[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPLmhTT7rWILRcs737CGiWR1y-7cpKBNUxb6AMX7e3A4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3277,"Soidinsaari","Eronen, Simo",1881,1936,"3277-eronen-simo-soidinsaari","3277__Eronen_Simo__Soidinsaari","Tarina Koitereen malmilautoilta","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1922,null,26780,175386,false,74712,[24],"Koitere (Finland : Lake)",[26,27],"Adventure","Novels","\"Soidinsaari: Tarina Koitereen Malmilautoilta\" by Simo Eronen is a novel written in the early 20th century.\" The book explores the life and adventures of a narrator, who finds himself on the shores of Lake Koitere during springtime, surrounded by the beauty and challenges of nature. As he navigates through the evolving landscape and engages with the local people, particularly focusing on themes of adventure, friendship, and the raw appeal of an untouched environment, the narrative begins to reveal the deeper significance of connection to the land and its resources.  \"At the start of the story, the protagonist arrives at the lakeside during the melting spring season, which brings life back to the land, symbolized by the swans returning to the open waters.\" He describes the vibrant changes in nature, the arrival of migratory birds, and his initial encounters with local characters, such as Huurinainen, an experienced lumberjack and entrepreneur, and Kaisu, a charming girl from Kiviharju, whose connection to the protagonist grows stronger through shared experiences. The opening portions depict both the enchanting scenery of the Koitere region and the protagonist's longing for a meaningful existence among its beauty, setting the stage for his evolving relationship with nature and the people around him as he strives to escape his urban past. (This is an automatically generated summary.)",[],218,"Pohjois-Karjalan Koitere-järvelle sijoittuva seikkailutarina kertoo elämästä malmilautoilla ja järven rantamilla. Teos kuvaa luonnon heräämistä kevääseen, malminnostajien työtä sekä erämaajärven ympäristössä asuvien ihmisten arkisia ja jännittäviä vaiheita.","Simo Erosen 'Soidinsaari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3277.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja\nProjekti Lönnrot.","SOIDINSAARI\n\nTarina Koitereen malmilautoilta\n\n\nKirj.\n\nSIMO ERONEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKun etelästä puhalsivat lämpimät kevään tuulet, silloin jouduin minä\nharharetkilläni ensimäisen kerran Koitereen rannalle.\n\nSyvillä nummisaloilla, erämaiden kuusikkokorvissa oli vielä paljon\nsulavia nietoksia, mutta Ala-Koidan niskassa lainehti jo laajalti\nsulaa vettä ja siinä sulassa uiskenteli joutsenparvi. Samana päivänä\nse oli saapunut kaukaisilta mailta ja kun löysi täällä ensimäisen\notollisen levähdyspaikan, niin siinä lauloi lauhana kevätiltana\njoikuvan tervehdyksensä. Oudosti se laulu sykähdytti kalastajan mieltä,\nkun hän siihen joensuusulaan siikaverkkoa laskiessaan sen ensimäisen\nkerran kuuli. Oli kuin syvällä hänen povensa piilossa olisi lämmin\nsuoni vuotamaan ratkennut, mieleen tuli valoisia kuvia menneiden\nkeväiden kauniista päivistä. Kesken tärkeän työnsä hän silmäili\nkaukaa Kivilahden puolelta näkyviä rantavaaroja, niiden tummat metsät\nnäyttivät aivan kuin ruvenneen sakenemaan ja siirtymään lähemmäksi.\n\nMutta ylhäältä ilmasta kuului yhtenäistä siipien havinaa, siellä\nlensi vähitellen kertyvien sadepilvien seassa ja alapuolella toisia\nlintuparvia. Sakeanaan siellä meni sorsia, rallattavia alleja ja näiden\nkintereillä koettivat parhaansa mukaan pysytellä kirjavasiipiset telkät\nja töyhtöpäät koskelot, vaikka niitä alkoikin jo väsyttää tämä mokoma\ntaivallus. Ne huutelivat jo edellä menijöille, että eikös laskettaisi\nalemmaksi ja alettaisi tarkastella sulia paikkoja. Mutta siihen\nurahtivat ylhäällä pilvissä pitkinä raippoina lentävät hanhet: Mikäs\nsiinä, jääkää te vain tänne piskuiset ja sanokaa paljon terveisiä,\nmutta me menemme tästä vielä vähän matkaa. Ja niin ne vaihtoivat\nesilentäjää, kiilamaisen raipan kärkeen vaihtui toinen ilmanhalkaisija,\nparvi paransi vauhtiaan ja urahteli kiitoksia hyvästä matkaseurasta.\nRajan yli ne painuivat kevätyön hämärtyessä, Pohjois-Aunuksen\nrannattomille rämeille, jossa on niiden kesäasunnot ja jossa ei ole\nainoatakaan pyssymiestä.\n\nYöllä rupesi satamaan. Ensin tulla vihmoi vain lämmintä tuhusadetta,\nmutta yötä myöten tuuli lisääntyi, tohisi mielissään rannan kuusikossa,\nraskaat pilvet painuivat alemmaksi ja vettä alkoi tulla ropista kuin\nsulavasta seulasta. Ja sitä tuli sitten monta vuorokautta yhteen\nmenoon. Koitereen saaristen selkien jäät muuttuivat mustanpuhuviksi,\nkapeampiin salmipaikkoihin alkoi ratkeilla sulia vöitä, rantametsissä\nlirisi ja lorisi joka paikassa, Ylä-Koidalle ilmestyivät ensimäiset\nvirran mukana tulleet kevätjäät. Ne olivat joen alajuoksulta, ohutta\njäätä, ja Lylykoskesta tullessaan ne olivat särkyneet hienoksi\nsohjuksi, joka laajaan sulaan jouduttuaan pian hävisi olemattomiin.\n\nMutta pian alkoi tulla toisenlaistakin jäätä, Ylä-Koida rupesi\ntodenperästä tulvimaan, ja silloin on tämä joki näkemisen arvoinen.\nSe tulee kaukaa Kuolismaan pohjattomilta rajasaloilta, vähän Aunuksen\npuoleltakin ja suurena kaarena se kiertää puolen Koitereen ympäri\nlaskien Koitereesta lähtevään Ala-Koidaan aivan sen niskassa,\nHiiskosken luona. Suurimman osan matkaansa se virtaa alavia korpimaita\nja siellä paisuu se kevättulvan aikana laajoiksi järviksi, leviää\nkauas korpiin, soille ja rantaniityille. Sen mukana tulla jullittaa\npaksuja, tukevia jäälauttoja, joiden reunoihin on lähtökiireessä\ntarttunut mättäitä, juurikkaita ja muuta sekalaista tavaraa. Ja\nkunne taipaleen varrella varsin innostuvat, voivat ne nykiä yhteen\nkyytiin kokonaisia pieniä metsäsaarelmia, liian lähelle joenrantaa\nrakennettuja tukkilaissaunoja ja suuria rantapenkeristä irtautuneita\nlenkokuusia, joiden juuret harottavat ilmassa kuin paljaat varpaat.\nKaikki tämä maallinen hyvyys menee iloisesti alas Lylykoskesta,\njonka lauttamiehellä on näihin aikoihin hikinen työ pitäessään yllä\nmaantieliikennettä.\n\nTämä lauttamies on puhelias äijä ja kertoo mielellään tarinoita\nkevättulvan tekemistä kepposista. Kerran oli tullut tulvan mukana\nAunuksen ukon reslarekivaljaat, mistä lienevät Porajärven reunamailta\nmatkaan eksyneet. Hevonen ja ajaja oli vain ollut poissa, mutta hiukan\nseitikuorman jätteitä oli vielä ollut jälellä pahasti rutistuneessa\nreslakorissa. Toisen kerran oli laskenut suuren lenkokuusirykelmän\nmatkassa sievoisen villakuontalon kokoinen karhunpoikanen. Pahasti\npeloissaan kuului nalle raiska olleen, siellä oli kyyhöttänyt kuusen\noksien lomassa, ja pahin leikki oli vielä edessä, kun piti laskea alas\näkäisestä Lylykoskesta. Niin että menikö onnellisesti alas? Mikäs siinä\nmennessä, vähän vain olivat pakarat kastuneet nalle poikaselta, mutta\nsitä sellaista kun sattuu vanhemmallekin tukkimiehelle.\n\nJa kun kaikki muu kevättulvan tuoma törky on solunut alas Lylykoskesta,\nalkaakin tukkimiesten ja tukkien vuoro. Tuhottomasti niitä tulee\nsieltä ylhäältä, komeita ruununsaloilta saatuja honkahirsiä ja uljaita\nkuusirunkoja, joista muutamia on jätetty aivan lyhentämättä. Niistä\ntehdään mastopuita. Sievoisina jokilauttoina ne hyvää kyytiä soluvat\nalas, miehet vain matkan ratoksi laulelevat ja pitävät silmällä, ettei\nlautoista pääse karkulaisia korpiin pujahtamaan. Lylykoskella hiukkasen\nhengähdetään ja sitten sitä lähdetään koskirikasta Ala-Koidaa mennä\nhuristamaan. Siinä lautat särkyvät, Pamilossa sälöilevät tukitkin\nkevättulvan aikana, sillä se koski ei silloin ole leikkipäällä.\n\nIloisella humulla ja kohinalla tulee kevät Koitereen vesille, ja\nminä ennätin parahiksi siihen kohinaan. Minä asustelin Hiislahden\nHuurinaisella. Hän on vanha tukkilainen, eränkävijä ja malminnostaja,\nennen kaikkea malminnostaja, ja nykyään hän on hyvissä varoissa elävä\nkauppasaksa ja uutisviljelijä. Hänellä on mittaa runsaat kolme kyynärää\nja komea täysparta, joka hyvin kelpaisi patriarkalle. Ja patriarkka hän\nonkin näillä mailla, vaikka posket ovat vielä verevät ja silmänurkasta\npilkistää iloluontoinen Karjalan priha.\n\nNiin, hänen luonaan minä siis majapaikkaa pidin. Me kalastelimme\nahkerasti, väänsimme vasumäärin suuria hauen venkaleita ja lihavia\nsiikoja. Tukkilaisten kadottua palasi vesille rauha ja järjestys,\nrantavaarojen palteilta alkoi kohota kevätkaskien savua, niiden ja\nsaarien tummat metsät muuttuivat viheriän vivahteisiksi, koivut siellä\nkilpaa hiirenkorvaa työnsivät.\n\nHuurinainen piti minulle esitelmiä Koitereen saarista ja rantavaarojen\nnähtävistä paikoista. Onkin niitä saaria Koitereessa, sata ja yksi\nkuului olevan kaikkiaan. Täyden sadan lie luoja niitä tarkoittanut,\nmutta kun syntyivät niin mukavasti, niin antoi yhden tulla kaupan\npäällisiksi, jottei kitsastelusta moitittaisi. Kuin kirjasta lasketteli\nHuurinainen näiden saarien nimiä, kehui aikanaan kierrelleensä melkein\njokaisen niistä malmilauttoineen. Siellä oli suuria ja pieniä saaria\nsekaisin, lounaiselta rannalta näkyi Tyrjänsaari, joka jo enemmän\nmuistutti mannermaata, ja siellä kuului olevan kokonainen suuri\nkylä. Keskeltä Koiteretta näkyi myös suuri saari, Lamminsaari se on\nnimeltään ja sen ympärillä on joka puolella hujan hajan pikku saaria,\njoilla muutamilla kasvaa vain yksinäinen männyn käkkyrä, omansa lokin\nlepopuuksi. Lienevätkö ne kaikki siihen luojan lukuunkaan kuuluneet,\nmutta kun sitten puun siementä kylvettiin, niin sattuipa muuan siemen\npirahtamaan sellaisillekin aalloista hiukkasen ylös pistäville\nluotopahasille. Ja siitä vain männyn jämiläs kasvamaan, jotta pääsivät\nkulkemaan saaren kirjoissa, siinä missä paremmatkin. Iltaisin me\nistuskelimme Huurinaisen pikku verannalla, tarkastelimme rantavaarojen\npieniä oraspeltoja ja puhuimme \"tieteellisistä\" asioista. Huurinaisella\noli aina varastossa sitä tavaraa, jonka ääressä on mukava puhua\ntieteistä ja muista syvällisemmistä kysymyksistä.\n\nJa minä kerroin Huurinaiselle, että olin tullut maata vakoilemaan. Minä\naioin näet etsiä itselleni suojaisan sopukan ja rakentaa sinne pienen\nmajan suuren alkuperäisen luonnon keskelle. Minä tarvitsin sellaisen\nrauhanmajan, sillä minä olin kyllästynyt kaupunkilaiselämään ja\naioin syntyä uudestaan mahdolliseksi elämän vakaviin tehtäviin.\n\nHuurinaisesta oli ajatus mainio ja hän vakuutti, että täältä kyllä\nlöytyisi sellainen suotuisa tyyssija.\n\n— Mutta ensin sinun pitää mennä vähäksi aikaa malminnostajain lautalle,\nsillä se on se oikea parannuspaikka henkisesti rasittuneille ja rauhaa\netsiville. Ja muutenkin, siellä on mukavin tutustua Koitereen kesäiseen\nkauneuteen.\n\nMutta malminnostajain lauttoja ei ollut vielä vesillä. Ne tulevat\nvasta kevättulvien laskettua ja kun ilmat muutenkin ovat tasautuneet\nkesäisiksi. Mutta silloin niitä tuleekin kymmenittäin, silloin alkaa\nuusi elämä Koitereen rautarikkailla rannikkovesillä ja suurten saarien\nympärillä. Minä jäin Huurinaisen luo odottamaan malmilauttojen\nilmestymistä.\n\nJa niin tuli kaupungin koulusta kotiin Huurinaisen Lotta tyttönen.\nLotta oli ihastuttavin toisluokkalainen, minkä milloinkaan olen\ntavannut, oikea elävä luonnonlapsi. Heti kotiutumisensa jälkeisenä\npäivänä karkasi Lotta paimenten mukana metsään ja sieltä palattuaan\nhänellä oli kerrottavana ihmeellisiä asioita. Niin, hän oli elänyt\nja kokenut tänä yhtenä ainoana päivänä enemmän kuin koko talven\naikana siellä kaupungissa. Sieltä hänellä ei ollutkaan paljon mitään\nkertomista, ikävä hänellä oli vain siellä ollut, niin hirvittävän\nikävä. Lotalle kihosivat kyyneleet silmiin, kun hän tätä ikäväänsä\nkuvasi.\n\nMeistä tuli Lotan kanssa hyvät ystävät ja hän kertoi minulle, että\nheillepä tulisi jo juhannukseksi ja sitten koko kesäksi Aili. Kukako\noli sitten Aili? Olipahan vain, Ailin vanhempien luona hän oli asunut\nkaupungissa, ja Aili pääsi tänä keväänä ylioppilaaksi.\n\nLotta näytti minulle Ailin valokuvan, ja sillä oli kauniit uneksivat\nsilmät. Mutta muuten pelkäsi Lotta hiukan, että se Aili ei laskisikaan\nhäntä valtoinaan metsissä samoilemaan, se kun oli semmoinen\nkaupunkilainen ja melkein pelkäsi metsää. Mutta minun pitäisi sitten\ntulla heille, niin sitten mentäisiin kaikki kolmisin metsään ja\nsilloin meillä olisi hirveän hauskaa. Lupasinkos minä varmasti tulla\nheille? Lupasin tietysti ja tästäpä lupauksesta Lotta niin ihastui,\nettä kavahti minun kaulaani. Ei se kirkassilmäinen luonnonlapsi vielä\njoutavia ujostellut.\n\nMutta kesä oli kulunut niin pitkälle, että malminnostajain lauttoja\nalkoi ilmestyä Koitereen vesille. Minä läksin malmilautalle.\n\n\n\n\nII\n\n\nKokonaisen viikkokauden minä olen jo ollut malminnostajani lautalla ja\nminusta alkaa vähitellen tulla tottunut malminnostaja.\n\nPaljon uutta ja ihmeellistä olen saanut kokea tämän yhden viikkokauden\naikana. Me olemme lauttoinemme meloneet ja sauvoneet Koitereen\nsoiluvia salmivesiä, kopeloineet lahdenpohjukoita, joskus suotuisan\ntuulen mukana uskaltautuneet leveämmänkin selkäveden yli. Lehväinen\nkoivu silloin kohotetaan melojen avuksi ja kun vetävä vihurinpuuska\nnujuuttaa sitä, mennä lullittaa puolilastissa oleva honkahirsilautta\nparahultaista kyytiä. Aallot liplattelevat niin leppoisasti lautan\nreunoihin ja me haaveilemme uusista ihmeellisistä aarrehaudoista, jotka\nmeitä odottavat tuntemattomalla rannalla. Malminnostajan elämä on aina\naarteiden etsintää, täynnä houkuttelevaa viehätystä.\n\nJa kun tulee sakea sumu, käärii saaret selälliset, rantavaarat\nkaikki tyyni pehmeään peittoonsa, silloin malmilautalla tuntee vasta\njoutuneensa salaperäisten yllätysten taikakehään. Sumupeitosta kuuluu\nkaikenlaista ääntä ja kolketta, soutajien lunkutusta, nuotanvetäjien\nkolistelua. Rannan poukamissa narisevat sorsaparvet, kaukana sumuisella\nselällä rallattelee alliparvi tahdikasta kuorolauluaan. Joka puolella\non elämää ja liikettä, vaikka se on meidän silmiltämme peitetty. Se\non salaperäistä elämää, täynnä tuntemattoman odotusta, seikkailun\nhoukutusta.\n\nNyt on meillä parhaillaan sellainen sakea sumu. Me olemme melkein\nkuin säkissä ja taivas on yhtenä röykkiönä vetisiä pilven juhkuroita,\njotka köllehtivat laiskoina kuin hyvin syötetty lehmikarja. Niiden\nraskaina riippuvat utaret hipovat korkeiden rantavaarojen sakaroita\nja niistä tihkuu yhtenään lämmintä tuhusadetta. Ei se varsin rumasti\nkastele, mutta yhtenä sumusta takertuvan kosteuden kanssa se kutoutuu\nja kääriytyy vaatteisiin seitin tapaiseksi vesihernekudelmaksi, joka\nsitten vähitellen imeytyy läpi ja panee ihoa vasten lämpenevän paidan\nhöyryämään.\n\nMe olemme työssä Liuskavaaran alaisella rannikolla. Siinä on pitkin\nrannikkoa riuttarivi ja sen reunamia me puhdistamme. Kosteata on tosin\nlautalla työskentely, mutta eipä tässä oikein viitsi sääpitoakaan\npitää. Keskellä lauttaa on meillä soma tuohimaja, jonne kyllä kaikki\nmahtuisimme sadetta pitämään. Ja siinä tuohimajan edessä on oikein\nrautainen tulisija, jossa olisi mukava aikansa kuluksi kahvia keitellä.\nTuli palaakin siinä kotialttarilla, pienoinen valkea, mutta se on vain\nsitä varten, että saa sen ääressä työstä huoahtaessaan vaatteitaan\nhiukan kuivatella.\n\nSumu on niin tiheää, että häthätää eroittaa siinä aivan vieressämme\njyhkeänä kohoavan Liuskavaaran. Tuolla Liuskalahden toisella\npuolella on vielä korkeampi Kiviharju, joka jo melkein kokonaan\nkatoaa sumun ja pilvien peittoon. Minun rinnallani kauhoo vanha\nAapeli, savustunut ruukinseppä Möhkön tehtaalta. Hän on meidän\nlauttakuntamme kaikkitietäväinen esimies ja hän haastelee minulle\nyhtenään työnsä ratoksi. Salmivedellä me siinä olemme ja malmi, jota\njokaisella kauhauksella nousee kohtalaisen runsaasti, on kaunista\nja tasaista hernemalmia, peijakkaan raskasta ja rautapitoista. Ei\nsitä sellaista muualla muodostukaan kuin tällaisilla salmipaikoilla,\njoissa pohjavesi on alituiseen hiljaisessa liikkeessä. Siellä se\nvesi mutaisissa pohjamujuissa hiljakseen huljuttelee, huljuttelee\npienestä pirpanasta kehittyvää kaunokaista, ja lopulta on malmikerros\ntasaista herneparpeloa, ota anna kuin raudaksi rakentuneita jäniksen\npapeloita. Mutta seisovista lahdista, sieltä saadaan korppumalmia,\nrahanmuotoisiksi tai kuusikulmaisiksi latuskoiksi savipohjaan\nkiteytynyttä.\n\nNämä ovat raudansyntyjä syviä, Koitereen aarrehautojen salaisuuksia\nja niistäpä Aapeli minulle kertoilee. Ja sitten hän alentaa\nääntään ja juttelee salaperäisen tarinan Koitereen malminnostajain\naaveilmestyksestä. Se näyttäytyy vain tällaisen sakean sumun aikana,\nsellainen tyhjä malmilautta, lipuu äänettömästi ohi, ilman melojaa,\nilman sauvojaa. Sumusta se sukeltaa näkyviin ja niin katoaa taas\nsumuun, ei jätä vedenviriä ei mitään jälkeensä, mutta pahaa merkitsee\nse näkijälle se tyhjänä lipuva lautta. Uutta lauttamiestä se on silloin\netsimässä, melan heiluttajaa, sauvoimen pitelijää ja niin se on kuin\npestin saaminen sen näkeminen. Pois se ottaa omansa, jonka on kerran\nsillä tavoin valinnut.\n\nJa Aapeli kertoo vielä enemmän ääntään alentaen, miten se on sen ja\nsenkin malminnostajan ottanut. Lähtivät saaren selällisen rannalla\nolevalta lautaltaan mantereelle soutamaan pikku veneellä. Oli\nolevinaan kaunis ilma, parahultainen purjetuuli, mutta siellä selällä\nyllättikin pyörrepuuska, tuli pilvenpatsaana puhisten, vettä seuloen\nja kieputtaen, sinne veti ja nieli veneineen päivineen kurimuksen\nkiehuvaan kattilaan. Ei edes niin paljon, jotta veneestä olisi\njälkeenpäin löytynyt minkäänlaista merkkiä.\n\nSe on tarina Koitereen malmimiesten aaveilmestyksestä. Uskonko minä\nsitä tarinaa? Tietysti minä uskon täydellisesti, kun vanha Aapeli\nhartaalla vakavuudella sen kertoo. Ja minä tarkastelen uteliaana tiheää\nsumuseinää, eikö sieltä jo sukeltaisi näkyviin se äänettömästi lipuva\ntyhjä lautta. En minä sitä pelkää, mutta uteliaisuus minua kiihoittaa.\nSaisi tulla, minun sieluni alkaa jo ikävöidä seikkailua, ja onhan\nsiellä tuolla sumun kätkössä mitä hyvänsä. Kenties siellä parhaillaan\nsoutaa vene, tuolla jossakin aivan lähellä, ja sielläkin ikävöidään\nyllättävää elämänkosketusta.\n\nIkävöinkö minä naista? Niin, minä en tosiaan ole nähnyt naista, sitten\nkun tänne malmilautalle tulin. Minä en ainoatakaan kertaa ole käynyt\nmaissa. Siellä olisi kyllä naisia, rantakylien taloissa, siellä olisi\nkuuleman mukaan somia tyttölapsia, joiden aitanovi voisi avautua.\nNuori Hilpas, joka tuolla lautan toisella reunalla suurella kohulla ja\nkolinalla käyttelee malmikauhaansa, hän juoksee ahkerasti maissa ja\nhänellä on paljon tyttöseikkailuja. Mutta minä en ole vielä kertaakaan\nyrittänyt, minusta ei siinä ole oikeata viehätystä, naputella aittojen\novia, jotka edellisenä yönä ovat toiselle avautuneet ja jotka\nseuraavana yönä taas avautuvat toiselle. Ei, minä jätän ne aitat\nHilpakselle, minä odotan parempaa, kuuntelen sumusta tulevia ääniä.\nSinne kätkeytyy se, jonka tuleman pitää, eikä minulla ole vielä mitään\nkiirettä.\n\nNyt kuuluu kuikan laulu kaukaa sumuiselta selältä. Pitkä ja valittava\non sen uilotus, on kuin itkisi se ikäväänsä siellä, etäisten\nselkävesien merirosvo, kaikkien vihaama ja karttelema. Siinä se on,\nkuikka rakastaa yksinäisyyttä, elää omaa voimakasta elämäänsä, ja\nsiksi sen laulussa vaikeroi niin syvä ikävä, että sitä kuullessa sydän\noudosti vavahtaa. Yksinäinen kuikka, se vain osaa sukeltaa syviin\npohjavesiin, tuntee sinne kätkeytyvät salaisuudet, mutta laumaeläjät\nsitä sellaista tuntemista pelkäävät.\n\nHilpaksen rinnalla kauhoo pelimanni Jussi, pitkä ja hoikka mies, hiukan\nkeuhkotautinen. Veltosti hänen vartalonsa heilahtelee, kun hän kohottaa\npitkävartisen kauhansa pohjasta vedenpintaan ja huljuttelee sitä\nsiinä puhdistaakseen malmin savi- ja multakokkareista. On pelimannin\nposkilla vielä heikko kajastus menneestä nuoruudesta, joka lienee ollut\njotenkin myrskyinen. Nykyään ei pelimanni enää rakasta paljon muuta\nkuin viuluansa. Se riippuu tuolla tuohimajan seinällä, vanha viulu,\nkannet monesta kohti halkeilleet, mutta kauniin pehmeät se äänet antaa,\nkun pelimanni iltahetkinä sen käsilleen ottaa. Harvoin hän sentään\njouhella soittelee, istuu enimmäkseen iltakaudet rakas soittokojeensa\npolvillaan, istuu mietelmiinsä vaipuneena ja pitkät laihat sormet ne\nvain omia aikojaan rimputtelevat viulun kieliä. Sellainen on pelimanni,\nsopuisa mies, mukava tarinoissaan, oikea taiteilija jumalan armosta.\n\nMutta paras nähtävyys on sentään vanha Aapeli, kun hän pitkävartista\nmalmikauhaansa käsittelee. Hän rakastaa intohimoisesti tätä ammattiaan,\njoka kesä hän karkaa ruukinpajasta Möhköltä, tulee pariksi kuukaudeksi\ntänne Koitereelle malminnostorahtiin. Ei seitsemänkymmenen vuoden ikä,\nei mikään pidätä Aapelia, kesäisen Koitereen kauniit vedet ja huoleton\nbohemielämä malmilautalla, ne houkuttelevat Aapelia, niinkuin kesäiset\npesimispaikat houkuttelevat kaukaisten maiden muuttolintua. Niin\nkauan kun siivet kantavat, pitää sinne lähteä yrittämään, ja Aapelin\nsiivet kantavat vielä melko hyvin. Hän on sitkeä mies, tämä savustunut\nruukinseppä, käsivarret ja koko ruumis paljaita mukuraisia jänteitä, ja\nmalmikauhansa käsittelyn on Aapeli kehittänyt oikeaksi taiteeksi, jota\non nautinto katsella.\n\nKas näin se käy: Ensin Aapeli painaa kauhansa pohjaan, hivuttaa sitä\nsiellä varovasti eteenpäin, laiha luiseva vartalo kumaraan vääntyneenä,\nsuuvärkki mutuillen, ylöskäärittyjen paidanhihojen paljastamat,\nlaihuuttaan pitkiksi venyneet käsivarret jännittyneinä. Ei hän sysää\nkauhaansa niin, että leukarauta kaapaiseisi liian syvältä pohjamutaa,\nei, sen pitää käydä taiten ja tasaisesti, pyyhkäistä vain pohjaan\nmuodostunut malmikerros kauhan teräslankakopperoon. Sitten Aapeli\nkohottaa kauhansa harkiten tapahtuvalla keikauttavalla liikkeellä\nvesipintaan, asettaa kauhan varren siihen lautan reunapuuhun iskettyyn\npystyhankoon, huljuttelee siinä hyvän aikaa kauhaustaan, niin että\nkaikki savi- ja multakokkareet tarkoin pois karisevat. Mutta ei sillä\nhyvä, nyt keikauttaa Aapeli kauhansa koholle vedestä, alkaa hämmennellä\nmalmia harottavilla, vasaran varressa koukkuun parantuneilla\nsormillaan. Hän tekee tämän toimituksen perinpohjaisella hartaudella,\nsirpostelee ja hyväilee, hyväilee ja sirpostelee pitkän aikaa kauhaan\nkertynyttä malmisaalista, noukkaa vielä viimeisen kivenmujusen,\nmultakokkareen. Vasta tämän jälkeen hän heilauttaa kauhansa\ntaitavalla liikkeellä malmikorin laidalle, kumoaa sen sisällön sinne\nkolistelematta ja tasoittelee vielä viimeiseksi malmikasan kauhansa\nleukaraudalla.\n\nNiin sen piti käydä, huiskimatta, hosumatta. Nuorta Hilpasta koettaa\nAapeli yhtenään neuvoa ja taltutella. Hilpas kun näet oli työssään\nmalttamaton, painalsi joka kerran kauhansa liian syvälle pohjamutaan,\nnosti sen vesipintaan täynnä kaikenlaista törkyä ja suoritti siinä\nsitten huuhtelun sellaisella kohulla, että koko lautta heilahteli.\nMutta minkäs Hilpas luonnolleen, kesytön varsa, pyrki vielä vikuroimaan\nja hänen hyvin kehittyneissä käsivarsissaan pursusi hillitön elinvoima.\nSen piti saada purkautua, ja hyvä poika Hilpas muuten oli, hoiti\nkokin viran ja muonan hankinnan, näperteli ja touhusi tuohimajassa,\noli altis mihin palvelukseen tahansa. Siinä sivussa hän hoiteli omat\nyksityisasiansa, juoksi rantakylien taloissa jokaisen hameniekan\nperässä, naputteli öisin tyttöeläjien aittojen ovia. Semmoinen\nyritteliäs poika oli meidän Hilpas, entinen savotan kokki tai kokin\napulainen sieltä jostain Aunuksen vesiltä.\n\nSumun peitosta alkoi kuulua lähenevän veneen airon ääniä, seuraavassa\ntuokiossa sukelsi jo venekin sumuseinästä näkyviin. Se oli aivan\ntavallinen kalastusvene, kiveräkokkainen, perässä juureva äijän\njämiläs, soutajana naisihminen, joka oli käärinyt sateen suojaksi\nväljän ja resuisen miehen takin ympärilleen. Sen huppuun katosi koko\nsoutaja, niin että vain hiukkasen nenän nypykkää näkyi pystyyn nostetun\ntakin kauluksen sisästä.\n\nEn minä sen enempää välittänyt koko veneestä, ei tämä ollut se, jota\nminä odotin. Mutta Hilpas, jolla oli emännän huolet, heti huutelemaan,\nettä eikös olisi kaloja myytäväksi. Ja mikäs siinä, olihan siellä\nkaloja, äijä ohjasi veneensä lautan viereen.\n\nSiinä kalojen valikoimistouhussa pyrki vene irtautumaan lautan\nkyljestä, ja vasta nyt hoksasin minä joutilas mies rientää soutajan\navuksi, ojensin hänelle köydenpätkän.\n\nNäin jouduimme me venettä pitelemään, särkeä paistattamaan, ja\nsilloinpa minä huomasinkin, että sinne resuisen takin sisään oli\nkätketty ihastuttava olento, aivan harvinaisen soma tyttölapsi. Silmät\nolivat ruskeat ja eloisat, nenänypykän juuressa muutamia kesakoita,\njotka vain somistivat tervettä hipiää. Ja entäs sitten palmikko, sepä\nvasta olikin muhkea, ei se mitenkään näyttänyt mahtuvan huivin ja\nresuisen takin pystyyn nostetun kauluksen alle.\n\nMinä sain tietää, että hänen nimensä oli Kaisu, ja tuolta he olivat\nKiviharjusta. Siellä oli heidän kotinsa vaaran korkeimmalla nyppylällä.\nOlinkos minä sen nähnyt? Tietysti minä olin sen nähnyt, siellähän se\nkellotti aivan kuin taivaan pankolla. Vai sitä minä en olisi nähnyt,\nja tiesinpä minä senkin, että heitä oli siellä monta tytärtä, oikein\nsievoinen katras. Ja hänkös niistä olikin Kaisu, olinpa minä jo\nhänestäkin kuullut.\n\nKaisu hiukkasen punastui ja vilkaisi kulmainsa alta minuun.\nVenepohjalla hölkähteli runsaasti märkien verkkojen mukana noussutta\nvettä ja siltä koetti tyttö suojella parhaansa mukaan helmojaan. Minä\nnauroin, että hän nostaisi ne vain arkailematta vieläkin ylemmäksi.\nEihän tässä tarvinnut mitään ujostella.\n\nTaas värjäsi herkkä punastus Kaisun poskia ja ruskeat veitikkasilmät\nvilahtivat salavihkaa minuun. Mutta sitten Kaisu helähti nauramaan\nja selitti, että tuopas meidän tuohimajamme sitten vasta näytti\nhullunkuriselta.\n\n— Mikäs siinä on vikana?\n\n— Mikäkö muka vikana? Niin turhan pikkuinenhan se on, aivan kuin lasten\nleikkimaja ikään.\n\nKaisu ei mitenkään uskonut, että me kaikki neljä miestä mahduimme sinne\nsisälle nukkumaan. Jos nyt vielä istua kyyröttämään mahduimme, mutta\nnukkumaan, senpä hän olisi tahtonut kerran nähdä.\n\nMe väittelimme tästä asiasta hyvän aikaa Kaisun kanssa ja minä kehuin,\nettä mahtuipahan sinne majaan vielä paljon muutakin tavaraa. Jos hän\nolisi noussut lautalle, niin olisipa saanut nähdä miten runsaasti\nmeillä oli majassamme kaikenlaista maallista hyvyyttä. Eikä se\nnäyttänytkään enää niin turhan pikkuiselta, kun sinne ovelta sisään\nkurkisti.\n\nMinä nyhjin köyden pätkästä ja koetin houkutella Kaisua lautalle\nnousemaan, mutta tyttö selitti, ettei hän siitä välittänyt. Mitä hän\nmeidän lautasta, mokomien kulkurimiesten.\n\nEikös hän tulisi, jos minä kerran oikein veneellä tulisin häntä\nnoutamaan?\n\nVai vielä hän tulisi, saisinpas nähdä, lähtisikö hän minun veneeseeni.