Nuijasota
Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (1830–1903)
Perusteellinen selvitys vuosien 1596–1597 nuijasodasta, sen taustoista ja tapahtumista. Teos käsittelee Suomen yhteiskunnallista tilaa, Klaus Flemingin ja Kaarle-herttuan valtataistelua sekä talonpoikaiskapinan etenemistä ja kukistamista eri maakunnissa.
Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen 'Nuijasota' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 328. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
NUIJASOTA
Sen syyt ja tapaukset
Kertoellut
YRJÖ-KOSKINEN
Otava, Helsinki, 1929
SISÄLLYS:
Alkusanat Ensimmäinen luku
Ruotsinvalta Kustaa Vaasan, Eerikin ja Juhanan hallitessa
Toinen luku
Suomenmaan tila: henkinen ja aineellinen edistys
Kolmas luku
Suomenmaan tila: sodat ja sotien vaikutukset
Neljäs luku
Suomenmaan tila uudenajan alulla: yhteiskunnalliset olot
Viides luku
Sigismund kuningas ja Kaarle herttua vv. 1592-1595
Kuudes luku
Klaus Eerikinpoika Fleming
Seitsemäs luku
Klaus Fleming ja Kaarle herttua vv. 1593-1594
Kahdeksas luku
Klaus Fleming ja herttua vv. 1593-1594, jatko
Yhdeksäs luku
Klaus Fleming Suomessa vv. 1594-1595
Kymmenes luku
Kaarle herttua ja Suomen aatelisto v. 1596
Yhdestoista luku
Pohjanmaa. Sen vapaus linnaleiristä
Kahdestoista luku
Riita Klaus Flemingin ja pohjalaisten välillä
Kolmastoista luku
Pohjalaisten ensimmäinen kapina
Neljästoista luku
Hämeen ja Savon kapinat
Viidestoista luku
Pohjalaisten toinen kapina
Kuudestoista luku
Valtio-olot keväällä 1597. Klaus Flemingin kuolema
Seitsemästoista luku
Kaarle herttuan ensimmäinen retki Suomeen
Kahdeksastoista luku
Sigismundin ja Suomen väen käynti Ruotsissa
Yhdeksästoista luku
Valmistukset lopulliseen taisteluun
Kahdeskymmenes luku
Kaarle herttuan toinen retki Suomeen
Yhdeskolmatta luku
Loppukatsahdus
Liitteitä Katsaus vuosina 1877-1928 ilmestyneeseen Nuijasotaa koskevaan
tieteelliseen kirjallisuuteen (A. R. Cederberg)
Aakkosellinen ainehisto Viiteselitykset
ESIPUHETTA TOISEEN PAINOKSEEN
Koska "Nuijasodan" ensimmäinen painos, joka ilmestyi vv. 1857, 1859, jo vuosia sitten on loppuun myyty, on tekijä katsonut syytä olevan ryhtyä uuteen laitokseen, joka nyt annetaan yleisön käsiin. Uudistustoimi on ollut työläämpi, kuin muutoin uusissa painoksissa on tavallista. Tietysti kahden vuosikymmenen kuluessa historiallinen tutkimus sekä omassa maassa että Ruotsissakin on tuonut esiin uusia tietoja, jotka, sen verran kuin ne tähän aineeseen saattoivat koskea, olivat teokseen sovitettavat. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut toimituksen vaikein puoli. Tärkeämpi oli, että muutamat uudet tietolähteet, jotka ensimmäistä painosta tehtäessä eivät vielä olleet tutkijain saatavilla, nyt tällä välin olivat käytettäviksi tulleet ja että niiden avulla muutamat teoksen osat saatettiin melkoisesti laventaa ja täydentää. Tätä tilaisuutta, uudella tutkimuksella valaisemaan Nuijasodan aikakautta, en ole tahtonut jättää käyttämättä ja olen sen vuoksi pannut parin vuosikauden ajat tähän korjaamis- ja täydentämistyöhön.
Ne lähteet, jotka käytettiin kirjan ensimmäiseen laitokseen, olivat jo runsaampia, kuin mitä muissa Suomen historian osissa on tarjona ollut. Tohtori Edv. Grönblad-vainajan julkaisemat todistuskappaleet "Handlingar rörande Klubbekriget", 3 vihkoa, ja "Handlingar rörande förhållandena i Finland mellan 1592 och 1596", 1 vihko, levittivät aikoinaan paljon valoa varsinkin itse Nuijakapinan tapauksiin. Näitä tietoja olin itse täydentänyt Ruotsin valtionarkistosta, jonka registratuuroista ja painamattomista todistuskappaleista olletikin Kaarle herttuan molempain retkien historia saatiin valaistuksi. Vihdoin oli tohtori K. A. Bomanssonin ystävällisellä avulla keräilty koko joukko tietoja Suomenkin Valtionarkiston tilikirjoista, jotka "verifikatsioneissansa" tarjoavat runsaita varoja tutkimukselle. Vaan yksi lähde oli jäljellä, jota en voinut kuin aivan vaillinaisesti käyttää ja jonka rikkautta ei kukaan silloin oikein aavistanutkaan – nimittäin lehtori K. A. Gottlundin kokoelma. Tosin Gottlund itse oli ruvennut painattamaan erästä kertovaista luetteloa muinelma-aarteistansa (17 puoliarkkia 8:o sekä joitakuita lehtiä täydelleen kopioittuja kirjeitä), ja tämä luettelo, joka ei kuitenkaan ollut julkaistuna mutta yksityisesti oli haltuuni tullut, tietysti ei jäänyt minulta käyttämättä. Vaan Gottlundin Luettelo, joka ei muutoinkaan ollut täydelleen luotettava, esitti ainoastaan 255 kirjettä eli aivan vähäisen osan siitä kokoelmasta, joka hänen takaansa löytyi. Tämä kokoelma on sittemmin kokonaan lunastettu Suomen Valtionarkistoon ja on nyt ollut päälähteenä niihin uudistuksiin, jotka olen tässä painoksessa tehnyt. Niiden kautta on, muista kohdista puhumatta, koko ajanjakso vv. 1593-1596 saanut aivan uuden muodon, ja riidan alku Klaus Flemingin ja Kaarle herttuan välillä kaikissa yksityisseikoissansa selvinnyt. Tieteellisessä katsannossa onkin tämä osa uudessa painoksessa tärkein lisäys.
Millä tavoin lehtori Gottlund-vainaja oli nämä aarteet haltuunsa saanut, en ota tässä tutkiakseni. Varma vain on, että se vahva kopiokirja, joka on tämän kokoelman kenties kallisarvoisin osa, ennen on ollut A. Fryxellin nähtävänä; se on sama kirja, johon Fryxell viittaa nimellä "Finska brefven". Muutamista merkeistä arvaten sopii päättää, että myöskin Joh. Arnold Messenius on sitä käyttänyt; mutta sekä Messenius että Fryxell ovat jotenkin pintapuolisesti sitä läpikäyneet. Minun teoksessani siihen viitataan nimellä "Gottlundin kopiokirja". Alkuansa tämä kopiokokoelma näkyy olleen tehtynä Kaarle herttuan kansliassa niiden Suomen asioihin koskevien kirjeiden mukaan, jotka herttualle tai herttuan tietoon olivat tulleet. Gottlund on nuo folio-vihot yhteisiin kansiin sidottanut ja varustanut niitä ainehistoilla. Tämän kopiokirjan ohessa sisältää Gottlundin kokoelma melkoisen paljouden muitakin sekä kopioita että alkuperäisiä kirjeitä tältä ajalta; mutta niitä en ole Gottlundin nimellä maininnut, vaan olen ne sulkenut yhteiseen nimeen "Suom. Valtionark. Acta historica".
Vaikka niinmuodoin uusi painos on tullut runsaasti uusilla tietoaineilla varustetuksi, ei minun ole tarvinnut suuremmassa määrässä muuttaa entistä käsitystäni ihmisistä ja tapauksista. Nuijasodan "syyt ja tapaukset" ovat toivoakseni tulleet selvemmiksi, mutta ei toisenlaisiksi kuin ensimmäisessä painoksessa, jonka pääluonnos on pysynyt.
Muutamat tärkeät, ennen tuntemattomat todistuskappaleet olen liittänyt kirjan loppuun ja viimeiseksi olen tutkijoille helpotukseksi pannut aakkosellisen aineluettelon.
Lopen Leppälahdella, kesällä 1877.
Kirjan tekijä.
KOLMANNEN PAINOKSEN ESIPUHE
Kolmannen painoksen korjaukset on suorittanut Historian Ystäväin Liiton toimesta sen apulaissihteeri Ohto Oksala. Nämä korjaukset koskevat etupäässä oikeinkirjoitusta, jota on nykyaikaistutettu. Yksityiset sanat on korvattu toisilla, milloin niiden merkitys nykykielessä on toinen tai milloin tekijän käyttämä sana tekee oudon tai omituisen vaikutuksen eikä sen muuttamisesta tyylin arvo tai miellyttävä arkaistisuus näytä kärsivän. Varsinaiset kielivirheet on niinikään pyritty poistamaan. Suurin vaikeus on esiintynyt muukalaisuuksien oikaisemisessa. Korjaus on suoritettu, kun se on helposti käynyt päinsä muuttamatta lauserakennetta ja tekijän ominaista tyyliä.
Professori A. R. Cederberg on, niinikään Liiton toimesta, kirjoittanut tähän kolmanteen painokseen loppukatsauksen.
Helsingissä, keväällä 1929.
Historian Ystäväin Liitto.
Olen ottanut kertoakseni siitä kapinasta, jonka Suomen talonpojat 16:nnen vuosisadan lopulla nostivat maamme senaikuista hallitusmiestä, Klaus Eerikinpoika Flemingiä, vastaan – joka meteli vielä Nuijasodan nimellä haamottaa kansan mielessä riutuvaisena muistona. Olen aikonut siirtyä kolmesataa vuotta taapäin selittämään Nuijakapinan syitä juuriltansa sekä kertomaan sen vaiheita ja siihen liittyviä tapauksia, niinkuin ne aikojen hämärästä astuvat näkyviin. Suomen miehille olen katsonut tiedon näistä muinaisista seikoista rakkaaksi ja tärkeäksi, jos kohta niiden arvo yleiselle maailman historialle ei olisikaan aivan suuri. Niinkuin korsi ei kanna heteitä, ei hedelmiä, ellei se juuriensa nojassa rehoita, samoin ei Suomenkaan kansallinen olemus voi uudistua, ellemme historiasta opi kansamme muinaisuutta tuntemaan. On siis määräni johdatella noita entisajan haahmoja näkyville, kuuluville, jotta ne nuoremmalle ajalle puhuisivat neuvojansa. Jos en voi tätä tarkoitustani kaikin puolin täyttää, jos moni seikka jääkin minulta selittämättä, olen kuitenkin tahtonut koota ne tietovarat Nuijasodan ajoista, mitkä nykyajan tutkimukselle ovat tarjona. Toinen aika sitten astukoon jälkiäni, paremmilla aseilla varustettuna, paremmin viitattua tietä myöden. Luottamuksella sopii muistaa, mitä mainio Ruotsin historioitsija Geijer lausuu: "Ei ole niin sikeästi nukkuvaa entisyyttä, ettei voisi sitä jokin tulevaisuus herättää." Niinpä onkin aina uutta selkoa toivominen, eikä mitään tutkimustyötä ole katsottava historian viimeiseksi sanaksi. Mutta jokainen tutkimustyö, jos kohta itsessään vaillinainen, on tehtävänsä tehnyt, jos kansa sen kautta yhä paremmin oppii tuntemaan itseänsä menneissä vaiheissaan. Tämä on minullakin silmämääränä oleva. Minä kynnän kesää, toinen kyntäköön vaolle; Suomen kansa kylvää ja elon korjaa.
Mutta ennen kuin lähden kertomaan niitä tapauksia, jotka Nuijasotana Suomessa riehuivat, täytyypä syiden selittämiseksi tuoda esiin Suomenmaan edelliset onnenvaiheet uskonpuhdistuksesta saakka. Ja koska Suomen maa ja kansa siihen aikaan kuuluivat Ruotsin valtakuntaan, on tämän vallan yhteinen historia kertomukseni alku ja alusta.
ENSIMMÄINEN LUKU
Ruotsinvalta Kustaa Vaasan, Eerikin ja Juhanan hallitessa
Kuudestoista vuosisata toi tullessansa maailmalle uusia toimia ja rientoja. Jo edellisellä vuosisadalla oli kirjapainotaito keksitty ja käytetty valistuksen levittämiseksi, uusi mantere, Amerikka, löydetty ja aukaistu eurooppalaisten kaupalle ja tiedonhalulle, virkeämpi liike herännyt kaikissa oloissa. Yht'äkkiä nyt leimahteli Saksanmaalla Lutherin uskonpuhdistus, niinkuin uuden ajan päivännousu, joka säteillänsä sytytti sydämet ja mielet. Katolisuus, joka oli kristillisyyden alkusiemenet kansakuntien seassa kylvänyt ja kasvattanut, oli siinä jo määränsä täyttänyt, ja Euroopan edistyneimmät kansat halasivat saada sielunsa ja sivistyksensä asiat omiin käsiinsä. Silläpä kaikuikin Lutherin äänestä Saksan porvariston sydämet, ja tämä kajaus kuului ympäri maailman, muihin säätyihin ja muihin maihin. Joka paikassa ja joka säädyssä, missä oli selvennyt jokin puute tai herännyt jokin kaipaus, nousi uskonpuhdistukselle harrastajia ja puolustajia. Paavikunnan perustukset järkähtyivät ja viimein murtuivatkin. Vaivoissa ihmiskunta synnytti uuden ajan.
Mutta Ruotsissa ja Suomessa, jotka silloin olivat yhtenä valtakuntana, olisi kansa ehkä vielä ajaksi tyytynyt paavinuskoon, jos eivät ajan myrskyiset seikat olisi pakottaneet hallitsijaa kokoamaan valtakuntansa varat ja voimat yhteen keskukseen. Yhdistettynä Tanskan ja Norjan kanssa oli Ruotsin valta toistasataa vuotta kitunut ylimystensä riidoista keskenänsä ja Tanskan kuninkaita vastaan, kunnes Tanskan Kristian toinen verisillä töillänsä katkaisi yhdistyksen siteet ja Kustaa Vaasa nousi talonpoikien avulla Ruotsinmaan kostajaksi ja vapauttajaksi. Kristianin hirmuvalta oli vallattomalta aatelissäädyltä pään katkaissut. Mutta katolinen papisto, joka suunnikkaan säätyjärjestyksensä ja suuren rikkautensa kautta oli mahtava, seisoi vielä vaarallisena erivaltana valtakunnassa eikä totellut toden teolla ketään muuta kuin paavia ja omaa etuansa. Kustaa, kun näki maansa heikkouden, kun näki vaaran, jota lähivallat ulkoa uhkasivat ja papiston itsevaltaisuus sisältäpäin, ei voinut kauan epäillä, mitä ottaisi neuvoksensa. Opinpuhdistus oli julistanut, että papiston liika valta oli vastoin Raamatun oppia ja että papiston rikkaus vietteli sitä maailmallisiin vehkeisiin. Tähän aseeseen tarttui Kustaa riisuaksensa Ruotsin papistolta voimat ja tavarat. Varovasti hänen tosin täytyi liikkua rahvaan tähden, joka sitkeästi riippui vanhoissa kirkollisissa tavoissansa kiinni; mutta isänmaan hätä ja puute ei sallinut hänen malttaa, kunnes evankeliumin saarna olisi sydämissä vaikuttanut. Hän haki liittolaiseksensa aatelissäädyn, joka monta vuosisataa lävitsensä oli hurskailla antimillansa kirkkoa rikastuttanut ja nyt sai ottaa omansa takaisin, samaten kuin kruunu lopun korjasi. Tällä tavalla kyllä kruunu rikastui, mutta auttoi samassa tuon äsken nöyryytetyn aateliston uuteen kuntoon. Papiston valta vaipui; mutta sen kanssa myöskin entiset kirkolliset oppilaitokset joutuivat rappiolle. Rahvaalla oli melkein vähimmän syytä kauppaansa kiittämään. Kirkon rikkaus oli yhteiselle kansalle mieluinen; se oli rahvaan mielestä ikäänkuin Jumalan ja kaikkein vaivaisten omaisuus. Samaten oli papiston säätylaitos rahvaalle suosiollinen, koska se pappien naimattomuuden tähden ei voinut mitään papillista sukua kasvattaa, vaan päästi keskuuteensa jokaisen, joka vain suostui sen sääntöjä noudattamaan. Tällä tavoin oli kirkko aikanansa seisonut sovittajana aateliston ja rahvaan välillä, ottaen jälkimmäistä useinkin turviinsa edellisen ylivaltaa vastaan. Senpä vuoksi, koska kuningas ja aateliset kilvan ryöstivät kirkon omaisuutta, koska papiston saatavat korjattiin kruunun omaksi ja viimein kirkkojen hopeat ja kellotkin kuninkaan käskystä vietiin, syttyi monessa paikoin meteleitä, jotka tuskin kukaan muu olisi voinut asettaa kuin tuo nerokas ja jäntevä Kustaa Vaasa.
Sillä välin luterilaiset saarnaajat tekivät uutterasti työtänsä. Raamatun pyhiä kirjoja käännettiin aikaa voittaen äidinkieliin, ja opinpuhdistus voitti alaa sydämissäkin. Mutta itse rahvas ei vielä isoon aikaan käsittänyt tämän muutoksen oikeata mieltä.
Vuonna 1521 oli Kustaa Taalain maakunnassa aloittanut Ruotsinmaan vapauttamisen ja pukeunut valtionhoitajan virkaan. Kaksi vuotta myöhemmin antoivat Ruotsinmaan asukkaat hänelle kuninkaan arvon. Tukholma aukaisi hänelle porttinsa, ja ennen vuoden loppua olivat veljekset Eerik ja Iivar Fleming valloittaneet Suomenkin maat ja linnat tanskalaisten käsistä. Vuonna 1527 särjettiin papiston valta Vesteråsin valtiopäivillä ja seitsemäntoista vuotta sen jälkeen tehtiin samassa paikassa Ruotsi ja Suomi perintövallaksi Vaasan suvulle. Seitsemänneljättä vuotta vallittuansa vaipui Kustaa ensimmäinen kuolemaan, väsyneenä elämänsä vaivaloisista riennoista.
Tämä kuningas, joka oli haltioinnut valtakuntaansa niinkuin suurta maataloa, sääsi sen perittäväksi niinkuin yksityisen pesänsä. Vanhin poikansa Eerik tuli kuninkaaksi; mutta nuoremmat, Juhana, Maunu ja Kaarle, saivat perinnöksensä avaroita herttuakuntia, joissa tosin olivat valtakunnan käskynalaisina; mutta kumminkin saivat omistaa kaikki kruunun tulot ja saatavat. Tällä säännöllä valtakunnan voimat joutuivat hajalle, ja veljesten välille kylvettiin eripuraisuuden siemen. Eerik jo alusta pelkäsi herttuain suurta valtaa ja saikin säätyjen avulla sen rajoitetuksi vähäistä ahtaammalle. Vielä toisellakin tavalla hän koetti veljiensä arvoa vähentää, kun kruunausjuhlanansa nimitti kolme kreiviä ja yhdeksän vapaaherraa ja näillekin antoi läänitykseksi pitäjiä, kyliä tai yksityisiä taloja, joissa he saivat käyttää oikeutta jotenkin omin tuumin ja omistaa osan kruunun veroista. Nämä uudet arvot kuitenkin vielä enemmän vähensivät valtakunnan voimia, jonka ohessa aatelissääty kohosi yhä mahtavammaksi. Oli vanhuudesta määrä semmoinen, että aatelisen piti sekä omista taloistansa että nauttimistansa läänityksistä asettaman ratsuväkeä valtakunnan palvelukseen. Tästä velvollisuudesta sai nyt kreivi oikeuden erottaa kolme taloa, samaten kuin vapaaherra kaksi ja muu aatelinen yhden, ja tällä tavoin syntyivät aateliset asuintilat eli säterit. Mutta kun aateliset näin ylenivät ruhtinasten vertaisiksi, niin talonpoikainen kansa vajosi yhä alemmaksi maan matalalle.
Veljesten väli ei kauan aikaa pysynyt rauhallisena. Maunu herttua oli hamasta lapsuudestansa ollut höllämielinen, ja Kaarle oli vielä alaikäinen. Mutta Eerikin ja Juhanan välillä oli vanhastaan synkkä kateus kytenyt. Juhana oli jo isän eläessä saanut herttuakunnaksensa koko lounaisen Suomen, s.o. Ahvenanmaan, Turun läänin, Satakunnan eli Kokemäenkartanon läänin ja länsipuolen Uuttamaata eli Raaseporin läänin. Siinä hän asuskeli Turun linnassa ja näytti aikovan tehdä itsellensä Suomesta oman valtakunnan. V. 1562 hän, vastoin kuninkaan tahtoa, nai puolalaisen prinsessan, Katariina Jagellonikan eli Jagellottaren; ja kun kuningas haastoi hänet Tukholmaan vastaamaan säätyjen edessä käytöksestänsä, niin Suomen herttua kutsui suomalaiset Heikin markkinoiksi v. 1563 Turkuun ja mainitaan saaneen heidät apua ja palvelusta lupaamaan. Silloin hän Ruotsissa tuomittiin hengeltä, kunnialta ja tavaralta pois, sotajoukko lähetettiin Turun linnaa piirittämään, ja kun linna viimein joutui piirittäjäin valtaan, niin Juhana puolisoinensa vietiin vankina Gripsholmaan Ruotsiin ja hänen uskollisimmat palvelijansa mestattiin.
Mutta siitä ei tullut Eerikin hallitus sen rauhallisemmaksi. Hän oli luonteeltansa epäluuloinen, muuttelevainen ja korskea, ja vaikka muuten ylevillä hengenlahjoilla varustettu, hän ei voinut onnellisuutta itse saavuttaa eikä valmistaa onnea valtakunnallensa. Yhtämittaiset sotapauhinat Tanskan rajalla ja Vironmaalla hävittivät isän jättämät varat ja isänmaan voimat, samalla kuin kehnot neuvonantajat häneltä vieroittivat hänen alamaistensa sydämet. Etenkin aatelisto kävi hänelle nurjaksi – siitäkin syystä, kun Juhana herttuata, heidän sukulaistansa, yhä vankeudessa pidettiin; sillä Eerikin äiti oli ollut saksalainen ruhtinatar, mutta Juhanan emo Ruotsin aatelisneiti. Kun nyt Eerik itse aikoi ottaa puolisoksensa halpasäätyisen tytön, Katariina Maununtyttären, niin aateliset sitäkin pahaksuivat ja luulivat kunniansa häväistyksi. Kuninkaan mieli kävi yhä synkemmäksi. Mielettömyyden vimmassa hän vihdoin omalla kädellään murhasi kaksi kreivi Sturea, isän poikinensa, ja oli nyt jonkin aikaa täydessä mielenviassa, jolla välillä päästi veljensä vapaaksi. Mutta pian hän taas selveni ja tarttui uudestaan lujin kourin hallitusohjiin. Hän lähti itse sotajoukkojensa johdattajaksi Tanskan sotaan ja vietti palattuansa häät Katariinan kanssa, jonka äsken synnyttämästä pojasta toivoi saavansa kruununsa perillisen. – Silloin nostivat Juhana ja Kaarle herttuat kapinan, kulkien Etelä-Ruotsista Tukholmaa kohden. Tämä kaupunki linnoinensa sekä Eerik itse joutuivat heidän käsiinsä, ja Juhana asettihen veljensä kuninkaalliselle istuimelle. Mutta Eerikiä kuljetettiin siitä pitäin vankihuoneesta vankihuoneeseen, kunnes hän viimein, yhdeksättä ajastaikaa kärsittyänsä, surmattiin myrkyllisellä hernerokalla. Hänen puolisollensa annettiin lohdutukseksi Liuksialan kartano Satakunnassa, ja hänen kuusivuotias poikansa, Kustaa Eerikinpoika, lähetettiin ulos valtakunnasta, jolloin jesuiitat pian saivat hänet haltuunsa ja kasvattivat hänet katoliseen uskoon.
Vuosiluku 1568 silloin leikattiin, kun Juhana kolmas pukeusi ryöstämäänsä kuninkuuteen. Neljänkolmattavuotisella hallitusajallansa hän ei onnea lisännyt isänmaallensa, vaan loi turhilla tuumillansa pitkän rauhattomuuden kankaan, josta tämän kirjan on tarkoitus esittää tärkeä kappale.
Juhana kuningas oli turhanaikainen ja huikentelevainen; siitä ovat hänen hallituksensa vaiheet paras todistus. Hänen katolilainen puolisonsa oli vankeuden aikana hänelle synnyttänyt pojan, nimeltä Sigismund, joka nyt määrättiin Ruotsinvallan kruununperilliseksi. Mutta Puolankin kruunua hänelle toivottiin ja sen vuoksi häntä kasvatettiin äitinsä uskoon, katolilaiseksi. Samalla itse Juhanankin alkoi mieli taipua paavinuskoon päin. Jesuiittoja, näitä paavin viekkaita lähettiläitä, tulla pujahteli maahan, kuiskutellen kuninkaan korviin, minkä suuren ansiotyön hän sillä tekisi, jos palauttaisi koko valtakuntansa Lutherin erhetyksistä oikeauskoisen kirkon helmaan. Kuningas, jolla oli suuri kirjanoppi, vaikkei älyä samaa vertaa, luulotteli olevansa luotuna eriuskoisten sovittajaksi ja viettyi itserakkautensa kautta paavilaisten pauloihin. Vanhat puhdistusmiehet Kustaan ajoilta olivat vähitellen kuolemalla kadonneet, ja rahvaan seassa oli uskonpuhdistus tähän asti niin varovasti liikkunut, ettei monessa paikoin paljon muuta tiettykään, kuin että vielä muka oltiin pelkkää katoliskuntaa. Syystähän siis jesuiitat saattoivat toivoa perille pääsevänsä kenenkään huomaamatta. – Paavinuskon kumonneista Vesteråsin valtiopäivistä oli kohta puolen vuosisataa kulunut, kun julistettiin kuninkaan käskyllä uusi kirkollinen käsikirja – sitten pilkalla "Punakirjaksi" kutsuttu – jolla tahdottiin muodostaa kaikki kirkolliset toimitukset paavinuskon mukaan. Kustaan oma rakkahin poika koetti isänsä työn turhaksi tehdä.
Mutta Kaarle herttua, Kustaa Vaasan nuorin poika, piti omassa herttuakunnassansa, Södermanlannissa, luterilaisuuden voimissa ja otti suojaansa kaikki Punakirjan vihaajat. Kiivaimmat näistä vihaajista olivat Upsalan professorit ja Tukholman papit, jotka, kun siitä saivat uhkauksia ja vainoa kärsiä, yltyivät yltymistänsä, säälimättä pauhaten kuningasta ja paavia vastaan. Viimeinpä muutamat muutkin, jotka jo olivat kuninkaan käskyyn suostuneet, joutuivat katumukseen ja tunnonvaivaan. Juhana itsekin rupesi väsymään hankkeeseensa, semminkin koska katolilainen puolisonsa kuoli v. 1583 ja ruotsalainen aatelisneiti sijaan tuli. Mutta hengellistä riitaa kuitenkin kesti hänen elinaikansa taukoamatta.
Sill'aikaa kävi Juhanan hellin toivo toteen, kun Puolanmaan valtiopäivät valitsivat Sigismundin kuninkaaksensa v. 1587. Ruotsi ja Puola olivat nyt yhdistymäisillänsä yhden haltijan käteen. Mutta näillä valtakunnilla oli niin erilaiset hallitusmuodot, niin erilaiset tavat ja menot, ettei tämmöisestä yhteydestä voitu mitään hyvää aavistaa. Olihan Kalmarinkin "Unioni", jolla kuitenkin oli paljoa tukevampi perustus Ruotsin ja Tanskan yhtäläisessä kansallisuudessa, viimein havaittu haitalliseksi Ruotsille ja lopullisesti katkennut Kustaa Vaasan toimesta! Ja nyt oli Juhana valmis laskemaan vieläkin kovemman kahleen maansa päälle! – Kaarle herttualle ei ollut tämä mieleen; mutta toista ajatteli ylimyskunta, jonka mielessä ikävöitävänä kuvastui tuo entinen unioni, jolloin kuningas asui vieraassa maassa ja Ruotsin ylimykset olivat kuninkaina kukin omassa aluskunnassansa. Silläpä valtaneuvoskunta kehoittikin kuningasta lähettämään poikansa Puolanmaalle, ja ennen Sigismundin lähtöä valmistettiin – tämäkin kerta Kalmarissa – pitkä sopimuskirja, jolla Ruotsin itsenäinen olo, usko ja hallitus vahvistettiin ja valtakunnan toimet määrättiin annettaviksi kuninkaan poissa ollessa erään aatelisen hallituskunnan haltuun. Sigismund kruunattiin Puolan kuninkaaksi Krakovassa joulun aikoina v. 1587. Mutta tuskin olivat isä ja poika erinneet, niin Juhana jo rupesi katumaan, kun oli vanhoilla päivillänsä lähettänyt poikansa tyköään, jopa lähettänyt vaivaloiseen virkaan levottomaan maahan. Tämä katumus rikkoi kuninkaan ja aateliston välin, joka tähän asti oli ollut sovinnollinen, ja sovitti Juhanan ja Kaarlen välin, joka kauan aikaa oli ollut eripurainen.
Kaikista Kustaan pojista oli ainoastaan Kaarle perinyt isänsä neron ja
jäntevyyden. Häneltä ei voinut kauan olla salassa, että ylimykset
kantoivat vihaa Vaasan suvulle, joka, ennen heidän vertaisenansa, nyt
oli heille kohonnut ankaraksi valtiaaksi. Samassa Tanskan ja Puolan
esimerkki selvästi todisti, mihinkä aatelisto muuallakin pyrki.
Ruotsissakin oli taistelu tarjona kuningasvallan ja aatelisvallan
välillä, ja herttua olikin jo toisinaan kuningasta varoitellut. Mutta
Juhana, joka alinomaa pelkäsi Kaarlelta samaa, mitä itse oli Eerikille
tehnyt, oli kauan aikaa kallistunut aateliston puolelle, enentänyt sen
etuja ja saanut siltä apua riitaseikoissansa herttuata vastaan. Siinä
kohden nyt tapahtui täysi muutos. V. 1589 elokuussa tulivat molemmat
kuninkaat, Juhana ja Sigismund, yhteen Tallinnassa Vironmaalla, johon
poika oli tullut isäänsä tervehtimään. Ero tuntui heille katkeralta, ja
Sigismund näytti jo olevan aikeissa lähteä isänsä kanssa Ruotsiin,
luopuen Puolan kruunusta. Mutta Sigismundin puolalaiset seuralaiset
uhkasivat sotaa, jos hän heiltä palaamattomiin jäisi, ja ruotsalaiset
ja suomalaiset herrat esittivät hänelle (syysk. 5 p.) kirjoituksen,
jossa soimattuansa monelta kohden Juhanan hallitusta rukoilivat
Sigismundia, ettei hän isänmaallensa lisäisi onnettomuutta, synnyttäen
sotaa Puolankin puolelta. Kun ei tästä näyttänyt apua olevan eikä
myöskään neuvoskunnan erityinen Juhanalle annettu mietintö mitään
vaikuttanut, syttyi itse sotaväessä, joka palkattomuuden tähden jo
muutoinkin oli tyytymätön, niin suuri levottomuus, että Juhanan
viimein, vaikka katkeralla mielellä, täytyi myöntyä.[1] Kuninkaat
vihdoin lähtivät erilleen; mutta Juhanan viha valtaneuvoksiansa kohtaan
syttyi tästä tapauksesta ilmituleen. Ruotsiin tultuansa hän kutsui
säädyt kokoon ja syytti niiden edessä Tallinnan tapauksista useita
valtaneuvoksia, varsinkin Eerik Sparrea, Ture ja Hogenskild Bielkeä,
Kustaa ja Sten Banéria sekä Klaus Aakenpoika Tottia. Näitä nyt
pidettiin vankeudessa ensin Tukholmassa, sitten heidän omissa
kartanoissansa, ja vaino vasta kuninkaan kuollessa lakkasi. Maa, joka
oli Juhanan huonoon hallitukseen suuttunut, säälitteli heitä niinkuin
totuuden tähden kärsiviä.Valtakunnan tila oli tosiaan surkuteltava. Tanskalle maksettavat
sovintorahat, pitkä, vaihettelevainen ja tällä hetkellä onneton sota
Venäjää vastaan sekä kuninkaan loisteliaisuus ja tuhlaus olivat
hävittäneet maan varat. Talonpoikien tila oli etenkin viheliäinen.
Useampia vuosia perätysten he saivat maksaa kolme tai neljäkin
lisäveroa. Sota tempasi heidän lapsensa, niin että moni isä oli
kadottanut neljäkin poikaa. Katovuodet vuosien 1587 ja 1590 välillä
tekivät turmion täydelliseksi. Vielä päälliseksi oli aatelinen
väkivalta paisumaisillaan ja rahvas sillä tavoin joutumaisillansa
orjuuteen.[2]Kaarlen herttuakunnassa oli asiat paljoa paremmalla kannalla. Itse hän oli kohtuullinen ja säästäväinen, vaati muut samanlaisiksi ja piti aatelisetkin alamaisensa tarpeellisessa kurissa. Kauppaa ja maanviljelystä hän koetti kaikella muotoa edistyttää ja osasikin tällä tavoin parantaa niitä haavoja, jotka valtakunnan rasittavaiset sodat tekivät. Kaikissa kohden oli Kaarle herttua maakuntansa isä, joka tarkoin tiedusteli sen puutteita eikä vaivojansa säästänyt niitä poistaessaan.
Tallinnasta palattuansa Juhana heitti hallituksen toimet isommalta
osalta herttuan käsiin. Itse hän myönsi, että nyt Kaarlen avulla
saatiin kolmena päivänä toimeen se, mitä ennen kolmena kuukautena.[3]
Tämä kuninkaan silloinen luottamus veljeensä tuli varmaan osaksi
siitäkin, että Kaarle silloin oli leski ja pojaton eikä siis voinut
muka perillistensä vuoksi pyrkiä kuninkaaksi. Kun herttua v. 1592
uudestaan nai, niin veljesten väli taas kylmeni. Samana vuotena kuoli
Juhana marraskuun 17 p., jättäen pojallensa kolkon perinnön –
häviönalaisen vallan.Mutta ennen kuin lähden kertomaan, kuinka Sigismundin hallitessa kasvoi edellisten aikojen kylvöstä karvaita hedelmiä ja kuinka nämä hedelmät olivat etenkin katkerat Suomenmaalle, tahdon ensiksi ottaa isänmaamme yleistä tilaa näinä aikoina tutkiakseni.
TOINEN LUKU
Suomenmaan tila: henkinen ja aineellinen edistys
Kustaa Vaasan kuninkaaksi tullessa oli juur'ikään kaksi vuosisataa kulunut Pähkinäsaaren rauhanteosta, joka vahvisti Ruotsin vallan Suomenmaassa. Kuitenkin oli tässä rauhanteossa iso osa Suomen kansasta jäänyt Venäjän alle, ja Suomen maa, jos tämän nimen sen avarammassa merkityksessä käsitämme,[4] oli siis pantu kahtia kahden vieraan kansan kesken. Raja oli laskettu käymään Suomen lahdesta pitkin Raja- ja Sadejokia Vuoksen virtaan, siitä Antrean ja Räisälän välitse Ruokolahden itäistä kylkeä myöten Säämingin seuduille, josta ensi aikoina itse Savon vesijakso ja myöhemmin nykyinen Savon ja Karjalan raja näyttää valtakuntien rajana olleen. Siitä raja nähtävästi meni Pohjanlahteen, jonka rannikko kuitenkin itse teossa joutui suomalaisten uudisasukasten ja niiden kautta Ruotsinvallan haltuun; sillä ylipäänsä on muistaminen, että nuo kaukaiset pohjanperät olivat silloin varsin vähän tunnetut, eikä niitä siis voitu aivan tarkallensa jakaa. Ruotsin puolisesta osasta on nykyinen Suomenvalta syntynyt; mutta Suomenmaan nykyisestä alasta puuttui silloin vielä isompi osa Karjalaa, nimittäin Laatokan rannikko ja Pielisjärven ympäristöt. Tänänsä pysyivät Vaasan aikoihin asti Suomen itäpuoliset rajat; mutta Ruotsia kohden, jonka kanssa Suomi oli yksi valtakunta, saattoi ainoastaan aika ja tottumus määrätä rajat ihmisten ajatuksissa. Aluksi ei Suomen nimikään tavallisesti ulottunut avarammalle kuin Varsinais-Suomeen, ja kun näitä Suomenmaan eri kappaleita yhteisesti mainittiin, käytettiin joskus tuota epävakaista nimitystä "Itämaat", joka ainoastaan ilmoitti, mihin suuntaan Suomi oli Ruotsista. Emme kuitenkaan erehtyne, jos luulemme Turun hiippakunnan avaruuden antaneen Suomenmaalle rajoituksen ja määränneen sen koon.[5] Tämä hiippakunta ulottui ensi aikoina pohjoisessa ainoastaan Oulujokeen ja Oulujärveen, mutta levisi pian Kaakamajokeen saakka Kemin pitäjän toiselle puolelle. Myöskin Kemin- ja Inarin-Lappi näyttävät aikaa voittaen tulleen luetuiksi Suomen alle, vaikka oikeastaan kaikki Ruotsinvallan alaiset Lapin osat pidettiin yhtenä erityisenä maana. Jos nyt näistä seikoista tahtoisimme määrätä Suomen rajat Ruotsia vastaan, niin lähtisimme Tseskemjoesta Norjan rajalta Kaakamajokeen, josta seuraa luonnon tekemä rajoitus: Pohjanlahti, Raumanmeri, Ahvenanmeri ja Itämeri. Etelässä Suomenlahti erotti Suomenniemensä Virosta ja Inkeristä.
Näiden rajojen sisällä asui varsinaissuomalaisia, hämäläistä,
karjalaisia ja savolaisia, jotka kaikki jo opinpuhdistuksen aikana
olivat yhtenä Suomen kansana. Paitsi näitä oli Ruotsin vallan kanssa
muuttanut tänne ruotsalaisiakin, jotka asuivat, niinkuin nykyänsä
vielä, Suomenlahden ja Merenkurkun rantasyrjää; Ahvenanmaalla, joka
Ruotsia likinnä on, olivat ruotsalaiset asukkaat, jos ei alkuperäisiä,
kumminkin Suomen valloitusta aikaisempia. Mutta kaikki nämä hajalliset
ruotsalaiset olivat kuitenkin vähälukuiset suomalaisten asukasten
suhteen, jotka asuivat yhdessä jaksossa maan eläväisenä sydämenä ja
ydinnä. Väen paljoudesta ei meillä ole mitään varmaa tietoa näiltä
ajoilta; sillä jotenkin joutavaksi arvioksi on katsottava, kun eräs
italialainen Nikolaus Bellus päättää Juhanan aikoina olleen koko
Ruotsin valtakunnassa 3 miljoonaa henkeä ja Suomessa yksinänsä puolen
miljoonaa.[6]Onpa tärkeimpiä asioita tutkiaksemme, mihinkä tilaan Suomen maa ja
kansa joutuivat valloituksen kautta ja mikä Ruotsiin nähden oli
valtiollinen asemamme tähän aikaan. Tosin ei ole kiittämistä sen kansan
onnea, jonka päälle on väkivallalla laskettu vieras uskonto ja vieraat
lait ja laitokset. Mutta pikemmin kuin olisi voitu luullakaan, mieltyi
Suomen kansa onneensa, jotta kyllä sopinee koko kansakuntaan, mitä
entinen Upsalan arkkipiispa Johannes Magnus[7] kehuu hämäläisistä, että
olivat muka aina rikkomatta pitäneet valansa ja uskollisuutensa
Ruotsinvaltaa kohtaan. Eikä ollutkaan, jos asiata oikein arvostelemme,
Suomen miehillä liioin syytä valittaa. Kun esimerkiksi Suomen
heimolaiset Virossa joutuivat Saksan ritarien alle kolkkoon orjuuteen,
niin Suomen kansa samalla aikaa sai kasvattajakseen Euroopan vapaimman
kansan, joka valloitetulle soi samat edut kuin itsekin nautitsi,
nimittäin talonpoikaisen vapauden ja länsimaisen sivistyksen. Aikaa
voittaen kävivät muukalaisten asettamat laitokset meikäläisille
kodikkaiksi, piispanistuimelle ja muihin virkoihin nousi maan omia
miehiä, ja Suomi eleli Ruotsin kanssa veljellisessä sovussa yhden
valtakunnan suojassa. Tosin tälläkin ololla näkyy olleen mustempi
puolensa. Sama Johannes Magnus, joka kehuu suomalaisten uskollisuutta,
arvelee, että "he muka siitä olisivat ansainneet paremman palkinnon,
kuin olla kuninkaan käskyläisten ja muiden valtiasten rääkättävinä,
niinkuin nyt, Jumala nähköön, tapahtuu". Että tässä lauseessa kyllä oli
valitettava totuus, saamme vasta nähdä; mutta yhden seikan näyttää
piispa peräti unohtaneen, nimittäin että Suomen virkamiehet enimmältään
olivat itse suomalaisia ja että heidän rääkkäyksensä ja vääryytensä
tapahtuivat vastoin esivallan tahtoa, joka kaukaisuutensa vuoksi ei
aina voinut Suomen asukkaita kylliksi suojella.Paljoa oudomman seikan kertoilee Johannes Magnuksen veli, Olaus Magnus, historiassansa Pohjan kansoista.[8] "Vaikka suomalaisille" – kuuluvat sanat – "eli Suomen pohjoisille kansoille heidän suuren raakuutensa tähden on kovan rangaistuksen uhalla kuninkaalta käsky, etteivät toistensa turmioksi saa kotonansa pitää sota-aseita, nimittäin keihäitä, tapparoita, heittokeihäitä, miekkoja ja pitkiä veitsiä, niin heillä kuitenkin on oikeus kotitarpeeksensa pitää kirveitä, joilla valmistavatkin ihailtavia rakennuksia." Sitten hän juttelee, kuinka he noiden "liian likeisten" venäläisten rosvoamisia vastaan puolustavat itseänsä pauloilla, lingoilla, teroitetuilla seipäillä ja suurilla koirilla. Tämä seikka, jota ei kuitenkaan missään muualla mainita, näyttää meille kovin kummalliselta, eikä ole helppo uskoa, että kuningas olisi ainoastaan keskinäisten tappelujen karttamiseksi riistänyt Suomen raja-asukkailta – niistähän Olaus Magnus tässä puhunee – heidän aseensa ja antanut heidät Venäjän asukasten rosvoamisille alttiiksi. Todennäköisempää on, että Kustaa kuningas jostakin syystä ei oikein luottanut heidän uskollisuuteensa, koska muutenkin tämä kuningas osoittaa kummallista epäluuloa suomalaisia kohtaan. Mistä tämmöinen mielenlaatu hänessä oli syntynyt, emme tosin enää voi erotella. V. 1556 hän kirjoittaa Juhana herttualle varoituksen liiaksi luottamasta Suomen talonpoikiin, joilla muka on röyhkeä ja kummallinen luonne, ja muistuttaa, kuinka Lohjan pitäjässä, kuninkaan ja herttuan sen kautta kulkiessa, talonpojat olivat juopuneet oluesta, huutaneet ja pauhanneet, ettei kellään muulla ollut sanan sijaa. "Sen vuoksi on se mieleeni, rakas poikani", sanoo tähän kuningas, "ettet suinkaan ole niiden seurassa, vaan niitä kavahdat ja kartat niin paljon kuin ikinä voit".[9] Ja kuitenkin oli Suomi hänelle koko hänen hallitusaikansa kuuliainen, samalla aikaa kuin Ruotsin talonpojat milloin missäkin maakunnassa nostivat kapinoita häntä vastaan! Ainoastaan kerran voimme keksiä riidan alkua kuninkaan ja Suomen talonpoikien välillä, joka todistaa, ettei täälläkään kaikin paikoin tyydytty hänen itsevaltaiseen, vaikka viisaaseen hallitukseensa. Tämän asian laita oli seuraava.[10] V. 1552 olivat Lapveden kihlakunnan talonpojat panneet lähettiläänsä valittamaan kuninkaalle sekä muutamista veroista, jotka he arvelivat laittomiksi, että käräjäkestityksistä, joiden luku heidän mielestään oli enennetty. Tyytymättömyys näkyy ulottuneen muuallekin, Jääsken ja Savon kihlakuntiin, jopa Hämeesen asti, ja vastahakoisuus rupesi jo työssä näyttäimään. Eräästä Maunu Pietarinpoika Nyrhistä mainitaan, että hän oli tahtonut estää muitakin verojansa suorittamasta ja uhitellut veronkokoojaa kirveellänsä. Mutta tämä ponnistus kohta herkesi, kun seuraavana vuonna Henrik Klaunpoika Horn ja Kustaa Fincke pitivät asiasta maakäräjiä Lapvedellä. Tosin nytkin Maunu Nyrhi tahtoi vastustella ja koetti yllyttää kansaa, samaten kuin yksi lautakunnastakin, nimeltä Inko Multiainen, useat kerrat kiisteli, ettei noihin liika-käräjiin olisi suostumista. Mutta molemmat vedettiin paikalla oikeuden eteen kapinallisista puheistansa ja saatiin, vaikka lautakunta oli vastahakoinen, tuomituiksi pois hengiltä. Viimein kun heitä vietiin mestattaviksi, oli rahvas yrittänyt heitä väkisin vapauttaa, mutta taipui sen perästä myöntyväiseksi; – eikä sen ajan perästä havaittu mitään vastahankaa Kustaan säätämisiä vastaan.
Jos nyt Kustaa Vaasalla olisikin ollut jonkinmoisia tekosyitä
epäluuloonsa, niin on kumminkin yllämainitusta merkillisestä
tapauksesta helposti nähtävä, ettei suomalaisten talonpoikien
tyytymättömyys tälläkään kertaa koskenut Ruotsin valtaa, vaan
ainoastaan sen hallitsijaa ja muutamia tämän antamia sääntöjä. Samaapa
sekin kapina näyttää todistavan, jonka Eerikin hallitessa hänen
veljensä sytytteli Suomenmaassa. Se on kyllä todennäköistä, että Juhana
herttuan teki mieli erottaa Suomenmaa omaksi valtakunnaksi; mutta tässä
hankkeessansa hän odotteli parahimman apunsa Puolanmaalta, ja vasta
tämän toivon tyhjäksi käydessä mainitaan hänen kutsuttaneen Suomen
talonpojat kokoon ja heille asiansa selittäneen. Mutta jos saamme tämän
tapauksen hämäriin tietoihin luottaa,[11] hän ei silloinkaan puhunut
heille Suomen itsenäisyydestä, vaan pyysi ainoastaan apua veljensä
vääryyttä vastaan. Suomalaiset silloin elävällä valalla lupasivat
auttaa häntä; mutta herttua itse teki tämän lupauksen tyhjäksi, koska
salpasi itsensä Turun linnaan, jossa hänen täytyi elokuun 12 p. 1563
antautua piirittäjäin valtaan. Rangaistus kohtasi ainoastaan Juhanan
likeisimpiä palvelijoita, jotka Tukholmassa tuomittiin kuolemaan ja
mestattiin. Suomessa ei mestattu ketään, vaikka paria kirkkoherraa
syytettiin siitä, että olivat koettaneet pitäjäläisiänsä yllyttää.
Mutta Suomen aatelisto, joka jo seuraavina aikoina näkyy miettivän
jotakin erotusta Ruotsin ja Suomen välillä, piti tällä kertaa vielä
jäykästi kuninkaan puolta.Ei olisi tätä hyvää sovintoa Suomen ja Ruotsin välillä liioin
kiittämistä, jos olisi siitä seurannut Suomen kansallisuuden
kukistuminen Ruotsin rotevamman ja isomman kansallisuuden alle. Mutta
tätä kovaa kohtaloa esti jo Suomenmaan erikoinen asema, joka synnytti
erilaisia tarpeita ja vaati erilaisia hallitusneuvoja. Jo edellisinä,
niinkuin tulevinakin aikoina katsottiin toisinaan tarpeelliseksi pitää
erityisiä valtiokokouksia Suomessa,[12] paitsi mitä suomalaiset saivat
Ruotsin yleisillä herrainpäivillä keskustella valtakunnan yhteisistä
asioista. Kustaa Vaasan ryhtyessä hallitukseen olivat Ruotsinvallan eri
maakunnat taas ruvenneet itsenäisiksi alueiksi, jotka monessa asiassa
pitivät omat neuvonsa; ja nähtävästi tämä laita sopi erinomattain
Suomenmaalle sen erityisten asianhaarain ja erityisen kansallisuuden
vuoksi. En tahdo kuitenkaan kieltää, että kansallisuutemme vastaisina
aikoina joutui jotenkin ahtaalle ruotsalaisuuden painon alla. Mutta
tällä ajalla vielä oli monta muuta vaaraa, jotka paljoa likemmältä ja
kovemmalta ahdistivat. Nämä vaarat olivat kahta lajia: sisältäpäin tuo
paisuva aatelisvalta, joka uhkasi masentaa talonpoikaisen vapauden,
eikä ollut hillittävänä muuten kuin Ruotsin kansan ja Ruotsin hurskaan
lain avulla, ulkoa taas Venäjän valta, jota vastaan yksin
taistellessaan Suomen kansa olisi menettänyt viimeisetkin voimansa,
mitkä se silloin vielä tyyni tarvitsi omaa maatansa valloittaakseen
viljelyksen alaiseksi. Moni, joka ei ole ottanut näitä seikkoja
huomataksensa, on arvellut, että suomalaisten suostumus Ruotsin valtaan
lähti ainoastaan Suomen kansan omituisesta luonteesta, joka muka olisi
myöntynyt jos millaiseenkin valtaan, hyvään tai pahaan, hyödylliseen
tai vahingolliseen; ja tätä luonnetta nimittävät, kukin eri kantansa
mukaan, joko uskollisuudeksi taikka saamattomuudeksi. Mutta siihen on
muistuttaminen, että Suomen kansan tila ei ollut palvelijan
alamaisuutta, vaan nuoremman veljen nöyryyttä, joka ei vielä ollut
miehistynyt itsenäiseen valtakunnalliseen oloon. Tämän luulen kylliksi
selkiävän, kun lähden Suomen kansan luonnetta ja viljelystä sekä maamme
hallitusseikkoja näillä ajoin likemmältä katsastamaan.Olaus Magnus historiassansa kiittää suomalaisten anteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta vieraita kohtaan. "Keskenänsä", lisää hän, "he ovat sopivaiset ja siveät sekä vihastumaan hitaat; mutta jos heitä kauan suututetaan, niin ovat sitä julmemmat kostossansa. He asuvat kyläkunnittain, jaettuina pitäjiin ja taloihin. Heillä on kauniisti raketuita kirkkoja ja suuri into uusia rakentamassa. Papeillensa osoittavat suurta kunnioitusta ja maksavat heille kymmenykset kaikista tavaroista."[13] – Tämä viimeksimainittu tapa, joka katolisen piispan silmissä oli hyvinkin ansiollinen, oli kuitenkin Kustaa Vaasan uskonpuhdistuksesta saanut kovan loukkauksen, niin että kuninkaan täytyi useat kerrat kehoittaa Suomen rahvasta maksamaan papeille, mitä heidän oli vanhuudesta ollut oikeus saada palkaksensa.[14] Mutta kun mainittu historioitsija kertoilee, että Suomen kansa oli paavin aikana "pappiensa opetuksesta niin perehtynyt Jumalan lakiin, että muka peräti heittäen entiset pakanuutensa erehdykset rupesi vapaalla hajulla ja mielellä harjoittamaan kaikkea, mikä hurskasta ja hyvää on", niin ei ole epäilemistäkään, hänen tässä liiaksi ylistävän katolisuuden vaikutuksia Suomessa. Päinvastoin on monesta merkistä nähtävä, ettei paavin aika paljon muuttanut suomalaisten alkuperäistä uskontoa ja että vanha taikausko, vaikka toisinaan uudessa puvussa, oli yhä vahvana voimissa. Kun katolisuus uskonpuhdistuksen aikana oli Saksanmaalla melkein ikänsä elänyttä ja siis ikäänkuin jo kypsynyt kumottavaksi, se Ruotsissa vielä oli paraissa voimissansa, mutta Suomessa nähtävästi ei täyteenkään ikään ennättänyt. Vielä v. 1514, jolloin piispa Hemmingin autuuttamisen juhla oli Turun kirkossa vietettävä, ei katsottu sopivaksi harjoittaa kaikkia semmoisessa juhlassa tavallisia menoja, koska arveltiin Suomessa olevan muka "kärsimätöntä ja kopeata rahvasta",[15] joka nähtävästi ei vielä oikein taipunut katoliseen hartauteen. Silläpä täällä paavikunta kaatuikin ilman pauhinatta. Mutta kansan opettamisessa oli Suomen puhdistusmiehillä arvatakseni aivan alkamaton työ edessänsä.
Puhdistetun opin ensimmäinen saarnaaja Suomessa oli Pietari Särkilahti,
joka Wittenbergissä oli kuullut Lutherin ja Melanktonin opetuksia ja
palattuansa isänmaahansa noin v:n 1525 paikoilla itse ahkerasti opetti
Turun koulussa ja kirkossa. Tämä oli ainoastaan ensimmäinen kylvö, joka
kuitenkin pian kasvatti vahvempia voimia. Yksi niistä, jotka
Särkilahden opetuksista heräsivät uutta apostolista oppia levittämään,
oli Mikael Agricola, Pernajasta syntyisin alhaisesta säädystä. Piispa
Martti Skytten kustannuksella pääsi tämä sittemmin v:n 1535 paikoilla
Wittenbergiin, josta palasi maisterina v. 1539 varustettuna Lutherin ja
Melanktonin suosituskirjeillä. Myös muitakin lahjallisia nuorukaisia –
yhteensä kahdeksan miestä – lähetti Skytte Wittenbergiin, ja kaikista
näistä kasvoi uudelle opille vahvoja tukeita, samalla aikaa kuin vanhan
opin miehet vähin erin vaipuivat kuolemaan. V. 1550 kuoli tuo suopea
piispa Skytte, ja hänen hiippakuntansa, joka oli sisältänyt koko
Suomen, jaettiin kahteen osaan, Turun ja Viipurin, joista v. 1554
Agricola sai edellisen ja Paavali Juusten, joka myöskin oli
Wittenbergissä käyneitä, Viipurin hiippakunnan. Molemmat ovat
suomalaisilla kirjoillansa opinpuhdistuksen oikeat perustajat Suomessa.
Jo Wittenbergissä ollessansa oli Agricola aloittanut Uuden Testamentin
suomentamista, joka kirja sitten v. 1548 painettiin Tukholmassa, kun ei
ollut vielä isoon aikaan kirjapainoa Suomessa. Paitsi tätä pyhää kirjaa
syntyivät häneltä Aapiskirja, Alkuoppi uskoon, Rukouskirja, Käsikirja,
Messu, Daavidin Psalttari, Veisut ja ennustukset Mooseksen laista ja
profeetoista uloshaetut, ja Ne profeetat Haggai, Sakaria, Maleaki,
joiden lisäksi Juusten sitten toimitti Katkismuksen ja Messun. Tällä
tavalla suomalaisillekin tiedon aarteet avattiin ja Suomen kielen
viljelykselle oli tehty ensimmäinen askele. Mutta koska lukutaitoa
tuskin lienee rahvaassa ollut ensinkään, niin näiden kirjain suurin
hyöty oli aluksi se, että papit, jotka siihen asti olivat olleet kovin
oppimattomia eivätkä usein muuta kieltä ymmärtäneet kuin suomea, saivat
hankkia itselleen paremman tiedon kelvataksensa muiden opettajiksi.[16]Tämä oli sitä tarpeellisempaa, koska maamme opetuslaitokset nyt olivat rappiolle joutumassa. Paavin aikana olivat enimmät koulut olleet kirkollisia laitoksia, joista mainittakoon katedraalikoulu Turussa ja muutamia luostarikouluja.[17] Mutta kun luostarit rappeutuivat ja kirkko muutenkin riistettiin, oli seurauksena, että koulut hävisivät taikka heikontuivat semminkin oppilaiden lukumäärän puolesta. Ainoastaan Turun katedraalikoulu, jossa perätysten neljä Wittenbergissä käynyttä miestä – Tuomas Keijo,[18] Agricola, Juusten ja Eerik Härkäpää – olivat rehtoreina, näkyy paremmalla kannalla pysyneen. Katedraalikoulussa oli neljä luokkaa, ja semmoiseksi muuttui v. 1554 Viipurinkin koulu; muissa kouluissa oli ainoastaan yksi tai korkeintaan kaksi luokkaa. Suurin syy opetettavain vähyyteen oli papiston liiaksi vähennetty palkka ja arvo, joka syy lienee kauan aikaa estänyt saamasta kelvollisia pappeja, mitkä opillansa olisivat voineet johdattaa Suomen kansaa kristinuskoa syvemmältä käsittämään. Suomen yliopisto on vasta seuraavan vuosisadan perustama, ja niiden, jotka näillä ajoin korkeampaa oppia halusivat, täytyi sitä hakea ulkomailta. Mutta tämä oppimisen keino maksoi enemmän, kuin mitä kirkolliset virat ja palkat enää kannattivat. Että asiain näin ollessa puhdas oppi saattoi vain kovin hitaasti juurtua kansaan, on helppo ymmärtää. Mutta nyt alkuunpantu suomenkielinen kirjallisuus oli siihen kuitenkin vakavimpana perustuksena.[19]
Eikä tuo itsessään ollut vähäarvoinen asia, että suomenkieli nähtiin
mahdolliseksi Jumalan sanaa esittämään, johon ei tähän asti muka muu
kelvannut kuin latina eli muinaisen Rooman kieli. Että Saksan ja
Ruotsin maat tämän sijaan asettivat omat kansalliset kielensä, ei ollut
niinkään outoa, kun oli näitä kieliä jo ennen maallisissa toimissa
käytetty. Mutta suomenkieli oli vielä raaka ja viljelemätön. Täytyihän
sen puolustukseksi Agricolan muistuttaa rukouskirjansa alkulauseessa,
että "Kyllä se kuulee suomenkielen, joka ymmärtää kaikkein mielen",
osoittaen sillä selvästi, ettei Jumalan edessä ole erotusta kielten
arvossa. Äidinkielemme siis asetettiin, mikäli mahdollista, yhteiseen
jumalanpalvelukseen, ja Suomen kansa ikäänkuin siirtyi lähemmäksi
Jumalaansa. Jopa tämä oman kielen syntyvä arvo näyttihen
valtiollisissakin kohdissa. Maanlakia jo ruvettiin tälle kielelle
kääntämään, katsottiin tarpeelliseksi virkamiesten osata suomea,[20] ja
Juhana herttuan mainitaan suomeksi kirjoittaneen muutaman kirjeensä
Ranskan kuninkaalle. Myöskin kuninkaan kansliaan näyttää jo Kustaan
hallitessa asetetun suomenkielisiä kirjoitusmiehiä, jotka ottivat
vastaan Suomen miesten valituksia ja kanteita. Kielensä ohessa nousi
Suomen kansakin suurempaan arvoon. Mutta jo silloinkin oli suomenkielen
vihaajia, jotka valtiollisista syistä olisivat tahtoneet maamme ja
kansamme ruotsintumaan. Näiden juonilla saatiin Agricolan kuoltua v.
1558 eräs ruotsalainen, nimeltä Folling, Turun piispaksi; mutta jo v.
1563 tämä erotettiin virastansa, koska Eerik kuningas piti häntä
veljensä puoltajana. Hänen sijaansa muutettiin Paavali Juusten
Viipurista Turun piispaksi.Olipa siis Suomessakin, samaten kuin muiden maiden historiassa on havaittava, uskonpuhdistus koroittanut äidinkielen arvoa, vaikka tietysti uskonnollinen puoli oli sen ensimmäisenä työalana. Tämä uskonnollinen uudistus sill'aikaa edistyi edistymistään, vaikka hiljakseen. Samalla kuin luonnolliset seikat estivät äkillistä muutosta, niin puhdistusmiesten viisauskin neuvoi heitä varovasti liikkumaan, ettei yhteinen kansa, jos kerrallansa riisuttaisiin kaikki, mikä tottumuksesta oli käynyt sille pyhäksi ja kunnioituksenalaiseksi, samalla kadottaisi kaikkea jumalanpelkoa ja siveyttä. Monta liika-pyhää, monta vanhaa kirkollista käytöstä, joihin rahvas oli pitkän tottumuksen kautta mieltynyt, pidettiin vielä kauan aikaa voimassa. Myöskin latinaiset virret kauan paikkansa pitivät, kun ei suomalaisia virsiä vielä ollut. Vasta vähitellen näissä kohden muutosta tapahtui. Mutta tätä tasaista menoa ei saanut puhdistustyö kauan kulkea, koska Juhana kuninkaan hankkeet tuottivat uusia hämmennyksiä. Vanha piispa Juusten erosi v. 1576 suruisella mielellä maailmasta; ja kun neljä vuotta jälkeenpäin Viipurinkin piispa Härkäpää vaipui kuolemaan, antoi kuningas molemmat hiippakunnat yhden miehen haltuun sillä ehdolla, että hän suostuisi kuninkaan tuumiin. Tämä mies oli Eerik Eerikinpoika Sorolainen, joka v. 1583 vihittiin piispaksi paavilaisella juhlallisuudella ja kuuden muun piispan kanssa allekirjoitti suostumuskirjan, jolla kuninkaan suosittelemat kirkontavat hyväksyttiin. Myöhemmin on piispa Eerik toimittanut Suomen kirjallisuudelle ensimmäisen postillan ja sillä todistanut luterilaisen mielenlaatunsa; mutta tarpeeksi rohkeutta ei näy hänellä koskaan olleen. Se on kyllä tosi, ettei Juhanan muutokset ensinnä paljon koskeneetkaan oppiin, vaan enimmästi ulkonaisiin tapoihin, jotka hän koetti uudestaan tehdä paavilaisiksi. Mutta jos olikin piispa Eerik itse kylliksi valistunut ymmärtämään, ettei noilla ollut painavaa väliä, niin hän toiselta puolen kokonansa unohti, mikä villitys oppimattomassa rahvaassa seuraisi kirkollisten asiain alinomaisesta vaihtelemisesta. Ulkonaisten kärsimysten lisäksi saatiin hengellinen kiusaus ja epäilys, josta kurjasta tilasta saattoi syntyä vain syvä tapainturmelus ja raakuus kansassa.
