehen mentyä ratkesi vaimo vasta oikein itkemään ja tuntui niin\ntuskalliselle ja ikävälle olo. Katumus piiskasi mieltä ja elämä näytti\nniin surkealle, onnettomalle. Itkiessä siirtyivät ajatukset kuluneesen\naikaan ja johtui mieleen mitä Toikan Helena äsken oli sanonut, kun\nleipää kävi lainaamassa. Oli sanonut, että olisit uskonut mitä\nsanottiin, niin ei sinun tarvitsisi nyt juosta leipää lainaamassa. Hän\noli ennen naimisiin menoa ollut kaunis; ja pappilassa hän oli palvellut\nmonta vuotta. Kosioita oli ilmaantunut monta. Mutta hän ei huolinut\nmuista, hän piti Juhosta. Juho olikin silloin ollut kylän komein\nnuorimies: leveät hartiat ja kauniit, siniset silmät. Kuka sen silloin\nosasi ajatella tai ymmärtää, että hän on niin laiska ja toimeton. Ellei\ntätä mökin paikkaa olisi ollut, olisi jo nälkä ennenkin hätyytellyt,\nsillä Juho ansaitsi kyllä lautta-hommissa, vaan hän ei osannut säästää,\nhän joi ja söi, mitä ansaitsi; ja usein ei syksyllä ollut penniä\njälellä kesän ansioista.\n\nKuluneena kesänä oli ollut kaikkein hulluimpaa. Ei ollut lautta-töitä\nja Juho ei talollisten töitä viitsinyt tehdä. Pitkät kesäset päivät\nloikoi sängyssään ja haukotteli. Ellei itse olisi kokenut olla niin\nvirkeä ja säästäväinen, olisi kesällä jo ollut hätä. Vaan mitä oli\naikaa ja sai lapsilta rauhaa, teki käsitöitä. Ellei hallaa olisi\nollut, olisi pelloista saatu leipää talveksi ja eletty jotakuinkin,\nkun olisi käsityöllään lisää hankkinut. Vaan nyt oli halla vienyt\nkaikki ja Juho pysyi yhtä laiskana. Ei lähtenyt kenellekään työhön,\nvaikka käytiin pyytämässä. Söi ja joi laiskana; ja makasi. Ei viitsinyt\nedes senvertaa, että olisi puita hakannut Ei hän ollut koskaan ennen\nmiestään laiskuudesta soimannut, ei, ennenkun tänä syksynä vasta. Oli\ntullut niin tuskalliseksi ja kärsimättömäksi alinomaa hätyyttävien\npuutetten kanssa, että täytyi sanoa. Vaan ei siitä ollut apua. Juho\nei lähtenyt työhön, makaili ja imi piippuaan. Hänessä oli kasvanut\nkummallinen inho ja välinpitämättömyys miestään kohtaan. Ei saattanut\nhäntä enään rakastaa niinkuin ennen ja kun vertaili muita mökkiläisiä\nheihin, löysi Juhossa yhä enemmän ja enemmän vikoja. Kotokaan ei\ntuntunut enään niin somalle kuin ennen eivätkä lapset niin rakkaalle.\nPuutteessa oli sydän käynyt niin kylmäksi. Ja jos missä kävi, niin aina\nkysyttiin, että onko Juho työssä... Ja hänen täytyi aina vastata, että\neihän se...\n\nKyyneleet olivat kuivuneet ja hän istui pienellä jakkaralla ja\nmietiskeli elämäänsä. Lapset olivat syöneet leipäpalasensa ja pyysivät\nlisää.\n\n— Pankaa maata nyt, ei äitillä ole enään, sanoi hän ja koki tyynnyttää\nheitä; vaan ne vikisivät vaan ja syliin halusivat. Niitä oli neljä,\nvanhin oli lähes kymmen vuotias ja nuorin jo kävellä toikkaroi, hakien\npahan tekoa.\n\n— Juho pidä sinä huolta tuosta Annasta, ettei se saa pahaa tehdä. Äiti\nalkaa kehräämään, sanoi hän vanhimmalle pojalle.\n\nYritteli sitten kehrätä, vaan ei tahtonut työ käydä Tuntui niin\nikävälle. Huonekin tuntui kylmälle ja näytti kovin alastomalle. Tuli\nverranneeksi Toikan mökkiä heidän pirttiinsä. Toikassa oli kaksi sänkyä\nja hyviä makuuvaatteita, monta tuolia ja pöytiä. Heillä ei ollut kuin\nyksi resunen sänky ja muutamia jakkaroita. Kello oli heillä ollut,\nmutta senkin oli täytynyt antaa muurarille, joka syksyllä korjasi\nmuuria. Ei ollut muutakaan, jolla olisi maksanut. Ei heidänkään\nelämänsä tällaista olisi, jos Juho yrittäisi, hän kyllä oli puolestaan\nkoettanut, oli öisinkin kehrännyt...\n\nSaisi nämät pappilan rouvan villat kehrätyksi, saisi jauhoja, että\npääsisi leipomaan...\n\nSamalla aukeni ovi ja pappilan rouva astui sisälle. Hänellä oli iso\nmytty villoja kädessään ja vanhoja vaatteita toisessa. Vaimo alkoi\nhätäilemään ja pyhiskeli silmiään. Toimitteli rouvalle istuinta ja\nsanoi:\n\nLapset tässä ovat sotkeneet pirtinkin taas. Rouva sattui juuri\nparhaasen siivoon.\n\n— Älä nyt ole milläsikään. Ei tässä teidän pirtissänne sentään haise\nniinkuin monessa muussa pirtissä... Niin, toin taas villojakin lisää\nsinulle kehrätä. On moni käynyt minulta kehräämistä tahtomassa, vaan\nne eivät osaa kehrätä niinkuin minä tahdon, en ole antanut ja taitaapa\nolla hyvä sinullekin, että saat työtä, näin katovuonna varsinkin. Missä\nmiehesi on?\n\n— Mihin lie mennyt. Tuolla toisissa mökeissä se käypi.\n\n— Minä eilen puhuttelin Toikan Helenaa ja kuulin, että teillä on suuri\nköyhyys. Kumma sinäkin, kun et komenna tuota miestä työhön, annat\nsen tässä syödä, mitä itse ahkeruudellasi vähän ansaitset. Syöhän se\nsemmoinen iso vankka mies lapsilta ja sinulta kaikki...\n\n— Minkäpä minä sille teen. Olen minä puhunut.\n\n— Taitaa luulla, että köyhäinhoidosta apua saatte, vaan siinä pettyy.\nNyt tuleekin, kuulimma, eri järjestys köyhille. Siitä on ollut jo\nkuntakokous. Laiskoille ei anneta apua ensinkään ja niiden, joille\nannetaan, täytyy tehdä työtä. Ilmaiseksi ei anneta muille kuin\nvaivaisille ja vanhoille. Nyt on tullut katovuosi koko Suomen maahan,\nmuualle paljo pahempi kuin tänne. Tarvitsisi miehesikin ruveta vähän\najattelemaan asiaa. Teille kahdelle nuorelle ja terveelle ihmiselle ei\nmitenkään voida apua antaa, kun ei ole lapsiakaan kuin nämät neljä.\nNiitä on monta joilla on paljo enemmän lapsia ja vaivaisia lisäksi,\nmutta ei heillekään anneta, elleivät työtä tee. — Tässä pitäjässä\nse onkin kummaa. Kesällä ne ovat nuo jätkämiehet niin herroja ja\nleveitä, ett'eivät vastaakaan, kun työhön pyytää, ja talvella ovat\nvalmiit kerjäämään. Nuo \"puulaakit\" ne pilaavat täällä työväen ja nuo\nlauttahommat, lateli pappilan rouva.\n\n— Olen minä sille sanonut ja kehottanut...\n\n— Harvoin kai sitä niin laiskaa ja kelvotonta miestä onkaan, kuin se\nsinun miehesi. Toikan Helena sanoi, ettei viitsi puitakaan talvella\nhakata, että sinun pitää nekin hakata.\n\n— Semmonenhan se on...\n\nRouva luetteli vielä pitkälti Juhon huonoja puolia ja vaimo kuunteli\nääneti. Ei hän kyennyt puolustamaan miestään, eikä tahtonutkaan, sillä\nhän tunsi kaikki todeksi mitä rouva sanoi.\n\n— Tässä minä toin lapsillesi vähän vanhoja vaatteita. Kun peset ja\npaikkaat, niin kestävät koko talven, sanoi rouva.\n\nVaimo alkoi kiittelemään.\n\n— Minä sinusta vieläkin pidän, Henti, sinä olit hyvä piika meillä\nollessasi ja jos olisit kuunnellut minua, niin et sinä tässä mökissä\nnyt taistelisi nälän kanssa, olisit aika talossa emäntä, sanoi rouva.\n\n— Kuka sen silloin tiesi, että Juho niin toimeton on...\n\n— Johan minä sinulle sanoin. Olihan niitä monta, jotka silloin jo\ntiesivät, että Juho on laiskanluontoinen mies. Saarelan isäntäkin\nsanoi, ettei hän ole ikänänsä niin laiskaa työmiestä pitänyt. Eikähän\ntuo ole viitsinyt talon töitä tehdäkään, siellähän se on kaiket\nkesät ollut lauttahommissa, jossa saa vähällä vaivalla hyvän palkan.\nSanoinhan minä, vaan sinä et uskonut.\n\n— Siihen naimiseen niillä onkin aina niin kiire, niinkuin sinullakin.\nSinäkin niin nuorena, et hetikään kahdenkymmenen ikäinen vielä. Ja\ntämmöiseen vielä jouduit. Vaan semmoisia ne ovat kaikki, eivät ne\nusko, ennenkuin itse kokevat. Olisin minä sydämestäni suonut sinut\nparempaan... sinä olit kaunis, sinä olisit saanut talon isännän, vaan\nluotit muka rakkauteesi... pyh, puhui pappilan rouva kuin säälien.\n\nHentiä ei itkettänyt, vaan niin kummasti vihloi sydämessä, kun rouva\nniitä entisiä aikoja muistutti.\n\n— Saisinkohan minä sitten jauhoja rouvalta, kun saan nämät kehrätyksi?\n\n— Miks'et saa. Eikö teillä ole jauhoja ollenkaan?\n\n— Ei ole, on kaikki lopussa.\n\n— Tule sitten meille, niin saat. Vaikka mitä siitä on hyvää, se mies\nkötkäle kai ne syö kaikki, mitä sinä ansaitset.\n\nRouva sanoi hyvästit ja läksi. Kulki ensin polkua pitkin kylälle päin,\nkulki lopulta pellon poikki Kurikan taloon. Siihen oli hän jättänyt\nhevosen pihalle siksi aikaa kun Kumpulassa kävi. Sillä ei Kumpulaan\neikä niihin muihin torppiin ollut kärrytietä. Emäntä osuikin olemaan\npihalla ja alkoi vaatia rouvaa sisälle, sanoi keittäneensä kahvin\nvalmiiksi. Ja isäntä oli toimittanut hevoselle heiniä syötäväksi.\nArveli rouva näin syyskylmässä kahvin kylläkin maistavan hyvälle ja\nkiitellen käskemisestä astui huoneisiin.\n\nEmäntä otti ensin puheeksi:\n\n— Siellä on, tuolla mäessä, aikasta joukkoa. Laiskana ovat siinä\ntämänkin syksyn maanneet, vaikka työtä olisi ja heilläkään ei kassoja\nole. Kesän ansiota vielä jäljellä vähän, niitä nyt syövät, vaan kun ne\nloppuvat, niin mitenkähän sitten käypi! Kumpulassako rouva kävi?\n\n— Niin kävin. Vein Hentille villoja kehrätä. Hän minusta on paras\nkehrääjä täällä. Onkohan se tuo mökki heidän oma?\n\n— Ei ole oma. Saarelan isännän nimessä se on. Kumma mies se on sekin\nKumpulan Juho... nytkään ei ole koko pitkänä syksynä rikkaa ristiin\npannut. Syönyt siinä vaimonsa tienaamaa ja maannut. Mennä talvena jo\nsöivät lehmänsä panttiin meille.\n\n— Oi, oi, eikö ne ole lehmätkään enään heidän omiaan!\n\n— Eivät. Meille ne ovat kuuluvia.\n\n— Surkeaa sentään Henti-paran vuoksi. Niin hyvä ihminen kuin hän joutui\ntuon laiskan kanssa.\n\n— Hentin vuoksi minustakin on ikävää. Se on aina niin notkea ja keheä\ntulemaan työhön, jos koska pyytäisi. Ja kokee se raukka olla iloinen ja\ntoimitella, vaikka eivät taida niin lihavat päivät olla.\n\n— No ette kai te ota toki heiltä lehmiä pois?\n\n— Miten käynee. Se on meidän isäntäkin kyllääntynyt sille Juholle niin\nkovin. Oli tässä elon ylösoton aikana meillä pari päivää työssä, niin\nisäntä karskeintui hänelle... Oli niin peräti laiska, esti muidenkin\ntyönteon, esti ja täytyi panna hänet pois työstä.\n\nIsäntäkin samassa tuli kamariin.\n\nHaastelivat huonosta vuodesta, joka oli kohdannut koko maata. Kurikan\nisäntä oli sanomalehdistä nähnyt, että muualla oli halla vienyt vielä\ntarkemmin kuin täällä olikaan. Täällä sentään sai usea siemeniksikin\nkelpaavaa viljaa. Lopuksi otti isäntä puheeksi pitäjän köyhät, sanoi:\n\n— Kyllä sen tänä talvena tarvitsisi tuon köyhäinhoidon järjestää vähä\nparemmalle kannalle. Ennen ovat saaneet apu-jauhoja sinne mökkeihinsä,\novat siellä syöneet laiskana vanhemmat ja lapset. Pitäisi lapset\nlaittaa huutolaisiksi ja vanhemmat työhön.\n\nRouva oli aivan samaa mieltä.\n\n— Sillä ikävää se sentään on meilläkin talollisilla ruveta elättämään\nkokonaisia perheitä, joissa jo on aikaihmisiä lapsia, näin kovana\nvuonna kuin tämä. Ja onhan se kaikille tunnettu minkälaista köyhä kansa\ntäällä on. Kesät oleskelevat lauttatöissä, ansaitsevat hyvin ja syövät\nmitä parasta. Talveksi ei muisteta mitään jättää. Ja kesällä ei saa\ntyömiestä paljo millään hinnalla, vaan talvella ovat he valmiit apua\ntahtomaan. Pitäisi tänä talvena näyttää niille mitä muksu maksaa, että\nsaisivat oppia toistaiseksi, selvitti Kurikan isäntä.\n\nRouva oli samaa ajatellut ja kuullut monen muun puhuvan samalla\ntavalla. Pakisivat sitten vielä tuokion ja rouva läksi, ajoi menemään\npappilaan päin hyvää kyytiä lihavalla ruunalla.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSyksy oli muuttunut kylmemmäksi; jo näytti talvi tulevan. Joki oli\njäässä, että hevosilla yli kuljettiin, vaan maa oli paljas ja routanen.\nMaatöihin ei kyetty ja metsään ei päästy, kun ei lunta ollut. Ne,\njoilla oli heiniä joen saarissa, vedättivät niitä kotio, varkaiden\nkäsistä pois ja helpotukseksi talviajoille.\n\nHuonoa vuotta huusivat kaikki, nälkää ja kallista aikaa. Posti toi\nkahdesti viikossa uutisia muilta paikkakunnilta hätääkärsivistä ja\nnälästä. Nälkääntyneille koottiin ropoja ympäri maata, maaherra ryhtyi\ntehokkaisiin toimiin hädän lieventämiseksi. Kruunu lupasi metsää\nleiväksi ja tervaskantoja polttopuiksi ja jäkäliä leivän lisäksi.\nSanomalehdissä luettiin kamaloita uutisia hätääkärsivistä, tietoja\ntuli ja meni ja hommaa ja huolta oli kaikilla virkamiehillä ja kunnan\nesimiehillä etupäässä.\n\nHuhuja kulki kylältä mökkeihin kylän laitaan, kulki monenlaisia hyviä\nuutisia, valheita suurimmaksi osaksi. Hätä alkoikin olla vieraana\nuseammassa mökissä. Ne, joilla ei ollut entisiä säästöjä, saivat kärsiä\nja kilvoitella. Taloihin ei otettu päiväläisiä, sillä kukin koetti\nsaada työnsä tehdyksi niin vähällä väellä kuin suinkin.\n\nKumpulassa oli hätää myydäkin.\n\nHenti oli kehräämällä saanut ansaituksi sen verran, että leipää oli\nvähän kullekin ja kun lehmistä saatiin maitoa vähän, elettiin toki,\nvaikka niukasti kullekin riitti. Vaan nyt olivat jo molemmat lehmät\nhuonojen rehujen takia menneet umpeen, ettei ollut niistäkään enää\napua. Ja karjan-annin saanti kylältäkin oli lujassa, sillä karjaa oli\ntäytynyt vähentää ja ne, jotka olivat elossa, lypsivät tilkan vaan\nhuonojen rehujen takia. Juho oli muka alkanut sairastamaan. Makasi nyt\nkaiket päivät ja rintaansa valitti. Hentin täytyi hoitaa lehmät ja\nlapset, hakata puut ja Juhoakin väliin vaalia. Jauhot olivat taaskin\nkaikki ja leipää ei ollut palastakaan. Henti oli käynyt aamulla\nToikassa leipää lainaamassa, vaan sielläkään ei oltu annettu, kun ei\nkoskaan tuotu takaisin. Hänellä oli pian kehrättynä pappilan rouvan\nvillat ja kun kaikki saisi kehrätyksi, lähtisi heti pappilaan, että\nsaisi jauhoja...\n\nHän ei ollut syönyt mitään koko päivänä, sydänalassa tuntui niin\npahalle ja ellosteli, vaan hän polki rukkia, että ratas pyöri kuin\nvimmattu ja lankaa karttui rullalle, että silmä erotti. Iltapuoleen sai\nhän kaikki kehrätyksi.\n\n— Pyydä siltä pappilan muorilta vähä kalaa minulle, sanoi Juho, kun\nHenti toimitti matkaan.\n\n— Siitä on muistaa asti kun olen kalaa nähnytkään, mennä kesänä yhden\nsirkan joessa. Hiukasevan tuntuu, ehkä minä tästä paranen, arveli hän.\n\n— Saatanhan minä pyytää, vastasi Henti ja varotettuaan lapsia, läksi\nhän, langat käärittynä mustaan pussiin.\n\nIlma oli kylmä ja pohjosesta puhalti vihanen tuuli. Tie oli kova ja\nkylmettynyt, oli kuin talvipakkanen, lunta vaan puuttui. Hänellä\nolivat huonot ohuet vaatteet ja rikkinäiset kengät. Miehensä kuluneen\npikku-turkin oli hän vetänyt ylleen ja köyttänyt sen huivilla\nvyötäisiltä kiinni, vaan sittenkin pyrki tuuli painumaan läpi ja pani\nruumiin värisemään. Toisessa kädessään hän kantoi pientä pyttyä ja\nkainalossaan lankavyyhtejä. Mennessään Kurikan pihan läpi, osui isäntä\ntulemaan tallista ja sanoi:\n\n— Minä tulen huomenna noutamaan ne lehmäni pois, kuolevat nälkään.\n\n— Eivät ne nälkään kuole, on meillä ruokia niille ja heti jälkeen\nJoulun toinen niistä poikisikin. Eikö isännälle sopisi vielä odottaa\ntulevaan kesään, pyysi Henti.\n\n— Sinun vuoksesi saisivat olla, vaan sille miehellesi olen niin\nkarskeintunut, vastasi Kurikan isäntä ja meni pirttiin.\n\nHenti jatkoi matkaansa ja saapui tielle. Hän oli toivonut, että kun\ntoinen lehmistä kantaa, he saavat lapsille särvintä ja itsekin palan\npainoa, vaan nyt alkoi epäilyttää ja mieleen lykkäsi jos jonkinlaista.\nJos ei olisi noita lapsiraukkoja, niin jättäisi koko miehensä ja\nmenisi palvelukseen. Nälkää ja kärsimistä näki hän edessään, näki\npitkän talven kylmät päivät ja kurjuudet monenlaiset. Eikä tiennyt\noikein ketä syyttäisi onnettomuudestaan. Miestäänkö? Vikaahan hänessä\noli, kun oli niin synti-laiska. Olisi hänen toki pitänyt sen verran\narmahtaa vaimoaan, että puut olisi hakannut. Eivätkä he sillä tiellä\nolisikaan, jos Juhokin yrittäisi ja kuntoa hänellä kyllä olisi\nyrittää, kylän vankin mies. Vaan jos johonkin yrittikin työhön, niin\nei pysynyt kun päivän, kaksi. Miksikä sillä sen vertasella tuli? Ja ne\nolivatkin kyläläiset alkaneet häntä karttamaan, etteivät enään hänestä\nhuolineetkaan työhönsä, sanoivat estävän hänen muidenkin työn tekoa,\nniinkuin Kurikassakin leikkuuaikana.\n\nHän oli saapunut keskikylälle, jossa molemmin puolin tietä oli\nvarakkaita taloja, joissa asui vireää väkeä ja omistaan eläjiä. Hänelle\njohtui mieleen samallainen ilta nuoruutensa päiviltä. Silloin oli hänen\nja Juhon hääilta muka. Hän muisti sen juuri kuin eilisen päivän, vaikka\nsiitä jo oli kymmenen vuotta kulunut. Paljon sitä silloin oli toivottu\nja olihan sitä saatukin. Juho oli isältään perintönä saanut pirtin ja\npellot. Navetan ja läävän oli itse jälestäpäin rakentanut. Vaan eihän\nsilloin ollut uskonut, että elämä koskaan voisi olla niin kurjaa kuin\nse nyt oli. Eikä ollut yhtään hetkeä ollut semmoista, jommoista oli\ntoivonut olevan koko ijän, kuolemaan saakka. Jos silloin olisi tämän\narvannut, olisi perääntynyt pois ja ottanut sen toisen, joka nyt oli\nvankan talon isäntänä, eleli yksin vieläkin. Ei tarvitsisi nyt juosta\npitkin tietä palelluksissa ja nälässä...\n\nJa yhä selvemmin ja selvemmin alkoi mieli kuvailemaan sitä, että jos ei\nolisi näin, vaan niin kuin mieli nyt kuvitteli. Miksikä olikin ollut\nniin höperö silloin. Oli luullut rakkauden, jonka tunsi Juhoa kohtaan,\nkestävän kaikki koetukset, pysyvän lujana ja vilpittömänä, vaikka\nmitä tulisi vastaan; ja sehän se oli pettänyt. Nyt ei enään voinut\nkunnioittaakaan miestään, ei, vaikka usein oli itseään syyttänytkin\nsiitä. Nyt ne olivat menneet rakkaus ja kaikki muu: nuoruus ja elämän\nonni. Ei ollut muuta kuin taistelua, taistelua nälän ja vilun kanssa.\nOlisi ottanut sen toisen, joka pyysi ja rukoili ja rakasti... Kuinka\nerilaista nyt olisi. Hän olisi nyt emäntänä tuolla, tuossa talossa\njuuri...\n\nHän oli tullut Järvelän kohdalle. Sieltä loistivat ystävälliset valot\nhäntä kohtaan ja isännän kamarista näkyi jalkalampun kirkas valo.\nHän näki tielle asti, että isäntä istui pöydän luona kirjoitellen.\nTuli yht'äkkiä semmonen palava halu päästä puhumaan tuolle tutulle\nmiehelle... oli jo kääntymäisillään Järvelän pihaan... Vaan samassa\njuolahti mieleen se, ettei ollut sitten hää-illan puhutellut Järvelän\nisäntää, eikä usein nähnytkään. Isäntä oli kuin välttänyt häntä ja hän\npyörähti pois ja käveli kiireesti pappilaan päin. Mutta kun tulevaa\ntalvea yltyi ajattelemaan, huomasi selvään, että Järvelän isännän\npuoleen piti lopultakin kääntyä apua pyytämään. Järvelä oli kunnan\nesimies ja köyhäin hoitaja, hänelle piti mennä valittamaan ja apua\npyytämään... Vaan mitenkähän uskaltaisi mennä tuon miehen luo, joka\noli näinä kymmenenä vuotena niin paljon vanhennut, muuttunut vakaseksi\nja kylmäksi! Ehkä oli hänellä yhtä kylmä sydän kuin silmien katsekin\nnäytti olevan hänelle, Hentille varsinkin... Siellä taisi olla tuon\nkylmän kuoren alla palamassa kamala rovio, joka kerran puhkeaa, sillä\nhän ei ehkä milloinkaan voi unhoittaa, että hän oli Hentiä rakastanut,\ntarjonnut hyvää ja mukavaa, vaan Henti ei ollut suostunut, oli luullut\nrakkauden Juhoa kohtaan olevan niin lujan...\n\nHenti oli saapunut pappilan luo. Taipaleella oli miettinyt ollutta ja\nolevaa elämäänsä niin, ettei ollut kylmästäkään mitään muistanut, vaan\nnyt alkoi vasta tuntua: koko ruumista värisytti ja jalkoja paleli.\n\nHän jätti pyttynsä kyökin kuistiin, vaan langat vei muassaan sisälle.\nOli niin valoisaa ja somaa täällä sisällä. Piiat siinä hääräsivät;\ntoinen hommaili kahvin keittoa. Henti istahti oven suuhun tuolille\nja kysyi rouvaa. Piiat naureskelivat ja jakelivat leikkiä, eivät\nnäyttäneet ymmärtävän, että oli kova talvi tulossa...\n\nRouva oli saapunut kyökkiin ja tarkasteli Hentin kehräämiä lankoja.\nHyvin kehrätyltä sanoi olevan.\n\n— Kylmä siellä taitaa olla, koska sinä olet noin vilussa, sanoi hän ja\ntarkasteli Hentiä.\n\n— Kylmä on ilma.\n\nRouva oli alkanut tarkastamaan Hentin pukua ja sanoi piikojen puoleen\nkääntyen:\n\n— Kuka olisi luullut, että meidän sievä ja hyvä Henti tuollaisissa\nrääsyissä kulkee. Ottakaa te vaaria ja esimerkkiä Hentistä, ettette\npidä niin kiirettä naimisiin kuin hän. — Kyllä tuohon autuuteen ehtii,\nja hän osotteli Hentiä piioille. Ne katsoivat hymyssä suin, näytti kuin\neivät olisi ymmärtäneet, mitä rouva sanoi.\n\nHenti istui tuolilla, silmät allapäin eikä virkkanut mitään.\n\nVaan rouva yhä tarkasteli hänen pukuaan, kenkiä, kaikkia...\n\n— Herra isä! eihän sinulla ole paitaakaan, onko kumma, että kylmä\ntulee, sanoi hän ja mainoi ja ihmetteli.\n\nHenti istui kuin syytetty, ei osannut puolustaa millään lailla. Vaan\nsydämensä vihloi niin kuumasti, kun rouva piikain kuulten siinä tutki,\nkoperoi ja selvitteli... Eiköhän se rouva luullut hellempiä tunteita\nköyhillä olevankaan!\n\nKahvi oli joutunut valmiiksi ja rouva tarjosi Hentillekin. Se maistui\nnälkäiselle ja vilustuneelle niin perin makealle, että kielen hankki\nmennessään viedä, se lämmitti ja sammutti kiljuvaa nälkää. Ei ollutkaan\nHenti saanut kahvia kuin kesällä. Kukaan ei ollut tarjonnut, eikä\nkotona ollut.\n\n— No miten se miehesi jaksaa? Eikö se jo ala kyetä pönkilleen?\ntiedusteli rouva.\n\n— Sanoi olevansa parempi, pyysi, että jos rouva olisi hyvä ja antaisi\njonkun silahkan, sanoi niin hiukaavan.\n\n— Mikä sitä hiukaa semmoista, joka aivan makaa, ei kai työnteko, päätti\nrouva ja läksi punnitsemaan Hentille jauhoja, palkaksi viimeisistä\nkehräyksistä.\n\n— Odota sinä täällä se aika, sanoi hän mennessään.\n\nRouvan mentyä alkoivat piiat udella Hentin elämää ja viimeiseksi siitä,\nkauvanko hän oli pappilassa palvellut ja minkälaista oli palvelus\nollut. Henti heille selvitteli palvelus-ajasta siihen asti kun joutui\nnaimisiin ja naimisissa olostaankin vähäsen. Vaan piioille kiitteli hän\nmiestään.\n\nRouva tuli ja sanoi panneensa jauhot Hentin pussiin.\n\n— Ja tuosta annan vanhan paitani sinulle, että saat jotakin suojaa,\nraukka, sanoi hän sitten ja ojensi Hentille.\n\nVaan Henti muisti lapsiaan kotona ja tyhjää pyttyään kuistissa ja\nkuiskuttelemalla, etteivät piiat kuulisi, sanoi hän rouvalle:\n\n— Ajattelin minä pyytää pikkusen piimää pyttyyni lapsille. Sitä ei saa\nmistään.\n\n— Ei minultakaan hyvä ihminen liikene, on niin paljon kärttäjiä, että\ntahtovat kuiville viedä, vastasi rouva.\n\nEi Henti sen enempää kärttänytkään, otti pussinsa ja aikoi lähteä, vaan\nsamalla ilmaantui kirkkoherrakin kyökin ovelle ja sanoi:\n\n— Kuules vaimo! sano sille miehellesi, että minulla olisi halkojen\nhakkuuta... Olen tässä odotellut, että eikö tule kukaan tarjolle\ntämmöisenäkään vuonna, vaan mitäs tyhjää. Ei ole vielä todellista\nhätää mökkiläisillä, koska eivät alenna itseään sen vertaa, että työtä\nkävisivät kysymässä.\n\nHenti lupasi sanoa.\n\n— Olen kuullut, että laiskuuttaan se miehesi makaa, niinkuin moni\nmuukin lurjus tällä paikkakunnalla, sanoi hän lisäksi.\n\nHenti sanoi hyvästin ja läksi. Mennessään sieppasi hän tyhjän pyttynsä\nkyökin kuistista ja meni juoksu-jalkaa poikki pihan tielle.\n\nTielle tultua alkoi mietityttää se, että mistä saisi vähäkään särvintä\n— lapsillekaan. Tänä iltana ei enään ehtisi leipoa leipää, vaan\nkeittäisi puuroa, piimän kanssa se maistuisi hyvälle.\n\nHän päätti koettaa Saarelasta. Saarelan emäntä oli aina ollut armelias\nhänelle, vaikka heillä oli Saarelaan velkaa vielä melkein sata markkaa\nsiitä pirtistä. Ei oltu kyetty maksamaan kuin korko vuosittain ja\ntämän vuoden korko oli vielä maksamatta. Jouluna olikin vasta määrä\nmaksaa. Hän poikkesi Saarelaan, ajoi asiansa ja pyysi. Saarelan emäntä,\narmelias ihminen, antoi, antoi pytyn täyteen sakeaa piimää.\n\nKohta kiireemmästi hän läksi kotiaan päin, pussi toisessa kädessä,\npytty toisessa.\n\nJuho oli sillä aikaa toimittanut piisiin valkean ja pannut padan\ntulelle, että puuroa keitetään kun Henti tulee jauhojen kanssa.\n\n— Saitko silakoita? kysyi Juho ensiksi.\n\n— En saanut, vaan rouva antoi minulle paidan, aivan eheän, sanoi Henti\nja näytti.\n\n— Voi turkanen, kun ei pitänyt saada silakkaa, olisit siltä rouvalta\nrukoillut.\n\n— No älähän huoli... keitetään suolainen puuro, kyllä hiuka lähtee,\nlohdutteli vaimo ja alkoi hommata puuron keittoa. Vaan siinä\nhommatessaan muistikin, ettei ollut suoloja, ei raettakaan.\n\n— Käy Toikan Helenalta lainaamaan. Eilen kuuluu Toikan Iisakki ostaneen\npuoli tynnyriä suoloja porvarista, neuvoi Juho.\n\n— Se on se Helenakin niin pahantahtoinen, vaan jos Matin Kaisalla\nsattuisi olemaan, hän kyllä antaisi, arveli Henti ja läksi.\n\nToikan pirtti elikin lähellä, ensimmäinen naapuri, mutta Matin pirtti\noli siellä vähän loitommalla metsän keskellä. Henti juoksi polkua\npitkin sivu Toikan, Matin pirtille. Köyhyys oli Matillakin, paljo\noli lapsia ja repaleisia. Matti itse sentään kunnon työmies ja vireä\nja Kaisakin käsistään tekevä, vaikka ylön ryöttä. Huoneessa haisi ja\nlapset olivat likaiset ja mustat. Haju pisti Hentille heti nokkaan,\nettä alkoi kaivattamaan, ja puolustuksekseen hän ajatteli, ettei hän\nsentään, vaikka huonokin oli, ollut näin ryöttä, eikä heidän pirttinsä\nhaissut näin koskaan, vaikka lapsia heilläkin oli.\n\nHenti sai suoloja pari kourallista Kaisalta, kiitteli ja sanoi:\n\n— En minä sinulta olisi tullut tahtomaankaan, vaan se on tuo Toikan\nHelenakin tullut niin ylpeäksi, ettei mitään anna.\n\n— Niinhän se on tullut. Vaikka parempi elämä kai heillä onkin kuin\nmeillä muilla. Ei olekaan kuin yksi lapsi ja semmoiset työihmiset\nkumpikin. Iisakki näin talven aikanakin saa monet sadat markat\nnikkaroimisellaan, arveli Kaisakin. Kassassahan heillä kuuluu olevankin\nrahaa, lainassa monta sataa, taitaa tuhansiakin... Parempi palkkahan\nse semmoisille nikkarimiehille maksetaankin kuin isontyön tekijöille\nniinkuin Matille ja Juhollekin, puheli Henti.\n\nVaan sitten läksi, juoksi sivu Toikan ja polkua pitkin kotia. Juho oli\njo pitkästynyt, näytti olevan nälissään ja kun suolainen puuro joutui\nvalmiiksi, niin lappoi menemään kelpolailla ja ryysti paksua piimää\npalan painoksi.\n\n— Kylläpä huonoja jauhoja pappilan rouvakin raski antaa, kun on\npuurokin kuin verestä tehtyä, sanoi syödessään Juho.\n\n— Ei ne ole sen parempia tämänvuotiset jauhot missään, vaan ovat nämä\nminustakin liiemmäst mustia ja olkisia, sanoi Hentikin.\n\nNälissään sentään söivät ja lapsille antoivat: »Saitko sinä nyt\nkehrättäviä pappilasta?» kysyi Juho, kun oli saanut maarunsa täyteen.\n\n— Lupasi se rouva vieläkin, vaan ei sanonut olevan nyt juuri. Saarelan\nemäntä myöskin lupasi Ja ovat ne muutkin luvanneet. Kirkkoherra käski\nsanoa, että hänellä olisi halon hakkuuta, jos sinä...\n\n— Mitenkä minä kykenen halko-metsään, sairas mies. Rintaan pistää\nvälisti, ettei tahdo henki kulkea.\n\n— Pappilan rouva lupasi lähettää jotakin laastaria siihen sinun\nrintaasi. — Aamulla minun pitäisi alkaa leipomaan, vaan kun ei ole\npuuta tikkuakaan. Etköhän sinä jaksaisi tuosta näreiköstä muutamaa\npuutikkua noutaa...\n\nNo miltä tuo tuntunee aamulla, hyvin se nyt pistää ja karvastelee.\n\nJa Juho toimitteli sänkyyn. Henti kokoili mitä mitäkin repaletta\nlapsille vuoteeksi laattialle, sulki pellin ja alkoi asettaa lapsia\nlevolle. Ne olivatkin nyt tyytyväisiä ja nukkuivat pian. Vaan häntä\nitseä valvotti hauvan ja mietitytti. Juhokin kuorsasi niinkuin henki\nolisi vaarassa. Kamalalle näytti hänestä tuleva talvi, jos pakkastalvi\nvielä tulisi. Kun ei ollut sitä puutakaan... Muut mökin miehet sentään\nlaittoivat puita ja hakkasivat valmiiksi, mutta tuo... joka tuossa\nvieressä nukkui ja kuorsaili... tuo ei...\n\nSitä puun puutetta miettiessään hän viimein nukkui.\n\n\n\n\n3.\n\n\nTuulen muassa oli alkanut tuoda luntakin ja tuli viimeinkin rekikeli,\nettä kyläläiset kykenivät metsään puita noutamaan. Kiire olikin\nkaikilla, sillä lumeton syystalvi kun oli ollut, ei oltu kyetty\nmetsäteille ja puun puute alkoi olla yleinen.\n\nVanhat ihmiset ennustivat pakkastalvea ja kovaa kurjuutta, vaikkei\nhätää vielä ollut kenelläkään ja mökkiläisilläkin oli työtä.\nSanomalehdet, joita kylään oli useoita tilattu, kertoivat aina\nhuonompaa ja huonompaa muualta Suomesta. Siellä ei ollut työtä eikä\nruokaa ja kerrottiin jo muutamia nälkäänkin kuolleen.\n\nKumpulassa oli elämä käynyt yhä huonommaksi, puutteet ahdistivat joka\nkulmalta ja Juho yhä sairasti. Hentikin oli nälissään käynyt niin\nvoimattomaksi ja heikoksi, ettei hankkinut jaksaa mitenkään lehmiä ja\nlapsia hoitaa. Kehräämisellä oli hän koettanut hankkia jauhoja, vaan\nnekin kun olivat katovuoden ohrista jauhetulta, olivat kovin pahoja,\nmaistuivat virnaalle ja oljille ja tekivät lapset niin kipeiksi, ettei\ntervettä päivää. Valittivat vatsaansa alinomaa ja oksentelivat. Nyt ne\nolivat taas nekin kaunat loppuneet eikä ollut tietoa mistä saada lisää.