[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDoXfo66NRSZim0V9s891C4EbJYFtrJthUqjL-mGBmZg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3273,"Lempiäniemen tyttäret","Talvio, Maila",1871,1951,"3273-talvio-maila-lempianiemen-tyttaret","3273__Talvio_Maila__Lempiäniemen_tyttäret","Seuranäytelmä","naytelma",[],[],"fi",1915,null,4367,26659,false,74677,[23],"Finnish drama -- 20th century",[],"\"Lempiäniemen tyttäret\" by Maila Talvio is a play written during the early 20th century. The narrative centers around the lives and desires of the daughters from Lempiäniemi, exploring themes of love, societal expectations, and the conflicts between rural life and urban aspirations. Set against the backdrop of a summer afternoon, the characters grapple with their dreams and relationships while navigating their familial and social obligations.  The story unfolds primarily through the interactions between Selma, Fanni, and their mother, the matron of Lempiäniemi, as they encounter various suitors and their ambitions. Selma, the more ambitious of the sisters, yearns for opportunities beyond their rural existence, contemplating a brighter future through education and city life. In contrast, Fanni embodies more traditional expectations, albeit with her own sentimental notions. The play highlights the tension between personal desires and societal pressures, culminating in each character's decision regarding their future as they face the challenges posed by love, familial duty, and societal norms. As the characters influence one another's fates, the narrative invites the audience to reflect on the choices that define their lives. (This is an automatically generated summary.)",[],188,"Kesäinen seuranäytelmä sijoittuu Lempiäniemen taloon ja sen pihapiiriin. Teos kuvaa maaseudun arkea sekä talon tyttärien ja heidän kosijoidensa välisiä suhteita.","Maila Talvion 'Lempiäniemen tyttäret' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3273. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LEMPIÄNIEMEN TYTTÄRET\n\nSeuranäytelmä\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT\n\nLEMPIÄNIEMEN EMÄNTÄ.\nANTTI, nuori isäntä, hänen poikansa.\nSELMA, | Lempiäniemen tyttäriä.\nFANNI, |\nRAUHA, ylioppilas, nuoren isännän morsian.\nROOSLUNTI, kiertelevä satulaseppä.\nKILKKI, nuori maanviljelijä.\nKAUPUNGIN HERRA.\nKAUPUNGIN ROUVA, edellisen äiti.\n\n\nLEMPIÄNIEMEN EMÄNTÄ, nuorekas, reipas vanhankansan nainen.\n\nANTTI, nuori, pulska mies siisteissä työvaatteissa.\n\nSELMA, tumma, solakka, harvinaisen kaunis tyttö siisteissä, hiukan\nkaupunkilaisissa vaatteissa.\n\nFANNI, vaalea, pyöreähkö, pitkäpalmikkoinen tyttö hiukan\nhuolimattomissa, paljon koristelluissa pukimissa, jalassa\nkorkeakorkoiset, suurisolkiset kengät, jotka ovat hänelle liian pienet.\nHiukset käherretyt ja kiinnitetyt monilla kammoilla.\n\nRAUHA, terve, päivettynyt, hyvin vilkas ja reipas tyttö\nkansallispuvussa.\n\nROOSLUNTI, vanhanpuoleinen mies rappeutuneen kulkijan puvussa.\n\nKILKKI, harteva, tyyni, noin kolmenkymmenen ikäinen maanviljelijä.\n\nKAUPUNGIN HERRA, ystävällinen, punaposkinen konttoristi,\nmuodinmukaisessa puvussa, kukka napinlävessä, keltaiset tai valkoiset\nkengät jalassa.\n\nKAUPUNGIN ROUVA, hänen äitinsä, vielä nuori, erittäin hyvin ja\nmuodinmukaisesti puettu nainen, murtaa puhuessaan Ruotsin ruotsia.\n\n\n\nKesäinen iltapäivä Lempiäniemessä. Pihamaa, jonka syrjällä vasemmalla\nlehtimaja. Taustalla järvi- ja metsämaisema, punainen aita ja\nportti. Lehtimajassa pöytä, ympärillä penkit. Pöydällä, molemmissa\npäissä, kaksi kaunista koruompeletta, jotka Selma ja Fanni juuri\novat päästäneet käsistään. Selma seisoo portilla, selin näyttämöön,\nrauhattomana kuulostaen. Talon rakennukset ajatellaan oikealle\nkatsojasta, kylä vasemmalle. Jos näyttämöllä on tilaa, voidaan se\ntehdä hauskemmaksi esimerkiksi sijoittamalla jonnekin keinu. Jos on\nsiihen mahdollisuutta, voi oikealta näkyä punaiseksi maalattu talo\nkuisteineen. Hetken esiripun noustua tulee vasemmalta, salaperäisesti\nja varpaisillaan, ympärilleen pälyillen Kaupungin herra. Kun hän huomaa\nSelman, leviää hymy hänen kasvoilleen.\n\nKAUPUNGIN HERRA kuiskaten.\n\nNeiti Selma...! Neiti Selmaaa! No, älkää pelästykö — minä se vain olen!\n\nSELMA joka on hätkähtänyt, taistellen mielenliikutustaan ja iloaan\nvastaan, kuiskaa:\n\nMenkää pois, menkää pois. Olenhan minä sanonut, ettei pidä tulla...\ntänne...\n\nKAUPUNGIN HERRA houkutellen sormellaan.\n\nNo, no, no, tulkaa nyt likemmä... Tai minä tulen sinne.\n\nSELMA pitelee kuin vaistomaisesti turvaa etsien aidasta kiinni. Hänen\nkasvonsa hehkuvat kuumina, ikäänkuin luvattomasta ilosta.