\n\nNäytinkös minä sitten niin vaaralliselta? Taisin näyttää oikein\nmerirosvolta, hän varmaan pelkäsi, että minä ryöstäisin hänet. No siinä\nhän saattoikin olla oikeassa, hän näytti tosiaan aika houkuttelevalta\nsaaliilta, ja sellainen merirosvo minä olin vain, että hänen oli\nparasta olla varuillaan. Saatoin hyvinkin kerran ilmestyä ja kopata\nhänet saaliikseni, silloin kun hän kaikkein vähimmin osasi sellaista\naavistaakaan.\n\nKaisu nauroi niin että vedet kihosivat hänen silmiinsä. Ja sitten hän\nsanoi yhtäkkiä, että minäpäs en taitanut ollakaan näiltä mailta. Mistä\nlienen ollut muualta.\n\nMistäkö hän muka sen näki? No eipä tuota näkemään paljon silmiä\ntarvittu, veikkaa hän olisi ollut valmis panemaan, että minä\nolin melkein aloittelija malmilautalla, vaikka koetin näytellä\ntottuneempaakin.\n\nKaisun ruskeat silmät liirasivat salavihkaa. Ne silmät osasivat sitten\nolla ihastuttavat eikä tyttö enää muutenkaan pahasti ujostellut. Hyvin\npian meistä olisi tullut hyvät tuttavat, mutta kalakauppa oli nyt tehty\nja äijä komensi tytön soutamaan.\n\nSinne hävisi heidän veneensä takaisin sumuun, josta oli tullutkin.\nMutta kauan tähystelin minä vielä sen jälkeen ja muistelin niitä\nruskeita silmiä ja sitä komeata palmikkoa, joka ei mitenkään tahtonut\nmahtua sen takkiresun kauluksen alle.\n\nVanhan Aapelin ja pelimannin puheista minä sain kuulla, että tätä äijän\njämilästä sanottiin Kiviharjun keisariksi. Siellä oli hänen kotinsa\nvaaran nyppylällä, ota anna kuin keisarin linna, ja muutenkin kuului\nhän olevan sellainen tiukka äijä, niin että keisarin nimi sopi hänelle\nmainiosti. Sillä nimellä hänet tunnettiin laajalti näillä mailla.\n\nMinä olin tehnyt siis itsensä keisarin tyttären tuttavuutta. No sepä\nalkoi olla vähän sinne päin, eivät ne sumusta kuuluvat äänet suotta\nniin houkutelleet. Kaisun ruskeat silmät olivat todella sellaiset, että\nniihin olisi mielellään hiukkasen syvemmällekin katsellut.\n\nMutta mistähän se ruskeasilmä havaitsikaan, etten minä ollut näiltä\nmailta ja että olin vielä aloittelija malmilautalla? Minä koetan\ntarkastella asuani ja eihän siinä pitänyt olla mitään erikoista, mutta\nnäkipäs se tyttö vain ja nauroi vielä niin makeasti ihmetykselleni.\nSellainen välitön luonnonlapsi ja siellä hän asui Kiviharjun\nnyppylällä, keisarin korkeassa kodissa. Siellä hän oli ylennyt,\nihastuttava ruskeasilmä, suuren sisarusparven keskellä, valioiden\nkassapäiden joukossa. Sumusta oli ihme ilmestynyt. Terve kaunis\nKoitere, sinun vaaraisten rantojesi kätkössä taisi piillä monta ihanaa\naarretta, joista malmilautalle eksynyt muukalainen ei vielä paljoa\ntietänyt.\n\n\n\n\nIII\n\n\nHeleijaa, jo sukelletaan sumusta seestyvän päivän kirkkauteen!\n\nKauan se tuhjotti, vasta seuraavana päivänä alkavat pilvet ohentua,\nahdas ilmapiiri avartuu. Sumuseinä hataroituu, pakenee kauemmaksi,\nsukeltaa saari ja toinen näkyviin, jyhkeän Liuskavaaran liepeiltä\neroittaa jo talot, metsiköt, peltotierat.\n\nAuringon kehä rupeaa kumottamaan ohentuvien pilviröykkiöiden lomista.\nVälistä se katoaa, mutta jo seuraavassa tuokiossa tulee uudestaan\nnäkyviin yhä selkeämpänä, selkeämpänä. Sieltä se kurkistelee\npaksujen uudinten takaa, päivän valtijatar, majesteetti. Kurkistelee\naamuvaipassaan, sukii valtoinaan aaltoilevaa kultatukkaansa, oikoo\npehmeitä käsivarsiaan. Kauan tuli nukutuksi, nyt se siellä peilailee\nitseään, päästää vielä pienen haukotuksen, ihana unikeko. Nyt se\nhiukkasen raotti uudinta, kurkisti ulos, hymyili: Odottakaa rakkaat\nlapsukaiset, pian minä tästä joudun valmiiksi!\n\nAhaa, tulipas silloin pilville kiire ja hoppu, tulipahan peijakkaille.\nKauan siellä rehentelivät, köllehtivät laiskoina, tuskin viitsivät\nniin paljon, jotta paikaltaan hievahtaa. Nyt ne ovat levottomassa\nliikkeessä, yrittävät yhtäälle, yrittävät toisaalle, sysivät toisiaan,\ntuuppiloivat, eivät oikein tiedä minne pakonsa ottaisivat.\n\nHeleijaa toisen kerran! Nyt repesi laaja rako pilvien lomaan,\naurinko rävähti täydeltä terältään paistamaan. Kirkastuksen humaus\nkäy yli vetisen ja sumuisen maanpiirin, vesillä välkkyy ja väräjöi,\nrantavaarojen epätasainen jono seestyy ja selvenee. Ne ovat nuo vaarat\nkuin uudesta syntyneet, kylvystä tulleet, höyryävät auringon lämmössä,\nniiden palteiden paljailla kallioilla on kostea kiilto.\n\nTuolla kaukana Tyrjänsaaren puolella kangastelee haihtuva sumu\nväräjävänä sateenkaarena, joka muuttelee paikkaa, häviää ja taas\nilmestyy. Etäiset pikku saaret, yksinäiset metsätylvöt näyttävät\nkohonneen sumun mukana ilmaan, siellä ne kuvastelevat vedenpinnan\nyläpuolella kauniina kangastuksina. Ja entäs pilvet, mihin ne\nhävisivätkään, yläpihojen laiskat lihavat karjalaumat. Vähänpä niistä\non enää jälellä, vain hajallaan haihatteleva lammaskatras, joka pinkoo\npakoon saparot lipattaen.\n\nHeleijaa sitä riemua, mikä rantametsien kätköistä ilmoille puhkesi!\nSiellä on tirskutusta ja liverrystä. Kauan saivat pienet siivekkäät\nkyyrötellä oksallaan pää kosteisiin höyheniin painuneena. Nyt ne\npuistelevat ja sukivat höyhenpukuaan, kirmailevat ilman sinessä,\nheittelevät iloisia kuperkeikkoja, verryttelevät puutuneita siipiään,\npitävät lentoharjoituksia.\n\nNiin hälveni sumu vesiltä, katosivat pilvet taivaalta. Avartunut\nmaailma on puhtaaksi pesty, kirkastunut, tahraton ja synnitön, niinkuin\nluomispäivän jälkeen. Selkeä on kaukaisten salojen siinto, vehmaan\ntuores rantavaarojen metsien väri. Hyväilevän tuulen lipisyttämä\nvedenpinta välähtelee ja välkkyy päivänkilossa. Kun katselee sitä\nkauemmin, näyttää se rupeavan poreillen kiehumaan, siitä lähtee säkeniä\nja tulisäikeitä, jotka häikäisevät silmää, kutittelevat hyväillen\nluomia.\n\nMihinpä vertaisin Koitereen tällaisena luojan päivänä, sumun ja\nseestyneen sadeilman jälkeen? Satujen oinaan talja se on, kulta-\nja hopeakarvallinen, sankarien tavoittelema. Sata ja yksi tummaa,\nviheriään vivahtelevaa täplää on luoja siihen leikitellen siroitellut\nja jyrkkänä päärmeenä on rantavaarojen tuores vehmaus. Niiden kehykseen\non tämä satujen talja ommeltu, kulta- ja hopearihmoin sininiitiseen\nloimeen kudottu.\n\nJa me olemme ne onnelliset, joille tämä talja kuuluu kaikkineen,\npäärmeineen päivineen.\n\nSiinä me olemme lauttoinemme Liuskalahden suulla ja me aiomme lähteä\nmatkalle. Hilpas on soutanut maihin koivuista purjepuuta noutamaan,\nAapeli ja pelimanni kokoilevat sauvoimia ja malmikauhoja yhteen kasaan.\nPuolilastissaan oleva lautta pyöriskelee irrallaan liplattavilla\nlaineilla, ja minä tarkastelen viimeistä kertaa siihen korkeiden\nrantavaarojen väliin murtautunutta Liuskalahtea. Sulalta hopeajuovalta\nse näyttää, siihen se on läikähtänyt uurteisten vaarojen rakoon pitkään\nhalkeamaan. Sinne se mennä suikertaa ja katoaa lopulta olemattomiin,\npäättyy lenkojen rantakuusten kätkemään puron uomaan. Olenhan minä\nsiellä käynyt, olen soutanut sinne monta kertaa ja ihaillut jyhkeiden\nrantavaarojen jyrkkyyttä. Paikoitellen niiden paljaat kalliot\nmelkein riippuvat suoraan pään yläpuolella. Jospa ne sieltä kerran\nirtautuisivat ja putoaisivat alas, huh, kadonnut olisi silloin vene ja\nkaikki, kadonnut koko kaunis lahti olemattomiin.\n\nHyvästi nyt kaunis lahti! Ja hyvästi myös sinä Kiviharju, keisarin\nkorkea kotivaara! Vaikka emmehän me oikeastaan niin kauaksi lähde,\ntuonne vain salmen vastapäiselle rannalle, Hopeasaaren puolelle.\nNäkyyhän sinnekin hyvin Kiviharju, mutta tähän se näkyy paljon\nparemmin. Aivan tarkoin voin eroittaa kaikki punaiseksi maalatut pikku\nsuojat, pihakoivut ja hiukkasen kauempana pellon pientarella kasvavan\njättisuuren kuusen. Se on talon suojelusjumalan pyhä puu, keisarin\nesi-isät ovat varmaan sitä hellien vaalineet, ehkäpä ovat sen juurelle\nuhrejakin kantaneet.\n\nAlempana vaaran palteella on pari muuta pikku taloa, siinä ne\nkyhjöttävät aivan vaaran kylkeen painautuneina. Näkeehän sen, ne ovat\nsiinä vain keisarin luvalla, ylempänsä turvissa, koettivat tekeytyä\nniin pieniksi kuin mahdollista. Eihän se näet sopinut linnan liepeillä,\nvaltaistuimen juurella liikoja levennellä.\n\nNyt astelee keisari auransa perässä tuolla pienellä kesantopellolla.\nVakaasti hän astelee ja hyvin minä arvaan, mitä hän haastelee\nhevoselleen. Olisipa vain kiikari, niin voisin hyvin eroittaa, mitä\ntuolla pihamaallakin toimitellaan. Tuo pikkuinen rakennus tuolla\nhiukan syrjässä, pihakoivujen suojassa, se on kai tyttöjen aitta.\nKenties sen ovi on avoinna, kenties istuskelee ruskeasilmä Kaisu siellä\nkynnyksellä, tekee käsityötään. Neula suihkii sukkelaan, pikku sisaret\ntelmivät ja ilakoivat pihamaalla, Kaisu heitä toruu ja varoittelee\ntyönsä äärestä.\n\nNiin siellä eletään ja aherretaan, keisarin korkeassa kodissa. Mutta\nhyvästi nyt, Hilpas palasi purjepuineen ja nyt me lähdemme taipaleelle.\n\n\n\n\nIV\n\n\nMe olemme saaneet kauniit kesäiset ilmat. Aurinko paistaa pilvettömältä\ntaivaalta, Koitereen sokkeloisten selkien puskupäiset tuulet pysyvät\nsiivolla. Ihania päiviä me Hopeasaaren rannikolla vietämme. Annamme\nauringon paahtaa käsivarret ruskeiksi, ryntäät kuparinkarvaisiksi. Ja\nme kuvittelemme olevamme alkuaikojen voimakkaita miehiä, sivistyksen\nensimäisiä tienraivaajia näillä mailla. Me vasta olemme keksineet\nraudan siemenen näiden harvaan asuttujen erämaiden järvivesistä ja\nsitäpä siementä me nyt kokoamme avataksemme ihmiskunnalle uuden uran\nväkevässä taistelussa alkuperäisen luonnon itsepintaisia voimia\nvastaan. Tuolta rantavaaroilta kohoilee kaskisavuja, siellä ne\navuttomat ihmispoloiset koettavat raivata viljamaita, mutta me tiedämme\nhyvin, miten vaikeasti se edistyy. He eivät vielä tunne rautaista\ntyökalua, mutta odottakaahan vähän aikaa, kun me olemme koonneet\nmalmia ja takoneet rautaiset työaseet. Silloin me väkevät miehet\ntulemme teidän luoksenne, annamme takomamme työaseet teidän käsiinne,\nja rytisten silloin korpi raivautuu, tuonne siintäville sinisaloille\navautuu laajoja viljelysaloja. Ja te siunaatte meitä, tuotte heimonne\nkauneimmat tyttäret meidän eteemme ja sanotte meille: Valitkaa näistä\nnaiset itsellenne ja asukaa meidän luonamme, sillä paljon hyvää te\nolette jo meille tehneet ja me tahdomme kaikessa noudattaa teidän\nviisaita neuvojanne.\n\nJa me valitsemme teidän tyttäristänne. Ah, tiedänpä, kenen minä\npuolestani silloin valitsen! Tiedän soman ruskeasilmän, joka on tuleva\nminun ihanaksi palkinnokseni siitä, että olen näyttänyt tämän harvaan\nasutun erämaan kansalle tien sivistykseen.\n\nYhden ehdon me vain vielä asetamme, yhden ankaran perustuslain: Meidän\ntakomaamme rautaista asetta ei saa kukaan käyttää muuhun kuin korven\nraivaamiseen, uusien viljelysalojen avaamiseen. Jos ken kohottaa\nsen aseen korpipolulla tai kalavesillä tielleen sattuvaa naapuriaan\nvastaan, siltä otettakoon pois koti ja omaisuus ja vaimo ja ikuisesti\nkirottuna painukoon hän yksinään syvimmän korven syliin. Sillä me\ntahdomme luoda uuden sivistyksen näille maille mairehille, eikä viha ja\nvaino saa asua tämän onnellisen kansan keskellä, sen kansan keskellä,\njolle me olemme etsineet järvien pohjavesistä raudan siemenen, jolle me\nolemme takoneet käteen ensimäisen rautaisen aseen.\n\nNäin suuria unelmia me haaveilemme lautallamme Hopeasaaren\nrannikolla, kootessamme kauniina kesäisinä päivinä raudan siementä\nsiitä pitkin salmen rannikkoa kulkevan riuttarivin liepeiltä. On\nhyvä unohtaa välistä vanha turmeltunut sivistys, kuvitella itsensä\nuuden sivistysajan aamunkoiton mieheksi. Väkevästi paisuu silloin\nkäsivarsi, terästyy silmän katse. On kuin menneiden sukupolvien raskaat\nsynnit putoaisivat pois hartioilta, tuntee olevansa parempi ihminen,\nmahdollinen suuriin elämäntehtäviin.\n\nJa kun ilta joutuu, painumme lauttoinemme suojaavaan lahdenpoukamaan.\nSiinä poukaman rannalla on korkea tasainen kallio, johon hyvin\nnäkyy Liuskavaara, Kiviharju ja laajat rannikolta avautuvat salot.\nSiitä kalliolta minä tarkastelen näitä vähän asuttuja maita, jotka\nkuvittelen uudeksi työalakseni. Alhaalla lautalla askartelevat vanha\nAapeli ja nuori Hilpas. Aapeli korjailee malmikauhoja ja tekee muuta\npientä näperrystä, mutta Hilpas keittelee makuisaa kalakeittoa siinä\ntuohimajan edessä olevalla kotialttarilla. Hänen keitoksestaan\nnousee miellyttävä lemu minun nenääni, kohta on aika laskeutua alas\nillalliselle. Lautan vieressä kelluvasta venosesta kuuluvat pelimannin\nviulun äänet. Siellä hän istuu mietelmiinsä unohtuneena veneen\nperäteljolla, meidän pelimanni, ja uneliaasti ääntelee viulu hänen\nsormiensa kosketuksista.\n\nIhanaa on unohtaa vanha sivistys ja sen tuomat kaikkinaiset huolet,\njotka ovat tuottaneet jo niin monta unetonta yötä.\n\nMutta meidän nuori Hilpas, hän riippuu lujasti kiinni vanhan\nmädäntyneen sivistyksen jätteissä. Hän on sattumalta löytänyt minun\nmatkarepustani muun joutavan rojun seasta kaksi ikivanhaa ja pahasti\nrepeillyttä ulkomaalaisen kuvalehden numeroa. En tiedä mistä ne\nunohtuneen sivistyskauden viimeiset muistot ovat minun matkaani\neksyneet, mutta Hilpaksen mielestä tämä löytö oli aivan harvinainen\naarre. Hän paperoitsi noilla repeytyneillä lehdillä tuohimajamme\nseinät. Suurella huolella hän suoritti tämän tärkeän työn, asetteli\nkoreat ilmoitussivut kaikkein näkyvimmälle paikalle. Majamme muistutti\ntämän jälkeen jotakin kevytmielistä reklaamituotteiden näyttelyä, mutta\nHilpas oli työstään tavattoman ylpeä, odotteli vain kärsimättömästi\nnaisvieraita esitelläkseen näille koristetaiteelliset saavutuksensa.\n\nJa Hilpaksen unelma toteutui, me saimme lautallemme naisvieraita.\nHilpas oli Hopeasaaren ainoassa talossa ennättänyt jo tehdä tuttavuutta\ntalon perijättären kanssa. Tämä tyttöihminen ilmestyi muutamana\niltapäivänä lautallemme. Ja ketäpä hän toi mukanaan? Ei ketään muita\nkuin kaksi Kiviharjun tytärtä, ruskeasilmän Kaisun ja hänen sisarensa\nAnnikin.\n\nAsia oli niin, että Kiviharjun tyttäret olivat olleet jollakin\ntärkeällä asialla Hopeasaaren talossa ja niin päättivät sitten\npaluumatkallaan pistäytyä meidän lautalla. Hopeasaaren perijätär tuli\nheitä saattamaan lautalle asti. Tietysti hän tuli, sillä hän oli jo\nhyväsesti pikeytynyt meidän Hilpakseen ja hänpä se luultavasti oli\nhoukutellut Kiviharjun tyttäretkin lautalle.\n\nMeille oli tyttöjen vierailu iloinen yllätys. Kaisu oli tällä\nkertaa pyhäisissä pukimissa ja hän oli todella soma, ihastuttava\nolento. Reippaasti heilahteli muhkea palmikko hänen hartioillaan\nja ujostelematta hän ryhtyi ottamaan selkoa meidän lauttamme\nmerkillisyyksistä.\n\nHänen sisarensa Annikki oli samaan näköön, mutta paljon jäykempi. Hänen\ntukkansa oli kääritty tiukasti ylös ja muutenkin oli hänen olennossaan\njotakin oikein juhlallista.\n\nMinä en paljon piitannut Annikista ja Hopeasaaren perijättärestä,\nminä anastin Kaisun osalleni ja hauskaa meillä olikin, kun sain\noikein kädestä pitäen näyttää Kaisulle, miten meidän pitkävartisia\nmalmikauhoja käsiteltiin. Ja sitten ehdotin minä Kaisulle, että\nlähdettäisiin ylös kalliolle, niin sinne näkyisi heidän kotinsa kuin\njumalan kämmeneltä.\n\nMutta emmepäs vain ennättäneet pujahtaa lautalta maihin, kun toiset\ntytöt kutsuivat Kaisunkin tuohimajaa katsomaan. Siellä jouduin minä\npahasti kiinni. Kun tytöt tarkastelivat seinillä olevia kuvia ja\nkoettivat turhaan tavailla niiden alla olevia kirjoituksia, niin eikös\nHilpas hyväkäs alkanut kehua, että osasihan tämä mies lukea niitä\nkirjoituksia. Tämä näet olikin kaupunkilainen ja oppinut, kirjoitteli\noikein sellaisia romaanikirjojakin.\n\nTytöt katselivat minua kummissaan, niinkuin olisin ollut vieraan maan\nihme-elukka. Ja Kaisu, niin, Kaisu näytti melkein säikähtävän, vetäytyi\narkana syrjään eikä sitten puhunut sanaakaan, kun hetkisen perästä\nkaikki joukolla kapusimme ylös kalliolle.\n\nPitihän minun arvata, että näin tulisi käymään. Tietysti minä olin\nloukannut tätä avomielistä ja herttaista luonnonlasta, kun olin\nhiiviskellyt valenaamarin suojassa. Tiesi miksi seikkailijaksi Kaisu\nminua epäilikään.\n\nMutta minäpä tahdoin voittaa hinnalla millä hyvänsä tämän ihastuttavan\nolennon luottamuksen. Ja niin rupesin minä laajasanaisesti tekemään\nselkoa, mitä varten minä olin täällä malmilautalla. Uusia elinvoimia\nminä vain olin tullut saamaan täältä alkuperäisen luonnon keskeltä,\nminä tahdoin täällä unohtaa, mikä olin ollut ja syntyä kokonaan\nuudestaan. Niin, aivan kerrassaan uudeksi mieheksi minä aioin tulla ja\nminä olinkin jo hyvässä matkassa siksi tulemassa, mutta hänpä ei saisi\nkatsellakaan minua, niinkuin olisin mikä pahantekijä. Tietysti minun\nolisi heti pitänyt sanoa, kuka olin, mutta ennättipä hän vielä nytkin\nsen tietää.\n\n— Näinhän minä sen jo silloin ensi kerralla, äännähtää Kaisu hiljaa ja\npunastuu hiusmartoa myöten.\n\n— Niin, tietysti sinä sen näit, mutta sinä et saa siitä mitään pahaa\najatella. Pidä minua vain aivan tavallisena malminnostajana eikä minään\nmuuna sen ihmeellisempänä.\n\nJa sitten minä alan Kaisulle selvitellä, millaiseksi tahdoin kuvitella\nmalmilautalla oloani. Niin, löytöretkeilijä minä tahdoin olla,\naarteiden etsijä ja minä olin jo löytänytkin paljon ihmeellisiä\naarteita, jotka tekivät minut paljon onnellisemmaksi kuin hän saattoi\nuskoakaan.\n\nNiin minä puhuin ja paljon muuta vielä. Kaisun arastelu alkoi\nvähitellen haihtua, hän oli herkkäsieluinen tyttö ja siirtyi nopeasti\nmielialasta toiseen. Ei aikaakaan kun hän jo nauroi ja selitti, että\nosasinpas minä aivan hulluja kuvitelmia rakennella. Mutta nimeni minä\nsentään saisin sanoa hänelle, sen hän ainakin tahtoi tietää, jos ei\nmitään muuta.\n\nNimeni, eikös hän sitä sitten tietänyt? Marttihan miniin nimeni oli,\ntotta hän sen oli jo kuullut!\n\n— Niin, niin, mutta onhan sinulla toinenkin nimi... sukunimi tietysti!\nnauroi Kaisu.\n\nSe oli totta! Minä olin melkein kuin puusta pudonnut. Sukunimeni, sen\nminä olin tietysti kokonaan unohtanut, kun täällä malmilautalla ei sitä\nkukaan kysynyt. Mutta pitihän Kaisun sen verran tietää, ruskeasilmän\nKaisun.\n\n— Patama minun sukunimeni on, nauroin minä. — Martti Patama siis\nkokonaisuudessaan, kun kaikki otetaan mukaan.\n\nJa sitten me nauroimme kumpainenkin ja Kaisu hyppäsi odottamatta\ntoiseen asiaan.\n\n— Arvaapas, mikä tuolta näkyy?\n\nHän viittasi etelään päin ja osoitti sieltä aivan läheltä rantaa\nkohoavaa kaunista metsäsaarta.\n\n— Saarihan tuo on vain, aivan tavallinen saari. Mikäs konsti tuota\narvata!\n\n— Eipähän ole aivan tavallinen saari, väitti Kaisu. — Se on hyvin\nkaunis saari ja sitten siellä on vielä muutakin. Koetapas edes arvata,\nmikä sen nimi on.\n\nMinä koetin arvata Kaunissaareksi, mutta Kaisu nauroi:\n\n— Eipähän sattunut! Soidinsaari se on nimeltään, eikös olekin soma nimi?\n\nOli se sointuva nimi, ja minä aloin udella Kaisulta, mitä muuta siellä\nvielä oli.\n\n— Siellä on meillä pieni karjamökki.\n\nKarjamökki! Se oli siis heidän omaisuuttaan, tuo uljaana näkyvä saari.\nJa heillä oli siellä karjaa ja soma karjamökki.\n\nNiin heillä oli, alkoi Kaisu selitellä. Kotona heillä oli vain pienet\npeltotierat eikä paljon mitään muuta kunnollista maata. Mutta tuolla\nSoidinsaaressa heillä oli niittyjä ja hyvää laidunmaata ja siellä\npidettiin heidän karjansa kesäisin. Kotona heillä oli ainoastaan kaksi\nlehmää, mutta siellä oli viisi. Ja sitten olivat kaikki vasikat ja\nlampaat myöskin siellä.\n\nKukako siellä oli niitä lehmiä hoitamassa? Kuka milloinkin, olihan\nheillä naisväkeä niitä hoitamaan. Tällä viikolla oli Helvi sisko, joka\noli heistä kaikista vanhin, mutta sitten saivat taas he toiset mennä\nvuoronsa mukaan.\n\n— Ja milloin sinun vuorosi joutuu?\n\n— Sitäpäs et arvaa!\n\n— Sanohan, joko ensi viikolla?\n\n— Mitäpäs sinä sillä tiedolla.\n\nKaisun poskille kohosi herkkä punastus eikä hän suostunut sanomaan,\nmilloin hänen vuoronsa joutui lähteä Soidinsaaren karjamökille. Hän\ntuli vähitellen hyvin hämilleen, enkä minä enää udellut sitä häneltä.\nMutta minä päätin, että se salaisuus urkittaisiin muuten tietoon\nja sitten mentäisiin muutamana kauniina iltapäivänä tervehtimään\nSoidinsaaren karjamökin ruskeasilmäistä pikku emäntää.\n\nVieraiden lähdettyä kiiruhdan minä takaisin kalliolle seuraamaan\nKiviharjun neitosten venematkaa. Kaisu istuu airoissa, ylpeä Annikki\nsisko perässä huovata nyökyttelee. Annikki istuu selin minuun, mutta\nKaisu tietysti voi vielä aivan hyvin nähdä minut, ja niin minä\nhuiskutan hänelle nenäliinaa, aivan puhdasta nenäliinaa, jonka sitä\nvarten ennätin tuohimajan seinällä riippuvasta repustani siepata. Eihän\nKaisu tietenkään voinut siihen vastata, Annikin silmät vartioitsivat\nhäntä, eikä Annikin tarvinnut mitään huomata. Huovatkoon vain\nahkerasti, meillä oli Kaisun kanssa omat salaisuudet!\n\nNyt on vene edennyt niin kauas, että eroitan vain tyttöjen valkoiset\nhuivit ja vedestä nousevien tervattujen airojen välähdykset laskevan\nauringon säteissä. Nyt loppuivat jo ne välähdyksetkin, vene katosi\nKiviharjun korkean rannan suojaan, arvatenkin valkamapoukamaan.\n\nNo ei siitä väliä, minä voin edelleenkin mainiosti seurata sisarusten\nmatkaa. Nyt he kapuavat siellä mutkittelevaa metsäpolkua myöten ylös\nharjulle. Kumpaisellakin on kantamuksensa, heillä näkyi olleen suuret\nnyytit veneessä, mitä lie ollut tavaraa. Vilkas Kaisu nyytteineen\nedellä puikkelehtii kiveltä kivelle kevyesti hypellen, vakava\nAnnikki perässä astelee. Määrätietoisesti hän askeleensa sovittaa,\ntarkkaa hiukan huolestuneena siskosensa kepeästi vilahtelevia\npaulakenkäjalkoja. Niin he nousevat ylemmäs ja ylemmäs, nuoruuden\nreipas puna poskille kohoaa, löysästi sitaistut huivit soluvat niskaan\nkiireisessä kävelyssä.\n\nNyt he varmaan ovat jo ehtineet tuon pienen peltotilkun pientarelle,\nnäkevät siihen kauniin kotinsa. Eipä siltä, jotten minä näkisi! Siellä\nse kellottaa vaaransa laella, koreilee ilta-auringon viimeisten\nsäteiden kultaamana. Pienet akkunaruudut välähtelevät, kesannolta\nnousee lehmisavu kohtisuoraan tyyneen ilmaan, keisarin ehtoisan emännän\nja lukuisan tyttöparven yhteinen uhrisauhu. Nyt ovat tyttäret kotona,\näiti tarkastaa tavara-aitan ovella huolellisesti nyyttien sisällön,\npikku siskot tungeksivat kärkkään uteliaina ympärillä. Itse keisari\npasteerailee pihamaalla, nuuskii ja haistelee ilmanmerkkejä. Tuolla\npihapuiden siimeksessä olevan tyttöjen aitan ovi on avoinna, sieltä\nlemuaa pihlajan kukat, hajuheinä ja tyttöparven puhtaat pyhäiset\nvaatteet, joita on kaikki orret täynnänsä. Aitan ja tuparakennuksen\nväliä kuljetaan, tyttöparvi valmisteleutuu makuulle. Nyt välähti\nviimeinen säde akkunaruuduissa, keisarin korkeaan kotiin lähetti\nmailleen mennyt päivä viimeisen tervehdyksensä.\n\nMinä havahdun. Pelimanni on myös ilmestynyt kalliolle, istuu lähellä\nminua lattealla kivellä, hänen sormensa koskettelevat silloin tällöin\npolvilla olevan viulun kieliä.\n\nPelimanni kuuntelee illan ääniä. Hän se minulle kerran huomauttikin,\nettä ilta Koitereella on aivan toisenlainen kuin muualla. Sen\nsaapumista pitää kuunnella, silloin vasta tietää missä on ja silloin\nsen tuoma tunnelma painuu mieleen.\n\nHän puhui totta, herkkäkorvainen viuluniekka. Ihmeellinen on\nsatasaarinen Koitere illan saapuessa. Jos lie ihmeellinen\nsumusäälläkin, mutta vasta tyynen kesäisen illan saapuessa tämä\njärvi oikein lumotuksi muuttuu. Sitä mukaa kuin selkävesiltä tulevat\nmainingit asettuvat, kantautuu ääni yhä kauemmas ja kauemmas,\nkimpoaa saaresta saareen, rantavaarasta toiseen, välillä heikkenee\nmelkein kuulumattomiin, harhailee kauas, mutta kimmahtaa sitten\ntaas takaisin alkaakseen uudelleen kiertokulkunsa. Pielinen on\ntoinen samanlainen lumottu järvi, mutta tämä Koitere on vielä\nsitäkin kummempi. Nytkin kuuluu kalamiesten kolistelua ja ääniä joka\nsuunnalta, mutta kalastajaveneitä ei missään näy. On kuin varjot,\nmenneiden polvien nuottamiehet, olisivat taas palanneet entisille\nrakkaille kotivesilleen, palanneet soutelemaan ja melomaan näitä\nkauniita salmivesiä, joilla he viettivät elämänsä onnellisimmat\nkesäiset päivät. Minä tiedän hyvin, etteivät ne ole varjoja, mutta\nminä viihdyn tässä kuvitelmassa. Kaikki täällä herää eloon pyhitettynä\niltahetkenä, vainajat, suuri luonto, kaikki muututaan silloin yhden\nja saman suuren perheen jäseniksi. Lahdelmien poukamissa pesivät\nsorsapariskunnat lörpöttelevät toisilleen iltajuoruja pitkien taipalien\ntakaa. Joltakin etäiseltä malmilautalta kuuluu laulua, saaret ja\nrantavaarat toistelevat sitä, niin että kaikki Koitereen kaksikymmentä\nmalmilauttuetta voimme kuunnella sitä jokainen omalla kolkallamme.\nMeillä on mainio langaton äänijohdatin, jonka itse isä Jumala on\nkeksinyt ja meille lahjoittanut. Hyvä etteivät tiedä siellä suurissa\nkaupungeissa mitään tästä keksinnöstä, vielä turvaisivat kaikki tänne\nkuuntelemaan, pitäisivät tarpeetonta melua ja niin turmelisivat\nsatasaarisen järvemme pyhäisen iltahartauden.\n\nNiin, ne suuret kaupungit, kauas ne ovat minulta jääneet, kauas\nunohduksen yöhön. Eläkööt rauhassa siellä ostetun sivistysrihkamansa\nkatinkultaloistossa, naikoot ja huolikoot, tuhlatkoot voimansa\nnäivettyneihin elämännautinnoihinsa ja kuvitelkoot näitä nautintoja\nelämänsä suurimmaksi onneksi. En kadehdi, en kadehdi heitä, minulla\non täällä muuta. Minulla on täällä kokonainen uusi maailma, ihana\nmaailma täynnä terveyttä ja alkuperäisen luonnon väkevää elinvoimaa.\nMinä etsin täällä uusia salattuja aarteita ja minä olen jo löytänytkin,\nniitä, olen jo nähnyt niiden aarteiden aarnitulet, siniset liekit\nkauniin kesäisen yön hämyssä. Ja minä tiedän taikasanat, joilla ne\naarteet kohoavat päivänvaloon kätköistään, kohoavat helisten suuret\nvaskisankakattilat, täynnä ennen näkemättömiä kalleuksia.\n\nPelimannin viulu vaikenee. Minä syvennyn tarkastelemaan hienoon illan\nhämyyn kutoutuvaa Soidinsaarta. Sen ja mantereen väliseen salmeen\nkohoaa hieno usvaverho, se näyttää tuo saari niin salamyhkäisen\nhoukuttelevalta. Siellä pienellä karjamökillä mahtaa olla kaunista ja\nsinne kutsuu minua ihana ruskea silmäpari.\n\n\n\n\nV\n\n\nMeillä on ollut ensimäinen tilipäivä.\n\nTilipäivä on aina suuri merkkitapaus Koitereen malminnostajan elämässä.\nMöhkön ruukin pikku hinaaja, malmimiesten rahalaiva, tulee silloin\npari proomua perässään kiertomatkalle, kerää ympäri Koitereen kaikkien\nmalmilauttueiden varastot ja suorittaa samalla tilityksen.\n\nMe saimme runsaasti rahaa. Kun kassa tasattiin, tuli siitä joka\nmiehelle sievoinen tukku kauniita uudenuutukaisia setelejä ja helisevää\nhopeata. Ei minusta vielä elämässäni mitkään rahat ole niin arvokkailta\ntuntuneet kuin nämä rahat, jotka olin ansainnut rautamalmilla. Ne\nolivat minun mielestäni kuin ihmiskunnan näkyvä kiitollisuudenosoitus\nsiitä, että olin etsinyt salatuista kätköistään sitä sivistyksen\nsiementä, jota ilman kansojen elämä olisi niin raskasta ja vaivaloista.