Samaten kuin Suomen kansan hengellisessä tilassa niinmuodoin havaitaan, niin on sen aineellisessakin edistymisessä nähtävänä Kustaan aikana vireys ja toimi, mutta surkea pysähtyminen Juhanan hallitessa. Yleensä voimme arvata, että toimellisuutemme vielä hyvinkin tarvitsi nerokkaan hallitsijan kehoitusta eikä omasta innostansa kauas liikahdellut. Mitä kreivi Pietari Brahe nousevalla vuosisadalla lausuu, sopii luultavasti tähänkin aikakauteen.[21] "Yhteisen kansan tavat", hän sanoo, "ovat semmoiset kuin ne kauan aikaa ovat olleet, niin että ei isosti huolita enempää koota, kuin mitä kohta taidetaan suuhun syödä; ja on ihmeteltävää: kun tämä kansakunta joutuu muualle tai Ruotsiin, niin yksi tekee työtä sen verran kuin kolme muuta, ja he ovat sukkelat sekä yhdessä että toisessa keinossa. Mutta täällä kotosella on heillä peräti toinen luonne,[22] täällä he elävät vain koko talven pirtissänsä, josta aika harvoin lähtevät kalastamaan tahi metsästämään, eivätkä myöskään mielellänsä rupea mihinkään käsityöhön, johon kuitenkin pystyvät paremmin kuin moni muu kansakunta." Siihen hän vielä lisää, mitä nykyänsäkin Suomessa havaitaan, että "pitkin merenrannikkoa ihmiset ovat vireämmät ja uutterammat kuin nuo muut maansydämessä". Syy tähän erotukseen oli kaiketi silloin, niinkuin nytkin, sydänmaalaisten hankalampi liike, kun oli maanteitä vähän ja enimmiten ainoastaan talvella voitiin liikkua kaupassa ja kuljetuksessa. Avaroista vesijaksoistansa oli kuitenkin Suomenmaalla iso etu muiden maiden rinnalla. Mutta tätä luonnon tarjoamaa etua ei ollut siihen aikaan vielä viljelty keinollisten kanavain avulla. Samassa paikassa, johon meidän aikoinamme Saimaan suuri kanava on valmistettu, oli jo 15:nnen sataluvun alkuvuosina Eerik Bielke, Savon linnan ja Viipurin linnan haltija, aikonut kaivaa kanavan Lauritsalasta Soskuanjoen kautta Viipuriin; mutta työ herkesi kesken,[23] ja puolen neljättä vuosisataa täytyi kulua, ennen kuin tämä jalo tarkoitus täytettiin.
Suurimpia esteitä suomalaisten työvireydelle oli kaupan huono tila tällä ajalla. Edellisinä vuosisatoina oli pohjoisten valtakuntien kauppa kokonaan ollut mahtavan Hansaseuran käsissä, jossa Lyypekki oli etevin jäsen, mutta Tallinna likeisin Suomelle. Usein nämä voimalliset Saksan kaupungit olivat sekaantuneet Tanskan ja Ruotsin valtioasioihin, ja Suomessa näkyy melkein kaikki kauppa olleen niiden hallussa, koska kaupunkien porvaristo oli isolta osalta saksalainen ja Saksan "kesti-haahdet" usein talvenkin yli viipyivät Turussa.[24] Lyypekiltä oli Kustaa Vaasan täytynyt hallituksensa ensi aikoina lainata rahoja; mutta kun tämä velka vihdoin oli maksettu, oli hänen tärkeimpänä huolenansa saada valtakunnan kauppa itsenäiselle kannalle. Kuitenkin hän tässä hankkeessansa joutui moneen harhaukseen, johon ei kuningas yksin ollut syypää, vaan koko ajan ahdasmielinen käsitys kauppa-asioista. Maakauppa ja talonpoikien merenkulku kiellettiin kaupunkien eduksi, toiset kaupungit laskettiin ikäänkuin toisten alamaisiksi, ja näissä säännöissä ei ollut mitään pysyväisyyttä, vaan melkein joka vuosi tehtiin uusia määräyksiä. Suomen vanhimmat kaupungit olivat Turku ja Viipuri, joista edellinen oli Tukholman ja Kalmarin kanssa Ruotsinvallan etevimpiä. V. 1547 Suomenmaan Turkuun kokoontuneet säädyt ehdottivat, että kaikki muut kaupungit hävitettäisiin ja Porvoon, Tammisaaren sekä Ulvilan kaupungin asukkaat muuttaisivat Viipuriin, mutta Rauman ja Naantalin asujaimet ottaisivat asuaksensa Turussa.[25] Kuningas ei kuitenkaan suostunut tähän tuumaan, vaan moitti pari vuotta myöhemmin Turun porvarien taitamattomuutta kaupanteossa.[26] Mutta v. 1550 päätti hän perustaa Santahaminaan, Vantaanjoen suuhun, kaupungin, joka veisi Venäjän kaupan tallinnalaisten käsistä, ja käski siis kovimman rangaistuksen uhalla Rauman, Porvoon, Ulvilan ja Tammisaaren porvarien muuttaa tuohon uuteen paikkaan. Tämä oli Helsingin synty; mutta ainoastaan Tammisaaren asujaimet näyttävät totelleen kuninkaan käskyä. Tammisaari oli neljä vuotta ennen saanut kaupungin oikeudet, mutta näyttää olleen perustettu jo alussa tätä vuosisataa.[27] Nyt se taas vaipui voimattomuuteen. Naantali sekä samoin Raumakin olivat syntyneet luostarien viereen, ja edellisellä oli v:n 1500 paikoilla ollut kaksi pormestaria, mutta uskonpuhdistuksen kautta se joutui rappiolle. Kun Juhana kuningas sittemmin koetti uudistaa Naantalin luostaria, niin kaupunkikin näkyy virkistyneen. Vanhimpia kaupunkeja olivat Porvoo ja Ulvila, joka jälkimmäinen v. 1558 muutettiin nykyiselle paikallensa ja sai Porin nimen.[28] Porvoo taas kärsi v. 1571 semmoisen vihollisten hävityksen, että se muutamat ajat pysyi mitättömänä maakylänä.[29] Paitsi näitä oli luultavasti Hämeen ja Savon linnojen vieressä sekä Lapveden rannalla jonkinmoisia kauppapaikkoja, jotka vasta jälkeenpäin kasvoivat kaupungeiksi. Pohjoisempana Porista ei ollut ainoatakaan kaupunkia, mutta iso joukko kauppapaikkoja eli satamia pitkin Pohjanlahden rannikkoa. V. 1576 mainitaan Turun kaupungin maksavan vuotista kruununveroa 500 Unkarin guldenia, Porin 300, Viipurin 150, Rauman 200, Helsingin 200 ja Naantalin 20. Tästä näkyy niiden vahvuus toistensa rinnalla; on vain muistaminen, että Viipuri oli sodasta kärsinyt enemmän kuin toiset. Tammisaarta ja Porvoota ei tässä ollenkaan mainita.
Kuinka avara kaupunkiemme liike lienee ollut, ei ole helppo erottaa.
Samana vuonna 1550, kuin Helsinki perustettiin, annettiin Suomelle
erityinen "Kauppa- ja purjehdussääntö", jolla kuningas koettaa
järjestää ja kohottaa Suomen kaupan.[30] Kaikki kaupankäynti Lyypekin
kanssa kielletään, ja kuningas käskee porvariemme lähettää laivojansa
Alankomaihin, Englantiin ja Portugaliin itse noutamaan maan tarpeita ja
viemään sen tuotteita. Venäjän kaupan keskustaksi määrätään Santahamina
(Helsinki) ja pohjanmaiden merenkulkijain kielletään missään muualla
käymästä. Yleensä oli tällä ajalla määrä semmoinen, että "syötäviä
tavaroita", niinkuin viljaa, voita j.n.e., ei saataisi maasta ulos
viedä. Kauppa- ja purjehdussääntö kuitenkin lievittää tätä kieltoa,
mutta nytkin määrätään, että kaloja ei saa muualle viedä kuin
Tukholmaan tai muihin Ruotsin kaupunkeihin. – V. 1559 oli koko
Ruotsinvallassa 62 ulkomailla käypää laivaa, paitsi 32 haahta Venäjän
kauppaa varten. Kustaan kuoltua taas joutui valtakunnan merenkulku
semmoiseen häviöön, että viimein v. 1614 ei Tukholmallakaan ollut
ainoatakaan laivaa. Tuosta voimme arvostella, kuinka Kustaan hallitus,
hairahduksistaan huolimatta, oli ollut kaupan menestykselle edullinen.Teollisuuden ja yhteisten tapojen historiaa varten on tärkeä tietää, mitkä tämän kaupan pääaineet olivat. Ulkomailta siihen aikaan tuotiin suolat, verat, muutamia sametin lajeja, silkkiä, ryytejä, sokeria, muutamia viinilajeja, sota-aseita, vaskea, tinaa ja lyijyä. Sen sijaan vietiin maasta puukaluja, tervaa, rautaa, turkiksia ja muuta nahkaa, kaikenlaisia karjantuotteita, kaloja, hevosia, väliinpä jyviäkin. Puuhunpystyviksi olivat suomalaiset vanhastaan kehutut, ja erittäin sanotaan heidän osanneen rakentaa hyviä aluksia. Omilla laivoillansa kuljettelivat Suomen talonpojat Vehmaan rantamailta puuastioitansa sekä Ruotsiin että Saksaankin, josta syystä heitä nimitettiin "vakka-suomalaisiksi". Tervanpoltto, jonka pohjoispohjalaiset sanoivat oppineensa Kalevan pojalta Kihavanskoiselta, oli ikivanha taito ja samaten sepäntyökin, joka on syntyisin Ilmarisen ajoilta. Vaikka komeammat aseet ja aatelisten sota-aseet tuotiin ulkomailta, etenkin Ylä-Saksasta, mainitaanpa Suomessakin olleen hyviä pyssyseppiä. Pyssyjä tavallisemmat olivat kuitenkin vielä tähän aikaan teräksiset jouset, joilla esimerkiksi Buchowin meritappelussa tanskalaisia vastaan v. 1567 seitsemänkymmentä suomalaista ampui niin ankarasti, että "nuolet ryntäsivät köysien läpi niinkuin rakeet".[31] Raudan alku on maamme ruosteisista järvistä ja nevoista – "suosta, sorkista sutosen"; mutta v:n 1542 paikoilla oli Eerik Fleming aloittanut kaivostyötä Ojamossa, joka siis on Suomen ensimmäinen rauta-aarnio. Vaskiaarnioita ei vielä tietty, mutta vaskiseppiä näkyy jo olleen maaseuduillakin. Muutamia muitakin taitoja, jotka lienevät tulleet taikojen lukuun, mainitaan välimmiten. Kustaa Vaasa hakee kaivonkatsojia Savonlinnan läänistä Ruotsiin, ja samasta läänistä Juhana kuningas kutsuttaa talonpoikia, jotka pystyivät lääkitystaitoon.[32] Kotitöiden seassa lienee kutominen ollut jotenkin tavallinen, koska sekä liinakangasta että sarkaa myytiin täältä Ruotsiin. Mutta vielä mainiompi oli Suomen olut, jota vietiin isoja määriä Ruotsiin, etenkin Juhanan aikoina kuninkaan omaksikin tarpeeksi. Suomessa tätä ainetta paljon, useinpa ylellisestikin juotiin; mutta paloviina, joka meidän aikoina on noussut semmoiseen valtaan, oli silloin vielä melkein tuntematon ja tuotiin ulkomailta lääkitykseksi. Vielä vähemmän tietoa oli tupakasta, jota Ranskassakin vasta Kustaa Vaasan kuoleman aikoina ensi kerran nähtiin.
Parhaita elatuskeinoja oli vanhastaan metsänkäynti ja kalastaminen. Olaus Magnuksen todistuksen mukaan olivat Suomessa sekä miehet että vaimot erinomaisen notkeita hiihtäjiä ja metsänkävijöitä. Etenkin pyydettiin paljon oravia, joiden nahkoja käytettiin kauppatavaroina ja ensi aikoina nimitettiin rahoiksi.[33] Joka täysi-ikäisellä miehellä oli jousensa, josta oli tapa sanoa pojan "tulevan jousi-lukuun eli jouselle", kun pääsi lailliseen ikäänsä eli viidentoistavuotiseksi.[34] Semmoinen sitten maksoi kirkkoherralle vuotisen veron, jota sanottiin jousiveroksi ja alussa suoritettiin oravannahoilla, mutta sittemmin oikeilla rahoilla, kun oravat alkoivat harveta.[35] Niinpä "raha" sanalle tuli nykyinen merkityksensä. Että metsänsaalis jo alkoi käydä vähiin, näkyy siitäkin, että kruunun saatavat nahat Savonlinnan läänissä v. 1556 muutettiin muiksi aineiksi. Samana vuonna kirjoittaa kuningas hirvien jo melkein hävinneen ja kieltää niitä ampumasta. Kauemman aikaa pysyi kalanpyynti voimassa, koska vielä nousevan vuosisadan keskipaikoilla voitiin todistaa, että Suomi oli "kalansaaliistansa varsin rikas, ei ainoastaan pitkin merenparrasta, vaan myöskin maasydämessä, sen monissa suurissa järvissä".[36] Kuitenkin oli kalanpyynti Kustaan hallitessa tungettu paljoa ahtaammalle, hän kun oli asettanut uudisasukkaita entisiin avaroihin takamaihin. Mutta Kustaan ensi aikoina olivat vielä Savon, Hämeen ja Satakunnan pohjoispuolet, samaten kuin Oulujärven paikkeet, autioina erämaina, joihin oli tapa asutuilta paikkakunnilta lähteä kalaan kesällä jälkeen Pietarin päivän; talvella taas, kun järvet olivat jäähän menneet, käytiin saalista kotia noutamassa.[37]
Mutta maan omistaminen alkaa vasta maata viljellessä, ja syystä taidamme siis sanoa, että nämä takamaat eivät olleet oikein Suomen omia, ennen kuin Suomen pojat kuokkinensa, auroinensa muuttivat niihin asumaan. Tämä voitollinen valloitusretki, joka siitä asti, kun kansamme alkoi muuttaa Suomen niemelle, on kestänyt hamaan nykyaikaan asti, on Suomen historiassa kenties etevimpiä lukuja, jota en tässäkään saa mainitsematta heittää. Ja sinuakin, kovaonninen Lapin kansa, jonka jo peräti unohdin Suomen asukkaita luetellessani – sinuakin täytyy minun muutamalla sanalla muistaa, jos ei muuksi, niin kumminkin kovien kärsimystesi sovittamiseksi. Kohta jo olet vainajaksi vaipunut, kun et voinut käsittää historian vaatimuksia, joka kansakunnille saarnaa edistymistä, uudistumista. Mutta kuinkahan olisitkaan voinut luopua somien porojesi seurasta, huolettomasta elämästäsi raittihin tähtitaivaan alla![38] Ennemmin sinä pakenit pakenemistasi toimellisemman veljesi auran tieltä etkä kuitenkaan saanut rauhassa nauttia vähäonnista osaasi. Voimallisempi veljesi, Suomen kansa, otti valtaansa nekin erämaat, joita hän ei itse vielä joutunut viljelemään, eikä säästänyt sinun köyhää olentoasikaan vallanhimostansa.[39] Vähitellen, mutta välttämättömästi raukesit kansakuntien joukosta – ja tähän aikaan, jolloin suomalaisille puhdistettua oppia saarnattiin, silloin sinä, pakanana vielä,[40] astuit viimeisiä askeleitasi Savon, Hämeen ja Satakunnan pohjoisilla salomailla.
Kaksi Suomen kansan heimokunnista osaantui lappalaisten jättämää alaa perimään: hämäläiset ja savolaiset. Hämäläiset kuitenkin olivat jo aikaisemmin täyttäneet tehtävänsä, kun he 13:nnen vuosisadan lopulla lähettivät siirtolaisensa, pirkkalaiset, Pohjan rantamaita asuttamaan. Nyt oli savolaisten, Suomen kuopuksen, vuoro käydä valloitustyöhön käsiksi. Mutta ensinnä syntyi heidän ja hämäläisten välillä pitkällinen ja verinen riita kumpaisenkin takamaista, ja turhaan koetettiin käydä tarkka raja maakuntien välillä Maanselälle saakka. Hämäläiset yhä valittivat, syystäkö vai suotta, että Savon miehet tunkeutuivat Hämeen alueeseen, ja samassa satakuntalaisetkin, jotka alkuansa olivat hämäläisistä lähteneet, näkyvät lännen puolelta heitä ahdistaneen.[41] Kuitenkin maakunta vähitellen vakauntui rajainsa puolesta, ja takamaat jaettiin maakuntain välille "yhteismaiksi", se on koko maakunnan yhteiseksi omaisuudeksi. Mutta jo aikaisin oli kruununkin käsi ulottunut tähän omaisuuteen, semminkin Hämeenmaassa. V. 1411 annatti kuningas Eerik pommerilainen Hämeen erämaita uudisasukkaille viljeltäviksi, kuitenkin varoittaen, etteivät vanhat kylät, joiden omana nämä maat olivat olleet, tulisi sen kautta häviöön. Tämän säännön samalla ehdolla uudisti v. 1452 kuningas Kaarle Knuutinpoika; mutta mitä vaikutuksia näistä toimenpiteistä lienee lähtenyt, emme enää voi erottaa.[42] Vasta Kustaa Vaasa, joka niin monessa kohden raivasi uusia teitä, tarttui tähänkin toimeen uudella voimalla. Hänpä oli ensimmäinen Ruotsin hallitsija, joka suoraan piti kaikki yhteismaat kruunun omaisuutena ja tämän luulonsa mukaan hän niitä jakeli kelle hyväksi katsoi huolimatta vanhojen omistajien vastapinnasta. Alku tehtiin Savonmaassa, jossa oli tarpeellista varustella Suomen rajaa Venäjää vastaan ja jossa muutenkin asukkaat näyttävät hyvin taipuneen tähän toimeen. V. 1545 mainitaan muutamassa Savon pitäjässä, luultavasti Rantasalmella, olleen viisi neljäskuntaa, vaikka muissa oli ainoastaan neljä; ja kun tätä viidettä nimitetään "uudeksi neljäskunnaksi", niin voimme arvata uudisasutuksen siellä puolen jo olleen hyvässä alussa.[43] Neljä vuotta sen jälkeen saatiin tästä eri pitäjä nimeltä Tavisalmi, joka sisälsi nykyiset Leppävirrat, Kuopion, Maaningan, Iisalmen, Nilsiän ja Pielaveden eli koko pohjoispuolisen Savonmaan. V. 1552 sai tämä pitäjä oman kirkkoherransa, Esko Kauhasen, ja kirkko näyttää olleen siinä, missä nykyinen Kuopio on.[44] Ettei kuitenkaan vielä ollut taajassa asukkaita, on jo pitäjän avarasta alasta arvattava; ei näy muutenkaan kaikki erämaa vielä loppuneen Savosta. Vielä v. 1556 mainitaan Rantasalmella yksi lappalainen, joka maksoi vuotuista kruununveroa voudille 4 äyriä, ja samana vuonna sanotaan Savon miesten kesällä lähtevän jok'ainoan erämaihinsa.[45] Mutta sen me kumminkin näemme, että savolaiset uutteruudella ja mielellänsä kävivät tähän viljelystyöhön käsiksi. Kohtapa heidän verevä intonsa saatti heidät omiakin maitansa ulommaksi.
Kuninkaan toimi nyt kääntyi Hämeen ja Oulujärven puoleen, ja aluksi hän v. 1550 kehoitti Hämeen miehiä muuttamaan erämaihinsa uudisasukkaiksi, koska heillä muka ennestään oli ahtaat asuntopaikat.[46] Mutta hämäläiset olivat siihen taipumattomat ja saivat siis lukea omaksi syyksensä, kun savolaiset perivät heidän oikeutensa. Kun rikkaammat hämäläiset V. 1552 lupasivat muuttaa erämaihin, niin tämä jo lienee ollut myöhäistä. – Savolaiset täyttivät koko pohjoispuolisen Hämeen ja perustivat sillä tavoin Rautalammin pitäjän, joka silloin myöskin sisälsi nykyiset Laukaan, Viitasaaren ja Saarijärven pitäjät. Samaten Savon miehiä muutti Satakunnankin pohjoiskulmaan, johon jälkeenpäin Keurun pitäjä syntyi.[47] Nyt tuli Pohjanmaan vuoro. V. 1552 sanoo Savon linnan isäntä, Kustaa Fincke, muuttaneensa 140 savolaista Korsholman takamaille, luultavasti Oulujärven seuduille. Kahta vuotta myöhemmin he olivat jo veronalaisina, mutta maksoivat veroksensa ainoastaan kaloja, kun oli viljansaalis heillä vielä vähäinen. Tästä alusta syntyi tuo avara Oulujärven pitäjä, jonka kirkko Manamansalossa jo v. 1560 erotettiin Limingan pitäjän alta. Etelä-Pohjassa taas asettui Lappajärven paikkeille Pohjanmaan ruotsalaisia ja Savon talonpoikia sekaisin; mutta jälkimmäisten puhe viimein voitti ruotsinkielen. Oulujärvestä Lappajärveen ottivat savolaiset Maanselän molemmat kupeet haltuunsa eivätkä siihenkään vielä pysähtyneet. Paljoa etelämpänä, Kauhajoella, vieläpä Noormarkussa asti, Ulvilan ja Mouhijärven rajalla, on savolaisten perustamia taloja.[48] – Mutta hämäläisistä mainitaan, että he kaikella kurin, useinpa verisellä väkivallallakin, koettivat estää erämaidensa joutumista muiden valtaan ja että Juhana kuninkaan täytyi vielä v. 1582 antaa Rautalammin asukkaille suojeluskirjansa hämäläisten vaatimuksia vastaan.[49]
Hämäläisten vastahakoisuutta tässä jalossa viljelystyössä emme
kuitenkaan saa aivan pikaisesti tuomita. Kuninkaan hankkeet olivat
epäilemättä kovin itsevaltaiset, ja Hämeen kansa, joka on Suomen
malttavainen, mutta myöskin pidättyväinen jäsen, näyttää pian
aavistaneen, mihin päin Kustaan mietteet kallistuivat. Koska alkuansa
kaikki viljelysmaa on erämaista syntynyt ja Kustaa Vaasa arveli kaikki
yhteismaat kruunun omaisuudeksi, niin siitä seurasi johtopäätöksenä,
että muka kaikki talot oikeastaan olivat kruunun omat ja talolliset
niissä ainoastaan vouraajoita, jotka maksoivat kruunulle veron
nautinnosta ja joita kruunun siis oli oikeus erottaakin milloin
mistäkin syystä. Tämä oli aivan uusi ajatus, kun oli tähän asti aina
maa pidetty kansan omaisuutena. Kustaan mielestä taas oli kaikki maa
joko kruunun taikka verovapaiden (eli aatelisten),[50] ja vasta Juhanan
aikoina saivat talonpojat oikeuden ostaa perinnöksi samat talot, joita
heidän esi-isänsä polvi polvelta olivat pitäneet laillisina
perintötiloinansa.Onpa kummallista nähdä, kuinka Kustaa kuningas tämän itseottaman
isäntäoikeutensa nojassa askaroitsi. Talonpoikien käskettiin pitää
lehmiä, lampaita ja vuohia – "muuten ovat rangaistavat".[51] Useissa
paikoissa otti kuningas taloja omaan haltuunsa, antaen entisille
talollisille korvaukseksi joko toista maata, mitä oli ottanut
semmoisista taloista, joilla sitä muka liiaksi oli, taikka rahoja
semmoisille, jotka vanhuudelta tai köyhyydeltä eivät olisi voineet
uutta maata perata ja viljellä. Tällä tavalla syntyivät karjatalo
nimiset kartanot, joissa talonvoudit isännöitsivät kuninkaan puolesta
ja tekivät hänelle tarkan tilin tuloista ja menoista. Vaikk'ei sovi
kuninkaan menettelyä tässä asiassa varsin kiitellä, koska hänellä oli
tapa säälimättä ottaa siitä, kussa oli, panna siihen, kussa tarvittiin,
on kuitenkin epäilemätöntä, että hän nerollisella taloudellansa antoi
kansalle hyvän esimerkin, joka ei lie vallan hyödyttämätön ollut.Tämän ajan maanviljelyskeinoista Suomessa ei ole paljon tietoja. Arvattavasti viljeltiin kaskia enemmän kuin nykyaikoina, ja erämaihin asettuneille lienee tämä viljelystapa aluksi ollut varsin tarpeellinen. Viljan kuivattamiseksi ovat suomalaiset ikuisista ajoista käyttäneet riihiä, joita pidettiin niin edullisina, että Eerik kuningas v. 1563 kehoitti Ruotsinmaan asukkaita laittamaan itsellensä samanlaisia riihiä, kuin Suomessa ja Virossa viljeltiin. Että maanviljelys yleensä oli huono ja sato vähäinen, voimme siitä arvata, kun vielä nousevan vuosisadan alulla mainitaan, että muka "välistä Jumalan armosta saadaan enemmänkin kuin kolme tynnyriä yhden tynnyrin kylvöstä".[52] Tämä kuitenkin on ymmärrettävä peltomaista, eikä kaskista, joiden sato ainakin oli runsaampi. Mutta useat seikat todistavat, että nälkä oli näinä aikoina jotenkin tuttu vieras suomalaisten majoissa.[53] Viljalajit olivat nuo tavalliset ruis, ohra ja kaura. Nisuja viljeltiin Turun läänissä ja tattaria Savossa, mutta herneitä käytettiin vähemmän kuin papuja. Lisäksi kasvatettiin, kumminkin Suomen eteläosassa, humaloita, pellavia ja hamppua. Karjanhoito ei suinkaan ollut paremmalla kannalla kuin maanviljelyskään, mutta kuitenkin mainitaan, että Suomen voita mielihalulla ostettiin Ruotsissa. Hevosia vietiin Suomesta Saksaan asti.
Jos nyt luomme silmämme takaisinpäin näitä Suomen viljelysseikkoja yleensä katselemaan, niin havaitsemme selvästi, mikä urhea edistyminen tapahtui Kustaan aikoina, varsinkin hänen hallituksensa loppupuolella. Sitä vastoin Eerikin ja Juhanan toimista siinä kohden ei synny pitkää puheenjatkoa. Tosin näidenkin hallitessa asiat osaksi saivat kulkea samassa raitiossa, johon isä ne oli pannut, ja Juhana näyttää melkein jollakin erityisellä hellyydellä rakastaneen Suomenmaata, jossa hän ensinnä oli saanut hallitsijana reipastella. Mutta kuitenkin on juuri Juhanan hallitus häviön aika Suomelle, joka nyt sai kärsiä yhtämittaista sotavainoa Venäjän puolelta. Syttyipä kyllä Kustaankin loppuvuosina Venäjän kanssa sota; vaan tämä oli hänen muiden tointensa suhteen ainoastaan pieni pilvi muuten selkeällä taivaalla. Mutta jos Kustaan hallitus parhaastansa on hyötymisen ja vaurastumisen aika, niin Juhanan hallitus on nimenomaan sodan ja hävityksen aika. Olen siis ajankin johtoa jotenkin seurannut, kun ensiksi olen selittänyt hengellisen ja aineellisen viljelyksen seikkoja, mutta nyt lähden sotien kauhuista erikseen juttelemaan:
KOLMAS LUKU
Suomenmaan tila: sodat ja sotien vaikutukset
Kaikkina aikoina ja kaikissa muodoissansa on sota ollut ihmiskunnan vitsa, joka turmelee ahkeruuden hedelmät ja villittää ihmisten tunnot ja mielet. Mutta ylenevä sivistys on kuitenkin koettanut sodan hirmuja vähentää, asettaen jonkinmoisia rajoja, joiden yli soturi kunniansa haastolla ei saa päästää verisiä himojansa rajuamaan. Toista se oli siihen aikaan, jolloin luultiin sodan laiksi, ei ainoastaan tapella ja taistella sotajoukko sotajoukkoa vastaan, vaan myöskin kauheassa murhavimmassa hävittää ja vainota kaikkea, mikä vihollisen omaa oli, maata ja kansaa, tilaa ja tavaraa. Sentapainen sota, jos se pitkällinen oli, saattoi pian turmella juurinensa kaiken sivistyksen, minkä edellinen rauhanaika oli istuttanut, ja sitä lajia olivat vanhaan aikaan enimmät sotamme Venäjän kanssa. Hirmuinen sekin oli ollut tuo "Suuri venäläissota", joka Sten Sture vanhemman aikana riehui kolmattakymmentä vuotta ja "Viipurin pamauksen" kautta on tullut mainioksi kansan muistossa. V. 1504 oli tämä sota tauonnut, ja rauha jatkettiin v. 1510 kuudeksikymmeneksi vuodeksi, jonka lisäksi Kustaa Vaasan hallituksen alkuaikana rauhallinen väli pari kertaa vahvistettiin, kunnes taas v. 1537 kuudenkymmenen-vuotinen sovinto solmittiin. Mutta hallitsijain sovinnollista mieltä häiritsi alinomaa alamaisten riidanhimo, joka näkyy olleen yhtä hillitsemätön sekä ylhäisissä että alhaisissa, sekä Suomen että Venäjän puolella. Etenkin on surkea nähdä, kuinka maan asukkaat kahden puolen valtarajaa kantoivat veristä vihaa toisillensa ja tämän vihan yllytyksestä kävivät tavan takaa toisiansa hävittämässä, varastaen elukoita, polttaen taloja ja ihmisiä säälimättä surmaten. Eikä näitä turmiotöitä ainoastaan sodan aikana tapahtunut – silloinhan muka varsin luvallisia olivatkin – vaan valtakuntien rakentamasta rauhasta eivät raja-asukkaat tavallisesti mitään lukua pitäneet, ja tuosta siis alinomaa syntyi uusia riitaseikkoja hallitsijain välille.
Vieläkin oudommalta tämä kohta kuuluu muistaessamme, että asukkaat
kumpaisellakin puolella rajaa olivat pelkkää Suomen sukua. Veljeksiä ne
siis olivatkin, jotka kävivät toisiansa surmaamassa; mutta juuri siitä
syystä oli tämä riita kamalampi ja yltyi julmemmaksi, kuin mitä
vierasten välillä olisi ollutkaan. Kuka ei tässä muistuta mieleensä
Untamoisen ja Kalervoisen veljesriitaa, jolla Suomen runotar näyttää
juuri näitä tapauksia kuvailleen.[54] Sattumusten haukka oli yhden emon
kasvattamat kanat hajoittanut eri valtojen omiksi. Pian nousi heidän
välillensä vihollisuus vähäarvoisista asioista. Untamoinen verkot laski
Kalervon kala-vetehen;
Kalervoinen verkot katsoi,
Kalat konttihin kokosi. –
Untamo utala miesi
Sepä suuttui ja vihastui
Teki soan sormistansa,
Kämmen-päistänsä keräjät,
Toran nosti totkusilta,
Artin ahven-maimasilta.
Torelivat, tappelivat,
Eikä voita toinen toista;
Minkä toistansa tokaisi,
Sen sai itse vastahansa.
Jopa tuosta toisen kerran,
Kahen, kolmen päivän päästä
Kalervoinen kauran kylvi
Untamon tuvan ta'aksi,
Untamolan uljas uuhi
Söi Kalervon kauran kylvön;
Kalervoisen kärtsä koira
Repi uuhen Untamolta.Mahdoton oli selvälleen erottaa, kummalla puolen alkusyy oli; sillä olihan aina kummallakin jotakin kostamista, ja virkamiestenkin usein havaitaan olleen osallisina näissä turmiotöissä. Niinpä Kustaan aikoina mainitaan erästä viipurilaista virkamiestä, joka oli palkalla lähettänyt miehiä Pähkinälinnan lääniin varastamaan hevosia, jotka hän sitten antoi Käkisalmen läänissä myydä.[55] Semmoisia esimerkkejä oli yhteinen kansa liian kärkäs seuraamaan. On varsin todennäköistä, että Suuresta venäläissodasta saakka nämä rajapauhinat olivat kestäneet taukoamatta taikka vähäisillä väliajoilla.[56] Mutta koska sekä Kustaa että Venäjän tsaarit rauhaa rakastivat, olivat, mikäli mahdollista, koettaneet kaikkia riitaseikkoja sovittaa ja samassa hillitä käskyläistensä sotaintoa, joka yritys heille osaksi oli onnistunutkin.
Mutta vuodesta 1547 alkoivat rajametelit taas uudella vimmalla, ja tällä kertaa näkyy vika olleen Venäjän puolella, koska sieltä käytiin tavan takaa polttamassa ja murhaamassa pitkin koko Suomen rajaa Lapista Suomenlahteen saakka. Lisäksi tuli nyt uusi riitakappale. Länsipuolella Rajajoen ja Sadejoen lähteitä oli Kivennavan pitäjässä yhdeksän penikulmaa pitkä ja viisi penikulmaa leveä maankulma, jonka venäläiset tahtoivat omistaa, vaikka tuo epäilemättä oli Suomen puolella valtarajaa. Tätä kulmaa nimitettiin "Riitamaaksi", ja alituista riitaa siinä kestikin. Venäläiset sen jo kerran hävittivät autioksi, mutta kuninkaan käskystä muutti siihen uudestaan asukkaita, josta venäläiset taas ryöstämään ja suomalaiset samalla tapaa kostamaan Venäjän maakunnassa. Viha yltyi yltymistänsä ja Novgorodin maaherra kantaa isommalta osalta syyn tähän syntyvään rauhattomuuteen. V. 1555 tammikuussa tuli venäläinen parvikunta Viipurin edustalle asti; mutta kaikki upposivat Revonhännän selkään, kun jää heidän altansa murtui. Toinen joukko oli samalla aikaa käynyt Lapvedellä ja tappanut kirkkoherran sekä muita ihmisiä. Maaliskuussa samana vuonna tuli venäläinen sotajoukko rajan yli, mutta Kivennavan vouti Juho Maununpoika syöksi sen miehuudella pakoon. Näiden metelien kautta oli sota jo syttymäisillään. Kustaa tuli elokuussa Tukholmasta Suomeen, ja nyt viimein sotapäällikköjen houkutus sekä Puolan ja Liivinmaan yllytykset taivuttivat hänet rikkomaan rauhan. Jo syyskuun 15 p. seisoi Ruotsin sotajoukko Pähkinälinnan edustalla, johon laivastokin Jaakko Baggen komennon alla tuli Nevajokea myöten. Maajoukon päällysmiehinä olivat Niilo Boije Gennäsin herra, sekä Henrik Klaunpoika Horn Kankaisten herra ja Klaus Kristerinpoika Horn Joensuun herra. Mutta turhaan he koettivat Pähkinäsaaren vahvaa linnaa valloittaa. Kahden viikon päästä he palasivat tyhjin toimin, kestäen pieniä tappeluja vihollisten kanssa.
Arvattavasti nyt venäläisetkin olivat aikeissa käydä vuoroonsa Suomessa, etenkin koska Liivin maamestari samana vuonna sovitti rauhan Venäjän kanssa. Siitä syystä ruvettiin nyt Suomessa varustusneuvoihin uutterasti. Sotajoukon koko määrä oli noin 6,000 jalkamiestä ja 6 lipullista ratsuväkeä; mutta lisäksi asetettiin maakunnissa rahvaan nostoväkeä, nimittäin Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa joka viides talonpoikainen mies, Hämeessä ja Uudellamaalla joka neljäs mies ja Savossa sekä Viipurin läänissä jok'ainoa, joka kykeni aseita kantamaan. Savon ja Viipurin linnat varustettiin ja kaikenmoisia sota-aseita, kilpiä ja suksia toimitettiin sekä talonpoikien että sotamiesten tarpeeksi. Sotaväki ei kuitenkaan vielä ollut koossa, kun venäläiset tammikuun 12 p. 1556 samosivat rajan yli sekä Pyhänristin että Uudenkirkon tietä. Heidän yhteinen lukumääränsä näyttää olleen noin 50,000 miestä 15 tykkiä mukanaan, paitsi 2,000 tataarilaista ja 2,000 streltsiä – ja tämän väkivoiman alta Ruotsin etujoukot vetäytyivät takaisin, polttaen mennessään Kivennavan linnoituksen tuhaksi. Hirveästi hävittäen kulkivat venäläiset Viipuria kohden, jonka edustalle pääsivät tammik. 21 p. vähäisen, mutta kiinteän tappelun perästä. Mutta kolme päivää siinä oltuansa he kääntyivät äkkiä paluumatkalle. Syy jutellaan seuraavalla tavalla. Yöllä 23 ja 24 päivän välillä kuljetti linnaväki heiniä pitkän puusillan yli linnaan, ja kun tästä aika ryminä koko yön kuului venäläisten leiriin, he siitä luulemaan, että lisäväkeä oli tullut ruotsalaisille. Jo yön pimeydessä he siis lähtivät tiehensä, ja sitten päivän tultua linnaväkikin hakaten ja piesten saatti heitä matkalle. Kuusikymmentä vuotta ennen oli Viipuri melkein ihmeen kautta pelastettu, ja nyt oli pian yhtä arvaamaton seikka lähdettänyt piirittäjät pakoon. Mutta venäläisten paluumatka oli ylt'ympäri viitoitettu suitsevilla raunioilla, ja ihmisiä mainitaan niin summalta vangiksi viedyn, että suomalainen vaimo myytiin Venäjällä 15:en kopeekkaan ja mies 10:en. Kustaa kuningas, jo muutenkin iästä näreäksi käynyt, vaipui murheesen ja huoleen, nähdessänsä sodan hirmuisuutta ja vaivaa.
Alakuloisena hän jo pelkäsi vaaraa itsellensäkin syntyvän ja palasi Ruotsiin heinäkuussa. Rauhansovittajia lähetettiin Suomesta Venäjälle, ja v. 1557 huhtik. 2 p. sopivat neljänkymmenen-vuotisesta rauhasta. Rajat pysyivät entisellänsä.
Mutta Venäjän palavin halu oli päästä merenrantaiseksi ja sen vuoksi se
jo ennenkin oli yrittänyt saada valtoihinsa Liivinmaan, jossa kaikki
hallitus nykyänsä oli hajoamaisillaan. Neljäsataa vuotta sitten, eli
jokseenkin samaan aikaan, jolloin ruotsalaiset toivat kristinuskon
Suomeen, olivat myöskin saksalaiset kalparitarit valloittaneet ja
kristittäneet Liivinmaan. Mutta nämä valloittajat eivät jättäneet
valloitetulle kansalle henkilöllistä vapautta, niinkuin ruotsalaiset
sen jättivät suomalaisille, vaan laskivat maan asukkaat kolkkoon
orjuuteen. Muutaman ajan päästä he saivat valtoihinsa Vironkin maan,
jonka Tanskan kuninkaat olivat kristinuskoon käännyttäneet, ja
asettivat siihenkin semmoisen orjuuden, että "Viron orja" tuli
sananparreksi Suomessa.[57] Virolaiset olivat, niinkuin hyvin
tiedämme, Suomen heimoa, ja Liivinmaallakin liiviläiset olivat
suomalaista sukuperää, mutta lättiläiset erityistä kansakuntaa. Nämä
kaikki purivat mielin karvain kuolaimiansa ja uskonpuhdistuskin viimein
lisäsi eripuraisuutta ja hämmennystä. Aatelisto eli ritarit, papisto,
porvaristo ja talonpojat olivat kaikki toisillensa vihoin, ja maalta
puuttui henkiset voimat yhteistä puolustusta varten, kun tsaari Ruotsin
sodan lopetettuansa päätti kaikella voimallansa rynnätä Liivin
kimppuun. Turhaanpa ritarit tällä kertaa Kustaalta apua anelivat.
Tappelussa V. 1560 elokuussa särkyi kalpaveljesten valta, ja Venäjän
sotalaumat tekivät tuloa Tallinnaa kohden. Hädissänsä tämä Vironmaan
etevin kaupunki silloin antautui Ruotsin kuninkaan Eerikin valtaan,
joka huhtikuussa v. 1561 sen suojelukseksi lähetti Klaus Kristerinpoika
Hornin sotajoukon kanssa. Kohta sen jälkeen suostui Viron aatelistokin
antaumaan Ruotsin alamaiseksi. Mutta maamestari ja Liivin ritarit
olivat jo antaneet maansa Puolan haltuun, joka nyt vaati Vironkin
alueen Ruotsilta takaisin. Päälliseksi oli tässä sekasorrossa eräs
tanskalainen prinssi, Maunu herttua, tehnyt Yösalon omaksensa, josta
tahtoi levittää valtansa mannermaallekin. Nämä hämmennykset olivat
tsaarille varsin mieleen; Ruotsin ja Puolan taistellessa hän taisi
voimiansa koota viedäksensä molemmilta viimein heidän riidanesineensä.
Tekipä hän siis v. 1564 Eerikin kanssa välirauhan seitsemäksi vuodeksi.
Puolalaisia vastaan kesti sota koko Eerikin ajan vaihtelevaisella
onnella. Kuitenkin suomalaiset Klaus Kristerinpoika Horn ja hänen
setänsä Henrik Klaunpoika, jotka olivat Ruotsin sotapäällikköinä,
valloittivat useita linnoja ja kaupunkeja.Tähän asti eivät nämä Viron melskeet ollenkaan koskeneet Suomenmaahan, joka Eerikin hallitessa lienee saanut olla jotenkin rauhassa ulkonaisilta puuskilta, vaikka luultavasti rajameteleitä tuolloin tällöin tapahtui. Mutta Juhanan hallituksen kanssa alkoi levottomampi aika Suomellekin. Venäjän tsaari oli nimenomaan Juhanalle vihoissaan, ja sota siis sieltä puolen virisi uudella vimmalla. Tosin oli oikeastaan Vironmaa sekä riidan esine, josta taisteltiin, että tappelutantere, jossa sodan kovimmat kauhut tapahtuivat. Mutta tavan takaa liekki levisi sivullekin päin, ja Suomi, vaikka Vironmaata onnellisempi, kärsi sanomattomia vaivoja tästä rauhattomuudesta.
Juhana kuningas oli, mikäli mahdollista, koettanut estää sodan syttymistä ja sen vuoksi jo v. 1569 pannut lähettiläänsä Venäjällä käymään. Mutta nämä lähettiläät, joiden joukossa myöskin piispa Juusten oli, pidätettiin Venäjällä kolmatta vuotta kunnottomassa vankeudessa, ja ennen kuin he pääsivätkään kotimaillensa palaamaan, oli sota jo syttynyt ilmi tuleen sekä Virossa että Suomessakin. Edellisessä maassa olivat Venäjän yllytykset taivuttaneet aateliston Maunuherttuan puolelle, joka muka venäläisten avulla ja Venäjän suojeluksen alla tulisi Vironmaan omaksi kuninkaaksi. Yhdessä liitossa nyt venäläiset ja Maunu herttua elokuussa v. 1570 tulivat Tallinnan kaupunkia piirittämään. Mutta seitsemän kuukautta kaupungin edustalla oltuansa täytyi heidän tyhjin toimin lähteä tiehensä. Tästä hyökkäsi vihollinen niinkuin rajuilma Suomen kimppuun.[58] Se ei paljon isänmaatamme auttanut, että Juhana kuningas julkisesti lausui, kuinka Suomenmaa oli Ruotsille tärkeä, sen asukkaat uskolliset, sen maisemat hyötyisät ja kuinka sitä oli täydestä voimasta puolustaminen.[59] Maa oli varustamaton, enimmät varat ja väet vietyinä Tallinnan avuksi, ja töin tuskin voitiin elättää sitäkään vähäistä sotaväkeä, joka linnojen tähden oli maassa pysytetty. Venäläinen ratsuväki liikkui lentämällä useassa maakunnassa hävittäen ja polttaen, eikä Viipurin varustusväki, joka olikin palkkansa maksamattomuuden tähden tyytymätön ja ynseä, voinut vihollisten kovaa menettely estää.[60] V. 1571 kävivät viholliset Viipurin ja Kymenkartanon lääneissä, polttivat sitten Porvoon kaupungin tuhaksi ja etenivät Helsingin seuduille saakka. Seuraavana vuonna helmikuussa – samaan aikaan kuin piispa Juusten viimein Venäjältä palasi – kävi taas venäläinen sotajoukko Viipurin läänissä, jonka se estämättä sai kokonansa hävittää. Sodan jäljissä seurasi nälkä ja rutto, jotka sinä vuonna (1572) raivosivat yli koko Suomen. Seuraavana talvena teki Herman Fleming Viipurista kolme suurta hävitysretkeä Käkisalmen seuduille ja Inkerinmaalle. Muutoin sai Suomenmaa nyt jonkin aikaa levätä ja tointua. Kesällä v. 1575 yhtyivät Rajajoen tykönä Venäjän ja Ruotsin asiamiehet rauhansovintoa varten; Ruotsin puolelta olivat Klaus Eerikinpoika Fleming, Henrik Klaunpoika Horn, Herman Fleming, Klaus Aakenpoika Tott ja Eerik Hookaninpoika Slang Viurilan herra. Mutta kun venäläiset vaativat koko Vironmaan ja Ruotsi taas tahtoi Käkisalmen ja Pähkinän linnat, ei voinut välipuhetta yleisestä rauhasta syntyä. Silloin Venäjän asiamiehet ehdottelivat, että tehtäisiin rajarauha kahdeksi vuodeksi erittäin Suomenmaan ja Venäjän välillä, ja tälle perustukselle aselepo rakennettiinkin heinäk. 13 p.[61] Sota oli jo sitä ennen kokonaan siirtynyt eteläpuolelle Suomenlahtea, Vironmaalle.
Tässä onnettomassa maassa nyt sitä tuimemmin mellastettiin. V. 1573 uudenvuoden päivänä ottivat venäläiset väkirynnäköllä Paidelinnan[62] ja korventivat linnanisännän, Hannu Boijen, miehinensä kuoliaaksi. Samana vuonna sai Klaus Aakenpoika Tott Lukkolinnan[63] tykönä mainehikkaan voiton venäläisistä. Mutta yleensä oli onni kallistunut vihollisten puolelle, niin että viimein ei ollut Ruotsin hallussa muuta kuin Tallinnan kaupunki. Tämän edustalle asettui tammikuussa v. 1577 summaton Venäjän sotalauma, joka seitsemän viikkoa ahkerasti ampui kaupunkia. Mutta Ruotsin sotapäälliköt Henrik Klaunpoika Horn ja hänen poikansa Kaarle, sekä kaupunkilaiset, joiden johtajana oli Ivo Skenkenberg, olivat väsymättömät ja urheat. Maaliskuun 19 p. luopuivat venäläiset koko yrityksestä, sytyttäen leirinsä palamaan. Vaan tästä rynnäkästä sai Suomikin kolahduksen, vaikka Rajajoella suodut rauhanvuodet eivät vielä olleet lopussa. Jokunen tuhatmäärä tataarilaisia ratsumiehiä samosi Tallinnasta jään yli Uudellemaalle, josta he paaston aikoina veivät paljon väkeä vangiksi. Heidän paluumatkansa oli nyt tehtävä Kymijoen yli; senpä tähden kutsuttiin rahvaan nostoväki useista maakunnista Pyhtäälle, missä murroksilla koetettiin tietä teljetä. Kuitenkin mainitaan vihollisen jotenkin helpolla hinnalla päässeen. Päällekarkaus olikin ollut aivan äkkiarvaamaton ja maa siitä syystä varustamaton vihollisiansa voimalla vastustamaan.[64]
Nyt oli Suomi siis uudestaan joutunut sodan melskeeseen, ja vuorotellen käytiin Suomesta Venäjän maakunnissa taikka Venäjän puolelta täällä hävittämässä. Eikä ainoastaan eteläisissä maakunnissa näin mellastettu. Kaukaisihin Pohjanmaihin, Vienan ja Pohjanlahden rannoille, levisi valloillensa päässyt sodan leikki. Mutta Pohjan seikoista, joilla melkein oli eri luonteensa, saan vasta erinänsä jutella ja kerron tässä ainoastaan, mitä Savon ja Karjalan rajoilla tapahtui. Niinkuin näimme, olivat venäläiset rikkoneet rauhan, ja tämä rikos oli suomalaisten kostaminen. Syksyllä v. 1577 Laurin päivän aikoina lähti Herman Fleming Viipurista Käkisalmen lääniin, siitä Pähkinälinnan läänin lävitse Kaprion alueeseen asti, josta palasi Mikkelin päivän paikoilla takaisin Viipuriin. Seuraavana talvena ennen Matin päivää kulkivat Herman Fleming ja Henrik Horn sotaväkinensä ja tykkeineen jään yli Pernionpäähän, josta läksivät Laukaanjokea ylöspäin Jaamaan, polttivat siltä esikaupungin sekä kaikki kylät ylt'ympäri ja palasivat taas jään yli Suomeen. Mutta luultavasti samalla aikaa, kuin Suomen sotaväki sillä tavoin hävitti Inkerinmaalla, samosivat venäläiset toisaaltapäin Suomeen, kulkivat Säkkijärven kautta Uudellemaalle, polttivat toisen kerran Porvoon kaupungin ja lähtivät viimein Helsingistä jään yli Viroon. Taas v. 1579 helmikuussa lähti Ruotsin väkeä sekä Viipurista että Virosta hävittämään Inkerinmaata ja Venäjän Karjalaa.[65] Juhana kuninkaan kunniaksi on mainittava, että hän kielsi sotaväkensä menettelemästä samalla julmuudella, kuin vihollisten oli tapa tehdä, ja nuhteli vanhaa sotapäällikköä Henrik Hornia, joka retkellänsä v. 1578 ei ollut lapsia eikä vaimoja säästänyt. Ylipäänsä nyt Ruotsi alkoi voitolle päästä sekä Suomen että Viron puolella. V. 1578 olivat ruotsalaiset ja puolalaiset yhdessä liitossa saaneet voiton venäläisistä Liivinmaalla, ja v. 1580 saatiin Ruotsin sotajoukoille uusi johtaja, joka kokonaan saavutti sotaonnen suosion. Tämä oli ranskalainen, Pontus De la Gardie, joka jo Eerikin hallitessa oli osaantunut Ruotsin palvelukseen, sitten saanut vapaaherraisen arvon Juhanalta ja nainut hänen äpärätyttärensä. Mikkelin päivän aikoina tuli Pontus herra mahtavan sotajoukon kanssa Suomeen, eikä kauan viipynyt, ennen kuin hän jo marssi Käkisalmea vastaan Venäjän Karjalaan. Suomalaiset Herman Fleming, Arvid Henrikinpoika Tavast ja Kaarle Henrikinpoika Horn seurasivat häntä apulaisina. Vähällä aikaa ammuttiin tulisilla kuulilla kaupunki palamaan. Kaupungin niinkuin linnankin varustukset olivat isommalta osalta puisia, eikä niistä siis ollut paljon turvaa puolustajille; mutta kaupungin asema Vuoksenvirtaan ulottuvassa niemessä näytti sitä jotenkin varjelevan. Nyt kuitenkin joutuivat asukkaat kovaan ahdinkoon, kun oli heillä palo kaupungissa, virta kolmella kohden ja neljännellä taholla piirittäjät. Useat juoksivat hädissänsä virtaan, johon hukkuivat; ja kaksituhatta venäläistä kaatui, kun kaupunki valloitettiin. Mutta kun linnanisäntä näki kaupungin otetuksi, hän kohta marraskuun 5 p. heitti linnankin piirittäjäin valtaan, ja tällä tavoin tuli nyt Laatokan puolinen Karjala liitetyksi muuhun Suomeen, jossa tilassa se tällä erällä pysyi seitsemäntoista vuotta.[66]
Vieläkin onnellisemmaksi kävi Ruotsin aseille seuraava vuosi 1581. Talvella tuli erinomaisen ankara pakkanen, niin että koko Suomenlahti meni vahvaan jäähän. Lopulla tammikuuta lähti Pontus herra kaiken väkensä kanssa Viipurista, kulkien kompassin johdolla jään yli Viroon, jossa yhtä vauhtia valloitti muutamia kaupunkeja. Sitten hän taas palasi samaa tietä Suomeen ja siitä Ruotsiin neuvottelemaan kuninkaan kanssa suven tehtävistä retkistä. Suomesta oli samalla aikaa Savon linnan isäntä Klaus Hermaninpoika Fleming vähäisen sotajoukon ja viidentoista sadan talonpojan kanssa lähtenyt Oriveden ja Kiteenjärven yli Aunuksenmaalle Aleksanterin monasterin luo, josta viidennellä viikolla palasi Impilahden ja Sortavalan kautta Savon linnaan. Mutta Virossa valloitti Pontuksen mentyä tuo urhea Kaarle Horn koko Virumaan paikkakunnan kaupunkeinensa, ja kun De la Gardie oli Ruotsista takaisin tullut, marssittiin Narvaa kohden, jonka Klaus Eerikinpoika Fleming merenkin puolelta sulki laivastollansa. Narva, Ivangorod ja koko länsipuolinen Inkerinmaa joutuivat vielä samana syksynä ruotsalaisten valtaan. Riemu oli ylinnä ei ainoastaan Virossa ja Suomessa, vaan myöskin Juhana kuninkaalla, joka näiden voittojen muistoksi antoi Suomelle "Suuriruhtinanmaan" nimen ja arvon.
Seuraavana vuonna (1582) ei kuitenkaan ollut yhtäläistä menestystä.
Heinäkuun lopulla tai elokuun alussa kävi venäläisiä lotjia
Vehkalahdella polttamassa.[67] Syksympänä koetti Ruotsin sotajoukko
valloittaa Pähkinälinnan; mutta venäläiset ajoivat ryntääjät takaisin
lokakuun 8 p., ja kuukautta myöhemmin heittivät ruotsalaiset koko
yrityksen. Molemmat valtakunnat tarvitsivat lepoa ja rupesivat
taipumaan sovintoon. Mutta Venäjä, joka vaati Inkerinmaata takaisin, ei
suostunut kuin väliaikaiseen rauhaan, joka toimeen saatiin v. 1583.
Ruotsalaiset saivat pitää, mitä olivat aseilla voittaneet.Aseiden levätessä koetettiin ahkeruudella rakentaa vakinaista rauhaa. Mutta Juhana ei millään suostunut luopumaan Inkerinmaasta, jonka saatuaan oli kruununsa loistoa lisännyt uudella arvonimellä, ja turhaan tultiin tästä seikasta useita kertoja kokoon. Erään kerran tapahtui ruotsalaisille se onnettomuus, että sankari Pontus de la Gardie tapaturmaisesti hukkui Narva-jokeen v. 1585. Kuitenkin jatkettiin välirauha vuoteen 1590. Mutta silloin virisi sodan liekki jälleen, niinkuin kulovalkea, joka milloin hiljastuu, milloin uudella voimalla yltyy. Juhana kuningas, joka par'aikaa teki kanteitaan valtaneuvoksiansa vastaan, oli laiminlyönyt sekä linnojen että sotaväen varustamisen, ja venäläisten oli siis otollinen aika tehdä päällekarkauksensa. Jo vuoden alusta (1590) lähti tsaari liikkeelle suuren sotajoukon kanssa, jonka jakoi kolmialle. Enimmän osan hän itse vei Narvaa vastaan, toisen lähetti Vironmaata hävittämään ja kolmannen syöksi Suomen kimppuun, joka taas, niinkuin usein ennenkin, oli vallan varustamaton. Viholliset retkeilivät Turun seuduille saakka, vieden tuhansittain ihmisiä ja ylen suuren joukon raavaita saaliiksensa. Toisella puolella Suomenlahtea valloitti tsaari koko Inkerinmaan; ainoastaan Narvan osasi tuo urhoollinen Kaarle Horn sillä tavoin säilyttää, että hän tsaarille heitti Ivangorodin ja Kaprion, ne kaksi linnaa, jotka muka oikeuttivat Ruotsin kuninkaan nimittämään itseänsä Vatjalaispätinän (eli viideskunnan) herraksi. Viha pääsi valloillensa Juhanan sydämessä, kun asiat näin alkoivat takaperin käydä. Kaarle Horn, jonka suvulle – sen uskollisuudesta Eerikiä kohtaan – Juhana oli vanhastaan suuttunut, tuomittiin kuolemaan, ja sai siitä armon vasta mestauspaikalla. Hornin tekemässä suostumuksessa tsaarin kanssa (helmik. 19 p.) oli nyt kymmenen kuukauden aselepo asetettu, ja tämän ajan kuluessa olisi kenties voitu kohtuullinen sovinto toimeen saada. Sekä Juhanan poika, Sigismund Puolassa, että muutkin koettivat, mikäli mahdollista, kehoittaa rauhan tekoon; mutta Juhana kuninkaan itsepintaisuus hajoitti kaikki rauhantoiveet, ja sotaa jatkettiin.
Tällä välin oli kuitenkin Kaarle herttuan toimesta uutta sotaväkeä
lähetetty rajan puolelle. Vuoden 1591 kuluessa tehtiin siis kaksi
suurta sotaretkeä Venäjän maalle. Lopulla tammikuuta lähti Suomen
sotaväki Viipurista Kaprion lähistöille, jossa se yhtyi Virosta tulleen
ruotsalaisen ja saksalaisen sotaväen kanssa. Astuttiin sitten hävittäen
ja polttaen eteenpäin, jopa viiden penikulman päähän Novgorodista, eikä
mitään venäläisten vastarintaa koettu. Mutta vahva lumi ja tavaton
pakkanen, joka tappoi monta henkeä, pakotti meikäläiset peräytymään.
Paluumatka oli varsin onneton. Enemmän kuin 6,000 miestä sanotaan
paleltuneen kuoliaaksi; ja "kylmän talven retki" pysyi kauan kamalana
ihmisten muistossa. Vaan Juhana kuningas suutuksissaan syytteli retken
johtajaa, valtaneuvos Mauri Gripiä, joka pian sen jälkeen kuolikin
Suomessa. Nyt asetettiin amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming sekä
sotapäälliköksi että Suomenmaan käskynhaltijaksi, ja häneltäpä kuningas
toivoi toivomattomatkin. Heinäkuussa Suomeen tultuansa kokoonnutti
Fleming kaiken sotaväen Viipuriin sekä laivaston Koivistolle, ja siitä
lähdettiin elokuun 19 p. liikkeelle Nevajoen paikkoihin, johon Viron
puolelta odotettiin Arvid Eerikinpoika Stålarmia seuralaisinensa.
Venäläiset koettivat estää näiden joukkojen yhdistymistä; mutta Stålarm
löi heiltä tappelussa 6,000 miestä, ja yhdistetyillä voimilla nyt
retkeiltiin Novgorodin tienoihin asti, niin että, kuten Fleming itse
kehuu,[68] 150 penikulmaa vihollisen maata hävitettiin. Samalla aikaa
ahdistivat Krimin tataarilaiset Venäjän eteläisiä maakuntia, josta
syystä tsaari ei voinut läntisiä vihollisiansa vastustella. Mutta
Juhana kuninkaan mieli kävi tästä menestyksestä niin riemulliseksi,
että hän sääsi kirkoissa kiitosvirttä veisattavaksi yli koko
valtakunnan.Pääasiassa ei kuitenkaan ollut mitään etua voitettu, ei edes parempaa turvallisuutta Ruotsin omille maakunnille. Jo seuraavan vuoden (1592) alussa kohtasi taas Suomenmaata uusi hävitys, joka näyttää olleen mitä ankarimpia. Tammik. 30 p. tuli venäläisten armeija Viipurin edustalle. Linnassa ja kaupungissa ei ollut kuin 2,000 jalkamiestä, vaikka linnoitusten laveus oikeastaan vaati 6,000 miehen voiman. Kaikeksi onneksi ei vihollinen ollut varustettu piiritystoimiin, vaan lähti parin päivän perästä Lapvedelle ja sieltä Jääskeen, hävittäen niin avaralta kuin suinkin saattoi. Parin viikon perästä vihollisarmeija palasi Noisniemellä rajan yli, jättäen tuhkaläjiä ja raunioita jälkeensä. Kuinka kauas maahamme hävitys ulottui, ei ole oikein selvää Venäjän aikakirjat sanovat, että retkeiltiin Turun seuduille saakka ja vasta helmikuun lopulla palattiin Venäjälle.[69] Pari vuotta myöhemmin valittavat Kangasalustan miehet, että heillekin "maan vihollinen, venäläinen", oli suurta vauriota tehnyt,[70] josta ainakin näemme, etteivät rajaseudut yksinänsä saaneet sodan hävitystä kärsiä. Kaikissa tapauksissa tämä nyt oli viimeinen tapaus tässä pitkässä verisessä sodassa. Kaikki säädyt, jopa itse sotaväkikin, toivottelivat rauhan kultaisen tuloa, ja elokuussa v. 1592 lähti amiraali Fleming Pljusa-joelle, lähelle Narvaa, jossa monta kuukautta hierottiin sovintoa Venäjän asiamiesten kanssa. Kuinka asia viimeinkin olisi päättynyt, on epäiltävää, ellei Juhana kuningas samana vuotena olisi vaipunut kuolemaan. Sen kautta tuli rauhanteko ainakin helpommaksi, ja tammikuun 20 p. v. 1593 suostuttiin välirauhaan kahdeksi vuodeksi, josta määräajan kuluttua syntyikin vihdoin vakinainen rauha Täyssinässä lähellä Narvaa, v. 1595 toukokuun 18 p. Vironmaa ja Narvan kaupunki jäivät Ruotsille, joka taas puolestansa luopui Inkerinmaasta ja lupasi Käkisalmenkin lääninensä takaisin antaa, jahka rajat olisivat käytyinä tämän läänin ja entisen Suomen välillä. Uudella verellä täytyi siis Suomen kansan pari vuosikymmentä myöhemmin ansaita tämä kallis Karjala omaksensa.
Olen kenties lukijan mielestä liian lavealta kertonut näitä sotaisia seikkoja, jotka täyttävät mielen säälillä ja kauhistuksella. Mutta Suomen historia on valitettavasti kärsimyksiä täynnä, ja sille, joka halajaa paljaita ilokuvia katsella, ei sovi suinkaan tämä kirjani luettavaksi. Muuten olivatkin tämän äsken loppuneen sodan vaikutukset semmoisia, että isolta osalta voimme sanoa Nuijasodan siitä siinneen ja alkunsa ottaneen. Enpä tässä puhukaan, kuinka viljelys ja kauppa olivat joutuneet häviölle, kuinka vihollisten hävitys ja sotaa varten maksettavat lisäverot olivat syösseet talonpoikaisen säädyn köyhyyteen ja poloon, kuinka vihdoin asukkaista yksi osa oli vankina Venäjälle viety ja rutto, joka aina liikkui sodan jäljissä, oli monta surmannut,[71] toisia taas oli otettu sotamiehiksi Viron puolelle, jossa puutteen ja huonon holhouksen tähden tauti ja kuolema oli heille melkein välttämätön, jos kohta sodan vaiheista säästymäänkin sattuivat.[72] Nämä rasitukset tosin itsessäänkin olivat kylliksi raskaita maallemme, eikä varsin sovi ihmeeksemme panna, että rahvas epäilyksissään rupesi muuttamaan pois isiensä maasta hakeaksensa Saksasta ja muualta onnellisempaa olopaikkaa. Mutta paitsi näitä vammoja, joita palannut rauha lupasi vähitellen parannella, oli pitkällisestä miekanmelskeestä syntynyt muitakin vaikutuksia, jotka uhkasivat hävittää Suomen kansan kalleinta tavaraa ja ikipäiviksi masentaa maanviljelysväestömme kolkon orjuuden alle. Nämä seikat olivat sotaväen paisuva väkivalta ja aateliston yltyvä ylpeys – kaksi seikkaa, jotka juuri ovat Nuijasodan pääsyyt ja siis kyllä ansaitsevat tulla silmäiltäväksemme.