\n\nEi saa, ei saa...\n\nKAUPUNGIN HERRA\n\nTui, tui, tui, tui, ette tiedä mitä täällä on! (Pitelee käsissään\nrasiaa, jonka on ottanut taskustaan.)\n\nSELMA levottomana katsellen ympärilleen.\n\nMenkää pois, menkää pois, olenhan minä sanonut ettei saa.\n\n    Kaupungin herra heittää nauraen karamellin hänen\n    jalkainsa juureen. Selma taipuu vaistomaisesti sitä\n    etsimään, mutta ei löydä.\n\nKAUPUNGIN HERRA\n\nNo, ottakaa nyt! (Tähtäilee uudella karamellilla, kunnes saa Selman\nhuomion herätetyksi, ja heittää sitten. Selma saa karamellin käsiinsä,\nirroittaa, silmät maahan luotuina, paperin ja panee karamellin\nsuuhunsa.)\n\nSELMA puoleksi iloisena, puoleksi hätääntyneenä.\n\nVoi voi...!\n\nKAUPUNGIN HERRA\n\nMikä se oli se »voi-voi»?\n\nSELMA\n\nMinä niin pelkään.\n\nKAUPUNGIN HERRA\n\nMitä... mitä te pelkäätte?\n\nSELMA\n\nTeitä... itseäni... kaikkea.\n\nKAUPUNGIN HERRA viheltää iloisesti ja heittää häntä karamellilla.\n\nKun ette nyt osaa ottaa kiinni! Selma neiti — jos se onkin onni, jota\nminä teille tässä tarjoan, ettekä te osaa ottaa kiinni.\n\nSELMA lähestyen häntä hitaasti, pelokkaassa odotuksessa.\n\nOnni?\n\nKAUPUNGIN HERRA järkevästi.\n\nEi, oikein totta — äitini minut lähetti ja käski kysyä, kuinka sen\nasian nyt on.\n\nSELMA äänettömyyden jälkeen.\n\nKun en minä tiedä.\n\nKAUPUNGIN HERRA nauruaan pidättäen, päivittelee.\n\nVai »en minä vieläkään tiedä».\n\nSELMA lyhyen äänettömyyden jälkeen.\n\nMinä odotan postia.\n\nKAUPUNGIN HERRA ihastuneena.\n\nKaunis tyttö — kaunis tyttö — ette te ole sitä varten, että teidät\nsuljettaisiin sairaalaan. Tanssisaliin te kuulutte. Siellä te\nihastutatte koko maailman, mutta vain yksi teidät saa — se joka teitä\nrakastaa... (Yrittää ottaa hänen kätensä.)\n\nSELMA väistyy.\n\nEi, ei, ei...\n\nKAUPUNGIN HERRA\n\nKuulkaa, äitini tulee vielä tänä iltana puhumaan kanssanne. Hän tahtoo\nteitä kaikella muotoa meille. Emme me teitä nyt päästä. Te ette ole\nonnellinen täällä maalla, tietäähän sen: mitä täällä voisi olla teille!\n\nSELMA\n\nÄlkää puhuko sillä lailla! (Häneen on koskenut, hän ei itsekään tiedä\nmiksi.)\n\nKAUPUNGIN HERRA\n\nNooo? Ettekö te itse ole sanonut, ettette viihdy täällä että täällä on\nikävä, että...\n\nSELMA\n\nOlen, olen. Mutta menkää pois, menkää pois!\n\nKAUPUNGIN HERRA\n\nPois?... Pois? Enkö minä sitten ansaitse edes kunnollisia jäähyväisiä?\nMehän matkustamme huomisaamuna.\n\nSELMA kuiskaten.\n\nMutta mehän tapaamme niin pian, jos minä tulen. (Nopeasti, nähdessään\nmiten Kaupungin herra riemastuu.) Enhän minä tiedä, tulenko minä.\nOdotan postia. Mutta jollei tulisi kirjettä, niin ehkä sitten...\n\nKAUPUNGIN HERRA äänettömyyden jälkeen, katsellen häntä merkitsevästi.\n\nSe kihlaus kai on purettu?\n\nSELMA vaivautuneena.\n\nMitä te nyt siitä. Kyllä minä sen asian hoidan.\n\nKAUPUNGIN HERRA\n\nSanokaa että on. Onko?... (Selma vaikenee.) Ei siis vielä. Teidän\ntäytyy se nopeasti purkaa. Tiedättekö, minä en suvaitse, että toinen...\n(Tarttuu lujasti hänen ranteeseensa.)\n\nSELMA sekä suuttuneena että onnellisena, riuhtaisee itsensä irti.\n\nPäästäkää! Hän tulee tänä iltana tänne, niin minä puhun — no, oletteko\nnyt tyytyväinen?\n\nKAUPUNGIN HERRA\n\nOlen, olen, olen.\n\nSELMA hellästi.\n\nMenkää nyt sitten.\n\nKAUPUNGIN HERRA\n\nSelma, rakas Selma... sallithan sinä, että annan sinulle pienen\nmuiston... (Vetää taskustaan esiin kotelon. Selma peräytyy. Kaupungin\nherra näkee Fannin tulevan kaukaa oikealta näyttämön takaa, painaa\nkotelon Selman käteen, lähtee kiireesti. Selma ei huomaa sisartaan,\navaa kotelon kuin unessa. Kiiltävä rintasolki häikäisee hänet).\n\nSELMA kuin unessa, itsekseen.\n\nKultaa... kultaa! (Kuulee Fannin askeleet, piilottaa kotelon, rientää\npöydän luo työnsä ääreen.)\n\nFANNI tulee oikealta, rikkinäiset pumpulisormikkaat käsissä.\n\nJoko posti on tullut?\n\nSELMA teeskennellen levollisuutta.\n\nEi. Kumma kuinka se viipyy. Saadaanko heinät tänään?\n\nFANNI katsoo sisareensa pitkään. Pidätetyllä ilkeydellä.\n\nJoko se taas kävi täällä?\n\nSELMA\n\nKuka?\n\nFANNI\n\nKuka! Se joka sinun perässäsi hyppää, niinkuin koko kyläkin tietää!\n\nSELMA kiivaasti.\n\nOle hiljaa.\n\nFANNI\n\nNo, et suinkaan sinä sitä voi kieltää. Onhan teidän nähty iltakaudet\nkävelevän yhdessä. Kyllä sinun sulhasesikin jo on sen kuullut. Kysy\nvain Roosluntilta joka eilen tuli Kilkiltä. (Vetää käsineet käsistään,\nkatselee sormiaan, laskee käsineet pöydälle.) Nostaisin minä aika\nmetakan, jos olisin Kilkin sijassa. Mutta mitäs Kilkki, sellainen\nlammas!\n\nSELMA\n\nPidä huolta omista asioistasi, kyllä minä hoidan omani. Kilkki tietää,\nettä minä olen kauan aikonut sairaanhoitokursseille.