\n\nSe oli siis aivan erikoinen merkkipäivä, tämä ensimäisen tilityksen\nsaaminen. Ja sitten tuli myös Hiislahden Huurinainen käymään meidän\nlautalla. Kun Koitereen pienissä rannikkokylissä ei ole juuri\nainoatakaan kauppasaksaa, niin Huurinainen on jo kauan aikaa ollut\nKoitereen malmimiesten tavaranhankkija. Aina tilipäivän jälkeen\nhän tulee suurella viisilaitaveneellään, joka on ahdettu täyteen\nkaikenlaista tavaraa ja jossa on oikein valkoinen mastopurje. Siitä se\njo kaukaa tunnetaan, ja myös rannikkokylien naisväki rientää silloin\nHuurinaisen veneelle tekemään pikku ostoksiaan. Niinpä siis tuli\nHuurinainen meillekin vieraaksi ja päivän kunniaksi oli meillä oikein\npienet tanssikemut siinä tasaisella rantakalliolla. Naisväkeä tuli\nmonta venekuntaa ostoksille ja niin antoi pelimanni viulunsa laulaa.\n\nKiviharjun tyttäret tulivat myös meidän tilipäiväiloihin ja heillä\noli mukanaan kaksi serkkuaan, veli ja sisar, jotka kuuluivat olevan\njostakin kauempaa Uimaharjun puolelta kotoisin. Kaisu se näin esitteli\nvieraansa ja selitti, että tuskin he muuten olisivat tulleetkaan, vaan\npitihän näiden vieraiden nähdä malmilautta. Ja sitten, oli heillä vähän\nmuutakin asiaa, äidille piti tehdä pikku ostoksia.\n\nSe Kaisun serkkumies osti Kaisulle kauniin silkkihuivin Huurinaisen\nvarastosta. No siinä nyt ei olisi ollut mitään, saihan hän sukulaismies\ntietysti sellaisen pikku lahjan Kaisulle antaa. Mutta kun hän antoi\ntämän lahjansa sillä tavoin, niin itsetietoisen näköisenä, kuin olisi\nollut maailman luonnollisin asia, että tämä kunnia lankesi hänen\nosalleen, juuri hänen eikä kenenkään toisen. Tämä itsetietoisuus minua\nnärkästytti, mutta minä koetin niellä harmini.\n\nAnnikki sai myös lahjahuivin, meidän Hilpakselta. Hilpas näkyy jo\niskeneen silmänsä Kiviharjun ylpeään tyttäreen, eikä Annikkikaan näy\nolevan aivan välinpitämätön. Pitkin päivää he kuhertelivat ahkerasti ja\nAnnikille Hilpas lahjansa osti.\n\nMutta Hopeasaaren Hilmalle ei kukaan lahjaa ostanut, vaikka Hilma\nolikin tänä päivänä meidän emäntämme. Me näet tarjosimme kaikille\nvieraille kahvikestityksen ja Hilma keitteli meille kahvia suurella\npannullaan siinä tuohimajan edessä olevalla kotialttarilla.\n\nSe oli tietysti nolo asia, että meidän emäntämme jäi ilman lahjaa, kun\nkaikki toiset tytöt saivat. Niinpä siis minä menin Huurinaisen veneelle\nja valikoitsin sieltä huivin. Sattui löytymäänkin oikein kaunis huivi\nja sen minä vein Hilmalle, kääräisin takaapäin hänen kaulaansa ja\nsanoin, että hän oli aivan yhtä hyvä saamaan tällaisen pikku lahjan\nkuin toisetkin.\n\nEn minä olisi uskonutkaan, että Hilma osaisi niin kauniisti punastua\nkuin hän todella punastui. Ja Kaisultakin minä sain lämpimän\nkiitollisen silmäyksen. Kaisu oli kenenkään pyytämättä ryhtynyt\navustamaan Hilmaa emännöimisessä ja tietysti hänkin tunsi noloutta,\nkun ei Hilmaa kukaan muistanut. Ja hän tuli hyvin iloiseksi, kun minä\nvihdoin huomasin pelastaa meidän lauttakunnan kunnian.\n\nMyöhemmin, tanssin väliajalla, istuimme me Kaisun kanssa siinä lähellä\ntanssikalliota ahon reunassa. Kaisu oli tanssinut paljon, kaikki olivat\nkilpaa häntä pyöritelleet ja hän oli hyvin hengästynyt. Hän nauroi\nja vakuutti, ettei hän ollut vielä ikinään näin paljon tanssinut.\nKaisun tukkakin oli löyhtynyt ja liimautunut kosteille ohimoille ja se\nlahjahuivi oli solunut alas hartioille.\n\nSe oli hyvin kaunis huivi, oli se mies osannut valikoida, kun vain\nolisi osannut paremmin antaa. Minä kohensin huivia ja sanoin Kaisulle,\nettä olisin toivonut tämän huivin olevan toisen miehen lahjan enkä sen\nhänen serkkumiehensä. Kaisu ensin punastui ja tuli hämilleen, mutta\nsitten hän naurahti hiukan väkinäisesti.\n\n— Eläpäs sanokaan niin siitä serkkumiehestä.\n\nMiksi minä en saanut sanoa niin. Hän sai antaa anteeksi, mutta minä\nsanoin vielä enemmänkin, minä sanoin, ettei se hänen serkkumiehensä\nminua ollenkaan miellyttänyt. Saattoi muuten olla vaikka miten mukiin\nmenevä poika, mutta...\n\nKaisu siristi silmiään ja katseli minuun. Veret heloittivat hänen\nkasvoillaan ja hän alkoi naurahdellen kertoa, että sepä serkkumies\nolikin jo melkein niinkuin katsottu hänelle. Kukako sitten oli sen\nmiehen hänelle katsonut? Tietysti Annikki sisko, kukapas muu! Äiti\nkun oli vähän sairaloinen, niin Annikki se huolehti ja holhosi heitä\nkaikkia, koko sisarusparvea. Helvi siskostakin se piti huolta, vaikka\nHelvi olikin kaikkein vanhin. Ja häntä se Annikki holhosi aivan\nerikoisesti, kun hän oli hiukan tällainen, vallaton ja ajattelematon\nAnnikin mielestä. Kaisu nauraa helähytti. Niin, ne näkyivät kaikki\npitävän sitä jo melkein kuin päätettynä asiana, vaikka hänen mieltään\nei oltu ensinkään kysytty.\n\n— Ja jos sinun mieltäsi kysyttäisiin? Kaisu katseli maahan, vilkaisi\nsitten vaivihkaa minuun, vilkaisi sellainen kujeileva veitikka\nsilmänurkassa.\n\n— Mistäpäs minä tiedän, typerä tyttö, jos ovatkin oikein valinneet. Jos\nhän on vaikka miten sopiva mies minua vallatonta ohjaamaan!\n\nMutta minä sanoin, että se hänen serkkumiehensä tekisi hyvin viisaasti,\njos häviäisi hyvin sukkelaan takaisin sinne Uimaharjun puoleen, josta\noli tullutkin. Niin, ja vaikka tuo huivi olikin hyvin kaunis, niin\nsaattaisi hän sen jättää aivan hyvin pitämättä. Ei siitä ensinkään niin\nsuurta vahinkoa tulisi!\n\n— Ja minkä vuoksi minä en saisi tätä huivia pitää?\n\nKaisu tekeytyi niin viattomaksi, puna väräjöi hänen kasvoillaan,\nkohosi aivan silmänalustoille asti. Osasi hän olla hurmaavan kaunis,\nruskeasilmä veitikka, ja hän toisti vielä, että mitäs pahaa siinä\nsitten olisi, jos hän pitäisi tätä huivia.\n\n— Saatpahan sitten nähdä, mitä siitä tulee!\n\nJa minä uhkasin, että jos hän vielä kerran tämän päivän jälkeen ottaisi\ntuon vaatekappaleen hartioilleen, niin... no, en minä sanonut sen\nenempää, mutta sittenpä hän saisi nähdä.\n\n— Mutta Hilma, hän tietysti saapi pitää sitä huivia, sitä jonka...\n\nSiinä sitä oltiin, menepäs puhumaan järkeviä sanoja tälle hupakolle.\nHetkinen sitten hän oli ollut niin niin kiitollinen, kun huomasin\nlahjoittaa sen huivin Hilmalle. Ja nyt se lahja olikin jo pahasta.\nNiin, se oli hyvin pahasta. Kaisu toisti silmiään siristellen, että\nkylläpäs hän näki, miten mieluinen se lahja oli Hilmalle, ja tietysti\nHilma saisi sitä pitää ja näytellä jokaisessa tilaisuudessa. Mutta hän\nei saisi pitää serkkumiehensä lahjaa, ei sitten...\n\nJa niin helähti Kaisu nauramaan ja juoksi tiehensä. Oli siinä soma\nruskeasilmä, niin juoksivat sen päässä ajatukset kuin muidenkin\ntyttölasten. Ei sitten niin loogillisuuden hiventäkään, mutta ehkäpä\njuuri sen vuoksi hän olikin niin soma, niin kerrassaan ihastuttavan\nsoma.\n\nHuurinainen ja vanha Aapeli olivat nähtävästi tanssin aikana\nmaistelleet hiukan sitä tavaraa, jonka ääressä Huurinainen puheli niin\nmielellään tieteellisistä asioista. Posket punottaen ja hajasäärin\nhyvästeli Aapeli vieraita. Ja entäs Huurinainen, hänen kielensä\nsitten kävi herkeämättä. Hän oli jo moneen kertaan sanonut minulle\nLotta tyttösensä ja sen toisen, sen Lotan kaupunkilaisen kesätoverin\nterveiset. Mutta nyt hän poislähtiessään vielä kerran muisti ne toistaa\nja vakuutti, että minua odotettiin sinne jo hyvin hartaasti vieraaksi.\nJa oikeastaan oli hyvin tärkeätäkin, että minä saapuisin. Huurinainen\nnauroi:\n\n— Se meidän kaupunkilaisneito olisi niin opastajan tarpeessa, se kun\nei ole perehtynyt näihin täkäläisiin oloihin. Siksi se siellä niin\nikävöi ja odottaa, ja tottahan nyt nämä tämän puolen tyttölapset sinut\nmuutamaksi viikkokaudeksi päästänevät.\n\nKiviharjun tyttäret ja heidän vieraansa olivat juuri lähdössä.\nVeneessään he jo istuivat, ja minua harmitti, että Kaisun piti kuulla\nvielä tuon Huurinaisenkin jaarittelu. Kaisu istui yksinään kokassa,\nsiellä hän levitteli ja käänteli serkkumiehensä lahjahuivia saadakseen\nsen paremmin näkyviin. Niin, eikös vain se ruskeasilmä lopuksi\nhuiskuttanut sillä huivillaan meille jäähyväisiksi.\n\nSiihen päättyi meidän ensimäinen tilipäivämme.\n\n\n\n\nVI\n\n\nOn sunnuntai-päivä, vanha Aapeli ja pelimanni ovat menneet maihin\nhieman jaloittelemaan. Minä olin heitä saattamassa veneellämme ja\npalasin sitten yksinäni lautalle.\n\nMinä olenkin nyt aivan yksin, sillä myöskin Hilpas on kateissa. Jo\neilisiltana hän lähti eikä ole vieläkään palannut. Missä kulkenee\nomilla retkillään, kenties Kiviharjun ylpeää Annikki tytärtä\nsaattelemassa, kenties muualla. En minäkään viihdy yksin lautalla,\nvaan lähden soutelemaan ja siellä minä viihdyn erinomaisesti.\nTuulta ei ole paljoa, vain Hopeasaaren eteläkärjen riutoilla hiukan\nkohahtelee vaahtopäitä, mutta kun soudan siitä ulommas selälle,\nkeinuu vene sävyisästi päivänkilossa välkkyvillä aalloilla. Joskus\nvain hankasen kohdalta tyrskähyttää hiukkasen vettä vaatteilleni,\ntuollaisen ystävällisen tervehdyksen, mutta se ei ole mitenkään\nvaarallista. Voin vaikka jättää veneeni kokonaan aaltojen valtaan ja\npaneutua teljolle selälleni, tuutia ja heilahdella siinä, tarkastella\ntaivaalla ajelehtivia poutapilven hattaroita ja nauttia sunnuntaipäivän\npyhäisestä rauhasta.\n\nNiin, missäpä lieneekään se rauha niin täydellinen kuin täällä\nKoitereen vesillä. Ei täällä häiritse huvijahdit, ei höyrypursien ja\nmoottorien sätkätys tai muut sunnuntaimatkailijain venoset soiluvien\nsalmien ja saarten välisten selkien yksinäisyyttä. Ei niin ainutta\nvesien kulkuneuvoa näy liikkeellä ja saarien metsät näyttävät myös\nkauempaa katsoen niin vehmailta, kuin ei ihmiskäsi niitä vielä\nkonsanaan olisi koskenut. Tuolta rantavaaroilta vain paistaa pienen\npieniä peltotilkkuja, joilla vihannoi kaunis vilja. Mutta ei sieltäkään\nkohoa tänä päivänä kaskisavuja. Siellä levätään myös, noissa pikku\ntaloissa, paistatellaan päivää nurmikoilla. Tyttärien aitassa\nistuskelee naapurin sorea poika, tai on nuori väki mennyt marjatielle,\nensimäisiä ahojen reunamilla kypsyneitä mansikoita poimimaan.\n\nMinä lepäilen teljolla, annan aaltojen kuljettaa venettäni minne\nmielivät. Mitäpäs minä matkani määrästä. Aurinko alenee tosin, jo näkyy\njoutuneen iltapäivä, mutta vähitellen asettuva aallokko keinuttaa sitä\npehmeämmin, melkein unettamaan rupeaa.\n\nMutta mitäs sieltä kuuluu, aallokon vaimeaa kohua rannan kiviä vasten?\nJa tuossahan vilahtelee jo metsääkin, korkeita rantakuusia melkein\npääni päällä. Olenpa nähtävästi ajautunut jonkun saaren rannalle\naivan huomaamattani. Minä nousen istumaan ja tarkastelen ympäristöä:\nTotta totisesti, tämähän on Soidinsaari! Tännekö siis aallot minut\nkuljettivatkin!\n\nNo eipä sitten, tarkastellaan hiukkasen tätä saarta, kun on kerran\ntänne asti jouduttu. Siinä minä olen aivan saaren pohjoispääkallioiden\nalla. Selänpuoleisella sivulla näkyy olevan hiukan rannasta ulkona\nluotoja ja matalikoita, mutta niiden ja rannikon välillä on parahiksi\ntilaa. Siinä minä soutelen, painun välistä pieneen lahukkaan, jonka\nperältä paistaa hietikkoläikkä, kierrän taas kivikkoniemekkeen. Saaren\nluonto muuttuu vähitellen etelään päin, ilmestyy lehtimetsää rannan\nkuusikon lomiin ja tuossapas avautuu jo hiukkasen suurempi lahti.\nSen perällä näkyy olevan pieni niittypatama ja niityn takana paistaa\nsolkeva koivikkometsä, korkeaa koivikkoa, rungot tasaisen kauniit\nja valkeat. Vaan mitäs sieltä vilahti valkean koivikon keskeltä?\nPunaistahan sieltä, pikku rakennuksia... karjamökki!\n\nLöytyipäs!\n\nNäin jouduin minä Soidinsaaren pienen karjamökin venevalkamaan. En\nollut tänne asti aikonut, vaan tuuli toi tahtomattani. No samahan\nse, saipa hieman tarkastella tätä valkamaa, jos ei muuta mitään.\nVenettä täällä näkyy harvoin käytetyn, nähtävästi on kiviharjulaisten\nvakituinen venevalkama saaren toisella puolella, täällä ovat telapuut\naivan kulumattomat.\n\nMutta uimaranta on tässä, ihana uimaranta. Rannan heinikkoa on\ntallattu, pehmoisessa hietikossa näkyy avojalan jälkiä, siroja pikku\njälkiä. Soidinsaaren karjamökin sirkeäsilmäinen emäntä on tässä\nkylpenyt, ah, tuossahan on kannon päässä saippuapalanenkin, jolla on\npeseytynyt.\n\nMinä nenästän veneeni rannalle, teen uteliaana huomioitani. Onpas\ntäällä rauhallista, tuossa avautuvat laajat selkävedet, vain kaukaa\nnäkyy vehmaita saaria, luultavasti nekin asumattomia. Mitäpäs muuta,\ntietysti ne ovatkin asumattomia, olenhan minä täällä tyhjässä\nautiomaassa, löytöretkeilijä, alkuaikojen mies. Minä olen jo löytänyt\nnäistä viljavista vesistä raudan siemenen ja nyt olen minä lähtenyt\nuusille löytöretkille etsimään itselleni mieluisaa asuinsijaa. Ja\nminä olen kuullut kumman tarinan, että täällä Koitereen sadan saaren\njoukossa olisi yksi ihmeellinen onnensaari. Malmimiesten nuotiolla sitä\ntarinaa kerrotaan: Sen saaren notkelmissa on ihana kasvullisuus, luojan\nitsensä siunaama, niin että mieluisaa olisi siellä asua kalaiset rannat\nympärillään. Ja minä tiedän vielä jatkoakin siihen tarinaan, minä\ntiedän että siinä onnensaaressa elää ypöyksinään kaunis ruskeasilmä\ntyttö. Vanhemmistaan ja heimostaan on hän eksynyt ja joutunut siihen\nsalaperäiseen saareen ja siellä on hänellä pieni karjamökki. Ja on\nluvattu, että joka tämän onnensaaren löytää, se saa omakseen sen\nruskeasilmäisen tytön, karjamökin, koko saaren kalaisine rantoineen,\nse miekkonen löytää itsellensä siunatun onnelan tämän aution ja\nasumattoman maan keskellä. Monet ovat sitä saarta etsineet, mutta eivät\nole löytäneet. On sellainen suojelijansa sillä saarella, jos joutuu\nveneineen sen lähettyville, silloin lyö sumun vesille, sillä tavoin\neksyttää. Tai voi käydä vielä pahemmin, nousee äkkimyrsky, hukuttaa\nveneen ja kaikki sen salaperäisen saaren louhisille rannikkoriutoille.\n\nMutta minäpäs olenkin nyt löytänyt sen salaperäisen onnensaaren.\nNäenhän minä sen ruskeasilmän tytön paljaiden jalkojen jäljet tuossa\nrantahiekalla ja tuolta koivikosta kumottaa myöskin karjamökki. Ja\nnyt lähden minä onnenpoika jatkamaan löytöretkeäni. Kun ei vain se\nruskeasilmä tyttö sattuisi olemaan kotona, jotta saisin ensin hiukkasen\npaikkoja tarkastella.\n\nNiittypataman reunaa vie polku karjamökille, vain hiukan tallattu\npolku. Sen minkä ruskeasilmä on sitä tallannut täällä uimarannassa\nkäydessään. Ja tuo niitty näkyy olevan vasta metsästä raivattu, siellä\ntäällä suuria, miehen korkuisia kiven möhkäleitä, mutta niiden lomissa\nkasvaa sankka heinikko. On siinä maaperässä voimaa, putkia tunkee\nmiehen mittaisia, villiä nurmikasta ja lehtiheinää ja kukkia vaikka\nmitä lajia. Yhtenä helakan kirjavana mattona koreilee koko pieni\nniittytiera ja lemu on niin väkevä, että järveltä tultua nenään aivan\npistää. Ei tarina valehdellut, niin on todella kuin luojan itsensä\nsiunaama tämän saaren kasvullisuus sen ruskeasilmän tytön onneksi ja\nkesäisten päivien iloksi.\n\nMinä sain rauhassa vakoilla paikkoja, karjamökillä ei ollut\nristinsielua. Pikkuisen tuparakennuksen takana olevalla metsään\nraivatulla aukeamalla kyti puoleksi sammunut savus ja sen ääressä\nmärehti kylläisiä lehmiä, toiset jo makuulla, toiset seisaalla\ntorkkuen. Aikaisinpa emäntänsä oli ne palastellut ja lypsänyt, niin\nköllehtivät siinä tyytyväisinä. Pienen tuparakennuksen eteisovi oli\navoinna, kurkistin siitä sisään ja huomasin tuvan ovenkin avonaiseksi.\nSe oli soma pikku tupanen, pöydällä iso röykkiö piimimään asetettuja\nmaitopyttyjä, päällä päreistä tehdyt ritilät suojaamassa niitä\nkärpäsiltä.\n\nOlipahan tämä lumottu paikka, aivan kuin näkymätön hengetär täällä\nemännöisi, jalan kapseen kuulumatta askaroisi. Sen huomaan oli jätetty\nkaikki, hyvän suojelijan valvontaan, ei pelätty varkaita. Niin, mitäpäs\nniistä olisi pelättykään, eihän tätä salaperäistä onnensopukkaa vielä\nkukaan ennen ollut löytänyt. Minä olin täällä ensimäinen vieras, minä\nonnellinen löytöretkeilijä.\n\nMinä palaan pikku pihamaalle. Sen toisessa reunassa on koivujen\nvarjossa aivan erillään pienen pieni aittatönö, sekin punaisella\nruostemaalilla sivelty ja hyvin hauskan näköinen, ihan kuin\nmikä puistikkoon kyhätty leikkihuone. Ahaa, sielläpä se onkin\nruskeasilmän tytön makuusuoja, tämän onnensaaren valtijattaren salattu\nneitsytkammio, jonka kynnyksen yli ainoakaan mies ei ole vielä\njalkaansa astunut.\n\nMinä menen uteliaana aitaa ovelle, pysähdyn siihen vaistomaisesti\nhenkeäni pidättäen, etten vain säikäyttäisi tämän onnensopukan\nnäkymätöntä hengetärtä. Sitten varovasti kosketan ovea, painan sitä\nhiukkasen... ovi aukeni! No en minäkään astu tämän kynnyksen yli, en\ntunkeudu tähän pyhitettyyn suojaan, vain hiukkasen ovelta kurkistan.\nSisällä vallitsee puolihämärä, katonrajasta vain kuultelee päivänvalo.\nNurkassa näkyy puhdas vuode, orsilla naisen vaatteita ja vastaani\nlemuaa hajuheinä, johon sekoittuu noista vaatteista ja tuosta vuoteesta\nlähtevä hyväilevä lemu, selittämätön tenhovoima, jota ei unohda\nmilloinkaan, kun on kerran sen saanut tuntea kauniina kesäisenä iltana\nmaalaistytön aitan ovella seistessään. Siinä lemussa on alkuperäisen\nluonnon syvää runoutta, se lumoaa nuoren korvenraatajaurhon, sytyttää\nhänen poveensa syvän onnenkaipuun ja oman kodin ikävän.\n\nLumottuna seison minäkin, löytöretkeilijä, alkuaikojen erämies,\nruskeasilmän saaren tytön neitsytkammion ovella. Sitten vedän oven\nhiljaa kiinni ja istahdan siihen rappusille odottamaan.\n\nSiinä istun, riisun hattuni ja annan mielikuvitukseni vapaasti kulkea\ntarujen kaunista polkua. Ympärilläni on niin hiljaista, vain sammuvan\nsavuksen luota kuuluu silloin tällöin vaskikellon helähdys. Se\nhelähdys muistuttaa, ettei elämä täällä ole nukahtanut salaperäiseen,\nloihdittuun uneen. Se levähtää vain sunnuntai-illan rauhassa ja\nhiljaisessa levossaan se kertoo hyväilevää tarinaansa tämän rauhanmajan\nsirkeäsilmäisestä haltijattaresta. Sen haltijattaren, ruskeasilmän\ntytön henki täyttää koko tämän paikan, hänen kätöstensä jälkiä näkyy\nkaikkialla. Ja minä löytöretkeilijä olen nyt tullut tänne, odotan vain\nhänen saapumistaan ottaakseni hänet ja koko tämän salaperäisen saaren\nomakseni. Onhan tarinassa luvattu niin, että se onnellinen mies, joka\ntänne tiensä löytää, perille asti pääsee, saapi myös tämän onnelan\npitää. Niin on luvattu tarinassa ja tietysti minä pidän tämän omanani.\nTuonne alan raivata uusia viljelysaloja, tuohon pitkin rantaa tulee\nkaunis niitty ja tuolta metsästä näkyvän jyhkeän kallion alle, siihen\navataan laaja ojitus, jossa raskastähkäinen vilja lainehtii. Ja tuohon\npihamaalle laitetaan kaunis kukkamaa... hänelle iloksi. Siinä on jo nyt\npieni pyörylä, mutta sitä laajennetaan, laitetaan uusia penkkejä. Mutta\ntämä aitta täällä koivujen siimeksessä, tämä on meidän häähuoneemme.\nJa tämän oven me silloin... hääyöksemme... kaunistamme koivunlehvillä.\nSiellä salaperäisessä hämyssä me vihkiydymme toisillemme ja vasta\nkatonraoista kurkistelevat aamuauringon säteet näkevät meidän suuren\nonnemme.\n\nNiin minä uneksin ja minusta tuntuu naurettavalta muistella kummia\nkuulemiani ihmissuvusta, joka on kerran elänyt suurissa kaupungeissa\nkummallisissa kivestä tehdyissä rakennuksissa, aivan kuin niihin\nelävältä muurattuina, sullottuina satoja ihmisiä samaan suojaan\npäälletysten, toistensa ylä- ja alapuolelle. Ne kaupungit ovat nyt\nhävinneet maan päältä ja koko se omituinen ihmissuku on näivettynyt\nja kuollut sukupuuttoon ja minä olen täällä uuden sivistyskauden\ntienraivaaja. Enkä minä kaipaa niiden hävinneiden kaupunkien onnea,\nniiden näivettyneitä nautintoja, minä olen löytänyt itselleni uuden\nonnelan satasaarisen Koitereen keskeltä. Hyvä kohtalo on minun veneeni\nohjannut tähän satujen saareen, jonka maaperää ei ennen minua vielä\nyhdenkään miehen jalka ole tallannut. Ja tänne minä jään, täällä\nlasken vankan perustuksen uudelle terveelle sivistyskaudelle, ja hän,\nruskeasilmäinen saaren tyttö, on tuleva uuden voimakkaan sukukunnan\nkantaäidiksi. Häähuoneeni ovella nyt odotan hänen saapumistaan.\n\nEn minä huomannutkaan, milloin hän oli siihen pihamaalle ilmestynyt.\nHän se todella oli, Kaisu, minun unelmieni ruskeasilmä, ja täysinäinen\nmarjatuokkonen oli hänellä kädessään.\n\nHämilleen hän tuli minut nähdessään, punastuen hän ojensi minulle\nkätensä tervehdykseksi.\n\nMiten ihmeessä minä olinkaan tänne löytänyt, alkoi hän tiedustella.\n\nMutta minä nauroin: Olikos siinä sitten mitä ihmettelemistä! Eikös hän\ntietänytkään vielä kuka minä olin, eikös hän tietänyt, että minä olin\nonnellinen löytöretkeilijä, aivan erikoisesti onnen suosikki. Suopea\ntuuli oli tuonut minun veneeni airon nostamatta tämän salaperäisen\nsaaren rantaan, suoraan tuonne niittypataman alla piilevään\nvenevalkamaan.\n\nMinä sain jo Kaisunkin nauramaan. Olinpas minä, runoilija, juttelin\naina sellaisia hullutuksia!\n\nEivät ne olleet hullutuksia, ne olivat löytöretkeilijän todellista\nelämäntarinaa. Ja minä kerroin Kaisulle, miten pitkälle minä jo olin\nennättänyt löytöretkelläni... melkein jo hääyöhömme asti.\n\nOlipas se... vähän liian nopeaa menoa, aivan liian nopeaa! Kaisun\nkasvot värjäsi kaunis puna, mutta sitten hän reipastui ja sanoi, että\npitihän minun, löytöretkeilijän, nähdä hiukkasen enemmän tätä saarta.\nJos en sitten sattuisi mielistymäänkään ja katuisin vielä kauppojani!\n\nJa Kaisu ehdotti, että kapuaisimme siihen läheltä metsän suojasta\nnäkyvälle kalliolle. Se oli hänen näköala-kallionsa, paljon paljon\nkorkeampi kuin se meidän kalliomme siellä Hopeasaaren rannalla. Koko\nsaaren eteläpää ja paljon muutakin sanoi Kaisu näkyvän sinne ylös, niin\nettä sieltä saisin tarkastella, miellyttikö tämä saari vai ei.\n\nKaisu vei marjatuokkosensa aittaan. Sitten sieltä kalliolta palattua\ntarjottaisiin löytöretkeilijälle marjamaitoa, sitten vasta, ei ennen!\n\nYlös kalliolle johti metsästä jyrkkä mutkitteleva polku. Siinä olikin\nhikeen asti kapuamista, ennenkuin kallion laelle jouduttiin. Kaisulle\noli polku entuudestaan tuttu ja hänpä minulle tietä näytti, kevyesti\nkuin pikku vuohi hän hyppeli kiveltä kivelle. Minä ehdin vain nähdä\nhänen joustavien nilkkojensa vilahtelun ja hänen komean palmikkonsa\nheilahtelun notkahtelevilla lantioilla. Välistä hän vilkaisi taakseen\nposket hehkuen, silmissään reipas ilon hohde. Työllä ja tuskalla minä\nperässä pysyin, yritin välistä hänet kiinni tavoittaa, mutta siinä jo\nKaisu livahti käsistäni, keikahti ylemmälle kallion kielekkeelle ja\nilakoiden hän nauroi sieltä minulle.\n\n— Etpähän tavoittanut!\n\n— Saanko kopata syliini, jos tavoitan?\n\n— Saat!\n\nNyt alkoi hengen päälle käypä kilpajuoksu. Minä en enää ehtinyt\nkatsoa mihin jalkani harppasin, vaistomaisesti seurasin vain Kaisun\njalkojen nopeita liikkeitä, hyppelin umpimähkään. Kaisu pakeni edelläni\nhengästyneenä, oli jo pääsemässä aivan kallion huipulle, mutta\nsilloin... huiskis! Hänen jalkansa lipesi pahasti melkein viimeisellä\nhypyllä, hän horjahti ja putosi suoraan minun syliini. Vähältä piti,\netten menettänyt tasapainoani ja molemmat lähteneet vierimään yhtenä\nkeränä jyrkkää louhikkorinnettä alas.\n\nMinä olin voittanut, tiukasti pitelin huohottavaa saalistani, kannoin\nhänet lopun matkaa sylissäni. Kaisun palmikko kääriytyi käsivarteni\nympäri, minä tunsin miten rajusti hänen sydämensä löi. Kaisun posket\nhehkuivat ihanammin kuin milloinkaan, ja Kaisun katse, jonka vain\nvilahdukselta tapasin alas luotujen luomien alta, siinä oli arkaa\nodotusta, melkein pelästystä, mutta se oli sittenkin hyväilevä,\nantautuva. Mutta minä en suudellut Kaisua, en vielä! Kosketin vain\nhuulillani hänen korvaansa ja kuiskasin:\n\n— Sinä et pääse pakoon minulta, et pääse, ruskeasilmä tyttö!\n\nOmituista oli saaren eteläpään luonto. Vähän päästä samanlaisia,\nehkä hyvän joukon matalampia kallionyppylöitä kuin se, jolla me\nseisoimme. Muutamat kalliot olivat aivan yksinäisiä möhkäleitä, aivan\nkuin luoja olisi ne kiireessään sinne viskonut ehtimättä mitenkään\nreunuksia pienemmillä kivillä täytellä ja tasoitella. Kallioiden\nvälisissä notkelmissa kasvoi lihavaa lehtimetsää, jonka keskeltä kohosi\nsiellä täällä jättiläissuuri naavakuusi, paikoilleen harmaantunut\nmetsänvartija. Sinne tänne oli raivattu pieniä niittypatamia, ne\nnäyttivät vain kämmenen levyisiltä, mutta Kaisu kertoi niiden antavan\nrunsaasti heinää.\n\nNiin, Kaisu vilkastui pian, unohti arastelunsa ja alkoi näytellä\nminulle, missä notkelmassa oli paras heinänkasvu, mistä oli\nlöydettävissä kauneimpia kukkia, oikein väkevätuoksuisia ja niin\npuhdasvärisiä, ettei missään vertoja. Ja metsässä kun siellä muutamin\npaikoin kasvoi angervoa. Se ulottui kainaloihin asti ja laajat lehvät\npeittivät tiheänä katoksena maanpinnan. Siellä oli runsaasti koppelon\nja teiren pesiä, ilmankos tämän saaren nimi olikin Soidinsaari. Siellä\nne angervotiheikön kätköissä pesivät ja siellä ne suuret poikueet nyt\njo emonsa perässä juosta piipersivät. Oli hän niitä nähnyt joka päivä,\nmutta menepäs niitä sieltä kiinni tavoittamaan.\n\n— Ja tuolla on meidän suuri luhtaniitty saaren eteläpäässä, näetkös?\n\nNäinhän minä hyvin. Luhta näytti näin kaukaa katsoen ulottuvan siellä\naivan kiinni mantereeseen, nähtävästi oli salmi siltä kohdalta hyvin\nmatala. Pääsiköhän sieltä ensinkään veneellä kulkemaan?\n\n— Pääsee sieltä, mainiosti. Ei tämä saari mantereeseen kiinni kasva!\n\nSepä oli hyvä asia tietää, että pysyttiin mantereesta erillään. Rajat\npiti olla selvät ympäriinsä, sitten tämä saari oli niinkuin olla\npiti, oikea muusta maailmasta eristetty onnensaari, löytöretkeilijän\nunelmoima saari.\n\nKaisu punastui ja loi silmänsä maahan. Ja sitten me läksimme alas,\nsillä siellä somassa aittamökissä odotti se luvattu marjamaito..\n\n\n\n\nVII\n\n\nAh, ystäväiseni, kaunis ruskeasilmä, minkä paikan oletkaan vallannut\nsydämessäni! Jo toisen kerran olen ollut luonasi Soidinsaaressa ja nyt\nsieltä palattuani muistelen tätä matkaani, muistelen sinua.\n\nEi minulla ole vähintäkään halua mennä nukkumaan, vaikka aamun aurinko\njo raottaa silmäänsä Liuskavaaran takaa, vesillä karehtii aamutuuli ja\nhienoisena häilyvä yön usva alkaa Liuskalahden suulta haihtua. Mitä\nminä nukkumisesta, minä olen suudellut sinua, suudellut ensimäisen\nkerran, monta kertaa, ja ne suudelmat korvaavat minulle monta valvottua\nyötä. Jokainen niistä erikseen korvaa monta yötä ja jokainen kauniiden\nsilmiesi katse korvaa myös paljon, hyvin paljon.\n\nMitä minä nukkumisesta! Tuolla tuohimajassa kuorsata jyristävät\nkilpaa vanha Aapeli ja pelimanni. Ja Hilpaskin on siellä, on tällä\nkertaa aivan ihmeeksi, ei ole Hopeasaaren perijättären luona, ei\nole Kiviharjun ylpeän Annikin aitassa. Lieneeköhän Hilpas vielä\nyrittänytkään Annikin aittaan vai pelkääkö Kiviharjun valpasta\nkeisaria, se tyttösankari.\n\nMutta mitäpäs minä Hilpaksesta, nukkukoon rauhassa. Nukkukoot kaikki\nherran rauhassa tuolla majassaan, en tahdo heidän makeata aamu-untaan\nhäiritä. Lähden hiljaa lautalta ja kapuan ylös rantakalliolle. Sinne\nnäkyy niin hyvin Soidinsaari nousevan auringon säteiden kultaamana.\n\nKaisukin nukkuu nyt siellä somassa pikku aitassaan, uinailee kevyttä\nvirkistävää aamu-untaan. Nuku rauhassa ruskeasilmä! Kauan me\nvalvoimmekin tänä yönä, istuimme siellä aitassa lepattavan kynttilä\ntuikun valossa. Ja siellä minä suutelin sinua, ensimäisen kerran.