\n\n— Koeta käydä Kurikassa, jos saisit kesätyön päälle vähänkään rukisia\njauhoja, esitteli Juho Hentille.\n\n— Ei taida siitä tulla mitään. Toikan Helena sanoi tänä aamuna, että\nKurikan isäntä oli aikonut käydä ottamassa lehmänsäkin pois, vastasi\nHenti.\n\n— Niin, no siinä sinä nyt kuulet! semmoisia ne ovat nuo talolliset\nVielä niille pitäisi ilman työtä tehdä semmoisille, arveli Juho.\n\n— Köyhäin hoidosta minä lähtisin apua, vaan tuskin ne antavat. Niinhän\ntuo vakuutti pappilan rouva, etteivät anna meille...\n\n— Olkoot antamatta...\n\n— Mutta kuolema meille tässä tulee, etkö sinä sen vietävä sitä ymmärrä,\nsanoi Henti kiivaasti ja katsoi vihaisesti Juhoa, joka tuossa makasi\nterveen näköisenä ja poltteli tupakkaa. Ja siinä samassa tuli Kurikan\nisäntä sisälle Hän aikoi ottaa lehmänsä pois, elleivät he laittaisi\ntakausta. Hän ei enään uskaltaisi niitten antaa olla, saattaisivat\nkuolla nälkään. Mutta jos he saisivat jonkun talon isännän takaamaan,\nniin lehmät saisivat tämän talven vielä olla.\n\n— Tänä iltana pitää olla takaus meillä, muuten noudan lehmäni\nhuomen-aamulla pois, sanoi hän lopuksi.\n\nJuho ja Henti kuuntelivat äänettöminä ja Hentille ilmausi kyyneliä\nsilmiin.\n\n— Niinhän sinä olet terveen näköinen. Mikä sinua vaivaa? sanoi Kurikka\nsitten Juholle.\n\n— Pistoksia on rinnassa ja väliin oksennuttaa verta, vastasi Juho.\n\nEi Kurikka sitä vastaan väittänyt, vaan sanoi:\n\n— Pappilan rouva aikoi käydä tutkimassa sitä rintatautia.\n\nJa sitten hän läksi.\n\nJuho ja Henti istuivat äänettöminä. Juho oli pahoillaan, että kun\nlehmät joutuvat pois, ei tule lantaa pelloille, joista kuitenkin oli\nhyvinä vuosina tullut koko talveksi leipää. Henti taas tiesi, että jos\nlehmät otettaisiin pois, ei lapsille olisi mitään syömistä, sillä leipä\noli kovin pahan makuista ja mustaa.\n\n— Eiköhän se Järvelän isäntä menisi takaukseen, että saisimme edes nuo\nlehmätkin pitää, arveli Juho.\n\n— Parasta, että Kurikka ottaakin lehmänsä pois! Kun et sinä sen vertaa,\nettä heiniä tuolta suolta noutaisit, vaan minun pitää nekin vetää,\nsanoi Henti.\n\nKoeta nyt kuitenkin käydä Järvelän isännän puheilla. En minä usko, että\nhän sinulta kieltää. Hänhän on sinun vanha riiarisi.\n\n— Pidä suusi kiinni siinä! Jos minä silloin sinut noin laiskaksi olisin\ntietänyt, en minä tässä mökissäsi nälkää näkisi, sanoi Henti kiivaasti.\n\n— Ala nyt taas... Itsehän olet kehunut, että Järvelä sinua silloin...\n\nSamalla kuului aisatiuun ääni pihalta.\n\n— Pappilan rouva tulee, sanoi Henti hätäilevästi ja alkoi tulisesti\nsiistiä huonetta. Juho oli seisonut laattialla, vaan nyt kun kuuli\ntiu'un äänen pötki sänkyyn pitkäkseen ja näytti sairaalle.\n\nVilloja oli rouva tuomassa kehrättäväksi.\n\nOli niin kaitainen tie tänne, ettei hankkinut reki pysyä kohdallaan,\narveli rouva läähättäen.\n\n— Ei ole siitä hevosella vielä kuljettu... sanoi Juho sängystään.\n\n— Mutta niin minä sentään pääsin kaatumatta. Tässä on taas neljä naulaa\nvilloja. Miten täällä Juho jaksaa? Eikö ala jo parata?\n\n— Mitenkäpä sitä paranee, kun ei ole varaa ostaa lääkityksiä. En minä\nmuutoin juuri kipeä olisikaan, vaan tuo rinta...\n\n— Minä juuri siinä mielessä lähdinkin, että katson, mikä siinä sinun\nrinnassasi on. On minulla täällä laastaria muassani.\n\nJa sen sanottuaan lähestyi rouva sänkyä, jossa Juho makasi. Hän tempasi\npeitteen Juhon rinnalta pois ja alkoi tutkia... mutta samassa päästi\nhän pitkän naurun, nauroi, että huone kaikui.\n\n— No jo piti nähdä kummaa kummempaa, kun tuo Henti nyt on antanut minun\npaitani tuolle koljatille... Etkö sinä sitä paremmin tarvitsisi, joka\npuutkin hakkaat, kuin tuo, joka täällä sisällä makaa, puhui rouva.\n\nHenti seisoi tulipunaisena, vaan ei puhunut mitään.\n\n— Tässä on tätä laastaria. Lämmitä tätä vähä ja pane sitten kipeän\npaikan päälle, neuvoi rouva.\n\nHenti lupasi niin tehdä.\n\nRouva näytti niinkuin vähän närkästyneelle, kun läksi. Ei maininnut\nkehräyksistäkään mitään ja kylän juoruja laverrellut niinkuin ennen.\n\nJuho ja Henti olivat, rouvan mentyä, kauvan aikaa ääneti. Ei tuntunut\nolevan kummallakaan mitään sanomista. Juho vihdoin sanoi:\n\n— Tottakai sinä lähdet Järvelän isännän puheille?\n\n— Pitäisi kai lähteä. Kuolema meille tulee, jos meiltä lehmät otetaan,\nkun on sen karjanannin saantikin niin lujassa, puhui Henti.\n\n— Koeta saada jostakin vähän rukisia jauhoja, että saataisiin keittää\nrukista puuroa, arveli Juho.\n\n— Särje sinä nyt puita sillä aikaa... jos minä sattuisin jauhoja\nsaamaan, puheli Henti. Varotteli sitten lapsia, puki ylleen paremman\nnutun ja pesi kasvonsa. Juhon turkin köytti hän ylleen lämpimäkseen,\notti pussin ja pytyn ja läksi matkaan.\n\nHän ei ollut käynyt Järvelässä koko kymmenenä vuonna, jona oli Juhon\nkanssa ollut naimisissa. Oikein tuntui kummalliselta sinne mennä ja\npelotti ja epäilytti, että jos ei Järvelä rupeaisikaan takaamaan.\nMinkälaiseksi lienee muuttunut näinä vuosina, vaan hyväähän hänestä\nkylällä puhutaa, ja hyvä ja helläsydäminen oli silloin...\n\nHän oli tullut pihalle, jossa seisoi useita hevosia valjaissa. Vanha\nemäntä, Järvelän isännän äiti, osui kulkemaan poikki pihan.\n\n— Onko kunnanesimies kotona? kysyi Henti arasti.\n\nVanha emäntä katsoi häneen niinkuin ei tuntisikaan, vaan sitten, kun\nnäytti tuntevan, vastasi:\n\n— Mitäs hänestä?\n\n— Olisi ollut asiaa...\n\n— Vai niin, vastasi vanha emäntä jäykästi ja meni navettaan.\n\nSe oli ollut aina tuommoinen jäykkäsanainen ja kovaluontoinen nainen\ntuo Järvelän vanha emäntä, peräti visu ja työtyri emäntä. Nyt vielä kun\nhoiti poikansa taloutta, sanottiin hänen tulleen yhä jäykemmäksi ja\nvisummaksi.\n\nHentiä oikein vihloi, mutta päätti kuitenkin koettaa...\n\nIsännän huoneessa istui monta oman kylän isäntää ja syrjäkylästäkin\njoku.\n\n— Kyllä niille pitää eri kuria tänä talvena näyttää, kuuli Henti jonkun\nsanovan.\n\nHän seisahtui oven pieleen ja seisoi kuin tuomittu. Ei ymmärtänyt miten\nesittää asiansa, kun lisäksi oli niin paljon vieraita.\n\n— Minulla olisi isännälle kahdenkeskistä asiaa, sai hän viimein\nsanotuksi.\n\nJärvelä silmäsi häntä kummallisen kylmästi ja näytti niinkuin läpi\nhaluaisi katsoa.\n\n— Kuka sinä olet? kysyi hän sitten, kääntyen tuolissaan.\n\nHenti tunsi kaiken verensä pakenevan sydämeen ja melkein pyörrytti.\n\n— Senhän minä olen Kumpulan Juhon vaimo. Eikö isäntä tunne, sai hän\nvaivalla sanotuksi.\n\n— Sano tässä asiasi, sanoi Järvelä ja katsoi ulos.\n\nHentiä ensin epäilytti, että sanoako ollenkaan, että ei se taida taata\nkuitenkaan, että jos yrittäisi jonkin muun talon isäntää takaamaan.\nVaan viimein rohkaisi luontoaan ja puhkesi puhumaan tilastaan ja\npyyteli eikö Järvelä takaisi, että he saisivat lehmänsä pitää, he\nsitten koettaisivat tulla toimeen kunnan avutta. Puhuessaan oli itku\ntulemalla ja ääni vapisi.\n\n— Onko teillä sitten ruokaa niille lehmillenne? kysyi Järvelä.\n\n— Olisi niille ruokaa. Saarelan suolle olemme kesällä tehneet heinää\nkummallekin lehmälle talveksi ja on niitä väliin saatu omasta\nvainiostakin, selitti Henti.\n\nJärvelä mietiskeli, vaan sillä välin alkoivat ne muut isännät, jotka\nsiinä istuivat ja tupakoivat, tiedustelemaan Juhosta, että joko oli\nparanemaan päin.\n\n— Laiskan kipeänä sanovat hänen olevan, arveli muuan.\n\n— Eihän se ole milloinkaan, vaikka tervekin on ollut, tehnyt\ntalollisten työtä. Maannut laiskana siinä mökillään, lisäsi toinen.\n\n— Ei se sentään laiskana ole maannut. Ettekö ole nähnyt, kun sivu\nkuljette, että vainioon ilmestyy uusia ja uusia sarkoja joka syksy.\nSiinä vainiolla on Juho kaiket syksyt tonkinut. Ja olisi sitä nytkin\ntoimeen tultu, jos ei halla olisi kaikkia vienyt. Vaan se on se\nmeidänkin mökin ympärystä niin hallan arka, että putipuhtaaksi vei,\npuhui Henti puolustuksekseen.\n\nJärvelä oli sillä välin kirjoittanut Kurikan isännälle kirjeen.\n\n— Tässä on Kurikan isännälle kirje, sanoi hän ja antoi sen Hentille.\n\n— Saammeko me sitten lehmämme vielä pitää? kysyi Henti.\n\n— Kirjoitin minä siitä Kurikalle. Mutta onko teillä sitten heiniä\nniille talven poikki? Ellei heiniä ole, on parasta, että annatte lehmät\nKurikan isännälle takaisin, sanoi Järvelä.\n\nHenti selvitti, että heillä oli heiniä kumpasellekin lehmälle talveksi.\n\n— Lupasin minä siinä kirjeessä vastata, etteivät lehmät joudu hukkaan,\nsanoi sitten Järvelä ja kääntyi toisaalle.\n\nHenti kiitteli Järvelää, kiitteli moneen kertaan ja melkein itkussa\nsilmin oli, niin tuntui hyvälle nyt. Sanoi sitten hyvästin ja läksi\nKurikkaan päin joutuisasti kävelemään.\n\nMutta Järvelän isännän kamarissa keskustelivat isännät kovasta\nkatovuodesta ja köyhäinhoidosta, joka tänä talvena tulee maksamaan\nkauheita summia varattomille talollisille.\n\n— Nyt ei pitäisi antaa apua kenellekään laiskalle ja tuhlarille, että\noppisivat työtä tekemään ja säästämään, esitteli muuan.\n\n— Kyllä kai se joutuu tuokin Kumpulan Juho väkineen köyhäinhoidon\nelätettäväksi tänä talvena. Sille ei pitäisi antaa, vaikka kuolisi —\nsemmoiselle heittiölle ja laiskalle, arveli toinen.\n\n— Kyllä niitä on monta muuta samallaista kuin Kumpulan Juhokin,\npuolusti joku.\n\n— No, liekö sentään niin synty-laiskaa ketään. Muut köyhät sentään\ntekevät talollisten työtäkin, vaan Kumpulan Juho ei milloinkaan, vaikka\nvälistä on tarjottu hyvääkin palkkaa.\n\n— Sairastaneenhan se kuuluukin nyt koko syksyn.\n\n— Vielä mitä! Minä en usko koko hänen sairastamistaan. Terveen\nnäköinenpä hän oli tässä viikolla, kun käveli tiellä. Eikö lie\ntahallaan heittäynyt kipeäksi.\n\n— En minä usko sentään aivan joutavan sen hänen sairautensa olevan.\nKurikkakin sanoi, että verta se Juho oksentelee ja rintaansa valittaa.\n\n— No, jos tällä kertaa kipeä onkin, niin ei kai ennen ole ollut, ja\nyhtä laiska on ollut ennenkin.\n\n— Eihän siinä Juhossa tosin puolustamista ole. Minusta oli kumma, että\nJärvelä meni takaamaan niitä lehmiä. Sattuu niin, että ne kuolevat ja\nsaa sitten Kurikalle maksaa lehmät.\n\n— Kehuihan se vaimo heillä olevan heiniä. Kun saavat ne lehmänsä pitää,\nniin eivät tule sitten köyhäinhoidon niskoille. Koko kylän parasta minä\naina pyydän, sanoi Järvelä vähän jäykästi, ja siihen se asia jäi sillä\nkertaa.\n\n— Mutta sitten tuli puheeksi ne muut mökkiläiset ja torpparit sillä\nsamalla mäellä, jossa Kumpulakin oli. Oli nimittäin mukava mäenselkä\nkylän takana, jossa oli useita mökkiä ja jota kutsuttiin kylän kesken\ntakakaduksi.\n\n— Siellä on vaikka minkälaista väkeä siellä takakadulla. Toikan Iisakin\nkun erottaa, niin samallaista joukkoa ovat kaikki muut, alkoi eräs\npuhumaan.\n\n— Vireä mies se on sentään Mattikin. Semmonen lapsilauma kuin Matilla\non... eikä ole Matti vielä koskaan pyytänyt köyhäinapua, vaikka\nsellaisellehan sitä mielellään antaisikin, joka kokee tehdä ja\njoukkoaan elättää. Matkassa pitää olla sen, joka kymmenestä kynnestä\nsemmosen joukon elättää, puhui Järvelä vakavasti.\n\nToiset myönsivät niin olevan ja päättivät yksimielisesti tänä talvena\nauttaa Mattia.\n\n— Nytkin on kaiken syksyn hakannut halkoja, vaikka ei ole oikein\ntervekään ollut, sanoi taas Järvelä.\n\n— Kyllähän Matti vireä mies on myönsivät toisetkin.\n\nTuli sitten puhe Kaaperin Kustista, joka hänkin asui siellä\ntakakadulla. Hän oli jo ikämies ja aikamies poika hänellä oli. Sekä\nisä että poika kulkivat kaiket suvet lauttahommassa, ansaitsivat\nhyvin, sillä he olivat taitavia tukkimiehiä kumpikin. Mutta he joivat\nja söivät kesällä mitä parasta ja eukko kotona keitti väkevää kahvia\nmelkein lakkaamatta, ja kun syksyssä oltiin, oli puhdas hyvä käsissä.\nNälkää saivat sitten kahvin himoinen eukko samoinkuin lurjus isä ja\nlaiska poika.\n\n— Se Kaaperin Kustin pirtillinen... siinä se on vasta aikanen\npirtillinen, sanoi Järvelä.\n\n— Paras antaa niiden tänä talvena vähä kärvistellä, että oppivat\ntoisten säästämään, esittelivät muut.\n\n— Sehän niille taitaisi paras olla, arveli Järveläkin.\n\nMutta nyt alkoivat isännät haastella kovasta katovuodesta. Järvelä\nluki sanomalehdestä kuulumisia muilta paikkakunnilta ja siitä mihin\nkeinoihin oli ryhdytty hädän lieventämiseksi. Arvelivat isännät sinne\nja tänne ja lopuksi tulivat vakuutetuiksi, ettei heidän kuntaansa toki\nollut niin ankara halla kohdannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHenti oli sillä välin jo ehtinyt Kurikkaa lähelle Hän päätti jo\nmennessään viedä Järvelältä saamansa lapun Kurikan isännälle, että\nsaisi varmuuden, saavatko he pitää lehmänsä.\n\nToikan Helenakin osui olemaan Kurikan pirtissä kun Henti meni sisälle.\n\n— Oletko saanut ketään takaamaan? Olen jo ollut lähdössä noutamaan\nlehmiäni pois, sanoi Kurikka.\n\n— Sain minä Järvelän isännältä tämän lapun, mitä siinä lienee, sanoi\nHenti ja ojensi sen Kurikalle.\n\nIsäntä tutki ja tavaili. Viimein sai luetuksi ja sanoi:\n\n— Lupaa se Järvelä taata, että lehmät säilyvät.\n\nToikan Helenakin siinä, kun istui Hentin vieressä penkillä, terotti\nkorviaan, että mitä nyt alkaa kuulua ja sanoi Hentille:\n\n— Vielä se Järvelän isäntä sinusta nytkin tykkää...\n\n— Sehän onkin tuo Henti Järvelän vanha henttu. Vai kuinka? Niin... no\nsaatte pitää ne lehmät. Järvelältä minä kaipaan, jos lehmät hukkaan\nmenevät, sanoi Kurikka ja pani kirjeen povitaskuun.\n\nHenti sanoi hyvästin ja meni, mutta Toikan Helena jäi vielä penkille\nistumaan.\n\n— Niillähän kuuluukin olevan niin hyvät välit, Järvelän isännällä ja\ntuolla Hentillä, alkoi Helena lavertaa. Olenkin ajatellut, että millä\nne tämänkin syksyn olisivat eläneet, jos ei sitä olisi jostakin tullut.\nVaikka puute se on sittenkin ollut. Myötäänsä on Henti juossut meillä\nleipää lainaamassa, mutta en minäkään ole antanut. Ei meilläkään ole\nvaraa laiskoja elättää. Lujalla se on meilläkin raha.\n\nKurikan emäntä, Toikan Helenan paras ystävä ja samanlainen juorukello\nkuin Helenakin, alkoi hänkin haukkua Hentiä ja soimata jos joksikin. Ja\nHelena kertoi Kurikan emännällekin sen uutisen, että Juholla oli ollut\npappilan rouvan antama paita yllään kun rouva oli käynyt tutkimassa\nsitä Juhon rintaa, jota se valittaa myötäänsä. Yhdessä sitten nauroivat\nsille asialle.\n\n— Saa nähdä miten siinä tämä talvi eletään, kyllä se hyvin huonolta\nnäyttää, sanoi Helena.\n\n— Onko niillä heiniä molemmille lehmille? kysyi Kurikan isäntä.\n\n— Tyhjää niillä on. Saarelan suolla moniaita pieniä aumoja ja niihinkin\non satanut, että nekin vähäset ovat huonoja. Olkensa ovat jo syksyllä\nmyyneet, vai vaihtaneetko lienevät jauhojen kanssa, selitti Helena.\n\n— Kumma, että se Järveläkin menee takaamaan... kumma.\n\n— Vanhaa rakkautta sillä on vielä Hentille, nauroi Helena.\n\n— Niinhän niillä kuuluu olevan, lisäsi Kurikan emäntäkin.\n\nJaarittelivat sitten vielä pitkän aikaa. Enimmäkseen haukkuivat\nmökkiläisiä ja sitä kummailivat, että millä ne kaikki talven elävät.\n\n\n\n\n4.\n\n\nJoulukin alkoi lähestyä. Kylän vanhat ennustivat pakkastalvea\nmerkeistään. Heillä oli kullakin omat merkkinsä, millä oli taivaalla,\nja millä maassa monenmoisia, joita sanoivat varmoiksi. He olivat\noppineet tutkimaan luontoa ja olivat varmat asiastaan. Entinen ollut\nsukupolvi oli heille merkkejänsä osottanut ja itse olivat he tutkineet\nlisää. Surkeaa talvea odottivat kaikki, nekin, jotka eivät vielä\nuskoneet pakkastalven tulevan, sillä olihan jo varma, että vaikka ei\npakkastalvea tulisikaan, tulisi kuitenkin koettelemusten aika käsiin.\nSillä joka suunnalta kuului valituksia ja kovia uutisia nälänhädästä\nja kovasta köyhyydestä. Sanomalehdet olivat tietoja täynnä muilta\npaikkakunnilta, joissa näytti jo olevan hätää liiaksi, vaikka talvi\nvasta oli alussa. Hyviä neuvoja niissä sanomalehdissä myöskin oli. Oli\nopettavia neuvoja pettuleivän valmistamiseen sekä muihin keinoihin,\njoihin hätä käskee. Useasti mainittiin sitä, että hevosen lihakin\nolisi erinomaista ja ravitsevaa ruokaa. Kunnanmiehet koettivat kaikki\nkirjoitukset painaa mieleensä ja tyrkyttää kansaa niin tekemään\nkuin neuvottu oli. Etenkin näytti hevosen lihasta erittäin paljon\nkirjoitettavan ja kehoittamalla kehotettiin, ettei antaa mennä korppien\nruoaksi sen, joka ihmiselle oli hyvää ja terveellistä.\n\nJärvelän isäntä, kunnan esimies, noita kyhäyksiä enimmäkseen tarkkasi\nja tutki. Pitäjään oli yleensä tullut huono heinävuosi lisäksi\nhallalle. Tulvavesi oli pilannut ja vienyt muassaan paljon heiniä,\nkarjaa oli siis joka talosta tapettava, jos mieli hengissä loput viedä\nkevääseen. Ymmärrettävästi tulisi vanhoille hevosille varsinkin kurikka\notsaan lyötäväksi, sillä kukin koettaisi tulla toimeen niin vähällä\nkuin suinkin. Hevosen liha oli koko paikkakunnalla kovasti halveksittu\nja se, joka saatiin hevosta nylkemään, oli joku heikkomielinen tai\nruotu-ukko. Tavalliset ihmiset eivät koskeneet sormin kuolleeseen\nhevoseen. Ja jos joku nylki salassa ja se saatiin tietää, niin\nosotettiin häntä sormella ja nimitettiin monenlaiselta liialta nimeltä.\nEi siis ollut helppo saada semmoista syvään juurtunutta uskoa pois,\nvaikka kuoleman nälkä näyttäisi olevan.\n\nKylällä oli jo useita hevosia tapettu, ja toisia uhattu tappaa kun\nsyys-ajoja saadaan vähemmäksi. Järvelän isäntä oli jo usealle puhunut\nhevosenlihasta. Varsinkin oli hän koettanut mökkiläisille sitä kehua ja\nkiittää, mutta ei kukaan ottanut korviinsakaan, ennen olivat nälässä,\nennenkuin rupeaisivat hevosenlihaa syömään. Järvelässä kulki myötäänsä\ntaka-katulaisia nälkää ja puutetta valittamassa. Semmosetkin kävivät,\njotka olivat kesällä ansainneet hyvin, mutta olivat syöneet saaliinsa\nsuuhunsa ja nyt valittivat työn puutetta ja nälkää. Kaaperin-Kustikin\nlaiskan poikansa kanssa tuli Järvelään valituksille. Mutta kun Järvelä\nkehoitti häntä työhön, että työtä olisi, vaikka heti alkaisi, niin\nKaaperin-Kusti meni sanattomaksi, eikä enää käynyt toista kertaa.\n\nElämä olikin alkanut käydä hyvin tiukalle takakadulla. Siellä alkoi\nolla nälkää ja puutetta jo muuallakin kuin Kumpulassa. Ei ollut muita\nkuin Toikan väki, joka eli niinkuin ennenkin. Heillä oli varaa ostaa\njauhoja säkittäin ja muutakin ruokaa tarpeen mukaan. Mutta muilla\nkaikilla oli kassat vähänä. Matti, Toikan naapuri, toki vieläkin elätti\nsuurta lapsilaumaa. Mutta Matti kulkikin työssä välisti taloissa,\nvälisti urakkamiehenä. Muut eivät viitsineet, moittivat palkkaa\nvähäksi, mutta Matti sanoi:\n\n— Hyvä on, että tämmöisenä vuonna saa vähäkin.\n\nNälkä ja puute oli Kaaperin-Kustissa, vaikka siinä mökissä ei ollut\nkuin kolme henkeä: Kusti, hänen ilkeä, yksisilmäinen akkansa ja laiska\npitkä poika.\n\nToikalta olivat he jo lainanneet monena aamuna kahvia, sillä Kustin\nakka oli ylön kahvinhimoinen, että piti saada vaikka silmästä. Toikan\nHelena oli, kumma kyllä, lainannut, vaikka oli päättänyt, ettei\nlainaa. Mutta Kustin akka oli hyvä tuomaan uutisia ja juoruja kylältä\nja Helena oli harras kuulija. Sillä neuvoin oli hän jo monena aamuna\nviekotellut aamukahvit. Toikassa keitettiinkin kahvia joka aamu ja\nusein päivälläkin. Matin-Kaisakin oli kyllä kovasti perso kahville\nja Matin tietämättä piti pannua lämpimänä, mutta Matti oli nyt, kun\ntienestit alkoivat huonota, ottanutkin eukoltaan salaa kahvipannun\npois ja kätkenyt metsään. Kaisa kyllä pauhaili Mattia, mutta pannua ei\nilmaantunut koko talvena.\n\n— Vielä tässä kahvia pitäisi olla, hyvä että jaksaisi ruokaa saada,\nsanoi Matti eukolleen.\n\nKaikkein surkeinta oli elämä Kumpulassa. Juho oli tosin jo parantunut,\nettä kykeni kävelemään, mutta vieläkin hän voivotteli, eikä jaksanut\nmitään tehdä. Kulki niissä muissa mökeissä makaamassa ja sai siten\npäivänsä hupaisemmasti kulumaan. Aamuilla ensiksi käveli Toikan\npirtille, makaili siinä hyvät kyllänsä ja käveli sitten Matin tuvalle.\nMatin-Kaisalta sattui joskus aina saamaan jotakin suuhunsakin.\nSiitä kun sitten läksi, kävellä vätästeli Kaaperin-Kustin asuntoon.\nJaaritteli siinäkin aikansa ja makasi, siirtyi sitten vielä johonkin\nmuuhun mökkiin, ennenkuin kotiaan meni. Ja siinä oli hänen päivätyönsä.\nNälissään hän nähtävästi oli, mutta kun kerjäili piipunperiä suuhunsa,\nniin kuittaili siten syönnin. Toikan pirtillä hän enimmäkseen oleskeli,\nsillä siinä oli kaikkein hupaisin olla. Toikan Iisakki näin talven\naikana teki pirtissä työtä, höyläili astioita ja ovia ja akkunoita\nvalmisti. Hänellä olisi ollut työtä, vaikka nelikätinen olisi ollut.\nKoko kylässä kun ei ollut muuta miestä, joka olisi kyennyt akkunoita\nja ovia höyläämään, karttui hänelle työtä liiaksikin. Ja Iisakki\nolikin vireä mies, aamusta varhain yöhön asti hän höyläsi, että\npää märkänä oli. Juhosta oli niin hupaista katsella, kun Iisakki\notsansa hiessä askarteli ja hän makasi sängyssä seljällään piippunysä\nhampaissa. Päivät kuluivat hupaisesti eikä tuntunut nälkäkään niin\nkovin, kun oli joku, johon ajatuksensa kiinnitti. Usein he Iisakin\nkanssa jaarittelivatkin kaikenlaisia maailman asioita, ja kun Juho\nsai kaivaa Iisakin piipusta perät suuhunsa, tuli hänestä aina niin\nkielevä ja osasi hän jutella ja valehdella yhtä ja toista naurettavaa.\nJa vasta hyvin myöhään illalla palasi Juho kotopirtilleen. Siellä\ntuntui niin kylmälle ja ikävälle Lapset olivat niin kovin laihoja ja\nalastomia ja Hentikin näytti surkastuneelle. Ainoa, joka oli hyvässä\nkunnossa, oli Juhon koira, Kutti. Koira hänellä piti olla, vaikkei\nollut itselläänkään ruokaa. Kutille hän kokosi kylästäkin, lapsista\nhän ei välittänyt. Nytkin kun palasi Toikalta, antoi koiralleen kaksi\nsokeripalasta, jotka oli pannut housunsa taskuun talteen, kun sai\nToikalla kahvia. Mutta ennenkuin antoi Kutille, piti Kutin tehdä\nhupaisia liikkeitä, joille Juho nauroi ja samalla ihmetteli koiransa\nviisautta.\n\n— Täällä kävi Järvelän isäntä ja käski sinulle sanoa, että tulisi\ntappaa tuo koirakin syömästä... tämmöisenä köyhänä talvena, sanoi Henti\nJuholle, kun tämä parasta aikaa vehkeili koiran kanssa.\n\n— Vai niin. Ennenkuin minä koirani tapan, tapan minä kenen muun\nhyvänsä, vaikka Järvelänkin ... kas noin... no vielä kerta... noin...\nKutti poikaa he, he, sanoi Juho.\n\n— Ovat sitä muutkin ihmiset ihmetelleet, että sinä tuota koiraa\nruokit, kun kaikki tietävät, ettei meillä ole ruokaa itsellemmekään.\nSentähdenkin ne ihmiset ovat sinulle niin tylyjä ja minä saan aina\nkuulla tuosta koirasta ja laiskuudestasi.\n\n— Ole häiritsemättä. Minä olen aikonut tästä huomenna lähteä Saarelaan.\nSiellä kuulutaan ammuttavan vanha ruuna, minä nyljen sen ja otan lihat.\n\n— Hevosen lihaako on aikomuksesi ruveta syömään... hyi.\n\n— Niin on. Muistan minä kun, isä-vainaja usein toi konin raajoja\nkylästä ja niistä keitettiin velliä, niin oli makeaa kuin lehmän\nlihastakin... lähden silmäänikin ja jo loppuu nälkä tältä pirtiltä...\njumal'auta... Saisi Kaaperin Kastikin hommata pirtilleen jotakin\nelatusta, muutoin kuolevat nälkään kaikin kolmen, puheli Juho.\n\n— Puhui se Järveläkin siitä, että kun ihmiset ovat niin tyhmiä,\netteivät syö hevosen lihaa, joka on hyvää ruokaa, sanoi Hentikin.\n\n— Tiesinhän minä sen. Ja minä olen se mies, joka syön, sanokoot saakeli\nvie mitä tahtovat... Kyllä meille, Kutti poika, tulevat tästä lihavat\npäivät, arveli Juho.\n\nJuho jo kuvaili mielessään sitä hauskaa, että saisi maata seljällään,\nkun vatsa on täynnä eikä ole mihinkään kiire, kuvaili niin, että tunsi\nkipeän nälän vaivaavan vatsaansa.\n\n— Ei sinulla, hyvä ihminen, taida olla mitään puuta pehmeämpää... kovin\nminua hiukaa, puhui Juho surullisella äänellä.\n\n— Mistäpä minä sitä olisin saanut. Lapsille annoin mitä oli leivän\njäännöksiä ja maito-tilkan. Tuolle lehmällekin kun lisäksi tuli niin\nvähä maitoa, kun heinät ovat niin huonoja. Olisin minä koettanut\njostakin jonkun vähä hankkia jauhoja, mutta enhän minä ehdi, kun et\nsinä sen vertaa, että noutaisit suolta heiniä tai puitakaan hakkaisit.\nEnhän minä jaksa heiniäkään tuoda kuin vähä kerrallaan, ja siksi kai\ntuo lehmäkin niin vähän lypsää, kun ei ole sille oikein kyllälti antaa,\nsanoi Henti kärsimättömästä.\n\nJuho ei puhunut mitään, alkoi riisua kenkiä jaloistaan ja hommata maata.\n\n— Pappilasta minulla olisi saatavaa vähän kehräyksistä, vaan se on\nsemmoinen mustilainen sekin pappilan rouva, ettei vertaa. Ei koskaan\nantaisi rahapenniä, vaan aina tyrkyttää niitä kaunaisia jauhojaan,\njotka ovat niin surkean pahan makuisia. Kun sanoin, että ne ovat niin\nkatkeroita ne teidän jauhonne, niin siitä nokkausi ja alkoi haukkumaan\nja luettelemaan mitä hän on ilmaiseksi meille antanut... Ei ne sentään\nvielä maailmaa maksa, ne rouvan lahjat. Noille lapsille jonkun resusen\nvaatteen ja minulle sen paitansa, jonka sinulle annoin. Sattui vielä\nmokoma havaitsemaan sen paitansa sinulla yllä... siitä se on huutanut\nja hötissyt ympäri kylää, sanoi Henti kuin itkun seasta.\n\n— Olenhan minä sen jo aikaa sanonut, että semmoinen se on pappilan\nrouva, lohdutti Juho.\n\n— En minä häntä niin ilkeäksi olisi uskonut, arveli Henti vielä lopuksi.\n\nJuho oli jo riisuutunut maata ja alkoi hetken kuluttua kuorsata.\nHentille ei vaan tuntunut uni maistuvan, vaikka matkassa oli ollut\nkaiken päivää. Huolestutti niin tämä elämä, mietitytti ja arvelutti.\nNälkäkin oli ja sydänalassa niin pahasti ellosteli. Ja Juhon\nkuorsauskin oli niin hermostuttavaa, että vaikka koettikin ummistaa\nsilmiään ja nukkua, ei unta tullut. Siinä tuli sitten jos minkälaista\nmahdollistaja mahdotontakin mieleen» Tuli ajatelleeksi niiden muiden\ntakakatulaisten elämää ja verratuksi sitä omaansa Ei niillä ollut juuri\nliikoja muillakaan, jos ei heilläkään. Kaaperin Kustin pirtissä taisi\nolla yhtä tyhjät paikat kuin heilläkin, vaikk'ei ollut kuin kolme\nhenkeä. Ja hyvin kai oli köyhyys Matillakin... Toikalla sitä kyllä oli\nelämistä... kun olisi heilläkin niin, tai kuitenkin sen verran, että\nsaisi aina syödä vatsansa täyteen ja välisti keittää kahvia. Mitä muuta\ntarvitsisi? Ei kai tässä elämässä ollut mitään, jota olisi kaivannut,\nkun olisi ruokaa kyllin. Kyllä mahtoi Toikan väellä sentään olla hauska\nelämä...\n\nVoisihan se heilläkin olla puolta parempi, jos se olisi tuo mies\nsemmoinen kuin muiden vaimojen miehet ovat, että yrittäisi ja tekisi...\nHe kyllä eläisivät eri elämää, mutta joka ei mitään... ei että\npuita hakkaisi. Ja se jaksaa nukkuakin, vaikk'ei pane päiväkausiin\nrikkaa ristiin... kuorsaa tuossa kuin olisi ollut tukin hakkuussa\nkaiken viikon... Henti tunsi kummallista inhoa miestään kohtaan ja\ntuli ajatelleeksi, että kun kuolisikaan... Mutta kuta pitemmälle\nyö kului, sitä kipeämmäksi kasvoi hänen nälkänsä ja sitä enemmän\nellosteli sydänalassa. Hän mietti, eikö olisi minnekään unehtunut\nleipäpalastakaan... mutta hän oli illalla koonnut viimeiset murut\nlapsilleen...\n\nHän ajatteli lihakeittoa ja muisti Saarelan vanhaa ruunaa. Jos olisi\nollut nyt kupillinen velliä ja lihapalanen, vaikka hevosenkin lihaa,\nolisi se maistunut erinomaiselle. Kun saisi ne lihat Saarelasta,\nett'eivät ihmiset näkisi, niin keittäisi velliä ja söisi lihaa. Niinhän\nJärveläkin oli sanonut, että hevosenliha oli erinomaista, mutta ihmiset\nolivat taikauskoisia, kun eivät sitä syöneet. Ja Järvelä kyllä ymmärsi\nsen asian paremmin kuin kukaan muu, hän, joka tutki kaikkia maailman\nkirjoja ja sanomalehtiä Huomennahan ne kuuluvat sen ruunansa Saarelassa\nampuvan... illalla jo saataisiin syödä velliä...\n\nMutta mistä saataisiin suurusjauhoja? Kun olisi pottujakin! Muina\nvuosina oli toki ollut niitä syödä ja niistä oli ääretön leivän jatko,\nolisi kappakin pottuja, mutta ei yhtään. Viimeiset pienet nuput oli jo\nsyksyllä syöty. Pappilassa niitä kasvoi pottuja isoja ja hyviä, mutta\nrouva ei ollut aikonut myydä yhtään kappaa, että keväällä muka saapi\nparemman hinnan, kun siemeniksi myypi. Olisi rahaa, koettaisi, eikö\nsaisi jostakin puoltakaan kappaa...