[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvUNnPgsFGY7jz7iSUDug008UXq76fjV0rjxEJMNQIZ8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3278,"Saban kuningatar","Hamsun, Knut",1859,1952,"3278-hamsun-knut-saban-kuningatar","3278__Hamsun_Knut__Saban_kuningatar","sekä muita kertomuksia","novelli",[],[15],"nobel","fi",1897,1914,17066,104286,false,53328,[24,25],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Norwegian -- Translations into Finnish",[27,28],"Short Stories","Nobel Prizes in Literature","\"Saban kuningatar sekä muita kertomuksia\" by Knut Hamsun is a collection of short stories written in the early 20th century. The book features various narratives that explore themes of love, identity, and human experience, likely showcasing Hamsun's unique lyrical prose style. The main character in the title story, \"Saban kuningatar,\" encounters a captivating young woman and reflects on his experiences and emotions connected to her.  The opening of \"Saban kuningatar\" introduces us to the narrator as he recounts an intriguing experience from 1888 while traveling in Sweden. He describes a chance encounter with a mysterious young woman, whom he nicknames \"Saban kuningatar\" (Queen of Sheba), after their brief yet profound interaction at a cozy inn. The narrator's fascination grows as he recalls their interactions, marked by a sense of missed connections and romantic longing. This initial segment sets the tone for Hamsun's exploration of memory and desire, establishing a captivating narrative that promises to delve into the complexities of love and the human condition. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Siegberg, Siiri",329,"Kokoelma sisältää norjalaisen nobelistin lyhytproosaa ja kertomuksia, kuten niminovellin Saban kuningatar. Tarinat käsittelevät ihmiskohtaloita, rakkautta ja matkakuvauksia muun muassa Pariisista ja Norjan maaseudulta.","Knut Hamsunin 'Saban kuningatar' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3278.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","SABAN KUNINGATAR\n\nsekä muita kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nKNUT HAMSUN\n\n\nSuomentanut\n\nSiiri Siegberg\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKnut Hamsun.\nSaban kuningatar.\nKievarin kyydillä.\nSormus.\nKadulla.\nHieman Pariisia.\nRakkauden orjia.\nValloittaja.\nSakeus.\n\n\n\n\nKnut Hamsun.\n\n\nKnut Hamsun on syntynyt elokuun 4 p. 1860 Lom'issa,\nGudbrandsdalen'issa Norjassa. Vanhemmat olivat vanhaa, kätevyydestään\nkuuluksi tullutta talonpoikaissukua, jonka useilla jäsenillä on\nkehuttu huomatun taiteellisia taipumuksia. Kun poikanen oli neljän\nvuoden vanha, muuttivat vanhemmat Lofoteniin, jossa jylhä luonto\nkasvatti lapsesta mietiskelevän ja vakavan luonteen. Muutamia vuosia\nvietti hän enonsa luona, mennäkseen vihdoin seitsemäntoista vanhana\n— suutarin oppiin Bodö'hön. Jo silloin askarteli hän kirjallisissa\nyrityksissä, julkaisten omalla kustannuksellaan erään runoelman ja\nkertomuksia.\n\nSitten alkoi hänen kuljeksija-elämänsä, jota jatkui monessa muodossa\naina Amerikaan asti, kunnes vuonna 1885 löydämme hänet jälleen\nNorjasta. Nyt alkaa kirjallinen taistelu todella vakavasti, mutta ei\nvieläkään onnistu. Seuraavana vuonna pakenee hän uudelleen Amerikaan.\nSiellä hankkii hän elatuksensa m.m. farmarina ja raitiovaunun\nkuljettajana, onnistumatta täydelleen kummassakaan ammatissa ainaisen\nuneksimisensa ja hajamielisyytensä vuoksi. Koottuaan hiukan pääomaa\nheittäytyy hän aina välillä harrastamaan kirjallisuutta.\n\nElämä siis opetti Knut Hamsunin kirjailijaksi — ei tietopuolisen\nopetuksen tai tieteen antamat herätykset, vaan elämän tuhannet\nongelmat. Harva hänen teoksiaan lukiessaan aavistaa itseoppineen\ntyöhön tutustuvansa.\n\nElämä antoi hänelle ajatuksia, voimaa, häikäilemättömyyttä ja\nkatkeruutta suoraan ja lahjomatta sanomaan sen mitä hän tunsi.\nVuoteen 1889 saakka oli Hamsun kuljeksija, yrittelijä, uneksija,\nsen jälkeen on hän kirjailija, jonka elämäkerta on luettava hänen\nteoksistaan.\n\nSinä vuonna julkaisee hän pilkkakirjoituksensa nykyisen Amerikan\nhenkisestä elämästä, kirjan, joka on neron, vahingoniloisen\narvostelun ja ilkeyden tyypillinen esimerkki. Seuraavana vuonna\njulkaisemassaan romaanissa \"Sult\" kuvaa hän nälän ja ihmisen\nkamppailua tavalla, joka oli monessa suhteessa uutta pohjoismaisessa\nkirjallisuudessa. Hän osoitti voivansa temmata esiin kuvattavansa\notteella, joka oli voimassaan ja perinpohjaisuudessaan erehtymätön,\nja hänen tyylissään kuvastui kiihkeys, eloisuus ja jännitys, joka\nsuorastaan hypnotisoi lukijan.\n\nSen jälkeen on Knut Hamsunin tuotanto lisääntynyt niin, että\nnimienkin mainitseminen on tässä mahdotonta. Tässä pienessä\nkokoelmassa julkaistut kertomukset ovat teoksista \"Siesta\" (1897) ja\n\"Kratskog\" (1903).\n\nKnut Hamsun ei ole maassamme mikään tuntematon kirjailija. Lionelia\non muistossa hänen teoksistaan, tuo omituinen, itsenäinen tyyli,\nnotkea, joka sanaltaan elävä kuvaustapa, korkealle kehitetty\nlyyrillinen proosa, joka vapaissa rytmeissä muodostuu kauan\nkaikuvaksi säveleksi. Moni muistaa myös taon erikoisen kuulakkaan\nilmapiirin, jossa hänen henkilönsä, erittäinkin hänen naisensa,\nkuumeen puna poskilla ja sielun salaisin toivomus tutkittuna\nliikkuvat. Ehkä tämäkin pieni kokoelma, jossa kirjailija esiintyy\nniin sanoaksemme leppeämpänä, löytää kirjailijan vanhat ja uudetkin\nystävät.\n\n\n\n\nSABAN KUNINGATAR.\n\n\nI.\n\nMatkustellessa siellä täällä, liikkuessa paikasta toiseen, sattuu\nusein tapaamaan ihmisiä, joita joskus ennen on nähnyt, kohtaamaan\nheidät äkkiä seuduilla, joilla viimeksi luulisi heidät tapaavansa,\nniin odottamatta, että hämmästyksestä aivan unohtaa nostaa lakkia ja\ntervehtiä.\n\nNäin käy minulle usein, niin, hyvinkin usein. Eikä sille mitään mahda.\n\nSe mitä sain kokea vuonna 1888, on merkillisellä tavalla\nyhteydessä erään tämänvuotisen sattuman kanssa, joka tapahtui\ntuskin viikko takaperin ollessani pienellä matkalla Ruotsissa. Se\non niin yksinkertainen ja ymmärrettävä juttu ja kaikki meni niin\nluonnollisesti, että tuskin tuo lienee kertomisen arvoinenkaan.\nKerron sen kuitenkin.\n\nKysyit viimeksi tavatessamme... niin, muistat kyllä itsekin mitä\nkysyit, minun ei tarvitse sitä uudistaa. Mutta vastasin silloin,\nettei se hyödyttänyt mitään, koetinpa jos kuinka, sillä aina tuli\njotain väliin; minut torjuttiin pois, osoitettiin ovelle. Enkä\nvalehtele; saat nähdä, että se on totta; en koskaan ole ollut\nsitä lähempänä kuin nyt viime kerralla ja kuitenkin tulin niin\nihastuttavasti syrjään sysätyksi. Eikä sille mitään mahda.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuonna 1888 sain rahoja erästä retkeä varten — kerron asian aivan\nniin kuin se on. Suuntasin kulkuni Ruotsiin ja kuljin iloisesti\njalkaisin pitkin rautatietä, katsellen kuinka juna toisensa jälkeen\njoka päivä pyyhkäisi ohitseni. Tapasin myös paljon ihmisiä ja\njokainen näistä tervehti minua sanoen \"Jumalan rauha\", johon minäkin\nvastasin \"Jumalan rauha\", kun en osannut muutakaan sanoa. Tultuani\nGöteporiin oli ensimäinen kenkäparini kulunut, mutta siitä en huoli\npuhua.\n\nTämä tapaus, josta nyt kerron, sattui jo ennen tuloani Göteporiin.\nAnnas kun kysyn sinulta: Kun joku, naishenkilö heittää sinuun\nsilmäyksen ikkunasta eikä sen jälkeen ole sinusta tietävinäänkään,\nniin annat asian mennä menojaan kuvittelematta minkäänlaista;\nolisit narri, jos rupeaisit kuvittelemaan jotain sellaisen köyhän\nkatseen nojalla. Mutta kun nyt nainen ei ainoastaan tarkasta\nsinua mitä suurimmalla huomaavaisuudella, vaan sen lisäksi jättää\nhuoneensa käytettäväksesi, niin, jopa vuoteensakin ruotsalaisessa\nkestikievarissa, niin eikö sinusta silloin tunnu olevan syytä uskoa\nhänen vakaviin aikomuksiinsa ja elättää pientä toivonhiventä? Minusta\ntuntui siltä, toivoin viimeiseen asti; vielä viikko sitten maksoi se\nminulle tuskallisen retken Kalmariin...\n\nOlin saapunut Bärbyn kestikievariin. Oli myöhäinen ilta ja olin\nkävellyt aamusta asti, niin että päätin keskeyttää matkani siksi\npäiväksi. Menin tupaan pyytämään ruokaa ja huonetta.\n\nKyllä, ruokaa oli tarjottavana, mutta huoneita ei enää ollut, ne\nolivat kaikki tilatut, talo oli täysi.\n\nPuhelen nuoren tytön kanssa — kävi myöhemmin ilmi, että hän oli\ntalon tytär.\n\nKatson häntä enkä ole ymmärtävinäni, ettei talossa ole tilaa.\nTahtoiko hän antaa minun tuntea, että olin norjalainen, poliittinen\nvastustaja?\n\n— Täälläpä on paljon rattaita, sanon välinpitämättömästi.\n\n— Niin, täällä on markkinaväkeä, vastaa hän; \"meillä ei ole\nainoatakaan vuodetta tyhjänä\".\n\nSitten hän lähtee toimittamaan ruokaa. Tultuaan takaisin alkoi hän\nuudestaan kertoa, kuinka täyttä talossa oli. Hän sanoi:\n\n— Te voitte joko jatkaa matkaa lähimmälle asemalle Ytteråhon, tai\nlähteä vähän matkaa takaisin päin junalla. Täällä ei, kuten sanottu,\nole tilaa.\n\nSoin anteeksi tuolle viattomalle lapselle, en tahtonut olla liian\ntuikea häntä kohtaan; mutta luonnollisestikaan en aikonut liikahtaa\npaikaltani ennen aamua. Olinhan julkisessa kestikievarissa ja vuode\noli minun saatava.\n\n— Nyt on mainio ilma, virkoin.\n\n— On kyllä, vastasi hän, \"on sula huvi kävellä Ytteråhon tänä\niltana. Sinne ei ole pitkältä, onpahan vain runsas peninkulma.\"\n\nTämä oli jo minusta vähän liikaa, jonka vuoksi sanoin hitaasti ja\nvakavasti:\n\n— Minä oletan luonnollisesti, että te hankitte minulle yösijan; minä\nen halua astua pitemmälle, olen väsynyt.\n\n— Vaan kun kaikki paikat ovat täynnä! vastaa hän.\n\n— No, se ei kuulu minuun.\n\nSanottuani tämän istuuduin rehentelevästi tuolille.\n\nMinun kävi muuten sääli tyttöä, hän ei näyttänyt siltä, kuin olisi\nhän tahtonut tehdä minulle kiusaa ainoastaan ilkeydestä, hänen\nkasvonsa olivat rehelliset, hänen vihansa norjalaista kohtaan\nhillitty.\n\n— Te voitte tehdä vuoteen mihin tahdotte, vaikkapa tähän sohvalle,\nsanoin minä sitten.\n\nMutta ei sohvakaan ollut vapaa!\n\nNyt minua alkoi suututtaa. Jos minun vielä oli astuttava runsas\nruotsalainen peninkulma, en ikinä tulisi terveenä perille; runsaalla\npenikulmalla ei Ruotsissa ollut loppua ollenkaan, sen tiesin\nennestään.\n\n— Mutta herranen aika sentään, ettekö näe, että minä olen astunut\nkenkäni säpäleiksi?, huusin minä — ette toki ajane ihmistä\nmaantielle tämmöisissä kengissä?\n\n— Niin kyllä, mutta eiväthän kengät ole sen paremmat huomennakaan,\nhuomautti hän hymyillen.\n\nEivät, siinä hän taaskin oli oikeassa, enkä tiennyt enää mikä\nneuvoksi. Samassa avautuu ovi ja sisään syöksyy toinen nuori tyttö.\n\nHän nauraa jollekin asialle, joka on tapahtunut hänelle tai jota hän\najattelee ja hänellä on suu auki kertoakseen siitä. Huomattuaan minut\nei hän joudu vähääkään hämilleen, vaan katsoo minua hellittämättä\nsilmiin, vieläpä vihdoin nyökkääkin. Sitten kysyy hän hiljaa:\n\n— Mikä hätänä, Lotta?\n\nJa Lotta vastaa hänelle jotain, jota minä en voi kuulla, vaan\nymmärrän, että on puhe minusta. Istun siinä katsellen ja kuunnellen\nkuin olisi kohtaloni ratkaistavana. Nyt vilkaisevat he salaa minun\nkenkiini ja kuulen, että he nauravat hiukan keskenään. Viimeksi\ntullut nuori neiti puistaa päätään aikoen lähteä.\n\nTultuaan ovelle, kääntyy hän äkkiä ympäri ikäänkuin jotain olisi\njuolahtanut hänen mieleensä ja sanoo:\n\n— Vaan minähän voin maata sinun kanssasi tämän yön Lotta, niin voi\nhän saada minun huoneeni?\n\n— Ei toki, vastaa Lotta, — sitä ei neiti todellakaan voine tehdä.\n\n— Miksi en voisi!\n\nVaitiolo. Lotta miettii.\n\n— No, kun neiti niin tahtoo. Ja minuun kääntyen Lotta jatkaa: —\nNeiti haluaa siis antaa teille huoneensa.\n\nHyppään pystyyn, käännän varpaat ulospäin ja teen kumarruksen, josta\nluulen selvinneeni hyvin. Kiitän myös neitiä suullisesti, sanoen,\nettä hän oli osoittanut minulle ystävällisyyttä, joka oli ainoata\nlaatuaan minun elämässäni, ja selitän lopuksi, että hänen sydämensä\noli siis yhtä hyvä kuin hänen silmänsä olivat ihanat — neitiseni!\n\nSitten kumarsin uudelleen tehden sen jälleen hyvin. Niin, tämän\nkaiken selvitin mainiosti. Hän punastui ja juoksi ovelle ääneen\nnauraen, Lotta perässä.\n\nMinä istuuduin jälleen tuumien tapahtunutta. Kaikki oli hyvin; hän\noli hymyillyt, punastunut ja nauranut, se ei olisi saattanut paremmin\nalkaa. Herranen aika kuinka hän oli nuori, tuskin kahdeksaatoista,\npyöreäposkinen ja kuoppaleukainen.\n\nEi riepuakaan kaulassa, ei kerrassa mitään, ei edes leninginkaulusta,\nainoastaan kurenauha. Ja lisäksi kirkas, tumma ilme suloisilla\nkasvoilla. En ollut elämän päivinäni nähnyt moista. No niin, ja hän\noli tarkastanut minua huomaavasti.\n\nTuntia myöhemmin näen hänet ulkona pihamaalla; hän on noussut tyhjiin\nvaunuihin ja istuu nyt siinä läimäytellen piiskalla. Kuinka nuori\nhän olikaan ja veikeä istuessaan siinä aivan yksin hyräillen ja\nläimäytellen piiskallaan ikäänkuin olisi hevonen valjastettuna hänen\nedessään. Minä lähestyn; mielessäni liikkuu jotain hevosen riisumista\nja vaunujen korjaamista koskevaa, nostan lakkiani ja rupean sanomaan\njotain...\n\nSamassa nousee hän korkeana ja ylväänä kuin hallitseva kuningatar,\nkatsoo minuun silmänräpäyksen ja astuu alas vaunusta. En koskaan ole\nsitä unohtava; vaikkei hänellä ollutkaan mitään syytä loukkautua,\noli hän todella suuremmoinen noustessaan ja astuessaan alas. Minä\npanin lakin päähäni ja hiivin pois nolona ja ymmällä. Hitto vieköön\npäähänpistoni vaunujen korjaamisesta!\n\nToiselta puolen: mikä häneen meni? Eikö hän juuri äsken ollut\njättänyt huonettaan käytettäväkseni? Miksi siis tämä häveliäisyys? Se\non teeskentelyä, sanoin minä itselleni, hän on vain ollakseen, tunnen\ntuon metkun, hän tahtoo kujeilla minun kanssani, — hyvä, minä taivun\nleikkiin!\n\nIstuuduin rapuille ja sytytin piippuni. Markkinaväki jutteli\nympärilläni; silloin tällöin kuulin pulloja aukaistavan sisällä ja\nlasien kilisevän. Neitiä en enää nähnyt.\n\nMinulla ei ollut muassa muuta lukemista kuin Ruotsin kartta; istun\nsiinä poltellen ja harmitellen, viimein otan taskusta kartan ja alan\ntutkia sitä. Kuluu joku hetki. Lotta ilmestyy ovelle, hän tarjoutuu\nviemään minut huoneeseeni jos haluan. Kello on kymmenen; nousen ja\nlähden. Käytävässä törmäämme yhteen neidin kanssa.\n\nNyt tapahtuu jotain, jonka muistan pienimpiin yksityiskohtiin asti.\nKäytävän seinä on vasta maalattu, josta minä en tiedä mitään; astun\nsyrjään neidin tieltä kun hän tulee vastaan ja samassa on onnettomuus\ntapahtunut. Neiti huudahtaa henki kurkussa:\n\n— Maalaus...\n\nVaan se on jo myöhäistä, minä olen jo tahrinut koko vasemman hartiani.\n\nHän katsoo minuun aivan ällistyneenä, katsoo sitten Lottaan ja sanoo:\n\n— Mitäs sille nyt tehdään?\n\nHän sanoi sananmukaisesti: mitäs sille nyt tehdään? Ja Lotta vastaa\nettä _sitä_ on hangattava jollain, jonka jälkeen hän purskahtaa\nnauruun.\n\nNyt menemme kaikki kolme taas rappusille ja Lotta löytää jotain,\njolla aikoo hangata minua.\n\n— Olkaa hyvä ja istukaa, sanoo hän, — muuten en ylety.\n\nJa minä istuudun.\n\nSitten alamme pakinoida...\n\nNyt usko tai älä — vakuutan, että erotessani neidistä oli minulla\nmitä parhaimmat toiveet. Olimme jutelleet, lörpötelleet, nauraneet\njos jollekin ja minä olen varma, että istuimme neljännestunnin siinä\nrapuilla pakinoiden. Mistä sitten? No niin, siksi en rupeakaan\nsillä rehentelemään; mutta ajattelin kuitenkin, ettei nuori neiti\nuhraisi miehelle neljännestunnin keskustelua miltei kahden kesken\ntarkoittamatta sillä jotain. Kun vihdoin erosimme, sanoi hän lisäksi\nkahdesti hyvää yötä; viimeksi aukaisi hän oven raolleen, sanoi\nhitaasti hyvää yötä vielä kolmannen kerran ja painoi sitten oven\nkiini. Sitte kuulin hänen mitä hilpeimmin naureskelevan Lotan kanssa\nsisällä huoneessa. Niin, olimme kaikki mitä parhaimmalla tuulella.\n\nAstun huoneeseeni — _hänen_ huoneeseensa. Se oli tyhjä, mitä\ntavallisin kestikievarihuone, seinät paljaat, siniseksimaalatut\nja vuoteena matala kaita sänky. Pöydällä oli käännös Ingrahamin\nteoksesta \"Davidin huoneen ruhtinas\". Aloin lukea sitä. Vieläkin\nkuulen supatusta ja naurua nuorten tyttöjen huoneesta. Mikä suloinen\ntyttöveitikka; tuommoinen tumma ilme nuorilla kasvoilla. Kuinka hän\nosasikaan nauraa iloisesti vaikka oli niin ylpeän näköinen!\n\nVaivuin ajatuksiin; muisto hänestä hehkui hiljaa ja voimakkaasti\nsydämessäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla heräsin siihen, että jokin kova painoi kylkeäni — olin\nnukkunut yhdessä Davidin huoneen ruhtinaan kanssa. Nyt ylös ja\nvaatteisiin, kello oli yhdeksän!