[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZCU0QFyt5F-vpxoLOuljJeYNtVIicKwFNZdK04jWwuM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3279,"Odenwaldin tammi","Roquette, Otto",1824,1896,"3279-roquette-otto-odenwaldin-tammi","3279__Roquette_Otto__Odenwaldin_tammi",null,"romaani",[],[],"fi",1867,1882,11459,76049,false,74692,[23],"German fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Odenwaldin tammi\" by Otto Roquette is a fictional narrative written in the late 19th century. The story unfolds in a picturesque setting around the Odenwald area and revolves around a group of young people, their relationships, and a mysterious uncle, which hints at themes of love, societal expectations, and personal conflict. Key characters include a young lady named Klara, her friend Fritz, and the enigmatic Lord von Hohnstein, whose departure from a gathering raises curiosity and foreshadows deeper tensions in the narrative.  The opening of \"Odenwaldin tammi\" introduces a lively scene where young characters engage in music and banter, exploring the nuances of their relationships. The abrupt exit of an older gentleman from the room evokes questions among the younger group, particularly concerning their approach to a song about the Odenwald tree, which holds not just a melody but also a weight of memories and emotions. The characters exhibit a playful yet poignant dynamic, underscored by the rising tension through their conversations about love and youth's fleeting joys. As the narrative progresses, early allusions to past encounters and emotional entanglements suggest that secrets and unspoken feelings may surface, setting the stage for a rich exploration of human connections amidst the serene backdrop of the Odenwald landscape. (This is an automatically generated summary.)",[],213,"Saksalainen pienoisromaani sijoittuu Odenwaldin vuoristoseudulle ja kietoutuu vanhan tammen ympärille. Tarina alkaa nuoren seurueen lauluhetkestä, joka herättää vanhassa sedässä voimakkaita ja salaperäisiä muistoja menneisyydestä.","Otto Roquetten 'Odenwaldin tammi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3279.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ODENWALDIN TAMMI\n\nKirj.\n\nOtto Roquette\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1882.\n\n\n\n\n\n\n\"Miksihän setä läksi niin äkkiä huoneesta?\" — Seurue kääntyi niinkuin\nnuori kysyjättäriin, oveen päin, joka oli sulkeutunut vanhan herran\ntakana. Hänen lähtönsä ei näyttänyt alussa herättävän mitään huomiota;\nseurue kääntyi taaskin klaveriin, jonka edessä istui nuorukainen,\nvalmiina säestämään laulua toisille. Hänen ympärillään seisoi kolme\ntyttöä ja eräs toinen nuorukainen, jota tavallisesti kutsuttiin\nFritz'iksi, vaan jota hänen vanhempansa oikeutetulla ylpeydellä ylimmän\nluokkalaiseksi mainitsivat. Hän otti nyt sanan vuoron ja huudahti:\n\"Eteenpäin siis! seisoopi Odenwaldilla viherjä lehtipuu! —\"\n\n\"Herra von Hohnstein\", alkoi eräs nuorista naisista, ottakaa toinen\nääni. Minun altolleni on tämä liian alhainen; Klaran soprani on kyllin\nkorkea\".\n\n\"Onpa sittenkin merkillistä\", lausui Klara, \"että setä lähtee yht'äkkiä\npois huoneesta, juuri kun me ai'omme aloittaa laulua Odenwaldin puusta.\nIhan niinkuin eilenkin, sen huomasin kyllä. Ja tänään tapahtui se\njonkunmoisella mielipahan osoituksella!\"\n\n\"Jätä hänet sikseen!\" sanoi Fritz. \"Hän pilkkaa meitä mielellään siitä,\nettä laulamme vienotunteisia lauluja ollessamme oikein iloisia. Siis —\nseisoopi Odenwaldilla — no, täytyykö minun bassoni yksin laulaa?\"\n\n\"Mutta olettehan te käännelleet lehtiä eteenpäin, herra von Hohnstein!\"\nhuudahti Klara katsoessaan nuotteihin. \"Käännelkäähän lehdet takaisin\ntaas!\" — Hän teki itse sen, ja vielä semmoisella kiireellä, että\nnuottikokoelman lehdet lentelivät sinne tänne, eikä etsittävää laulua\nlöytynyt. \"Osaammehan me sen ulkoakin!\" huudahti Fritz. \"Emmekö siis\nkoko tänä päivänä ennätä laulamaan Odenwaldin puusta?\" — Vaan herra von\nHohnstein katseli pientä valkoista kättä, joka uutterana kiiteli edes\ntakasin hänen silmiensä edessä, eikä hänellä näyttänyt olevan ollenkaan\nhalua sitä pidättämään. Viimeinkin löytyi laulu. \"Vai seuraisitteko te\nsedän esimerkkiä?\" kysäsi Klara vienosti hymyillen. \"Onko tämä laulu\nteille vastenmielinen? Matkustittehan te sedän seurassa Odenwaldin\nkautta. Onko Odenwaldin puu teillekin jättänyt vastenmielisiä muistoja?\"\n\n\"Mikä puu?\" kysyi nuorukainen katsoen häneen vakavasti.\n\nKlara hämääntyi ja punastui vähän. \"No\", vastasi hän, \"se puu, jota\nlaulussa mainitaan\".\n\n\"Odenwaldissa on montakin puuta mutta — minäkin tunnen yhden, joka on\nminussa herättänyt varsin omituisia tunteita\".\n\nHerra von Hohnsteinin äänen värähdys tätä tunnustaessaan teki Klaraan\nomituisen vaikutuksen ja toisetkin tytöt loivat uteliaina silmänsä\npuhujaan. Vaan hän löi nopeasti koskettimiin ja heti senjälkeen kaikui\nyhteislaulussa:\n\n    Seisoopi Odenwaldilla\n    Viherjä lehtipuu,\n    Ja lintunen sen oksalla\n    Visertää laulusuu.\n\n    Tuhannet kerrat siellä mä\n    Kanss' olen armahain\n    Kuunnellut laulun säveltä,\n    Kun yli mentiin vain.\n\n    Mutt' kerta sinne mentyäin,\n    Kuivunut ol' jo puu;\n    Sen luona toisen armaan näin\n    Vai ol'ko aave muu?\n\n    Puu seisoo Odenwaldilla,\n    Mä Sveitsiss' oleksin,\n    Siell' lunta, hyytä, hankea,\n    Mun rintan' ratkeekin.\n\nNäin laulettiin tässä tämä laulu, joka kenties on painettuna\ntoisintoinakin.\n\nSillä välin oli setä etusalin läpi astunut vastassa olevaan kammariin,\njossa istui kaksi miestä shakkilaudan ääressä, ja heidän rouvansa\nikkunan edessä neulomisineen. Nämä olivat kaksi alasaksalaista\nsukulais- ja ystävysperhettä, jotka täällä Jugenheimissä vuoritien\nvarrella olivat vuokranneet maatalon yhdessä nauttiakseen kesän\nraittiutta. Kaunis vuoriseutu Odenwaldin vieressä, joka täällä\npeittää vuoret viheriällä pyökkilehdollaan ja jonka mutkaiset laaksot\nviekoittelevat sinne tänne vuoriston keskeen, tarjosi joka päivä\ntilaisuutta huvimatkoihin ja kävelyihin. Näiden perheiden luokse oli\njoitakuita päiviä tätä ennen tullut vierailemaan vähäksi aikaa eräs\nherra, Humbert nimeltään, jota perheiden nuoret jäsenet sedän nimellä\nkunnioittivat. Hän oli tuonut seurassaan nuoren matkatoverinsa,\njoka, vaikka vielä outo tässä piirissä, oli heti joutunut yleisen\nosanottavaisuuden esineeksi. Hänen tunnokas ja miellyttävä ulkomuotonsa\nei ollut ainoa, joka häneen kiinnitti huomiota, vaikka tämäkin,\nmoittimattoman seurustelutavan ohessa, oli hänelle riittävänä\nsuositteluna. Vaikka hän vielä oli aivan nuori, oli hänellä jo hyvin\nkehittynyt käsityskyky ja monenpuolinen sivistys; hän oli jo sillä\ni'ällä, jota vanhemmat ihmiset pitämät vielä tutkimuksen aikana,\nottanut ensimäiset askeleet valtiollisella uralla. Vaan enemmän\nkuin nämä edut, vaikutti jonkunmoinen salaperäisyys, johon hän ei\nsuinkaan kätkeynyt, vaan joka päinvastoin näytti ehdottomasti hänestä\nlähtevän. Hän ei ollut tavallinen nuori herra, hän eli itsekseen\nsisäistä elämäänsä, hänessä oli jotakin erinomaista, sen tunsivat ja\nmyönsivät itsekseen kaikki. Setä, joka varmaankin tunsi paremmin hänet,\nvastasi lyhyesti vaan moniin kysymyksiin, jotka häntä tarkoittivat.\nHän oli muka kohdannut herra von Hohnsteinin Heidelbergissa, josta\noli hänen seurassaan kulkenut Odenwaldin läpi, ja kun hän oli oppinut\nkunnioittamaan matkatoveriaan, toi hän hänet Jugenheimiin ja suostutti\nhänen viipymään muutamia päiviä tässä perheessä. Vanhempien oli tähän\ntyytyminen; nuoret taas eivät suurin tiedustelleet hänen personallisia\nsuhteitaan, vaan ottivat hänet hyvänä toverina piiriinsä, jota hän\nhyvillä ominaisuuksillaan osasi vilkastuttaa. Tänään pidätti sade\nseuruetta huoneesen suljettuna; siitäpä syystä harjoitettiin nyt\nklaverin ääressä laulua, joka muuten sai kaikua vapaassa ilmassa.\n\nVähän aikaa sen jälkeen kun Humbert oli yhdistynyt vanhempien seuraan,\nhyökkäsi myöskin nuoriso huoneesen. \"Setä karkasi meidän seurastamme\nalkaessamme laulaa Odenwaldin puusta!\" huudahti eräs tytöistä. \"Herra\nvon Hohnstein näytti myöskin tahtovan hypätä tämän laulun ylitse\nnuottivihkon lehdillä. Mitä moitetta on teillä lempilauluamme vastaan,\njoka juuri täällä Odenwaldissa niin somalta kaikuu?\"\n\nHumbert katsahti matkatoveriinsa, joka hymyllä vastasi siihen, samalla\nistuutuen Klaran äidin viereen ja hankkien keskusteluun hänen kanssaan.\nTämän keskeytti setä, joka alkoi: \"Mitäkö moitetta on minulla tätä\nlaulua vastaan? Kuinka kuuluu jo ensimäinen säe?\" Se lausuttiin hänelle\nja vieläpä kolmiäänisesti yht'aikaa. \"Pidättykää!\" huusi hän. \"Siinäpä\nse onkin. Laulu on yhtä kerskuva kuin se on epäsiveellinen!\" Nuoret\nkatsovat häneen kummastellen ja kysyväisesti, vaan äidit melkein\nsäikähtivät ajatellessaan, että heidän tyttärensä olivat muka laulaneet\nepäsiveellistä laulua, jonka he itse kyllä tunsivat ja jota he tähän\nsaakka olivat pitäneet viattomana.\n\n\"Tuhannet kerrat siellä mä kanss' olen armahain j.n.e.!\" jatkoi setä.\n\"Tuo luku on summaton, sen määräämättömyyskin saattaa epäilemään sen\ntodenperäisyyttä. Tämän laulun tekijä myöntää, että hänellä on ollut\nmonta salaista kohtausta armaansa kanssa, vieläpä säädyttömästi kerskaa\nolleensa tuhansia kertoja puun alla tyttönsä seurassa. Tarkastakaammepa\nkuinka kauan rakastelemisen on täytynyt kestää, kunnes hän edes\ntuhannenkin kertaa on kohdannut lempilintusensa. Vuodessa on kolmesataa\nviisiseitsemättä päivää. Ajattelemmeko että hän joka päivä on kohdannut\nhänet puun alla, talvellakin lumessa ja iljanteessa, jolla vuoristossa\non suuri merkitys, ja sisällytämmekö nyt tämän lu'un tuhanteen,\nniin tarvitsee hän kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta tuhanteen\nkohtaukseensa. Puhuuko hän taas kahdesta tuhannesta kohtauksesta, niin\nosoitamme hänelle viittä vuotta ja kuutta kuukautta; haluaako hän,\nettä uskoisimme hänellä olleen kolmetuhatta kohtausta, niin osoitamme\nhänelle, että hän on vaivannut tyttöä puun alle tulemaan joka päivä\nkahdeksan vuoden, kahden kuukauden ja kahdenkymmenen päivän kuluessa.\nVaan hän menee yhä kau'emmaksi ja puhuu ei kolmesta, vaan monesta\ntuhannesta kohtauksesta —\".\n\nNauru keskeytti puhujan. Tytöt moittivat hänen laskujaan prosallisiksi\nja häijyiksi, vaan ylimmän-luokallinen otti muistikirjansa ja\nlyijykynänsä tarkastaakseen niitä. Setä jatkoi: \"Vaan eihän ole\najattelemista mahdolliseksi, että hän joka päivä olisi voinut\ntulla puun alle, ja saattoihan tyttökin olla väliin siitä estetty.\nMyönnämmekö nyt hänelle kolme kohtausta viikkoonsa, niin suorittaa hän\nne, koska vuodessa on kaksikuudetta viikkoa, sadalla kuudella kuudetta\nkäynnillä; ja tuhanteen kohtaukseensa tarvitsee hän kuusi vuotta, kaksi\nkuukautta, neljä päivää; kahteen tuhanteen kaksitoista vuotta, neljä\nkuukautta, kahdeksan päivää; kolmeen tuhanteen kahdeksantoista vuotta,\nkuusi kuukautta, kaksitoista päivää!\" Seura nauroi, eikä tahtonut\nenään kuulla mitään lu'uista. \"Oletko kaiken tämän näin nopeasti\npäässäsi laskenut, veliseni?\" kysäsi Klaaran äiti. Vaan Humbert\njatkoi säälimättä: \"Mutta kolmastikin viikkoonsa on enemmin kuin mitä\nsaatetaan ajatella mahdolliseksi. Sanommeko hänen olleen puun alla\nainoastaan kahdesti viikkoonsa — yhä vieläkin runsas määrä! niin menee\ntuhanteen kohtaukseen yhdeksän vuotta, kaksi kuukautta, neljä päivää;\nkahteen tuhanteen yhdeksäntoista vuotta ja kaksi päivää; kolmeen\ntuhanteen kahdeksankolmatta vuotta, kaksi kuukautta, kahdeksankolmatta\npäivää. Vaan montakohan vuotta tämä kunnon mies tarvitsee tuhanteenkin\nkohtaukseen, kun ajatellaan, että kohtaukset saattoivat ehkä ainoastaan\nkesällä tapahtua puun alla, että lempiväiset olivat ehkä talveksi\nlöytäneet toisen, ilman vaihdoksia vastaan suojakkaamman paikan —\".\n\n\"Setä Humbert!