\n\nEi, ei, minä tahdon muistella koko illan tapahtumat alusta alkaen, elää\nne uudestaan. Siellä aholla me ensin olimme, marjoja poimimassa. Minä\nsaavuin jo hyvissä ajoin karjamökille, aurinko oli vielä korkealla\ntaivaalla. Mutta Kaisu oli jo lopettanut iltatyönsä, olipa ennättänyt\njo käväistä uimassakin. Niin lähdimme me ensin marjoja poimimaan,\npitihän meidän taasen saada marjamaito illaksi. Me poimimme molemmat\nsamaan tuohiseen, Kaisun tuohiseen, ja se oli hauskaa hommaa. Kun me\nkumarruimme saman mättään ääreen, solui Kaisun pitkä palmikko yhtenään\nsiihen käsiemme väliin, viisti maata marjaterttuja hipoen, pyrki alati\nhäiritsemään minun työtäni. Pitihän sitä siirtää hiukkasen syrjään\nmarjaterttujen päältä. Kaisun posket hohtivat ja hän nauroi ruskeat\nsilmät ilakoiden, sanoi minun huolehtivan enemmän hänen palmikostaan\nkuin marjojen poimimisesta.\n\nSitten me käväisimme siellä muutamassa kallioiden välisessä\nnotkelmassa, poimimme sieltä niitä Kaisun ihmeellisiä kukkia.\nKahlasimme heinikossa ja jouduimme lopuksi etsimään koppelon ja\nteiren poikueita sieltä angervotiheiköstä. Niitä me emme kuitenkaan\nlöytäneet, Kaisu selitti meidän myöhästyneen. Koppelo- ja teiriemot\nolivat aamuvirkkua väkeä, mutta iltaisin ne veivät suuren perheensä\nhyvissä ajoin makuulle. Ja kun ne kerran olivat painautuneet sinne\nangervotiheikköön, koko perhe emon siipien suojaan, ei niitä saanut\nliikkeelle, jollei sattunut suoraan päälle tallaamaan. Olikos hän muka\nnähnyt sellaista makuulle mennyttä perhettä? Oli hän nähnyt ja se oli\nhyvin soma nähtävä, mutta sääli hänen mielestään oli niitä silloin\nsäikytellä.\n\nKaisu rakastaa kaikkia lempisaarensa asukkaita, hellii ja suojelee\nniitä. Ei tälle saarelle ansojakaan syksyllä viritetä, sillä hänen\nisänsäkin tahtoi, että Soidinsaaren piti olla rauhoitetun, kun oli\nkerran sen nimen saanut.\n\nNäin Kaisu kertoili. Ja sitten me kirmasimme taasen kilpaa sinne\nkorkealle näköalakalliolle. Mutta ei, minä en saanut tällä kertaa\nkopata häntä syliini, en vaikka! Meillä oli mukana kukkurapää\nmarjatuohinen ja suuri kimppu kukkasia ja niitä piti tietysti varoa.\nNiin että minä sain tyytyä kulkemaan hyvin siivosti, ei mitään\nsellaisia joutavia vallattomuuksia.\n\nHyvän aikaa me istuimme kalliolla. Laskeva aurinko aivan kuin tahallaan\nviivytteli taivaanrannalla tehdäkseen hiukan pitemmäksi Koitereen\nsaarisia selkiä ja rantavaaroja hyväilevän iltahetken ihanuuden, meidän\niltahetkemme ihanuuden. Kaisu kyllä väitti nauraen, ettei se ollut\nmeidän vuoksi, ei aurinko meistä välittänyt, mutta oli toisia, joista\nse välitti. Ketäkö ne toiset olivat? Kaisu kävi äkkiä vakavaksi: Ne\nolivat raskasta työtä tekeviä korven raivaajia, jotka tuolla syvien\nmetsien ja erämaiden piilossa jumalan mieliksi uusia viljamaita\navasivat. Niitä kesäinen aurinko rakasti. Aurinko tiesi heillä olevan\nniin paljon huolta elämässään, kun pitkän päivän seurasi korkealta\npaikaltaan heidän uupumatonta aherrustaan. Siksi se tahtoikin heille\nsuoda pitkän ja ihanan iltahetken, levon ja rauhan pyhitetyn hetken,\nihanamman ja rauhaisamman kuin missään muualla. Niin se oli, pitihän\nkesäisen auringon olla heidän ystävänsä, kun muualla oli ihmisille\nsuotu niin paljon kaikenlaista muuta hyvää.\n\nKaisun posket hehkuivat lämpimästi, kun hän tätä vakuutti. Hän uskoi\nsiihen, armas ruskeasilmä, hän oli korven raivaajien tytär ja hänellä\npiili syvällä lämpöisen povensa kätkössä puhdas isiensä usko, luonnon\nväärentämätön uskonto. Ja minäkin tahdoin tulla sen uskon palvojaksi,\ntottahan aurinko silloin hiukan meistäkin välittäisi. Mutta Kaisu jo\nunohti vakavuutensa, nauroi ja selitti, että auringon suosioon oli\nvaikea päästä, hyvin vaikea. Varsinkin meikäläisten! Minkäkö vuoksi\njuuri meikäläisten oli vaikea? Hyvä isä, mitäs ansioita meillä sitten\noli! Kaisu nauraa helähytti raikkaasti: Olimmepas me, kun luulottelimme\nitsestämme niin paljon, mokomat malminnostajat. Semmoisistako aurinko!\nEmmehän me muuta tehneet, kuin tyttöjen perässä juoksimme, niinkuin\nesimerkiksi se meidän Hilpas ja minä sitten toinen hyvä!\n\nVai sillä tavoin! Monenkos perässä minä olin juossut, monenko, jos sai\nluvan kysyä?\n\n— Mistä sen tiesi, monenko! härnäsi Kaisu. Hän oli löytänyt kukkien\njoukosta heinänkorren, keihästi siihen marjatuohisesta mehukkaan\nmansikan ja piteli sitä veikistellen suipistettujen huultensa edessä.\nSiristeli silmiään ja toisteli: Mistä sen tiesi, monenko perässä olin\njuossut. Vai uskottelinko minä muka, että olin elänyt erakkona siellä\nsuurissa kaupungeissa. Pyh, semmoinen erakko minä olin, mokoma!\n\nTotisesti minä olin erakko, sen sai uskoa! Olin aina ollut hiukan\nerakko ja nyt olin lopullisesti päättänyt vihkiytyä siihen hurskaaseen\nsäätyyn. Tänne rakentaisin pienoisen erakkomajan ja siinä palvoisin\naamusta iltaan yhtä ainoata jumaluutta, tämän salaperäisen onnensaaren\nsuojelushengetärtä. Nauroiko ruskeasilmäni minulle, eikö uskonut\nsanojani? Saatiinpa nähdä, minä olin hurskaaksi tunnettua sukua,\nesi-isissäni oli ollut vuorotellen tietäjiä ja pappeja, siis\nkauttaaltaan lujaa hengellistä pohjaa. Ja minun uskoni kirkastuisi\npaastojen ja katumusten kiirastulessa.\n\nKaisu haukkasi hiukan heinänkorressa olevan marjan reunaa ja ojensi\nsitten marjan mielistellen minulle.\n\n— Kas tästä saat, erakko, mutta vain hiukkasen, hiukkasen maistaa. Ja\ntoiselta puolen, ei samalta puolen kuin minä. Ei, ei se mitenkään sovi,\nkatumusta aloittelevan erakon samalta puolen maistaa!\n\nMutta minäpä tartuin marjaa ojentavaan käteen ja maistoin kuin\nmaistoinkin samalta puolelta, vaikka Kaisu koetti tempoa ja vääntää\nvoimiensa mukaan. Siinä oli vähällä kaatua marjatuohinen ja ties\nmitä vahinkoja siinä olisi tullutkin, mutta Kaisu ponnahti äkkiä\nminun käsistäni seisaalleen ja selitti, että nyt meidän piti lähteä\njo kotiin. Siellä sitten tarjottaisiin erakolle marjamaitoa, jos\nerakko osaisi olla oikein siivosti. Muuten ei tarjottaisi mitään, ovi\nkiinni vain ja erakko saisi jäädä ulkopuolelle katumusharjoituksiaan\naloittamaan!\n\nAurinko oli jo laskenut, kallion alla koivikossa oli runsaasti\nyökastetta, niin että Kaisun piti kannatella hameensa helmoja\nestääkseen niitä kastumasta. Karjamökin pihalla asui kesäyön rauha,\nlehmät nukkuivat sammumassa olevan savuksen ääressä. Rantaniityltä\nhiipi usva pehmeänä aivan pihakoivikon reunaan, mutta sitä ylemmäs\nse ei päässytkään, koivikosta tuleva lämmin hengähdys käännytti sen\ntakaisin. Se lämmin yön hengitys tuntui karjamökin pihamaalla niin\nhyväilevältä, se suojeli Kaisun kukkamaata hallalta, joka tuolla\nnotkelmissa hiiviskeli.\n\nMe istumme kynttilätuikun valossa Kaisun somassa aittamökissä. Siihen\npikku pöydälle toi Kaisu maitokannun ja lautaset, siinä söimme me\nmaukkaan marjamaidon ja nyt me tarkastelemme Kaisun ja hänen siskojensa\nkäsitöitä. Niitä on aitan orsilla hyvä joukko, toiset valmiita, toiset\nkeskentekoisia. Missäkö he olivat oppineet näin sieviä käsitöitä\nvalmistamaan? Olivathan vain oppineet, äidiltään, ja olivat he käyneet\nkäsityökursseillakin siellä Hiislahden kansakoululla. Pitihän sitä sen\nverran!\n\nOrren alle on seinänrakoon pistelty hajuheinäkimppuja. Kaisu muuttaa\nkukkamaljakkoon puhtaan veden ja sovittaa siihen ne meidän poimimat\ntuoreet kukkaset. Kun minä katselen hänen askarteluaan, niin tulee\nminun kuvaamattoman hyvä olla. Kaisun tukka on löyhtynyt ja hän on\npukenut ylleen väljän iltapuseron, hänen koko olennostaan huokuu niin\nlämmin ja hyväilevä neitseellisyys.\n\nJa sitten me taas istumme niiden käsitöiden ääressä. Oliko se kynttilän\nsyy vai minkä, Kaisun posket näyttävät minusta hiukan kalvenneen. Hän\npainaa päätään hyvin kumaraan näyttäessään minulle, miten koristeltua\nkuvio-ompelusta pitää tehdä. Minä koetan tarkata hänen näppäräin\nsormiensa liikkeitä ja kumarran myös päätäni. Kaisun tukka hipoo minun\nposkeani, se kuumenee tästä kosketuksesta, ja minä tunnen Kaisun posken\nmyös kuumenevan. Ja silloin minä en enää oikein ajattele, mitä puhelen\nsiinä Kaisulle hänen käsityöstään... tai jostakin muusta...kuiskailen\nhänen korvaansa.\n\nArmas ruskeasilmä, minä tiedän, hän ei ollut ketään miestä ennen\nsuudellut. Minä tiedän sen niin hyvin! Minä sain ensimäisen suudelman\nhänen vavahtelevilta huuliltaan. Ah, miten hän suuteli, antautumisen\nriemusta pelästynyt tyttöseni. Sillä tavoin suudellaan vain\nensimäisellä kerralla!\n\nAlhaalta lautalta alkaa kuulua kolistelua. Vanha Aapeli on herännyt,\naamuvirkku ruukinseppä; siellä hän kähmii verkalleen, tarkastelee\nkädellä rähmääviä silmiään varjostaen nousevaa aurinkoa ja\ntaivaanlaella häilyviä poutapilven hattaroita. Sitten hän suuntaa\nkatseensa auringon säteissä vipajavalle vedenpinnalle, tunnustelee\ntuulen suuntaa. Hän huomioi ja haistelee kaikki ilmanmerkit, ennenkuin\nryhtyy sytyttämään kahvitulta. Aapeli sytytti joka aamu kahvitulen, hän\nsäästi Hilpaksen aamu-unen, vaikka se pojan vintiö tavallisesti käytti\nnukkumisaikansa niin kohtuuttoman väärin, että olisi ansainnut siitä\nmieluummin rangaistusta kuin sääliä.\n\nJo ilmestyy pelimannikin majan ovesta, oikoo unesta velttoja jäseniään,\npäästää muutamia pitkiä haukotuksia ja ryhtyy sitten peseskelemään\nitseään siihen lautan reunalle kumartuneena.\n\nHilpas vetelee vielä makeita unia. Aapeli ja pelimanni kuuluvat\npuhelevan jostakin, ehkä haastelevat he kesäaamun kauneudesta, ehkä\njostakin muusta. Mutta mitäpä minä heistä, minä istun hievahtamatta\nkalliolla, annan aamutuulen raikkaan hengähdyksen hyväillä ohimoitani,\nseuraan aamun riemukulkua Koitereen saarisilla selkävesillä ja\nrantavaaroilla. Nyt välkkyvät jo Kiviharjun keisarin korkeassa kodissa\nkaikki ikkunat kuin olisivat tulenliekissä, Soidinsaari kylpee\nhäikäisevän puhtaassa valossa. Minä tunnen jo näin kaukaa sen jokaisen\nkohouman, jokaisen nyppylän. Tuo tuossa lähinnä on pohjoispään korkein\nharjanne ja tuosta sen sivulta näkyy kauempana oleva näköalakallio,\njonka huipulla me olemme istuneet. Sieltä mahtaisi nyt olla ihana\nkatsella kesäisen aamun kirkastamaa maailmaa.\n\nMutta armas ruskeasilmäni, hän nukkuu siellä vielä, uinailee\nsomassa aittamökissään. Aurinko jo kurkistelee koivun lehvien\nlomista, ilakoivat säteet hyppelevät oksalta oksalle, yhä alemmas ja\nalemmas. Nyt valahti jo ensimäinen katon harjalle, karkeloi siinä.\nToiset iskevät koivunlehviltä silmää ja kuiskuttelevat: Hst, hst,\nhiljaa! Hän nukkuu vielä! Mutta yksi vallatonpa ei malta enää, vaan\nkurkistaa kurkihirren viereen jääneestä katon ja seinän välisestä\nraosta. Siitä se toisten sipistessä ja hyssytellessä vilahti sisään,\nväräjöi hopeaisena nauhana katonrajassa, tarkastelee ihmetellen\norrelle asetettuja puhtaita vaatteita, Kaisun ja hänen siskojensa\nsomia käsitöitä. Kaisu hymyilee unissaan, hänen tukkansa aaltoilee\nvaltoinaan tyynyllä, poskilla on virkistävän unen tuoma punerrus. Nyt\nhän liikahutti hiukan silmäluomiaan, kohensi kättään unissaan: orrelta\nkurkisteleva päivänsäde säikähti pahanpäiväisesti, kiireimmän kaupalla\nse puikahti piiloon Kaisun puhtaan pyhähamosen poimuihin.\n\nJoko heräät tyttökulta? Nuku vielä hetkinen! Vielä on aamukaste\nheinikossa, karjasi haukkaa vielä siellä ahon takaisessa notkelmassa\nmehukasta aamupalaansa, eivät vielä helähtele niiden kellot kotiin\ntuovalta karjapolulta. Nuku vielä, aamun uni on virkistävää, ja me\nvalvoimme niin kauan!\n\nLautalta alkavat huudella minulle. Aapeli on saanut aamukahvin\nvalmiiksi. Hilpaskin on vihdoin noussut ja syöksyy suoraan majasta\ntultuaan veteen. Suurta kohua hän siellä pitää, sukeltaa ja\npärskyttelee vettä nenästään, kelluilee vedenpinnalla. Minä kiiruhdan\nalas tekemään Hilpakselle seuraa, virkistävä aamukylpy tekee minulle\nhyvää, erinomaisen hyvää valvotun yön perästä. Ja unohduinpa liian\npitkäksi aikaa aamun lämpenevän auringon paisteeseen, se alkoi valaa\njäseniin suloista raukeutta, mutta Koitereen vilpoisissa aalloissa se\nraukeus tyyten häviää. Ja muikea aamukahvi, se maistuu mainiolta uinnin\njälkeen, aamutuulen karehtiessa vesillä, lipisyttäessä lautan reunoihin\nensimäisiä aaltojaan.\n\nVesiltä, rantametsästä ja ilman sinestä helisee kuorona aamun\nylistyslaulu. Ihana Koitereen kesäinen aamu!\n\n\n\n\nVIII\n\n\nMinä olen nyt riippumaton mies, Hilpas kadehtii minua, sillä minä olen\nsaanut oman veneen. Se on ihkasen uusi sirotekoinen vene, kevyt soutaa\nja sen nimi on \"Aallotar\". Vaikka se on pientä kokoa, on se mainio\naallokossa, sillä se on koko Koitereen ympäristön parhaan venemestarin\nkäsistä lähtenyt ja se on paljon sanottu.\n\nHiislahden Huurinaiselta minä sain lahjaksi \"Aallottaren\". Minä olin\nnimittäin vierailemassa Huurinaisella ja siellä valmistettiin minulle\ntämä riemullinen yllätys.\n\nOikeastaan minä saan kiittää Lotta tyttöstä veneestäni. Asia on\nnimittäin niin, että Huurinainen oli kutsunut kotiinsa venemestarin\ntekemään Lotalle ja Ailille kevyttä soutuvenettä, jolla tytöt\nvoisivat kahdeltaan vesillä liikkua. Ja kun silloin sattui sutjakoita\nvenelautoja olemaan liikaa, niin sai Lotta päähänsä, että tehtäisiin\ntoinenkin vene ja lahjoitettaisiin se sitten minulle.\n\nSiitäpä se johtuikin, että tytöt odottelivat minua niin hartaasti\nvieraaksi. Heillä oli se vene odottamassa, he olivat itse maalanneet\nsen kokkalaitaan \"Aallotar\"-nimenkin. Monta päivää he olivat ensin\nvaivanneet pikku päitään sillä nimikysymyksellä, ja hyvin kauniisti se\nnimi on sitten maalattukin. Minä luulen, että se on Ailin käsialaa.\n\nTyttöjen oman veneen nimi on \"Sulotar\", ja nämä molemmat veneet ovat\nkuin kaksoissisarukset ainakin, aivan samaa kokoa ja näköä, ota anna\nkuin samasta mallista lähteneitä. Vain nimestä ne voi eroittaa.\n\nMinun ikuisen kiitollisuuteni on Lotta tyttönen tällä lahjalla\nvoittanut. Minä sanoinkin Lotalle, että jos minä itse olisin ollut\ntätä venettä ristimässä, niin olisin luultavasti tehnyt siitä hänen\nkaimansa. Tästä Lotta ensin ihastui, taputti käsiään ja huudahti, että\nvoitaisiinhan se nimi vielä muuttaa, Aili sen kyllä uudestaan maalaisi.\nMutta sitten hän hiukan mietti asiaa, tuli hämilleen ja sanoi:\n\n— Ei sentään, annetaan olla vain se entinen nimi. Kun sinulla on\ntoisiakin tuttavia, suuria tyttöjä, niin ne voisivat ajatella vaikka\nmitä.\n\nIhastuttava olento, miten hyvin hän jo tuntee sukupuolensa heikkoudet,\nja hän ei ole itserakas, ei välitä kadehtijoista.\n\nMe olimme kaikki kolme monta kertaa \"Aallottarella\" soutelemassa. Sitä\nei oltukaan ennen minun tuloani vesillä käytetty, mutta oivalliseksi se\nosoittautui näillä koematkoilla. Kävipä vielä niin, että Lotta ihastui\n\"Aallottareen\" enemmän kuin omaan veneeseensä ja samoin hän väitti\nAilinkin siihen ihastuneen.\n\nSilloin ehdotin minä vaihtokauppaa, mutta tästä eivät tytöt tahtoneet\nkuulla puhuttavankaan. Heidän veneensä maalaus oli jo hiukkasen\nnuhraantunut ja tietysti minun piti saada lahjani uutena, sehän oli nyt\nselvä kuin päivä.\n\nLotan keväälliset aavistukset Ailista näkyivät käyneen toteen.\nHänellä on, niinkuin jo kuvasta näin, kauniit uneksivat silmät,\nmutta muuten hän on aivan liiaksi kaupunkilainen. Kerran minä\nerehdyin tiedustelemaan, minkälaista luonto on täällä Hiislahden\nympäristömetsissä, mutta siihen ei Aili osannut antaa mitään varmaa\nvastausta.\n\nNo olivathan he tietysti käyneet metsässä Lotan kanssa, kun Lotta niin\nrakasti metsää? Olivat, kyllä he olivat metsässä käyneet, vaikka hän\nhiukan pelkäsikin siellä käärmeitä. Ja sitä hän pelkäsi vielä enemmän,\nkun Lotta metsässä tuli niin vauhkoksi ja kesyttömäksi, aivan kuin\nvilliintyi. Voi vielä sattua vaikka mikä onnettomuus ja muutenkin,\nLotta oli sentään jo niin suuri tyttö.\n\nMinä nauroin Ailin pelolle ja sanoin, että kyllä ne vielä ennättävät\nsiellä kaupungin koulussa Lotan tarpeeksi kesytellä, antoi hänen vain\nnauttia täällä vapaudestaan. Lotta oli ihastuttava lapsi, tuhansine\nkujeineen ja vallattomine päähänpistoineen hän oli ihana kappale\nväärentämätöntä alkuperäistä luontoa. Hänen suonissaan kohisi ja\npulpahteli vielä ylitsevuotavana Koitereen seutujen kevät, suuri ja\nihana kevät, tulviva Koida-joki ja kaikki muut ihanuudet, joita suvinen\ntuuli toi mukanaan tänne takamaille. Lotalle olisi tehty vääryyttä, jos\nhänen vapauttaan olisi pyritty liikoja kahlehtimaan.\n\nHiukan hämilleen Aili joutui minun sanoistani. Mutta kun minä olin\nkerran päässyt vauhtiin, jatkoin samaa latua. Huomaamattani karkasivat\nkai ajatukseni Soidinsaaren metsiin, minä aloin maalailla Ailille\nkaikkia niitä ihanuuksia, joita metsässä oli, puhuin angervotiheiköstä,\nmetson ja teiren poikueista, mistä lienen puhunutkaan. Silmät suurina\nkuunteli Aili, en tiedä, pitikö hän minuakin jo hiukan vauhkona ja\nvilliintyneenä.\n\nOikeassa oli Huurinainen, Ailia pitäisi kädestä pitäen opastaa, saattaa\nhänet oikeaan kosketukseen, sydäntä vavahduttavaan kosketukseen\nalkuperäisen luonnon kanssa. Nyt hän kulkee täällä vielä vieraana\nmuukalaisena. Hänen mielestään on sopimatonta, että Lotta, niin suuri\ntyttö, vieläkin joskus karkaa paimenien mukana metsään. Ah, hänelle\nitselleen tekisi niin hyvää joutua kerran reippaan ja voimakkaan\npaimenpojan seuraan. Se voisi kasvattaa häntä yhtenä päivänä enemmän\nkuin kymmenen salonkiromaania, joita hän nähtävästi lueskelee aivan\nliian ahkerasti.\n\nVesillä viihtyy Aili paljon paremmin kuin metsässä, mutta ei hän\nsielläkään ole vielä varsin pitkälle päässyt. Niinpä hän ei esimerkiksi\nole vielä nähnyt malmilauttaa ja hän kuuntelee kuin ihmeellistä\nsatua minun kuvauksiani meidän malminnostajain elämästä, aivan\ntavallisia kuvauksia. Minkäkö vuoksi hän ei sitten kertaakaan ole\nkäynyt malminnostajain lautalla? Ei ole sattunut olemaan niitä täällä\nlähistöllä tänä kesänä, niin siitä syystä se on jäänyt. Nolostuttavan\nnäytti Ailia hiukan, kun hän oli vielä niin tietämätön.\n\nLotta mielistelee minua, sillä hän tietää minut lujaksi\nliittolaisekseen. Minä luulen, että se ovela tyttönen on salaa\nkuunnellut minun ja Ailin puheita. Kerran hän, kun satuimme jäämään\nkahdeltaan, karkasi äkkiä minun kaulaani ja sopotti minulle korvaan:\n\n— Puhu sinä vain enemmän semmoista Ailille, semmoista ihanaa. Sitten ei\nAili olisi enää niin ikävä; nyt hän on välistä niin hirveän ikävä, että\nihan itkettää.\n\nMinulle oli Huurinaisella varustettu hauska huone, soma kammio\nrakennuksen yläkerrassa, josta oli komea näköala Hiislahdelle ja kauas\nKoitereen saarisille vesille. Mutta kun olin asustellut siellä neljä\npäivää, nauttinut kaikista niistä mukavuuksista, joita hyvin varustettu\nvarakas talo voi tarjota, aloin ikävöidä takaisin malmilautalleni.\nEi auttanut, että kaikki tekivät parhaansa saadakseen oloni niin\nviihtyisäksi kuin mahdollista, molemmat tytöt ja kaikki muutkin. Minä\nikävöin sittenkin malmilautalle, nähtävästi minä olen jo hyvää kyytiä\nvilliytymässä. Minusta tulee kuin tuleekin se alkuaikojen mies, jolle\ntämän nykyisen sivistyskauden hempeydet ovat kauhistus.\n\nNauraen minä kerroin Huurinaiselle huomioni, ja hän, mies kaikki\nkokenut, lausahti:\n\n— Ei se mikään ihme, on minullakin vielä jälellä\nmalmilauttakaipaukseni. Varsinkin syksypuoleen, kun näen tuolta\nkaukaisten saarien rannoilta malminnostajana nuotiotulia, niin silloin\nhipaisee niin kummasti sydänalasta.\n\nMe puhuimme Huurinaisen kanssa hiukan \"tieteellisistäkin\" asioista ja\nsiinä kertoi Huurinainen minulle, että joka syksy hän lähtee muutamaksi\nviikkokaudeksi Koitereen takalistosaloille erämieheksi. Asustelee\nsiellä nuotioiden ääressä, metsästelee, kuuntelee suuren metsän ikuisia\ntarinoita. Se on hänen jokavuotinen kesälomansa ja se hänen pitää\nsaada, muuten ei tulisi mitään. Ja hän huudahti:\n\n— Tule silloin mukaan, se on vasta elämää!\n\nMe löimme kättä sen asian päälle. Ja sitten sattuikin Huurinaiselle\ntulemaan pari nuorta geoloogia, kalliotieteilijää, mistä lienevät\ntulleet Pielisjärven puolelta kallioita koputtelemasta ja kun löysivät\nmatkansa varrella vierasvaraisen talon, niin jäivät pariksi päiväksi\nlevähtämään. Silloin katsoin minä hetken sopivaksi lähteä karkuun,\nolihan täällä nyt ilman minuakin hyvää seuraa Lotalle ja Ailille,\noli myös itselleen Huurinaiselle. Osasivat nämä nuoret miehet puhua\ntieteistäkin, jos niin vaadittiin.\n\nJa nyt olen minä omilla vesilläni. Omalla veneelläni minä matkan\ntänne tein, taivalta tosin oli viitisentoista kilometriä, mutta ihana\noli se matka. Tuuli ei ollut liian kova, parahiksi se vain koetteli,\nmihin minun \"Aallottareni\" kelpaa. Matkan varrella lepäilin saarten\nselällisten rannoilla, pistäysin parilla malmilautallakin sanomassa\nHuurinaiselta terveisiä.\n\nVanha Aapeli ja pelimanni ovat ihastuneet minun veneeseeni; Hilpas\nkadehtii minua, niinkuin jo sanoin. Ja mitä onkaan meidän vanha\nyhteinen veneemme \"Aallottaren\" rinnalla, raskas se on soutaa kuin\nsynti, tuskin viitsii ensinkään nousta aallon harjalle, laiska\nhylkimys, Vaan kyntää syvimpiä uomia ja särpii jokaisen aallon niskasta\nvettä sisäänsä. Sellainen vanha kaukalo, en minä vain viitsisi enää\nkäydä mokomaa soutamaan.\n\nJa sitten vielä, se on vain sekin kaikkien yhteinen. Mutta minä olen\nnyt riippumaton mies, milloin haluan, silloin lähden, minne mielin,\nsinne soudan. On ihanaa elää maailmassa kenestäkään riippumattomana.\nTuskin olen tätä milloinkaan niin hyvin tajunnut kuin nyt täällä\nmalmilautalla, kun olen saanut oman mainion veneen.\n\nItse Kiviharjun keisarikin on jo antanut \"Aallottaresta\"\nlausuntonsa. Sattui kalastusmatkallaan keisari käväisemään meidän\nlautalla, haasteltiin siinä yhtä ja toista, niin jo keisari kiintyi\ntarkastelemaan \"Aallotarta\". Punnitsi ja sihtaili kädessään airoja,\ntarttui lujalla kouralla kokkaan ja puistalti, niin että sutjakat\nkylkilaudat notkahtelivat.\n\n— Jopa on siro vene, on siihen sattunut mestarin käsistä lähtemään vene\nniinkuin pitää. Kun ravistat kokasta, niin silleen vavahtaa niinkuin\nolisi sillä elävä henki ruumiissaan.\n\nTämä oli keisarin lausunto \"Aallottaresta\". Minä huomasin miten Hilpas\nkeisarin sanat kuullessaan kutistui omissa silmissään mitättömän\npieneksi minun rinnallani.\n\nNyt odotan minä vielä \"Aallottaresta\" yhtä lausuntoa. Tällä viikolla\non Soidinsaaren karjamökillä Helvin vuoro, mutta pyhän jälkeen alkaa\ntaasen Kaisun vuoroviikko.\n\n\n\n\nIX\n\n\nTärkeä tapahtuma, me olemme muuttaneet Hopeasaaren selänpuoleiselle\nrannalle. Tosin jäi sinne mantereen puolelle vielä kokemattomia\npaikkoja, mutta ne säästetään myöhemmäksi. Nyt keskikesän tasaisten\nilmojen aikana puhdistamme Hopeasaaren ulkoreunat ja sitten\nsyksypuoleen palaamme takaisin Hopeasaaren suojaan myrskyjä piiloon.\nPalaamme, jollei satu matka vetämään jonnekin kauemmaksi. Mistä ne näin\netukäteen tietää omat mielihalunsa, aarteenetsijää houkuttelevat uudet\nlöytöpaikat.\n\nSiellä rannan puolella olikin jo kaikki tuttua, täällä on aivan\ntoisenlaista: Avartuneita näköaloja, laajoja selkiä, melkein Koitereen\nsuurimpia, joita rajoittavat kaukana Keski-Koitereen suuret vehmaat\nsaaret; siinä välillä muutamia pikku saaria ja luotoja. Siellä on\ntiirojakin, kirkuvia tiiroja parvittain jokaisen luodon ympärillä. Se\non täällä uutta, selkävesien raikas tuntu ja houkutus, mutta jotenkin\nturvattomia me täällä olemme, jos nousee myrskytuuli ja paha ilma.\nEi ole täällä niinkuin mantereen puolella suojaisia poukamia, missä\nsääpitoa pitää.\n\nJa sitten kaipaan minä myös niitä tuttuja rantavaaroja, Liuskavaaraa,\nKiviharjua ja muita; ne kaikki jäivät Hopeasaaren metsien suojaan.\nJa vielä kaipaan minä sitä kaunista rantakalliota, joka oli siellä\nvakinaisen ankkuripaikkamme vieressä. Se on sitä aarteenetsijän\nkotipaikkarakkautta, sattuivat ensimäisiä näkemiäni olemaan nuo paikat\ntäällä malmilautalla ollessani, ja niin niitä nyt ikävöin.\n\nEi täällä ole mitään niiden vastinetta, mataloita ja rosoisia ovat\nrantakalliotkin; mikä lie vihainen jättiläisvoima niitä aikojen\nalussa runnellut. Tästä kovasta kohtalostaan ne näyttävät kovin\nloukkaantuneen, epäystävällisesti ja salakavalasti ne tunkevat rosoiset\njalustansa monin paikoin veden alle kauas rannasta, vaanivat siellä\nvaromatonta venemiestä. Jos tahtoo malmilauttansa niiden ohi edes\njonkunlaiseen suojaan keinotella, niin siinäpä on vasta puuhaa.\n\nHopeasaaren ainoa talo näkyy tuolta vähän matkan päästä metsän\naukeamasta. Mitään muita taloja ei olekaan tänne näkyvissä, Hopeasaaren\nHilman koti on ainoa.\n\nHilma käy nykyään harva se päivä meidän lautallamme. Hänestä on tullut\nmeidän vakituinen muonittajamme ja tunnollisesti hän tämän tehtävänsä\ntäyttää, tuo kantamuksittain meille tuoretta ja hyvää ruokatavaraa.\n\nHilpas ei enää paljon välitä Hilmasta, hän on tätä nykyä korviaan\nmyöten rakastunut Kiviharjun ylpeään Annikkiin. Mutta pelimanni\njuttelee mukavia Hilmalle ja Hilma hymyilee yhtenään, tuollaista hiukan\nalakuloista hymyä. Minäkin saan joskus osani Hilman hymyilystä ja vasta\nnyt minä olen alkanut huomata, ettei Hilma ole ensinkään hullumman\nnäköinen tyttö. Hänen pehmeä naisellisuutensa on vain sellaista lajia,\nettei se vaikuta äkkiyllätyksenä, se sulattelee, sulattelee vähitellen\nroutaiset paikat. Minä luulen, että Hilma ikävöi miestä, hän on jo\nsiinä kypsyysijässä; hänen pitäisi saada rakkautta ja alituista\nhellittelyä, silloin hän varmaan olisi naisista parhaimpia.\n\nHilma luo kaihoisia katseita minun \"Aallottareeni\", minä arvaan, että\nhän läksisi sillä niin mielellään soutelemaan. Kenties vienkin joskus\nHilman soutelemaan, mutta nykyään on minulla muuta ajattelemista.\nSoidinsaaren karjamökillä on tällä viikolla ruskeasilmäinen Kaisu\nemäntänä ja siellä asuvat minun ajatukseni. Pitäisihän Hilman se\ntietää, siellä ovat minun ajatukseni aamusta iltaan ja hyvissä ajoin\niltapäivällä, usein jo keskipäivällä karkaan minä itsekin sinne.\n\nMitäkö Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä sanoi minun\nveneestäni? Ah, ihastunut hän siihen oli, se oli kaikin puolin hänen\nmielensä mukainen. Melkein liian hienoksi hän arvioi \"Aallottaren\" ensi\nnäkemällä, liian hienoksi näihin täkäläisiin oloihin.\n\nMutta kun minä sanoin, ettei \"Aallotar\" ollut ensinkään liian hieno\nhänelle näytettäväksi, niin silloin sain Kaisun silmistä katseen,\njoka puhui paljon. Ja sitten Kaisu alkoi huolellisesti tarkastella\n\"Aallotarta\", siveli hyväillen sen maalattuja laitoja, paineli\nhellävaroen sormillaan tullakseen vakuutetuksi, etteihän se maalaus\nvain koskettaessa nuhrautunut, kun se näytti vielä aivan tuoreelta.\n\nMinä kerroin Kaisulle, mitä hänen isänsä oli sanonut \"Aallottaresta\".\nKaisu nyökkäsi hyväksyvästi.\n\n— Isä tekee itsekin veneitä, niin totta hän silloin myös ymmärtää, mikä\non hyvä vene.\n\nMe olemme tehneet \"Aallottarella\" unohtumattomia soutumatkoja,\nkierrelleet ja tarkastelleet Soidinsaaren eteläpään rannikkoa.