Jos ei vääryys ja väkivalta aina olisi moitittavaa, sopisi melkein sanoa luonnolliseksikin, että soturi, joka alinomaa antaa henkensä vaaroille alttiiksi, myöskin luulee ansaitsevansa suurempaa palkintoa ja vapaampaa virvoitusta kuin muut, jotka eivät näin varsin kuoleman kynnyksellä virkaansa toimita. Mutta onneton on kuitenkin se maa, jossa ei vallitse korkeampaa lakia kuin miekan ja väkivallan. Semmoinen onneton tila syntyy tavallisesti aina, milloin isommassa milloin vähemmässä määrässä, pitkän rauhattomuuden riehuessa. Mutta Suomen polo tähän aikaan eneni erinomattain siitä, kun täällä oli asettunut se sääntö, että sotaväki itse kokoili elatustansa rahvaalta. Milloinka tämä tapa oli alkunsa saanut, en osaa tarkkaan päättää. Kun Kustaa Vaasa aloitti sotansa Venäjää vastaan, hän sai rahvaan Suomessa suostumaan määrättyyn lisäveroon sotaväen elättämiseksi. Mutta tämän veron arvattavasti voudit kokoilivat ja sitten jakelivat maakuntiin sijoitetuille sotamiehille.[73] Myöskin on nähtävä, että toisille sotamiehille kruunu maksoi kuukaudelta määrätyn rahan, jolla heidän oli elatustarpeensa ostaminen; ja rahvas oli ainoastaan velvollinen pitämään heille ruoka-aineita myytäväksi.[74] Asuntonsa piti sotaväki tavallisesti pappien, verovapaiden, nimismiesten ja muiden semmoisten luona taikka kuninkaan kartanoissa eli karjataloissa. Tämmöinen järjestys oli kyllä edullinen talonpoikaiselle kansalle ja näytti sitä hyvin suojelevan kaikesta laittomuudesta. Mutta asian todellinen laita näkyy kuitenkin jo silloin olleen kovin surkea. Savosta kuuluu v. 1556, että "jalkaväki ja ratsumiehet ovat alinomaa talonpoikien siskoilla, ryöstävät ja kiskovat kukin kohdaltansa, josta rahvas sanoo varsin nääntyneensä eikä jaksavansa verojaan suorittaa".[75] Pari vuotta jälkeenpäin mainitaan vieläkin kamalampia, koska Savon linnan haltija valittaa, että "muutamat siinä läänissä käyttäivät jotenkin törkeästi, murhaten ja muita ilkitöitä tehden talonpojan omassa kodissa".[76] Raakuus oli yleensä karttunut Kustaankin sodasta, ja useita murhia mainitaan muissakin säädyissä, esimerkiksi kun eräs pappi tappoi toisen papin Säämingissä ja sitten läksi pakoon rajan yli.[77] Mutta Eerikin ja Juhanan aikoina tuli Suomen tila siinä kohden paljoa surkeammaksi. Jo v. 1564 valittaa piispa Juusten, että "talonpoikien omaisuus on aina väkivallan ja hävyttömän ryöstön alainen, ja jos he tahtovat tehdä vastarintaa, niin sotamiesten veriset miekat uhkaavat heidän niskaansa".[78] Vähitellen nyt näkyy tavaksi tulleen, että sotaväki itse kävi rahvaan luona elatustansa kantamassa, ja sotaa varten maksettava lisävero muuttui majoitukseksi eli – niinkuin silloin sanottiin – "linnaleiriksi".[79] Linnaleirin maksolla oli kyllä vissi määränsä, mutta sotaväen tavoista arvaten on jo nähtävä, kuinka rahvas tämän säännön vuoksi oli joutunut sotamiesten mielivaltaan. Eikä tämä paha siitä suinkaan parantunut, että oli ruvettu pestaamaan ulkomaalaisia sotilaita, saksalaisia, skotlantilaisia ja englantilaisia. Nämä, jotka ainoastaan voiton tähden sotaa kävivät, eivät pelänneet Jumalaa eivätkä ihmisiä ja liikkuivat niinkuin pedot, mihin tulivat.[80] Haikeat ovat piispa Juustenin sanat hänen kiertokirjeessänsä papistolle v. 1572: "Siitä ajasta asti, jolloin tanskalaiset ajettiin maasta, ei ole niin onnettomia, metelisiä ja surkeita aikoja ollut kuin tämä, jossa nyt suurella mureella ja jokapäiväisellä huolella elämme. Luokaatte silmänne kaikkein asiain turhuuteen, noihin sotiin, jotka uhkaavat isänmaalle häviötä, tuohon pitkälliseen ja monivuotiseen ruttoon, tuohon hävitykseen, paloon ja murhaan, jolla melkein koko Karjala on autioksi tehty. Luokaatte vieläkin silmänne noihin onnettomuuksiin, joilla köyhä talonpoikainen kansa omissa kodeissansa joka päivä rasitetaan."[81] – Kuolema pelasti piispa Juustenin näkemästä, mitä kärsimyksiä sodan loppupuoli toi entisten lisäksi. Olivatko nämä viimeiset rasitukset ylipäänsä raskaammat kuin Juustenin aikaiset, sitä en suinkaan voi suoraan päättää. Mutta ei ole epäilemistäkään, että Suomen rahvaan vapaus vaipui vaipumistansa ja että väkivalta vähitellen alkoi asettua varsinaiseksi laiksi ja säännöksi maahamme.
Tämä tapahtui erinomattain aateliston kautta, jonka voimat nyt olivat karttumassa koko Ruotsin valtakunnassa. Mutta etenkin Suomen aatelisto, joka ehtimiseensä oleskeli Viron sodassa, näyttää johonkin määrin mieltyneen Viron tapoihin ja siitä ruvenneen pitämään oman maansa kansaa Viron rahvaan vertaisena. Tätä rahvaan ahdistustaa tahdon ottaa selittääkseni, puhuen ensi luvussa Suomenmaan hallitusneuvoista ja säädyistä.
NELJÄS LUKU
Suomenmaan tila uudenajan alulla: yhteiskunnalliset olot
On ollut paljon levinnyt luulo, että muka kaikki muut säädyt Suomessa,
paitsi talonpoikainen rahvas, olisivat muukalaista sukuperää, nimittäin
valloituksen jälkeen tänne muuttaneita ruotsalaisia, ja että siis nämä
säädyt olisivat tähän puheenalaiseen aikaan olleet Suomenmaalle yhtä
vieraat, kuin saksalaiset Virossa olivat sen maan rahvaalle. Mutta
siinä on muistettava, että Suomen valloitus oli ollut peräti toista
laatua, kuin Viron ja Liivinmaan, ja perustanutkin toisenlaisen olon
Suomen kansalle. Oli tosin tännekin muukalaisia siirretty kristinuskon
vahvistukseksi; mutta nämä vieraat eivät olleet isoisia ritareita ja
ylimyksiä, vaan pelkkää rahvasta, joka ei saanut sen suurempia
oikeuksia, kuin mitä valloitetullekin kansalle suotiin. Että nyt alussa
virkamiehet otettiin Ruotsista, on kyllä luonnollista; mutta Suomen
hallitus oli ensi aikoina melkein kokonansa kirkollinen, ja
kirkollisiin virkoihin pääsi jo hyvin aikaisin maan omia lapsia. Jo
ennen kuin Karjalan valloitusta oli aloitettukaan, istui Turun
piispanistuimella suomalainen mies, Maunu I, eikä ole epäilemistäkään,
että kirkon matalammilla lavitsoilla asui melkein pelkkää Suomen sukua.
Samoilla ajoilla ilmestyy Suomeen kaksi muutakin säätyä, aatelisto ja
porvaristo, joiden oikea syntyperä ei näytä ensi katsannossa olevan
niin silmiinastuva. Mitä porvaristoon tulee, se nähtävästi näinä ensi
aikoina oli Suomessa, samaten kuin Ruotsissakin, isommalta osaltansa
saksalainen, niinkuin Hansa-seuran mahtavuudesta ja porvariemme
saksalaisista nimistäkin voimme arvata.[82] Mutta paljon emme
kuitenkaan erehtyne, jos päätämme alhaisemman porvariston Turussakin,
saati muissa Suomen kaupunkiloissa, olleen jo hyvin varhaisina aikoina
selvää Suomen sukua. Paavin ajan loppupuolella näkyy Turun
pormestarinviroissa myöskin Suomen aatelismiehiä, joka seikka kumminkin
todistaa, ettei saksalainen porvaristo voinut yksinänsä pysyä ylinnä.
V. 1471 oli Sten Sture vanhempi kumonnut lain, joka määräsi, että
kumminkin toinen puoli kaupunkien hallituskuntiin piti otettaman
saksalaisista. Mutta kun Kustaa Vaasa vihdoin kukisti hansalaisten
vallan, lienee saksalainen kansallisuus pian kadonnut porvareistamme ja
entiset saksalaiset suvut perhettyneet Suomeen, hämmentyen muiden
sukujen sekaan ja muihin säätyihin. Yleensä oli porvariston mahti
Suomessa kovin vähäinen eikä vaikuttanut paljon mitään ajan tapauksiin.
– Paljoa tärkeämpi on tiedustella, mikä Suomen aateliston synty ja
alku oli ollut; sillä tämä sääty oli nyt Juhanan loppuajoilla Suomen
mahtavin ja seisoi perittävine arvoineen erillänsä muusta kansasta. On
siis meidän lähteminen tämän asian alkujuurille saakka oppiaksemme
tuntemaan aateliston kasvamista ja karttumista Suomenmaassa.Siihen aikaan, jolloin Eerik pyhän ja Birger Jaarlin valloitusretket
tapahtuivat, ei ollut Ruotsinmaalla mitään semmoista aatelistoa, joka
laillisten etuoikeuksien nojassa olisi ollut muuta kansaa ylempänä.
Tosin oli vanhastaan ylimys- eli aatelissukuja, joiden arvo oli sekä
heidän rikkaudessansa että sukulaisuudessaan maan kuninkaihin, jotka
taas muka olivat jumaloista lähteneet. Mutta laki ei tiennyt mitään
erotusta kansalaisten välillä. Uudenmoisen aateliston perusti kuningas
Maunu Latolukko säätäessään, että jokainen, joka omalla
varustuksellansa palvelisi ratsumiehenä vihollisia vastaan, saisi
talonsa ja itsensä verottomaksi. Maanlaissa oli säädetty, että aseiden
katselemus oli vuosittain pidettävä kussakin maakunnassa, viikko
jälkeen Pietarin päivän, ja jos joku talonpojista silloin tahtoi tulla
vapaaksi eli rälssimieheksi, niin hänen piti ennen tätä päivää
itsensä valmistaa hevosineen ja aseineen, niin että, ne, jotka
"kilvenkatselemusta" pitivät kuninkaan puolesta saattoivat nähdä "sekä
hänen miehuutensa, voimansa, hevosen ja kilven että myöskin, tokko hän
sen vapauden voipi kartanoilla ylläpitää".[83] Tämä verottomuus ei
kuitenkaan ollut perittävä oikeus, vaan herkesi kohta, jos
ratsuvarustuksesta luovuttiin. Mutta toinen, perittävä arvo syntyi
samalla aikaa ritarisuudesta, kun Ruotsin kuninkaat alkoivat
etelämaiden tapaan juhlatiloissa antaa ritarilyöntejä ansiollisille
miehille. Tämä ritarin nimi ja kunnia tosin ei mennyt suvulle
perinnöksi; mutta asemiehen arvona muisto siitä jatkui ritarin
jälkeläisillekin, jos kohta nämä eivät itse päässeetkään ritareiksi.
Näistä ritarillisista suvuista otettiin aina valtaneuvokset, joiden
suostumatta eivät kuninkaat mitään sääntöä tehneet; ja on myöskin
luonnollista, että ritarilliset eli ylimyssuvut aina vapauttivat
talonsa verottomiksi ratsuvarustuksella. Mutta toisaaltapäin saattoi
paljas verovapaa eli "rälssimies" ansioteoillansa yletä ritariksi ja
hänen sukunsa siis perittävään arvoon.Olisipa varsin kummallista, jos ei tämän asetuksen nojassa moni rikkaampi talonpoika Suomessakin olisi ratsuvarustuksen kautta ylennyt verovapaaksi ja siitä vähitellen perittävään aatelisuuteen. Vuosittain oli maanlain mukaan Turussa pidettävä kilvenkatselemusta "kaikesta Suomenmaasta", ja tässä tilassa saattoi jokainen Suomen talonpoika, jolla oli sotaista miehuutta sekä voima kartanoilla vapauttansa ylläpitää, toimittaa itsellensä rälssimiehen aseman. Mutta jokin suurempi ansio kuninkaan palveluksessa saattoi helposti rälssimiehestä tehdä aatelismiehen. Että niin tapahtuikin, todistavat ne useat suomenkieliset sukunimet, joita Suomen aateliston seassa tavataan. Nimet Kortumaa, Inkonen ja Kirves hävisivät jo ennen uskonpuhdistusta. Samaten Rankosen suku peri vaimolliselta puolelta Fincke-suvun nimen ja kadotti siis suomalaisen nimensä. Kurkien ja Karpaisten eli Karpalaisten suvut taas sammuivat uskonpuhdistuksen aikoina miehiseltä kannalta; mutta naispuolelta jatkettiin heidän nimeänsä eteenkin päin. Vielä v:n 1600 paikoilla näkyy Suomen aateliston seassa myöskin nimet Hevonpää ja Linnunpää. Että moni suomalaisesta alkujuuresta lähtenyt suku oli jo alusta muuttanut nimensä ruotsalaiseksi, on varsin todennäköistä. Niinpä lienee kumminkin suvut Stiernkors eli Särkilahti, Tavast eli Tavest, Stålarm ja Jägerhorn olleet suomalaista syntyperää. Emme kuitenkaan saa päättää, ettei muukalaisiakin sukuja tänne muuttanut; mutta nämä usein tulivat muistakin maailman ääristä kuin Ruotsista. Hornien suku oli jo 13:nnen sataluvun keskipaikoilla joutunut Brabantista Suomeen, jossa heitä uskonpuhdistuksen aikana kasvoi kaksi haaraa, Joensuun ja Kankaisten Hornit, molemmat hyvin mainioita historiassamme. Alussa 14:ttä satalukua muutti Ruotsin kautta tänne Flemingien suku, joka kehui olevansa kovin vanha, kotoisin Saksasta, miltei vanhasta Roomasta saakka. Böhmin maalta taas oli Boijein suku tänne muuttanut, ja muutamat muut olivat nähtävästi tanskalaista tai ruotsalaista syntyperää. Mutta nämä muukalaisetkin näyttävät pian perhettyneen Suomenmaahan, jossa usein melkein ikänsä elivät joko maan viroissa taikka kartanoissansa.
Semmoinen perhettyminen tapahtuikin sitä helpommin, kun ei säätyjen väli vielä ollut aivan suuri. Oli tosin kuningas Eerik pommerilainen ruvennut antamaan "aateliskirjoja kilven ja vaakunan kanssa", josta aateliston erotus muista säädyistä lienee enennyt; mutta tämä ulkomaalainen laitos ei tahtonut isoon aikaan juurtua Ruotsinvallan tapoihin. Vielä v. 1479 mainitaan aatelismiestä porvarina Turun kaupungissa.[84] Kustaa Vaasan ajoista taas mainitaan, että oli sekä porvareita että talonpoikia, jotka aatelisneitejä naiden olivat saaneet verovapaata maata haltuunsa. Näistä kuningas oli määrännyt, että piti tutkittaman kunkin kuntoa ja kelpoa; "sillä hyvät tavat, nero ja urhokkuus tekevät aatelisen", oli hän sanonut.[85] Kuitenkin näkyy hänellä olleen toinen mieli siihen aikaan, kun hänellä oli neuvonantajana tuo saksalainen kansleri Pyhy. V. 1541 hän antaa eräälle Simo Tuomaanpoika Tavastille oikeuden lunastaa Kappelinrannan kartanon Paraisissa sisareltansa, koska tämä oli mennyt naimisiin talonpojan kanssa, vaikka hän itse oli muka sukuansa ja syntyänsä puhdasta aatelia; tämmöisen naimisen sanoo kuningas olevan vastoin Ruotsin kirjoitettua lakia.[86] Silminnähtävää on, että juuri tähän aikaan aatelisuus ja verovapaus alkoivat tulla yhdeksi asiaksi, niin että aatelittomasta rälssistä ei enää puhetta ollut; senpä tähden tuli yhä vaikeammaksi noudattaa maanlain määräystä, jonka mukaan talonpoika saisi rälssioikeuden itsellensä toimittaa. Kustaa Vaasan vanhin poika, Erik kuningas, näkyy vielä horjuneen vanhan ja uuden periaatteen välillä. Niinpä hän toukokuussa 1562 kirjoitti kummeksivansa, että Kustaa Fincke, joka silloin oli käskynhaltijana Suomessa, tahtoi rälssimiesten lukuun ottaa semmoisia, jotka eivät ole aatelia, mutta ainoastaan ovat aatelisen naineet ja kielsi sisäänkirjoittamasta niitä, jotka eivät muka "kirjeellä ja sinetillä" voisi todistaa olevansa rälssiä.[87] Vaan syksyllä samana vuonna hän aivan toisella mielellä kirjoitti Viipurin haltijalle, Jaakko Henrikinpoika Hästeskolle, arvellen, että jos kelvollisia talonpoikaispoikia löytyi, jotka olivat huoveina (s.o. ratsumiehinä) palvelleet ja joilla oli niin paljon maatiloja, että voivat hyvin varustetun miehen ja ratsun pitää, kuten Ruotsin laki mainitsee, saisivat alamaisimmasti kuninkaalta anoa kilven ja kypärin, vapauden ja rälssin.[88] Muutoinkin mainitaan, että Eerik XIV aateliseen arvoon koroitti monta rikasta ja kelvollista talonpoikaa, olletikin Suomenmaassa; päinvastoin hän taas käski, että aateliset, jotka eivät jaksaisi varustusta tehdä, laskettaisiin jälleen veron alle.[89] Mutta Juhana III vihdoin muutti aateliston varsinaiseksi perintösäädyksi, koska hän kruunajaisissaan sääsi, että aatelismies, jos luopuisikin verovapaasta maatilastansa ja ratsuvarustuksesta, kuitenkin saisi pitää aatelisen kilpensä ja vaakunansa. Kun nyt samaan aikaan aatelisen ratsuvarustuksen suuruus oli yhä alennettu, niin aatelisarvo jo alkoi muuttua paljaaksi etuoikeudeksi, johon ei enää ollut helppo alhaisemmasta elämäntilasta palveluksen kautta kohota.
Vaan tuskin oli ruvettu näin muuttamaan valtakunnan aatelistoa suljetuksi säädyksi, niin jo sodan tarve pakotti synnyttämään uutta verovapautta todellisen ratsupalveluksen ansiosta. Jo Juhanan ensi hallitusvuosina saivat useat talonpojat rajaseuduilla tilansa vapaiksi "otolliseksi ajaksi", koska olivat antaneet käyttää itseänsä venäläistä vastaan, ja tämä esimerkki levisi pian muihinkin Suomen maakuntiin, niin että niitä viimein sodan lopulla oli useita satoja. Se oli vanha rälssilaitos uudessa muodossa ja ensimmäinen alku siihen ratsuvarustukseen, joka seuraavan vuosisadan kuluessa vähitellen muodostui, ensin Saksan sodan mainioksi Suomen ratsuväeksi ja sitten vakinaiseksi rusthollilaitokseksi. Vaan tähän aikaan ei vielä näyttänyt suurta erotusta olevan entisen rälssin ja tämän uuden ratsuvarustuksen välillä; nimet "knaappi" ja "vapaatalonpoika", jotka näille talonpoikaisille huoveille annettiin, näyttivät jo osoittavan jotakin alhaisempaa aatelisuuden astetta, jolta kohoaminen varsinaiseen aatelistoon ei saattaisi olla mahdoton.[90] Näin ei vielä tässä kohden ollut aivan jyrkkää säätyrajaa, varsinkin koska itse aateliston joukossa mainitaan olleen monta, jotka tapojensa ja olonsa puolesta eivät paljon taikka yhtään eronneet talonpojista.[91]
Luulen todeksi näyttäneeni, että Suomen aatelisto syntyänsä ja sukuansa
oli enemmän kansallinen, kuin tavallisesti arvellaan, ja ettei se ollut
kumminkaan Viron ritariston kaltainen. Mutta silmiinastuvaa on
kuitenkin, että Suomen aateliset, semminkin mahtavammat heistä,
vähitellen rupesivat vieraantumaan syntyperästänsä sekä vaatimaan
laveampaa valtaa, kuin minkä tiesivät Ruotsin lain mukaiseksi. Se luulo
heissä aikaa voittaen näkyy sijaa saaneen, että muka Suomen rahvaan olo
ja laillinen asento oli peräti toisenlainen kuin Ruotsin
talonpoikien;[92] ja kun Suomessa vallitseva laittomuus alkoi toteuttaa
heidän mielipidettänsä siinä kohden, niin maamme ja rahvaamme tila jo
nähtävästi alkoi muuttua Viron kaltaiseksi. Vaan eipä kuitenkaan sovi
sanoa aatelistoa yksin kaikkeen kurjuuteen syypääksi. Toiselta puolen
aatelisten joukossa epäilemättä oli monta helläsydämistä, jotka
suosittelivat rahvaan parasta, ja toiselta puolen taas on nähtävää,
että kaikki muutkin, joilla vain voimia oli, jopa rikkaammat
talonpojatkin, polkivat ja painoivat heikompiansa. Mutta aateliston
päävika oli se ainoa, että juuri heillä tähän aikaan isoin mahti oli.
Tämän voiman luonnetta on meidän likemmin katseleminen.Onpa kyllä tosi, että Kristian II:n hirmutyöt olivat Ruotsissa särkeneet aateliston suurta valtaa; mutta samassa olivat tavarat yhtyneet jäljellejääneiden käsiin, ja uskonpuhdistus sitten antoi heille takaisin melkein kaikki, mitä he pitkän ajan kuluessa olivat kirkolle tuhlanneet. Huomattavaa myöskin on, että Kristianin hirmutyöt vähemmän olivat koskeneet Suomen aatelistoon, joka siihen aikaan olikin Ruotsin ylimyskunnan rinnalla vähäpätöinen, mutta nyt uskonpuhdistuksen jälkeen paisui varsin mahtavaksi. Kun Kustaa Vaasa järjesti hallintolaitoksen uudelle kannalle, hän etupäässä käytti maan aatelisia korkeimmissa viroissa, joista heillä oli alati heruva rikkauden lähde. Oli jo vanhastaan ollut tavallista, että kuningas ansiollisille miehillensä antoi kruunun saatavia läänitykseksi, ja oikeastaan pidettiin kaikki ylhäisimmät virat läänityksinä. Semmoisesta läänityksestä ja virasta kokosi läänitysmies itse saatavansa, eikä ihmettä ollut, jos toisinaan koettivat ottaa enemmän, kuin heidän olikaan oikeus saada. Ehtimiseen täytyi Kustaa Vaasan lähettää torakirjeitänsä Suomen ylimyksille, joista varsinkin veljekset Eerik ja Iivar Fleming, hänen luotettavimmat miehensä, runtelivat ja raatelivat alamaisia. Saaliinpyyntö oli uskonpuhdistuksen jälkeen käynyt ihmisten valtasynniksi, ja Kustaa kuningas itse – kunniaansa loukkaamatta – oli saman vian alainen.[93] Muistaminen kuitenkin on, että kuninkaan oma ja hänen valtakuntansa yleinen etu oli jotenkin yhtä asiaa, ja tämä etu vaati häntä estämään muiden mielivaltaa. Koska hän toisinaan antoi muutaman neljäskunnan, pitäjän tai läänin "kaikkine kuninkaallisine veroinensa" läänitykseksi taikka väliin yhden ainoan verolajin läänitti, niin tämä aina tapahtui "otolliseksi ajaksi", niinkuin siitä tavallisesti sanat selvästi kuuluvatkin. Vielä Juhanankin aikoina oli tavallista, että läänitykset samaten kuin viratkin peräytettiin ja uudestaan jaettiin muille.[94] Mutta Kustaa kuningas itse oli loppuhallituksellansa valmistanut läänityslaitokselle uuden tuen antaessaan nuoremmille pojillensa perittäviä herttuakuntia. V. 1556 kesäkuun 27 p., vähää ennen lähtöänsä Suomesta, antoi hän Juhana pojallensa toisen puolen Suomenmaata omaksi herttuakunnaksi, jonka lahjan hän sitten testamentillansa vahvisti. Läänityskirjassa[95] sanoo kuningas luopuvansa omasta ja kruunun puolesta näistä maa-aloista ja antavansa ne kaikkine veroinensa ja saatavinensa Juhanalle ja hänen miespuolisille jälkeläisilleen ikuiseksi omaisuudeksi; ainoasti jos Juhana kuolisi ilman miespuolisitta perillisittä, silloin koko hänen läänitysalansa langetkoon kruunun alle takaisin. Tämän läänityksen tähden oli herttua aina velvollinen olemaan Ruotsin kuninkaalle uskollinen ja pitämään mitä enintä sotaväkeä voisi sekä maalla että merellä, kuninkaalle avuksi valtakunnan vihollisia vastaan; vieläpä jos suuri hätä vaatisi, pitäisi hänen ja hänen perillistensä ei mitään säästämän, vaan antaman henkensä, omaisuutensa ja kaiken voimansa valtakunnan puolustukseen. Samaten Juhanan nuoremmat veljet saivat Ruotsissa herttuakuntia perinnöksensä sekä itselleen että heidän jälkeläisilleen. Eerik kuningas, jonka mieleen ei tämä asetus ollut, koetti jos jollakin himmentää ja vähentää veljiensä valtaa. Säätyjen avulla hän ensiksi otti heiltä pois oikeuden asettaa laamanneja herttuakuntiinsa; ainoastaan muista viroista he saivat mielensä mukaan säätää. Mutta etteivät herttuat näyttäisi liian ylhäisiltä, asetti hän niiden rinnalle kreivejä ja vapaaherroja, antaen näillekin perintöläänityksiä, vaikkei aivan isoja. Vapaaherrojen seassa oli kaksi suomalaista: Lauri Iivarinpoika Fleming Sundholman herra ja Klaus Kristerinpoika Horn Joensuun herra; mutta edellisen suku pian sen jälkeen sammui, ja jälkimmäinen sai vapaaherrakunnaksi ainoastaan entiset perintötiluksensa. Juhanan kruunausjuhlassa v. 1569 hänkin teki uusia kreivejä ja vapaaherroja sekä levitti entisten läänityskunnat. Silloin suomalainen Klaus Eerikinpoika Fleming tuli vapaaherraksi ja äsken nimitetty kreivi Aksel Leijonhufvud sai kreivikunnaksensa osan Raaseporin lääniä Suomesta. Näin nyt oli saatu läänityksiä uusi laji; sillä vanhanaikaiset olivat olleet korkeintaan elämäniäksi annetut. Mutta entistapaiset läänitykset eivät sillä hävinneet, vaan kuninkaan oli yhä tapana läänityksillä palkita palvelijainsa ansiotekoja sodassa tai muissa toimissa.
Oikeastaan ei aatelisten verovapauskaan muuta ollut kuin läänitys, olletikin koska ratsuvarustuksen määrä oli alenemistansa alennut. Kustaa Vaasan loppuajalla oli säädetty, että aatelisen piti kultakin 150:ltä markalta, minkä hänen perintömaansa tuottivat, pitämän ratsumies hevosinensa täydessä asussa ja samaten kultakin 100:lta markalta, minkä saamansa läänitykset tuottivat. Tämä varustusmäärä oli kuitenkin kuninkaan mielestä liian vähäinen ja aateliston mielestä liian suuri. Eerik sääsi semmoisen helpotuksen, että perintömaista 300 markkaa ja läänityksistä 150 markkaa määrättiin varustusvelvollisuuden perusteeksi. Mutta Juhana alensi tämän velvollisuuden vieläkin helpommaksi, niin että ainoastaan 300:n ja 400:n saaliista yksi täysinvarustettu ratsumies oli pidettävä. Paitsi sitä oli jo Eerik kuningas varustusvelvollisuudesta kokonaan vapauttanut asuintilat eli säterit, joita kreivi sai pitää kolme, vapaaherra kaksi ja muu aatelinen yhden. Näin nyt oli rälssioikeus käynyt melkein sulaksi lahjaksi. Kuitenkin täytyi Juhanan alituisesti moittia aateliston kelvotonta varustusta, jota viimein alettiin saada rahalla lunastaa, kun ei siitä kumminkaan muka apua ollut.
Tämän ohessa oli muitakin suuria etuja aatelistolle suotu. Jo Kustaakin oli valtaneuvoksille vahvistanut vanhan oikeuden kantaa kaikki kuninkaalliset sakot heidän omilta alustalaisiltansa, ja Juhana antoi saman oikeuden kreiveille, vapaaherroille ja ritareille. Mutta muutkin aateliset saivat nyt omistaa alusväeltänsä kaiken kihlakunnantuomarille tulevan osan sakoista ja näyttävät omin luvin omistaneen kuninkaallisenkin osan. Lisäksi olivat Juhanan suostumuksella aateliston alustalaiset vapaat kaikista kyyditsemisistä sekä työpäivistä kuninkaan kartanoihin ja maksoivat lisäveroja ainoastaan puoleksi määräksi. Kruunun varat siis vähennettiin monelta kohden, ja kun kruunun tarpeet pysyivät entisellänsä taikka enenivätkin, niin rahvaalle lankesi sitä raskaampi kuorma. Myöskin porvaristo luuli vääryyttä kärsivänsä, kun aatelistolle annettiin oikeus vapaasti kaupitella kartanojensa ja läänitysalojensa tuotteita. Että aateliset olivat ainoat, jotka silkkivaatteissa saivat käydä, oli kyllä vähäpätöinen etu; mutta tärkeämpi oli Juhanan heille antama oikeus kaikkiin laamannin ja tuomarinvirkoihin, josta lupauksesta ainoastaan muutamat kihlakunnat erotettiin.
Jos tähän lisäämme, mitä väkivalta omankädenoikeudella anasti, niin
täytyy myöntää, että tuskin valloittaja vihollisessa maassa olisi
voinut suurempia etuja vaatia. Olen jo sanonut sen uskonpuhdistuksen
syyksi, että aateliston rikkaus ja mahtavuus uudestaan rupesi
paisumaan. Että tämä valta sai niin hillittömästi karttua, oli myöskin
seurauksena lähtenyt uskonpuhdistuksesta. Papisto, jonka pannakirous
ennen muinoin saattoi hillitä ylpeimpiäkin, oli nyt itse vaipunut
semmoiseen köyhyyteen ja poloon, että piispa Juustenin täytyi
julkisessa pappienkokouksessa v. 1573 varoittaa virkaveljiänsä
"suuttumasta kutsumukseensa, ikäänkuin tuo olisi Jumalan hylkäämä, ja
sen vuoksi virastaan luopumasta; heidän oli muka muistaminen, mitä
profeetat, apostolit ja muut marttiirat olivat kärsineet Kristuksen
nimen tähden". – Oli tosin samassa papisto tullut talonpoikaista
säätyä lähemmäksi. Piispan hiippa ei enää ollut Tavastien,
Stiernkorsien tai Kurkien päässä, kuten katolisuuden loppuajoilla; vaan
talonpoikaisia miehiä, niinkuin Agricola ja Härkäpää, nousi kirkon
ylhäisimmille istuimille. Mutta tämä seikka ei paljoa auttanut rahvaan
onnea, vaan sysäsi itse papiston melkein pahempaan ylenkatseeseen.
Kuinka rahvas ja papisto olivat vaipuneet saman halvan onnen alaisiksi,
on nähtävä opetuslaitostenkin tilasta, joissa nyt ainoastaan
alhaissäätyisiä kasvatettiin kirkon palvelukseen. Koska nämä "teinit"
olivat köyhää väkeä, niin oli heidän oikeutenaan ja tapanaan käydä
loma-aikoina ruoka-avulla pitäjissä, kunnes viimein saattoivat jossakin
pappisvirassa ansaita niukan leipänsä. Mutta moni vastoin tahtoansa
vietiin keskellä oppiaikaansa muille elämänpoluille. Usein kuningas
tarvitessaan kirjoitusmiehiä kansliaansa otatti siihen kouluista
teinejä, ja samaa esimerkkiä seurasivat virkamiehetkin, vieden
kouluista keitä tahtoivat. Etteivät teinit muutenkaan viettäneet
rauhallisia päiviä, näemme koulunrehtorien valituksista, kuinka
kaupunkilaiset ja sotamiehetkin uskalsivat koulupoikia piestä ja
rääkätä. Ja kun he vihdoin pääsivät sananpalvelijoiksi ja
kansanopettajiksi seurakuntiin, eivät semmoisinakaan aina nauttineet
parempaa rauhaa ja arvoa.[96]Mutta paljoa surkeampi vielä oli nyt rahvaan tila Suomessa. Olen jo puhunut sotaväen ja aateliston ylivallasta, mutta en ole vielä maininnut sitä kiusaajaparvea, joka alisten virkamiesten haahmuissa ahdisti kansaa. Mitä sukuperää nämä syöpäläiset olivat, ei maksaisi vaivaa tutkiaksemme; onhan yleensä tuttu asia, että niitä ilmaantuu aina ja joka paikassa, missä mädännys on ruvennut hallituselimiin, se on, missä yleisen järjestyksen henki ei jaksa kaikkia valtakunnan jäseniä elähyttää. Ja Suomen hallintolaitokset olivat tähän aikaan niin puuttuvaisia ja sekavaisia, että niiden haittoja, ainoasti korkea sivistys sekä hallitusmiehissä että hallittavissa olisi voinut helpottaa. Oli tosin Kustaa kuningas koettanut asettaa näihin seikkoihin järjestystä; mutta semmoinen työala oli yhden miehen iälle liiaksi suuri, ja kun hänen seuraajansa eivät toden teolla jatkaneet hänen tointansa, niin sekasorto yhä karttui karttumistansa.
Suurimpia haittoja maamiehille oli epäilemättä maan- ja veronlaskun epätasaisuus sekä mutkainen tapa, millä kruunun saatavat koottiin.[97] Maanlaskun suhteen käytettiin muutamissa maakunnissa tankolukua ja kyynärälukua, toisissa taas oravimaanlukua; ja kokoveronmaa, jonka piti olla yhteisenä määränä, näkyy samassakin maakunnassa olleen varsin erikokoinen. Tästä tapahtui, että kun toiset talolliset hävisivät, toiset saattoivat näistä autiotiloista enentää tiluksiaan ilman veroansa enentämättä. Varsin tavallista oli, että verovapaat tällä tai toisella tavoin löivät allensa verollista maata, jonka tekivät verottomaksi, ja kuningasten alituiset torakirjeet tästä asiasta todistavat itse voimattomuuttansa sitä estämään. Lisäksi tuli vielä kummallinen veronkantotapa, joka antoi kruunun palvelijoille tilaisuutta kaikenmoisiin kiskomisiin. Ainoastaan osa veroista maksettiin maavoudille, joka kirjoittajansa kanssa taikka ratsuvoutien avulla kokoeli saatavansa verot koko kihlakunnasta. Toiset määrät, vaikka samoja aineita, suoritettiin nimismiehelle, jolla oli virkapiirinsä ja virkatalonsa pitäjässä, toiset määrät taas neljännysmiehelle ja kymmenniekalle, jotka askaroitsivat vielä ahtaammissa alueissa. Nämä virkamiehet sitten antoivat vissit määrät saaliistansa sekä toisillensa alhaalta ylhäälle että linnan- eli kartanonvoudille, joka läänin maaherrana oli, vieläpä muillekin virkamiehille ja muihin kruunun tarpeisiin. Niinpä esim. nimismiehet, jotka tähän aikaan säätynsä puolesta oikeastaan kuuluivat talonpoikien joukkoon, olivat velvolliset toimittamaan kyytiä ja kestitystä sekä läänin virkamiehille niiden matkoilla että kaikille muillekin, jotka sattuivat kruunun asioissa kulkemaan; myöskin neljännysmiehillä ja kymmenysmiehillä oli alhaisemmissa piireissänsä yhtäläisiä velvollisuuksia, joiden suorittamiseen heidän ylöskantonsa alkuaan oli määrätty. Mutta mitä näille ylöskantomiehille veronsaaliista ylitse jäi, sitten kun he olivat kaiken suorituksensa tehneet, sen he saivat itse pitää palkaksensa, ja siitäpä seurasi, että kukin koetti kiskoa puoleensa mitä suinkin jaksoi. Olivatko verot itsestään liian raskaat, on melkein mahdoton erottaa, koska oikeuden ja vääryyden raja oli niin epävakainen. Sehän kumminkin on silmiinastuvaa, että Juhanan aika paljon lisäsi talonpoikien suorituksia, koska kruunun tarpeet kasvoivat ja maksavaisten lukumäärä väheni sekä sodasta että muista syistä. Mutta raskaampi kuin mikään veromäärä on vääryys ja väkivalta, joka ei tiedä määrää eikä tunne sääliä. Sattui kyllä toisinaan tapahtumaan, että uskottomat kruununpalvelijat vedettiin linnanoikeuden eteen ja hirtettiin, niinkuin oli v. 1556 tapahtunut Turun linnassa.[98] Vielä useammin otettiin heiltä virka pois; mutta siitä ei asia paljon parantunut. Valtakunnan ylimmäinen hallitus oli liian kaukana Suomesta, ja maan omat oikeustot, joiden piti alamaisia lähimmästi suojella, olivat enimmältään aivan kehnossa tilassa.
Valloitetun kansan ensimmäinen oikeus on oikeus veronmaksuihin, kuten
entisaikaiset nimet "Suomen oikeus" (jus finnonicum) ja "Karjalan
oikeus" (jus carelicum) olivat tarkoittaneet. Mutta pian asetettiin
Suomeenkin ruotsalainen lainkäyttö, kihlakunnan tuomareita ja
laamanneja. Laamannikuntia oli vuodesta 1435 lähtien ollut kaksi:
toinen "Pohjois-Suomi", johon kuului luoteinen Turun lääni, Ahvenanmaa
(Kastelholman lääni), Satakunta (Kokemäenkartanon lääni) ja Pohjanmaa
(Korsholman lääni); toinen "Etelä-Suomi", jonka alla kaikki muut
maakunnat kaakkoisen Turun läänin kanssa olivat. 15:nnen sataluvun
kuluessa erotettiin vähitellen Satakunta ja Pohjanmaa eri
laamannikunnaksi ja v. 1578 saatiin Savo, Karjala ja Uudenmaan itäkulma
(Kymenkartanon lääni) erillensä Etelä-Suomen laamannikunnasta, johon
siis jäi isompi osa Uuttamaata (Porvoon ja Raaseporin läänit), koko
Häme sekä Turun läänin kaakkoispuoli. Nämä neljä laamannioikeutta
olivat maan korkeimmat lakipaikat; sillä Eerik pommerilaisen asettama
Maanoikeus Turussa oli jo aikaa hävinnyt, ja Turun hovioikeus on vasta
nousevan vuosisadan laitos. Toisinaan kuitenkin pitivät kuninkaat, jos
sattuivat maassa käymään, taikka muuten heidän lähettiläänsä, niin
kutsutuita tutkintokäräjiä, joissa valituksia otettiin vastaan ja
oikaistiin. Mutta semmoisia kuninkaantutkintoja näyttää näillä ajoin
aika harvoin tapahtuneen, ja kuitenkin olivat tavalliset oikeustot nyt
joutuneet kurjempaan tilaan kuin milloinkaan. Niinkuin jo nähtiin, oli
aatelisto saanut oikeuden melkein kaikkiin tuomarinvirkoihin, mutta
tavallisesti oli aatelismiehellä tuomarinvirkansa ohessa muitakin
toimia joko sotapalveluksessa taikka muualla, ja laamannikunta taikka
kihlakunta oli hänellä sulana läänityksenä, josta saalis oli hänen
ainoa huolensa. Oikeutta istumaan hän siis pani jonkun palvelijansa,
jota kutsuttiin "lainlukijaksi" ja joka oli enimmältään jotenkin
oppimaton mies. Eikä opinpuute semmoisessa suurin vika ollut. Koska
hänellä oli palkka huono, hänen melkein oli täytymys ottaa lahjoja
lainkäytössä,[99] josta kävi toteen Suomen sananlasku: "Niin laki, kuin
luetaan." Muiden rasitusten lisäksi tuli siis puuttuva lain turva. Eipä
ole tyhjä luulo, että usea pistopuheinen sananparsi on näiltä ajoilta
ja oloilta syntyisin. Monelle Suomen miehelle lienee ainoa lohdutus
ollut, että "onpa herra herrallakin, vaivaisellakin jumala".Mutta talonpoikien ainoa maallinen turva oli kuninkaassa, jonka tykönä heidän oli vanha oikeus käydä valittamassa. Tosin Suomen mahtavat koettivat estää heitä semmoisesta käymisestä; mutta rahvas yhä piti kiinni oikeudestaan ja viljeli sitä ahkerasti. Oikeastaan lähti kuninkaille tästä käymisestä yhtä suuri, miltei suurempi hyöty kuin rahvaalle; sillä tämä usein havaitsi hallitsijan avun voimattomaksi, mutta kuninkaat saivat näistä valituksista kaunistelemattoman, jos kohta useimmiten ylen surkean tiedon maan tilasta, ja samassa talonpoikien luottamus ja rakkaus kiintyi häneen, jonka aina toivoivat pitävän heidän puoltansa. Eipä ihmettä siis, että kuninkaatkin pitivät tarkan huolen tästä rahvaan kalleimmasta oikeudesta päästä valituksinensa itse kuninkaan puheille.
Vaan näinä aikoina ei paljon puuttunut, että tämä oikeus olisi Suomen rahvaalta kadonnut, koska kuninkaat rupesivat Suomen valituksia varten asettamaan "ylimmäistä käskynhaltijaa" isänmaahamme. V. 1556 oli Kustaa Vaasa Suomessa käydessään asettanut poikansa Juhanan tänne sijaiseksensa "hallitsemaan ja vallitsemaan niinkuin kuningas itse siinä saapuvilla olisi". Vahvistuskirja, joka on annettu Turusta kahta päivää ennen kuninkaan lähtöä eli kesäkuun 29 p., kertoo, kuinka Kustaa Suomessa käydessään on muka keksinyt monta haittaa, jotka ovat syntyneet siitä, kun ei kuningas itse voinut maassamme oleskella eikä ollut sopivaista miestä, minkä olisi pannut koko maan haltijaksi. "Sen tähden siis" – kuuluu sanat – "että parempi järjestys vastapäin syntyisi ja että hänen köyhille alamaisillensa olisi jotakin turvaa heidän hurskaissa asioissaan, kun heille vääryyttä ja väkivaltaa tehdään tai kun muuten tarvitsevat apua ja neuvoa, on hän armaan poikansa Juhanan pannut ylimmäiseksi käskynhaltijaksi Suomenmaahan".[100] – Tästä lähtien asetettiin milloin yksi milloin kaksi semmoista maaherraa, kunnes viimein valta-amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming, Viikin vapaaherra, sai koko Suomen käskynsä alle kesällä 1591,[101] Se kyllä on selvää, että kuningasten tarkoitus tätä virkaa laittaessa oli kiitettävä. Mutta kuningas itse, vaikka kaukaisempikin, oli kuitenkin luotettavampi turva, kuin mikään hänen sijaisensa Suomessa, ja Suomen rahvasta ei voitu millään neuvolla luovuttaa kuninkaan luona käymästä. V. 1588 kirjoittaa Juhana Upsalasta silloiselle Karjalan laamannikunnan ylimmäiselle käskynhaltijalle, Klaus Aakenpoika Tottille, käskien häntä "toimittamaan niin, etteivät alamaiset Suomessa semmoisten asiain ja valitusten tähden, joita voidaan siellä selvittää ja ratkaista, kulkisi Ruotsissa kuningasta vaivaamassa".[102] Näillä ajoin koetettiinkin auttaa rahvasta rasitusten alta. Tutkintoja pidettiin vuosien 1587 ja 1589 välillä Suomen virkamiesten kiskomisista ja tultiin havaitsemaan, kuinka paljon nämä olivat vääryydellä ottaneet, varsinkin Hämeessä ja Satakunnassa. Mutta valitusseikat pysyivät, ja senpä vuoksi valituskäyntejäkin yhä jatkettiin entiseen tapaansa Ruotsissa kuninkaan tykönä.[103]
On tässä lukijan oikeus saada jonkinmoinen tieto näiden valitusten luonteesta, ja tahdon siis näytteeksi kertoella, mitä muutamat valituskirjat Juhanan loppuvuosilta sisältävät. Moni kyllä arvellee, että valittajat ruikutuksiin ruvettuansa ovat kuvailleet tilaansa surkeammaksi, kuin se todestaan olikaan. Mutta harva kuitenkin niin tyly lienee, ettei uskoisi näissä valitusvirsissä olevan kyllä kolkkoa peräänsä, jota ei mikään epäily voi haihduttaa. Onpa mieletöntä luulla, että sadottaisin suomalaisia talonpoikia olisi vaivalla ja tuskalla matkustanut Ruotsiin ainoana tarkoituksenaan ladella tyhjiä valeita kuninkaansa edessä. Lukija itse tämän seikan päättäköön tutkittuansa mitä vaikeroimiset puhuvat.
Kerran, luultavasti Juhanan Tallinnasta palatessa v. 1589, vartosi
häntä Tukholmassa kolmattasataa Suomen talonpoikaa, kantaen hänen
eteensä maan monituiset vaivat ja vastukset. Valituskirjassansa, jota
on isoin osa säilynyt,[104] he vakuuttavat, etteivät suinkaan
vähäarvoisten syiden tähden ole semmoista matkaa kiireimmällä työajalla
tehneet, rukoellen nöyrästi kuningasta, että hän Jumalan ja kaiken
oikeuden tähden armollisesti kuuntelisi heidän valitustansa, ettei
Suomi tulisi väärien tekojen kautta häviöön ja autioksi kuten Liivinmaa
(s.o. Viro). Eivät toki muuta pyydäkään, kuin ollaksensa semmoisissa
voimissa kuin Kustaa kuninkaan aikana, jotta oikeus menestyisi
Jumalalle kunniaksi ja yleiselle valtakunnalle onneksi. He kiittävät
kuningasta, kun hän aina ennenkin on heille laupiaasti vastannut,
milloin ovat kihlakunnittain lähettäneet sanansa hänen luoksensa; mutta
valittavat, että virkamiehet eivät huoli kuninkaan kirjeistä, vaan
vievät ne pois heiltä ja käyvät sitten kymmentä kertaa tylymmiksi,
vangiten, rääkäten ja tuomiten mielensä mukaan. Voudit,
voutikirjoittajat, knaapit, nimismiehet, neljännysmiehet ja äveriäät
talonpojat pitävät heitä sillä neuvoin semmoisessa pelossa, etteivät he
enää oikein uskallakaan lähteä valittamaan; samaten nuo mahtavat miehet
ovat pappejakin niin peloittaneet, että nämä henkensä uhalla eivät
rohkene talonpojille mitään todistus- tahi valituskirjaa antaa; ja jos
kuningas heidän valituksiansa varten lähettää asiamiehiänsä näitä
seikkoja tutkimaan, niin tuostapa he tekevät pelkkää pilkkaa ja saavat
kuninkaan lähettilään lahjoillansa vietellyksi. – Nyt alkaa kuvaus
virkamiesten väärinteoista ja voitonpyynnöstä. "Kun vouti tai
kirjoittaja on vuoden ollut virassansa, niin sillä pitää oleman isoja
kartanoita, varustushevosia, laivoja, kivirakennuksia kaupungeissa,
hopeisia kannuja ja maljoja ja huoneensa täynnä ruuaksia, vaikka
kruunun linnat ja kuninkaan kartanot ovat häviöllä. Heidän vaimonsa
käyvät kalliissa pukimessa ja itsekin he reipastelevat upeissa
nahkaisissa vaatteissa, kun tahtovat talonpoikia peloittaa, ottaen
heiltä turkikset kelihinnalla, useinpa ilmankin; mutta koska he tulevat
kuninkaan eteen, silloin he ovat viattomina jos suinkin, paikatuita
vaatteita yllänsä, ja hankitsevat noilla turkiksilla ystäviä, jotka
heidän pahaa puoltansa pitävät. Kullakin voudilla ja kirjoittajalla on
vielä viisi kuusi alakirjoittajaa, jokaisella vaimo ja kartano. Näiden
kartanojen hyödyksi täytyy talonpojan käydä rakentamassa ja kyytiä
kuljettamassa, kun he lähettävät kauppatavaransa kaupunkeihin 50
penikulman matkalta tai kauempaa ja takaisin tuottavat suoloja ja
muuta. Vieläkin kovemmaksi käypi rahvaan tila sillä, kun voutia niin
usein muutetaan, että yksi on voutina vuoden, toinen puolen vuotta; ja
tapahtuu siitä usein, että viisi kuusi voutikirjuria yht'aikaa käy
kantamassa vanhoja rästejä, joita jo ennen neljästi viidesti on
maksettu. Tällä tapaa muutamat kirjoittajat, jotka jo viisi kuusi
vuotta ovat olleet virastansa erotetut, kuleksivat talonpoikien tykönä
asioitsevinansa, ryöstävät, kiskovat ja ajavat maamiehen hevosilla,
hyödyttäen omaa talouttansa; mutta kruunun luvuntekokamarissa he eivät
sano saaneensa mitään. Ja jos jollakulla sattuu rästinä olemaan
tynnyri, he ottavat toisen kasvuksi. Muutamissa maakunnissa on
semmoinen tapa ollut, että nimismiehen ja neljännysmiehen virat
ostetaan voudeilta ja kirjoittajilta ja annetaan niistä härkiä ja
hevosia, voitynnyreitä sekä rukiita ja ohria 4 tai 5 leiviskällistä.
Sitten nimismiehet, jotka ostamalla ovat virkansa saaneet, kantavat
talonpojilta saatavansa millä mitalla ja painolla tahtovat, joten ei
kruunattu panni ja paino heille kelpaa. Köyhiä talonpoikia vastaan he
kaikki ovat yksissä neuvoin, ja tähän liittoon tulee vielä rikkaita
talonpoikiakin, jotka lahjomisista ovat apua nauttineet. Muutamat
voutipalvelijat naivat äveriästen talonpoikain tyttäriä ja vapauttavat
appensa kyytimatkoista ja muista suorituksista, joista sitä isompi
kuorma lankeaa köyhäin niskoille. Niinpä nyt Suomen virkamiehet
kaikella tavoin rasittavat köyhää talonpoikaa ja hämmästyttävät häntä
suurella komeudellaan, kulkien toisinaan kartanojensa väliä viiden-,
kuudenkymmenen miehen parvissa, niin että yksinkertaiset ihmiset
enemmän pelkäävät niiden ylpeyttä kuin itse kuningasta." – Tästä
kääntyy valituspuhe knaappeja vastaan, joista on talonpojille muka yhtä
suuri vastus kuin virkamiehistä. "Useat porvarin- ja papinpojat, jotka
ovat koulusta eron ottaneet, eivätkä sodankäyntiä ymmärrä laisinkaan,
ovat ruvenneet ratsumiehiksi ainoastaan sen vuoksi, kun saavat
linnaleirissä ryöstää ja hävittää omaa kotimaatansa sekä kantaa
'junkkarin' nimeä. Jos nyt heillä on yksi tai kaksi linnaleirihevosta,
niin he pitävät siihen kymmenen palvelijaa, jotka kyydillä ratsastavat
yhdestä nimismiestalosta toiseen ja kulkevat linnaleiristä
linnaleiriin, juoden ja herkutellen. Siinä saavat sitten talonpoikien
hevoset seisoa viisi kuusi päivää, ja itse talonpojat nälkää
nähdä sekä menettää aikaansa kiireimmillään. Ne Suomen knaapit, joilla
sen ohessa on palkkaratsumiehiä lipullisten alla, pitävät sekä
verottomuus-hevosensa että palkka-hevosetkin linnaleirissä ja ottavat
kuukausmuonan omiin kartanoihinsa eivätkä tyydy kuninkaan säätämään
saaliiseen, vaan ottavat niin paljon kuin heidän mielensä tekee, niin
että heillä on yltäkyllin varaa hevosia ostaa ja rakentaa kartanoita."
Tämän vuoksi talonpoikien lähettiläät nöyrimmästi ja Jumalan tähden
pyytävät kuningasta, että hän panisi ratsumiehet oleskelemaan kruunun
linnoissa ja kuninkaan taloissa, ja lupaavat kuljettaa apuveronsa
sinne, "kuten muinoin Kustaan aikoina tapahtui". "Sillä kun ratsumiehet
itse saavat käydä saataviansa kantamassa, niin he vievät talonpojilta
raavaat ja hevoset sekä hävittävät talolliset pois taloista, joihin
knaapit sitten panevat renkejänsä isännöitsemään ja kylvämään. Eikä
heidän siinäkään kyllä; koettavatpa sitten ajaa myöskin kaikki
lähiasujaimet talolliset altansa pois ja isotella niinkuin vanha
aateli. Nämä knaappien viljelemät talot ovat vapaat kyyditsemisistä ja
kaikista pienistä suorituksista, jotka sitä raskaammin painavat
jäljellejääneiden hartioita, niin että knaappien alustalaiset nykyänsä
ovat tulleet perintötalollisia paljoa rikkaammiksi. Ja kun
perintötalolliset liiasta rasituksesta häviävät, niin nimismiehet,
neljännysmiehet, äveriäät talonpojat ja papit korjaavat talot allensa,
mutta antavat kirjoittajalle lahjoja, että hän kirjoittaa nämä talot
autiotiloiksi; ja tällä tavoin on usealla viisi kuusi taloa
hallussansa, vaikkei hän maksa veroja kuin yhdestä. Silläpä he siis
kaikki ovat yksimieliset, kun heillä kaikilla on köyhäin tiluksia ja
omaisuutta. Mutta sillä tavoin on monta sataa taloa joutunut autioksi
ja kovin on varominen, ettei Suomi perinpohjin hävinne niinkuin
Liivinmaa." – Lopuksi on kanteita kelvottomasta lainkäytöstä: "Kun
herroille annetaan tuomarinsaatavat läänitykseksi, niin panevat
palkkatuomareita (s.o. lainlukijoita) sijaansa, ja talonpojat saavat
maksaa kaksinkertaisen tuomariveron, ensin määrätyt saatavat
viranomistajalle, sitten lahjuksia sijaiselle, joka tuomitsee sen
mieliksi, mikä enemmän antaa." – Valituskirja, jonka sisällys on tähän
melkein kokonansa, vaikkei aivan sanasta sanaan otettu, loppuu nöyriin
rukouksiin, että kuningas auttaisi Suomen rahvasta pysymään Jumalan
laissa ja Ruotsin laissa Jumalalle kunniaksi ja yleiselle valtakunnalle
vakuudeksi.Samana vuotena 1589, jolloin luultavasti tämä haikea valitus koko Suomenmaasta esitettiin, kävivät myöskin Raaseporin kreivikunnan alustalaiset Karjan, Inkoon ja Karjalohjan pitäjistä valittamassa, kuinka heiltä otettiin suuremmat verot, kuin mitä olivat ennen kruunulle maksaneet, ja kuinka heitä päälliseksi piestiin ja pahoin pideltiin sekä päivätöissä että muulloin, jonka tähden kuningas heille antoikin suojeluskirjan kaikkea vääryyttä vastaan, minkä kreivi Aksel taikka hänen palvelijansa heille tarkoittanevat.[105] Toinen valituskirja Karjan ja Inkoon pitäjistä on säilynyt ja koskee yleensä aatelistoa ja sotaväkeä. "Varsinkin ratsumiehet eivät ollenkaan tyydy kuninkaan säätämään eläkkeeseen, vaan ottavat mielin määrin ja pitävät semmoista painoa ja pannia, jota ei kukaan voi täyttää. Toinen vastus on noista raskaista kyytimatkoista, joihin vaatii ei ainoastaan kuninkaan väki, vaan myöskin joukko aatelispalvelijoita, jotka ratsastavat hevosen niin kauas, että talonpoika saa sen myöhään taikka ei milloinkaan takaisin. Sen ohessa on kyyditsijäin lukumääräkin vähennyt, koska aatelisto vapauttaa ison joukon ei ainoastaan omia alustalaisiansa, vaan muitakin, joilta hyötyä ottavat omaksi tarpeeksensa. Päälliseksi on Klaus Fleming kieltänyt näitä pitäjäläisiä kalastamasta merensaaristossa, vienyt heiltä veneet pois ja piessyt heitä; ja kun talonpojat käyvät ylimaakunnassa hankkimassa tuohta, tervaa, niiniä ja muuta semmoista, jota heidän on veroksensa maksaminen kruunulle, niin Klaus Flemingin palvelijat ovat alinomaa heitä tiellä vainoamassa, vieden heiltä petollisesti vaihtotavaransa, josta syystä vero jääpi maksamatta."[106]
Niinkuin tästäkin valituskirjasta nähdään, kävi Juhanan loppuajoilla sotaväen ja varsinkin ratsumiesten linnaleiri Suomen asukkaille kovin raskaaksi. V. 1590 oli sota uudestaan virinnyt, ja väkeä tarvittiin enemmän, kuin nääntynyt maa jaksoi elättää. Eräs luettelo mainitulta vuodelta osoittaa, kuinka monta ratsumiestä läntiset maakunnat saivat elättää. Turun läänissä oli niitä 283 miestä, Satakunnassa 170, Hämeessä 120, Raaseporin läänissä 70, Pohjanmaalla 354 ja Ahvenanmaalla 120 eli yhteensä näissä lääneissä 1,117 miestä hevosinensa. Rajamaakunnissa, jotka olivat sodasta enemmän kärsineet, ei näytä olleen kuin viidettäsataa; mutta sitten ei olekaan lukuun otettu jalkamiehiä, meriväkeä eikä tykkiväkeä, jotka epäilemättä tekivät paljoa suuremman summan.[107] Kuitenkin ratsuväki, jos pienempikin luvultaan, oli ylpeytensä tähden paljoa kovempi vitsa kuin mikään muunlainen sotaväki. Tämänpä mainitseekin eräs pohjalaisten valituskirja, annettu Mustasaarelta huhtik. 6 p. 1590, jossa kerrotaan, kuinka heillä joulusta saakka on ollut 650 jalkamiestä, yksi mies kolmen talonpojan elätettävänä, mutta nyt he lisäksi ovat saaneet ratsumiehiäkin, jotka vaativat linnaleiriksensä joka kuudelta talonpojalta yhdeksän kuukauden muonan hevoselle ja miehelle. Tästä määrästä he ovat nyt suorittaneet heille kolmen kuukauden linnaleirin ja siihen kuluttaneet monikin ainoan siemenviljansa, mutta pyytävät nyt vapautta edes siitä kuuden kuukauden muonasta, mikä vielä on maksamatta. Heillä on vielä viimesyksyinen lisävero isommalta osalta suorittamatta, ja he ovatkin itse käyneet suurella kustannuksella vihollisten päällekarkausta torjumassa oman maakunnan rajapitäjissä, niin että heidän elatusvaransa nyt ovat tyyni loppuneet. "Ja koska meidän ei sovi toivoakaan päästä vallan vapaiksi", he sanovat, "niin on kuitenkin parempi tulla jalkamiesten kanssa toimeen, ne kun tyytyvät siihen köyhyyteen, mitä me itse vaimoinemme lapsinemme koemme. Mutta muutamat ratsuväestöstä hyökkäävät jokapäiväisesti päällemme lyöden ja piesten, vaikka meillä on Teidän Kunink. Majesteettinne suojeluskirja väkivaltaa ja vääryyttä vastaan".[108] Vähää myöhemmin, kun Pohjanmaa jo oli kuninkaalta saanut vapauden ratsuväen linnaleiristä, vaikka asianomaiset Suomessa eivät olleet siitä tietävinään, kuuluu Pohjan miehiltä vieläkin haikeampi voivotus. "Ei meillä ole kotirauhaakaan", he sanovat, "vaan surkeasti meitä rääkätään sekä tiessä että tien haarassa, niin että muutamat makaavat tapettuina, muutamat oman pöytänsä päässä niin lyötyinä, ettei heistä ikinä tule terveitä miehiä. Päälliseksi nämä ratsumiehet vaativat meiltä kaksinkertaisen määrän sekä hevoselle että miehelle ja ryöstävät ainoan omaisuutemme, vaikka meillä on Teidän Kunink. M:nne vapauskirja ratsumiesten linnaleiristä".[109]
Jos nyt muiden tietolähteiden avulla otamme näitä rahvaan valituksia tutkiaksemme, tapaamme lukemattomia seikkoja, jotka vahvistavat tuon synkän kuvauksen totuutta. Mitä erittäin sotaväkeen tulee, tuskin sopii kummeksiakaan, että väkivalta ja kiskomiset olivat siinä säädyssä tavaksi tulleet; sillä kun Juhana kuninkaan huonot raha-asiat useimmiten estivät häntä maksamasta sotureille, mitä oli palkaksi luvattu, olivat nämä tavallisesti itsekin kovassa kurjuudessa, niin että heidän toisinaan täytyi myydä asunsa ja aseensa vaatteita saadakseen, puhumattakaan siitä, että he melkein aina saivat kärsiä nälkää ja puutetta sekä sotaretkillään että olletikin varustusväkenä ollessaan kruunun linnoissa.[110] Näistä kärsimisistänsä tietysti he etsivät korvausta linnaleirissään talonpoikien luona. Muistaminen onkin, että jokin osa näistä sotureista, varsinkin ratsuväen joukossa, oli pestatuita ulkomaalaisia, Skotlannista, Saksasta ja Alankomailta, jotka tietysti eivät millään rakkaudensiteellä olleet kiinnitettyinä valtakuntaan ja sen asukkaisiin, vaan ainoastaan saaliinhimosta ja voitonpyynnöstä olivat virkaansa ryhtyneet. Mutta kummallisinta on, että nekin ratsumiehet, jotka kuuluivat Suomen lipullisiin ja siis olivat maan omia lapsia, eivät ensinkään parempaa mainetta itsellensä ansainneet. Ne olivat osittain noita ennen mainituita knaappeja eli vapaatalonpoikia, jotka talonsa puolesta ratsaspalvelusta tekivät, osittain muita, jotka palkan edestä olivat ratsuväkeen menneet. Näiden miesten laatua ja luonnetta tuo vanha sankari Henrik Klaunpoika Horn kuvailee tähän aikaan seuraavilla sanoilla: "Enin osa suomalaisista ratsumiehistä on pelkkää roskaväkeä, pappien, lukkarien ja kauppiasten renkejä, jotka ovat lipullisten alle tunkeuneet ainoastaan sen vuoksi, että tahtovat linnaleiristä rikastua, ja ovat nyt saaneet hopeanappeja rintaansa, joilla ennen oli, luvalla sanoen, täinen röijy".[111] Tuskin tarvittaneen enempää todistusta siitä, että rahvaan valitukset linnaleirin kovuudesta eivät olleet perää vailla; tuskin kaivattaneen lisää selitystä siihen katkeraan vihaan, joka jo yleensä kyti Suomen talonpoikien sydämissä. Tässä kuitenkin ansaitsee mainita, että useat kerrat, mutta olletikin Juhanan hallituksen kahtena viimeisenä vuotena, jolloin etupäässä Kaarle herttua asiat johti, koetettiin asettaa sotaväen elättäminen toiselle kannalle, niin että ratsumiehet ja jalkamiehet piti majoitettaman ainoastaan kruunun linnoihin ja kartanoihin ja oikea palkka heille maksettaman. Mutta sääntö oli helpompi tehdä kuin toimeen panna, ja tuo hirveä rasitus itse teossa jäi kuin jäikin Suomen rahvaan niskoille.[112]
Kaikki nämä surkeat seikat, aateliston väkivalta, virkamiesten väkivalta, sotaväen väkivalta – rasituksia joista kuningas ainoastaan vaillinaisesti saattoi alamaisiansa suojella – uhkasivat tähän aikaan syöstä Suomen talonpoikaista kansaa viimeiseen poloon. Talonpojat itsekin, puhuessaan Liivinmaan eli Viron kolkosta kohtalosta, eivät varmaankaan tarkoita ainoastaan sodan hävityksiä siinä maassa, vaan paljoa enemmän rahvaan orjuutta herrojen alla, jota he syystä varoivat heillekin lopuksi tulevan. Ettei kuitenkaan Suomen talonpojat vielä olleet toivoa vailla, senpä heidän väsymätön valituskäyntinsä kuninkaan tykönä selvästi todistaa. Kerrankin oli sotamelske lakkaava, ja silloin muka rauha antaisi kuninkaalle voimia paremmin valvomaan alamaistensa parasta! – Tulipa sitten toinen aika, jolloin rauhan palattua kansa havaitsi pettyneensä sen anteista – jolloin kärsimykset karttuivat ja Suomen kansan ainoa lohdutus, valituskäynti kuninkaan luona, oli katoamaisillansa. Tämä oli epätoivon aika ja kasvatti epätoivon hedelmät. Kuinka Ruotsin vallan yhteisistä ja Suomen erityisistä tapauksista asiat vihdoin saivat semmoisen kamalan muodon, on minun seuraavissa luvuissa selittäminen. Ja koska valtakunnan yleiset valtioseikat ovat pohjana ja perustana Suomenmaan tapahtumille, tahdon selvyyden vuoksi ensiksi tehdä katsauksen niihin sekaannuksiin, jotka Ruotsin valtio-oloissa Juhanan kuoleman perästä syntyivät.