\n\nAstun saliin ja saan aamiaiseni; neitiä en näe. Odotan puoli tuntia,\nhäntä ei kuulu. Kysyn vihdoin hienostaan Lotalta, minne nuori neiti\noli joutunut.\n\nKas, neiti oli matkustanut pois.\n\nMatkustanut pois? Eikö neiti ollutkaan talonväkeä?\n\nEi, hän oli Herraskartanon neiti; hän oli matkustanut junalla\naikaiseen aamulla ja oli matkalla Tukholmaan.\n\nOlen vaiti. Hän ei tietystikään ollut jättänyt edes kirjettä minulle,\nei pientä lappuakaan; tulin niin alakuloiseksi, etten edes kysynyt\nhänen nimeään; kaikki oli minulle yhdentekevää. Ei, koskaan ei ollut\nluottamista naisen uskollisuuteen.\n\nTulen Göteporiin turtunein mielin ja murtunein sydämin. Kuka sitä\nolisi uskonut; hän, joka oli niin rehellisen ja ylvään näköinen. Vaan\nsamapa tuo, minä kestän sen kuin mies; kukaan hotellissa ei koskaan\naavistakaan miksi minä kärsin...\n\nTämä tapahtui juuri niihin aikoihin kun Julius Kronbergilla oli\nGöteporissa näytteillä suuri taulunsa Saban kuningatar. Kuten muut\nniin aioin minäkin mennä katsomaan tätä taulua ja minä näin sen ja\nihastuin ikihyväksi. Ihmeellisintä oli, että itse kuningatar tuntui\nolevan mitä suurimmassa määrin minun herraskartanonneitini näköinen,\n— ei hänen nauraessaan ja kujeillessaan vaan sinä hetkenä, jolloin\nhän seisoi tyhjissä vaunuissa ja nujersi minut katseellaan siksi\nettä olin tahtonut riisua hevoset. Jumala tietää, että tunsin sen\nuudestaan sydämessäni! Taulu ei jättänyt minua rauhaan, se muistutti\nliian elävästi menetettyä onneani. Eräänä kauniina yönä se innostutti\nminut kirjoittamaan kuuluisan taidearvosteluni Saban kuningattaresta,\njoka oli painettuna \"Päivälehteen\" 9:nä päivänä joulukuuta 1888.\nTässä taidearvostelussa kirjoitin minä kuningattaresta seuraavaa:\n\nKypsynyt etiopialaisnainen, yhdeksäntoistavuotias, solakka,\nkiihoittavan kaunis, majesteetti ja nainen... vasemmalla kädellään\nnostaa hän juuri harsoa silmiltään suunnaten katseensa kuninkaaseen.\nHän ei ole tumma ja onpa hänen musta tukkansakin hopeahohtoisen\notsarivan peitossa, hän näyttää europalaisnaiselta, joka on\nmatkustanut Itämailla ja säilyttänyt henkäyksen idän polttavaa\naurinkoa. Ainoastaan hänen silmissään on tumma loiste, joka ilmaisee\nhänen sukuperänsä, tuo samalla raskas ja hehkuva katse, joka lyö\nkatsojan maahan. Ei tahdo unohtaa näitä silmiä, tahtoo muistaa ne\nkaukana muilla mailla kulkiessaan ja kohdata ne jälleen unissa...\n\nTämä silmistä sanottu on kaunista; sellaisia sanoja ei lausuta\ntuntematta jotain samantapaista sydämessä, kysyttäköön keltä tahtoi.\n\nJa siitä päivästä alkaen on minun sydämeni myöskin kutsunut sitä\nihmeellistä tyttöä Bärbyn kestikievarista Saban kuningattareksi.\n\n\nII.\n\nEn ole päässyt irti hänestä, neljä vuotta myöhemmin sukeltaa hän\nuudestaan esiin, nyt tuskin viikko sitten.\n\nOlen matkalla Köpenhaminasta Malmöhön, aion tavata siellä erään\nhenkilön, ja tämä henkilö odottaa minua, — kerron sen taas niinkuin\nasia on. Minun kapineeni ovat viedyt Kramerille, josta olen saanut\nhuoneen; lähden tapaamaan tuota henkilöä, joka odottaa minua, mutta\nensin teen pienen kävelyn rautatieasemalle kootakseni ajatuksiani\nsitä varten. Siellä tapaan miehen, jonka kanssa antaudun puheisiin,\nja olen juuri sanomassa hänelle jotain, kun samassa näen eräät kasvot\njunassa, joka juuri on lähtemäisillään; ja kasvot kääntyvät minuun\npäin, silmäpari tarkastaa minua, — herran nimessä, sehän on Saban\nkuningatar.\n\nSilmänräpäyksessä hyppään junaan ja jonkun hetken kuluttua me olemme\nmenossa.\n\nNo, sitä voi kutsua kohtaloksi, että näen hänet jälleen neljän\nvuoden perästä, leppään lähtevään junaan vaikka kaikki tavarani ovat\nKramerilla; — kas siinä kohtalo, jota ei voi välttää. Olin muuten\nilman päällystakkiakin, todellakaan minulla ei ollut muuta kuin\nhartioilla riippuva matkalaukkuni; siinä asussa tulin junaan.\n\nKatselen ympärilleni, — olen joutunut ensi luokan vaunuun ja\npenkeillä istuu pari matkustajaa.\n\nNo niin; minä heittäydyn heidän viereensä ja otan esille sikarin ja\nvähän kirjallisuutta. Mihin oli kohtalo nyt vievä minut? Matkustaisin\nsinne minne Saban kuningatarkin; oli pidettävä häntä silmällä; missä\nhän nousisi pois, siinä nousisin minäkin, minun täytyi tavata häntä.\n\nKun konduktööri kysyi pilettiä, ei minulla semmoista ollut.\n\nMinne olin matkalla?\n\nEn tietänyt sitä varmasti, mutta...\n\nNo sitte saisin maksaa Erlöfiin, neljänkymmenen äyrin lisämaksulla.\nErlöfistä saisin sitte lunastaa piletin eteenpäin.\n\nTein niinkuin konduktööri käski ja maksoin ilolla lisämaksun.\n\nErlöfistä lunastin sitte piletin Lundiin; Saban kuningatar aikoi\nehkä vierailulle Lundiin, minun oli pidettävä häntä huolellisesti\nsilmällä. Mutta hän ei noussut junasta Lundissa.\n\nNyt oli minun taas maksettava konduktöörille, tällä kertaa\nLackelängaan ja taaskin neljänkymmenen äyrin lisämaksu — se oli\nkahdeksankymmentä äyriä. Lackelängessa ostin piletin yksin tein\nHassieholmiin asti ollakseni varma, jonka jälkeen istuuduin tuntien\nitseni jokseenkin hermostuneeksi tästä monimutkaisesta matkasta.\nToisten matkustajien puhelu vaivasi minua myös; mitä herran nimessä\nse minuun kuului, oliko Hampurissa puhjennut turpa- ja sorkkatautia.\nMinun kanssamatkustajani olivat nähtävästi maalaisia, yksinkertaisia\nruotsalaisia karjankauppiaita, he eivät puoleenkolmatta tuntiin\npuhuneet muusta kuin turpa- ja sorkkataudista Hampurissa. Nii-in se\noli todella erinomaisen mieltäkiinnittävää. Ja sitä paitsi: eikö\nminua odottanut eräs ihminen Malmössä? Jouti odottaa!\n\nMutta Saban kuningatar ei noussut pois Hassleholmassakaan.\n\nNyt minä raivostun, maksan konduktöörille Barlingslöfiin asti ja\ntaas neljänkymmenen äyrin lisämaksun, — se teki yhteensä kruunun\nkaksikymmentä äyriä — ja ostan Barlingslöfistä hammasta purren\npiletin suoraan Tukholmaan. Se maksoi minulle selvänä rahana\nsatakahdeksantoista kruunua, hitto vie maksoikin! Olihan selvää, että\nSaban kuningatar aikoi Tukholmaan nyt kuten silloinkin.\n\nMe ajamme tunnin toisensa jälkeen, minä pidän silmällä joka asemaa,\nmutta hän ei nouse junasta. Näen hänet vaununakkunassa ja hän\nkatsoo minua tarkkaavasti; oi, hänen tunteensa minua kohtaan eivät\nolleet muuttuneet, sen näen selvästi; vaan hiukan hämillään hän\noli luoden katseensa alas ohikulkiessani. En tervehtinyt, unohdin\nsen säännöllisesti; ellei hän olisi ollut sullottuna sellaiseen\nnaiskarsinaan, olisin luonnollisesti lähtenyt häntä muistuttamaan\nvanhasta tuttavuudestamme; vieläpä siitäkin että olin maannut hänen\nvuoteessaan; olisin ilahuttanut häntä kertomalla, että olin nukkunut\nerinomaisesti, yhtämittaa kello yhdeksään asti. Kuinka kuluneet\nneljä vuotta olivat tehneet hänet ihanaksi, nyt hän oli enemmän kuin\nkoskaan ennen majesteetti ja nainen!\n\nJa kului tunti tunnilta eikä tapahtunut muuta kuin että tuossa viiden\naikaan ajoimme lehmän yli; kuulimme kuinka sen jalat musertuivat\nja pysähdyimme hetkeksi tutkimaan kiskoja, sitten kuljimme taas.\nMolemmat matkustajat ovat alkaneet keskustella laivakulusta\nÖresundissa ja ovat jälleen erinomaisen mieltäkiinnittäviä. Kuinka\nkärsinkään. Ja miten olikaan, eikö eräs ihminen... Helvettiin Malmö\nihmisineen!\n\nEteenpäin, yhä eteenpäin, sivuutamme Elmhultin, Liatorpin,\nVislandan. Vislandassa lähtee Saban kuningatar ulos, en päästä häntä\nhetkeksikään näkyvistäni; no, siis, — hän tulee taas takaisin. Kas\nniin, ja me ajamme taas eteenpäin.\n\nSitten tulemme Alfvestaan, jossa on junanmuutto Kalmariin.\n\nTäällä lähtee Saban kuningatar jälleen ulos; minä katson, käykö tässä\nsamoin kuin äsken, mutta tällä kertaa muuttaa hän Kalmarin-junaan.\nEn ollut valmistunut tähän, hämmästyn suuresti enkä tule tehneeksi\nmitään ennenkuin on melkein liian myöhäistä. Suin päin joudun minäkin\nKalmarin-junaan, junan jo ollessa liikkeessä.\n\nYksi ainoa mies vaunussa, hän ei edes katso ylös, hän lukee. Minä\nheittäydyn penkille ja alan myös lukea. Parin minutin kuluttua kuulen:\n\n— Piletti!\n\nTässä on uusi konduktööri.\n\n— Piletti, niin kyllä, vastaan minä antaen hänelle piletin.\n\n— Se ei kelpaa, sanoo hän, — tämä on Kalmarin rata.\n\n— Sanotteko ettei se kelpaa?\n\n— Ei tällä radalla.\n\n— Eihän toki ole minun syyni, että myödään pilettejä, jotka eivät\nkelpaa.\n\n— Minne te olette matkalla?\n\n— Tukholmaan tietysti, vastaan minä, — minnekäs te sitten luulitte\nminun aikovan?\n\n— Niin, mutta tämä on Kalmarin juna, ettekö kuule, tämä juna menee\nKalmariin, sanoo hän äkäisesti.\n\n— No, sitä en tietänyt, mutta oli kuitenkin surkeata pikkumaisuutta\nhänen puoleltaan nalkuttaa yhtä ja samaa. Hän teki sen varmaan siksi,\nettä minä olin norjalainen, poliittisesta vihasta. Pidän hänet\nmielessäni.\n\n— No miten me siis teemme? kysyn minä.\n\n— Tehkää siten että... niin, minne te siis aiotte? Ette pääse\nTukholmaan tätä tietä.\n\n— Hyvä, minä matkustan sitten Kalmariin, minä aioinkin oikeastaan\nKalmariin, vastaan minä; Tukholma ei olekaan koskaan miellyttänyt\nminua enkä juuri tiedä, kannattaisiko lainata rahoja matkustaakseni\nsinne uudelleen.\n\nTuo kirottu kuningatar aikoi siis Kalmariin; niinpä tulisi siis\nvihdoinkin loppu tuskastani.\n\n— Te maksatte siis Gemlaan asti, neljänkymmenen äyrin lisämaksulla,\nsanoo konduktööri. — Mutta Gemlasta saatte lunastaa piletin\neteenpäin.\n\n— Minä olen vasta maksanut sata kahdeksantoista kruunua, huomautin\nminä; mutta maksoin kuitenkin myöskin ylimääräiset neljäkymmentä\näyriä. Nyt oli minun kärsivällisyyteni lopussa, hyökkään asemalle\nGemlassa huutaen pilettiluukkuun:\n\n— Kuinka kauas pääsee tätä rataa myöten?\n\n— Miten? Kalmariin, vastataan.\n\nEnkö voinut päästä pitemmälle, oliko mahdotonta tulla hiukan\nkauemmaksi? Aivan mahdotonta. Sillä vastassa oli Itämeri.\n\n— No, antakaa sitten piletti Kalmariin!\n\n— Mikä luokka?\n\nOho, hän kysyi mikä luokka! Mies ei nähtävästi tuntenut minua, ei\nollut lukenut mitään kirjoistani. Vastasin hänelle ansion mukaan:\n\n— Ensimäinen luokka!\n\nMaksoin ja hain paikkani junasta.\n\nOli tullut yö; epämiellyttävä kanssamatkustajani oli ojentautunut\npitkälleen paikallaan ja sulkenut silmänsä, äänettömänä, heittämättä\nminuun silmäystäkään. Kuinka saisin ajan kulumaan? En voinut nukkua,\nnousin pystyyn tavan takaa, tutkin ovia, aukaisin ja suljin ikkunat,\npalelin ja haukottelin. Sen lisäksi piti minun pitää silmäni auki sen\npikku kuningattaren tähden joka kerta kun juna seisahti. Toruskelin\nhäntä mielessäni vähän päästä.\n\nVihdoin, vihdoinkin tuli aamu. Kanssamatkustajani nousi ja katsoi\nulos ikkunasta; vähän ajan perästä istuutui hän täysin valveilla\ntaas lukemaan, yhä vilkaisemattakaan minuun; hänen kirjansa ei\nnäyttänyt ikinä loppuvan. Hän ärsytti minua, minä lauloin, vihdoin\nsuututtaakseni häntä, vaan hän ei antanut häiritä itseään; toivoin\nsydämen pohjasta pääseväni taas sorkkatautia kuulemaan ennemmin kuin\nsiedin tätä pöyhkeyttä.\n\nViimein kävi hän sietämättömäksi ja minä kysyin:\n\n— Uskallanko kysyä: minne asti on matka?\n\n— Tuota, kappaleen matkaa, vastasi hän.\n\nSiinä kaikki.\n\n— Ajoimme eilen lehmän päälle, sanoin minä.\n\n— Mitäh?\n\n— Me ajoimme eilen lehmän päälle.\n\n— Vai niin?\n\nJa hän luki edelleen.\n\n— Tahdotteko _myödä_ minulle kirjanne? sanoin aivan pois suunniltani.\n\n— Kirjan? En, vastasi hän.\n\n— Ette?\n\n— En.\n\nSiihen se jäi. Hän ei edes vilkaissut sivulle. Minä luhistuin kokoon\ntämän itsepintaisuuden edessä. Oikeastaan oli tämäkin sen kurjan\nkuningattaren syy, että olin joutunut tällaisen henkilön seuraan;\nhän oli todella tehnyt minulle monet harmit, mutta kaikki oli\nunohtuva kun tapaisin hänet; oi, kuinka kuvailisin hänelle kaikki\nvastukseni, kertoisin hänelle taidearvostelustani, siitä ihmisestä,\njoka odotti minua Malmössä ja jonka minä olin hyljännyt, matkastani,\nensin Tukholman-, sitte Kalmarin-radalla — neitiseni! Niin, tekisin\nvarmasti taas syvän vaikutuksen häneen. Eikä pienintäkään viittausta\nrahapenneihin, niihin sataankahdeksaantoista kruunuun.\n\nJa juna kulkee.\n\nAlan ikävissäni tuijottaa ulos ikkunasta. Siellä on ikuisesti\nsamaa nähtävänä: metsää, maata, peltoja, liikkuvia taloja,\nsähkölennätin-patsaita pitkin rataa, ja joka asemalla tavanmukaiset\ntyhjät tavaravaunut, ja joka vaunuun merkittynä _Golfyta_. Mitä\nmerkitsi _Golfyta?_ Se ei ollut numero eikä se ollut mies.\nHerranähköön, ellei _Golfyta_ ollut suuri joki Skånessa tahi\ntehtaanmerkki, tai vaikka joku uskonnollinen lahko! Vaan äkkiä\nmuistin sen: _Golfyta_ oli eräs paino; siinä oli, ellen väärin\nmuista, satakolmekymmentäkaksi naulaa. Vaan ne olivat vanhoja hyviä\n\"nauloja\", ja kuitenkin meni niitä melkein satakolmekymmentä_kolme_\ntuollaiseen _Golfytaan_, niin raskas se oli... Ja juna kulkee.\n\nKuinka saattoi tuo puhumaton narri istua paikallaan tunti tunnilta\nyhä vain lukien! Tuommoisen kirjan olisin minä lukenut kolmeen\nkertaan samassa ajassa; hän tekeytyi suorastaan tietämättömäksi\npöhköpäisyydestään eikä hävennyt. Hänen narrimaisuutensa meni lopulta\nyli rajojen, minä en voinut kauemmin sitä kestää, vaan kumarruin,\nkatsoin häneen ja sanoin:\n\n— Häh?\n\nHän avasi silmänsä ja katsoi minuun kuin pilvistä pudonneena.\n\n— Mitä? kysyi hän.\n\n— Häh?\n\nHän ei voinut käsittää minua.\n\n— Mitä te tahdotte? kysyi hän äreästi.\n\n— Mitäkö minä tahdon? Mitä _te_ tahdotte?\n\n— Minä? Minä en tahdo mitään.\n\n— En minäkään.\n\n— Vai niin. Miksi sitten puhuttelette minua?\n\n— Minäkö? Olenko minä puhutellut teitä?\n\n— Vai niin, sanoi hän kääntyen vimmastuneena toisaalle.\n\nSitten olimme taas vaiti.\n\nJa kului tunti toisensa jälkeen; vihdoinkin viheltää juna Kalmariin\nsaapuessa.\n\nNyt siis oli tosi edessä! Tunnustelen leukaani, — tietysti oli parta\najamatta, se oli niin tavallinen juttu.\n\nOli sekin järjestystä, ettei ollut asemia radan varrella, joilla\nolisi saanut ajaa partansa ja olla ihmisen näköinen kun tarve vaati.\nEn olisi vaatinut joka asemalle vakituista parturia, vaan ei tuo toki\nolisi ollut liikaa, jos joka viidennelläkymmenennellä olisi ollut\nyksi. Se oli viimeinen sanani.\n\nSilloin juna seisahtui.\n\nAstun heti ulos, näen että Saban kuningatarkin tekee samoin, mutta\nhänet ympäröi heti semmoinen ihmispaljous, että minun oli mahdotonta\npäästä hänen luokseen. Lisäksi suutelee eräs nuori mies häntä, —\nveli siis, joka asuu ja jolla on toimi täällä ja jota hän oli tullut\ntervehtimään! Hetken perästä tuodaan vaunut, hän menee niihin parin\nkolmen muun seuraamana, ja niin sitä mennään. Minä jään paikalleni.\nHän oli ajanut tiehensä aivan nenäni edestä: vähääkään arvelematta.\nNo niin, toistaiseksi ei ollut mitään tehtävissä, ja kun tarkemmin\najattelee, olin hänelle miltei kiitollinen, että hän oli antanut\nminulle aikaa ajaa partani ja siistiä itseni ennen esittämistä. Nyt\noli käytettävä aika tyystin!\n\nSiinä seisoessani tulee luokseni kaupunginlähetti pyytäen saada\nkantaa tavaroitani.\n\n— Ei tarvitse, minulla ei ole kapineita.\n\n— Eikö _yhtään_ kapineita?\n\n— _Ei yhtään_, ellei hän tietänyt niitä olevan; ymmärsikö hän nyt?\n\nVaan minä en päässyt irti miehestä, hän tahtoi tietää, aioinko\nmatkustaa etemmäksi.\n\n— En, en etemmäksi.\n\nTulisinko siis asumaan täällä? Enkä, vähän aikaa. Oliko läheisyydessä\nhotellia? Mutta mitä minä toimitan täällä? Olinko asioitsija tahi\ntarkastaja, vai?\n\nSiinä taas yksi, joka ei ollut lukenut minulta riviäkään! Ei, en\nollut tarkastaja.\n\nMutta mikä minä sitten olin?\n\nHyvästi! huusin hänelle päin silmiä ja läksin. Moista\ntungettelevaisuutta! Tokihan löytäisin ominkin neuvoin hotelliin\njos niikseen tuli. Kuitenkin, oli ajateltava itselleen jonkunlainen\nasema, jonka varjossa esiintyä; oli selvää, että koska kerran\ntuollainen nälkiintynyt kaupunginlähetti oli niin utelias, olisi\nhotellin isäntä sitä moninvertaisesti. Mitä tekemistä minulla oli\nKalmarissa, virallisesti, Jumalan ja ihmisten edessä? Painavaa laatua\nsen tuli olla, etten joutuisi huonoon valoon kuningattaren silmissä.\n\nJa minä tuumin vimmatusti, mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa. En\nparturin kynsissä istuessanikaan saa rauhaa tältä kysymykseltä; yksi\nasia oli varma: en uskaltaisi näyttäytyä hotellissa ennenkuin minulla\noli se selvillä.\n\n— Onko teillä puhelinta? kysäsen.\n\nEi, parturilla ei ollut puhelinta.\n\n— Voitteko lähettää jonkun pojan tilaamaan minulle huonetta\nlähimmästä hotellista? Minulla ei ole aikaa mennä itse, olisi asioita\ntoimitettavana.\n\n— Kyllä mielelläni.\n\nJa niin poika matkalle.\n\nMinä aloin vetelehtiä pitkin katuja, katsoin kirkon, sataman,\nkuljin jokseenkin nopeasti pelosta, että joku pysähdyttäisi minut\nja tiedustelisi asiaani Kalmarissa. Vihdoinkin tulin puistoon,\nheittäydyin penkille ja vaivuin mietteisiin. Olin yksin.