\n\nHän muisteli, kuinka heilläkin muina vuosina oli ruokaa. Pellavista\nsaatiin ohria koko talveksi ja perunoita oli syödä joka päivä, oli\nsuoloja omasta takaa, oli kalaa ja välistä liikeni ostaa kahviakin\nvähäsen. Nyt ei ollut mitään, eikä ollut kahvikupin varaa ollut sitten\nkesän. Ei taida tämä talvi loppua, ja jos loppuukin, niin millä ne\npellotkin kylvetään, ajatteli hän. Hän koetti nukkua ja turvasi\nJumalan apuun, että huomenna jotakin saataisiin, jos ei muualta,\nniin hän menisi Järvelän isännän puheille, mutta unta ei tullut.\nTuli vaan muita mietteitä mieleen. Hän katsoi akkunasta ulos, josta\nnäkyi alakuloinen taivas ja tuhansia tähtiä. Näytti niin kylmälle\ntaivaskin ja pakkanenhan olikin ulkona. Tuntui kylmä huoneessakin. Ja\nkylmänlainen olikin heidän pirttinsä talvella. Juho oli aina joka syksy\ntehnyt lupauksia, että hän varustaisi huonettaan talvea vastaan. Oli\ntänäkin syksynä luvannut toimittaa muurahaiskekoa ullakkoon, jossa ei\nollut paljon mitään lautain päällä, oli aikonut tampata seinänvieruksia\nsammalilla, ettei tuuli tuntuisi ja pidättäisi pakkasenkin paremmin,\nvaan niin oli käynyt nytkin kuin muinakin syksyinä, että aikomuksessa\nmeni päivästä toiseen ja niin jäi nyt kuin ennenkin. Jos nälän lisäksi\nvielä tulisi pakkastalvi, niinkuin ennustettiin, niin mitenkähän\nkevääseen eletään... ajatteli hän ja häntä väristytti jo ajatellessaan\npitkää talvea, joka on niin onnettoman pitkä ja pimeä ja kylmä. Kun\nolisikin lämmin pirtti niinkuin Toikalla ja Matillakin, vaan tämmönen,\njohon tuuli tuntui sisällekin... Tai jos olisi edes puita, halkoja\npinossa, josta saisi ottaa ja lämmittää, mutta kun ei ollut kuin\nvähäisiä näreitä ja koivukarhakoita ja nekin tuoreita... mahdotontahan\nsemmoisilla oli pitää huonetta lämpimänä... Hän muisti, kuinka Matti\nnytkin syksyllä oli varustanut huonettaan talveksi, hän oli kehottanut\nja pyytänyt Juhoakin tekemään samoin, mutta se ei, vaikka aikoi ja\naikoi. Ei sittenkään, vaikka vanhat ihmiset ennustivat pakkastalvea...\nei... Tuossa vaan nukkui ja kuorsaili onneton... ja jaksoi ja saattoi\nnukkua, vaikka tietää, ettei mitään syömistä...\n\nHän oli miettinyt kaikkea ja hänestä näytti niin toivottomalta heidän\nelämänsä Mutta siinä miettiessään kulkivatkin ajatukset nuoruuden\npäiviin. Ja monta hupaista kuvaa oli tallella olleista iloista ja\nhuolettomista päivistä. Niitä muisteli niin mielellään, että melkein\nunehutti nykyisen köyhyyden ja kurjuuden. Niitä miettiessä hän vihdoin\nnukkui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Henti aamulla heräsi, olivat lapset jo pystyssä kaikin. Nuorin\nlapsi itki ja siitä Hentikin heräsi. Juho vaan vieläkin nukkui. Hän\nnousi ylös, pani piisiin valkean ja asetti lapsiaan. Pikku Juho\njo kykeni hoitamaan nuorinta, joka oli heikko ja vaivainen. Hän\nvarotteli heitä kaikkia olemaan siivosti ja läksi navettaan. Lapsetkin\nasettuivat, kun hän lupasi antaa maitoa navetasta palatessaan.\n\nUlkona oli kipakka pakkanen, lumi narisi jalkain alla ja vitisi.\nHenti meni juosten navettaan, joka sekin tuntui kylmälle. Molemmat\nlehmät olivat jo nousseet ylös ja ammuivat hänelle. Toinen niistä jo\noli kantanut, vaan lypsi kovin vähän kun heiniä oli vähän ja nekin\nsänkkä-niityltä. Laihat olivatkin kumpikin lehmä, se varsinkin, joka\nvielä oli poikimatta. Nälkä niillä taisi olla, koska niin armottomasti\nammuivat, että korviin koski. Henti nouti niille heiniä, antoi mitä oli\nantamista ja lämmitti vettä juomaksi.\n\nSitten alkoi hän lypsämään ja lypsäessään hän hyräili:\n\n    Lypsä kaunis lehmäseni,\n    Oma kallis kalli-pääni!\n    Laske maitoosi makeaa\n    Täpö täyteen kiuluseni!\n\nMutta vähän lypsi lehmä, ei tullut kiulu täyteen, vaikka ei ollut kuin\nviikko poikimisesta kulunut.\n\n— Kyllä se lypsäisi, kun olisi sille hyviä heiniä antaa ja joskus\njauhoja juomaan, sanoi Henti, noustuaan lypsämästä, toimitti muutkin\nnavettatyöt ja läksi pirttiin.\n\nJuhokin oli kohonnut pönkilleen ja hoiti tulta piisissä.\n\n— Äiti, äiti... maitoa, huusivat lapset yhteen ääneen.\n\n— Käy nyt, hyvä ihminen, Toikalla pyytämässä lainaksi yhtä leipää, kun\non maitoakin, pyysi Juho.\n\n— En, vaikka tulisi kuolema tälle paikalle, sanoi Henti kiivaasti.\n\n— Miks'et? Ovathan ne ennenkin antaneet, kysyi Juho.\n\n— Siksi, että se on se Toikan Helena niin hävitön ihminen... että\nmitähän se Järveläkin sanoo, jos saisi kuulia ne juorut, joita Helena\non levitellyt ympäri kylää, sanoi Henti vieläkin kiivaasti.\n\n— Pyh. Ei kannata pitää vaaria akkojen puheista... minä lähden itse,\nkoska et sinä kehtaa, sanoi Juho.\n\n— Mene veikkonen. Taitaa sinulla tässä olla niin kiireellisiä toimia,\nett'et jouda, sanoi Henti pisteliäästä ja jakoi lapsille maitoa.\n\n— Anna häntä, kelvoton, minullekin ryyppynen sitä maitoa, äläkä särvätä\nsikiöille kaikkia, rämisi Juho siihen äreästi.\n\nHenti kaatoi pieneen puukuppiin tilkan maitoa ja ojenti Juholle.\n\n— Tämän verranko?... sanoi Juho.\n\n— Ei kai se kaikki sinulle liikene. Heinätkin ovat taas kaikki,\nhuomen-aamulla ei taida olla maitoa lehmäparalla vähääkään. Lähde nyt\nJuho kulta sinä tänäpäivänä suolle heinään, pyyteli Henti.\n\n— Kun antanet sitä maitoa vähä lisää, niin lähden.\n\n— Tuoss' on sitten. Annan oman osani, vaikken ole mitään kaulani läpi\npannut.\n\nSaatuaan lisää Juho ryyppäsi itse kerran, nieli menemään ja näytti\nhyvillään olevan. Teki mieli ryypätä lopunkin, vaan kun Kutti käveli\nsiihen viereen, heilutteli häntäänsä ja istui mukavasti, ei Juho\nraaskinutkaan itse ryypätä, vaan antoi Kutille.\n\n— Tuolle koiralle se antaa ruuan suustansa, sanoi Henti.\n\n— Sehän tässä toki taloa vahtaa, arveli Juho ja alkoi hommata\nliikkeelle.\n\n— Älä viivykään koko päivää, että ehdit käydä heiniä noutamassa,\nvarotti Henti.\n\n— Mihinkä luulet minun menevän? tokasi Juho.\n\n— Mihinkäpä muualle kuin makaamaan tuonne muihin mökkeihin, sehän se on\nsinun taksvärkkisi, sanoi — Henti.\n\nSanaa sanomatta meni Juho ulos, Kutti perässä.\n\n— Mihinkähän se nyt luuli menevänsä, ajatteli Henti ja katsoi\nakkunasta, lähteekö Toikalle päin, vaan ei lähtenytkään, käveli\nmenemään tielle päin ja Kutti vilisti edellä.\n\n— Jokohan menisi Saarelaan sitä hevosta tiedustelemaan, ajatteli Henti.\n\nHän alkoi siistiämään huonetta ja puki lapsille ryysyjä ylle. Sitä\ntehdessä alkoi tuntua taaskin nälkä ja nyt tuntuikin niin kiivaasti,\nettä pyörrytti ja hänen täytyi istua. Hän päätti lähteä käymään Matin\npirtille, ehkä Kaisalla olisi lainata leipää. Kaisa oli ennenkin monta\nkertaa vähästänsäkin häntä auttanut. Pikku Juhoa varoteltuaan pitämään\nhuolta pienemmistä hän läksi. Hänen täytyi mennä sivu Toikan, sillä\nMatin pirtille ei vienyt muuta polkua kuin se, joka kulki Toikan\nakkunan ohitse. Hän koetti kiirehtiä, ettei Toikalla havaittaisi hänen\nmenoaan. Mutta Helena osuikin olemaan akkunassa ja luuli hänen tulevan\nheille. Mutta Henti kiiruhtikin sivutse ja hänestä tuntui, että Helena\nkatsoi hänen peräänsä. Hänellä oli niin huonot kenkärajat, että varpaat\nja kantapää näkyivät. Ennen hän ei ollut välittänyt siitä, mutta nyt\nkun tiesi Helenankin akkunasta näkevän, hävetti häntä. Minkätähden?\nSitä hän ei tiennyt. Hän kiiruhti vaan polkua pitkin ja tunsi\njalkojensa palelevan.\n\n— Se kurja, joka ei viitsi kenkiäkään paikata, jupisi hän, kun saapui\nMatin tuvalle.\n\nMattikin oli kotosalla, istui sängyssään ja poltti tupakkaa. Kaisa\nnäkyi keittävän puuroa rukisista, hyvistä jauhoista.\n\n— Taitaapa siellä olla kuivanlainen ilma, arveli Matti.\n\n— Pakkanenhan tuntuu olevan, vastasi Henti ja meni takan luo\nlämmittelemään.\n\nKaisan kanssa alkoi hän sitten pakista yhtä ja toista ja hänen silmänsä\ntähtäilivät pataan, jossa puuro kiehui, nousten kuplina ylös.\n\n— Ovatkohan ne nyt kalliita ruisjauhot? kysyi hän ajatuksissaan.\n\n— Eivät ne kuulu kallistuneen sitten syksyn. Niitä kuulutaan tuotaneen\nniin paljon, etteivät lopu kesken, vaikka pitkäkin talvi tulisi,\nselitti Matti tyytyväisen näköisenä.\n\n— Onpa se Jumalan kiitos hyvä. Kovin ovatkin kehnoja täänvuotiset\nohrajauhot. Ei meille muualta ole otettukaan kuin pappilasta, mutta ne\nvaan olivat, ettei koossa pysynyt leipänä, selitti Henti.\n\n— Eivät ne joka talossa semmoisia ole. Meidänkin on otettu Saarelasta,\nmutta syödä sitä saattaa, vaikkei se rukiin vertaista ole. Mutta\npappilan rouva kokoaakin kaikki huonoimmat ja niillä maksaa työmiesten\npalkkoja. Minäkin kun olen siellä halkoja hakannut, on minullekin\ntarjonnut monta kertaa, vaan minä sanoinkin heti, että jos ei teillä\nparempia jauhoja ole, niin en huoli ollenkaan, antakaa rahaa, kyllä\nminä jauhoja porvarista saan. Mutta siinä tiuka tuli. Rahaa ei\nolisi raaskinut antaa eikä parempia jauhojakaan. Viimein lupasi\nrukisia jauhoja, mutta vaati paljoa enempää kuin porvari. Silloin\nminunkin pisti nokkaan... Täytyi antaa ja sittenkuin olin saanut mitä\nhalonhakkuusta olin saamassa, arveli, ettei annetakaan työtä enään...\nniin hävyttömälle miehelle. Se oikein sopii, arvelin minä vuorostani,\nminulla kyllä onkin työtä muualla, vaikka yötkin tekisin, ja niin\nläksin, puheli Matti.\n\n— Semmoinen se on hävytön pappilan rouva, sanoi Kaisakin.\n\n— Kovinhan se on maailmassa kiinni siksi kun on papin vaimo, myönsi\nHentikin.\n\n— Paljon minä olen maailmassa työtä tehnyt ihmisille, vaan en koskaan\nole tavannut niin hävytöntä palkan maksajaa kuin pappilan rouva. Jos\nvaan tällä päällä pysynen, ei nähdä tätä miestä pappilassa työssä...\nsanon minä sen verran, puhui Matti taas.\n\n— Kyllä kai sinulla on työtä muuallakin... Nytkin on moneen paikkaan\nkäyty hakemassa halkoja hakkaamaan, sanoi Kaisakin ylpeästi ja katsoi\nHentiin, että tuommoinen se minulla on mies.\n\nKaisa oli keittänyt puuron valmiiksi, pani sitä puukuppeihin ja käski\nMatin syömään.\n\n— Tule sinäkin Henti maistamaan rukista puuroa, käski hän sitten\nHentiäkin.\n\nHentiä ei tarvinnutkaan kahdesti käskeä. Hänellä oli niin nälkä ja teki\nniin mieli, ettei ollut voinut pysyä yhdessä kohdin niin kauvan, että\npuuro valmistui.\n\n— Kylläpä on hyvää puuroa, sanoi Henti syödessään.\n\nHe söivät sitten kaikin äänettöminä, lapset vaan riitelivät ja sotkivat\nkasvonsa ja vaatteensa puuroon.\n\n— Olkaa tappelematta, sanoi Kaisa, mutta ei viitsinyt nousta pyyhkimään\nheidän puuroisia kasvojaan.\n\nHenti oli saanut ensimmäisen nälän puuskan tyydytetyksi. Tuntui olo jo\npaljoa paremmalle.\n\n— Kävitkö Toikalla tullessasi? kysyi Kaisa.\n\n— En käynyt, enkä taida heti käydäkään, vastasi Henti.\n\n— Se on se Helena niin kummallinen ihminen. Se haukkuu kaikkia ihmisiä\nja lappaa niitä juorujaan ja tekee selvää muiden elämästä, sanoi Kaisa.\n\n— Semmonenhan se on. Ei hänen oma elämänsäkään, jos huhuissa on perää,\nole niin rapea. Puhutaanhan hänestä vaikka mitä. Luulee kai muutkin\nsemmoiseksi kuin itsekin, puhui Henti.\n\n— Pappilan rouvan kanssa ne nyt ovat kuin rakkaimmat sisaret... Helena\nkutoo nytkin rouvalle mattoja... He sopivatkin oikein yhteen, pappilan\nrouva ja Helena, molemmat samallaisia juorukelloja, arveli Kaisa.\n\n— Kyllä kai muut ihmiset ovat päivillä heidän hampaissaan, lisäsi Henti.\n\n— On se koko papin rouva, arveli Mattikin ja nousi syömästä.\n\n— Kasti Jumala! kiitteli Henti.\n\nMatti hommasi tupakkaa piippuunsa ja alkoi haastelemaan:\n\n— Halonhakkuuseen tästä pitää lähteä. Ei tässä mökissä kauan kontillaan\npysyttäisi, jos en minä tässä olisi matkassa. Olen minä ajatellut\npyytää teidän Juhoa kumppaniksi. Ikävänlainen siellä on metsässä aivan\nyksin. Mutta kun me Juhon kanssa yhdessä lähtisimme, niin alkaisi\nhalkoja tulla. Harvalta mieheltä se puu niin kaatuu kuin siltä Juholta.\n\n— Kun sen saisikin liikkeelle, sanoi Henti.\n\n— Olen minä tänäpäivänä aikonut käydä häntä puhuttelemassa. Johan hän\nalkaa olla tavallisessa terveydessä, arveli Matti.\n\n— Kyllä kai se terveyden puolesta sinne kykenee. Koe nyt Matti sitä\nviekoitella matkaan. Se olisi niin kovin, kovin hyvä, että... sanoi\nHenti.\n\n— Kyllä minä käyn tässä, lupasi Matti.\n\nHenti kiitti vielä kerran puurosta ja läksi. Hän juoksi aika kyytiä\nsivu Toikan, ei vilkaissut akkunaankaan ja sitten polkua pitkin kotio.\nHän oli niin hyvillään, ettei muistanut, koska olisi tuntenut itsensä\nniin iloiseksi. Sillä hän toivoi, ettei Juho viitsi kieltää, kun Matti\npyytää, että kai kuitenkin häpeää sen verran, että lähtee. Hän kyllä\nkoettaisi tulla toimeen yksinkin, haalata heiniä suolta ja näreiköstä\npuita. Parasta hän toivoi ja toivoi Juhon koteentuvan.\n\nPuolenpäivän aikana Juho tulikin, koira perässään. Hän oli nähtävästi\nhyvällä tuulella ja ensiksi otti povestaan kolme ruisleipää, laski ne\npöydälle ja sanoi:\n\n— Leipää on ja lihaa on kohta sen verran kuin pappilassa.\n\nLapset huomasivat leivät ja alkoivat pyytämään:\n\n— Isä, taittakaa palanen, isä.\n\nJuho taittoi palasen jokaiselle, nuorimmallekin, ja pisti omaan\nsuuhunsakin.\n\n— Ala sinäkin, hyvä ihminen, syömään, käski hän vaimoaankin, taittoi\nleivästä itselleen lisää ja antoi koirallekin.\n\n— Kyllä tässä liha kiehuu, jahka ilta pimenee, arveli hän.\n\nHenti ei ollut nähnyt Juhoa niin hyvällä tuulella pitkiin aikoihin, ei\nsittenkuin kesällä.\n\n— Mutta mitähän ne ihmiset sanovat, kun saavat tietää, että me hevosen\nlihaa syömme Kurikan emäntäkin aikoi ajaa ulos huoneestaan semmoisen\nihmisen, jonka tietäisi hevosen lihaa syöneen.\n\n— Mistä ne sen saavat tietää? Ja jos saavatkin, ei tee mitään. Ennen\nsyön vaikka harakoita, ennenkuin alan työtä tekemään hävyttömille\ntalollisille, sanoi Juho.\n\n— Joko se ruuna on tapettu? kysyi Henti.\n\n— Jo. Ja minä sen nyljin. Kun tulee pimeä lähden noutamaan lihoja.\n\nHentiä puistatutti ja tuntui kuin rutto tarttuisi, kun hevosen lihaa\nsyö, vaan muistaessaan mitä Järvelä oli sanonut, rauhoittui hän\nvähitellen. Hän päätti mielessään, että ennenkuin hän kuitenkaan syö,\nkäy hän Järvelässä, isännältä vielä vakuudeksi asiaa tiedustelemaan.\nJärvelä ei ainakaan saattaisi väärin puhua ja hänhän ymmärsi kaikki\nasiat niin hyvin. Mutta Juho oli kummallisen iloisella mielellä\njuurikuin ei puutetta kuuna päivänä olisi tuntenut. Vaimolleenkaan ei\nollut niin ystävällinen ollut pitkiin aikoihin.\n\n— Mutta minunhan se piti lähteä heinään, sanoi hän ja toimitti resuista\nturkkia ylleen.\n\nHenti katsoi häneen kummissaan, että mikä tuolle miehelle nyt on\ntullut, kun on niin työlystillä, että pyytämättä heinäänkin lähtee.\n\n— Pitääpä ottaa kirves mukaan, että saan panna muutamia riekon ansoja\nsuokorpeen, vaikka eihän sitä näy metsälintuakaan tänä talvena olevan\nniinkuin ennen, puhui Juho mahtavasti, ja ikäänkuin menisi hän tekemään\nmitä ihmeellisimmän ihmetyön astui hän leveänä ulos, kirves olalla.\n\n— Mikähän sille nyt on tullut, kun se on noin virkkuna, ajatteli Henti.\n\nJuhon mentyä tuli hetken kuluttua Mattikin.\n\n— Juho meni suolle heinään, vaan kyllä hän pian palaa takaisin, sanoi\nHenti.\n\nMatilla ei ollut kiirettä, hän päätti odottaa. Pani piippuunsa tupakkaa\nja haasteli:\n\n— Kyllä tämä talvi taitaa monelle olla kamala talvi, kun vielä\nennustavat kovia pakkasiakin tulevan... kylmällepä tuntuu tämä\nteidänkin pirttinne. Meillä vaan on niin lämmin, että kun oikein\nlämmittää, niin vaikka silakka seinällä paistuu.\n\n— Aikoi se Juhokin syksyllä tätä tampata ja haalata lisää kalua\nullakkoon, vaan eihän siltä tule, vaikka aikoo ja aikoo, selitti Henti.\n\n— Teillä sittenkin on vereksempi elämä, kun teillä on lehmä, aina siitä\nmaitotilkan saapi. Mutta nyt kun on karjan anti niin lujassa, että\nvaikka puhtaan rahan maksaisi, ei saa, sanoi Matti.\n\n— Niinhän se kuuluu olevan, tiesi Hentikin.\n\nSiinä sitten puhelivat yhtä ja toista. Henti siinä koetti korjailla\nhuonetta ja lasten pukujakin parannella.\n\nIltahämärässä saapui Juhokin. Hän oli pakannut melkoisen läjän heiniä\nkelkkaan, että palavaan oli taipaleella tullut. Poskiparta oli kuurassa\nja kankeat viikset jäässä. Pirttiin tullessa hänellä oli sylillinen\nkapusta- ja lusikkapuita, jotka hän romahutti uunin eteen, hitustakaan\nkumartamatta.\n\n— Merkillistä, ettei yhtään metsälintua pidä näkemän, ei jälkiäkään,\nsanoi hän Matille.\n\n— Vähä sanovat kaikki olevan. Katovuonna on kaikkia vähä. Muistan minä\nsen nälkävuoden, josta on aikaa kolmattakymmentä vuotta, ei silloinkaan\nollut yhtään lintua Silloin se sentään oli hätä, vaan nyt ei kannata\npuhua mitään, puhui Matti.\n\n— Mikäs hätä nyt on... Valmiissa maailmassa, arveli siihen Juhokin.\n\nHetken kuluttua alkoi Matti esitellä halonhakkuuta Juholle. Hän\nselitti laveasti ja houkuttelevasti, sanoi metsän olevan hyvän ja\npalkan myöskin. Herralan metsärannalle he asettuisivat asumaan ja yötä\nolemaan. Sunnuntaisin kävisivät kotonaan ruokaa noutamassa viikoksi.\n\nJuho kuunteli äänettömänä ja ryki väliin. Kun Matti lopetti puheensa,\nsanoi Juho:\n\n— Ei se näin lyhyen päivän aikana taida lyödä leiville, arveli hän.\n\n— Älä huoli. Tulossa käsin se sentään on, kun vireästi on parissa,\npuolusti Matti.\n\n— Olisi kevät-aika, niin kukaties lähtisin, vaan ei se tämmöisinä\npäivinä maksa vaivaa. Enkä minä oikein joudakaan Ja eikä minulla ole\nsemmoisia kenkiäkään, joilla metsään tarkenisin, esteli Juho yhä.\n\nMatti koetti parastaan, mutta Juho toi tuhansia syitä esiin, toinen\ntoistaan somempia.\n\nViimein Matti herkeni ja lähti pois.\n\n— Minä tässä lähtisin itseäni palelluttamaan sydänmaalle, arveli hän\nMatin mentyä.\n\nHentin teki mieli alkaa häntä nuhtelemaan laiskuudesta, vaan tiesi jo\nvanhasta, ettei se mitään auta, ja hän oli vaiti.\n\n— Tuo Mattikin on kummallinen, kun viitsii pyytääkään... sairasta\nmiestä, kummaili Juho yhä.\n\n— Minun täytyy lähteä jostakin hakemaan jauhoja, mutta kun nuo\nkengätkin ovat niin rikki, ettei niillä tarkene, sanoi Henti.\n\n— Pane nämät minun kenkäni, kyllä tarkenen Saarelaan niillä sinun\nkengilläsi, kun panen lujasti heiniä, ehdotti Juho.\n\nJa he vaihtoivat kenkiä\n\n— Nytkö sinä aijot sitä hevosen lihaa noutamaan? kysyi Henti.\n\n— Nyt, nyt. Hae sinä vaan jauhoja, että saadaan panna velliksi,\nlihavelliksi tän'iltana. Käy Järvelässä jos et muualta saa. Sano\nJärvelälle, että heillä on iso edesvastaus, jos me kuolemme nälkään\nlapsinemme. Sano niin, jos ei muuten anna, neuvoi Juho.\n\nHenti veti Juhon turkin ylleen ja solmisi huivin sen päälle. Lapset\nolivat jo nukkuneet muut paitsi pikku Juho. Henti varotti häntä\npysymään hereillä siksi kunnes hän palaa. Poika lupasi. Juho jäi vielä\nkenkiä sovittelemaan jalkaansa, mutta Henti lähti.\n\nHän kulki minkä ennätti suoraan Järvelää kohden. Tielle näkyi jo\nisännän kamarista jalkalampun valo, totta kai isäntä oli kotona. Mutta\nluultavasti oli siellä taas joku istumassa ja pakisemassa, ettei saisi\nkahden kesken isännälle puhua ja kysyä.\n\nPihalle tultua näki hän kahden miehen tulevan rappusia alas. Ne olivat\ntalon isäntiä toisesta kylästä.\n\n— Eivätköhän ne opi sekä Kumpulussa että Kaaperin Kustissa ymmärtämään,\nmitä se merkitsee, että laiskana makaa ha ha, nauroi toinen isännistä.\n\n— Totta kai oppivat, arveli toinenkin ja sitten menivät he hevosensa\nluo ja läksivät ajamaan.\n\nHenti astui ylös rappusia ja meni pirttiin. Vanha muori kehräsi\npiisin luona. Henti kysyi isäntää, mutta muori oli kuuro. Henti kulki\netemmäksi ja tirkisti isännän kamariin, joka oli pirtin vieressä.\n\n— Kotona se on, sanoi muorikin nyt, kun huomasi, että Henti katsoi\nisännän kamariin.\n\nJärvelä istui yksin kamarissaan kirjoitellen. Hentiin tuotti jotakin\nvastustamatonta pelkoa, kun näki tuon jäykän miehen jäykät kasvot ja\nkun muisti mitä isännät äsken pihalla puhuivat. Hän muisti kuitenkin\nnälkäisiä lapsiaan ja rohkaisi luontoaan ja astui isännän kamariin.\n\n— Jaa, sanoi Järvelä, kun silmäsi häntä, otti piippunsa, sytytti\ntupakin ja huokasi.\n\nHenti alkoi selvittämään Järvelälle Juhon toimesta ruveta hevosen lihaa\nsyömään ja tiedusteli oliko se vahingollista, jos sitä söisi.\n\n— Mistä miehesi saapi hevosen lihaa? kysyi Järvelä.\n\nHenti selvitti, että Saarelassa oli hevonen ammuttu, Juho oli sen\nnylkenyt ja lihat oli luvattu palkaksi.\n\n— Vai niin. No syökää vaan, mitäpä vahingollista se olisi, sanoi Järvelä\n\n— Mutta pyytäisin minä isäntää, ettei isäntä sanoisi kenellekään, pyysi\nHenti.\n\n— Ollaan sanomatta, mutta eikö se miehesi jo ala kyetä työhön?\n\nHenti kävi äänettömäksi.\n\n— Minä tunnen sen miehesi, se luultavasti luottaa, että köyhäinhoito\nruokkii hänet koko talven. Vie terveisiä, että on olemassa vanhempia,\njotka paremmin tarvitsevat kunnan apua kuin te: kaksi nuorta ihmistä\nvielä.\n\nJärvelä puhui kylmästi ja Hentistä tuntui niinkuin siinä puheessa olisi\njotakin katkeraa tunteen ja vihan purkausta. Häneen tuli semmoinen\npelko ja vavistus, ettei uskaltanut enään mitään puhua, vaikka mieli\nteki pyytää jauhoja.\n\n— Mitä sinulla on asiaa muuta? kysyi Järvelä yhä kolkommasti.\n\nHenti koetti sopertaa, ettei heillä ollut leipäpalasta.\n\n— Minä en tiedä siihen mitään, koettakaa muualta ja muutenkin olen\njo katunut, että kävin takaukseen niiden lehmäinne vuoksi. Kylällä\nkuulutaan puhuttavan yhtä ja toista sopimatonta sinusta ja minusta: he\neivät ole vielä unhottaneet niitä entisiä aikoja. Älä käy siis tässä\ntalossa enään. Nyt taidat jo ymmärtää, että se oli sinun onnettomuutesi\nja minun heikkouteni, ettet huolinut minun ojennetusta kädestäni... vai\nkuinka?\n\nViimeiset sanat puhui Järvelä pehmeämmällä äänellä, jossa ilmausi\nkatkeraa kaipausta ja pettymystä.\n\nHentiin teki se niin oudon vaikutuksen. Yht'äkkiä levisi hänelle\nsilmäin eteen oma kurja elämä ja selvisi mieleen, ettei hän ollutkaan\nrakastanut miestään pitkiin aikoihin, niinkuin olisi tullut rakastaa.\n\nEi hän enään voinut mitään selvittää eikä pyytää. Kuin itkun seasta\nsanoi hän hyvästin ja meni.\n\nHentin mentyä huokasi Järvelä syvään, pisti piippuunsa ja alkoi\nkirjoittamaan.\n\nKotiaan mennessä kävi Henti melkein joka talossa jauhoja pyytämässä,\nmutta ei ollut kenelläkään antamista tai eivät halunneet antaa.\n\nHän sai siis tyhjin suin ja tyhjin käsin kävellä kotiaan päin. Hän ei\nmuistanut, että elämä koskaan ennen oli tuntunut niin suivasalle ja\nniin kolkolle kuin juuri nyt. Sillä häntä kadutti, ettei hän ollut\nymmärtänyt silloin paremmin ja tuntenut paremmin Juhoa, vaikka kaikki\nhäntä laiskaksi sanoivat. Ja nyt täytyi sen rötkäleen kanssa alkaa\nhevosen lihaa syömään. Mitä se Juho huolii, joka on niin kovin ryötän\nluontoinen muutenkin, jos syökin hevosen lihaa, vaan minä en kyllä...\nmieltä minulta kääntää, ajatteli hän.\n\nKun Henti pääsi kotia, oli Juho palannut Saarelasta. Pimeän päässä\nhän oli pannut lihat isoon metsäkelkkaansa ja vetänyt kotio. Ei ollut\nkukaan nähnyt hänen tulevan. Ja nyt oli hän jo kantanut lihat ullakkoon.\n\nNälkä kun oli, oli Juho jo hommannut padan piisiin ja leikannut aika\nkappaleen hevosen reittä kiehumaan.\n\n— Täällä kiehuu lihaa kuin Egyptissä ennen, arveli hän Hentille\n\n— Siinä herkut sinulla on, sanoi Henti.\n\n— Saitko jauhoja...?\n\n— En saanut... Miks'et sinä itse viitsi koskaan käydä jauhoja\nhakemassa, vaan minun se pitää juosta edestakaisin kuin oravan, sanoi\nHenti tuskaantuneesti.\n\n— No kelpaa tämä tämmöinen lihava liha jauhoittakin. Muistan minä\npoikasena, kun isä-vainaja keitteli hevosenlihaa, kuinka sitä syötiin\nja mässättiin, tuumaili Juho vaan ja hämmenteli kapustalla kiehuvia\nlihapaloja.\n\n— Siksipä sinusta tuommoinen hevonen on tullutkin! Hevosen sinä olisit\ntarvinnut saada vaimoksesikin, etkä minua, sanoi Henti.\n\n— Katsoppas kuinka rasvaista lientä... katsoppas, arveli Juho vaan.\n\n— Älä tuossa horise ja saarnaa, että mieltä kaivaa, mokoma teko-sairas,\nsanoi Henti pisteliäästi.\n\n— Pidä suus' kiinni nyt, taikka tässä nousee taas vesisade... sinä\nnyt muka... Mitähän se sinä luulet syöneesi lapsena. Äitisihän kantaa\nvieläkin, mistä löytää kuolleita vasikoita ja muuta pilaantunutta\nroskaa. Semmoista sinä olet syönyt, mokoma mampselli, joka olet niin\nhyvää sukua.\n\nHenti pillahti itkuun ja ääneensä voivotti.\n\n— Älä alakkaan siinä taas vesitellä, vaan tule laittamaan keittoa\npöydälle, että päästään maata, komensi Juho.\n\nVähitellen Hentikin taas tyyntyi. Eihän siinä auttanut itkut eikä\nparkumiset, ei se sillä kumminkaan paranisi. Täytyi tyytyä siihen mitä\noli ja mitä tuli.\n\nJuho ja lapset söivät lihaa niin makeasti, että Hentinkin alkoi mieli\ntehdä.\n\n— Maista sinäkin, kehoitti Juho.\n\nHenti maistoi ja lopuksi söi nälkään aikalailla.\n\n— Ei ole enään hätää. Nälkä se on, joka tekee toran perheesen, arveli\nJuho syötyään ja paneusi levolle.\n\n\n\n\n5.\n\n\nHyvin tiukalle otti eläminen Kaaperin Kustissakin. Ei ollut paljon\nminkäänlaista, johon olisi voinut päin kääntyä syöntiä varten. Joka\nkonstia oli koetettu. Oli koetettu saada lainaksi ja velaksi, mutta\nkun talollisilla oli jo edellisiltä vuosilta kokemus minkämoinen\nvelanmaksuja Kaaperin Kusti oli, ei kukaan uskaltanut antaa. Ja kesän\ntienestit olivat loppuneet.\n\nOli siis hyvin laihat eineet Kustissa\n\nJotakin oli keksittävä, sillä nälkä ja pakkanen ahdistivat.\n\nMuina talvina olivat he pyytäneet lintuja ja jäneksiä ja eläneet\nniillä, vaan nyt ei ollut asiaa metsään, sillä lintuja ei näkynyt\nyhtään ja jäneksiäkin kovin vähän.\n\nTöitä olisi ollut, vaan ei olisi viitsinyt tehdä, olisi pitänyt\nsaada suunnattomat palkat ennenkuin Kusti poikineen olisi liikkeelle\nlähtenyt. Kusti oli tekomies, että pystyi nikkaroimaan yhtä ja\ntoista pirtissäkin. Kapustoita ja lusikoita oli mainio tekemään ja\nsuksentekijä oli verraton.\n\nSuksia oli Kusti nytkin tehnyt poikineen useoita pareja, mutta ei ollut\nsaanut vielä niitä myydyksi. Mutta eräänä päivänä saapui pelastava\nenkeli Kustin pirtille. Tuli näet pitäjän nuori vallesmanni ja osti\nkaikki sukset Kostilta sekä maksoi hyvän hinnan.\n\nMutta ei loppunut ilo siihenkään.\n\nVallesmanni näet tilasi Kustilta suksia niin paljon kuin ehtii tehdä.\n\n— Mitä vallesmanni niin paljoilla suksia tekee? kysyi Kusti\n\n— Niitä lähetetään ympäri Suomen maata ja ulkomaillekin, selitti\nnimismies.\n\n— Ovathan ne niissä sanomalehdistä lukeneet, että sukset ovat tulleet\nhyvään huutoon siellä hiihtokilpailussa, arveli Kusti.\n\n— Niin ovat, ja varsinkin tämän puolen sukset. Koettakaa tehdä\nkelvollisia suksia, etteivät löydä vikoja, kehotti nimismies.\n\n— No minä se juuri olenkin suksien tekijä, tuskin niitä muualla tehdään\nsemmoisiakaan, kehui Kusti.\n\n— Niin minä olen kuullutkin, myönsi nimismies, sanoi hyvästit ja meni.\n\n— Nuori mies tuo vallesmanni, arveli Kusti.\n\n— Nuorelta näyttää, arveli akkakin.\n\n— Mutta sen perästä alkoi Kaaperin Kustissa taas reilu elämä.\n\nKahvia juotiin, että sitä tuli sillekin ajalle, jona eli täytynyt\npaastota. Ja muutenkin parani elämä kaikin puolin.\n\nKusti ja poikansa olivatkin tulleet vallan virkuiksi ja työtätekeviksi.\nKusti höyläsi suksia ja poika kulki metsässä hakien suksipuita. Ja\nkun vireästi olivat matkassa, saivat he hyvänkin päiväpalkan. Ja\nvallesmanni kävi tuon tuostakin uusia suksia tilaamassa.\n\nKumpulan Juhollekin koittivat hauskat ja huolettomat päivät. Syötyään\nvankan keitoksen aamusilla, lähti hän tavalliselle kyläretkelleen\nmuihin mökkeihin.\n\nNyt oli Kaaperin-Kustissakin hauska oleskella ja katsella kun Kusti\nhöyläsi suksia, painoi, voiteli ja paistoi. Vaan Juho ei milloinkaan\npysynyt istumassa tultuaan Kustin pirtille. Heti toimitteli hän sänkyyn\npitkäkseen, poltteli pahalta löyhkäävää tupakkia ja puri piipun periä.\nSiinä hän makaili seljällään ja katseli Kustin työtä. Väliin lausui\njonkun sanan ja näytti niin tyytyväiseltä ja onnelliselta.\n\nMutta tieto oli levinnyt ympäri kylää, että Kumpulassa hevosen lihaa\nsyötiin, vaikka Juho luuli sen salaisuutena pysyvän. Ja paljon ilvettä\nja roskasia juttuja kuului kylältä siitä, vaan Kumpulassa ei niistä\njutuista tietty mitään.