\" keskeytti Fritz vilkkaasti, \"saatetaanhan aikaa\nlyhentää! Olisihan hän, näet, saattanut käydä siellä — ei kerran\npäivässä, vaan kahdesti tahi kolmasti joka päivä!\"\n\n\"Sinä pahanpäiväinen tolvana!\" huudahti setä. \"Mikä hurja\nylimmänluokkalais-mielikuvitus! Tämä johtaa aivan sopivasti laulun\nkerskumisista sen epäsiveellisyyteen. Sillä onkohan laulussa mainittu,\nettä tuo mies, joka niin monta saapasparia on kuluttanut rääpäleiksi\nkulkiessaan puun luokse onko mainittu, että hän viimeinkin olisi\nottanut tytön vaimokseen? Mitä vielä! Rajan yli Sveitsiin on hän\nmennyt, ja nyt tuo tomppeli tuntee katumusta, kuten sanat: 'Mun\nrintan' ratkeekin' osoittavat. Vaan mitähän on tullut vanhentuneesta\nnaikkosesta, jota hän narraili?\"\n\n\"Eihän ole mainittu, että mies olisi hänet hyljännyt. Hän oli\narvattavasti ainoastaan matkustuksillaan ja luotti naisen\nuskollisuuteen. Vaan palatessaan näki hän kauhukseen 'sen luona\ntoisen armaan', niinhän sanotaan laulussa, ja siitä syystä muutti hän\nSveitsiin!\"\n\n\"Yhä parempaa ja pahempaa! Yhä suurempi rikos siveellisyyttä vastaan.\nTuo vanha huijari —\".\n\nVaan silloin hyökkäsivät tytöt ilkeän sedän kimppuun ja toruen häntä\ntukkivat käsillään hänen suunsa, ja Klaran äiti avasi ikkunan ja\nosoitti auringon sädettä, joka äkkiä oli tunkeunut pilvien läpi.\nHetkisen kuluttua oli koko maisema kirkkaana ja sateen virkistämänä,\nja kesäpäivä lupasi vielä muutamia ihanoita hetkiä. Nuoriso oli heti\nvalmiina kävelylle. Humbert seurasi Klaran isän kanssa; muut kammoivat\nsateesta vielä kosteita teitä, ja pitivät parempana huvittaa itseään\nkävelyllä puutarhan soraisilla käytävillä.\n\nVähän matkaa kuljettuaan seurassa tarjosi Humbert langolleen\nkäsivartensa ja poikkesi hänen kanssaan sivutielle puutarhan\npensas-aidan taakse, joka kääntyi kedolle päin. \"Anna nuorison\nyksinään kiivetä muorille!\" alkoi hän. \"Minä tahtoisin häiritsemättä\npuhua kanssasi — tahtoisin kertoa sinulle jotakin. Todellakin olen\nminä ennenkin välttänyt tuota laulua Odenwaldin puusta, vaan juuri\nnyt teki se minuun tuskallisen vaikutuksen — ainakin on sen vaikutus\nollut yksivakainen. Sillä minullakin on Odenwaldissa puu, johon\nliittyy ikäviä muistoja. Lapsia, jotka mitään aavistamatta vaativat\nminua selittämään käytöstäni, koetin minä pilapuheellani saada toista\najattelemaan, vaan sinulle tahdon minä kertoa erään vanhan historian\netenkin, kun sinä sekä vaimosi arvattavasti saatatte joutua yhteyteen\nsen kanssa.\"\n\n\"Mekö? Saatatpa minut uteliaaksi!\" vastasi lanko.\n\n\"Tahdotko kuulla kertomukseni loppuun, niin olet sinä minua ymmärtävä\",\njatkoi toinen. \"Salli minun sen ohessa selittää laveammin ja tarkemmin\nalkusyyt! Onhan meillä aikaa, ja toivoakseni ei kertomukseni saata\nkärsivällisyyttäsi koettelemuksen alaiseksi.\n\n\"Viisikolmatta vuotta on kulunut siitä, kun olin Heidelbergin\nyliopistossa. Jo silloin vieroittivat luonnontieteelliset tutkimukseni\nminut useinkin iloisista tovereistani. Puoli päivää vanhassa\nkivilouhoksessa kanneltuani ja löydettyäni maanopillisia esineitä,\njoissa muut eivät mitään merkittävää huomanneet; tahi Palatessani\ntutkimusmatkoiltani kasvitaakkoineni, jotka eivät suinkaan näyttäneet\nkukkakimpuilta; tahi käydessäni taskut täynnä rasioita, joihin olin\nkätkenyt hyönteissaaliini, jouduin monastikin naurun ja pilkan\nalaiseksi. Siitä en kumminkaan huolinut; kuljin vaan rataani, aivan\neräkkään tavoin kumminkaan elämättä. Minä kuuluin erääsen seuraan,\njossa muuten elettiin melkoisen hauskasti. Siellä sain minä tuttavan,\njota en ollut odottanutkaan, koska tuo nuorukainen, joka lähestyi minua\nvapaehtoisesti, kuului piiriin, joka muuten karttavasti kohteli niitä,\njotka eivät olleet saman-säätyisiä, eivätkä kuuluneet etuutettuihin\nyhdistyksiin. Hän oli vapaherra, minä tiesin, että hänen perintötilansa\noli lähellä syntymäkaupunkiani, olinpa vielä isältäni saanut kuulla\nyhtä ja toista hänen perheellisistä oloistaan. Että tämä, muuten hyvin\nkopea mies, oli salaisesti kiinnittänyt huomionsa minuun, ei olisi ehkä\nkoskaan mieleeni juohtunut.\n\n\"Eräänä päivänä olin etääntynyt tavallista kau'emmaksi kaupungista\nOdenwaldiin ja kuljeskelin takasin Neckarille päin Schönaun laaksoa\npitkin. Vaikka lakkarini olivat kiviä täynnä, tapasin sittenkin yhä\ntiellä jotakin, mitä vasarallani koputtelin. Olin niin kiintynyt\nvasaroitsemiseeni, että oikein säikähdin kuullessani jonkun nauraen\nmainitsevan nimeäni. Nuori vapaherra, jota tästälähin kutsun\nristimänimellään Ansgariksi, seisoi vieressäni, esittelihe minulle\nystävällisellä tervehdyksellä ja kysyi mitä niin innokkaasti\ntoimiskelin. Hän tunnusti jo usein ennenkin huomanneensa minut näillä\nseuduin, ja pyysi minua näyttämään ja selittämään mitä minä toimitin\nja mitä minulla oli mukanani. Kun samalla huomasin hänen ainoastaan\nkohteliaisuudesta osoittavan jonkunlaista mieltymystä toimiini, niin\nenhän saattanut olla vastaamatta tämän luonnon loistavasti varustaman\nnuorukaisen ystävyyteen. Hän viittasi siihen, että me molemmat\nolimme maaseutulaisia, ja meillä oli siis monta yhteistä seikkaa,\njosta keskustelumme sai alkunsa. Yhdessä astuimme me edelleen. Minä\nihmettelin vaan, mitä hän oli yksinään tällä tiellä kulkenut ja\nmistä hän oli tullut; sillä ikäänkuin maasta kohoten oli hän äkkiä\nilmestynyt viereeni. Koska viimeinen höyrylaiva — nykyään ei Neckarilla\nenään kulje yhtäkään — jo oli lähtenyt, päätimme me viettää yömme\nNeckarsteinachissa, tyhjensimme pullon toisensa perään ja tulimme,\nkatsoen siihen, että sinä päivänä olimme ensimäiset sanat keskenämme\nvaihtaneet, melkoisen tuttaviksi. Vaan niin minä kuin hänkin olimme\nmääränneet rajan tuttavallisuudellemme, ja sen me säilytimme.\n\n\"Sitten näimme useinkin toisemme, vaikka emme tuon ensimmäisen illan\niloista tuttavuutta osoittaneet. Ansgar kävi väliin luonani, halusi\nsaada minua mukaansa lyhyille kävelyille joko vanhaan linnaan tahi\nmyllyyn, joissa välistä kävimmekin. Muut toverini eivät saattaneet\nperehtyä tähän uuteen tuttavuuteen. He eivät käsittäneet, kuinka minä\nsaatoin seurustella miehen kanssa, jonka kopea käytös oli pahassa\nmaineessa, jonka elämänlaatu, mielipiteet, vaatimukset ja tarpeet\nolivat aivan toiset, kuin minun. Vasta nyt sain kokea monta seikkaa,\njoita en ennen ollut huomannut. Ansgar tuhlasi rahojaan melkoisen\nvapaherrallisesti, ja häntä moitittiin suurista veloistaan. Vaan minä\ntiesin, että hänen esikoisoikeuden nojalla peritty talonsa ei ollut\njuuri hyvissä suhteissa, jopa kaikenlaisilla veroilla aikoja sitten\nkovin rasitettu. Sillä välin huomasin siis senkin, että rahanpula\nsaattoi hänet useinkin huonolle tuulelle. Hänen luottamuksensa ei\nulottunut niin kauaksi, että hän olisi minulle suoraan puhunut\nsemmoisista asioista, eikä minullakaan ollut mitään aihetta ruveta\nhänen kanssaan niistä keskustelemaan. Ei edes samansäätyisilleenkään\nilmaissut hän sisimpiä ajatuksiaan; hekin pitivät hänen luonnettaan\nsalaperäisenä. Hyvän toveruuden ulkomuotoa ei hän loukannut;\nvaan kukaan ei voinut kerskata siitä, että olisi sen yli hänen\ntuttavuudessaan päässyt.\n\n\"Kun hänen toverinsa olivat tottuneet häntä harvoin näkemään seurassaan,\nniin ei hänen seurustelunsa minun kanssani herättänyt ensin huomiota,\nvaan sittemmin, vaikka useat sitä moittivat, luettiin se hänen muiden\nsopimattomien omituisuuksiensa joukkoon. Ja todellakin oli hänessä\npaljon omituista, hänessä ilmestyi taipumus seikkailuihin, joka\ntaipumus, ikäänkuin lymypaikastaan rynnäten välistä huomattavasti\ntunkeusi suljetun sukukopeuden läpi. Hän saattoi puolustaa asioita,\nlausua toiveita, jotka olivat jyrkkiä vastakohtia hänen tavallisille\nmielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen; hän saattoi mitä iloisimmasta\nmielialasta vaipua äkkiä synkkämielisyyteen ja lausua ankaraa\ntyytymättömyyttä elämään. Ensi aikoina nauroin minä häntä siitä. Hän\npani sen pahakseen, vaan kumminkin tapahtui, että hän sittemmin nauroi\nyhdessä minun kanssani. Sen verran tunsin minä häntä kuitenkin, ett'en\nsaattanut lukea hänen tyytymättömyyttään elämään liian aikaisen voimien\nhaaskaamisen syyksi, jota ei todella kukaan, joka näki tämän niin\nrikkaasti luonnon varustaman nuorukaisen, olisi saattanut ajatella.\nPikemmin näytti minusta hänessä ilmestyvän vieno ujous naisia kohtaan,\nenkä koskaan ole kuullut irstasta sanaa hänen huuliltaan. Vaan hänen\nusein palaava alakuloisuutensa alkoi käydä minulle rasittavaksi, ja\nminä ilmoitin hänelle suoraan, että hän sillä ikävystytti ja rasitti\nminua. Silloin erosi hän minusta kylmästi, ystävyytemme näytti melkein\nsammuneen, me menimme äänettömästi tervehtien toistemme ohitse,\neikä meillä ollut enään mitään sanottavaa toisillemme. Vaan hän oli\nyhä ensimäinen alkamaan. Silloin hyökkäsi hän nopeasti huoneeseni,\nojensi minulle kätensä, pyysi anteeksi, moitti itseään, ja löysi\nsanoja, joiden sydämmellisyyttä en voinut vastustaa. Kuitenkaan\nemme olleet eroittamattomasti aina yhdessä, kuten tavallisesti\nnuorukais-ystävykset. Kummankin oli mukaantuminen omiin oloihinsa ja\nseuroihinsa, ja kuluipa välistä viikkokin meidän kohtaamatta toisiamme.\n\n\"Luullakseni sydänkesällä olin muutamien lukutoverieni kanssa\ntavallista pitemmällä matkalla Odenwaldiin; kuljimme Schönaun\nkautta erinomaisen viehättävään Pyhänristin-Steinachiin. Minun oli\ntäytynyt luvata olla matkalla viipymättä kivien tutkimisessa sekä\nseisahtamatta kasvien tahi hyönteisien vuoksi. Niin kuljimme me\niloisina edelleen vuorien ja laaksojen poikki laulaen kaikellaisia\nlauluja kuten ylioppilaat ainakin. Toverieni suurimpana huvituksena\noli minun vartioimiseni, sillä huomaamattani oikaisin käteni milloin\ntien oikealle, milloin vasemmalle puolelle, missä luulin huomaavani\njotakin tutkittavaa. Silloin pidättivät toverini minua väkivallalla,\nja tässäpä oli syytä nauruun ja pilapuheisin koko matkaksi. Eräässä\ntämmöisessä kohtauksessa, jolloin tein vastarintaakin, ja joka oli\njotenkin metelinen, huomasin yht'äkkiä jonkun seisahtuvan noin\nviidenkymmenen askeleen päähän edessämme. Minä tunsin Ansgarin ja\nriensin hänen luokseen. Kun hänellä oli sama maali, niin pyysi\nminä häntä yhdistymään joukkoomme. Hän tarkasteli tutkivaisesti\nseuralaisiani, näytti epätietoiselta, vaan suostui viimein ja salli\nminun esitellä itsensä. Vaan vähän oli minulla iloa siitä, että\ntoverini selvästi osoittivat vastenmielisyyttään seurueen kasvamista\nvastaan. Pila ja nauru lakkasi, muodostui eri parvia, minä ja Ansgar\npääsimme, keskenämme haastellen, kappaleen edelle. Hän ei ollut\nsilloin hyvällä tuulella, ja kun uskalsin kysyä, rasittiko häntä\nseura, jossa hän oli minut tavannut, vastasi hän: 'Enpä tiedä! Sinun\nmiehesi eivät ole hauskoja eivätkä juuri kohteliaitakaan, kuitenkin\non heidän epäkohteliaisuudessaan se viehättävää, että heistä pääsee\nhelposti eroamaan. Ehkäpä onkin minulle parempi, ett'en ole aivan\nyksinäni matkalla.' Minä katsoin häneen kysyväisesti. 'Kerrankin ai'on\npuhua selvästi!' jatkoi hän kiireesti. 'Tänään olen alakuloinen niistä\ntiedoista, joita olen kotoani saanut — kotoani — tarkoitan: talouteni\nhoitajalta. Tuo kunnon mies on lähettänyt minulle liian vähän rahaa —\".\n\n\"Ja sinä olet liian paljon tuhlannut!\" keskeytin häntä. \"Vanha\nhistoria, jonka olen jo aikoja sitten tuntenut sanomattasikin — turha\nluottamus!\"\n\n\"Sen annan sinulle kuitenkin!\" huudahti hän ja alkoi hymyillä.\n\"Luottamukseni, nimittäin, — sillä rahat ovat jo suureksi osaksi\nlakkaristani luikahtaneet. Vaan onhan mielettömyyttä synkistää\niloista mieltään mokoman tähden — niinhän sinä varmaankin ajattelet,\nja minä olen aivan samaa mieltä. Katsohan, kuinka ihmeen somalta\nnäyttää tuo talo tuolla laaksossa! — Seisoopi Odenwaldilla —.\" Hän\nrupesi laulamaan, ja iloisina kuljimme maaliimme. Vilkaisin taakseni,\nnähdäkseni toisia tovereitani. Heitä ei näkynyt; varmaankin olivat he\njääneet kauaksi jälellemme.