VIIDES LUKU
Sigismund kuningas ja Kaarle herttua vv. 1592-1595
Juhana kuninkaan kuollessa v. 1592 marraskuun 17 p. oli
kruununperillinen Sigismund par'aikaa Puolanmaalla, jonka kuninkaaksi
hän viisi vuotta ennen oli tullut. Hänen velipuolensa, Juhana, oli
vasta kolmivuotias ja vanhempi hänen sedistänsä, Maunu, oli jo kauan
aikaa ollut mielenviassa. Olipa siis luonnollista, että Sigismundin
nuorempi setä, Kaarle herttua, joka jo Juhanan aikoina toisinaan oli
ollut hallitustoimissa avullisena, nytkin otti hallitusohjat käteensä,
kunnes kuningas itse pääsisi Ruotsiin palaamaan. Tosin oli v. 1587
Kalmarissa määrätty, että Sigismundin poissa ollessa seitsemän ylimystä
hallitsisi Ruotsinvaltaa; mutta tämä salainen suostumus oli sitten
Tallinnan riidan perästä kumottu, ja nytpä saapuvillaolevat
valtaneuvokset omistivat Kaarle herttuan valtakunnan väliaikaiseksi
haltijaksi. Semmoisena hän siis lähetti kuninkaalle sanomat vainajan
kuolosta, käski linnanhaltijain Virossa ja Suomessa olemaan varuillansa
sekä venäläisiä että puolalaisia vastaan ja antoi vankina pidetyille
neuvoksille jälleen vapauden ja viran. Eikä aikaakaan, niin
Sigismundiltakin tuli kirje, jolla herttuaa pyydettiin ottamaan maan
hallituksen vaivaksensa, kunnes kuningas itse voisi sinne tulla.
Sovintoa neuvosten kanssa oli Sigismund jo isänsä aikana koettanut
rakentaa ja puhui tässäkin kirjeessä heistä lepyttäväisiä sanoja.
Kaikki asiat siis näyttivät sovinnossa sukeuvan.[113]Mutta pianpa näköala pimeni ja mustat myrskypilvet nousivat taivaalle. Ensimmäiset tapaukset jo näyttivät ilmoittavan, mikä rajuilma oli syntymässä. Kreivi Aksel Leijonhufvud yritti kapinaa Länsi-Göötan maakunnassa ja pakeni, kun ei hankkeensa menestynyt, Puolanmaalle, josta sitten kuninkaan suojeluskirjan nojassa palasi Ruotsiin parjattuansa Sigismundin luona hänen setänsä aikomuksia. Suomessa taas asetti Klaus Eerikinpoika Fleming oman valtansa ja erotti tämän maan Ruotsin hallituksen alta. Mikä vaikea taistelu nyt oli alkamassa, olisi tylsempikin järki kuin Kaarle herttuan voinut aavistaa. Olemme jo ennen nähneet, kuinka Juhanan aikana aatelisvalta ja kansanvapaus, paavikunta ja luterilaisuus seisoivat toisiansa vastassa ja kuinka Kaarle jo silloin oli puhdistetun opin tukevin turva, samaten kuin aateliston väkevin vastustaja. Mutta jos aatelisto jo Juhanan hallitessa oli ehtinyt suureen voimaan ja mahtavuuteen, se vasta Sigismundin kautta toivoi pääsevänsä kaikkein tarkoitustensa perille, kun oli uusi Kalmarin unioni syntymäisillään ja kuningas arvattavasti aika harvoin ottaisi Ruotsissa käydäksensä. Vieläkin tukevammat toiveet oli paavilaisilla, koska Sigismund alusta asti oli Puolan kruunua varten kasvatettu paavinuskoon, johon tottumus ja omatunto olivat hänet niin kiinnittäneet, etteivät isänsäkään varoitukset, saati kansalaistensa toivotukset, voineet luovuttaa häntä jesuiittain vallasta. Näitä molempia vaaroja vastaan täytyi Kaarle herttuan suojella isänmaatansa, jos ei tahtonut nähdä hävitetyksi ensimmäisen Kustaan jaloa työtä, jonka kuitenkin tämä isä oli jättänyt kaikkien veljesten yhteiseen huoleen. Mutta kuinka vaikea ja vaarallinen semmoinen tehtävä oli, lienee herttua paremmin kuin kukaan oivaltanut. Kaksi voimallista lahkokuntaa, jotka jo ennen olivat hänelle vihoin, nousisivat nyt viimeistä taistelua yrittämään, ja jos kuningas, niinkuin oli pelkäämistä, kävisi näiden lahkokuntien puolelle, niin arvattavasti moni kunnon mies sekä kotona että ulkomailla ei näkisi herttuan teoissa muuta kuin vallanhimoa eikä luulisi hänen muuta pyytävän kuin kruunua omaan päähänsä. Vihdoin viimeinkin, jos Sigismund itsepintaisessa taistelussa isänmaan etuja vastaan menettäisi perityn kruununsa, eikö historia ikuiseksi ajaksi nimittäisi Kaarlea valapattoiseksi kapinoitsijaksi ja oman sukunsa hävittäjäksi?
Se on Kaarle herttuan koko käytöksestä nähtävä, että hän kyllä ymmärsi nämä seikat punnita. Mutta painavampi oli hänestä isänmaan hätä ja vaara, jota ainoastaan hän oli mies auttamaan. Monessa maassa, niinkuin Ranskassa ja Alankomaissa, oli uskonnollinen eripuraisuus jo synnyttänyt veristä sotaa, jossa katolilaiset harjoittivat hirvittäviä julmuuksia. Murhaa, petosta ja mitä rikosta hyvänsä eivät jesuiitat katsoneet luvattomiksi välikappaleiksi, pyrkiessään juurineen hävittämään paavikunnan kieltäjöitä; ja tällä tavoin ei ollut lupauksiin luottamista eikä lepoa toivomista. Mihin ikinä jokin protestanttinen seurakunta oli asettunut, siinä oli vaino ja hätä joko kärsittävänä taikka odotettavana. Tosi tieto näistä tapauksista ei levinnyt tähän aikaan semmoisella nopeudella kuin meidän aikana sanomalehtien ja sähkölennättimen avulla; mutta joka paikassa kuitenkin kaikuivat vainottujen valitushuudot, joka paikassa tunnettiin vaaran suuruus. Silläpä alkoikin juuri näihin aikoihin koko Eurooppa jakaantua kahteen leiriin, paavilaiset kukistamaan kaikkia luopuneita, nämä taas puolustamaan uskonvapauttansa. Että yleinen uskonsota oli valmistumassa, ennustivat paraiten Saksan seikat, jossa katolilaisten etupäässä seisoi tuo mahtava Habsburgin huonekunta, Itävallan, Espanjan ja Italian omistaja. Tähän huonekuntaan oli Sigismundkin naimisellansa liittynyt, ja katolilaisilla oli luja toivo saada hänen kauttansa Ruotsinmaa paavikuntaan palautetuksi, sekä he lupasivat hänelle siihen tehtävään apuansa.
Eipä siis ollut tyhjää pelkoa, kun ruotsalaiset arvelivat heidänkin
vuoronsa nyt tulleen uskoansa puolustaa. Kaikki Ruotsin säädyt
olivat tässä asiassa yksimieliset herttuan kanssa, ja aatelistolla,
jota uskonpuhdistus oli kirkon tavaroilla rikastuttanut, oli melkein
suurin syy pelätä paavikunnan palaamista. Koska herttua siis
päätti uskonasiain tähden kutsua maan säädyt kokoon Upsalaan, oli
neuvoskuntakin siihen suostuvainen, kuitenkin sillä ehdolla, että kutsu
etupäässä tarkoittaisi valtakunnan papistoa ja koko asia niinmuodoin
saisi kirkolliskokouksen eikä valtiopäiväin muodon. Näin kutsu lähti
ulos tammik. 9 p. 1593, ja kokous määrättiin aloitettavaksi
laskiaissunnuntaina eli helmik. 25 p.[114] Vaikkei siis tahdottu
varsinaisia valtiopäiviä kuninkaan luvatta ja tiedotta pitää,
toivottiin kuitenkin tällä tavoin saatavan luterilaisuus niin
vahvistetuksi, ettei Sigismundkaan maahan tultuansa voisi sille mitään
tehdä. Vaan tämän ohessa kyllä käsitettiin, että uskonnollisen vapauden
kanssa Ruotsin valtiollinenkin vapaus oli likeisessä yhteydessä.
Melkein joka paikassa, missä uskonasioista oli riitaa noussut,
havaittiin keskellä meteliä myöskin valtiollisia tarkoituksia. Espanjan
kuninkaat yrittivät sortaa Alankomaiden maallista vapautta, samaten
kuin niiden uskontoakin. Habsburgin keisarit Itävallassa tarkoittivat
paavinuskon voiton ohessa myös levittää valtaansa yli koko Saksanmaan.
Ja jos Ruotsissa Sigismundin teki mieli jälleen asettaa paavikunta,
niin oli samassa pelkääminen, että Ruotsi joutuisi palvelijaksi Puolan
alle ja kuningas tästä vieraasta maasta lähettäisi ainoastaan
käskyjänsä seurattaviksi. Tämän vaaran ymmärsi neuvoskunta yhtä hyvin
kuin herttuakin. Että kuningas pitäisi asuntonsa Puolanmaassa, oli
tosin valtaneuvoksilla harras toivo; mutta tämän toivon perusteena oli
se ajatus, että muka Ruotsin hallitus olisi heidän käsissään. Jos nyt
Ruotsin hallitus siirtyisi vieraasen maahan, niin kaikki etu olisi
heiltä kadonnut, ja isänmaanrakkaus heräsi heissä Ruotsin itsenäisyyttä
valvomaan. Tästä syystä he olivatkin jo päivää ennen eli tammik. 8 p.
sopineet herttuan kanssa kirjallisen suostumuksen, jossa päättivät
yksissä neuvoin valvoa valtakunnan hyvää, olla tuumissansa –
uskollisuutta Sigismundia kohtaan loukkaamatta – yksimieliset ja
vastata teoistansa "yksi kaikkina ja kaikki yhtenä".Tämä lause se oli, jota herttua sitten aina käytti säätyjen kanssa
tekemissä päätöksissään ja jonka Sigismund nimitti "Kaarle herttuan
linnunsatimeksi".[115] Tällä kertaa valtaneuvokset tosin näyttävät
paulaan joutuneen. Jos Sigismundin puolelta syystä varoivat vierasta
uskontoa ja hallitusta, niin vielä enemmän Kaarle oli heille
epäluulonalainen, koska tiesivät hänen aatelisvallan leppymättömäksi
vastustajaksi. Hänen innollisesta ja kiivaasta luonteestansa, joka oli
Vaasan suvulle ominainen, mutta Kaarlessa etenkin nähtävä, saattoivat
jo kohtakin arvata, ettei hänen aikanansa suurta valtaa jäisi
neuvoskunnalle, jos pysyisikin maan hallitus itse Ruotsissa. Aluksi he
kuitenkin liittyivät häneen. Hänen kilpensä varjossa he mielellään
olisivat rientäneet omien pyyntöjensä perille. Mutta loppuun asti häntä
auttaa – sitä he eivät tahtoneet eivätkä uskaltaneet. Tämmöisessä
puolieräisyydessä oli jo heidän onnensa loimi luotuna. Kauan
hoiperoituansa he viimein hukkuivat ahtaasen tilaansa.Mitä Kaarle herttuasta muuten sanottaneenkin, on kumminkin myönnettävä, että hänellä alusta loppuun asti oli yksi kieli ja yhdet vaatimukset. Kirjoittaessaan kuninkaalle ilmoitukset Upsalassa pidettävistä valtiopäivistä hän muistutti, että "kuninkaan hallitus Ruotsissa ainoastaan sillä tavoin voisi tulla onnelliseksi, jos hän suosiolla vahvistaisi valtakunnan uskonnon ja vapaudet sekä ne päätökset, joilla säädyt tahtoivat niitä tukea; kun kaikki tietäisivät, ettei kuninkaalla olisi valtaa tehdä vastoin lakia, ei voisi muka kukaan häntä vihata, vaan valtakunta pysyisi hänen ja hänen perillistensä hallussa ikuisena perintönä". Tämän neuvon sanoi herttua tahtovansa omasta puolestaan antaa, arvellen, että jos kuninkaalla oli uskolliset palvelijat, ne varmaan häntä samaan päin kehoittaisivat. Neuvo oli järkevä ja tarkoitti silminnähtävästi sekä isänmaan että kuninkaan parasta. Jos herttuan tarkoituksena alusta asti, niinkuin moni lienee luullut, olisi ollut riistää kruunu Sigismundin päästä, ei olisi tämmöinen viisas kehoitus suinkaan ollut tämän tarkoituksen mukainen.
Maaliskuun 1 p. 1593 avattiin Upsalan kokous, johon oli tullut neljä piispaa, niiden luvussa myöskin Turun piispa Eerik Sorolainen ja neljättä sataa muuta pappia. Myöskin useita aatelismiehiä ja muutamia porvareita oli saapuvilla, mutta ainoastaan papit olivat keskusteluissa osallisina, ja eräs nuori Upsalan yliopiston professori Nikolaus Botniensis valittiin puheenjohtajaksi. Juhanan Punakirja nyt hylättiin, Raamattu ja nuo kolme vanhaa symbolaa sekä muuttamaton Augsburgin tunnustus tehtiin Ruotsin kirkon ohjeeksi ja lisäksi määrättiin, ettei muu kuin luterilainen saisi Ruotsissa virkoja pitää. Myöskin kiellettiin kaikilta eriuskolaisilta julkinen jumalanpalvelus, etteivät he muita viettelisi. Kun neuvoskuntakin oli näihin sääntöihin suostunut, allekirjoitettiin päätös maalisk. 20 p. Herttua, joka keskusteluihin ei ollenkaan sekaantunut, oli ensin neuvoksille närkästynyt, kun he eivät kuulustaneet hänen mieltänsä, ennen kuin päätös jo oli valmis. Kuitenkin hän allekirjoitti tehtyänsä vähäisiä muutoksia. Mutta nyt nousi kokouksessa iso meteli. Luultiin herttuan taipuvan Kalvinin oppiin, ja muutamat, joiden joukossa myös Turun piispa Eerik oli, vaativat, että tämäkin oppi selvästi mainittaisiin erhetysten seassa. Hetkeksi eripuraisuus uhkasi vallalle päästä; mutta herttua, vaikka suuttuneena, pian myöntyi, ja nyt oli uskonnollinen sovinto perustettu.
Tämä se Upsalan kokouksen päätös oli, joka kauan aikaa on pysynyt kirkollisten olojemme perustuksena. Meidänaikuisille ihmisille tosin oudolta näyttää se kiivaus, jolla kaikki muut uskokunnot suljettiin koko Ruotsin valtakunnan alueesta. Tällä suvaitsemattomuudella käytiin paavikunnan jälkiä, jonka oppi hylättiin. Mutta semmoinen yksipuolisuus oli koko Euroopassa tälle aikakaudelle ominainen, ja paavilaisuutta vastaan se ei ollut kuin tarpeellinen varokeino. Kaikella neuvoin koetettiinkin varoa, ettei paavilaisuus pääsisi Sigismundin suojassa tunkeutumaan maahan. Ennen kuin kokous kokonaan loppui, esittivät papit herttuan luona muutamia pykälöitä: Kuninkaan perilliset kasvatettaisiin hamasta lapsuudesta Ruotsissa oikeaan evankeeliseen uskoon. Kuninkaan Ruotsissa ollessa ei olisi hänellä paavilaisia pappeja enempää kuin kymmenen, jotka eivät saisi muualla ja muiden edessä saarnata eli jumalanpalvelusta pitää kuin kuninkaan ja hänen katolisuskoisten seuralaistensa. Hengellisiä tai maallisia virkoja ei olisi annettava kellekään muulle kuin luterinuskoiselle, eikä saisi kukaan lähettää lapsiansa jesuiittalaisiin tai kalvininuskoisiin kouluihin ulkomaille.
Pianpa kyllä huomattiin, että Sigismund ei aikonut vahvistaa Upsalan kokouksen sääntöjä. Puolasta lähetetyssä kirjeessä hän kielsi itse kokouksen, ja keväämpänä, kun hänelle jo oli tieto annettu sen päätöksestä, hän lähetti sanansaattajan kanssa seuraavat sanomat takaisin: "Valtakunnan lait ja vapaudet hän muka tahtoo voimissa pitää eikä ketään uskon tähden rakastaa eikä vihata; mutta Upsalan kokouksen sääntöjä hän ei tahdo eikä voi vahvistaa." – Tämä vastaus näytti itsessään olevan oikea ja kohtuullinen. Sitä ei meidän aikoina enää kukaan kieltäne, että Upsalan kokouksen miehet eivät sallineet omilletunnoille sitä vapautta, joka yksin voi herättää valistunutta jumalanpelkoa; ja kun sama kokous nimenomaan hylkäsi sen uskontomuodon, johon kuningas oli sydämestään sidottu, niin tämä käytös näytti olevan häväistys kuninkaan korkeutta ja arvoa vastaan. Koska hän siis lupasi olla ketään uskon tähden rakastamatta ja vihaamatta, niin siinä näytti olevan myönnettynä kaikki, mitä uskollisten alamaisten oli oikeus vaatia. Mutta toisaalta päin jokapäiväinen kokemus todistaa, kuinka ihmisen heikko mieli pian taipuu lupauksistansa luopumaan ja kuinka yltynyt into on sukkela tekosyitä löytämään tyydyttääksensä nureksivaa omaatuntoa. Jos nyt päälliseksi lupauksen rikkominen kääntyy omantunnon vaatimukseksi, niinkuin jesuiitat siihen aikaan opettivat luopuneiden suhteen, niin on selvästi näkyvissä, mikä hauras vakuus on kalliimmistakin lupauksista, ellei niiden täyttäminen perustu täytymykseen. Yhtä luonnollinen kuin Sigismundin vastahakoisuus Upsalan sääntöjä vastaan oli siis ruotsalaisten tyytymättömyys kuninkaansa vastaukseen, ja epäluulolla odotettiin hänen kotiintuloansa, jonka piti kesällä tapahtuman. Mutta myös kuninkaankin luona oli epäluulo ylinnä ja kääntyi erinomattain herttuata vastaan. Se on todennäköistä, että Juhanan pelkomielisyydestä Kaarlen suhteen jokin osa jo aikaisin oli tarttunut Sigismundiinkin; eikä niitä suinkaan puuttunut, jotka nyt läheltä ja kaukaa kuiskuttelivat hänen korviinsa herttuan kavalista tarkoituksista. Kahden puolen oli siis kuninkaan ja kansan väli jotenkin kylmä, kun Sigismund vihdoin puolisonsa ja muun seuransa kanssa vaivalloisen merimatkan perästä astui maalle Tukholmaan syyskuun 30 p. 1593.
Sigismund kuningas oli kuusitoista vuotta nuorempi setäänsä ja syntynyt v. 1566 isänsä vankihuoneessa, jonka synkkyys lienee vaikuttanut hänen mielenlaatuunsa. Hän oli kookas mies, kaunis vaikka alakuloinen muodoltaan. Hänen sydämensä oli luonnoltaan säälikäs ja hyvänlainen, mutta hänen synkkä ja harvasanainen käytöksensä ei voinut hänelle paljon ystäviä voittaa. Hankkeissansa hän oli hidas eikä hallitusvirkaan paljon mieltynyt, josta puolalaiset häntä nimittivät "rex crastinus", s.o. huomispäivän kuningas. Kerran päätöksen tehtyänsä oli hän siinä kovin kiinteä; mutta hänen päätöksensä olivat enimmiten älyttömät ja lyhytmieliset. Hänen etevimmät neuvonantajansa olivat jesuiitat ja eräs käsikirjuri Johan Bult, joka enimmästi toimitti Ruotsin asiat. Kuningas itse mieluisemmin teki pieniä käsitöitä, piirteli, veisteli ja muuta semmoista toimitteli, kuin että olisi valtakuntiensa asioista huolta pitänyt.
Sentapainen se kuningas oli, jota ruotsalaiset Tukholman linnanlaiturilla tervehtivät. Kolkot sanomat seurasivat häntä. Hän oli matkallansa riistänyt kirkkoja evankelisuskoisilta Thornissa ja Elbingissä; Danzigissa taas oli kapina noussut samanlaista estämään. Vielä kamalampaa se ruotsalaisten mielestä oli, kun nähtiin Sigismundin seurassa itse paavin lähettiläs Malaspina. Mutta eipä kuningaskaan kohdannut mieluisia. Häntä vastaanottamaan tuli herttuan ja neuvoskunnan kanssa tuo Upsalan kokouksessa valittu arkkipiispa Angermannus, joka oli ollut Punakirjan kiintein vastustaja. Herttua tervehti kuningasta pitkällä puheella, muistuttaen häntä hänen velvollisuuksistaan perintövaltaansa kohtaan, ja vaati samalla, että Klaus Fleming ja Aksel Leijonhufvud oikeuden edessä vastaisivat teoistansa. Kuningas vastasi vähän ja oli nähtävästi närkästynyt. Herttuan vaatimasta oikeudenkäynnistä ei tullut mitään.
Viivyttelemättä nyt antoivat herttua ja neuvoskunta kuninkaalle anomuskirjan, jossa pyysivät häntä vahvistamaan Upsalan päätöksen ja Angermannuksen piispanviran sekä lähettämään Malaspinan ulos maasta. Kaarle sitten lähti herttuakuntaansa, jättäen valtaneuvokset hieromaan sovintoa Sigismundin kanssa. Kuninkaan neuvonantajilla nyt oli erilaiset mielet. Oli niitäkin, jotka neuvoivat häntä kaikissa myöntymään; mutta enin osa puhui peräti toista. Näiden mielestä oli Ruotsi perintövalta, eikä muka perintökuninkaan tarvinnut alamaistensa kanssa sovitella. Semmoisien neuvojen mukaan Sigismund vastasi neuvoksille, ettei hänen sopinut ennen kruunaustaan mitään luvata eikä vahvistaa. Muutenkin hän aivan kylmästi kohteli neuvoskuntaa, jonka suosiota kuitenkin olisi ollut helppo voittaa. Ainoastaan semmoisia ruotsalaisia, jotka olivat paavilaisuuteen mieltyneet, suvaittiin kuninkaan seurassa. Enimmästi hän oleskeli jesuiittain ja muukalaisten parissa.
Mutta Tukholman kaupungissa nousi sill'aikaa verisiä meteleitä. Jesuiitat saarnasivat hovin edessä herjauksia Lutherin oppia vastaan, ja Tukholman papit vastasivat samalla tavalla omissa kirkoissansa. Sigismund tahtoi antaa harmaitten veljesten kirkon katolilaisten haltuun ja haudatti siihen kaksi palvelijaansa paavilaisella juhlallisuudella; mutta Ruotsin papit tekivät vastarintaa, ja verta vuoti itse kirkossakin. Neuvoskunnan varoitukset eivät ollenkaan auttaneet; mutta herttuata yritti kuningas kauniilla lupauksilla vetää puolellensa, joka ei kuitenkaan onnistunut. Kaarle hänelle kirjoitti "veljellisesti ja rakkaasti, että hänen oli Upsalan päätös vahvistaminen; muutoin muka paljon pahaa voisi seurata".
Helmikuun alulla 1594 kokoontuivat valtakunnan säädyt Upsalaan viettämään Juhana-vainajan hautajaisia ja Sigismundin kruunausta. Kaarle herttua myöskin saapuville tuli, ja hänen muassansa seurasi kolmetuhatta ratsu- ja jalkamiestä, jotka hän majoitti perintötiloillensa Upsalan tienoille. Ennen kruunausta oli nyt vahvistus annettava Upsalan kokouksen päätökseen, ja hovi koetti kaikilla kurin, vaikka turhaan, saada muutamia etuja katolilaisille. Säätyjen keskinäistä sopua ei voitu millään rikkoa, ja Kaarle herttua oli järkähtämätön. Säädyille hän puhui: "En luovu teistä; Sigismundin täytyy myöntyä, jos mielii Ruotsin kuninkaaksi päästä." Kuninkaalle hän julkisesti lausui samaa sekä omasta että neuvoskunnan ja koko aateliston puolesta. Talonpojat jo huusivat ottavansa Kaarlen kuninkaaksensa, mutta herttua käski heidän olla vaiti. Yksimielisesti kaikki säädyt liittyivät puolustamaan Upsalan päätöstä, ja turhaan ponnistettuansa täytyi Sigismundin viimein antaa suostumuksensa. Upsalan tuomiokirkossa veisattiin silloin riemuvirttä, ja nyt kruunaus tapahtui tavallisella juhlallisuudella helmikuun 19 p. 1594. Tämän perästä lähti Kaarle taas herttuakuntaansa, kuningas seuroinensa tuli Tukholmaan.
Vaan eipä aikaakaan, niin jo huomattiin, ettei kuninkaan tehnyt mieli lupauksiansa täyttää. Paavilaisia kirkkoja asetettiin sekä kaupunkiin että ympäristöön, Vadstenan entiseen luostariin vihittiin uusi abbedissa ja luterilaista jumalanpalvelusta häirittiin. Pääsiäispyhinä taas hovin ja kaupungin papit saarnasivat toisiansa vastaan, ja levottomuus karttui, kun Ruotsiin tuli vielä toinenkin paavin lähettiläs, jonka Ruotsin miehet arvelivat lähetetyksi vapauttamaan kuningasta hänen kruunausvalastansa. Epäluulo karttui karttumistansa kahden puolen. Kuningas teki puolalaisen henkivartijaväkensä puolta suuremmaksi ja toimitti lisää sotaväkeä Puolanmaalta. Neuvoskunta taas kutsui taalalaisia sotamiehiä kaupunkiin. Verisiä riitoja kesti alinomaa kaupungin kaduilla, ja porvarit alkoivat aseiksensa kantaa katukiviä ylös huoneisiin.
Mutta toinen seikka oli sillä aikaa ruvennut hämmentämään kuninkaan ja
herttuan väliä. Jo Upsalassa oli Sigismund säädyille ilmoittanut
palaavansa pian Puolanmaalle ja jättävänsä väliaikaisen hallituksen
herttualle ja neuvoskunnalle. Mutta kuinka herttuan ja neuvoston kesken
hallitustoimi tasattaisiin, siitä oli eri arveluita. Neuvoskunta antoi
kuninkaan vahvistettavaksi erään hallituskaavan, joka tuli jotenkin
Kalmarin suostumuksen sukuun. Herttua muka olisi hallituskunnan
esimies, mutta enimmät huudot tekisivät kaikissa asioissa päätöksen.
Tämän hallitusmuodon Sigismund hyväksyi ja antoi sen julistaa
maakunnissa; mutta Kaarle herttua sen hylkäsi. Hänestäpä semmoinen
hallitusjärjestys oli vastoin Ruotsin lakia ja Ruotsin tapaa; oli muka
Ruotsin lain mukaan neuvoskunta luotu neuvonantajaksi eikä
hallitsijaksi, mutta herttualla, joka oli Ruotsin syntyperäinen
perintöruhtinas, oli oikeus pitää hallitusta kuninkaan poissa ollessa.
Tästä syystä herttua vaati, että Sigismund ennen lähtöänsä kokoisi
säädyt valtiopäiville, jotta valtakunnan väliaikainen hallitusmuoto
pantaisiin täyteen järjestykseen ja määrään. Mutta toinen mieli oli
Sigismundin likeisimmillä neuvonantajilla. Jos Ruotsi jäisi
sekasortojen ja hämmennysten valtaan, oli se, heidän mielestänsä,
helpompi kukistaa; ja että neuvoskunnan esittämästä hallitusmuodosta
sekasortoja syntyisi, sen ymmärsi joka mies paitsi neuvokset itse –
sen oli Ruotsin historia Tanskan-yhteyden aikana yltä kyllin opettanut.
Ainoastaan Sigismundin entinen opettaja, Arnold Grothausen, kehoitti
kuningasta myöntymään Kaarlen vaatimuksiin; Kaarle muutoin muka
ottaisi, mitä nyt pyysi. Melkein samanmoisen varoituksen lähetti
herttua itsekin. Mutta Sigismundin koko luonne vastusteli niin
suorasukaista käytöstä; hänen mielenlaatunsa omituisuus oli
vastahankaan vetää tai tehdä ainoastaan puolinaisia myönnytyksiä.
Heinäkuun 14 p. lähti kuningas Tukholmasta Puolaan päin, mutta viipyi
vielä vastatuulen tähden saaristossa kolme viikkoa, jolla aikaa
kirjallisia keskusteluja yhä kesti herttuan kanssa. Viimein herttualle
suotiin valtuuskirja, jolla hän asetettiin neuvoskunnan esimieheksi;
mutta valtionhoitajan nimeä ja virkaa hän turhaan vaati. Lopuksi Kaarle
ilmoitti aikovansa heittää asian säätyjen ratkaistavaksi; ja kun
Sigismund tätä estääksensä määräsi, ettei valtiopäiviä hänen poissa
ollessaan saataisi pitää, oli jo silminnähtävää, ettei näiden miesten
väli voinut sovinnossa tasaantua. Molempien suhteen on muistaminen,
ettei kumpikaan ollut oikein omassa vallassaan. Sigismundin omatunto
häntä luopumatta soimasi siitä, kun hän Upsalassa oli valalla
vahvistanut luterilaisten vaatimukset, eikä hän luullut voivansa
parantaa tätä syntiä muulla tavalla kuin antaen salaisesti
päinvastaisen valan katolilaisille.[116] Hänpä siis oli eksytetyn
omantunnon ja eksyttävien jesuiittain vallassa. Kaarlea taas vallitsi
voimallinen isänmaanrakkaus, joka ei sallinut hänen levon ja sovun
tähden luopua Ruotsin eduista. Kun nyt vihdoin Sigismund lähti
matkaansa saaristosta elokuun 4 p. ja Ruotsi oli häneltä jäänyt
niinkuin ohjaton alus tuulten ajoksi, niin Kaarle katsoi
velvollisuudeksensa istua omin luvin perään, jottei laiva särkyisi
surkeaan haaksirikkoon.Eikä Sigismundkaan muuta odottanut. Että hänen hankkeillansa oli Ruotsissa ollut huono menestys, että asiansa nyt hänen palatessaan olivat kehnommalla kannalla kuin hänen tullessansa, tunsi hän kyllä ahdistetulla mielellä ja päätti siis, kunnes hänelle parempia neuvoja syntyisi, asettaa niin monta estettä ja vastusta Kaarlen tielle kuin mahdollista. Sitä varten hän antoi läänien maaherroille melkein itsenäisen vallan ja käski erityisillä salaisilla valtuuskirjoilla heidän totella ainoastaan kuninkaan Puolasta lähettämiä sääntöjä. Mutta niinkuin melkein kaikki hänen toimensa olivat senlaatuiset, että ne synnyttivät peräti toisia vaikutuksia, kuin mitä hän oli niillä tarkoittanut, niin tämäkin este ainoastaan yllytti Kaarle herttuan innokkaammaksi. Samassa oli kuningas erinomaisella huolimattomuudella laiminlyönyt vetää neuvokset puolellensa. Tosin oli aateliston etuja yleensä paljon lisätty. Kaikki tuomarin- ja muut korkeat virat omistettiin aatelisille, ratsuvarustus tehtiin entistäkin helpommaksi ja uusia valtaneuvoksia tehtäessä luvattiin entisten mieltä kuulustaa. Mutta minkä verran Sigismund tällä tavoin oli aatelisia miellyttänyt, sen hän heitä muulla kohtelemisellansa vieroitti. Kruunausjuhlana ei tehty ainoatakaan ritaria, niinkuin ennen tavallista oli, ja virkoja annettiin ainoastaan Klaus Flemingin ystäville. Päälliseksi oli, maaherroja asetettaissa, enimmät valtaneuvokset jääneet osattomiksi, niin että näille maaherroille suotu liiallinen valta oli neuvoksille ainoastaan haitaksi eikä miksikään eduksi. Siitäpä tyytymättömyys ja nurja mieli. Kohta Sigismundin lähdettyä riensivät veljekset Bielket ja Banérit herttuan luokse. Muutkin neuvokset epäilivät voivansa pitää voimassa hallitusmuotoa, jota koko kansakunta soimasi sopimattomaksi, laittomaksi ja järjettömäksi. He siis kutsuivat herttuan Tukholmaan, ja siinä pitkän keskustelemuksen perästä Kaarle asetettiin valtionhoitajaksi, paavilainen jumalanpalvelus kiellettiin ja kuninkaan asettamat maaherrat päätettiin virasta erottaa. Tähän herttuan ja neuvoston suostumukseen pyysi Kaarle vieläkin kerran kuninkaalta vahvistusta, uhaten muutoin kutsua säädyt kokoon. Puolen vuotta Sigismund mietiskeli vastausta, joka viimein toukokuussa 1595 tuli Ruotsiin. Sen sisällys oli vastainen, äreä ja uhittelevainen. Kaarlea se ei kumminkaan peloittanut. Hän valmisti kutsukirjan, jolla käskettiin säätyjen kokoontua Söderköpingiin, ja pakotti neuvokset allekirjoittamaan. Jo aikaisemmin oli hän ruvennut erottamaan Sigismundin asettamia maaherroja pois virasta. Ensinnä täytyi Erik Brahen, joka oli uskoltansa katolilainen, luopua Tukholman linnanisännyydestä sekä Uplannin ja Norlannin maaherruudesta. Stenbockit, jotka vallitsivat Göötan maakunnissa sekä Smoolannissa, kinasivat vielä vähän aikaa kiinteästi vastaan. Mutta kaikista jäykin, voimallisin ja vaarallisin oli Klaus Fleming, joka Suomessa vallitsi huolimatta Ruotsin hallituskunnasta ja herttuasta. Ilman hänettä olisi kuninkaan asema Ruotsissa jo ollut peräti hukassa. Sigismundin heikko ja saamaton luonne ei olisi hetkeksikään voinut kestää Kaarlen miehekästä jäntevyyttä, ellei hänen asiamiehenänsä Suomessa olisi seisonut mies, yhtä jäntevä kuin Kaarle herttua, yhtä taitava ja sukkela neuvoissansa ja nähtävästi yhtä vakuutettu asiansa oikeudesta. Tämä mies oli tuo jo ennen mainittu Klaus Eerikinpoika Fleming, Viikin vapaaherra, Suitian, Kuitian ja Yläneen herra, valtaneuvos, valtakunnan marski, valta-amiraali, kenraali-sotaeversti ja maaherra sekä käskynhaltija koko Suomen suuriruhtinaskunnassa.
Kaarlen ja Sigismundin taistelu nyt muuttaa luonteensa. Se käypi taisteluksi Kaarlen ja Flemingin välillä. Sisällinen sota syttyy, ja Suomi tulee tapausten näkymöksi. Onpa usein sanottu ja kyllä uskottavaa, että Kaarlenkin aikomuksissa nyt muutos tapahtui. Muutamat johdattavat tämän muutoksen hänen poikansa Kustaa Aadolfin syntymästä, joka tapahtui joulukuun 9 p. 1594. Nytpä muka olisi hänessä halu syttynyt saada Ruotsin kruunu itsellensä ja perillisilleen. Vaikea tosin on tutkia sydämet ja munaskuut; mutta tuskin on epäilemistäkään, että herttua jo selvästi näki, mihin asiain pakko hänet vihdoin oli kuljettava. Yhä enemmän hänen näköalansa aukeni, ja pian hän rupesi hengessänsä havaitsemaan, kuinka tämä Ruotsissa alkanut taistelu oli käännöskohta sekä Ruotsin että koko Euroopan historiassa. Mutta joka suuriin asioihin ryhtyy, se harvoin voi pitää sydämensä kaikesta tarttumisesta vapaana; sillä niinkuin ruumis ankarasta työstä runneltuu, niin sielukin. Tämähän tekee todennäköiseksi, että Kaarlessa siihen aikaan vallanhimo alkoi hänen huomaamattansa kyteä. Historia ei voi häntä tästä inhimillisestä puutteesta kovin tuomita. Mutta asia on ehkä tarpeellinen muistoon panna, lähtiessämme katselemaan hänen ankarinta vastustajaansa, Klaus Eerikinpoika Flemingiä.
KUUDES LUKU
Klaus Eerikinpoika Fleming
Marski Klaus Fleming oli sitä mainiota sukua, joka 13:nnella sataluvulla oli muuttanut Saksasta Ruotsiin. Jo 14:nnen sataluvun alkuvuosina oli tämän suvun toinen polvi, valtaneuvos Klaus Pietarinpoika, muuttanut Suomeen, jossa hänen etevimmät jälkeläisensä sitten oleskelivat. Hän oli koko Suomen – eli, niinkuin silloin sanottiin, Itämaiden – laamanni ja näyttää vielä v. 1427 elossa olleen.[117] Tästä alkuisästä lähti kaksi haaraa Flemingejä, jotka molemmat ovat aikanansa olleet Suomen mahtavimpia. Veljekset Eerik ja Iivar Fleming, Jaakkimanpojat, jotka Kustaa Vaasan hallitessa olivat Suomenmaan etevimpiä miehiä, kuuluivat vanhempaan haaraan. Nuorempaa haaraa taas oli Herman Fleming, Lehtisten ja Louhisaaren herra, joka Juhanan aikana toimitti monta korkeata virkaa Suomessa, ja joka v. 1582 tehtiin ritariksi ja seuraavana vuonna kuoli Helsingissä. Hermanilla oli kaksi poikaa, Klaus ja Lauri, jotka vasta tapaamme tämän ajan tapauksissa; ja näiden jälkeläiset nousivat tulevina aikoina suuriin arvoihin. Joutuisampi, mutta lyhytikäisempi kukoistus oli vanhemmalle haaralle sallittu. Siitä tehtiin vapaaherroja kahdesti; mutta molemmat sarjat sammuivat toiseen polveensa. Lauri Iivarinpoika Fleming Sundholman herra, joka Eerikin kruunauksessa tuli vapaaherraksi, kuoli jo helmikuussa 1562 Tallinnassa, ja myöskin Iivar, hänen poikansa, kuoli pian sen jälkeen nuorena ja naimatonna. Juhanan kruunauksessa taas koroitettiin Klaus Eerikinpoika vapaaherraiseen arvoon; mutta hänenkin poikansa, Juhana, joka näissä nyt kerrottavissa meteleissä sai surmansa v. 1599, oli viimeinen miespuoli suvussansa, ja ennen vuosisadan loppua oli siis Flemingien vanhempi haara miehiseltä kannalta kokonaan sammunut. Vaan niin kuuluisaa miestä, kuin tämä Klaus Eerikinpoika Fleming oli, lienee tuskin mikään aatelissuku Suomenmaassa milloinkaan synnyttänyt. Hänen elämänsä vaiheet ovat tämän historian pääkappaleita.[118]
Hänen syntymävuottansa ja syntymäpaikkaansa ei tarkoin tiedetä. Todennäköistä on, että hän syntyi vuosien 1530 ja 1540 välillä jossakin isänsä kartanossa Suomessa. Isänsä, Eerik Jaakkimanpoika, josta edellisessä on usein puhuttu, kuoli joulukuussa v. 1548 Kuitian kartanossa Paraisissa, jonka vanhanaikaiseen kivikirkkoon hän haudattiinkin. Leski, Hebla Sparre, mainion ruotsalaisen Lauri Siggenpoika Sparren sisar, eli vielä monta vuotta ja piti asuntoa joko Siuntion pitäjässä Suitiassa, jonka hän naitaessa oli huomenlahjaksensa saanut, taikka Kuitiassa, jossa siitä ajasta vielä on jäljellä vähäinen harmaakivistä rakennettu linna. Vuonna 1560 mainitaan hänellä kolme lasta: Jaakkima ja Klaus sekä Filippa, joista ainoastaan Klaus herra on historiallisen maineen saanut. Filippasta emme tiedä muuta, kuin että hän kuoli naimatonna ja oli v. 1578 testamenttinsa tehnyt. Jaakkima Eerikinpoika oli jo tätä ennen kuollut; hän mainitaan Eerik XIV:n kamarijunkkariksi ja oli v. 1561 nainut tämän kuninkaan jalkavaimon, Agda Pietarintyttären, erään suomalaisen porvarin tyttären Tukholmasta – joka naimiskauppa näkyy syvästi loukanneen hänen ylhäistä sukuansa ja kenties esti hänet nousemasta korkeampiin virkoihin valtakunnassa. Hänen ainoa tyttärensä, Anna Jaakkimantytär, jäi sittemmin setänsä, Klaus herran, holhouksen alle, mutta joutui hänkin naimisseikkoihin, jotka eivät olleet suvun mieleen.[119] Suvun varsinainen kunnia ja arvo oli niinmuodoin yksinomaisesti mennyt perinnöksi Klaus Eerikinpojalle, joka sen ohessa sai haltuunsa kaikki isänsä jättämät talot ja tavarat.[120] Kuinka iso tämä perittävä oli, voimme jokseenkin arvata siitä, kun pesänjaossa v. 1560 leskirouva Heblan kolmas-osa käsitti, paitsi irtainta tavaraa, kivikartanon Turussa sekä tiluksia yhdessätoista eri paikassa, joista yhteinen saalis oli noin 160 tynnyriä jyviä vuodelta. Pesän rikkautta todistaa sekin asia, että Heblan asunto oli tykeillä varustettu, joita Kustaa Vaasa pyysi lainataksensa venäläissodan uhatessa.
Mutta enemmän kuin rikkaus ja tavara, hyödytti nuorta Klausta hänen vanhempainsa likeinen tuttavuus kuninkaallisen huonekunnan kanssa. Hänen isänsä oli ollut Kustaan vireimpiä apulaisia vapauttamisen työssä ja pysyikin suuressa arvossa ja mielisuosiossa, vaikka kuninkaan toisinaan täytyi häntä kovasti nuhdella voitonpyynnöstä ja kovuudesta alamaisia kohtaan. Poika samalla tavoin oli aikaisin tottunut talonpoikia kiusaamaan, niin että Kustaa kuningas jo v. 1556 häntä siitä nuhteli.[121] Mutta semmoiset pienet virheet eivät Flemingien nauttimaa suosiota vähentäneet, ja Hebla rouvakin, leskeksi tultuaan, näkyy yhä vielä viljelleen likeistä ystävyyttä kuninkaallisen perheen kanssa. Kun Kustaa kuningas jäi leskeksi toisesta naimisestaan, tarjoutui Hebla rouva tullaksensa pienten emättömäin lasten holhoojaksi, jonka kuitenkin kuningas kohteliaasti kielsi. Kustaa jo seuraavana vuonna valitsi kolmanneksi puolisoksensa ja lastensa emintimäksi nuoren aatelisneiden Katariina Stenbockin, joka sitten eli 62 vuotta edemmäksi häntä. Mutta flemingiläisten monet ansioteot eivät jääneet unohduksiin. Vuonna 1556 tavataan Klaus Eerikinpoika ensi kerran valtakunnan toimissa. Kuningas kirjoittaa Turusta helmikuussa hänelle kirjeen, pyytäen häntä rupeamaan Savon suksimiesten päälliköksi, koska näillä ei ollut ketään käskijää ja opettajaa ja kuningas oli saanut tietoonsa, että Klaus osasi suksilla hiihtää.[122] Tästä lähtien alkaa hänen toimensa valtion palveluksessa. Eerik kuninkaan kruunauksessa v. 1561 tehtiin hänestä ritari, ja sitten useita läänityksiä, muun muassa Etelä-Suomen laamannikunta, nyt seurasi suosionosoitteeksi. V. 1563 tammikuussa määrättiin Klaus herra ylimmäiseksi linnanhaltijaksi Paidelinnaan, josta kuitenkin Juhana herttuan kapina hänet pian pois joudutti. Kesällä tapaamme hänet Turun linnan edustalla piirittämässä herttuata. Elokuun 3 p. kirjoittivat kuninkaallisen sotajoukon päälliköt, Niilo Boije, Klaus Fleming, Antti Sipinpoika, Iivar Maununpoika (Stiernkors) ja Matti Törne, Korppolaisvuorelta herttualle kirjeen, jossa soimaavat hänen väijyneen kuninkaan henkeä ja kruunua sekä vaativat häntä antamaan itsensä ja linnan väkineen päivineen heidän haltuunsa, luvaten kaikille kunniallista pitelemistä.[123] Niinkuin tiedämme, Juhana jo elokuun 12 p. heitti puolustuksen, ja nyt Klaus Fleming kuljetti hänet vankina Gripsholmaan. Seuraavana vuonna 1564 tapaamme Flemingin laivaston amiraalina, niinkuin isänsäkin oli ollut. Mutta tämä toimitus ei häneltä tällä kertaa menestynyt. Ala-amiraalinsa, kaksi ruotsalaista aatelismiestä, eivät totelleet häntä, ja Fleming ei osannut heitä kurissa pitää, josta tapahtui, että tanskalaiset pääsivät Öölannin saarta hävittämään. Hetipä siis Fleming virasta luovutettiin ja Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun vapaaherra, pantiin hänen sijaansa. Horn ajoi tanskalaiset Juutinraumaan saakka ja jätti taas kolmen päivän perästä laivaston Flemingille. Mutta seuraavana vuonna näkyy taas Klaus Horn tappeluja voittamassa. Fleming näyttää onnettoman meriretkensä tähden joutuneen Eerik kuninkaan vihoihin, ja vielä kaksi vuotta jälkeenpäin sanotaan tämän asian Eerikissä epäluuloa herättäneen ja uhanneen Flemingille hengen menettämistä.[124] Eipä saa siis kovin ihmetellä, että Klaus ei ollut Eerikin hallituksen hartaimpia puolustajia. Enimmät muutkin heittivät Eerikin vaipuvan onnen. Iivar Stiernkors, jonka kuningas oli lähettänyt Suomea kuuliaisuudessa pitämään, otti kohta Turun linnan herttuain omaksi ja kokosi heille sotaväkeä. Flemingistä mainitaan, että hän muutamilla aluksilla lähetettiin Gripsholmaa vastaan, mutta sillä matkalla luopui herttuain puolelle. Palkinnoksi hän Juhanan kruunauksessa tehtiin valtaneuvokseksi sekä Viikin vapaaherraksi,[125] ja kummallisesta sattumuksesta tapahtui, että hän nyt sai kuljettaa Eerikin vankina, samaten kuin hän ennen oli Juhanan kuljettanut. Vuodesta 1569 Eerik pidettiin Turun linnassa, mutta kun pelättiin venäläisten tahtovan hänet vapauttaa, katsottiin Turku liian läheiseksi Venäjän rajaa. Juhana siis v. 1571 heinäkuun 19 p. kirjoittaa herra Klaus Flemingille, että hänen pitää toimittaman Eerik kuningas Turusta Kastelholmaan tai Stäkenlinnaan, ja kun syksympänä päätettiin muuttaa Eerik Kastelholmasta Gripsholmaan, Fleming luultavasti silloinkin oli kuljettajana. Seuraavana vuonna toukokuun 15 p. saapi Klaus Fleming, samaten kuin muut Eerikin vartijat, käskyn kuolettaa vankinsa, jos joku kokisi sitä vapauttaa.[126]
Hänen muita virkatoimiansa Juhanan hallitusaikana sopii tässä lyhyesti
luetella. Ensi aluksi kesti vielä tuo Eerikin aloittama sota Tanskan
kanssa, ja Flemingiä nyt käytettiin sekä maalla että merellä. Niinpä
hän alkuvuodella 1570 hävitti Trondhjemin seutuja Norjassa ja kesällä
samana vuonna hän voitti muutamia etuja Tanskan laivastolta. Kun
Tanskan sota oli loppunut, mutta Venäjän puolelta sitä ankarampi
miekanmelske alkanut, ilmaantui Klaus herra pian tällekin puolelle; hän
mainitaan v. 1574 asetetuksi Suomenmaan ylimmäiseksi käskynhaltijaksi
sekä Viipurin linnan ja kaupungin isännäksi ja tavataan seuraavana
vuonna rauhansovittajain joukossa Rajajoella. Mutta v. 1576 hän näkyy
kadottaneen sekä käskynhaltijanvirkansa että Etelä-Suomen
laamannikunnan, ja eräs hänen aikalaisensa kertoo, että syynä oli
kuninkaan epäsuosio, "koska Klaus herra oli ryöstänyt muukalaisia,
kuninkaan suojeluskirjalla varustettuja kauppiaita, lisäten
alentavaisia sanoja Kunink. Majesteetista ja koska hän, vaikka
suomalaisten lainkäyttäjänä, kuitenkin heitä vastoin lakia piteli ja
rasitti".[127] Tämä kertomus on kyllä todennäköinen; mutta kuinka kauan
kuninkaallinen epäsuosio kesti, ei tarkoin tiedetä. Fleming näkyy nyt
kääntyneen vanhalle urallensa, nimittäin laivastoasioihin, mainitaan v.
1582 yliamiraalina ja tuli v. 1588 valta-amiraaliksi. Senvirkaisena hän
v. 1587 saatti Sigismundin Kalmarista Puolaan ja v. 1589 Juhana
kuninkaan Tallinnaan ja takaisin. Tähän aikaan hän jo oli korkealle
noussut Juhanan luottamuksessa, ja Flemingin nauttima suosio yleni
samassa määrässä kuin muut valtaneuvokset joutuivat Juhanan epäluulon
alle. Hänen asemansa näinä Juhanan hallituksen loppuvuosina ansaitsee
tulla vähäistä laveammin selitetyksi.Huomattavaa on, että Klaus Eerikinpoika Fleming naimisellansa, joka tapahtui marraskuun 1 p. 1573,[128] oli tullut itse kuninkaallisen huonekunnan sukulaisuuteen samaten kuin Ruotsin etevimpäin sukujenkin. Hänen puolisonsa Ebba Kustaantytäy Stenbock oli Kustaa Vaasan kolmannen puolison sisar sekä toisen puolison sisarentytär, ja siis Juhana kuninkaan ja Kaarle herttuan sekä Leijonhufvudien ja Sturein orpana. Ebban toisen sisaren oli nainut kreivi Pietari Brahe ja kolmannen sisaren kreivi Kustaa Roos, niin että Flemingin naiminen sillä tavoin liitti hänet sekä Vaasan huoneeseen että Ruotsin kreivillisiin sukuihin. Mutta heimolaisuus ei tällä hämmennyksen ajalla paljon vaikuttanut ihmisten tekoihin, ja Klaus Fleming näyttää jo ruvenneen omaa tietänsä astumaan. Puolueet Ruotsissa olivat nyt syntymäisillänsä. Aatelisvallan puhemiehenä oli tuo oppinut ja sivistynyt Eerik Sparre, Klaus herran orpana äidin puolelta.[129] Aateliston leppymättömänä vastustajana seisoi Kaarle herttua, oppinut ja valistunut hänkin, mutta suorasukainen ja jäykkä sekä puheissa että teoissa. Juhana kuningas, kuten tiedämme, kallistui milloin millekin puolelle. Tämmöisessä asiain tilassa oli Flemingin asema ja käytös omituinen. Kasvaneena siihen aikaan, jolloin ei Kustaa Vaasan esimerkki vielä kehoittanut aatelistoa antamaan pojillensa opillista kasvatusta, ja kenties liian aikaisin joutuneena virallisiin toimiin, oli Klaus sekä tavoiltansa että tiedoiltansa oppimaton, vaikka elämän koulu nähtävästi paljon oli harjoittanut hänen terävää luonnollista järkeänsä. Tämä raakuus teki hänen ylönkatsottavaksi muiden neuvosten silmissä, ja Flemingin kopea henki vastasi ylönkatseella. Usein ja tärkeimmissä asioissa oli hänellä toinen mieli kuin heillä. Kun Sigismundin lähtö Puolan kuninkaaksi oli keskustelun aineena, olivat Kaarle herttua ja Klaus Fleming melkein ainoat, jotka siitä varoittivat.[130] Kun Juhana sitten alkoi katua, että oli päästänyt poikansa vieraasen maahan, hänen luottamuksensa Klaus Flemingiin suuresti karttui, ja tämä olikin ainoa neuvoskunnassa, joka tiesi kuninkaan tuumat Tallinnan matkan suhteen v. 1589. Hänen ja muiden valtaneuvosten väli oli sitäkin ennen varsin katkera. Jo kevättalvella, kun Upsalassa kuninkaan kanssa neuvoteltiin matkan varustuksista, tahtoi Fleming, että ajoissa hankittaisiin laivoja elatusvarojen ja sotaväen kuljettamista varten; mutta hän valittaa myöhemmin, ettei hänen puheensa mitään auttanut, arvellen: "Minun yksinkertainen neuvoni ei ole milloinkaan kelvannut muutamalle neuvoskunnan osalle, vaan heidän mielestään on kaikki järki ja äly ollut heidän päässänsä ja ovat itse pitäneet itseänsä viisaimpina".[131] Tallinnaan tultuansa hän oli ainoa saapuvilla olevista valtaneuvoksista, joka ei allekirjoittanut herrojen valituskirjoja eikä ollut osallisena niissä keskusteluissa, joita kaikki saapuvilla olevat sekä Ruotsin että Suomen aateliset ja sotapäälliköt pitivät Tallinnan tuomiokirkossa neuvotellaksensa, miten Sigismundin lähtö Ruotsiin olisi estettävä.[132] Tästä syystä nimittivät neuvokset häntä "uskottomaksi veljeksi"; mutta Juhana kuninkaan luottamus häneen oli nyt kahta suurempi. Todennäköistä on, että Flemingin raakamainen ja suora käytös enemmän oli Juhanan mieleen kuin muiden neuvosten sivistys, joka vähitellen herätti hänessä epäluuloa ja pelkoa. On myöskin nähtävää, että Klaus Fleming jäykän luonteensa ohessa ei kuitenkaan ollut peräti vailla sitä taipuvaisuutta, joka oli tarpeellinen Juhanan arkaa ja epäluuloista mieltä suostuttamaan. Tämänpä näyttävät myöhemmät tapaukset todistavan. Tuskin voimme uskoa, että hän sydämensä halulla olisi mieltynyt paavinuskoon; mutta samaten kuin hän sittemmin Sigismundin käskystä koetti jälleen asettaa katolisuuden, hän epäilemättä Juhanankin kirkollisiin muutoksiin kohta myöntyi. Olen valmis uskomaan, että tämä ja muu hänen käytöksensä lähti kiitollisuudesta Juhanaa ja Sigismundia kohtaan, jotka hänelle suosiota osoittivat; sillä Klaus oli nähtävästi niitä miehiä, jotka ovat yhtä väkevät ystävyydessä kuin vihassa. Mutta jota sivistymättömämpi ihmisen sydän on, sitä tylsempi se on havaitsemaan ja hylkäämään niitä itsekkäitä himoja, jotka liikkuvat kauneimpien avujen karvoissa; ja Flemingissä näkyy näin aavistamattansa asuneen kappale vallanhimoa, toinen kateutta, mutta olletikin ylpeyttä iso määrä. Se on tosi, ettei häneltä puuttunut jaloa mieltä ja että hän osasi lempeä ja laupias olla ei ainoastaan ystävillensä, mutta myöskin muille, jotka eivät hänen tiellänsä seisoneet. Mutta hänen vihansa oli säälimätön eikä aina syitä kysynyt. Että myöskin hänen ja Kaarle herttuan väli jo aikaisin oli käynyt nurjaksi, voimme molempain mielenlaadusta arvata. Molemmat olivat jäykät ja suorasukaiset, molemmat arvostansa arat, ja molemmat katselivat epäluulolla toisiansa. Kuitenkin Tallinnan tapausten perästä, jolloin Klaus herra joutui virkaveljestensä vihaan, hän näyttää olleen hyvällä kannalla herttuan kanssa, koska he molemmat nyt olivat kuninkaan suosiossa ja molemmat saivat kantaa ylimyskunnan mielikarvautta. Niinpä kanteenalaisten valtaneuvosten mainitaan säätyjen edessä solvanneen sekä herttuata että Flemingiä.[133] Mutta kun Klaus herra myöhemmin oli tullut ylipäälliköksi Venäjän sodassa eikä näy siinä toimessa lukua pitäneen herttuan lähettämistä ohjeista, tuli näiden miesten väli pian katkeraksi; sillä Kaarle syytti Flemingiä omavaltaisuudesta ja arveli tuon suuren retken Venäjälle turhaksi ja hyödyttömäksi. Vaan eipä sen vuoksi Klaus herran sopu ylimysten kanssa paremmaksi tullut. Ainakin on varma, että neuvoskunnassa oli aivan harvoja, joiden kanssa hän ei jollakin tavoin ollut riidassa.[134] Syyt olivat epäilemättä monessa tapauksessa yksityisiä; mutta kenties saamme sen ohessa arvata, että Klaus herra luonnollisella aistillansa kammoi sitä unioninaikuista ylimysvaltaa, jota Ruotsin herrat tarkoittivat ja joka olisi jälleen sysännyt Suomen aateliston alas valtiolliseen vähäpätöisyyteen.