\n\nJa siksi Juhokin niin täyteläisenä ja hyvillään makaili päiväkaudet\nmuissa mökeissä, panematta rikkaa ristiin.\n\nKaaperin Kusti, suuri konna, alkoi häneltä noin kautta rantain\nkyselemään, että kuinka se ruuan saalis oli hyvä Ja eräänä päivänä, kun\ntaaskin loikoi sängyssä, loikoi ja haukotteli, arveli Kusti:\n\n— Kovin liha taitaa raukaista, he he.\n\n— Ei sitä ole meillä itse toki syöty, koira ne on syönyt ne lihat,\nsanoi Juho.\n\n— Vaan ullakossahan sinulla kuuluvat ne lihat olevan, tiesi Kusti yhä.\n\n— Eivät ole, siellä ovat olleet pirtin alla, puolusti Juho.\n\n— No, valhetta ne myöskin puhuvat, sanoi Kustikin Juhon puoleen.\n\nVaan ei Juho pannut pahakseen Kustin tuumia, kulki samaten kuin\nennenkin Kustin hommaa katsomassa ja söi hevosen lihaa niinkuin oli\nalottanutkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä ennen Joulua kävivät ilmat yhä kolkommiksi ja kiskoi öisin\npaukkuvia pakkasia. Alkoi jo muutamissa mökeissä hätyyttelemään eläjiä.\nKaaperin Kustillakin oli niin kylmä pirtti, että vesi jäätyi sangossa.\nEikä se kumma ollutkaan, kun puuta ei viitsitty hankkia, vaikka kaksi\nmiestä oli talossa. Hädin tuskin saatiin sen verran, että leipää\npaistettiin, vaan uupua tahtoivat silloinkin. Vaan kun pakkanen yhä\nkiihtyi, niin jopa otti Kustin poikineen liikkeelle, täytyi lähteä\nmetsään puun hakuun. Ja Kusti oli niitä miehiä, jotka eivät arastele\nmennä kenen metsäpalstaan hyvänsä. Ja hyvin ymmärrettävää on, ettei\nsitä kauvas viitsitty mennä, kun läheltäkin sai. Varastivat siis\nkenen palstasta sattui ja toivat kuorman kotio. Talolliset koettivat\nKustin vehkeitä pitää silmälläkin, vaan aina hänen onnistui tuhansilla\nvalheilla ja koukuilla päästä pälkähästä.\n\nKamala ja kolkko oli Kumpulankin pirtti, melkein kylmempi kuin Kustin.\nJuho ei viitsinyt käydä metsässä puun nounnissa kertaakaan, vaan\nHenti-paran täytyi näreiköstä sylissään ressata kaiken polttopuun,\nnavettaankin.\n\nPirtti olikin niin kylmä, että lapset tahtoivat paleltua. Sinisinä ja\nkangistuksissa kompuroivat sängyssä ja vikisivät. Ja nuorin lapsi oli\nalkanut sairastamaankin. Vikisi ja rääkkyi, että surkeaa oli kuulla.\nHentinkin terveys alkoi huonota. Hän tunsi usein kauheaa pahoinvointia\n— ja väliin vilutti, että hampaat helisivät suussa. Välisti hän\nvoivotteli ja pyysi Juhonkin auttamaan häntä, noutamaan edes puita\nja pienentämään niitä. Vaan Juho ei ollut millänsäkään. Saatuaan\nmaarunsa täyteen makaili hän tyytyväisenä, parempia aikoja vartoen.\nEikä hän viitsinyt yrittää mitään työtä, ei että olisi puhteella\njonkun lusikan tehnyt, vaikka lusikkapuita oli tuonut kuivamaan.\nAinoa, joka häntä huvitti, oli koira. Ja toisinaan sattui, kun osui\njostakin saamaan sanomalehtipaperia, että hän innostui leikkaamaan\npaperihevosia. Hän saikin niistä melko sieviä, ettei olisi uskonut niin\nkömpelön miehen tekosiksi. Niitä kuvia hän sitten asetti akkunaan ja\nseinille liistaroitsi. Ihmetteli itsekin suurta kykyään ja lahjoitti\njalomielisesti niitä muihinkin mökkeihin. Niitä oli Kaaperin Kustissa,\nloikalla ja Matilla ja monessa muussa mökissä. Semmoista työtä Juho\nteki.\n\nToikan pirtti oli valoisa ja lämmin, että huvikseen siellä oli.\nEikä siinä pirtissä oltu laiskana. Iisakki höyläsi varhain aamusta\niltahiljaseen. Usein käveli Kumpulan Juhokin Toikalle lämmittelemään.\nOli hauska siellä haukotella, kun oli lämmintä ja valoa.\n\nLämmin oli Matin pirttikin, vaikka oli jo hyvin vanha. Vaan Matti\nvarustikin pöksäänsä joka syksy, ettei pakkanen päässyt joka\nseinänraosta sisälle niinkuin Kumpulassa teki. Matilla oli siis\nlämmintä yllin kyllin, vaikka muutoin tahtoi olla huononlainen siivo\nhuoneessa, varsinkin paha haju.\n\nMatille Kumpulan Hentikin usein juoksi lämmittelemään. Toikalla Henti\nei enään käynyt. Oli kuullut kaikki roskaset jutut, joita Helena\nhänestä oli pitkin kylää levitellyt, ja niin sydämestään pahentunut\nHelenalle, että ennen päätti kärsiä minkälaisia vaivoja hyvänsä,\nennenkuin menisi mitään pyytämään Toikan Helenalta.\n\nHentille ei ollut vielä kukaan pistätellyt hevosen lihan syönnistä,\nvaikk'ei hän juuri ollut muita tavannutkaan kuin Matin Kaisan. Henti\nluuli, ettei sitä kylällä vielä tiedettykään. Mutta eräänä iltana, kun\nHenti meni Matille, otti Kaisa puheeksi asian.\n\n— Tuo Toikan Helena, joka kaikki tietää, se tässä kävi eilen.\nSanoi teillä syötävän Saarelan vanhan ruunan lihoja. Minä sen luin\nmahdottomaksi, mutta Helena kovasti vakuutti niin olevan. Päätin kysyä\nsinulta, että onko asiassa perää, puhui Kaisa.\n\nHenti istui äänettömänä, ei puhunut sinne eikä tänne.\n\nMutta Kaisa jatkoi:\n\n— Vaikka eihän sitä ihminen tiedä mitä vielä syöpi, ennenkuin täältä\nsurun laaksosta pois kutsutaan.\n\nHentikin huokasi syvään ja sanoi:\n\n— Onhan se ne lihat Juho Saarelasta noutanut ja syöttänyt koirille.\n\n— Sanoinhan minä Helenalle, etteivät kai ne sitä lihaa itse syö, oli\nKaisakin uskovinaan.\n\n— Koirat sitä ovat syöneet, vakuutti Henti vieläkin, mutta samalla\ntuli hänelle kova kiire kotia ja sanomatta hyvästiä hän läksi. Mutta\nmennessään Toikan sivu, huusivat Toikan lapset portailta:\n\n— Saarelan ruunan lihaako teillä syödään!\n\nHenti katsahti jälkeensä, vaan ei virkannut lapsille mitään.\n\n— Äitinsä kai heidät oli siihen neuvonut, ajatteli hän\n\nTultuaan kotia oli Juho keittämässä.\n\nHenti pillahti katkeraan itkuun ja alkoi sadatella Juhoa.\n\n— Ole sinä syömättä, minä ja lapset vaan syömme, lohdutti hän Hentiä.\n\nJuho ei enään kulkenut kylässä niin usein kuin ennen. Häntä oli\nkamalasti pilkattu Kaaperin Kustissa ja Toikalla, ettei haluttanut\nenään mennä niihin mökkeihin makailemaan.\n\n— Osaisit edes suksia tehdä niinkuin Kaaperin Kusti, joka ansaitsee\nniin paljon, sanoi Henti.\n\n— Se vaan onkin ansiota! Hakea ensin suksipuita metsistä monta päivää.\nEi se niin hyvää ole kuin luulet, puolusti Juho.\n\n— Vaan hyvinpähän elävät Kustissa, juovat kahviakin, sakeaa kuin\ntervaa, sanoi Henti.\n\n— No, eletäänhän tässä mekin, arveli Juho ja silmäsi lihakeittoon.\n\nJouluaattona pantiin pikku-Juho ympäri kylää joulu-kostia kerjäämään.\nÄidin kengät sovitettiin jalkaan ja isän pikku-turkki köytettiin ylle\nJa isonlaisen kelkan sai hän peräänsä.\n\n— Käy joka talossa, neuvoivat häntä isä ja äiti.\n\nPikku Juho läksi ja tunsi itsensä onnelliseksi, kun kerran pääsi\nvapauteen. Hän olikin ikäisekseen tavattoman vikkelä ja kookas.\n\nMennessään tiellä tapasi hän muitakin joulu-kostin kerjääjiä. Mutta\nMatin-Kallen kanssa he lyöttäysivät yhteen seuraan. Vankat kun olivat\nmolemmin, hätyyttivät he muut eri haaralle.\n\n— Koninlihaahan teillä syödään, huusivat ne muut suutuksissaan\npikku-Juholle.\n\nMutta Juho ja Kalle menivät. Päättivät mennä kylän päähän ja sieltä\nalkaa. Pappila oli ensimmäinen talo kylän päässä. Sinne siis ensiksi\nmenivät.\n\nRouva osuikin olemaan kyökissä. Pojat seisahtuivat oven suuhun, eivätkä\npoloset hoksanneet ottaa lakkia päästään.\n\n— Lakki pois päästä, neuvoi rouva.\n\nPojat tottelivat ja panivat lakin suunsa eteen.\n\n— Kenen tuo toinen poika on? kysyi rouva.\n\n— Se on Matin Kalle, vastasi Juho.\n\nPappikin osui tulemaan kyökin ovelle.\n\n— En bra nätt gosse, han liknar alldeles sin mor, sanoi rouva papille.\n\nPappikin katseli mielihyväliä Juhoa, joka näytti terveeltä ja\niloiselta, ja varsinkin olivat silmät erinomaisen kauniit.\n\n— Mitä äiti ja isä nyt tekevät, kysyi pappi Juholta.\n\n— Ei isä tee mitään, keittää lihaa, vastasi Juho vilpittömästi.\n\nRouva ja pappi puhuivat ruotsia keskenään.\n\n— Mistä teillä sitä lihaa niin on keittää, kysyi rouva taas Juholta.\n\n— On sitä ullakossa vielä paljon.\n\n— Entä onko leipää, kysyi rouva taas.\n\n— Ei ole leipää vähääkään, ei ole ollut koko talvena yhtään palasta,\nilmoitti Juho ja lisäsi:\n\n— Isä ja äiti pyysivät, että rouva antaisi leipää tai jauhoja\njoulu-kostiksi.\n\n— Ja meidän äiti pyysi lihaa, ei ole ollut koko talvena murustakaan,\npyyteli Matin Kalle.\n\n— No mitä sinun isäsi tekee? kysyi rouva taas Matin Kalleltakin.\n\n— Halkoja hakkaa Kuoppalan korvessa ja äiti kehrää, selitti Kalle.\n\nVieläkin kyseli rouva, tutki ja uteli kovin tarkoin yksityiset\nseikatkin. Vaan sittenkun mielestään oli saanut tarpeeksi tietoja,\nasettui ja läksi pojille antamaan joulu-kostia.\n\nJuholle hän antoi kaksi ruisleipää ja Kallelle lihakappaleen. Pojat\nkiittelivät niinkuin heitä oli neuvottu, panivat saaliinsa pusseihin\nkelkkoihinsa ja kiiruhtivat tielle.\n\nJoka talon he kävivät ja useasta heille annettiinkin, mutta vielä\nuseammasta saivat lähteä tyhjin käsin, Juho varsinkin. Kallelle kaikki\nantoivat, vaan Juholle ei. Sanottiin, että isäsi on niin laiska mies,\nei kannata antaa, tehköön työtä.\n\nUseassa talossa Juho itkikin, vaan talosta lähdettyä lohdutti Kalle\nhäntä ja antoi osan saaliistansa Juhollekin.\n\nNiin saapuivat Järveläänkin.\n\nJärvelän vanhalta emännältä he ensin pyysivät, vaan eukko uhkasi heitä\nluudan varrella. Mutta kotona oli poikia jo opetettu ja ilmoitettu,\nettei säpsähtää, jos Järvelän vanha muori heitä sattuisi hätistelemään.\n\nJa eukko hätistelikin, kyyditsi pojat kujasta ulos, vaan pojat eivät\nmenneetkään matkoihinsa. He odottivat nurkan suojassa, että eukko meni\npoikki pihan navettaan ja hilpasivat sitten sisälle, suoraan isännän\nkamariin.\n\nHe sanoivat asiansa.\n\nMatin Kallen Järvelän isäntä tunsi, vaan Kumpulan Juhoa hän ei ollut\nkoskaan nähnyt.\n\n— Kenen sinä olet poika? kysyi hän ystävällisesti Juholta, joka seisoi\nsiinä niin tanakan ja komean näköisenä.\n\nJuho ilmoitti.\n\nJonkunmoinen raskas tunne kohosi Järvelän rinnassa ja puhkesi pitkään\nhuokaukseen. Ja semmoinen tunne yhtäkkiä valloitti sydämen, että teki\nmieli ottaa tuo repaleisiin köytetty poika syliinsä ja suudella häntä.\n\n— No tulkaa tänne, sanoi hän samalla ja meni ulos.\n\nHän antoi heille runsaanlaisesti monenlaista syötävää ja lopuksi ojensi\nhän Juholle pienen pussin ja sanoi:\n\n— Vie tämä äidillesi.\n\nMutta matkalla teki poikain mieli katsoa mitä pussissa oli. Juho ensin\nkyllä vastusti, vaan Kalle kortti ja kehoitti ja viimein sai Juhonkin\nsuostumaan.\n\nHe pysähtyivät tielle ja Juho kai voi säkistään kaikenlaisten\nruoka-aineitten seasta pussin, jonka Järvelän isäntä oli käskenyt\näidille viedä. Pojat aukasivat sen ja ihastuivat, sillä päällimmäisenä\noli iso sokerikappale. Alempana oli pieniä papuja, joita he eivät\ntunteneet, mutta sokerista he haukkasivat ison palasen kumpikin.\n\nSitten jatkoivat matkaansa taas, kävivät vieläkin taloissa ja yhä\nlisääntyi kuorma kelkkaan.\n\nLopulta saapuivat kotia. Juho poikkesi Kumpulaan kelkkoineen, mutta\nKalle ponnisteli kapeaa polkua Toikalle ja siitä sivu kotiaan päin.\n\nSanomaton riemu tuli Kumpulaan Juhon tultua. Siinä äiti ja isä ja\nkaikki lapset olivat polvillaan säkin ympärillä, syöden leipää ja\nihmetellen.\n\n— Entä tämä pussi, mistä tämän sait ja mitä tässä on, sanoi Henti, kun\nhuomasi pussin.\n\n— Sen lähetti Järvelän isäntä ja käski antaa teille, ilmoitti Juho.\n\nHenti silmäsi pussiin ja alkoi itkemään.\n\n— No mikä nyt? kysyi isä-Juho ja meni hänkin katsomaan pussin sisältöä.\n\n— Turkanen... puhtaita kahvia! Jumal'auta saakin joulukahvit monesta\naikaa... jo tänä iltana, sanoi hän hyvillään.\n\n— Voi, voi sitä miestä, sanoi Henti.\n\n— Ole hyvilläsi siinä, äläkä tursua, koska saat kohta kuuman kupillisen\nkahvia. Pahako sekin, että ihmiset sinua muistavat, porisi Juho ja\nväänsi leipää suun täydeltä.\n\n— Järvelästä minä tämän limpun sain, ilmoitti pikku-Juho.\n\n— Anna tänne lapseni, se pannaan talteen ja syödään vasta huomenna,\nsanoi Henti.\n\n— Anna vähä maistaa, pyysi isä-Juho.\n\n— Onhan siinä muuta ruisleipää, säästetään tämä jouluksi, sanoi Henti.\n\nSinä iltana tuntui olevan hauskempi Kumpulassakin. Lapsetkin iloitsivat\nja hyppelivät. Mutta Henti pysyi vakavana ja miettivänä. Illempänä\nhommattiin kahvia, jota ei oltu saatu sitten menneen kesän maistaakaan.\n\nIloa oli Matin pirtilläkin, kun Kalle saaliineen saapui.\n\n— Täällä on iso säkillinen, äiti, tulkaa auttamaan, sanoi Kalle jo\novelle tullessaan.\n\nÄiti riensi ja haalasi säkin pirttiin.\n\nToikan Helenakin osui silloin olemaan Matilla, varta vasten kai lie\nuteliaisuudesta tullutkin.\n\n— Oletpa sinä saanut jos minkälaista, ihmetteli Kaisa.\n\n— Lihaakin noin paljon, ihmetteli Toikan Helenakin.\n\n— On, ja leipää monenlaista. Pitääkin panna tässä lihaa kiehumaan, että\non keitto valmis siksi kun isä tulee, arveli Kaisa hyvillään.\n\nKallelta kyseltiin tarkkaan, mitä hän mistäkin talosta oli saanut.\n\n— Tuon lihapalan sain pappilasta ja tämän isomman Järvelästä, selitti\nKalle.\n\n— Vähäpä pappilan rouva raski antaa, sanoi Kaisa\n\n— Monta on tahtojaa siitä talosta, puolusti Toikan Helena.\n\n— Niin vainkin.\n\n— Saiko Kumpulan Juho yhtä paljon kuin sinäkin? alkoi Helena udella.\n\n— Ei saanut...\n\nKalle ei uskaltanut ilmoittaa, että hän oli jakanut saaliistaan\nKumpulan Juholle, pelkäsi äidin suuttuvan.\n\n— Vai ei saanut... sepä kumma! Saiko Järvelästä lihaa noin ison\npalasen? tiedusteli Helena taas.\n\n— Sai, ja isäntä antoi vielä pussin, jossa oli sokeria iso kappale ja\nsemmoisia pieniä papuja pohjalla, selitti Kalle.\n\n— Vai niin. Sitä vanhaa rakkautta, sanoi Toikan Helena ja nauraa\nvirnisti kuin mokoma.\n\nKaisaakin vähän hymyilytti.\n\nVaan Toikan Helena oli kuullut taas soman uutisen ja hyvillään läksi\nhän kotiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulu-aamuna oli hirvittävä pakkanen.\n\nKirkkoon ei näkynyt menevän yhtään ihmistä. Ei kuulunut aisatiukujen\neikä kulkusten hauskaa helinää. Ilma oli kirkas ja pohjasesta puhalteli\npureva tuuli. Metsä oli Valkosen huuran peitossa ja huoneen nurkissa\npakkanen paukkui ja räiski.\n\nToikan Helena oli varustautunut kirkkoon. Hänellä olikin vaatetta, että\ntarkeni, vaan ei ollut köyhemmällä väellä yrittämistäkään. Mennessään\nKumpulan sivu johtui hänelle mieleen poiketa sisälle katsomaan, että\nolisi sitten selvittämistä pappilan rouvalle. Jo ulkona huomasi hän,\nettei ollut puun tikkua rappusten edessä ja tämmöinen tulipalo-pakkanen.\n\n— Ovat tänne tainneet jo kuolla ja paleltua koko joukko, ajatteli hän,\nkun meni sisälle.\n\nLapset ja Juho makasivat vielä. Henti istui piisin luona ja keitti\nkahvia. Helenan sisälle tullessa ryntäsi pakkas-ilmaa oven täydeltä jo\nennestään kylmään pirttiin.\n\n— Hohhoh... jopa teillä on kylmä pirtti, alkoi Helena.\n\nSiihen ei vastattu mitään.\n\n— Lähdin katsomaan, että jos täältä joku lähtee joulukirkkoon, arveli\nhän sitten.\n\nEi siihenkään vastattu.\n\n— Kahvin keitossapa sinä täällä olet, arveli hän sitten ja meni\nlähemmäksi Hentiä.\n\n— Saatiin tässä jouluksi, sanoi Henti.\n\n— Porvarissa onkin nyt erinomaisia kahvia. Toiset kehnompaa lajia,\ntoiset verrattoman väkeviä ja hyviä. Ne paremmat ovat sittenkin\nantosammat ottaa, vaikka kalliimpiakin ovat. Kumpaa lajia sinä otit?\nkysyi Helena ja tähtäili Hentiä silmiin, että mitä tuo nyt osaa\nvalehdella.\n\nVaan Henti ei ollut kuulevinaan koko kysymystä, paranti vaan tulta ja\nrykäsi kerran.\n\n— Tässäpä ollaan ylpeitä ja vähäpuheisia, sanoi Helena, nousi ylös ja\nmeni.\n\n— Mitähän tuo nyt täällä kävi nuuskimassa, arveli Henti, Helenan mentyä.\n\n— Taisi kadehtia, kun näki sinut kahvinkeitossa, arveli Juhokin\nsängystään.\n\nHenti oli saanut kahvin valmiiksi. Hän tarjosi miehelleen ja antoi\ntilkan lapsillekin.\n\n— Ala sinä nyt hommaamaan pirttiin lämmintä, minä menen navettaan.\nOn niin pakkanen, että navetassa oli lanta kylmettynyt ja seinät ja\nlaattia kuurassa. Ellei ala heti lauhtumaan, niin kyllä kai ne nuo\nlehmä-rukat kylmettyvät, puheli Henti.\n\n— Ei taida sitten kannattaa nousta tänäpänä ylös ollenkaan... jos\npolvilleen nousisi, tuumaili Juho.\n\n— Sinulla on aina sinun tuumasi, sanoi Henti, köytti ryysyjä ylleen ja\nmeni navettaan.\n\nIlma tuntui purevalle ja vavistutti ja paleli. Hän tuli katsoneeksi\npuu-varoja ja näki, ettei ollut kuin muutamia pieniä sirpaleita\nrappusten päässä. Ja joulu oli ja huomennakin vielä oli sunnuntai...\nTäytyi hakata nyt jouluna puita taikka mennä pois, muuttaa Matin\npirtille, paleltuminen ja kuolema muuten tulisi, epäilemättä...\n\nNavetassa hän pillahti itkuun ja semmoinen kuuman raivokas ajatus\npaisutti sydäntä. Teki mieli ottaa se kirves-kalsu sieltä porrasten\npäästä ja lyödä sillä Juhoa, tuota laiskaa ja kelvotonta, joka ennen\nantoi lastensa ja vaimonsa paleltua, kuin viitsi puita hakata.\n\n— En minäkään kaikkia jaksa... voi, voi kun saisi kuolla pois, huokasi\nhän.\n\nNavetassa oli täysi talvi, oli kuuraa niin paksulta pilttuissa ja\nlattialla, että jäljet jäivät. Lanta oli kylmettynyt kuin timantti. Kun\nolisikin puita, joilla lämmittäisi, niin olisi tämä toki lämpimämpi,\najatteli hän.\n\nJa siinä tuli palellessa mieleen se, että Matin Kaisa oli toki\nonnellinen ihminen. Hänellä oli lämmin pirtti ja tavattoman pitkä\npino kuivia halkoja pirtin päässä. Hätäkös hänellä Ja sekin juolahti\nmieleen, että mitäs jos jonakin yönä kävisi Matin tai Toikan pinolla ja\nottaisi kelkkaan...?\n\nTultuaan taas navetasta pois alkoikin päivää tuntua, vaan pakkanen yhä\nkiihtyi.\n\nPirtin perässä oli iloinen valkea, joka levitti valoa ja lämmintä. Juho\nistui tulen ääressä.\n\nHenti silmäsi uuniin ja huomasi, että siellä oli hakatuita aidaksia,\njotka paloivat niin kovin hyvin, kuivia kun olivat. Hän aavisti, että\nJuho oli jonkun aidasta, sillä väliä kun hän oli navetassa, käynyt\nvarastamassa. Yritti jo kysymään, mutta malttoikin mielensä. Oli niin\nsanomaton nautinto istua siihen tulen ääreen ja lämmitellä.\n\n— Mitähän ne siinä Kaaperin Kastissakin polttavat, sanoi Juho.\n\n— Kuka ties... onpa siinä aitoja likellä, vastasi Henti pistelevästi.\n\n\n\n\n6.\n\n\nJoulusta alkaen vasta alkoivat hirvittävät pakkaset. Pakkasten\nlisäksi liehtoi pureva pohjatuuli ja teki ulkona olemisen melkein\nmahdottomaksi. Harvat olivatkin liikkeellä, ne eivät ensinkään, joilla\nei ollut välttämätöntä tarvetta. Mutta usealla oli toki tarve metsään,\nsillä puuta ei ollut kasassa ja puita piti olla hirveät määrät, jos\nmieli tarjeta huoneessakin. Kaikille se oli kovaa koettelemista,\nniillekin, joilla oli hyvin varustetut huoneet. Köyhillä ja\nmökkiläisillä oli kaikkein kurjinta.\n\nJa pakkasta yhä riitti.\n\nAlkoi kuulumaan kylältä monenlaista surkeutta ja valituksia. Melkein\njoka talossa olivat akkunat jäässä kuin kinokset ja pirtit kylmät.\nVaan navetat olivat muutamissa taloissa kuin kellarit, että kumma oli,\nkun eivät lehmät kuolleet. Vähissä hengin ne kuitenkin elivät, vaan\nehtyivät, etteivät lypsäneet kuin puolen entisestä. Kaikki ihmiset\nolivat kuin kangistuksissa ja muuta ei puhuttu kuin pakkasesta ja siitä\nmitä tuhoja se missäkin talossa oli tehnyt.\n\nPakkasten yhä kestäessä alkoi liikkua huhuja suurista tukkimääristä,\njoita kruunu antaa köyhälle kansalle kuluneena kesänä kohdanneen kadon\ntakia. Huhut kävivät aina varmemmiksi ja viimein puhuttiin sitä täytenä\ntotena. Se tieto lämmitti kaikkien ihmisten sydämiä, sillä köyhäinhoito\nrasitti kauheasti talollisia ja apua piti antaa nyt semmoisillekin,\njotka eivät ennen olleet sitä tarvinneet.\n\nJärvelälle siitä kai oli ensin tieto tullut. Sillä heti kun mökkiläiset\nsaivat huhun kuulla, alkoi heitä kulkemaan Järvelässä aivan myötäänsä,\ntiedustelemassa asian todenperäisyyttä.\n\nSiitä oli Järvelälle paljon vaivaa ja todellista huolta, sillä usea\ntahtoi jo etukäteen jotakin syömistä.\n\nMökeissä siellä takakadulla oli elämä alkanut käydä kuolemaksi, vaan\nkun saatiin tietää, että kruunu rupeaa auttamaan, levisi lämmin tunne\nkangistuneisiin sydämiin ja elämän toivo heräsi.\n\nKaaperin-Kusti sen sanoman toi Kumpulaan.\n\n— Ei ollakaan enään talollisten varassa, lopetti hän kertomuksensa.\n\n— Kukahan sinne kruunun kansliaan on käynyt sanomaan, että täällä hätä\nja nälkä on? kysyi Juho.\n\n— Sanomalehtiin ne ovat kirjoitelleet ja siitä on kruunun sydän\nheltynyt ja antanut kaikille köyhille, selitti Kaaperin Kusti.\n\n— No jopa oli kumma... niin se Jumala varjelee, ettei tarvinnut\nhätääntyneenä ruveta ilmaiseksi taloissa työtä tekemään, siunasi Juho.\n\n— Juuri niin. Jo minä olen sanonutkin, että eivät ne minua kumminkaan\nsaa työhönsä, ja nälkään ei saa ketään tappaa... Kuuluu tämä meidän\nkuvernöörimme niin jalosti puolustaneen meitä, että tähänkin pitäjään\nannettiin.\n\n— Hyvä mies. Mutta kuinka monta tukkia ne antavat kullekin? tiedusteli\nJuho taas.\n\n— Minä olen sitä asiaa paljon tutkinut, ja niitä jaetaan sen mukaan\nkuin kukin on varoissa. Paremmin toimeentuleville annetaan vähemmän,\nmutta köyhille enemmän. Ensin jaetaan kullekin osansa ja sitten myydään\nkaikki tyskyssä puulaakiin ja rahat annetaan sitten köyhille.\n\n— No voi turkanen! Vai rahat! Kai niitä karttuu...\n\n— Juuri niin. Kuivat setelit. Kukin saa ostaa mitä tahtoo, siihen ei\nole talon Jusseilla puhumista mitään.\n\n— No se tuli aika maailmaan! Niinhän se onkin vanhain sana, että maa\nelättää maatessakin.\n\nJa Kusti ja Juho ihmettelivät, mainoivat ja kehuivat, ja siitä heillä\noli kaikkein hauskin, kun tiesivät, ettei tarvitse tehdä työtä, että\nsaa maata ja mässätä, kun muualla syödään petäjän kuorta kuin pukki.\n\n— Mutta koskahan niitä jaetaan. Tarvitsisi olla silloin saapuvilla,\netteivät ylön vähää antaisi, arveli Juho.\n\n— Päivää en vielä varmaan tiedä, mutta piakkoin se tapahtuu. Ja\nkun kerta on kullekin osansa jaettu, niin silloin se alkaa elämä.\nPuulaakeista saa sitten sen nojalla jauhoja ja kahvia, että vilkkuu,\nselitti Kusti.\n\nJa siitä kesti puheen ainetta ja hauskalle tuntui.\n\n— Ei kai niitä varakkaille anneta, semmoiselle kuin esimerkiksi\nToikalle, arveli Juho.\n\n— Ei anneta. Kuuluu olevan semmoinen määrä, että ei niille, jotka\nmuutenkin toimeen tulevat, vaan semmoisille, joilla on paljon lapsia\nniinkuin sinullakin tässä ja taas tämmöisille vanhoille niinkuin minä —\nmeille annetaan, selitti Kusti taas.\n\nKun olivat siinä aikansa ihmetelleet, läksi Kusti viimein kotiinsa.\n\nKumpulan Juho oli tullut niin hyvälle tuulelle, ettei vertaa, oli\nHentillekin ystävällinen ja puheli:\n\n— Näet sinä, ettei minun tarvinnut talon työhön mennä paleltumaan.\n\n— Kohta me tässä palellumme omaan pirttiimme, sanoi Henti.\n\n— Ei hätää vielä.\n\nJuho oli joulusta saakka varastellut talollisten aitoja ja polttanut\npirtin pesässä. Nyt kulki hän öisin suksilla niityillä, varasteli\nhaasio-riukuja ja tolppia, ja kun osui tyhjälle heinäladolle, purki hän\nparret kelkkaansa. Sillä keinoin pysyivät sulina, vaikka vaikeaa oli\nsittenkin, sillä pirtti oli pakkasten yhä kestäessä niin jäähtynyt,\nettä seinät olivat sisäpuoleltakin paksun kuuran peitossa. Lehmät\nolisivat epäilemättä kuolleet, mutta varastetuilla puilla pidettiin\nsiinä sen verran lämmintä, että elivät. Muuta hyötyä niistä ei\nollutkaan, sillä ne olivat ehtyneet umpi-nisään, ettei ollut tilkkaa\nkummallakaan.\n\nPuiden puute oli kova muillakin mökkiläisillä, paitse Toikalla ja\nMatilla. Heillä oli pitkät pinot pirtin seinämillä.\n\nKaaperin Kustissakin hankittiin paleltua puoliväkisten. Vaatetta ei\nollut, että olisi metsään tarjennut, ja kengät olivat kovin huonot\nsekä Kustilla että pojalla. Vaikka olivat ansainneet suksien teolla\nhyvänlaisesti, ei oltu äyriä pantu vaatteisiin, kaikki oli mennyt\nruokaan ja kahviin. Suksipuutkin olivat loppuneet, eivätkä olleet\ntarjenneet uusia noutamaan.\n\nJa pakkanen yhä hätyytti.\n\nEnnen oli Kaaperin Kusti talven aikana pitänyt hevosta ja oli hänellä\nvieläkin talli pirtin päässä. Mutta nyt täytyi tallin hajoittaa ja\npolttaa, jos ei halunnut välttämättömästi paleltua. Vaan pian oli\ntallikin poltettu ja taas oli hätä kädessä. Ei auttanut muu kuin öisin\nlähteä liikkeelle ja varastaa puita mistä sai. Ja Kusti olikin rohkea.\nHän meni suoraa päätä ihmisten halkovajoihin, kokosi kelkkaansa halkoja\nminkä jaksoi vetää ja haalasi kotiaan. Sitä hommaa hän oli jo kauvan\naikaa pitänyt.\n\nKurikasta oli Kusti monena yönä peräkkäin noutanut halkoja. Kurikassa\nalettiinkin huomata, että pino aleni liian pian ja epäili Kurikan\nisäntä heti Kaaperin Kustia, koska yleisesti tiedettiin Kusti pahaksi\nnäpisteliäksi. Ja päätti hän käydä katsomassa mitä Kustissa poltettiin.\n\nJa kun taas seuraavana yönä oli halkoja kadonnut, läksi hän aamulla\nliikkeelle ja päätti tehdä lopun Kustin vehkeistä.\n\nMennessään poikkesi hän Kumpulaan.\n\nPaksu ja mahtava savu nousi Kumpulastakin sekä pirtistä että navetasta.\n\n— Mitähän ne tässäkin polttavat, ajatteli hän.\n\nSisälle tultua huomasi hän uunin luona ison kasan halkoja, jotka\nnäyttivät ladon parsista tehdyiltä.\n\n— Teilläpä puun viljaa on, sanoi hän Juholle.\n\n— Kesällä kokosin joesta kulkevia lautoja ja minkä mitäkin, valehteli\nJuho.\n\n— Vai niin. Kenenkä rannassa ne sinulla ovat? tiedusteli Kurikka.\n\n— Tuoll' ovat rannassa, vastasi Juho.\n\nKurikka koetti kautta rantain ottaa selvää yhdestä ja toisesta\npykälästä, mutta onnistumatta. Hän otti puheeksi Kaaperin Kostinkin,\nmutta Juho ei sanonut tietävänsä, mitä Kustissa poltettiin.\n\nNiin sai Kurikka lähteä.\n\nMutta hänelle johtui mieleen Toikan Iisakki, aina rehellinen ja kunnon\nmies. Päätti käydä Iisakilta tiedustelemassa, että olisiko Iisakki ehkä\nnähnyt Kustia tai Kumpulan Juhoa liikkeellä.\n\n— Minä en heistä niin paljoa välitä koko miehistä, että tietäisin missä\nhe kulkevat tai mitä mökeissään polttavat. En ole käynyt kummassakaan\nkoko talvena, sanoi Iisakki.\n\n— Tuo Kumpulan Juho sanoi kesällä koonneensa vesiajolta kaikenlaista\npuunroskaa ja sanoi niitä polttavansa, sanoi Kurikka.\n\n— Kyllä kaiketi se on viitsinytkin! Puun puute on ollut kaiken syksyä,\nettei paljo hammastikkua ole koko pöksässä ollut, selitti Helenakin.\n\n— Vissiin varastaa aitoja ja muuta, arveli Kurikka taas.\n\n— Mistäpä muualta saisi niin viljalta puuta. Ei ne halotkaan\nitsekseen tule kartanolle, ellei vaivaa näe ja toimita. Kumpulan Juho\nei ole nytkään kaikkena talvena käynyt kertaakaan metsässä, siitä\nnäreiköstä läheltä täytyy Hentin ressata kaikki puut. Millä he siinä\ntarkenevatkin! Pirtti kuuluu olevan kuurassa sisältäkin, selitti Helena.\n\n— Kyllä se on synty-laiska mies se Juho, tuumasi siihen Kurikka.\n\n— Mikäpä heillä on hätänä. Paremmat päivät niillä nyt on kuin ennen.\nLihaa syödään kolmasti päivässä ja kahvia keitetään väkevää kuin\ntervaa, sanoi Helena.\n\n— Mistä niillä kahviakin on keittää? Minusta saisi kiittää Jumalaa,\njoka jaksaisi leipämurun ansaita.\n\n— Hyvät isännät sitä kahvia antavat vanhoille helluilleen, sanoi Helena.\n\nIisakki yritti Helenaa häikäsemään, että pidä suusi kiinni, vaan Helena\noli taas päässyt puhetuulelle ja hänen kieltään ei sitonut maa eikä\ntaivas.\n\nKurikka ymmärsi heti mitä Helena tuolla lauseellaan tarkoitti ja arveli:\n\n— Kumma minusta oli, kun se Järvelä meni takaamaan ne lehmät.\n\n— Sanon minä sen verran, että jos näitä pakkasia yhä riittää, niin\nkyllä kuolevat lehmät, sanoi Helena.\n\n— Jaa, Järvelä saa maksaa minulle, kuka käski mennä takaamaan. Minä en\nhelpota, puhui Kurikka kuin vihassa.\n\n— Epäilemättä joutuukin maksamaan. Jos eivät kylmettyisi niin\nnälkään ne kuitenkin kuolevat... Heiniä ei ole kuin huonoja runsuja\nSaarelan suolla ja vähä niitäkin. Oljet ja ruumenvähäset jo syksyllä\nvaihetettiin jauhoihin porvarille. Nälkään ne kuitenkin kuolevat. Ja\npaleltuvatkin. Toissa-aamunakin olivat hännästä kylmettyneet laattiaan,\ntiesi Helena yhä selittää.\n\n— Ei kai ne lypsä mitään.\n\n— Lypsä! Ei ole maidon tilkkaa kummallakaan.\n\n— Kyllä sekin lehmän pito kannattaa. Mutta niinkuin sanottu: Järvelän\nvahinko se on, ei minun.\n\n— Olisikin hyvä, että Järveläkin näkisi, mitä se maksaa, että auttaa\nsemmoista laiskaa joukkoa, toivoi Helena.