\n\nFANNI\n\nMutta ei, että sinä olet hakenut niille.\n\nSELMA\n\nHän ennättää kuulla senkin.\n\nFANNI\n\nHän hankkii häitä, hän.\n\nSELMA\n\nEi minun kanssani!\n\nFANNI\n\nOletko sen hänelle selvästi sanonut?\n\nSELMA\n\nHän saa sen tänään kuulla.\n\n    Äänettömyys.\n\nFANNI\n\nMutta jollei posti tuo kirjettä tänään enempää kuin ennenkään?\n\nSELMA\n\nToi tai oli tuomatta. Minä en missään tapauksessa jää tänne.\n\n    Äänettömyys.\n\nFANNI\n\nEi kai sekään ole niin hauskaa — ruveta piiaksi kaupungissa.\n\nSELMA kuohahtaen.\n\nJa parempiko se on se toimi jota sinä haet?!\n\nFANNI samalla tavalla.\n\nJoka tapauksessa taloudenhoitajattaren toimi eikä mikään piian virka.\n\nSELMA\n\nVanhan, rikkaan saiturin luona!\n\nFANNI\n\nKuka sen on sanonut, että hän on vanha ja saituri?\n\nSELMA\n\nVielä hullumpaa kai olisi, jos hän olisi nuori.\n\nFANNI\n\nNuorihan se on sekin herra, jonka kotiin sinä pyrit.\n\nSELMA\n\nMinä en ole mihinkään pyrkinyt.\n\n    Äänettömyys.\n\nFANNI\n\nKyllä se sentään on hävytöntä, että sellainen — kaupunginhotellin rouva\nuskaltaa pyytää piiaksi talon tytärtä.\n\nSELMA karkaa ylös vimmoissaan.\n\nSe ei ole mikään hotelli, se on siisti matkustajakoti.\n\nFANNI\n\nJossa juodaan! Kysy Roosluntilta, Rooslunti on käynyt ja tietää.\n\nSELMA keskeyttäen.\n\nNo enhän minä ole sinne lupautunut. Ehkä minä tänään saan kutsun\nsairaanhoitokursseille.\n\nFANNI\n\nNiille on paljon pyrkijöitä.\n\nEMÄNTÄ tulee kiireesti oikealta.\n\nEttekö olekaan heinässä? (Ottaa käsineet pöydältä, ymmärtää niiden\ntarkoituksen ja panee ne, hilliten mieliharmiaan, takaisin.)\n\nFANNI tarttuen suuttuneena sormikkaisiin.\n\nPääsenhän minä sinne takaisin, kun posti on tullut.\n\nEMÄNTÄ\n\nMinä lupasin Antille toimittaa kahvia pellolle. Koettavat loppuun tänä\niltana.\n\nFANNI\n\nAntti ja Antti ja Antti ja Rauha — ne ne ovat teille kaikki kaikessa!\nAnttia pitäisi meidänkin vain totella, vaikkei hän ole maksanut meille\npenniäkään palkkaa työstämme koko aikana.\n\nEMÄNTÄ katsoo pitkään, pienen äänettömyyden jälkeen.\n\nMikäs teillä nyt taas on, hyvät lapset? Jollette lähde heinään, niin\nantakaa edes Roosluntille nahkaa, hän sanoi nahan loppuneen.\n\nFANNI\n\nMinusta se kääsien paikkaaminen on aivan turhaa. Kyllä Rauhalle\nkelpaisi huonompikin, vaikka hän onkin ylioppilas.\n\nEMÄNTÄ\n\nRooslunti paikkaa paraikaa teidän matkalaukkujanne. Ettekö te luule\näitinne tietävän, mitä teillä on mielessä. Ettekö te luule äitinne koko\nkesän seuranneen sitä alituista sanomalehti-ilmoitusten lukemista ja\nkirjeiden odottamista... Vaikka kotona kyllä olisi työtä.\n\nFANNI\n\nTyötä? Kyllä — mutta ei palkkaa. (Nauraa katkerasti.) Pitäisikö\nminun todella jäädä tänne, vaikka Antti menee naimisiin? Mitä minä\ntäällä, kun Rauha lisäksi tulee taloon. Tekisitte viisaasti tekin, kun\nlähtisitte pois.\n\nEMÄNTÄ hetken äänettömyyden jälkeen.\n\nTiedäthän sinä, että minä lähdenkin. Minähän otan Rantalan torpan ja\nrupean asumaan sitä.\n\nSELMA äkkiä, purskahtaen epätoivoissaan itkuun.\n\nSe on kauheaa, äiti, kun ette antanut minulle koulusivistystä!\n\n    Äänettömyys.\n\nEMÄNTÄ hiljaa.\n\nMistä minä sen olisin antanut? Hyvä kun sain teille leipää.\n\nFANNI katkerasti.\n\nMutta Antin piti saada käydä maanviljelyskoulut. Antille riitti.\n\nEMÄNTÄ\n\nAntin täytyi asua taloa ja elättää meidät kaikki. Älkää puhuko turhia,\nmene sinä, Fanni, antamaan Roosluntille nahkaa, minun täytyy viedä\nkahvit pellolle. (Poistuu oikealle.)\n\n    Postikellon ääni kuuluu. Tytöt juoksevat portille. Selma häviää\n    näkyvistä, Fanni jää portille odottamaan. Postikellon ääni\n    hälvenee vähitellen.\n\nROOSLUNTI veitikkamaisesti, näyttämön takana vasemmalla.\n\nEi mitään, ei mitään, ei mitään, johan minä sanoin!\n\nSELMA niinikään näyttämän takana.\n\nMutta näinhän minä kuinka te otitte vastaan jotakin. (Ehtivät\nnäyttämölle.)\n\nROOSLUNTI ojentaen hänelle kääröä.\n\nTämän tässä. Tupakkaplaaria! »Fo te loov ti vara», sanoi ruotsalainen.\nPyysin Postimattia tuomaan vähän nurkantaustallisia, että niinkuin\nsujuisi paremmin se Lempiäniemen fröökynöiden kapsäkin reprasooni.\n\nFANNI itsekseen, pettyneenä.\n\nEi siis mitään! (Alkaa vetää käsineitä käsiinsä lähteäkseen\nharavoimaan.)\n\nROOSLUNTI tarkastelee tupakkakääröään, mutta seuraa salavihkaa tyttöjen\nneuvottomuutta ja alakuloisuutta. Laulaa haikealla äänellä:\n\n    Rakkauden tähden\n    minä Tampereelta läksin,\n    vaikka Suomi on syntymämaani.\n    Kun heilani mun heitti\n    ja vikojansa peitti,\n    vaikka lupas olla armahani.\n\nSELMA joka jo pari kertaa on yrittänyt keskeyttää.\n\nÄlkää nyt, Rooslunti.\n\nROOSLUNTI hämmästyvinään.