\nHarvinaista on tämä rannikko, vuoroin kohoaa äkkijyrkkä kallio suoraan\nvedestä, joka siinä kallion varjossa kuvastelee sinisen mustana ja\nsyvänä, niin että melkein väristystä tuntee siihen kallion alle\npikku veneellä soutaessaan. Kallion vieressä avautuu pienen pieni\nlahdenpoukama, sen rannalla on metsä ikuista ryteikköä, jättisuuret\nlenkokuuset kallistuvat kauas vedenpinnan yläpuolelle. Niiden alle\nkatoaa vene kokonaan ja siellä varjossa saa tarkastella näiden kuusten\njuuria, joiden alta aallot vuosien vieriessä ovat onttaneet maaperän\npois, niin että koko juurikehys on jäänyt korkealle ilmaan. Mutta\npitkillä väkevillä varpaillaan ne sentään toisella puolen tavoittavat\nvankkaan kallioperustaan, välistä ne ovat kietoutuneet suuren kiven\nympärille ja eikös vain kivi ole vähitellen vääntynyt maasta koholle\nniiden heltiämättömässä otteessa. Se on metsän itsepäistä taistelua\npäälle tunkevaa vihollista vastaan, rantakuuset eivät väisty\npaikaltaan, kun ne on kerran pantu siihen etuvartijoiksi. Mutta pari\naironvetoa vain tämän ikimetsän ryteikön alta ja niin ollaan toisessa\nlahdelmassa, parhaassa rehevyydessään koreilevan niittypataman alla,\njossa hyväilee silmää pieni hiekkaläikkä ja jossa kisailevat jänikset\novat rantapenkereen sakeaan putkiheinään polkujansa tallanneet.\n\nMe nenästämme veneen hiekkarannalle pienen puronuoman suulle ja\nnousemme niitylle. Korea on se silmälle ja hyvää on angervon ja\nputkilehvän sekainen heinikko, niin pitkää ja sakeata se on, että\noikein työlästä on siinä kahlata. Ja siellä suikertelee se puronen\nheinikon alla, kirkasvetinen elämänsuoni, siellä suikertelee ja\npolveilee se kokonaan mättäiden piilossa. Ei sen kulkusuuntaa\ntottumaton voi keksiäkään mutta tottuneen silmä sen heti huomaa: sen\näyräillä on kukkien väriloisto helakampi kuin muualla ja kasvullisuus\nmuutenkin runsaampi, sen salassa piileskelevän elämänsuonen siunaama.\nKaisu tietää, että nyt ovat mesimarjat jo kypsyneet, ja näitä marjoja\nme nyt lähdemme etsimään, seurailemme purosen uomaa, kunnes metsän\nreunaa lähetessä heinikko hiukkasen ohenee ja puron äyräsmättäät\nmuuttuvat sammaleisiksi. Näillä sammalmättäillä se mesimarja kasvaa,\nosaa se marja jumalan luoma, pohjolan paras ja hienointuoksuinen marja\nhyvin kasvamispaikkansa valikoida. Siellä se kypsyy salassa suikertavan\nniittypurosen äyräillä, pehmeää sammalta kasvavien mättäiden kyljissä,\nmelkein sammaleen sisään peittyneenä. Kaisu tiesi ne kätköpaikat, pian\non meillä tuokkonen täynnä kauniita ja mehukkaita marjoja. Ja sitten me\nlähdemme etsimään niitä metsän peitossa piileviä lähteitä, joista nämä\nniittypuroset saavat alkunsa. Siellä lähteen reunoilla kasvaa ihania\nkukkia, niin kauniita, ettei niiden veroisia ole missään muualla. Sylin\ntäyden me niitä poimimme ja istahdamme sitten siihen lähteen partaalle\nkorkean metsän siimekseen saalistamme valikoimaan. Kaisu rakentelee\nkukkavihkoa, minä kiskon valkoisen koivun kyljestä tuohta, laitan siitä\npienen lipposen ja sillä maistelemme lähteen kylmää ja kirkasta vettä,\noikeata elämänvettä. Ei sitä sen makuista vettä olekaan muualla kuin\nnäissä Soidinsaaren lähteissä.\n\nSellaisia löytöretkiä me teemme ja miten paljon Kaisu tietääkään\nkertoa lempisaarensa merkillisyyksistä, miten tarkoin hän tunteekaan\nkaikki paikat, jokaisen sokkelon tässä kauniissa, muiden silmiltä\nkätketyssä valtakunnassaan. Eräällä lähteellä hän sanoo asuvan itsensä\nSoidinsaaren haltijan, ja sillä lähteellä kävivät jänikset hyvin\nahkerasti juomassa. Tietäähän sen, haltija rakasti niitä turvattomia\nolentoja; niillä oli niin paljon vihollisia, mutta haltijapa olikin\nniiden ystävä ja suojelija. Tätä lähdettä lähenemme me aina hyvin\nvarovasti, hiljaa hiipien, jottemme vain säikähdyttäisi haltijaa ja\nhänen suojattejaan. Ja emmekös vain kerran tavanneetkin siellä kolmea\njäniksen poikasta. Siellä ne meidän lähetessämme istuivat aivan veden\npartaalla, kaikki kolme rinnakkain, pitkiä korviaan heristäen, pienet\netutöppöset somasti lerpallaan. Niin ne istuivat korvat keppinä\npuikottaen, niin liikkumattomina kuin kivestä tehdyt pikku patsaat. Me\npainaudumme pensaan juureen ja Kaisu sopottaa minun korvaani:\n\n— Katsohan, miten ne ovat somia!\n\nNäinhän minä, että ne olivat somia. Mutta niiden suojelija, itse\nhaltijapa kyyhöttääkin siinä minun rinnallani, kyyhöttää metsän\nlumoavasta tenhosta vapisten. Ruskeasilmä tyttöni, ei hän tällä\nhetkellä huomaakaan, että minun käsivarteni kiertyy hänen hartiainsa\nympäri ja hänen tukkansa hyväilee minun kasvojani. Ja millainen\non hänen poskiensa hehku, ihana haltijani! Ja nytpä hän onkin\nminun vankinani, oman lempilähteensä äyräällä minä hänet syliini\npuristan. Ja tuuhea lehtikatos kätkee meidän onnemme hetken, vain\nhiukan lehtien raoista vilahtelee taivaan sinikatto, pilkoittaa kuin\npienistä, huimaavassa korkeudessa olevista ikkunoista. Ah, olisinko\nvoinut olla syliini puristamatta metsän tenhosta vapisevaa, hehkuvaa\nruskeasilmääni. Eihän muut nähneet kuin hyvät enkelit korkealta\nikkunoistaan meidän onneamme, ja enkelit eivät koskaan kerro näkemiänsä.\n\nMutta me teemme \"Aallottarella\" kauemmaskin löytöretkiä. On siinä\nSoidinsaaren kohdallakin kaukana selällä muutamia pieniä luotoja ja\nsinne me lähdemme tiiran pesiä etsimään. Soidinsaaren rannalle näkyy\nsieltä vain muutama kivi, mutta kun soudamme lähemmäs, onkin siellä\nkokonainen luotoryhmä, hyvä ala kuivaa maata, kaunista hietikkoa ja\nkeskellä röykkiönään suuria kiviä. Kevätjäät ne ovat kasanneet kivet\nyhteen siihen luodon korkeimmalle harjalle ja siihen niiden ympärille\novat aallot tulvan aikana tuoneet paljon muutakin tavaraa, joka siinä\nalkaa vähitellen maatua. Jo on siihen ripahtanut saraheinän siemen, jo\nyrittelee kiven koloissa juolukkapensas kasvuaan. Muutama vuosi vielä\naikaa ja jo ilmestyy siihen ensimäinen puuntaimikin, uusi saari on\nsilloin valmis, kaunis Koitere on tullut sitä rikkaammaksi.\n\nNiin se tapahtuu maailman luomistyö. Miten hyvin tällaisella\nyksinäisellä luodolla suurten selkävesien keskellä ymmärtääkin\nraamatun luomistarun: Ja kaunis maa kohosi kuohuvien vesien\nsyvyydestä, neitseellisen puhtaana ja synnittömänä se tuli näkyviin\nja uhkuvilla parmaillaan se kantoi elämän siementä, joka vain odotti\nhedelmöittämisen hetkeä. Ei ollut vielä muita eläviä kuin kalat vesissä\nja taivaan linnut, jotka eivät paljon jalallensa leposijaa kaivanneet.\nMutta nyt syntyivät myöskin maan eläimet ja kauniit metsät rupesivat\nkasvamaan tulvavesien hedelmöittämillä lietteillä. Ja nuori maa peittyi\nkukkasiin ja puissa kypsyi monenlaisia hedelmiä, jotka olivat ihanat\nnähdä ja hyvät syödä.\n\nNiin, tällaisella yksinäisellä luodolla on tämä tarina kirjoitettu.\nYksinäinen mies, joka puusta koverretulla ruuhellaan meloskeli\nselkävesien syvyydestä kohoavien luotojen vaiheilla, hän se kirjoitti\ntämän tarinan. Nousi ruuhestaan levähtämään luodon kiville, katseli\nsiinä ympärilleen, näki jo kaukaa vehmaita saaria, jotka ensimäinen\nnuori metsä oli seppelöinyt. Ja silloin hän kirjoitti luvun maailman\nluomisesta, ja palkinnoksi tästä antoi jumala hänen löytää ihanan\nnaisen, joka teki hänen elämänsä päivät suloisiksi ja hänen yönsä\nonnellisiksi.\n\nSoidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä, minun ruskeasilmä\nnaiseni, miten hyvin hän ymmärtää luonnon suurta runoutta. Monta\nkertaa me olemme muistelleet täällä Koitereen kauniiden selkien\nkeskellä tarinaa maailman luomisesta, ja vaikka se on ikuisesti\nvanha tarina, tuntuu se meistä täällä aivan uudelta, kuin olisi se\nvasta eilispäivänä kirjoitettu. Ja sitten me kuvittelemme itsemme\nensimäisiksi ihmisiksi tässä vesien syvyydestä kohoavassa nuoressa\nmaailmassa. Meidän omaamme ovat kaikki nuo vehmaat saaret, joita\nnäemme joka puolella ympärillämme, ja nyt olemme täällä uudella\nlöytöretkellä, odotamme tämän uuden saaren syntymistä. Meille on\ntämä saari luvattu huomenlahjaksi ja kauniina meidän silmämme kerran\nnäkevät tämän Soidinsaaren rannalta tuoreessa vehmaudessaan, kun metsä\non tänne kasvanut ja nyt vielä paljas maanpinta saanut peitteekseen\nkukkaseppeleen. Paljon on täällä jo nytkin elämää, monta tiiran pesää\nolemme löytäneet, monta muuta ihmeellistä aarretta keksineet, me\nonnelliset löytöretkeilijät. Paljain jaloin istuu minun ruskeasilmä\nnaiseni pehmeällä hietikolla ja siihen hänen syliinsä kannan minä\nlöytöjäni, kirjavia tiiran munia, koukeroisia järvisimpukoita, aaltojen\nsileiksi hankaamia pikku kiviä ja kosteita lumpeenkukkia, joita hyvin\nsaan käsiini rantavedessä olevien kivien vierestä.\n\nKerran yllätti meidät luodolla ollessamme sadepilvi. Silloin vedimme me\n\"Aallottaren\" maalle ja käänsimme sen kumoon siihen hietikolle suuren\nkiven viereen. Mainio sateen suoja oli meillä sen alla, ruskeasilmä\nnaiseni lepäsi minun sylissäni ja siinä pehmeällä hietikolla otin\nminä hänet omakseni, naisista ainokaisen, jota ei yhdenkään miehen\nkäsi ennen minua ollut koskettanut. Ja Kaisu puristautui rajusti\nminun kaulaani ja sopotti palavin kuiskauksin korvaani, etten minä\nsaanut enää mennä Hiislahden Huurinaiselle. Jos minä vielä kerran\nmenisin sinne, tulisi hän hyvin mustasukkaiseksi sille valkolakkiselle\nkaupunkilaisneidille. Niin, hän oli jo nytkin hiukan mustasukkainen\nja tiesipä hän sen valkolakkisen nimenkin, Aili, se oli. Mistäkö hän\nsen tiesi? Tiesipähän vain, vai luulinkos minä, ettei hän olisi sitä\ntietänyt. Ja tiesipä hän senkin, että Aili ikävöi tätä \"Aallotarta\" sen\nvuoksi, että se oli minun veneeni. Eikös muka ikävöinyt? Ikävöipähän,\nikävöi hyvin paljon! Siitä hän sen tiesi, kun oli löytänyt »Aallottaren»\nvalkoisesta reunalaudasta sellaisen kirjoituksen. Minulla ei tietysti\nollut siitä mitään aavistusta, mutta olipas hän sen salaisuuden\nkeksinyt; sellaisella lapsellisella käsialalla se oli siihen töherretty.\n\n— Sen on Lotta tehnyt, se ajattelematon tyttönen. Mutta eiväthän hänen\nsanansa mitään merkitse!\n\nVai eivät muka merkinneet mitään, merkitsivätpähän! Kyllä hän\nhyvin tiesi, että ne merkitsivät paljon ja sen vuoksi minä en enää\nsaanutkaan sinne mennä. Pois hän oli jo hangannut sen kirjoituksenkin\nja siinä oli ollutkin aika puuha, kun piti varoa, ettei kaunis maalaus\nnuhraantuisi. Milloinkako hän oli sen hangannut? Kaisu nauraa hihitti\nsilmiään siristäen. Olinkin minä aika sokko, en tietänyt paljon\nmistään, mutta hänpäs tiesi kaikki minun salaisuuteni, aivan kaikki.\nJa hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että se valkolakkinen Aili\nvielä kerran istuisi \"Aallottaressa\". Ei, yksinään hän tahtoi pitää\nminut ja \"Aallottaren\", aivan yksinään tämän kesän ajan. Ei saanut\nse valkolakkinen ajatellakaan minua, mitä oikeutta hänellä oli minua\najatella ja ikävöidä \"Aallotarta\". Mutta hänpäs tiesi, että Hilmakin\nolisi niin mielellään lähtenyt \"Aallottarella\" soutelemaan ja enköhän\nvain jo liene ollutkin Hilman kanssa, kun Hilma yhtenään kävi siellä\nmeidän lautallamme.\n\nMinä sanoin, että Hilma kenties olisi lähtenyt, mutta minäpä en\nhuolinut häntä veneeseeni. Ei ainoatakaan kertaa Hilma ollut vielä\n\"Aallottaressa\" istunut eikä istuisikaan. Eikä Ailikaan enää istuisi.\nMitä merkitsivätkään minulle Aili ja Hilma ja kaikki muut naiset, kun\nolin kerran saanut katsoa niin syvälle hänen ruskeisiin silmiinsä. Ja\nminä tahdoin katsoa niihin vielä syvemmälle, unohtaa koko muun maailman\nolemattomiin. Armas ruskeasilmäni, kun olin tämän sanonut, tahtoi hän\ntukehuttaa minut suudelmillaan. Ja hän itki ja nauroi ja soperteli\nminun korvaani, että kaikki saikin mennä olemattomiin tämän kesän\njälkeen. Tämän yhden kesän hän tahtoi vain minut pitää, ja sitten saisi\ntapahtua mitä hyvänsä, ei hän siitä enää paljon välittänyt.\n\nRuskeasilmä tyttöni, miten hyvä olit minulle sinä päivänä siellä\nyksinäisellä Koitereen luodolla, kun sadepilvi yllätti meidät ja me\nmakasimme sylityksin, kumoon käännetty \"Aallotar\" suojanamme, pehmeä\nlämmin hiekka vuoteenamme. Miten paljon rakastit minua niinä nopeasti\nkiitävinä iltapäivän hetkinä.\n\nSade oli jo aikoja sitten tauonnut, aurinkokin oli jo painunut lähelle\ntaivaanrantaa. Vasta silloin me lähdimme paluumatkalle. Sateen jälkeen\nnäyttivät etäiset metsäsaaret niin tuoreilta, todella oli tämä maailma\nvielä nuori, meidän uusi maailmamme.\n\nRinnatusten me istuimme, emme paljon soutaneet, sillä tuulenviri\noli myötäinen. Liplattavat aallot hyväilivät \"Aallottaren\" laitoja,\nkuljettivat sitä eteenpäin.\n\nJa Kaisulla oli helmassaan ne kosteat lumpeenkukat. Ah, hän oli itsekin\nvielä niin tuores, ruskeasilmä naiseni. En minä enää ikävöinyt uusille\nlöytöretkille, kun hän oli minun rinnallani.\n\n\n\n\nX\n\n\nMennyt on se ihana viikko, kesän kaunein viikko, ja Soidinsaaren\npienillä niittypatamilla on nyt alkanut heinänteko. Kaisu ei ole enää\nyksinään karjamökillä, itse Kiviharjun keisarikin on siellä ja paljon\nmuuta heinäväkeä. Soidinsaaren pienellä karjamökillä kuhisee kaikki\npaikat täpäten täynnä ihmisiä ja ruskeasilmä Kaisu häärii koko sen\nsuuren väkijoukon emäntänä. Enkä minä saa enää mennä tapaamaan Kaisua,\nruskeasilmäistä tyttöäni. Hän ei tahdo, että kukaan muu kotiväestä\naavistaisi mitään siitä, mitä meidän välillämme on tapahtunut. Siksi\nminun pitää pysyä poissa Soidinsaaren karjamökin lähettyviltä.\nMinulla on ikävä, kuolettava ikävä malmilautalla. Ilmatkin muuttuivat\nsellaisiksi, ettei voi olla muu kuin ikävä, tulivat heinäkuun\nloppupuoliskon hiottavat helteet. Ja koillisella ilmanrannalla,\njossakin kaukana rajasaloilla on syttynyt suuria metsäpaloja, joista\nsavu pitkän tyvenen vallitessa leviää tänne Koitereelle asti. Se\nkohoaa vaalean harmaana autereena pilvettömälle auringon radalle, se\nkäärii kaukaisemmat rantavaarat ja saaret pehmeään, liikkumattomaan\nharsovaippaan. Keskipäivällä nousee lämpö melkein tukahuttavaksi,\nilmassa on kitkerää palon katkua, öljytyyni vedenpinta näyttää\npihisten kiehuvan raskaana painavan ilmakehän alla. Silmäluomia rupeaa\nkirveltämään, kun hetkisen sitä yhteen menoon katselee.\n\nAh, tätä painostusta! Ei lehti liikahda rannan puissa, uneliaina\nnärähtelevät sorsat lahdelmissaan. Kaikki veneet ovat vesiltä\nhävinneet, ihmiset ahertavat heinätöissään saarien ja rantanotkelmien\npienillä niittytieroilla. Me olemme yksin unohdetut ja hyljätyt,\nvietämme horrostilaan nukahtaneen vesierämaan keskellä jonkunlaista\nnuivaa varjoelämää.\n\nIkävä on muillakin eikä vain minulla. Pelimanni kulkee päivät päästään\npuolinukuksissa, vanha Aapeli valittelee rähmäävien silmiensä savusta\nkärsivän. Eikös hän sitten ole siellä ruukinpajassa savuun tottunut?\nOnpa tietenkin, miksei hän olisi savuun tottunut, mutta ei se siellä\nniin pahasti käy kuin täällä päivänkilossa kiehuvien vesien keskellä.\nTäällä se ottaa vanhan miehen silmiin niin turkasesti.\n\nNiin se tietysti ottaa, mutta on yksi mies, joka ei savusta eikä\nmistään kärsi. Se on meidän Hilpas. Hän menestyisi varmaan, vaikka\nvietäisiin Saharan keskelle. Yhtenään hän pulikoi haaleaksi käyneessä\nvedessä ja väliajat oljentelee puolialastomana lautalla; hänen\nkuparinkarvaiseksi paahtunut ihonsa aivan välähtelee terveyttä ja\nhyvinvointia.\n\nOnnen lellipoika, hänelle valkenivat makean leivän päivät, kun\nKiviharjun valpas keisari meni Soidinsaareen heinätöitä johtamaan.\nAnnikki on nyt melkein yksinään kotimiehenä, vain pikku sisaret ja\nsairasteleva äiti ovat hänen seuranaan, mutta niistähän ei Hilpaksen\nöisille retkille ole paljon haittaa.\n\nNiin ne vaihtuvat osat tässä maailmassa, ja Hilpas ottaakin nyt asian\noikein toden kannalta. Se pojan vintiö suunnittelee salakavalaa\nhyökkäystä itseensä keisarin linnaan tai ainakin siihen linnan\nliepeille. Asia on nimittäin niin, että toinen siinä Kiviharjun\npalteilla olevista pikku taloista kuuluu nykyään olevan melkein\nisännätön, ja Hilpas on uskonut minulle suurena salaisuutena, että sitä\ntaloa hän nyt katselee itselleen ja Annikille. Mistäkö hän muka rahat\nsaisi sen isännättömän talon ostoon? Hilpas nauraa virnistää, vai hänkö\nei muka rahoja saisi. On hänellä muuan varakas sukulainen, vanhempi\nnaisihminen, ja kun sen luo mennään, niin eiköhän vain rahoja heltiä.\nAina hän on ennenkin naisista selvinnyt, ja nyt seuraavat häntä vielä\nmatkalla Annikin lämpimät toivotukset.\n\nJa sitten kun se talo on vallattu, sitten kosimaan ja niin pesiydytään\nlujasti siihen vaaran palteelle. Siitäpä on sitten mukava kavuta\nvaikka hiukan ylemmäs, kunhan keisarista aika jättää. Kadehdinko\nminä Hilpasta? En tiedä, mutta hiukan liian jokapäiväiseltä\nhänen sotasuunnitelmansa haiskahtaa. Vanhan naikkosen turvin,\njosta Hilpas tähän päivään asti ei ole luultavasti hiventäkään\nvälittänyt, niin, senpä turvin hän nyt käy keisarin ylpeätä tytärtä\nomakseen kosiskelemaan. Ja ylpeä Annikki antaa suunnitelmalle\nsiunauksensa, kenties kirjoittaa vielä Hilpaksen mukaan makean kirjeen\npehmitelläkseen sen vanhan leski-ihmisen sydämen. Ah, Annikki, missä\non nyt sinun ylpeytesi, kenokaula nainen. Niin talonpoikaismaista,\nniin perin talonpoikaismaista, mutta arvaapas suostuisiko Kaisu, minun\nruskeasilmä tyttöni, sellaiseen. Mentäisiinpäs hänelle ehdottamaan,\nsuostuisiko!\n\nSinähän hommasit Kaisullekin miestä. Huolehdit ja holhosit ensin\nmuuten ja sitten toimitit sieltä Uimaharjun puolelta sen serkkumiehen,\nitsetietoisen nulikan. Mutta missäs hän onkaan nyt, se sinun\ntoimittamasi serkkumies, eipäs häntä ole sen päivän perästä näillä\nmailla näkynyt. Taisi Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä\nantaa sille pitkät lähtöpassit!\n\nMutta tämä on laihaa iloa minulle. Ruskeasilmä tyttöni on otettu\nminulta pois ja minut on tuomittu yksinäisyyteen. Minä jätän\nkuparinkarvaiseksi paahtuneen Hilpaksen haaveilemaan ovelaa\nsotasuunnitelmaansa ja soudan pois lautalta, soudan kauas avaroille\nvesille, Hopeasaaren kohdalta näkyvien tiiraluotojen lähettyville.\n\nVedenpinta uinuu rasvatyynenä, mitä iloa on minulle tällaisella ilmalla\nkauniista \"Aallottarestani\". Ah, nousisipa myrskytuuli, kohoaisivat\nvaahtoavat Koitereen kuhilaspäät kuohumaan, ne sokkeloisten selkien\nnostattamat kuhilaspäät. Silloin nähtäisiin, mihin minun \"Aallottareni\"\nkelpaa, silloin saisi minun sorja veneeni eloa, saisi sen elävän hengen\nruumiiseensa, josta Kiviharjun keisari puhui. Keisari ymmärtää nähkääs,\nmikä on hyvä vene, kun on itsekin tehnyt veneitä.\n\nMinä istun luodon kivellä, tarkastelen ympäristöä. Aurinko alkaa lähetä\nlaskuaan ja saa punertavan hohteen. Sinervä savu lepää liikkumattomana\nkaukaisten saarien vaiheilla, tiirat lentelevät pääni yläpuolella,\nmutta nekin näyttävät väsyneiltä, niiden kirahtelu on uneliasta. Ja\nmuualla ei missään näy elonmerkkiä, ei ainutta venhettä vesillä, ei\nniin liikahdusta. Tämä on se liikkumaton tyhjyys, nirvana, josta\nitämaiden kansat uneksivat. Mutta minä en vielä halua nukahtaa\nnirvanaan, minulla on ihana nainen, ruskeasilmä saaren tyttö, ja hän\nikävöi minua siellä karjamökillä. Ah, minä tiedän miten hän ikävöi,\nmutta itse keisari on siellä valppaana vartijana ja paljon muuta\nheinäväkeä, joille Kaisun pitää emännöidä.\n\nIllan joutuessa hiottava helle hiukan viilentyy, auringon radalle\nkohonnut savuauer synnyttää päivänlaskun hetkinä värikylläisiä rusoja,\nniin että luulisi hetkiseksi siirtyneensä johonkin satujen maailmaan.\nJa tuo savun katku, joka päivällä tuntui niin kitkerältä, sekin\nlemuaa illan viilentyessä miltei miellyttävältä. Siinä on samanlaista\ntuoreutta kuin kytölemussa virkistävän sateen jälkeen. Sitä lemua\nauransa perässä asteleva maanmies nautinnolla keuhkoihinsa vetää,\nsillä se lemu lupaa hänelle satakertaisen sadon möyheäksi palaneeseen\nkyvetykseen siroitetusta siemenestä.\n\nMutta mitäpäs minä sellaisia uneksin, kytölemuista. Olenkos minä se\nvoimakas alkuaikojen mies, luotu kytöjä raivaamaan? Olisikohan minusta\ntodella siihen... Soidinsaaren hedelmällisyyttä uhkuvissa notkelmissa?\n\nMinä havahdun siihen, että huomaan illan hämärtyvän ympärilläni.\nTodella yöt rupeavat jo pimenemään, kesä lähenee loppuaan. Nytkö jo?\n\nMinä nousen väsyneesti, soudan \"Aallottarellani\" kesäyön hämärään.\nViimeinen rusoitus päivänlaskun puolella on sammunut, vesillä asuu\nsuuri hiljaisuus, painostava hiljaisuus.\n\nAikani kuluksi olen ryhtynyt opiskelemaan keittotaidon salaisuuksia.\nHilpas kun nykyään lyö melkein kokonaan laimin emännän velvollisuudet,\nniin on meidän joka miehen vuoronsa perään täytynyt ruveta keittämään.\nHopeasaaren Hilma jää joskus lautalla käydessään hetkiseksi avustamaan.\nNiin on meistä Hilman kanssa tullut hyvät ystävät.\n\nLauantaina, ensimäisen piinaviikkoni viimeisenä päivänä pyysi Hilma,\nettä lähdettäisiin seuraavana päivänä käymään Kiviharjussa. Olisi hän\nmuuten yksinäänkin, mutta ajatteli, että jos haluaisin tulla mukaan,\nkun kaikki Kiviharjun tyttäretkin olisivat luultavasti sunnuntaina\nsiellä kotosalla.\n\nHilma punastui tätä sanoessaan, mutta minä selitin, ettei hänen\ntarvinnut ensinkään punastella. Me olimme kaksi unohduksiin jäänyttä\norpoa ja sovimme siis erinomaisesti toistemme seuraan. Minä tulin\nmielelläni hänen mukaansa.\n\nMutta matkasta tuli minulle suuri pettymys, en saanut nähdä\nruskeasilmäistä tyttöäni sielläkään. Aamupäivällä oli Kaisu tosin\nkäväissyt kotona, he olivat olleet Helvi siskonsa kanssa, mutta olivat\nvain pikimmältään pistäytyneet ja menneet jo takaisin Soidinsaareen.\n\nAnnikki tuli alas venevalkamaan meitä saattamaan. Hän on viime\naikoina huomattavasti muuttunut, ei pidä enää niskojaan niin ylpeästi\ntakakenossa kuin aikaisemmin. Niinpä niin, Kiviharjun ylpeä tytär\nalkaa kypsyä laskeutumaan alas vaaransa laelta sen juurelle, valmistuu\nkulkemaan ikeen alaitse. Ah, se rakkaus, se saa monenlaisia ihmeitä\naikaan.\n\nMe aikailimme Hilman kanssa vesillä iltaan asti, sillä Hilmalla\nei ollut mihinkään kiirettä. Hän kertoi sopineensa palvelustytön\nkanssa, että tämä tekisi yksinään iltatyöt, jos hän sattuisi kylässä\nviivähtämään. Pitihän se Hilman vapaa pyhäpäivä siis jotenkin kuluttaa.\n\nHilma oli koko päivän hiukan surumielinen. Lieneekö huomannut hänkin\nKiviharjun Annikissa tapahtuneen muutoksen ja arvasi tietysti mistä\nse aiheutui. Ja hänkin oli kerran katsellut lempeillä silmillä meidän\nHilpasta, mutta nyt Annikki veikin Hilpaksen häneltä. Olihan siinä\njo tarpeeksi aihetta surumielisyyteen, Hilman kesä näytti menevän\naivan tyhjiin ja Hilmalla ei ollut enää niin paljon kesiä tyhjiin\nmenetettäviksi.\n\nHilman pehmeä surumielisyys sopi niin hyvin yhteen minun mielialani\nkanssa, minä tunsin kuin viihdyttävää lepoa Hilman seurassa.\nHuomaamattani läksin vielä rannastakin häntä saattamaan. Huomaamattani\njouduin Hilman aitan ovelle... talossa nukuttiin jo... huomaamatta\npainuin matalasta ovesta sisään. Lieneekö Hilmakin ollut hiukan\nhajamielinen... vai miten lie joutunut siellä puolipimeässä aitassa\nminun syliini. Hänellä oli ikävä ja minulla oli ikävä... aamun\nsarastukseen asti viivyin Hilman aitassa.\n\nSeuraavana iltana satuin ikävissäni soutamaan Soidinsaaren\npohjoispääkallion luo. Nousin hetkiseksi kalliolle ja siitä muutamalta\ntasaiselta kiveltä löysin runsaasti sormeiltuja ja katkottuja\narpaheiniä. Kiven vieressä kalliolla oli kuihtunut kukkaiskimppu.\n\nMinä harmistuin itseeni ja minä tunsin kaunaa myös Hopeasaaren\nHilmalle. Mitä varten minun pitikin ottaa Hilma \"Aallottareen\". Kaisu\noli nähtävästi istunut koko pyhäisen iltapäivän täällä Soidinsaaren\npohjoispääkalliolla minua odottamassa. Täällä oli hän ikävissään\nistunut, ruskeasilmä tyttöni, pannut arpaa ja katsellut Hopeasaaren\nvesille. Kenties hän on nähnyt sieltä minun veneenikin, mutta siinä oli\nminulla toinen tyttö. Ja Kaisulla on ollut kukkakimppu minulle; minä\notan sen kuihtuneen kukkakimpun käteeni ja unohdun kalliolle hämärän\ntuloon asti. Mutta Kaisu ei enää tullut, eihän tietysti ruskeasilmä\ntyttöni enää tullut, kun oli kerran saanut turhaan odottaa.\n\nMuutamana iltana saan päähänpiston soutaa Soidinsaaren karjamökin\ntuttuun valkamaan. Eihän minua siellä kukaan huomaa, kun hämärän tultua\nvarovaisesti soudan. Ja minua haluttaa nähdä, millaista siellä nyt on,\nkun heinä on rantaniityltä pois korjattu.\n\nMutta outoa on siellä tutussa valkamassa, tuskin tunnen paikkoja\nentisiksi. Heinänteon jälkeen on koko ranta kuin alastomaksi ryöstetty,\nja sitten on vielä niin pimeää ja tyhjää, niin pimeää, että saan\npinnistää näköäni, ennenkuin eroitan koivikon piilossa olevia pikku\nrakennuksia. Tuntuu kuin tahtoisivat ne tahallaan kätkeytyä minun\nsilmiltäni. Minne lienee heinätkin viety, ei ole suovaa eikä mitään\ntyhjäksi ryöstetyllä niityllä. Nähtävästi ne on viety pihalatoon, mutta\ntyperästi ne siinä tekivät, hyvin typerästi. Olisivat laittaneet tuohon\nkeskelle niittyä pieleksen, niin ei olisi näyttänyt läheskään näin\nautiolta. Mutta eipäs vain Kaisukaan ole sitä huomannut... jos Kaisun\nsanaa kysyttäneenkään näissä asioissa.\n\nHopeasaaren Hilmaa en ole tavannut sen jälkeen. Seuraavana päivänä\nunohdun kuitenkin lautalle tavallista kauemmaksi. Reppuani kaivellessa\ntuli käsiini tukku rypistyneitä käsikirjoituksia ja niitä minä nyt\ntarkastelen, Siinä on olevinaan romaanin alku, olen siitä jo puhunut\nkustantajallekin ja saanut eturahoja. Minun piti kesän aikana\nkirjoittaa tämä romaani valmiiksi, mutta olen koko homman tähän päivään\nasti unohtanut.\n\nKun nyt tarkastelen näitä lehtiä, niin tuntuu minusta koko\nkeskentekoisen kirjani aihe niin kaukaiselta ja unohtuneelta, menneen\nsivistyskauden muinaismuistolta, mutta aivan mielenkiinnottomalta\nmuinaismuistolta. Paperi on pahoin kellastunut ja yhtä kellastunut ja\nväljähtänyt on sisältökin, ja tällaista minä olen yritellyt oikein\nvakavissani. Jopas on, jopas on erehdytty, kummalliset päähänpistot\nne näyttivätkin mielenkiintoisilta siellä näivettyneen sivistyskauden\nsilmälaseilla katseltuna. Mutta olipa onni, että jäi alkuunsa tämä\ntekele, hävetä olisin saanut minä alkuaikojen oloihin siirtynyt mies\ntätä tuotettani. Ja mitähän, jos tämä olisi joutunut vielä Kaisun,\nminun ruskeasilmän tyttöni käsiin. Mitähän Kaisu, terve ja voimakas\nluonnonlapsi olisikaan tästä ajatellut.\n\nMinä unohdun istumaan kellastuneet paperit käsissäni ja siitä tapasi\nminut Hilma. Hän kurkistaa majan ovelta, tervehtii hiukan arasti\nhymyillen ja jää siihen ovelle hetkiseksi juttelemaan. Vihdoin hän\ntiedustaa, saisiko hän sytyttää tulen valmiiksi, jos me aioimme ruveta\nruokaa laittamaan.\n\n— Sytytä vain tuli ja minullapa onkin täällä mainioita sytykkeitä. Saat\nnähdä, että ne leimahtavat vähän iloisesti!\n\nMinä konttaan majasta paperit käsissäni, istahdan tulisijan ääreen\nja Hilman rikitellessä valkeaa alan tunkea siihen yksin lehdin\nkellastuneita käsikirjoituksiani. Hilma ottaa yhden lehden käteensä,\nennenkuin se on ennättänyt tulta ottaa, tarkastelee sitä uteliaana\nja alkaa kysellä, mitä papereja nämä olivat. Enhän minä vain mitään\ntärkeitä papereja polttanut.