\n\nKääntyi sitten heidän keskustelunsa armopuihin ja halusi Helena\ntiedustella Kurikalta miten puut jaetaan ja kenelle kaikille annetaan.\n\n— Valtion määrä on semmoinen, että ainoastaan niille saapi antaa, jotka\nkykenevät itse tukin-hakkuuseen, siten saaden samalla työ-ansiotakin,\nselitti Kurikka.\n\n— Se muuttaakin asian. Kaaperin Kusti tässä on ilonnut, että aivan\nilman ne tulevat, että herraselämä tässä alkaa keskellä katovuotta\ntiesi Helena.\n\n— Eilen illalla kuulutaan puita jaetun. En ole ollut siellä, vaikka\nvalta kai minullakin olisi ollut sinne mennä. Mutta jakakoot kuinka\nparhaiten ymmärtävät, en huoli, puhui Kurikka.\n\n— Kai ne tuolle Kumpulan Juhollekin antavat. Henti kuuluukin iloinneen,\nettä ei tarvinnut Juhon lähteä talon työhön, kun nyt kruunu alkaa\nruokkimaan, sanoi Helena taas.\n\n— Totta kaiketi antavat, vaan jos minä olisin määräämässä, niin ei\nKaaperin Kustiin yhtään puuta. Kuolkoot nälkään, kun eivät viitsi työtä\ntehdä — se olisi heille parhaiksi. Kuka käskee mässätä kesällä kaiken\nansionsa ja talven tullen pitäsi piirin sitten laiskoja elättää. Jos\nminun vallassani olisi, niin ei kenellekään laiskalle apua. Saataisiin\nnähdä, että viime hädässä sentään ryhtyisivät työhön. Ja jos eivät\nyrittäisi, niin kuolkoot ja haudattakoot pystyyn, puhui Kurikka\näkäisenä.\n\nLopulta sanoi hän sitten, ovella mennessään:\n\n— Pidä sinä Iisakki tuota Kumpulan Juhoa silmällä, että jos hän öisin\non liikkeellä.\n\n— Eipä taida minulla tulla vahtia pidetyksi, arveli Iisakki\nvastaukseksi.\n\n— Ne ovat kaikki samanlaisia nuo mökkiläiset, mutisi Kurikka mennessään.\n\nHän lähti nyt Kaaperin Kustin tuvalle, sinne hiukan taaemmaksi. Kustin\ntuvalta ei noussut savua eikä näkynyt valkeaa. Näytti kuin ei olisi\nvielä herättykään.\n\n— Vieläköhän ne kelvottomat nyt nukkuvat, ajatteli Kurikka mennessään.\n\nTultuaan tuvalle, alkoi hän pitämään poliisitutkintoa ulkokausteella,\nettä näkyisikö siellä heidän halkojaan. Vaan ei näkynyt puun tikkua\nminkäänlaista. Hän huomasi tallin puretuksi ja arvasi heti, että puun\npuutteessa oli täytynyt se polttaa. Kun joka sopen oli tarkastanut,\nkävi hän sisälle.\n\nHuoneessa olikin pienessä läkkikiilussa tuli, vaikk'ei sitä ulos\nhuomannut, akkunat kun olivat niin vahvan jään peittämänä.\n\nKumma kyllä, tuntui pirtti jotenkin lämpimälle, vaikka pakkanen oli.\nKustin vaimo kutoi sukkaa kiilun ääressä uunin luona, Kusti ja poika\nmakasivat. Kurikka silmäili huoneen joka loukkoon, mutta hän ei\nhuomannut missään halkoja.\n\n— Onpa teidän pirttinne siksikin lämmin, sanoi hän.\n\n— Ei tämä kaikkein kylmin ole. Mihinkä sitä nyt ollaan matkassa näin\naamuvarhaisella? äänteli Kusti sängystään.\n\n— Ei tätä edemmäksi. Kun kävin Toikalla, niin ajattelin, että pistäyn\nsinuakin katsomassa kuinka niitä suksia sinulla valmistuu, tuumaili\nKurikka.\n\nMutta Kusti arvasi vallan hyvin, missä tarkoituksessa Kurikka oli\nliikkeellä, oli arvannut jo ennen ja varustanut halot piiloon, jos\nosuisi millä hetkellä hyvänsä tulemaan. Ja tiesi myös Kurikka jo\nvanhastaan, ettei ollut helppo Kustin vehkeitten perille päästä.\n\n— Teill' on vissiin jo pirtti lämminnyt, koska näin lämpimältä tuntuu,\narveli hän noin niinkuin sivumennen.\n\n— Jo on lämminnyt, täytyy aikaseen lämmittää, aamuksi jähtyy riivatun\nkylmäksi, puhui Kusti.\n\n— Kuinka ne ihmisrukat lienevät tarjenneet näillä pakkasilla, surkeaa\nkai se muutamin paikoin on ollut Ja mistä sitä puutakaan on jaksanut\nsaada, arveli Kurikka taas.\n\n— Surkeaa on ollut, kovin on saanut paleltua ja olla kontassa koparat\nkaiket päivät. Pyhtilän isäntä sentään minulle on luvannut metsästään\npuita, että kun on tarjennut noutamaan, niin ei ole juuri palelluttu,\nvaan ei ole kaukana siitäkään, valitti Kusti.\n\n— Eipä teillä kartanolla näkynyt yhtään halkoa, sanoi Kurikka siihen.\n\n— Viimeiset poltettu tänä aamuna. Metsään pitäisi lähteä, kun\ntarkenisi, vastasi Kusti rohkeasti.\n\nArveli Kurikan isäntä, että turhaa olisi, jos enemmältä alkaisi tutkia\nja morkata, siitä ei kumminkaan tulisi asiaan sen parempaa selvää. Ja\npäätti hän tällä kertaa jättää tutkimuksensa sikseen, vaan vahvasti\nsydämessä uhkasi, että hän tekee lopun Kustin vehkeistä.\n\nSiitä kääntyi taas keskustelu armopuihin. Sillä niistä sitä enimmän\npuhuttiin koko pitäjässä, ettei muistettu pahkastakaan.\n\n— Kuvernöörin ansiota kuuluu olevan kaikki, että köyhistä huolta\npidetään, sanoi Kusti.\n\n— Kyllähän kuvernööri on parastaan koettanut, myönsi Kurikkakin ja\nhommasi poislähtöä.\n\nKurikan mentyä arveli Kusti;\n\n— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän, mitä se täällä kävi nuuskimassa.\n\n— Joo, mutta hukkaanpa meni he, he, nauroi poikakin vuoteeltaan.\n\n— Parahiksi ehti pesä päästä, ettei nähnyt halkoja, tuumasi vaimokin.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSeuraavilla viikoilla ei muusta puhuttu kuin armopuista, ja monenlaisia\nhuhuja oli liikkeellä. Köyhä kansa oli kovin hyvillään, varsinkin ne,\njoilla todellinen hätä oli. Mutta nekin mökkiläiset, jotka aika hyvin\ntulivat toimeen, joilla ei ollut kuin pari kolme lasta ja rahaakin\nkasassa, nekin alkoivat valittamaan köyhyyttään ja surkeuttaan ja\nkävivät Järvelässä myötäänsä vaikeroimassa, että paremmin saisivat\nJa jännitetyin mielin odotettiin sitä aikaa, jolloin saadaan tietää,\npaljonko kukin saa.\n\nJa jo tuli se päivä, jolloin saatiin tietää.\n\nKaaperin Kusti, joka piti tarkkaa vaaria asiain menosta, oli\nollut jok'ikisessä kokouksessa, jossa armopuista oli puhe. Hän se\noli nytkin matkassa, vaikka pakkanen oli, ja hän se toi sanomia\ntakakatulaisillekin, että miten oli päätetty. Muut eivät olleet saaneet\nkuullakaan koko asiasta, että milloin saadaan tietää, paljonko kukin\nsaa. Ja kovin oli reippaalla tuulella Kusti, tullessaan kylältä.\n\nKumpulaan hän ensiksi poikkesi.\n\nJuho arvasi heti, että tuopi Kusti sanomia.\n\n— No miten kävi? kysyi hän heti.\n\n— Hyvin kävi. Sata tukkia annettiin sinullekin, sanoi Kusti.\n\nJuho ei mielissään osannut mitään vastata.\n\n— Ja minulle annettiin kahdeksankymmentä, olisivat ne saaneet\nminullekin antaa sata puuta. Vaivanen mieshän minä olen ja vanha, ja\nvaimo on vähänäköinen ja kivulloinen, selitti Kusti, mutta nähtävästi\noli hän hyvillään.\n\n— Annettiinko Matille?\n\n— Ei annettu Matille. Hän tulee toimeen muutenkin, siksi ei annettu.\n\n— Elää se Matti niilläkin.\n\n— Elää kuin poika.\n\n— Myötäänsä ansaitsee nytkin halonhakkuulla.\n\n— Joo. Ja Toikan Iisakille ei myöskään.\n\n— Vielä hänelle, jolla on monta sataa markkaa pankissakin.\n\nNiin siinä keskustelivat siitä, että kenelle oli annettu ja kenelle ei.\n\nMutta Juho muisti vielä kysyä:\n\n— Annettiinko Suvitien Jaakolle?\n\n— Ei annettu.\n\n— Se oli väärin, ettei annettu. Jaakon olisi tarvinnut saada, vaikka\non nuori mies. On pitänyt olla kolmena kesänä peräkkäin äkseeraamassa\nparhaan tienestin ajan. Ja joukollinen mies. Väärin oli, kun ei\nJaakolle annettu, puhui Juho.\n\n— Ei ole kuitenkaan annettu.\n\nKumpulasta siirtyi Kusti Toikalle. Ja heti kun ovesta pääsi sisälle,\nalkoi selvittämään minkä ennätti.\n\nIisakki ja Helena kuuntelivat suu auki.\n\nJa kun Kusti sitten oli merkillisimmät seikat armopuiden jakamisen\nsuhteen selvittänyt, sanoi hän lopuksi:\n\n— Ja kun minä niistä puista saan rahat, niin ostan kannun viinaa\nmonesta aikaa.\n\nJaaritteli sitten vieläkin. Vaan Toikan väessä tekivät Kustin uutiset\nmyrkyllisen vaikutuksen.\n\nHelena alkoi ensin hokemaan:\n\n— Vai sillä lailla niitä on annettu. Laiskoille annettu ja niille,\njotka otsansa hiessä työtä tekevät, niille ei. Oliko sekin oikein, että\nKumpulaan annettiin? Kahdelle nuorelle ja terveelle ihmiselle? Olisi\nJuhokin työssä, kyllä tulisivat toimeen. Paljon paremmin Matti olisi\ntarvinnut. Vanhempi mieskin ja paljon lapsia. Vaan siltä se näyttää,\nettä laiskoja puolletaan, ja niitä, jotka työllään kokevat elättää\nitseään, etteivät olisi piirin niskoilla, niitä sorretaan. Kyllä\nmeillekin olisi saanut antaa. Samassa rajassa tässä oltaisiin mekin,\nkuin Kumpulassa ja monessa muussa mökissä, ellei tässä työtä tehtäisi\nja yritettäisi.\n\n— Mitäs teistä! Iisakki nikkarimies ja hyvissä varoissa olette, ette te\ntarvitse, sanoi Kusti väliin.\n\n— Me emme syökään kaikkia ansioitamme naamaamme niinkuin moni muu,\nsanoi Helena äkäisenä ja katsoi Kustiin sillä silmällä, että sinä et\nensinkään olisi tarvinnut mitään.\n\nKusti tiesi Helenan kovin suukoksi akaksi, joka uskalsi sanoa vasten\nnaamaa mitä tahtoi ja huomattuaan, että Helena alkoi olla pahalla\npäällä, lähti hän pois ja meni kotiaan ilmoittamaan ilosanomaa sinnekin.\n\nMutta Kustin mentyä alkoi Helena taas paapottamaan:\n\n— Ja tuolle Kustillekin antoivat. Semmoinen tienesti-mies on, ettei\nparempaa, ja nyt hyvin eläisivät tuolla suksien-teolla, vaan ei kuuluta\nenään viitsittävän niitäkään tehdä, kun ovat kuulleet, että kruunu\nalkaa heitä ruokkimaan.\n\nSamalla osui siihen tulemaan Matin Kaisakin, tuli polkua pitkin kotoaan\njuoksujalkaa, Matin vanha turkki yllään.\n\n— Istu sinäkin Kaisa, niin kuulet uutisia, sanoi Helena.\n\nKaisa istui ja tirkisteli kovin uteliaana.\n\nJa Helena alkoi selvittämään ja mainomaan ja ihmettelemään sitä\nvääryyttä. Ja hetken kuluttua puhkesi Kaisakin vihoissaan rähisemään\nja haukkuivat he ja nimittelivät kaikki ihmiset. Sillä Kaisakin oli\nvarmasti toivonut, että heillekin annetaan, vaikkeivät vielä olleet\npiirin apua tarvinneet.\n\n— Vaan on siinä Kumpulan joukollakin vielä yksi pykälä ja se on\npykälistä pahin, tiesi Helena.\n\n— Sepä hyvä olisi, toivoi Kaisakin\n\n— Kuuluu, näet, olevan määränä, että kaikkien, jotka armopuita saavat,\npitää mennä metsään tukin hakkuusen. Siinä taitaa tulla Kumpulan\nJuholle ja Kaaperin Kustille paha pykälä.\n\n— Kies'auta tuleekin. Olisi hauska tietää, millä Kumpulan Juhokin\ntarkenee, kun ei ole vaatetta, ei kenkiä.\n\n— Entäs Kaaperin Kustilla! Rikkinäiset kengät näkyi nytkin olevan\njalassa.\n\nJa sitten he yhdessä luettelivat Kumpulan Juhon ja Kaaperin Kustin\npahoja puolia.\n\n— Mutta se minusta kumma, oli kun ei Suvitien Jaakolle annettu. Makeaan\nolisivat hänelle armopuut menneet. Äkseerata kun on pitänyt monena\nkesänä, ei ole joutanut tienaamaakaan. Ja kivulloinen mies päälliseksi\ntuo Jaako. Ja kolme on lasta valmista, neljäs tulossa, tarpeesen olisi\nollut, puhui Helena.\n\n— Väärin on jaettu. Pitäisi kirjoittaa kuvernöörille ja valittaa, sanoi\nKaisa.\n\n— Jos minä kykenisin, niin heti kirjoittaisin, arveli Helena ja Iisakki\nsiihen lisäsi:\n\n— Kyllä niitä kirjoitusmiehiä on.\n\n— Totisesti pitäisikin valittaa, ilman armoa, sanoi Kaisakin.\n\nTuli sitten puheeksi Kumpulan väki.\n\n— Siinä herroiksi eletään tänä talvena. Lihaa keitetään kolmasti\npäivässä, vaikka ne sen vietävät kokevat sitä salaa tehdä, vaan onhan\nse nähty ja tiedetään, ett'ei siinä muulla elettäisi, sanoi Helena.\n\n— Se Hentikin kun kieltää ja sanoo, että koiralle syötetään niitä konin\nlihoja, tokasi Kaisa väliin.\n\n— En minä ole käynyt koko pöksässä, vaan nämä lapset ovat kehuneet,\nettä Kumpulassa syödään lihaa ja kahvia keitetään hi, hi, hi, nauroi\nHelena ilkeästi.\n\n— Niin kuulutaan tehtävän, niin ovat meidänkin lapset sanoneet, todisti\nKaisakin.\n\n— Ja kyllä minä nyt hyvin ymmärrän, minkätähden Kumpulaan on armopuita\nannettu, sanoi Helena taas, ilkeästi hymyillen.\n\n— No miksi? kysyi Kaisa uteliaana.\n\n— Sitä kun on kaunis ja on isäntäin tuttava, niin...\n\n— Jaa, jaa, minä tiedän... kyllä ymmärrän yskän.\n\nJa he alkoivat nyt yhdessä haukkumaan Hentiä. Omasta päätään sepitti\nHelena juttuja, toisen toistaan rumemman.\n\n— Sanotaan sitä niinkin, että se vanhin poika, Juho, ettei se taida\nolla niin vissi, vaikka sen isä olisikin isäntämiehiä.\n\nSenkin keksi Helena itse, sitä ei Kaisa ollut kuullutkaan, vaan vastasi\nkuitenkin:\n\n— Minä hyvin uskon... se on se Henti ollut kaiken aikaa niin\nkevytmielinen.\n\n— Ja Kaaperin Kusti siihen asiaan taitaisi jotakin tietää, vaan\narmopuut ne tukkivat suun, sanoi Helena taas omasta päästään.\n\nKaisa ihmetteli ja väänteli päätään.\n\nMutta Kumpulassa oli hauska sinä päivänä. Juho oli kuin enkeli. Hän\npuhutteli Hentiäkin kuin rakkainta morsiantaan, syötti koiralle mitä\nkäteensä sai ja lapsia hypytti sylissään.\n\n— Kyllä sinä sentään olet melkein lapsellinen täydeksi mieheksi, sanoi\nHenti leikinsekaisesti hänelle.\n\n— Niin, niin, nyt pitää olla iloinen. Kruunu ei anna poikainsa kuolla\nnälkään. Se pitää huolen meistä kaikista — lapsista ja sinustakin Henti\nja sinusta myöskin Kutti-parka, lateli Juho.\n\nHentin täytyi vasten tahtoaan hymyillä Juhon tuumille. Vaan Juho\ninnostui ja yritti jo kerran innossaan suutelemaankin Hentiä, vaan\nHenti väisti, sylkäsi ja sanoi:\n\n— Viitsit tuoda naamaasi! Koira nuoleskellut kaiken päivää.\n\nVaan ei Juho ollut siitä millänsäkään, hyväili vaan koiraansa ja lapsia.\n\nIllalla läksi hän porvariin. Oli aikomus semmoinen, että pyytäisi\nporvarilta niiden armopuiden nojalla lainaksi jauhoja ja vähä suoloja,\nTotta kai antaisi, kun tiesi, että hänellekin oli armopuita annettu.\n\nJa hän lähti.\n\nTullessaan oli hänellä monta leiviskää selviä ruisjauhoja säkissä ja\nkappa suoloja pussissa. Hän aatelikin kovin leveästi ja näytti peräti\nhyvin voivalle miehelle. Mutta mennessään erään mökin sivu kuuli hän\nsanottavan:\n\n— Tuo Kumpulan Juhopa se on hirmuisesti lihonnut ja on punanen kuin\nkukko.\n\nJa toinen ääni siihen vastasi:\n\n— Konin lihaa kun on syönyt koko talven, niin täytyy lihota.\n\nVaan Juho asteli menemään herroiksi sivutse, ei ollut kuulevinaankaan.\n\n— Te saatte siellä kärvistellä nälässä, mutta minä keitän ja syön lihaa\nkuin poika, ajatteli hän ja oli oikein hyvillään, että oli hoksannut\nottaa sen Saarelan ruunan lihat. Kuolema olisi muuten tullut, sillä\npiiri ei olisi tainnut paljoa auttaa.\n\nSinä iltana leivottiin Kumpulassa ruisleipää ja lihavelliä keitettiin,\n\n— Hätä ei ole tämän näköinen, arveli Juho syödessään ja söikin, että\norret naskuivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Toikan Helena eli kuin vaivan sijassa. Kihelmöitsi ja pahaa teki\nsydän-alassa ja mieli teki saada purkaa palava sisustansa jollekin\noikein voimallisella tavalla. Hän mietti ja mietti, että millä keinoin\nsaisi toimitetuksi asiat niin, että Kaaperin Kustilta ja Kumpulalta\notettaisiin annetut armopuut pois. Viimein hoksasi hän hyvän keinon\nmielestään. Hän puki ylleen ja aikoi lähteä liikkeelle.\n\n— Mihin sinä nyt lähdet, kysyi Iisakki.\n\n— Käväsen kylässä, vastasi Helena ja meni.\n\nHän käveli nopeasti sivu Kumpulan maantielle päin. Henti osui olemaan\npihalla, mutta Helena ei ollut häntä näkevinään, käveli sivu aika\nvauhtia.\n\nTielle tultua lähti hän Järvelään päin ja meni, että vinkui.\n\nJa Järvelään hän poikkesi.\n\nPirtissäkin oli paljon väkeä ja isännän kamarissa, jonka ovi oli auki.\nHelena meni istumaan lähelle isännän kamarin ovea ja kuunteli tarkkaan\nmitä keskusteltiin. Armopuista kuului olevan kysymys. Oli arveluja\nisäntäin kesken siitä, että oliko mahtanut tulla oikein jaetuksi eli\nsen mukaan kuin kruunu oli määrännyt. Välistä syntyi kova kiista, kun\ntoiset väittivät vastaan, että ei sille ja sille, vaan sille ja sille.\n\nTuli puhe takakatulaisistakin. Helena oli pelkkänä korvana ja kumartui\nlähemmäksi oven reikää.\n\n— Se minusta kumma oli, kun ei Matille annettu, sanoi joku joukosta.\n\n— No siinä katsottiin sitä, että Matti tulee muutenkin toimeen, kuului\nJärvelä sanovan.\n\n— Ja Kaaperin Kustille ei olisi tarvinnut ensinkään antaa, ruokkii\nsiinä mökissään lisäksi sitä laiskaa poikaansa Ja nytkin tienaisi\npaljon, kun viitsisi suksia tehdä, mutta kuuluu heittäneen sen\nsuksenteonkin, kun oli kuullut, että hänkin armopuita saapi, sanoi taas\nsama ääni.\n\n— Tekeekö hänkin suksia? kysyi Järvelä.\n\n— Tekeepä tietenkin. Vallesmanni kuuluu vielä hyvin pitävänkin\nMustin tekemistä suksista ja maksaa hyvän hinnan. Mitä semmoinen\nmies armopuilla tekee? Käyttää vaan saaliinsa kahviin ja muuhun\ntarpeettomaan nautintoon? selitti taas se sama ääni.\n\n— Se muuttaa asian. Minä puolestani en olisi suostunut ensinkään\nantamaan Kustille, vaan toiset ne halusivat, sanoi Järvelä.\n\nVaan nyt ei Helena enään malttanut pitää suutaan kiinni.\n\n— Viinaa aikoikin Kaaperin Kusti ostaa, kun rahat saapi käteensä, sanoi\nhän lujasti, että isännän kamarissa olijat hyvin kuulivat.\n\nKaikki kääntyivät oveen päin, josta ääni kuului ja Järvelä kysyi:\n\n— Kuka sen on kuullut?\n\nHelena nousi seisomaan ja astui yli kynnyksen.\n\n— Meillähän tuo on istunut kaiken päivää ja liehunut, kuinka hän ostaa\nviinaa ja kahvia ja juo kuin poika ja kyllä kai sille miehelle samoin\nkuin pojallekin viina kelpaa, selitti Helena haltioissaan.\n\n— Vai niin. Mutta armopuita ei anneta viinan ja kahvin ostoon, ne\nannetaan välttämättömimpiin elämän tarpeisiin ja sitäpaitsi niiden\nhintaa ei jaeta rahoina, vaan jauhoina, sanoi Järvelä.\n\n— En tiedä, vaan kyllä Kustilla konsteja on. Vaihettaa jauhot kahviin,\non hän ennenkin niin tehnyt, pani Helena siihen.\n\nIsäntäin kesken syntyi nyt kiivas keskustelu, jota Helena kuunteli\nmelkein henkeä vetämättä. Ja päätökseksi tuli, ettei Kustille anneta,\nettä otetaan pois luvatut armopuut.\n\n— Nyt se tuli listan mukaan, sanoi Helenakin mielissään.\n\nSitten tuli puhe Kumpulan väestä.\n\n— Matti olisi paljon paremmin ansainnut armopuita kuin Kumpulan väki.\nMies parka on nytkin kaiket pakkaset hakannut halkoja, mutta mitä on\ntehnyt Kumpulan Juho? On maannut kuin ahkio sängyssään koko syksyn ja\ntalven. Ei viitsi, että puita hakkaisi. Vaimon pitää niitäkin ressata\nmetsästä ja hakata, alkoi Helena henkeä vetämättä selittämään.\n\nMutta Saarelan isäntä otti puolustaakseen Kumpulan Juhoa ja sanoi:\n\n— Laiska mies se on Juho, sen täytyy myöntää, mutta tänä talvena on\nsairastanut, vaimokin on kivulloinen ja monta on pientä lasta. Ellei\nanneta Juholle, niin piiriin tulee koko joukko. Kumma että ovat tähän\nasti eläneet, mutta ei kai ole kuolema kaukana ollut.\n\n— Niillä vaan onkin hätä. Hevosen lihaa keitetään kolmasti päivässä,\nJuhokin on lihonnut, että on kuin mikäkin patruuni, sanoi Helena taas.\n\n— Syökööt muutkin hevosen lihaa. Juho on kuitenkin tyhmyydessään paljoa\nviisaampi muita; hän keittää rasvaiset keitokset siitä, jonka muut\nylenkatseellisesti hylkäävät, sanoi Saarela siihen.\n\n— Kyllä kai niille konin liha kelpaa, taitavatko he kumpikaan olla niin\nhyvää lähtöä, etteivät olisi tottuneet. Juhon isä söi aikanaan kaikki\nmaailman varsat. Hentin äiti kantaa vieläkin mistä sattuu saamaan\nkuolleita vasikoita, ja syö niitä sanoi Helena pistelevästi.\n\n— Mutta se on asia, joka ei kuulu tähän, sanoi Järvelä.\n\nHelenan teki mieli sanoa Järvelälle jotakin sinnepäin, että tiedetään\nne asiat, tiedetään että jouluksi on lähetetty kahvia, ja muita asioita\noli myöskin saatu kuulla Hentistä ja Järvelästä. Oli jo kielellä\ntulossa myrkyllinen lause, vaan kun sattui katsomaan Järvelää silmiin,\npakenikin rohkeus, ettei uskaltanut ääntää mitään.\n\nJa Helena läksi, sanomatta hyvästiä.\n\n— Kuuluu olevan aika juoru-kello tuo Toikan Helena, sanoi Saarela.\n\n— Saattaa niin olla, arveli Järveläkin.\n\nMutta sitten alkoi isäntäin kesken jälleen keskustelu ja äskeiset asiat\nunohtuivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotia mennessään kaiveli Helenan sydämessä. Olisi saanut aikaan, ett'ei\nKumpulaan olisi armopuita annettu, niin sitten olisi ollut hyvä olla.\n\nMutta iloitsi hän kuitenkin siitä, että edes Kaaperin Kustilta oli\narmopuut otettu pois ja taipaleella poikkesi hän moneen mökkiin\nsanomaan, että Kustilta oli armopuut otettu pois.\n\nMutta Kaaperin Kusti oli poikaa vielä vanhanakin.\n\nHänellä oli jonkunmoinen hämärä aavistus, ettei niiden armopuiden\nkanssa lopulta hyvin käy ja hän päätti heti ryhtyä toimeen, että edes\njotakin saapi. Hän oli kuullut, että muuan ison puulaakin patruuni,\njoka asui toisessa kylässä, oli luvannut antaa köyhille jo etukäteen\njauhoja y.m. armopuista, joita hänen oli aikomus huutaa sitten\nhuutokaupassa, kun puut myytiin. Sillä se oli jo päätetty, että puut\nmyydään lumpassa enimmän tarjoavalle ja rahoilla ostetaan jauhoja sekä\nne sitten jaetaan köyhille.\n\nKusti oli saanut sen kuulla ja hän päätti lähteä patruunilta pyytämään\nsyömistä. Hevosen sai hän lainata Kölsän Jannelta ja niin hän lähti jo\nsamana iltana.\n\nTiellä kohtasi hän Järvelän rengin, joka oli menossa pappilaan\nisännän asialle. Renki kertoi heti, että oli päätetty, ettei Kustille\nannetakaan armopuita. Ja sitä ei renki jättänyt mainitsematta, että\nToikan Helena oli käynyt Järvelässä ja haukkunut Kustia, muun muassa\nsanonut senkin, että Kusti oli aikonut ostaa viinaa, jahka rahat saisi\nkäteensä.\n\n— Vietävän akkaa kun on valehdellut, mutta muistetaan toiste, sanoi\nKusti, mutta enempää hän ei puhunut koko asiasta.\n\nPappilan tykönä kysyi renki:\n\n— Mihin se Kusti nyt on matkassa hevosella?\n\n— Oli aikomus käydä tuolla kirkon takana vaimoni sisarta meille\nnoutamassa, valehteli Kosti.\n\nRenki poikkesi pappilaan, mutta Kusti jatkoi matkaansa, löi vanhaa\nkonia selkään, että naukui ja kirosi synkästi koko maailmaa Ja enimmän\nToikan Helenaa.\n\n— Minulla on ollutkin aavistus, ettei tässä hyvin käy, ajatteli hän.\n\nMutta lohdutti kuitenkin itseään, että patruuni, jonka tiedettiin\nolevan hyväsydämisen, uskoo häntä ja antaa... ottakoon sitten maksun\nvaikka kissan hännästä.\n\nNiin ajatteli Kusti ja ajoi menemään.\n\nIltahämärässä seuraavana päivänä hän palasi ja oli hyvällä tuulella.\nHän oli ryypännytkin melkolailla, koska piti kovaa ääntä ja ruoski\nhevosta. Reessä oli hänellä 100 kilon säkki jauhoja, iso pussillinen\nryyniä ja toinen kahvia ja sokuria. Ja taskussa halli viinaa.\n\n— Moni poika ei huuda näin tammikuussa, huusi hän rahdin vetäjille,\njoita tuli tiellä vastaan.\n\n— Huudatkohan helmikuussa vielä? kysyivät rahtimiehet.\n\n— Joka kuussa, te lurjukset, vastasi Kusti.\n\nLähemmäksi kotoa tultuaan koetti hän pitää pienempää suuta, mutta\nmennessään Toikan sivu hän huusi, että kaikui:\n\n— Täällä on viinaa, tahtooko Toikan akka ryyppyä Ja niin hän saapui\nomalle pirtilleen ilosena ja vikkelänä miehenä.\n\nKustin akka ja poika olivat vastaanottamassa. He olivat kuulleet,\nettei Kustille armopuita annetakaan ja olivat levottomina vartoneet\nKustin tuloa. Mutta nähtyänsä jauhosäkin ja kaksi muuta pussia tulivat\nhyvilleen ja ihmettelivät.\n\nOli siinä Kustilla selvittämistä, että miten hän patruunilta sai kuin\nsaikin, sai puoli kannua viinaakin kun oikein kärtti ja kiusasi.\nSen oli patruuni antanut lahjaksi, koska tiesi Kustin verrattomaksi\ntukkimieheksi.\n\n— Ne täytyvät nyt antaa ne armopuut, ei auta. Mitäs ovat kerran\nluvanneet, sanoi akka.\n\n— Eli maksakoon kunta patruunille, arveli poika\n\n— Niin, maksakoon kuka hyvänsä Ei minulla ole varaa maksaa, sanoi\nKustikin.\n\nJa heti alkoi Kustin silmäpuoli-akka kahvia keittämään ja onnellisina\nmiehinä tekivät Kusti ja poikansa puolikuppisia pöydän luona.\n\nNäin sai Kusti vikkelällä konstilla verrattomat ruokavarat.\n\n\n\n\n8.\n\n\nMuutamia viikkoja oli kulunut. Armopuut olivat myydyt huutokaupassa\nja köyhille oli ostettu jauhoja. Mutta sitä vaikeroivat ja valittivat\nköyhät, että halpaan hintaan menivät, että enempi olisi pitänyt saada,\nvaan sitä ei voitu parantaa, täytyi tyytyä siihen.\n\nKumpulaan oli annettu yksi 100 kilon säkki jauhoja ja vasta\nannettaisiin lisää, sitten kun puulaaki maksaa kaikki. Kumpulassa oli\nsiis syömistä mitä hyvänsä. Mutta oli aika käsissä, että tulisi lähteä\ntukin hakkuuseen niinkuin määrä oli, että työ-ansiota saataisiin. Siinä\nilmaantui kuitenkin odottamattomia seikkoja, sillä ei ollut monta, joka\nolisi lähtenyt.\n\nKumpulan Juhoakin koettivat asianomaiset väkivetoon saada liikkeelle,\nmutta huonolla menestyksellä.\n\nKerran sai Juhon metsäherrakin käsiinsä.\n\n— Täälläkö sinä lurvailet vielä! Etkö olekkaan mennyt tukkitöihin?\nkysyi hän vihaisesti Juholta.\n\n— Miten minä herra kulta kykenen? Ei ole kenkiä kuin nämät paikkaset\nraajat, ei vaatetta minkäänlaista, jolla tarkenisi, selitti Juho.\n\n— Joo, mutta se on suuri synti ja häpeä, että tuommoinen noin vankka ja\nverevä mies makaa laiskana, kun työtä on saatavissa.\n\n— Ei sitä täällä oltaisi, jos olisi vaatteet, että tarkenisi, puhui\nJuho surkeasti.\n\n— Etkö voi toimittaa itsellesi vaatetta ja maksaa kesällä, kun\nansaitset.\n\n— Mistäpä niitä saa ja kukapa se minullekin velkaa uskoo.\n\n— Laita vaan itsesi työhön ja sillä hyvä, sanoi herra lopuksi ja lähti.\n\n— Pyh... tuumaili Juho herran mentyä.\n\nSamanlainen syy se oli monella muulla mökkiläisellä, nimittäin, ettei\nollut kenkiä eikä vaatteita. Ja niillä, joilla ei ollut syytä, ne\ntekeytyivät sairaaksi ja heittivät muita mutkia. Harvat olivat ne,\njotka lähtivät työhön kärttämättä ja muistutuksitta.\n\nMutta Matti, vaikk’ei ollut armopuitakaan saanut, läksi tukin\nhakkuusen. Hänellä olikin vaatetta, että tarkeni, ja hänen kädessään\noli kirves oikein päin, että äkkiä romahti petäjä pitkäkseen.\n\nMutta Kumpulan Juho kävi yhä laiskemmaksi. Olisi luullut, että hän nyt,\nkun sai syödä hyvää ruisleipää, alkaisi vähitellen työhön, varsinkin\nkoska hän päältäkin päin näytti peräti hyvin voivalta ja terveeltä.\nMutta ei, päinvastoin tuli hän yhä laiskemmaksi. Nyt kun pakkasetkaan\neivät enään olleet niin suunnattomia, ei hän viitsinyt puun tikkua\nhakata. Henti sai toimittaa kaikki, Juho oli kuin ei häneen kuuluisi\nkoko asia. Pirtti pysyi siis edelleen hyvin kolkkona ja ilma kovin\nepäterveellisenä. Nuorin lapsi, joka pitkin talvea oli kitunut, oli\ntullut yhä huonommaksi ja laihtunut luurangoksi. Kerran oli Henti\nkäynyt pappilassa sille lääkkeitä noutamassa. Rouva oli häntä soimannut\nhuolimattomuudesta ja sanonut, että lapsi oli vilustumisesta taudin\nsaanut. Hän oli antanut rohtoja ja käskenyt niitä antaa lapselle sen ja\nsen verran päivässä.\n\nMutta niistä ei ollut näyttänyt olevan mitään apua, sillä lapsi huononi\nhuononemistaan. Hoitoakin siltä raukalta puuttui. Sängyn loukossa sai\nmaata heinillä, vähä ryysyjä peitteenä. Henti ei ehtinyt häntä paljo\nvaalimaan ja vanhemmat lapset eivät ymmärtäneet. Juho ei piitannut\nmitään. Kun Henti häntä pyyteli sairasta vaalimaan, sanoi Juho:\n\n— Paranee kai se minutta, jos on paratakseen.\n\nAamuin ja illoin kun äiti viipyi navetassa ja isä useinkin oli kylässä\ntai nukkui, oli lapsella ikävä olla. Välisti pillahti itkuunkin ja\nhuusi äitiä. Pikku-Juho silloin juoksi navettaan äitiä käskemään.\nSilloin oli aina rääkkymättä, kun sai olla äidin sylissä, mutta kun\näiti poistui, alkoi uudestaan huutamaan.\n\n— Voi kun sinä raukka kuolisitkin, huokaili Henti usein.\n\nLisäksi muulle heikkoudelle alkoivat lapsen silmät vettä valumaan,\nkävivät harmaiksi ja pieniksi. Siitä kävi Henti taas pappilassa ja\nselitti miten lapsen silmät olivat surkeat. Rouva oli hänelle ankara\nnuhteli kovin ja ilmoitti, että silmiin oli alkanut kasvamaan hine ja\nettä lapsesta tulee auttamatta sokea, jos sattuu elämään.\n\nSe oli surkea tieto, mutta Juhoon se ei vaikuttanut vähääkään.\n\nMuutaman viikon kuluttua näyttivät lapsen silmät harmailta ja sekavilta\nja sen voi selvästi huomata, ettei se nähnyt kuin nimeksi.\n\nSilloin Henti usein öisin rukoili Jumalaa, että lapsi kuolisi, ettei\njäisi sokeana elämään tähän kurjaan ja kylmään maailmaan. Mutta näytti\nkuin Jumala ei olisi kuullut hänen rukoustaan, sillä lapsi alkoi päivä\npäivältä virkistymään ja tuli virkummaksi. Matin Kaisa Kumpulassa\njoskus kävi, muut ihmiset eivät koskaan. Kaisa neuvoi yhtä ja toista\nsairaan lapsen silmävoiteeksi, mutta niistä ei näyttänyt olevan apua,\nmelkein pikemmin vaan tuli sokeaksi.\n\n— Olisi Jumalalla armoa, että kutsuisi pois tämän raukan, sanoi Matin\nKaisa taas kerran, kun oli Kumpulassa käymässä.\n\n— Sitä minäkin olen Jumalalta rukoillut, sanoi Hentikin.