Klaus herran asema omien kansalaistensa eli Suomen aateliston suhteen ei myöskään ollut tähän aikaan aivan ystävällinen. Nuoremman Fleming-haaran kanssa hän näkyy olleen vihoin siitä ajasta, jolloin hän kadotti laamannikuntansa Suomessa ja Herman Fleming hänen sijaansa asetettiin. Tämä uljas soturi oli kuollut jo v. 1583, mutta hänen molemmat poikansa, Klaus Kaskisten herra ja Lauri Louhisaaren herra, saivat periä entisen eripuraisuuden. Myöskin Kankaisten Hornein kanssa oli Klaus herralla vanhastaan huono sopu, ja kun v. 1590 Kaarle Horn vedettiin edesvastaukseen Ivangorodin kadottamisesta, oli Fleming kuninkaansa innokkaana asiamiehenä siinä vainossa, joka nyt aloitettiin tätä jaloa sankaria vastaan.[135] Niinpä mainitaan, että, ennen kuin asia vielä oli tutkittukaan, Fleming lähetettiin ympäri markkinapaikoissa julistamaan Hornia valtiokavaltajaksi, ja tutkinnon tapahtuessa oli Fleming sekä päällekantajana että puheenjohtajana oikeustossa. Huomattavaa on, että niissä rettelöissä, jotka nyt olivat syntyneet, Tallinnan tapauksista alkaen, koko Suomen aatelisto seisoi vainottujen puolella ja Fleming yksin oli kuninkaan suosiossa. Niiden seassa, jotka Tallinnassa ja Narvassa allekirjoittivat sotaväen valituskirjat, tavataan jo melkein kaikki etevimmät Suomen aatelismiehet: Klaus Aakenpoika (Tott), Kaarle Henrikinpoika (Horn), Jaakko Klaunpoika (Horn), Yrjö ja Martti Boije, Arvid Eerikinpoika (Stålarm), Aksel Kurki, Pertteli Iivarinpoika (Stiernkors), Arvid Henrikinpoika (Tavast), Lauri ja Klaus Fleming Hermaninpojat y.m. Syksympänä koko suomalainen ja virolainen sotaväestö, sekä aatelinen että aateliton, lähetti Narvasta Tukholmaan kaksi asiamiestänsä, nimittäin Arvid Stålarmin ja Pertteli Stiernkorsin, esittämään kuninkaalle uusia valituksia. He lausuivat mielipahansa siitä, että Ruotsin sotaväki oli saanut Tallinnasta palata kotiansa ja että ylipäänsä Ruotsin aatelisto ei tahtonut sotaan avullisena olla, vaan heitti koko kuorman Suomen ja Viron aateliston päälle, jonka tähden olisikin muka kohtuullista, että nämä, jotka aina olivat varusteissa ja henkensä alttiiksi panivat, etupäässä läänityksillä palkittaisiin. Lisäksi he valittivat, että sotaväen palkka harvoin ja silloinkin ainoastaan puoleksi määräksi maksettiin, ja pyysivät kiireesti Ruotsista sekä lisäväkeä että rahoja. Näihin valituksiin ei kuitenkaan tullut mitään apua, ja nyt seurasi Ivangorodin ja Kaprion kadotus, valtaneuvosten vaino ja kuninkaallinen epäsuosio, joka todella koski ei ainoastaan Kaarle Hornia, vaan koko Suomen aatelistoa. Mielten tila Suomessa oli varsin kiihtyneenä; useimmat arvelivat, että äskeinen tappio oli kuninkaan omaa syytä, ja valtaneuvosten suhteen lausuttiin, että jos kuningas tahtoi ottaa hengen kuudelta tai seitsemältä mieheltä, olivat kaikki valmiit kuolemaan Tallinnan tapausten tähden. Puheena jo oli, että Suomen ja Viron aatelisten piti yhdessä liitossa lähteä Ruotsiin vaatiaksensa joko rauhaa tehtäväksi Venäjän kanssa taikkapa todentekoista sotaa. Asiat siis alkoivat kallistua melkein sille kannalle kuin Anjalan liiton aikana kaksi vuosisataa myöhemmin. Valtaneuvos Sten Banér, joka kesällä 1590 vietti häänsä Suomenmaassa Klaus Aakenpojan tyttären kanssa, pantiin kohta sen jälkeen vankeuteen Turun linnaan. Myöskin Klaus Aakenpoika itse sekä molemmat Joensuun Hornit, Krister ja Jaakko Klaunpojat, joutuivat epäluulon alle, että muka he olivat sotaväessä kinastusta herättäneet sekä Suomessa että Viron puolella. Koko Suomen aatelisto kutsuttiin tästä syystä Tukholmaan vastaamaan käytöksestänsä; heiltä uhattiin riistää etuoikeudet ja läänitykset pois, ja heidän täytyi vihdoin nöyrällä rukouskirjalla anoa kuninkaan armoa ja suosiota.[136] Millä silmillä he nyt katselivat Klaus Flemingiä, on helppo arvata. Tosin nämä rettelöt vähitellen asettuivat; sotavarustukset parannettiin, Kaarlo Horn vihdoin armoitettiin, ja Suomen aatelisto sai rauhassa pitää etunsa ja tiluksensa. Mutta Klaus Flemingillä ei kumminkaan liene ollut monta ystävää Suomenmaassa, kun hän vihdoin kesällä 1591 tänne tuli ylimmäiseksi päälliköksi sodassa Venäjää vastaan.
Oikeastaan tämä virka ei muutoinkaan ollut helppo toimittaa. Vanha kuningas, joka ei olisi tahtonut päästää Flemingiä luotansa, tarjosi tämän päällikkyyden useille muille; vaan kaikki estelivät, ja ainoastaan Kaarle herttuan erityisestä pyynnöstä Fleming siihen rupesi.[137] Että kumminkin hänen sodankäyntinsä ei ollut ansiota vailla, olemme edellisestä nähneet, ja luultavaa siis on, että sotaonnen paraneminen myöskin synnytti Suomen aatelistossa ja sotaväessä parempaa mieltymystä Klaus herraan. Kuinka lieneekin, niin kumminkin Juhanan luottamus ja suosio nyt oli karttunut rajattomiin asti. Jo v. 1590 oli Fleming tullut Uplannin ja koko pohjoisen Ruotsin laamanniksi. Seuraavana vuonna hänelle annettiin Pohjanmaan tuomarikunta, joka oli Kaarle Hornilta riistetty, ja kun hän heinäkuussa sotapäällikkönä Suomeen tuli, hän samalla oli asetettu koko Suomen ja Viron ylimmäiseksi käskynhaltijaksi,[138] jonka lisäksi onnellisen sotaretken perästä vihdoin tuli valtamarskin arvo samalle miehelle, joka jo ennen oli valta-amiraalina. Hän oli nyt nähtävästi mahtavin alamainen Ruotsinvallassa. Juhana kuninkaan kuollessa oli Suomen ja Viron hallitus sekä koko valtakunnan laivasto ja iso osa sen sotavoimista tämän yhden miehen kädessä.
Olen katsonut tarpeelliseksi jollakin täydellisyydellä mainita näitä Klaus Flemingin edellisiä elämänseikkoja, koska ne epäilemättä sopivat selitykseksi vasta kerrottaviin tapauksiin. Vaikea on istua tämmöisen miehen tuomariksi tutkimaan mitkä mietteet ja hankkeet pitivät hänen sydämensä perää. Hänen vihamiehensä ovat kirjoittaneet hänen historiaansa, ja varovalla silmällä täytyy meidän tutkia, mikä lienee valheellista herjausta, mikä luotettavaa totuutta. Että hänen tapansa olivat röyhkeät ja raa'at, emme suinkaan taida epäillä. Puolalaiset herrat, jotka sattuivat häntä tuntemaan, kun hän ensi kerran saatti Sigismundin Puolaan, nimittivät häntä Dominus Admirabilis, s.o. kummallinen herra, kun piti sanoa Dominus Admiralis, s.o. herra amiraali. Ruuassa häntä mainitaan ahmaajaksi, ja Kaarle herttua pilkallisesti lausui hänen syövän kokonaisen sianliikkiön ateriaansa paitsi muuta ruokaa. Siitä oli herttualla tapa sanoa: "sika syöpi sian suuhunsa". Samoin herttua pilkkasi Flemingin tapaa pyyhkiä nenäänsä takinhihalla. Suomen talonpoikien, jotka, niinkuin kohta saamme nähdä, eivät olleet hänen ystäviänsä, mainitaan kutsuneen häntä milloin muotonsa vuoksi "Nokinenäksi", milloin "Suitian Klauksi", koska hän paljon oleskeli Suitiassa. Että hän talonpoikia tylysti piteli, olemme jo useista esimerkeistä nähneet; mutta meidän tulee siinä kohden muistaa, että tämä vika oli jotenkin yleinen sen ajan mahtavissa miehissä. Mitä hänen yksityiseen elämäänsä tulee, täytyy mainita, että tunnetaan vähintäin kolme hänen äpäräpoikaansa, jotka nähtävästi olivat syntyneet ennen, kuin hän myöhäisellä iällä nai korkeasukuisen puolisonsa. Mutta hänen avioliittonsa näkyy olleen varsin onnellinen, ja nuo laittomatkin lapset kasvatettiin Klaus herran ja Ebbarouvan perheessä.[139] Vihdoin on paljon puhuttu Klaus herran puuttuvasta opista; muun muassa hänen sanotaan aivan huonosti osanneen ruotsinkieltä, niin että neuvoskunnassa häntä tuskin ymmärrettiin. Kuinka lieneekin, täytyy myöntää, että ne kirjeet, jotka hän omakätisesti pani kokoon, olivat sekä käsialan että tavauksen, kielen ja lauseparren puolesta jotenkin eriskummaiset. "Koska hän oli syntymältänsä suomalainen, niin hänen kirjoituksensa kuuluivat pahalta ruotsiksi", lausuu eräs historioitsija.[140] Mutta siihen on toki lisääminen, että sisällyksen puolesta Klaus herran kirjoitukset useimmiten olivat sekä jänteviä että älykkäitä, samassa kuitenkin erinomaisen laveita ja asianhaaroihin poikkeavaisia, niin että kirjoittajan oma luonne niissä kuvautuu melkein mutkikkaaksi tuon suorasukaisen ulkomuodon alla. Vaan paremmin kuin kirjoituksistansa on Klaus Eerikinpoika Fleming teoistansa arvosteltava, ja se taistelu, johon hän nyt Juhanan kuoleman jälkeen ryhtyi Kaarle herttuan ja neuvoskunnan kanssa, antaa vasta tarkemman käsityksen miehen omituisesta luonteesta.
SEITSEMÄS LUKU
Klaus Fleming ja Kaarle herttua vv. 1593-1594
Niinä aikoina, jolloin Juhana kuningas syksyllä 1592 makasi kuolinvuoteellansa, odotettiin joka hetki, että rauhanteko Venäjän kanssa vihdoinkin lopettaisi tuon pitkän sodan vaivat ja rasitukset. Rauhansovittajat, niiden joukossa itse marskikin, olivat koko syksyn olleet koossa Narva-joen varrella alapuolella Ivangorodia, ja kuningas oli viimeiseen saakka kummeksinut, miksei rauhaa jo ollut solmittu taikka muussa tapauksessa jotakin tehokasta sotayritystä toimeenpantu. Sairaan mielessä Tallinnan tapaukset yhä herättivät synkkiä muistoja sekä uutta epäluuloa, ja häneltä kuului katkera valitus, ettei muka enää ainoatakaan uskollista miestä ollut tavattavana ei ylhäisistä eikä alhaisista. Kaarle herttua, joka kuninkaan luona johti hallitusasiat, kirjoitti silloin Narvaan kuulumisia saadakseen eikä myöskään jättänyt Juhanan tyytymättömyyttä mainitsematta. Tuo ankara lause viritti muistoon Kaarle Hornin onnettomat kohtalot v. 1590[141] ja täytti huolella niiden mielen, jotka tiesivät saavansa edesvastauksen kantaa, jos tuo tärkeä, mutta elatusvaroilla huonosti varustettu Narva joutuisi vihollisten valtaan. Mutta marski itse ei enää ollutkaan niillä tienoilla, vaan oli marraskuun alkupuolella Suomeen lähtenyt, jättäen sinettinsä valtuudeksi Tallinnan käskynhaltijalle Yrjö Boijelle rauhanpäätöstä varten. Suomeen tultuansa marski nyt Suitiasta marrask. 16 p., eli päivää ennen Juhana III:nnen kuolemaa, kirjoitti kuninkaalle rauhantointen huonosta edistymisestä, mutta lausui sen ohessa hyviä toiveita rajan puolustuksen suhteen. Mitä Suomen puolustukseen tulee, hän näkyykin ryhtyneen tarpeellisiin varustuksiin, kooten sotavoimansa Viipurin puolelle. Huonommalla kannalla olivat asiat Viron puolella. Kaikki Ruotsista lähetetyt ja Narvaan aiotut muonalaivat olivat jo jäätyneet kiinni Suomen saaristoon; ja Arvid Eerikinpoika Stålarm, jolle linnanisännyys Narvassa oli uskottu, syystä tuskitteli uhkaavan sotavaaran ja väkensä tyytymättömyyden tähden. Näissä vaikeissa oloissa oli Klaus herran käytös varsin omituinen. Hänen kirjeensä Arvid Eerikinpojalle Suitiasta marrask. 22 p. oli äreä ja uhittelevainen, ja sen ohessa hän Narvan jalkamiehille lähetti erityisen kirjeen, kehuen aina pitäneensä heidän puoltansa Kuninkaallisen Majesteetin luona, milloin muka muut olivat Tallinnassa syyttäneet Suomen jalkaväkeä kinastuksesta. Tämmöinen kirjoitus, joka marskin nimenomaisesta käskystä oli kullekin lipulliselle luettava, tuskin saattoi vahvistaa hyvää luottamusta sotaväen ja päällikköjen välillä, ja Stålarm valittikin, että Fleming sillä kirjeellä oli tahtonut "yllyttää väen hänen niskaansa". Selvästi näkyy, että Tallinnan tapaukset seurauksineen yhä kytivät ihmisten mielissä ja että Klaus herra ei ollut soveliain mies rakentamaan rikkuneita välejä jälleen eheiksi.[142]
Silloin tuli Ruotsista tieto, että Juhana kuningas marrask. 17 p. kello
3 iltapäivällä oli Tuonelaan mennyt. Kaarle herttua ja saapuvilla
olevat valtaneuvokset olivat tämän johdosta kirjoittaneet kaikille
Ruotsinvallan käskynhaltijoille, että he virassansa pysyisivät
tarkkoina ja uskollisina; sen ohessa kehoitettiin Vironmaan
käskynhaltijoita sekä Suomen rajalinnain isäntiä valvomaan kaikkia
asioita varovalla ja tarkalla silmällä. Oli muka varominen, että
venäläisissä kuninkaan kuoleman kautta uutta uskallusta heräisi ja että
toiselta puolen nyt puolalaiset yrittäisivät viekkaudella ja pakolla
anastaa Sigismundilta Vironmaan, josta olivat v. 1587 lupauksen saaneet
Ruotsin lähettiläiltä Juhana kuninkaan ja säätyjen tietämättä. Ja
vaikka Sigismund kuningas tähän asti oli lujasti vastustanut
puolalaisten vaatimuksia siinä kohden, oli nyt tietysti enemmän pelon
syytä, sitten kun molemmat kruunut olivat tulleet hänen haltuunsa.
Senpä tähden Viron käskynhaltijain pitäisi muka olla varuillansa eikä
totteleman Sigismundinkaan käskyjä siinä asiassa. Klaus Flemingille
erittäin kirjoitettiin, että hän varustaisi Viipurin, Narvan ja
Käkisalmen linnoja sekä varoilla että väellä ja tyydyttäisi sotaväen
hyvillä puheilla ja rahoillakin, joita nyt valtakunnan varaa myöden
sinne lähetettiin. Hänen piti myöskin varoittaa Viron linnanisäntiä,
etteivät he päästäisi ketään puolalaista tai liettualaista linnoihinsa.
Kirjeesen vielä aiottiin liittää se muistutus, että puolalaiset
"kenties käyttänevät tähän tarkoitukseen Hänen Kunink. M:nsa omaa
persoonaa vastoin hänen omaa tahtoansa" ja että, "jos niin tapahtuisi,
jota emme voi uskoa, että Hänen Kunink. M:nsa itse tulisi sinne, Hänen
M:nsa silloin olisi päästettävä sisään niin monen ruotsalaisen kanssa
kuin hänellä muassa olisi eikä sitten keitään useampia puolalaisia tai
liettualaisia palvelijoita, kuin mitä aina voitaisiin hyvin vallita".
Nämä lauseet tosin jätettiin pois tuosta marskille lähetettävästä
kirjeestä. Mutta tämä mieli ja tarkoitus on kuitenkin yleisesti
havaittavana niissä käskyissä, jotka Ruotsin väliaikainen hallitus nyt
näille seuduin lähetti.[143]Varhaisen talventulon vuoksi tieto Juhana kuninkaan kuolemasta näkyy viipyneen kolmatta viikkoa, ennen kuin se Turkuun saapui.[144] Ensi aluksi herttuan ja neuvoskunnan toimet eivät herättäneet Klaus herrassa erityistä epäluuloa; ainoastaan se on huomattava, että hän sotaväeltä otti uskollisuudenvalan uudelle kuninkaalle ja sen ohessa heti kirjoitti kuninkaalle Puolaan, mutta antoi herttuan turhaan odottaa kuulumisia rajanpuolisista seikoista. Nämä seikat kuitenkin heti nostivat Ruotsin hallituskunnassa karvasta mieltä, ja joulukuun lopussa sekä herttua että neuvoskunta tekivät siitä muistutuksiansa marskille; kumpaisessakin kirjeessä lausuttiin levotonta mielipahaa siitä, ettei rauhanteon asioista ollut mitään sen enempää tietoa lähetetty; herttua jotenkin karkeasti moitti Flemingin toimia siinä kohden; ja valtaneuvokset sen ohessa pyysivät kopioita sekä Suomessa tehdystä valasta että myöskin Flemingin kirjeestä Sigismundille, luvaten omasta puolestaan aina hänelle ilmoittaa, mitä Ruotsissa tehtäisiin, ettei muka toinen mitään kirjoittaisi toisen tietämättä.[145] Klaus herran kopea mieli tietysti loukkaantui; vaan valtiollista riidansyytä tässä ei vielä ollut. Mutta kohta uudenvuoden jälkeen Ruotsin väliaikainen hallitus päätti kutsua kokoon kirkolliskokouksen Upsalaan uskonnonseikkojen suorittamista varten;[146] tämä kutsu tietysti Suomeenkin saapui, jonka ohessa jo oli levinnyt tietoja kreivi Aksel Leijonhufvudin nostamasta metelistä Länsi-Göötanmaalla. Marski Klaus Fleming oli nyt tammikuun alussa lähtenyt Säkkijärvelle, missä hänen sotajoukkonsa leiriä piti.[147] Rauhanhieromiset Narvan puolella olivat par'aikaa ratkaisevaan päätökseen saatettavat, ja marskin täytyi sen vuoksi yhä olla rajaa vartioitsemassa, jos sota, niinkuin vielä pelättiin, jälleen syttyisi. Mutta toiselta puolen nämä uudet kuulumiset Ruotsin puolelta virittivät hänessä tuoreita epäluuloja herttuan tarkoitusten suhteen, ja hän päätti omasta puolestaan ryhtyä niihin varokeinoihin, jotka saattaisivat sattuvissa tapauksissa Sigismundin perintöoikeutta suojella. Ensiksikin hän heti asetti vartijaväkeä kaikkiin paikkoihin, mistä tiet kävivät Ruotsista Suomeen ja Viroon, käskien, että kaikki Ruotsista lähetetyt tai Ruotsiin menevät kirjeet ja sanansaattajat, huolimatta kenen lähettämiä ja kelle lähetettyjä ne olivat, piti hänen luoksensa laitettaman, missä ikinä hän sattuisi olemaan, ja elleivät sanansaattajat suosiolla tulisi, pitäisi heidät vangittuina hänen luoksensa kuljettaa.[148] Sen ohessa hän lähetti suomalaisen aatelismiehen. Arvid Tönnenpoika Wildemanin sekä erään saksalaisen, nimeltä Kasper Gröning, kuninkaan luokse Puolaan, pyytäen itsellensä erityisiä valtuuksia Suomen hallitusta varten ja luvaten tuoda valtakunnan laivaston, milloin ja mihin kuningas käskisi. Että hän sen ohessa ilmoitti Sigismundille epäluulojansa herttuan ja neuvoskunnan suhteen, on varsin luonnollista. Mutta myöskin Ruotsin puolelle hän tahtoi, mikäli mahdollista, vaikutustansa levittää estääksensä muka Kaarle herttuan vallanhimoisia hankkeita. Se seikka, että hänellä muiden arvojensa ohessa oli laamanninvirka "Uplannissa kaiken Pohjoismaan ja Länsi-Pohjanmaan kanssa", tarjosi hänelle sopivan tilaisuuden lähettää varoituksiansa sille maakunnalle, joka vanhastaan oli ollut ikäänkuin koko valtakunnan etupäässä. Hän niinmuodoin tammik. 27 p. 1593, kirjoitti Säkkijärveltä pitkän avoimen kirjeen laamannikuntansa kaikille asukkaille, kehoittaen heitä järkähtämättömään uskollisuuteen. Tämä kirje, joka elävästi kuvaa hetken valtiollista asemaa, ansaitsee tässä erityistä tarkastusta.
Puheen aluksi Klaus herra tässä mainitsee kuulumiset kreivi Akselin
nostamasta metelistä, joka muka täytti marskin ja valtakunnan nyt rajan
puolella olevan sotaväen murheella ja saattaisi venäläisissä synnyttää
uutta uskallusta; senpä tähden, jos kreivi Aksel "taikka joku muu, ken
ikinä tuo saattaisi ollakaan", ottaisi jotakin sopimatonta tehdäksensä,
pitäisi Uplannin miesten kaikin voimin semmoista vastustaa niin kauan,
kunnes marski sotavoimain kanssa voisi heille avuksi tulla; ja sanoo
Fleming heidän hyvin voivan sen tehdä, jos sen tahtovat, kuten he
ennenkin muinoin, nimittäin Tanskan sodan aikana (s.o. unionin
taisteluissa), ovat tehneet. Fleming tosin sen ohessa ei lausu
epäilevänsä, että korkeasyntyinen ruhtinas ja herra Kaarle herttua on
siinä tapauksessa heitä siihen jo kehoittanut; kuitenkin hän itsekin
sekä syntyperäisenä ruotsalaisena miehenä että myöskin valtakunnan
marskina katsoo velvollisuudekseen muistuttaa heitä siitä valasta ja
lupauksesta, joka jo kolmasti herrainpäivillä on Sigismundille tehty
itse Kaarle herttuan nimenomaisesta toimesta ja kehoituksesta,
nimittäin että Juhana kuninkaan kuoltua Sigismund eikä kenkään muu ole
Ruotsin kruunuun, valtakuntaan ja hallitukseen tuleva. "Jos nyt
tapahtuisi", kuuluvat sanat, "että jotkut, ketkä ikinä lienevätkin,
tahtovat saattaa teitä väärään ajatukseen Hänen Kunink. M:stansa,
kaikkein meidän tulevasta armollisesta Ruotsin kuninkaasta, jollakin
tyhjällä puheella, millä tavoin hyvänsä tuo tapahtuneekin (sillä ne
jotka yhtä pahaa aloittavat, eivät toistakaan unohda), niin älkää
semmoiseen valheelliseen juttuun luottamusta panko". Marski muistuttaa,
että Sigismund, jo isänsä elinaikana on kaksilla valtiopäivillä
julkisesti vannonut tahtovansa pysyttää Ruotsin alamaisia oikeassa
kristillisessä uskossa sen mukaan kuin Ruotsissa on tavallista sekä
heidän entisissä etuoikeuksissaan, joita he vanhastaan ovat nauttineet,
eikä ole muka epäilemistä, että hän on lupauksensa täydellisesti
pitävä, koska hänellä Puolassakin on siitä hyvä maine. Mutta jos
jotakin tapahtuisi, joka olisi kuningasta vastaan, on muistaminen, että
Sigismund on sekä äitinsä kannalta että naimisensakin kautta
sukulaisuudessa keisarin ja useiden muiden valtiasten kanssa. "Jospa
siis", kuuluvat Flemingin sanat, "joku toinen tahtoisi pistää itsensä
väliin ja sijaan tunkeaksensa H. K. M:nsa siltä istuimelta, joka hänen
omansa on täällä Ruotsissa, se paljon vihastuttaisi H. K. M:ansa ja
koko hänen sukuansa, ja me ruotsalaiset joutuisimme sen kautta
semmoiseen verilöylyyn, jommoista ei ennen ikinä ole Ruotsissa kuultu,
jonka kautta valtakunta helposti voisi joutua vieraan vallan alle".
Lopuksi marski uplantilaisille vakuuttaa, että kuningas kyllä voipi
valtakuntaansa suojella sekä ulkomaisia vihollisia että kaikkia
muitakin vastaan, ja lupaa itsekin tehdä heille kuninkaan puolesta
tarpeellista apua, vaikkei muka epäile, että herttuakin sitä paitsi on
parastansa tekevä, että kaikki meteli lakkautetaan ja asetetaan.[149]Tämän merkillisen kirjeen todellista tarkoitusta ei ollut vaikea ymmärtää; sillä Aksel Leijonhufvudin nostama meteli, joka enemmän tarkoitti herttuata kuin kuningasta, ei saattanut Flemingissä aivan suurta murhetta synnyttää. Sitä vastoin nuo koreat lauseet Kaarle herttuan toivotusta myötävaikutuksesta kuninkaan hyväksi kuuluivat melkein niinkuin ivalta varoitusten ohessa. Ja vaikka Fleming vielä jälkimaineeksi lisäsi, ettei hänen aikomuksenaan suinkaan ollut ketään uskottomuudesta syyttää, saattoi kuitenkin jokainen helposti huomata, että ainoa mies, joka voisi "pistää itsensä väliin ja sijaan" ja "tunkea Sigismundin istuimelta", oli juuri hänen jäntevä setänsä, joka vast'ikään oli omin luvin kutsunut kirkolliskokouksen vahvistaaksensa valtakunnan uskontoa uuden kuninkaan katolisia harrastuksia vastaan. Kutsu Upsalan kokoukseen oli Flemingin mielestä Kaarlen ensimmäinen askele vallananastukseen, ja hän itse oli päättänyt asettua näiden vallanhimoisten hankkeiden estäjäksi.
Juuri tähän aikaan oli nyt rauhansovinto Venäjän kanssa saatu niin pitkälle, että kaksivuotinen aselepo oli toimeenpantu Pljusa-joen suussa tammik. 20 p. 1593.[150] Tämä tapaus tietysti joka paikassa herätti iloisia toiveita; sillä niinkuin valtakunta yleisesti tarvitsi rauhaa ja lievitystä sodan kustannuksista, samoin yksityisetkin jo olivat nääntymäisillään sodan tuottamiin rasituksiin. Mutta olletikin Suomenmaassa, missä linnaleirien kuorma jo kauan aikaa oli rahvasta painanut, odotettiin levottomasti, että sotaväki vihdoinkin saisi hajalle lähteä ja ne soturit, jotka olivat Ruotsista tai muualta kotoisin, niinmuodoin lähetettäisiin ulos maasta. Tuskin tarvinnee lisätä, että sotaväki itsekin siinä kohden samaa toivoi ja halusi. Mutta toiselta puolen saatiin pian huomata, että Klaus Flemingillä oli ihan toinen ajatus; sillä vaikka leiri Säkkijärveltä nyt hajoitettiin,[151] marski ei kuitenkaan päästänyt väkeänsä palveluksesta, vaan jakoi sen linnaleiriin ympäri maan. Syyksi mainittiin, että sotavoima muka tarvittiin kuninkaan kotiinsaattamista varten, ja niinmuodoin edellytettiin, että joku tahtoi Sigismundilta estää hänen lailliset oikeutensa. Mutta tämmöiset huhut ja tämmöiset toimet tietysti herättivät vielä enemmän levottomuutta ihmisten mielissä. Kuinka yleinen tämä levottomuus jo ennestään oli, voimme arvata Eerik piispan kulkukirjeestä, jolla hän säätää jokapäiväisen kellonsoitannon Juhana kuninkaan kuoleman vuoksi. "Koska tämmöisissä tiloissa", piispa lausuu, "rahvaan on tapana levittää kaikenlaisia tyhjiä puheita, että muka yksi tai toinen olisi sijaan pantava kuninkaaksi, niin kirkkoherrat ahkerasti neuvokoot sanankuulijoitansa, etteivät levitä sinne tänne unelmiansa ja ämmän-juorujansa, vaan enemmän jumalaa hartaasti rukoilevat tietäen, että jo kuningas-vainajan eläessä hänen poikansa hänelle seuraajaksi valittiin kaikkien valtakunnan säätyjen suostumuksella".[152] Pääsyynä rahvaan meteliseen mielentilaan oli kuitenkin se rasitus, joka sotaväestä yhä kärsittiin, ja kaikki järkevät miehet sekä rukoilivat että varoittivat marskia, ettei hän tarpeettomasti enää jatkaisi sotatilaa maassa. Niinpä vanha Henrik Klaunpoika Horn kirjoitti Flemingille kiitoskirjeen toimeenpannusta aselevosta, mutta vaati sen ohessa "Jeesuksen Kristuksen nimen tähden", että köyhää rahvasta armahdettaisiin ja edes jokin osa sotaväestä lähetettäisiin ulos maasta. "Te ette kuule", sanoo kirjeentekijä, "sitä hätää ja voivotusta, jota minä ja useat muut kuulemme". Viitaten niihin valtiollisiin varomisiin, joita Klaus herra jo oli ruvennut yleisöön levittelemään, Henrik Klaunpoika nimenomaan lausuu: "Koska sen tiedän, ettei kukaan, ei ylhäinen eikä alhainen, ei köyhä eikä rikas, Suomessa tai Ruotsissa, ole Kunink. M:a vastaan nouseva tai estävä H. K. M:nsa tuloa valtakuntaan, vaan pikemmin iloitsevat ja riemuitsevat ja H. K. M:ansa risteillä ja lipuilla ottavat vastaan, jonka minä, vaikkapa halvimpia olen, uskallan hengelläni ja kaikella omaisuudellani taata; sen vuoksi pyydän teitä Jumalan ja teidän syntyperäisen kuntonne tähden, että tahtoisitte, niinkuin kristillinen herra, muistaa näiden vaivaisten maanasukkaiden hätää ja vaivaa eikä kaikkea sotaväkeä tarpeettomasti täällä pidättää maan häviöksi." Vaan tähän ystävälliseen kehoitukseen ei tullut marskilta mitään vastausta.[153] Vielä vähemmän tämä nyt kallisti korvaansa itse sotaväen pyyntöihin siinä kohden. Muutamat ruotsalaiset jalkaväen lipulliset, nimittäin Taalainmaan ja Länsipohjan, tahtoivat Pohjanmaan kautta marssia kotiseuduillensa; mutta marski vastasi, että meren auettua oli mukavampi aluksilla kulkea, jonka tähden hän sijoitti heidät linnaleiriin Ylä-Satakuntaan viedäksensä heidät sitten laivastossa kuningasta noutamaan. Lipullisten päälliköt nyt kirjoittivat valituksensa Kaarle herttualle, mainiten kuinka rahvas, jonka rasitukseksi he olivat joutuneet, jo kiihtyi väkivaltaisuuteen heitä vastaan.[154] Mutta kun herttua kuukautta myöhemmin lähetti heille luvan ja käskyn lähteä kotimatkalle, marski taas panetti taalalais-lipullisen päällikön vankeuteen Turun linnaan.[155] Niinkuin tästä näemme, oli siis uusi riitaseikka sotaväen majoituksesta Suomenmaassa noussut Kaarle herttuan ja Klaus herran välillä, ja kummaltakin puolen ryhdyttiin yhä kiivaampaan menettelytapaan. Alkupuolella maaliskuuta tulivat herttuan palvelijat Martti Kerdtner ja Knuutti Kijl Turkuun vaatiaksensa Klaus herralta tiliä hänen toimistansa. Muutamia päiviä myöhemmin, eli maalisk. 16 p., saapui sinne myöskin herttuan ratsumestari Antti Lennartinpoika, joka oli lähetetty tuomaan omat ratsumiehensä pois Suomesta ja Virosta.[156] Vaan ennen näiden tuloa oli toisia tapauksia väliin tullut, jotka vielä jyrkemmäksi muodostivat Klaus Flemingin aseman Ruotsin hallitusta vastaan. Kaikki Nuijasodan enteet olivat yht'äkkiä nousseet esiin, ja verinen taistelu jo näytti olevan varsin lähellä.
Ensiksi näet oli jo tähän aikaan rahvaan tyytymättömyys muutamissa paikoin karttunut varsinaiseksi kapinaksi. Hämärät tiedot puhuvat muutamasta metelistä, joka tähän aikaan nousi Hämeessä sotaväkeä vastaan, ja on todennäköistä, että tämä tapahtui jo helmikuussa 1593. Rautalammin miehet, jotka Kustaa Vaasan aikoina olivat Savosta siirtyneet Pohjois-Hämeen salomaita viljelemään, olivat köyhästä leivästänsä arjemmat kuin muut ja suuttuivatkin siis pikemmin sotaväen kiskomisista. Muutamana yönä he äkkiä yhtyivät Uplannin ratsumiehiä vastaan, jotka siinä silloin majailivat, hyökkäsivät erään Hannu Niilonpojan päälle, joka palveli Uplannin lipullisen alla neljine hevosineen, ja tappoivat hänet ja hänen palvelijansa. Muut huovit, jotka lähellä majailivat eivätkä siinä hädässä voineet pakoon päästä, otettiin kiinni ja tungettiin jään alle; ja kun he tahtoivat ylös pyrkiä, tarttuen käsillänsä jäänsyrjään, mainitaan talonpoikien hakanneen heiltä kädet poikki ja kolahuttaneen heitä nuijilla päähän. Mutta kaksi huovia pääsi pakoon, jotka toivat sanoman muille ratsumiehille, niin että kokoontui tuhannen hevosta paitsi joukko jalkamiehiä. Myöskin marski itse, joka Säkkijärven leirin hajottua oli Turkuun tullut, riensi nyt niille seuduin rahvaan kapinallista mieltä hillitsemään. Silloin talonpojat pakenivat metsiin; kuitenkin muutamia saatiin kiinni ja mestattiin.[157] Sillä tavoin kapina täksi kertaa asetettiin. Mutta Rautalammin synkät metsät ja erämaat olivat kapinannostajille hyvä piilopaikka; ja vaikka muutamia rangaistiinkin, muut kumminkin saivat rauhassa pitää, mitä hevosia, aseita ja vaatteita olivat ratsumiehiltä vieneet. Puolentoista vuotta jälkeenpäin käskee Sigismund kuningas Sääksmäen kihlakunnan voudin vaatia Rautalammin talonpojilta takaisin, mitä he olivat Uplannin huoveilta ryöstäneet.[158] Kuitenkin taisi sotaväki kiittää onneansa, kun ei tämä kapina edemmäksi levinnyt; sillä useissa paikoin havaittiin yhtäläinen mielten kuohu. Ainoastaan jäntevät toimet saattoivat estää muita paikkakuntia seuraamasta Rautalammin esimerkkiä.[159]
Sillä aikaa, helmikuun loppupuolella, tuli Turkuun Sigismundin lähettiläs Juhana Sparre, valtaneuvos Erik Sparren nuorempi veli, joka oli Puolasta lähtenyt jo aikaisemmin, kuin Flemingin sanoma Arvid Tönnenpojan kanssa sinne oli ennättänyt. Kuitenkin oli Sparren lähetyksellä sama tarkoitus, kuin marskikin oli harrastanut, nimittäin saada kuninkaalle vakuutetuksi Suomen ja Viron maat sekä niissä olevat sotavoimat. Tiellänsä sekä Virossa että Suomessa oli Sparre kuninkaan puolesta luvannut suosiota ja palkintoja kaikille, jotka nyt osoittaisivat uskollisuutta kuningasta kohtaan, mutta käskynhaltijat Virossa eivät kuitenkaan tahtoneet tehdä valaansa uudelle kuninkaalle, ennen kuin olisivat keskenänsä ja Viron ritariston kanssa asiasta neuvotelleet sekä sen ohessa kuulleet, kuinka Suomessa oli siinä kohden tehty; sillä suomalaisista eivät Viron puoliset muka voineet itseänsä erottaa. Päätettiinpä siis, että yleinen kokous oli pidettävä Tallinnassa sunnuntaina maalisk. 4 p., niin että Sparre Suomesta palatessaan saisi asianomaisen vastauksen. Lähettiläs nyt jatkoi matkaansa Narvan kautta Suomeen.[160] Turkuun tultuansa, nähtävästi helmik. 22 p., Sparre ei kohta tavannut marskia, joka äskettäin oli Hämeeseen lähtenyt; mutta kuninkaan lähettämä käsky, että Turun linnanisännyys oli uskottava Klaus Hermaninpoika Flemingille Kaskisten herralle sekä vanhalle Hannu Eerikinpojalle Prinkkalan herralle, pantiin kuitenkin heti toimeen, ja marski sinne tultuansa näytti siihen hyvin tyytyvän, vaikka hänellä vanhastaan oli nurja mieli toista Fleming-haaraa vastaan.[161] Tällä hetkellä olikin tärkein asia saada kaikki Suomen herrat yhdistymään yhteiseen uskollisuudenvalaan lailliselle kuninkaalle sekä sen ohessa vahvistaa Klaus herran asemaa kaikkia Kaarle herttuan vaatimuksia vastaan. Tässä viimeksimainitussa tarkoituksessa tosin Sparre ei tuonut kuninkaalta mitään erityistä valtuuskirjaa marskille. Mutta kun Sigismundin yleisenä käskynä oli, että jokaisen piti pysyä entisessä virassaan, kunnes kuningas itse ensi keväänä tulisi valtakuntaan, tietysti tämä sääntö myöskin vahvisti Klaus Flemingin käskynhaltiuden Suomessa ja Virossa. Maalisk. 4 p. nyt Suomen aateliset, virkamiehet ja sotaväen päämiehet kokoontuivat Turkuun tekemään suullisesti ja kirjallisesti uskollisuusvalansa Sigismundille. Ensinnä heille luettiin kuninkaan kirjoitus, jolla kaikille vakuutettiin heidän lailliset oikeutensa ja se uskonto, johon Kustaan hallitessa sekä Juhanan hallituksen alussa oli suostuttu ja sovittu. Sitten kaikki saapuvilla olevat vannoivat ja allekirjoittivat valansa, jolloin ne, joilla linnoissa virka ja toimitus oli, nimenomaan lupasivat, että eivät päästä linnoihin ketään tunnettua eikä tuntematonta, meikäläistä tai muukalaista, jonka uskollisuudesta kuningasta kohtaan olisi vähintäkään epäilemisen sijaa.[162] Kaksi päivää sen jälkeen Sparre lähti Turusta paluumatkalle[163] ja näkyy Viipurissa saaneen erityisen valan senpuolisilta herroilta, jotka eivät voineet Turussa käydä. Enemmän epäröimistä kuitenkin Viron puolella yhä osoitettiin. Tosin linnanhaltijat Tallinnassa, Narvassa, Lukkolinnassa ja Liholassa heti noudattivat sitä esimerkkiä, joka Suomessa oli annettu. Mutta ritarit, jotka yhä varoivat puolalaisten vehkeitä tämän maakunnan suhteen, panivat erityiset uskollisuuden ehdot Ruotsin kruunun suhteen siihen vakuutuskirjaan, jonka he maalisk. 21 p. Tallinnassa allekirjoittivat.[164] Kun Sparre näin oli saanut kaikki tehtävänsä toimitetuksi, hän heti lähti takaisin Puolaan. Suomen ja Viron maat olivat nyt tunnustaneet Sigismundin kuninkaaksensa, huolimatta siitä, mitä valtakunnan pääosa asiasta päättäisi. Ruotsissa sitä vastoin olivat juuri samaan aikaan säädyt Upsalassa olleet vahvistamassa valtakunnan uskontoa turvalliselle kannalle, ennen kuin katolinen kuningas hallitukseen päästettäisiin. Suomenmaasta oli tähän merkilliseen kokoukseen varsin harvoja ihmisiä tullut; ainoastaan Turun piispa ja muutamat hänen papistostansa olivat talvisäällä meren yli sinne rientäneet,[165] mutta Suomen aatelistosta ei ollut muita saapuvilla kuin ne, jotka muutoin sattuivat Ruotsin puolella oleskelemaan. Eivätkä paljaat luonnonesteet siihen syynä olleet. Valtiollinen juopa oli auennut valtakunnan ruotsalaisen ja suomalaisen puoliskon välille ja kumpaisellakin oli jäntevä henkilö asiainsa johdossa, Kaarle herttua koko valtakunnan hoitajana ja marski Klaus Fleming Suomen ja Viron käskynhaltijana. Kumpaisenkin virka oli nyt saanut Sigismundin vahvistuksen. Mutta ajan omituiset seikat vaikuttivat, että Suomen käskynhaltija ei enää pitänyt itseänsä Ruotsin yleisen hallituksen käskettävänä.
Ensi aluksi kuitenkin Klaus herran lauseparret herttuata kohtaan olivat enemmän karttavaisia, ja hän näkyy välttäneen liikanaista kirjeenvaihtoa Ruotsin hallituksen kanssa, kunnes hänen oma asemansa olisi paremmin vakaantunut. Niin pian kuin aselevosta oli Viron puolelta tullut ilmoitus, marski siitä kirjoitti lyhyen tiedän Kaarle herttualle; mutta herttua oli jo kiivastumaisillaan Flemingin omavaltaisista toimista, ja hänenpä kirjeensä marskille kävivät yhä äreämmiksi.[166] Klaus herra nähtävästi tahallansa viivytti vastaustansa, kunnes Sigimundilta ohjesääntö oli saatu. Vasta kun Juhana Sparre oli tullut ja kaikki olivat valansa Turussa tehneet, hän kirjoitti herttualle lavean kirjeen, jossa vastasi tehtyihin syytöksiin. Vaan kirjeen päivämääräksi hän pani Sparren tulopäivän (helmik. 22 p), ikäänkuin itse kirje olisi kirjoitettu ennen Sparren tuloa ja seteli eli jälkimaine vielä samana päivänä Sparren tultua.[167] Hän oli muka aselevon solmimisesta kirjoittanut kaiken sen vähän, mitä itse oli saanut Boijelta tietää; vala sotaväeltä oli muka otettu nuoria kokemattomia varten, jotka eivät muuten tietäisi velvollisuuttansa, olletikin koska huhu oli tullut kreivi Akselin metelistä ja siitä, että Eerik kuninkaan poika oli tulossa. Mitä siihen tuli, että hän muiden neuvosten tietämättä oli Sigismundille kirjoittanut, niin eivätpä hekään olleet hänen neuvoansa kysyneet, kun he Puolaan kirjoittivat. Ja kun herttua oli koettanut eräältä Ruotsissa käyneeltä Flemingin palvelijalta tutkia, mitä tuo marskin kirje Sigismundille lienee sisältänyt, Fleming terävästi siitä lausuu: "niin annan nöyrästi teidän Ruhtinaallisen Armonne tietää, että jos minulla on jotakin salaista kirjoitettavaa, joka on valtakunnalle tärkeätä, sitä en ilmaise palvelijalleni; vaan mitä minä sillä tavoin toimitan, siitä ei ole oleva valalleni eikä isänmaalleni haittaa". Setelissä lisätään, että Sparre on tuonut kuninkaan vakuutukset ja että sen vuoksi ei ole voitu kieltää valaa Sigismundille uudistamasta. Ylipäänsä kuitenkin marskin kirjeet herttualle tähän aikaan ovat nöyriä lauseparsissaan; mutta hän valittaa, että herttua osoittaa hänelle vihaa ja ylönkatsetta lähettämällä käskyjänsä Suomen ja Viron asiain suhteen muille alhaisemmille miehille. Ja kun samaan aikaan herttuan lähettiläät Kerdtner ja Kijl tulivat Turun linnaan marskin puheille maalisk. 14 p., hän kovilla sanoilla vannoi, ettei ollut tahtonut herttuan kirjeenvaihtoa estää eikä herttuata mistään syyttää, vaan oli muka herttua hänessä löytävä uskollisen sydämen. Mutta toimissansa hän tietysti noudatti entistä suuntaansa, odottaen yhä sitä täydellisempää valtuutta, jonka hän Puolasta oli pyytänyt. Kaikenlaisilla verukkeilla hän siis yhä pidätti ruotsalaisenkin sotaväen maassa ja Narvaan aiottuja muonavaroja hän alkoi käyttää laivaston varustamiseen.[168] Mielten tila maassa oli nyt varsin arveluttavalla kannalla. Useat Suomen herroista, mutta varsinkin linnanhaltijat Virossa, olivat mielipahoissaan, kun ei Klaus herra muka kenenkään neuvoa ottanut.[169] Rahvaassa taas oli kapinan liekki hädin tuskin tukahutettu ja saattoi minä hetkenä hyvänsä jälleen leimahtaa ilmituleen. Paikoittain lausuttiin uhkauksia, jotka merkitsivät enemmän kuin kaikki satunnaiset vihanpuhdit. Sotamiesten pitäisi muka laittaa luunsa ulos maasta Puolan kuninkaan luokse, jolle olivat uskollisuutta vannoneet; talonpojathan kyllä osaisivat omasta keskuudestaan löytää kuninkaan ja hallitusmiehiä itsellensä. Näin rahvas jo uhitteli. Eipä ihmettä, että itse herttuan lähettiläitä tämä mielten tila hirvitti. "Jumala hillitköön näitä pahoja aikeita!" – kirjoittivat he tästä herttualle.[170]
Vaan tällä välin oli Kaarle herttua, joka vast'ikään oli Upsalan kokouksen suorittanut, pannut matkalle uuden lähetyksen Suomeen, aikoen nyt yhdellä iskulla riistää marskilta koko hänen erikoisvaltansa Suomenmaassa. Ensi aluksi herttuan ratsumestari Antti Lennartinpoika, joka itse oli Ruotsissa käynyt, vaikka hänen ratsuväkensä vielä rajan puolella viipyi, lähetettiin nämä kotiin noutamaan ja hänelle samassa annettiin asiaksi käskeä Klaus herran tulla Ruotsiin sekä sen ohessa sotaväelle ja virkamiehille ilmoittaa, että jos ei marski tätä käskyä noudattaisi, vaan kenties jotakin sopimatonta panisi toimeen, ei kenenkään pitäisi häntä enää totella. Muassa seurasi kirje Klaus herralle, jota kehoitettiin yhdistymään herttuan ja muiden neuvosten kanssa yhteisiin neuvoihin ja toimiin, sekä avonaisia julistuksia Suomenmaan asukkaille ja erittäin aatelistolle ja sotaväelle ynnä kopioita niistä Sigismundin kirjeistä, joilla herttualle väliaikainen hallituksen hoito oli uskottu. Suomen asukkaita yleensä kehoitettiin kuuliaisuuteen tätä väliaikaista hallitusta kohtaan, ja luvattiin heille lain apua, jos heille vääryyttä tapahtuisi joko voutien tai kenen muun taholta hyvänsä ja siitä tiedon antaisivat; voutien ei pitäisi kenenkään muun käskyjä totella kuin herttuan ja neuvoskunnan, ja aatelistoa varoitettiin tekemästä mitään valtakuntaa koskevaa salaisella tavalla tai muutoin, ennen kuin Ruotsin hallitukselta lupa saadaan. Mutta nuorelle Klaus Flemingille Kaskisten herralle ja Hannu Eerikinpojalle lähetettiin erityinen valtuus pitää isännyyttä Turun linnassa sekä käsky, ettei ketään, ken ikinä tuo olla saattaisi, olisi sinne päästämistä, ellei herttuan ja neuvoskunnan nimenomaista lupaa siihen tulisi.[171] Kun Antti Lennartinpoika näiden kirjeiden kanssa Turkuun tuli, hän ei tavannut marskia, joka oli johonkin kartanoonsa lähtenyt; ratsumestari siis esteettömästi jatkoi matkaansa edelleen ja riensi Viron puolelle. Mutta että Klaus herra, asioista tiedon saatuaan, tuli raivoihinsa, tuskin sopii kummaksi katsoa. Tosin se syytös, jonka hän myöhemmin toi esiin, ikäänkuin Hämeen talonpoikien kapina olisi alkunsa saanut Antti Lennartinpojan yllytyksistä, oli kaikkea perää vailla, koska tämä meteli jo aikaisemmin oli tapahtunut.[172] Vaan toiselta puolen herttuan nyt levittämät julistukset olisivat todellakin saattaneet uudestaan virittää rahvaan kapinallista taipumusta eivätkä ainakaan mielten kuohua viihdyttäneet. Klaus herran, joka tietysti pahinta varoi, mainitaan ajattaneen herttuan ratsumestaria takaa ja uhanneen lyöttää häneltä pään poikki. Mutta Antti Lennartinpoika oli jo ehtinyt turviin Viron puolelle, missä hänen ystävänsä laskivat leikkiä marskin uhkauksesta. "Laitapas nyt kaulaluusi valmiiksi", kirjoitti hänelle Arvid Stålarm, lisäten vielä: "Vahinko kuitenkin, että suomalaisen pyövelin pitää katkaiseman sinun pääsi!"[173]
Vaan Antti Lennartinpojan lähetys ei ollut kuin valmistava temppu
herttuan hankkeessa. Noin kahta viikkoa myöhemmin lähetettiin hänen
jälkeensä Klaus herran nuorin lanko, Kaarle Kustaanpoika Stenbock, ja
tämä, joka äskettäin oli Suomesta tullut, missä hän oli ruotsalaisen
jalkaväen "sotaeverstinä" ja niinmuodoin Klaus herran lähimpiä
alapäälliköitä, määrättiin nyt astumaan marskin sijaan senpuolisten
asiain toimittamisessa. Stenbockin tehtävänä oli ensiksi kysyä
Flemingiltä, ketä hän ennen käyttämissä lauseissaan oli tahtonut
syyttää uskottomaksi kuningasta kohtaan. Sitten hänen piti osoittaa,
kuinka sopimaton tuo Suomen ja Viron sotaväeltä otettu vala oli, koska
palvelijain ja alamaisten vala vasta silloin olisi tehtävä, kun
kuningas ensinnä on heille vannonut turvallisuutta. Muutenkin piti
Stenbockin varoittaa lankoansa kaikesta itsevaltaisuudesta niissä
asioissa, jotka olivat herttuan ja koko neuvoskunnan sekä valtakunnan
säätyjen päätettäviä ja toimitettavia. Etenkin kuninkaan kotiintulosta
oli muka herttuan ja neuvoskunnan huolta pitäminen eikä Klaus herran.
Mutta jos marski ei ottaisi tästä totellaksensa, niin Kaarle Stenbock
saisi erottaa häneltä sekä sotaväen että laivaston.[174]Tämä rohkea yritys herttuan puolelta ei kuitenkaan vienyt millekään perille; sillä Stenbockissa ei tosiaan ollut näin vaikeiden tointen täyttäjää. Turkuun tultuansa tämä itsekin allekirjoitti suomalaisten uskollisuudenvalan ja lähetti vihdoin herttualle sanoman, ettei muka saanut lankoansa taipumaan eikä sotaväkeä tottelemaan häntä herttuan nimellä.[175] Klaus herralta itseltänsä ei näy isoon aikaan mitään vastausta herttualle tulleen, vaikka tämä Stenbockin lähdönkin jälkeen hänelle useita käskykirjeitä lähetti.[176] Mutta valtaneuvoskunnalle marski huhtik. 22 p. kirjoitti pitkän valituksen herttuan sekaantumisesta hänen virkatoimiinsa, arvellen, että tämä lienee tapahtunut heidän tietämättänsä. "Ja pyydän teitä, hyvät herrat, ystävällisesti ja rakkaasti", kuuluvat sanat, "että hyvin teette ja niin toimitatte Hänen Ruht. Armonsa kanssa, että minua tästä lähin säästetään semmoisista teoista, koska niistä ei mitään hyvää voi seurata ja minä sitä paitsi olenkin liian vanha semmoista kärsimään, kuin Hänen Ruht. Armonsa palvelijat ovat minusta pilkallisilla sanoilla lausuneet". Nämä herttuan palvelijat olivat muka, pitkin maata kulkiessaan sanoneet, että herttua oli käskenyt Flemingin laittaa luunsa pois Suomesta, jossa hänellä ei ole herttuan mielestä mitään tekemistä. Marski siihen arvelee: "Kosk'en ole täällä miksikään hyödyllinen, olen sitä vähemmän Ruotsissa kelvollinen käytettäväksi." Hän sen ohessa mainitsee kuninkaalta saaneensa, paitsi erityisiä valtuuksia, myöskin neljä kertaa yksityisiä kirjeitä kuninkaan omalla allekirjoituksella, pitääksensä huolta Suomen puolisista asioista; ja kaikessa tapauksessa pitäisihän hänellä olla sama oikeus kuin muilla aatelismiehillä, että saisi levollansa olla omilla perintökartanoillansa Suomenmaassa, koska hän ei ole perintöänsä ja omaisuuttansa millään rikoksella menettänyt. Siinä kohden hän ei siis lupaa herttuan palvelijoille mitään kuuliaisuutta, vaan sanoo aikovansa varrota Turun linnassa, kunnes saapi kuninkaalta muuta käskyä.[177] Eräässä toisessa kirjeessä, jonka marski nähtävästi samoilla ajoin kirjoitti Ruotsin valtaneuvoksille, hän vielä lujemmin lausuu päätöksensä pysyä siinä asemassa, jonka Sigismund oli hänelle uskonut. Hän ei muka voi ajatella, että on valtaneuvoston suostumuksella tapahtunut, että niin monta on Ruotsista määrätty ryhtymään ja rupeamaan hänen virkaansa, eikä hän sano sitä sallivansakaan, että joku tulee panemaan häntä viralta pois kuninkaan tietämättä ja käskemättä; – "ennen kuin se saapi tapahtua", kuuluvat sanat, "tahdomme taistella siitä, olenko minä siinä henkeni ja elämäni menettävä, taikka hän ei ole siitä hengissä pääsevä".[178]
Huomattava on, että juuri siihen aikaan, jolloin Kaarle Stenbock Turkuun tuli, Klaus Flemingin virallinen asema oli paljon vakaantunut eikä hänen tarvinnut samalla karttavaisuudella kuin tähän saakka kohdella Ruotsin hallituskunnan vaatimuksia. Oli näet huhtikuun ensi päivinä Puolasta palannut ne kaksi sanansaattajaa, jotka marski kolmatta kuukautta sitten oli sinne lähettänyt, ja nämä toivat muassansa Sigismundin nimenomaiset valtuuskirjat, joilla Klaus herra vahvistettiin virkoihinsa sekä käskettiin hänen varustaa valtakunnan laivastoa kuninkaan kotiintuloa varten.[179] Niinkuin arvata sopii, oli heti pidetty tarpeellista huolta, että nämä kuninkaalliset kirjeet tulivat yleisön tiedoksi. Marski, joka silloin sattui olemaan Helsingissä, oli huhtik. 4 p. kutsuttanut siellä olevaan kuninkaankartanoon kaikki talonpojat ja porvarit lähiseuduilta, ja kansan kuullen oli silloin luettu sekä ne kirjeet, jotka Juhana Sparre oli tuonut, että myöskin nuo äsken saadut valtuudet, joiden rinnalle taas Kaarle herttuan lähettämät kirjeet asetettiin osoitteeksi siitä, kuinka herttuan käskyt sotivat kuninkaan selvää tahtoa vastaan. Fleming tietysti tässä tilassa ei unohtanut kehua itseänsä ja omaa käytöstään, ja jos ei mitään suoranaista syytöstä herttuata vastaan lausuttukaan, täytyi kuitenkin jokaisen tulla siihen ajatukseen, että Klaus herra yksin harrasti kuninkaan kotiintuloa, mutta Kaarle herttua pikemmin esti sitä.[180] Kaikessa tapauksessa oli nyt kuninkaan käskyjä jokaisen totteleminen. Flemingin erikoisvalta oli tullut entistä vahvemmaksi, ja herttuan käskyt jäivät voimattomiksi. Vaan siitä rohkeasta rynnäköstä, jonka herttua nyt oli tahtonut tehdä Suomen asioihin, päätti Fleming kuitenkin antaa Sigismundille tiedon ja lähetti sen vuoksi uuden sanansaattajan, nimittäin äpäräpoikansa Gottskalk Klaunpojan, Varsovaan. Oli siihen aikaan Sigismundin hovissa eräs käsikirjuri Olavi Sverkerinpoika, jota suomalaiset nimittivät hänen kavaluutensa vuoksi "Olavi Perkeleenpojaksi". Tämän, jonka herttua oli sinne lähettänyt viemään ilmoituksen Upsalan kokouksen päätöksistä, mainitaan kaikin mokomin panetelleen herttuata kuninkaan luona ja sen sijaan edistäneen Klaus herran asioita. Marski hänelle nyt kirjoitti, että kuninkaan matka Ruotsiin olisi turvallisempi Riian kuin Danzigin kautta (arvattavasti tuon Virosta ja Suomesta helpommin saatavan avun vuoksi), ja hän pani kirjeen alle lauseen, joka täydellisesti osoitti, kuinka hän käsitti asemaansa Ruotsin väliaikaisen hallituksen suhteen. Allekirjoitus näet kuului: "Klaus Fleming, Viikin vapaaherra, valtamarski, pääamiraali ja sotaeversti, jolla nyt on monta hallitsijaa, jotka kaikki säätävät, vaikk'en minä tottele kuin yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas Sigismundus; – jos tulevat minun vertaiseni ja jotakin siihen käskevät, silloin lyön heitä päähän!"[181] – Näihin uskollisuuden vakuutuksiin Sigismund vastasi täydellä luottamuksellaan. Siinä uudessa valtuuskirjassa, joka Klaus herralle lähetettiin Varsovasta toukok. 29 p., lausutaan, että "koska muutamat eivät ole tahtoneet huolia niistä valtuuskirjoista ja kirjallisista käskyistä", joita Klaus herra jo on saanut, jonka epäjärjestyksen kautta valmistustoimet kuninkaan kotiintuloa varten estetään, niin jokaista Suomenmaassa käsketään edesvastauksen uhalla tottelemaan mainittua Klaus Flemingiä kaikessa, mitä hän, virkojensa ja valtuuksiensa mukaan, kruunun ja kuninkaan hyväksi säätää. Toinen kirje samalta päivältä antoi Flemingille vallan tehdä kauppiasten kanssa välipuhetta kaikista niistä tavaroista, joita väen ja laivaston varustamiseen tarvittaisiin, sekä muutoin näihin tarpeisiin vapaasti käyttää kruunun saatavat Suomen maasta.[182] Vironmaasta ei puhuta näissä valtuuskirjoissa mitään. Mutta ainakin Suomenmaa veroinensa päivinensä oli nyt nimenomaan annettu Klaus Flemingin haltuun.
Tällä välin kiista Kaarle herttuan ja Klaus herran välillä oli tullut yhä katkerammaksi. Silmiinastuvaa kuitenkin on, ettei Fleming herttuata vastaan käyttänyt sitä kopeata ääntä, joka muissa hänen kirjeissään havaitaan; päinvastoin hän yhä velvollisella kunnioituksella kohteli Hänen Ruhtinaallista Armoansa, vakuuttaen aina tahtovansa mielellään noudattaa tämän käskyjä, milloin ne saattaisivat kuninkaan ja valtakunnan hyödyksi olla. Vaan näiden käskyjen laadusta ja herttuan häntä vastaan osoittamasta ylenkatseesta hän puhuu terävällä mielipahalla, ladellen laveasti vanhoja ja uusia asianhaaroja ja taitavasti kierrellen kaikkia kipeämpiä kohtia. Se kirje, jolla hän vihdoinkin Turun linnasta toukok. 5 p. vastasi herttuan edellisiin lähetyksiin ja käskyihin, on monen arkin pituinen ja koskee pääasiallisesti niitä asioita, jotka Kaarle Stenbock oli saanut ajaaksensa. Marski sanoo kummeksivansa, että herttuan mielestä ei kenenkään pitäisi häntä totella, vaikka hänellä on Kunink. M:n käskyt ja valtuudet, ja hän lupaa panna nämä valtuudet herttuan kirjeiden rinnalle käskyläistensä nähtäväksi ja sitten kysyä heiltä, kenen tahtoa aikovat noudattaa, herttuanko vai kuninkaan. Että hän muka omasta neuvostaan olisi johonkin toimeen ryhtynyt, sen on joku (Hänen Ruht. Armonsa kuitenkin aina luvusta erotettuna) kunnottomasti hänestä valehdellut; ainoastaan sen hän yksityisestä neuvostaan teki, että lakkautti tuon talonpoikaiskapinan, minkä herttuan palvelijat ja etenkin Antti Lennartinpoika olivat matkaansaattaneet. Herttuan väitökseen, ettei hänellä mitään ollut tekemistä kuninkaan kotiintulon ja laivaston varustamisen kanssa, hän vastasi mainitsemalla sekä amiraalinvirkaansa että kuninkaan nimenomaisia käskyjä; häntä ihmetytti, että herttua nyt siihen toimeen tahtoi asettaa Kaarle herran (s.o. Stenbockin), joka ei meriasioihin ollenkaan pystynyt eikä siitä ollut kuninkaalta mitään käskyjä saanut. Vielä enemmän häntä kummastutti herttuan käsky Turun linnanhaltijoille, ettei ketään, niinmuodoin ei itse marskiakaan, ollut linnaan päästämistä; eihän muka ennen lie Ruotsinvallassa kuultu, että joku ylimmäinen sotapäällikkö olisi suljettu ulos linnoista, joiden tilaa ja tarpeita hänen on valvominen. "Ja käypi se paljon sydämelleni", kuuluvat sanat, "että minulle semmoista tarkoitetaan, ikäänkuin minä olisin kuninkaan ja valtakunnan kavaltaja, vaikka en ikinä ole työssä tai neuvossa ollut, kun joku valtakunnan linna on annettu pois, vaan olen nuoruudestani saakka rehellisenä Ruotsin miehenä ollut muassa sekä rynnäköissä että tappeluissa ja auttanut voittamaan Ruotsin kruunulle monta kaunista linnaa Tanskassa, Virossa ja Venäjän maalla. Ja milloin Teidän Ruht. Armonne halvimmat palvelijat ovat tänne tulleet, olen heidät linnoihin päästänyt ja heitä hyvin pidellyt Kunink. M:n nimessä, vaikka omista varoistani, ja olen heidät omaan pöytääni tuonut, ja kuitenkin pitää minulle semmoista pilkkaa tapahtuman." Herttuan lähettämiin uhkauksiin hän vastaa: "Mitä minulle Kunink. M. Puolasta, kaikkeinarmollisin kuninkaani, on käskenyt, sitä tahdon kaikella uskollisuudella noudattaa, vaikkapa sen tähden henkenikin heittäisin, ja tiedän silloin kuolevani rehellisenä miehenä; sillä Kunink. M. Puolasta ei ole mitään käskenyt, joka olisi Ruotsin valtakunnalle haitaksi tai minun entistä valaani vastaan."[183] – Puolentoista viikkoa myöhemmin Klaus herra lähetti toisen, vaikka lyhyemmän kirjeen herttualle. Kaarle herttua näet oli Turun linnanhaltijoille kirjoittanut saaneensa kuulla, että Klaus herra piti siinä paljon väkeä ja ylöllistä kestitystä ja ruuanhaaskausta niinkuin julkisessa ravintolassa.[184] Marski nyt puolusti itseänsä semmoista syytöstä vastaan; hän sanoi itse kustantaneensa sekä oman että seuransa elannon, vaikka hänellä oli oikeus saada vapaa ravinto kruunun linnoissa; mutta herttua muka häneltä ruuankin kadehti, samaten kuin ennen oli käskenyt sulkea häneltä linnan portit.[185]
Silminnähtävää oli, että herttuan malttamaton rynnäkkö oli nyt kääntynyt Flemingin asialle eduksi, eikä kukaan muutoinkaan enää uskaltanut marskilta kuuliaisuutta kieltää, vaikka kyllä arveltiin, että hänen omat yksipuoliset esityksensä olivat hänelle nuo lujat valtuudet Sigismundilta toimittaneet.[186] Herttua nähtävästi alkoi hämillensä tulla. Hän ilmoitti Turun linnanhaltijoille, ettei tarkoituksena ollutkaan, että Klaus herralta mitään kiellettäisiin, mikä kuninkaan ja valtakunnan hyväksi saattaisi olla; senpä tähden hänen olikin sallittava Turun linnassa oleskella, ja ainoastaan se oli estettävä, mitä hän omasta vallastaan ja neuvostaan, herttuan ja neuvoskunnan tietämättä, ottaisi tehdäksensä.[187] Klaus herralle herttua kirjoitti, että muka tämä niissä kirjeissä, jotka hän "paljolla laveudella ja aivan vähällä tolkulla" oli pannut kokoon, ainoastaan käänsi ja väänsi herttuan lauseita väärään mieleen; sen vuoksi herttua nyt tahtoi suoran vastauksen, oliko marskin aikomus osoittaa hänelle kuuliaisuutta siinä, mitä hän valtaneuvoskunnan kanssa Kunink. M:n puolesta käski. Tähän Kaarle vielä lisäsi: "Emme ollenkaan epäile, että samaten kuin olette häpeämättä meistä kirjoitelleet valtaneuvoksille semmoista, jossa ei mitään totta ole, te myöskin kuninkaan tykönä olette paljon perättömiä ladelleet; joka meitä kovin ihmetyttää, kun te, jotka olette tulleet semmoiseen ikään ja joiden paremmin pitäisi ymmärtämänne, ette asiata tarkemmin ajattele, vaan uskottelette semmoista, jossa ei ole mitään perustusta".[188] Klaus herra taas vastasi lavealla kirjeellä Turun linnasta kesäk. 20 p. "Mitä ikinä Teidän Ruht. Armonne minulle käskee ja mikä Kunink. M:lle sekä Ruotsin valtakunnalle on hyödyllistä, tahdon, niin paljon kuin inhimillistä ja mahdollista on, sydämestäni mieluisesti tehdä, kun minua vain säästetään siitä pilkasta ja ylönkatseesta, jolla Teidän Ruht. Armonne on minua minun vanhuuteni päivillä häväissyt, niin että minun täytyy kuulla, kuinka joka mies juoksee ympäri kylää ja käyttää ilkeätä suutansa minusta. Hamasta nuoruudestani tähän asti olen uskollisesti palvellut Ruotsin kuninkaita ja isänmaatani, samoin vastakin tehdä tahdon, mitä ihmisen voimissa on. Enkä kuitenkaan tätä käskynhaltiutta niin paljon himoitse, vaan näkisin mielelläni, että olisin erilläni siitä ja pääsisin kaikesta levottomuudesta ja vaivasta, joka siitä on ollut, niin myös siitä pilkasta, mitä Teidän Ruht. Armonne siitä on tehnyt".[189] Koko kiistan loppupäätös oli siis, että Klaus herra tosin periaatteessa tunnusti herttuan yleisen hallitusvallan. Mutta itse teossa hän pidätti itsellensä oikeuden toimittaa asiat Suomenmaassa ainoastaan oman mielensä ja kuninkaan käskyjen mukaan.