\n\nNiin saavuimme Pyhänristin-Steinachiin, ja astuimme ravintolan\npuutarhaan, jossa siihen aitaan etenkin käytiin. Tuskin olimme astuneet\nkymmentä askelta, kun eräs tyttö hyökkäsi pensastosta ikäänkuin\npaeten suoraan meitä vastaan, niin että me ehdottomasti tartuimme\nhäneen ja pidätimme häntä. Vaan hänen jalessään riensi mustaviiksinen\nnuorukainen, joka oli vähällä, samoin kuin tyttökin, ponnahtaa meitä\nvasten, vaan kuitenkin, meidän läsnäolostamme hämmästyneenä ja jotenkin\nnaurettavassa asemassa, saattoi pidättyä ja pysyä seisallaan. Tyttö\noli vaaleatukkainen Barbara, ravintolan myöjä-neiti, meille hyvin\ntuttu henkilö. Hänen ahdistajansa tunsin minä nuoreksi servialaisekst,\njoita oli siihen aikaan useita Heidelbergissa opinnoillaan. Tuskin\noli Barbara ehtinyt tuntea meidät, kun hän punastuen irroittautui\nmeistä ja riensi huoneesen; servialainen taas, puoleksi nauraen, vaan\nkuitenkin hämillään, tervehti meitä. \"Leikkiä! Ei merkitse mitään! Arka\ntyttö! Pilaa vaan!\" sanoi hän murretulla saksan kielellä, ja näkyi\naikovan liittyä meihin. \"Herraseni, minä en tunne teitä!\" sanoi Ansgar\nhänelle kylmimmällä äänellään ja astui hänen ohitsensa. Servialainen\nesittelihe sääntöjen mukaisesti ja näytti koettavan viehättävällä\npuheella poistaa vastustamattomasti naurattavaa vaikutusta, jonka hänen\nilmestymisensä oli tehnyt. Hänen nimensä oli Aleksius Rudnik. Hänen\nkokonsa oli keskinkertainen, kasvojen väri tumma, melkein itämaalainen,\ntukka ja silmät mustat, vaan hänellä oli niin mieto ääni, hän puhui\nniin vienosti, hänen olennossaan oli hienon seurustelutavan ohessa\njotakin niin kohteliaan nöyrää, ettei tähän vastakkaisista juonteista\nmuodostuneesen luonteesen kukaan voinut oikein luottaa. Ansgar ei\npeittänytkään vastenmielisyyttään ja vastasi hänen esittelyynsä niin\npintapuolisen isoisesti, että tuskin kuultavasti lausui nimensä.\nSäikähtämättä vieroittavaa liikettä selvitti servialainen, että hän\noli hänelle aivan tuttu. \"Herra paroni, tunnettehan tekin tuon sievän\ntytön?\" alkoi hän hienolla julkeudella.\n\nHuomasin Ansgarin kärsivällisyyden alkavan loppua. \"Tyttö\nosoittaa'todellakin ymmärrystä koettaessaan välttää teidän poikamaista\nleikkiänne\", vastasi hän. \"Minä en ollenkaan välitä tytöstä; enkä\nteistäkään, herraseni! En ole kulkenut tätä matkaa saadakseni nauttia\nteidän miellyttävää seuraanne!\"\n\nAinoastaan vähäinen leimaus näkyi servialaisen mustissa silmissä,\nkun hän hymyillen ja vienolla äänellä vastasi: \"Sitä mieluisempaa on\nminulle ollut tulla tuttavaksi teidän kanssanne, herra paroni.\" Hän\nkumartui kohteliaasti ja syvään, ja jätti meidät.\n\n\"Katala veitikka!\" mumisi Ansgar, kuitenkin niin äänekkäästi, että\ntarkastava korva olisi sen kyllä tajunnut. Me asetuimme lähelle\nhuonetta viinipensas-käytävään, ja kohta ilmestyi Barbara meitä\npalvellakseen. Hän oli ravintolan isännän sukulainen, orpolapsi, ja\noli talossa, jossa muuten ei isäntäväen ja palvelusväen välillä ollut\nsanottavaa eroitusta toimissa, palvelijana. Kanssakäyminen vierasten,\nenimmiten Heidelbergin ylioppilasten, kanssa oli melkein yksinomaisesti\nhänen toimenaan, etenkin kun hän oli ravintolan etevimpänä\nviehättimenä. Eikä juuri koskaan puhuttu poikkeamisesta Leijonaan,\nvaan käynnistä sievän Barbaran luona Pyhänristin-Steinachissa. Hän\nolikin todella sievä, peräti suloinen lapsi, huolimatta vähäisestä\nkarskeudesta, joka myöskin oli paikallaan, sekin. Häntä ei juuri\npieneksi voitu sanoa; hän oli hoikkavartaloinen, vilkas liikkeissään\nja puheessaan, ja hänen olennossaan oli jotakin tasaisempaa ja,\nniin sanoakseni, hienompaa kuin muiden maalaistyttöjen. Soikea\nnaama ja otsa, joidenka yläpuolella vaaleat hiukset irtaimina\nkiemurtelivat useinkin keveänä kulta-seppeleenä niitä ympäröiden, nämä\nhienopiirteiset kasvut, joihin maalais-puku näytti erittäin hyvin\nsopivan, eivät olisi muodinmukaisen vaatteuksen kautta vähintäkään\nviehättävästä suloudestaan kadottaneet. Hänen puhetapansa ja\nkäytöksensä oli seurustelusta heidelbergiläisten kanssa sievistynyt.\nEikä tämä seurustelu kuitenkaan saattanut olla kauan kestänyt, koska\nhän oli vielä sangen nuori. Hän oli tuttavallinen, ojensi jokaiselle\nteeskentelemättä kätensä tervehdykseksi, eikä pannut pahakseen,\nvaikk'eivät vanhat tutut päästäneetkään sitä niin aivan heti irti\ntaas. Kumminkin pidettiin varmana, että Barbara taisi julkeita\nystävyyden-osoituksia ankarasti torjua, ja niin ymmärsi hän pysyä\nakatemillisen nuorison, joka lukuisasti kävi Leijonassa, suosiossa ja\nkunnioituksessa. Minä olin tuntenut Barbaran kauemmin kuin Ansgar,\nkoska tutkimusmatkoillani olin jo useinkin Pyhänristin-Steinachiin\njoutunut, ja hän piti minua hyvänä toverina. Usein olin tyhjentänyt\nlakkarini, leivittänyt hänen eteensä pöydälle kaikki kokoilemani\nkivet ja sillä yllyttänyt hänet raikkaasen nauruun, kun hän ei oikein\nkäsittänyt, mitä hyötyä niistä minulle olisi. Samoin nauroi hän\nkasvikimppujanikin. \"Eihän tuo kelpaa atterkkiinkään!\" sanoi hän. \"Eikä\nsiitä ole kukkavihoksikaan!\" Vaan heti kun tulin sinne väsyneenä,\nnälissäni ja janoissani, tuli hän luokseni iloisena, surkutteli\nhymyillen, että minun täytyi niin vaivaantua, ja piti huolta väsyneen\nvirvokkeista, jotka hän jo hyvin tunsi.\n\nTänäänkin toi Barbara viiniä ja leipää lehtoon, ja istuutui\nkohteliaasti minua ja Ansgaria vastapäätä, koska ei ollut ketään\nmuita palveltavana. Keskustelun kohtauksesta servialaisen kanssa\nlopetti hän nopeasti. \"Teidän avuttannekin olisin kyllä häntä vastaan\npuolustainnut!\" sanoi hän, ja käänsi puheen toiselle alalle. Niin\nloruilimme me vähän aikaa — nimittäin Barbara ja minä, sillä Ansgar pysyi\nhyvin vähäpuheisena.\n\nSilloin rupesi puutarhassa kuulumaan kova-äänistä puhetta ja huutoja,\nja minä huomasin toisten toverieni saapuneen, ja heidän seurassaan\nkummakseni Aleksius Rudnikin. Minä tiesin, ett'ei kukaan heistä ollut\nennen tuttu servialaisen kanssa. Siis oli hän luultavasti voidakseen\nhelpommin palata puutarhaan esittäytynyt heille. Hänet nähdessään\nkohosi Ansgar vähäsen; Barbara nousi ja, seisoen paikallaan, lausui\nlevollisella äänellä: \"Tuossahan tuokin on taas!\"\n\nTulijat katsahtivat meihin, istuutuivat sitten kauaksi meistä ja\nhuusivat talon väkeä. Äkkiä sanoi Ansgar vakavalla, käskevällä äänellä:\n\"Te ette saa palvella sitä seuraa, missä tuo mies on!\"\n\nTyttö säpsähti vähän ja punastui. Vaan heti tointuen ja oikaisten\nitsensä vastasi hän: \"Herra paroni, ei kellään vieraalla ole oikeutta\nmäärätä, ketä muita vieraita minä saan palvella ja ketä en. Vaan siinä\nolette oikeassa, ett'en mene tuonne. Petteri tehköön sen\". Hän meni\nhuoneesen eikä palannut enään luoksemme. Petteri, Leijonan isännän\npoika, kulki edes takasin, pitäen isännyyttä puutarhassa. Barbaraa emme\nnähneet enään edes poislähtiessämmekään.\n\nVäittelyt, jotka olivat seuraavana päivänä lukutoverieni ja minun\nkesken hänen muka sopimattomasta käytöstavastaan ja puuttuvasta\nkohteliaisuudestaan, kinat servialaisen personallisesta hupaisuudesta\njääkööt sikseen, koska ne eivät kuulu kertomukseeni. Viikkoja,\nkuukausia kului, enkä enään muistellutkaan tuota pientä seikkailusta\nAleksius Rudnikin kanssa, etenkin kun häntä harvoin satuin näkemään.\nLuullakseni en käynyt pitkään aikaan Pyhänristin-Steinachissakaan.\nMinä muistelen matkustuksieni siihen aikaan kääntyneen Odenwaldin\nläntiseen osaan, vuoritielle päin, missä olin löytänyt runsas-satoisia\nkivilouhoksia Weinheimin ympäristössä, kauniissa Birkenaun laaksossa.\n\nTäällä, laakson reunalla, löysin minä puun, Vanhan, leveä-oksaisen\ntammen, joka herätti minussa ihmetystä. Umpeenkasvanut viidakko\nulottui jyrkkään vuorenrintaan saakka; ylhäällä kohosi tuo sekä ikänsä\nettä suuruutensa ja kauneutensa vuoksi mainio jättiläinen. Tämä soma\nmetsäkatto oli nähtävästi mitä suurimmassa yksinäisyydessä. Sammaleiset\nkivet tammen rungon ympärillä tarjosivat lepopaikan, josta oli kaunis\nnäköalakin, ei tosin aivan lavea eikä monipuolinen, ainoastaan\nvuorenrotkon yli laakson toiselle puolelle, vaan kokonaisuudessaan\nsopusointuinen ja täydellinen. Täällä lepäsin minä usein kokoiltuani\nesineitä ja kiipeiltyäni väsyksiin asti. Ja tänne viekoittelin kerran\nAnsgarinkin, joka, kuten minäkin, näytti ihastuneen tähän paikkaan ja\nBirkenaun kauppalaan. Hän katseli tarkasti ympärilleen, luullakseni\nhuomatakseen jonkun ravintolan, ja minä vein hänet siihen, jonka jo\ntunsin.\n\nNoin kahdeksan päivää tämän matkan jälteen astui Ansgar huoneeseni\nkiihkeänä ja epävakaisena, tavallista huonommalla tuulella. Hänen\nmielessään näytti olevan jotakin erinomaista, vaan hän ei puhunut\nmitään, otti kirjan käteensä, vaan heitti sen taas pois, hypisteli\nkiviäni niin hajamielisenä, että tuskin tiesi, mitä teki. Minä asetuin\nkirjoituspöytäni ääreen, kuten tapani oli silloin, kun en saanut häntä\nkeskusteluun ryhtymään, odottaen kunnes hän alkaisi puheen. Siinä\nistuimme sitten kauan äänettöminä. Viimein kuulin hänen nousevan,\nja heti sen jälkeen tunsin hänen kätensä olkapäälläni. Minäkin\nnousin ja katsoin hänen kasvoihinsa, joissa kuvautui kova sisällinen\nmielenliikutus. \"Humbert!\" sanoi hän, \"sinä et vähästä suutu minuun!\"\n\"Kunhan vaan osaisin sinua paremmin auttaa, Ansgar!\" vastasin minä.\n\"Vaan sinä mielialoinesi olet minulle peräti käsittämätön —!\"\n\n\"Tänään tulin tekemään sinulle erästä tunnustusta!\" lausui hän\nvilkkaasti, \"pyytämään sinun neuvoasi, sinun apuasi! Vaan se ei käy\nlaatuun — minun täytyy se yksinäni tehdä, en tahdo sekoittaa sinua\nsiihen — en ainakaan nyt — ehkä vasta! Suo minulle anteeksi! Hyvästi!\"\n\nHän riensi nopeasti ovelle, vaan minä pidätin häntä, ja pyysin suoraan\nilmoittamaan, mikä häntä vaivasi, koska se ei suinkaan saattanut\nolla niin toivotonta, ett'ei siihen apua olisi löytynyt. Vaan hän,\nvasten tapaansa, syleili minua kiihkoisesti, puristi lujasti kättäni,\npudisti äänetönnä päätään ja riensi pois, jättäen minut yksinäni\nomituisen mielenliikutukseni valtaan. Itsekseni mietittyäni kaikkia\nmahdollisuuksia, jotka nuorukaisen mieleen juohtuvat ja saattavat hänet\ntuskalliseen neuvottomuuteen, päätin lähteä hänen luokseen asuntoonsa.\nEn tavannut häntä sieltä; eikä kukaan talon väestä osannut antaa mitään\ntietoja hänestä.\n\nOli Elokuu; pitkä syyslupa oli alkanut, ja akademillinen nuoriso\nläksi suurimmaksi osaksi kotiinsa tahi muille matkustuksille vähäksi\naikaa. Minä jäin Heidelbergiin, kuljeskelin sinne tänne lähiseudussa,\nja ai'oinpa lähteä pitemmillekin matkustuksille. Ansgaria en enään\nnähnyt, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään. Varmaankin on hän lähtenyt\nkotiseudulleen, ehkäpä perintötaloonsa, arvelin minä. Hänelle oli\nsieltä tullut paljon kiusallisia tietoja; kentiesi ei hänellä nytkään\nollut aivan hauskoja toimia. Näillä arveluilla koetin tyydyttää itseäni\nja odottelin loppusyksyä, jolloin joko karkulainen itse tahi ainakin\ntietoja hänestä tulisi.\n\nPyhänristin-Steinachissa en ollut pitkään aikaan käynyt. Syyskuun\nlopulla päätin kerran taas sinne lähteä. Syksy maalasi jo seudun\nkirjavaksi, teki ilman viileäksi ja raittiiksi, vuoret ja laaksot\nloistelivat auringonpaisteessa. Niin saavuin iloisin mielin matkani\npäähän, sitä iloisempana, koska minulla oli koko varasto hullutuksia\nhuvittaakseni Barbaraa. Astuin ravintolanhuoneesen, jossa kohtasin\nLeijona-isän, kuten me tavallisesti isäntää nimitimme, kyyrysissään\nsanomalehden ääressä istumassa. Hän oikaisihen, huomatessaan tuloni, ja\ntervehti minua äänetönnä, epäluuloisesti minua tarkastellen. \"Missä on\nBarbara?\" kysäsin. — \"Hän ei ole täällä!\" vastasi hän lyhyesti, laskien\nhaarikan eteeni pöydälle. \"Kylläpä hän tulee\", ajattelin, ja aloin\nlevätessäni lukea erästä päivälehteä. Kohta tuli Petteri huoneesen ja\nojensi minulle kätensä tervehdykseksi. \"Sano terveistä Barbaralle\",\nsanoin minä; \"eikö häntä tänään saa nähdäkään?