\n\n— Minulla ne ovat ne kakarat terveitä kuin pukkia, vaikk'ei niitä ole\ntullut hoidetuksi hyvinkään häävisti. Kahdella nuorimmalla ei ole muuta\nvaatetta koko talvena ollut kuin pikkunen paita. Välisti ovat juosseet\npaitasillaan pakkaseenkin, vaan terveinä ovat pysyneet. Joutaisi niitä\nmeiltäkin joku kuolemaan, puhui Kaisa Hentille.\n\n— Teillä onkin lämmin pirtti ja se se on pääasia, vaan tämä meidän,\njoka on ollut kaiken talvea niin kauhean kylmä ja kostea. Siitä se\npääsi ensin vilustumaan ja alkoi kitumaan, puhui Henti itkun seasta.\n\n— Kyllä minunkin uskoni on semmoinen, arveli Kaisakin.\n\n— Vähemmällä sairastamisella täältä moni lähtee kuin tämä raukka, joka\non kaiken talvea kitunut, sanoi Henti.\n\n— Sillä on Jumalalla monenlaiset tiet. Jumala tahtoo muistuttaa\nihmistä. Ehkä on tämä sinullekin huomautukseksi, että kääntyisit\nJumalan puoleen, hakisit lohdutusta Jesuksessa Kristuksessa, kurja,\npuhui Kaisa, itkun seasta.\n\n— On tämä niinkuin virkumpi, kyllä se siitä virkistyy ja alkaa elämään,\nsanoi Henti.\n\nJa todella kävi niin, että lapsi virkistyi, ei kuollutkaan niinkuin\ntoivottu oli.\n\nJumalan tiet ovat selittämättömät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaaperin Kustissa oli ollut rentoa elämää siitä asti kun Kusti sai\npatruunilta ruokavaroja. Kahvipannu oli lakkaamatta lämpimillä ja\nryynipuuroa syötiin. Mutta kun tavarat alkoivat pelottavaa kyytiä\nvähetä, alkoi Kusti ja poika suksien tekoon uudelleen. Ilmat olivatkin\nasettuneet, että tarkeni metsään suksipuita hakemaan.\n\nKylällä kerrottiin siitä paljon, kuinka rentoa elämää Kaaperin Kustissa\npidettiin ja siitä lurjuksen työstä, jonka Kusti oli patruunille\ntehnyt. Mutta Kusti puolusti itseään sillä, että mitä lupasivat\nensin armopuita ja sitten eivät antaneetkaan, maksakoon nyt kunta\npatruunille, häneltä ei patruuni saisi äyrin kuvaa.\n\n— Tulisi tässä taas kevät ja kesä, toivoi Kusti eräänä päivänä, kun\nvalmisteli suksia.\n\nSilloin ei enään ollut kahvia ollenkaan ja jauhotkin olivat lopussa.\n\n— Tulee tästä kesä vielä tämänkin talven perästä ja hyvä kesä tuleekin,\npaljon on tukkihommia, sanoi siihen poika.\n\n— Kyllä kai hommia tulee ja jätkistä taitaa tulla puute, arveli Kusti.\n\n— Kyllä sitä jätkän lihaa maailmassa on, tuumaili poika siihen.\n\nNiin haasteli Kusti poikansa kanssa tulevasta keväästä höylätessään\nsuksia. Viimein tuli siinä puhe Ameriikkaan menosta. Sillä Kustin poika\noli kirjoittanut eräältä sukulaiseltaan \"tikettiä\" ja sukulainen oli\nluvannut lähettää.\n\n— Saas nähdä tuleeko sieltä sitä tikettiä ja milloin tulee? arveli\npoika.\n\n— Niin minun uskoni on, että tulee, tuumaili isä.\n\n— Pois täältä pitää lähteä Ameriikkaan, sieltä sitä rahaa saapi,\ntäällä ei sen vertaa saa kokoon, että kerran kelvollisesti saisi olla\npäissään, tuumaili poika.\n\n— Sinne lähtisin minäkin, jos sinun ijälläsi olisin, mutta liian\nvanhaksi joutui ihminen, arveli Kusti.\n\n— Kun tiketin saan, niin silloin poika matkaan. Tämä mies ei käy kruunu\nsinellissä eikä arvannostossa. Sieltä Amerikasta minä teille lähetän\nrahaa, ettei teidän täällä tarvitse nälkää nähdä. Jahka minä vaan\npiletin saisin, puhui poika.\n\n— Mutta tänä kevännähän se sinulla on arvannosto, huomautti isä.\n\n— Arvan minä käyn nostamassa, vaikka ykkönen tulisi, mutta sen perästä\nei tätä poikaa nähdä missään komppaniassa, se on viljanen vissi.\n\n— Suurta hulluutta se olisikin ruveta ilman edestä kokonaiseksi\nkolmeksi vuodeksi äkseeraamaan. Monta poikaa on mennyt Ameriikkaan\njuuri sen vuoksi ja toisia menee.\n\n— Joo, ja toisia siirtyy pois tästä saakelin Suomesta, jossa nälkä ja\npakkanen ahdistavat myötäänsä. Vaan Ameriikassa se on kesä aina, siellä\nsitä ihminen rahaa saapi.\n\n— Ja kirjoita sinä sieltä, että miten siellä on hauska elämä, varotteli\njo Kusti valmiiksi.\n\nNiin siinä haastelivat aijotusta Ameriikka-matkasta, kun kylän\nlautamies tallusteli sisälle, renki vieraana miehenä.\n\nKusti arvasi heti, että haaste sillä lautamiehellä nyt on, koska\nvieraan miehen kanssa oli matkassa. Kusti ei ollut edeltäpäin arvannut\nlautamiehen tuloa ja siksi ei ehtinyt mennä piiloon, mutta jos\nolisi arvannut, kyllä olisi lautamies saanut panna kaikki konstinsa\nliikkeelle, ennenkuin olisi saanut Kustin haastetuksi.\n\nMutta nyt ei auttanut enään piiloon meno, täytyi tyytyä ja olla\nolevinaan levollisena. Ja Kusti olikin kuin ei muistaisikaan, että se\noli lautamies, joka pirtissä renkinsä kanssa istui.\n\nEikä lautamies näyttänyt olevan hopussa haastamaan, siinä jaaritteli\nvaan yhtä ja toista ja ihmetteli Kustin suksien tekoa.\n\n— Nämä tämän puolen sukset ovat niin kysytyltä siellä etelässä, että\nniitä ostettaisiin vaikka kuinka paljon, sanoi lautamies.\n\n— Niinhän ne kuuluvat olevan. Kaikkia ne herrat hoksaavat, kun sen\nhiihtokilpailunkin, sanoi Kustikin.\n\n— Se kuuluu nyt olevan niin mallissa Oulussakin, että kaikki hiihtävät,\nröökynätkin.\n\n— Niinhän se kuuluu olevan.\n\nJa parasta aikaa kun juttelivat siitä hiihtourheilusta, niin lautamies\nkesken kaikkea sanoi:\n\n— Kurikan isäntä haastattaa sinua halkojen, aidaksien ja metsän\nvarkaudesta. Käräjät alkavat ensi maaliskuun 13 päivänä Riemulan\nkestikievarissa tässä kylässä.\n\n— Vai niin, mutta ei tainnut sattua. Luulenpa että on Kurikalla\nvaikeanlainen näyttää todeksi, että minä olisin häneltä mitään\nvarastanut, sanoi Kusti ja pysyi vallan levollisena.\n\nPoikakin pysyi niin rauhallisen näköisenä, niin kuin asia ei ensinkään\nkoskisi häntä.\n\n— Tämä on ankara asia ja minä vaadin Kurikan edesvastaukseen\nkunnianloukkauksesta, kun tässä käräjille tullaan, uhkaili Kusti.\n\n— Niin, en minä tiedä, minä olen tehnyt velvollisuuteni ja muu ei kuulu\nminulle.\n\n— Ei ei, mutta se ei ole niin helppo asia, että soimata lähimmäistään\nvarkaaksi, se pitää myös näyttää toteen, sanoi Kusti mahtavasti.\n\n— Kehui se Kurikka, että hän voipi todeksi todistaa, että sinä olet\nhalkoja heidän halko-vajastaan öisin ottanut.\n\n— No, se nähdään sitten käräjillä, sanoi Kusti ja hän näytti niin\nlevolliselta, että lautamieskin arveli Kustin viattomaksi.\n\nMutta lautamiehen mentyä oltiin kauvan aikaa äänettöminä.\n\n— Olisiko kukaan nähnyt? arveli poika.\n\n— Sitä en usko, siksi olen ollut varovainen, tuumaili isä.\n\n— Antaa sitten Kurikan koettaa.\n\n— Niin tehköön. Minä hyvin tiedän, kuka hänen aitaansa polttaa, mutta\nminä en puhu mitään, sanoi Kusti.\n\n— Saa nähdä keitä kaikkia hän haastattaa vieraiksimiehiksi.\n\n— Luultavasti Kumpulasta, Toikalta ja kenties Matin Kaisankin, mutta ne\neivät mitään tiedä.\n\nMutta levottomana Kaaperin Kustissa kuitenkin oltiin, varsinkin äiti\nja poika. Kusti ei niinkään. Häntä oli ennenkin syytetty oikeudessa\nnäpistelemisestä, mutta hän oli pelastunut kuin poika ja niin toivoi\nnytkin pelastuvansa. Mutta eivät he kenellekään kertoneet, että he\nolivat haastetut.\n\nEräänä päivänä, kun käräjät jo olivat lähellä, tuli Kurikan isäntä\nKaaperin Kustiin. Hän oli luullut, että Kusti, tuntien syyllisyytensä,\ntulee puheille, tunnustaa rikollisuutensa ja rukoilee anteeksi. Mutta\nKurikka odotti turhaan. Kusti ei tullut. Hän päätti itse lähteä käymään\nKustin puheilla.\n\n— Tunnustaisit varastaneesi halkoja ja polttaneesi aitaa, jättäisin\nminä asian sikseen, sanoi hän Kastille.\n\n— Viheliäinen lie sinun halkojasi tai aitaasi polttanut, sanoi Kusti\nylpeästi.\n\n— Sinä siis haluat, että minun pitää vetää oikeuden eteen sinut...\ntästä tulee kallis juttu sinulle, Kusti, uhkaili Kurikka.\n\n— Anna tulla vaan.\n\n— Minulla on vieraita miehiä, jotka ovat nähneet. Kanne tulee\ntäydellisesti toteen näytetyksi.\n\n— Ann' tulla vaan, tämä mies ei hätäile.\n\n— No koetamme! sanoi Kurikka ja lähti pois.\n\n— Mistähän siepannet todistajat? huusi Kusti hänelle.\n\nSinä iltana oli lautamies taas renkinsä kanssa liikkeellä.\n\nHän oli haastamassa todistajia juttuun.\n\nEnsiksi poikkesi hän Kumpulaan.\n\nJuho valmisteli lintu-häkkiä. Henti hoiti sairasta lastaan.\n\nJuho lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan, sillä hänellä ei ollut puhdas\nomatunto.\n\nLautamies haastoi heidät todistajiksi.\n\n— Ja siihen asiaan minä en tiedä mitään, sanoi Juho ja päästi\nhelpotuksen huokauksen.\n\n— En tiedä minäkään, sanoi Hentikin,\n\n— Oikeudessa se kuullaan, sanoi lautamies, yritti lähtemään, mutta\nkysyi:\n\n— Onkohan se tuo Matti kotona?\n\n— Ei ole, siellä on vieläkin tukinhakkuussa.\n\nJa lautamies meni Toikalle, haastoi Iisakin ja Helenankin todistajiksi.\n\n— Minä en mitään tiedä, sanoi Iisakki, mutta Helena hymyili\nsalaperäisesti.\n\nJa lautamies siirtyi siitä Matille, haastoi Kaisankin samaan juttuun.\n\n— Mistä minä tietäisin, joka en ole käynyt koko talvena kuin yhden\nkerran Kustin tuvalla, sanoi Kaisa.\n\nSamana iltana kävi lautamies vielä haastamassa Suvitien Jaakon\nvaimoneen ja erään ruoti-ukon, Pitkäksi Pekaksi kutsuttu.\n\nMutta Kusti sai myöskin kuulla keitä oli haastettu todistajiksi ja hän\nrupesi hiukan pelkäämään asiaa.\n\nSaadakseen jotakin lohdutusta omalletunnolleen läksi hän käymään\nKumpulassa ja päätti urkkia Kumpulan väeltä tietoja. Sen hän jo\nedeltäpäin arvasi, ettei Kumpulan väki mitään tiennyt, ja jos\ntietäisivät, silloin sopisi hänen antaa Juhon aidaksien ja ladon\nparsien varkaus ilmi.\n\nOtti siis asian puheeksi.\n\n— Hukkaan se yritys menee, se on vissi. Eikä sitä Kurikka ole\ntehnytkään kuin pelottaakseen sinua. Olisi se tähänkin kuulunut, jos\njoku olisi nähnyt sinut liikkeellä. Mene vapaasti oikeuteen, ei Kurikka\nvoi näyttää kannettaan todeksi, lohdutti häntä Juho.\n\n— Varma minä siitä olen, etteivät ne vieraatmiehet mitään tiedä. Mutta\ntuo Toikan Helena, joka on minun vihamieheni, se saattaa todistaa mitä\ntahtoo, sanoi Kusti.\n\n— Sinä jääväät Helenan. Hän on sinun vihamiehesi, hän ei kelpaa\ntodistamaan, tiesi Juho sanoa.\n\n— Juuri niin. En ollut huomatakaan, sanoi Kustikin hyvillään.\n\n— Mitähän varten se Kurikka Pitkän Pekankin on haastattanut? kysyi Juho.\n\n— En ymmärrä. Lystiksensä luultavasti. Pekka ei ole nähnyt minua koko\ntalvena. Kerran on käynyt meillä, mutta silloinkaan minä en ole ollut\nkotona, vastasi Kusti.\n\n— Vapaasti sinä saat mennä käräjille, Kurikka saa pitkän nokan.\n\n— Niin on minunkin uskoni.\n\nJa paljoa helpommalla tunnolla lähti Kusti kotiaan päin kävelemään.\n\nMutta mennessään Toikan sivu, osui Helena olemaan pihalla\n\n— Taitaapa sinulle tulla tilinteko talvellisista vehkeistäsi, sanoi\nHelena.\n\n— Älä huoli koko asiasta sinä, vastasi Kusti.\n\n— Minä olen myöskin haastettu vieraaksimieheksi ja kuka tietää, Kusti,\nmitä täällä tiedetään, arveli Helena.\n\n— Mitähän sinäkin tietänet, vanha portto, sanoi Kusti vihasena.\n\n— Sinä portto olet ja sinun sukusi sen vietävän länki-sääri, haukkui\nHelena vastaan.\n\n— Ähä, koskipa sinuun, sinä häntyri. Muistatko mitä sinä Korte-Salmon\nkanssa hommasit, kun Iisakki oli metsäkylässä höyläämässä? sanoi Kusti\ntaas vuorostaan ja läksi kotiaan päin.\n\nHelena koetti huutaa hänelle jotakin hävitöntä jälkeen, mutta Kusti ei\nenään kuullut.\n\n\n\n\n9.\n\n\nKäräjät olivat kuin suuret juhlat tai markkinat. Käräjätaloon\nkokoontui kylän joutilas väki tupakoimaan ja juttuja kuulemaan.\nOli niin hauskaa ja mukavaa isossa väkijoukossa, jossa väiteltiin,\nselitettiin, kirottiin ja pauhattiin monella lailla. Pihalla ja\nnurkkain takana seisoi miehiä ja vaimoja kuiskutellen ja hartaasti\nhaastellen. Siellä joko asianomainen antoi neuvojaan todistajalle tai\nhieroivat asianomaiset sovintoa asiastaan, joka alkujaan oli ollut\nperäti pieni. Väen-tuvassa taas oli hauskaa yllin kyllin. Sieltä sai\nlakkaamatta ostaa kuumaa kahvia, vankkoja vehnäspullia ja monenlaista\nmuuta hyvyyttä. Lakkaamatta keitettiin uutta kahvia ja lakkaamatta\nistui pitkän pöydän luona kahvinjuojia. Ja väittelyä ja selvityksiä,\nkehumista ja naurua kuului joka nurkasta.\n\nNiin oli siellä hauskaa.\n\nJa toisessa rakennuksessa, pihan toisella puolen, istui oikeus.\nOikeuden porstuaan koetettiin pakkaantua, että saisi tietää mitä siellä\nsisällä keskusteltiin. Ja ne, joiden onnistui päästä ovea lähelle,\nne kuulivat suunnille mitä oikeudessa sanottiin, kuulivat tuomarin\nkarjuvan ja asianomaisten valehtelevan vastaan. Oli siis oven takana\nerinomaisen hauskaa, varsinkin silloin kun joku mieltä jännittävä\nasia oli käsiteltävänä. Kyläläiset olivatkin hyvät ottamaan selkoa\nminä päivänä se ja sekin merkillinen asia oli tutkittavana. Semmoisia\nasioita olivat varsinkin rikos- ja murhajutut. Äpärälasten hoitoa\nkoskevia ja vähäisiä tappelusjuttuja kuunneltiin myöskin hartaudella ja\nsellaisina päivinä oli käräjätalossa väkeä kuin markkinoilla.\n\nKurikan isännän nostama kanne Kaaperin Kustia vastaan oli herättänyt\ntavallista suurempaa huomiota, koska kukin oli vallan utelias\ntietämään, miten Kusti asiasta selkenisi. Tiesivät nimittäin kaikki\nihmiset, että Kusti oli näpistelijä ja usea olisi sydämestään suonut,\nettä Kusti kerrankin saisi sopivan muistutuksen lurjuksen töistään.\n\nOli siis koko kylällä tietona minä päivänä Kustin asia oli oikeuden\ntutkittavana. Ja aamulla jo paljoa ennen kun oikeus oli istunut, alkoi\nväkeä kokoontumaan käräjäpaikalle. Uteliaisuus veti sinne semmoisiakin,\njotka jättivät työnsä siksi päiväksi ja, nauttien hauskaa vapautta,\nseivästelivät pihalla ja tuvassa.\n\nOlivat myös saapuneet molemmat asianomaiset itse ja kaikki haastetut\nvieraatmiehet.\n\nKumpulan Juho oli saanut lainata Matin vanhat vaatteet ja Toikan\nIisakilta oli hän saanut kengät. Henti oli saanut Matin Kaisalta hameen\nja röijyn ja Kustin eukolta huivin. He istuivat molemmin penkillä väen\ntuvassa, äänettöminä kuunnellen jaarituksia.\n\nToikan Helena istui perimmäisessä sängyssä ja rähisi ja selvitti kovin.\nIisakki oli ostanut sikarin ja, istuen aivan oven suussa, askarteli hän\nsavuja henkeensä ja oli ääneti.\n\nMatin Kaisa haasteli kahvinkeittäjän kanssa, suussaan iso, ryöhyävä\npiippu.\n\nMutta penkillä sivuakkunan luona istui Kaaperin Kusti ja kovin oli\nhän viattoman ja viisaan näköinen. Väliin alkoi hän syyttömyyttään\nilmituomaan ja vannoi ei kertaakaan Kurikalta puita varastaneensa.\nIhmetellen ja suu auki häntä kuunneltiin ja paljon sai Kusti\npuolustajia. Kustin vieressä istui hänen poikansa, joka hänkin oli\ntullut kuuntelemaan asiain menoa, mutta Kustin vaimoa ei näkynyt. Ja\nyleisenä keskusteluaineena oli nyt Kustin asia. Monelle haaralle sitä\narveltiin ja kova oli rähinä ja väittely, koska kukin tahtoi ilmaista\nkäsityksensä asiasta...\n\nMutta porstuassa haasteli Kurikan isäntä lautamiehen kanssa, haasteli\nsipittäen etteivät muut kuulisi. Ja näkyi lautamies usein pudistavan\npäätään vastaukseksi.\n\nOli jo useita asioita käsitelty, mutta Kurikan asiaa ei vielä oltu\nhuudettu.\n\n— Taitaapa vasta jälkeen puolenpäivän ottaa Kurikan asian, arveltiin.\n\n— Siitäpä kohta näyttää.\n\nMutta samalla kuului vanhan rättärin jymeä ääni huutavan:\n\n— Talokas Heikki Kurikka ja mäkitupalainen Kustaa Hyttinen...\n\nVilkas liike syntyi väkijoukossa pirtissä.\n\nKurikka paranteli kaulahuiviaan ja Kusti korjaili rintaansa, että ääni\nkulkisi.\n\nJa juoksujalassa lie menivät pihan toiselle puolelle käräjätupaan.\nMutta heitä seurasivat kaikki todistajiksi haastetut sekä liuta poikia\nja vanhempaa väkeä utelijaina kuuntelijoina. Mennessään pihan poikki\nkuiskasi Kurikka jotakin Kustin korvaan, mutta ei kuultu mitä Kurikka\nsanoi.\n\nOikeuden etehisessä koetti rättäri kyytitä liikaa väkeä pois, mutta\nhuonolla menestyksellä.\n\nKun asialliset tuokion olivat olleet oikeudessa, käskettiin todistajat\nsisälle. Kusti koetti jäävätä Toikan Helenaa, mutta kun ei ollut\ntarpeeksi todistajia, että Helena oli Kustin vihamies, katsottiin\nKustin jäävi-muistutus jonnin joutavaksi ja Helena sai todistaa.\n\nSitten vannoivat vieraatmiehet ja saivat astua ulos oikeudesta.\n\nEnsiksi sai Kumpulan Juho todistaa.\n\nOikeuden oven takana oli kymmeniä korvia terotettuna, että mitä Juho\nnyt tietää todistaa.\n\nKauvan tutki häntä tuomari, tutki ja mutkitteli sinne tänne, vaan Juho\nei sanonut tietävänsä mitään.\n\nMutta tuomari ei helpottanut vähällä. Hän tutki ja kyseli moneen\nristiin, mutta Juho ei ilmaissut mitään, ei sitäkään sanonut, että hän\nkyllä monesti oli nähnyt halkoja Kaapelin Kustin pihalla, ei sanonut,\nvaikka tiesi.\n\nViimein sai Juho mennä.\n\nMutta oven takana oli kuultu kaikki.\n\nNyt tuli Hentin vuoro mennä todistamaan.\n\n— Älä sekotakaan vaan asiaa, sanoi Juho hänelle.\n\nMutta Henti ei osannutkaan olla niin varovainen ja joutui hän monesti\nsolmuun vastauksiensa tähden.\n\n— Minä pyydän oikeuden kysymään todistajalta, eikö todistaja ole nähnyt\nhalkoja poltettavan Kaaperin Kustissa? muistutti Kurikka.\n\nTuomarin kysymykseen vastasi Henti:\n\n— Olen kyllä nähnyt, vaan minä en tiedä ovatko ne olleet Kustin omia\ntai varastettuja, vastasi Henti.\n\nVielä sittenkin uteli häntä tuomari, uteli moneen ristiin, mutta\nvihdoin sai hänkin mennä.\n\nNyt tuli Toikan Iisakin vuoro. Iisakki puhui suoraan ja empimättä ja\nkun hän oli sanonut järkähtämättä, ettei hän mitään tiennyt, päästi\ntuomari hänet pitemmittä mutkitta.\n\nNyt tuli Helenan vuoro. Oven takana terotettiin korvia yhä tarkemmiksi.\n\nHelena alkoi selvittää ja porista, ettei tuomari ehtinyt seurata hänen\npuhettaan.\n\n— Puhukaa harvempaan, että voin seurata, muistutti tuomari.\n\nMutta Helena laski tulemaan, sotki puuta heinää, mutta itse asiaan\nhänkään ei tiennyt mitään.\n\n— Tietääkö todistaja onko vastaaja varastanut kantajalta halkoja tai\npolttanut aitoja? karjasi tuomari hänelle.\n\n— On tietenkin. Mistä niitä halkoja muuten olisi Kustissa ollut? sanoi\nHelena.\n\n— Todistaja ei tiedä ovatko ne halot, joita hän on meillä nähnyt,\nKurikan halkovajasta otettu, muistutti Kusti.\n\n— En minä sitä tiedäkään, vaan ei niitä kunniallisella tavalla ole\nsaatu, sanoi taas Helena.\n\nJa taas hän alkoi sotkea ja selvittää monen vuoden vanhoja tapahtumia.\nVihdoin tuomari hänelle vimmastui ja käski mennä herran nimeen.\n\nNyrpein nenin palasi Helena etehiseen ja kovin karvasteli sydämessä kun\nkuuli naurun tirskumista.\n\nMatin Kaisa huudettiin nyt.\n\nKaisakaan ei tiennyt mitään.\n\nPitkää Pekkaa taas tutkittiin kauvan, mutta ei tiennyt mitään.\n\n— Minä pyydän asian lykättäväksi tuleviin käräjiin, jolloin hankin\nuusia todistajia. On monta, jotka ovat paikkakunnalta poissa, joita ei\nole saatu haastetuksi, sanoi Kurikka.\n\n— Parasta, että oikeus tekee päätöksen. Kantajalla ei ole kuin koiruus\nmielessä, eikä hän voi näyttää tyhjää asiaa milloinkaan, sanoi Kusti.\n\nMutta oikeus lykkäsi asian seuraaviin käräjiin, jolloin Kurikka saisi\ntuoda todistajia kanteensa toteennäyttämiseksi. Kusti määrättiin\nolemaan saapuvilla tuomisen uhalla.\n\nMutta kun asia oli päättynyt ja kaikki taas kokoontuneet väentupaan,\nalkoi siellä korvia särkevä poru ja huuto. Kusti ja Kurikka soimailivat\ntoinen toistaan. Kurikka haukkui vieraitamiehiäkin, etteivät sanoneet\nmitä tiesivät ja Toikan Helena soimaili tuomaria, joka muka ei ollut\nollut Helenalle mieliksi, vaan karjunut ja huutanut kuin huuhkain.\n\nKaaperin Kusti osti kahvia itselleen ja pojalleen sekä sikarit, jotka\nhe mahtavasti sytyttivät palamaan. Kumpulan Juhollakin osui olemaan\nviiden pennin lantti ja hänkin osti sikarin.\n\n— Minä sanoinkin heti Kurikalle, että et sinä sentään tyhjästä asiaa\nsaa, vaikka rikaskin olet. Laki se on köyhänkin puolella, haasteli\nKaaperin Kusti.\n\n— Luuli, että hän haasteella pelottaa, sanoi poikakin.\n\n— Ei ole asia vielä päättynyt, Kusti, kukaties mitä tulevissa käräjissä\ntiedetään, sanoi Kurikka siihen.\n\n— Vaikka hakisit todistajia maailman ääristä, niin tyhjään raukeaa,\nsanoi Kusti.\n\n— No koetetaan, uhkasi Kurikka.\n\n— Koeta, koeta! pani Kusti vaan.\n\nPitkän aikaa jamasivat Kurikka ja Kusti, mutta lopulta joutui Kusti\nsanasille Toikan Helenan kansaa. Molemmin puolin laskettiin tulemaan\nmitä ryötimpiä soimauksia.\n\nJa väki heidän ympärillään kuunteli hartaasti ja nauroivat. Lopulta\nalkoi Kaaperin Kustin poikakin haukkumaan Helenaa ja nousi siitä tulta\ntuiskiva sanakiista, jossa kumpikin kuuli nimensä.\n\n— Mitä sinäkin... Koko talven olet syönyt vanhempiesi kera patruunin\njauhoja... nälkään olisit muuten kuollut. Ei kannata sinun puhua\nmitään... sinulla ei ole omia kenkiä edes jalassasi soimaili Helena,\nsoimaili ja huusi.\n\n— Eipä ole vaan sinulta käyty kenkiä lainaamassa, puolusti poika.\n\nMutta vaikka isä ja poika yhdessä olivat Helenaa vastaan, eivät he\nsittenkään riittäneet haukkumisessa. Sillä Helena paapotti niin\nsukkelaan, etteivät ehtineet puoliinkaan vastata. Ja kun väkijoukko\nsiinä ympärillä vielä nauroi ja riemuitsi, innostui Helena yhä enemmän,\nettei lopulta enään tiennyt mitä sanoi.\n\nMutta Kusti pitikin korvansa auki ja kun Helena hoksaamatta soimasi\nKustia viiden kertaiseksi varkaaksi, huusi Kusti:\n\n— Kuulittehan, hyvät ihmiset! Hän sanoi minun Saarelan kamarista\nvarastaneen voita! Kuulittehan?\n\nJoku väkijoukosta vastasi, että miks'ei, kyllä se kuultiin.\n\n— Jaa, jaa Helena, siitä tulee sinun tehdä selvä tulevissa käräjissä,\nsanoi Kusti siihen Helenalle.\n\nHelena ensin hämmästyi, vaan sanoi sitten rohkeasti:\n\n— En minä sitä sanonut, että minä olen nähnyt sinun varastamassa, vaan\nniin on sanottu.\n\n— Sinä sanoit suoraan, että minä olen varastanut ja sen sinun pitää\nnäyttää toteen akka, sanoi Kusti ankarana.\n\n— Enhän ole niin sanonut? kysyi Helena ja kääntyi väkijoukon puoleen\nsiltä puollustusta saadakseen.\n\nMutta kaikki ne, jotka pitivät Kustin puolta, huusivat:\n\n— Olet kyllä sanonut. Älä väitä!\n\nSilloin Helena muuttui vaaleammaksi ja hänen notkea kielensä ei enään\nlöpöttänyt niin sukkelaan kuin ennen.\n\nIisakki oli penkillä äänettömänä kuunnellut vaimonsa ja Kustin\ntorailemista, nyt nousi hän ylös, tempasi Helenaa lujasti kädestä ja\nsanoi:\n\n— Ala lähtemään täältä!\n\nJa niin he menivät, Helena varsin nolona.\n\n— Taitaakin akka olla päivillä, kun Iisakki suuttuu, sanoi pitkän\näänettömyyden perästä Kumpulan Juho.\n\nMutta väkijoukko alkoi nyt yksimielisesti kehottamaan Kaaperin Kustia,\nettä haastaa Helenan käräjiin vastaamaan hävittömästä haukkumisestaan.\n\nJa Kusti innostui ja sanoi:\n\n— Epäilemättä. Vaikka housut jalastani menisivät, niin minä näytän\nToikan pruustinnalle mitä muksu markkinoilla maksaa.\n\n— Niin juuri, Kusti. Opeta sitä kelvotonta haukkumaan ihmisiä,\nhuudettiin Kustille monesta kurkusta.\n\n— Opetanpa tietenkin, huusi Kusti.\n\nVaan myrsky ei hankkinut loppua ollenkaan, rähinää ja melua yhä riitti,\nkoska kullakin oli ajassa varaa oleskella käräjätalossa.\n\nViimein lähtivät Kusti, poikansa ja Kumpulan Juho pois. Henti oli jo\nmennyt, heti kun pääsi oikeudesta.\n\nKusti oli jo polttanut loppuun sikarinsa, samoin poika, vaan Kumpulan\nJuho sammutti sikarinsa pään ja pani poskeensa ankaraksi mälliksi.\n\n— Saisi se Helena aikalailla siitä soimaamisesta, arveli Juho\ntaipaleella Kustille.\n\n— Jaa... minä en heitä sitä asiaa vaikka housut jalastani menköön,\nuhkasi Kusti.\n\n— Pahahan se on Helena suustaan, arveli Juho taas siihen.\n\n— Kuinka hävittömästi se on haukkunut sitä sinunkin vaimoasi ympäri\nkylää, pappilassakin, sanoi Kusti.\n\n— Haukkukoon.\n\n— Sinä et taida tietääkään minkälaisia huhuja se on matkaan pannut?\n\n— Olen minä niitä kuullut, mutta en minä niistä huoli, tuumaili Juho\nvaan.\n\n— Sinä olet aikanen lehmä mieheksi. Jos minun vaimoani olisi niin\nsoimannut niin... sanoi Kusti.\n\n— Valettahan se on kuitenkin, niin mitä siitä alkaa käräjöimään.\n\nNiin haastellen olivat he saapuneet kotoa lähelle. Tiellä tulla viuhkoi\nheitä vastaan kylän kauppias, aina hauska ja leikkisä mies.\n\n— No, kuinka kävi, Kusti? Joko saatiin selville, että olet halkoja\nvarastanut? kysyi hän leikillisesti Kustilta.\n\n— Hyvin kävi. Plöröksi meni koko asia. Mitä kauppiaalle itselle kuuluu,\ntuumaili Kusti.\n\n— No eipä erinomaista. Terveenä ollaan. Sanomalehdestä luin vastikään,\nettä kaikille niille, jotka tänä talvena ovat hevosen lihaa syöneet,\nantaa kruunu ison palkinnon, sanoi hän, mutta suupielissä näkyi naurun\nryppyjä, vaikka koettikin konna levollisena valehdella.\n\nKusti heti epäili asian todellisuutta, mutta Kumpulan Juho piti täytenä\ntotena.\n\nJa kauppias jatkoi matkaansa.\n\n— Jos asia niin on, niin sinua se taas Juho vetelee hyvin, sanoi Kusti.\n\nJuho ei ihmeissään osannut mitään puhua.\n\n— Olisi sen tiennyt, niin olisi pitänyt syödä konin lihaa koko talvi,\narveli Kustin poika.\n\nMutta nyt olivat he saapuneet Kumpulan luo. Juho kääntyi mökilleen,\nmutta Kusti poikineen jatkoi matkaansa omalle pirtilleen.\n\n— Mitä siellä niin kauvan viivyit? kysyi Henti Juholta.\n\n— Oleskelin vaan. Mikä täällä on hätänä? puhui Juho rauhallisesti.\n\n— Ei ole heiniä vähääkään, eikä puun tikkua, sanoi Henti ja puhui\nsitten itkun seasta:\n\n— Täällä kävi taas Kurikkakin noista lehmistä haukkumassa. Ja kun näki,\nettei ollut heiniä karvaakaan, uhkasi heti lähteä Järvelän puheille,\nettä lehmät kuolevat. Ja kyllä kai ne kuolevatkin. Minä en jaksa lähteä\nsuolle heinään. Ellet itse mene, niin kuolkoot. Minä olen niin kipeä\ntaaskin.\n\n— Syönythän sinä olet aamulla, mikä sinua vaivaa?\n\nJuho osui olemaan virkummalla tuulella kuin Henti luulikaan. Syömättä\nlähti hän heinään suolle ja haasteli lähtiessään:\n\n— Minulla se olisi taas hyvä asia, mutta enpä sano.\n\nJa niin hän meni.\n\nHenti alkoi vaalimaan kipeää lastaan, jonka silmät nyt olivat aivan\nharmaat, ettei enään tuntenut äitiäänkään.\n\n— Sokea siitä tuosta raukasta tuli, huokaili Henti.\n\nToiset lapset tahtoivat ruokaa.\n\nMutta vähässä olivat taaskin eväät. Ei ollut enään jauhoja ollenkaan,\nleipiä oli vielä joku. Hevosen lihakin oli loppunut.\n\nHenti taittoi palasen kullekin lapselle, taittoi itselleenkin murusen\nja koetti suolan kanssa syödä, vaan sairaaksi kun tunsi itsensä, ei\nsyönti tahtonut käydä.\n\nKun Juho palasi heinästä, toi hän tullessaan vankan sylillisen puita,\njoita oli kopsinut heinäin päälle korvesta.\n\n— Näistä se tulee ilonen iltavalkea, sanoi hän kun kantoi puita\npirttiin.\n\n— Jumalan kiitos, että nämä ilmatkin alkavat lauhtumaan, sanoi Hentikin\nvähän paremmalla tuulella. ‘\n\n— Kyllä tästä nyt keväimeen päästään, vaikka konttaamalla, arveli Juho.\n\n— Saarelan emäntä on luvannut antaa kehräyksiä... aina sitä silläkin\nvähän saisi, kun tervennä pysyisi, sanoi Henti.\n\nIllempana Juho sitten ilmoitti Hentille, mitä kruunu on luvannut\nniille, jotka hevosen lihaa ovat syöneet.\n\n— Se nyt taitaa olla taas valetta, arveli Henti.\n\n— Täysi tosi... kauppias minulle sanoi, että sanomalehdissä on niin\nollut, sanoi Juho.\n\n— En minä sitä voi uskoa, mutta hyvä olisi, jos tosi olisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä kulki Juho mökistä mökkiin, talosta taloon\nselvittämässä, että kruunu on kaikille niille, jotka hevosen lihaa ovat\ntänä talvena syöneet ja syövät, luvannut suuren palkinnon. Sitä hän\nselvitti ja selvitti, vaikka hänelle naurettiin vasten silmiä. Lisäksi\nvielä kehui joka paikassa, etteivät muut saa palkintoa kuin hän, muut\neivät ole syöneet kuin hän.\n\n— Mutta ainahan sinä olet kieltänyt, ettet ole syönyt itse, vaan\nkoirallesi syöttänyt, sanottiin hänelle.\n\n— Minä saatan näyttää todeksi, että minä olen itse syönyt väkeni kanssa\nkaikki sen Saarelan ruunan lihat, sanoi Juho siihen.\n\n— Onpa se hyvä, että nyt itse tunnustat.\n\n— Paljon siinä olikin syömistä, hätä olisikin muuten ollut, arveli Juho.\n\nJa joka taloon, johon tuli, kehui hän, että paljon oli syömistä siinä\nSaarelan ruunassa.\n\nViimein päätti hän käydä Järvelässä tiedustelemassa, milloin palkinto\ntulee.\n\n— Polonen mies! Kuka sinulle niin on sanonut, kysyi Järvelä häneltä.\n\n— On sitä monikin kylällä puhunut.