\n\nKalmar — mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa?\n\nNimi tuntui tutulta, olin lukenut siitä jossain. Herra nähköön,\nellei se ollut politiikan, jonkun harvinaisen valtiopäivätapahtuman\ntahi rauhansopimuksen yhteydessä? Muistelin Kalmarinrauhaa, rauhaa\nKalmarissa, enkö nimenomaan ollut lukenut siitä? Vai oliko se\nKalmarin sopimus? Mutta hetken tuumailujen jälkeen oli minulle\nselviävinänsä, että tuskin olin lukenut Kalmarin sopimuksesta.\nÄkkiä hyökkään ylös, nyt luulin muistavani: sehän oli Kalmarin\ntaistelu, taistelu Kalmarin luona — kuten Kalveskindletin ja Wörthin\ntaistelutkin.\n\nNo nyt se selvisi! Ja minä lähden kulkemaan hotellia kohti. Koska\noli ollut Kalmarin taistelu, niin oli minun tutkittava Kalmarin\nhistoriallisia paikkoja, siinä asiani; tuolla seisoi Nils Juelin\nlaiva, tuosta kulki vihollisen kuula syvälle maahan myllertäen\nkaalitarhan, tuossa kaatui Kustaa Adolf linjalaivan kannelle. Ja\nKolbejn Väkevä kysyi: mikä murtui semmoisella pauhulla.\n\nNorja sinun käsistäsi! vastasi Einar. — — —\n\nVaan tultuani hotellin portaille tein raukkamaisesti täyskäännöksen\nja hylkäsin koko taisteluteoriani; ei ikinä ollut se Kalmarin vaan\nKöpenhaminan taistelu! Ja minä marssin uudestaan kaupungille.\nTulevaisuus näytti pimeältä.\n\nNyt kuljin niine hyvineni koko päivän nauttimatta kuivaa tai\nmärkää. Olin aivan näännyksissä. Oli myös liian myöhäistä lähteä\nkirjakauppaan ostamaan asiaa koskevaa teosta, sillä kaikki puodit\nolivat suljetut. Viimein laahustan erään lyhdynsytyttäjän luo.\n\n— Anteeksi, kysyn kohteliaasti, — mitä täällä Kalmarissa aikoinaan\nonkaan tapahtunut?\n\nMies vastasi ainoastaan: — Tapahtunut? katsoen minuun.\n\n— Niin, sanon minä, — muistan niin selvästi, että täällä Kalmarissa\naikoinaan on tapahtunut jotain; sillä on historiallista merkitystä,\nsiksi tahtoisin kernaasti sen tietää.\n\nSeisomme siinä vastakkain.\n\n— Missä te asutte? kysyy hän.\n\n—... Ja minä olen tullut tänne nimenomaan tutkiakseni sitä, jatkan\nminä; — se on tullut minulle jokseenkin kalliiksi, niin, olen\nmaksanut yhden kruunun ja kuusikymmentä äyriä lisämaksujakin, paitsi\nniitä sataakahdeksaatoista kruunua, joihin en huoli tehdä mitään\npikkumaisia viittauksia. Kysykää vaikka konduktööriltä jos haluatte.\n\nOletteko Norjasta?\n\n— Olen, mitä sitten?\n\n— Oletteko asioitsija?\n\nNiin uupunut kuin olinkin, täytyi minun taas paeta kiiruimman\nkaupalla; sitähän minun juuri piti tiedustaa, mieheltä mikä\nolin miehiäni. Vaan tämäkin oli kuningattaren syy, kaikki oli\nhänen syytään ja minä käskin häntä lempeästi menemään helvettiin\nilkeyksineen. Sitten vetäydyin jälleen puistoon. Ei, nyt ei ollut\nmitään pelastusta!\n\nSeison nojaten puuta vasten, ihmisiä alkaa liikkua ohitseni, ei\ntuntunut olevan enää turvallista jäädä siihen ja taas täytyi minun\nlaahustaa matkaani. Kolmen tunnin kuluttua olin joutunut maaseudulle,\nkaupungin ulkopuolelle; katson ympärilleni, olen yksin ja suuri\nmusta jättiläispatsas kohoo edessäni. Jään katsomaan jättiläistä, se\nnäyttää vuorelta, jonka huipulla on kirkko. Seisoessani siinä, tulee\njoku mies, pysäytän hänet kysyen, mikä vuori tämä on, en muista sitä\nmaantieteestä, vaikka tunsin sangen monta vuorta.\n\n— Se on linna, vastaa hän.\n\nLinna, Kalmarin linna! Menepäs tiedä ettei se kaikki, mitä minulla\npyöri mielessä, ollut tapahtunut juuri tässä!\n\n— Linna on tietysti pahoin turmeltunut senjälkeen kun ne suuret\ntapaukset olivat? kysyin.\n\n— Ei toki, hoitaja pitää sitä hyvässä kunnossa, vastaa mies.\n\n— Kuka siellä asuu tätä nykyä, tarkoitan, mikä kuningas on sinne\nnykyään suljettuna, eteläiseen sivustaan? Nimi pyörii aivan\nkielelläni.\n\n— Niin, sehän on nykyään aivan täynnä varustuksia, miekkoja ja\nmuinaisesineitä, kaikenlaista vanhaa! tavaraa...\n\nSaan päähänpiston siinä seisoessani. Minäkin olen voinut tulla\nkatsomaan vanhaa linnaa. Ellei miehellä olisi ollut säkkiä selässä,\nolisin syleillyt häntä ja muistan selvästi kysyneeni hänen vaimostaan\nja lapsistaan ennenkuin erosimme. Keskiyön tienoissa palasin\nhotelliin.\n\nSain käsiini isännän, jolle selitin olevani huoneen tilaaja.\n\n— Minä tutkin muinaisesineitä, sanoin lyhyesti ja äkeänä, vieläpä\nostankin että tiedätte; siinä minun toimeni.\n\nIsäntä tyytyi tähän selitykseen ja vei minut huoneeseeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt seuraa viikko täynnä pettymyksiä ja tuskaa, vaivaa, kokonainen\nviikko. Saban kuningatarta ei sen jälkeen ole näkynyt. Etsin häntä\npäivä päivän jälkeen, julkisesti ja hiljaisuudessa, kuulustan\npostimestarilta, neuvottelen asiasta parin poliisikonstaapelin\nkanssa, kuljen puiston ristin rastiin kävelyaikana, menen joka\npäivä valokuvaajien näyteikkunoihin katsoakseni eikö hän ollut\njoutunut sinne; vaan kaikki turhaan. Tilasin kaksi miestä vahtimaan\nrautatiellä yötä päivää, ettei hän pääsisi matkustamaan pois ja\nodotin odottamistani asian ratkaisua.\n\nSillävälin piti minun joka päivä lähteä linnalle ja läpikäydä\nmuinaismuistokokoelma; kirjoitin pitkät arkit täyteen havaintoja,\nlaskin ruostepilkut miekoissa ja kuluneissa kannuksissa, merkitsin\npapereihini kaikki ne rasittavat vuosiluvut ja kirjoitukset, jotka\nlöysin kirstunkansista ja vanhoista maalauksista, niin, en jättänyt\nmerkitsemättä säkillistä höyheniäkään, jonka eräänä päivänä löysin\nviskattuna muinaisesineiden joukkoon ja joka sitten näyttäytyi\nolevan hoitajan omaisuutta. Tein tutkimuksiani epätoivon vimmalla ja\npurin hammasta katkeruudesta; kun kerran olin alkanut hakea Saban\nkuningatarta, en jättäisi kesken vaikka minusta sitten yksin tein\ntulisi täysi muinaistutkija.\n\nSähkötin Köpenhaminasta postin ja aloin varustautua talvea varten;\nherra armoissaan tiesi koska tämä loppuisi, nyt olin asunut\nhotellissa kuusi päivää. Kun sunnuntai tuli, palkkasin neljä\npikkupoikaa puolestani kirkkoon hakemaan kuningatarta; vaan siitäkään\nei ollut hyötyä.\n\nTiistai-aamuna tuli postini vihdoinkin; tämä päivä teki minusta\nmelkein lopun. Yksi kirje oli siltä ihmiseltä, joka odotti Malmössä:\nkun en silloin tullut, en kai sitten aikonutkaan, hyvästi vaan!\n\nTunsin syvän piston sydämessäni. Toinen kirje oli erään ystäväni\nilmoitus, että Aamulehti ja eräs saksalainen lehti olivat saaneet\nminut kiinni kirjallisesta varkaudesta ja todistaneet sen otteilla.\nMinä tunsin sangen syvän piston sydämessäni. Mutta kolmas kirje oli\nlasku, — sitä en lukenut, en enää jaksanut, heittäydyin sohvalle\ntuijottaen eteeni.\n\nEnkä kuitenkaan ollut vielä tyhjentänyt maljaa pohjaan saakka.\n\nOvelle kolkutetaan.\n\n— Sisään! kutsun riutuvalla äänellä.\n\nJa sisään astuu isäntä vanhan eukon seuraamana; eukko kantaa koria\nkäsivarrellaan.\n\n— Anteeksi, sanoo isäntä, — tehän ostatte muinaisesineitä?\n\nTuijotan häneen.\n\n— Muinaisesineitä? Ostanko minä vanhoja muinaisesineitä?\n\n— Niinhän te sanoitte.\n\nJa minun täytyy pakottaa itseni huvitetuksi muinaisesineistä. Aivan\noikein, kyllä se oli totta että ostin muinaisesineitä; anteeksi,\netten heti huomannut, olin muissa ajatuksissa. Tietysti, ostin kyllä\nkaikenlaista vanhaa.\n\nKatsokaamme!\n\nJa eukko aukaisee korinsa.\n\nLyön käteni yhteen ihastuksesta ja selitän tahtovani kaikki, joka\nainoan nokareen. Mitkä komeat korvarenkaat; olisi hauska tietää\nmikä kuningas niitä viimeksi oli käyttänyt? No, ei ollut kiirettä,\nminä kyllä löydän kun etsin papereistani. Paljonko hän tahtoisi\nhöylänterästä? Noita kolmea palanutta piippua en päästäisi käsistäni\nmillään hinnalla; samoin kuin haravaakaan. Minkä hinnan panisimme\nkaikelle yhteensä?\n\nEukko tuumii.\n\n— Oiskohan kaksikymmentä kruunua liikaa? arvelee hän.\n\nMinä annoin hänelle kaksikymmentä kruunua, tinkimättä, kadehtimatta,\nainoastaan päästäkseni hänestä tuossa tuokiossa. Kun hän oli ehtinyt\nulos, pötkin minä puistoon saadakseni raitista ilmaa. Ei, nyt tämä jo\nnousi yli korvien!\n\nLapsi hoitajattarineen laulaa vieressäni penkillä, heitin heihin\nsilmäyksen saadakseni heidät vaikenemaan. Vähän ajan perästä tulee\nkaksi ihmistä käsikoukussa aivan hitaasti sorakäytävää pitkin. Tulen\ntarkkaavaiseksi, nousen, tuijotan — se on Saban kuningatar.\n\nVihdoinkin, vihdoinkin on se jälleen Saban kuningatar! Hänen\nseurassaan on joku herra, veli, joka suuteli häntä tullessa; he\nkulkevat käsikoukussa ja puhelevat hiljaa. Minä seison valmiina, nyt\noli ratkaisu edessä, maksoi mitä maksoi! Aion aloittaa muistuttamalla\nhänelle, että olin maannut hänen vuoteessaan, sillä silloin hän\nkyllä muistaisi minut; siten saisin puheen käyntiin, veli ymmärtäisi\nolevansa liikaa —\n\nAstuin esiin.\n\nHe katsoivat minuun molemmat ihmeissään ja samassa sotkeudun. Änkytän:\n\n— Neiti... neljä vuotta sitten... ja pysähdyn.\n\n— Mitä hän tahtoo? sanoo herra katsoen häneen. Sitten kääntyy hän\nminun puoleeni toistaen saman: — Mitä te tahdotte? Ja hän sanoo sen\njokseenkin kiihtyneenä.\n\n— Minä, minä tahdon vain pyytää lupaa tervehtiä neitiä; mitä se\nteihin kuuluu? Neiti ja minä olemme vanhoja tuttuja, minä olen\nmaannut...\n\nKuningatar keskeyttää minut huutaen:\n\n— Mennään, mennään!\n\nVai niin, hän ei ollut tuntevinaan, hän kielsi minut! Suuttumus\nvaltaa mieleni ja minä seuraan paria, joka poistuu hyvin nopeasti.\nÄkkiä katsoo herra taakseen, näkee minun seuraavan heitä ja asettuu\ntielleni. Ei hän muuten näyttänyt erittäin rohkealta, vapisi\nsilmännähtävästi; kuningatar jatkoi kulkuaan lopuksi juosten.\n\n— Mitä te tahdotte, mies? kysyy hän jälleen.\n\n— Teiltä en tahdo mitään, sanon minä; — pisti vain päähäni\ntervehtiä neitiä, jonka kanssa te kävelitte, olen tavannut hänet\nennen, tahdoin siis vain paljaasta kohteliaisuudesta...\n\n— No, ensiksi ei neiti halua tavata teitä enää, kuten näette,\nsanoo hän, — ja toiseksi ei neiti ole mikään neiti, vaan rouva,\nnaimisissa, hän on minun vaimoni. Juuri niin!\n\n— Onko hän... mitä... onko hän teidän vaimonne?\n\n— On, hän on _minun vaimoni_, huutaa hän, — ymmärrättekö nyt?\n\nHänen vaimonsa, hänen vaimonsa! Mitäpä siinä enää on kertomista.\nVaivuin penkille. Tämä oli kuolemanisku! Suljin silmäni antaen\nherrasmiehen mennä menojaan; mitä tekemistä minulla, oli hänen\nkanssaan nyt enää, kun onneni aurinko oli ijäksi laskenut! Monta\ntuntia istuin siinä penkillä antautuen mitä mustimman surun valtaan.\n\nPäivällisen tienoissa palasin hotelliin, maksoin laskuni ja hiivin\nhuomaamatta rautatielle; odotettuani vielä runsaan tunnin, tuli\njunani ja minä matkustin pois köyhtyneenä, maahanlyötynä, tuskan\nmasentamana, tuskan, joka ei lieventynyt koko kotimatkalla.\n\nSen muinaiskalukorin, jonka olin ostanut, jätin Kalmariin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä näet, jotain tulee aina esteeksi. Niin lähellä kuin nyt viime\nkerralla, en _minä_ koskaan ole sitä ollut, ja kuitenkin luisui se\nniin ihastuttavasti käsistäni. En voi sanoa säästäväni vaivojani,\npelkääväni minkäänlaisia matkoja, kammoavani mitään kustannuksia, ja\nkuitenkaan — kuitenkaan, siitä ei ole apua. Se on kohtalo.\n\nEikä sille mitään mahda.\n\n\n\n\nKIEVARIN KYYDILLÄ.\n\n\nLaittauduin kärryihin ja tartuin ohjiin; odotin kyytimiestä. Ylhäällä\neräässä toisen kerroksen ikkunassa seisoi nuori vaaleaverinen tyttö\nkatsoen minuun; tunsin lämpeneväni tämän katseen edessä ja röyhistin\nitseäni istuimellani kuin mikäkin varakonsuli. Koetin olla pelkkää\nnuoruutta, sainpa salaa ravistaneeksi alas nenäkakkulanikin. Se\nminua vain harmitti, etten ollut merkinnyt itseäni luutnantiksi\nkyytikirjaan.\n\nViime hetkessä tulee isäntä portaille sanoen, että kyytimies juuri on\nlähtenyt edeltä englantilaiskuorman kanssa, niin että olisin hyvä ja\najaisin itse seuraavaan kievariin. Se ei ollut yhtään vaarallista,\nJens tunsi tien, luottaisin vain siihen.\n\nOn itse asiassa hiukan tyylikkäämpää kun on toinen takana, tuumin;\nmutta sille ei nyt mahtanut mitään, sain matkustaa ilman. Heitin\njokseenkin lämpimän silmäyksen toisen kerroksen ikkunaan ja ajoin\npihasta.\n\nIlma oli lämmin, aukaisin nuttuni ja annoin Jensin kulkea omia\naikojaan. Taukoamaton keikkuminen kärrynvietereillä teki minut\nuniseksi, painoin pääni alas välttääkseni naamani päivettymistä ja\ntorkahdin ajatellen noita hienoja tytönkasvoja toisessa kerroksessa.\nHerra ties, ajattelin, ellei hän jo ole ollut katsomassa kyytikirjaa.\nOli tyhmää, etten pannut itselleni asemaa enkä arvonimeä. Enkö muka\nolisi voinut kutsua itseäni tukkukauppiaaksi tai vaikkapa koroillaan\neläjäksi? Sepä se! Liika vaatimattomuus kosti itsensä.\n\nOlimme kulkeneet noin seitsemän kahdeksan kilometriä kievarista, kun\nJens yhtäkkiä pysähtyi. Se seisoi aivan odottamatta paikoillaan ja\noli sen näköinen kuin olisi unohtanut jotain. En tahtonut häiritä\nsitä; yksityiset asiansa sai se suorittaa omin neuvoin. Sitäpaitsi\noli meillä hyvää aikaa ja hyvä tie kulkea.\n\nSeisoimme siinä noin puolen tuntia keskellä tietä, liikahtamatta;\nkumpikaan meistä ei halunnut rikkoa hiljaisuutta. Sytytin piippuni\nenkä ollut huomaavinani tuon taivaallista, katsoin kelloa, rupesin\npuhdistamaan korkkiruuvia, joka minulla oli taskussa ja kulutin\naikaa niin hyvin kuin osasin; piiskan piilotin huolellisesti polvien\nväliin. Kun Jens oli seisonut paikoillaan vielä jonkun aikaa, siirsi\nse viimeinkin yhden jalkansa eteenpäin ja alkoi taas astua.\n\nKuumuus lisääntyi, minä vaivuin kokoon ja kävin jälleen uniseksi;\ntein huomaamattani solmuja ohjaksiin ja uneksin uudelleen kievarin\ntytöstä. Hänellä oli suuret valkeat kädet ja ihmeellisen vilkas\nkatse, joka teki kasvot ilokkaiksi. Hän kiinnitti kovin mieltäni.\nMiksi hän oli asettunut seisomaan siihen ja katsomaan minua\nikkunasta? Olin tehnyt hänet uteliaaksi. Oli sangen luultavaa, että\nhän juuri nyt tutki kyytikirjaa; ei todella ollut epäilystäkään,\nettei hän kiiruhtaisi katsomaan kuka olin. Enkä minä ollut jättänyt\nmitään tietoja; minulla oli ollut mitä parhain tilaisuus merkitä\nitselleni hyvänpuoleinen asema, vaan en ollut sitä käyttänyt; olin\nkirjoittanut ainoastaan nimeni, vaatimattomuuteni oli tehnyt minulle\ntepposet. Olisihan minulla ollut mitä suurin syy nimittää itseäni\nvaikka konttoripäälliköksi tai vaikkapa arkkitehdiksi. Mitä olin\nnyt?...\n\nYhä enemmän harmissani vannoin mielessäni, että mainiosti olisin\nvoinut merkitä itseni löytöretkeilijäksi tai elefanttimetsästäjäksi\nvaaran tähden, joka siihen sisältyi. Sen verran toki tiesin.\n\nEn ollut kiinnittänyt huomiotani Jensiin. Raskaasti ja\nvälinpitämättömänä astui se tietä pitkin, survoi jalkojaan hiekkaan\nja piti turhaa melua. Eräässä tienkäänteessä painoi se äkkiä päänsä\nalas, puri pari kertaa suitsia ja pysähtyi uudelleen.\n\nOlin niin syventynyt ajattelemaan tuota nuorta tyttöä, että kesti\nkotvan aikaa ennenkuin tajusin, että seisoimme. Voit kiittää herraasi\nja luojaasi, että istun tässä ajatellen aivan muita asioita! sanoin\nhevoselle ääneen. Olin äkkiä kiivastunut enkä jaksanut kauempaa\nhillitä mieltäni. Jens seisoi ihan hiljaa allapäin ikäänkuin olisi\nsormi nenällä ajatellut jotain. Kurottauduin eteenpäin tutkiakseni\ntietä; saattoihan sen jaloissa olla vaikka joku lapsi tai suuri kivi\ntai puunrunko; katsoin joka puolelle vaan en nähnyt mitään. Kohotin\npiiskaa ja sivalsin sillä Jensiä. Se ei liikahtanut paikaltaan,\nvaan nosti päänsä ikäänkuin sanoen: varo itseäsi! Tämä sai minut\nraivoihin: varo itse itseäsi! vastasin minä ja annoin sille uuden\nsivalluksen. Silloin se laski jalan voimakkaasti maahan ja oli\nsen näköinen kuin olisi sillä ollut kunnia esiintyä kokonaisen\nseurakunnan edessä, ja siltä pääsi äännähdys. Muuten se ei virkkanut\nmitään. En välittänyt vastata sille, olisi ollut arvoani alentavaa\nruveta riitelemään hevosen kanssa. Kiihtyneenä ja vaiti heittäydyin\nistumaan odottaen mitä tuleman piti. En ollut lähtenyt kotoani siinä\nmielessä, että joutuisin toraan hänen kanssaan, pidin itseäni liian\nhyvänä minkäänlaiseen rähinään.\n\nKului tunti, seisoimme yhä ja minulla oli mitä suurin vaiva\npidättäytyä väkivaltaisuuksista. Kahdesti nousin kärryissä ja\nkummallakin kertaa pakotin itseni jälleen istuutumaan. Läpikävin\nmielessäni mitä vaikeampia mielenliikutuksia, kestäen ne kuin mies.\nJens käyttäytyi hyvin varovasti, ei pitänyt minkäänlaista melua,\nvetipä henkeäänkin kaikessa hiljaisuudessa. Viimeinkin se nosti yhden\njalan laskien sen jälleen maahan. En ole aivan varma, mutta minusta\ntuntui siltä, kuin se olisi nostanut vielä yhden jalan ja laskenut\nsen maahan. Ennenkuin olin ehtinyt uskoa omia silmiäni, tunsin, että\nkärryt todella vierivät eteenpäin; emme enää seisoneet, kuljimme taas.