\"\n\nPetteri katsoi minuun ällistellen: \"Mitä? Barbaralleko —\", alkoi\nhän, vaan vaikeni ja katsahti kysyväisesti isäänsä. Tämä nousi\nistualtaan. \"Hän ei ole enään talossanikaan!\" sanoi hän äreästi ja\nnäytti aikovan lähteä huoneesta. \"Eikö hän enään ole luonanne?\" kysyin\nminä hämmästyneenä. \"No missä hän sitten on?\" — Leijonan isäntä astui\nlähemmäksi. \"Ettekö te sitä tiedä —\" sanoi hän kuvaavasti, \"minä\nolen usein arvellut, että te tiedätte sen varmaankin paremmin kuin\nminä!\" Minä säikähdin, aavistaen jotakin onnettomuutta, kykenemättä\nkumminkaan ajattelemaan, mikä tuo olisi. \"Leijonan isäntä!\" huudahdin\nminä, \"älkää hupsutelko! Kuinka saatatte luulla minun tietäväni tytön\nolopaikkaa, joll'ei hän enään teidän talossanne ole?\" — Leppyneenä\nlausui hän: \"No, enhän sillä tarkoittanut mitään pahaa! Minä uskon\njo, ett'ette sitä tiedä.\" Hän läksi vierashuoneesta nähtävästi\njättääkseen tuon onnettoman tapauksen kertomisen pojalleen. Minä en\nsuinkaan saattanut ajatella tytön lähteneen talosta sillä tavalla,\nett'ei isäntä olisi siitä voinut puhua, vaan halusin kuitenkin tietoja\nniin paljon kuin mahdollista oli saada, ja toivoin niitä Petteriltä.\nTämä, suuri-kasvuinen, seitsentuista vuotinen puita, oli toimivinaan\nlasien ääressä kaapilla, vaan kääntyi minuun päin heti isän huoneesta\nlähdettyä. Kiihkeään kysymykseeni, mitä tytön oli tapahtunut, vastasi\nhän Barbaran jäljettömästi kadonneen kuusi viikkoa sitten. Häntä oli\netsitty lähiseudusta, vaan turhaan; viimein oli hänen isänsä luopunut\nhakemisesta. Hänen kuullen ei tytöstä sopinut enemmin puhua. \"Minä\nen kuitenkaan luule\" — jatkoi Petteri astuen lähemmäksi ja alentaen\näänensä kuiskaukseksi — \"hänen yksinään lähteneen. Talosta läksi hän\nkyllä yksin, vaan lähellä kylää oli yöllä vaunut odottamassa häntä.\nVaunut näin minäkin palatessani Schönausta, minne isäni oli minut\nlähettänyt, vaan en tuntenut, kuka niissä ajoi. Seuraavana päivänä,\nBarbaran kadottua, rupesin minä aavistamaan, ja sittemmin olen luullut\ntuntevani hänet.\"\n\n\"Kuka hän siis oli?\" huudahdin levottomana. \"Kenen kanssa hän on\nsaattanut paeta?\" — Petteri vitkasteli vastatessaan: \"Varmasti en\ntiedä, vaan olen arvellut hänen paenneen — herra paronin seurassa!\"\nTuijotin häneen epäileväisesti. \"Niin, niin\", jatkoi hän, \"herra\nparonin seurassa, jolle te olette niin hyvä ystävä! Hän oli sitä ennen\nliian usein täällä ilman teitä. Äitikin arveli häntä, ja lähetti minut\nHeidelbergiin häntä kuulustelemaan. Minä menin hänen palvelijainsa\nluokse, vaan he eivät tienneet mitään hänestä, eikä hän ollut käynyt\nsiellä pitkään aikaan. Kävin teidän luunanne, vaan tekin olitte poissa.\nTeitä emme tosin arvelleet syylliseksi, vaan olisittehan saattaneet\nehkä tietää jotakin. Sittemmin ajattelimme, että, jos Barbara oli\npaennut paronin seurassa, he eivät olleet teillekään siitä mitään\npuhuneet. Vaan poissa on hän ollut jo kuusi viikkoa. Jos hän vielä\npalaisikin, niin ei isäni laskisi häntä taloonsa.\"\n\nIkäänkuin suomukset putosivat silmistäni. Petterin arvelu näytti\nminusta liiankin todenmukaiselta. Noin seitsemättä viikkoa oli kulunut\nAnsgarin viimeisestä käynnistä minun luonani, jolloin häntä rasitti\njoku salaisuus. Silloin suunnitteli hän tytön ryöstämistä — keskenään\nolivat he tietysti siitä sopineet —, kenties: aavisti hän minullakin\nolevan vakavampia tunteita Barbaraa kohtaan, ja omatunto ajoi hänet\nluokseni. Olipa miten hyvänsä, minusta oli peräti selvää, että turhuus\noli tässä aikaan saanut parantumattoman onnettomuuden. Sydäntäni\nahdisti. Ei sentähden, että olisin erittäin tuntenut mieltymystä\nBarbaraan. Minun tunteeni häntä kohtaan olivat olleet ystävän,\nmelkeinpä veljen, jos muuten semmoisia saattaa herätä maalaistytön ja\nylioppilaan kesken. Vaan nyt, kun tiesin hänen olevan onnettomuuden\ntiellä, ainakin pidin varmana, ett'ei hän sillä tiellä pysyväistä\nonnea voinut saavuttaa, nyt tunsin kuitenkin enemmin kuin vaan sääliä\nja osanottoa. Sen lisäksi tunsin pettyneeni hänestä, jonka luonnetta\nolin aivan toisenlaiseksi kuvaillut. Myöskin Ansgarin tähden olin\nhuolissani. Hän oli tehnyt rikoksen, joka saattoi häntä seurata koko\nhänen elinaikansa. Ja hänestäkin tunsin pettyneeni. Hän, joka muuten\nnäytti välttävän naisten seuraa, hän oli kuukausia tutkistellut\ntämän tytön ympärillä — jopa ensimäisen kohtauksemme ajalla oli hän\njo varinaan ollut niillä teillä. Minussa heräsi katkera tunne häntä\nkohtaan, ja sangen sekavassa mielentilassa palasin kaupunkiin.\n\nSeuraamana aamuna kohtasi minua Aleksius Rudnik ensimäiseksi kadulla.\nVaikka emme tuon puutarha-kohtauksen jälkeen olleet sanaakaan\nkeskenämme Vaihtaneet, puhutteli hän nyt minua mitä muikeimmasti\nhymyillen ja kysyi minulta, mihin Pyhänristin-Steinachin sievä tyttö\noli joutunut. Minä välttelin häntä sen verran kuin voin, ja samalla,\nsalatakseni ajatuksiani, koetin vastata aivan Välinpitämättömästi.\nMyöskin Ansgaria kysyi hän. Hän ei ollut muka moneen aikaan nähnyt\nherra paronia. Minä ilmoitin hänen matkustaneen Pohjois-Saksaan\ntiluksillensa, vaan aikovan talveksi palata Heidelbergiin. \"Vahinko!\"\njatkoi servialainen, \"vahinko, ett'ei tuo sievä tyttö ole entisellään!\nVaan ehkäpä löydän hänet vielä!\" Minä erosin tyhjänpäiväisestä\nlörpöttelijästä ja läksin omia teitäni. En toivonut kohtaavani ketään;\nsaattaisihan jokainen, pelkäsin minä, kysellä minulta Ansgaria ja\nBarbaraa, joista valitettavasti en itsekään mitään varmasti tiennyt.\n\nIllalla istuin kirjojeni ääressä. Kuulin silloin askeleita portailta\n—tuttuja askeleita — minä nousin tuoliltani. Ansgar astui nopeasti\nhuoneeseni, mainitsi nimeäni ja tempasi minut syliinsä samanlaisessa\ntunteiden kuohussa kuin viimeksi luotani lähtiessäänkin. Ehdottomasti\notin lampun ja valaisin hänen kasvojaan. Hän näytti kukoistavammalta,\npulskeammalta ja kauniimmalta kuin ennen; hänen kasvonsa eivät olleet\nminusta koskaan ennen niin ystävällisiltä näyttäneet. Vaan minä olin\nliian luulevainen, saattaakseni vastata hänen sydämmellisyyteensä.\nHän laski molemmat kätensä olkapäilleni. \"Rakas, kallis toverini, sinä\nolet vihoissasi minulle!\" alkoi hän onnellisen äänellä. \"Täytyyhän\nsinun olla vihoissasi minulle, tiedänhän sen! Vaan salli minun puhua,\nniin sovinto syntyy välillemme, vaikkapa moittisitkin kaikkea, mitä on\ntapahtunut. Yöpimeässä tulen luoksesi, koska en saanut enään rauhaa, ja\nnähdessäni valon ikkunastasi jouduin riemun valtaan — valoisan riemun,\ntuntiessani välimme taaskin selväksi käyvän. Lyhyesti, mitä ei kukaan\nmuu kaupungissa tiedä, saat sinä tietää. Minä olen naimisissa. Barbara\non nyt vaimoni!\"\n\nMinä katsoa tuijotin häneen. \"Naimisissako?\" Tämän ainoan sanan sain\nhämmästyksissäni sanotuksi.\n\n\"Niin, niin!\" huudahti hän iloisesti. \"Todellakin olen naimisissa.\nBarbara on nyt kansalais- ja kaikkien lakien mukaan rouva paronitar.\nOnpa siinä kuitenkin ollut vaivaa, ennenkuin meistä tuli mies ja vaimo.\"\n\n\"Vaan miksi olet sen pitänyt salassa?\" kysyin. \"Barbarasta ei ajatella\nhyvää, eilen kävin Pyhänristin-Steinachissa ja -\"\n\n\"Oi, siellä ollaan luultavasti ankaroita vaimoparalleni!\" huudahti hän.\n\"Vähän ajan kuluttua käymme sielläkin vahvistamassa oikeutemme!\"\n\nHän kertoi sitten, kuinka Barbara oli viimeinkin suostunut aluksi\nsalaiseen avioliittoon hänen kanssaan; kuinka he sitten matkustivat\nRheinhessiin, missä, ranskalaisen la'in mukaan, sivili-avioliitto on\nsallittu, ja kuinka heidät oli säätyvirastossa vihitty; kuinka sitten\neräs kylänpappi oli Barbaran tahdosta kirkollisen vihkimyksenkin\ntoimittanut. Kaikki nämä, jo aikoja ennen valmistettuina, päättyivät\nhyvin, huolimatta monista vastuksista, jotka tässä jätän sikseen.\n\"Ja miksikä minä tämän olen salaisesti tehnyt?\" jatkoi hän. \"Armas\nystäväni, huomaathan, että vaikeudet olisivat vaan kasvaneet, ilkeintä\nnurjuutta olisi tullut lisäksi, jos olisin sen julkisesti tehnyt.\nMinä olen ylioppilas, sen ohessa vielä vapaaherra. Ajattelehan\nhäväistystä, jos kuntalaiseni ja säätyläiseni olisivat uskaltaneet\nminun läsnäollessani rypistää nenäänsä ja sanoa: Vapaaherra von se\nja se on nainut tarjoojanaisen Pyhänristin-Steinachin Leijonasta!\nEnhän olisi hengissä päässyt kaksintaisteluista! Minun olisi ollut\nsuojeleminen vaimoni kunniaa, vaan enhän saattanut samalla sekä hänen\nettä omaa elämääni antaa alttiiksi vaaralle. Minä luen jo huuliltasi,\nmitä siinä ai'ot vastata! Sinä ajattelet: tuleehan tämä avioliitto\nviimeinkin ilmi! Niin tuleekin, vaan ei ensiksi täällä Heidelbergissa,\nmissä Barbara on niin monelle tuttu. Me lähdemme pois, toivottavasti\npiankin. Takanamme pauhatkoot taas aallot, kyllähän kerran asettuvat.\nKentiesi oli aivan hyvä, että minulla aluksi oli ainoastaan vähäinen,\nvaikka riittävä, rahasumma käytettävänä. Kohta tulee enemmin\nrahaa, kun myön muutamia perintötalooni kuulumattomia tiluksia.\nSilloin lähdemme ulos maailmaan, ja Barbara rouvaa kunnioitetaan\nkaikkialla paronittarena! Vaan ethän sinä, juromainen mies, ole edes\nonnitellutkaan minua!\"\n\n\"Saanhan minä toivottaa onnea sinulle, Ansgar, — teille molemmillekin!\"\nvastasin minä tuskissani. \"Kuitenkin —\"\n\nHän ryhtyi puheeseni: \"Kuitenkin — entäs sitten? Minä olen varustettuna\nkaikkia mahdollisia vastaväitöksiä vastaan, enkä toivonutkaan sinun\nehdottomasti myöntyvän tuumiini. Siis, kuitenkin —?\"\n\n\"Sinä olet ainoastaan pintapuolisesti puhunut perheellisistä\nseikoistasi\", sanoin minä. \"Sen verran tiedän kumminkin, että tiluksesi\novat esikoisoikeudella perittävät, ja jos sinä otat porvarillisen\nvaimon —\"\n\n\"Niin ei Vanhimmalla pojallani ole perintöoikeutta tiluksiini, jotka\nsilloin joutuvat lähimmälle oikeuden omistajalle\" — keskeytti minua\nAnsgar, purskahtaen äänekkääsen nauruun. \"Jumala varjelkoon minun\ntulevaa esikoistani semmoisesta perinnöstä! Arvokkaat esi-isäni ovat\nniin ankarasti isännöineet, että nämä velkaantuneet tilukset vievät\nomistajansa vaikeuksiin ja puliin vaan. Ne saadessani, — en isäni,\nvaan setäni jälkeen luulin saavuttaneeni loiston päivät. Minä en\ntahdo säilyttää niitä itselleni enkä omaisilleni, koetan vaan, kuten\nedeltäjämme ovat tehneet, hyötyä niistä niin paljon kuin suinkin, ja\nheitän ne sitten lähimmän oikeuden omistajalle. Serkkuni on upporikas,\nvaan ahnas, hivunut saituri, joka jo pelkää minun kuolevan perillisettä\nja siten itse joutuvansa lähimmäksi perilliseksi. Vaan minä iloitsen\nsydämmeni pohjasta saadessani hänet siihen kunniaan. Onnettomuuden\npäivinäni, ollessani vielä alaikäisenä ja apua tarvitsevana, ei hän\ntehnyt mitään minun hyväkseni, kielsi kaiken avun. Hän on oikeastaan\nainoa läheinen sukulaiseni. Vanhempani kuolivat aikaiseen, minä kasvoin\nmelkein kokonaan erilläni sukulaisistani. Nytkin tahdon olla vapaana\nja ennakkoluuloista riippumatonna. Olen jo kylliksi kauan ollut\nyliopistoissa; minä rupean valtion palvelukseen ja toivon kykeneväni\nraivaamaan tien itselleni.\"\n\nVaikka tämä viimeinen ajatus näyttikin oivalliselta, huolimatta\nnuorukaisen kevytmielisistä menestyksentoiveista, niin en kuitenkaan\nvoinut yhdistyä hänen luottavaiseen mielialaansa. Vaarallinen\nnaisenryöstö oli päättynyt paremmin kuin osasin aavistaakaan, vaan\ntämä kiireellinen avioliitto ei minusta ennustanut onnea, jopa näytti\nmelkein uhkaavammalta kuin siihen asti luuloittelemani rikos. Ansgar\nja Barbara — minä en oikein voinut ajatella näitä peräti erinlaisia\nhenkilöitä toistensa miehenä ja vainiona. Barbara paronittarena!