\n\nAi, oliko liian surullista? Otetaan iloisempaa sitten:\n\n    Kettu se on niin kavala eläin\n    ja sillä on mettäsä pesä.\n    Samallaanen kavaluus on heilani sydämesä.\n\nFANNI\n\nLakatkaa nyt!\n\nSELMA\n\nLuuletteko, että teitä on niin hauska kuunnella.\n\nROOSLUNTI\n\nEikös se ollut lysti laulu! Tiedättekös te missä minä sen kuulin?\n(Salaperäisesti ja merkitsevästi.) Kilkin talossa kulki eräs mies\nmetsässä ja lauleli yksikseen: »Samallaanen kavaluus...»\n\nSELMA keskeyttäen.\n\nTulkaa nyt, niin minä annan teille nahhaa.\n\nROOSLUNTI\n\nOdottakaas nyt, Lempiäniemen tyttäret, niin minä annan teille —\nkaupungintuliaisia. (Ottaa kaksi kirjettä taskustaan ja pitelee niitä\nkorkealla ilmassa.)\n\nFANNI\n\nKirjeitä!\n\nSELMA\n\nKylläpä te olette...\n\nROOSLUNTI\n\n... Kavala! Kettu! (Laulaa.) Kettu se on niin kavala eläin... (Hän\npitelee yhä kirjeitä korkealla ilmassa ja antaa tyttöjen tavoitella\nniitä.)\n\nFANNI\n\nMitä tämä nyt on!\n\nSELMA\n\nMinä suutun Roosluntiin!\n\nROOSLUNTI haikealla, laulavalla äänellä.\n\nKun minä olin kuullut sen miehen laulavan, niin minä menin ja join\ntuopin viinaa, en mitään litraa, vaan rehellisen vanhan tuopin. Minä\ntulin niin surulliseksi etten saanut oltua.\n\nFANNI\n\nEttä te nyt viitsitte, vanha mies...\n\nROOSLUNTI äkkiä muuttaen äänensä tarmokkaaksi ja tiukaksi.\n\nVanha ja viisas. Ja viekas. Kyllä minä viitsin. Te väsytte ennenkuin\nRooslunti.\n\nSELMA\n\nMinä en ikinä lepy teille.\n\nROOSLUNTI harvakseltaan, painavasti.\n\nNoo, saatte, jos sanotte mitä te odotatte.\n\nSELMA\n\nSe ei kuulu teihin — antakaa nopeasti.\n\nROOSLUNTI teeskennellen ylpeyttä.\n\nKopeasti: ei! ennenkuin Fanni Lempiäniemi sanoo, kuka hänelle lähettää\nvalokuvan.\n\nFANNI\n\nValokuvan — onko siellä valokuva? (Samalla riemastuen, pelästyen ja\npunastuen.) Ai, minä tiedän! Nyt saadaan nähdä, Selma, onko hän vanha\nvaiko nuori...!\n\nROOSLUNTI viattomasti, harvakseltaan.\n\nAviiseistako tämä otus on pyydystetty...\n\nFANNI suuttuneena.\n\nAntakaa!\n\nROOSLUNTI\n\nKopeasti: ei! ennenkuin olette tunnustaneet kaikki.\n\nSELMA huutaa.\n\nMinä odotan Helsingistä tietoa, pääsenkö sairaanhoitokursseille. Nyt\nsen kuulitte, annatteko — taikka!\n\nROOSLUNTI juhlallisesti.\n\nLempiäniemen tyttäret, niin pidän nyt käsissäni teidän kohtaloanne...\n(Parkaisee äkkiä.) Polttaa, polttaa — ottakaa pois! (Salaperäisesti.)\nTahdottekos te tietää mitä näissä kirjeissä on? (Kuiskaa.) Teidän —\nlankeemuksenne.\n\n    Tytöt ottavat suuttuneina kirjeet ja asettuvat penkille lukemaan.\n\nSELMA ajatuksissaan.\n\nEttä nyt viitsitte!\n\nFANNI\n\nKyllä minä teille vielä näytän!\n\n    Rooslunti laulelee »Samallaanen kavaluus» jne. ja tarkkaa\n    salavihkaa tyttöjä. Selma on jännittyneenä silmäillyt läpi\n    kirjeen ja pettymystään peitellen pannut sen taskuunsa. Fanni\n    on kirkaisemaisillaan ilosta luettuaan lyhyen kirjeensä. Hän\n    tempaa kuvan ja tuijottaa siihen.\n\nFANNI\n\nKorea mies... ja nuori!\n\nSELMA tulee katsomaan.\n\nVanha — hyi!\n\nFANNI\n\nKäykö kateeksesi? Et ole unissasikaan nähnyt näin pulskaa miestä.\n\nSELMA\n\nEn sano muuta kuin: vanha.\n\nFANNI\n\nTulkaas te, Rooslunti, katsomaan, onko tämä herra vanha vaiko nuori.\n\n    Rooslunti, joka vihellellen ja hyräillen on pannut tupakaksi,\n    tulee, viattomuutta teeskennellen, katsomaan. Hän päästää\n    pitkän vihellyksen, irvistää ja laskee sylkäisten kuvan\n    kädestään. Nousee ja laulaa ajatuksissaan: »Kettu se on\n    niin kavala eläin...»\n\n    FANNI hänen laulaessaan.\n\n    Te olette sietämätön! En minä ymmärrä kuinka teitä kärsitään missään.\n    Ettekö nyt voi sanoa...\n\n    Rooslunti huojuttaa laulaen päätään.\n\nFANNI\n\n... onko hän nuori vaiko vanha?\n\n    Äänettömyys.\n\nROOSLUNTI ikäänkuin kertoisi lapsille satua.\n\nOli kerran madonsyömä puu ja siinä oli madonsyömiä kukkia ja\nmadonsyömiä marjoja, mutta kauniit tilhet lensivät sen oksille ja\nsöivät marjoja. Ne tulivat lopulta »malaateiksi», niinkuin suomalainen\nsanoo.\n\nSELMA\n\nMinä en jaksa teitä kuunnella. (Lähtee oikealle.)\n\nFANNI lähdössä, kirje käden alla sydämen kohdalla.\n\nMikähän te luulette olevanne?\n\nROOSLUNTI rummuttaen otsaansa sormellaan.\n\nNo on tämä rehellisempi naamataulu kuin se siellä kintaan alla...\nsydämen kohdalla. Lainatkaa minullekin kintaanne, niin katson vielä\nsitä naamataulua...\n\nFANNI huutaen Selmalle.\n\nAnna sinä hänelle nahkaa, minä menen heinään...\n\nROOSLUNTI\n\nTiedätte te kai kuka se on?\n\nFANNI\n\nTiedättekö te?\n\n    Lyhyt äänettömyys.\n\nROOSLUNTI viisaasti.\n\nKlanssihteeri Kukkonen.\n\nFANNI pienen vaitiolon jälkeen.\n\nKlanssihteeri — mikä virkamies se on?\n\nROOSLUNTI\n\nVirkamies erityisiä toimenpiteitä varten.