\n\nMinä aivan ällistyin, en osannut arvella sitä enkä tätä. Kärryt\nvierivät yhä nopeammin ja nopeammin, näin Jensin tekevän mitä\nkiivaimpia liikkeitä: se juoksi. Tukahuttaen suuttumukseni yritin\nuskotella itselleni, että vielä seisoimme. Me seisomme — seisomme\ntietysti! sanoin — hitto vie ellemme seiso! Ja minä suljin silmäni\nollakseni näkemättä, että todella liikuimme eteenpäin.\n\nKului aikaa, hyvänlaisesti, aurinko alkoi laskea ja ilma viileni;\nJens kulki käymäjalkaa. Minä olin vihainen sille, se oli aivan\npilannut kirkkaan mielialani, tahallaan kuluttanut aikaani; oli vielä\nrunsas puolituntinen seuraavaan kestikievariin ja tulisin tuskin\nehtimään sinne ennenkuin kyytimieheni lähtisi sieltä. Päästyämme\nmäen harjalle päätin hiukan ottaa takaisin hukattua aikaani, huusin\nJensille ja heilautin piiskaa sivulla herättääkseni sen huomiota.\nSe nosti päätään vilkaisten taakseen ikäänkuin tarkoitustani\nymmärtämättä. Minä ilmaisen tuumani selvemmin! sanoin läimäyttäen\nsitä reisille. Se pysähtyi.\n\nEi ollut mahdollista erehtyä. Jens seisoi järkähtämättä paikoillaan\nkolmatta kertaa.\n\nTartuin vakavasti piiskanvarteen ja nousin seisomaan kärryissä;\nolin lujasti päättänyt selvittää asiat avoimessa taistelussa,\nkäyköön miten kävi. Viime silmänräpäyksessä sain itseni kuitenkin\nhillityksi. En tuntenut tällä hetkellä mitään pelkoa; vaikka olisi\nollut susilauma edessä, olisin käynyt sitä vastaan, mutta muutin\nmieltäni ja jätin piiskan. Mainitsematta sanaakaan aikeistani nousin\nkärryistä; minulla oli omat tuumani; ei saattanut olla epäilystäkään,\nettei jotain ollut hevosen tiellä. Panin kädet nyrkkiin valmiina\nkohtaamaan mitä tahansa, ja menin Jensin luo. En voinut nähdä mitään,\nmelkein petyin ja kumarruin maahan tutkiakseni perinpohjin. Hiekkaa\n— vain hiekkaa joka puolella; ainoa minkä löysin oli poltettu\ntulitikku. Lähdin takaisin ja nousin paikoilleni, — nyt menköön\nsyteen tai saveen.\n\nKiljasin hirmuisesti Jensille, heilautin piiskaa ja annoin aika\nläimäyksen. Jens ei liikahtanut, se seisoi kuten ennenkin. Tämä ei\nsiis auttanut, minun täytyi taas nousta kärryistä. Astuin jälleen\nJensin luo, painauduin aivan lähelle sitä ja katsoin sitä silmiin. Se\nei ollut huomaavinaan. Laskeuduin polvilleni maahan, vilkaisin sitä\nsilmiin seuraten sen katseen suuntaa. Mitähän se tuijotti? Jouduin\nihmeisiin, se tuijotti todellakin tuohon pieneen tulitikunpätkään!\n\nHäpesin sen puolesta. Olipa nyt asia nostaa noin paljon melua\ntuollaisesta tulitikusta. Kävelin monta kertaa kärryjen ympäri\nmiettiäkseni kuinka minun oli sitä puhuteltava.\n\nKuinka sen päähän saattoi pälkähtää tuottaa minulle näin\npaljon harmia? Olimmeko edeltäpäin päättäneet seisahtua joka\ntulitikun kohdalla, joka eteen sattui? Oliko tämä sen mielestä\npuolustettavissa? Oliko se kunniallinen hevonen, vai kuinka? Se ei\nnäyttänyt ilmettään.\n\nMinä kävin kovasti sen kimppuun, tein siitä mitä hurjinta pilaa,\npidin sitä ilmeisenä narrinani. Tulitikku, sanoin halveksien,\ntavara, jota minä olin tilaisuudessa lahjoittamaan pois paketittani,\nymmärrätkö? Olin nähnyt päiviä, jolloin olisin saattanut kulkea\nkaikki taskut täynnä tulitikkuja olematta sen rikkaampi kuin miltä\nnäytin. Heitäpä tulitikku maahan, sanoin, pyydä minua nostamaan se\nylös, ja saatpa nähdä otanko!\n\nSe ei antanut häiritä itseään, oli koholla päin ja tuijotti suoraan\neteensä kuin ennenkin.\n\nTuo ärsytti minua suuressa määrin, minusta tuntui kuin se ei\nolisi ollut kuullakseen. Mitä minun oli tekeminen? Kävelin\nedestakaisin tiellä, kiroilin ja kohautin raivostuneena olkapäitäni.\nVapisevin äänin käännyin jälleen sen puoleen koettaen voittaa sen\ntodisteluilla: Oliko tuo kenties joku merkitsevämpi tulitikku? Oliko\nse merkitty maailmankartalle, jos saan luvan kysyä?\n\nTahtoiko se uskotella minulle, että tuo oli tavallista\nkunnioitettavampi tulitikku, jonka kanssa oli sula ilo tehdä\ntuttavuutta?... Huusin kovemmin ja kovemmin huitoen käsilläni.\n\nViimein Jens katsoi ylös; se näki, että oli tosi kysymyksessä.\nTahdoin ottaa tilaisuudesta vaarin, tartuin ohjiin ja nousin\nkärryille. No niin, viimeinkin saatiin jatkaa matkaa. Nyt\nkysyttäisiin niin muodoin vain ensimäistä askelta, sitte kävisi\nkaikki kuin voideltu. Sen olisi siis nostettava vain yksi jalka, niin\ntulisivat toiset perästä. Luonnollisesti mikä jalka sitä itseään\nhalutti, sillä oli valintavapaus. No?\n\nMutta Jens ei vaan lähtenyt. Se painoi päänsä alas ja alkoi uudelleen\ntuijottaa. Silloin heitin minä kaiken toivon ja lysähdin kokoon.\nNyt oli minusta aivan yhdentekevää kuinka tämä päättyisi; en käy\nenää takuuseen mistään. Vedin peiton ylitseni alkaen varustautua\nyöksi. En välittänyt Jensistä vähääkään. Kuka tiesi kuinka kauan se\naikoi seistä siinä. Kuka saattoi vannoa, ajatteliko se ylipäätään\nkoko matkaa? Ei hittokaan tiennyt, liikahtaisiko se siitä ennenkuin\naikaiseen huomenaamulla! Joka tapauksessa, sanoin itselleni, olen\ntehnyt mitä olen voinut; syy ei enää ole minun, minä pesen käteni.\n\nSilloin näen mäen alla kyytihevosen, joka tulee meitä kohti; itse\nJensin korvat nousevat ja se hirnahtaa — se oli kyytimieheni, joka\noli kotimatkalla. Hän seisautti hämmästyneenä hevosensa, tarkaten\nmeitä, minä hyppäsin sitten kärryistä ja kerroin hänelle mitä minulle\noli tapahtunut. Poika käänsi heti hevosensa ja tarjoutui ajamaan\nedellä. Jens oli äksy, sanoi hän, sitä oli niin sanoaksemme ajettava\ntoisen hevosen kanssa.\n\nNousin jälleen kärryille. Tämä keksintö ohjaajasta, eturatsastajasta,\noli sovelias miehelle, jolla oli hyvä asema, ja miellytti minua\nsuuresti; se oli itse asiassa samaa kuin ajaa kahdella hevosella.\nMinä huoahdin ja soin Jensille anteeksi sen aikaisemman kiusanteon,\ntulin mitä parhaimmalle tuulelle ja rupesin hyräilemään laulua.\n\nJa puut ja kivet ja talot ne tanssivat silmieni ohi sitä mukaa kuin\netenimme. Kahdella hevosella ajoin minä kievariin.\n\n\n\n\nSORMUS.\n\n\nNäin kerran eräässä seurassa rakastuneen nuoren naisen. Hänen\nsilmänsä loistivat silloin kaksin verroin sinisinä ja säihkyvinä,\neikä hän osannut ollenkaan peittää tunteitaan. Ketä hän rakasti?\nNuorta herraa ikkunan luona, perheen poikaa, univormupukuista\nmiestä, jolla oli ääni kuin leijonalla. Ja voi, miten hänen silmänsä\nrakastivat sitä nuorta miestä ja miten rauhattomana hän istui\ntuolillaan!\n\nKun me kuljimme kotiin yöllä, sanoin minä, koska tunsin hänet niin\nhyvin:\n\n— Kuinka ilma on kirkas ja ihana! Onko sinulla ollut hauska tänä\nyönä?\n\nJa vastatakseni hänen salaiseen toivomukseensa vedin minä\nkihlasormuksen sormestani jatkaen:\n\n— Katsos, sinun sormuksesi on käynyt liian ahtaaksi, se painaa.\nMitähän jos antaisit sen suurentaa?\n\nHän ojensi kätensä kuiskaten:\n\n— Anna se minulle, niin se kyllä suurenee.\n\nJa minä annoin hänelle sormuksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuukautta myöhemmin tapasin hänet jälleen. Aioin kysyä sormusta,\nmutta jätin sen tekemättä. Ei ole kiirettä vielä, ajattelin,\nmiettiköön vielä hiukan; kuukausi on kovin lyhyt. Silloin katsoo hän\nkatuun sanoen:\n\n— Ai, sehän on totta — sormus. Sen kävi onnettomasti, olen pistänyt\nsen jonnekin, olen kadottanut sen.\n\nJa tämän sanottuaan jää hän odottamaan vastaustani.\n\n— Oletko siitä vihainen? kysyy hän rauhattomasti.\n\n— En, vastasin.\n\nJa voi, miten keventyneenä hän meni pois, kun en minä ollut siitä\nvihainen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kului kokonainen vuosi. Olin jälleen vanhoilla paikoilla ja\nkuljin eräänä iltana tuttua, tuttua tietä.\n\nSilloin tulee hän minua vastaan ja hänen silmänsä olivat kolmin\nverroin siniset ja loistavat; mutta hänen suunsa oli muuttunut liian\nsuureksi ja värittömäksi.\n\nHän huudahti:\n\n— Tässä on sinun sormuksesi, kihlasormuksesi. Olen löytänyt sen\njälleen, rakkaani, ja antanut sen suurentaa. Nyt se ei enää sinua\nahdista.\n\nMinä katsoin hyljättyä naista ja hänen suurta, väritöntä suutaan. Ja\nkatsoin myöskin sormusta.\n\n— Voi toki, sanoin kumartaen hyvin syvään, — siitä sormuksesta ei\nnäy lähtevän meille onnea. Nyt se on liian väljä.\n\n\n\n\nKADULLA.\n\nPäiväkirjanlehti.\n\n\nOlen kulkenut edestakaisin huoneessani yhä vaan ajatellen tuota\nsanomalehtipoikajuttua. Minulla ei ole mitään tekemistä hänen\nkanssaan, en ole kohdellut häntä huonosti ja hänkin tyytyi asian\nmenoon. Ja nyt olen kuluttanut kaksi tuntia hakeakseni hänet käsiini\nja korvatakseni kaiken.\n\nKuljeksin pitkin Karl Johanin katua. Oli sekä kylmä että pimeä, mutta\netenkin pimeä, ja kello saattoi olla seitsemän. Kävelin katse maahan\nluotuna.\n\nNiinpä seisoo Gentherin sokerileipomon nurkassa eräs sanomalehtipoika\nhuutaen \"Viikinkiä\".\n\nHän virkkaa ainoastaan:\n\n— Ostakaa \"Viikinki\".\n\nEn huomannut sitä heti; vasta tultuani parin askeleen päähän\nkaikuivat hänen sanansa korvissani. Käännyin katsomaan häntä\najatellen: saattaisit kernaasti antaa hänelle kymmenäyrisen, et\ntule siitä köyhemmäksi. Ja tutkin nimenomaan taskuni antaakseni\nlantin. Pyydän huomauttaa, että ensi ajatukseni oli todella antaa\npojalle kymmenen äyriä. Vaan pitäessäni vielä kättä taskussa pisti\nnokkaviisaus päänsä esiin, ja sanoen itselleni, ettei koskaan\nhyödyltä auttaa ihmistä kymmenäyrisellä, ettei edes kymmenkruununen\nsanottavasti auttaisi, vaan pahentaisi asiaa, tuottaisi vain\nturmelusta ja niin edespäin, menin tieheni jättäen pojan seisomaan.\n\nKuljin aina Yliopistolle asti ja käännyin takaisin samaa tietä.\nCammermeyerin ikkunoiden kohdalla seisahdun katsomaan kirjoja ja\nsiinä seistessä kuulen jälleen sanomalehtipojan äänen. Hän oli aivan\ntakanani. Hän riitelee parin juopuneen lippalakkisen merimiehen\nkanssa yhdestä \"Viikingin\" numerosta, jonka he olivat vahingossa\nrepineet. Merimiehet eivät tahtoneet maksaa revittyä numeroa ja poika\npisti itkuksi.\n\nSilloin minä lähden heidän luokseen ja saan kuulla asian laidan;\nsanon sitte ankarasti merimiehille, että heidän velvollisuutensa\nluonnollisesti oli maksaa numero. Vaan se ei auttanut, he nauroivat\nminulle sanoen:\n\n— Kuulehan tuota!\n\nTämä suututti minua suuresti ja purin hammasta kiukusta. Olin joskus\nmaailmassa saanut lahjaksi suuren pyöreän rintaneulan, joka näyttää\nkelpaavan vähän kuhunkin; se on niin suuri, että sitä melkein voisi\nluulla poliisilaataksi tai joksikin salaiseksi merkiksi, ja tätä\nneulaa kannan aina vasemmassa rinnustassani takin alla. Kun nyt\nnämä molemmat juopuneet merimiehet laskevat leikkiä rikkirevitystä\n\"Viikingin\" numerosta kieltäytyen maksamasta sitä, pistää äkkiä\npäähäni olla uskalias; käännyn velikultiin, avaan takkini ja osoitan\näänettömänä ihmeellistä neulaani. Katsomme hetken toisiamme; sitten\nsanon kylmästi ja päättävästi:\n\n— Maksakaa tai seuratkaa minua.\n\nSe auttoi. \"Viikinki\" maksettiin ja kaikki neljä lehdestä riitelijää\nläksimme tiehemme. Poika kuivasi silmänsä ja jatkoi kulkuaan katua\nylös; minä lähdin Karl Johania alaspäin. Matruusit heiluivat\nTivolille päin.\n\nPostikonttorin luona käännyn jälleen ja alan kulkea katua ylös.\nAjatukseni työskentelevät yhä sanomalehtipojassa. Mietin: olet\nauttanut pientä poikaa saamaan rahansa, hän on tietysti kiitollinen\nsinulle siitä, eikä enää tahdo kiusata sinua ostamaan, jos vielä\ntapaisit hänet; hänellä on säädyllisyysaistia, kenties hän on saanut\nhyvän kasvatuksen.\n\nGrandin luona näen hänet jälleen. Hän seisoo aivan lyhdyn luona, niin\nettä erotan hänet aivan selvään ja vakuutan itselleni lähestyessäni\nhäntä, että huomattuaan minut hän visusti vaikenee siksi kunnes olin\nkulkenut ohi. Kuljen niin läheltä lyhtyä kuin suihkin suodakseni\nhänelle mahdollisuuden tuntea minut.\n\nOlin erehtynyt. Hän ei tehnyt mitään eroa minun ja kenen muun välillä\nhyvänsä; pisti lehtipakan eteeni pyytäen ostamaan \"Viikinkiä\".\n\nKuljin hänen ohitseen vaiti ja loukkaantuneena. Olin surkeasti\npettynyt hänen suhteensa; hän oli tietystikin tavallinen\nkristianialaisnulikka, oikein aika vekara, joka jo poltti tupakkaa\nja hukkasi arvostelukirjansa, kun siinä oli liian huonoja numeroita.\nHän oli sanalla sanoen oikea pieni lurjus, se oli selvää. Olin aika\nlailla loukkaantunut kulkiessani eteen päin ja tunsin kohdelleeni\nhäntä ansion mukaan, kun en ollut antanut hänelle niitä kymmentä\näyriä.\n\nSe vain vielä puuttuisi, että hän tyrkyttäisi minulle lehteään\nkolmannen kerran! Hän pystyisi sen kyllä tekemään, sillä olin\njoutunut tekemisiin hävyttömän nulikan kanssa. Se siis vain vielä\npuuttuisi!\n\nYliopiston kohdalla käännyin jälleen takaisin. Aloin laskea, missä\nnyt mahtaisin kohdata pojan. Tahdoin asettaa niin, että kohtaisin\nhänet voimakkaasti valaistulla kohdalla katua, suodakseni hänelle\ntilaisuuden vielä kerran tuntea minut. Hän ei kenties ollut erottanut\nminua aivan selvästi Grandin ulkopuolella, enhän voinut tietää sitä\nniin varmasti. Astuin niin kauan tuumiskellen tätä asiaa, että häpeä\nsanoakseni aivan hermostun ja kiihotan itseäni mitä tyhmimmillä\nkuvitteluilla. Otaksukaamme nyt — ajattelin — että poika aivan\nyksinkertaisesti on lähtenyt kotiinsa. Siinä seisoin sitte pää\nturhanpäiten täynnä arveluita. Herraties, ellei hän kenties ollut\nkääntynyt ja kulki nyt edelläni kadun toiseen päähän sen sijaan että\ntulisi minua vastaan.\n\nJa voitteko ajatella, minä vanha mies aivan pistin juoksuksi\nainoastaan suodakseni sanomalehtipoikaparalle tilaisuuden tarjota,\njos hän uskalsi, vielä kerran \"Viikinkiä\".\n\nMutta Blomqvistin kohdalla tapaan hänet aivan rauhallisesti\nseisomasta rautaristikolla ikkunan edessä, kylmästä tutisten,\nhartiat koholla ja kädet housuntaskuissa. Silloin tällöin huutaa hän\nohikulkeville \"Viikinkiä\". Hän ei ota käsiään taskuista eikä myöskään\ntarjoa lehtiä.\n\nSitte tulen minä. Astun niin läheltä häntä kuin mahdollista, ei\nole syltäkään välillämme ja hän näkee minut aivan selvään lyhtyjen\nvalossa. Ja samassa ojentautuu hän suoraksi, tuijottaa minua\nkasvoihin, työntää lehtipakan ilmaan ja sanoo ikäänkuin ei mitään\nolisi tapahtunut:\n\n— Ostakaa \"Viikinki\".\n\nPysähdyin. Olin niin jännitettynä odottanut kokeen tulosta, että\nsydämeni tykki voimakkaasti hänen sanoessaan nämä sanat.\n\nNyt annoin vallan mitä hupaisimmalle päähänpistolle. Poika oli\nyhä kylmäverisesti tehnyt pilaa minusta tarjoten kolme kertaa\nperäkkäin \"Viikinkiä\", olin ällistynyt ja äkäinen ja toruin häntä\nkovimmilla sanoilla mitä löytää voin, ettei hän antanut ihmisten\nkulkea rauhassa. Hän ei vastannut mitään, vaan tuijotti minuun kuin\nennenkin; se näytti suorastaan paatumukselta. Silloin minä sain\npäähänpiston: otin kukkarosta puolikruunusen, pidin sitä aivan hänen\nnenänsä edessä ja annoin sen pudota saman rautaristikon tankojen\nväliin, jolla hän seisoi. Olin tuskin tehnyt tämän, kun otin\nkukkarosta toisen puolikruunusen, näytin sitäkin hänelle ja annoin\nsen mennä samaa tietä.\n\n— Ole hyvä ja ota ne nyt tuolta, sinä pikkupiru, sanoin\nvahingoniloisena, — ja anna minun kulkea rauhassa.\n\nRistikko oli jäätynyt ja minä näin tyydytyksellä kuinka pienen\nkiusanhenkeni täytyi kiskoa ja repiä tankoja päästäkseen perille.\nHänen sormensa tarttuivat silloin tällöin kiinni kylmään rautaan.\nNäin myös että hän sai haavan toiseen ranteeseensa; mutta hän yritti\nyhtä kiivaasti päästä käsiksi puolikruunusiin. Hän ei heitä kesken,\npaljastaa toisen käsivartensa ja tunkee kätensä tangon ja seinän\nväliin. Hänen käsivartensa oli luiseva ja laiha.\n\nVihdoin saa hän pohjalta käsiinsä toisen puolikruunusen.\n\n— Nyt minulla on toinen, sanoo hän onnellisena.\n\nVetäessään kättään pois rikkoutuu iho hänen rystysistään muuriin.\nHän katsoo kysyvästi, onko todella täysi tarkoitukseni, että hän saa\nomakseen tämän rahan, kaiken tämän rahan, ja kun en sano mitään,\npitää hän sen ja ryhtyy ottamaan toistakin puolikruunusta. Hän\ntyöntää uudelleen kätensä koloon alkaen jännittää sormiaan pientä\naarretta kohti. Hänen uutteruutensa on suuremmoinen, hän tunnustelee\nsinne tänne pitkin rakoa, pistää avuttomuudessaan vielä kielenkin\nulos suusta niin kuin siitä olisi apua.\n\n— Olisipa minulla vain lastu, niin saattaisin sillä raapia sen\nluokseni, sanoo hän. Ja nostaen samalla hiukan päätään katsoo hän\nminuun.\n\nOdottiko hän minulta apua? Tarkoittiko tuo pieni pöyhkeä nulikka,\nettä minä toisin hänelle lastun sitä varten?\n\n— Minä tuon sinulle lastun, sanon. — Vaan en auttaakseni sinua\nsillä, että tietäisit. Tuon liian pienen, ettet voi tehdä sillä\nmitään. Odota hiukan, lähden heti.\n\n— Ei maksa vaivaa, vastaa hän samassa.