KAHDEKSAS LUKU
Klaus Fleming ja herttua vv. 1593-1594, jatko
Olemme edellisessä luvussa nähneet, kuinka Juhana kuninkaan kuoleman jälkeen vähitellen syntyi riitaa Kaarle herttuan ja Klaus Flemingin välillä Suomenmaan hallituksesta ja kuinka marskin erikoisvalta nyt oli saanut kuninkaan vahvistuksen.
Mahtajain näin kiistellessä oli Suomen rahvaan tila entisellä kurjalla kannalla, ja valituksia alkoi tulvata herttuan luokse, koska oman maan hallitusmiehiltä ei mitään apua tullut. Ensimmäiset avunhakijat tulivat merensaaristosta, Iniöstä ja Korpoosta, josta oli helppo puikahtaa jäätyneen meren yli Ruotsiin. Kesäkuussa olivat jo Pohjanmaan asukkaat, Mynämäen, Vehmaan ja Nousiaisten miehet, köyliöläiset, sastamalaiset[190] ja Saaristen[191] asukkaat saaneet asiamiehensä herttuan pakinoille, paitsi mitä yksityisiä valittajia tuli milloin mistäkin jopa Sääksmäestä saakka. Heinäkuun kuluessa näkyy valituksia Kulsialasta,[192] Lammin pitäjästä ja Säkkijärveltä asti.[193] Kaikki nämä valitukset koskivat linnaleiriä, kyyditsemisiä ja verojen raskautta yleensä taikka erinäisiä väkivallan tekoja. Yhdeltä oli vääryydellä viety metsät ja takamaat, toiselta oli pellot ja niityt, härät ja lehmät panttautettu kruununrästien tähden, kolmannelta oli eräs ratsumies vienyt hevosen linnaleirin verosta, neljäs valitti sotamiesten rikkomasta kotirauhasta j.n.e. Aksel Leijonhufvudin vouti Raaseporin läänityksessä oli uhannut panna Inkoon miehiä vankeuteen, kun nämä olivat käyneet Juhanavainajan tykönä valittamassa. Sastamalaiset ja Saaristen miehet toivat valituksen uudesta verosta, jonka herra Klaus Fleming oli heidän päällensä laskenut.
Kaarle herttua tähän teki, mitä hallitsijat ennenkin olivat tehneet.
Hän antoi valittajille suojeluskirjoja ja oikeudenkirjoja. Hän käski
voutien tutkistella asiat ja kirjoitti muutamalle virkamiehelle
seuraavasti: "Havaitsemme kyllä, ettet sinä eikä moni muukaan ota
köyhän puhetta kuuluville, ellei sen muassa seuraa rahoja, hopeata tai
turkiksia, niinkuin heidän tapansa siellä Suomessa on; josta tavasta
kuitenkin sinun ja muiden täytyy luopua, jos tahdot välttää kaikkea
onnettomuutta; sen mukaan sinuasi ojenna." – Etenkin piti herttua
huolta, etteivät talonpojat verojen kautta häviäisi tiloistansa ja nämä
sillä tavoin autioksi jäisi. Muutamille siis suotiin helpotus kaikista
heidän rästeistänsä, toisille annettiin toinen puoli anteeksi. Mutta
kaikki helpotus, kaikki huolenpito hallituksen puolelta oli mitätön,
niin kauan kuin tuo raskas linnaleirin kuorma pysyi talonpoikaisen
kansan niskoilla, ja herttua siis neuvoskunnan neuvolla koetti asettaa
sotaväen palkitsemisen uudelle kannalle.[194] Ratsuväen linnaleirin
piti herkeämän ja jokaisen ratsumiehen saaman kruunun vuotuisesta
saaliista voudilta kantaa 6 taalaria rahoja, 8 tynnyriä jyviä ja 24
parmasta (eli 8 kesäkuormaa) heiniä. Ratsumestarille, luutnantille ja
vänrikille oli maksettava 16 tynnyriä ja 20 kesäkuormaa heiniä. Jos oli
ratsumiehellä oma talo, hän saisi palkkansa talonsa verosta kymmenen
taalarin arvoon, ja mitä enemmän oli talosta maksaminen, sen vouti
kantaisi muiden ratsumiesten palkaksi, joilla ei taloa ollut. Samassa
määrättiin yleinen sotaväenkatselmus Ruotsissa ja Suomessa.
Katselmusherroiksi Suomessa pantiin sihteeri Henrik Matinpoika Huggut
Tarkisten herra sekä ratsumestarit Martti Boije Gennäsin herra ja
Knuutti Juhonpoika Kurki Laukon herra, ja niiden piti tekemän tarkka
tutkimus sekä lipullisten koosta ja siitä, mitä kunkin vielä oli
palkastansa saatavana, että talonpoikien maksamasta linnaleiristä
vuosina 1590, 1591 ja 1592. Ja koska moni varakkaampi oli pitänyt
suuria varustuksia ja monta hevosta, joille vaativat linnaleiriä,
määrättiin, että ratsumies, jolla oli talo, saisi pitää lipun alla
ainoastaan yhden hevosen, aatelismies kolme hevosta ja taloton
ratsumies korkeintaan kaksi, mutta ei mikään lipullinen saisi käydä
laskettua määräänsä suuremmaksi. Kaikkien Suomen ratsumiesten luku
määrättiin 1500 mieheksi viidessä lipullisessa, nimittäin Antti
Laurinpojan, Antti Boijen, Aksel Kurjen, nuoren Klaus Flemingin ja
Hannu Hannunpojan. Vieraat ratsumiehet, niinkuin skotlantilaiset ja
muut, käskettiin lähtemään Ruotsiin, jossa he eronsa saisivat. Myöskin
jalkamiehiin ulottui tämä uusi asetus. Päälliköt pitäisivät talonsa
verotonna taikka saisivat linnaleirinsä papiston tykönä ja
kaupungeissa, mutta muu jalkamies saisi vuosittain 6 markkaa rahoja.
Kaikki nämä säännöt tehtiin toukokuussa v. 1593.Mutta kaikki nämä herttuan toimet raukesivat ihan tyhjään Klaus Flemingin jäykän taipumattomuuden tähden. Marski oli toimittanut itsellensä Sigismundin käskyn, että sotaväki oli palveluksessa pidettävä kuninkaan kotiintuloon asti, jolloin maksamaton palkka luvattiin sille suorittaa; mutta väliaikaisesti se oli linnaleirissä elätettävä. Koska siis katselmusherrat Suomeen tulivat, he saivat heti huomata, että heidän tehtävänsä oli mahdoton toimittaa; sillä Klaus herra puolestaan ei sitä sallinut ja itse ratsumiehet eivät suostuneet herttuan määräämään eläkkeeseen.[195] Helppo onkin ymmärtää, että sotaväki, joka vuosikaudet oli vaaroja, vaivoja ja kaikkinaista puutetta kärsinyt, ei ylipäänsä mielellään eroa ottanut, ennen kuin oli palkkansa saanut, ja että se senkin vuoksi alttiisti noudatti ylipäällikön kehoitusta herttuan säätämisiä vastustamaan. Klaus Fleming taas, joka yhä näyttää ajatelleen, että aseellista voimaa tarvittaisiin Sigismundin perintöoikeuden kannattamiseen, ei päästänyt ainoatakaan miestä palveluksesta. Tosin muutamat ruotsalaiset jalkaväen lipulliset olivat herttuan kehoituksesta omin luvin lähteneet tiehensä; mutta ratsuväki, jonka linnaleiri oli rahvaalle raskain, pysyi asemillaan ja lisääntyi vielä William Rutwenin skotlantilaisista ratsumiehistä, jotka Yrjö Boije Tallinnassa oli tahtonut palveluksesta erottaa, mutta marski silloin otti vastaan ja sijoitti Suomenmaahan.[196] Näin oli koko maa täynnänsä sotaväkeä, ja ainoastaan ankarin sotainen hallitus saattoi hillitä rahvaan tyytymättömyyttä. "Ellei tarkkoja määräyksiä tehdä", kirjoitti tähän aikaan Aksel Kurki Klaus herralle, "niin huovit ja talonpojat lyövät toisiltansa nahan rikki"; ja kun närpiöläiset olivat kieltäytyneet vastaanottamasta niitä 24 ratsumiestä, jotka heille oli linnaleiriin määrätty, Kurki ehdotteli, että rangaistukseksi heille oli lähettäminen vielä 100 merimiestä lisäksi.[197] Moni muukin arveli ihan mahdottomaksi suoda helpotuksia maamiehille, koska siinä tapauksessa ei olisi mitään neuvoa soturien elättämiseksi. Niinpä esim. vanha Pertteli Iivarinpoika Stiernkors Järppilän herra kirjoitti tästä asiasta valtaneuvoskunnalle haikean valituksen. Oli näet muutamain pitäjäin rahvas Turun läänistä herttualle ilmoittanut, kuinka he jo sinä vuonna olivat linnaleiriksi suorittaneet 18 kuukausmuonaa, jonka lisäksi heiltä vielä vaadittiin 7 kuukauden määrä; herttua sen johdosta oli Stiernkorsille kirjoituttanut, että jos heidän kertomuksessaan oli perää, piti heidät vapauttaa enemmistä maksuista siltä vuodelta. Mutta Pertteli Iivarinpoika siihen arveli: jos muutamat pitäjät vapautetaan, pitääkö sitten muiden kuormaa vielä enemmän lisättämän? "Taivaan jumala sen tietäköön", hän kirjoitti, "että semmoinen on laita yli koko Suomenmaan, ja he ovat enemmänkin suorittaneet, kuin mitä valitettu onkaan. Jumalan kaikkivaltiaan edessä tunnustan, että koko Suomenmaa tarvitsee lievitystä; mutta jos nämä pitäjät saavat helpotusta, en suinkaan tiedä, mihin se väki on pantava." Herttuan kirjeistä hän sen vuoksi arveli olevan enemmän haittaa kuin hyötyä; sillä "ne, jotka Ruotsista palaavat valituskäynniltänsä, huutavat ja suuta pieksevät, niin että he tahtovat antaa H. K. M:nsa sotaväelle haavoja ruuan sijasta, ja vaikka he köyhiä ovatkin, on osa heistä ynseitäkin". Pitäisi siis muka Ruotsista varoittaa yhteistä kansaa, ettei se väärin käytä herttuan kirjeitä.[198] Tämä katsantotapa epäilemättä oli varsin oikea, jos ihan välttämätön tarve vaati tuon suuren sotavoiman pysyttämistä Suomenmaassa. Mutta siinäpä se pääkohta olikin Kaarle herttuan ja Klaus herran välisessä kiistassa. Klaus herra oli uskovinansa, että rauha Venäjän puolelta ei vieläkään ollut luotettavalla kannalla, ja ajoittaisin näkyy itse herttuassakin pelkoa heränneen, että Suomessa ei olisi riittävää sotavoimaa, jos vihollinen muka yrittäisi rajan puolta ahdistamaan.[199] Mutta enimmät ihmiset, jotka asian laitaa läheltä arvostelivat, katsoivat varmaksi, ettei vihollisilta enää ollut mitään pelkäämistä, ja puolustivat siis herttuan tarkoitusta vähentää sitä sotaväen paljoutta, joka yhä vielä oli nääntyneen kansamme elätettävänä.[200]
Vielä tärkeämpänä riidanaineena kuin sotaväen majoitus oli tällä hetkellä kysymys valtakunnan laivastosta, jonka Klaus herra piti Suomessa, varustaen sitä kuninkaan kotiin saattamista varten. Jo edellisessä kirjevaihdossa oli laivaston seikka tuon tuostakin tullut esille. Fleming, joka oli valta-amiraalina, ryhtyi jo aikaisin niihin toimiin, joita laivojen kuntoonpaneminen näytti vaativan, otti paraimman osan noista Narvaan määrätyistä muonavaroista tähän tarpeeseen ja vaati Ruotsista yhtä ja toista tavaraa lisäksi, varsinkin hamppua, josta puutetta oli. Herttua taas häntä kovin kielsi ryhtymästä narvalaisten muonaan ja käski lähettää laivat Tukholman saaristoon, missä niitä mukavammin sopisi varustaa kuin Suomen puolella ja josta ne sitten yhdessä Ruotsin puolisten laivain kanssa pitäisi lähettää kuningasta vastaanottamaan.[201] Vaan näitä tämmöisiä kehoituksia ei Klaus herra ollut kuulevinansakaan, ja kahdenpuoliset syytökset tulivat siis tässäkin kohden yhä katkerammiksi. Tunnustaa täytyy, että Fleming tällä välin ihmeteltävällä jäntevyydellä toimitti sen tehtävän, jonka herttua tahtoi häneltä estää. Oikeastaan valtakunnan laivasto oli Juhanan hallitessa saanut paljon rappeutua, koska varsinaista merisotaa ei silloin enää ollut. Kovassa raha-ahdingossaan oli kuningasvainaja myynyt useita laivoja sotaväen palkkaamiseksi; toisia oli annettu suosionosoitteeksi milloin millekin henkilölle.[202] Kummassakin tapauksessa ne olivat kauppalaivoiksi muuttuneet; sillä valtakunnan ylimyksetkin harjoittivat laveata kauppaliikettä ja itse Klaus herran laivain mainitaan käyneen Espanjassa asti. Kevään tullessa valta-amiraalilla ei näy hallussansa olleen kuin 13 kruununlaivaa, isompia ja pienempiä, joita sopii käyttää Danzigin matkalle.[203] Mutta kun merikaupunkien porvaristo ja arvattavasti maan aatelisetkin, Klaus herra itse etupäässä, olivat lisiä antaneet, saatiin lukumäärä nousemaan 27:än. Maan yleisen varattomuuden tähden näiden alusten varustaminen ei ollut helppo asia, ja Klaus herra olikin ollut ahkerassa toimessa, kulkien ehtimiseen edestakaisin Turun ja Helsingin väliä. Meriväen lisäksi hän oli aikonut käyttää muutamia ruotsalaisia jalkaväen lipullisia; mutta nämä olivat vastoin Flemingin tahtoa lähteneet tiehensä, ja herttua puolestansa arveli, että jos laivasto ensin tuodaan Ruotsiin, ei tarvita tätä matkaa varten paljon väkeä eikä muonaa, koska puuttuvat tarpeet sitten olisivat Söderköpingistä saatavina. Vaan semmoinen ei ollut Klaus herran tarkoitus. Saadaksensa laivat asianomaisella tavalla miehitetyiksi, niinkuin sotainen loisto ja kuninkaan arvo näytti vaativan, hän puhutteli niitä Suomen knaappeja, jotka omalla kustannuksellaan ratsuväen lipullisissa palvelivat, ja sai heistä jonkun satamäärän miehiä palvelijoinensa retkelle seuraamaan.[204] Herttualle hän tosin kirjoitti aikovansa matkalta poiketa Elfsnabbiin tai Kalmariin; mutta tämä lupaus epäilemättä ei muuta ollut kuin paljaita silmänlumeita, koska hän hyvin arvasi herttuan silloin aikovan anastaa laivat omaan haltuunsa. Ja kun herttua yhä vaati häneltä kuuliaisuutta, käskien hänen itsensä heti tulla Ruotsiin ja uhaten muutoin ryhtyvänsä ankarampiin keinoihin, Fleming taas esitti entiset esteensä ja lausui haikean valituksen, että häntä muka vanhoilla päivillään näin rettelöittiin. "Jos ei minulla muuta hyvää ole odotettavana kuin uhkauksia", hän lausui, "tulen aina kylliksi aikaisin Teidän Ruht. Armonne luokse". Hän vielä lisäsi: "Olin jo odottanut, että tulisi parempaa, vaan minusta näyttää yhä pahemmaksi käyvän."[205]
Näin oli heinäkuun keskipaikoilla laivasto saatu varustetuksi ja makasi tuulta odottamassa Korpoon virrassa, kun herttualta tuli uusi lähetyskunta vaatimaan, että Klaus herra vihdoinkin luopuisi kaikista itsepäisistä toimista. Lähettiläät, Knuutti Juhonpoika Kurki Laukon herra sekä herttuan palvelija Knuutti Kijl ja kuninkaallinen kirjuri Hannu Kranck, olivat toimeksensa saaneet nostaa puhetta kaikista niistä riitaseikoista, joita kevään kuluessa oli karttunut. Laivastoasian suhteen heidän piti Klaus herralle osoittaa, kuinka sopimatonta olisi, jos kahdessa eri joukossa lähdettäisiin kuningasta noutamaan, nimittäin erinänsä Ruotsista ja erinään Suomesta, ikäänkuin eivät nämä maat kuuluisikaan samaan valtakuntaan. Jos nyt Klaus herralla todellakin olisi jokin erityinen käsky kuninkaalta siitä asiasta, niin lähettiläiden piti vaatia se nähdäksensä, ja herttua puolestaan saattaisi sitten muka syytönnä olla varustusten vaillinaisuuden suhteen. Mutta jos Flemingillä ei erityistä valtuutta ollut, oli hänen luovutettava meriväki ja laivasto heti tuotava Ruotsin puolelle.[206] Kuten tiedämme, Klaus herralta ei suinkaan lujia valtuuksia puuttunut, ja koko tämä herttuan yritys raukesi tyhjään niinkuin edellisetkin. Nuo laivastossa olevat knaapit olivat kovin tyytymättömät herttuan uuteen palkkasääntöön eivätkä mitään katselmusta sallineet itsensä ja palvelijainsa suhteen, ennen kuin olivat kuninkaan puheilla käyneet. Kaikki ne valtuudet ja kirjeet, mitkä lähettiläillä muutoin muassaan oli, anasti Klaus herra omaan haltuunsa, niin että he Turkuun tullessaan eivät voineet ryhtyä minkäänlaisiin herttuan käskemiin toimiin.[207] Vaan Klaus herra puolestaan oli jo kaikista asioista täyttä huolta pitänyt. Herttualle hän kirjoitti Korpoon virralta heinäk. 16 p., ilmoittaen olevansa valmiina lähtöön ja sen vuoksi myöskin järjestäneensä Suomenmaan hallinnon poissaolonsa ajaksi. Pertteli Iivarinpoika, nuori Klaus Fleming, Hannu Eerikinpoika ja Pentti Söyringinpoika Juusten olivat Turun linnaan päälliköiksi asetetut, jota varten olivat saaneet marskin omat valtuudet; ratsumestareille taas oli annettu valtuus pitää sotaväki käskynsä alla. Ja koska kruunun veroista ei mitään muka liiennyt sotaväen elatukseksi, täytyisi talonpoikien sitä elättää kuninkaan kotiintuloon asti. Niitä muonavaroja, joita herttua oli koonnut Söderköpingiin, Fleming ei sanonut voivansa tulla noutamaan, koska kulkuväylä sinne oli laivoille liian matala; mutta hän lupasi lähettää Kalmariin ottamaan vastaan mitä sieltä olisi saatavana.[208] Tätä Kaarle herttua oli odottanutkin; hän toivoi silloin vielä saavansa laivaston valtoihinsa ja neuvotteli jo valtaneuvosten kanssa tästä asiasta. Mutta pian saatiin havaita, ettei Klaus herraa ollut pauloihin pyytämistä. Heinäkuun 21 p. hän lähti seitsemälläkolmatta laivalla ja haahdella Suomen ulkosaarille ja siitä edemmäs Danzigiin, johon joutui viikkoa ennen, kuin kuningas sinne saapui. Vasta jälkeenpäin tulivat sinne Ruotsista lähteneet valtaneuvokset Eerik Sparre ja Klaus Bielke kolmellatoista laivalla. Kuitenkin olivat sekä Ruotsista tulleet että Flemingin tuomat laivat jotenkin huonosti sisustetut, niin että Sigismund päätti vuokrata muutamia Hollannin kauppa-aluksia, joihin hän seuroinensa vihdoin astui syyskuun 6 p.[209] Vaan jos Flemingin laivaston varustus ei ollut mukavuuden puolesta tarpeeksi komea, se tosiaan oli miesvoimassa mahtavampi, kuin mitä kuninkaan rauhallinen kotiintulo näytti vaativankaan. Niinkuin Klaus herra itse kertoo, hän oli mukaansa tuonut saattojoukon, joka nousi 2,000 mieheen.[210] Se oli pieni kokonainen armeija, sovelias suojelemaan Sigismundin oikeuksia, jos niistä taistelua sattuisi syntymään.
Olemme jo nähneet, kuinka kuningasta otettiin vastaan Tukholmassa syysk. 30 p. Tässä tilaisuudessa herttua vaati Flemingiä oikeuteen vastaamaan menettelystänsä Suomenmaassa. Marski veti suojaksensa kuninkaan antamat käskyt ja valtuuskirjat; mutta herttua vastasi hänen valheilla vietelleen kuningasta. Samassa Kaarle häntä siitäkin soimasi, kun hän oli muka valtakuntaa häväissyt, vieden huonovaatteista väkeä ja kunnottomia laivoja kuningasta vastaanottamaan. Vielä muitakin soimauksia herttua siihen lisäsi; mutta Flemingin mainitaan tällä kertaa olleen nöyrän ja hiljaisen. Vaan vähän aikaa jälkeenpäin, eli lokak. 12 p., hän kirjoitti herttualle kopean ja uhittelevaisen kirjeen, vastaten niihin soimasanoihin ja syytöksiin, mitkä herttua kuninkaan edessä oli tehnyt.[211] Tämä pitkä ja erinomaisen kiivas kirjoitus todistaa, mikä katkera viha näiden miesten välille jo oli syttynyt. Klaus herra ei sano tahtoneensa kuninkaan läsnäollessa vastata herttuan syytöksiin, niinkuin olisi pitänyt; siitä olisi vain syntynyt "melua ja suunvaivaa",[212] ja kuninkaan mieltä olisi rasitettu. Vaan nyt hän muka aikoo puhdistaa itseänsä kuninkaan, neuvoskunnan ja säätyjen edessä; sitä varten hänellä herttuan kaikki kirjeet on hyvässä tallessa. Hän virittää muistoon sekä vanhat että uudet häväistykset, mitkä herttua oli hänelle tehnyt, ja kieltämätöntä on, että Kaarlen törkeä soimaustapa olisi saattanut tulistuttaa rauhallisempaakin miestä, kuin Klaus herra oli. Jo Juhanan aikuisista sotatoimista, jotka Flemingille tuottivat marskin arvon, oli herttua puhunut solvaavalla ylönkatseella: Klaus herra muka ei kelvannut sodanjohtajaksi paremmin kuin vanha akka eikä tiennyt enempää kuin vuohi. Fleming nyt siihen vastaa: "Minä olen enemmän muassa ollut ja semmoisia asioita kokenut kuin Teidän Ruht. Armonne, ettekä ole minun kuntoani milloinkaan koettaneet, koska ette ole sotavoimalla minua vastaan vielä taistelleet. Mutta sitten minä todellakin olisin akka ollut, jos olisin suostunut asettumaan Kaarle Kustaanpojan (s.o. Stenbockin) käskyn alle ja enemmän totellut Teidän Ruht. Armonne kirjeitä kuin H. K. M:nsa valtuuskirjoja ja käskyjä." Tämän ohessa Klaus herra ottaa puheeksi muutkin viimekeväiset riitaseikat, milloin puolustaen itseänsä, milloin herttuata ankarasti syytellen. Marskin kirje uplantilaisille ei muka mitään luvatonta ollut; hän siinä ei ollut muuta tehnyt, kuin kehoittanut uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen; mutta herttua oli vain kehoittanut tottelemattomuuteen niissäkin asioissa, joita kuninkaan kotiintuloa varten Flemingin oli toimittaminen. Ja jos laivaston varustus olikin vaillinainen ollut, niin että kuninkaan oli täytynyt vuokrata vieraita aluksia, joista oli ollut kolmenvertainen kustannus, olihan syy muka herttuan, joka oli kieltänyt Klaus herraa mukaan ottamasta mitään kauppalaivoja.[213] Sigismundin edessä oli herttua myöskin puhunut Flemingin liikanaisesta sianlihan syönnistä, tarkoittaen tuota Narvaan aiottua muonaa, joka oli Suomessa pidätetty. Sen johdosta Fleming sanoo: "En tiedä saaneeni mitään sianlihaa, joka olisi Teidän Ruht. Armonne oma ollut ja josta minun kaalini olisi rasvaiseksi tullut." Erittäin kiivaasti Klaus herra syyttää herttuata rahvaan kapinasta Suomenmaassa; hän kertoo talonpoikien sanoneen, että he aikovat lähteä Tukholmaan ja tehdä Kaarle herttuan kuninkaaksi; muutamat olivat tahtoneet heittää Puolan kuninkaan ja koko Puolan valtakunnan hitolle, arvellen: eipä herra Klaus Fleming vielä saanut valtikkaa Ruotsista, että hän sen veisi kuninkaalle Puolaan, vaan Kaarle herttualle sen pitää tulla. Vihdoin Klaus herra valittaa, kuinka herttua on pahoin pidellyt hänen palvelijoitansa, joita Ruotsiin on lähetetty muonaa noutamaan, ja arvelee siitäkin syystä karttaneensa itse poiketa herttuan puheille, vaikka hänellä tosin oli sotavoima muassa, joka olisi häntä puolustanut. Mutta häväistysnimiä oli herttua kumminkin antanut hänelle semmoisia, että "jos joku minun vertaiseni", Fleming lausuu, "olisi minua niin haukkunut, olisin antanut vastauksen niinkuin sopii". Nyt muka täytyi kaikki asiat kuninkaalle ilmaista ja lailliseen tutkintoon vetää. – Luultavaa on, että tämä kirje oli kirjoitettu Sigismundin salaisella suostumuksella; niin kumminkin historioitsijat meille vakuuttavat.[214] Näemme siis tästäkin, mitä kuningas sedästänsä ajatteli. Kaarle herttua taas, joka silloin oleskeli herttuakunnassansa, antoi uudestaan ilmoittaa kuninkaalle vaatimuksensa, ettei Klaus herraa olisi kuninkaan neuvoissa tai muissa viroissa käyttämistä, ennen kuin hänen asiansa olisi tutkittu ja tuomittu; muutoin täytyisi herttuan muka säätyjen edessä kanteensa nostaa. Mutta Sigismund nähtävästi vielä toivoi voivansa Flemingin avulla vaikuttaa säätyjen päätökseen uskonnon asiassa eikä hän missään tapauksessa tahtonut luotansa luovuttaa tätä jäntevää ja altista palvelijaa, joka näytti olevan kuninkaallisen puolueen parhaana kannattajana.
Ennen kuin edemmäksi lähdemme kertoilemaan Klaus Flemingin toimia Ruotsinmaalla, on lukijalle kumminkin ilmoittaminen, että tietolähteet tältä ajalta eivät ole siinä kohden niin runsaita ja luotettavia, kuin edelliseltä ja seuraavalta ajanjaksolta. Syynä tietysti on Klaus herran erilainen asema, niin kauan kuin Sigismund oleskeli valtakunnassansa ja Klaus herra hänen läheisyydessään; sillä Flemingin oma kirjevaihto on tähän aikaan tauonnut, ja hänen toimensa joko Sigismundin neuvoista tai Sigismundin käskyn mukaan ovat ainoastaan suullisia, joita emme siis voi arvostella kuin muiden kertomuksista.[215] Mutta nämä kertomukset ovat silminnähtävästi vihamiehiltä lähteneet ja henkivät katkerinta vihaa ja ylenkatsetta. Koska siis nyt tapahtuu, että tuo jäykkä ja taipumaton mies muuttuu edessämme liukkaaksi ja kavalaksi koukuttelijaksi, ei meidän ole unhottamista, että syttyvä puoluetaistelu on voinut levittää väärää valoa hänen tekoihinsa. Harvaa miestä onkaan niin eri tavalla arvosteltu kuin tätä mainiota suomalaista. Ystäväinsä mielestä hän oli muka "luonnoltaan karkea mies, jolla ei mitään korkeata viisautta ollut, vaan ainoana silmämääränä yksinkertaisesti totella kuningastansa".[216] Kaarle herttua taas häntä nimitti "hulluksi ja mielettömäksi narriksi",[217] ja useat muut pitivät häntä kerrassaan itsepäisenä ja juonikkaana, mutta ei suinkaan tyhmänä. Vaan kaikki nämä arvostelut ovat epäilemättä puolueellisia, vaikka kaikissa kenties on jonkinlaista perää. Huomattava on, että epäluulo Kaarle herttuata vastaan näkyy tähän aikaan Klaus herran mielen kokonaan vallinneen, ja koska protestanttisuuden harrastus häneltä itseltänsä tykkönään puuttui ja hänen valtiollinenkin käsityksensä rajoittui siihen, mitä hän pitkänä ikäkautenaan oli omin silmin nähnyt – nimittäin veljesriidat Eerikin ja Juhanan välillä sekä jälkimmäisen epäluulot Kaarlea vastaan – hän nytkin kaikissa herttuan toimissa Upsalan kokouksesta saakka luuli havaitsevansa paljaita vallanhimoisia hankkeita. Tämä omituinen mielentila luullakseni paraiten selittää niitäkin tapauksia, joita nyt lähden kertomaan.
Tärkein riidankappale kuninkaan ja kansan välillä oli tällä hetkellä Upsalan kokouksen päätös, jota ei Sigismund millään tahtonut vahvistaa. Vaan tämä päätös oli jo ennättänyt saada kaikkien säätyjen allekirjoituksen sekä Ruotsissa että Suomenkin maassa, ja Suomen etevimmistä miehistä oli Klaus herra ainoa, joka ei pannut nimeänsä sen alle. Nyt hän sen lisäksi koetti Sigismundille mieliksi saada koko päätöksen kumotuksi. Tammikuun lopulla 1594 hän tätä varten lähti Upsalan markkinoille miellyttämään rahvasta kuninkaan tuumiin.[218] Flemingin sanotaan rahoilla voittaneen muutamia nimismiehiä, että he talonpoikien seassa huutaisivat suostumusta hänen puheellensa. Yritys kuitenkin näkyy olleen ihan turha; kun Fleming pilkaten kutsui Upsalan päätöstä "mokomaksi vasikannahaksi" ja ylistämällä kehui muutamia paavilaisuuden kirkonkäytöksiä, niin Uplannin talonpojat rupesivat häntä itseänsä törkeästi herjaamaan, soimaten häntä likaisesta ruokottomuudesta, joka usein muka hänen puolisoansakin oli inhoittanut. Kohta tämän tapauksen jälkeen tulivat kruunausjuhla-toimet Upsalassa, jolloin Klaus herran vehkeet näyttävät olleen vieläkin kiihkeämmät. Kuningas luuli nytkin voivansa erottaa talonpoikaisen säädyn muiden liitosta ja käytti tässä askareessa marskia puhuttelijana. Asia oli sekä tärkeä että vaikea; sillä toiselta puolen Sigismund ei tahtonut omaa uskontoansa perintövaltakunnastaan karkoittaa; toiselta puolen säädyt eivät tahtoneet sallia paavilaisille juonille mitään jalansijaa. Vesteråsin ja Turun piispat ynnä niiden kanssa kaksi valtaneuvosta, kaksi aatelista, kaksi pormestaria, kaksi sotapäällikköä ja kaksi talonpoikaa toivat kuninkaan eteen säätyjen vaatimukset. Vaan samalla aikaa kaksi kuninkaan paavilaista kirjuria juoksi ympäri kaupunkia houkuttelemassa talonpoikia linnaan, jossa Klaus Eerikinpoika Fleming koetti heitä miellyttää. Muutamia hän myöskin ravintopaikoissa viinalla juovutti, jotta ne ynnä hänen omien talonpoikiensa kanssa tulivat ylös linnaan kuninkaan luokse ja lykkäsivät koko syyn papiston päälle. Sigismundilta kuitenkin puuttui rohkeutta käyttää tätä asiata hyväksensä, ja säädyt, niinkuin tiedämme, saivat viimeinkin voiton. Mutta Fleming oli tällä tavoin lisännyt vihamiestensä ennestäänkin suurta joukkoa. Talonpojat vihasivat häntä melkein yhtä paljon kuin paavin lähettilästä. Kerrankin (helmik. 9 p.), kun herttua ja neuvoskunta kuninkaan puheilla käydessään olivat lähettäneet Kaarle Hornin ja erään toisen aatelismiehen alas hillitsemään napisevaa rahvasta, vastasivat talonpojat muun muassa: "Hyvät herrat, sanokaatte kuninkaalle, että hän luotansa erottaa Klaus Fleming Eerikinpojan ja paavin lähettilään; sillä niin kauan kuin ne hänen neuvossaan ovat, ei synny mitään hyvää." Samassa sotapäälliköt ja sotamiehet haukkuivat marskia valtiokavaltajaksi eivätkä luvanneet häntä koskaan retkille seurata. Nämä sanomat Horn kertoi kuninkaalle herttuan ja neuvoskunnan kuullen. Mutta Klaus herra väitti, että nämä jutut olivat lähteneet hänen vihamiestensä yllytyksistä.[219]
Kaarle herttuan ja Flemingin väli oli heidän Upsalassa yhtyessään
vielä entisellä riitaisella kannalla. Tästä syystä ei marski saanut
Juhana-vainajan ruumissaatossa kantaa valtamiekkaa, kuten hänen
virkansa olisi vaatinut. Näinä päivinä myöskin tapahtui, että herttua
puolisoinensa linnaan kävellessään kohtasi Flemingin, joka kulki reessä
ladattuja pyssyjä mukanaan, joukko ampumamiehiä ympärillänsä, jolloin
Kaarle kiivastuen uhkasi erottaa hänet sekä henkivartioistaan että
hengestään. Mutta helmik. 7 p. osasi kuningas taivuttaa heitä
sovintoon. Herttua silloin taas oli kertonut vaatimuksensa, että Klaus
herra joutuisi kuninkaan suojeluksen alta säätyjen tuomittavaksi ja
rangaistavaksi. Asia oli ahtailla, koska säädyt nyt olivat saapuvilla
ja todellakin oli varominen, että herttua, kuten oli uhannut, lykkäisi
tämän asian muiden riidanaineiden lisäksi.[220] Silloin sanotaan
Flemingin nöyristyneen, tunnustaen, että hän valheellisesti oli
panetellut herttuata kuninkaan tykönä. Sovinto tehtiin sillä ehdolla,
että jos ei marski nytkään parantaisi käytöstänsä, asia olisi uudesta
nostettava. Kruunauksessa (helmik. 19 p.) nyt tosin suotiin Flemingin
kantaa valtamiekkaa. Mutta että Klaus herran sopu herttuan kanssa ei
tulisi kestämään, oli helppo arvata sekä kummankin luonteesta että ajan
yleisistäkin seikoista.Valtaneuvosten joukossa oli marskilla melkein yhtä leppymättömiä vihamiehiä kuin Kaarle herttuakin. Koko siihen ajanmittaan, jona Fleming Ruotsissa oleskeli, hän ei ollut neuvoskunnan kokouksissa saapuvilla, vaikka hänen kuninkaan salaisissa neuvoissa mainitaan olleen etevimpiä. Tästäpä tietysti valtaneuvoston vanha mielikarvaus häntä vastaan sai uutta sytykettä. Myöskin Ruotsin aatelisetkin valittivat, että läänityksiä ja armonanteita suotiin ainoastaan niille, jotka olivat Klaus Flemingin suosiossa taikka pistivät lahjoja käsikirjuri Johan Bultille. Viimein neuvoskunta tahtoi Flemingin erotettavaksi sekä marskin- että amiraalinviroista taikka ainakin jommastakummasta, kun ei muka sopinut valtakunnan hyödyn ja arvon kanssa yhteen, että yhdellä miehellä niin monta virkaa oli. Tästä ja muista syistä oli Flemingin ja muiden neuvosten väli varsin katkera.. Kerrankin syntyi hänelle tuima tora Hogenskild ja Tuure Bielkein kanssa, jotka ratsumestarien ja useiden sotamiesten läsnäollessa syyttelivät Klaus herraa ja Kaarle herttuata siitä huonosta rahasta, joka v. 1590 oli lyöty valtakunnan suureksi vahingoksi. Marski siinä asiassa puolusti sekä herttuata että itseänsä, vannoen valalla, että nämä sanat olivat saatettavat herttuan tiedoksi.
Kevään kuluessa nyt kestivät nuo ennen mainitut sovittelemiset valtakunnan väliaikaisesta hallituksesta ja herttuan valtionhoitajanvirasta, josta syystä neuvoskunnan ja Kaarlen väli ei ollut varsin ystävällinen. Mutta kun valtaneuvokset vihdoin huomasivat, että Klaus Flemingille aiottiin uudistaa sama erikoisvalta sekä Suomenmaan että armeijan ja laivaston suhteen, kuin hänellä edellisenä vuonna oli ollut, täytyipä heidän kumminkin turvautua herttuan apuun. Lähimpänä syynä oli se seikka, että Klaus herra yksin, kenenkään neuvoa kysymättä, toimitti laivaston varustamisen kuninkaan lähtömatkaa varten. Neuvoskunta sen vuoksi lähetti herttualle pyynnön, että hän vakavalla kirjeellä varoittaisi Flemingiä samanlaisesta itsepäisyydestä ja omavaltaisuudesta, kuin mitä tämä oli viime vuonna osoittanut. Kaarle kirjoittikin ja lähetti sanansaattajaksi Tukholmaan erään saksalaisen junkkarinsa, Hieronymus Birkholtzin, joka kauan aikaa turhaan oli kosinut Klaus herran veljentytärtä.[221] Flemingin mainitaan heti kiivastuneen Birkholtzia vastaan, ja viikkoa myöhemmin, kesäk. 24 p., hän erityisessä kirjeessä herttualle selitti syyt vastahakoisuuteensa kosimisasiassa.[222] Mutta valtiollisen kysymyksen suhteen hän koetti herttuan epäluuloa viihdyttää, kirjoittaen sitä varten kaksi kirjettä kesäk. 28 ja 29 pp.[223] "En voi muuta uskoa", hän sanoo, "kuin että muutamat valtaneuvoksista ovat Teidän Ruht. Armollenne ilmi antaneet, että minulla muka olisi jotain yksityisestä neuvostani tekeillä". Hän sen johdosta nöyrästi ja kohteliaasti pyytää, ettei herttua ottaisi uskoaksensa näitä kielenkantajia, jotka muka mielellään näkisivät Flemingin perikadon, ja lupaa täydellisesti puhdistaa itsensä, jahka herttua tulee Tukholmaan kuninkaan luokse. Molemmat kirjeet henkivät altista luottamusta, ja niiden silminnähtävä tarkoitus oli haihduttaa Kaarlen kaikki epäluulot. "Että täällä olisi mitään tekeillä, joka olisi aiottu Teidän Ruht. Armollenne epäkunnioitukseksi ja haitaksi, se ei ole minun tiedossani", kuului muun muassa Klaus herran vakuutus. Mutta tietty on, että tämä ei muuta ollut kuin sulaa viekastelemista. Kuninkaan neuvoissa, joissa Flemingin sana oli kyllä mahtava, yhä keskusteltiin, millä keinoin väliaikainen hallitus saataisiin niin voimattomaksi, että herttualle ei jäisi mitään tilaisuutta asiain johtoa anastamaan. Muun muassa etsittiin tekosyitä, joiden nojassa sopisi yhä pitää armeija koossa Suomen puolella, ja olisi tahdottu tätä varten vaikkapa viivyttää lopullista rauhantekoa Venäjän kanssa. Suomeen oli laivastokin vietävä, ja tämä maa päätettiin jälleen antaa Klaus Flemingin hallittavaksi. Sen ohessa Klaus herran langot, Stenbock-veljekset, pantiin koko eteläisen Ruotsin haltijoiksi; näiden sisarenpoika, Eerik Brahe, sai Tukholman sekä Uplannin ja Länsipohjan hallittavaksensa, ja Brahen langolle, Eerik Sparrelle, suotiin sama valta Vestmanlannissa. Näin oli, herttuan ja neuvoskunnan tietämättä, melkein koko sotavoima ja Ruotsinvallan enimmät maakunnat joutuneet Klaus Flemingin taikka hänen likeisimpien sukulaistensa käsiin. Herttua ei enää tullutkaan Sigismundin puheille, mutta Fleming lähti laivastolla saattamaan kuningasta Danzigiin. Kerrotaan, että silloin saariston lävitse seurasivat kaikki Ruotsissa olleet suomalaiset ja että he saivat melkein jok'ainoa, mitä pyysivät. Tämä kuitenkin on ymmärrettävä ainoastaan Suomen ylimyksistä ja aatelisista. Suomen talonpoikien pyynnöistä ja tarpeista ei näy niin suurta väliä pidetyn.
Tässäpä tulee eteemme kysymys: mihin suhteeseen Sigismund kuningas Ruotsissa käydessään oli joutunut Suomen miesten kanssa, joita epäilemättä useitakin tähän aikaan oli sinne saapunut sekä kruunausjuhlan vuoksi että yksityisiäkin asioita varten. Jo aikaisin keväällä v. 1593 oli Suomen aatelistolle lähetetty muistutus, että sen piti "varustaa itseänsä vaatteilla ja muutoin" – ollaksensa valmiina sekä kuningasvainajan hautajaisia että uuden kuninkaan kruunausta varten, ja kesällä, kun Sigismundin tulo jo oli varma asia, Kaarle herttua käski etevimmät Liivissä ja Suomessa olevasta aatelistosta saapumaan Tukholmaan elok. 6 päiväksi, niin vaatetettuina, kuin Hänen Kunink. Majesteetillensa ja herttualle muka mieluista olisi.[224] Että muidenkin säätyjen jäseniä Suomesta oli tullut, etenkin kruunausjuhlaan, on luonnollista; onpa vielä tallella se suomenkielinen valankaava, jonka mukaan Suomen talonpoikaissäädyn edusmiehet vannoivat Sigismundille uskollisuutta Upsalan linnanpihassa, "kussa kuningas seisoi sen herrauden astinlaudan päällä, kuin rakettu oli".[225] Eikä meidän myöskään tarvitse epäillä, mitä puolta suomalaiset ylipäänsä pitivät taistelussa paavilaisuutta vastaan; Suomen aatelisetkin, vaikka olivat Suomessa Klaus herran valtiollista johdatusta noudattaneet, kannattivat kuitenkin Upsalan kokouksen päätöstä yhtä hartaasti kuin heidän ruotsalaiset veljensä, ja selvästi näkyy, etteivät he ensinkään hyväksyneet Flemingin kummallista käytöstä uskonnonkiistassa. Niinpä esim. mainitaan, että samaan aikaan, jolloin Fleming kävi Upsalan markkinoilla rahvasta puhuttelemassa kuninkaan puolesta, Aksel Kurki lähti neuvoskunnan lähettiläänä Gripsholmaan pyytämään herttuan apua.[226] Samoin myöskin se kiivaus, jolla sotapäälliköt Upsalassa lausuivat mielipahansa marskin käytöksestä, osoittaa etteivät tämän suomalaisetkaan sotatoverit olleet hyvillä mielin. Vielä vähemmän tietysti Suomen muut säädyt Klaus herraa rakastivat, ja kun mainitaan "Flemingin omia talonpoikia", jotka hänen asioitansa kävivät, on muistaminen, että Klaus herralla oli kartanoita ja alustalaisia Uplannissakin. Vaan Suomen talonpojilta ei ollut tähän aikaan muuta odottamista kuin kanteita ja valituksia sodan ja sotaväen rasituksista; senpä tähden Fleming näkyy voimiensa takaa estäneen heitä pääsemästä Sigismundin puheille. Niinpä joulukuussa v. 1593 Kaarle herttua kirjoittaa neuvoskunnalle, että eräät kruunun alamaiset Saaristen ja Kalvolan pitäjistä ovat hänelle ilmoittaneet, kuinka herra Klaus Fleming on muutamia heidän seurastansa vanginnut eikä ole antanut heidän tuoda asiaansa kuninkaan eteen. Heidän valituksensa koskee linnaleiriä, ja herttua pyytää valtaneuvosten ilmoittamaan asian kuninkaalle.[227] Kun talonpoikien pääsy Sigismundin pakinoille oli näin hankala, ei olekaan ihmettä, että Sigismundin registratuuroissa eli kirjekirjoissa tältä ajalta ei mainita paljon mitään Suomen rahvaan asioista. Sekin vähä, mitä mainitaan, ei osoita mitään suosiota. Kesäkuun 20 p. 1594: "Perttu Simonpojalle, että hän vaatii Rautalammin pitäjän talonpoikia antamaan takaisin Uplannin ratsumiehille, mitä ovat niiltä rosvonneet." – Samana päivänä: "Tuomas Yrjönpojalle, että hän vakavasti varoittaa Itäpohjan (Suomen Pohjanmaan) talonpoikia vastustamasta linnaleirin pitämistä." – "Samaa mieltä Mikko Henrikinpojalle Närpiön talonpojista."[228] Toiselta puolen tosin vakuutetaan, että Sigismund Ruotsissa ollessaan vahvisti Pohjanmaalle vapauden ratsuväen linnaleiristä, vaikk'emme tarkemmin tiedä, mihin aikaan tämä tapahtui.[229] Mutta tässä asiassa lienee – kuten vasta saamme nähdä – kuninkaalta lähtenyt ihan ristiriitaisia käskyjä, sitä myöden kuin eri puhuttelijat häneen kulloinkin vaikuttivat. Kaikesta kumminkin havaitaan, että Sigismund aivan vähän käsitti Ruotsin kuninkuuden vanhaa virkaa olla talonpoikaisen kansan turvana ja suojana. Sitä paremmin Kaarle herttua siinä kohden ymmärsi hallitusmiehen velvollisuudet. Jo kesäkuun 14 p. 1594, kuukautta ennen, kuin Sigismund lähti Tukholmasta Puolaan päin, antoi herttua muutamille hauholaisille suojeluskirjan "kuninkaallisen Majesteetin puolesta ja armollisesta suosiosta", "koska heillä ei ole ollut tilaisuutta päästä Hänen kuninkaallisen majesteettinsa eteen vaivaansa ja valitustansa ilmoittamaan". Heinäkuun 25 p., jolloin Sigismund vielä viipyi saaristossa, antoi herttua verohelpotuksen muutamille Kangasalustan miehille.[230] Nämä itsessään pienet esimerkit antavat mielestäni kyllä täydellisen käsityksen Suomen rahvaan asemasta siihen aikaan, jolloin kuningas jälleen lähti tiehensä Puolanmaalle.
Sitä vastoin Suomen aatelisto näkyy tulleen hyvälle kannalle kuninkaan suhteen, niin pian kuin uskonnonkiista näytti olevan jotenkin sovitettuna. Luonnollista on, että Sigismund, joka tahtoi Suomenmaasta tehdä vahvan varustuksen herttuan anastuksia vastaan, koetti runsailla suosionosoituksilla vetää Suomen herrat puolellensa.[231] Näistä oli nyt ennen kuninkaan lähtöä Tukholmaan kutsuttu semmoisetkin, jotka linnojen valvonnan tähden tähän asti olivat olleet estettyinä tulemasta Sigismundin puheille,[232] ja epäilemätöntä on, että heidän kaikkien uskollisuutta koetettiin jos jollakin lujittaa. Mutta tästä ei sovi päättää, että Suomen aatelisto nyt olisi tullut voitetuksi kuninkaan valtiollisia tuumia kannattamaan. Luultavasti enimmät heistä eivät aavistaneet mitään uusia selkkauksia tulossa olevan, kun he elokuun alussa Ruotsin saaristossa saivat kuninkaalta jäähyväiset ja itse lähtivät kotimaallensa. He kenties eivät aavistaneet, että sitä valtiollista kiistaa, joka puolentoista vuotta takaperin aloitettiin, nyt oli aiottu jatkettavaksi veriseen taisteluun asti. Sanalla sanoen, Suomen aateliston valtiollinen kanta näkyy tähän aikaan vielä olleen aivan epämääräinen.
Kuitenkin koko taisteluasema juuri tällä hetkellä järjestyi. Kaarle herttua oli jäänyt Ruotsin väliaikaisen hallituksen esimieheksi ja otti nyt valtaneuvosten suostumuksella valtionhoitajan viran. Mutta erinäisten maakuntain käskynhaltijoille oli kuningas suonut omituisia valtuuksia, joiden nojassa he saivat melkein itsenäistä hallitusta pitää niiden käskyjen mukaan, joita kuningas Puolanmaalta heille lähettäisi. Näitä erikoisvaltuuksia ei voinut Kaarle herttua sallia, ellei hän tahtonut nähdä Ruotsin valtakunnan hajoavan kappaleiksi niinkuin unionin aikana; hänen täytyi siis jos milläkin neuvoin palauttaa kaikki hallitusohjat lailliseen ja kotimaiseen keskukseen. Eikä ollutkaan tämä tehtävä aivan vaikea muualla kuin Suomenmaassa, joka jo maantieteellisen asemansa puolesta oli Ruotsista erinänsä ja Klaus Flemingistä oli saanut käskynhaltijan, joka oli sekä tottunut että halukas tätä erikoisvaltaa pitämään yllä. Tämä mies ei ollut myöntyväinen milloinkaan, saati nyt, kun kuninkaan ja herttuan väli alkoi muuttua yhä tylymmäksi. Kuinka Klaus herran ja Kaarle herttuan entinen riita tästä syystä uudestaan yltyy ja kuinka sillä tavoin Suomenmaa on melkein irtaantumaisillaan Ruotsinvallan alta, on minun seuraavissa luvuissa kertominen.
YHDEKSÄS LUKU
Klaus Fleming Suomessa vv. 1594-1595
Saatettuansa kuninkaan Danzigiin Klaus Fleming syyskuun alulla purjehti
Suomeen ja kirjoitti sinne tultuansa Korpoon virralta syysk. 12 p.
Kaarle herttualle ystävällisen kirjeen, jossa ilmoitti kaikenlaiset
kuulumiset sekä ulkomailta että Suomesta, mainiten ikäänkuin sivumennen
syyt, miksi ei voinut tällä kertaa Ruotsiin tulla. Kuningas on käskenyt
hänen lähteä Suomenmaahan muutamia tarpeellisia asioita toimittamaan;
muutoin hän muka olisi tahtonut ensin tulla Ruotsiin herttuata
puhuttelemaan ajan seikoista. Vaan nyt, kun talvi on tulossa eikä
tietoa ole, kuinka rauhansovittelemiset venäläisten kanssa päättynevät,
on hänen täytynyt rientää Suomeen ollaksensa lähellä rajaa ja
voidaksensa linnoja varustella. Suomenmaassa on tänä vuonna tullut kova
kato, niin että suuri nälänhätä on tulossa; senpä tähden Klaus herra
pyytää Ruotsista sekä elatusvaroja sotatarpeisiin että rahoja laivaston
varustukseen. Myöskin lisää sotaväkeä pitäisi muka Ruotsista lähettää.
Laivaston suhteen muutamat arkaluontoiset seikat tulevat kirjeessä
puheeksi. Niinpä oli Sigismundin käskyn mukaan jätetty 6 tykkiä
Danzigiin, vaikka kruunausvalassa oli vakuutettu, ettei mitään laivoja
eikä tykkejä vietäisi pois valtakunnasta. Klaus herra arvaa, että
asiata pahimmalle puolelle selitellään, ja pyytää herttuata nurjia
puheita häätämään. Yhtä arka kohta oli Sigismundin käsky, että eräs
uusi Elfsborgin laiva oli Suomesta takaisin lähetettävä Danzigiin,
jotta se varalla olisi, milloin tarvitsisi lähettää jokin pikainen sana
Puolasta Ruotsiin. Fleming koettaa osoittaa, että tämä laiva on varsin
vähäarvoinen, muka huonoin purjealus koko laivastossa, ja vakuuttaa,
että sen tykistö on talteen pantu Turun linnaan. Koko kirjeen tarkoitus
on viihdyttää herttuan epäluuloja Flemingin erikoisvallan suhteen, ja
vielä lopuksi marski vakuuttelee, että hän varsin mielellään olisi
Ruotsiin tullut, ellei kuninkaan nimenomainen käsky olisi pakottanut
häntä Suomeen lähtemään. "Tarvitsenhan minäkin jotakin lepoa kotosalla,
niinkuin muut tilalliset miehet", hän lopettaa, "voidakseni etuani
katsoa ja jotenkin hyötyä, kosk'en ole nyt pitkään aikaan saanut paljon
rauhassa olla ja myöskin olen jo Ruotsissa kuluttanut, mitä varoja
minulla siellä oli, niin että minun nyt täytyy elatuksekseni käyttää,
mitä minulla täällä saattaa olla, niin pitkälle kuin se riittänee". Hän
kuitenkin lupaa sopivassa tilassa vasta tulla Ruotsiin.[233]Vaan tämmöiset korupuheet eivät voineet lumota Kaarle herttuan silmiä. Tämä näet oli jo elokuun keskipaikoilla, niin pian kuin Sigismundin lähtö Ruotsin saaristosta tiedoksi tuli, saapunut herttuakunnastansa Tukholmaan, missä pitkän sovittelemisen perästä valtaneuvoskunta hänelle myönsi valtionhoitajanarvon syysk. 2 p.[234] Tämän perästä herttua heti jäntevällä kädellä ryhtyi hallitustoimiin, ja etupäässä tietysti rajanpuoliset seikat, nimittäin aselevon muuttaminen vakinaiseksi rauhaksi taikka rajamaakuntain puolustus, jos sota jälleen syttyisi, vaativat tarkkaa ja pikaista huolenpitoa. Se valtiollinen kanta, jolle Kaarle asettui, ilmaantui jo selvästi rauhantekotoimien suhteen. Sigismundin asettamat rauhansovittajat, valtaneuvos Sten Banér, vapaaherra Krister Klaunpoika Horn Joensuun herra sekä Yrjö Boije ja Arvid Eerikinpoika Stålarm, olivat vast'ikään lähteneet tai par'aikaa lähdössä Narvaan, missä heidän oli yhtyminen Venäjän asiamiesten kanssa. Mutta herttua, joka tahtoi, että venäläisetkin huomaisivat valtakunnan hallituksen olevan jotakin muuta kuin paljaastansa Sigismundin persoonaa, katsoi tarpeelliseksi antaa asiamiehille omasta puolestaan erityisen valtuuskirjan, lisäten heidän joukkoonsa Gerdt Denhofin, erään virolaisen aatelismiehen, joka oli käskynhaltijana Haapsalossa ja Liholassa.[235] Sen ohessa herttua piti huolta Suomen sotavoiman vahvistamisesta. Tuomas Tepponen, jo ennestään kuuluisa talonpoikaisen ratsuväen päällikkönä Äyräpäässä, sai valtuuden nostaa vielä lisäksi muutamia satoja knaappeja, joille luvattiin täysi verovapaus, niin kauan kuin he palvelusta tekisivät; samoin nekin knaapit, joita ratsumestari Hannu Hannunpoika Monikkalan herra oli komentanut, olivat uudestaan kutsuttavat lippujen alle.[236] Lisäksi useat jalkaväen ja ratsuväen lipulliset komennettiin Ruotsista Suomen puolelle, eikä mitään lyöty laimin, joka saattaisi pontevasti kannattaa valtakunnan arvoa itäistä naapuria vastaan. Vaan sitä melkoista sotavoimaa, joka tällä tavoin uudestaan koottiin Suomenmaahan, ei kumminkaan ollut aiottu jätettäväksi Klaus herran haltuun. Jo heinäk. 30 p. oli herttua Nyköpingistä kirjoittanut neuvoskunnalle tästä asiasta, ehdotellen, että ratsumestari Martti Boije tulisi Suomen sotaväen väliaikaiseksi päälliköksi, kunnes neuvoa olisi pidetty, kuka marskiksi pannaan.[237] Flemingin erottaminen marskinvirasta oli niinmuodoin jo päätetty asia, ja kun tieto tuli, että Klaus herra kuitenkin oli Suomeen tullut, lähetettiin hänelle käsky saapua Tukholmaan, jotta herttua ja neuvoskunta saisivat nähdä kuninkaan hänelle antamat valtuudet. Väliaikaisiksi sotapäälliköiksi Suomenmaahan määrättiin Kaarle Henrikinpoika Horn ja Martti Boije, ja sotaväen piti Tuomaan päivän ajaksi kokoontuman Viipurin tienoille, ellei rauhanteko sitä ennen tulisi suoritetuksi.[238] Laivaston suhteen herttua kirjoitti Flemingille käskyn heti lähettää sotalaivat Ruotsiin, koska itäisillä vesillä ei tarvittaisi kuin kuorma-aluksia muonankuljetusta varten ja herttuan muka oli aikomus lähettää nuo suuremmat laivat kauppamatkalle Espanjaan ja Ranskaan, jotta valtakunnan velka saataisiin maksetuksi.[239] Eri kirjeellä Klaus herraa varoitettiin kaikista omavaltaisista toimista ja kiellettiin koskemasta Suomen voiveroon tai muihin kruunun saataviin siinä maassa.[240]
Nämä herttuan tuumat ja toimet olivat jyrkimmässä vastariidassa niiden
tarkoitusten kanssa, joita Klaus Fleming noudatti, eikä ollut siis
muuta odottamista, kuin että entinen riita jälleen viristyisi. Tällä
kannalla olivat asiat, kun Flemingin äskenmainittu kirje Tukholmaan
saapui. Herttua siihen vastasi terävästi, vaikka jollakin ylevällä
maltilla. "Sen valtuuskirjan, jonka olette saaneet", kuuluvat muun
muassa sanat, "ja josta olette meille kopion lähettäneet, annamme olla
arvossaan; vaan se ei kumminkaan sisällä, että teillä pitäisi olla
valta jotain tehdä ja toimittaa oman neuvonne ja mielenne mukaan meidän
ja valtaneuvoskunnan tietämättä, emmekä ymmärrä, kuinka viisaasti
lienette siinä tehneet, että olette semmoisia valtuuksia ottaneet
vastaan, tai kuinka hyvin osannette niin monta virkaa toimittaa,
olletikin sota-asiain suhteen; sillä emme voi ajatella teidän
unohtaneenne sitä puhetta, joka sotaväeltä, sekä ylhäisiltä että
alhaisilta, kuului Upsalassa, jossa he nimenomaan lausuivat ja ehdoksi
panivat, etteivät ikinä tahtoisi teitä seurata siinä komennossa, joka
teillä ennen on ollut; kuinka hyvin nyt saattanette sota-asiat johtaa
nurjan ja vastahakoisen väen kanssa, annamme jokaisen järkevän arvata."
Herttua sen vuoksi neuvoi ja varoitti Klaus herraa tulemaan nyt
vihdoinkin ja estelemättä Ruotsiin siellä neuvojansa antamaan
valtakunnan asioista, ellei tahtoisi olla pidettynä muista
valtaneuvoksista luopuneena jäsenenä. Sotakomennon suhteen oli herttuan
ja neuvoskunnan päätös nyt muodostunut siksi, ettei Kaarle Horn, vaan
Aksel Kurki tulisi Martti Boijen ohessa väliaikaiseksi päälliköksi, ja
tämä päätös annettiin Flemingille tiedoksi. Ja koska oli kuulunut, että
Klaus herra oli Suomessa pannut jonkin apuveron, josta eivät herttua
eikä neuvoskunta mitään tienneet, käskettiin hänen siitä luopua.
Erittäin lausui herttua kummastuksensa siitä, että Fleming oli jättänyt
muutamia tykkejä Danzigiin ja sinne lähettänyt takaisin yhden laivan,
huolimatta siitä, mitä kuningas kruunauksessaan oli luvannut. Jos
puheenaoleva laiva, arvelee herttua, on niin huono purjehtija, kuin
Fleming väittää, kuinka se sitten kelpaa pikaisia sanoja kuljettamaan!