\n\nFANNI\n\nErityisiä toimenpiteitä...?\n\nROOSLUNTI\n\nErityisiä.\n\nFANNI\n\nPuhukaa nyt mitä te tiedätte...\n\nROOSLUNTI\n\nSe on klanssihteeri Kukkonen eli (kukonlaulun nuotilla) Kukkelikuu.\n\nFANNI ei tiedä pitääkö hänen ilostua vaiko suuttua.\n\nKlanssihteeri Kukkonen — oikeinko totta?\n\nROOSLUNTI\n\nViidenkymmenen viiden vuoden neljän kuukauden — ja — ja — kymmenen\npäivän vanha.\n\nFANNI\n\nVoi teitä — puhukaa nyt totta ja lakatkaa hulluttelemasta. Tiedättekö\nte hänestä mitään?\n\nROOSLUNTI\n\nKorjasin hänelle viime keväänä vaunut — hänellä on vaunut ja\nparihevoset ja moottorivene — ja lupasi ostaa auttomopiilin. Ja\nhuusholliska oli ollut kolme vuotta... oikein Tukholmasta tuotu.\nRiitaantuivat jo silloin keväällä... Kolme jahtikoiraa, Kaaro\nja Pasoppi ja Anoppi... Kahdeksan huonetta alakerrassa ja kaksi\nyläkerrassa... (Kumartaa kohteliaasti.) Fo te loov ti vara — lykka till\npara! Hyvä onkin, että pidätte kintaat kädessänne, kun haravoitte.\nTukholmalaisella huusholliskalla oli valkoiset kädet ja paljon\nsormuksia, kun hän tuli ja liversi ja toi minulle punssia. Siellä\npidetään aina niin kalliita aineita... Pitkät korkit, pitkät korkit!\n\n    Fanni on käynyt vakavaksi. Katselee epäluuloisesti Roosluntia\n    ja lähtee ikäänkuin paeten portista oikealle. Rooslunti\n    levittelee ihmetellen tyttöjen paljotöisiä koruompeleita,\n    tupakoi, laulaa ja jää vihdoin nuokkumaan lehtimajaan. Huokaa\n    syvään. Ajattelee taasen. Selma tulee, näkemättä häntä, kotelo\n    kädessä, avaa sen ja jää ihailemaan. Rooslunti katsoo puiden\n    takaa.\n\nSELMA kuiskaa itsekseen.\n\nKultaa!\n\nROOSLUNTI\n\nKatin. Ei ihmiskultaa, vaan katinkultaa!\n\nSELMA säikähtää ja piilottaa korun.\n\nTe ilkeä ihminen, oletteko te vielä täällä?\n\nROOSLUNTI tulee ulos lehtimajasta.\n\nMilläs satulamaakari paikkaa, kun ei ole nahkaa! Ei ollut kultaa,\ntunsin pinspakin tuonne asti. (Nuuskiskelee.)\n\nSELMA nauraa.\n\nKaikki te olette tietävinänne. Mutta nytpäs ette tiedä.\n\nROOSLUNTI\n\nTiedänpäs!\n\nSELMA\n\nEttepäs!\n\nROOSLUNTI\n\nNäyttäkääs...\n\nSELMA\n\nEnpäs...\n\nROOSLUNTI\n\nEi tarvitsekaan. Rooslunti on jo nähnyt. Ja nenäänsä tuntenut.\nRooslunti kiertää maailmaa. Tuntee kaupungin hotellinkin. On korjannut\nsiellä sohvia. Kerran toppasin nuorelle, korealle herralle tuolin\njoululahjaksi mammalta. Mamma sellainen... pulska rouva... »Taala para\nsfenska»...\n\nSELMA\n\nTe kauhea ihminen, minä rupean pelkäämään teitä...! (Ojentaa hänelle\nrasian.)\n\nROOSLUNTI avaa, haistaa, irvistää pahasti.\n\nEi ole kultaa.\n\nSELMA\n\nMitäs sitten?\n\nROOSLUNTI\n\nMultaa! Maksaa... odottakaas...\n\nSELMA\n\nSata markkaa.\n\nROOSLUNTI nauraa.\n\nSata penninkiä...! (Kuuntelee. Merkitsevästi, vakavana.) Nyt joku\ntuli. Minä luulen että se on se mies, joka siellä Kilkillä lauleli\nyksikseen...\n\n    Selma hätääntyy. Äänettömyys.\n\nSELMA\n\nLähtekää te, hyvä Rooslunti vastaan. Minun täytyy olla täällä. Lähtekää\nnyt, olkaa niin hyvä. Kaupungin rouva tulee tänne tapaamaan minua.\n\nROOSLUNTI\n\nMinä otan täällä vastaan kaupungin rouvan. Mehän olemme vanhat tutut —\nmonta viinilasia, monta olutlasia! Yksistäkin kalaaseista kaikki mitä\nherrat olivat jättäneet laseihin... (Maiskauttelee suutaan.)\n\n    Selma lähtee oikealle ikäänkuin paeten hänen kertomustaan.\n    Rooslunti hyräilee, kuulostelee. Hetken perästä tulee\n    Rauha portilta, juosten.\n\nRAUHA kuiskaa.\n\nTiedättekös te mitä posti heille toi?\n\nROOSLUNTI kunnioittavasti.\n\nTiedän.\n\nRAUHA\n\nNo?\n\nROOSLUNTI\n\nToiselle klanssihteeri Kukkosen...\n\nRAUHA nauraa.\n\nKlanssihteeri Kukkosen?\n\nROOSLUNTI\n\nToiselle eron sööterskan toimesta.\n\nRAUHA\n\nTiedättekö varmaan?\n\nROOSLUNTI\n\nNäinhän toisen ilon ja toisen kyyneleet.\n\n    Äänettömyys.\n\nRAUHA\n\nMeillä on niin mainio tuuma, minulla ja Antilla.\n\nROOSLUNTI katsoen häneen pitkään.\n\nHe eivät jää maalle. Älkää luulkokaan.\n\nRAUHA\n\nEi heidän tarvitsekaan. Ymmärränhän minä etteivät he viihtyisi\nLempiäniemessä, kun minä, vieras ihminen, pian tulen tänne...\n\nROOSLUNTI maiskuttaen ihaillen suutaan.\n\nSitten vasta minä viihtyisinkin!\n\nRAUHA\n\nEttepäs... (Opettavasti, oikean käden etusormi pystyssä.) En antaisi\nteille yhtään ryyppyä, en sietäisi teitä lähellänikään... En sietäisi\nyhtään juopottelua, teidän täytyisi ruveta ihan raittiusmieheksi...\n\nROOSLUNTI nöyränä, lapsellisesti.\n\nHeittäisin vaikka syömisenkin, jos te sitä vaatisitte.\n\nRAUHA vakavana.\n\nOikeinko totta?\n\nROOSLUNTI\n\nNiin minä uskon ja luotan, Rauha neiti on sellainen... kerupiini...\n\nRAUHA nauraen.\n\nKerupiini! No, kyllä »kerupiini» vielä panee Roosluntin kovalle...