\n\nHän pistää käden taskuunsa ja ottaa esille ruostuneen linkkuveitsen,\njolla hän alkaa näperrellä. Hän pitää sitä kahden sormen välissä\nojentaen sen puolikruunua kohden. Hitaasti ja varoen työntää hän\nrahaa yhä lähemmäksi seinää, koloa kohden.\n\nHän tulisi kyllä saamaan sen käsiinsä sillä tavalla; tuo pikku riiviö\nei heittäisi vähemmälle. Näin vastenmielisyydellä, että hänelle\ntodella onnistuisi saada se ulottuviin ja kuulin hänen sanovan:\n\n— Nyt ei enää ole pitkältä.\n\nKatsoin ympärilleni. Suuri joukko ihmisiä katsoi poikaa ja minua. Ja\nkäännyin äkkiä kannoillani ja lähdin tieheni.\n\nMutta tuntia myöhemmin kuljin jälleen Karl Johanilla etsien\nsamaa poikasta. Häntä ei näkynyt missään. Astuin tanskalainen\nkaksikruununen kädessäni etsien häntä kauan aikaa; olisin tahtonut\nsopia hänen kanssaan ja antaa hänelle pienen roposen kinnaspariksi.\nNo — ehkä hän olisikin ostanut rahoilla tupakkaa tai jos hän oli\noikeaa maata, olisi hän kenties juonut ne suuhunsa; oli oikeastaan\nväärin antaa hänelle mitään. Näissä ajatuksissa lähdin kotiin.\n\nTämä tapahtui eilen illalla.\n\nMutta tänään olen, kuten sanottu, taas ajatellut sanomalehtipoikaa.\nMuistelen hänen laihaa käsivarttaan, ja niitä paria veripisaraa hänen\nrystysillään. Ja näen edessäni koko hänen pienen vekaravartalonsa,\nkun hän makasi vatsallaan rautaristikolla kieli ulkona suusta ja\nojentaen sormet pitkiksi saadakseen käsiinsä nuo kaksi hopearahaa.\n\n\n\n\nHIEMAN PARIISIA.\n\n\nKauneus ja voima ympäröivät minua, ohitseni vierii loistava ja\nkuumeinen elämä. Tämä kansa on soihdunkantaja-kansaa, pienimmänkin\ntilaisuuden sattuessa joutuu se tunnelman valtaan, sytyttää\nraketteja, sinkoaa ympärilleen säkeniä.\n\nKaikki on täällä yhtyneenä, paheet, turmelus, kauneus, voima.\nKeskellä mahtavan arkitehtuurin ja taiteen poljentoa kaikuu samalla\nmitä korviavihlovin laulu ja alkuperäisin soitanto. Minkälaisia\nposetiivejä ja katulaulajia Pariisissa onkaan! Eikä koko Ranskan\nhistoriassa ole ainoatakaan suurta säveltäjää. Ihmiset viheltelevät\nusein kadulla jotain marssia, vaan eivät astu samassa tahdissa.\nKun kansalliskaarti, tai Versaillesin-joukot kulkevat kaupungilla,\non tahti aivan surkuteltava. Marseljeesiahan kuulee ulkomailla\nsoitettavan paremmin kuin Pariisissa.\n\nMutta tämä kansa hyräilee, laulaa ja soittaa mielellään. Elämä ja\nilo huumaa heidät ja kohottaa heidät pilviin. Huudetaan ääneen\ntoisilleen kaduilla, huudetaan hevosille, läimäytellään räiskyviä\niskuja pitkällä piiskalla. Ja heidän etevämmyytensä ja heidän\nvierasmaalaisten halveksumisensa rinnalla esiintyy heidän lapsellinen\nuteliaisuutensa. Jos he näkevät kadulla kiinalaisen tai vaikkapa\narabialaisenkin, kääntyvät he katsomaan taakseen. San Franciskossa ei\nkäännytä katsomaan edes rengasnenäistä alkuasukasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe elävät elämäänsä iloiten tanssijain lailla, maailman nuorimpana ja\nrahattomimpana kansana. Ja vain harvoin, ylen harvoin näkee heidän\nrikkovan muotoja. Heillä on veressään vanhaa kulttuuria, he välttävät\nmielellään olemasta raakoja, he säilyttävät tasapainon. Kuten kaikki\nylimykset ovat he vanhoillisia, vielä tänäkin päivänä sulkevat\nhe postiosoituksensa suulakalla ja käyttävät tulitikkuja, joiden\npelottavan rikinhajun voittavat ainoastaan amerikalaiset tulitikut.\nHeillä on suuri menneisyys, he elävät siitä; univormupukuinen\nkenraali tulee yhä pysymään heidän jumalanaan ja he huokaavat\nmuistellessaan yksinvallan loistoa. Ministeristön lähetit käyttävät\ntänäkin päivänä kaksikolkkaista hattua. Herra — herra!\n\nHotellin ulkopuolella istuu eräänä iltana kokki ja kokkipoika\nastioita pesten. He istuvat jutellen päätetyn päivätyön jälkeen.\nSitten nousee kyökkipoika sanoen:\n\n— Hyvää yötä, herra.\n\nJa kokki vastaa:\n\n— Hyvää yötä, herra.\n\nKohteliaisuuksia ei unohdeta...\n\nEräänä päivänä tuli kirje. Se oli vastaus pyyntöön saapua\nrakkauskohtaukseen. Eräs nuori nainen oli äsken jäänyt leskeksi,\nhänellä oli surua ja hän käytti mustareunuksista paperia. Mutta hän\nlupasi kuitenkin tulla rakkauskohtaukseen.\n\nTiedän, että se on totta. Näin itse hänen mustareunuksisen kirjeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs henkilö kertoo:\n\nKello viiden aikaan aamulla.\n\nOlen jo jalkeilla, sillä en ole nukkunut koko yönä. Olen köyhä ja\nhyljätty; minua ei vaivaa muu kuin että eräs kirje, jonka sain, on\ntehnyt minusta hyljätyn.\n\nLähden huoneestani, alas kadulle ja horjun ajuriravintolaan. Tilaan\nkahvia ja konjakkia. Siellä istuu jo ajureita nauttien ensimäistä\npikku aamiaistaan, viisi ajuria, jotka puhelevat ääneen ja syövät.\n\nKuljen pieni valokuva kädessä, katson sitä ja luen yhä uudelleen ne\npari kolme sanaa, jotka on kirjoitettu takasivulle. Minua on pyydetty\npolttamaan valokuva, vaan en polttanut sitä viime yönä. Ojennan sen\nvieressäni istuvalle ajurille, hän katsoo sitä, hymyilee ja sanoo,\nettä minulla on hyvä maku.\n\n— Te erehdytte varmaankin, sanon, — tämä on minun morsiameni.\n\nSilloin hän kehuu yhä enemmän hyvää makuani. Hän lähettää kuvan\ntovereilleen uudistaen, että tämä on minun morsiameni. Kaikki\nihailevat sitä, iloitsevat, puhuvat ääneen ja hymyilevät.\n\n— Oikeastaan hän ei enää ole morsiameni, tunnustan. — Sillä\nsain eilen hänen viimeisen kirjeensä. Minulla on kirje tässä, hän\nkirjoittaa näin.\n\nNäytän heille kirjeenkin ja sanon, missä kohden on kirjoitettuna,\nettei hän enää tahdo. Eivätkä ajurit osaa lukea kieltäni, mutta\nnäyttäessäni missä se seisoo, nyökkäävät he päätään käyden vakaviksi\nminun puolestani.\n\nJuomme yhdessä.\n\nKello tulee yli viiden.\n\nSisään astuu nauraen joukko herroja ja naisia. He palaavat kenties\ntansseista näin aamupuolella, he ovat tanssipukuisia, valvomisesta\nväsyneitä ja kalpeita, mutta hilpeyttä täynnänsä. Hekin ovat\nkeksineet pistäytyä tähän ajuriravintolaan, hekin tilaavat kahvia\nja konjakkia. Ja ajurit ojentavat valokuvan tuolle vieraalle\nseurueellekin selittäen, kuinka on laitani. He katsovat minuun kaikki\nmyötätuntoisesti, eräs pitkä nuori tyttö näyttää haaveelliselta.\n\nJuon lisää kahvia konjakin tähden ja ajuritkin juovat kanssani yhä\nuudelleen. Vieras seurue yhtyy meihin nostaen hekin lasinsa.\n\nÄkkiä tulee se pitkä nuori tyttö minua kohden, irroittaa vyöstään\nkaksi ruusua ja ojentaa ne minulle. Toiset istuvat ja katsovat.\nMinä nousen ja kiitän häntä hämmästyneenä. Hän kietoo käsivartensa\nkaulaani, — suutelee minua suulle ja lähtee takaisin paikalleen.\n\nKaikki mumisevat hyväksymistä.\n\nRuusut olivat pyörineet myöskin koko yön ja olivat alkaneet\nlakastua; mutta ne olivat vieläkin suuret ja tummanpunaiset. Tahdon\nkiinnittää ne rintaani ja haen nuppineulaa. Eräs ojentaa minulle\nheti sellaisen. Kaikki tahtovat auttaa ja palvella minua. Tunnelma\non riistänyt mukaansa nuo ihmiset, eräs ajuri kysyy missä asun ja\ntarjoutuu ajamaan minut kotiin ilmaiseksi. Kun minä puolestani maksan\nkoko kestityksen, panevat he vastaan, huitovat käsillään, ovat\naivan ihmetyksen valtaamia, saattavat minut ovelle, hyvästelevät\nja huutavat jälkeeni sydämellisiä sanoja niinkauan kuin ollaan\nnäkyvissä: — Terveeksi, herra! Kiitoksia, herra!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs mies seisoo bulevardi St. Michelin ja Vangirardin kadun\nkulmassa. Hän ontuu. Hän myy lyijykyniä. Tämä mies ei kiusaa ketään\nostamaan, hän ei sano sanaakaan, vaikka mielellään tekisi kauppoja.\nNiinpä ostan häneltä eräänä aamuna lyijy-kynän eikä hän silloinkaan\nsano sanaakaan yli tavallisen määrän: — Kiitoksia herra.\n\nSeuraavana aamuna ostin taas lyijykynän; — Kiitoksia herra.\n\nNyt ostin häneltä lyijykynän joka päivä kolmen viikon kuluessa. Mies\ntottui minuun niin, että hän jo tarjosi kynää kun näki minun tulevan,\nniin, jopa hän vaivautui hakemaan minulle parhaan lyijykynän minkä\nlöysi. Mutta hän ei virkkanut minulle muuta kuin: — Kiitoksia, herra.\n\nViimeinkin hän eräänä päivänä sanoo:\n\n— Olen iloinen, herra, että olette löytäneet kynän, jota voitte\nkäyttää.\n\nOlin silloin ostanut häneltä kaksikymmentä lyijykynää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstun eräänä iltana suuressa ravintolassa katsellen kuvitettuja\nsanomalehtiä. Äkkiä avautuu ovi ja huoneeseen astuu nainen. Hän\nseisoo silmänräpäyksen paikallaan katsoen ympärilleen. Hän oli\nerittäin, erittäin kaunis, mutta hänellä oli katunaisen punaiseksi\nvärjätty tukka ja käytös kopea.\n\nHän kääntyi minun puoleeni sanoen:\n\n— Olkaa niin ystävällinen ja menkää maksamaan vaununi.\n\nEn suinkaan istunut lähinnä, mutta hän kääntyi juuri minun puoleeni.\nPurin huultani, tartuin kukkaroon, kutsuin tarjoilijaa ja sanoin\nhänelle:\n\n— Menkää maksamaan tuon naisen vaunu.\n\nHeitin hänelle kahdenkymmenenmarkan setelin.\n\nNainen tarkasteli minua uteliaasti ja hämmästyneen näköisenä.\n\nIstuuduin jälleen muitta mutkitta katsomaan kuvitettuja lehtiä ja\nolin mielissäni, että olin saanut antaa naiselle pienen letkauksen.\nHän istui toiseen pöytään. Tarjoilija palaa takaisin, antaa hänelle\nylijääneet rahat, saa itse frangin vaivasta, kumartaa ja lähtee.\nLoput rahoista jäävät hänen eteensä pöydälle.\n\nSisään astuu herra, jonka hän tuntee ja hän viittaa hänet\nluokseen. He puhuvat keskenään hiljaa, nainen kertoo hänelle\nepäkohteliaisuudestani, kun en ollut mennyt itse, osoittaa rahoja\npöydällä, puistaa kiivaasti päätään, kohauttaa olkapäitään. Herra\nlähettää tarjoilijan tuomaan rahani takaisin, ja minä vastaanotan ne\nvarta vasten harkitulla tyyneydellä pistäen ne liivintaskuun.\n\nSilloin tulee nainen taas luokseni. Itsepäisyyteni kiusaa häntä, hän\ntahtoo sanoa viimeisen sanan.\n\n— Oletteko saaneet rahanne? kysyy hän.\n\n— Kyllä, kiitos, vastaan ihmetellen.\n\n— Minä lainasin näet luisdoorin tältä herralta, sanoo hän\nvierustoverilleni. Ja hän selittää taasen, kuinka minä olin\nkäyttäytynyt ja lähettänyt tarjoilijan. Hän kääntyy yhä useamman\npuoleen, on silminnähtävää, että olen häntä syvästi loukannut ja hän\nhakee myötätuntoa pöydästä toisensa jälkeen. Kaikkialla aletaan puhua\nsiitä, kuulen sanan \"ulkomaalainen\", kaikki pitävät naisen puolta.\n\nKaiken tämän aikana sain vain pitää suuni kiinni. Jos rupeaisin\npitämään puoliani niillä parillakymmenellä ranskan sanalla, jotka\nosasin, joutuisin heti naurettavaksi ja kukaties ulosajetuksikin.\nKuuntelin vaiti asiain menoa.\n\n— Heittäkää hänet ulos! huudetaan salista.\n\n— Heittäkää ulos!, kuului vastaus.\n\nViittasin luokseni tarjoilijan ja maksoin. Kun se oli tehty, istuin\ntaas hiljaa.\n\nPuhelu kävi myrskyisäksi ympärilläni.\n\nNyt avautui ovi jälleen ja eräs mies, jonka tunsin, astui sisään. Se\noli T:ri Goldmann, Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtaja. Hän istuu\nminun pöytääni tahtoen tietää mistä on kysymys. Selitettyäni hänelle\nmuutamin sanoin aseman, sanoo hän että nainen on tunnettu neiti G. Ja\nhän lähtee neiti G:n luo, sanoen hänelle hattu kourassa jonkun sanan.\n\nTämän jälkeen myrsky laimenee. Tohtori ja minä saamme kumpikin\nlasimme, ympärillä istujat alkavat katsoa minuun oikein\nhyväntahtoisesti. Eräs herra kysyy tohtorilta:\n\n— Minkämaalainen on ystävänne.\n\nJa tohtori vastaa:\n\n— Venäläinen.\n\n— Venäläinen — venäläinen, kuiskitaan nyt koko salissa. Olin\npelastettu. Ennenkuin lähdin ravintolasta, sain neiti G:ltä\norvokkikimpun.\n\nPari viikkoa myöhemmin tunnettiin minut samana venäläisenä eräällä\nampumamajalla. Ja vaikka ammuin kurjasti, kuului kova suosion mutina,\nkun jonkun kerran sain sattumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOu est la femme? Missä nainen?\n\nKaikkialla. Tämän kansan historiassa, joka miehen sydämessä, heidän\nkirjallisuudessaan. Voi, tuo ikävä ja puolivanha kirjallisuus, jossa\nmeidän päivinämme sellainenkin alkuperäisyyttä vailla oleva kyky ja\nköyhä luonne kuin Marcel Prevost merkitsee jotain. Takaperin menee.\nKerran ratkaisevalla hetkellä oli tämän kansan sotajoukon johtaja\nnainen. Joukot olivat hänelle kuuliaiset ja hän voitti. Vieläkin\njohtaa nainen tätä kansaa, hän istuu korkealla ratsun selässä ja\nhallitsee kaikkia. Ja hevonen karkaa pystyyn ja peräytyy, ja kansa\nseuraa peräytyen, yhä vain peräytyen. Turhaan määrätään palkinto\nlapsensynnytyksistä, turhaan työskentelee toinenkin senaattori\nBerenger tapojen turmelusta vastaan; voittajiksi jäävät absintti ja\nsuruton turmelus. Siellä käännetään entiset käsitykset täydellisesti\nylösalaisin, missään ei enää ole mitään määrää, ei mikään, mikään\nenää ole häpeällistä. Jo vallankumouksen aikana käännettiin\nkäsitykset julkisesti. Laki kielsi tappamasta raskaita naisia ja\nköyhät ja hienot naiset astuivat silloin kilpaa vankeuteen ja\nvankilakäytäviin antaakseen kenen hyvänsä maata itsensä.\n\nLukemattomissa anniskeluissa on tarjoilijattarina nuoria tyttöjä.\nNäiden tyttöjen päätehtävä on kuitenkin pysyä kadulla ja vetää\nmukanaan herroja kaikenlaiseen. Sunnuntaina tulee nuoren tytön äiti\ntervehtimään tytärtään; hän on ylpeä lapsestaan, joka ansaitsee\nniin hyvin ja kävelee hänen kanssaan kaduilla. Ja tytön veli, joka\non sotilas, käyttää vapaa-aikansa käydäkseen sisarensa luona. Hän\ntapaa tämän sotaherran seurassa, joka on hänen oma luutnanttinsa\ntai kapteeninsa, ja nuori sotilas tervehtii erittäin imarreltuna\nesimiestään ja ajattelee: kuinka _hieno_ portto sisarestani on\ntullut; hänellä on silkkivaatteet ja kiiltonahkakengät, hän on oman\nluutnanttini seurassa!\n\nKolmen vuoden aikana olen nähnyt tällaista aivan läheltä.\n\n\"Latinalaisessa kaupunginosassa\" näkee usein nuoria tyttöjä,\nylioppilaiden rakastettuja, astuvan ravintoloihin sylilapset\nkäsivarrellaan. Eikä kukaan, kukaan pahene siitä, päinvastoin, kaikki\nantavat heille kunnioittaen tietä. Se on kenties kaunis tapa ja\ntodistaa ylevää ajatustapaa; no niin! Mutta entiset käsitykset ovat\npannut ylösalaisin.\n\nIhanana kesäiltana sattui silmiini pariskunta, joka tuli ulos\nravintolasta. Herra oli upseeri, hän horjui ja oli iloisella\ntuulella; hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, sapeli riippui\noikealla sivulla. Sepä ranskalainen upseeri! Hänen tyttönsä, joka on\nistunut hänen kanssaan ravintolassa, on piloillaan irroittanut napit\nirti hänen univormustaan ja sitonut sapelin hänen oikealle sivulleen.\nSiinä asussa astuu hän nyt laulaen ja hoiperrellen alas katua. Eikä\nkukaan ota sitä pahakseen.\n\nRanskalaisen armeijan univormusta ei pitänyt puuttua nappiakaan —\neikö ollutkin puhe semmoinen kerran?\n\nOu est la femme? Kaikkialla. Väliin täytyy tämän kansan, edes\nsaadakseen ruokarauhaa, kesken naishommiaan asettaa jonkunlaisia\nohjesääntöjä: useissa suurissa ruokaloissa, niinkutsutuissa\nBouillonneissa, täytyy tarjoilijattarien saadakseen paikan hankkia\ntakuu siitä, että he ovat täyttäneet kolmekymmentä vuotta. Siinä\nijässä otaksutaan heidän — mikä muuten on erehdys — pysyvän\netäämpänä vieraista ja vieraiden heistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKokotin, neiti F:n illallisilla.\n\nKokotin äiti on kotoisin Normandiasta ja on tehnyt pitkän\nPariisinmatkan käydäkseen tervehtimässä tytärtään. Tämä tahtoo\nmielellään osoittaa äitiään kohtaan kaikkea mahdollista\nhuomaavaisuutta ja samalla kerskua hienoilla tuttavuuksillaan; hän\nkutsui hänet illallisille.\n\nSiellä oli kymmenkunta vierasta, joukossa eräs herra R., joka oli\nneidin rakastaja ja jonka puhuttiin olevan rikkaan.\n\nNeiti kuiskaa aterian aikana oikealla puolella olevalle\npöytätoverilleen:\n\n— Pitäkääpäs äitiäni hiukan lämpimänä.\n\nMutta neljäkymmenvuotias vaimo on itsestään kotiutunut, ja hän\nsupattelee vierustoverinsa, tytön rakastajan kanssa. Sangen pian\nalkaa hyvä ruoka ja juoma kiehua hänessä ja hän lausuu ääneen, että\nhänestä on ihanan hauskaa Pariisissa. Hänellä on leveä suu ja pysty\nnenä, oikeat tytönkasvot. Hän käy yhä iloisemmaksi, hän miellyttää\nherra R:ää kovasti, hän läimäyttää tätä reiteen, nojautuu häntä\nvasten ja huutaa tyttärelleen, joka istuu pöydän päässä:\n\n— Älä vain kuvittelekaan voivasi opettaa minua.\n\nTähän vastaa herra R. suopeasti ja kohteliaasti:\n\n— Niin, todellakin. Te voitte vielä lyödä laudalta monen nuoren\nnaisen.\n\nNyt tulee tytär mustasukkaiseksi. Saattoi huomata, kuinka hän väkisin\ntahtoo vetää herra R:ää äitinsä käsistä; kun tämä ei onnistu,\nherran päinvastoin vastatessa vanhuksen mielistelyyn, tulee neiti\nraivoihinsa ja huutaa, kalpeana:\n\n— Ettet häpeä, äiti.\n\nVaan äiti ei hävennyt, sitä hän juuri ei tehnyt. Voimakas\ntalonpoikaisvaimo tulee maalta, kaukaa Normandiasta, nuortuu ja käy\näkkiä hillittömäksi. Hän huutaa ääneen nauraen tyttärelleen:\n\n— Voitko ajatella, Emilienne, hän tarjoo minulle luisdoorin.