"Vaan meillä on siitä se epäluulo", hän jatkaa, "että olette sen vuoksi
sen lähettäneet matkaansa, koska tahdotte saattaa sen omiinne tai
jonkun muun käsiin, kuten olette useiden muiden kruunun laivain ennen
tehneet; sen tähden on manauksemme, että toimitatte sekä laivan että
tykit tänne jälleen, ellette tahdo siitä edesvastaukseen joutua".[241]Tämä Kaarlen kirjoitus tietysti ei vaikuttanut mitään; kuitenkin Flemingin vastaus vielä oli nöyrä ja maltillinen. Hän tunnusti herttuan esimiehyyden hallituksessa kuninkaan poissaollessa ja vakuutti ei milloinkaan tahtoneensa erottaa itseänsä muista valtaneuvoksista, vaikka muutamia muka niiden joukossa oli, joiden kanssa hän ei voinut sopia; mutta ennen rauhan päättymistä hän ei luvannut Ruotsiin tulla. Jos hänen poissaolonsa kautta jotakin vauriota tapahtuisi, hän olisi siitä edesvastauksessa, eikä herttuakaan silloin unohtaisi häntä syyttää ja soimata.[242] Silminnähtävää on, että Sigismundin antama ohjesääntö käski hänen niin kauan kuin mahdollista karttaa ilmeistä riitaa ja viihdyttää herttuan epäluuloja. Mutta Kaarlen ei milloinkaan ollut tapana jättää seikkoja epäselvälle kannalle, eikä Klaus herra myöskään kauan osannut mielensä kuohuja hillitä. Lokakuun keskipaikoilla herttua kirjoitti rajanpuoliselle sotaväelle, muistuttaen siitä nurjasta mielestä, minkä Upsalassa olijat lausuivat Klaus herraa vastaan; jos he eivät nytkään saattaisi häneen tyytyä tai jos hän jo olisi, kutsun mukaan, matkalla Ruotsiin, pitäisi heidän väliaikaisesti noudattaa Martti Boijen ja Aksel Kurjen käskyjä.[243] Samaan aikaan neuvoskuntakin näkyy herttuan kehoituksesta lähettäneen Flemingille nuhdekirjeen.[244] Tämä oli enemmän, kuin mitä marski jaksoi tyvenellä mielellä sulattaa, ja eräässä valtaneuvoskunnalle lähetetyssä kirjeessä, joka tuli Tukholmaan marrask. 5 p., hän katkerilla sanoilla purki solvatun itsetuntonsa mielipahat.[245] "Olen saanut", hän lausuu, "teidän kirjoituksenne, jossa pyydätte minun tulemaan Ruotsiin pitämään neuvoa teidän kanssanne; niin en tiedä muuta teille vastaukseksi kirjoittaa kuin sen, että tahdon kyllä muutoin olla neuvoissanne, mutta ei siinä neuvossa, että Hänen Kuninkaallisen M:nsa kuninkaallinen valta ei olisi kunnioitettu ja arvossa pidetty, vaan teidän käskynne enemmän kuin K. M:n. Ajatelkaatte, kuinka voisin käytöstäni puolustaa, jos teidän kirjoituksenne mukaan lähtisin täältä H. K. M:nsa tietämättä, eikä ole enempää kuin kahdeksan viikkoa siihen, jolloin vihollisia vastaan pitää lähtemäni, ellei rauhaa tule. Jos ei minulla olisikaan sitä K. M:n käskyä, joka minulla on, ei minun sittenkään sopisi täältä pois lähteä; minulla on talot ja kartanot täällä, ja täällä olen elinaikani ollut sotaväen parissa. Kääntyä selin viholliseen, se on paha tapa, josta Jumala minua varjelkoon. – Mutta te minua olette ylönkatsoneet nyt enemmän kuin ennen, niinkuin Hänen Ruht. Armonsa kirjeestä havaitsen teidän hyväksi nähneenne, että muka Aksel Kurjen pitää oleman sotaväen käskijänä ja päällysmiehenä. Semmoinen sotaeversti löytyy kyllä kuin Kurki; enkä ole minä toisin käyttäinnyt valtakunnan vihollisia vastaan, kuin mitä taidan kunnialla puolustaa, ja paremmin kuin yksi osa teistä. Saamme tästä asiasta vielä joskus haastella; ja jos minulle jotakin estettä teette ja jotakin nurjuutta sotaväen puolelta vaikutatte, ja jokin onnettomuus sattuu, josta valtakunnalle tulee vahinkoa, niin tahdon minä olla syytön. En ole mitään virkaa pyytänyt, vaan se on minulle käsketty ja päälle pantu. Siis en ole velvollinen teitä tottelemaan, enemmän kuin te minua; en ole teidän kyytimiehenne, että minun tarvitsisi kulkea teidän jäljissänne, enemmän kuin te minun. En pidä mitään lukua kaikista, mitä te minulle kirjoitatte vastoin K. M:n käskyä. Te olette minun vertaisiani; Hän on kuningas ja pysyy kuninkaana."
Tämä kirje tietysti herttuallekin näytettiin, ja Kaarle puolestaan ei lyönyt laimin vastata sekä tähän että muihin marskin kirjoituksiin. Näin kirjeenvaihtoa jatkettiin entisellä äreällä tavalla ja aivan samoilla syytöksillä ja puolustuksilla, kuin edellisestä olemme nähneet.[246] Vaan pääkysymys, eli Klaus herran erottaminen sotakomennosta, täytyi herttuan kuitenkin jättää sillensä, koska uhkaava sotavaara ei sallinut nostaa ilmeistä eripuraisuutta valtakunnan puolustustoimissa. Flemingin syytös, että herttua ja neuvoskunta tahtoivat yllyttää sotaväkeä kinastukseen, olikin varsin arka kohta, jonka tähden Kaarle puolestansa päätti osoittaa jonkinlaista jalomielisyyttä. Hän siis kirjoitti sotapäälliköille Suomeen ja Viroon, kehoittaen heitä isänmaan tähden tottelemaan Klaus herran käskyjä, huolimatta siitä, mitä eripuraisuutta heidän ja hänen välillänsä saattoi olla, ja antoi muutoin kirjeissänsä kuulua, että "koska Klaus herra itse tunkeuupi komentoon", täytyy hänet siihen täksi kertaa jättää.[247] Seuraus oli, että keskinäinen väli tällä hetkellä ei kumminkaan kiivaammaksi käynyt, jos kohta ei myöskään eheämmäksi tullut. Herttuan ei ollutkaan mitään syytä valittaa, ettei hänen arvoansa olisi ulkonaisesti tunnustettu. Itse Sigismund kuningas, joka huomasi herttuan jo pontevasti tarttuneen hallitusohjiin, koetti tähän aikaan kaikin mokomin viihdyttää setänsä epäluuloja. Eräässä Krakovasta marrask. 20/30 p. annetussa avoimessa kirjeessä Suomenmaan asukkaille kuningas ilmoitti uskoneensa sekä Suomenmaan että muutkin Ruotsin kruunun maakunnat hoidettaviksi sedällensä, Kaarle herttualle, jonka pitäisi joka miehelle oikeutta toimittaa ja kohtaavissa tarpeissa yhteistä parasta edistää; sen vuoksi Suomen asukkaita, hengellisiä ja maallisia, aatelisia ja aatelittomia, kehoitettiin kuuliaisuuteen herttuata ja neuvoskuntaa kohtaan kaikissa asioissa, joita kuninkaan ja valtakunnan hyödyksi heille käsketään, kuitenkin niin, ettei sitä korkeutta, joka kuninkaan oma on, kukaan hänen poissa ollessaan vähentäisi tai unohtaisi.[248] Vaan kaiken tämän ohessa keskinäinen luottamus oli aivan huonolla kannalla. Klaus Fleming oli kumminkin varustettu erityisellä valtuuskirjallansa ja kuulusteli kaikissa asioissa ensin kuninkaan tahtoa Puolasta, ennen kuin noudatti Ruotsin hallituksen käskyjä. Herttua tästä lausui mielipahansa[249] ja koetti sen ohessa estää, ettei Klaus herra voisi suurta komentoansa käyttää valtakunnan vahingoksi. Tieto oli tullut, että paavin lähettiläs Malaspina, sama mies, joka Sigismundin kanssa oli Ruotsissa käynyt, nyt oli Vironmaalle tullut, ja Kaarle varoi hänen siellä harjoittavan salaisia vehkeitä puolalaisten eduksi; herttua sen vuoksi kirjoitti rauhansovittajille Narvaan, käskien heidän pitää häntä tarkalla silmällä eikä sallia mitään salaisia sanansaatoksia hänen ja Klaus Flemingin välillä, vaan salaisesti varoittaa sotaväkeä, että jos he joitakin juonia havaitsevat, eivät siinä kohden Klaus herran käskyjä tottele.[250] Tämä herttuan varovaisuus saattoi kenties olla ylöllinen; se ainakin todistaa, ettei Kaarle jättänyt käyttämättä mitään tilaisuutta, millä saattoi halventaa ja heikontaa sitä asemaa, jonka Klaus herra vastoin hänen tahtoansa oli Suomenmaassa itsellensä pidättänyt. Vaan toiselta puolen on epäilemätöntä, että marski salaisessa kirjevaihdossansa Sigismundin kanssa yhä pahimmin päin selitteli herttuan tekoja ja tarkoituksia.
Tällä välin Suomessa oleva sotavoima kokoontui Viipurin tienoille, ja sinne myöskin Klaus herra lähti kohta joulun jälkeen toimittaaksensa linnan korjausta ja valvomaan rajaa, jos rauhansovintoa ei lopultakaan syntyisi. Enemmän kuin mikään muu kysymys tämä rauhan toivo tällä hetkellä täytti ihmisten mielet murheella ja levottomuudella; sillä kuulumiset Narvan puolelta, missä valtakuntain asiamiehet marraskuun ensi päivistä saakka olivat koossa olleet, eivät suinkaan olleet iloisia.[251] Ensimmäiset vaatimukset molemmilta puolin olivat olleet niin ylöllisiä, ettei näyttänyt kumpaisellakaan mitään rauhantarkoitusta olevan; senpä tähden teltit jo pari kertaa purjettiin, ja rauhansovittajat lähtivät uhkauksin erilleen.[252] Koska kuitenkin sodan uudistaminen oli kummallekin valtakunnalle yhtä tukalaa, tultiin yhä uudestaan kokoon, ja nyt ei enää ollut muu kysymyksenä kuin omistusoikeus Käkisalmen linnaan ja lääniin. Mutta siinäpä seikka, joka ei ollut helppo suorittaa. Hamasta siitä ajasta, jolloin Suomen heimokunnat tulivat Ruotsinvallan alle, oli tuntunut tarve yhdistää Laatokan puolinen Karjala suomalaiseen emämaahan. Tämä valloitus oli nyt tehty; se oli pitkän, rasittavaisen sodan melkein ainoana hedelmänä, jonka heittäminen rauhan hinnaksi tuntui kyllä ikävältä. Vaan toiselta puolen tsaarilla oli kunnia-asiana saada takaisin tuo esi-isiltä peritty Käkisalmi Karjalan kanssa, ja rauhankeskusteluissa oli Venäjän asiamiehillä joka toisena tai kolmantena sanana "dai Korela, dai Korela!" – Näin hierottiin sovintoa kuukausi toisensa perästä. Vähitellen kuitenkin Ruotsin asiamiehet alkoivat luopua vaatimuksistansa. Käkisalmi luvattiin heittää; sotakustannuksia, joita Ruotsi ensin oli vaatinut 400,000 ruplaan asti, alennettiin vähin erin, kunnes ne vihdoin jäivät kokonaan sillensä. Näin oli siis helmikuun keskipaikoilla päästy niin pitkälle, ettei enää näyttänyt mitään estettä olevan ikuisen rauhan ja ystävyyden rakentamiselle. Kättä lyötiin, ja sana asian onnellisesta päättymisestä lähetettiin Suomeen ja Ruotsiin. Mutta tuskin oli sovinto näin saatu solmituksi, niin se jälleen ratkesi, ja venäläiset lähtivät törkein uhkauksin tiehensä. Syy tähän uuteen mutkaan oli venäläisten jyrkkä vaatimus saada Käkisalmi haltuunsa jo ensi pääsiäiseksi (huhtik. 20 p.); jota vastoin meidän puolelta ensin tahdottiin tarkka rajankäynti Siestarjoesta Jäämereen saakka. Tästä seikasta ei syntynyt isoon aikaan mitään sopimusta, ja Ruotsin asiamiehet lähtivät pois Narvasta, missä muutoin surkea nälänhätä vallitsi, koska Ruotsista lähetetyt muonat taas olivat kiinni jäätyneet Suomen saaristoon. Epäilemättä olisi koko rauhanteko mennyt mitättömiin, ellei saksalais-roomalaisen keisarin lähettiläs, vapaaherra Ernfrid von Minckwitz, joka näillä ajoin oli Narvaan tullut, olisi uutterasti työtä tehnyt saadaksensa keskustelut uudestaan alkamaan. Koko kristikunnan yhteinen vaara turkkilaisista, joita vastaan keisari par'aikaa vaivalloisesti taisteli, oli syynä tähän hyväntahtoiseen välitykseen, joka lopulta ei jäänytkään hedelmättömäksi. Toukok. 5 p. tulivat Ruotsin asiamiehet von Minckwitzin pyynnöstä takaisin Narvaan ja yhtyivät 8 p. venäläisten kanssa, jotka nyt myöntyivät siihen ehtoon, että rajankäynti oli tehtävä, ennen kuin Käkisalmi annettaisiin Venäjän haltuun takaisin. Pienemmät välit saatiin helpommin sovitetuiksi ja toukok. 18 p. vihdoin allekirjoitettiin Täyssinän rauhanteko. Se oli riemunsanoma varsinkin Viron ja Suomen asukkaille, jotka kolmattakymmentä ajastaikaa olivat kärsineet sodan kaikki tuskat ja vaivat.[253] Tosin kärsimysten palkkio, tuo kerta jo voitettu Käkisalmen lääni, johon paljon uudisasukkaita muusta Suomesta tällä välin oli asettunut, oli niinmuodoin jälleen kadotettava. Mutta valtiomiehet laskivat, että Käkisalmi ei mitään hyötyä valtakunnalle tuottanut, vaan vuosittain nieli puolet Viipurin läänin ja Savonmaan tuloista.[254] Kaikki käsitys Karjalan valtiollisesta ja kansallisesta merkityksestä Suomenmaalle näytti hallitusmiehissä hetkeksi tukehtuneen rauhantarpeen painon alle, ja rahvas, joka taisteli kaikkinaisen hädän kanssa, toivoi vasta rauhan tultua parempia päiviä jälleen näkevänsä.
Erinäisistä syistä oli kurjuus maassamme juuri tänä vuonna entistä suurempi. Edellisenä syksynä oli tullut kova ja yleinen kato, jonka seuraukset talven ja kevään kuluessa tulivat yhä tuntuvammiksi. Enimmät eivät saaneet niin paljoa viljaa, että olisivat voineet uudestaan panna peltonsa kylvöön, saati elättää itsensä ja sotamiehet talven yli. Useissa paikoin sen vuoksi tapahtui, että talonpojat, kun heidän piti ottaa vastaan sotaväkeä majoitukseen, itse pakenivat metsiin, niin että sotamiehet löysivät huoneet tyhjinä ja kylmillä. Koko maanviljelys näytti olevan perin häviöllä; monta vuotta pellot olivat jääneet lannoittamatta karjattomuuden tähden, ja se vähä karjaa, mitä jäljellä oli, pysyi tuskin hengissä niillä mädänneillä heinillä, joita kesällä oli saatu.[255] Muissakin elinkeinoissa oli suuria vaurioita näillä ajoin tapahtunut. Niinpä oli v. 1593 kauhea tulipalo hävittänyt Turun kaupungin, jonka porvaristo silloin kadotti suuren osan omaisuudestansa.[256] Seuraavana vuonna syysk. 3 p. kohtasi yhtäläinen onnettomuus Viipurin kaupunkia. Kohta puolipäivän jälkeen oli tuli päässyt valloillensa, ja koska kävi kova pohjatuuli ja kaupunki oli aivan tiheään rakennettu, ei viipynyt kuin puolentoista tuntia, ennen kuin koko kaupunki sekä vallit ja Pantsarlahden esikaupunki olivat porona. Paitsi yksityisten omaisuutta oli palo hävittänyt molempain kirkkoin katot ja kellot, kaupungin ja vallien portit torneinensa, kaikki puiset varustukset ja useat tykitkin. Vaikka palovahingot tähän aikaan olivat ylen tavallisia sekä kaupungeissa että maaseuduilla, näkyy tämä tapaus kuitenkin olleen mitä kauheimpia ja koski itse teossa talonpoikaiseenkin kansaan; sillä silloin vielä uhkaavan sotavaaran tähden täytyi heti ryhtyä varustusten korjaamiseen, josta rahvaalle tuli lisää rasitusta.[257]
Huomattavaa on, että tähän aikaan ei enää ollut mitään kysymystä rahvaan vapauttamisesta linnaleirin kuormasta. Asian laita näkyy olleen, että Sigismund Ruotsissa käydessään oli kumonnut herttuan antamat uudet säännöt sotaväen palkkaamisesta, ja Kaarlen siis täytyi jättää tämä seikka sillensä. Mutta vaikka siis linnaleiriperuste ei enää ollut kiistanalaisena, syttyi kuitenkin useissa eri kohdissa eripuraisuutta herttuan ja marskin välillä sotaväen elättämisen suhteen. Ensiksikin herttua jo aikaisin syksyllä 1594 oli Pohjanmaan asukkaille vahvistanut heidän entisen, Juhana kuninkaan aikana suodun vapautensa ratsuväen linnaleiristä; mutta marski, joka ei katsonut mahdolliseksi elättää Suomeen sijoitettua sotavoimaa, elleivät kaikki maakunnat kantaisi tasaista kuormaa, pakotti pohjalaiset suorittamaan linnaleiriä niinkuin muutkin. Tästä seikasta syntyi ennen pitkää erinäinen sarja rettelöitä, jotka tahdon edempänä yhdessä jaksossa kertoa. Ylipäänsä ei voinut ennen rauhanteon päättymistä tulla mitään kysymystä siitä, että Suomeen sijoitettu sotavoima vähennettäisiin; päinvastoin oli Kaarle herttua, kuten edellisessä jo kerrottiin, lähettänyt sekä ratsuväkeä että jalkaväkeä Ruotsista Suomeen vieläpä valtuuttanut Suomen knaappilipullisten päälliköitä enentämään joukkojansa. Fleming puolestansa tosin katsoi lisäväen varsin tarpeelliseksi, mutta arveli, että olisi tarvinnut elatusvarojakin Ruotsista saada; sillä entinenkin sotaväki jo kärsi sanomatonta puutetta ja kurjuutta. "Ovathan hekin ihmisiä", hän kirjoitti tämän johdosta herttualle, lisäten: "Teidän Ruht. Armonne on aina tapana sanoa, että väki tulee minulle tottelemattomaksi ja vastahakoiseksi, vaan tämmöisestä syystä se jo saattaakin vastahakoiseksi tulla kelle hyvänsä."[258] Selvä asia oli, että Ruotsista tullut väki oli takaisin lähetettävä, niin pian kuin rauhansovinto olisi päätetty, ja koska toivottiin tämän tapahtuvan jo talvella, oli herttua säätänyt, että jokin osa saisi tulla Itäpohjan ja Länsipohjan kautta, mutta muut olivat muka Suomessa linnaleiriin majoitettavat sulan veden aikaan asti. Klaus Fleming tämän johdosta tahtoi käyttää tilaisuutta, veroittaaksensa näiden kaukaisten maakuntain rahvasta ja lähetti Pikkalasta jouluk. 15 p. 1594 sinne erään palvelijansa ilmoittamaan, että kahdeksan- tai yhdeksänsataa Ruotsin ratsumiestä, jotka lähetetään pohjan tietä, ovat matkallansa kestittävät, ellei rahvas tahtoisi suorittaa sen vertaa apua rahassa, että väki voitaisiin talven yli Suomessa elättää. Mutta kun Länsipohjan miehet tulivat asiata valittamaan herttualle, tämä vapautti heidät kaikesta rahanmaksusta, ilmoittaen, että sotaväen läpikulku riippui rauhan tulosta eikä missään tapauksessa ollut niin monia satoja hevosia, kuin Klaus herra oli uskotellut. Näin marskin verotustuuma oli estetty. Vaan sen sijaan hän nyt sijoitti toistasataa hevosta samasta Ruotsin ratsuväestä Pohjanmaalle linnaleiriin, arvellen, että herttua itse oli niin tahtonut.[259]
Tämän riitajuonen rinnalla kulki toinen, joka koski Suomen knaappien nauttimaa verovapautta ja siitä tehtävää palvelusta, mutta sen ohessa haarautui yksityisten vihain alalle. Niinkuin edellisessä on kerrottu, eräs suomalainen ratsumestari, Hannu Hannunpoika Monikkalan herra, oli herttualta saanut toimekseen kutsua talonpoikaiset ratsumiehet jälleen lippujen alle. Tämä mies, jonka monenkarvaiset vaiheet edempänä tulevat nähtäviksi, oli syntyperänsä puolesta lähtenyt eräästä Eerik kuninkaan aikana aateloidusta kirjurisuvusta Janakkalasta ja näkyy perineen alhaisen virkasäädyn juonikasta luonnetta eikä yksityisessäkään elämässä olleen suinkaan moitteeton.[260] Lupauksensa mukaan hänen nyt oli saattaminen lippujen alle muutamia satoja huoveja; mutta vaikka hän tällä varjolla toimitti verovapautta suurelle joukolle, hän vasta monta viikkoa myöhemmin kuin muu armeija saapui Viipuriin ja silloin ainoastaan 30 knaapin kanssa. Vaan lukumäärän täytteeksi hän oli väkivallalla pakottanut muita knaappeja, jotka kuuluivat toisiin lipullisiin, yhtymään hänen joukkoonsa ja ylipäänsä hän oli matkallansa – niin marski vakuuttaa – harjoittanut mitä ilkeintä vallattomuutta. Silloin Klaus herra uhkasi vetää hänet tutkinnon alle, lähetti hänen väkensä pois ja peräytti kaikki ne knaappivapaudet, jotka Hannu Hannunpoika oli suonut. Syystä marski arveli, että nuo liian runsaat knaappioikeudet enensivät muun rahvaan rasitusta, koska vapaatalonpojat eivät ottaneet osaa linnaleirin suoritukseen eikä lisäveroihin eikä kyyditsemisiin. Mutta silminnähtävää on, että hän jollakin mielihalulla ryhtyi tähän tilaisuuteen peräyttääksensä Kaarle herttuan säätämisiä. Monikkalan herra silloin pakeni Ruotsiin herttuan luokse, joka sitten seuraavana kesänä lähetti hänet rajaa määräämään Pohjanmaan ja Venäjän välillä. Vaan marski anasti haltuunsa paenneen ratsumestarin yksityisen omaisuuden, sekä irtaimen että kiinteimen, ja menetteli hänen suhteensa niinkuin julkista kavaltajaa vastaan. Asiasta tuli pitkällöistä rettelöä; herttuan antamat suojeluskirjat tietysti eivät mitään auttaneet, ja vihdoin Kaarle antoi Hannu Hannunpojan etsiä korvausta marskin Ruotsin puolisista tiluksista.[261]
Tällä välin Klaus herra muissakin kohden oli ohjannut Suomenmaan hallitusta sen itsenäisen vallan nojassa, minkä hän kuninkaalta oli saanut, ja tunnustaa täytyy, että hänen toimeliaisuutensa ja uutteruutensa olivat ihmeteltäviä. Huolta pidettyään Viipurin linnoitusten korjaamisesta, hänen mainitaan käyneen 500 ratsumiehen kanssa Käkisalmella, tarkastamassa tätäkin linnaa, jonka pikaista takaisinsaamista Venäläiset par'aikaa rauhankeskusteluissa kiivaasti vaativat. Viipuriin palattuansa hän nyt päästi armeijan hajalle, koska oli kansan köyhyyden tähden ihan mahdoton pitää väkeä enempää aikaa koossa, ja lähti helmikuun alulla matkalle kuninkaan käskyn mukaan Savon, Hämeen ja Satakunnan lävitse, niin että oli Turkuun saapuneena maalisk. 18 p. Matkustuksen tarkoitus oli täyttää maanlain sääntöä (kuninkaankaaren 7:nnessä luvussa): "Jollei kuningas tahdo tulla Suomenmaalle, pitää drotsetin tai jonkun muun kuninkaan neuvoksen Turun pispan kanssa sekä itse tekemän että ottaman valat kuninkaan puolesta; sen pitää oleman niin vahvan, kuin jos kuningas itse sen tekisi." Tässä tapauksessa ei kuitenkaan piispan läsnäolosta ollut mitään puhetta, ja epäillä sopii, lieneekö muutoinkaan lain määräystä kaikin puolin noudatettu. Mutta ainakin julistettiin tässä tilaisuudessa eräs Sigismundilta tullut avoin kirje, jolla hän vääriä huhuja haihduttaaksensa vakuutti tulevansa ensi tilassa takaisin valtakuntaansa. Tärkeintä kenties oli, että marski samalla kertaa piti kuninkaallisia tutkintokäräjiä, sovittaen riidat talonpoikien ja sotaväen välillä ja rangaisten niitä, jotka olivat rahvaalle vääryyttä tehneet, jonka ohessa huolta pidettiin voutien kanssa, että autiotilat jälleen tulisivat asutuiksi.[262] Tämä kaikki osoittaa, että Klaus herra ei suinkaan käsittänyt isännyyttänsä Suomenmaassa paljaaksi sotakomennoksi, vaan todellakin, milloin valtiolliset seikat sen sallivat, myöskin piti huolta maan ja kansan tarpeista. Hänen kirjeensä tältä ajalta puhuvat hellällä säälillä rahvaan kärsimästä kurjuudesta, mutta sen ohessa toivoivat, että "jahka talonpojat saavat nauttia jonkun vuoden rauhaa ja jotakin helpotusta veroista sekä saavat varoja hankkia itsellensä karjaa, saattavat he aikaa voittaen jälleen tointua".[263] Eikä tämä ollut pelkkää korupuhetta herttualle silmänlumeiksi. Meillä on tältä ajalta esimerkkejä, että marski hellyydellä kohteli itse Pohjanmaankin miehiä, vaikka tämän maakunnan asukkaat jo olivat alkaneet osoittaa hänelle vastahakoisuutta. Olivat näet Ilmajoen asukkaat ja heidän kirkkoherransa lähettäneet Flemingille asiamiehensä valittamaan köyhyyttänsä ja pyytämään helpotusta verorästeistä. Tähän marski Suitiassa huhtik. 26 p. 1595 antoi suosiollisen vastauksen, käskien voudin tutkia heidän tilaansa "eikä enempää heiltä vaatia, kuin mitä he jaksavat suorittaa".[264] Vaan sitä vastoin hän epäilemättä koetti estää suomalaisten valituskäyntejä herttuan luona, ja ne, jotka siihen ryhtyivät, saivat syystä varoa hänen kostoansa.[265] Marskin ajatus oli, että hän itse saapuvilla olevana ylimmäisenä käskynhaltijana paremmin saattoi tutkia ja tuomita maan asukasten valituksia kuin Ruotsissa oleva herttua, ja väitti sen ohessa, että yksityiset henkilöt toivat pitäjäläistensä puolesta kanteita, joista nämä eivät tienneet eivätkä tahtoneet tietää mitään, ja että eräs herttuan käyttämä suomalainen, sihteeri, Eerik Eerikinpoika, vastaanotti "voileipiä", s.o. lahjuksia, toimittaaksensa mitä päätöksiä tahdottiin.[266] Nämä syytökset Flemingin puolelta eivät kuitenkaan todista kaikkien herttualle tuotujen valitusten perättömyyttä eikä sitäkään, että Fleming joka tilassa harjoitti oikeutta ja kohtuutta. Muun seassa havaitsemme marskin juuri tähän aikaan maakuntien läpi kulkiessaan panneen rahvaalle uusia apuveroja, joista keskushallitus Ruotsissa ei tiennyt mitään.[267] Pääasiana hänellä oli hetken valtiollinen tarkoitus, ja tämä vaati, että Kaarle herttua niin vähän kuin mahdollista pääsisi suorastaan sekaantumaan Suomen asioihin. Vaan Kaarle herttua juuri periaatteen kannalta katsoi tämän sekaantumisen oikeutetuksi, ja näin karttui joka päivä uusia kiista-aineita.
Näistä muutamat olivat jokseenkin yksityistä laatua ja ansaitsevat ainoastaan sivumennen maininnan. Fleming esim. valitti, että joku herttuan kamarikirjuri oli Pohjanmaalla pahoin pidellyt erästä kuninkaallista palvelijaa, joka oli sinne lähetetty kuninkaalle toimittamaan majavan ja mustan ketun nahkoja; hän oli sen ohessa muka laskenut törkeitä soimasanoja marskista.[268] Vielä ikävämpi seikka oli tuo kauan hierottu naimiskauppa marskin veljentyttären ja herttuan hovijunkkarin Birkholtzin välillä – asia joka nyt oli kääntynyt neidon häväistykseksi ja kiihdytti Klaus herran vihaa kovimmilleen.[269] Yleiset riitaseikat kuitenkin ottivat etusijan, ja niiden seassa on erittäin huomattava kysymys Suomenmaan voiverosta, jonka Sigismund ennen lähtöänsä oli määrännyt ratsuväen palkkaamiseksi.[270] Herttua puolestaan vaati, että tämä vero oli kruunun varastoihin koottava ja säännöllinen tili ratsuväen kanssa tehtävä. Kun ei Fleming kuitenkaan tätä käskyä noudattanut, päätti Kaarle lähettää erään kruununkamreerin ja erään palvelijansa Suomeen tätä kantoa varten. Valtaneuvokset tosin epäilivät allekirjoittaa semmoista käskykirjettä, joka niin suoranaisesti soti kuninkaan säätämistä vastaan; vasta kun herttua uhkasi muussa tapauksessa luopua kaikesta hallitustoimesta ja valtaneuvosten pelkoja viihdyttääksensä lupasi ajaa asian "niin siivosti, ettei mitään valtiollista rettelöä siitä synny", antoivat hekin suostumuksensa. Mutta kun lähetetyt miehet elokuun alkupuolella tulivat Turkuun, eivät he siellä voineet mitään toimittaa, vaan olivat henkensä kaupalla ratsumiesten vihan tähden. Marski taas, jonka lähettiläät tapasivat Uuraassa Viipurin edustalla, ilmoitti muka aivan mieluisasti suostuvansa herttuan säätämiseen, jos nimittäin ratsumiehet siihen tyytyisivät.[271] Samaan aikaan herttua, joka oli pelkäävinänsä, että marski jollakin tavoin hukkaisi kruunun tykistöä, kirjoitti Suomen ala-amiraalille Pentti Söyringinpoika Juustenille käskyn tuoda Ruotsiin kaikki tykit, joita ei tarvita Suomen ja Vironmaan linnoissa. Vaan Juusten veti kaikenlaisia verukkeita eikä tuonut.[272] Marski puolestaan ei myöskään lyönyt laimin toimittaa herttualle kaikenlaista kiusaa. Jo aikaisin keväällä hän kirjoitti Ruotsin puoliselle laivaväelle, että kuningas hänen pyynnöstään oli jo ennen Puolaan lähtöänsä suonut heille palkkaukseksi kaksi Tukholmassa olevaa uutta laivaa, mitkä he saisivat viedä myytäväksi. Herttua tietysti pani tähän lujat esteet.[273] Kesän kuluessa Klaus herra päästi yksityisiä ratsumiehiä, tykkiniekkoja ja milloin mitäkin väkeä herttuan luokse paikkaansa vaatimaan; oli muka marskilta riistetty valta käyttää kruunun varoja sotaväen tarpeeksi; senpä tähden pitäisi herttuan pitää asiasta huolta. Kaarle tuskitteli; hänellä ei voinut olla tietoa kunkin saatavista, ja hän vaati turhaan ratsumestareita Suomesta luoksensa tiliä suorittamaan; hänellä ei myöskään ollut koko Suomenmaan veronsaaliista äyriäkään hallussaan eikä siis varoja suuriin suorituksiin.[274] Näin ollen herttua sitä suuremmalla syyllä vaati, että Suomen erikoishallitus oli lakkautettava ja tämä maa asetettava muun valtakunnan kanssa yhteisen johdon alle.
Juuri tämä kohta olikin kaikkien erinäisten kiistaseikkojen varsinaisena ytimenä. Kevään kuluessa olivat sekä yksityiset valtaneuvokset että kaikki yhteisesti kirjoitelleet Flemingille, yhä vaatien häntä Ruotsiin tulemaan. Myöskin herttua uudisti entisen käskynsä siinä kohden kesäk. 16 p. Marskin vastaus oli sama kuin ennenkin: hän ei muka voinut vastoin kuninkaan käskyä lähteä Suomesta pois, mutta tahtoi mielellään noudattaa Hänen Ruht. Armonsa käskyjä kaikessa, mikä olisi valtakunnalle hyödyksi.[275] Paremmaksi vakuudeksi myöskin Sigismund kuningas tähän aikaan kirjoitti Ruotsin neuvoskunnalle, ilmoittaen aikovansa pysyttää Klaus Flemingin Suomen maaherrana ja tahtovansa ylimalkaan pidättää itsellensä oikeuden saada, niin hyvin ulkomailla kuin valtakunnan sisällä ollessaan, alamaisiansa ja palvelijoitansa käskeä, miten hyväksi katsoo. Mutta herttuan käsitys sekä Ruotsin valtakunnan hallitusmuodosta että Suomenmaan valtiollisesta asemasta oli ihan toinen. Kuninkaalle hän lähetti kirjeen, jossa hartaasti neuvoi Sigismundia luopumaan niin vaarallisista pyyteistä ja Flemingiä hän muistutti, että Suomenmaa ei ollut kuin Ruotsin vallan alainen seutu, jota kuninkaan tuli neuvosten neuvolla, joiden joukossa herttua etevin oli, hallita ja vallita.[276] Tuskin tarvinnee mainita, että Klaus herra herttuan vaatimusten johdosta oli kysynyt neuvoa Sigismundilta ja että tämä kielsi häntä lähtemästä pois Suomesta. Kuningas nyt vahvisti hänelle entisen valtuuden "toimittaa siellä kaikkia asioita". Rauha ei muka vielä ollut oikein päätetty ristin suutelemisen ja rajankäynnin puolesta, jonka tähden Suomen aatelisto ja sotaväki oli varusteilla pidettävä sekä tykistökin Suomessa pysytettävä. Ja koska kuningas vastedes tarvitsi muutamia laivoja palataksensa Ruotsiin, jottei hänen täytyisi muukalaisten aluksilla kulkea, piti Flemingin niitä Suomessa rakennuttaa. Erityisellä kirjeellä Krakovasta lokak. 10 p. 1595 antoi kuningas Flemingille vallan erottaa virasta ne miehet, jotka olivat linnojen haltijoina, ja panna toisia heidän sijaansa, jos jokin uskottomuus heissä havaittaisiin tai asianhaarat muutoin sen vaatisivat.[277] Kaiken tämän ohessa oli kuitenkin Fleming saanut käskyn karttaa tarpeetonta riitaa, ja senpä tähden hänen lausepartensa olivat herttuata kohtaan paljoa nöyremmät, kuin mitä sopisi odottaa. Heinäkuun lopulla hän oli lähtenyt laivaston kanssa Viipurin seuduille valvoaksensa silloin aloitettavaa rajankäyntiä ja lähetti sieltä Ruskiakallion eli Tuppuran kohdalta syysk. 3 p. herttualle pitkän omakätisen kirjeen, jossa vakuutti, ettei hän suinkaan tarkoittanut mitään vastahakoisuutta tai kiusantekoa, vaikk'ei voinut vastoin kuninkaan käskyä lähteä Suomenmaasta pois ja tulla Ruotsiin, puhumattakaan siitä, että hän nyt monta viikkoa oli sairastanut kuumetautia. Hänen läsnäolonsa valtaneuvoskunnassa ei ollutkaan hänen mielestään välttämättömän tarpeellinen. Olihan Kustaa kuningas vainaja useinkin kirjallisesti pyytänyt neuvoja valtakunnan asioista marskin isältä, Eerik Flemingiltä, milloin tämä oli Suomenmaassa; mutta nykyiset valtaneuvokset eivät ole muka silloinkaan Klaus herran kanssa neuvotelleet, kun hän viime vuonna kuninkaan kanssa oli Tukholmassa. Hän lopuksi pyytää, ettei herttua tahtoisi uskoa hänen epäsuosijoitansa, ja arvelee: "Mitä Teidän Ruht. Armonne kirje mainitsee, että T. R. A:nne tahtoo valtaani vähentää, enpä tiedä mitään valtaa itselleni anastaneeni tai mitään muuta tehneeni, kuin mitä minulle H. K. M:nsa on käskenyt, enkä mitään valtaa itselleni vastakaan anasta; jos T. R. A:nne minulle jotakin tekee, joka minulle vahingollista on, se syyttömästi minulle tapahtuu."[278]
Vaan Kaarle herttua oli jo päättänyt panna uhkauksensa täyteen toimeen; sillä omasta mielestään hän oli liian kauan kärsinyt Flemingin uppiniskaisuutta. "Älkäätte meitä ärsyttäkö enempään vihaan", hän tähän aikaan marskille kirjoitti; "sillä miks'ei tähän asti ole mitään enempää siihen tehty, se tulee erinäisistä syistä, muutoin olisimme Teitä opettaneet tekemään takaperin, mitä me tahdomme edistetyksi. Mutta mitä on lyöty laimin, Teitä asianomaisella tavalla etsiä, se kyllä vasta on muistossa pidettävä" j.n.e[279] Asian laita oli niin, että herttua nyt oli kutsunut valtakunnan säädyt kokoon saadaksensa sillä tavoin valtionhoitajanvirkansa vahvistetuksi ja koko asemansa lujemmalle pohjalle perustetuksi. Jo kesäk. 17 p. hän oli kirjoittanut valtaneuvoskunnalle, kysyen neuvoa, eikö sopisi Flemingiä kanteen alaiseksi tehdä, ja jos tämä ei sittenkään Ruotsiin saapuisi, mihin keinoihin sitten oli ryhtyminen.[280] Valtaneuvokset tosin eivät tahtoneet kuninkaan tietämättä ja suostumatta pitää yleisiä valtiopäiviä; senpä tähden annettiinkin kuninkaalle kirjallinen ilmoitus asiasta. Vaan vastausta Sigismundilta ei ollut muutamiin kuukausiin odottamista, ja herttua ei odottanut yhtä monta viikkoakaan, ennen kuin jo elokuun keskipaikoilla alkoi kutsua säätyjen jäseniä kokoontumaan Mikon päivän ajoiksi Söderköpingiin. Useita pienempiä asioita löytyi, joiden tähden herttua katsoi tämän säätykokouksen tarpeelliseksi. Muun muassa oli Maunu herttua, Juhana kuninkaan ja Kaarle herttuan heikkomielinen veli, äskettäin kuollut, ja hautajaiset olivat säätyjen ollessa läsnä soveliaalla juhlallisuudella vietettävät; sen ohessa Anna prinsessa, Sigismundin sisar, oli morsiuslahjalla varustettava, ja siihen piti säätyjen antaa sovelias suostuntavero. Mutta pääasiana oli kuitenkin tuo valtakunnassa syttynyt eripuraisuus, koska toiselta puolen paavilaiset vastoin Upsalan kokouksen päätöstä ja kuninkaan valaa yhä vielä vapaasti harjoittivat uskontoansa, ja toiselta puolen kuninkaan asettamat käskynhaltijat halveksivat herttuan ja neuvoskunnan käskyjä. Herttua, joka kuninkaan ja valtaneuvosten kehoituksesta oli ottanut valtakunnan asioita toimittaaksensa ja vaivaansa säästämättä oli huolta pitänyt sekä rauhan solmimisesta ja rajankäynnistä että rahvaankin valitusten auttamisesta, oli muka turhaan pyytänyt kuninkaalta selitystä, kuinka hallitus vastedes oli käytettävä. "Sen vuoksi", kuuluvat kutsukirjan sanat, "koska me ilman semmoisetta valtuudetta, kuin pyytäneet olemme, emme mieli hallitusta enää hoitaa, olemme nähneet syytä olevan, niinkuin muutamain muidenkin asiain tähden, valtaneuvosten suostumuksella kutsua valtakunnan säädyt kokoon". Herttua lisäksi mainitsee, että asiasta on kuninkaallekin tieto annettu, ja sanoo toivovansa, ettei semmoinen kokous ole Kunink. M:lle vastenmielinen, koska se on oleva muka hänelle ja valtakunnalle hyödyksi.[281]
Tämä rohkea askele Kaarle herttuan puolelta herätti monessa paikoin Ruotsissakin hämmästystä; sillä hyvin arvattiin, että säätyjen kokoontuminen ja ne päätökset, mitä toivottiin, olivat aivan vastoin kuninkaan mieltä. Mutta kun Sigismund viivytti vastaustansa, ikäänkuin mielellään suoden, että sekasorto Ruotsin valtakunnassa saisi itsekseen kehittyä, jäi tapausten johto kokonaan herttuan haltuun. Sekä valtaneuvokset että säätyjen edusmiehet Ruotsinmaalta kokoontuivat lokakuun alkupuolella kokouspaikalle. Kaarle puhui talonpojille, jotka huusivat suostumusta, eivätkä aateliset uskaltaneet vastahankaa vetää. Näin allekirjoitettiin Söderköpingin päätös lokak. 22 p. 1595. Sen tärkeimmät pykälät olivat seuraavat: 1. Uskollisuus ja kuuliaisuus Sigismundia kohtaan vahvistettiin. 2. Upsalan kokouksen päätös paavilaisia vastaan määrättiin pantavaksi täyteen voimaan. 3. Kaarle herttua asetettiin valtionhoitajaksi kuninkaan poissa ollessa tai sattuvassa tapauksessa hänen perillistensä alaikäisyyden aikana, ja kaikki lupasivat häntä totella ja palvella, kuitenkaan loukkaamatta kuninkaan korkeutta ja oikeuksia; jos kuningas tahtoo jotakin säätää, niin hänen pitää siitä herttualle ja neuvoskunnalle kirjoittaa, mutta ennen kuin herttua ja neuvoskunta ovat suostumuksensa antaneet, eivät kuninkaan Puolasta lähettämät käskyt ole laillisia. 4. Kiellettiin lykkäämästä asioita kuninkaan ratkaistavaksi, niin kauan kuin kuningas on vieraassa maassa, jossa ei voi hänellä olla Ruotsin asioihin pystyviä neuvonantajia; kuitenkin saataisiin vedota kuninkaan kotiintuloon asti. 5. Herttua ja neuvoskunta saivat oikeuden asettaa kaikkia virkamiehiä ja laillisen tuomion mukaan niitä erottaa. 6. Tästä päätöksestä ja kaikesta, johon sen mukaan vasta ruvetaan, luvattiin vastata yksi kaikkina ja kaikki yhtenä; jos joku läsnäolevainen tai poissaolevainen ei tahdo siihen suostua, häntä on pidettävä valtakunnan levottomana ja luopuneena jäsenenä, mutta jos joku oman voiton tai herrain armojen vuoksi luopuu tästä päätöksestä taikka sitä vastaan jotakin väkivaltaista tekee, semmoisia pidettäköön Kuninkaallisen Majesteetin ja valtakunnan kapinallisina ja uskottomina miehinä sekä isänmaan hävittäjinä. – Tämä valtiopäiväpäätös heti painettiin ruotsiksi, latinaksi ja saksaksi.
Kokouksen laillisuudesta voipi vielä nytkin olla eri ajatuksia, ja siihen aikaan siitä heti nousi kovaa kiistaa. Sigismundilta pian sen jälkeen tuli kirje, jolla hän julisti koko valtiopäivät laittomiksi ja kielsi niiden päätöksiä noudattamasta. Kieltämätöntä on, että Kaarle oli nostattanut kansanvaltaiset voimat kuninkuutta vastaan niinkuin Engelbrekt Engelbrektinpoika ennen muinoin. Mutta se vaara, joka silminnähtävästi uhkasi sekä valtakunnan kokonaisuutta että olletikin sen protestanttista uskontoa, vaati tällä hetkellä tehokasta apua, ja senpä tähden yleinen mielipide ei ainoastaan rahvaassa, vaan muissakin säädyissä kannatti herttuan toimia, jos kohta moni hämmästyikin niiden rohkeutta. Pahimpaan pulaan olivat Ruotsin valtaneuvokset joutuneet; sillä selvästi he jo näkivät, että kova taistelu oli valmistumaisillaan, ja ainoastaan vastahakoisesti he taipuivat siis herttuan rohkeihin tuumiin. Mutta olletikin Suomen oloihin täytyi Söderköpingin päätöksen ankarasti koskea. Se ulkonainen sovinnollisuus, jota Klaus Fleming tähän saakka oli koettanut osoittaa, ei voinut enää laatuun käydä, ja Suomen aatelistonkin täytyi nyt valita puolue, koska keskisuunnan aika oli mennyt. Kiistassa siis alkaa uusi vaihe. Lähdemme seuraavassa luvussa tutkimaan niitä tapauksia, jotka Söderköpingin päätös olletikin meidän maassamme synnytti.
KYMMENES LUKU
Kaarle herttua ja Suomen aatelisto v. 1596
Niinkuin arvata sopii, olivat Suomenmaasta varsin harvat miehet tulleet Söderköpingin herrainpäiville. Aatelistosta oli kutsuttu kaikki lailliseen ikään tulleet ja sen ohessa ratsumestarit ja jalkaväen päälliköt sekä kolme miestä muusta päällystöstä. Mutta näiden keskuudessa oli tietysti kaikkein vähimmän taipumusta noudattamaan herttuan käskyä. Aksel Kurki Anolan herra, joka näkyy varhaimmin saaneen kutsusta tiedon, kirjoitti heti Klaus herralle asiasta, ehdotellen, että Hänen Herruutensa kutsuisi kokoon Suomen aateliston yhteiseen neuvotteluun asiasta.[282] Tämmöistä aateliskokousta tosin ei näy pidetyn; mutta jokainen ilmankin tiesi, mitä marski siinä kohden ajatteli. Helppo olikin löytää kaikenlaisia esteitä, joilla varovaisemmat saattoivat pelkoansa peitellä. Götrik Fincke, Savon linnan käskynhaltija, kirjoitti myöhemmin herttualle, että kutsu oli hänelle tullut vasta 8 päivää ennen Mikon päivää ja että hän silloin heti sen julkaisi lääninsä asukkaille, mutta että matkalla Savosta Ruotsiin kuluu vähintäin kuusi viikkoa eikä siis olisi perille ehditty.[283] Useat Suomen aatelisista olivat sitäpaitsi par'aikaa rajankäyntitoimessa rauhanteon mukaan; Klaus Hermaninpoika Fleming, Yrjö Henrikinpoika Horn ja Arvid Henrikinpoika Tavast kävivät Fincken ohessa rajaa Savon ja Käkisalmen läänien välillä, ja Lassi Torsteninpoika Ram, Matti Laurinpoika Kruus ja Tönne Arvidinpoika Wildeman suorittivat saman tehtävän Viipurin läänin kohdalla. Tämä tärkeä toimi oli alkanut elokuun keskipaikoilla, mutta saatiin vasta lokakuussa lopetetuksi.[284] Kuitenkin olisi tietysti sopinut valita edes muutamia Suomen aateliston keskuudesta ja niille antaa valtuus muiden puolesta. Mutta marskin tähden ei tätäkään uskallettu. "Pelkäänpä, että enin osa on herra Klaus Flemingille alamainen ja tottelee hänen epäävää neuvoansa, Jumala siihen apua laittakoon!" – kirjoitti tästä Lauri Hermaninpoika Fleming, joka itse oli perheellisten seikkain tähden estetty, mutta antoi valtuutensa Kaarle Hornille.[285] Seuraus oli, että koko Suomen aatelissäädystä ainoastaan mainittu Kaarle Horn Kankaisten herra ja Krister Klaunpoika Horn Joensuun vapaaherra olivat saapuville tulleet. Suomen papistosta oli kumminkin piispa Eerik Eerikinpoika siellä ollut; myöskin Turun kaupunki oli lähettänyt edusmiehiä. Mutta talonpoikaissäädystä oli pääasiallisesti tullut semmoisia, jotka toivat säätyläistensä valituksia ja hätähuutoja herttualle ja valtakunnan säädyille. Valitukset koskivat sitä suunnatonta rasitusta, jota rahvas sotaväen puolelta kärsi ja joka nyt, vaikka rauha oli tullut, painoi Suomen maata vielä raskaammin kuin ennen sodan aikana.[286]
Näiden asiain johdosta päätti Kaarle herttua lähettää muutamia uskotuita miehiä Suomeen saadaksensa senpuoliset olot suunnilleen sovitetuiksi. Hän oli uskovinansa, että pätevät syyt olivat todellakin estäneet Suomen herroja Söderköpingiin saapumasta, ja heitä oli siis vaatiminen nyt yhdistymään Ruotsin säätyjen päätökseen; jos eivät siihen suostuisi, oli muka heidän tuomionsa samassa päätöksessä nähtävä. Sen ohessa piti lähettilästen pitää tutkintokäräjiä kaikissa Suomen maakunnissa, kuulustellen itse paikalla rahvaan valituksia ja sovitellen sotaväen ja talonpoikain väliä linnaleirin asiassa. Ne miehet, jotka tähän lähettilästoimeen määrättiin, olivat suomalainen Kaarle Horn sekä kaksi ruotsalaista, Eerik Ribbing ja Sven Maununpoika. Itse ohjesääntö oli heille annettu herttuan, neuvoskunnan ja säätyjen nimessä Söderköpingistä lokak. 27 13.[287] Mutta valmistaaksensa mielet heidän tutkintotointansa varten ja, osoittaaksensa alamaisille Suomessa, että toinen, parempi järjestys nyt oli tulossa, herttua sen ohessa Söderköpingissä ollessaan antoi ulos erään "Avoimen suojeluskirjan kaikille Suomen lääneille, että ne siihen asti, kunnes kuninkaan tutkintokäräjät pidetään, ovat vapautetut linnaleiristä, rästeistä, kyyditsemisistä ja muista rasituksista, joilla heitä aateliset ja sotamiehet ylen kovasti sortavat".[288] Herttua ei sano siinä voivansa kärsiä, että valtakunnan alamaisia ja maata hävitetään ja runnellaan; siis, koska K. Majesteetti Ruotsissa ja Puolassa on poissaolonsa ajaksi uskonut hallituksen herttualle ja herttua säätyjen pyynnöstä nyt näillä valtiopäivillä on tämän viran "eteenkin päin ja täydellisemmästi" päällensä ottanut, niin hänen on täytynyt neuvosten kehoituksesta lähettää Suomenmaahan jalot ja vapaasukuiset miehet Kaarle Horn Kankaisten herra, Eerik Ribbing ja Sven Maununpoika sovittelemaan sotaväen ja rahvaan kanssa niin, että sotaväki saisi kohtuullisen elatuksensa ja rahvaan kova rasitus jotenkin tulee lievitetyksi; ja niinpä ei kenenkään talonpojan tarvitse suurempaa linnaleiriä suorittaa, kuin mitä nämä hyvät miehet määräävät, eikä rahvaan tarvitse ketään kyyditä ja kuljettaa vesitse eikä maitse, olkoon kenenkä käskyn nojassa hyvänsä, ellei kyydittävällä ole semmoista "postivaakunaa" ja todistusta, kuin herttua näytteeksi mukaan lähettää. Viimeksi otetaan koko rahvas vaimoinensa, lapsinensa, palvelijoineen ja kaikkinensa päivineen, mitä sillä kiintonaista ja irtonaista on, herttuan ruhtinaalliseen suojelukseen, rauhaan ja varjelukseen, kaikesta väkivallasta ja vääryydestä lain ja oikeuden alaiseksi. Samaan aikaan lähetettiin Suomen alalaamanneille eli lainlukijoille kirjoitus, jossa heitä käskettiin ahkerasti ja uskollisesti auttamaan näitä tutkintomiehiä heidän toimissansa.[289]
Nytpä siis piti vihdoin nähtämän, missä määrässä vallanpitäjät Suomessa
olivat taipuvaisia mukautumaan herttuan ja Ruotsin säätyjen päätökseen.
Että marskin taipumisesta ei toivoa ollut, tiedettiin edeltäkäsin.
Mutta Suomen aatelisto ja täkäläiset sotapäälliköt olivat edellisissä
tapauksissa osoittaneet kallistuvansa, ainakin uskonnon asiassa,
samalle puolelle kuin valtakunnan asukkaat yleisesti, ja
valtiollisestikin heidän ajatuksensa ei suinkaan ollut irroittaa
Suomenmaata Ruotsin valtakunnasta. Senpä vuoksi ei näyttänyt
mahdottomalta, että tuo juhlallinen lähetystö Ruotsin säätyjen puolelta
saattaisi Suomenmaassa vaikuttaa semmoisen muutoksen vallitsevaan
mielipiteesen, että Klaus herran erikoisvalta kukistuisi ja Suomen olot
järjestyisivät uudelle kannalle. Tätäpä Fleming itsekin näkyy varoneen,
ja senpä tähden hän jo aikaisin alkoi mieliä valmistella jäykkään
vastarintaan. Niin pian siis kuin painettu kappale Söderköpingin
päätöksestä oli Suomeen tullut, teki marski omasta puolestaan
kirjallisen vastalauseen eli "vastauksen", joka oli sopivissa tiloissa
luettava suuremmillekin kuulijakunnille. Luultavaa näet on, että Klaus
herra heti alkoi pitää kokouksia ja keskusteluita eri säätyjen jäsenten
kanssa vaikuttaaksensa heidän käsitykseensä tässä asiassa. Niinpä esim.
tiedämme, että hän marraskuun lopulla tai joulukuun alulla piti
keskustelua Turun raastuvassa Söderköpingin päätöksen johdosta, jolloin
hän muun muassa koetti kokoontuneille porvareille todistaa, että
Ruotsin säädyt olivat tahtoneet asettaa Sigismundin holhouksen alle,
vaikka Hänen Majesteettinsa muka ei ollut alaikäinen eikä myöskään
mielipuoli, jotta holhoojaa tarvitsisi.[290] Itse "vastaus" kävi
pykälöittäin Söderköpingin päätöksen lävitse ja oli lyhyellä
pontevuudella kokoonpantu, siinä kohden paljon eriten Klaus herran
muutoin niin laveasta kirjoitusparresta. Valtionhoitajan nimi oli muka
kuninkaan eikä alamaisten annettava, ja tarpeetonta oli puhua
alaikäisyyden tapauksesta, koska Kunink. Majesteetti, Jumalan kiitos,
vielä eli. Mitä virkojen asettamiseen tulee, lausui marski olevansa
liian halpa muuttamaan sitä, mitä K. M. itse oli säätänyt, ja arveli
herttuankin asettavan omassa herttuakunnassaan, ketkä itse tahtoi,
virkoihin ja palveluksiin. Tuo kipeä kysymys, oliko kuninkaan Puolasta
lähettämää käskyä noudatettava, ennen kuin hallituskunta Ruotsissa
kulloinkin oli siihen suostumuksensa antanut, ratkaistiin Klaus herran
vastalauseessa varsin sievällä tavalla. Marski oli mielestänsä muka
liian halpa suostumaan siihen, että kuninkaan käskyjä ei noudatettaisi
kaikessa, mikä K. M:lle ja valtakunnalle hyödyksi on, kuten laki ja
kaikkien vala sisältää; sillä jos ensin aina on sana Ruotsiin
lähetettävä ja sieltä lupa odotettava, saattaisi tapahtua, että pitkän
ja vaikean matkan tähden jokin tärkeä asia tulisi viivytetyksi ja
valtakunnalle tulisi vahinkoa. Sen vuoksi pitäisi muka semmoisissa
tiloissa lähettää H. Ruht. Armollensa mitä pikaisimmasti tieto, ja
sillä välin kuitenkin panna toimeen, mitä kuningas oli käskenyt. Samoin
marski arveli senkin pykälän, missä kiellettiin lykkäämästä
oikeudenasioita kuninkaan luokse Puolaan, haitalliseksi sekä kuninkaan
että alamaisten edulle. Päätöksen viimeinen pykälä, joka julisti
kapinalliseksi jokaisen, joka ei tahtoisi siihen suostua, herätti
syystä Klaus herran mielikarvautta. Suomen puoliset olivat aina
osoittaneet uskollisuutta valtakuntaa kohtaan eivätkä olleet vertansa
säästäneet sitä puolustaessaan. Nyt heitä muka vaadittiin vapaasti
lausumaan ajatuksensa Säätyjen päätöksestä, mutta samassa heti
lisättiin uhkaus, elleivät suostumustansa antaisi. Klaus herra sen
johdosta ilmoitti jättävänsä asian kuninkaan mielisuosion alaiseksi,
eikä voivansa sitä ennen, K. M:n poissa ollessa, suostumustansa antaa
niin korkeihin pykälöihin, tahtomatta kuitenkaan millään tavoin erottaa
itseänsä muista Ruotsin valtakunnan säädyistä. – Tämmöinen oli Klaus
herran "vastaus", eikä epäilemistä, että sen maltillinen muoto monella
haaralla teki varsin suuren vaikutuksen. Sen tarkoitus olikin
silminnähtävästi olla jonakin ajatuksen mallina ja ohjeena kaikille
kuninkaan uskollisille palvelijoille ja alamaisille Suomenmaassa, ja
luultavaa siis on, että se esiteltiin niissä kokouksissa, joita marski
näkyy tähän aikaan pitäneen.Näin oli Klaus herra jo asemaansa johonkin määrin varustautunut, kun
vihdoin Ruotsin säätyjen lähettiläät tammik. 2 p. 1596 Suomeen
saapuivat kuljettuansa pahimmassa kelirikossa meren ja Ahvenanmaan yli.
Kankaisista, mihin ensin olivat poikenneet, he kirjoittivat samana
päivänä ilmoituksen tulostansa marskille, joka ei silloin sattunut
Turussa olemaan, mutta heti heidän pyyntönsä mukaan riensi sinne
kohtaamaan heitä. Oli perjantai tammik. 9 p., kun Klaus herra Turun
linnassa nyt otti vastaan Ruotsista tulleet airueet. Yhtyminen näyttää
tapahtuneen kankeassa kaavamuodossa. Horn ja hänen toverinsa antoivat
säätyjen kirjeet ja vaativat yleistä aateliston kokousta. Marski lupasi
heti kutsua maan aateliset ja sotapäälliköt Turkuun, mutta ei tahtonut
itse mitään vastata, ennen kuin nämä olivat yhteen tulleet. Näin asia
lykättiin eteenpäin pari kolme viikkoa, jolla välin sanansaattajat
veivät kutsun kaikille haaroille ja maamme mahtavat miehet minkä
ennättivät riensivät yhtymispaikkaan, missä hetken suuri kysymys nyt
oli Suomenmaan puolesta ratkaistava. Tammik. 27 p. näkyy jo enin osa
Turkuun saapuneen. Seuraavana päivänä alkoi aateliskokous Turun
linnassa – eräs varsin omituinen ilmiö maamme historiassa.[291]Meiltä puuttuu ihan tarkat tiedot, ketkä kaikki tässä tilaisuudessa
olivat läsnä. Mutta ymmärtääksemme hetken yleistä asemaa on
tarpeellinen tässä paikassa pikimmältään tarkastella Suomen johtavia
miehiä siihen aikaan ja heidän kunkin kantaa sukulaisuuden tai entisten
onnenvaiheiden puolesta.[292]Ensiksi muistutan vielä kerran, että se suku, joka kilvoitteli Klaus herran kanssa etevyydestä Suomen aateliston joukossa, nimittäin Hornien suku, oli marskin kanssa ilmeisessä vihollisuudessa ja veti vastapuolueen parveen useita muitakin Suomen miehiä. Horneja oli kuitenkin, niinkuin tiedämme, uuden ajan alulla syntynyt kaksi haaraa, joista Joensuun Hornit eivät tätä nykyä ansaitse paljon huomiota; sillä tuon kuuluisan sankarin Klaus Kristerinpojan molemmat pojat, vapaaherrat Krister Klaunpoika ja Jaakko Klaunpoika, eivät kumpikaan osoittaneet mitään suurempaa valtiollista älyä. Edellisen heistä kehutaan olleen varsin oppinut mies, ja hän piti tähän aikaan Etelä-Suomen laamanninvirkaa. Niinkuin olemme nähneet, hän oli ollut käytetty rauhansovittajain joukossa Täyssinässä, mutta oleskeli muutoin enimmältään Ruotsinmaalla, pitäen ensi aluksi herttuan puolta, josta hän kuitenkin sittemmin luopui. Melkein samalla lailla vaihteli nuorempikin veli, Mustialan herra, joka Sigismundin kamariherrana oli alkuvuodesta 1593 tuonut Puolasta sen kuninkaallisen kirjeen, jolla välihallitus herttualle uskottiin, ja sitten jäänyt Kaarlea palvelemaan, kunnes onnenvaiheet taas saattoivat hänetkin Sigismundin puolelle. Mutta paljoa mainiommat olivat tähän aikaan Kankaisten Hornit. Vanha sankari Henrik Klaunpoika, tämän haaran kantaisä ja Klaus Kristerinpojan setä, oli nyt äskettäin, kesällä 1595, kuollut 83 vuoden iällä.[293] Mutta hänen vanhin poikansa, Kaarle Henrikinpoika, oli isänsä vertainen maineessa, ja pieninä vesoina ylenivät nousevan aikakauden sankarit, Eevertti ja Kustaa Horn Kaarlenpojat. Kaarle Hornin onnenvaiheista ja siitä, miten Klaus Eerikinpoika Fleming niihin oli vaikuttanut, olen jo edellisessä maininnut.[294] Että miehen koko asema oli ihan toinen kuin Klaus herran, lienee tarpeetonta muistuttaa; tällä hetkellä hän astuu Ruotsin säätyjen asiamiehenä kansalaistensa keskuuteen, mutta joutuu sen kautta uudestaan marskin parjausten alaiseksi ja itse Sigismundin vihaan, niinkuin edempänä saamme nähdä. Hänen nuoremmat veljensä Arvid ja Yrjö Horn tulevat vähemmän näkyviin ajan tapauksissa, mutta pitivät tietysti samaa puolta. Oikeastaan tämä suku ei voinut olla aivan harras Juhana kuninkaan huonekunnalle, koska jo 1563 vuoden kumouksessa oli ilmaantunut seikkoja, jotka silloisessa Suomen herttuassa olivat perustaneet lähtemättömän epäluulon Kankaisten sukua vastaan. Melkein samassa tilassa olivat Louhisaaren Flemingit, Klaus ja Lauri Hermaninpojat, jotka molemmat olivat naineet Kaarle Hornin sisaria ja sitä paitsi, niinkuin ennen on kerrottu, olivat perineet isänsä huonon sovun marskin suhteen. Edellinen heistä, jota tavallisesti, erotukseksi mahtavasta kaimastansa, nimitetään "nuori Klaus Fleming" taikkapa "Klaus Fleming Kaskisten herra", oli kirjalliseen työhön harjaantunut mies ja on jälkimaailmalle jättänyt latinankielisen kertomuksen tämän ajan tapauksista.[295] Samaan sukulaisuusryhmään kuului myöskin Narvan linnanisäntä Arvid Eerikinpoika Stålarm Lindön herra, joka oli nainut Louhisaaren Flemingien sisaren. Hän oli herkkämielinen ja leikkipuheinen mies, jota yleisesti rakastettiin; mutta hänen luonteensa oli sen ohessa jotenkin heiluvainen, eikä hänen kantansa syttyneessä kiistassa siis ollut aivan luotettava. Linnanhaltijana Narvassa hän kevättalvella 1593 oli joutunut ankaraan riitaan Klaus herran kanssa, joka kerrankin äkeissään uhkasi häntä mestauskirveellä. Tätä nykyä kuitenkin riita oli sovitettu, ja Stålarm alkoi hämmästyä Kaarle herttuan rohkeita toimia, vaikka hänen ei vielä tarvinnut tuntuvasti sekaantua Suomen seikkoihin.[296] Hänen vastaisista onnenvaiheistansa annetaan seuraavissa luvuissa tarpeeksi selitystä. Stålarmin sisaren, Elinan, oli nainut eräs Lassi Torsteninpoika Ram Brödtorpan herra, joka kauan aikaa oli isännyyttä pitänyt valloitetussa Käkisalmessa, mutta juuri näinä aikoina kuoli. Hän oli ollut äreä, visapäinen ukko, joka monta vuotta kiisteli Savon linnan haltijan Götrik Fincken kanssa lääninsä rajoista ja sen kautta oli antanut venäläisille aihetta kaikenlaisiin vaatimuksiin, kun Käkisalmi nyt oli heille annettava takaisin.[297] Arvid Stålarmin toisen sisaren, Kristiinan, oli nainut Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra, joka silloin piti isännyyttä Turun linnassa. Lassi Torsteninpoika oli ollut sukunsa puolesta ruotsalainen, vaikka Suomessa syntynyt; ainoastaan äitinsä kannalta, joka oli Friskalan Flemingejä, hän kuului Suomen aatelistoon. Sitä vastoin Hannu Eerikinpoika oli suomalainen ja itse ansainnut aatelisuutensa Venäjän sodassa v. 1576; nyt hän jo oli iäkäs mies, "saapuvilla ollut missä hakataan", kuten marski hänestä lausui.[298] Hänestä muutoinkin on annettava se todistus, että hän aina uskollisesti teki velvollisuutensa; mutta hänen vaikutuksensa valtioseikkoihin ei näy olleen suuri. Kolmannen Stålarmin sisarista, Katariinan, oli nainut Krister Matinpoika, joka kuului aateliseen Biörnram sukuun ja tulevissa tapauksissa astuu näkyviin. Arvid Stålarmin veli, Aksel Eerikinpoika Grabbackan herra, ei tule ajan tapauksissa paljon näkyviin. Suvun vanhemmasta haarasta, Kiialan Stålarmeista, ei ollut tähän aikaan paljon tietoa. Erään tyttären Kiialan suvusta nai tämän vuoden lopulla kuninkaallinen sihteeri, Niilo Rask, joka tähän aikaan oli oleskellut Vironmaalla rauhanteon ja rajankäynnin toimissa.[299] Eräs Hannu Juhananpoika Viljaisten herra, Kiialan haarasta, myöskin joskus edempänä mainitaan.