\n\n— Mene nyt kotiasi, äläkä anna enään itseäsi pilkata. Joku konna on\nsinua kiusataksesi nostanut semmoisen huhun, sanoi Järvelä.\n\nJuho ei mielinyt Järvelääkään uskoa, mutta kun Järvelä toistamiseen\nsanoi, uskoi hän lopulta ja palasi kovin nolona kotiaan päin.\nMennessään mökkien sivu, huusivat hänelle jotkut:\n\n— Joko sait palkintoja konin lihan syönnistä?\n\nMutta nolona ja vastaamatta käveli Juho kotiaan päin.\n\n\n\n\n10.\n\n\nKumpulassa oli taaskin hätä. Hevosen liha oli loppunut ja armopuista\nsaadut jauhot syötynä. Hentin oli onnistunut saada kehrättäviä ja siten\nvähän ansaitsi. Juhonkin oli täytynyt alkaa kovertelemaan kapustoita\nja lusikoita, vaan ruman mallisia kun olivat, täytyi hänen ne myydä\npolkuhinnasta ja sittenkään ei niistä moni huolinut.\n\nOli siis Kumpulassa hyvin laihat keitokset ja Juhokin eleli\npäiväkaudet, ettei muuta kuin tupakkaa puri. Armopuista olisi ollut\nvielä saatavaa, vaan ei luvattu antaa ennenkuin keväämpänä. Mutta Juho\nkärsi nälkää kuin mies, ennen aikoi kaatua ja kuolla ennenkun lähtisi\ntaloihin töihin.\n\nMattikin oli saapunut tukkimetsästä ja ansainnut aika hyvin. Aikahyvin\nkai oli ansainnut, koska oli kahvipannunkin tuonut piilosta, että\nKaisakin sai kuuman kupin syntisen sydämensä vahvistukseksi.\n\nSaarelan isäntä oli käynyt hakemassa Mattia sahaamaan lankkuja ja\nlautoja uuden pytinkinsä tarpeeksi. Matti oli luvannut alkaa jos\nKumpulan Juho alkaa kumppaniksi, koska ei kukaan Matin mielestä ollut\nniin hyvä alta-sahaaja kuin Juho.\n\n— Kun sen saisikin liikkeelle, arveli Saarela Matin puheesen.\n\n— Eiköhän Juhollakin ala olla pakosta, arveli Matti.\n\nSaarela lähti siis Kumpulaan ja esitteli asian Juholle.\n\n— Paljonhan me Matin kanssa olemme sahanneet. Herralan uudessa\npytingissäkin on kaikki laattialankut minun ja Matin sahaamia. Joshan\nyrittäisi. Huonot minulla on kengät.\n\n— Saat minulta kengät lainaan, lupasi Saarela.\n\n— No, kun kengät annatte, niin... lupasi Juho.\n\nMennessään Saarela ihmetteli, että Juho lupasi.\n\n— Taitaa nälkä viimein käskeä, arveli hän.\n\nIhmetteli sitä Mattikin ja Henti kaikkein enimmän.\n\n— Rahaa tarvitsee... kevät tulee ja linnut alkaa laulella, sanoi Juho\nSaarelan mentyä.\n\n— Niin on ja tukkien kuletus alkaa ja sinulla ei ole kenkiä että\nkulotukseen kykenet, sanoi Henti.\n\n— Ei ole hätää enään. Kuukauden päästä paistaa aurinko jo korkealta,\nmaa käy täplikkääksi ja linnut laulelee. Loppuu viimein tämäkin talvi,\nloppuu perhana olkoon viimein, puheli Juho.\n\nSeuraavana päivänä alkoivat he jo Matin kanssa sahaamisen ja reimasti\nkävi työ, sillä Juho oli kelpo työmies, kun laiskuudeltaan vaan sai\nvaltaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaaperin Kustissakin elettiin tavallisesti, sillä suksista saivat he\npaljon rahaa. Ei ollut hätäpäivää.\n\nMutta arvannoston aika läheni ja tuli Kustin pojan lähteä arpaa\nnostamaan.\n\nKustin poika oli kookas mies, komeavartaloinen ja pulska muutenkin, ei\nollut epäilemistäkään, ettei hän kelpaisi sotamieheksi.\n\n— Koeta sanoa, että sinulla on rinta kipeä, sanoi Kusti lähtiessä\npojalle.\n\n— Ei niille taida auttaa mikään, vaan vissi se vaan on, ettei kanna\ntämä poika kruunun harmajaa takkia, puhui poika rennosti.\n\nItkusilmin sitten erkanivat. Suksilla poika lähti, sillä ei ollut\nvallan pitkä matka arvannostopaikalle.\n\nLevottomalla mielellä oli Kusti koko ajan kun poika oli arvannostossa,\nei saattanut öitänsäkään nukkua, vaan valvoi ja mietiskeli. Sitä hän\nenimmän pelkäsi, että jos ei Amerikasta tulokkaan tikettiä, että\nainakin joutuu moneksi vuodeksi ilman edestä kruunua palvelemaan. Sitä\nhän mietti ja arveli ja epäili. Hän koetti väliin lohduttaa itseään\nsillä, että poikansa edes pääsee reserviin... vaan kovin ikävältä\ntuntui sekin.\n\nJa kovin levottomin mielin vartoi hän poikansa kotiintuloa ja akka teki\nitkua ja valitteli...\n\nMutta ennenkun poika ehtikään kotiaan tuli jo kulkevien matkassa tieto,\nettä Kustin poika oli nostanut ensimmäisen arpanumeron. Ja kehuttu oli,\nettä siitä miehestä tulee komea sotilas.\n\nKusti pillahti akkansa kanssa katkeraan itkuun;\n\nSeuraavana päivänä tuli poikakin. Oli ryypännyt hyvänlaisesti, että oli\nhauskimmallaan humalassa.\n\n— Helee, hyvää kuuluu, huusi hän jo ovella, että kaikui ja heti\nensimmäiseksi tarjosi isälleenkin lasia, että ottaa ryyppy. Ja\nmielelläänhän Kustikin kipeään sydämeensä kumosi lohdutusta.\n\nSelvitti poika sitten kuinka onnettomasti kävi hänelle. Mutta sitten\nhän iloisesti suori takkinsa povitaskusta kirjeen ja huusi:\n\n— Hyvää kuuluu Amerikasta... tiketti tulee kohta... tässä on preivi.\n\nKusti akkaneen ihastui ikihyväksi.\n\n— Mutta siitä Ameriikkaan menosta ei saa puhua sanaakaan, varotti Kusti.\n\n— Eipä tietenkään, sanoi poikakin.\n\nAlkoivat he sitten yhdessä tutkimaan kirjettä ja luvattiin siinä, että\ntiketti heti pannaan postiin.\n\n— Heti kun vesi auki tulee, niin heti...ennen Juhannusta jo lähden,\nsanoi poika.\n\n— Ehdit käydä tukkijoella matkarahoja ansaitsemassa, sanoi isä.\n\n— Juuri niin... hyvin sopii. Katsotaanpa kantaako tämä poika kruunun\nharmajaa haaratakkia kahden kiven ja kannon välissä... he, he.\n\n— He, he, nauroi isäkin.\n\nMutta kylällä ei tiedetty mitään mitä Kustin poika hommaa, ei oltu\nkuultu, että hänelle tiketti tulee. Vaan kaikille näytti olevan mieleen\nse, että poika oli ensimäisen numeron nostanut.\n\n— Siellä sekin poika oppii huutia tietämään. Onkin kasvanut siinä\npirtillä kuin metsän peto, vaan annappas kun kruunun kouriin joutuu,\nniin eiköhän eikene, sanottiin, ja sanottiin se pojalle itsellekin ja\nKustille siitä usein mainittiin. Mutta Kusti poikineen piti Ameriikkaan\nmenon salaisuutena, eivät hiiskuneet kenellekään mitään. Mutta joka\nkerta kun posti tuli, kävi poika kuulemassa oliko hänelle kirjettä.\n\nToikan Iisakille oli kevätpuoleen karttunut niin paljon höyläämistä,\nettä melkein oli liiaksi. Ovia ja akkunoita tarvittiin ja usea oli\nIisakkia käynyt kesäksi työhön hakemassa, mikä pytinkiä laudottamaan,\nmikä laattioita höyläämään. Nyt viimeiseksi oli tuotu kylän\nmeijerihuoneen akkunan ja oven lankkuja ja niillä oli tulinen kiire,\nettä Iisakki melkein yötä päivää höyläsi.\n\nHelenallakin oli työtä. Pappilan rouva hätäili mattojaan ja Saarelan\nemännän kangas oli vielä kesken. Melkein joka viikko kävi rouva\nToikalla kyselemässä ja katselemassa. Joskus hän poikkesi Kumpulaankin.\n\nTaas eräänä päivänä ajaa renkotti Toikalle suuri säkillinen\nmatontilkkuja matkassaan.\n\nKun ensin haastelivat muita asioita, kysyi rouva:\n\n— Onko tuo Kumpulan Juho nytkään missään työssä?\n\nHelena alkoi selvittää.\n\n— Täytyi sen vetelyksen viimein lähteä liikkeelle kun koninliha\nja armojauhot loppuivat. Kuolema olisikin tullut. Ennen kun meni\nSaarelaan sahaamaan, oli monta päivää, ettei ollut muuta kuin vettä.\nMutta se onkin se Juho kummempi muita ihmisiä, se elää viikottain\nmelkein Jumalan jyvättä ja taas kun pääsee syömään, niin syöpi, että\nhirvittää. Henti kuuluu kehräävän Saarelaan. Minä en ole koko talvena\nkäynyt mokomassa läävässä. Vaan jo siinä oli surkeaa tässä kun pakkaset\nolivat... huh... karvaa nostaa kun ajattelee.\n\n— Niinkö kylmä pirtti?\n\n— Vesi jäätyi astiaan ja leivät olivat kylmettyneet pöytälaatikossa,\nkuulemma.\n\n— Kummako sitten, että lapsi tuli sokeaksi.\n\n— Kylläpä niitä vareksia siinä on, jos olisi yksi kuollutkin, ja toisia\ntulee, eikä taida olla kovin kaukana...\n\n— Ne niitä sitten tekevätkin, niinkuin ne syödä kelpaisivat, sanoi\nrouvakin kylmästi.\n\n— Olisi niitä jo heillekin ollut, köyhäinhoitoon kai ne lopulta\njoutuvat kaikki.\n\nJa vielä paljon muuta selvitti Helena, selvitti ja valehteli väliin.\nJa rouva oli harras kuulija. Selvitti Helena muitakin kylän asioita ja\nkovasti haukkui Kaaperin Kustia, Kustin vaimoa ja poikaakin.\n\nViimein taas selkenivät puhumaan kankaankutomisesta.\n\n— Henti olisi hyvä kankuri, vaan hänellähän ei ole kangaspuita, sanoi\nrouva.\n\n— Ei tuo minusta ylönkään hyvä ole, arveli Helena.\n\n— Tässä toissa vuonna kutoi minulle kangasta ja erinomaisen hyvää,\npuolusti rouva.\n\nHelenallakin muuttui ääni kellossa.\n\n— Olisihan se kankuri, vaan kun eivät sen vertaa saa kokoon, että\nkangaspuut toimittaisivat, sanoi hän.\n\nViimein rouva läksi ja mennessään poikkesi hän Kumpulaankin.\n\nHenti oli kehräämässä ja lapset tomusivat laattialla. Nuorin istui\nsängyssä, äänetönnä jyrsien leipäpalasta.\n\n— Poikkesin sinuakin katsomaan. Sokea siitä taisi tuosta lapsesta\ntulla? sanoi rouva tervehdykseksi.\n\n— Sokeahan siitä tuli... Rouva on hyvä ja istuu.\n\n— Sitä minä, että etkö saisi jostakin kangaspuita lainaan, saisit alkaa\nkutomaan puolivillasta minulle. Onpa Saarelan emännällä hienoja villoja.\n\n— En tiedä. Mistäpä minä kangaspuut saisin? Niillä, joilla on, ne\ntarvitsevat itse, ei jouda keneltäkään lainaksi.\n\n— Mutta onhan Matin Kaisallakin kangaspuut. Eikö hän lainaa?\n\n— Kaisalla kyllä on kangaspuut, vaan hänkin on ottanut Kurikan\nemännältä puolivillasta kutoakseen.\n\n— Koeta nyt kuitenkin saada lainaksi jostakin.\n\n— Lintuhäkkiä vai mitä nämä ovat?\n\n— Lintuhäkkiä ne ovat. Juho niitä iltasin tässä on tehnyt, selvitti\nHenti.\n\nRouva otti oikein käsiinsä katsellakseen niitä ja arveli:\n\n— Eihän teillä nyt olekkaan punatulkkua, niinkuin ennen aina on ollut.\n\n— Mennä kesänä kuoli sekin vanha, joka oli ollut häkissä jo neljättä\nvuotta, vaan eikö tuo Juho tänä kesänä pyytäne uutta?\n\n— On se melkein lapsellinen mies, kun viitsii täänlaisten kanssa\nhommata ja pyytää varpusia... eihän se ole kuin pahaisten\npoikanulikkain tointa.\n\n— Niinhän se on lapsellinen.\n\n— No kuinka te nyt muuten tulette toimeen. Tehän kuulutte eläneen kuin\nherrat... on sanottu.\n\n— Niin on menty päivästä toiseen, vaan ei se herraselämää ole ollut.\n\n— Monella olisi tainnut olla kuoleman hätä, jolleivät armopuita olisi\nsaaneet, samoin teilläkin. Vaan väärin oli, että teille annettiin sen\nmiehesi vuoksi. Koko talvenhan se kuuluu tässä maanneen ja syöneen.\n\nHenti ei siihen virkkanut mitään, antoi rukin pyöriä kahta tulisemmasti\nja pisteli jo vihaksi rouvan muistutukset ja teki mieli sanoa, että ei\nvaan ole pappilasta isoja apuja saatu. Ja kun rouva yhä jankutti ja\ntiedusteli ja marisi kaikista asioista, puhkesi Hentin viha ilmi ja\nsilloin se tuli mitä jo kauvan oli aikonut sanoa.\n\nRouva ensin hämmästyi, vaan sitten kiivastui hänkin ja lopuksi sanoi:\n\n— Semmoiset ne ovat, kun niille koettaa hyvää, kiittämättömyyttä saa\npalkakseen. Ja ole nyt... äläkä käy enään pappilassa, mokoma lunttu,\netköhän kadu vielä.\n\nJa niin rouva läksi.\n\nHentin teki niin pahaa rouvan mentyä. Katui, että oli kiivastunut,\nvaan tuntui niin katkeralta, kun rouva semmoisesta soimaili, eihän se\nollut ihmisen omassa vallassa ja olihan niitä semmoisiakin, joilla oli\nvielä enemmän lapsia kuin heillä. Kaikkenaan se, vaan kun rouva vielä\nsekoittaa viattomia ihmisiä asiaan.\n\nKehrätessä hänelle taas muistui mieleen koko entinen elämä ja se, että\nmiltähän mahtaisi tuntua, kun olisi kaikkia yllin kyllin, olisi iso\nkarja navetassa ja ruokaa aitat täynnä ja mies, jota voisi rakastaa ja\nkunnioittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Juho sinä iltana palasi Saarelasta, oli hänellä iso kimppu\nrautalankaa kainalossaan.\n\n— Mitä sinä noin paljolla rautalangalla teet? kysyi Henti.\n\n— Koetappa arvata, minulla on tässä mukavat tuumat, vastasi Juho.\n\n— Olisi ollut puolta parempi, kun olisit ostanut jotakin muuta. Ainoat\npennisi luultavasti panit tuohon, nuhteli Henti.\n\n— Tällä viikolla loppuu Saarelasta sahaaminen. Minä alan tässä tekemään\noikein pulskeata lintuhäkkiä. Koko talven olen miettinyt, että\nminkälaisen tekisin, että se olisi vähä erinomaisempi kuin muilla.\nNyt minä vasta olen hoksannut, luulenpa että sitä kummissaan katselee\nkukin, puheli Juho.\n\n— Vaan milloin sinä meinaat alkaa hommaamaan kenkiä itsellesi, että\ntukin-uittoon kykenet.\n\n— Kyllä minä siitäkin huolen pidän. Nyt kun saan Saarelasta tilin,\nniin ostan kengäkset ja varret. Pilkkatien Mikko on jo luvannut tehdä\nkengät, aikoi palkastaan ottaa linnun häkkineen, jahka tässä rupean\nlintuja saamaan.\n\n— Nauravathan sinulle vareksetkin, kun viitsit noita varpusia pyytää ja\nniitten kanssa puuhata päiväkaudet.\n\n— Naurakoot, minä en siitä paljoakaan välitä mitä ihmiset sanovat.\n\nParin päivän perästä loppuikin Saarelasta sahaaminen. Juhosta tuntui\nkuin vankeudesta olisi päässyt, kun työ loppui. Tilissä sai hän vielä\nsen verran rahaa, että kykeni ostamaan kengäkset ja varret ja vei ne\nheti Pilkkatien Mikolle tekeille.\n\nJuholle koittivat nyt hauskat päivät. Erinomaisella innolla teki hän\nlintuhäkkiä, teki illoilla hiljaseen ja aamuilla varhain nousi ylös\nnapertelemaan. Kummallinen häkki siitä näytti tulevankin, oli kuin\nristi-kirkko ja mainion iso, että kai mahtui varpusia sisälle.\n\n— Tästä tulee kirkko-häkki. Siinä on lintusilla hauska olla, saavat\nkulkea rististä ristiin, aivan kuin suntio kulkee tässä meidän\nristikirkossa, puhui hän tehdessään häkkiä.\n\nJokaiseen ristiin laittoi hän kaksipuoliset ovet ja keskelle häkkiä,\nkattoon, teki hän mainion kuvun, joka oli olevinaan kirkon katossa\noleva pyöreä kupooli. Yhteen ristiin tuli sitten holvi, lukkarin penkki\nja numerotaulu, jona oli olevinaan vanha kengän paikka, reunustettu\nvalkosella nahalla. Sakaristo tehtiin myöskin ja ovi siihenkin. Kirkon\npenkkeinä oli olevinaan vartaat, joilla linnut saisivat hypellä.\nSaarnatuoli tehtiin keskelle kirkkoa ja siihen laitettiin linnuille\nruoka- ja juomapaikka.\n\nJuho oli niin huvitettu työstään, ettei hän muistanut nälkääkään ja\nkovin hitaasti valmistui häkki, näet, paljon enemmän karttui työtä kuin\ntavallisessa häkissä, mutta ihmeellisen ahkera oli Juho, että Hentinkin\ntäytyi ihmetellä.\n\n\n\n\n11.\n\n\nKaaperin Kustin poika oli saanut tiketin Ameriikasta. Vaikka sitä\nkoetettiin pitää salassa, levisi siitä tieto nopeasti kuin kulovalkea\nympäri kylän. Paljon oli muitakin Ameriikkaan aikovia ja yht'aikaa\npäätettiin lähteä. Kustin poika aikoi heti lähteä, kun palaa\ntukin-uitosta.\n\nAsian kuultuaan läksi Kumpulan Juhokin käymään Kaaperin Kustissa. Jätti\nlintuhäkin valmistamisen kesken ja päätti levähtää.\n\nHyvin oltiinkin rausteliaalla tuulella Kustissa. Heti annettiin\nJuhollekin kahvia nisun kanssa ja Ameriikan hyvyydestä puheltiin.\n\n— Sinne se olisi minunkin pitänyt päästä sinne Ameriikkaan, se olisi\nminun kotomaani, niin minusta tuntuu, tuumaili Juho.\n\n— Nälkä ja ijankaikkinen puute täällä on Suomessa, ei täällä saa\nkelvollisia vaatteita ylleen, vaikka yöt päivät tekisi. Vaan näkeepä\nsen, että ne, jotka palaavat Ameriikasta, ovat kuin suuria herroja...\nJa siellä kuuluu olevan jokapäiväinen ruoka puolta parempaa kuin\nherroilla täällä Suomessa, jutteli Kustin poika innossaan.\n\n— Niinhän siellä kuuluu olevan, ihmetteli Juhokin.\n\n— Voi kun joutuu ihminen näin vanhaksi, sinne olisin minäkin lähtenyt,\nsurkutteli Kustikin.\n\n— Milloin meinaat lähteä? kysyi Juho.\n\n— No heti kun palaan tukin-uitosta, vastasi poika ja samassa lisäsi:\n\n— Kun tästä lähtöpäivä tulee, niin tule sinäkin Juho tähän meille, minä\ntässä lähtöryypyksi laitan semmoista krettaa, jota ei kissa latki.\n\nHaastelivat vieläkin Ameriikan hyvyydestä ja viimein palasi Juho\nkotiaan ja kummallisen kaipaavalta tuntui hänen mielensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut muutamia viikkoja. Kevät oli tullut, sulonen ja lämmin. Ei\nkoskaan ollut Kumpulassa otettu kevättä niin suloisin tuntein vastaan\nkuin nyt, kauhean kylmän ja nälkäisen talven perästä. Ja joka paikassa\ntuntui kevät nyt keväältä ja oli kuin hyiset roudat, kärsimiset ja\npaleltumiset yht'äkkiä olisivat kadonneet sydämistä ja mieltä ilahutti\nauringon kultainen lämmin ja leudot etelätuulet.\n\nKevään kanssa palasivat laululinnutkin takaisin, palasivat vieläkin\nlauluillaan ilahuttamaan kylmiä sydämiä ja elämän viettiä tullessaan\ntoivat. Pitkinä talvisina pakkas-iltoina oli moni jo ajatellut, että\nne ovat kuolleet kaikki nuo ilon ja riemun saattajat, ett'eivät enään\nsaavukaan tänne kauvas kylmään Pohjolaan, mutta ne palasivat vielä,\ntulivat samoin kuin ennenkin, istuivat katonharjalla, korkeissa\nkuusissa ja talon ympärillä laulelivat koivuissa.\n\nKumpulan Juhokin oli saanut valmiiksi merkillisen kirkko-häkkinsä.\nTieto Juhon erinomaisesta häkistä oli levinnyt ympäri kylää ja kylän\npoikaset juoksivat kilvan katsomassa tuota kummallista kirkkohäkkiä,\njoka oli siinä vielä muista eroava, että siinä olivat vartaat\nrautalangasta eikä, niinkuin Juhon muissa häkeissä, pajun varvuista.\n\nVarhain aamulla nousi Juho ylös ja alkoi siitä pirtin takaa metsiköstä\npyytämään lintuja. Punatulkkua teki hänen mieli, sillä se oli\npaikkakunnalla rakastettu lintu korean värinsä ja äänensä vuoksi. Hän\noli parina aamuna kuullut punatulkun viheltelevän metsässä lähellä\nja innostunut kovin. Hän oli viheltänyt vastaan ja punatulkku oli\nvastannut.\n\nHän istui tai seisoi välistä tuntikaudet pihalla varhain aamusilla ja\nvihelti, vihelti lakkaamatta ja tarkasteli. Hänellä oli pyytöhäkki\nmetsän reunalla ja häkissä viekoittelevana syöttinä pihlajamarjoja,\nmutta punatulkkuja ei näkynyt, eivätkä vastanneet hänen vihellykseensä.\n\nHän ryhtyi sitten pyytämään muita pieniä lintusia: hemposia,\nkivitaskuja, keltasirkkoja ynnä muita. Hän piristeli heinän kulmuja\nisoja päiviä pirtin taakse ja metsän reunaan, haki hevosen hännästä\njouhia, joista valmisteli ansoja lautapalasiin. Ne lautapalaset hän\nsitten peitti kulumilla ja virneillä, että ansat jäivät näkyviin.\nKinokset kun vielä olivat maassa, tulivat lintuset kernaasti\npälvipaikkoihin ja tarttuivat arvaamatta ansoihin. Silloin Juho, pirtin\nakkunasta kun vahtaili, juoksi nopeasti päästämään saalistaan, joita\nvälisti tarttui useampia yht'aikaa. Niitä hän sitten pani häkkeihin,\nnimittäin niihin, joissa oli puiset vartaat, kirkko-häkkiin ei hän\nraskinnut panna muita kuin punatulkkuja sitten kun niitä saisi. Häntä\nhuvitti sanomattomasti varpusten räpäköiminen ja pelko häkeissä ja\nsilloin oli ilo ylimmillään, kun häkeissä syntyi kiivas tappelu.\nTuntikaudet hän niitä vahtaili, naureskeli ja tuumaili.\n\nKylän pikkupoikain paras ystävä oli Juho. He kulkivat Kumpulassa\nlintuja katsomassa ja innostuivat Juhon puheista He kärttivät kokoon\nrahaa, ostivat Juholta lintuja ja usein häkkiäkin. Siten sai Juho\nmelkoisen hinnan häkeistään ja lintujen hinta vaihteli sen mukaan\nkuinka harvinainen lintu oli.\n\nJuho päätti lähteä jonakin varhaisena aamuna kauvas suon taakse\nkorkealle harjulle koettamaan jos siellä olisi punatulkkuja, mökin\nympäristöllä kun ei näkynyt, ei kuulunut yhtään. Sieltä oli hän\nmuinakin vuosina saanut, kun ei missään muualla ollut. Ja sen tiesi\nJuho jo vanhastaan, että kun kerran yhden saisi, kyllä sitten saisi\nmuitakin.\n\nMuutamana kauniina kevät-aamuna hän sitten varustausi aijotulle\nretkelle. Oli suvennut edellisinä päivinä ja nyt oli kylmännyt,\nettä hanki kantoi metsässäkin. Oli hyvin varhainen. Muissa mökeissä\nnukuttiin vielä ja nukkumaan jäi Hentikin ja lapset. Aurinko teki\nnousuaan, näkyi soma rusko vuoren takaa, jota kohti Juho läksi\nhäkkineen. Häkin oli hän pannut kelkkaan, jota veti perässään\nväännetystä vitsasta, joka juoksi olkapään yli ja kainalon alatse,\ntehden vetämistä varten sopivan silmukan.\n\nJa koira tietysti seurasi mukana.\n\nHän jo mennessään vihotteli, että eikö kuuluisi vastausta, vaan ei\nkuulunut. Suolle tultuaan hän silmäili heiniään ja huomasi, että\naumojen kupeilla olivat jänekset pitäneet lystiä, koska olivat\npolkeneet heiniä ja pilanneet pahoin. Siitä läksi hän oikasemaan\nsuoraan vuorta kohti, joka oli suoraan idässä. Hankea myöten olikin\nhauska ja mukava kulkea, sai mennä minkä puun välitse tahtoi, joka\npaikasta oli yhtä hyvä.\n\nAuringon noustessa oli hän jo perillä.\n\nPaistoi lämpimästi ja alkoi kuulumaan lintujen laulua...\n\nMutta erääseen paikkaan vuoren kupeella, jossa muiden puiden joukossa\nmyöskin kasvoi pihlajia, teki Juho kuusen havuista mukavan vuoteen\npäivän rintaan. Hän viritti sitten pyytöhäkkinsä ja alkoi makuultaan\nviheltelemään. Uskollinen Kutti makasi jalkain juuressa haukotellen.\nTästä samasta paikasta oli hän usein ennenkin saanut punatulkkuja,\nsillä tässä niitä oli, tässä kun oli pihlajamarjoja, joka on\npunatulkkujen mieliruokaa. Kauvan hän vihelteli ja terotti korviaan\neikö kuuluisi vastausta, mutta ei kuulunut.\n\n— Niitä näyttääkin tänä vuonna olevan kovin vähän, ajatteli hän, vaan\njatkoi yhä viheltämistään.\n\nViimein kuitenkin, kun eivät hänen huulensa väsyneet, vaan yhä pysyivät\nmujussa, kuului punatulkkujen kimakoita vihellyksiä vastaukseksi. Ja\nniitä kuului monta.\n\nHän köykistyi yhä matalammaksi, veti koiraansa selkänsä taakse eikä\nuskaltanut värähtää, hiljaa ja miellyttävästi vaan koetti vihellellä.\n\nNyt olivat linnut jo näkösällä, istuivat lähellä pyytöhäkkiä\npihlajassa, vaan eivät huomanneet Juhoa. Niitä oli neljä urosta ja\nkaksi naarasta. Urokset näyttivät niin peijakkaan sieviltä siinä kun\npihlajassa istuivat ja hiljakseen viheltivät. Juhon sydäntä vavistutti,\nkun ajatteli, että jos lentävät pois ja hän ei saakaan.\n\nVaan kaksi urosta samassa lensi pyytöhäkin luo, toinen, nähtyään hyviä\npihlajamarjoja häkissä, hyppäsi kauhoon ja samalla hetkellä laukesi\nhäkin yläkansi kiinni. Toiset siitä pelästyivät ja lensivät matkoihinsa.\n\nMutta ilosta haljeta oli Juho ja suu tyytyväisessä vihellyksessä otti\nhän linnun pyytöhäkin yläkerrasta ja pani alakertaan.\n\n— Oletpa komea lintu, noin punasta rintaa en muista nähneenäkään,\npuhutteli Juho lintua, joka räpäköitti ja pelkäsi ahtaassa häkissä.\n\nHän koetti uudelleen alkaa viheltelemään, että saisi vielä toisenkin,\nvaan vaikka hän hartaasti ja lakkaamatta vihelteli monta tuntia, ei\nkuulunut mitään. Häkissä oleva lintu räpäköitti ja melusi. Jos olisi se\nalkanut viheltämään, kyllä kai olisivat toisetkin palanneet takaisin.\nHänen täytyi siis, vaikka vastenmielisesti, palata kotio, mutta\nmielissään oli hän sentään, kun yhdenkin oli saanut ja kuvaili jo sitä\nhauskaa, kun hän sen panee kirkkohäkkiin.\n\nSuolla tapasi hän Kaaperin Kustin poikineen, jotka olivat käyneet\nkaukana saloilla honkametsässä ja vetivät he kelkoissaan hirvittävän\nisoja honkia. Etempää kylän metsätieltä kuului kulkusten ääniä.\nMetsämiehet palasivat puun nounnista.\n\n— Tänä kevännä ne tulivat hyvät hongat, sanoi Kusti.\n\n— Ei ole pitkiin aikoihin ollut tämmöisiä honkia, vakuutti Juhokin.\n\n— Saitpa punatulkun... tuolla salonkin vaaran hännällä näkyi olevan\npaljon noita, sanoi poika.\n\n— Vai oli siellä. Siellä ne sitten ovatkin, täällä ei ole näkynyt kuin\njoku, sanoi Juho.\n\nMutta Kusti poikineen jatkoi matkaansa ja seurasi heitä Juho,\nkelkassaan räpäköivä lintu.\n\nTultuaan kotia oli Juho mitä parhaimmalla tuulella. Hän toimitti heti\nuuden lintunsa kirkkohäkkiin ja katseli sen liikkeitä koko päivän.\nIltapuoleen kokoontui kylän poikiakin taas Kumpulaan ihmettelemään\nlintua ja häkkiä. Usea heistä jo tinkasi Juholta valmiiksi punatulkun,\nmikä urospuolen, mikä naaraan.\n\n— Jos tämä lintu vaan oikein alkaa laulamaan, niin pian niitä saadaan,\nvaikka vähä niitä näyttää tänä kevännä olevan. Vaan jos tästä\nsemmonenkin laulamaan tulisi kuin se entinen oli meillä, niin...\nKatsokaa, jopa se rupeaa tykkäämään häkistään... noin... nyt hyppäsi\nsaarnatuoliin... nyt menisi sakaristoon, vaan on ovi kiinni... nyt...\nnyt... jopa meni lukkarin penkkiin... alkaa vissiin veisaamaan... jo\nkosketti nenällään numerotaulua he, he, he, puheli Juho pojille.\n\nPojat ihmettelivät ja mainoivat.\n\nSiitä pitäen kävivät pojat joka päivä Kumpulassa katsomassa, kun Juho\npyyti punatulkkuja ja yhä nikkaroi lintuhäkkejä. Siellä oli niin\nhauskaa ja mukavaa, sillä Juho osasi tuumailla niin lapsellisesti ja\nleikillisesti, että poikia huvitti. Tuli poikasia toisista kylistäkin,\nostivat Juholta punatulkkuja ja häkinkin. Monen teki mieli sitä\nkirkkohäkkiä, mutta ei ollut niin paljoa rahaa, että olisi irti saanut.\n\nSiten piti Juhokin pientä ansiota.\n\nKoko hangen ajan hän pyyteli lintuja. Nousi varhain aamusilla ja meni\npitkät matkat metsään pyytämään. Hän oli niin innostunut toimeensa,\nettei hän muistanut nälkäänsäkään. Päiväkaudet eli hän, ettei muuta\nvaatinut kuin tupakkaa, jota hän puri ja poltti. Vaikka ei olisi ollut\nsyömistäkään, jos olisi tahtonutkin. Hädin tuskin sai Henti lapsille\nleipää ja itselleen vähä. Juho ei saanut kuin silloin tällöin. Miten\nlie hänessä henkikään pysynyt.\n\nLopulta karttui hänelle kirkkohäkki puolilleen punatulkkuja ja niitä\nhän ruokki ja vaali päiväkaudet. Niille hän hymyili ja puheli kuin\nparhaille ystävilleen. Hän keräsi niille sokerimuruja ja vehnäspalasia\nja muita herkkuja mitä sai. Ne kesyyntyivätkin niin pian, ettei\nolisi uskonut, ottivat hänen sormiensa välistä sokerimuruja ja\npihlajamarjoja. Muuan punatulkku, joka oli muita isompi ja punasempi,\noli olevinaan rovasti kirkossa. Sillä olikin paksuin nokka ja se\nenimmäkseen oleskelikin saarnatuolissa, joskus kävi sakaristossakin.\nMuuan taas, joka oli paras laulamaan, oli olevinaan lukkari. Se oli\npaljoa hoikempi kuin rovasti, sillä oli nopeat liikkeet ja se lauloi\nniin kauniisti, vihelteli ja rallitti, että mielellään kuunteli.\nMuutamalta punatulkulta olivat toiset tappelussa kynsineet höyhenet\npäälaelta melkein paljaaksi, se oli olevinaan suntio ja se torkkuikin\nmelkein aina oviloukossa, eikä näyttänyt välittävän mistään.\n\nMuut olivat sitten olevinaan seurakuntaa. Sunnuntaisin pitivät ne\ntäydelliset kirkonmenot, Juhon mielestä.\n\nSillä rovasti oleskeli enimmäkseen saarnatuolissa ja päästeli äreitä\nääniä, istui paksun näköisenä, pää melkein höyhenien sisässä. Mutta\nlukkari liehui paikasta toiseen, hyppeli ja lauloi ja vihelti. Suntio\nuseinkin istui jossakin häkin loukossa, silmät puoliummessa ja päälaki\npaljaana.\n\nSeurakunta silloin tavallisesti hyräili orsilla ja harva häiritsi\nkirkonmenoja.\n\nJuho katseli niitä ja tuumaili, että mitä ne kulloinkin tekivät, kun\nliikahtivat tai lauloivat. Tunnittain istui hän häkin vieressä ja\nnaureskeli, ihmetteli ja oli hyvillään.\n\nEräänä päivänä tuli Pilkkatien Mikko Kumpulaan, muassaan Juhon uudet\ntukinuitto-kengät.\n\n— Onpa sinulla täällä lintuja... voi viisikymmentä, kun on häkki\ntäynnä, ihmetteli Mikko ja meni oikein lähelle ihmettelemään ja\ntarkastelemaan.\n\n— Paljon enempi niitä olisi, vaan kylän poikasille olen myynyt monta\nkymmentä, ilmoitti Juho tyytyväisenä.\n\n— Ja niin koreita kaikki. Minkä sinä nyt niistä minulle annat... anna\nsinä semmoinen, joka on hyvä laulamaan... Tuossapa on yksi, jolla ei\nole höyheniä päälaella ollenkaan.\n\n— Se on suntio.\n\nJa Juho selitti Mikolle koko jutun ja sen kuinka ne sunnuntaisin\npitävät kirkonmenoja.\n\nMikko kuunteli suu tyytyväisessä hymyssä ja virkkoi sitten:\n\n— Tuon lukkarisi sinä sitten annatkin minulle.\n\n— En minä lukkaria anna, vaan tuon, joka tuossa juuri meni juomaan,\nsen saat. Sillä on yhtä hyvä ääni kuin lukkarillakin ja lukkarin\napulaiseksi minä sitä olen kutsunutkin.\n\n— No saman tuo sitten tekee. On sinulla tässä vaan eläviä, ihmetteli\nMikko vieläkin.\n\nMutta Juho otti taitavasti lukkarin apulaisen kirkkohäkistä ja pani sen\nMikkoa varten tehtyyn puuhäkkiin.\n\n— Kas nyt... nyt olet siellä yksinäsi ja laula sinä nyt, että Mikolta\nkorvat särkyvät, laula niinkuin olet kirkossakin veisannut, toivotti\nJuho.\n\nSai siis Mikko kengänteko-palkastaan häkin ja linnun.\n\n— Ja muista sinä joka aamu päästää se pesemään pöydälle... siitä se\npitää, neuvoi Juho.\n\n— Sinä höpiset niin paljon, että tekisi mieli luulla, ettet ole enään\ntäydellä päällä... Ei se muina keväiminä noin paljoa ole höpissyt kuin\nnyt, puhkesi Henti sanomaan, sillä häntä hävetti Juho, Mikon vuoksi.