\nMinusta tuntui todellakin kiusalliselta muistellessani, missä tilassa\nhänet ennen olin nähnyt. Vaikka olinkin vakuutettu, ett'ei kukaan\nvoinut moittia meidän seurusteluamme, niin oli kuitenkin ikävä seikka,\nettä muutkin olivat saattaneet häntä samalla tavalla kohdella ja\nluultavasti oli monikin käyttäinnyt vapaammin häntä kohtaan. Sen\ntiesi Ansgar, täytyihän hänen tietää se, enkä minä käsittänyt, että\nhän sentähden voi panna elämänsä alttiiksi. Keskustelu siitä hänen\nkanssaan oli oikeastaan mahdoton nyt, kun avioliitto oli jo täydellinen\ntosiasia. Nämä ajatukset tekivät minut niin peräti varovaiseksi häntä\nkohtaan, että tuskin uskalsin lausua sanaakaan; sillä kuinka hyvänsä\nkoskettaessani näitä asioita oli minun pelkääminen loukkaavani häntä.\nNiin pysyin minä neuvottomassa äänettömyydessäni hänen vilkkaasti\nkävellessään edestakasin huoneessani.\n\nViimein huudahti hän: \"Älä istu noin salavihaisen umpimielisenä! Puhu\njotakin, minä pyydän! Moiti minua! Tee kaikenlaisia vastaväitteitä,\nettä minä saan kumota ne!\"\n\n\"Sinä olet niin nuorena jo sitoutunut, Ansgar —!\" aloin minä.\n\n\"Arveletko siis\", ryhtyi hän puheeseni, \"että minun olisi pitänyt\nodottaa kymmenen vuotta, kunnes olisin päässyt huolettomaan asemaan\nelämässä! Olisinhan voinut panna Barbaran siksi aikaa johonkin\nkasvatuslaitokseen, eikö niin? viedäkseni muka hänet sitten kotiini\nvälttävän sivistyneenä vanhana piikana? Oi te vakaat miehet! Olisitteko\nehkä, vakavuuttanne loukkaamatta, mieluummin sulkeneet silmänne,\njos minä olisin jonkun aikaa hänen kanssaan hurjasti elänyt, ja\nsitten laittanut hänet matkoihinsa? Häpeäkseni tunnustan, ett'ei\nminullakaan, vaikk'en suinkaan mitään pahaa ajatellut, ollut alussa\njuuri parempaakaan tarkoitusta sokeassa vimmassani. Kuta paremmin\nopin häntä tuntemaan, sitä kauemmaksi jouduin, ja päätökseni naida\nhänet vakaantui. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hän kovin\nmuikeasti suostui tähän. Me olemme aikaiseen sitoutuneet. Me tahdomme\nnuorina yhdessä nauttia elämän suloa. Sitten mitäpäs siitä! Kirottu\nmiettiminen!\"\n\n\"Suo anteeksi Ansgar\", vastasin minä, \"jälkimietinnöillä en ai'o sinua\ntuskastuttaa. Minä vaan ajattelen tosiasiaa — minä en ole onnellinen,\nniinkuin sinä tällä hetkellä. Vaan sinä olet ystäväni, ja Barbaraa\nkunnioitan minä —\"\n\n\"Humbert!\" keskeytti hän vilkkaasti. \"Yksi ainoa kysymys! Hän on\nhartaasti pyytänyt minua kysymään sinulta, ja minä olisin sen aikoja\nsitten tehnytkin, vaan huomasin sen olevan tarpeettoman. Nyt kysyn\nkuitenkin: Onko mielessäsi mitään sitä vastaan, että Barbara on\nvaimoni? Oletko häntä lempinyt? Kentiesi ainoastaan viisaus vaatii\nsinua kieltämään. Vaan jos sinun on se myöntäminen, niin sano suoraan!\"\n\nMinä saatoin kieltoni kunniasanallani vahvistaa. \"Näetkös\", jatkoi\nhän, \"Barbarakin sanoo samaa, sillä minä olen hänen kanssaan siitä\nusein puhunut. Ilmoittaessaan lempivänsä minua, vakuutti hän minulle\nsinun tahtoneen pysyä vaan hänen hyvänä ystävänään, valittaen kuitenkin\nvääryyttä, jonka teimme sinua vastaan petellessämme sinua. Ja teepäs\nnyt minulle mieliksi käymällä luonamme; vaimoni pitää suuressa arvossa\nkeskustelua kanssasi, sillä sinä, kunnon vanhus, olet hänellä sangen\nhyvissä kirjoissa.\"\n\n\"Missäs te asutte?\" kysyin minä.\n\n\"Siinäpä onkin sinulle osoittamista\", vastasi hän nauraen. \"Meidän\nlymypaikkamme on hyvin kätketty. Mieluimmin otan sinut heti mukaani,\nsillä tänne en ai'o jäädä. Pikajuna lähtee puoli yhdeksän aikaan — älä\nsentään pelkää sinua yöpimeässä kauvaksi viekoittelevani! Ainoastaan\nparin pysähdyspaikan päähän. Vielä on puoli tuntia aikaa. Tahdotko\nlähteä?\"\n\nMinä suostuin seuraamaan häntä. Hän tarttui kaulaani riemuissaan\nja semmoisella raivolla, jommoista en ollut hänessä koskaan ennen\nhuomannut, enkä luullut hänessä olevankaan. Ensikerran näin hänessä\niloisen ylioppilaan, ja vieläpä juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli\nesittäynyt minulle aviomiehenä. Me menimme junaan ja astuimme pois\nWeinheimissä. Vaan vielä emme perillä olleet. Ajurinvaunuissa kuljimme\nyöpimeässä pitkin vuorilaaksoa, kunnes saavuimme kivikaduille ja\nrupesimme eroittamaan huoneita. \"Sanohan minulle, missä me oikeastaan\nolemme?\" kysäsin minä. Iloisesti vastasi hän: \"Me olemme siellä, mihin\nsinä itse olet meidät osoittanut, Birkenaussa! Sinä olet osallinen\nrikoksessamme ja saat siis istua onnellisten ilkiöiden pöydässä!\" Me\nläksimme vaunuista. Kello kävi jo yhtätoista, pimeys ja syvä hiljaisuus\nvallitsi pienessä kauppalassa. Poiketen sivuun puutarhan aitojen ja\npensasten välitse, tietä, jota ystäväni varmasti kulki, vaan jolla minä\nuseinkin kompastuin, astuimme edelleen mäen rinnettä ylös, erästä tulta\nkohti. \"Hän odottaa meitä!\" huudahti Ansgar, jouduttaen askeleitaan.\nSyvässä hämärässä puiden välissä näkyi pieni talo. Puutarhan portilla\nlauloi Ansgar kappaleen jotakin säveltä. Ovi aukeni äkkiä ja ikäänkuin\nlentämällä syöksyi ulos nuori nainen ja suoraan hänen kaulaansa. Hänen\ntakanaan näkyi vanha vaimo ja nuori poika, lamppu kädessä. \"Arvaapas,\nkenen tuon mukanani luoksesi, Barbara?\" huudahti Ansgar, vieden minut\nmökkiin.\n\n\"Jumalani! Herra Humbert!\" kuulin Barbaran äänen huudahtavan. Nuori\nrouva peitti kasvonsa käsillään, ja Ansgarin vedettyä kädet pois\nhuomasin kyyneleitä hänen silmäripsissään. Vaan selityksiin ei tässä\nryhdytty. Nuori isäntä, onnellisessa mielentilassa, puhui meidän\nhirveästä nälästämme, joka oli tyydytettävä. Kun Barbara oli odottanut\npuolisoaan, niin oli yksinkertainen ateriakin jo valmiina pöydällä. Me\nistuimme sijoillemme, ja isäntä piti melkein yksinään puhetta vireillä;\nnuori rouva seurasi tarkasti silmillään hänen huuliensa liikuntoa,\nvaan minua kohtaan oli hän ensin hyvin ujo. Muodinmukaisessa, sievässä\npuvussaan näytti hän erinomaisen suloiselta, ja ensi silmäyksellä\nsaattoi häntä kyllä pitää korleasukuisena naisena. Käynnissään,\nliikkeissään, puheissaan, oli hän pysynyt entisenä Barbarana. Kokonaan\nentinen Barbara ei hän kuitenkaan ollut! Entinen oli ollut vilkas,\nraitis, avosydämminen, ujostelematon — nykyinen oli umpimielinen,\nepävarma, nauraessaan ei oikein sydämmellinen, vakavana melkein\nalakuloinen. Vaan Ansgar ei kääntänytkään puhetta juuri vakaviin\nasioihin, välttäen tahi leikilliseksi tehden kaikki, mikä muistutti\nentisyydestä. Minä ihmettelin hänen taitoaan johtaessaan puhetta\ntähän tapaan, ja kuitenkin samalla näyttäen osaksi vailattomalta\nylioppilaalta, osaksi talon-isännältä. Puhe kääntyi Parisin-matkaan,\njolle vastanaineet kohta aikoivat lähteä, vaan jota varten heidän oli\nodottaminen \"tietoja\". Toistaiseksi asuivat he tässä, erään lesken ja\nhänen poikansa yksinkertaisessa, pienessä, vaan onnellisille kyllinkin\nmukavassa talossa. Heidän olonsa tässä lymypaikassa ei herättänyt\nsuurta huomiota seudun pienen kauppalan tahi suuren kylän asukkaissa.\nLiikkuihan siellä kesävieraita alinomaa, eikä vastanaineetkaan, jotka\nhalusivat lempiviikkonsa hiljaisuudessa viettää, olleet suinkaan\nharvinaisia.\n\nEtsiessään jotakin huoneesta tapasi Ansgar kaapin päältä kirjeen\nkäsiinsä. \"Mistä tämä?\" kysyi hän. \"Kas, se on minulta unohtunut!\"\nvastasi nuori rouva. \"Heiner (se oli heidän emäntänsä pojan nimi) toi\nsen postista\". Samalla kun Ansgar kiireesti avasi ja luki kirjeen,\nnäkyi hänen kasvoillaan vastenmielisyys, jonka katselijat helposti\nhuomasivat. \"Eihän siinä vaan ole mitään pahaa sanomaa, Ansgar?\" kysäsi\nBarbara huolestuneena. \"Ei muuta tuin tuttuja asioita, vanhaa laulua\nkotoa niin sanoakseni!\" vastasi hän, kääriessään kirjeen kokoon ja\npistäessään sen lakkariinsa. \"Se ei saa häiritä iloista mieltämme!\"\n\nSillä välin oli aika kulunut yli puoliyön, ja minusta oli jo aika\nlähteäkseni ravintolaan, missä ajuri, joka meidät oli tuonut\nBirkeuauiin, oli minua varten huoneen vuokrannut. Kun tie pensasten\nvälitse ja ojien ylitse kulki jotenkin mutkaisesti, niin tahtoi Barbara\npyytää Heineriä saattamaan minua. \"Ei, ei!\" sanoi Ansgar. \"Minä menen\nitse hänen kanssaan!\" Hän suuteli Barbaraa jäähyväisiksi vähäksi\naikaa ja otti käsivarteni kainaloonsa. Päästyämme noin Viidenkymmenen\naskeleen päähän hänen asunnostaan, alkoi hän: \"Minun täytyy lähteä\nmatkalle jo huomenna, varhain aamulla. Rahojen lähettämisen sijasta\nkertoo asiamieheni sekavista seikoista, joita hän ei yksinään uskalla\nkäytellä. Minun läsnäoloni on ehdottomasti välttämätön, minun\npitää joutua sinne mitä pikemmin, välttääkseni tärkeän tilaisuuden\nlaiminlyömistä. Toisin sanoin: minun on jo huomenna lähteminen\nhankkimaan rahoja, jos niitä ollenkaan haluan saada. Nyt on minun\nensikerta eroaminen vaimostani, ja minun täytyy siis hänelle osoittaa\nmatkani välttämättömäksi. Hän tahtoo varmaankin lähteä mukanani, vaan\nsitä en voi sallia, vaikka eroaminen näyttääkin kovin huolettamalta. Ja\nvähintäänkin viikko kuluu, ennenkuin saatan palata. Humbert, onko sinun\nmahdollista olla tämän ajan täällä läheisyydessä? Se on lohduttava\nBarbaraa, kun saa sinun kanssasi puhella minusta, mennä sinun\nseurassasi metsään, sillä yksinään ei hän uskaltaisi huoneestakaan\nlähteä, koska hän, melkein enemmin kuin minä, kokee pysyä salassa\nmaailman silmistä.\"\n\nMinä lupasin jäädä Birkenauiin siksi kun hän palaisi matkaltaan,\nkosk'ei minun nyt lupa-ajalla välttämättömästi tarvinnut olla\nHeidelbergissa. Seuraavana aamuna astui Ansgar ravintolan edessä\nvaunuihin. Minä olin jo noussut lepäämästä, ja tervehdin häntä.\n\"Barbara itki vähäsen\", sanoi hän, \"vaan hän on tottelevainen, uljas ja\nhyvä! Mene nyt kohta hänen luokseen ja sano terveisiä minulta! Hyvästi!\"\n\nOli vielä lii'an aikaista, lii'an aikaista maallakin, lähteä\nvieraisille. Otin siis kirjan matkalaukustani ja aloin lukea. Sillä\nniin varovainen mies olin jo ylioppilaanakin, että yön matkallekin\notin mukaani kaikenlaisia kapineita, jotka kuuluvat jokapäiväisiin\ntarpeisini. Siitä olin saanut 'vanhuksen' nimen, johon jo olin\nvälinpitämättömyydellä tottunut. Viimeinkin kello seitsemän aikaan\nluulin saattavani lähteä tervehtimään paronitarta. \"Jumalan rauhaa,\nherra Humbert!\" sanoi hän ojentaessaan minulle kätensä. Terveiset,\njotka toin hänelle Ansgarilta, saivat ilon loisteen hänen kaavoilleen.\nHän oli mustassa, yksinkertaisessa ja hyvin somasti järjestetyssä\npuvussa. \"Hän salli minun käydä jokapäivä teidän seurassanne metsässä\",\njatkoi hän. \"Tulkaa heti, minun on parempi ulkona kuin huoneessa,\njossa en tiedä mitä tehdä.\" Hän otti hatun päähänsä ja peitti kasvonsa\nhunnulla, niin tiheällä, ett'en minä läheltäkään voinut nähdä hänen\nkasvonjuonteitaan. Menimme ulos. Hän tunsi jo jalkapolut ja ketotiet,\njoilla ei kukaan meitä kohdannut. Astuimme metsän rinnettä ylöspäin. Ja\ntäällä tasaisemmilla teillä alkoi nuori rouva kertoa minulle, kuinka\n\"tapaukset\" olivat käyneet. Se ei ollut suinkaan iloinen tunnustus,\nse lähti sydämmestä, jonka onnea monet huolet uhkasivat, se ilmestyi\nsanoissa ja äänenvaihdoksissa, jotka eivät salanneet viallisuuden\ntuntoa eikä tuskallisuutta. — Me kuljimme erästä aukeata paikkaa kohti,\nja minä tunsin 'puulleni' vievän, umpeen kasvaneen tien. Nuori rouvakin\ntunsi jo sen. \"Menemmekö 'puulle'?\" sanoi hän. \"Te näytitte sen ensin\nAnsgarille, ja hän vei minut kohta sinne. Sillä, kuten hän minulle\nkertoi, teki hän päätöksensä, että niin piti käydä kuin on käynytkin.\"\nMe saavuimme tammen alle; Barbara istuutui eräälle sammaleiselle\nkivelle ja heitti hunnun kasvoiltaan. Hän näytti sillä hetkellä niin\nkauniilta, että joku säikyntäpäinen tunne valtasi minut.\n\n\"Jumalan kiitos!\" sanoi hän; \"täällä tohtii edes vapaasti katsella!\nMissähän Ansgar nyt lienee? Hänellä, mies paralla, on niin monta pulaa\ntalonsa tähden, ja sangen usein on hän huolissaan, kun ei sieltä tahdo\nlähteä tarpeeksi rahoja. Ja jospa ei matkamme kävisi Parisiin! Se\nmaksaa niin paljon, enkä minä suinkaan sitä halua. Vaan hän tahtoo\nnäyttää minulle isoisten maailmaa onhan hän niin peräti hyvä! Ja\nmitähän tulevaisuudessa tapahtuu —?