\n\nROOSLUNTI\n\nRooslunti oikein pelkää.\n\nRAUHA\n\nNo niin, meillä on Antilla ja minulla niin mainio tuuma. Heidän ei\ntarvitse jäädä tänne — vaan tehdä työtä ja vuolla kultaa!\n\nROOSLUNTI epäuskoisena.\n\nVuolla kultaa? Koska maanviljelijä Suomessa vuolee kultaa!\n\nRAUHA reippaasti, puiden nyrkkiä hänen edessään.\n\nMitä te tarkoitatte kullan vuolemisella — minä tarkoitan sitä, että\ntulee hyvin toimeen...\n\nROOSLUNTI\n\nKerupiinit tarvitsevat niin vähäisen. He ovat kauniita kun he vain\nomissa höyhenissään leijailevat taivaallisessa sinessä. (Tekee\nliikkeitä ikäänkuin hänellä olisi siivet ja hän lentäisi.)\n\nRAUHA yrittäen keskeyttää.\n\nKuulkaas nyt, me kaksi teemme salaliiton...\n\nROOSLUNTI\n\nKerupiineilta kuluu se työkin niin köykäisesti, kun heillä on se\niloinen luonnonlaatu — hui, hai...\n\nRAUHA\n\nTe olette viisas mies, auttakaa...\n\nROOSLUNTI\n\n... hui hai. Mutta meillä täällä — maaseudun päällä pitää olla...\npinspakkiprossit rinnassa... (Osoittelee kaiken aikaa sormillaan,\nikäänkuin pukisi mainitsemiansa esineitä ylleen)... piippikammat\nhiuksissa, pitsit ja putsit ja...\n\nRAUHA naurunsa seasta.\n\nAntakaa nyt kerupiinillekin suunvuoroa.\n\nROOSLUNTI tekee äkkiä kasvonsa surkeiksi, päästää hartiansa lamaan ja\nkävelee ikäänkuin raahustaisi suurta taakkaa perässään.\n\n... ja se työnteko — ai jai jai jai... Kädet tulevat rumiksi, ruumis\npaksuksi. Ai jai jai jai...! (Sievistellen.) Sormet pitte olla\nniinkku vispilevarvut, varttalo pitte olla niinkku... se fiinein...\nootikolonkkiflasku klanssihteerin huusholliskan piironginlaatikossa...\n\nRAUHA pitkin matkaa naurettuaan ja yritettyään keskeyttää.\n\nRupeatteko liittoon kerupiinin kanssa...?\n\n    Oikealta kuuluu Selman ja Kilkin sananvaihto.\n\nSELMA kaukana oikealla, näyttämön takana.\n\nMinä en tahdo, minä en tahdo, minä en tahdo — nyt sen kuulit ja nyt sen\ntiedät...\n\n    Kilkin ääni vastaa epäselvempänä, tyynenä. Rooslunti ja\n    Rauha kuuntelevat jännittyneinä. Heidän keskustelunsa\n    tapahtuu kuiskaten.\n\nROOSLUNTI\n\nRukkasia!\n\nRAUHA hätääntyneenä.\n\nVoi, voi, pitääkö hänen nyt antaa rukkaset sille kelpo miehelle! Mitä\nme tekisimme? Emmekö voi yhtään mitään? Rooslunti, te kun aina olette\nniin kekseliäs!\n\nROOSLUNTI\n\nTällä kertaa Rooslunti on niinkuin holipompelipullo...\n\nRAUHA keskeyttää, toruen.\n\nVai jo taas pullo! Mitä te lupasitte... Laulakaa!\n\nROOSLUNTI\n\nVoi sitä vanhaa Aatamia!...\n\nRAUHA\n\nLaulakaa, sanon minä!\n\n    Rooslunti selvittää kurkkuaan, alkaa haikeasti, kaikella\n    voimallansa: »Kettu se on niin kavala eläin.»\n\nRAUHA\n\nJotain kauniimpaa...\n\nROOSLUNTI\n\nNo, hyvät ihmiset...\n\nRAUHA laulaa:\n\n    Maailman juonet ei eroita meitä.\n    Sinä olet oma kulta, sinua en heitä.\n    Jos olet omani, niin älä mua hyljää,\n    Nimesi on kirjoitettu sydämeni syrjään.\n\nRooslunti on yhtynyt häneen. Molemmat laulavat vakavasti kuin maksusta.\nJoskus heitä naurattaa, mutta he tukahuttavat naurun.\n\nANTTI tullen portista, kesken laulua.\n\nMitä kummaa — mitä kummaa? Mitä te nyt teette?\n\nRAUHA laulettuaan loppuun.\n\nMe koetamme viihdytellä myrskyä. (Viittaa merkitsevästi taloon päin.)\n\nANTTI\n\nKilkki?\n\nROOSLUNTI ja RAUHA\n\nNiin.\n\n    Äänettömyys.\n\n    Kaikki ovat käyneet vakaviksi.\n\nANTTI\n\nSinä et tunne minun sisariani. Me olemme itsepintaisia, me Lempiäniemen\nlapset. Kun me jotakin tahdomme, niin me ajamme tahtomme läpi.\n\nRAUHA\n\nMutta niin teen minäkin, kun minä jotakin tahdon. Enkö minä ole\nollut koko viikon heinänteossa siinä missä muutkin? Enkö minä ole\nruskettunut? Eivätkö minun käteni ole kovettuneet? Etkö luule, että\nminusta tulee kunnollinen maalaisemäntä, vaikka olenkin kaupunkilainen?\n\nANTTI\n\nLuulen, luulen ja uskon ja tiedän. Sinä olet saattanut häpeään meidät\nmaalaiset...\n\nRAUHA\n\n»Mutta kuinka kauan sitä kestää?» — se on sanottu minulle sata kertaa.\n\nANTTI\n\nEi — minä tiedän, että sitä kestää niin kauan kuin elämäämme kestää,\nmutta minun sisariani sinä et taivuta.\n\n    Äänettömyys.\n\nROOSLUNTI\n\nKuka tämän tulevan Lempiäniemen emännän tietää! Minun rintaani on\nvarmasti lentänyt jokin noidannuoli — en tiedä presiisisti olenko minä\nRooslunti vaiko... opettaja Säännöllinen... vaiko...\n\nRAUHA\n\nTe saatte kuulla, jahka minä esitän tuumani tytöille... (Naurahtaen.)\nAntti, me tulemme pellolta tanssien taloon, kun heinät ovat ladossa.\nOnhan sentään ihanaa, kun kaikki ne tuoksuvat heinät ovat ladossa — ja\nniin paljon!\n\nANTTI ottaa ihastuneena hänen molemmat kätensä.\n\nSinä, sinä — tiedätkö sinä mikä on ihanaa? Oletteko te, Rooslunti,\nnähnyt näin koreaa tyttöä?