\nLuisdoori on suuri raha. Kuinka ystäväsi mahtaakaan olla rikas.\n\nTytär ei osaa hillitä itseään. Hän on kalmankalpea\nmustasukkaisuudesta ja vastaa:\n\n— Niin, menkää tiehenne kumpainenkin. Ulos!\n\nSitte hän nousee ja keskeyttää aterian.\n\nHerra R. koettaa nyt hyvittää häntä jälleen, he puhuvat hillityllä\näänellä nurkassa. Ja neiti rauhoittui ja näyttää antavan anteeksi\nkohtauksen.\n\nVaan hetkistä myöhemmin ovat herra R. ja talonpoikaisvaimo taas\nlöytäneet toisensa. He eivät odottaneet muiden lähtöä, vaan\npoistuivat kaikessa hiljaisuudessa.\n\nJa sen perästä sai emäntä äkkiä päänsäryn, joka pakotti hänet heti\npukemaan päälleen ja ajamaan kaupungille — lääkäriin...\n\nPaheita, turmelusta, kauneutta, voimaa.\n\n\n\n\nRAKKAUDEN ORJIA.\n\n\nI.\n\nOma kirjoittamani. Kirjoittamani tänään sydäntäni keventääkseni. Olen\nkadottanut paikkani kahvilassa ja iloiset päiväni. Olen kadottanut\nkaikki. Ja kahvilan nimi oli \"Kahvila Maximilian\".\n\nEräs nuori harmaapukuinen herra tuli ilta illalta kahden toverinsa\nkanssa kahvilaan ja istuutui yhteen minun pöydistäni. Tuli niin\npaljon herroja ja kaikilla oli minulle ystävällinen sana sanottavana\n— tällä ei yhtäkään. Hän oli pitkä ja hoikka, hänellä oli pehmeä\nmusta tukka ja siniset silmät, joilla hän aina väliin katsoi minua.\nHänen ylähuuleensa oli alkanut versoa pientä viiksienalkua.\n\nNo niin, hänellä olikin alussa jotain minua vastaan, tuolla miehellä.\n\nHän ilmestyi säännöllisesti viikon ajan. Olin tottunut häneen ja\nkaipasin häntä kun hän ei tullut. Eräänä iltana hän jäi pois. Kuljin\nympäri kahvilaa hakien häntä, viimein löysin hänet erään suuren\npylvään vierestä toisen sisäänkäytävän luota; hän istui erään\nsirkusnaisen seurassa. Nainen oli puettu keltaiseen pukuun ja hänen\npitkät hansikkaansa ylettyivät yli kyynärpään. Hän oli nuori ja\nhänellä oli kauniit tummat silmät; omani olivat siniset.\n\nSeisoin silmänräpäyksen paikallani ja kuulin mistä he puhuivat;\nnainen nuhteli häntä jostain, mies oli häneen kyllästynyt ja käski\nhänen mennä. Mietin mielessäni: Pyhä Neitsyt, miksei hän tule minun\nluokseni!\n\nSeuraavana iltana tuli hän kahden toverinsa kanssa ja istuutui\njälleen yhteen minun pöydistäni; — minä tarjoilin viidessä pöydässä.\nEn lähtenyt hänen luokseen kuten tapani oli, vaan punastuin enkä\nollut häntä huomaavinani. Kun hän viittasi minulle, astuin esiin.\n\nSanoin:\n\n— Ette olleet eilen täällä.\n\n— Kuinka tuo tarjoilijamme on ihmeen solakka, sanoi hän tovereilleen.\n\n— Olutta?, kysyin.\n\n— Niin, vastasi hän.\n\nJa minä enemmän juoksin kuin astuin noutamaan noita kolmea seideliä.\n\n\nII.\n\nKului pari päivää.\n\nHän pisti käteeni kortin sanoen:\n\n— Viekää se — — — lle.\n\nOtin kortin ennenkuin hän ehti lopettaakaan ja vein sen\nkeltapukuiselle naiselle. Matkalla luin hänen nimensä. Se oli\nWladimierz T...\n\nTultuani takaisin katsoi hän minuun kysyvästi.\n\n— Kyllä minä vein sen, sanoin.\n\n— Ettekä saaneet vastausta?\n\n— En.\n\nSilloin hän antoi minulle markan ja sanoi hymyillen:\n\n— Onhan se vastaus sekin.\n\nKoko illan istui hän tuijottaen naiseen ja hänen seuralaisiinsa.\nKello yksitoista nousi hän paikaltaan lähtien heidän pöytäänsä.\nNainen vastaanotti hänet kylmästi, mutta hänen molemmat seuralaisensa\nsitävastoin ylläpitivät keskustelua hymyillen ja ilkeämielisiä\nkysymyksiä tehden. Hän viipyi siellä vain jonkun hetken ja kun hän\npalasi, huomautin minä, että hänen kevätpalttoonsa taskuun oli\nkaadettu olutta. Hän riisui palttoonsa, teki täyskäännöksen ja katsoi\nsilmänräpäyksen sirkusnaisen pöytään päin. Minä kuivasin palttoon ja\nhän sanoi minulle hymyillen: — Kiitos, orja.\n\nKun jälleen autoin takkia hänen päälleen sivelin salaa hänen\nselkäänsä.\n\nHän istuutui syviin ajatuksiin vaipuneena. Yksi hänen tovereistaan\ntilasi enemmän olutta ja minä otin hänen seidelinsä täyttääkseni sen.\nAioin myös ottaa T:n seidelin.\n\n— Ei, sanoi hän laskien kätensä minun kädelleni.\n\nTämä kosketus sai käsivarteni vaipumaan ja hän taisi huomata sen,\nkoskapa heti veti takaisin kätensä.\n\nIllalla rukoilin hänen puolestaan kahdesti polvillani vuoteeni\nedessä. Ja suutelin ilosta oikeaa kättäni, jota hän oli koskettanut.\n\n\nIII.\n\nKerran antoi hän minulle kukkia, suuren joukon kukkia. Hän osti ne\nkukkien myyjättäreltä juuri sisään astuessaan, ne olivat tuoreita ja\npunaisia, ja vaimon kori tyhjeni melkein kokonaan. Hän antoi niiden\nolla kauan edessään pöydällä. Ei kumpikaan hänen tovereistaan ollut\nmukana. Seisoin niin usein kuin aikaa riitti erään pylvään takana\nkatsoen häntä ja ajattelin: Wladimierz T. on hänen nimensä.\n\nKului noin tunti. Hän katsoi vähän päästä kelloaan.\n\nKysyin häneltä:\n\n— Odotatteko jotakin?\n\nHän katsoi minuun hajamielisesti ja sanoi äkkiä:\n\n— En, en odota ketään. Ketäpä minä odottaisin?\n\n— Tarkoitin vain, että kenties odotatte jotakin, sanoin taas.\n\n— Tulkaa tänne, vastasi hän.\n\n— Nämä ovat teille.\n\nJa hän antoi minulle koko kukkakasan.\n\nKiitin, vaan en heti saanut ääntä ja kuiskasin ainoastaan. Huumaava\nilo lennätti minua, jouduin hengästyneenä tarjoilupöydän luo, josta\nminun oli tilattava jotain.\n\n— Mitä tarvitsette?, kysyi tarjoilijatar.\n\n— Niin, mitä luulette?, kysyin takaisin.\n\n— Mitäkö luulen, sanoi tarjoilijatar. — Oletteko hullu?\n\n— Arvatkaapas keltä sain nämä kukkaset, kysyin.\n\nKahvilantarkastaja kulki ohi.\n\n— Miksi ette tuo puujalkaherralle hänen oluttaan?, kuulin hänen\nsanovan.\n\n— Olen saanut ne Wladimierzilta, sanoin minä ja riensin olutta\nviemään.\n\nT... ei ollut lähtenyt.\n\nKiitin häntä uudelleen kun hän nousi lähteäkseen. Hän säpsähti ja\nsanoi:\n\n— Ostin ne oikeastaan eräälle toiselle. Sama se vaikka hän olikin\nostanut ne toiselle. Minä ne sain. Minä eikä se toinen, jolle hän ne\noli ostanut. Ja hän antoi minun kiittää itseään niistä.\n\nHyvää yötä, Wladimierz.\n\n\nIV.\n\nSeuraavana aamuna satoi.\n\nOtankohan tämän mustan vai vihreän pukuni? tuumin. Vihreän. Sillä se\non uudempi, siis otan sen. Olin hyvin iloinen.\n\nKun tulin pysäkille seisoi siinä nainen, odottaen sateessa\nraitiovaunua. Hänellä ei ollut sateenvarjoa. Pyysin häntä omani\nalle, mutta hän sanoi — ei kiitos. Laskin silloin alas omanikin\nodotellessani. Sittepähän ei naisen tarvitse yksin kastua, ajattelin.\n\nIllalla tuli Wladimierz kahvilaan.\n\n— Kiitoksia eilisistä kukista, sanoin ylpeänä.\n\n— Mistä kukista, kysyi hän. — Pitäkää nyt jo suunne niistä kukista.\n\n— Tahdoin kiittää niistä, sanoin.\n\nHän kohautti olkapäitään vastaten:\n\n— Enhän minä Teitä rakasta, orja.\n\nEihän hän minua rakastanut, — niin kyllä. En ollut sitä\nodottanutkaan, enkä siis pettynyt. Mutta näin hänet joka ilta, hän\nistuutui juuri minun, eikä kenenkään toisen pöytään, ja minä se\nhänelle oluen kannoin. Tervetultua taas, Wladimierz.\n\nSeuraavana iltana tuli hän myöhään. Hän kysyi:\n\n— Onko Teillä paljon rahoja, orja?\n\n— Ei, ikävä kyllä vastasin — olen köyhä tyttö.\n\nSilloin katsoi hän minuun ja sanoi hymyillen:\n\n— Te varmaan käsitätte minut väärin. Minä tarvitsisin vähän rahoja\nhuomiseksi.\n\n— Kyllä minulla on jonkun verran, sanoin, — minulla on paljonkin\nrahoja, minulla on satakolmekymmentä markkaa kotona.\n\n— Kotonako, eikö täällä?\n\nVastasin:\n\n— Odottakaa neljännestunti ja lähtekää kanssani, kun täällä\nsuljetaan, niin haen ne.\n\nHän odotti neljänneksen ja lähti mukaan. Ainoastaan sata markkaa,\nsanoi hän.\n\nHän seurasi koko ajan vieressäni eikä antanut minun matkan kuluessa\nyhtään kertaa kulkea edessä eikä takana, kuten hienot herrat usein\ntekevät.\n\n— Minulla on vain pieni kamari, sanoin minä, kun pysähdyimme\nportillani.\n\n— En tule ylös, vastasi hän. — Odotan täällä.\n\nHän odotti.\n\nPalattuani takaisin laski hän rahat ja sanoi:\n\n— Tässä on enemmän kuin sata markkaa. Annan teille kymmenen\njuomarahoiksi. Niin, niin, ettekö kuule, _tahdon_ antaa teille\nkymmenen markkaa juomarahaa.\n\nJa hän ojensi minulle rahat, toivotti hyvää yötä ja lähti. Nurkassa\nnäin hänen pysähtyvän ja antavan vanhalle ontuvalle kerjäläiseukolle\nroposen.\n\n\nV.\n\nHeti seuraavana iltana valitti hän, ettei voinut maksaa takaisin\nrahoja. Kiitin häntä siitä. Hän tunnusti suoraan, että oli tuhlannut\nne.\n\n— Mitäs tehdä, orja! sanoi hän hymyillen. — Tiedättehän,\nkeltapukuinen nainen.\n\n— Miksi sinä kutsut tarjoilijatartamme orjaksi? kysyi toinen hänen\ntovereistaan. Itse olet enemmän orja kuin hän.\n\n— Olutta?, kysyin minä keskeyttäen heidät.\n\nVähän ajan perästä tuli keltapukuinen nainen sisään. T... nousi\nja kumarsi. Hän kumarsi niin syvään, että hänen tukkansa heilahti\nsilmille. Nainen meni hänen ohitseen ja istuutui erääseen yksinäiseen\npöytään, mutta asetti erityisesti kaksi tuolia sitä vasten. T... meni\nheti hänen luokseen istuen toiselle tuolille. Kahden minutin perästä\nnousi hän jälleen sanoen ääneen:\n\n— No hyvä, minä menen. Enkä enää koskaan palaa.\n\n— Kiitos, vastasi toinen.\n\nEn tahtonut pysyä jaloillani ilosta, juoksin tarjoilupöydän luo, ja\nsanoin jotain. Kerroin varmaankin, ettei hän enää koskaan aikonut\nmennä tuon naisen luo. Kahvilan tarkastaja kulki ohi, hän antoi\nminulle ankaran muistutuksen, enkä minä välittänyt siitä vähääkään.\n\nKun kahdeltatoista suljettiin, seurasi T... minua portilleni.\n\n— Viisi markkaa niistä eilisestä kymmenestä, sanoi hän.\n\nTahdoin antaa hänelle kaikki kymmenen, ja hän ottikin ne vastaan,\nmutta ojensi minulle viisi niistä takaisin juomarahoina. Eikä hän\nnytkään tahtonut kuulla vastustelultani.\n\n— Olen niin iloinen tänään, sanoin.\n\n— Jos uskaltaisin, pyytäisin teitä ylös; mutta minulla on vain pieni\nkamari.\n\n— En lähde ylös, vastasi hän.\n\n— Hyvää yötä.\n\nHän astui taas vanhan kerjäläiseukon ohi, mutta unohti antaa rahaa,\nvaikka toinen niiasi. Minä juoksin eukon luo ja annoin hänelle\nvähäsen sanoen:\n\n— Tämä on häneltä, joka äsken kulki ohi, tuolta harmaapukuiselta\nherralta.\n\n— Tuolta harmaapukuiselta herraltako? kysyi vaimo.\n\n— Niin, tuolta mustatukkaiselta. Wladimierziltä.\n\n— Oletteko hänen vaimonsa? Minä vastasin:\n\n— En, olen hänen orjansa.\n\n\nVI.\n\nHän valitti sitten monena iltana peräkkäin, ettei voinut maksaa\nrahojani takaisin. Pyysin, ettei hän pahoittaisi mieltäni, ettei\nhän sanoisi sitä niin ääneen, että kaikki sen kuulivat, ja monet\nnauroivat hänelle.\n\n— Minä olen roisto ja hulttio, sanoi hän. — Olen lainannut teidän\nrahanne enkä voi maksaa niitä takaisin. Hakkaisin oikean käteni\nviisikymmenmarkkasesta.\n\nMinun oli vaikea kuulla tätä puhetta ja tuumin, kuinka voisin hankkia\nhänelle rahat, vaikka en voinutkaan.\n\nHän jatkoi:\n\n— Ja jos muuten kysytte miten asiani ovat, niin on se keltapukuinen\nnainen matkustanut sirkuksensa mukana pois. Olen unohtanut hänet. En\nenää muistele häntä.\n\n— Ja kuitenkin kirjoitit hänelle kirjeen tänäänkin, sanoi toinen\nhänen tovereistaan.\n\n— Se oli viimeinen, vastasi Wladimierz.\n\nOstin ruusun kukkaismyyjättäreltä ja kiinnitin sen hänen\nnapinläpeensä vasemmalle puolen. Tunsin hänen hengityksensä käsilläni\nsitä tehdessä enkä tahtonut saada nuppineulaa kestämään.\n\n— Kiitos, sanoi hän.\n\nPyysin ne vähät rahat, jotka minulle vielä oli kassasta tuleva ja\nannoin ne hänelle. Se oli mitätön summa.\n\n— Kiitos, sanoi hän jälleen.\n\nOlin onnellinen koko illan, kunnes Wladimierz äkkiä virkkoi:\n\n— Näillä rahoilla matkustan pois viikoksi. Kun palaan, saatte\nrahanne. Huomattuaan liikutukseni lisäsi hän: — Teitähän minä\nrakastan! Ja tarttui käteeni.\n\nJouduin pois suunniltani siitä, että hän tahtoi matkustaa, sanomatta\nminne, vaikka sitä kysyinkin. Kaikki, koko kahvila, kynttiläkruunut\nja lukuisat vieraat pyörivät silmissäni, en kestänyt sitä, vaan\ntartuin hänen molempiin käsiinsä.\n\n— Palaan luoksenne viikon perästä, sanoi hän äkisti nousten.\n\nKuulin kahvilantarkastajan sanovan:\n\n— Tulette kadottamaan paikkanne.\n\nSamapa tuo, ajattelin. Mitäs siitä! Viikon perästä on Wladimierz taas\nluonani! — Tahdoin kiittää häntä siitä, — hän oli mennyt.\n\n\nVII.\n\nViikkoa myöhemmin, palatessani eräänä iltana kotiin, löysin kirjeen\nhäneltä.\n\nHän kirjoitti niin lohduttomasti, hän kertoi matkustaneensa\nkeltapukuisen naisen jälkeen, kertoi, ettei hän koskaan voisi maksaa\ntakaisin rahojani ja että hän oli puutteen murtama. Sitte hän taas\nsyytti itseään alhaiseksi sieluksi, ja alle oli hän kirjoittanut:\nOlen keltapukuisen naisen orja.\n\nSurin yötä päivää enkä voinut muuta tehdä. Viikkoa myöhemmin\nkadotin paikkani ja aloin etsiä uutta. Päivisin tarjouduin toisiin\nkahviloihin ja hotelleihin ja soitin myös yksityisten ovilla tarjoten\nitseäni. En onnistunut. Myöhään illalla ostin puoleen hintaan kaikki\nsanomalehdet ja luin tarkkaan kaikki ilmoitukset kotiin tultuani.\nAjattelin: Ehkä nyt löydän jotain, joka pelastaisi sekä Wladimierzin\nettä minut...\n\nEilen illalla näin eräässä lehdessä hänen nimensä ja jotain hänestä.\nMenin heti ulos, ulos talosta, kuljin pitkin katuja ja palasin tänä\naamuna. Olen kenties nukkunut jossain tai istunut jollain portailla\njaksamatta mennä etemmäksi; vaan sitä en nyt tiedä.\n\nOlen tänään taas lukenut sen. Eilen kotiin tultuani luin sen ensiksi.\nLöin alussa käteni yhteen, sitte istahdin tuolille. Heti sen jälkeen\nvaivuin lattialle nojaten tuoliin. Rummutin lattiaa käsilläni\nmiettiessäni. Tai kenties en miettinyt mitään; mutta päässäni suhisi\ntyhjyys enkä minä tajunnut itseäni. Sitte kai nousin ja lähdin ulos.\nAlhaalla nurkassa muistan antaneeni ijäkkäälle kerjäläiseukolle\nlantin sanoen:\n\n— Tämä on siltä harmaapukuiselta herralta, tiedättehän!\n\n— Oletteko kenties hänen morsiamensa?, kysyi hän.\n\nMinä vastasin:\n\n— Ei, olen hänen leskensä...\n\nJa vetelehdin pitkin katuja aamuun asti. Ja olen taas lukenut sen.\nWladimierz T... oli hänen nimensä.\n\n\n\n\nVALLOITTAJA.\n\n\nI.\n\nJoukko nuorisoa souti saarta kohden. Eräs herroista nousi veneessä\nkorkeana ja nuoruutta uhkuvana seisomaan ja lausui runoja. Se\nkuului maihin asti. Kaikki naiset kuuntelivat häntä, ainoastaan\nnuorin heistä, eloisa vaaleatukkainen neitonen, jolla oli herkästi\nvärähtelevät sieramet, seuraa katseellaan mieluummin kaunista\nsoutumiestä hymyillen hänelle toisten selän takaa.\n\nTähän oli herra tyytymätön ja hän lausui runojaan korotetulla äänellä\nvärin kohotessa kasvoille.\n\nÄkkiä hän pysähtyy. Hän kääntyy tarkkaamattoman, tuhdolla istuvan\nkaunottaren puoleen ja sanoo:\n\n— Olette oikeassa, minun runoni eivät ole hyviä. Mutta osaan minä\nkertoakin jotain, ehkä teen sen paremmin. Kun nousemme maihin, saatte\nkuulla.\n\nJa kaikki naiset taputtivat käsiään ja iloitsivat siitä, mitä\nhän aikoi kertoa matkoiltaan, sillä hänen seikkailunsa olivat\nlukemattomat. Vain se neitonen, joka ei viitsinyt kuunnella hänen\nrunojaan, ei nytkään ollut innostunut. Ja herraa harmitti yhä enemmän.\n\n— Mitä te sitte tahdotte? kysyi hän äkeissään.\n\n— Mitäkö minä tahdon? En ymmärrä teitä, vastasi hän hämmästyen.\nNimeni on Andrea. Enhän minä muuta kuin olen iloinen kun pääsin\nmatkaan.\n\nJa todellakin näytti tuo veitikka siltä kuin olisi hän tarkoittanut\nmitä sanoi. He nousivat maihin, ottivat esille viinipullot, kaasivat\nlaseihin ja joivat. Mutta kaukana matalan pensaikon takana rannalla\nolivat varmaan Andrea ja soutumies hakemassa vesilinnun munia, sillä\nsilloin tällöin toi tuuli heidän naurunsa kuuluviin.\n\n— No kertokaa nyt! huudettiin.\n\n— Huutakaa kaikki tänne, myös Andrea, vastasi hän. Sitten hän nousi\nitse kivelle ja huusi Andreaa lämpimällä, kutsuvalla äänellä.\n\nJa Andrea tuli. Hän katsoi kysyvästi häneen.\n\n— Neitiseni, aion kertoa teille, sanoi hän niin että kaikki sen\nkuulivat. — Te seisotte siinä kuin hopearisti auringossa. Ei yksin\nkauneutenne ole suuri, vaan nuoruutenne, suloinen nuoruutenne.\nTe päihdytätte minut sillä niin, että aivan hullaannun. Katsokaa\nkäsivarsianne, kuinka niissä veri kuultaa ihon alta. Niin, ainoastaan\nteille tahdon kertoa.\n\nMutta Andrea katseli seuraa aivan hämillään ja pahastuneena ja\nistuutui.\n\nSitten hän kertoi:\n\nHän kertoi tunnin ajan. Hänen äänensä ei vaiennut hetkeksikään,\nhän näytti olevan tykkänään hurjan ja ihanan tunnelman vallassa ja\nmatkatoveri, josta hän kertoi, oli kokenut ihmeellisiä asioita.\n\n— Ikävystytänkö teitä? kysyi hän.\n\n— Ette, ette, huusivat kaikki herrat ja naiset yhteen ääneen. Eikä\nAndrea virkkanut mitään.\n\nHän kysyi:\n\n— Miksi te ette vastaa? Teillehän minä puhun. Odottakaa hiukan,\nminulla on lisättävänä vielä se, että mies, josta kerroin tämän\nkaiken, ei ollut lainkaan onnellinen. Kaikki kävi hyvin ja hän voitti\nkaikki pikku kiistaset ja hallitsi lemmen seikkailuita; vaan eräänä\npäivänä sai suuri ja pysyvä rakkaus vallan hänessä ja silloin hän\nhävisi.