\n\n— Eivät nämä ole niin erikoisen tärkeitä, nauroin minä. — Tässä menee\nvain tulen ruuaksi muuan romaanikirja, melkein valmiiksi kirjoitettu\nja jo puolittain myöty ja syötykin. Eikä niinkään huono romaanikirja,\nmoni tyttölapsi siellä suuressa maailmassa olisi varmaan tätä sydäntään\npidellen ja huokaillen lueskellut. Tästä piti näetkös tulla oikein\nsellainen hieno salonkiromaani, mutta nyt se taitaa jäädä ilmestymättä.\nKas näin, annetaanpas hiukan enemmän, näkyy mielistyneen Panun poika\nminun henkeni tuotteisiin.\n\nMinä heitän kokonaisen tukun lehtiä tuleen. Hilma tempaa ne\nsäikähtyneenä pois.\n\n— Hyvä jumala, ethän vain kaikkia aio polttaa. Niin paljon valmiiksi\nkirjoitettua kirjaa!\n\n— Anna sen vain palaa, elä yhtään sääli! Minä ryöstän lehdet Hilman\nkädestä ja tungen ne uudestaan valkeaan. Hilma katsoo minuun melkein\nsäikähtyneenä, minä lohdutan häntä:\n\n— Ei tämä mitään, joutavia kellastuneita papereja säälimään. Tämä\nromaani oli kellastunut jo ennen syntymistään, on paljon parempi, että\nse saa näin ajoissa iloisen hautauksen.\n\n— Mutta meneehän siinä niin paljon työtä hukkaan, vaikeroi Hilma.\n\n— Mitä tämä nyt, parin kuukauden työ. Se on vähäpätöinen harhaisku,\nelämässä sattuu paljon, paljon pahempia harhaiskuja, joiden jälkiä ei\nhävitetäkään näin helposti. Katsos Hilma, nämä häviävät tuossa paikassa\nolemattomiin ja vielä saadaan niiden hinnalla kalakeitto iloisesti\nkiehumaan.\n\nHilma ei virka enää mitään, katselee vain palavia papereja, silmät\ntäynnä kyyneliä. Välistä hän vilkaisee salavihkaa minuun, melkein\npelokkaasti.\n\nSinä iltana minä läksin taas Hilmaa saattamaan. Me kävelemme\nrinnastusten hämärtyvää metsäpolkua, minä ojennan hänelle käteni\nrapakkojen yli harpatessa. Pitkään aikaan me emme puhuneet mitään,\nvihdoin kysyy Hilma arasti, olinko minä tavannut Kaisua.\n\n— En ole tavannut, naurahdan minä, — on sattunut olemaan kova onni.\nSinä ainoana päivänä, jolloin olisin kenties voinut tavata häntä, olin\ntoisessa seurassa. Niin mukavasti voi välistä sattua!\n\nMinä nauroin ääneen. Hilma katselee syrjään, mutta näenhän minä\nhämärässäkin, miten veri on karahtanut hänen poskilleen. Kun ei\nvain hänen silmiinsä olisi taasen kohonnut kyyneleitä, minä koetan\nystävällisesti lohdutella:\n\n— Ei siitä niin väliäkään, jos ei ole satuttu tapaamaan. Luultavasti on\nsiten kaikkein parasta, ja sitäpaitsi tiedäthän sinäkin, Kaisulla on\ntätä nykyä niin paljon muutakin tekemistä. Kun näet pitää olla suuren\nheinämiesjoukon emäntänä, niin siinähän sitä on huolta aivan tarpeeksi.\n\nHilman aitan ovella seisomme taasen hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin\nojentaa Hilma kätensä hyvästiksi ja sanoo tuskin kuuluvasti:\n\n— Sinä olet varmaan minulle suuttunut!\n\n— Ei Hilma, sinä erehdyt! Jos minä olen kenelle suuttunut, niin olen\nvain itselleni. Minä tahtoisin vielä jatkaa, mutta en saa mitään\nsanotuksi. Pitelen vain Hilman kättä, kunnes hän vetää sen arasti pois\nja kuiskaa nopeasti:\n\n— Kiitos saattamisesta!\n\nHän alkoi hätäisesti sovitella avainta lukkoon. Minusta hänen kätensä\nnäyttävät vapisevan eikä hän koko aikana kertaakaan katsahtanut\nminuun. Minä seison kuin paikalleni kiinni naulittuna, en saa kättäni\nliikautetuksi auttaakseni Hilmaa. Minä tahtoisin puhuakin hänelle,\nsanoa että hän jäisi vielä vähäksi aikaa, mutta kun ovi lopulta\navautuu, sanonkin vain:\n\n— Joko sinä menet Hilma?\n\nHilma kääntyy ovessa, hänen poskensa ovat aivan kalpeat ja silmät\ntäynnä kyyneliä.\n\n— Mitäpäs minä muutakaan, kuiskaa hän epävarmasti.\n\n— No niin, kenties onkin niin parasta. Kiitos sinulle Hilma ja hyvää\nyötä!\n\n— Hyvää yötä!\n\nOvi painui äänettömästi kiinni. Kuin sumun läpi välähti minun\naivoissani, ettei sitä pantu hakaan. Kaikki oli siis oikeastaan vielä\nratkaisematta, Hilma odotti vielä jotakin. En tiedä miten kauan olisin\nsiinä seisonut, mutta silloin kuului aivan läheltä pellolta ruisrääkän\nääni. Minä havahduin ja katsahdin ympärilleni, näin sakenevassa\nhämärässä rakennukset, korkean kaivon vintin, siinä aivan lähellä\nolevan heinähaasian. Ne kaikki näyttivät niin oudoilta, kuin olisivat\npimeässä tarkastelleet minua epäluuloisesti.\n\n— Onpas tosiaan jouduttu vieraille vesille! naurahdan minä ja poistun\nnopeasti halkopinojen ohitse. Siitä painun pimeälle metsätielle.\n\n\n\n\nXI\n\n\nSeuraavana sunnuntaina oli Kiviharjussa jumalanpalvelus.\n\nParina edellisenä päivänä oli käynyt ukonilmoja, jotka olivat\npuhdistaneet ilmakehän pitkien helleviikkojen aikana kertyneistä\npalosavuista. Kuulaan kirkas oli lämmin elokuun sunnuntaiaamu, metsien\nvehreyden keskeltä paistoivat rantavaarojen pienet viljapellot\njo puolikypsinä, kellanvivahteisina. Pian tuleentuu kaunis\njumalanvilja Koitereen ympäristön korkeilla päivärinteillä, tuskin\non keräilemällä tapahtuva heinänteko pienissä niittynotkelmissa\nennätetty lopettaa, kun, on jo kiireimmän kaupalla riennettävä sirppi\nkädessä pellolle. Muuten varisee rutosti kypsynyt jyvä täyteläisenä\nnuokkuvasta tähkäpäästä ja viikkokausien vaivannäkö jää silloin\nhuonosti palkituksi. Vaan kun on joutuisa, niin on palkintokin hyvä,\nraskasjyväisen sadon antavat nämä ylävien maiden kiviperäiseen multaan\nmuokatut peltotilkut.\n\nTänä heinänteon ja elonkorjuun välisenä aikana pidetään Koitereen\ntakaisissa kylissä tavallisesti jumalanpalvelus. Kirkkomatka\nIlomantsin pokostalle on tältä kaukaiselta perukalta liian pitkä,\nviisi-kuusikymmentä kilometriä, ja se matka on sen lisäksi kesän\naikaan kovin monimutkainen ja vaivaloinen. Pitäisi kulkea pitkiä\nhuonoja kiertoteitä suuren Koitereen ympäri, tai sitten soutaa parin\npeninkulman alkutaival veneellä ja loppumatkaksi pitäisi lainata\najopelit onnellisemmassa asemassa olevista toisen rannan kylistä.\nNiin jäävätkin kirkkomatkat talviseen aikaan, mutta kesällä saapuu\nsielunpaimen kerran tai pari kaukaisia seurakuntalaisiaan tervehtimään.\nSilloin on yleinen ripilläkäynti, silloin kastetaan lapsia, joskus\nkaukaisimmilla perukoilla ruumiitakin siunataan väliaikaiseen hautaan.\n\nSe on suuri tapahtuma siis, papin saapuminen näille takamaille. Ja\nsuuri kunnia on se myös sille talolle, jossa jumalanpalvelus silloin\npidetään.\n\nTällä kertaa oli tämä kunnia langennut Kiviharjun keisarin talon osalle\nja se ei joutunutkaan silloin väärään paikkaan. Olihan keisarin talo\njo melkein puolimatkassa taivaan portille noustessa, sieltä muita\nkorkeamman vaaransa laelta se näkyä kellotti kauas joka suunnalle, niin\nettä hyvin sinne jumalanpalvelukseen saapuva rahvas keltään kyselemättä\ntien osasi.\n\nJo varhaisesta aamusta alkaen näkyy vesillä runsaasti liikkeellä\nveneitä. Kun käy vireä tuulenhenki, on moniin veneisiin airomiesten\navuksi nostettu koivuinen purjepuu ja siellä purjepuun vehreiden\nlehvien alla istuu Sunnuntaipukuista juhlakansaa kaikki paikat täpäten\ntäynnä. Kaikki on tänä päivänä otettu mukaan, vaivaiset vanhukset ja\npienet lapsetkin. Useat rantakylien taloista ovat varmaan jääneet aivan\nautioiksi, elo- ja vaateaitat on vain lukittu ja asuinrakennuksen\nlukottomalle ulko-ovelle on pistetty pönkkäpuu. Ja niin sai talo tänä\nrauhan sunnuntaina jäädä jumalan huomaan, ei varkaitakaan pelätty.\n\nMutta niin se onkin, ettei tällaisena päivänä monesti tapahdu mitään\nvarkauksia eikä muita tihutöitä. Jos varas pahoissa aikeissa hiipii\nmetsän peitosta tällaisen autioksi jätetyn talon pihamaalle, niin\nvoi käydä sillä tavoin, että sen pihamaan ja koko ihmisettömän talon\ntäyttävä hiljainen sunnuntairauha saa hiipijän hetkiseksi muihin\najatuksiin. Se voi esimerkiksi unohtua katselemaan siinä sipuli- ja\ntupakkipenkkien ääressä raaputtelevia kanoja, ja siinäpä se onkin hyvä\nalku ajattelemiselle. Siitä voi lähteä muistoja vilisemään niinkuin\npunaista lankaa, tulee mieleen pieni kotimökki, jonka pihamaalla hän\nkerran lapsosena tepasteli, ja sielläkin oli tuollainen penkkejä\nraaputteleva kana ja oli siellä paljon muutakin, joka kaikki nyt taas\njostakin salaisesta kätköstään sukeltaa mieleen niin ilmielävänä.\nJa silloin hän säikähtää pahoja aikeitaan, silmäilee vielä kerran\nhämillään ympärilleen ja hiipii pois aution talon pihamaalta. Niin\nvoi käydä tällaisena kesäisenä sunnuntaipäivänä, sellainen hiljainen\njumalan rauha suojelee hyvin ihmisetöntä taloa.\n\nMekin hankkiudumme jo aamusta alkaen jumalanpalvelukseen lähtemään.\nHilpas ei ollut lautalla, hän oli jo pari päivää sitten lähtenyt sitä\nvarakasta naissukulaistaan taivuttelemaan ja sillä matkallaan hän\nsaattoi viipyäkin hyvän aikaa. Mutta me muut varustaudumme parhaaseen\npyhäasuun, parrat puhdistetaan huolellisesti Aapelin puukkoveitsellä,\njota välistä käytettiin kalojen ruokkoamiseenkin, mutta joka siitä\nhuolimatta oli mainiossa terässä. Korkeintaan muutamia haavoja se\nveteli miesten kiiltäviksi hangattuihin leukapieliin, mutta sehän nyt\nei ollut vahinko eikä mikään.\n\nKiviharjun rannassa oli tuhottomasti jumalanpalvelukseen saapuneen\nkansanpaljouden veneitä ja olipa siellä väkeä Kiviharjun pihamaallakin.\nKoko tilava pihamaa oli täpäten täynnä juhlakansaa ja papin pöytä\noli siellä aittarakennuksen vieressä suurten pihakoivujen ja\npihlajapehkojen siimeksessä. Nämä lehtevät puut antoivat suojaavaa\nvarjoa myös ensimäiselle nurmikolle asetetulle penkkiriville ja\nsiellä aivan ensimäisellä penkillä näkyi Kiviharjun keisari istuvan\nperheineen. Siellä he olivat ylimmällä kunniasijalla niinkuin asiaan\nkuului, siellä oli valju ja sairasteleva emäntä, jota Helvi ja Annikki\nhellästi tukivat kahden puolen, ja siellä istui Kaisukin isänsä\nrinnalla, istui totisen hartaana ja näkyi pitävän silmällä kahta\npienempää siskoaan, jotka olivat muun lapsilauman mukana painuneet\nnurmikolle aivan papin eteen.\n\nOn paljon mieltäylentävää tällaisessa luojan vapaan taivaan alla\ntapahtuvassa juhlahartaudessa. Minua eivät milloinkaan ole erikoisesti\nmiellyttäneet meikäläiset kirkot, joiden sisustus muutamia harvoja\npoikkeuksia lukuunottamatta on kerrassaan liian alastonta ja\naskeettista, omansa tuomaan mieleen vain ahdistavaa ikävää. Jo lapsena\ntunsin minä tuollaista mielenahdistusta kirkossa ollessani, mitä varten\npiti sen alttarin yläpuolella riippuvan Kristus-kuvan välttämättä olla\nniin surkean näköinen. Paljon enemmän minua miellytti siinä ristin\njuurella oleva Maria Mataleena, jonka täyteläinen naisellisuus ja\nlempeät silmät hyvin sopivat edustamaan suurta rakkautta.\n\nNäistä häiritsevistä mielikuvista en sitten myöhemminkään ole kirkossa\nkäydessäni päässyt vapautumaan, mutta jumalan aurinkoisen taivaan alla\nei ole mitään sellaista häiritsevää. Ja eiköhän liekin niin, että\nkauniin luonnon keskellä se ihmisten hartaus on vasta taivaan herralle\notollinen.\n\nHyvin pian minä olin paikan löytänyt, josta saatoin mainiosti nähdä\nsinne ensimäiselle penkille asti. Asetuin koivun juurelle, jonka edessä\nistui ja seisoskeli suuri joukko sylilapsiaan piteleviä naisia ja\nkukkeita naimaikäisiä tyttäriä. Ne minua hyvin suojasivat, ensimäiseltä\npenkiltä tuskin olisi saattanut minua huomata, jos ken olisi arvannut\nruveta etsimäänkin.\n\nMutta kukapas siellä arvasikaan, ei ainakaan Soidinsaaren karjamökin\nruskeasilmäinen emäntä. Maahan hän katseli enimmän ajan, vain silloin\ntällöin kohotti kauniit silmänsä pappiin, mutta laski ne sitten jälleen\nalas ja painoi päänsäkin kumaraan. Silloin näin vain hänen komean\npalmikkonsa, joka ulottui alas vyötärölle. Ei sellaista palmikkoa\nollutkaan kellään toisella, ei siinä penkkirivissä eikä muuallakaan.\n\nKaisu näkyi seuraavan hartaustoimitusta hyvin tarkkaavaisesti.\nMinä luulen, että hän silloin tällöin hiukkasen itkeä tihersikin,\nkoska näkyi painavan ruudukkaista nenäliinaa silmilleen, Jos lienee\nmuukin naisväki siinä ympärilläni vetistellyt, en sitä niin tarkoin\npannut merkille. Minä en ylipäänsä kuullut enkä nähnyt paljon mitään\nsiitä, mitä ympärilläni tapahtui. Papin sanat soivat vain epäselvänä\nhuminana korvissani, kuin unessa näin minä edessäni ja ympärilläni\nalas hartauteen painettuja päitä, suuren lapsiparven, joka siinä\npapin edessä nurmikolla kyyhöttäen suurin totisin silmin seurasi tätä\nmenoa, josta se ei vielä paljon ymmärtänyt. Minä näin selvästi vain\nruskeasilmän tyttöni alas painetun pään, näin vain hänen nöyryytensä\nja ihanat ajatukset täyttivät sydämeni. Kukapa mies ei tuntisikaan\nliikuttavaa hellyyttä, kun näkee rakastamansa naisen painavan päänsä\njumalan kasvojen edessä, sillä se nöyryys, se puhuu sydämen suuresta\nrakkaudesta.\n\nMinä kuulin ympärilläni olevista naisista jonkun kuiskaavan toiselle:\n\n— Jopahan on Kiviharjun vallaton tytärkin tullut katumukseen.\n\nJa siihen toinen supisi päätään nyökytellen:\n\n— Niin näkyy, niin näkyy, kun se katumus sitten vain lähtisi oikealta\npohjalta.\n\nMinä halusin heille supista vastaan, että olkaa huoletta, aivan\nhuoletta. Se pohja oli oikea ja pitävä, sillä minäpä tiesin, mikä se\npohja oli. He eivät sitä tietäneet, mutta minä tiesin sen.\n\nJa kun viimeistä kiitosvirttä veisattaessa näin Kaisun kohottavan\nkirkkaat silmänsä ylös, oli minun mielestäni oikein ja kohtuullista,\nettä koko seurakunta yhtyi hartaudella siihen virteen. Vai eikö\nruskeasilmäisen tyttöni sielunrauha olisi ollut yhden kiitosvirren\narvoinen.\n\nPapilla oli vielä monenlaista tekemistä, mutta hän oli väsynyt ja\ntahtoi hiukan levähtää ennen kastetoimituksen alkamista. Olikin niitä\nkastettavia, kokonaisen vuoden sato oli kerätty laajalta alueelta ja\nse ei ollut mikään vähäinen sato. Taivaan siunaus näkyi lepäävän tämän\nharvaan asutun seutukunnan yllä, onnellisina äidit tungeskelivat esille\nkantamuksineen, kummeja huudeltiin ja etsittiin valmiiksi paikalleen,\nkoko rahvasjoukko joutui levottomaan liikkeeseen.\n\nKaisu oli hävinnyt pihamaalta, mutta Annikki järjesteli siihen puiden\nsiimekseen papille ja muille valiovieraille kahvipöytää. Kesken\ntämän työnsä hän sattui minut huomaamaan, pyörähti tervehtimään ja\nalkoi udella, että eikös sieltä meidän lautalta muita ollutkaan\nhartausmenoissa. Nähtävästi Annikin levottomassa mielessä pyöri se\nHilpaksen matka, varmaan Annikkikin oli äsken vähän itkeskellyt ja\nhuokaillut sen puolesta, että Hilpas onnistuisi pehmittämään sen\nvarakkaan naissukulaisensa sydämen.\n\nAnnikki sai minut houkutelluksi siihen vieressä olevaan tyttärien\nyhteiseen aittaan kahvia odottamaan. Mutta katua sain sinne menoani,\nsillä kenenpä tapasinkaan siellä ensimäiseksi? En ketään muuta kuin sen\nKaisun kaukaisen serkkumiehen, jonka luulin jo ikipäiviksi hävinneen\nnäiltä mailta. Kaisu itse ei sillä hetkellä ollutkaan aitassa, se\nserkkumies vain sisarineen ja Kaisun Helvi sisko. Ja sitten oli\nHopeasaaren Hilma myöskin siellä. Hän tuli minut tavatessaan hyvin\nhämilleen, sillä me emme olleet nähneet toisiamme sen jälkeen, kun\nsiellä hänen aittansa ovella erosimme.\n\nJa sitten ilmestyi Kaisu aitan ovelle ja hämilleen hänkin tuli, tuskin\ntervehtiessään katsahtikaan minuun. Mutta se Kaisun serkkumies,\nsepä ei tullutkaan hämilleen, itsetietoisesti ja nenäkkäästi hän\nalkoi tiedustella, mitenkäs se minun kaupunkilaisen aika oli\nkulunut malmilautalla. Hän tuntui erikoisesti korostavan sanaa\n\"kaupunkilainen\", nauroi sitten ja selitti, että jo minä olin todella\nhiukkasen päivettynyt, jo sen verran, että olisi saattanut melkein\nerehtyä, jollei olisi tietänyt mistä minä olin kotoisin.\n\nOli selvää, että näissä nenäkkäissä sanoissa piili joku tarkoitus,\nKaisun serkkumies vainusi minussa kilpailijaa. Minä vilkaisin Kaisuun,\nhänen näkyi olevan hyvin vaikea pysyä alallaan.\n\nMutta se mies ei ollut mitään huomaavinaan, alkoi vain naureskellen\nkertoa, että hän oli minut huomannut jo saarnan aikana. Hän oli\nsisarineen istunut melkein minun vieressäni, mutta minäpäs vain en\nollut heitä huomannut, mitä lienen muuta katsellut koko ajan niin\ntarkasti, yhtä ainutta kertaa päätäni kääntämättä.\n\nPoika nauroi jälleen, ja silloin minun sisuni kuohahti. Minä selitin\nkuivasti, etten todellakaan ollut häntä jumalanpalveluksen aikana\nsattunut huomaamaan, mutta vielähän tässä nytkin hyvin ehdittiin\ntuttavuus uudistaa.\n\nKaisu nousi äkisti ja häkelsi jotakin, että hänen piti mennä auttamaan\nkahvin valmisteluissa. Aitassa tuli vähitellen painostava hiljaisuus,\nvihdoin pujahti Hilmakin ulos ja hänen perästään läksin minä.\n\nMiten harmistuneena, sydän täynnä pahoja epäluuloja minä läksinkään,\nmiten tarkoin oli särkynyt se ihana tunnelma, johon olin tuudittautunut\nhartausmenojen aikana. Ah, minun kauniit kuvitelmani, mihin ne olivat\njoutuneet, miten arkipäiväiseen todellisuuteen minä olin äkkiä\npudonnut. Niin, tämä naurettava arkipäiväisyys, se minua juuri enimmän\nharmitti. Mitä minulla oli enää täällä tekemistä, tässä seurassa? Että\nKaisu sallikin typerän serkkumiehensä tuolla tavoin, ja minä kun olin\najatellut Kaisusta niin toista, niin kokonaan toista. Oli tuskallista\ntällä tavoin erehtyä, pois täältä piti paeta viipymättä.\n\nMutta enpäs vain päässyt pakenemaan, aitasta ulos tultuani olin\nvähällä törmätä yhteen Hiislahden Huurinaisen kanssa. Huurinaisella\nolivat leveässä vanavedessään valkolakkinen Aili ja Lotta tyttönen ja\nHuurinainen julisti ensi sanoikseen, että nytpäs en enää pääsisi heidän\nkäsistään karkuun pujahtamaan. Juuri minua etsimässä he olivatkin,\nolivat saaneet Annikilta kuulla, että minä täällä tyttöjen aitassa\npiileskelin ja nyt he veisivät minut mukanaan. Niin oli jo kotoa\nlähtiessä päätetty eikä siinä auttanut ruveta vastaan hangoittelemaan.\n\nVai niin, vai olivat he sillä tavoin kotoa lähtiessään päättäneet.\nTodellakin! Ja samassa hengenvedossa minä jo julistan, että olin valmis\nhetkeäkään viivyttelemättä heitä seuraamaan, niin, oikeastaan minä\nolin jo hiukan odotellut tätä tilaisuutta. En tiedä, miten minusta\ntällä hetkellä heidän ystävällinen vierasvaraisuutensa tuntuikin niin\nhoukuttelevalta, suorastaan onnelliselta käänteeltä. Kun tarkemmin\nasiaa ajattelin, niin minulla olikin ollut jo pitemmän aikaa näillä\nvesillä ikävä, kuolettavan ikävä, minä kaipasin todella vaihtelua ja\nsiellähän oli mieluisaa vaihtelua tarjolla.\n\nMinä vilkaisen Ailiin ja enkös vain huomaa hänen jo hiukkasen\npäivettyneen ja muutenkin reipastuneen. Se oli mieluisa huomio, hyvin\nmieluisa minulle. Vaan mitäpäs nyt yksinään Ailista, olihan siellä myös\ntuo herttainen Lotta tyttönen ja kaiken kruununa itse Huurinainen,\nmainio mies, ja virkistävät keskustelut tieteellisistä asioista.\nNiin että missäs mies olisi viihtynyt, jollei siellä. Joutavia tässä\nharmittelemaan!\n\nMe joudumme kaikki siihen kahvipöydän ääreen. Siinä oli Kaisukin\nkahvia tarjoilemassa ja minä luulen huomanneeni, että hänen kätensä\nhiukkasen vapisi Ailille ja Lotalle kahvikupposta ojentaessa. Ja\nLotta lörpöttelee minulle, että hepä olivat jo laittaneet sen entisen\nhuoneenkin siellä ylhäällä valmiiksi minua varten kuntoon. Ja Aili oli\njo tänä aamuna vienyt sinne kukkiakin, hyvin kauniita kukkia.\n\n— Eläpäs nyt joutavia! toruu Aili vahvasti punastuen.\n\nMinä sanon Lotalle, että viipyisinkin nyt siellä heillä hyvän aikaa.\nMitä varten minä sen sanoin siinä aivan kaikkien kuullen. Eihän sen\nsanominen olisi ollut niin tuiki tarpeellista, mutta ihminen sanoo\nvälistä tahtomattaan sellaista, joka voi tuntua jostakin toisesta hyvin\ntuskalliselta.\n\nKun me lähtiessämme hyvästelimme Kiviharjun väkeä, huomasin minä Kaisun\nvetäytyvän kaikkein takimmaiseksi. Ja kättään ojentaessaan hän painoi\npäänsä alas.\n\nJa yhtäkkiä minusta tuntui pahalta lähteä sillä tavoin. Aivan kuin\nolisin menettänyt jo kesän ja kaikki, kun läksin pois näiltä vesiltä.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKun on kauniina elokuun sunnuntaina tehnyt pitkän purjehdusmatkan\nKoitereen vesillä, ei sitä ikinään unohda. Meillä oli juuri sellainen\nihana matka, tuulta parahiksi sen verran, että se hyvin veti ilman\nairomiesten apua. \"Aallotar\", jonka minä olin ottanut mukaan\npaluumatkaani varten, tuli kauniisti kelluen Huurinaisen suuren\nviislaidan vanavedessä. Soutajiksi varatut Huurinaisen naapurimiehet\nrallattelivat joutilaina kokkateljolla, Huurinainen itse hoiteli\ntottuneesti peräsintä, minä purjenuoria ja Aili ja Lotta livertelivät\niloisina siinä purjepuun alla. Aili oli riisunut pois valkoisen\nlakkinsa, jottei silloin tällöin häilähtävä purje pyyhkäiseisi sitä\nmukaansa. Tuuli sai näin aivan vapaasti pöyhiä hänen tukkaansa, joka\noli harvinaisen vaalea ja kihartui somasti ohimoilla. Kun kauemmin\nkatselin sitä tukkaa, tulin vähitellen vakuutetuksi, ettei se ollut\nensinkään hullumman näköinen. Se sopi mainiosti Ailin kasvojen väriin,\njoka oli muuttunut entisestään paljon terveemmäksi ja reippaammaksi.\n\nAili ja Lotta kertoilivat kilpaa niistä ihmeellisistä löytöretkistä,\njoita he olivat tehneet metsiin. Niin, Aili ei nyt enää pelännyt\nmetsässä käärmeitä, jo olivat he käyneet etsimässä teirenpoikueitakin,\njoista minä silloin viime kerralla olin puhunut. Ja olivat he jo\npari kertaa olleet malminnostajana lautallakin. Niitä olikin nykyään\nuseampia lauttueita siellä heidän lähettyvillään, ja tottahan minäkin\nheidän kanssansa lähtisin niitä tervehtimään, kun itsekin kuuluin\nsiihen samaan joukkoon. Tietysti minä lupasin lähteä, sitä varten\nminä olin ottanutkin \"Aallottaren\" mukaan, että sillä tehtäisiin\npitkiä soutumatkoja, ja sittenpä he vasta saisivatkin nähdä, miten\noivallinen minun veneeni oli. Ei se heidän veneensä ollut mitään minun\n\"Aallottareni\" rinnalla.\n\nMe sivuutimme matkalla monta malminnostajain lauttaa, huutelimme\nheille ohimennessä tervehdyksiämme. Muitakin vesillä liikkujia\ntapasimme runsaasti, tänä kauniina elokuun sunnuntaina oli Koitereella\nharvinaisen vilkas liike. Kaikki oli kaunis päivä houkutellut\nvenematkoille, jossakin Kivilahden puolella kuului olevan häät ja\nvarsinkin sinne päin oli runsaasti menijöitä. Peninkulmaisten taipalien\ntakaa, Koitereen toiselta puolelta oli lähtenyt venekuntia täynnä\nilakoivaa nuorisoa.\n\nNäimmepä muutamassa leveässä salmessa lähellä Hiislahtea vielä\nharvinaisemmankin ihmeen: komea hirviperhe, emo ja kaksi puolikasvuista\npoikaa siellä uida viiletti saaresta mantereelle. Kauniina näkyvät\nvehmaat saaret ne houkuttelevat välistä tämän Koitereen ympäristöllä\nniin runsaslukuisena esiintyvän jalon otuksen tällaisille\nlöytöretkille, ja kenties oli tämäkin perhekunta sillä tavoin, saaresta\nsaareen uiden, retkeillyt yli koko Koitereen.\n\nAili ja Lotta seurasivat ihastuneina hirvien matkaa ja komeapa olikin\nse näky, kun nämä uljaat otuksen päät korkealla vedestä hyvää vauhtia\naaltoja halkoen pyyhkäisivät melkein meidän veneemme editse. Hyvin\nsiinä taival katkesi, sievoista kyytiä olisi venemies saanut soutaa\nperässä pysytelläkseen. Viimeiksi näimme nämä vesille uskaltautuneet\nkomeat metsien otukset, kun ne kahlaten nousivat rantamatalalle,\npuisteleutuivat siinä pitkät koivet huojahdellen ja sitten nopeasti\nkatosivat sakean rantametsän suojaavaan syliin.\n\nHuurinaisella oli varattu minulle todellakin ihanat olot ja sattui\nvielä niin mainiosti, että juuri siellä ollessani tulivat elokuun\nensimäiset kuutamoillat. Hyvin minun olisi siis pitänyt siellä viihtyä\nja kuitenkin valtasi mieleni jo ensimäisinä päivinä kumma levottomuus.\nMinä ikävöin takaisin omille vesilleni, omalle malmilautalleni vanhan\nAapelin ja pelimannin seuraan. En oikein tiedä, mitä lienenkään\nikävöinyt, mutta aivan ventovieraalta tuntui minusta koko Hiislahden\nympäristö, vaikka se on aivan yhtä kaunista kuin siellä Kiviharjun ja\nLiuskavaaran seuduillakin.\n\nHuurinainenkin huomasi pian levottomuuteni. Hänellä oli kokonainen\nkoskematon laatikollinen sitä tavaraa, jonka ääressä tavallisesti\ntieteellisistä asioista puhutaan. Mutta se laatikko jäikin melkein\nniinikään koskemattomaksi, minusta ei oikein ollut Huurinaisen\npuhekumppaniksi, ja Huurinainen on sitä lajia mies, ettei hän yksinään\nosaa tieteistä puhua. Hän kyllästyi minuun jo toisena iltana ja alkoi\nmurista, ettei hän ollut kutsunut minua luokseen Koitereen vettä\njuomaan. Sitä kun minä sain aivan tarpeeksi oman lauttani vierestä, ei\nsitä varten tarvinnut peninkulmien päähän soutaa.\n\n— Mutta Koitereen vesi on hyvin terveellistä. Vesi yleensäkin on hyvin\nterveellistä juomaa ja Koitereen vesi aivan erittäin. Siinä on näet\nniin perhanasti rauta-aineen puolta, niinkuin meidän Aapeli sanoo. Ja\nse rauta-aineen puoli, se se juuri antaa miehelle luontoa.\n\n— Eläpäs haastele roskaa, murahti Huurinainen. — Sinusta on hävinnyt\nrauta-aineen puoli ja muu luonto aivan olemattomiin. Ei sinusta näy\nenää olevan tieteistä puhumaan, saat mennä hameväen pariin.\n\nJa niin jätti Huurinainen minut hameväen pariin. Itse hän seuraavana\npäivänä hävisikin kokonaan näyttämöltä, selitti että hänellä oli\nmuutamia tärkeitä metsäasioita Enon puolella ja sinne hänen piti nyt\nlähteä.\n\nAililta minä sain suurena salaisuutena kuulla, että taisi Huurinaisella\nsiellä Enon puolella olla hiukan muitakin kuin metsäasioita.\nHuurinainen oli leskimies, ja Aili kuiskutteli hiukan punastellen,\nettä siellä jossakin Enon kirkolla päin huhuiltiin hänellä olevan\nuuden mielitietyn. Joka toinen viikko Huurinainen kuului sinne matkoja\ntekevän ja saattoi käydä niin, että vielä tänä syksynä pidettäisiin\nHiislahdella komeat häät, Huurinainen toisi uuden ehtoisan emännän\nuljaaseen taloonsa.\n\nAhaa, siinäpä sitä oltiinkin, Huurinaisen itsensä mieli paloi hameväen\npariin ja minut oli hän tänne houkutellut vain kotimieheksi, jottei\nAilille ja Lotta tyttöselle tulisi kahdeltaan kovin ikävä. Ovela\nveijari tosiaan se komeapartainen, iloluontoinen Karjalan priha, mutta\npitihän minun alistua kohtalooni ja olla kotimiehenä.\n\nMe teimme tyttöjen kanssa ahkerasti \"Aallottarella\" souturetkiä,\nkoetimme hiukan kalastellakin ja käväisimme monta kertaa muutamalla\nmalmilautalla, joka oli aivan siinä Hiislahden suulla parin pikku\nsaaren rantoja puhdistamassa. Tämän lautan miehet kertoivat olleensa\nmelkein koko kesän sieltä kauempaa selältä näkyvien saarien luona\nja kuului sinne vieläkin jääneen toinen lauttue. Reippaita poikia\nkuuluivat olevankin kaikki ne sinne selkävesille jääneet, olisi meidän\nkannattanut käväistä kerran niitäkin tervehtimässä.\n\nMuutamana kauniina kuutamoiltana me Ailin kanssa sitten lähdettiinkin\nsinne. Olimme silloin siinä lahden suulla \"Aallottarella\" soutelemassa\nja huomasimme sieltä kaukaa saaren selällisen rannalta pienen\nnuotiotulen tuikkavan. Aili alkoi udella, että mikähän se tuli mahtoi\nolla, näkyi sieltä niin houkuttelevan salaperäisenä, niinkuin mikähän\nsatujen virvatuli. Minä selitin, että luultavasti se oli juuri niiden\nmalmimiesten nuotiotuli.\n\n— Voi, uskaltaisikohan sinne mennä hiukan lähemmäs katsomaan? puhui\nAili melkein kuiskaten.