\"\n\nPuheessaan siirtyi hän toisesta asiasta toiseen. Tulevaisuus huoletti\nhäntä. Hänen äänenvaihdoksistaan tuntui, että levottomuus häiritsi\nhänen onneaan nykyisyydessäkin. Ansgar oli vielä ylioppilas, ainakin\nnimeksi sillä hetkellä; hän oli vapaaherra. Barbara tiesi aivan hyvin\nuseita epäkohtia syntyvän, jos heidän avioliittonsa tulisi jo nyt\njulkiseksi. Ainoastaan miehestään oli hän huolissaan. Itsestänsä\nnyyhkytys keskeytti hänen puheensa, sen kääntyessä hänen omiin\nsukulaisiinsa; hän peitti kasvonsa nenäliinallaan. Minulla ei ollut\nsydäntä tunnustaakseni käyneeni Pyhänristin-Steinachissa. Vaan hän\nnäkyi pitävän sitä varmana asiana. \"Älkää sanoko minulle mitään!\"\nnyyhkytti hän. \"Voinhan kuvailla, mitä he minusta puhuvat!\"\n\nToisena päivänä kuljimme samaa tietä, ja kolmantena ja neljäntenä\ntaas, ja istuimme puun alla ja puhelimme — emme toki aina huolen ja\ntuskan alaisina. Ansgarilta tuli kirje, nuorelle rouvalle ensimäinen\npuolisoltaan. Sinä päivänä oli hän onnellinen, vaikka Ansgar kirjoitti\nkentiesi viipyvänsä vähän kauemmin kuin oli luullutkaan. Vaan kirje\noli pitkä, ja kaiketi oli siinä paljon suloista hänelle. Hän itki ja\nnauroi, ja suuteli rakkaita rivejä. Seuraavinakin päivinä kävimme\n\"puullamme\". Mielemme kävi vapaammaksi, minä laskettelin hullutuksia,\nvaikka olinkin \"vanhus\". Ja vaikka en paronitarta kohtaan koskaan\nkäyttänyt samaa puhuttelutapaa kuin ennen Barbaraa kohtaan, niin sain\nhänet sittenkin vielä kerran kutsumaan minua \"viisaaksi pojaksi\".\n\nSilloin tein itsessäni huomion, josta ensin jouduin hämille,\nvaan sitten kovin säikähdin. Mitä en ennen, usein käydessäni\nPyhänristin-Steinachissa, ollut tuntenut tyttöä kohtaan, sitä rupesin\nnyt tuntemaan nuorta rouvaa kohtaan. Niin, minä olin sydämmen pohjasta\nrakastunut ystäväni rouvaan, jota olin luvannut suojella hänen\npoissaollessaan! Omatuntoni nousi uhkaavana, syyttävänä minua vastaan,\npäiväni kuluivat riemullisen liikutuksen ja ahdistuksen vaihdellessa,\nyöni melkein epätoivossa. Barbara, joka tunsi itsensä niin\nturvalliseksi minun läheisyydessäni, oli taas käynyt avosydämmisemmäksi\nminua kohtaan, vaan minun täytyi nyt ruveta umpimieliseksi, tietämättä\nmitä muuta siinä mielentilassa oli tekeminen. Mitä sydämmessäni\nliikkui, ei nuori rouva tiennyt aavistaakaan; vaan pakoitus, joka\nolentoani rasitti, ei voinut jäädä häneltä huomaamatta. Hän kyseli,\nhän torui minua ystävällisesti, hän alkoi härsyttää minua, ja tämä\nnäyttöosien vaihdos teki minun, onnettoman, rakastuneen \"vanhuksen\"\ntilan yhä tukalammaksi. Totta tosiaan, jos nyt olenkin taipuisa\nesittelemään osan tätä kertomusta leikillisessä valossa, niin teen sen\nniiden hankaluuksien vuoksi, joita minun siihen aikaan oli voittaminen!\nVaan silloin ei pila tullut mieleenikään, ja mitä kohta sitten\ntapahtui, oli kaukana kaikesta leikillisyydestä.\n\nViikkokansi oli kulunut, kun tein toisen, prosallisemman huomion.\nVaatteeni, kenkäni, liinani kävivät kelpaamattomiksi; minun oli\nlähteminen päiväksi Heidelbergiin uudestaan varustautumaan.\nHoidettavani huomasi sen, ja antoi minulle luvan. Varoitin Heineriä\nlähtiessäni tarkasti palvelemaan paronitarta. Tuskinpa sitä olisi\ntarvittukaan, sillä poika, kuten äitinsäkin, oli kovin mielistynyt\nnuoreen rouvaan. Voinhan nyt matkalla koettaa saada itseni oikeaan\nasemaan. Minä vedin omantuntoni eteen ystäväni luottamuksen, vakuutin\nitsekseni kunniasanallani pysyväni kohtuuden rajoissa, hillitseväni\nitseni. Saavuin Heidelbergiin.\n\nOli jo lokakuun alku; hajaantuneet ylioppilaat kokoontuvat taaskin\nkaupunkiin, näkyipä jo useita uusia naamojakin. Tavallisissa\npaikoissa kohtasin joukottain Ansgarin tovereita. Nyt tapahtui, mitä\nei koskaan vielä ollut tapahtunut. Eräs heistä astui minun luokseni\nkysyen, tiesinkö minä minne Ansgar oli jäänyt? Minä saatoin sen\nverran puhua totta, että hän oli mennyt kotiseudulleen, jossa tärkeät\ntoimet pidättivät. Minua pyydettiin hartaasti rupeamaan hetkiseksi\nseuraan. Seurasin siis puutarhan kautta juomahuoneesen, jossa useat\nnuoret herrat kohteliaasti tervehtivät minua. Kreivi S., jonka minä\nainakin hänen nimensä ja arvonsa vuoksi tunsin, johti puhetta ja\nkehoitti minua puhumaan suoraan heille, Ansgarin ystäville, koska\nheille oli tullut vasta kolmannessa tahi neljännessä kädessä hänen\nkotiseuduiltaan kovin epäsuotuisia tietoja hänen oloistaan. Minun\noli tunnustaminen, tietäväni ainoastaan yleisiä kohtia, ja pyysin\nnyt itse tarkempia tietoja. Lyhyesti, minä sain kuulla konkurssin\nuhkaavan hänen tiluksiaan, eikä hänelle jäävän mitään, ei mitään\nmuuta, kuin velkakuorman. Epäiltiin vielä näiden kertomuksien\ntotuutta, sanottiin niitä perättömiksi; vaan, minun on se myöntäminen,\nharras osanottavaisuus ystävän kohtaloon ilmestyi. Poislähtiessäni\nkehoitettiin minua käymään iltaisin tapaamassa herroja heidän\njuomahuoneessaan.\n\nNäiden lisähuolien rasittamana järjestin minä matkalaukkuni ja\nmatkustin seuraavana aamuna takaisin Birkenauiin. Tykyttävin sydämmin\nastuin taas pienen talon kynnyksen yli. \"Jumalan kiitos! Te olette\ntaaskin täällä!\" Näillä sanoilla tervehti nuori rouva minua. Hänen\nolennossaan ilmaantui rauhattomuus, häiriö. Minä kysyin, oliko hän\nsaanut tietoja Ansgarilta? Hän epäsi, eikä salannut rauhattomuuttaan,\nvaan lausui ikävänsä sanoilla, jotka minua syvästi liikuttivat. Minä\ntoivoin saattavani viihdyttää häntä. Vaan hän kieltäysi lähtemästä\nulos huoneestaan. Omassa ahdistetussa mielentilassani, noloissani\npuheen-aineesta, otin minä erään kirjan, jota tiesin Ansgarin suosivan,\nja tarjousin lukemaan hänelle. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt,\nhuokaili vaan; minä aloin siitä huolimatta lukea 'Hamletin' ensimmäistä\nkohtausta, jonka olin vartavasten avannut. Kuunteliko nuori rouva,\nvai eikö, sitä en voi sanoa, vaan en vielä ollut lukenut kymmentäkään\nminuuttia, kun hän päästi vähäisen huudahduksen, osoitti ikkunaan ja\nriensi takasin kamariin. Minä käännyin ja tunsin ikkunan alaruutujen\nläpi servialaisen naaman, joka hymyillen tervehti huoneesen. Kun hän\nheti astui edelleen oveen päin, niin riensin minä ulos ja suljin\nhäneltä tien huoneesen. Minun on jättäminen kertomatta se keskustelu,\njonka tässä pidimme keskenämme. Taipuvaisesta, miedosta olennostaan\nhuolimatta lausui hän sanoja, jotka saattoivat minut vimmaan. Tarkasti\nvakoiltuaan oli hän löytänyt, sanoi hän. Hänelle oli kyllä kerrottu\ntäällä paronittaresta, vaan hän tunsi hänet muka aivan hyvin. Minä\nkävin vihaiseksi, koetin kohteliaisuudella saada häntä lähtemään pois,\nvaan turhaan. Onneksi tuli apua. Helmer tarttui hänen kaulukseensa ja\nheitti hänet jykevällä kädellään maahan. Barbara ja leski parkuivat\nkovasti, naapuristossa syntyi hälinä, jota minä juuri tahdoin välttää.\nMinä heittäysin taistelevien väliin, kehoitin, koetin eroittaa\nheitä, vaan sillä välin pääsi Aleksius Rudnik Heinerin käsistä,\nnousi käärmeen tapaisella liikkeellä pystyyn ja pakeni puutarhasta.\nHänen ahdistajansa täytyi luopua takaa-ajosta. Tämä ikävä kohtaus\noli kestänyt ainoastaan minuutin ajan. Vieraat silmät eivät sitä\nluultavasti nähneet, koska talo oli yksinäinen, puutarhan ruodeaita\npäivänkukista ja muista syyskasveista kaukaiselle katsojalle melkein\nläpinäkymätön. Suurempaan pulaan jouduin Heinerin ja hänen äitinsä\nvuoksi. Tuo mies oli puukolla uhannut minua heidän ovensa edessä — se\noli ryöstö- ja murhayritys, jonka he luulivat täytyvänsä ilmoittaa\nkauppalan polisipäällikölle, kertoa koko naapuristolle varoitukseksi ja\nvakuudeksi. Ristiin rastiin kysellessäni huomasin pian Heinerin juuri\nantaneenkin aihetta lymypaikan löytämiseen. Edellisenä sunnuntaina oli\nhän käynyt Weinheimissä ja puhellut siellä toisille pojille paronista,\njoka asui hänen kotonaan. Silloin tuli 'musta mies' heti hänen luokseen\nja urkki häneltä tietoja. — Weinheim on Heidelbergiläisten lempipaikka.\n— Tietämättä mitään salaisuutta olevan kätkettävänä, oli Heiner\nhuolettomasti vastannut ja ihmeekseen tuntenut kourassaan guldenin,\njonka hänen piti toveriensa seurassa juoda. Nyt tunnusti hän kaiken\ntämän, soimasi itseään ja aikoi yllyttää kaikki seudun pojat tuota\nkarkulaista vastaan. Minä koetin häntä lepyttää, Pyysin häntä ensin\nodottamaan paronin palaamista, ja siihen saakka pitämään tapauksen\nsalassa. Sen mahdollisuutta epäilin tietysti minäkin, jos vaan Ansgar\nvielä kauan matkallaan viipyisi.\n\nNuori rouva ei suinkaan ollut hentohermoinen, vaan rakastetun puolison\nvallan-alaisuuden tunto, sen ohessa yhä lisääntyvät huolet, olivat\nmasentaneet ja saattaneet hänet levottomaksi. \"Oi Jumalani, jospa\nAnsgar pian palaisi!\" oli ainoa mitä hän kykeni lausumaan. Minä\ntiesin Aleksius Rudnikin häntä jo ennenkin kiusanneen, ja pidin sitä\nonnettomuutena, ett'ei tätä, eikä monia muitakaan seikkoja, joita\nvoitiin selittää hänen vahingokseen, voitu eroittaa hänen edellisestä\nelämästään. Vaikka ei ollut luultavaa, että Rudnik moneen aikaan\npalaisi, niin halusivat Heiner ja hänen äitinsä, joiden silmissä yhä\nvaan uhkaava puukko kummitteli, tarkasti vartioida ovia ja ikkunoita,\nja esittelivät minulle, että viettä sin yön heidän talossaan. Se oli\nkuitenkin tarpeetonta.\n\nSillä palatessani ravintolaan näin minä avonaisien vaunujen lähestyvän,\nja tunsin niissä istujan Ansgariksi. Hän hyppäsi maahan kysyen: \"Kuinka\nBarbara voi?\" — \"Hän odottaa sinua ikävöiden!\" vastasin minä. Vaan\nmielenjännityksellä ja huolissani lisäsin: \"Mitäs sinulle kuuluu?\nOletko tyytyväinen mutkasi seurauksiin?\"\n\n\"Joksikin!\" vastasi hän. \"Siitä sittemmin! Ethän, toivoakseni, vielä\nlähde täältä? Tulehan kohta luoksemme!\" Hän puristi kättäni ja riensi\nasuntoonsa. Hyvää hän ei suinkaan ollut kokenut, hänen kasvonsa olivat\nkalpeat, hänen muotonsa oli käynyt teräväksi, olennossaan ilmestyi\npakollisuutta. — Kun en tahtonut olla läsnä rakastavien tervehdyksessä,\nniin viivyttelin muutamia hetkiä. Silloin lähettivät he Heinerin\nkutsumaan minua.\n\nAnsgar istui, \"matkasta väsyneemä\", kuten hän sanoi, korkeanojaisessa\nvanhassa sohvassa, vaan nuori rouva tuli iloisena vastaani. Nyt,\nkun miehensä oli taas hänen luonaan, loistivat hänen silmänsä, ja\nAnsgarin ollessa vakavana ja äänetönnä kävi hän sitä hillittömämmäksi\nja puheliaammaksi, häntä ilahduttaakseen. Ansgar sanoi viettäneensä\nikäviä, vaikeita päiviä tarkemmin ei hän myöhemminkään minulle\nselittänyt ja Parisinmatkan jäävän ainakin toistaiseksi. Vaan\nBarbara nauroi ja koetti vieroittaa puolisonsa ajatuksia kaikesta,\nmikä näytti häntä rasittavan. Hän ei ollut vielä siihen asti nähnyt\nmiehensä kasvoja varjojen peittäminä, ja minusta näytti, kuin olisi\nhän kesken iloisuuttaan väliin heittänyt minuun tuskallisen kysyviä\nsilmäyksiä, ja sitten taas entistään vilkkaammin koettanut huvitella\nrakastettuaan. Servialaisen julkeudesta ei ollut vielä ollut puhetta.\nPuhua täytyi siitä, kysymys oli vaan, joko tänään, ja kumpi meistä\nensin johtaisi puheen siihen. Barbara tunsi itsensä niin turvalliseksi\nja onnelliseksi, että näytti unohtaneen koko seikan; minä puolestani\ntaas olin epätietoinen, pitikö minun vielä uudella huolella raskauttaa\nystäväni jo ennestäänkin silminnähtävästi masentunutta mieltä. Silloin\nalkoi Heiner, ja saattoi meidätkin puhumaan siitä. Ansgarin silmät\nsuurenivat, kammoittava liekki säihkyi niissä. Vaan pian pyyhki hän\nkädellään otsaansa ja sanoi levollisena, kuten olin odottanutkin: \"Siis\nei tämä lymypaikkakaan enää kelpaa meille! Meidän on muuttaminen. Ei\nkuitenkaan vielä tänään — olkaamme vielä tänään onnellisia!\" Barbara\nriensi hänen rinnoilleen, vaan minä puristin hänen tarjottua kättänsä,\nkoettaen salata liikutustani sen verran kuin se oli mahdollista —.\n\nSeuraavana päivänä palasin Heidelbergiin. Uskalsin odottaa kohta\nAnsgariakin, koska hänen oli ennen \"matkaansa\" — kuten hän jotenkin\nepämääräisesti sitä nimitti — järjestäminen asiansa kaupungissa.