\n\n— Hyvä, sanoi Andrea alasluoduin silmin. — Kertokaa siitä!\n\nMutta valloittaja hämmentyi tästä kylmäkiskoisuudesta, neidon\nvälinpitämättömyys saattoi hänet aivan pois suunniltaan ja hän\ntaisteli todella miehekkäästi voittaakseen sen. Muut naiset antoivat\nasiain mennä menojaan, sillä useampi kuin yksi heistä tunsi hänen\nhäilyvän sydämensä. Jos tänään oli yhden vuoro, olisi huomenna jonkun\ntoisen, kun toinen nurkka hänen sieluaan kukoisti.\n\nAndrea uudisti: — kertokaa siitä!\n\n— Miksi? vastasi hän. — Teidän kylmäkiskoisuutenne saa minut aivan\njäähtymään. Hyvät herrat ja naiset, ilta on tullut.\n\nLähdettiin kotiin. Paluumatkalla antoi hän soutumiehelle\naiheettomasti aika korvapuustin ja tarttui itse airoihin. Hän ei\nnähnyt, ei kuullut, vaan souti kuin hurja.\n\nMaihin noustua käveli Andrea äkkiä hänen vierelleen. Hän tarttui tätä\nkäsivarteen sanoen kalmankalpeana ja väristen:\n\n— Älkää toki kauemmin kiusatko minua, tehkää nyt päätöksenne. En\nkoskaan ole rakastanut ketään niinkuin teitä; sanokaa siis, odottaako\nminua elämä vai kuolema.\n\n— Elämä, vastasi neito riemuiten. — Olen rakastanut sinua ensi\nhetkestä alkaen. Miksi luulet minun tänään sinua kiusanneen? Oi, olen\nkiusannut itseäni enemmän ja kärsinyt enemmän kuin koskaan ennen. —\n\nJa hän katsoi häneen suurin ihmettelevin silmin kutsuen häntä\nruhtinaakseen ja — jumalakseen...\n\nJonkun päivän oli miehen onni täydellinen. Voitto oli ollut suloinen\nja hän nautti siitä kuten aina ennenkin. Sitte tuli hänen vanha\nonnettomuutensa: kyllästys, uupumus toisten jälkeen, kirous. Hän\nhiipi kotoa, pysyi poissa, matkusti lähimpään kaupunkiin, ei\nkirjoittanut, ei lähettänyt minkäänlaisia tietoja, eikä enää palannut.\n\n\nII.\n\nKaksi päivää sitten oli hän tullut tähän vierashotelliin, jossa kävi\nvain joku ihminen. Kaikki oli niin siunatun ikävää tässä kaupungissa,\nei tapahtunut mitään, ja hänen sydämensä oli tyyni ja väsynyt.\n\nVaan kerran iltapäivällä kohtaa hän portaissa naisen. Tämä aikoi\nalaspäin ja hän ylös, hän tarttui hattuunsa tervehtien, kun nainen\nkulki ohi ja hävisi puutarhaan. Hotellin omistaja selitti, että hän\njuuri oli saapunut isänsä kanssa.\n\nPitkä vihreä verkahame, suuri musta hattu ja ratsupiiska ne hänet\npysäyttivät portaissa. Toinen oli tuskin katsahtanutkaan häneen,\nheittänyt vain pikaisen syrjäsilmäyksen, koonnut sitten toisella\nkädellä helmansa ja kulkenut ohi.\n\nHän lähti jälestä puutarhaan. Kello oli seitsemän ja kaste alkoi\nlaskeutua.\n\n— Maassa on kastetta, sanoi hän kursailematta ja astui naisen luo.\n\nTämä katsoi ihmeissään tuota tunkeilevaa herraa.\n\nHän osoitti toisen kenkiä. Silloin tämä kääntyi, aikoen lähteä.\n\n— Anteeksi, sanoi hän jälleen, — en suinkaan tullut teidän\nperässänne saadakseni puhella kanssanne; mutta kaste on laskeutunut\nja on jo aivan märkää käytävillä ja ruohossa. Tahdoin vain huomauttaa\nsiitä, arvellen että ehkä olitte outo paikkakunnalla.\n\n— Kiitos vaan, näen kyllä että on kastetta, vastasi nainen.\n\n— Tervehdin teitä portaissa, jatkoi hän, — minä se siellä seisoin.\nTeidän pikainen silmäyksenne aiheutti sen.\n\nSilloin toinen lopultakin kysyi:\n\n— Mitä tahdotte?\n\nHänen sydämensä alkoi tykkiä, hän menetti tasapainon ja puhkesi\npuhumaan:\n\n— Kas tässä, ottakaa mitä haluatte, annan teille kaikki mitä minulla\non, jos luulette minun tahtoneen jotain! Halusin vain hetkeksi\nseisahtua teitä katsomaan, sillä teidän täytynee tunnustaa, että\nolette harvinaisen kaunis.\n\n— No en ole mokomaa kuullut! sanoi nainen kylmästi ja\nloukkaantuneena.\n\n— Suokaa sitte anteeksi! mutisi hän heittäen kaiken toivon.\n\nToinen katsoi poispäin kukkasarkaan kääntäen hänelle selkänsä. Hän\ntahtoi parantaa käytöstään, käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:\n\n— Niin, ajatelkaahan, noissa ruusuissa, joita katselette, humisee.\nOlen kuunnellut sitä. Mitä jos ne juttelisivat keskenään, jos tämä\nhumina olisi niiden kieltä. Kuulkaapas mitä ne mahtavat sanoa.\n\nNainen oli alkanut kulkea.\n\n— Oliko sekin hullua mitä viimeksi sanoin? kysyi hän ahdistuneesti.\n\n— Mutta eiväthän ne ole ruusuja vaan unikkoja, vastasi toinen.\n\n— No, siispä unikkoja, virkkoi hän silloin. Eikö tämä humina\nsaattaisi olla niiden keskeistä puhetta?\n\nToinen oli mennyt. Ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, oli\npuutarhanportin salpa sulkeutunut.\n\nNo niin.\n\nHän kulki ihmeellisessä ja erikoisessa mielentilassa penkin luo ja\nistuutui sille. Vieraan naisen silmiinpistävä kauneus oli paikalla\nhurmannut hänet. Kun ruokakello soi, nousi hän ja lähti ruokasaliin\nmitä suurimman jännityksen vallassa. Mitä jos hän nyt tulisi ja\nistuutuisi tuohon! Mitä jos hän tervehtisi häntä jälleen!\n\nNainen tuli. Ratsupiiska oli hänellä nytkin kädessään. Hänen isänsä,\nvanha, kaunis upseerin näköinen mies, seurasi häntä.\n\nNyt oli otettava asiat oikein päin, kumarrettava ja istuttava\nvastapäätä kumpaakin. Minä teen niin! ajatteli hän. Ja hän teki niin.\n\nKaunotar punastui kovasti. Isä ja tytär puhuivat huomisesta\nmatkastaan, vanhus kysyi pöydän yli aikatauluista, kulkuteistä,\nhotelleista. Ja Valloittaja-parka, jolla ei koskaan ollut\naavistustakaan aikatauluista ja kulkuteistä, sai äkkiä keksiä ne\nja antoi erinomaisia tietoja. Aterian päätyttyä lähti hän heidän\nluokseen esittäen itsensä.\n\nMainiota — mainiota, he tunsivat kumpikin hänet nimeltä.\n\nKäytävässä pysäytti hän äkkiä upseerin tyttären sanoen:\n\n— Yksi ainoa sana, neiti: älkää matkustako huomenna. Jääkää\ntänne. Minä näytän teille näköaloja, jos täällä niitä on, kosken,\nlaivatelakan. Huomen-illalla lankeen sitten jalkoihinne kiittäen\nteitä.\n\nKaunotar ei tullut heti lähteneeksi tiehensä, vaan kuunteli häntä\nkärsivällisesti loppuun.\n\nSitten hän lisäsi:\n\n— Elämäni on teidän käsissänne.\n\nToinen hymyili.\n\n— Estääkseni väärinkäsitystä huomautan, että olen matkalla sulhaseni\nluo ja että matkustan huomenna, sanoi hän.\n\n— Ei! huusi valloittaja polkien jalkaa. Ja hän tarttui hänen\nkäteensä, pusersi ja suuteli sitä.\n\nToinen kiskoi itsensä irti, kohotti ratsupiiskansa ja antoi sillä\nkipeän iskun kasvoihin. Mies tyyntyi heti ojentautuen suoraksi.\nVerinen naarmu kohosi hänen vasemmalle poskelleen.\n\nNainen katsoi häneen hetken antaen piiskan vaipua.\n\n— Te löitte minua, sanoi mies, — vaan ei se tee mitään. Tehkää se\nvielä kerta, se ilahuttaa minua uudelleen.\n\nMutta allapäin, silmät maahan luotuina, kiiruhti toinen pois, ylös\nportaita, ja huoneeseensa...\n\nEikä hän matkustanut seuraavana päivänä. Hän kävi katsomassa\nnäköalat, kosken, laivatelakan. Kuinka koko maailma oli muuttunut\nja kuinka hänen sydämensä äkkiä oli täyttynyt mitä suloisimmalla\nhulluudella. Ei ikinä hän olisi tahtonut tehdä sitä surullista matkaa\nsulhasensa luo etelään päin, miehen luo, jota hän ei enää rakastanut,\nellei hänen isänsä olisi käskenyt. Mutta hän aikoi palata, tulla heti\ntakaisin. Ja hän antoi kätensä valloittajalle.\n\n— Minä seuraan teitä, sanoi hän, — tulen jo huomenna perästänne.\nNäkemiin, ainoa rakastettuni!\n\n\nIII.\n\nNyt seurasi — kuten aina ennenkin — lyhyt aika, muutamia tunteja,\njolloin hän kulki verrattomassa huumauksessa näkemättä ja kuulematta\nmuuta kuin rakastettuaan. Tämä sähkötti aina jonkun tunnin päästä ja\nkirjoitti kirjeen, kaksi, tuoksuvalle paperille. Hän luki nuo ihanat\nsanat mitä kiihkeimmän ilon vallassa, sielu elävänä kukkatarhana.\n\nTunnit kuluivat. Miksi ei hän matkustanut hänen jälkeensä?\nHaltioituneessa mielentilassaan eläen unohti hän lähteä. Kahden\npäivän perästä ei hän vieläkään ollut lähtenyt, sillä hänellä ei\nollut sydäntä jättää näitä ihastuttavia kirjeitä, joita yhä tuli.\nMiksi niitä muuten tuli niin paljon? Ensimäiset olivat rakkaimmat.\nTietystikin ne kaikki olivat kuin pieniä ruusuja hänen sydämelleen,\nmutta ne kävivät niin ylen tavallisiksi.\n\nEräänä iltana jätti hän kaunottarensa kirjeen lukematta seuraavaan\naamuun. Hän saattoi olla avaamatta sitä heti, vapisevin sormin. Hän\nluki sen kaikessa rauhassa aamulla, pukeutui ja lähti alas.\n\nRuokasalissa tapasi hän matkapukuun puetun neidin.\n\nTämä oli juuri tullut seurueineen, oli taiteilijatar, heleä neitonen\nensi kiertueellaan, naurunhaluinen, tulinen ja kiihkeä tunnelmissaan.\nHäntä vartioi äitinsä.\n\nMies tervehti. Hän hymyili nyökäyttäen vastaan. Hänen hymynsä\noli suloinen. Juuri tänään oli mies aikonut matkustaa, mutta hän\nei matkustanutkaan. Oliko se kohtalo? Hän käytti hyväkseen ensi\ntilaisuutta tarjotakseen nuorelle taiteilijattarelle palvelustaan,\nhän tahtoi näyttää hänelle nähtävyyksiä, olla hänen apunaan. He\nsopivat ajasta, jolloin hän saattaisi neitiä laivaveistämölle.\n\nHän tuli tuntia liian aikaiseen. Satoi, mutta hän odotti\nsankarillisesti. Ei se mitään haittaa, tuumasi hän mielessään, olen\nonnellinen kuin Jumala saadessani kastua ja väsyä hänen tähtensä.\n\nHän seisoi siinä kaksi tuntia eikä neitiä kuulunut ei näkynyt.\nVihdoin tuli hänen äitinsä. Hän toisen sanoman, että tytär pyysi\nsuomaan anteeksi, ettei hän saattanut tulla, hänen täytyi välttämättä\nkäydä tuttavissaan kaupungissa. Eikä vanha äiti kysynyt, oliko hän\nsaanut odottaa kauan, kastunut, vilustunut.\n\nHän lähti kotiin. Kulki paikasta toiseen ikävässä hotellissa, mitä\nsuurimman kärsimättömyyden vallassa. Kuinka kauan hän saattoi olla\ntuttujensa luona! Mitä ihmeen asioita voi taiteilijattarella olla\npuhuttavana ystävilleen näin ijankaikkisen kauan!\n\nOli tullut myöhä, oli yö, hänen täytyi panna makuulle näkemättä\nneitosta. Nukkua hän ei voinut; hän sytytti molemmat kynttilät antaen\nniiden palaa. Kuinka hänen päänsä oli raskas ja sekaisin ja kuinka\nkiusallisesti hänen silmänsä tuijottivat seinäpaperikuvioon.\n\nHän kuuli porttia avattavan ja odotti hetken, sitte hyppäsi\nhän vuoteesta ja puki päälleen. Hän oli ottanut selvää, missä\ntaiteilijattaren huone oli ja lähti sinnepäin. Hän oli tullut kotiin,\nsaattoi kuulla hänen liikkuvan sisällä; vähän ajan kuluttua pisti\nhänen paljas käsivartensa kengät ulos ovesta, sitten sulkeutui ovi\nja avainta väännettiin. Hyvää yötä siellä sisällä, hyvää rauhallista\nyötä sinä hurmaajatar! Hän polvistui suudellen pieniä kenkiä kuin\nhullu ja narri. Sitten lupasi hän itsekseen saattaa asian ratkaisuun\naamulla ja tehdä tunnustuksensa, voitti sitte tai hävisi.\n\nMutta aamulla oli neiti seurueineen lähtenyt.\n\nHän otti selvää hänen matkastaan ja sai kuulla, että hän oli\nmatkustanut pohjoiseen, lähimpään kaupunkiin.\n\nSamana aamuna oli upseerin tytär kirjoittanut: Tule etelään! Täällä\non juuri kaikki hukassa!\n\nJa hän lähti päistikkaa pohjoiseen.\n\n\n\n\nSAKEUS.\n\n\nI.\n\nMitä syvin rauha lepää ruohoaavikon yllä. Peninkulmittain ei ole\nnäkyvissä puuta, ei taloa, ainoastaan vehnää ja vihreätä ruohoa\nsilmänkantamattomiin. Kaukana, hyvin kaukana, kärpäsenkokoisina,\nnäkyy hevosia ja väkeä työssä; ne ovat heinämiehiä, jotka istuvat\nkoneittensa istuimilla niittäen ruohoa vaottain. Ainoa ääni, jonka\nsaattaa kuulla, on heinäsirkkojen sirinä, ja joskus harvoin,\nilmanhengen kantamana, toinen ääni, heinäkoneiden naksuttava surina\ntaivaanrannan luota. Tämä ääni kuuluu väliin ihmeellisen läheiseltä.\n\nPaikka on Billybonyn farmi. Se on aivan erikseen avarassa\nlännessä, naapurittomana, ilman minkäänlaista yhteyttä muun\nmaailman kanssa, ja sieltä on monen päivän matka lähimpään pieneen\naavikkokylään. Sen talot näyttävät etäältä parilta pikkuruiselta\nsaarelta silmänkantamattomassa vehnämeressä. Farmi ei ole asuttu\ntalvisaikaan; mutta keväästä myöhäiseen lokakuuhun asti on siellä\nyli seitsemänkymmentä miestä vehnän kimpussa. Siellä on kolme\nmiestä kyökissä, kokki ja hänen kaksi apulaistaan, ja siellä on\nkaksikymmentä aasia tallissa, paitsi monia hevosia; mutta naisia,\nniitä ei ole ainoatakaan Billybonyn farmilla.\n\nAurinko hehkuu, on 112 astetta Fahrenheitiä, taivas ja maa värisee\ntässä kuumuudessa, eikä ainoakaan voimakas tuulenpuuska vilvoita\nilmaa. Aurinko näyttää palavalta tulimereltä.\n\nMyös kotona talojen luona on kaikki hiljaista, ainoastaan suuresta,\nlastukattoisesta vajasta, jota käytetään kyökkinä ja ruokahuoneena,\nkuuluu ääniä, ja kokin ja hänen sälliensä askeleita, jotka hyörivät\nmitä suurimmassa kiireessä. He lämmittävät heinillä mahdottomia\nrautaliesiä ja savu, joka nousee piipusta, on täynnä säkeniä ja\nliekkiä. Ruoan valmistuttua kannetaan se ulos sinkkikattiloissa ja\nnostetaan vankkureihin. Sitten valjastetaan eteen aasit, ja kolme\nmiestä lähtee viemään ruokaa aavikolle.\n\nKokki on kookas irlantilainen, neljäkymmenvuotias, harmaatukkainen,\nsotilaan näköinen. Hän on puolialaston, puettu avonaiseen paitaan\nja hänen rintakehänsä on kuin myllynkivi. Kaikki kutsuvat häntä\nPollyksi, koska hänen kasvonsa muistuttavat papukaijaa.\n\nPolly on ollut sotilaana eräissä Etelän linnoituksissa, hän on\nkirjallisesti sivistynyt ja osaa lukea. Siksi hänellä onkin\nlaulukirja mukanaan farmilla ja sen ohella vanha sanomalehtinumero.\nNäihin kalleuksiin ei hän anna kenenkään koskea, hän säilyttää niitä\nkyökinhyllyllä ottaakseen esille vapaahetkinään. Ja hän tutkii niitä\nsuurella ahkeruudella.\n\nMutta Sakeus, hänen kurja maamiehensä, joka on melkein sokea ja\nkäyttää silmälaseja, on kerran vallannut sanomalehden lukeakseen\nsitä. Ei hyödyttänyt tarjota Sakeukselle tavallista kirjaa, jonka\npienet kirjaimet hälvenivät yhdeksi sumuksi hänen silmissään, mutta\noli hänelle todellinen nautinto pitää kädessään kokin sanomaa ja\nviivähtää ilmoitusten suurissa kirjaimissa. Mutta kokki kaipasi\nsilmänräpäyksessä aarrettaan, haki Sakeuksen tämän vuoteelta ja\nriuhtasi sanoman itselleen. Sitten koitui siitä kiivas ja naurettava\nsuukopu molempien miesten kesken.\n\nKokki kutsui Sakeusta mustasisuiseksi ryöväriksi ja nartunpennuksi.\nHän näpsäytti sormiaan tämän nenän alla kysyen, oliko hän koskaan\nnähnyt sotilasta ja tunsiko hän linnoituksen kokoonpanon. Ei\ntietystikään! Mutta silloin hän sai olla varuillaan, olla varuillaan.\nJumal'auta! Pidä suusi! Mitä hän ansaitsi kuussa? Oliko hänellä\ntiluksia Washingtonissa ja poikiko hänen lehmänsä eilen?\n\nSakeus ei vastannut tähän mitään; mutta hän syytti kokkia\npuolikypsästä ruoasta ja siitä, että tämä tarjosi leipävanukasta,\njossa oli kärpäsiä. Mene helvettiin ja vie lehtesi mukanasi! Hän —\nSakeus — oli oikeuden mies, hän olisi pannut lehden paikoilleen\nluettuaan sen. Älä seiso siinä ja sylje lattialle, senkin likainen\nkoira!\n\nJa Sakeuksen sokeat silmät seisoivat raivostuneina päässä kuin kaksi\nkovaa rautapalloa. Mutta siitä päivästä alkaen vallitsi ikuinen viha\nmolempien maanmiesten välillä.\n\nRuokavankkurit jakautuivat pitkin aavikkoa ja kukin niistä ravitsee\nkaksikymmentäviisi miestä. Väki tulee juosten kaikilta tahoilta ja\nhyökkää ruoan kimppuun ja heittäytyy vankkurien ja aasien suojaan\nsaadakseen hiukan varjoa aterian aikana. Kymmenen minuutin kuluttua\non ruoka nautittu, työnjohtaja istuu jo satulassa käskien väen työhön\njälleen, ja ruokavankkurit ajavat takaisin farmille.\n\nMutta sillä välin kuin kokin apulaiset nyt pesevät ja puhdistavat\nkuppeja ja kulhoja päivällisen jälkeen, istuu Polly itse ulkona\nvarjossa talon takana ja lukee tuhannetta kertaa laulujaan ja\nsotilasviisujaan rakkaasta kirjastaan, jonka hän oli tuonut mukanaan\nEtelän linnoituksesta. Ja silloin on Polly jälleen sotilas.\n\n\nII.\n\nIllalla kun jo on hämärä, vierii seitsemän heinäkuormaa työväen kera\nhiljalleen kotiapäin aavikolta. Useimmat pesevät kätensä pihalla\nennenkuin astuvat sisään iltaruoalle, jotkut sukivat tukkansakin.\nSiinä on miehiä kaikista kansoista ja monista roduista, on nuoria\njos vanhojakin, Europasta muuttaneita ja amerikalaissyntyisiä\nmaankuleksijoita, kaikki enemmän tai vähemmän hulttioita ja rappiolle\njoutuneita olentoja.\n\nVarakkaimmat joukkueesta kulkevat aina revolveri takataskussa. Ruoka\nnautitaan yleensä kaikessa kiireessä kenenkään sanottavia puhumatta.\nNuo monet ihmiset tuntevat kunnioitusta työnjohtajaa kohtaan, joka\nitse aterioi joukossa järjestystä valvoen. Ja aterian päätyttyä\nlähtee väki heti levolle...\n\nMutta nyt sattui niin, että Sakeus aikoi pestä paitansa. Se oli\npahasti kovettunut hiestä ja se hankasi häntä päivällä, kun aurinko\npaistoi hänen selkäänsä.\n\nIlta oli pimeä, kaikki olivat menneet levolle yöksi, kuului vain\nhillittyä pakinaa suuresta makuuvajasta päin.\n\nSakeus lähti kyökinseinän luo, jossa oli useita sadevedensäiliöitä.