\n\n— Mikähän siinä, jottei uskaltaisi, soudetaan vain perille asti.\n\nAh, sepä olisi!\n\nAilin ääni vapisi. Luultavasti ensimäisen kerran tarttui Koitereen\nyön salaperäinen lumo häneen ja nyt oli tulossa oikea seikkailu.\nMinun hiljaa soutaessani hän kertoi, että jo hänen monta kertaa oli\ntehnyt niin mieli tuonne saariin selällisiin lähtemään, mutta kun nuo\nmalmimiehet näyttivät hiukan villeiltä.\n\n— Eivät ne puraisematta niele! nauroin minä.\n\n— Ja oikeastaan, sitä samaa joukkoahan minäkin olen, niin jospa minä\ntänä yönä tekisinkin sinulle sen, jota pelkäät niiden villien miesten\ntekevän. Minä näetkös olen myöskin jo hiukan villiintynyt, saanut\nsellaisia ryövärin tapoja.\n\nEnhän minä mitään sellaista tekisi, naurahti Aili. Mutta hänen\näänessään ja naurahduksessaankin oli vavahdus, hänen sydämensä värisi\njännittävän seikkailun odotuksesta.\n\nNuotiotulella oli todellakin malminnostajia. Olivat vaihteen vuoksi\nnousseet lautalta maihin yöksi ja virittäneet siihen rantakallion\nsuojaan oikein kunnollisen rakovalkean. Siinä he häärivät\nillallispuuhissa meidän saapuessamme. He näyttivät siinä loimottavan\nnuotion valossa todella hiukkasen villeiltä, ja minä tunsin miten Aili\nvapisi, kun minä autoin hänet veneestä rannalle.\n\n— Mitäs vieraita sieltä tulee? kuului nuotion äärestä.\n\nOltiinhan vain, vähän niinkuin samaa joukkoa. Ja minä kerroin heille\nterveisiä Aapelin, vanhan ruukinsepän lautalta ja pelimannilta.\nTottahan he tunsivat vanhan Aapelin ja pelimannin?\n\nKukapas ei niitä miehiä olisi tuntenut, hyvin ne tunnettiin. Ja vai\nniin, jotta Aapelin toverejakos minä olinkin.\n\n— Taidat ollakin se kaupunkilainen, joka siellä Aapelin lautalla kuuluu\nmalmirahtia opiskelevan?\n\n— Sama mies.\n\n— Ja sinullapa taitaa olla oikein soma hempukkakin mukanasi. No tyttö,\nmitäs siinä, tule vain lähemmäksi eläkä joutavia kainostele!\n\n— Eikös tämä olekin se Huurinaisen herrasneiti? alkoi toinen\ntunnustella.\n\n— Sama se, tyttö kuin tyttö! Kun olet kerran meikäläisen mukaan\nlähtenyt, niin tule vain tänne istumaan.\n\nJa me istuimme hyvän aikaa siinä nuotiotulella malmimiesten kehässä.\nAilillekin tarjottiin hiilillä paistettua kalaa ja hän kehui sen\nmainiolta maistuvan. Mutta sepä olikin suoraan vedestä siihen hiilille\njoutunut, se ei ollut ehtinyt kitua ja näivettyä, niin että ihmekös\noli, jos se maistui hyvältä. Mielellään sitä hiukan sormiaankin nokesi,\nkun sai syödä sellaista kalaa.\n\nLopuksi ryhtyivät miehet meidän kunniaksemme ampumaan hiilipaukkuja\nsiinä kalliolla. Konsti on hyvin yksinkertainen: syljetään vain\nkalliolle, pannaan siihen syljen päälle hehkuva hiili, varpujen varaan\nhiukkasen koholle; sitten pudotetaan päälle niin suuri kivi, minkä\nmies jaksaa päänsä tasalle kohottaa. Ei se sen ihmeellisempi, mutta\njuhlallisen se antaa jymähdyksen tyynenä ja kuutamoisena elokuun yönä\nKoitereen saarisien selkien keskellä. Ja kaiku kiiriskelee niin kauan,\nettä sen sammumista on ikävä odottaa.\n\nMiehet innostuivat kilpailemaan, kuka saisi ammutuksi kovimman\njymähdyksen; hikipäissään he häärivät siinä kallion ja nuotion väliä.\nKun me sousimme pois rannasta, näyttivät nuo loimottavan nuotion\nheijastuksessa suuria kivilohkareita heittelevät miehet oudoilta.\nTulen loimo suurensi mittasuhteet, sadun jättiläisiksi he muuttuivat,\nmenneiden alkuaikojen uroiksi, jotka pimeänä elokuun yönä nuotionsa\näärestä kuuluttivat mahtiaan ja vapausoikeuksiaan kauas ympäristöönsä.\nJa sieltä kaukaa vastattiin heille, heidän heimoveljiään siellä oli\ntoisilla nuotioilla, yhdessä he julistivat kaikelle maailmalle, että\ntämä tienoo kaikkineen oli heidän omaansa. Vieraan tungettelijan ei\nollut enää hyvä virittää ansaansa näille saloille, laskea verkkoaan\nnäille viljaville vesille.\n\nMinä unohdan aironi vedessä viistämään, kuvittelen olevani yksi\nnoita voimakkaita alkuajan miehiä. Tietysti minä olen yksi heistä ja\nsiellä... siellä Soidinsaaren korkeimman kallion alla, siellä palaa\nminun nuotiotuleni. Ja siellä korkealla kalliolla minä ammun raskaalla\nkivijärkäleellä kaikkein kovimman jymähdyksen, julistan hiljaisena\nelokuun yönä omistusoikeuteni piiriin Soidinsaaren rantavesineen,\nkalankutulahdelmineen, kaikkineen. Sitten laskeudun minä alas nuotiolle\nja siellä majan ovella meheviä kaloja hiilillä paistaen odottaa minua\nhän... ruskeasilmä naiseni, jonka vasta samana päivänä olen löytänyt.\nHänen poskensa hehkuvat nuotion lämmöstä ja kutsuvasti hän minulle\nhymyilee, naisista ihanin, nuori ja voimakas. Nuotion loimossa me\nsyömme yhteisestä kalasta ja sitten menemme nuotiotulen lämmittämään\nmajaan... siellä pehmeällä hukansammalvuoteella me rajussa syleilyssä\notamme toinen toisemme. Ja kuutamo valaa taikavaloaan yli Soidinsaaren\nmetsien, yli liikkumattomien vesien, joiden keskellä me olemme onnemme\nlöytäneet.\n\n— Tämä on ihmeellistä! kuiskaa Aili. — En vielä milloinkaan ole\nkuvitellut tällaista!\n\nMinä havahdun ja kohotan veteen unohtuneet aironi.\n\n— Niin, täällä on kaikki ihmeellistä, eikös olekin! Mutta tulehan\ntänne minun rinnalleni, täältä on mukavampi katsella tuonne nuotiolle.\nJa Aili tuli, vavisten hän painautui minun viereeni. Mutta minä\njatkoin vielä, kerroin hänelle, minkä vuoksi täällä kaikki oli niin\nihmeellistä. Se oli sen vuoksi, että täällä oli elämä väärentämätöntä\nja sellainen elämä oli aina ihmeellistä, siinä oli ihana tenhovoima.\nRakkauskin oli täällä sellaista, mutta sitä ei pitänyt pelätä,\nsillä silloin se särkyi ja menetti lumouksensa. Se muuttui silloin\narkipäiväiseksi eikä siitä kannattanut silloin enää unelmoida.\n\nJa Aili, valkolakkinen kaupunkilaistyttö, antautui vapisten sen\ntenhovoiman valtaan. Hän oli tähän asti melkein pelännyt alkuperäistä\nluontoa ja metsien suuri ihanuus oli ollut hänelle sulettu kirja. Nyt\nse kirja avautui hänelle, hän eli elämänsä ensimäisen ihmeellisen\nyön Koitereen kuutamoisilla vesillä, ja kaukaa saaren rannalta näkyi\nmalmimiesten loimottava nuotiotuli. Mutta minä kuvittelin olevani\nsiellä... Soidinsaaren nuotiolla.\n\nSeuraavana päivänä tuli Hiislahden Huurinainen kotiin. Minä pakenin\nomille vesilleni.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nNe ovat tulleet, Koitereen ensimäiset syyskesän tuulet, ja me olemme\npalanneet lauttoinemme takaisin Hopeasaaren metsien suojaan.\n\nNe ovat tulleet, Koitereen tuulet, ja minä olen ruvennut harrastamaan\nsoutu-urheilua.\n\nAikaisin ne joutuivatkin tänä kesänä, tuuliset ilmat. Kypsyneet\nviljat ovat vielä enimmäkseen leikkaamattomina rantavaarojen pienillä\npeltotieroilla. Metsillä on vielä hedelmää kantavan myöhäiskesän\nkylläinen väri, ei syksyn väri, vaan elonkorjuuajan kypsä väri. Mutta\nilmat ovat koleahkot, taivas pilveilee aamusta iltaan ja rannan pitkät\nkuuset taipuilevat puskupäisen vihurituulen viheltäessä.\n\nJa minä soutu-urheilua harrastan.\n\nAh, ihanaa on siellä kiikkua, Koitereen levottomina vellovilla\nvesillä. Ihanaa on siellä kiikkua kevyellä \"Aallottarellani\" ja hyvin\nterveellistä on tämä kiikkuminen minulle näihin aikoihin; pää vapautuu\njoutavista ajatuksista, kun käsivarret ja hartiat, koko mies saa olla\nyhtämittaisessa työssä ja huomiokyky valppaana.\n\nNiin, niin, huomiokykyä siinä myös vaaditaan, Koitereen aallokko\nparemmanpuoleisen vihurituulen puhaltaessa on täynnä kujeita ja\näkkinäisiä yllätyksiä. Ei se olekaan mitään jokapäiväistä aallokkoa,\nniinkuin aavoilla ja saarettomilla selkävesillä; mikäs konsti\nsemmoisilla venettä hallita. Mutta kun Koitereella, vaaraisten rantojen\nsaartamassa kattilassa, tuuli jo luonnostaan muuttuu pyörteiseksi, ja\nkun nämä pyörteet sitten vielä joutuvat etsimään tietään alituisesti\neteen tulevien saarten monimutkaisista solosista ja sokkeloista,\nniin siinäpä meneekin lopulta kaikki sekaisin. Tuuli puhaltaa\nmonelta suunnalta yhtaikaa, aallot särkyvät ja muuttuvat vauhkoiksi\nkuhilaspäiksi, rynnistelevät toisiaan vastaan niinkuin pillastuneet\nvarsat. Siinä niiden hulmuavien harjojen keskellä kiikkuessa pitää olla\nsilmät auki, muuten voi aaltojen väliseen hautaan pudotessaan saada\nohitse hyppelevästä kuhilaspäästä sellaisen kastelun, että siinä on\naivan tarpeeksi minun \"Aallottareni\" kokoiselle veneelle.\n\nMutta mainio vene on minun pieni \"Aallottareni\" vaahtoavien\nkuhilaspäiden harjoilla keikkumaan. \"Aallotar\" on nyt saanut elävän\nhengen ruumiiseensa, sen elävän hengen, josta Kiviharjun keisari\npuhui, kokenut veneiden tekijä. Ja elävän hengen antaa minullekin tämä\nriehahteleva ja hyppelevä aallokko, täynnä odottamattomia yllätyksiä se\nkuljettaa minua riemutanssissaan, pärskyttää lämmintä vaahtoa ylitseni.\nVälistä lävähtää aurinko pilvien lomasta ja silloin hyppelevät kaikki\nsateenkaaren värit silmissäni, hyppelevät häikäisevinä ja säkenöiden.\nAh, tätä elämän ihanuutta! Mutta annas, kun puskee musta pilven\nmurjake auringon eteen, silloin sateenkaaren ihanat värit häviävät\nja häilähtää kuin kuolinhursti varjo veden yli. Silloin vihaisina\nkuhilaspäät sähisevät, välähtelee viheriää, ilkeät silmät vaahtohyypän\nalta, sähisevät, sähisevät: Varo itseäsi, tässä on hautasi, huimapää!\nMutta eipähän, ei olekaan siinä minun hautani, nopealla ja varmalla\nnykäisyllä keikahtaa minun \"Aallottareni\" ohi, vain ohuen hurstin vettä\nja pisaroivaa vaahtoa ennätti harhaan hypännyt viheriäsilmä ylitseni\nheittää, sen verran jotta vähän vaatteitani kasteli. Minä nauran\nriemuiten: Tapasitkos paholainen, viheriäsilmä vaahtohyyppä! Niin minä\nnauran ja pyyhkäisen pärskähtäneet vaahtopisarat kasvoiltani. Heleijaa,\nelävä henki on minun \"Aallottarellani\"!\n\nHilpas se kuuliaisia jo touhuaa, kosiomatkalle valmisteleikse, mutta\nminä vain soutu-urheilua harrastan. Hilpaksen matka sinne varakkaan\nnaissukulaisensa luo lienee hyvin onnistunut, en ole kysynyt. Minä en\nylipäänsä kysele nykyään mitään Hilpakselta, sillä minulla on näitä\nmuita harrastuksia.\n\nHilpas näyttäisi olevan hyvin halukas kertoilemaan kaikenlaisista\nasioista. Kyselemättäni olen saanut tietää, että se Kaisun serkkumies\non jo hävinnyt omalle maalleen, ja Kaisu kuuluu nykyään olevan yksinään\nSoidinsaaren karjamökillä. Mutta mitäpäs minua liikuttavat Kiviharjun\ntyttärien asiat, minä harrastan ihanaa soutu-urheilua.\n\nMuutamana päivänä, kun olin lähdössä, ilmestyi Hopeasaaren Hilma\nlautalle. Minä istuin jo veneessäni ja huusin hänelle sieltä:\n\n— Tuletko mukaan, Hilma, minä saatan sinut kotiin \"Aallottarella\",\nkierrätän Hopeasaaren ympäri.\n\nHilma kalpeni.\n\n— Mutta siellähän tuulee niin hirveästi.\n\n— Ahaa, sinä pelkäät Hilma, et luota minuun ja \"Aallottareen\"! Sanohan,\nmitä pitäisi minun luvata, jos tulisit mukaan, mitä hyvää pyytäisit?\n\nHilma ei sanonut mitään, vaan tuli mukaan. Minä istutin hänet jalkojeni\njuureen siihen keskelle venettä. Minä selitin, että siinä oli hänen\nparempi istua; perässä voi hän pahasti kastua, mutta siinä ei ollut\nmitään hätää.\n\nJa niin me läksimme kiertämään Hopeasaaren eteläkärjen ympäri. Siellä\nluotojen vaiheilla kävi sievoinen kohina, me saimme monta vesi- ja\nvaahtohurstia ylitsemme. Välistä Hilma hiukan kalpeni, mutta jo...\nseuraavassa tuokiossa hän hymyili ja sanoi, että tämä oli ihanaa.\nMinä käärin takkini hänen hartioilleen, ja niin istui hän siinä minun\njalkojeni juuressa lyhyellä laudanpalasella. Kun välistä minun jalkani\nponnistaessa yritti luiskahtaa, painautui Hilma sitä pitelemään ja minä\nnauroin, ettei hän ollut ensinkään pelkuri tyttö. Hän oli luotu rohkean\npojan naiseksi ja hänen piti saada sellainen lohkea poika ja tehdä\nhänen elämänsä onnelliseksi.\n\nMinä en kääntänytkään venettäni Hopeasaaren päästä kotiin, vaan sousin\nkauas selälle ja siellä me kiikuimme koko iltapäivän. Vuoroin nousimme\nvastatuuleen ja sitten laskimme viistoon myötäiseen, ja Hilma tuli\nvähitellen iloiseksi kuin pieni tyttö, nauroi ja selitti, ettei hän\nikinään ollut uneksinut näin hauskasta veneretkestä.\n\n— Ja kuitenkin sinä pelkäsit lähtiessäsi. Tunnusta pois Hilma, sinä\nhiukkasen pelkäsit!\n\n— No jos silloin vähän, mutta nyt minä jo luotan \"Aallottareen\" ja\nsinuun!\n\nMyöhään me palasimme Hilman kotirantaan ja sinä iltana minä menin\nHilman aittaan. Hilma oli niin iloinen ja onnellinen sen ihanan\nsouturetken jälkeen, en minä voinut ovelta kääntyä.\n\nSeuraavana päivänä tuuli kiihtyi sievoiseksi lounaismyrskyksi. Vanha\nAapeli silloin lähtiessäni varoitti:\n\n— Elähän mene tänään tuolla veneellä. Siellä on nyt leikki pois!\n\nMutta minä nauroin Aapelin varoitukselle ja menin, sillä juuri tänään\nminä kaipasin muuta kuin leikkiä. Voimieni takaa soutaen minä sivuutin\nHopeasaaren viimeiset luodot ja jouduin niin suoraan kaukaa selältä\ntulevaan aallokkoon. Korkealla ne kävivätkin tänä päivänä ja hyvin\nteräväharjaisina; vihuri niitä särki, sivuttain kyntävä vihuri, sen\npuhaltamina ne muuttuivat lyhyiksi toinen toistaan ajaviksi töyryiksi,\njoiden lomissa uhkasi vihurin poimuttelema musta syvänne kuin\npaholaisen kattila. Minä sain monta vesi- ja vaahtohurstia niskaani,\nmutta minä painuin vain kauemmaksi; en huomannutkaan, ennenkuin olin\njoutunut Soidinsaaren pohjoispään kohdalle.\n\nSiinä pitkin rantaa kulkevien luotojen ulkopuolella kävi ankara\nvasta-aallokko ja sepä minut havahdutti. Ahaa, tännepä siis oli\njouduttu, vaikka ei ollut tänne mitään aikomusta. No sama se, kun oli\njouduttu, niin mentiin perille asti! Ja minä sousin siinä vihaisessa\nvasta-aallokossa perille asti, sain ponnistaa kaikki voimani, vettä\nja vaahtoa tuli jokaisen aallon harjalta niskaani, \"Aallotar\" vettä\npuolillaan ja vaatteet märkänä minä laskin Soidinsaaren karjamökin\nvalkamaan.\n\nOlipa se tosiaan tiukka soutumatka, käsivarsiani pakotti, hiki virtasi\nkasvoiltani ja taisinpa saada muutamia rakkojakin kämmenpäihin. Mutta\nperillä oltiin, vaikka vanha Aapeli varoitteli lähtiessä. Mitäs se\nAapeli, ei se vielä tainnut tietääkään, että oli meissä hiukkasen\nmiestä, sitä alkuaikojen voimakasta miestä, pimeänä elokuun yönä\nnuotionsa virittävää, sen äärestä kivilohkareiden jymähdyksillä\nomistusoikeuttaan julistavaa. Niinpä niin, olihan sitä hiukan, eiköhän\nvoisi vaatia omistusoikeutensa kunnioittamista. Täällä Soidinsaaren\nulottuvilla oli muutamia asiaankuulumattomia tungettelijoita, sepähän\nhittoa, jottei niitä voitaisi karkoittaa näiltä vesiltä!\n\nMinä nauroin ajatukselleni ja nykäisin veneeni vesilastissaan teloille.\nSe olikin helppoa, tuulen voimasta oli vesi kohonnut niin korkealle,\nettä rantapenger peittyi ja alimmaiset telat uiskentelivat vesivarassa.\nPotkaisin toisia ylemmäs nurmikolle ja vedin veneeni sinne asti, jotta\nsain sen vedestä tyhjentymään.\n\nMinä tapasin Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäisen emännän pikku\ntupasestaan. Siellä oli hän askartelemassa ja hän joutui kovin\nhämilleen ja muutenkin ihmeisiinsä minun odottamattomasta tulostani, ja\nvielä näin aikaisin, melkein keskellä päivää. Hän oli kai luullutkin\nminun olevan vielä Hiislahdella... jos lie muutenkaan enää minua\nodottanut Soidinsaaren karjamökille.\n\nMutta kun hän näki minun vaatteeni likomärkinä, alkoi hän huolestuneena\ntouhuta valkean sytyttämistä liedelle. Pitihän minun hiukkasen\nkuivatella itseäni, muuten voisin vielä vilustua. Minä luulen, että\nKaisu touhusi sitä tulen sytyttämistä enemmän vain hämminkiään\npeitelläkseen. Minä nauroin, ettei tämä kastuminen ollut ensinkään niin\nvaarallista. Minulla oli ollut ihana soutumatka ja jos siellä hiukkasen\nkastuikin, niin sehän vain virkisti; ja minä kaipasin nykyään tällaista\nvirkistävää kastelua, se puisteli pois joutavan uneliaita ja muutenkin\nikäviä ajatuksia.\n\nNäin minä puhelin nauraen, mutta Kaisu ei sanonut monta sanaa. Hiukan\narkana, ainoatakaan kertaa minuun katsahtamatta hän vain siinä lietensä\nääressä askarteli. Pyysi minua riisumaan takkini ja asetteli sen sitten\nsiihen huolellisesti kuivumaan. Kahvipannukin siihen pian ilmestyi,\nsellainen soma ja hyvin puhtaaksi kiilloitettu kahvipannu, hauskaa oli\nsiinä katsella Kaisun emännöimistä.\n\nHyvin kodikas ja hauska oli muutenkin se soma pikku tupanen. Kaisu ei\nnähtävästi nykyään enää päiväiseen aikaan asustellut aitassaan, vaan\ntäällä tupasessa. Maitopytyt oli nyt pikku pöydältä pois korjattu ja\nsiinä oli oikein kukkamaljakko, ja pöydän kohdalla tikutti pikkarainen\nseinäkello, jota en aikaisemmin ollut huomannutkaan.\n\nSiinä minä seisoskelen lieden ääressä, nautin tästä lämpimästä,\nhyväilevästä kodikkuudesta. Kaisu on kumartunut pannunsa ääreen, minä\nnäen hänen poskilleen nousevan lämpimän hohteen, meidän käsivartemme\nkoskettavat joskus toisiaan ja Kaisun palmikko heilahtelee siinä niin\nhoukuttelevana. Miten helposti minä voisin kiertää käsivarteni Kaisun\nhartiain ympäri, ja miten minusta tuntuukaan kuin Kaisu odottaisi sitä,\nedes tukkansa hyväilevää kosketusta.\n\nMutta minä en saa kättäni liikutetuksi ja sanat huulillani, olevinaan\nystävälliset sanat, kuoleutuvat tyhjänpäiväiseksi jaaritteluksi. Minä\nkyselen yhtä ja toista Soidinsaaren oloista, miten siellä ja siellä\nniittytieralla oli tullut heinää, olivatko hänen sisarensa käyneet\ntäällä karjamökillä ja olivatko puolukat jo Soidinsaaren metsissä\nkypsyneet. Kaisu vastailee hiljaa ja ykskantaan, mainitsee senkin, että\nteiren poikueet jo alkavat nousta lentoon ja muutenkin siellä metsässä\nalkaa jo näkyä paljon syksyn merkkejä. Ja asustelikos hän nyt jo täällä\ntuvassa? Niin, täällä hän asusteli päiväiseen aikaan, täällä kun oli\nhiukkasen valoisampaa.\n\nNiin me haastelemme, aivan joutavista, jokapäiväisistä asioista.\nJa kumpikin tunnemme me, miten hiljainen tuska väräjöi näiden\nmerkityksettömien sanojen alla, väräjöi sydäntä ahdistaen ja\nikävöiden. Yksi hyväilevä kosketus vain, yksi ainoa sana vain toisella\näänenpainolla ja silloin se tuska häviäisi olemattomiin. Mutta sitä\nhyväilevää kosketusta ei tule, sitä hyväilevää sanaa ei pääse minun\nhuuliltani, eikä Kaisukaan sitä sanonut. Meidän kielemme ovat kahlitut,\non niin paljon tullut väliin, mitä lienee tullutkaan käsittämätöntä ja\ntukalaa.\n\nKahvin juotuani minä aloin hankkiutua lähtemään. Takkini oli tosin\nvielä hiukan kostea, mutta minä kiskoin sen päälleni, kiskoin Kaisun\nestelyitä kuuntelematta. Kaisu tuli perässäni ulos minua hyvästelemään\nja heti sinne pihamaalle tultua saattoi hyvin huomata, että tuuli\noli tällä välin arveluttavasti yltynyt. Koivut karjamökin ympärillä\nhuojuivat ja vääntyivät kuin notkeat vavat, tänne karjamökille saakka\nkuului järveltä ankara kohina.\n\nSilloin Kaisu näytti pelästyvän ja alkoi pyydellä, että minä jäisin\niltapäivään. Siihen mennessä tuuli varmaan hiukkasen asettuisi ja eihän\nollut mitään hauskuutta lähteä aivan tahallaan itseään kastelemaan.\n\nOlipahan, oli siinä paljon hauskuutta! nauroin minä. Sitä hauskuutta\nminä olin tullut juuri hakemaan ja nytpä näytti nousseenkin se oikea\nilma, nyt saattoi hauskutella sydämen pohjasta.\n\n— Tulepas mukaan, tule minua saattamaan tuonne saaren pohjoispäähän\nasti, niin saat itse kokea. Ja silloinpa saat vasta nähdä senkin, miten\nihana vene minun \"Aallottareni\" oikeastaan on!\n\nKaisu kalpeni huomattavasti.\n\n— Ei, se on jumalan kiusaamista, sanoo hän hiljaa. — Elä lähde nyt\nsinäkään, sitten hiukan myöhemmin...\n\n— Mitä sitten myöhemmin? Tulisitko sitten mukaan... tulisitko?\n\n— En tiedä jos sitten, mutta eihän nyt kukaan voi lähteä.\n\nSilloin nauroin minä kovasti ja sanoin, että hän täisikin olla\nhiukkasen pelkuri, pelkurimpi kuin Hopeasaaren Hilma. Niin, niin, Hilma\noli ollut kerran minun mukanani melkein samanlaisella tuulella kuin\nnyt, ja hän sai uskoa, että se oli ollut ihana venematka, verraton.\n\nMinä näin, miten sanani sattuivat Kaisuun. Hän katseli syrjään eikä\nsanonut enää mitään, ei ennenkuin minä olin hyvästellyt ja kääntynyt\nmenemään. Silloin kuulin taas takaani hänen äänensä:\n\n— Martti, etkö nyt voisi jäädä... vähäksi aikaa! Jos sinulle vielä\ntapahtuu jotakin, niin... Niissä sanoissa jo värisi arka pyyntö, joka\nhoukutteli pysähtymään. Mutta miten lie ollut, minusta tuntui nololta\nkääntyä takaisin ja niin nauroin minä vain, että hän pelkäsi joutavia.\nEi minulle mitään tapahtunut!\n\nKun minä sitten sousin siellä parhaissa kuohuissa, olin eroittavinani\nsieltä kaukaa näköalakalliolta jotakin valkoista. Kenties minä\nkuvittelin vain sellaista, minähän yleensä kuvittelin nykyään niin\npaljon kaikenlaisia joutavia asioita. Tämä rivakka soutaminen oli\ntodella terveellistä minulle, ihanaa urheilua ja karisti pois joutavan\nhempeämielisyyden.\n\nHeleijaa, antoi vesien kuohua ja tuulen viheltää!\n\n\n\n\nXIV\n\n\nMinä olen saanut kirjeitä, kokonaisen tukun samalla kertaa. Suomen\npostilaitos on nähtävästi ollut hyvän aikaa ymmällä kadonneen lampaansa\nolinpaikasta, mutta löysipäs lopulta. Merkillinen laitos tosiaan, se\nsitten etsii asiakkaansa, vaikka maan rakoon kätkeytyisit.\n\nMinä istun tuohimajan ovella ja tarkastelen hajamielisenä kirjenipakan\nmoneen kertaan muuteltuja ja tahrittuja osoitteita. Vain yksi ainoa\nkirje on tahrimaton ja käsiala sen kuorella on hyvin hentoa ja\nhuolellista. Ja siinä on vain yksi ainoa leima, Hiislahden postipysäkin\nleima, viimeisen postipysäkin tällä maailman kulmalla.\n\nSieltä se onkin Hiislahdelta, Ailin ja Lotta tyttösen yhteinen kirje.\nPostipysäkki on siinä Huurinaisella ja tytöt kertovat kirjeessä, että\nkun näkivät tulevan minulle kokonaisen tukun muitakin kirjeitä, niin\nsiitä he saivat ajatuksen lisätä sitä tukkua vielä yhdellä kirjeellä.\n\nAililla ei ole paljon erikoista kerrottavaa, valittaa vain, että kun\ntulivat näin tuuliset ilmat, niin eivät he uskalla enää kahdeltaan\nvesille lähteä. Ja hiukan koleata on metsässäkin, näyttää jo rupeavan\nsyksy tulemaan, mutta ensimäisiä puolukoita he sentään ovat käyneet\netsimässä ja ovat löytäneetkin.\n\nNiin pidättyväinen on Aili, mutta Lotta tyttönen siihen sijaan\nlörpöttelee hyvin paljon kaikenlaisista asioista, ennen kaikkea\nsiitä, että minun pitäisi taas hyvin hyvin pian tulla heille, sillä\nAili niin... Tässä seurasi koukeroisia viivoja ja sitten Lotta\nvalittaa, että Aili istui siinä hänen vierellään vahtimassa, niin\nettei hän saanut kirjoittaa mitään sellaista, mitä olisi tahtonut.\nMutta tiesinhän minä muutenkin, että he molemmat ikävällä odottivat\nminua ja he tulisivat niin iloisiksi, jos minä taas tulisin heille.\nJa sitten oli hänellä vielä muutakin asiaa, he olivat ajatelleet\nniin ja isäkin oli siinä asiassa aivan samaa mieltä, että jos minä\ntulisin heille, niin saisin ruveta heillä vaikka kirjoittamaankin.\nMinä saisin kirjoittaa, jos vain tahtoisin, romaaneja ja mitä hyvänsä\nkirjoittaisinkin ja minä saisin asua siellä omassa huoneessani eivätkä\nhe kukaan minua paljon häiritseisi, hän ei ainakaan häiritseisi, jos ei\nsitten vain Aili... No nyt se taas tarttui kiinni hänen käteensä eikä\nsallinut hänen enää mitään muuta kirjoittaa, mutta tiesinhän minä jo\ntästäkin, että heille odotettiin minua. Ja sitten seurasi paljon paljon\nterveisiä molemmilta.\n\nNiin ne tytöt. Luettuani minä pitelen vielä hyvän aikaa kirjettä\nkädessäni. Minä voin niin erinomaisen hyvin kuvitella, miten he tätä\nkirjettä ovat kirjoittaneet: Lotta tyttönen on nenä kiinni paperissa\nja piirtää siinä koukeroitaan, piirtää se veitikka ja on pöyhistänyt\ntukkansa ja koettaa levittää käsivarsiaan, jottei Aili vain näkisi,\nmitä hän siinä kirjoittaa. Mutta Ailipa vahtii siinä vieressä, painaa\nliotan päätä syrjään ja tarttuu toruen kynän varteen, kun se kynä\nyrittää lähteä luvattomille teille. Tytöt riitelevät ja Ailin poskilla\nhehkuu kaunis puna. Ah, ne Ailin posket olivat tosiaan saaneet terveen\nvärin ja kauniit olivat ne uneksivat silmät. Jos ei muuta, niin...\n\nMutta eteenpäin! Minähän aivan unohdan toiset kirjeet ja kun näitä on\nvielä kokonainen nippu. Ovatkin ne lykänneet niitä, merkillistä väkeä\nkaikki, kun ei niillä näytä olevan mitään muuta tekemistä maailmassa,\ntällaiseen joutavuuteen ne vain haaskaavat kallista aikaansa.\n\nYhden kirjeen kuorelta sattuu minun silmääni kustantajani toiminimi.\nAhaa, siinäpä se tuli, siinä kaivataan minua, kadonnutta lammasta!\n\nKirje on todella kustantajalta, kohtelias kirje muuten, mutta\nkäsikirjoitusta siinä mangutaan. Tottahan minulla oli jo valmiina se\nromaani, jonka olin luvannut kirjoittaa. Niin, olihan se sopimuksen\nmukainen määräaika oikeastaan jo kulunut umpeen, niin että jos olisin\nhyvä ja koettaisin jouduttaa käsikirjoituksen lähettämistä, jotta\nsaataisiin se ajoissa markkinoille. Vielä oli kaikenlaisia joutavia\nkohteliaisuuksia aiheen mielenkiintoisuudesta ja muusta, pelkkiä\nkohteliaisuuksia koko loppupuoli. Toivottiin sille uudelle teokselleni\nhyvää menekkiä ja odotettiin minua kesä laitumiltani tervetulleena\ntakaisin rivakkaan yhteistyöhön.\n\nNauruun minä purskahdin sen kirjeen luettuani, äänekkääseen nauruun,\nniin että vanha Aapeli, joka siinä lähellä näperteli malmikauhojen\nkorjaustyössä, alkoi hiukan ihmeissään udella iloni syytä.\n\nOlipahan vain, oli minulla syytä nauraa. Se erinomainen romaani, aihe\nmielenkiintoinen ja odotettiin sille hyvää menekkiä, suunnatonta! Ja\ntietysti minulla oli se jo valmiina, sopi siis lähettää käsikirjoitus,\njotta se joutuisi ajoissa kärsimättömänä odottavan ihmiskunnan käsiin\ntuottamaan sille huvia ja mielen virkistystä, jaloa sielullista\nnautintoa!\n\nOsasivat ne tosiaan kirjoittaa ja minä kun olin jo unohtanut koko sen\noivallisen romaanin, laskenut sen unohduksen hautaan, maan pehmeään\nmultaan. Kuluttavalla tulella olin koko ihanuuden polttanut ja savu\noli jo ammoin haihtunut kaikkiin ilmansuuntiin, mutta ne vain siellä\nodottivat kärsimättömästi. Niillä oli nähkääs lukijakunta, alituista\nhenkistä nälkää poteva lukijakunta ja tottahan minäkin puolestani\ntoimittaisin sille hiukkasen ravintoa.\n\nAh, eivät ne siellä vielä aavistaneet, että minä olin sanonut hyvästit\nkoko sille vanhalle sivistyskaudelle ja olin täällä paljon tärkeämmissä\ntehtävissä. Ei niillä miekkosilla näkynyt olevan tietoa siitä, että\nminusta oli tullut suuri löytöretkeilijä, väkevä alkuaikojen mies\nja että minä kuljin täällä uuden entistä ehomman sivistyskauden\ntienraivaajana, kokosin raudan siemeniä luodakseni asumattomien\nerämaiden keskelle uuden voimallisen ja terveen sukukunnan onnelliset\nasuinsijat. Ne kaipasivat minua sinne entisille olinsijoille. Tietysti\nnoissa toisissakin kirjeissä oli sitä yhtä ja samaa, niissäkin varmaan\nihmeteltiin, minne minä olin kadonnut ja toivottiin minun pikaista\npalaamistani.