\n\nROOSLUNTI\n\nRooslunti ei uskalla sanoa mitä tahtoisi...\n\nRAUHA nauraa heleästi ja tanssii pitäen Antin käsistä kiinni.\n\nEi minua saa pilkata, vaikka minä olenkin kaupungista. Minä rupean\nmaalaiseksi nyt — hyvästi ikipäiviksi suloiset kivikasarmit.\n\nANTTI Roosluntille.\n\nUskottekos te, Rooslunti, että hän on kitkenyt turnipsimaata muijan\nkanssa aamusta iltaan.\n\nROOSLUNTI\n\nKyllä se nyt on hauskaa, mutta kyllä täällä maalla vielä tulee ikäväkin.\n\nRAUHA\n\nEipäs.\n\nROOSLUNTI\n\n»Te so lessamt lante», sanoivat ennen herramamsselit ja nyt sen sanovat\ntalontyttäret ja piikatytöt.\n\nANTTI\n\nPitäisiköhän tässä ruveta oppimaan kapulakieltä, että ymmärtäisi mitä\ntuo Rooslunti sanoo...\n\nROOSLUNTI\n\nNo ei... se olisi selvällä suomenkielellä että...\n\nRAUHA nauraen.\n\n»Maalla on ikävä»...!\n\nANTTI\n\nVai se vanha viisu! — Työssä ei ole koskaan ikävä. Rauha on ymmärtänyt\nsen... Mutta laittakaa te täällä nyt kaikki kuntoon, niin minä lähden\nhakemaan väkeä.\n\n    Lähtee portista oikealle.\n\nRAUHA\n\nTottakin! Minä olen laittanut seppeleitä, joilla aion koristaa. Kai\nRooslunti auttaa...\n\nROOSLUNTI\n\nNo, Rooslunti on onnellisimman mamman poika...\n\n    Lähtevät iloisesti oikealle portista. Hetken perästä oikealta,\n    etualalta Selma ja Kilkki.\n\nKILKKI\n\nMutta Selma, puhutaan nyt järkeä. Voithan sinä minulle kertoa kuin\nvanhalle ystävälle, mitä sinä aiot. (Selma vaikenee.) Sinä menet\nsairaanhoitokursseille?... Niin, mitäpä pahaa siinä on...\n\n    Lyhyt äänettömyys.\n\nSELMA\n\nEn minä sinne mene.\n\nKILKKI\n\nEtkö? No...\n\nSELMA\n\nOn minun kai lupa mennä minne tahdon.\n\nKILKKI\n\nOn tietenkin. Kaupunki siis sinua erikoisesti vetää puoleensa.\n\nSELMA\n\nNiin. (Kiivaasti, tuskallisesti.) Minä en viihdy täällä. Minä en jaksa\nolla täällä. Älä koetakaan houkutella minua jäämään. Minä en tahdo!\nTäällä on alituinen kituminen ja rahanpuute, ei täällä saa kunnollisia\nvaatteitakaan...\n\n    Äänettömyys.\n\nKILKKI\n\nNiin... kuule nyt... puhutaan aivan rauhallisesti... Se on kaikki totta\nmitä sanot. Mutta kyllähän maa antaa, kun tekee työtä. Sinun täytyy\npäästä oppimaan maanviljelystöitä, saamaan ammattitietoja.\n\n    Pieni äänettömyys.\n\nSELMA kuin havahtuen.\n\nKouluun? Minun on ikäni tehnyt mieli oppia jotakin kunnollisesti.\n\nKILKKI\n\nKouluun, kouluun, että opit, miten maata on asuttava.\n\n    Äänettömyys.\n\nSELMA painavasti.\n\nVoisitko sinä auttaa minua tässä?\n\nKILKKI\n\nVoin kyllä.\n\nSELMA\n\nVaikken olekaan morsiamesi?\n\nKILKKI taistellen itsensä kanssa, tyynesti, valoisasti.\n\nNiin. Sittenkin. Minulle on pääasia, että sinun on hyvä. Ja sinun tulee\nhyvä, kun vain saat työalan. Tänne maalle sinä kuulut, mistä olet\nlähtenyt.\n\nSELMA on hetken ikäänkuin haluaisi langeta hänen kaulaansa, mutta tekee\näkkikäännöksen. Ylpeästi.\n\nEi kiitoksia. Kyllä minä tulen toimeen muutenkin.\n\n    Kaupungin rouva tulee vasemmalta porttia kohti. Selma jää kuin\n    naulittuna häneen katsomaan. Kilkki on lähempänä katsomoa.\n\nKAUPUNGIN ROUVA\n\nHyve iltta, lilla fröken... Nyt mine sitte too raha. (Katselee häntä\npitkään.) Mykky bra, mykky bra, mykky söt... Vehe moodiklenninki\nvaa, vehe spetsi ja... garneerinki ja... korsetti ja se tole oikke\nhyve. Augusti enssimene peeve pite sitte olla kaupunki. Ja rootti\npite oppi... En mine ilma rootti otta, mut ku ole netti flikka.\n(Katselee Kilkkiin ääneti.) Kuka se ole se mees seellä? Solhhane?...\nNoo, kaupunki tole uusi solhhasi .. (Ottaa esiin rahaa laukustaan.)\nJoomaraha tule paljo, joomaraha paljo... (Taputtaa Selmaa olalle,\nojentaa rahat.) Hyve peeve nyt sitten, lilla fröken. (Lähtee.)\n\n    Selma pudottaa setelit ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä.\n\nSELMA huutaa.\n\nEi, ei, ottakaa pois... Kaupungin rouva... (Ottaa maasta rahat, juoksee\nrouvan perässä ja vie ne pois.) Ottakaa pois, ottakaa pois.\n\nKAUPUNGIN ROUVA\n\nMite teme merkitte? Noor herra sano, te itte tahto pois teelte — teelle\nikeve...\n\nSELMA\n\nSe on totta, mutta minä en itsekään ole tietänyt mitä olen tahtonut.\nKalle, auta minua, pelasta minut...!\n\n    Menee ikäänkuin Kilkin turviin. Kilkki on vaivoin hillinnyt\n    itseään keskustelun aikana. Tulee ja ottaa Selmaa kädestä.\n\n    KILKKI yhä vaivoin hilliten mielenliikutustaan.\n\n    Rouva näkee, että tämä nuori neiti ei tahdokaan kaupunkiin...\n\n    Äänettömyys.\n\nKAUPUNGIN ROUVA\n\nMot eisa narra minu sill' taval. Mine sootto. Mine voi lehette\npoliisi...\n\nKILKKI\n\nÄlä pelkää, lapsi kulta. Kyllä rouva ymmärtää, ettei tästä nyt tule\nkauppoja. (Hymähtelee, viihdyttelee Selmaa kuin lasta.)