\nMinä aavistin näiden asiain, ainakin rahallisten, olevan melkoisen\nsekavalla kannalla; pelkäsin myöskin, ett'ei hän matkaltaan tuonutkaan\nniitä suuria summia, joita oli odottanut. Hänen hurjamainen, jopa\nonnetonkin naimisensa oli aina huolestuttavana mielessäni ja ahdisti\nsydäntäni. Tämän mykän alakuloisuuden poistamisessa eivät edes ilma\neikä taivaskaan auttanut. Loppusyksy laittoi ensimäiset säälimättömät\nsanansaattajansa seudulle; rankkasateet ja ankarat tuulet, jotka\ntempasivat kosteat lehdet puista ja siroittivat ne vuorilta kaupungin\nkaduille saakka. Muutamien päivien kuluttua näytti tuo loistava\nlaakso harmaalta, sumuiselta ja alakuloiselta. Ylioppilaat eivät enää\nkuljeskelleet iloisissa joukoissa kaduilla, viluissaan, sateenvarjon\nsuojassa, koki jokainen päästä mitä pikemmin katon alle. Melkein\nkoko viikon kuluttua huomasin eräänä sateettomana hetkenä Ansgarin\ntovereinsa joukossa. Vaikka he olivat innokkaassa keskustelussa, riensi\nhän kuitenkin luokseni puristaakseen kättäni ja sanoakseen illalla\nkäyvänsä luonani. Minä pysyin kotona, vaan turhaanpa häntä odotin.\n\nSiksipä sainkin seuraavana iltana sitä odottamattomamman vieraan. Sillä\nkuultuani ensin hiljaisia askeleita talon edustalla, sitten varovaista\nnaputusta ovellani, näin huoneeseni astuvan mustahuntuisen naisen,\njonka tunsin Barbaraksi, Säikähtyneenä ja hämmästyksen sanoin tervehdin\nhäntä, vaan hän vaipui tuolille oven viereen, kykenemättä tuskin\npuhumaankaan. \"Niin, niin, minähän tässä olen!\" sanoi hän hetkisen\nkuluttua. \"Minä en tiennyt mitään muutakaan neuvoa, Ansgarin asuntoa\nkaupungissa en ollenkaan tunne, vaikka tahdoin mennä hänen luokseen,\nvaan oman asuntonne olitte te usein maininneet, niin että kyselemättä\nlöysin sen\". — \"Vaan, — Barbara — paronitar!\" korjasin minä, kuten nyt\nliiankin usein tapahtui — \"mikä ajaa teitä yksinänne kaupunkiin?\"\n\n\"Tuskani!\" sanoi hän. \"En voinut sitä kestää yksinäni. Hän aikoi olla\npoissa korkeintaan kaksi päivää, vaan kolmantena kirjoitti hän minulle\nlyhyesti, ett'ei hän vielä voinut palata. Siitä on jo kokonaista\nkahdeksan päivää kulunut, eikä hän ole edes kirjoittanutkaan. Jotakin\ntäytyy olla tekeillä, jota minun on pelkääminen! Voi, hän on niin kovin\nmuuttunut matkaltaan palattuaan! Hänellä ei ole enää iloa, ei mitään\nonnea! Hän ei nukkunut enää, päivällä ei hänellä ollut lepoa, iloista\nmuotoani ei hän voinut enää kärsiä! Taivaan Jumala, jospa en toki olisi\nmennyt naimisiin! Ilman minutta olisi hänen parempi!\" Kyynelvirta\ntukahdntti hänen äänensä, hän rupesi tuskallisesti nyyhkimään, joka\nminua syvästi liikutti. Minä ehdoittelin hänelle, että lepäisi\nhuoneessani sill'aikaa kun minä kävin etsimässä hänen puolisoaan.\nVaan nyt heräsi hänessä uusi pelko. Hän moitti itseään siitä, että\noli jättänyt lymypaikkansa; saattaisihan muka Ansgar olla tyytymätön\nhänen tuloonsa, joka saattoi tuottaa hänelle vastenmielisyyttä. Emme\nvielä ehtineet tehdä mitään päätöstä, mitä oli tekeminen, kun kuulin\nalhaalta kovia ääniä, jotka minua kysyivät, ja kohta sen jälkeen\nkopinata rappusia ylös. \"Väkeä tulee teidän luoksenne!\" huudahti nuori\nrouva pelästyneenä. \"Pääsenkö minä ulos?\" Nopeasti juoksi hän lähimmälle\novelle ja katosi. Minä jouduin vielä suurempaan hätään. Paronitar\noli kätkeynyt pimeään makuusuojaani. Vaan nytpä kysyttiinkin mielen\nlujuutta ja malttia.\n\nKohta astui kaksi nuorta miestä huoneeseni. Toisen tunsin minä kreivi\nS:ksi, toinen, Ansgarin toveri hänkin, esittelihe minulle. \"Me\ntulemme luoksenne meidän sekä teidän ystävänne puolesta\", aloitti\nkreivi. \"Hänen on välttämättömästi puhuminen teidän kanssanne, ja\nhän tahtoi varmaan tietää, oletteko kotona nyt. Sillä hänellä ei ole\nhetkeäkään hukattavana. Sallitteham minun jäädä tänne siksi aikaa,\nkun toverini käypi noutamassa ystävämme\". Toinen läksi, ja kreivi\nistuutui pyynnöstäni. \"Eikö Jobin-sanomamme ollut totta!\" alkoi hän,\n\"Kaikki on tuo miesparka kadottanut, kaikki! Teille, joka olette hänen\nläheinen ystävänsä, uskallan puhua asioita, joihin en muiden kuullen\nmielelläni kajoisi. Vaan tilusten ja omaisuuden menettäminen unohtuisi\nkyllä, vaikkapa vaikeastikin, Ansgarin tarpeisin nähden, olisihan hänen\nkuitenkin täytynyt ponnistella ja tehdä työtä. Hän on kylliksi nerokas\nsaamaan suuria toimeen maailmassa. Vaan tämäkin toivo on nyt melkein\nkadonnut tuon onnettoman, typerän, mielettömän naimisen tähden!\" Minä\nolin pahassa pulassa, sillä kreivi puhui niin kovasti, että Barbara\nkuuli jok'ikisen sanan. \"Miksi piti hänen sitten heti naida?\" jatkoi\nhän. \"Olisiko hän vaan tehnyt tavallisen tuhmuuden — no, eihän sekään:\nkaunista olisi ollut, ja hankaluuksia olisi siitäkin saattanut syntyä,\nvaan silloin olisi ollut ehkä apu mahdollinen. Nyt on se mahdoton.\nMitä hän meiltä ensin salasi, täytyi hänen sitten tunnustaa tuon\nservialaisen kehnon menettelyn vuoksi — no, kuulettehan kohta häneltä\nitseltään asiain juoksun. Emme saattaneet salata mielipiteitämme hänen\ntunnustuksensa johdosta, ja luulenpa teidänkin olevan samaa mieltä,\nettä hän tällä seikkailulla on saattanut itsensä onnettomaksi koko\niäkseen. Niin, onnettomaksi, kurjaksi koko iäkseen! Ja onnettomaksi\njoutuu tyttöraukkakin tahi oikeammin hänen rouvansa. Häntä sanotaan\nnerokkaaksi, sitä helpommin käsittää ja tuntee hän tilansa!\" Hän jatkoi\npuhettaan samaan tapaan, enkä minä voinut tehdä mitään saadakseni häntä\nvaikenemaan.\n\nViimein tuli Ansgar, kreivi jäi paikalleen. \"Humbert\", alkoi ystäväni,\n\"huomenna on tapahtuva seikka, jota sinä varmaankin moitit, vaan jonka\nsopivaisuudesta tahi sopimattomuudesta ei enään maksa keskustella.\nHuomen-aamuna olen seisova pistoli kädessä servialaista Rudnikia\nvastaan.\"\n\nAjattelehan tilaani! Kammarissani istui ystäväni puoliso, jonka täytyi\nkuulla kaikki. Minä odotin joka silmänräpäys Barbaran syöksyvän esiin\nja keskeyttävän tuon kamalan ilmoituksen. Ansgar jatkoi: \"Se heittiö\non julkisesti ravintoloissa ylvästellyt nauttineensa Barbaran suosiota\nennen minua. Hän on kerskaillut tavanneensa sinutkin hänen luotaan —\nole rauhallinen, älä kiivastu! Meidän kesken olisi se mielettömyyttä.\nÄläkä enään sinä rupea riitaan hänen kanssaan. Minä toivon tämän seikan\nyhdelläkin taistelulla selviävän. Hän on loukannut vaimoni kunniata,\nsiksi olen minä taannnut avioni puhtauden, ja sillä on se hyvä. Minä\nolen vaatinut häntä taisteluun, huomen-aamuna on se tapahtuva 'puumme'\nalla — tiedäthän. Minusta ei paikka näyttänyt ensin sopivalta, vaan se\non kuitenkin mukavasti valittu. Vaunujen sopii hyvin odottaa vuoren\ntoisella puolella, ja tulenko haavoitetuksi, niin ei teillä ole pitkä\nmatka saattaissanne minua asuntooni Birkenauiin. Ja nyt, Humbert,\nmäärään sinun toimesi! Taisteluun en tahdo sinua luokseni, vaan sinulle\nvoipi jäädä paljon, paljon tekemistä minun hyväkseni!\" Ansgar oli tähän\nsaakka puhunut pakollisella kylmyydellä ja varmuudella, vaan nyt voitti\nhänet sisällinen liikutuksensa ja ilmestyi hänen äänessäänkin. \"Minä\nen saa nähdä Barbaraa huomiseen saakka. Me lähdemme täältä aikaseen\naamulla — hänen ei pidä saada mitään tietää, ennenkuin taistelu on\nohitse. Ja kuinka hänen luokseen sitten tulenkin, omilla jaloillani,\ntahi kuinka hyvänsä — minä pyydän sinua, ole silloin saapuvilla, ole\nsilloin ja sittenkin hänen lähellään! Lähde jo tänään sinne, ollaksesi\nsiellä oikeaan aikaan huomenna! Hän on — oi sinä armas Barbara\nparkuni!\" Tuska tukahdutti hänen äänensä, hän painoi päätään ja käsiään\npöytään, ja ankara taistelu täristytti hänen ruumistaan.\n\nHänen seuralaisensa nousi istuimeltaan, nähtävästi liikutettuna, vaan\nteeskennellyllä vastenmielisyydellä, astui kerran huoneen poikki,\nseisattui hänen viereensä ja lausui pudistellen häntä olkapäästä:\n\"Rohkaise mielesi! Tämä kiihoitus on sopimaton! Sinä tarvitset\nkaiken pontevuutesi. Me olemme sinulle vakuuttaneet pitävämme huolta\nrouvastasi, jos pahimmin käy, ja sen minä uudistan sinulle! Jos herra\nHumbertin on vielä tänään lähteminen, niin on hänen pian joutuminen.\nSiis tule!\" Ansgar nousi, syleili minua ja astui äänetönnä ovelle.\n\"Mihin aikaan huomen-aamuna?\" kysyin minä hiljaan kreiviltä. \"Kello\nseitsemän\", vastasi hän seuraten ystäväämme.\n\nOlin yksinäni huoneessa ja kuuntelin, hengitystäni pidättäen, kunnes\naskelten viimeinen kaiku oli tau'onnut ja talo tuntui hiljaiselta.\nSilloin uskalsin hiljaan koputtaa kammarin oveen. Minä pelkäsin\ntapaavani Barbaran tainnoksissaan, vaan aivan suorana astui nuori\nrouva esiin, tosin kuoleman kalpeana, vaan kuitenkin todellakin\nsankarillisella mielenlujuudella. \"Tulkaa, ettemme myöhästyisi\njunasta!\" sanoi hän. \"Meidänkin on huomenna aikaseen joutuminen\ntaistelupaikalle.\" — \"Mitä kaikkea onkaan teidän täytynyt kuulla!\"\nhuudahdin ininä. \"Olen vaan kuullut sanoilla sen, mitä ajatuksissani\nolen melkein oikein kuvaillut. Vaan rientäkäämme nyt, kosta kuitenkin\ntekin haluatte olla läsnä siellä!\" — \"Barbara, ettehän vaan aikone itse\nmennä taistelupaikalle — ehkä ryhtyä —?\"\n\n\"Voisinko minä sitten mitään estää?\" vastasi hän. \"Jos he kerran\novat aseihin ryhtyneet, niin tulkoonpa vaikka itse Jumala taivaasta\nestämään, hänkään ei voi heitä eroittaa, sen on Ansgar itse minulle\nsanonut. Vaan minä tahdon olla saapuvilla, kätkössä, minä en tahdo\nvetää hänen huomiotaan toimesta — niin, saapuvilla tahdon kuitenkin\nolla! Ja jos niin kävisi, että hän — oi Jumalani, oi Jumalani! — Kerran\nolisin vielä mielelläni tahtonut katsoa hänen silmiinsä!\" Tuska masensi\nhänen voimansa, hän näytti joutuneen muutamaksi minuutiksi tuskan\nraivoon. Vaan sitten jatkoi hän vakavasti: \"Minun tähteni ei hänen\ntarvitse harmistella! Kuoleeko hän tahi jää elämään, minä tiedän, mitä\nminusta on tuleva. Minä en tahdo olla hänelle onnettomuuden syynä\".\n— \"Barbara, mitä puhutte Te!\" keskeytin minä onnetonta. \"Niin, onhan\nsiihen vastakin kylliksi aikaa!\" vastasi hän. \"Matkalle vaan nyt,\nett'emme myöhästyisi!\" —\n\nKen voisi koskaan unhottaa semmoista yötä kuin seuraava yö oli?\nÄänettöminä menimme me Birkenauiin ja erosimme toisistamme pitkittä\npuheitta. Tällä kertaa asetuin, ollakseni aikaseen valmiina, ikkunan\nviereen Heinerin makuusuojaan; hän oli meitä odottanut myöhään yöhön\näitinsä jo maata mentyä. Hän tarjosi minulle vuoteensa käytettäväkseni,\nja tahtoi itse maata missä hyvänsä, vaan minä pidin penkkiä parempana,\nkoska uni näytti olevan kaukana minusta. Saattaakseni hänen ymmärtämään\nkummallista pyyntöäni, olin vähin viitannut vastaiseen tapaukseen.\nOlihan se huomenna kuitenkin tuleva tutuksi, kuinka hyvänsä siinä\nkävisikin. Huolimatta hämmästyksestään, vaipui hän pian raskaasen\nuneen. Vaan ulkona myrskyili syksytuuli kohisten ja tohisten metsässä.\nJospa pyökinlehdet pysyivätkin oksissaan, niin riisti se hedelmäpuiden\nlehdet ja heitteli niitä yhdessä sateen kanssa ikkunanruutuja vastaan.\nMilloin huokaili luonto sen raivotessa, milloin kiiti se, ulvoen\nlaaksossa, avaruuteen, palatessaan täristääkseen kattoja ja seiniä.\n\nSe repäisi pilvet, niin että kirkkaita valojuovia ilmestyi niiden\nvälille, kunnes se taaskin vieritti ne kokoon ja pudisteli siipiään\nläpinäkymättömässä pimeydessä. Noin kello kahden aikaan kuulin talossa\noven käyvän. Hiljaan avasin minäkin oveni ja kuuntelin. \"Kas sepä\nhyvää, ettehän te makaa!\" kuulin Barbaran sanovan. \"Kohta lienee\naika lähteä!\" Minä sanoin hänelle tuntimäärän ja pyysin häntä vielä\nolemaan alallaan. Aamupuoleen heitti tuuli, silmäni painuivat umpeen,\nminun oli, kaikesta kiihoituksesta huolimatta, taisteleminen unta\nvastaan. Kuitenkin voitin väsymykseni, aukasin hiljaan oven ja astuin\nulko-ilmaan. Se oli kylmä ja kostea, päivä rupesi koittamaan, minä\nkuulin kukon laulavan. Laakso oli sumua täynnä. Kauhea hetki lähestyi,\nja minä arvelin ehkä paremmaksi, että jättäisimme sen käyttämättä.\nKohta oli aika lähteä, vaan nuorta rouvaa ei näkynyt. Viimein ilmestyi\nhän ikkunaan, hiuksiansa sukien. Hän tuli ulos. \"Hyvä Jumala!