\n\n— Ole sinä vaiti ja veisaa, sanoi Juho.\n\nMutta Mikko läksi tyytyväisenä saaliineen kotiaan, varovasti häkkiä\nkantaen.\n\nJuho alkoi tarkastamaan uusia kenkiään. Koetteli jalkaansa ja veti\nvarret suoriksi.\n\n— Mistä saat voidetta noihin kenkiisi? kysyi Henti.\n\n— Onhan minulla vielä hevosen rasvaa paljon, sanoi Juho ja alkoi\nhommata kenkäin voitelemista.\n\n\n\n\n12.\n\n\nHangen aika oli loppunut ja punatulkun ja varpusten pyyntö samoin.\nSillä maan paljastuessa loittonivat varpuset ja punatulkut, ettei\nkuulunut lauluakaan kun silloin tällöin, sivulentäessään laulelivat.\n\nAlkoi tekemään kesää.\n\nPäivät muuttuivat sumuisiksi ja eteläinen tuuli puhalteli valtavasti.\nVäliin satoi vettä, väliin lumiräntää. Paksut kinokset alkoivat kulua,\nhupenivat hupenemistaan ja katosivat vainioilta kaikki tyyni. Purot\nalkoivat juosta ja maantie kävi paljaaksi. Metsissä vielä oli vähän\nkinoksia, mutta sulamisen alussa nekin ja kaikki ojat tahi sivut toivat\nvettä alas rinteiltä ja harjanteilta jokilaaksoon ja kuljettivat ojia\nmyöten valtavaan jokeen.\n\nMutta joen pinta oli vielä liikkumaton ja valkoinen, kuin talvellakin,\nsitä katti vielä kyynäriä paksu jää, joka näytti itsepäisesti pysyvän\nviimeiseen asti ankaran talven muistona.\n\nMetsä, joet ja purot alkoivat olla tulvillaan, tukin-uiton aika alkoi\nolla käsissä.\n\nKaikissa tukkimiehissä heräsi entinen halu päästä tukinuittoon\nansaitsemaan. Oli kuin olisivat olleet uusia ihmisiä kaikki jätkät.\nKun vettä satoi ja ojat juoksivat, heräsi tienestin halu ja kaikki muu\nunohtui. Sinne piti päästä puulaakin hommiin isoja palkkoja saamaan.\n\nTakakadultakin aikoivat kaikki muut tukinuittoon paitsi Toikan Iisakki,\njoka ei ennenkään koskaan ollut siellä käynyt. Tuli siis kiirettä ja\nhommaa, sillä paljon tiedettiin olevan tukinuittoa. Kenkiä ja vaatteita\nvarustettiin matkaa varten ja se, jolla laukku oli, se sitä voiteli ja\npaikkaili ja oli hommassa.\n\nKumpulan Juhokin oli muuttunut kuin eri mieheksi taas. Hän oli myynyt\nkirkkohäkkinsä ja muut linnut paitse lukkaria, joka lakkaamatta\nrallatti ja vihelti. Hän oli saanut uudet housut ja paremman liivin\nhäkin ja lintujen hinnalla sekä villaröijyn velaksi Kapula-Maijalta.\nSai siis sen verran, että kykeni tukkijoelle, kun uudet kengätkin\nolivat. Ne olikin hän voidellut konin rasvalla päältä ja sisältä moneen\nmonituiseen kertaan.\n\nLaukkua ei ollut, mutta muilla takakatulaisilla oli ja se vähän\nkarvasteli Juhoa. Sillä sitä, jolla ei ollut laukkua seljässä, sitä\npilkattiin ja kutsuttiin varekseksi.\n\n— Voi p—le kuitenkin, kun minulla ei ole laukkua, sanoi hän Hentille.\n\n— Olisit jotakin yrittänyt, että olisit saanut laukun niinkuin muutkin.\nOlipahan Kaaperin Kustilla ja pojallaan uudet laukut kumpasellakin. Ja\nMatti näkyi myöskin olevan laukkuaan voitelemassa, oli uusi iso laukku\nja kieli näkyi olevan vasikan nahasta.\n\n— Mihinkähän se sen vanhan laukkunsa on pannut, olihan Matilla mennä\nkesänä hyvä laukku?\n\n— En tiedä.\n\nMutta Juho hoksasi, että jos Matti lainaisi sen vanhan laukkunsa eli\nmyisi, hän sitten kesällä maksaisi.\n\nJa hän läksi Matin puheille ja viipyi sillä matkallaan puoli päivää.\n\nHenti alkoi keittämään velliä. Jauhoja hän oli saanut kehruupalkakseen\nSaarelasta, oli vasta noutanut ja kun nälissään olivat sekä itse\nettä lapset, päätti ensi nälkään velliäkin keittää. Suolaa pani hän\nhöystöksi ja syötyään joi vettä palan painoksi.\n\nNälissään oli Juhokin tullessaan, mutta hyvällä tuulella, sillä Matilta\noli hän saanut laukun lainaksi.\n\n— Huomenna jo lähdetään. Naalaston joessa ja Olkamanissa alkaa uitto\nviikon päästä, tiesi Kusti kertoa ja niin sanoi Mattikin, puheli Juho,\nmutta vähän aikaa töllisteltyään laattialla hän äkeästi sanoi:\n\n— Eikö sitä velliä minullekin riitä. Itse syöt ja mässäät ja minä tässä\nsaan nälissäni juosta maat ja mantereet.\n\nHenti ammensi hänelle lopun vellin padasta, ammensi ison puukupin\ntäyteen. Mutta Juho nousi ullakkoon, toi ison kappaleen hevosen rasvaa,\npainoi sen vellivatiin ja arveli:\n\n— Minä se höystän keittoni näin keväälläkin kuin suuret herrat...\nKatso kuinka kellertävää rasvaa siitä sulaa ja leviää ympäri vatia\nkuin tähtiä talviselle taivaalle... Pane sinäkin polonen, niin tunnet,\nkuinka se maistuu.\n\n— Sinä olet suurin sika koko maailmassa... oksennustahan kaivaa tuo\nsinun sotkusi... hyi.\n\n— Haista sinä kärpän... Söithän sinä hevosen lihaa talvella niinkuin\nminäkin,.\n\n— Etpä saanut kruunulta palkintoa, vaikka luulit. Kaikki ihmiset\nnauravat, jos mihin menisi, sitä sinun tyhmyyttäsi, että sinä uskot,\njos sinulle mitä valehtelisi.\n\n— Ole sinä viisaampi. Kyllä kai minä niin viisasta lähtöä olen kuin\nsinäkin.\n\n— Mene ulos syömään sitä sotkuasi.\n\n— Kuinkahan viisas se sinun äitisi on? Puolihöperö ollut ilmosen\nikänsä... niin... niin. Jahaa, vai Kutti siellä vinkuu... Kas tuossa on\nsinulle kaunis kappale konin rasvaa monesta aikaa, polonen.\n\nSyötyään antoi Juho vadin Kutin nuoltavaksi, paiskausi sänkyyn ja\nsytytti tupakin. Veteli savuja ja mietiskeli. Viimein sanoi:\n\n— Ei sinulla taitaisi olla muutamaa leipää evääksi? Saarelan emäntä\nlupasi naulan voita velaksi.\n\n— Mistäpä ne leivät tulisivat, vastasi Henti ja meni ulos.\n\nVaan Juho nousi ylös ja alkoi paikkaamaan kenkiään, että vanhoilla\nvälin kulkee, uudet sitten pistää jalkaansa, kun joelle pääsee.\n\n— Kun minä nämät vanhat rajani hyvin paikkaan, niin näillä vielä\nkävelee välin, että vilkkuu, arveli hän Hentille paikatessaan.\n\n— Paikkaa nyt nuo minunkin kenkäni ja pikku-Juhonkin, että tästä\njohonkin pääsisi, pyysi Henti.\n\nJa Juho paikkasi.\n\n— Et sinä nyt tänne jää hyville päiville, vaan koettakaa tulla\ntoimeen... Kylvön ajaksi minä tietysti tulen kotia. Lannan saat kaikki\nlykätä noille kahdelle viimeiselle saralle, puhui Juho paikatessaan.\n\nHenti oli päättänyt, ettei hän puhu mitään Juholle, että hänellä on\njauhoja. Se käskee leipoa kaikki itselleen evääksi, ettei minulle jää\nmitään, ajatteli hän.\n\nJa hän ei ilmoittanut, että hänellä oli jauhoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä hommattiin lähtöä. Tiellä näkyi jo jätkiä menevän,\nlaukut seljässä ja millä kahvipannukin kädessä.\n\nPuolenpäivän aikana oli Juhokin valmis matkaan. Hän oli pessyt kasvonsa\nja kun hänellä oli uudet housut, terve takki ja lakki korjattu, näytti\nhän aika pulskalle monesta aikaa. Kun siinä lähtöhommassa sitten\nliikkui tavallista vikkelämmin, näytti hänessä vielä olevan sitä samaa\nmahtavaa voimaa, jota Henti hänessä oli ihmetellyt. Poskillekin oli\nkohonnut puna ja silmät loistivat.\n\n— Olet sinä nyt vähän ihmisen näköinen, kun kasvosi pesit, sanoi Henti\nhänelle ja katseli häntä mielihyvällä.\n\n— Niinpähän sanoi porvari vielä menneellä viikollakin, että siinä se on\nkomea mies tuo Juho, kehui Juho.\n\n— Ole nyt. Leikissään sinulle sanoo, kun tietää, että sinä otat kaikki\ntodeksi.\n\n— No olkoon niin. Mutta pane tuo villaröijy laukkuun. Minä en pane sitä\nylleni, ennenkuin vasta perillä.\n\nLaukun kielen alle hän sitten köytti uudet pitkävartiset saappaansa ja\npyöreän paistinpannun otti käteensä.\n\nSamassa tulivat toisetkin sieltä Toikalta päin polkua pitkin Kaaperin\nKusti poikineen, joilla kummallakin oli uudet laukut ja kielen alta\nnäkyivät pitkävartiset saappaat, keltasen ruskeat väriltään. Matti,\nuusi laukku hänelläkin ja jalkaniekka kahvipannu kädessä. Seurasi\nsitten Pilkkatien Mikko, Talvitien Jaakko ja noita muita takakatulaisia.\n\n— Nyt jo tulevat... jo tulevat, huusi pikku Juho isälleen.\n\nSilloin Juho otti laukun mahtavasti selkäänsä ja juhlallisesti köytti\nkiinni ja otti sitten pyöreän pannun käteensä.\n\nMutta Kaaperin Kusti ehti jo ovelle huutamaan:\n\n— Joudu joukkoon, me menemme jo.\n\n— Jo tulen... jo tulen, kävelkää jo.\n\nOvella lähtiessä hän sanoi:\n\n— Hyvästi nyt...\n\n— Hyvästi... ja äläkä nyt huku sinne... sanoi Henti hänelle.\n\nMennessään Kurikan kartanon läpi osui isäntä olemaan rappusilla.\n\n— Jopa takakadun komppaniakin on lähtenyt liikkeelle.\n\n— Niin onkin. Me alamme taas vuorostamme olla herroja, te saatte pyöriä\ntunkiolla ja pellolla koko kesän, vastasi Kaaperin Kusti Kurikalle.\n\n— Kuules Kumpulan Juho! sinä taisit jättää joukkosi surkeaan tilaan\ntänne... ruoatta, ja sehän on vaimosi siinä tilassa, ettei se kykene\nmihinkään, huusi Kurikka Juholle.\n\n— Pitäkää huolta, teiltä vaaditaan tili, jos Henti puutteesen kuolee,\nhuusi Kusti taas vastaukseksi.\n\nKurikka vieläkin huusi, mutta he eivät kuulleet mitä hän sanoi.\n\nKävellessä tuli puhe kuluneesta talvesta.\n\n— Niin se meni kuin menikin, vaikka, huonolle näytti, eikä sitä taas\nmuistakaan, kun keväimeen on päässyt, sanoi Kasperin Kusti.\n\n— Menihän se ja loppui, arveli Juhokin\n\n— Minullekin ne lupasivat antaa apua, eikä ole annettu leivän syrjää,\nvaan niinpä tuota on eletty kuin ennenkin, puhui Mattikin.\n\nMuutkin sitten arvelivat yhtä ja toista.\n\nTie oli vielä märkä ja paikotellen oli isoja lammikoitakin. Täytyi\nkävellä tien puolta peräkkäin. Sataa tuhuutti lisiksi hienosti vettä ja\nilma oli sakea kuin puuro. Mutta kevein mielin he astelivat eteenpäin,\ntietäen suloisen kesän olevan vastassa, kävelivät keveästi ja toivoen.\nLaukun kielet löivät mukavasti tahtia ja pieksun varret sipsuttivat\nyhteen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähille eväille jäi Henti. Ei ollut muuta syömistä kuin ne jauhot,\njotka Saarelasta kehruu palkasta oli saanut, mutta vähillä eväillä\ntäytyi Juhonkin lähteä matkaan. Ei kuin puoli leipää, naula voita\nrasiassa ja konin rasvaa traasussa ja joku homehtunut lantti taskussa.\n\nJuhon mentyä alkoi Henti miettiä tilaansa ja pillahti itkuun. Hänelle\nmuistui kaikki mieleen, kaikki puutteet. Jos ei pikku Juhoa olisi\nollut, olisivat lehmät ainakin kuolleet, sillä heinät olivat aivan\nkaikki. Mutta pikku Juho kulki ympäri niityillä, kokosi suovan periä\nja latojen laattialta mitä oli osunut jäämään. Niin tavoin keräili\nhän säkin toisensa perästä, ettei ollut heinistä puutetta. Vankka ja\nvikkelä kun oli, jaksoi hän kaukaakin kantaa säkillisen heiniä.\n\nÄiti häntä kiitteli ja kokosi pojalleen parhaat palat.\n\n— Sinä tässä nyt olet äidin ainoa turva, sanoi hän Juholle.\n\nUsein kun pikku Juho viipyi enempi aikaa peräin kokoomisessa, tuli\nHentille pelko, että pojalle oli jokin onnettomuus sattunut. Silloin\nhän aina tunsi helliä tunteita sydämessään, tunsi ennen tuntemattoman\nvoiman valloittavan sydämensä ja melkein itketti. Siitä tulee hyvä mies\nsiitä lapsesta, sille tulee isänsä voima ja äitinsä vireys... se mies\nkyllä maailmassa elää...\n\nJa kun Juho palasi, säkki seljässä, hikisenä ja toimessa, otti Henti\nhänet syliinsä ja suuteli, vaikka Juho ei siitä pitänyt.\n\nHenti oli koettanut niin säästävästi kuin mahdollista pitää jauhojaan,\nmutta ne loppuivat sittenkin, eikä ollut mistään toivoa saada. Itse ei\nhän enää kyennyt paljon mihinkään, oli niin heikko ja voimaton ja siinä\ntilassa, jossa nyt oli, oli sitäkin voimattomampi.\n\nHän mietti kauvan, mikä neuvoksi. Pappilaan ei ollut turvaa, rouva oli\nsiksi suuttunut, eikä Henti sinne olisi lähtenyt, vaikka olisi kuoleman\nhätä tullut. Kaikki talot hän mietti mielessään. Muualle ei ollut\nturvaa kuin Järvelään. Jos ei sieltä saa, niin täytyi kai syödä vaikka\npuuta.\n\nPikku Juhon pani hän asialleen Järvelään. Sanoi pojalle moneen kertaan\nmitä ja kuinka sanoa. Jos eivät ne sanat auta, niin ei hän sitten\nannakaan, ajatteli hän.\n\nJuho lähti ja pussin kainaloonsa pisti.\n\nHenti toivoi, ettei Järvelä voi olla auttamatta, kun kuulee,\nminkälaisessa kurjuudessa hän on, olletikin, kun tietää, ettei se\nollut Hentin syy, että se oli Juhon, tuon laiskan ja huolimattoman.\nHän oli kyllä tänäkin talvena koettanut tehdä ja olla matkassa, ettei\nkai kukaan sanoisi, että hänen huolimattomuutensa takia sitä näin\nköyhyydessä elettiin...\n\nMuistellessaan kulunutta talvea, pakkasta ja nälkää, ihmetteli hän,\nettä oli pysynyt niin terveenä kuin oli pysynyt. Huonot olivat olleet\nkengät, huonot ja ohuet vaatteet, kumma oli, ettei ollut kuoleman tauti\ntullut. Monesti oli kyllä vilustunut ja päätä särkenyt, muita siitä oli\nselvinnyt päivän kahden kuluttua... Nyt taas jotenkuten eläisi, kun ei\ntarvinnut pakkasta pelätä, mutta kun ei ollut minkäänlaista syömistä ja\nlehmilläkään ei tilkkaa maitoa, hyvä kun pystyssä pysyivät. Olisivat\nilmat lämminneet, jäät joesta lähteneet ja alkanut ruoho nousta, että\nolisi saanut lehmät laitumelle... kun se aika pian tulisi...\n\nSokea lapsi samassa alkoi itkemään ja huusi leipää. Oli joku\nleipä-hitunen Hentiliä tallella, otti kappaleen ja antoi sokealle.\n\nHyvä Jumala, kuka sinuakin hoitaa, kun minä tässä joudun vuoteesen,\nhän ajatteli, ja kuka jaksaa valmistaa pellot kylvöön, lykätä sonnan\nsaroille ja mistä saada siemeniä ja millä... potunkaan siemeniä...\nEivät taitaisi antaa, jos lähtisi siemenpivoa talosta taloon\nkerjäämään, niitä kai oli niin paljon muitakin siemenen käyttäjiä...\nJa kruunultahan olivat talolliset itsekin saaneet rahaa lainaan, jolla\nsiemeniä ostivat. Monella ei taida olla omasta takaa siemeniä, vaan\nkuinka lienee.\n\nPotun siemeniä hän päätti koettaa Saarelasta. Saarelaan oli tullut hyvä\npottu-vuosi. Ei oltu raaskittu syödä yhtään pottua koko talvena, että\nsäästyvät kevääksi, jolloin niistä saa mainion hinnan, kun siemeneksi\nmyypi. Saarelan emäntä oli jo Hentille luvannut, että kyllä minä\nsinulle jonkun vähän annan siemeniä.\n\nMietteissään oli hän kylvävinään jo pottuja, oli multaavinaan\npottumaataan ja sitten syksympänä oli kuokkivinaan... isoja ja\nkomeita... ja voi kuinka ne maistuivat hyvälle...\n\nHän tunsi kipeästi nälkää, mutta samassa pikku Juho tulikin, pussissa\njauhoja.\n\n— Järvelän isäntä sanoi, että me saamme vielä jauhosäkin niistä\narmopuista, sanoi Juho, käski teidän huomenna noutamaan ja antoi jo\nvähän tähän pussiin.\n\n— Ethän sinä vaan väärin kuullut?\n\n— En kuullut väärin... se sanoi moneen kertaan, vakuutti pikku Juho.\n\n— Sittenhän tässä ainakin eletään, mutta sitä en minä ymmärrä, miten se\nkoko säkki vieläkin... ajatteli hän ja ihmetteli, mutta nälkä kun oli,\nalkoi hän keittämään puuroa.\n\nOsui tulemaan Matin Kaisa, tuli kudelma kädessä.\n\n— Jätin lapset sinne Kallen huostaan ja läksin sinuakin katsomaan,\ntervehti Kaisa.\n\nHenti otti puheeksi armojauhot, ja selitti Kaisalle, mitä Järvelä pikku\nJuholle oli sanonut.\n\n— No etkö sitä ole tiennyt! Ei kai ne niin vähään mene sata puuta,\njotka teille annettiin. Sitähän nuo ovat kaikki armopuun saajat\nlaskeneet, että miten paljon kullekin vielä tulee... selitti Kaisa.\n\n— En minä sitä ole osannut laskea ja kun oltiin porvariin velkaa ja\nJärvelä on maksanut sen velan niistä armopuiden hinnasta, niin en minä\nenää ole uskonut, että sieltä niin paljon tulee, puhui Henti.\n\n— Vaan ymmärräthän itsekin, kun kuulet. Tekin kun saitte sata tukkia ja\nne huutokaupassa nousivat yli seitsemänkymmenen pennin kappale, niin\ntekeehän se jo seitsemänkymmentä markkaa, ylikin. Ja yhden jauhosäkin\nolette saaneet... Saa siitä porvariin maksaa velan ja sittenkin jää\nvielä jauhosäkin hinnaksi.\n\n— Ei kai se ole Juhokaan sitä ymmärtänyt, koska ei ole mitään\npuhunut... Kun on hätä ovella, niin silloin on jo apu pihalla... Et\nsinä arvaa Kaisa-kulta, kuinka minua on huolettanut... Ei ole siemen,\npivoa, ei mitään kylvämistä ja kylvön aika tässä lähestyy... Aikoi se\nJuho kynnön ajaksi tulla kotiin, vaan tulleeko ja mistäpä ne siemenet\nsitten sieppaa, kun ei aikanaan toimita. Milläpä minä niitä olisin\nsaanut? En millään. Vaan nyt ei hätää. Luulen, että Saarelan isäntä\nvaihettaa jauhoilla, että saan nämät pellot kylvöön...\n\n— Miksi ei vaiheta. Ja Saarelassa niitä onkin ohria. Menneen\nkesällisetkin kuuluvat itävän hyvin ja niillä aikoi itsekin kylvää.\n\n— Kuuluuhan siitä talosta tänäkin kevännä myydyn siemeniksi monta\nkymmentä tynnyriä.\n\n— Kaikki vanhemmat jyvät on myynyt, menneen kesäisillä aikoi itsekin\nkylvää, niinkuin sanoin.\n\nPuhelivat sitten vielä kylvönteosta, vuodentulosta arvelivat ja lopuksi\nmiehistään, jotka tukin-uittoon olivat menneet.\n\n— Lupasi Juho lähtiessään jonkun muassa minulle rahaa lähettää, sanoi\nHenti.\n\n— Hyvät kuuluvat tänä kevännä olevan palkat, tiesi Kaisa.\n\nKaisan mentyä tuntui Hentistä elämä taas aika somalle. Oli toivo\nsaada pellot kylvöön ja toivo oli potun siemenistäkin. Juho ei ollut\nlähtiessään puhunut siemenistä mitään, oli kai arvellut, että kun\nansaitsee, niin ostaa siemeniä ja saapuu kylvön ajaksi kotia. Vaan ei\nHenti siihen uskaltanut luottaa. Saattaisi tapahtua, ettei silloin\nenään saa siemeniä ja pellot jäisivät kylvämättä. Ensi tilassa päätti\nhän lähteä Saarelaan kysymään, eikö Saarelan isäntä vaihettaisi\njauhoilla siemeniä. Kaisakin oli vakuuttanut, että kyllä vaihettaa...\n\nTalvella oli hän usein ajatellut, että joutuvat kerjäläisiksi,\nmökistäänkin pois, kun kaikki näytti niin surkealle ja toivottomalle\nja Juhokaan ei näyttänyt mitään huolehtivan... Nyt taas tuntui, että\njos hyvä kesä olisi lauttahommissa ja Jumala vuotta antaisi... Leipää\ntulisi koko talveksi ja pottuja... Mitä Juho lauttahommissa saisi...\nniillä maksettaisiin velkoja... Heidän elämänsä alkaisi kääntyä\nparempaan päin... vaikka kiusaa ja huolta kai olisi vastakin tuon\nsokean lapsen tähden ja kun väki vieläkin lisääntyisi...\n\n\n\n\n13.\n\n\nJäät joesta olivat kadonneet, ilma oli lämmennyt, maa vihannoi ja\nkoivujen urvut alkoivat puhjeta.\n\nKumpulassa oli pellot kylvetty ja potut pantu.\n\nOravan Taavetti, vanhanlainen mies, jolla ei ollut kotoa eikä asuntoa,\nvaan oleskeli milloin missäkin, hänet sai Henti työhön, kumppaniksi\npikku Juholle. Itse ei Henti jaksanut muuta kuin lehmät hoitaa ja\nvaalia sokeaa lastaan. Saarelasta sai hän vaihettaa jauhoilla ohran\nsiemeniä ja potun siemenet sai velaksi.\n\nJuho oli Kaaperin Kustin matkassa lähettänyt rahaa siemenen ostoa\nvarten, vaan kun oli jo ennen saanut siemenet, niin säästyi raha\nmuihin tarpeisiin ja palkaksi Taavetille. Oli Juho myös Kustin muassa\nlähettänyt terveisiä, että ottaa jonkun työhön, että pellot saadaan\nkylvöön, itse ei sanonut malttavansa lähteä, koska oli niin hyvä rahan\ntulo. Semmoiset terveiset toi Kusti.\n\nMutta Henti oli jo toimittanut kaikki ja kun Kusti poikineen tuli,\noli hän jo ohran teosta päässyt, pottuja olivat pikku Juhon kanssa\nistuttamassa.\n\n— Terveenä se siellä taisi olla? kysyi Henti Kustilta, kun Kusti ensin\noli terveiset sanonut ja Juhon lähettämät rahat antanut.\n\n— Terveeksi jäi, vaikka kyllä siellä nyt on miehen kuntoa kysynytkin,\ntänä kevännä. Enpä minä muista kylmempää kevättä kuin tämä...\nLumiräntää on satanut vähä väliä ja kurjat ovat olleet yö-sijat\nnuotiolla, kovin kurjat, vaan hyvät ovat palkat... En sieltä minäkään\nvielä olisi lähtenyt, vaan tämä kun heti lähtee Ameriikkaan, niin\ntäytyi lähteä eronhetkelle, selvitteli Kusti.\n\n— Tuli sille Juholle toki sekään villapaita suojaksi, sanoi Henti ja\nnäytti pitkissä ajatuksissa olevan.\n\nPuhelivat pitkän aikaa tukin uitosta ja kurjasta olosta siellä.\n\n— Hyvä sinulla, Henti, sentään on mies, jos oikein puhutaan, vaikka\nhäntä laiskaksi kyläläiset sanovat, kiitti Kusti.\n\n— Ja tukkimies verraton, lisäsi poika.\n\n— Hyvinhän se lauttahommissa aina on ansainnut, myönsi Hentikin.\n\nTuli sitten puhe armopuistakin.\n\n— Kummat tässä olisi meillä ollut, ellei niitä armopuita olisi saatu,\nsanoi Henti.\n\n— Suureen tarpeesenhan ne monelle ovat olleet, sanoi Kustikin.\n\n— Kylällä ovat sanoneet, että patruuni on sinulta pannut hakemukseen,\nkun talvella otit niiden armopuiden päälle... sanoi Henti.\n\n— Niinhän ne kuuluvat sanovan. Kurikan isäntähän tuo jo huusi näkösän\npäähän, vaan en minä ole millänikään. Mitäpä patruuni minulta saa?\nKaikki mitä minulla on, on muiden nimessä. Tyhjän hyvän saa patruuni...\n\n— Sitä se on Kurikka tässä meilläkin sanonut monta kertaa, että sinulla\nmuiden nimessä on omaisuutesi, vaan ei sanonut sen auttavan.\n\n— Kurikka ei niitä asioita ymmärrä, vaan tuskittelee minulle, kun ei\nkäräjillä saanut mitään aikuiseksi he, he, he.\n\nSen sanottuaan lähti Kusti poikineen, vaan Henti jäi poikansa kanssa\npottuja panemaan.\n\nToikan Helenakin osui kulkemaan pian siitä, oli kylälle päin menossa.\n\n— Mistä sinä potun siemeniä olet saanut ja noin hyviä? kysyi hän\nuteliaana.\n\n— Hyvät ihmiset niitä antavat... Mitäs siitä? kysyi Henti takaisin.\n\n— Ilman kysyn, kun ei niitä paremmatkaan ole saaneet, kaikiltahan\nmelkein ovat paleltuneet mennä talvena.\n\n— Niinkö on, sanoi Henti siihen ja jatkoi työtään.\n\nVaan Toikan Helenaa pisteli jo vihaksi.\n\n— Vaan sinähän sitä kuulutkin saavan jos mitä isänniltä... sanoi hän.\n\nHenti ei vastannut mitään ja Helena jatkoi matkaansa.\n\nIllaksi saivat he potut pannuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaaperin Kustin poika hommasi matkaan, samoin kaikki muutkin, jotka\nkylästä aikoivat Ameriikkaan. Hän oli teettänyt uudet vaatteet, ostanut\nanturakengät ja uuden lakin sekä läksiäisiksi viinaa.\n\nJa niin valmistui pian matkaan ja lähtöpäivä tuli.\n\nKustin poikaa ja Rantalan Mikkoa lähti Tasalan Pekka kyytiin\nensimmäiseen kaupunkiin. Rantalan Mikko oli talonpoika, vaan peläten\näkseerinkiä oli päättänyt siirtyä Ameriikkaan ja yhdessä olivat Kustin\npojan kanssa päättäneet matkustaa. Muut jotka Ameriikkaan aikoivat,\nolivat vasta seuraavana päivänä päättäneet lähteä, vaan nämä kaksi\npäättivät lähteä »etua leikkaamaan» kuten sanoivat.\n\nOli Rantalan Mikkokin lähtöpäivänä ryypännyt humalaan, ettei olisi\nikävä lähteä ja peräti keveällä tuulella hän olikin. Ei muuta kuin\nlaulu vaikeinta.\n\nHyvässä humalassa he ajoivat sekä Mikko että kyytimies Tasalan Pekka\nkylän läpi ja paljon seurasi heitä väkeä, parkuen ja onnea toivotellen,\nhyvästellen ja itkien.\n\nMutta Kurikan pihalle he jättivät hevosen ja kävelivät Kaaperin Kustiin.\n\nKustissa maisteltiin lähtiäisiä parhaallaan ja täydessä humalassa\noltiin.\n\n— Nyt sitä poika lähdetään eikä olla heti näillä laitumilla, huusi\nKustin poika Mikolle.\n\n— Hei vaan... ei puutu kuin laulu vaikeinta, huusi Mikkokin.\n\nPois tästä köyhästä Suomesta... pois, huusi lisää poika.\n\nJa kovaksi kävi rähinä ja melu Kustin tuvalla, kun humalaiset\nsyleilivät ja jaarittelivat ja kehuivat Ameriikkaa. Oli Toikan\nIisakkikin sattunut Kustin tuvalle läksiäisille ja tullut humalaan\naikalailla. Kusti olikin oikein sydämestään halannut, että saisi\nIisakin päisälleen, koska tiesi siten kiusaavansa Helenaa.\n\nJa olikin Iisakki ryypännyt, ettei osannut puhua kuin sopertamalla.\n\nMutta kesken rakkaimpia syleilyjä, tulikin Helena Kustiin. Hän oli\narvannut, että Iisakki juotetaan humalaan ja tiuskuen ja kovaa ääntä\npitäen alkoi hän vaatia Iisakkia kotia. Mutta Iisakki olikin sillä\npäällä, ettei totellutkaan.\n\n— Mene h—tiin, sanoi hän Helenalle.\n\nHelena yritti vetämään Iisakkia tuvasta ulos, vaan silloin Iisakki\njulmistui ja kiivaat kuopaset tulivat Helenalle.\n\n— Juottivat tuon onnettoman humalaan... vaikeroi Helena, mutta Iisakki\noli kuin taivaassa hyvillään ja uhkaili hänkin lähteä Ameriikkaan.\n\nViimein, kun viina oli loppunut, tointuivat he matkaan. Mutta niin\nhumalassa olivat, etteivät hankkineet polkua myöten osata kulkea,\nvarsinkin Kusti poikineen näyttivät hoipertelevan kovin sinne tänne.\n\n— Niinhän tässä heiluttaa ihmistä kuin Atlantilla, arveli Kustin poika.\n\nKun menivät Kumpulan sivu, läksi Hentikin lähtöä katsomaan.\n\nJa niin saavuttiin Kurikan pihalle, johon oli kokoontunut paljon kansaa\nmeneviä katsomaan.\n\n— Näin sitä mennään nyt... arveli Kustin poika.\n\nEikä olla heti täällä, tuumaili Mikko.\n\nVaimoväki puserteli itkuja ja Kustin vaimo rääkkyi ääneen. Kusti\nitsekin alkoi itkemään. Toikan Iisakki oli istunut portaille ja\nnukkunut siihen, pää polvia vasten, lakki jaloissa.\n\nViimein, monien hyvästien perästä nousivat kärryihin ja Pekka käänsi\nhevosen tietä kohti. Tielle seurasi vielä Kusti vaimoneen ja Henti, ja\nkävelivät pitkän matkaa kärryin vieressä haastellen. Kurikan riihen\nluota palasi Henti, vaan Kusti vaimoneen menivät vieläkin.\n\nTiellä seisahtui Henti kuuntelemaan, kun Ameriikkaan menijät lauloivat,\nvetivät yhteen ääneen että maailma raikui:\n\n    Hyvästi kallihin Suomeni maa,\n    Minä aivon nyt reissata Ameriikkaan.\n    Olen luotu kuin lintunen lentohon vaan\n    Näiden kaukaisten maiden ja merien taa.\n\nKustin pojalla oli luja ja kaunis ääni ja varsinkin kun vetivät toiseen\nkertaan kahta viimeistä säettä, tuntui laulu Hentistä niin kauniilta\nja kaipaavalta; ja hän seisoi ja kuunteli, ja kaikki, jotka Kurikan\npihalla seisoivat, tulivat tielle kuuntelemaan. Selvästi erotti sanat,\ntyyni ja kirkas ilta kun oli:\n\n    Mieleni murheiseks' kylläkin käy,\n    Kun kotoani armasta enään ei näy. —\n    Jo jääpi nyt meistä Suomemme maa\n    Ja kuuluisan kultalan nähdä mä saan.\n\n— Ikäväpä taitaa pojista sentään olla ero, arvelivat muutamat.\n\nMutta Kurikan renki, joka oli ollut Kustissa läksiäisissä, arveli:\n\n— P—le tänne nälkämaahan enään ikävöisi, kun kerran yli Atlantin\npääsisi.\n\n— Juuri niin, ei koskaan tuntisi ikävää ja ilosta ne nuokin laulaa,\narvelivat siihen toiset kylän pojat.\n\nKurikan tiehaarasta sopi näkymään mäelle, jonka yli tie vei\nmutkistellen mäkeä alas. Kun menijät kohosivat mäelle, kuului sieltäkin\nvielä heidän laulunsa:\n\n    Jo jääpi nyt meistä Suomemme maa,\n    Ja kuuluisan kultalan nähdä mä saan.\n\nVaan kun ehtivät mäen päälle, herkeni laulu ja samassa katosivat\nmenijätkin myötämäkeen.\n\n— Jo ne menivät, sanoivat jotkut ja huokasivat.\n\n— Niin tekivät, vastasivat toiset ja ajatellen käveli kukin kotiaan\npäin.\n\nHentikin käveli hitaasti Kurikan pihaan. Toikan Iisakki, joka oli\nnukkunut portaille, oli kannettu sänkyyn pirttiin ja pahaa porua piti\nHelena, koska ääni kuului pihalle.\n\nJärvelän isäntäkin oli tullut Kurikkaan ja istuivat portailla Kurikan\nkanssa. Ameriikkaan menosta kuuluivat puhelevan.\n\nHenti käveli raskaasti ja yritti menemään kujasta kotiaan päin, silloin\nJärvelä kysyi:\n\n— Hengissä te saitte ne lehmät kesään?\n\n— Hengissä saimme ja ovat jo heruneetkin, kun pääsivät laitumelle,\nvastasi Henti, mutta huomasi, että Järvelä katsoi häntä säälien ja\nkummasti näytti alakuloiselle.\n\nJa hän jatkoi matkaansa hitaasti ja astui vakavasti pitkin pellon\npientaretta polkua myöten.\n\nHän tuli katsoneeksi peltoja, jotka olivat nousseet oraalle ja\nvihannoivat jo. Kurikan pellot näyttivät kaikki erinomaisen lupaavilta,\noras oli vankka ja paljaita paikkoja ei näkynyt niinkuin monen muun\npellossa, jotka olivat kuluneen vuoden siemenillä kylvetyt. Tultuaan\nlähelle kotoaan hän käveli vainion laitaan katsomaan, minkälainen\noras laidunmaisilla saroilla oli. Huononlainen näkyi olevan niissäkin\nniinkuin muissakin. Saarelan siemenet eivät olleetkaan itäneet\ntarkoin, vaan paljon jäi paljaita paikkoja, jotka vihannoivan pellon\nkeskeltä paistoivat kuin ruvet syvästä haavasta ja pellot näyttivät\nlupaamattomilta ja kurjilta, olivat kuin kuvia hänen omasta kärsineestä\nsydämestään...\n\nMutta toivoi hän sittenkin. Kun lämmintä riittää eikä halloja satu,\ntulee leipää, eivät pellot sentään niin harvat ole, hän ajatteli, ja\nsyvä raskas huokaus nousi rinnasta. Hän tuli ajatelleeksi sitä, että\njos yhtä tyystin halla vieläkin viepi, jos yhtä kylmä talvi vieläkin\ntulee, niin mihinkähän joutuvat he... ja kruunukaan ei enään auta...\n\nMutta samalla kuului kellon kilinä suolta päin. Lehmät palasivat\nlaitumelta ja pikku Juho juoksi vastaan niitä ja kutsui nimeltään.\n\nTuntui taas hauskemmalle. Ilmakin oli niin herttaisen lämmin ja aurinko\nkallistui länttä kohden.\n\n— Olisi aina kesä ja näin lämmin ja valoisa, hän ajatteli lehmiä\nodotellessaan.\n\n\n\n"]