\nSe oli kokin vettä, hän keräsi sen huolellisesti sadepäivinä, koska\nBillybonyn farmin vesi oli liian kovaa ja rautaista pesuvedeksi.\n\nSakeus otti yhden vesisäiliöistä, riisui paitansa ja alkoi hieroa\nsitä. Ilta oli hiljainen ja kylmä, häntä paleli aika lailla; mutta\npaita oli puhdistettava ja hän vihelteli hiljaa rohkaistakseen\nmieltänsä.\n\nSilloin aukaisee kokki äkkiä kyökinoven. Hänellä on lamppu kädessä ja\nleveä valojuova lankeaa Sakeuksen päälle.\n\n— Vai niin, sanoi kokki astuen ulos.\n\nHän asetti lampun porraslaudalle, meni aivan Sakeuksen luo ja kysyi:\n\n— Kuka on antanut sinulle tuon veden?\n\n— Minä otin sen, vastasi Sakeus.\n\n— Se on minun vettäni! huusi Polly. — Sinä olet ottanut sen, senkin\norja, valehtelija, varas ja nartunpentu.\n\nSakeus ei vastannut tähän sen enempää, hän alkoi vain uudistaa\nsyytöksiänsä kärpäsistä vanukkaassa.\n\nNäiden kahden miehen aikaansaama melu houkutteli miehet makuuvajasta,\nhe seisoivat ryhmissä, ja kuuntelivat viluisina sanakiistaa mitä\nsuurimmalla mielenkiinnolla.\n\nPolly huusi heille:\n\n— Eikö tuo sianporsas ole suuremmoinen? Uskaltaa ottaa minun omaa\nvettäni!\n\n— Tuoss' on vetesi! sanoi Sakeus ja kaatoi säiliön kumoon. — Minä\nolen käyttänyt sen.\n\nKokki työnsi nyrkkinsä hänen silmiensä alle ja kysyi:\n\n— Näetkös tämän?\n\n— Näen, vastasi Sakeus.\n\n— Minäpä annan sinun maistaa sitä.\n\n— Uskallappas vaan.\n\nSamassa kuului muutama nopea isku, jotka annettiin ja takaisin\nmaksettiin samassa tuokiossa. Katsojat päästivät ulvonnan toisensa\njälkeen merkiksi suosiostaan ja mielihyvästään.\n\nVaan Sakeus ei jaksanut pitää puoliaan kauan. Sokea, jäntterä\nirlantilainen oli raivostunut kuin tunturisopuli, mutta liian\nlyhytkäsinen mahtaakseen mitään kokille. Lopulta horjui hän sivuttain\nkolme neljä askelta pitkin kenttää tupertuen maahan.\n\nKokki kääntyi joukon puoleen sanoen:\n\n— Niin, tuossa hän nyt makaa. Ja maatkoon vain, sotilas on hänet\nkaatanut.\n\n— Minä luulen, että hän on kuollut, kuului joku ääni.\n\nKokki kohauttaa olkapäitään.\n\n— Hyvä on, sanoo hän ylimielisesti. Ja hän tuntee itsensä suureksi\nja voittamattomaksi valtiaaksi katsojakuntansa edessä, hän heittää\nniskojaan tahtoen näyttää mahtiaan, hän käy kirjalliseksi.\n\n— Hitto vieköön hänet, sanoo hän, — antaa hänen olla. Onko\nhän amerikalainen Daniel Webster? Tulla opettamaan minulle\nvanukkaanlaittoa, minulle, joka olen keittänyt ruokaa kenraaleille!\nOnko hän aavikon eversti, saan luvan kysyä?\n\nJa kaikkien täytyy ihmetellä Pollyn puhetta.\n\nSilloin nousee Sakeus jälleen maasta ja sanoo yhtä pidätetysti, yhtä\nuhmaavasti:\n\n— Käyhän tänne, senkin jänishousu!\n\nVäki mylvii ihastuksesta; mutta kokki hymyilee säälivästi ja vastaa:\n\n— Turhia! Voin yhtä hyvin tapella tämän lampun kanssa.\n\nSen sanottuaan otti hän lampun ja lähti sisään hitaasti ja arvokkaana.\n\nKentällä tuli pimeä ja väki palasi makuuvajaan. Sakeus otti paitansa,\nväänsi sen huolellisesti ja pani päälleen. Sitte retusti hänkin\ntoisten jälestä makuulavalleen ja kävi maata.\n\n\nIII.\n\nSeuraavana päivänä oli Sakeus polvillaan ruohossa aavikolla voidellen\nkonettaan öljyllä. Aurinko oli yhtä pistävä tänäänkin ja hänen\nsilmänsä juoksivat täyteen hikeä lasien takana. Äkkiä syöksyvät\nhevoset pari askelta eteenpäin, joko ne nyt pelästyivät jotain tai\noli hyönteinen niitä pistänyt. Sakeukselta pääsee huuto ja hän hyppii\nkorkealle ilmaan. Heti sen perästä alkaa hän heiluttaa vasenta\nkättään ilmassa ja kulkea edestakaisin rientävin askelin.\n\nEräs mies, joka ajaa heinäharavaa jonkun matkan päässä, pysäyttää\nhevosensa ja kysyy:\n\n— Mikä hätänä?\n\nSakeus vastaa:\n\n— Tule tänne vähän ja auta minua.\n\nMiehen tullessa näyttää Sakeus hänelle veristä kättään ja sanoo:\n\n— Minulta katkesi sormi, se tapahtui vastikään. Etsi sitä, minä en\nnäe.\n\nMies etsii sormea ja löytää sen ruohosta. Se oli poikki toisen\nnivelen alapuolelta, alkoi jo kuihtua.\n\nSakeus ottaa sormen käteensä, katsoo sitä tunnustellen ja huomauttaa:\n\n— Niin oikea on. Odotappas vähän, pidä sitä hetkinen.\n\nSakeus vetää paitansa housuista ja repäisee siitä kaksi kaistaletta;\ntoisella sitoo hän kätensä, toiseen kääri ihan katkaistun sormensa ja\npistää sen taskuunsa. Sitte kiittää hän toveria avusta ja istuutuu\njälleen koneelleen.\n\nHän jaksoi olla melkein iltaan asti. Kun työnjohtaja kuuli hänen\nonnettomuudestaan, haukkui hän häntä ja lähetti hänet samassa\ntakaisin farmille.\n\nEnsimäinen, mihin Sakeus ryhtyi, oli, että hän piilotti katkaistun\nsormensa. Hänellä ei ollut yhtään spriitä, hän kaasi koneöljyä\npulloon, pudotti sormen sinne ja korkitsi kaulan lujasti. Pullon\npisti hän olkisäkin alle lavalleen.\n\nKokonaisen viikon oli hän kotona; hänelle tuli kovia kipuja käteen ja\nhänen oli pysyttävä liikkumatta yötä päivää; sitten se iski päähän,\nruumiissakin tuntui olevan kuumetta ja hän kärsi ja tuskitteli\naivan ylenpalttisesti. Ei ikinä ollut häntä kohdannut tämmöinen\ntoimettomuus, ei edes silloin kun miinaräjähdys joku vuosi sitten\nsattui, vahingoittaen hänen silmänsä.\n\nTehdäkseen hänen surkean tilansa vieläkin surkeammaksi tuli kokki\nPolly itse joka päivä tuomaan hänelle ruokaa vuoteelle, ja käytti\ntilaisuutta kiusatakseen haavoittunutta. Molemmat vihamiehet saivat\nnäihin aikoihin monet torat toisiltaan, ja sattui useammin kuin\nkerran, että Sakeuksen täytyi kääntyä seinään päin hiljaa hammasta\npurren, koska hän oli kovin voimaton jättiläistä vastustamaan.\n\nSillä välin jatkuivat nämä tuskalliset vuorokaudet, yötä päivää\nsietämättömän ikävinä. Heti kun oli mahdollista, alkoi Sakeus hiukan\nistua lavitsallaan ja kuumuuden aikana päivällä piti hän oven\nauki aavikolle nähdäkseen taivaan. Usein istui hän suu selällään\nkuunnellen heinäkoneiden raksutusta kaukana, kaukana ja hän puhutteli\nsilloin ääneen hevosiaan ikäänkuin olisi hänellä ollut ne edessään.\n\nMutta häijy Polly, tuo ilkeä Polly ei saattanut nytkään antaa hänen\nolla rauhassa. Hän tuli sisään paiskaten oven kiinni perässään muka\nsiksi että veti, veti aivan hirmuisesti, eikä se suinkaan saattanut\ntehdä hänelle hyvää. Silloin kömpi Sakeus aivan hillittömänä\nvuoteeltaan heittäen kokin jälkeen saappaan tai jakkaran ja hänen\ntotisin tarkoituksensa oli tehdä kokki elinijäkseen vaivaiseksi.\nMutta Sakeuksella ei ollut onnea, hän näki liian huonosti osuakseen\noikeaan ja niin ei hän koskaan saanut sattumaan.\n\nSeitsemäntenä päivänä oli hän selittänyt tahtovansa syödä päivällistä\nkyökissä. Kokki vastasi, ettei hän ollenkaan välittänyt hänen\nkäynnistään. Siihen se jäi, Sakeus sai tänäänkin vastaanottaa\nruokansa vuoteellaan. Hän istui siinä aivan hyljättynä ja vääntelehti\nikävästä. Nyt tiesi hän kyökin olevan tyhjän, kokki apulaisineen oli\naavikolla päivällistä viemässä, hän kuuli heidän lähtevän laulaen ja\nhoilaten kiusatakseen huoneeseen suljettua.\n\nSakeus nousee lavitsalta ja horjuu kyökkiin. Hän katsoo ympärilleen,\nkirja ja sanomalehti ovat paikoillaan, hän ottaa viimemainitun ja\nhorjuu takaisin makuuvajaan. Sitte kuivaa hän silmälasinsa ja alkaa\nlukea ilmoitusten suuria hauskoja kirjaimia.\n\nKuluu tunti, toinen, — ne kuluivat nyt niin sukkelaan. Sakeus kuuli\nviimein ruokavankkurien palaavan ja hän kuuli kokin äänen, joka käski\napulaisia pesemään kupit ja kulhot kuten ennenkin.\n\nSakeus ymmärsi että lehteä tultaisiin kaipaamaan; oli juuri se hetki,\njolloin kokki lähti kirjastoonsa. Hän mietti hetken ja pisti sitten\nlehden olkisäkin alle lavitsalle. Hetken perästä otti hän lehden taas\nsukkelasti esiin ja pisti sen paljasta ihoaan vasten. Ei ikänä hän\nsitä enää antaisi pois!\n\nKuluu minuutti.\n\nSilloin tulevat raskaat askeleet makuuvajaan päin ja Sakeus makaa\ntuijottaen kattoon.\n\nPolly astuu sisään.\n\n— Miten se on, onko sinulla minun lehteni? kysyy hän pysähtyen\nkeskelle lattiaa.\n\n— Ei, vastaa Sakeus.\n\n— Mutta sinulla on se! kähisee kokki astuen lähemmäksi.\n\nSakeus kohottautuu.\n\n— Minulla _ei ole_ sinun lehteäsi. Mene helvettiin! sanoo hän\nraivoissaan.\n\nMutta silloin heittää kokki sairaan miehen lattialle ja alkaa tutkia\nlavitsaa. Hän kääntää olkisäkin nurin ja kääntää peiteparan moneen\nkertaan löytämättä etsimäänsä.\n\n— Sinulla on se, sanoi hän yhä. Ja vielä lähtiessään ja pihalle\ntultuaan kääntyi hän toistaen:\n\n— Sinä olet ottanut sen. Vaan odotappas ystäväni!\n\nSilloin nauroi Sakeus niin siunatun makeasti ja häijysti toiselle ja\nsanoi:\n\n— No niin, otin minä sen, minä tarvitsen sitä, senkin likainen sika.\n\nMutta silloin muuttui kokin papukaijanaama aivan veripunaiseksi ja\nhänen konnankatseessaan näkyi pahaaennustava välähdys. Hän katsoi\ntaakseen Sakeukseen mutisten:\n\n— Odotahan.\n\n\nIV.\n\nSeuraavana päivänä oli rajuilma; sade valui virtanaan pieksäen\nasumuksia raekuuron lailla ja täyttäen kokin vesisäiliöt jo varhain\naamulla. Koko työväki oli kotosalla, jotkut paikkasivat vehnäsäkkejä\nsyksyksi, toiset panivat kuntoon työ- ja tarvekaluja, jotka olivat\nsärkyneet, ja muutamat teroittivat niittokoneiden veitsiä.\n\nKun päivällishuuto kuului nousi Sakeus lavitsaltaan, jossa oli\nistunut, aikoen seurata toisia ruokahuoneeseen. Mutta oven\nulkopuolella hän kohtaa Pollyn, joka toi hänen ruokansa. Sakeus\nhuomautti, että hän oli päättänyt tästä lähtien syödä toisten kanssa,\nhänen kätensä oli parempi eikä hänellä enää ollut kuumetta. Kokki\nvastasi, että ellei hän huolinut siitä ruoasta, joka hänelle tuotiin,\nsai hän olla ilman. Hän paiskasi läkkivadin Sakeuksen makuulavalle ja\nkysyi:\n\n— Eikö se muka kelpaa sinulle?\n\nSakeus meni takaisin lavitsalleen tyytyen tähän. Oli parasta ottaa se\nruoka, mikä annettiin.\n\n— Mitä sianruokaa sinä nyt tänään taas olet keittänyt! nurisi hän\nkäyden käsiksi vatiin.\n\n— Kananpoikaa, vastasi kokki.\n\nJa hänen silmänsä välähtivät omituisesti, kun hän poistui ja kääntyi.\n\n— Kananpoikaa? mutisi Sakeus itsekseen tutkien ruokaa. Jopa nyt\njotain, senkin valehtelija! Mutta kyllä se on lihaa kastikkeen kera.\n\nJa hän söi lihaa.\n\nÄkkiä saa hän suuhunsa palan, jota ei ymmärrä. Se ei taivu\nleikattavaksi, se on sitkeälihainen luu, ja kaluttuaan yhtä syrjää\nottaa hän sen suustaan katsoen sitä. Pitäköön itse luunsa, senkin\nkoira, mutisee hän ja lähtee oviaukon luo tutkiakseen sitä vielä\ntarkemmin. Hän kääntelee ja vääntelee sitä moneen kertaan. Yhtäkkiä\nkiiruhtaa hän takaisin lavitsalleen, kopeloi pulloa, jossa oli\nkatkennut sormi, — pullo on poissa.\n\nSakeus astuu ruokahuoneeseen. Hän pysähtyy kalmankalpeana, nääntynein\nkasvoin, oven sisäpuolelle ja sanoo kokille kaikkien kuullen:\n\n— Kuule Polly, eikö tämä ole minun sormeni?\n\nSamalla nostaa hän jonkun esineen ilmaan.\n\nKokki ei vastaa, mutta alkaa tirskua pöytänsä luona.\n\nSakeus pitää ilmassa toista esinettä ja sanoo:\n\n— Kuule Polly, eikö tämä ole minun kynteni, joka oli sormessa. Enkö\nmuka tunne sitä?\n\nNyt kävivät kaikki miehet tarkkaavaisiksi Sakeuksen ihmeellisistä\nkysymyksistä ja katsoivat häneen ällistyneinä.\n\n— Mikä sinun on? kysyy joku.\n\n— Minä löysin sormeni, katkenneen sormeni ruoasta, selitti Sakeus.\n— Tuo on keittänyt sen, hän antoi sen minulle ruoan seassa. Tässä on\nkynsikin.\n\nSilloin pääsi äkkiä naurunremakka joka pöydästä ja miehet huusivat\nyhteen ääneen:\n\n— Onko hän keittänyt oman sormesi ja antanut sinulle syödä? Sinä\nolet jyrsinyt sitä huomaamatta, olet pistänyt poskeesi yhden syrjän.\n\n— Minä näen huonosti, vastasi Sakeus. — En tietänyt... en voinut\najatella...\n\nÄkkiä hän pysähtyy, kääntyy oveen päin ja menee taas ulos.\n\nTyönjohtajan täytyi palauttaa rauha ruokahuoneeseen. Hän nousi,\nkääntyi kokin puoleen ja sanoi:\n\n— Keititkö sormen muun lihan joukossa, Polly?\n\n— En, vastasi Polly. — Hyvä Jumala, en toki. Minkälaisena miehenä\nte pidätte minua? Keitin sen erikseen aivan toisessa padassa...\n\nMutta juttu keitetystä sormesta oli joukolla loppumattomana ilon\naiheena koko iltapäivän, keskusteltiin siitä ja naurettiin kuin\nhullut, ja kokilla oli ennen kuulumaton riemupäivä. Mutta Sakeus oli\nkadonnut.\n\nSakeus oli lähtenyt kedolle. Rajuilmaa jatkui eikä matkalla ollut\nainoatakaan suojusta; mutta Sakeus kulki kulkemistaan edelleen\nruohoaavikkoa pitkin. Hän kantoi sairasta kättään kääreissä koettaen\nvarjella sitä kastumasta niin hyvin kuin taisi; muuten oli hän\nläpimärkä kiireestä kantapäähän.\n\nHän jatkaa kulkuaan. Kun alkaa hämärtää; pysähtyy hän, katsoo\nkelloaan salaman valossa ja lähtee sitten paluumatkalle samaa tietä\nkuin oli tullutkin. Hän astuu raskain, harkituin askelin vehnän\nkeskessä ikäänkuin olisi hän tarkoin laskenut ajan ja nopeuden.\nKahdeksan aikaan on hän taas kotona farmilla.\n\nOn jo aivan pimeä. Hän kuulee että väki aterioi iltasta\nruokahuoneessa ja kurkistaessaan ikkunasta näyttää hänestä kokki\nolevan sisällä ja sen lisäksi hyvällä tuulella.\n\nHän lähtee talon luota, astuu tallia kohden, jossa asettuu sateen\nsuojaan, ja tuijottaa pimeyteen. Heinäsirkat ovat ääneti, kaikki on\nhiljaa, sade vain yhä valuu ja silloin tällöin halkaisee rikinvärinen\nsalama taivaan lyöden alas jonnekin aavikolle.\n\nVihdoinkin kuulee hän väen nousevan illallispöydästä ja lähtevän\nmakuusuojaa kohden kiroillen ja juosta viilettäen päästäkseen\nkastumasta. Sakeus odottaa vielä tunnin aikaa kärsivällisesti ja\nitsepintaisuudella, sitte lähtee hän kyökkiin päin.\n\nSiellä on vielä tulta, hän näkee miehen hääräävän hellan luona ja\nastuu rauhallisena sisään.\n\n— Hyvää iltaa, tervehtii hän.\n\nKokki katsoo häneen hämmästyneenä ja sanoo viimein:\n\n— Et sinä saa enää ruokaa tänä iltana.\n\nSakeus vastaa:\n\n— Sama se. Mutta anna minulle vähän saippuaa, Polly. En saanut\npaitaani puhtaaksi eilen, minun täytyy pestä se uudestaan.\n\n— Ei minun vesissäni, sanoo kokki.\n\n— Juuri siinä. Se on tuolla nurkan takana.\n\n— Neuvon sinua jättämään sen tekemättä.\n\n— Saanko saippuata? kysyy Sakeus.\n\n— Kyllä minä sinulle saippuat annan, vastaa kokki, ulos.!\n\nJa Sakeus lähtee.\n\nHän ottaa yhden vesisäiliöistä, kantaa sen aivan kyökin ikkunan\nalle ja alkaa läiskiä meluavasti vedessä. Kokki kuulee sen ja tulee\nperästä ulos.\n\nHän on tänään mahtavampi ja ylimielisempi kuin koskaan ennen ja hän\nastuu aivan Sakeusta kohti ylöskäärityin hihoin, päättäväisenä ja\nsuutuksissaan.\n\n— Mitä sinä teet täällä? kysyy hän.\n\nSakeus vastaa:\n\n— En mitään erityistä. Pesen paitaani.\n\n— Minunko vedessäni?\n\n— Tietysti.\n\nKokki astuu lähemmäksi, kumartuu vesiastian yli tunnustellen onko se\nhänen omansa ja etsii vedestä paitaa.\n\nSilloin vetää Sakeus revolverinsa haavoitetun käden kääreistä, painaa\nsen aivan kokin korvaan ja laukaisee.\n\nMärässä yössä kaikui heikko pamaus.\n\n\nV.\n\nKun Sakeus myöhään yöllä tuli makuuvajaan käydäkseen levolle, heräsi\npari toveria tilallaan. He kysyivät, mitä hän oli toimittanut ulkona\nnäin kauan.\n\nSakeus vastasi:\n\n— En mitään erityistä. Olen muuten ampunut Pollyn.\n\nToverit, nousivat kyynäspäilleen paremmin kuullakseen.\n\n— Oletko ampunut hänet?\n\n— Olen.\n\n— Sepä pentelettä. Mihin sattui?\n\n— Päähän. Ammuin korvan läpi, ylöspäin.\n\n— Saakeli vieköön! Mihin hautasit hänet?\n\n— Länteen kedolle. Panin sanomalehden hänen käsiensä väliin.\n\n— Ihanko totta!\n\nSitte asettuivat toverit taas pitkälleen nukkuakseen.\n\nHetken perästä kysyy vielä toinen heistä:\n\n— Kuoliko hän heti?\n\n— Kuoli, vastasi Sakeus, — melkein heti. Kuula kulki aivojen kautta.\n\n— Se onkin paras paikka, sanoo toveri. — Jos se kulkee aivojen\nläpi, on se varma kuolema.\n\nSitten tulee vajassa hiljaista ja kaikki nukkuvat...\n\nTyönjohtajan täytyi seuraavana päivänä nimittää uusi kokki, toinen\nentisistä apulaisista, joka nyt nousi arvossa päälliköksi ja oli\nsydämestään iloinen murhasta.\n\nKaikki kävi kulkuaan syksyyn. Ei puhuttu sen enempää Pollyn\nkuolemasta; piruparka oli kuollut, oli haudattu vehnämaahan,\nsinne niissä tähkät olivat katkotut. Eikä siinä ollut sen enempää\ntehtävissä.\n\nKun tuli lokakuu, lähtivät Billybonyn työmiehet lähimpään kaupunkiin\njuodakseen jäähyväisryypyt toistensa kanssa ja sitte erotakseen.\nKaikki olivat tällä hetkellä parempia ystäviä kuin konsanaan ja he\nsyleilivät toisiaan ja kestitsivät toisiaan hyvästä sydämestä.\n\n— Minne sinä, Sakeus, lähdet?\n\n— Tähden vähän kauemmaksi länteen, vastaa Sakeus. — Kenties\nWyomingiin. Mutta talveksi menen taas halkometsiin.\n\n— Siispä tapaamme siellä. Näkemiin, Sakeus. Onnellista matkaa!\n\nJa toverit lähtevät suuren Yankeemaan kaikkiin suuntiin. Sakeus\nmatkustaa Wyomingiin.\n\nJa ruohoaavikko jää äärettömän meren kaltaisena, jota\nlokakuun-aurinko valaisee heittäen sen yli pitkiä naskalinteräisiä\nsäteitään.\n\n\n\n"]