\n\nMutta turhaan te siellä odotitte ja haikailitte. Mitä liikutti\nminua teidän vanha ja kitisevä sivistyskoneistonne, minä olin\ntäällä tehnyt jo monta ihmeellistä löytöretkeä. Olin polkenut uusia\npolkuja, joita teidän jalkanne eivät ole tallanneet ja toinen oli\nminulla täällä unelmieni ihana maailma kuin teillä. Ah, olinpa\nminä jo saanut palkinnonkin hyvistä töistäni, olin löytänyt ihanan\naarteen, minä väkevä alkuaikojen mies. Kauniiksi ja onnelliseksi oli\nminun kesäni tehnyt nuori ruskeasilmä naiseni, hänen syleilyssään\nminä olin uneksinut uuden tarinan kauniin maailman syntymisestä,\nuusista vehmaista saarista, jotka kohoavat vesien syvyydestä meidän\nhuomenlahjaksemme. Mitä välitin minä teistä, väkevä ja onnellinen\nlöytöretkeilijä, alkuaikojen mies!\n\nLukematta sulloin minä koko jälellä olevan kirjenipakan\nmatkareppuuni ja lähdin lautalta, kapusin siinä rannalla olevalle\nnäköalakalliollemme. Minä en ollut pitkiin aikoihin istunut iltaani\nsiellä kalliolla, mutta nyt minä tahdoin istua, nauttia kesäisen iltani\nihanuudesta, oman maailmani ihanuudesta, joka oli niille kaukana\noleville vieras ja tuntematon.\n\nTuuli oli tyyntynyt ja muutenkin oli ilma harvinaisen lämmin, aivan\nkuin keskikesän kauneimpina iltoina. Mutta ihme ja kumma, sittenkin\ntuntuu jo merkillinen muutos tapahtuneen. Kun tarkastelen rantavaarojen\nmetsiä, niin huomaan niihin aivan näinä viimeisinä päivinä tulleen\nuuden värivivahduksen ja pian minä oivallan, mikä sen vivahduksen\naiheuttaa. Koivujen lehdet siellä alkavat väriä vaihtaa, ilmestyy\njoukkoon jo kellahtavia, ne rupeavat lakastumaan. Se on syksyä.\n\nJa kun katsahdan Liuskavaaran kylän pelloille, niin mitä siellä\nnäenkään: kuhilaita, kuhilaita jokaisella peltotieralla. Pari päivää\nsitten ei siellä näkynyt niitä ainoatakaan, nyt on jo miten paljon\nhyvänsä. Ja ihmiset näkyvät häärivän siellä parhaillaan leikkuutyössä;\nKiviharjun keisarin pellolla näkyy ruis olevan jo kokonaan leikattu ja\nriihet lämpiävät jokaisessa talossa. Se on syksyä. On kiire, on tulinen\nkiire saada viljat korjuuseen, ennenkuin pitkien sateiden aika alkaa,\nsyksyn sateiden aika.\n\nMinulle johtuu mieleen, miltähän Soidinsaaren metsissä nyt näyttäisi.\nNiin, niin, nythän muistankin, että Kaisu mainitsi sielläkin näkyvän jo\npaljon syksyn merkkejä. Miksi en pyytänyt Kaisua sinne metsään... olisi\nollut hauska siellä niitä vanhoja tuttavia paikkoja tarkastella.\n\nEi, ei, sitä ei nyt ajatella! Ei ajatella Soidinsaarta eikä\nSoidinsaaren karjamökin ruskeasilmäistä emäntää. Tulee liian apeaksi\nmieli, jos niitä ajatellaan. Ilmankin pyrkii jo tämä yllättävä syksyn\ntuntu mielen masentamaan, mitä sitten jos vielä niitä ajateltaisiin.\nKorkeintaan muistellaan niitä kesän kultaisia aikoja, kun ei ollut\nvielä mitään häiritsevää tullut väliin. Niitä muistellaan ja koetetaan\nunohtaa kaikki muu.\n\nMutta syksyn mieliala, se vain hiljaa mieleen hiipii. Apea mieliala.\n\nPelimanni istuu myös tapansa mukaan kalliolla. Aapeli on vaihteen\nvuoksi lähtenyt Hopeasaaren taloon yöksi ja Hilpas on omilla\nmatkoillaan. Me istuskelemme pitkän aikaa äänettöminä, pelimanni\nrimputtelee laiskasti viuluaan. Hän ei yleensäkään ole tällaisina\nrauhallisina iltahetkinä erikoisen halukas puhelemaan, ja sitten vielä,\npelimannilla on hyvä vaisto, ei hänelle tarvitse mennä sanomaan, että\nnyt minä tahtoisin istua hetkisen häiritsemättä. Vähitellen hän antaa\nsormiensakin levätä, vain silloin tällöin kuuluu heikko helähdys viulun\nkieliltä.\n\nIlta alkaa hämärtää. Silloin minä ehdotan pelimannille, että mitäpä\njos kerran vaihteen vuoksi tehtäisiin nuotio tänne kalliolle. Eihän\nnyt tosin kylmä ollut tuolla majassakaan nukkua, mutta jospa sittenkin\nviritettäisiin oikein kunnollinen nuotio tänne ylös.\n\nMikäs siinä, valmishan pelimanni oli. Siinä lähellä ahon reunalla\noli runsaasti kuivia hylkypuita ja hetkisen kuluttua palaa lekotti\nmeillä iloinen nuotiotuli. Sen ääreen kantoi pelimanni vielä havuja ja\npehmeitä lehviä vuodealustoiksi.\n\nMutta meitä ei kumpaakaan nukuta, pelimanni loikoo siinä lämmittävän\nvalkean hohteessa, minä kiinnyn tarkastelemaan tuulastulia, joita alkaa\nvesille ilmestyä hämärän saetessa pimeäksi yöksi. Tuulastulen näkeminen\ntuo aina mieleen jotakin salaperäistä: tuulastusveneessä pitää olla\nhyvin hiljaa, jotteivät kalat pelästyisi, ja niin vaikuttaa tuo tyynenä\nyönä äänettömästi vesipintaa pitkin lipuva, hiukan lepattava valkea\naavemaiselta virvatulelta, varjojen sytyttämältä.\n\nTietysti, varjojahan ne ovatkin, miksi minä en sitä tietäisi!\nLevottomia varjoja, ne ovat tulleet kalastamaan, niitä ilmestyy yhä\nenemmän ja enemmän, jokaisen niemen takaa lipuu näkyviin lepattavia\nvaloja. Ne kalastavat, kalastavat, menneiden polvien vainajat. Johan ne\novat minulle entuudestaan tuttavia, ne kävivät valoisina kesäöinäkin\ntäällä entisillä kotivesillään kalastamassa. Mutta mitäs ne nyt noin?\nSilloin kesäöinä ne pitivät iloista kolketta, nauroivat ja puhelivat\ntoisilleen ja meille elävillekin haastelivat, potkivat nuottaansa niin\nettä kolisi. Niitä samojahan ne ovat, mutta mitä varten ne nyt noin\näänettöminä hiiviskelevät? Arvaanhan minä senkin mitä varten: Ne ovat\ntulleet katsomaan meidän kauniin kesämme katoamista, sitä varten ne\nnoin kulkevat, aivan hiljaa lipuen. Ne ovat kuolinsaattoa, tuohustulia\nkesän haudalla.\n\nJa on kuin kuuluisi tyynen yön hiljaisuudesta niiden hyminä,\nkuolinmessun hyminä: Pois kesän kauneus katoaa, mitä kaipaatte enää.\n\nMinun sydämeni täyttää raskas alakuloisuus. Pelimanni kohentelee\nkekäleitä tuleen, hänen laihoille poskilleen on lämpö kohottanut\nhohtavan punerruksen. On varmaan tuo pelimanni nuorempana ollut komea\nmies, mutta nyt hänen nuoruudestaan on vain kajastus jälellä ja runsas\ntukkakin on kovin harventunut, paljasta paistaa päälaelta. On kai\nelänyt mukana aikanaan, vaikka nyt on jo väsymys miehen tavoittanut.\nRyhdyn puhelemaan pelimannille kesän katoamisesta.\n\n— Oletkos huomannut, miten syksy on meidät yllättänyt?\n\n— Tuntuuko sinusta jo syksyltä? naurahtaa pelimanni.\n\n— No miltäs tämä muultakaan: kuhilaita pelloilla, metsät kellastuvat ja\nentäs nuo tuulastulet sitten. Syksyä vain, syksyä joka puolella.\n\nPelimanni katselee tuleen.\n\n— Niin se yllättää aina, syksy. Asia on vain niin, ettei meikäläinen\nenää oikein huomaakaan kesästä syksyyn siirtymistä.\n\n— Tuntuvatko ne sitten niin samantekeviltä?\n\n— No jos ei nyt aivan, mutta katsos, kun osaa jo mukautua. Ja sitten,\nmeikäläisellä ne kesän ilotkin... mitäs niistä enää.\n\nPelimanni työntelee kekäleitä tuleen, vaikenee hyvän aikaa, mutta\nhänellä näkyy olevan halu vielä jatkaa. Hänen poskillaan on hohde aivan\nkuin kirkastunut, kun hän sanoo:\n\n— Onhan se oma kesänsä jokaisella, muutama kesä ainakin. Ja se jos\nsitten sattuukin kesken loppumaan, niin silloin tuntuu pahalta\nensimäisten kuhilaiden ilmestyminen ja noiden tuulastulien näkeminen.\n\n— Niin, se tuntuu pahalta.\n\nPelimanni haasteli vielä, kertoi muistelmiinsa unohtuneena, että oli\nhänelläkin ollut kesänsä, oikeastaan montakin kesää, joiden jälkeen\nei olisi niin pian syksyä toivonut. Mutta syksy, se tuli aina väliin,\nhänen kohtalokseen oli joutunut soittaminen muille, ei koskaan\nitselleen. Niitä yksiä kuuliaisia ei tullut milloinkaan soitetuksi,\nvaikka viulu joskus tuntui käsissä niin itkevän ja ikävöivän, että\noikein sydämelle pahaa teki.\n\n— Mutta mitäpäs niistä, nyt on jo sanottu hyvästit niille kesille,\njoita ikävöidään ja itketään.\n\n— Eihän nyt vielä pidä sellaisia ajatella!\n\nPelimanni kohotti päätään ja naurahti.\n\n— Ei, en minä kuvittele enää joutavia. Minä olen kesäosuuteni\nmenettänyt... kenties olin aikanani tuhlari ja tuhlaamisesta, siitähän\nseuraa rangaistus. Sellainen on laki elämässä ja viisainta alistua\nnapisematta.\n\nPelimanni vaikeni. Minä heitin nuotioon kimpun puoliksi kuivuneita\nhavunoksia. Ne syttyivät ratisten, heittivät pimeään yöhön suihkun\nsäkeniä, ja vielä kerran kajasti hohde nuotion ääressä viruvan\npelimannin väsyneillä kasvoilla, menneiden kesien hohde. Mutta hän oli\njo sanonut hyvästi niille kesille, joita ikävöidään ja itketään.\n\nJa yön peittämillä vesillä hiiviskeli tuohussaatto. Sieltä kuului\nvarjojen hyminä: Pois kesän kauneus on mennyt, mitä kaipaatte enää.\n\n\n\n\nXV\n\n\nMinä olin jo päättänyt jättää malmilautan, sanoa hyvästit kunnon\ntovereilleni ja lähteä syksyyn kallistuvan kesän viimeisiksi viikoiksi\nHiislahden Huurinaiselle. Se Lotta tyttösen ja Ailin yhteisessä\nkirjeessä tehty vierasvarainen tarjous houkutteli minua, vaikka\nen paljon uskonutkaan siihen, että kykenisin siellä Huurinaisen\nkodikkaassa ullakkokamarissa mitään kirjoittamaan. Siirtyminen\nalkuaikojen miehen oloista romaaneja kirjoittelevan kulttuuri-ihmisen\nasteelle vaatii aikansa, mutta minä ajattelinkin Huurinaisella oloani\njonkunlaiseksi mukavaksi väliasteeksi.\n\nNiin olin siis päättänyt ja olin jo sopinut kaikki asiat valmiiksi\nlauttatoverieni kanssa. Pelimannille ja Aapelille olin luvannut ikuisen\nystävyyteni ja Hilpakselle olin luvannut \"Aallottareni\" huomenlahjaksi,\nmutta hän saisi periä sen vasta syksyllä sieltä Huurinaiselta.\n\nJa kun näin olin lähtöni valmistanut, ei minulla ollutkaan enää\nmuuta tehtävää kuin lähteä viimeiselle toivioretkelle kaikkiin\nniihin paikkoihin, jotka kauniin kesän aikana olivat tulleet minulle\nrakkaiksi. Minä soutelin Hopeasaaren ympäristövesillä, istuskelin\nrantakallioilla ja katselin tuttavia näköaloja, jotka hymyilivät\nminulle viimeisen kerran kesän katoavaa hymyä.\n\nJa sitten minä sousin \"Aallottarellani\" myös sinne kaukaiselle selän\nluodolle, jossa kerran olin uneksinut tarinan maailman luomisesta.\nSinne kivikkoluodolle jäin koko iltapäiväksi, siellä yksinäisyydessäni\nkauniiden selkävesien keskellä elin uudestaan kesäni kaikki muistot\nja silmäni näkivät sieltä niin kauniina elokuun kylläisten värien\nseppelöimän Soidinsaaren, joka kerran oli ollut minun luvattu maani,\nonnellisen löytöretkeilijän luvattu maa.\n\nNäin minä olin valmis lähtemään, oli enää vain yksi toivioretki\ntehtävä... Soidinsaaren karjamökille.\n\nMinä tapasin Kaisun iltatöitään lopettelemassa. Hän oli jo lypsyn\nsuorittanut ja siinä pienen tuparakennuksen rappusilla hän nyt siivilöi\nmaitoa pyttyihin, jotka hän sitä mukaa kantoi porstuan perällä olevaan\npuolipimeään maitosäiliöön. Pitkä lypsyesiliina yllään Soidinsaaren\nkarjamökin ruskeasilmäinen emäntä siinä askaroitsi, ja minusta näytti\nkuin hänen olentoonsa olisi tullut jotakin entisestä poikkeavaa\nhiljaista ja nöyrää ja se pani minun sydämeni oudosti värähtämään.\n\nSiihen minä istahdin rappukivelle ja Kaisun jatkaessa työtään kerroin\nhänelle, mitä varten olin tullut. Minä olin pois lähdössä näiltä mailta\nja olin nyt täällä viimeistä kertaa sanomassa hyvästi kesälleni ja\nkaikelle, mitä se oli niin runsaasti minulle antanut.\n\nKaisu ei sanonut mitään, ei edes katsahtanutkaan minuun. Mutta minä\nolin huomaavinani, että hän tästä lähtien joka kerran maitopyttyä\nviedessään viipyi tarpeettoman kauan siellä porstuan perällä olevassa\nmaitohuoneessa. Minä sain odotella ikäväkseni eikä Kaisu näyttänyt koko\niltana saavan työtään lopetetuksi.\n\nYläpuolellani räystään alla liverteli pääskyspari pesänsä suulla\nja niiden puuhia minä siinä kiinnyin tarkastelemaan. Ne koettivat\nrohkaista pesässä olevia poikasiaan ensimäiselle lentomatkalle,\nmutta poikaset vielä epäröivät ja siinä sitä piisasi houkuttelua\nja torumista. Minä ymmärsin niin erinomaisesti, mitä ne siinä noin\nkiihkeästi, aivan kilpaa nuo pääskysvanhemmat selvittivät poikasilleen.\nSitä ne toimittivat, että nyt oli jo täpärä aika ruveta vihdoinkin\nlentoa opettelemaan. Syksy läheni, syksy läheni niin nopeasti ja edessä\noli pitkä matka, loppumaton taivallus, paljon suuria rannattomia meriä,\njoiden yli oli levähtämättä lennettävä, ja välillä taas maita, joissa\npahat ihmiset vainosivat pientä väsynyttä matkalaista, niin ettei\nsielläkään löytänyt kunnollista levähdyspaikkaa. Niin, sitä ne siinä\nselvittivät nuo huolestuneet pääskysvanhemmat, ja poikaset aukoivat\npelästyneinä suitaan, mutta ensimäiselle lentomatkalle ne eivät vain\nuskaltaneet lähteä.\n\nVälillä vilkaisin minä Kaisuun ja yhä sillä piisasi vain lämmintä\nvaahtoavaa maitoa tuossa hinkissään, joka oli rappukivellä melkein\nminun vieressäni. Ja ties mistä mielijohteesta, aloin minä silloin\nkertoa, minkä vuoksi tämä minun lähtöni oli tullut näin odottamatta.\nTärkeät tehtävät minua kutsuivat näiltä mailta, hän sai uskoa, etten\nminä muuten olisi vielä lähtenyt. Mutta kun olin jo keväällä sattunut\nlupaamaan kustantajalleni uuden romaanin, niin sitä kirjoittamaan tästä\nnyt jo piti lähteä.\n\nKaisu kaatoi kauhallaan maitoa siivilään tarkaten koko ajan, että pytty\ntuli juuri parahiksi täyteen. Hän ei näyttänyt hyvään aikaan edes\nkuulevan minua, mutta sitten hän sanoi aivan hiljaa:\n\n— Tietysti sitä on lähdettävä, kun niin tärkeät tehtävät kutsuvat.\n\nSanoi ja katosi taas sinne maitosäiliöönsä, mutta kun hän hyvän ajan\nkuluttua sieltä palasi, kysyi hän tuskin kuuluvasti:\n\n— Enkös minäkin saa sitten sitä uutta kirjaa... muistoksi tästä kesästä?\n\nKaisun pää oli hyvin kumarassa ja hän seisoi melkein selin minuun,\nmutta jo se Kaisun hiljainen ääni vavahdutti minua. Minä kysyin:\n\n— Tahtoisitko todella sellaisen muiston minulta?\n\nNiin, olisi hän sen yhden muiston tahtonut, eihän hänellä mitään muuta\nollutkaan. Ja sitten, ei hän ollut lukenut vielä ainoatakaan minun\nkirjaani, niin tämän yhden hän olisi mielellään lukenut, jos minä sen\nhänelle lähettäisin.\n\n— Mutta jospa sen minun lähettämäni kirjan sattuisi näkemään eräs\ntoinen... mitäs hän silloin sanoisi? Pahastuisi vielä, kun hän jo\nmuutenkin...\n\n— Tuskinpa hän enää tulee minun kirjojani katselemaan.\n\n— Mitä sinä sanot, Kaisu... ettei hän enää tulisi? Ja minä kun jo\nluulin...\n\n— Mitä sinä luulit?\n\n— Että hän... että te jo olisitte sopineet kaikesta.\n\n— Hänen kanssansa... että minä olisin myynyt itseni sillä tavoin...\ntoisten kauppaamana!\n\nKaisun poskia värjäsi heleä puna, ja ensimäisen kerran hän katsoi\nsuoraan minuun. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä, mutta niissä\nkyyneltyneissä silmissä oli ihana loiste ja Kaisun ääni värisi harmista.\n\nSilloin minä ymmärsin, että olin ollut aika suuri hölmö ja ettei Kaisu\nollutkaan sellainen tyttö, ei alentunutkaan sellaisiin kauppoihin kuin\nhänen ylpeä Annikki sisarensa ehkä alentui. En minä tarkoin muista\nmitä silloin sanoin ja tein, mutta mitäpäs siinä muistelemistakaan,\nkunhan muistan sen, että minun sylissäni Kaisu oli siinä rappukivellä.\nLypsyesiliinoineen päivineen hän oli minun sylissäni, ihana ruskeasilmä\ntyttöni, ja minä pyytelin häneltä anteeksi, että koskaan olin voinut\nuskoa hänestä sellaista, niin alentavaa.\n\nJa Kaisu itki ja nauroi ja kertoi, että silloin viime kerralla hän\noli itkenyt niin niin katkerasti, kun minä saatoin olla niin kova,\nniin armottoman kova hänelle, läksin vain pois myrskyn ja aaltojen\nkäsiin, vaikka hyvin näin miten hirveästi hän pelkäsi. Olikos hän ollut\nsiellä ylhäällä kalliolla? Oli hän siellä ollut, sinne hän oli juossut\nheti minun lähdettyäni ja sieltä hän oli sydän vapisten seurannut\nminun matkaani. Ja sitten hän oli ajatellut, ettei hän tahtonut enää\nmilloinkaan, ei milloinkaan minua nähdä, kun saatoin olla sellainen.\nJa hän oli silloin niin itkenyt, ja koko saari oli tuntunut yhtäkkiä\nniin autiolta ja hyljätyltä, ja siellä hän oli värissyt koko sen illan\nylhäällä kalliolla, ei muistanut tuulen suojaakaan hakea.\n\nAh, miten hyväillen värisivät ruskeasilmän tyttöni sanat minun korvaani\nja miten ihana loiste oli hänen kyyneleisissä silmissään. Ja minä\npuristin häntä syliini ja sanoin, etten lähtenytkään vielä, en lähtenyt\nminnekään, vaan jäin tänne niin kauaksi, kun toisetkin toverini\nviipyisivät.\n\nJa vasta sitten Kaisu muisti, että hänellä oli lypsyesiliinansa vielä\nriisumatta, ja hän nauroi heleä väri kasvoillaan, että minun kaikki\nvaatteeni hänestä tahriintuivat. Mutta minä sanoin, että hän oli\nsellaisenaan lypsyesiliinoineen ihanin ja paras nainen, kauniimpi kuin\nkukaan toinen. Ei valkolakkinen Aili eikä ainoakaan kaupunkilaistyttö\nollut mitään hänen rinnallaan.\n\nJa pääskyset ne livertelivät siinä meidän yläpuolellamme, mutta\nmuuten oli karjamökin pihalla aivan hiljaista. Ei edes tuulenhenki\nliikahuttanut Kaisun aittamökin luona olevien koivujen lehviä. Nekin\nkoivut näyttivät siellä tarkkaavaisina seuraavan sitä mitä siinä\nrappusilla tapahtui. Kaiken yllä lepäsi kuin hiljainen siunaus.\n\nJa kun ilta alkoi hämärtää, lämmin elokuun ilta, menimme me alas\nrantaan, sinne somaan venevalkamaan. Kaisu tahtoi istua siellä, minun\nveneessäni. Takanamme sirisivät sirkat kosteassa syysheinikossa, niitä\noli siellä kokonainen kuoro ja ne lauloivat niin kauniisti, että\nkiiltomadotkin kömpivät piilostaan ja asettuivat heinänkorrelle sitä\nlaulua kuuntelemaan. Kaukaisen saaren rannalla tuikahti tuli. Lieneekö\nse ollut malminnostajain nuotiotuli vai tuulastajain virittämä, sitä\noli näin kaukaa vaikea eroittaa. Se näkyi sieltä kuin yksinäinen\nvalvova silmä, joka oli pantu vartioimaan, että kaikki oli rauhaisan\nyön peittämillä vesillä oikeassa järjestyksessä.\n\nMutta jopa ilmestyi toinenkin valo, vielä kauempana, toisen saaren\ntakaa. Kuu sieltä kohosi, mutta se ei noussut ylös, hiukan vain\nvedenpinnan yläpuolelle, niin että se näkyi sieltä kaukaisen saaren\nkainalosta kuin kylpyyn laskeutuneen yön jumalattaren alaston olkapää.\nSen valo välkkyi öisen veden tummassa kalvossa hopeaisina ailuvina,\njoiden keskeltä kaukaisten saarten ääriviivat eroittuivat niin\njuhlallisen totisina. Mutta yhtäkkiä tapahtui ihme, liekö tuulenhenki\nliikahtanut, koko öinen ulappa, saaret ja kaikki rupesi elämään,\nsalaperäisesti liikahtelemaan. Oli kuin kaikki yön hengettäret olisivat\nsipisseet ja supatelleet, kuiskutelleet ihastuneina toisilleen, kun\nnäkivät tuolla kaukaisen saaren suojassa kylpevän jumalattarensa\nalastoman kauneuden.\n\nJa minä näin hämyssä Kaisun ruskeiden silmien syvän loisteen ja\nkorvaani värisivät Kaisun kuiskaukset, värisivät kuin hyväilevä\nhengähdys.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nKauniit ovat syksyn kuulaat haavan lehdet Soidinsaaren metsissä ja\nkypsinä paistavat siellä honkapuiden juurilla puolukkamarjat. Minä\nolen nähnyt ne metsät, syksyn kuulaiden värien koristamat metsät, olen\npoiminut siellä honkapuiden alla niitä kypsinä hohtavia puolukoita.\n\nMinä olen nähnyt siellä, niissä metsissä, myöhäisen jälkikesän\nkauneuden, ja maailma on auennut minulle uutena ja avartuneena syksyn\nkuulauden kirkastamana. Minä olen kirjoittanut kustantajalleni, että\nkuu palaan täältä takaisin, niin kirjoitan uuden ja paremman kirjan\nsen kesken jääneen romaanin sijasta, joka jo ennen syntymistään oli\nkellastunut ja näivettynyt.\n\nKaisu uskoo, että siitä minun uudesta kirjastani tulee hyvä, ah, se\nruskeasilmä tyttöni uskoo minusta niin paljon hyvää. Eikä hän mitään\nmuuta pyydä itselleen, hän odottaa vain sen minun uuden kirjani\nilmestymistä ja hänen lämpimät toivotuksensa seuraavat minua matkalleni.\n\nJa me olemme lauttoinemme olleet kaukana saaren selällisen rannalla.\nSieltä löysimme uusia rikkaita aarrehautoja, siellä tuulastelimme\nlämpiminä syysiltoina ja siellä loimottavan nuotion ääressä uneksimme\nvielä kerran olevamme alkuaikojen voimakkaita miehiä, joille ihmiskunta\nsaa olla kiitollinen siitä hyvästä, että olemme etsineet sille raudan\nsiemenen.\n\nMutta nyt me olemme palanneet lauttoinemme takaisin Hopeasaaren\nrantaan ja lauttaa puretaan paraikaa talviteloilleen. Tuohimaja on jo\nviety maalle ja sinne viedään myös kelopuinen ponttuu, kunhan se on\nsaatu irroitelluksi alkuosiinsa. Iltapäivään mennessä pitää kaiken\nolla valmiina, sillä silloin tulee Möhkön ruukin hinaaja, meidän\nrahalaivamme, ja Aapeli ja minä lähdemme mukaan.\n\nPelimanni ja Hilpas jäävät tänne. Onnellinen Hilpas, hänellä on ensi\nsunnuntaina kuuliaiset Kiviharjun keisarin korkeassa kodissa ja meidän\npelimanni on siellä soittamassa. Kiviharjun keisari yritti ensin panna\ntiukasti vastaan, mutta lopulta hän antautui ja lupasi siunauksensa\nAnnikin ja Hilpaksen liitolle. Ja itse keisari se nyt sitä Hilpaksen\ntalonostoa järjestelee.\n\nOnnellinen Hilpas, hän on niin hartaasti pyytänyt minua ja Aapelia\njäämään hänen kuuliaisiinsa, mutta meillä on pitkä matka edessä ja\nMöhkön ruukin rahalaiva antaa meille ilmaisen kyydin. Sen vuoksi meidän\non nyt lähdettävä.\n\nHilpas saa minun \"Aallottareni\" hoitoonsa, mutta jos minä ensi kesänä\npalaan näille maille, saan minä häneltä takaisin rakkaan veneeni.\nSellainen on välipuhe.\n\nEilisiltana minä menin viimeisen kerran Soidinsaaren karjamökille\nja vasta varhain tänä aamuna minä palasin sieltä. Kaisu oli minua\nsaattamassa Soidinsaaren pohjoispääkalliolle asti. Armas ruskeasilmäni,\nhäntä hiukan paleli perää pitäessään, ja silloin käärin minä takkini\nhänen hartioilleen.\n\nJa kun hän sitten istui minun takkiini käärittynä, muistui minulle niin\nelävästi mieleen eräs sumuinen kevätkesän päivä ja muuan kalastajavene,\njoka sukelsi sieltä sumuseinästä näkyviin ja tuli meidän lauttamme\nviereen. Siinä veneessä oli soutajana resuiseen miehen takkiin kääritty\ntyttölapsi, jolta näkyi vain hiukan nenän nypykkää ja vilkkaat ruskeat\nsilmät sen takkiresun kauluksen sisästä.\n\nMinä kysyin Kaisulta, muistiko hän vielä sitä sumuista kevätkesän\npäivää ja sitä tyttöä, joka niin ujosteli, kun hänen piti suojella\nhamosensa helmoja venepohjalla hölkähtelevässä vedessä kastumasta.\nKaisu hymyili: Hyvin hän sen hupsun tytön vielä muisti, se ei ollut sen\npäivän jälkeen enää paljon muuta ajatellut kuin sitä muukalaista, jonka\nhän silloin siellä malmilautalla näki. Ah, se tyttönen oli silloin\nvielä niin lapsellinen.\n\nSiellä autiolla rantakalliolla me erosimme. Kaisu ei itkenyt, vain yksi\nainoa kyynel välähti hänen ihanissa silmissään ja niissä silmissä oli\nsyvä loiste, kun minä hänet puristin viimeiseen syleilyyn.\n\nAallokko kävi jo korkeana, ja kun minä sysäsin veneeni rannasta,\nkehoitti Kaisu minua pitämään varani, jotten vain saisi vettä\n\"Aallottareeni\". Minä nauroin hänelle ja kun olin etääntynyt hyvän\nmatkaa rannasta, nousin seisalleni ja huusin:\n\n— Kaisu, minä tulen kerran takaisin, odota minua!\n\nSamassa heitti korkea aalto minun venettäni, Kaisu huudahti\npelästyneenä, mutta minä olin jo airoissa ja pian oli \"Aallotar\"\nminun vallassani. Minä nousin uudestaan seisalleni, nauroin Kaisun\nsäikähdykselle ja huusin toistamiseen:\n\n— Minä tulen takaisin ensi kesänä ja sitten otan minä Soidinsaaren ja\nsinut ikuisesti omakseni!\n\nMinä olin jo kaukana selällä, mutta vielä seisoi Kaisu siellä autiolla\nrantakalliolla. Sieltä hän, Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen\nemäntä, huiskutti huivillaan minulle viimeiset jäähyväisensä.\n\nMöhkön ruukin rahalaiva on tullut, meidän malmivarastomme on jo\nsiirretty proomuun. Rannalle on ilmestynyt muutamia ihmisiä, näen\nsiellä joukossa myös Hopeasaaren Hilman. Hän istuu kivellä hiukan\nerillään toisista, minä menen hänen luokseen ja puristan lujasti hänen\nkättään:\n\n— Hyvästi Hilma ja kiitos kauniista kesästä!\n\nSinne jäi Hilma kivelle istumaan, kun meidän laivamme kääntyi. Minä\nluulen, että Hilman silmissä välkkyivät kyyneleet.\n\n— Hyvästi kaunis Hopeasaari! Hyvästi pelimanni ja Hilpas! Olkoon sinun\nnaimakauppasi onnellinen ja sinun siemenesi olkoon runsas, niinkuin\nraudan siemen Koitereen pohjavesissä!\n\nMukana on jo koko joukko reippaita malmimiehiä toisilta lautoilta. Ne\npuhelevat ja nauravat ympärilläni, mutta minä katselen viimeisen kerran\nLiuskavaaraa ja Kiviharjua. Viimeisen kerran näen kauniin Soidinsaaren,\njonka yllä lepää aurinkoisen syyspäivän kuulas kirkkaus.\n\n— Hyvästi minun luvattu maani, minä palaan takaisin!\n\nLaivamme on kääntynyt, jälkeemme jäivät Hopeasaari ja kaikki nämä\ntuttavat vedet rantavaaroineen. Edessämme kohoaa uusia saaria, uusia\nrantavaarojen jonoja, tuolta kaukaa luoteesta näkyy Kivilahti. Tunnen\nsieltäkin monta reipasta miestä, tunnen Penttisiä ja muita, suuria\neränkävijöitä, malminnostajia.\n\nKuljemme kahden suuren saaren välisessä salmessa. Ahaa, täällähän\ntullaankin taasen tuttaville vesille: Tuossa on se saari, jonka\nrannalla kävimme Ailin kanssa malmimiesten nuotiolla, ja tuolta,\ntuoltahan jo vilahtelee Hiislahden Huurinaisen uljaan talon punaiset\npäädyt.\n\nMe pysähdymme siihen saaren rannalle, siellä ovat ne tuttavat\nmalmimiehet meitä odottamassa. Heidän varastonsa siirretään proomuun ja\nhe tulevat myös mukaan.\n\nMinä tarkastelen Hiislahden vesiä, sieltä näkyy lahden suulta jotakin,\npieni valkoinen pilkku, joka keinuu aalloilla. Olisikohan se Lotan ja\nAilin venonen, olisivatkohan tytöt siellä soutelemassa?\n\nMinä olen kuullut, että Lotta tyttönen ei menekään täksi talveksi\nkaupungin kouluun, vaan jää kotiin, ja Aili kuuluu jäävän hänen\nopettajakseen koko talveksi. Ja Huurinainen ei kuulu tuovankaan sieltä\nEnon puolelta uutta ehtoisaa emäntää komeaan taloonsa, mitä lie tullut\nsiihen väliin. Kun ei vain Aili jäisi hyvin hyvin pitkäksi aikaa\nHuurinaiselle. Onnellinen Aili, jos olet sen osan valinnut, Huurinainen\non vielä mies parhaissa voimissaan. Hänen rakkautensa on suuri ja\nvoimallinen!\n\n— Hyvästi Aili ja ihastuttava Lotta tyttönen!\n\nMe kuljemme Lamminsaarten ja mantereen väliä. Tuolta näkyy Kirvesvaara\nja tuolta korkea Lylyvaara, uljaita vaaroja ja niiden lomista siintävät\nkaukaiset salot. Kaikkialla on syksyn kuulautta, ihana on satasaarinen\nKoitere katsella tällaisena päivänä.\n\nAh, nyt loppui Lamminsaari ja mitäs tuolta näkyy kaukaa koilliselta\nrannalta, tuttavia rantavaaroja?\n\nSoidinsaari!\n\nSieltä se näkyy selkien takaa, näkyy kuin seesteiseen ilmaan\nkohonneena, minun luvattu maani.\n\nOlihan laivan perämiehellä kiikari ja sillä minä tarkastelen saarien\nlomasta esille sukeltanutta unelmieni maata. Minä voin aivan hyvin\neroittaa sieltä sen korkean näköalakallion, ja olisiko kiikarissa vika\nvai kuvittelenko minä vain sellaista: sieltä ylhäältä kalliolta näkyy\nvalkoista.\n\n— Niin, odota siellä, odota ruskeasilmä tyttöni! Kun ensi kevät saapuu\nsuurena ja ihanana Koitereen vesille, kun Ylä-Koida tulvii ja joutsenet\nlaulavat lahden sulassa kevättervehdyksensä, silloin minäkin palaan,\notan Soidinsaaren ja sinut ikuisesti omakseni. Täällä minä olen saanut\nväkevät käsivarret ja uuden elämänuskon ja tänne minä takaisin saavun.\nJa sitten me pidämme häät, koristamme sen koivikon suojassa olevan\npienen ja soman aittamökkisi oven tuoreilla koivunlehvillä. Siellä\nsisällä lemuaa hajuheinä ja pihlajan kukat, se on meidän häähuoneemme,\nsiellä on meidän ihana hääyömme. Kuka siellä kaukaisissa kaupungeissa\nvoisi mitata meidän onnemme suuruuden. Sen onnemme näkee vain\naamuauringon ensimäinen säde, kun se väräjöiden kurkistaa kurkihirren\nja katon välisestä raosta sisään.\n\n— Odota minua!\n\nYmpärilläni on suuri joukko malminnostajia. He puhelevat ja nauravat,\nkaikki järjestään he ovat reippaita poikia, ahavoittuneita ja\nvoimakkaita alkuaikojen miehiä, ja minä olen yksi heistä.\n\n\n\n"]