\" huudahti\nhän. \"Minä nukuin! Kuinka saatoinkaan nukkua? Kunhan emme vaan\nmyöhästyisi!\" Me varustauduimme surulliselle matkalle kautta sumuisen\nlaakson. Tiet olivat monen-päiväisestä sateesta märät, monessa kohdin\npohjattomat, kovin vaivaloiset etenkin vuorille nousijoille. Vaan\nnuori rouva ei huolinut mistään esteistä. Hengästyneinä saavuimme mäen\nrinteelle. Päivänvalo oli voittanut kostean hämärän, ja metsässä häälyi\nsumu hienona huntuna oksissa ja pensaissa. Me kiirehdimme askeleitamme\nyhä enemmin, kuta likemmäksi tulimme umpeenkasvanutta tietä. Sen\npäässä näimme jo ihmishaamuja, kuulimme yksinäisiä sanoja. Barbara\npainoi kätensä sydämmelleen, hänen voimansa näyttivät loppuvan. Äkkiä\npaukahti kaksi laukausta melkein yht'aikaa. Minä näin miehen horjuvan\nja raskaasti kaatuvan maahan. Toinen (me tunsimme hänet Ansgariksi)\nseisoi suorana, astui askelen, horjahti ja vaipui seuralaistensa\nsyliin. Silloin huudahti Barbara ja syöksihe puun luokse, jonka\nalle Ansgar oli laskettu, ja heittäytyi polvilleen hänen viereensä.\nLäsnäolijat, hämillään tästä odottamattomasta välikohtauksesta,\nvetäytyivät hetkeksi takaperin, lääkärin tarkastaessa haavoitettua, Hän\nheräsi tainnoksistaan ja katsoi nuoreen vaimoonsa niin toivottomasti,\nniin tuskallisesti, että minun täytyi kääntyä poispäin, Vaan Barbara\noli uljas, hän ei häirinnyt lääkäriä hänen ensimmäisissä toimissaan,\nvaan tarkasteli milloin hänen käsiään, ikäänkuin tutkiakseen hänen\ntiedettään, milloin taas rakastettunsa kalpeita kasvoja.\n\nSillä välin oli toinen lääkäri vakuuttanut kaatuneen kuolevan toiselle\nryhmälle. Vastustajan kuula oli osannut Aleksius Rudnikin sydämmeen.\nKummankin puolueen todistajat puhuivat vielä keskenään hetken aikaa;\nsitten kantoivat servialaiset toverinsa ruumiin lähellä odottaviin\numpivaunuihin. Tie kävi vuoren leveätä harjaa myöten ja yhdistyi\nvuoritiehen. Välttääkseen huomiota eivät servialaiset käyttäneet\nrautatien nopeampia kulkuneuvoja. Meidän ei ollut niinkään helppo\nsaattaa vaarallisesti haavoitettua ystäväämme läheiseen Birkenauiin.\nAnsgarkin oli kyllä seuralaisineen tullut vaunuilla, vaan niiden\nolisi täytynyt tehdä pitkä kierros pääsemättä sittenkään nuoren\npariskunnan asunnolle saakka. Epäiltävää oli myöskin, oliko seudulla\nheti saatavana kantovuodetta. Kuultuaan nämä keskustelut, ponnisti\nAnsgar voimiaan, koetti nousta ja sanoi päättävästi aikovansa käydä.\nKoe ei onnistunut. Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaminen, etenkin kun\nhän nyt oli mennyt tainnoksiin. Vaunuista noudettiin tyynyt, ajurilla\nsattui olemaan mukanaan pari nuoranpätkää, joilla saatiin jonkunmoinen\nkantovuode kokoon. Minä astuin lääkärin kanssa edellä, johdattaakseni\näänetöntä joukkoa lyhintä tietä. Kulku oli väsyttävä ja niljakalla\nvuorenrinteellä erittäinkin vaivaloinen. Päästyämme viimeinkin perille\nja laskettuamme Ansgarin vuoteelle, lepäsimme kaikki vähän aikaa. —\nTäällä oli Barbara oikealla paikallaan. \"Jääpikö hän elämään?\" kysyi\nhän hiljaan lääkäriltä. \"Toivokaamme sitä!\" vastasi tämä, toimiskellen\nsairaan luona. Barbaran itsensä ruvettua lääkärin-apulaiseksi, läksin\nminä hetkeksi ulos.\n\nAnsgarin toverit seisoskelivat tahi kävelivät viluissaan siellä\ntäällä kosteassa puutarhassa; kreivi S. istui penkillä murtuneiden\npäivänkukkain ja lakastuneiden malvojen keskellä, äänetönnä miettien\nja kepillään maata tonkien. Minä lähestyin häntä. Hän nousi sanoen:\n\"Tällä hetkellä ei meillä ole täällä mitään tekemistä; siis lähdemme\nme. Ainakin täksi päiväksi jään minä Birkenauiin. Vielä pyydän minä\nteitä kääntymään vaan minuun kaikissa ystäväämme koskevissa asioissa.\nToiste ai'on puhua enemmän siitä.\" Hän viittasi tovereilleen, jotka\nolivat heti valmiit lähtemään ravintolaan virkistämään voimiaan, ja\nminä lähetin Heinerin heidän jäljissään viemään vaununtyynyt ajurille,\njota sinne odotettiin.\n\nMinä jätän puhumatta siitä kummastuksesta, jonka tämä tapaus\nherätti Heidelbergissa, missä sen yksityiskohdat vasta nyt tulivat\njulkisuuteen; samoin jätän sikseen oikeustutkinnot, mitkä siitä\nnousivat. Aleksius Rudnikin hautasivat hänen kansalaisensa mitä\nsuurimmalla komeudella, ja useita muitakin ylioppilaita, etenkin\nulkomaalaisia, oli heihin liittynyt. Vasta nyt kuulin hänen olleen\nylhäistä ja rikasta sukua. — Mielelläni olisin puhumatta myöskin niistä\nhetkistä ja päivistä, jotka vietimme ystävämme sairasvuoteen ääressä.\nAnsgar eli vielä päiväkausia hänestä aina huoltapitävän puolisonsa\nlohdutukseksi, vaan itse oli hän epätoivon vallassa. Niin nuorena\nelämästä lähteminen oli kovaa; elämään jääminen, kentiesi pitkälliseen\nkivulloisuuteen, jossa oli sen lisäksi puutetta kestäminen, oli\nvieläkin kovempaa. Semmoisia ajatuksia lu'in hänen silmistään. Vaan\nnöyrästi ja ystävällisesti mukaantui hän kaikkiin, mitä Barbara häntä\nhoitaessaan laittoi. Hänen voimansa eivät enään kestäneet, ja kun hän\nneljäntenä aamuna kuoli, katsoin minä näiden tuskain loppua hänen\nonnekseen. Vaan minua väristytti, kun Barbara hetken kuluttua nousi\npolviltaan ja kuivin silmin, vakavalla äänellä lausui: \"Minä tiedän,\nettä minun täytyy vielä hetkinen elää ilman hänettä — tapahtukoon\nJumalan tahto!\"\n\nAnsgarin toverit tahtoivat viedä hänen ruumiinsa Heidelbergiin ja\nsaattaa se hautaan samallaisella loistolla kuin Aleksiuskin oli\nhaudattu. Vaan Barbara vastusti sitä. \"Hän on minun!\" sanoi hän;\n\"täällä, minne minä jään asumaan, olkoon hänen hautansa!\" Vaan\nkun hautajaiset Birkenauissa vietettiin, niin eivät kaikki, jotka\nhalusivat, saattaneet niihin osaa ottaa. Kreivi S. piti sanansa: heti\ntarjottiin \"leskiparonittarelle\" melkoinen summa, jonka hän, minun\nkehoituksestani, ottikin vastaan. Sillä hän oli peräti varaton, ja\nkovia päiviä oli hänen vielä kestäminen.\n\nNoin viikon päivät olivat kuluneet siitä, kuin taaskin olin\nsaapunut lukuhuoneeseni, jossa niin ankaroita sanoja oli sanottu,\nniin liikuttavia kohtauksia oli tapahtunut. Silloin tuli minulle\nodottamattomia vieraita. Leijonan-isäntä Pyhänristin-Steinach'ista\ntuli vaimoineen luokseni saamaan tietoja Barbarasta. Kertomus\nonnettomuuden tapauksista oli tunkeunut heidänkin korviinsa, he\nolivat kuulleet Barbaran olleen naimisissa, ja hänen tulevaisuutensa\nolevan epävarmalla kannalla. Vaikk'ei Leijonan-isäntä kerran\nollenkaan huolinut karkurista, niin oli hän nyt valmis taas tarjoomaan\nonnettomalle leskelle suojaansa ja apuansa. Saatuaan minulta varman\ntiedon Barbaran tilasta, lähtivät he hänen luokseen, vaan eivät saaneet\nhäntä taivutetuksi jättämään paikkaa, missä hän oli vähän aikaa ollut\nonnellisena, ja missä hänen puolisonsa hauta oli.\n\nSillä välin rupesin minä keskusteluun Ansgarin sukulaisten kanssa,\njoista kreivi S:ltä olin saanut tarkempia tietoja. Minä ilmoitin hänen\nkuolemansa ja jätin heidän ratkaistavakseen, ottaisivatko nuoren lesken\nsuojaansa. Ne kirjeet, jotka sieltä sain, ilmaisivat kiellon sillä\ntavalla, että minun täytyi luopua kaikista välityshankkeista. Kreivi\nS. kohotti olkapäitään, eikä sanonut parempaa odottaneensakaan. Minä\nolin nyt usein hänen ja muiden Ansgarin toverien seurassa, ja monetkin\nystävyyden suhteet ovat siltä ajalta haihtumattomiksi mieleeni jääneet.\nVaikka nämä nuorukaiset olivat ehdottomasti moittineet Ansgarin\nnaimista, niin pitivät he hänen kuoltuansa sanansa ja ottivat hänen\nonnettoman puolisonsa turviinsa.\n\nPitkittä puheitta ja selityksittä silloisista tunteistani riennän\nminä lopettamaan kertomustani. Keväällä sai Barbara pojan, jonka\nsyntyminen tuotti hänelle kuoleman. Me hautasimme hänet puolisonsa\nviereen. Poika sai laillisena perillisenä kantaa isänsä sukunimeä, ja\nkasteessa annoimme hänelle saman ristimänimenkin: Ansgar von Hohnstein.\nKreivi S. sekä useat Ansgarin seuralaiset ja minä olimme kummina, ja\nsamalla kokosimme melkoisen summan hänen kasvatuksekseen. Olivatpa\nne merkilliset ylioppilasristiäiset, mitkä silloin Birkenau'issa\nvietettiin — juhla, jossa vallitsi sopiva vakaamielisyys, vaan josta ei\nsaattanut omituista leikillisyyttäkään puuttua! Leijonan emännän — joka\noli jo ennen pojan syntymistä saapuville tullut — pyynnön, saada ottaa\npojan ensin hoitoonsa, myönsimme hyvin mielellämme.\n\nMyöhemmin otin minä hänet luukseni toisten kummien suostumuksella,\njotka varoillansa auttoivat minua hänen kasvatuksessaan. Naimiseni\njälkeen on hän vuosikausia elänyt talossani; vaimoni kutsui häntä\nmielellään vanhimmaksi pojakseen. Me saamme ylpeillä kasvatuksemme\nmenestyksestä! Isältään peri hän vartalonsa sekä joitakuita\nyhtäläisyyksiä kasvojen juonteissakin; luonteensa on hän suurimmaksi\nosaksi perinyt äidiltään; kuitenkaan ei hänellä ole aluksikaan sitä,\nmikä hänen molemmat vanhempansa saattoi onnettomiksi; hänellä on luja,\noivallinen luonne. Tunnettehan te, sinä ja omaisesi, hänet, sillä\neihän minun tarvinne mainitakaan puhuvani nuoresta matkatoveristani,\njonka toin luoksenne. Pitihän hänenkin kerran saada tarkempia\ntietoja vanhemmistaan, ja monta kertaa jo on hän halunnut päästä\nniille paikoille, missä he olivat eläneet ja niin nuorena hautansa\nsaaneet. Koska hän halusi matkatoverikseen minua, joka ehkä paraiten\nkaikista tunsin ne paikat ja osasin häntä siellä johdattaa, niin\njäi matka yhä vaan toistaiseksi. Viimeinkin tänä kesänä saatoimme\nyhdistää matkamme. Me kohtasimme toisemme Heidelbergissa. Sieltä\nmenimme me Pyhänristin-Steinachiin, johon vielä jotkut matkatoverini\nlapsuudenmuistot liittyvät. Molemmat vanhukset ovat kuolleet, Petteri\non nyt Leijonan-isäntänä ja jo aikoja sitten Leijonan-isänäkin. Sitten\nkävimme Birkenau'issa. Vanha vaimo, vaikka jo kahdeksankymmenenvuotias,\nelää vielä, Heinerillä on täysikasvuisia tyttäriä, taloa on laajennettu\nlisärakennuksella. Kirkkotarhasta, josta noita molempia hautoja on\nvaikea löytääkään rehoittavien sirenien keskeltä, nousimme metsään,\nmissä vanha tammi vielä seisoo korkeana ja vankkana, ja mistä näköala\nvihertävillä vuorenharjuilla on samanlainen kuin ennenkin. Täällä,\nniillä kivillä, joiden viereen ystäväni kerran ankaralla hetkellä oli\nvaipunut, täällä lepäsimme me lopetettuamme pyhissä-käyntimme. Siinä\nkertomus minun Odenwaldin puustani.\n\nKertoja vaikeni, ja sanaakaan sanomatta kävivät miehet hetkisen\nrinnakkain edelleen. He olivat jo kääntyneet takasin Jugenheimiin,\niltahämärä laskeusi vuorille ja lakealle, viljavalle Rheinin\ntasangolle. — Hetkisen kuluttua jatkoi Humbert: \"Nuori matkatoverini,\nAnsgar von Hohnstein, ei aina ole niin yksivakainen ja umpimielinen\nkuin te tähän saakka olette hänen nähneet olevan. Matkamme vaikutukset\novat saattaneet hänet vakavaan mielentilaan. Ja minkätähden olen minä\nsinulle, lankoseni, näistä asioista näin laveasti kertonut? Ensiksikin\nsen vuoksi, että minä tunsin tarpeen saada kerran kertoa muistojani,\njotka noilla tutuilla paikoilla Odenwaldissa taas uudistuivat\nmielessäni; ja sitten, koska pidin sopivana ilmoittaa sinulle nämä\nseikat, sitä tapausta varten, että nuoren Hohnsteinin ja sinun\nKlarasi väli — kävisi selväksi, joka minusta näyttää päivä päivältä\nluultavammalta.\"\n\n\"He ovat molemmat vielä aivan nuoret\", vastasi Klaran isä.\n\n\"Niin ovatkin, enkä minä ai'okaan vielä tänään ruveta puhemieheksi\",\nlausui Humbert. \"Kuitenkin, kaikitenkin on tämä nuorukainen jo 'virassa\nja arvossa', hänen luonnonlahjansa ja taitonsa herättävät huomiota,\nhänelle voidaan ennustaa pikaista ja ehkä arvokastakin vaikutusalaa.\nPuhuhan joskus vaimollesi tästä asiasta; hän tietää jo luultavasti\nenemmän kuin me yhteensä. Vaan kuuleppas! Tuollahan tulee nuori\njoukkiomme laulaen vuoritietä alas. 'Seisoopi Odenwaldilla viherjä\nlehtipuu —' oikein, taaskin tuo vanha laulu. Kas, laulaahan Ansgarkin\nsitä, ja vieläpä niin kaikuvasti ja erinomaisen painavasti! No, siispä\ntahdon minäkin taas kuunnella sitä levollisena!\"\n\n\n\n"]