\n\n    Rouva katselee hetkisen Selmaa, joka itkee puun\n    runkoa vasten nojautuneena. Ravistaa päätään.\n\nKAUPUNGIN ROUVA viittaa päivänvarjollaan Kilkkiin.\n\nSolhhane?\n\nKILKKI koputtaen sormillaan rintaansa, pidätetyn naurun ja raivon\nvaiheilla.\n\nSolhhane.\n\nKAUPUNGIN ROUVA\n\nSoo, soo. Skaada, skaada — vahinkko, vahinkko netti flikka...\n(Hymyilee. Lähtee.)\n\n    Kilkki vie Selman lehtimajaan, ottaa häntä, kuin\n    suojellakseen, hartioista takaapäin kiinni.\n\nKILKKI iloaan ja onneaan pidätellen.\n\nNiin, niin... nyt on niin hyvä. Niin hyvä.\n\nFANNI tulee portista, riisuu käsineensä, pysähtyy parin nähdessään ja\nlyö yhteen kätensä.\n\nNo niin! (Purskahtaa suureen nauruun.) Siinä se oli! Sinä, Selma, sinä\nolet sittenkin oikeaa... maatiaisrotua. Arvasinhan minä... Mutta minä,\nminä pysyn päätöksissäni minä!\n\nRAUHA juoksee esiin.\n\nEi, Fanni kulta, kuule nyt minun tuumaani... te saatte kaikki kuulla.\nRooslunti, korvat auki — nyt se tulee.\n\n    Rooslunti on seurannut häntä kantaen koppaa,\n    jossa on seppeleitä.\n\nFANNI\n\nÄlä rupeakaan taas saarnaamaan työstä — minä en viitsi tehdä likaista\nmaatyötä...\n\nRAUHA\n\nKuule nyt kumminkin: me olemme Antin kanssa puhuneet, että kun äiti\nottaa viljelläkseen Rantalan torpan, niin ota sinä Myrskymäki — se\non talon kaunein paikka. Saat 50 vuodeksi, tai jos tahdot elää sata\nvuotta, niin vaikka sadaksi. Siellä sinä viljelet hedelmiä ja pidät\nmehiläisiä ja... ja... sinä teet siitä niin kukoistavan kolkan, että\nTanskalle vetää vertoja...\n\nFANNI purskahtaen katkeraan nauruun.\n\nKyllä minä ne tuumat tunnen: raada, raada niin että siihen paikkaan\nnäännyt. Ei kiitoksia! En minä hautaa nuoruuttani tänne...\n\nRAUHA\n\nFanni... kuule mitä minä sanon...\n\nFANNI\n\nKyllä minä tahdon nauttia niin kauan kuin olen nuori!\n\n    Äänettömyys.\n\nROOSLUNTI\n\nKlanssihteerin seurassa!\n\nFANNI\n\nKlanssihteerin — vaikkapa! Minulle on ykskaikki mitä tietä minä saan\nrahoja... Mutta minä en iankaiken kidu ilman!\n\n    Äänettömyys. Rooslunti menee neuvottomana ja ajatuksissaan\n    hyräillen »Kettu se on niin kavala eläin» portille. Kaupungin\n    herra tulee vasemmalta, ei näe muita kuin satulasepän.\n    Rooslunti tervehtii kohteliaimmalla kumarruksellaan.\n\nROOSLUNTI\n\n»Ku moron, ku moron, sätt näsan i poron...»\n\nKAUPUNGIN HERRA\n\nOnko Selma... neiti Selma täällä?\n\nROOSLUNTI palveluksenhaluisena ja viattomana.\n\nIstuu täällä sulhasensa rinnalla...\n\n    Pieni äänettömyys.\n\nKAUPUNGIN HERRA\n\nSulhasensa? Minä tahdon tavata neiti..\n\nKILKKI painaa Selman, joka on sävähtänyt seisoalleen, takaisin\npenkille, rientää reippaasti aidalle, tervehtii, vahingoniloaan\npidätellen, kohteliaasti.\n\nMinä olen Selman sulhanen — millä voisin palvella?\n\nKAUPUNGIN HERRA ei ensin tiedä mitä sanoisi.\n\nHauskaa tutustua... Kuulin... että täällä leikittäisiin illalla...\nsaako tulla katsomaan?\n\nKILKKI\n\nKyllä... kyllä. Saahan kaupunkilainen olla vieraanamme illan ja\nkaksikin — mutta (tulisesti) tyttöjämme ei hän saa viedä.\n\nRAUHA innoissaan.\n\nHyvä! hyvä!\n\nFANNI ylpeästi.\n\nKuka sen on sanonut. Jos me tahdomme, niin me menemme! Kaikki eivät ole\nmaatiaisrotua! (Kaupungin herralle, niiaten, leikillisesti.) »Antaakos\nkuningas työtä ja ruokaa?»\n\nKAUPUNGIN HERRA kumartaa kohteliaasti ja iloisesti.\n\nTietysti, tietysti. Sepä hauskaa, että neiti... Oikeinko totta? No\nmainiota! Mitäs sillä on väliä, kumpiko neideistä...\n\n    Lähtevät reippaasti puhellen portista vasemmalle. Rauha ja\n    Rooslunti jäävät katsomaan heidän jälkeensä. Kilkki ja Selma\n    puhelevat kuiskaten.\n\nRAUHA\n\nHe menivät!\n\nROOSLUNTI\n\nHe menivät!\n\n    Äänettömyys.\n\nRAUHA\n\nÄlkää siinä naurako.\n\nROOSLUNTI\n\nKerupiini tuomitsee väärin — minä itken.\n\nRAUHA\n\nÄlkää — ei se kannata...\n\n    Alkaa kuulua laulua, joka yhä lähenee.\n    Rauhalle ja Roosluntille tulee kiire.\n\nROOSLUNTI hätääntyneenä.\n\nKranssit ja seppeleet!\n\nRAUHA\n\nNopeasti, nopeasti... Ripustetaan aidalle, puihin, mihin vain saatte\nsopimaan.\n\nROOSLUNTI\n\nIhme sentään... kuinka tulee kaunista...\n\nRAUHA\n\nEikös sitten kannata, kun heinät ovat ladossa...!\n\n    Viime keskustelunsa aikana ovat he kiireesti kaunistaneet ja\n    raivanneet näyttämöä. Kun heinäväki tulee näkyviin, joko\n    laulaen tai viulu etunenässä, juoksee Rooslunti avaamaan\n    porttia ja seisoo kunniaa tehden portinpielessä. Heinäväki,\n    kukkien koristamana ja lehvät käsissä, tulee reippaasti\n    näyttämölle ja alkaa karkelon. Rooslunti tekee kohteliaimman\n    kumarruksensa emännälle ja vie hänet leikkiin. Kilkki ja\n    Selma, Rauha ja Antti tanssivat yhdessä.\n\nEsirippu.\n\n\n\n"]