Stålarmit olivat lähteneet samasta alkujuuresta kuin Tavastien suku, joka aikoinaan oli maallemme antanut mainion piispan, mutta tähän aikaan ei enää ollut aivan suuressa maineessa. Arvid Henrikinpoika Tavast Vesunnan herra oli ajoittaisin linnanhaltijana Viipurissa ja piti syntyvässä taistelussa lujasti Sigismundin puolta. Hänen poikansa Iivar Tavast Kurjalan herra seurasi samaa puolta kuin isäkin ja näyttää olleen kiivas ja kova mies. Tavastit olivat likeisessä sukulaisuudessa Finckein kanssa, joiden hallussa silloin oli Tavastien entinen sukukartano Porkkola Lammin pitäjässä. Tuo Kustaa Vaasan aikana kuuluisa Kustaa Fincke oli jälkeensä jättänyt useita lapsia, joista Götrik Fincke Porkkolan herra ja Sten Fincke Peipotin herra tätä nykyä olivat etevimmät. Sten Fincke, joka v. 1594 kuninkaan Ruotsissa käydessä oli tullut isännäksi Hämeen linnaan, oli naittanut tyttärensä Iivar Tavastille ja kallistui samalle puolelle kuin Tavastitkin.[300] Sitä vastoin vanhempi veli Götrik Fincke, eräs 50-vuotias, Lukkolinnan tappelussa raajarikoksi haavoitettu mies, joka vuodesta 1583 saakka oli olut Savon linnan haltijana, koetti suurella varovaisuudella karttaa kumpaisenkin puolueen vihaa ja oli siitä syystä lopulta molempien epäluulon alainen. Finckein sisarista oli yhden nainut Salomon Ille, joka kuului vanhaan suomalaiseen aatelissukuun ja ajoittain oli ollut linnanisäntänä Käkisalmella. Toisen sisaren oli nainut tuo rikas Hartikka Henrikinpoika Vuolteen herra, joka kuului erääsen aateloittuun kirjurisukuun.[301] Sekä Ille että Hartikka Henrikinpoika asettuivat jyrkästi Sigismundin puolelle ja hukkuivat puolueensa yleiseen haaksirikkoon.
Götrik Fincken puoliso oli nimeltä Ingeborg Niilontytär Boije, jonka suku tähän aikaan oli Suomen etevimpiä. Varsinkin Ingeborgin vanhin veli Yrjö Boije Gennäsin herra oli korkealle noussut sotaisissa viroissa; hän oli jonkin aikaa ollut ylimmäisenä sotapäällikkönä Virossa ja Suomessa ja oli siihen aikaan Tallinnassa koko Vironmaan käskynhaltijana. Hänen molemmat veljensä, Martti Boije Gennarbyn herra ja Antti Boije Teijon herra, olivat ratsumestareina. Kaikki veljet näyttävät oikeastaan kallistuneen Kaarle herttuan puolelle eivätkä voineetkaan täydellisesti välttää sigismundilaisten epäluuloja, vaikka Viron käskynhaltijan syrjäinen asema vapautti hänet sekaantumasta Suomen seikkoihin.[302] Vähemmän onnellinen siinä kohden oli Aksel Kurki Anolan herra, jolla oli toinen Boijen sisarista puolisona. Hän, niinkuin hänen veljensäkin, Knuutti Juhonpoika Laukon herra, oli epäilemättä ensin aluksi ollut Kaarle herttuan mielipiteitä likempänä. Mutta niin pitkälle, kuin Söderköpingissä oli menty, ei tahtonut tuo suorasukainen suomalainen ratsumestari seurata herttuan johdatusta, ja ennen pitkää tapaukset saattivatkin Aksel Kurjen sigismundilaisten eturiveihin. – Kurki-veljesten sisaren oli nainut se Iivar Maununpoika Stiernkors-suvusta, joka on tunnettu Eerikin ja Juhanan historiasta ja joka v. 1573 oli surmansa saanut Turun linnassa Arvid Kustaanpoika Stenbockin käden kautta. Hänen lapsistansa eli tähän aikaan viisi poikaa, joista Pertteli Iivarinpoika Järppilän herra ja Maunu Iivarinpoika Kärkniemen ja Ristniemen herra olivat mainittavimmat.[303] Stiernkorsien suku oli tunnettu tulisesta luonteestansa, ja kaikki veljekset asettuivat innollisesti Flemingin ja Sigismundin puolelle.
Enimmät muut vanhat aatelissuvut eivät olleet tähän aikaan etevillä jäsenillä edustettuina. Tuo edellisinä hallituskausina korkeissa viroissa käytetty Hannu Biörninpoika Leijon Lepaan herra oli jälkeensä jättänyt ainoastaan tyttäriä, jotka silloin olivat naimaiällä.[304] Samoin Hannu Laurinpoika Björnram Isnäsin herra ei ollut miehistä perillistä jättänyt. Hänen tyttäristään oli vanhimman nainut Arvid Tönnenpoika Wildeman, joka kuului Suomen vanhaan aatelistoon ja tähän aikaan alkaa monessa toimessa näkyviin tulla. Muut vanhan aateliston jäsenet ovat vähemmän mainittavia. Jägerhorn-suvusta tavataan eräs Krister Klaunpoika Spuurilan herra, Karpalais-suvusta eräs Mikko Matinpoika, Taivassalon kirkkoherran poika, Frille-suvusta eräs Paavali Frille – kaikki jotenkin vähäpätöisiä henkilöitä. Samoin sopii vielä luetella muutamia muita, jotka kuuluivat Suomen vanhaan aatelistoon, niinkuin Henrik Maununpoika Spåra Hyvikkälän herra, Klaus Eerikinpoika Slang, Juho Matinpoika Skytte Skyttälän herra,[305] Krister Niilonpoika Hevonpään herra ja hänen molemmat veljensä Lassi Niilonpoika ja Jaakko Niilonpoika,[306] y.m. Nämä kaikki seurasivat kuninkuuden lippua, mutta eivät suuresti tapauksiin vaikuttaneet. Herttuan puolisissa toimissa taas tavataan eräs Hannu Buck Pukkilan herra, joka näkyy kuuluneen tuohon mainioon Bitz-sukuun. Enemmän huomiota kumminkin ansaitsee mainion Tott- suvun[307] jälkeläinen Henrik Klaunpoika Tott, jonka isä oli ollut tuo Juhanan aikuisesta sodasta kuuluisa Klaus Aakenpoika. Henrik Tott oli v. 1587 nainut Eerik kuninkaan tyttären, Sigrid Vaasan, joka isän kuoleman jälkeen oli äitinsä kanssa asettunut Liuksialan kartanoon Kangasalle. Koska Eerikin suku vielä oli valtiollisen epäluulon alla, näkyy Tott pysyneen erillänsä kaikista valtiollisista toimista, mutta kallistui nähtävästi samalle puolelle kuin Kankaisten Hornit, jotka olivat hänen enojansa.[308] Hän asui Gerknäsissä Lohjan pitäjässä. Sitä vastoin Eerik kuninkaan leski, Katariina Maununtytär, vietti elämäänsä Liuksialassa, kärsien yhä vielä kohtalonsa katkeruutta. Hänen ainoa poikansa, Kustaa, oli kuuden vuotiaana lähetetty ulkomaille vuoden 1574 paikoilla ja sitten kasvatettu jesuiittain kollegiossa Braunsbergissa Preussinmaalla. Nyt hän tahtoi vielä kerran äitinsä tavata ja tuli sen tähden huhtikuun alulla 1596 laivassa Danzigista Tallinnaan, josta aikoi veneellä lähteä Suomen puolelle. Mutta Klaus herra lähetti aluksia häntä vastustamaan, ja nuorukainen vietiin takaisin Tallinnaan, johon marskin luvalla äiti sai tulla häntä tervehtimään.[309] Se oli heidän viimeinen yhtymisensä, sillä poika lähti tästä Puolaan ja sitten Venäjälle, jossa hän monen kärsimyksen perästä kuoli v. 1607. Mutta äiti vietti vanhuutensa päivät Suomessa, jossa vasta v. 1612 hänen elämänsä loppui.
Sivumennen sopii mainita, että aivan Katariina Maununtyttären
läheisyydessä asui Vääksyn kartanossa Kangasalla Juhana kuninkaan
entinen lemmitty Kaarina Hannuntytär leskenä kahden avioliiton jälkeen,
joihin hän oli joutunut herttuallisen rakastajan hylkäämänä. Hänen ja
Juhanan tyttären, Sofia Gyllenhjelmin, oli nainut mainio Pontus De la
Gardie, mutta hän oli jo aikaisin kuollut, jonka tähden tämän lapset –
nuorin niistä oli mainio "Laiska Jaakko" – kasvatettiin äidinäidin
luona. Kaarina Hannuntytär kuitenkin näyttää kuolleen v. 1596.
Tyttärenpojat taas olivat sillä iällä, jolloin ei vielä ole tarve
valtioseikkoihin sekaantua.[310]Juhana kuninkaan aikana oli Suomen aatelisto melkoisesti lisääntynyt, ja uusia sukuja sekä uusia miehiä löytyi paljon, joista muutamat jo ovat edellisessä mainitut. Jos erotetaan Hannu Hannunpoika Monikkalan herra, josta jo ennen on puhuttu, sekä eräs Hannu Juhananpoika Bon herra, jonka suku ei ole tarkemmin tunnettu,[311] nämä kaikki seurasivat Klaus herran johtoa. Merkillisimpiä niiden joukossa oli ala-amiraali Pentti Söyringinpoika Juusten Olsbölen herra, piispa Juusten-vainajan veljenpoika. Hän oli tunnettu ahnaaksi mieheksi, joka kiskoi puoleensa missä tilaisuutta oli; mutta vallitsevien suosiota hän aina osasi itsellensä jotenkin säilyttää. Hänen orpanansa Pekka Paavalinpoika Juusten,[312] joka oli piispan poika, kuului tätä nykyä Käkisalmen vartijaväkeen, mutta ei ollut aatelista kilpeä saanut. Vanhempaa aatelia oli luultavasti Lauri Matinpoika Creutz Sarvilahden herra, koska sanotaan hänen isänsä saaneen aatelisuutensa uudistetuksi. Suku tuli myöhemmin varsin mainioksi, ja Lauri Matinpojalle on annettava se kiitos, että hän luopumatta loppuun asti seisoi Sigismundin puolella. Samaa mainetta ansaitsi Niilo Olavinpoika Meltolan herra, eräs jäykkä soturi, joka Eerik kuninkaan aikana itse oli aatelisuutensa ansainnut ja tätä nykyä oli linnanvoutina Narvassa. Hän näkyy olleen arvossa pidetty mies; se havaitaan siitäkin, että hänellä oli puolisona ollut Stiernkorsien täti, Hebla Maununtytär. Mutta hänen opillinen kantansa oli alhaisempi kuin sen ajan aateliston ylipäänsä; sillä, niinkuin hän itse tunnusti, hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa.[313] Nuorempi mies oli Jaakko Olavinpoika Bolstadin herra, jonka jälkeläiset ottivat sukunimen "Stubbe". Hän oli Klaus herran alttiimpia miehiä ja seurasi sitten Sigismundin asiaa loppuun saakka. Äskettäin aateloituja oli myöskin Mikko Paavalinpoika Munck Nuhjalan herra, eräs Yrjö Pryts, neljännysmestari ratsuväessä, sekä Jaakkima Tiirikinpoika (Brand) Muurilan herra, joka kauan aikaa oli ollut käskynhaltijana Käkisalmella. Martti Klaunpoika Hästesko Nummilahden herra sopii samassa jaksossa mainita, vaikka hän vasta myöhemmin aateloitiin. Vielä ovat Suomen aatelistoon luettavat veljekset Biörn Pentinpoika ja Hannu Pentinpoika Tapilan herrat, joista jälkimmäinen kuitenkin tähän aikaan oli Ranskan kuninkaan palveluksessa ja niinmuodoin vasta myöhemmin tulee näkyviin.[314]
Näiden lisäksi täytyy vielä mainita kaksi ruotsalaista aatelismiestä,
jotka tähän aikaan olivat Suomenmaahan sijoitetut. Varsin etevä mies
oli Matti Laurinpoika Kruus Harvialan herra, joka oli nainut erään
suomalaisen neiden Lepaan suvusta, Hannu Biörninpojan sisaren. Hän
kallistui Kaarle herttuan puolelle, eikä siis tullut osamieheksi Suomen
aateliston kohtaloon. Hartaampi Suomen aateliston toveri oli Antti
Laurinpoika Puotilan herra, eräs urheaksi soturiksi tunnettu mies,
joka oli syntyisin Itä-Göötanmaalta. Lopuksi sopii mainita Hannu von
Oldenburg ja William Rutwen, kaksi ulkomaalaista, jotka
sotapalveluksen kautta olivat meidän maahamme tulleet. Jälkimmäinen oli
skotlantilaisten huovien päällikkönä; edellinen taas lienee saksalainen
ollut, mutta oli venäläissodan alusta näillä seuduin oleskellut ja
täytti nykyään maanprofossin eli yleisen sotaviskaalin virkaa Suomessa.
Vähäpätöisempi mies oli tuo marskin asioissa usein käytetty Kasper
Gröning, joka näkyy olleen Hieronymus Birkholtzin sukulainen ja
niinmuodoin Saksasta kotoisin.[315] Että muutamilla Ruotsin ylimyksillä
oli läänityksiä meidän maassa, on myöskin huomioon otettava, vaikka
itse miehet eivät olleet täällä saapuvilla. Niinpä esim. Aksel
Leijonhufvudilla oli Raaseporin kreivikunta, Kustaa Banérilla
Korsholman kartano ja Mustasaaren pitäjä Pohjanmaalla ja Klaus
Bielkella Limingan pitäjä. Vihdoin koko Ahvenanmaa Kastelholman linnan
kanssa oli Kustaa Vaasan lesken, Katariina Stenbockin, hallussa, ja
Juhana kuninkaan leskellä, Gunilla Bielkella oli läänityksenä Porin
kaupunki ja muutamat pitäjät niillä seuduin.Tämän katsauksen perästä, jossa olen koettanut näkyville saattaa maamme
johtavat miehet tämän ajan aatelistosta, tulee meidän palata jälleen
Turun aateliskokoukseen, jossa vastaus oli annettava Ruotsin säätyjen
lähettiläille. Niinkuin senaikuisilla yleisillä valtiopäivillä, olivat
tälläkin kertaa sotapäälliköt osallisina aatelissäädyn keskusteluissa,
ja kokoontuneiden joukko niinmuodoin lienee ollut varsin suuri Tammik.
28 p. olivat Turun linnaan kutsutut yksityiseen neuvotteluun marskin
kanssa, ennen kuin lähettiläät heidän puheillensa päästettiin. Marski
siellä luki kaikkien kuullen epäyskirjansa ja vahvisteli kokoontuneiden
uskollisuutta. Vasta seuraavana päivänä alkoi virallinen keskustelu.
Lähettiläät lukivat julki herttuan ja säätyjen kirjeet sekä
valtiopäiväin päätöksen, johon Klaus herra vastasi sillä, että antoi
heidän kuulla sen epäyskirjan, jonka sisällys jo edellisessä on
kerrottu. Kun tämän perästä lähettiläät esittivät kysymyksen, miks'ei
Suomen aatelisto tullut Söderköpingiin, antoi Klaus herra omasta
puolestaan vastauksen luettamalla heille kuninkaan kirjeen, joka kielsi
häntä lähtemästä pois Suomenmaasta – ja siihen lähettiläät eivät
sanoneet mitään. Nyt Klaus herra puolestaan alkoi säätyjen päätöstä
ahdistaa. Siinä oli muun muassa lausuttu, että kuningas valtakunnasta
lähtiessään oli jättänyt epäjärjestystä jälkeensä; tämä oli muka
törkeää loukkausta kuningasta vastaan. Lähettiläät vastasivat, että
lause ei puhunut kuninkaan aikomuksista, vaan tarkoitti paavilaisia,
jotka kouluin, kirkoin ja luostarein tunkeutuivat valtakuntaan.
Valtionhoitajanimestä puhui marski samaa, mitä jo oli epäyskirjassansa
sanonut. Vastattiin, että Hänen Kunink. M:nsa itse oli herttualle
hallituksen uskonut. Näin väittelyä jatkettiin valtiopäiväpäätöksen eri
pykälistä. Klaus herran väitteet olemme jo nähneet hänen kirjallisesta
vastalauseestaan; on vain muistaminen, että ne nyt suullisessa
keskustelussa pukeutuivat siihen monihaaraiseen laveuteen, jolla
marski tavallisesti asioitansa ajoi. Niinpä esim. kysymys
vetoamisoikeudesta kuninkaaseen antoi hänelle tilaisuutta puhumaan
omista riitaseikoistaan; hänpä ja moni muu ei muka antaisi tunkea
itseänsä pois kuninkaan luota, sillä valtaneuvoksilta hänen ei ollut
odottamista mitään oikeutta, koska he itse olivat hänelle vääryyttä
tehneet, ja herttuakin oli hänelle osoittanut samaa nurjapuolisuutta,
kun oli ottanut tuon monesta rikoksesta kanteenalaisen Monikkalan
herran suojaansa ja käyttänyt häntä valtakunnan tärkeissä toimissa,
niinkuin esim. rajankäynnissä Pohjanmaalla, josta muka venäläisetkin
olivat pilkkaa laskeneet j.n.e. Lähettiläät vastasivat, mitä tähän
sopi: säätyjen päätös oli muka parhaimmin puolin ymmärrettävä, eikä
niin, ettei kukaan saisi omissa asioissaan käydä kuninkaan puheilla.
Ylipäänsä lähettiläiden asema oli arkaluontoinen, ja heidän antamansa
selitykset näyttävät olleen jotenkin heikkoja. Kun Kaarle Horn vähäistä
jyrkemmin lausui ajatuksensa siitä, mitä vaaraa syntyisi, jos kuningas
ulkomailla ollessaan, kaukana laillisista neuvonantajistaan, saisi
omavaltaisesti ratkaista Ruotsin miesten oikeusasioita, karkasi
Klaus herra muutamaan varomattomaan sanaan kiinni, sanoi sen
majesteettirikokseksi, josta Hornin tuli vastata kuninkaan edessä, ja
ilmoitti, että ei enää tahdo semmoisen miehen kanssa mitään keskustelua
pitää eikä salli hänen jatkaa mitään tointa Kunink. M:n uskollisten
palvelijain kanssa. Näin oli Horn erotettu koko lähettilästoimesta, ja
hämmästys valtasi kaikki läsnäolijat. Keskustelu oli kestänyt kolme
päivää. Sitten lähettiläät saivat majatalossaan kaupungissa odottaa
Suomen aateliston kirjallista vastausta.[316]Vastauksen laadusta näkyy silloin syntyneen kiivasta väittelyä
aateliston kesken. Kaarle Horn kertoo, että ensi alussa useat Suomen
aatelismiehet olivat hyvin kallistuneet Söderköpingin päätöksen
puolelle, mutta käytyänsä Klaus herran koulua ja kuultuansa hänen
selitystään olivat saaneet toisen käsityksen. Nyt ei ollutkaan enää
muusta kysymys, kuin kulkea jotakin keskitietä, jolla kartettaisiin
kaikkia loukkauskiviä. Klaus herra tosin olisi tahtonut oman
epäyskirjansa perustukseksi annettavalle vastaukselle, ja epäilemättä
oli monta, jotka arvelematta seurasivat hänen johdatustansa. Mutta kun
etevimmät miehet, niinkuin Aksel Kurki, Pertteli Iivarinpoika ja Antti
Boije, eivät tähän suostuneet, täytyi marskin myöntyä saatuansa
muutamia muutoksia siihen kirjoitukseen, joka nyt tehtiin. Tämä
allekirjoitettiin linnassa, nähtävästi helmik. 1 p. Seuraavana eli
kynttilänpäivänä kuitenkin Klaus herra tuotti kirjoituksen luoksensa
ja teki siihen vielä lisäyksen. Vaan aatelisto ei jättänyt asiaa
sillensä; tuo marskin lisäyksellä varustettu vastaus, vaikka jo oli
allekirjoitettu, hylättiin ja uusi tehtiin, jonka nyt kaikki
allekirjoittivat. Sen sisällys oli seuraava: Valtiopäiväasian tahtoivat
suomalaiset muka kuninkaan päätettäväksi heittää; heistä ei estettä
olisi; kuten kuningas olisi myötäinen tai vastainen, siten hekin. Sen
tähden he pyysivät, että herttua antaisi heidän odottaa kuninkaan
ilmoitusta, jota ennen heidän ei sopinut päätöstä tehdä.
Valtionhoitaja-nimen suhteen he lausuivat toivovansa, että Hänen
Kunink. Majesteettinsa ja Hänen Ruht. Armonsa siitä keskenänsä
sopisivat, mutta lupasivat alttiisti ja kuuliaisesti noudattaa, mitä
herttua ja neuvoskunta heille käskevät kaikessa mikä kohtuullista oli.
Muutoin tahtoivat muka lujasti pysyä Ruotsin laissa ja uskonnossa,
jotka kuningaskin oli vahvistanut, ja niitä Ruotsin säätyjen kanssa
yksimielisesti säilyttää ja miehuullisesti puolustaa. Kun vastauskirja
näin oli valmiiksi saatu ja allekirjoitettu, se juhlallisella kymmenen
tai kahdentoista miehisellä lähetyskunnalla saatettiin lähettilästen
luo heidän majataloonsa.[317]Huomattavaa on, että Klaus herra itsekin allekirjoitti tämän
vastauskirjan, vaikka moni arveli hänen sillä tavoin epähuomiosta
vahvistaneen Upsalan kokouksen päätöksenkin, jota hän aina tähän saakka
oli parjannut. Vaan marskin ei ollutkaan aikomus jättää asiaa sillensä.
Söderköpingin päätös oli, niinkuin näimme, painosta julkaistu, ja Klaus
herra katsoi tarpeelliseksi, että hänen oma epäyskirjansa tätä päätöstä
vastaan samoin olisi painettava. Nyt hän tahtoi saada siihen Suomen
aateliston allekirjoitukset, ja useat siihen myöntyivätkin. Vastapuolue
kuitenkin huomautti, että tämä kirjoitus muutamissa kohden sisälsi
aivan toista, kuin mitä oli herttualle ja säädyille vastattu. "Siitäpä
marski vihastumaan" – kertoo Kaskisten herra – "soimaten meitä
eripuraisuuden siittäjiksi, jotka muka tahdoimme tehdä epäröiksi nekin
miehet, joille muutoin ei olisi mieleenkään tullut vastahankaa vetää –
vaikka jo enin osa oli allekirjoittanut hänen epäyskirjansa, jonka
tarkoitusta tuskin kukaan oli käsittänyt". Moni ei muuta luullut, kuin
että se oli ainoastaan kuninkaan tiedoksi tuleva, ja tästä syystä
useimmat allekirjoittivat. Ne, jotka eivät suostuneet nimeänsä
panemaan, olivat Aksel Kurki, Pertteli Iivarinpoika ja kaksi hänen
veljeänsä, Aksel ja Kaarle, Antti Boije, molemmat Louhisaaren Flemingit
ja heidän lankomiehensä Arvid ja Yrjö Henrikinpojat sekä Biörn
Pentinpoika Tapilan herra.[318]Näin oli päättynyt tuo merkillinen Turun aateliskokous, jolla Suomenmaan asema eripuraisuuden syntyessä kuninkaan ja herttuan välillä oli ratkaistava. Ensimmältä nyt tosin näytti siltä, että Ruotsin säätyjen lähetykseen oli annettu johonkin määrin myöntävä vastaus ja että muutoinkin Suomen aatelistossa oli noussut vastustusta Klaus herran itsepäisille tuumille. Mutta itse teossa oli Suomen aatelisto ainoastaan lykännyt koko asian kuninkaan ratkaistavaksi, ja kun ennen pitkää saatiin tieto, että Sigismund tykkänään hylkäsi Söderköpingin päätöksen, oli seurauksena, että useimmat niistäkin, jotka olivat osoittaneet itsenäisyyttä marskia vastaan, kuitenkin jälleen asettuivat hänen puolellensa. Myöskin muut lähettilästen tehtävät jäivät keskierään. Kysymys linnaleirin lakkauttamisesta täytyi kokonaan jättää sillensä, koska sotaväki siinä kohden oli yhtä taipumaton kuin marskikin ja kuninkaalta oli tullut käsky ratsumestareille, että heidän piti Klaus herraa puolustaa, jos joku tahtoisi tunkeutua hänen virkaansa. Ainoastaan se saatiin toimeen, että jokin vähennys tehtiin ratsulipullisissa, niin että 12 talonpoikaa tuli yhtä ratsua kohden, missä ennen oli ollut 8 talonpoikaa kutakin kohden määrättynä. Pidettävät tutkintokäräjät esti Fleming kokonaan, syyttäen rahvaan suurta köyhyyttä; sillä siinä toimessa täytyisi muka hänen itsensä myöskin olla saapuvilla, ja lisäksi tarvittaisiin, paitsi lähettiläitä ja heidän seuraansa, myöskin sotapäälliköt ja kanteenalaiset ratsumiehet, niin että siitä syntyisi 300 miehinen joukko, jonka tulisi kulkea kihlakunnasta kihlakuntaan. Lähettiläät tosin arvelivat ettei niin suurta joukkoa tarvittaisi, ja lupasivat mikäli mahdollista supistaa omaa seuraansa. Mutta Klaus herra pysyi siinä ajatuksessa, että koko asia oli mahdoton, ja koska nyt Kaarle Horn, lähetyskunnan etevin mies ja ainoa, joka osasi maan kieltä, oli kaikista toimista luovutettu, eivät muut katsoneet voivansa mitään tehdä tähän asiaan.[319] Kuitenkin lupasi marski lähettää muutamia uskotuita miehiänsä kuhunkin maakuntaan tutkimaan rahvaan valitusasioita, ja keväämpänä tapaammekin Pentti Söyringinpoika Juustenin tämmöiseen toimeen määrättynä.[320] Voiverosta saivat lähettiläät herttualle ilmoittaa, että se jo ennen heidän tuloansa oli sotaväelle jaettu. Näin ei lähettiläillä enää ollut mitään tekemistä. Kaarle Horn matkusti helmikuun loppupuolella Viroon omia asioitansa varten. Muut palasivat maaliskuussa takaisin Ruotsiin.[321]
Sitä ennen oli jo Klaus herra kirjoittanut Ruotsin valtaneuvoksille Turun linnasta helmik. 12 p., lausuen mielikarvautensa suoremmin kuin virallisissa kirjoituksissa oli sopinut. Häntä muka oli syytetty siitä, ettei hän tullut Söderköpingiin, vaan oli estänyt aatelistonkin sinne tulemasta tai valtuusmiestä lähettämästä. Vaan olihan kuningas jo ennen lähtöänsä kieltänyt säätykokoukset hänen poissaollessaan; sen tähden ja koska marskilla on kuninkaan käsky pysyä Suomenmaassa, hän puolestaan ei ole voinut tulla. "Ja olisi teidän pitänyt", hän lisäksi muistutti, "antaa minulle keskustelupykälät edeltä käsin tiedoksi, vaan sen sijaan olette tässä niinkuin muissakin valtakunnan asioissa jättäneet minut syrjään". Mitä muuhun aatelistoon tulee, hän arveli, onhan se järjellä varustettu ja tietää itse, mitä tekee. Sen uhkauksen johdosta, joka oli Söderköpingin päätökseen liitetty, marski lausui: "Koska minulle kirjoitatte, että voin siitä itse nähdä tuomioni, niin minua kummastuttaa, mistä olette löytäneet sen lainpykälän, että saatte olla tuomareina asiassa, jonka olette itse nostaneet. Olemme tarpeeksi saaneet uhkauksia ja vammoja venäläisiltä, juutilaisilta ja muilta kansakunnilta, emmekä ole säästäneet vertamme ja henkeämme, niin että teidän ei tarvitse meitä uhitella. Vaan koska niin on, tahdon asettaa asiani niinkuin se, jota hänen vertaisensa uhkaavat."[322] – Viimeksimainittu lause tarkoitti, että Fleming nyt aikoi varustaa itseänsä vastarintaan mahdollista päällekarkausta vastaan. Itse teossa hän tähän aikaan ryhtyi sotaisiin toimiin kaikella ahkeruudella. Kuninkaalta tuli hänelle valtuus ja lupa koota sotaväkeä ja sen avulla sekä vastustaa Kaarle herttuan sekaantumisia Suomen asioihin että myöskin itse ryhtyä Ruotsin seikkoihin, jos jotakin väkivaltaista yritettäisiin kuninkaan korkeutta vastaan.[323] Tietysti Klaus herra ei laiminlyönyt antaa Suomen herroille tietoa tästä kuninkaallisesta tahdosta; toukok. 16 päiväksi hän kutsui Suomen aateliston uudestaan kokoon Turun linnaan ja ilmoitti heille kuninkaan ajatuksen Söderköpingin valtiopäivistä. Pian sen jälkeen tuli Sigismundilta erityinen kiitoskirje Suomen sotaväelle, sekä aatelisille että aatelittomille, joille lausuttiin armollinen suosio siitä, että he, kun heitä jokin aika takaperin muka vaadittiin ja ahdistettiin hyväksymään ja allekirjoittamaan Söderköpingin päätöstä, eivät olleet myöntyneet. Nämä kuninkaalliset kirjeet eivät enää sallineet kenenkään epäillä Sigismundin oikeata mieltä, ja moni, joka tähän saakka oli epäröinyt, asettui tästä pitäin Flemingin puolelle. Lisäksi marskin oma jäntevä luonne masensi kaikkia vastahakoisia taipumuksia, ja hänen kuultiin uhkailevan, että niille jotka olivat Söderköpingin toimessa olleet, kylpy verisissä paidoissa oli valmistettava.[324] Turun porvaristo pakotettiin pyytämään kuninkaalta tämä asia anteeksi;[325] kaupungin pormestari Mikko Eerikinpoika Kranck, joka oli valtiopäivillä käynyt, pantiin pois viralta, ja kaupungin kaikki laivat ja haahdet otettiin takavarikkoon sillä varjolla, että niitä muka tarvittiin kuninkaan pian tapahtuvaa kotiintuloa varten.[326] Marskin hallitus alkoi yhä enemmän muuttua varsinaiseksi hirmuvallaksi. Tosin kuningas oli käskenyt häntä mikäli mahdollista säästämään rahvasta linnaleirin vaivasta ja muutenkin niin toimittamaan, että Suomen miehillä ei olisi syytä käydä Ruotsissa valittamassa. Mutta tätä ohjetta ei ollut helppo noudattaa, nyt kun asiat olivat valmistettavat aseellisen taistelun varalle. Sitä vastoin Klaus herra ankaruudella rankaisi niitä, jotka veivät valituksia Ruotsiin ja koetti kokonaan katkaista kaiken kaupankäynninkin Ruotsinmaan kanssa. Hätä maassamme oli erinomaisen suuri; katoa oli ollut kolme neljä vuotta perätysten, vilja oli noussut suunnattomiin hintoihin, taikka sitä ei ollut rahallakaan saatavana, ja linnaleiri, vaikka sitä olisi koetettukin lieventää, painoi kuitenkin kärsimättömänä kuormana maamme rahvasta, joka muutoinkin oli nääntymäisillään. Paikoittain jo noustiin väkivaltaiseen vastarintaan; ainakin Pohjanmaalla olivat talonpojat pahoin pidelleet niitä huoveja, jotka talvella tulivat linnaleiriviljaa sieltä noutamaan, ja karkoittaneet heidät ulos maakunnasta. Muutamain Suomen herroista sanotaan tähän aikaan muistuttaneen marskia kansan hädästä, mutta he saivat tylyjä vastauksia. Ainoastaan hänen puolisonsa, Ebba Stenbock, näkyy toisinaan voineen häntä armeliaisuuteen taivuttaa.[327]
Ruotsin puolella tällä välin Söderköpingin päätöksen määräykset pantiin minkä ennätettiin täytäntöön, ja Kaarle herttuan koko käytös selvästi ilmoitti, ettei hän ajan pitkään voisi jättää Suomenmaan oloja sillensä. Useat katolisuskoiset, jotka säätyjen päätöksen mukaan ajettiin ulos valtakunnasta, pakenivat tähän aikaan Suomen puolelle, jossa Fleming suosiollisesti otti heidät turviinsa.[328] Millä tavoin oli nyt tämä Suomenmaan erikoistila lakkautettava ja Söderköpingin päätös siinä kohden pantava voimaan? Muuta neuvoa ei näyttänyt jäljellä olevan kuin aseellinen pakotus ja siitä syttyvä sisällinen sota, jonka seurauksia ei kukaan voisi edeltäkäsin arvata. Kaarle puolestaan jo oli ryhtynyt sotaisiin varustuksiin. Mutta useat herttuan hartaimmista seuralaisista kuitenkin häntä varoittivat tästä vaarallisesta askeleesta. Itse Kaarle Horn, joka nyt oli tullut Vironmaalle ja siellä näki, kuinka kuninkaan puoluetta innollisesti vahvistettiin, neuvoi malttavaisuuteen eikä enää ottanut herttuan asioita ajaaksensa, vaan pyysi tullaksensa niistä armollisesti säästetyksi.[329] Vaan Horn ei kuitenkaan tiennyt muuta neuvoa antaa, kuin että pitäisi herttuan ja neuvoskunnan muka pyytää kuningasta, että hän itse erottaisi Klaus herran virasta. Tämä keino oli tietysti aivan joutava, koska Sigismund selvästi oli asettunut Flemingin puolelle ja sitä paitsi herttua jo moneen kertaan oli kuningasta siinä kohden neuvonut. Myöntää täytyy, ettei Kaarlenkaan luonne ollut välittäviin keinoihin aivan taipuvainen; mutta olletikin nyt näytti sovittelemisten aika ohitse menneen. Yhä haikeammat olivat valitukset, jotka Suomen rahvaan puolelta kaikuivat, varsinkin Pohjanmaalta: Linnaleiri oli aivan entisellään, ja kaikki, jotka olivat käyneet Ruotsissa valittamassa, kärsivät mitä julminta vainoa. Tämän johdosta oli herttua jo huhtik. 30 p. antanut Örebrosta avoimen kirjeen kaikille Suomen asukkaille, vapauttaen heidät kaikesta linnaleiristä "tällä, Jumalan kiitos, rauhallisella ajalla" ja käskien sotamiesten lähettää ensi helluntaiksi neljä tai kuusi miestä kustakin lipullisesta Ruotsiin, jossa herttua saisi heidän kanssansa sopia kohtuullisesta eläkkeestä.[330] Vaan tuskin tarvitsee mainita, että tämä käsky jäi yhtä voimattomaksi kuin entisetkin. Heinäkuussa herttua kirjoitti neuvoskunnalle muutamien valittajain asiasta: "Havaitsemme selvästi, että kirjeitämme ja käskyjämme siinä maakunnassa (Suomessa) ei pidetä missään arvossa, vaan kukin tekee oman mielensä mukaan. Sen tähden emme ole voineet paljon mitään vastausta heille antaa, vaan olemme neuvoneet heille kärsivällisyyttä, kunnes meillä on tarkkaan päätetty, millä tavalla voisimme heille lohdutusta saattaa. On siis armollinen pyyntömme, että ajattelette, millä neuvoin voitaisiin heille apua tehdä, ettei heidän äärettömistä ja viheliäisistä valituksistaan kokoontuisi meidän päällemme ajallinen ja iankaikkinen rangaistus".[331]
Kuulumiset Suomenmaasta nyt yhä selvemmin osoittivatkin, että sovinnollisten keinojen aika oli loppunut. Eräs Klaus herran kirje valtaneuvoksille Pikkalasta heinäk. 8 p. sisälsi ainoastaan soimauksia ja uhkauksia, toivottaen heille "sen verran hyvää, kuin he itse tarkoittavat kaikille Kunink. M:n uskollisille palvelijoille, mitkä eivät tahdo suostua heidän mielitekoihinsa".[332] Muutkin Suomen herrat olivat jo asettuneet samalle jäykälle kannalle. Heinäkuun keskipaikoilla herttua Gripsholmaan palattuansa kirjoitti Suomen aatelistolle ja sotaväelle varoituskirjeitä, käskien sotavoiman lähteä hajalle, koska kuningas ei kumminkaan tänä kesänä ollut odotettavissa ja rahvas noilla sotaisilla varustuksilla tuli rasitetuksi. Tähän vastattiin Turusta elok. 3 p. koko aateliston ja sotaväen puolesta, että kuninkaan käskyn mukaan oli velvollisuus totella herra Klaus Flemingiä, mutta että rahvasta muka oli säästetty ja siivosti kohdeltu eikä penningin vertaa siltä kannettu viime Mikon päivästä saakka. Vaan herttua oli muka kirjeillänsä, varsinkin Pohjanmaalle annetuilla, tahtonut kieltää Suomen sotaväeltä kohtuullisen elatuksen, minkä esivalta oli suonut, niin että mainitussa maakunnassa ratsumiehiä oli kuoliaaksi lyöty ja ryöstetty eikä suinkaan elätetty. Sitä vastoin kuningas oli kirjeellänsä luvannut heitä suojella kaikesta väkivallasta ja siihen he siis turvautuvat herttuan uhkauksia vastaan. Allekirjoittajina olivat Aksel Kurki, Antti Boije, neljä Stiernkors-veljestä, Antti Laurinpoika, Arvid Tönnenpoika, Biörn Pentinpoika ja koko joukko muita sotaväen päälliköitä. Samaan aikaan antoi Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra herttualle tiedoksi, ettei muka voinut kieltää Klaus herraa ottamasta tykkejä Turun linnasta laivaston varustamiseen.[333] Näistä vastauksista oli siis aivan selvä, että Suomen herrat jo arvelematta asettuivat Klaus Flemingin puolelle ja alkoivat kannattaa hänen erikoisvaltaansa Suomenmaassa. Myöskin Turun porvaristo, jolta herttua oli vaatinut selitystä, aiottiinko pysyä Söderköpingin päätöksessä vai tehdä Flemingille apua "hänen hulluissa vehkeissään", vastasi kaikessa nöyryydessä Turusta elok. 4 p., että he tahtoivat pysyä uskollisuudenvalassaan kuningasta kohtaan, ollen muka liian heikkoja ja halpoja epäämään Hänen Majesteettinsa kirjettä, joka Söderköpingin valtiopäivät kokonaan hylkää; kuitenkin, mitä siellä kuninkaan valan ja vakuutuksen mukaan oli päätetty, siitä eivät muka tahtoneet itseänsä erottaa, mutta jos jotakin lienee säädetty kuninkaan korkeutta vastaan, eivät he semmoiseen voisi suostua; ja koska Klaus herralla oli kuninkaan valtuus olla maaherrana Suomessa, eivätkä he hänestä muka mitään muuta huomanneet, kuin että hän kuninkaan käskyjä täytti, eivät he sanoneet voivansa häneltä kuuliaisuuttansa kieltää.[334] Tämäkin vastaus siis osoitti, että marskin valtaa ei kukaan enää uskaltanut vastustaa. Fleming itse kohta sen jälkeen selitti pitkässä kirjeessä valtaneuvoksille, kuinka herttua muka kirjeillä ja sanansaattajilla koetti yllyttää Suomen asukkaita häntä vastaan, ja vaati selvää vastausta, oliko ilmeistä vihollisuutta sieltä puolen odottaminen.[335] Että marski nyt varusteli vastarintaa, lausuttiin kirjeessä suoraan, ja se oli muutoinkin kaikista hänen toimistaan nähtävänä. Näin ei ollut vähintäkään toivoa, että Suomen asiat suosiolla saataisiin sovitetuksi. Söderköpingin päätöksen koko valtiollinen tarkoitus näytti aivan hukkaan menneen, ja Ruotsin hallituskunnan valta oli supistunut Ruotsinmaan omiin rajoihin.
Tähän aikaan Kaarle herttuan ja valtaneuvosten välillä oli alkanut ankara keskustelu Suomen asioista ja siitä, mitä niiden suhteen oli tekeminen. Valtaneuvokset, jotka olivat Tukholmaan kokoontuneet, kirjoittivat herttualle Gripsholmaan, koettaen viihdyttää hänen mieltänsä Flemingin suhteen. Kaarle siihen vastasi tahtovansa jättää hallituksen heidän käsiinsä eikä enää huolivansa asioihin ryhtyä, jos Suomenmaa oli jätettävä Flemingin haltuun ja säätyjen päätös siinä kohden heitettävä voimattomaksi. Valtaneuvosten pitäisi kuitenkin muka surkutella Suomen rahvaan tilaa, herttua arvelee, ja hän kertoo sen johdosta, että hänen luonansa on neljättäkymmentä henkeä kuudesta Pohjanmaan pitäjästä, jotka huutavat taivaan kostoa siitä väkivallasta, jota kärsivät, ja lupaavat hengen ja tavaran alttiiksi panna päästäksensä Flemingin ja hänen apulaistensa julmasta hallituksesta vapaiksi. Elokuun alulla kulki tästä asiasta lähetyksiä ja mietintöjä Gripsholman ja Tukholman väliä edestakaisin. Herttua ehdotteli, että muutamat valtaneuvoksista ottaisivat lähteäksensä uuteen lähettilästoimeen Suomen puolelle, ja lupasi heille mukaan antaa laivoja ja väkeä kuusi- tai kahdeksantuhatta miestä. Mutta valtaneuvos Yrjö Knuutinpoika Posse, jolle tämä niinkutsuttu lähettiläsvirka nimenomaan tarjottiin, ei suostunut niin vaarallista tointa päällensä ottamaan, ja muutkin valtaneuvokset tekivät lavean mietinnön kaikkia sotaisia hankkeita vastaan, neuvoen herttuata malttamaan, kunnes Flemingin liian paisunut valta itsestään halkeaisi ja murtuisi, koska muka Jumala ei suinkaan olisi jättävä rankaisematta sitä tylyyttä, jota Fleming siinä maakunnassa harjoitti. Kaarle herttua suuttui ja syytti valtaneuvoskuntaa liikanaisesta hellyydestä Flemingiä kohtaan sekä Söderköpingin päätöksen rikkomisesta. Hän viittasi siihen, että se erikoisvalta, joka Suomessa oli pantu toimeen, pääasiallisesti tarkoitti paavinuskon saattamista vapaaseen harjoitukseen koko valtakunnassa, ja uhkasi nyt omasta puolestaan antaa asiain mennä menoansa, pysyttäen ainoastaan oman hovinsa ja herttuakuntansa puhtaassa protestanttisuudessa, niinkuin kuningas oli hänelle nimenomaan luvannut ja vakuuttanut. Sillä kun kaikki säädyt siinä asiassa osoittivat paljasta huikentelevaisuutta, ei voinut muka herttua yksin elää alituisessa riidassa ja kinassa kuninkaan kanssa, vaan tahtoi mielellään vanhalla iällänsä olla tätä vaivaa paitsi, mutta aikoi siitä ensin antaa ilmoituksen valtakunnan säädyille ja sitten olla Jumalan ja koko maailman edessä syyttömänä. Kirjevaihdon loppupäätös oli, että kumpikin puoli pysyi omassa ajatuksessaan ja Ruotsin hallitus niinmuodoin oli hajoamaisillaan. Kuitenkin ulkonainen väli vielä jäi jonkin aikaa eheäksi, koska näinä aikoina herttuan ja neuvoskunnan tuli yhdessä puolustaa, mitä Söderköpingissä oli tehty. Elokuun lopulla näet tuli Tukholmaan suuri lähetyskunta Puolanmaalta vaatimaan sekä Sigismundin että Puolan säätyjen puolesta tiliä siitä, mitä oli tapahtunut. Silloin Kaarle vihdoin tuli Tukholmaan, ja lähettiläille annettiin herttuan ja neuvoskunnan puolesta yhteinen lavea puolustuskirja, jolla Ruotsin hallituksen laillista kantaa selitettiin. Mutta salaisesti valtaneuvokset näyttävät syyttäneen herttuan itsevaltaisuutta ja koettaneen itsellensä saavuttaa lähettilästen suositusta Sigismundille. Moni muukin alkoi tähän aikaan pyrkiä jälleen ansaitsemaan kuninkaan suosiota, ja herttuan asema kävi päivä päivältä tukalammaksi.[336] Eikä valtaneuvostenkaan tila ollut aivan iloinen. He tosin mielellänsä olisivat tahtoneet kuninkuuden nojassa vastustaa herttuan jyrkkää ja käskeväistä esimiehyyttä ja sitä varten suoneet itsellensä Klaus Flemingin apua, jos marski olisi neuvoskunnan jäsenenä Ruotsiin tullut ja heidän tuumiinsa yhtynyt. Mutta nytpä Klaus herra omavaltaisella käytöksellään ainoastaan antoi herttualle yllykettä ja parjasi sen ohessa virkaveljiänsä kuninkaan luona. "Tuo törkeä rasvasuu" – näin tähän aikaan Kustaa Banér kirjoitti Hogenskild Bielkelle, – "yhä meren toisella puolen juonittelee alituisilla lähetyksillä Puolaan eikä lakkaa valehtelemasta ja herjaamasta." Ylipäänsä heidän oli vaikea käsittää, kuinka muut Suomen herrat niin ehdottomasti seurasivat marskin johtoa. "Enimmän täytyy kummeksia", kirjoitti samaan aikaan Tuure Bielke äskenmainitulle veljellensä, "että kaikki muut suomalaiset näin antavat tuon raa'an ja sivistymättömän Flemingin itseänsä nenästä vetää; sed quorum deus venter est![337] ... kun ei muuta mielessä ole kuin linnaleiri, eläke ja kirkonkymmenykset, niin antavat mennä, miten vain".[338]
Tässä asian tilassa olisivat valtaneuvokset tahtoneet, ettei Ruotsin hallitus enää olisi tehnyt mitään, vaan arvelivat parhaaksi odottaa olojen kehkiämistä. Kaarle herttua kuitenkin päätti lähettää ankaran manauskirjeen Suomeen. Se oli vastauksena Suomen aateliston ja sotaväen viime kirjoitukseen ja sisälsi kovia nuhteita heidän tarpeettomasta kokoontumisestaan, jolla he maata ja kansaa rasittivat. Huhun kuninkaan kotiintulosta arveli herttua pelkäksi Flemingin keksimäksi valheeksi, koska Ruotsin hallituskunnalle ei ollut siitä mitään ilmoitettu. Suomen valtiollisen aseman suhteen hän muistutti, että Suomen asukkaat siihen aikaan, jolloin maa valloitettiin Ruotsin kruunun alle, olivat olleet barbaareja, jotka ruotsalaisten avulla saivat kristinuskon ja evankeliumin oikean opin, ja lisäsi: "Koska kyllä osoitatte, että nytkin olette aivan vähän sen parempia ja että Ruotsin lain viskaatte penkin alle, olisipa tarpeellista lähettää drotsi ja muita rehellisiä Ruotsin miehiä pitämään talontarkastusta luonanne ja vaatimaan tiliä hallituksestanne." Niinkuin tästä näemme, herttua ei enää säästänyt tuimia sanoja. Klaus herraa nimitettiin "valehtelijaksi" sekä "kunnianhylyksi" ja samaan luokkaan laskettiin kaikki, jotka tahtoivat olla hänelle avullisina.[339] Tähän kiukkuiseen kirjeeseen tuli vastaus semmoinen, kuin oli sopinut odottaakin. "Olemme vastaanottaneet Teidän Ruht. Armonne ylenkatseellisen häväistys- ja uhkauskirjeen, jolla Teidän Ruht. Armonne ahdistaa meitä kunniassamme"; – näin alkaa se kirje, joka Suomen aateliston ja sotaväen nimessä on annettu Turun linnasta syysk. 29 p. 1596. Herttua oli kieltänyt heitä tottelemasta Klaus herraa, kutsuen hänen herruuttansa valehtelijaksi; siitä muka tämä itse aikoi vastata sekä nyt eri kirjeellä että vastedes kuninkaan edessä. Vaan kun herttua oli soimannut koko Suomen aatelistoa barbaareiksi ja pakanoiksi, jotka Ruotsin kruunu on aseilla allensa voittanut, vastaavat omasta puolestaan, että he ovat kristityitä, kastettuina Jumalan Isän ja Pojan ja Pyhän hengen nimeen ja että Ruotsin kuninkaat eivät milloinkaan ole heitä soimanneet siitä, että Suomenmaa muinoin valloitettiin, vaan Suomen miehet ovat aina nauttineet vanhoja etuoikeuksiaan ja vapauksiaan niinkuin ruotsalaisetkin ja ovat aina pitäneet yhtä valtakunnan muiden säätyjen kanssa kaikessa, mitä heidän oikeat kuninkaansa ovat käskeneet; ovatpa myöskin antaneet käyttää itseänsä ruotsalaisten kanssa valtakunnan vihollisia vastaan joka haaralla. Herttuan uhkauksen johdosta he lausuvat muka kiittävänsä Jumalaa ja Kunink. Majesteettia, joka on heille heidän aateliset etuoikeutensa suonut ja tehnyt erotuksen heidän ja talonpoikain välillä; sillä talontarkastusta muka pidetään lampuotitiloissa ja tiliä vaaditaan voudeilta. Jos herttua taas lienee tarkoittanut "kuninkaan tutkintokäräjiä", eipä hän kumminkaan ole edes kuninkaan nimeä kirjeessä maininnut. Sen sijaan oli herttua heiltä vaatinut, että jos Hänen Kunink. Majesteettinsa tahtoo jotakin yrittää, joka saattaisi olla valtakunnalle vahingollista, heidän ei pitäisi siinä kohden antaa suostumustansa tai olla Hänen M:llensa kuuliaisia; siihen he vastaavat: Jumala varjelkoon, ettei kukaan antaisi H. Kunink. M:llensa siihen oikeutettua syytä; kuitenkin he tietävät muka kuninkaan olevan hyvän ja kristillisen herran ja tahtovat itse olla uskollisia alamaisia. Minkä tähden he nyt ovat kokoontuneet, he selittävät sillä, että vartoavat kuninkaan kotiintuloa; ja koska he muka elättävät itseänsä omalla kustannuksellaan, on yhdentekevä missä he oleksivat; sillä herttua on heiltä linnaleirin kieltänyt eikä myöskään muuta eläkettä heille määrännyt. Kirjeen loppupäätös on, että he lupaavat seisoa Klaus herran kanssa "yksi kaikkina ja kaikki yhtenä" ja tahtovat puolustaa itseänsä herttuan väkivaltaa vastaan.[340] – Yhtä jyrkän vastauksen antoivat samana päivänä Perttu Iivarinpoika, Hartikka Henrikinpoika ja Pentti Söyringinpoika Juusten, joille herttua oli lähettänyt erityisen kirjeen, käskien heidän sovitella Suomen aateliston ja sotaväen kanssa, ettei Klaus herralle pitäisi mitään kuuliaisuutta osoittaa.[341] Näiden vastausten perästä ei enää ollut epäilemistä, että Suomen vallassääty melkein yksin mielin oli asettunut Klaus Flemingin puolelle, ja jos Sigismund nyt rientäisi valtakuntaansa, niinkuin joka hetki odotettiin, olisi nähtävästi Suomen aatelisto ja sotaväki hänellä alttiina kukistamaan Kaarle herttuan valtaa ja toimia Ruotsinkin maalla. Lokak. 20 p. kirjoittivat Klaus Fleming ja muut Suomen herrat Ruotsinmaan sotaväelle tästä asiasta, kehoittaen heitä uskollisuuteen laillista kuningasta kohtaan: "Kuukausi, kolme tai neljä pian kuluu; silloin tulee Jumalan avulla se, joka meitä voi puolustaa, ellei sitä ennen asiat tule toiselle kannalle".[342]
Nämä Suomen puolisten kirjeet näyttivät kumminkin todistavan, että täydellinen yksimielisyys jo vallitsi Suomenmaan aatelistossa ja että muutoin maamme asiat olivat jalolla oikeuden ja kohtuuden kannalla. Likeltä katsoen tosin olot eivät olleet näin iloisia. Mutta jonkinlaista yksimielisyyttä oli todellakin toimeen saatu, koska marski nyt diktaattorin tavalla asiat johti. Hänen jäntevyytensä oli ihmeteltävä. Kun kesän tullessa hänelle oli ilmoitettu, että Kaarle herttua hankki sotaretkeä Suomeen, hän heti pani vahteja merensaaristoon ja alkoi innolla varustaa itseänsä voimalliseen vastarintaan. Laivoja oli rakennettu Flemingin kartanossa Pikkalassa Uudellamaalla; tänne myöskin tykkejä tuotettiin Viipurin linnasta ja joku osa sotavoimasta oli jo heinäkuussa sinne koottuna.[343] Vaan etupäässä tietysti Turun linnaa varustettiin Kaarle herttuan uhkaamaa päällekarkausta vastaan. Korppolaisvuorelle, vastapäätä Turun linnaa, tehtiin linnoituksia, ja marski tuon tuostakin päästi tuimia uhkauksia herttuata vastaan, joka niin monta kertaa oli häntä solvannut. "Niin kauan kuin minä elän ja veri minussa lämmin on, ei ole herttua Suomessa vallitseva", kuuluivat sanat; "tulkoonpa vain tänne, niin tahdon hänet niin piestä ja kotiin saattaa, että hän huomaa minun olevan sotamiehen eikä akan". Että rahvaan kärsimyksiä ei enää surkuteltu, tarvitsee tuskin mainita. Edellisenä talvena tosin lienee jokin helpotus annettu linnaleiristä, koska rahvaan varattomuus silloin oli kovimmallaan. Nyt sitä vastoin, kun taas oli uutisille päästy, vaikka sato oli huononlainen, otettiin entiset rästit sitä suuremmalla kovuudella ulos ja lisäksi pantiin erityinen rahaverokin muka kuninkaan kotiintuloa varten.[344] Näin saatiin tarpeelliset varat Klaus herran sotaisiin toimiin. Elokuun lopulla kutsuttiin Suomen aateliset ja ratsumiehet kuolemanrangaistuksen uhalla saapumaan ilman hevositta Pikkalaan, josta laivasto nyt oli saatettava Turkuun. Sinne tultuansa marski jo selvästi ilmoitti vaatimuksen, että Suomen miehet, jos tarve vaatisi, lähtisivät sotaan, vaikkapa kansalaisiakin eli sisällisiä vihollisia vastaan – ja harva enää uskalsikaan tätä kieltää.[345] Se armeija, joka nyt oli koossa, kolmeen leiriin sijoitettuna Turun tienoilla, näkyy nousseen lähemmäs viiteentuhanteen mieheen, joista toinen puoli oli ratsuväkeä. Laivat makasivat ankkurissa linnan edustalla ja niitä mainitaan olleen 10 luvultaan.[346] Tämä kaikki näytti olevan riittävä voima Suomenmaan puolustukseen Ruotsia vastaan sekä melkoinen apujoukko kuninkaan varalle, jos Sigismund nyt ilmaantuisi Kaarle herttuata rankaisemaan. Ja kuninkaan tuloa oli todellakin jo kauan toivottu, kauan odotettu; hänen luultiin tällä kertaa tulevan Liivinmaan ja Viron kautta Suomeen, josta sitten retki oli jatkettava Ruotsin puolelle. Kaikki kuninkaan ystävät häntä kehoittivat kaikin mokomin rientämään, ettei herttua ennättäisi kokonaan masentaa kaikkia uskollisia alamaisia, mitä Ruotsinmaalla vielä oli.[347] Mutta Suomessa oli Klaus herra kaikki asiat valmistanut kuninkaansa tuloa varten, ja tämäpä näytti olevan tehokkaampana kehoituksena kuin kaikki kirjalliset rukoukset.
Vaan jos ylipäänsä Suomenmaan aatelisto ja sotaväki alttiisti noudatti marskin johtoa, oli kuitenkin maamme yhteiskunnallinen tila mitä kamalimmalla eripuraisuuden kannalla. Kaikki alhaisemmat kansanluokat kantoivat kärsimättömyydellä Flemingin kovaa hallitusta; ja ajan seikat muutoinkin synnyttivät monenlaista häiriötä ihmisten kesken. Erityistä huomiota ansaitsevat tässä kohden ne muutospuuhat kirkollisissa oloissa, jotka juuri tähän aikaan olivat meidän maassa toimeen pantavat, mutta täällä kohtasivat kovaa vastusta sekä Klaus herran että itse rahvaankin puolelta. Söderköpingin valtiopäivillä ja myöskin eräässä valtakunnan papiston kokouksessa Upsalassa oli edellisenä vuonna päätetty, että useat katolisesta ajasta ja liturgian puuhista jääneet ulkonaiset käytökset, niinkuin esim. leivän koroittaminen herranehtoollisessa, piti jumalanpalveluksesta poistaa, koska ne epäilemättä synnyttivät taikauskoa yksinkertaisissa. Näitä muutoksia nyt oli ruvettu meidänkin maamme kirkoissa panemaan toimeen; mutta vaikka Suomen piispa neuvoi ja varoitti papistoansa valmistamaan mieliä uskollisella opetuksella näiden ulkonaisten temppujen tarpeettomuudesta ja muutoksen oikeasta tarkoituksesta, oli kuitenkin kansa loukkaantunut ja arveli Jumalan tästä syystä rankaisevan maata katovuosilla ja kalliilla ajalla. Tätä mielten tilaa koettivat Klaus Fleming ja hänen paavilaiset ystävänsä käyttää hyväksensä, soimaten piispaa ja papistoa kansan uskonnon häiritsijöiksi.[348] Papiston asema kävi yhä vaikeammaksi; sillä paavilaiset, jotka jo Juhana kuninkaan hallitessa olivat Suomenkin oloihin erityistä huomiota kääntäneet,[349] näyttävät tähän aikaan toivoneen varsinaista jalansijaa saavansa meidän maassa. Kesän kuluessa tuli Sigismundilta kirjeitä, jotka ilmoittivat, että kuningas ei suinkaan ole käskenyt tekemään mitään muutoksia jumalanpalveluksessa, vaan tahtoi jättää sanankuulijain omalle ehdolle nämä asiat; ja koska hänelle muka oli kerrottu, että Turun piispa ja konsistorio olivat antaneet kirkoista hävittää esi-isäin asettamat alttaritaulut, kuvat ja muut koristukset, käski Sigismund Flemingin estää sellaista muka kalvinilaista menettelyä.[350] Klaus herra oli heti valmis siinäkin asiassa palvelemaan kuninkaan tarkoituksia. Juuri niinä päivinä, jolloin marski laivaston kanssa oli Turkuun tullut, pidettiin tässä kaupungissa syysk. 8 p. eli Maarian syntymänä tavalliset syysmarkkinat, joihin paljon maalaisväkeä oli kokoontunut. Silloin Klaus herra kutsutti kuuluttajan kautta maalliset ja hengelliset kokoon kapitulin kartanoon, ilmoittaen tahtovansa heille julistaa kuninkaan kirjeitä. Annan erään läsnäolijan, marskin kaiman, Kaskisten herran, kertoa sitä keskustelua, joka tässä tilaisuudessa pidettiin.[351]
"Pyysivät muutamat aateliset minuakin sinne seuraamaan" – lausuu
Kaskisten herra – "ja minä lähdin. Paikalle tultuamme löysimme
Flemingin siinä kiivaasti kiistävän papiston kanssa noista
kirkonkäytöksistä, joita Upsalan kokouksen käskystä oli hyljätty. Hän
oli kanssansa tuonut asian todistajaksi ja ikäänkuin arviomieheksi
erään häijyn ja taidottoman miehen, jonka nimi oli Abraham
Melkiorinpoika.[352] Tämä Flemingin kanssa yksissä neuvoin oli
sisälle tuonut joukon juopuneita alhaisinta roistoväkeä, jotka
kirkonkäytöksistä riitaa rakentaisivat pappien kanssa. Näitä vielä
kovemmin ahdistaaksensa tuopi Fleming esiin kuninkaan lähettämän
kirjeen, jonka hän sitten selittää mutkaisesti ja silminnähtävästi
väärin oman asiansa puolustukseksi. K. M. oli näet kirjoitellut, ettei
hän ole käskenyt vähentää eikä lisätä kirkonkäytöksiä, vaan jättänyt
sen asian heidän omaan valtaansa, kehoittaen heitä ainoastaan sovintoon
ja uskollisuuteen. Näitä Fleming suomeksi kääntää seuraavalla tavalla:
K. M. ei ole muka käskenyt Upsalan kokouksessa vähentää noita tavaksi
tulleita kirkonkäytöksiä; ja jos jotakin heidän (suomalaisten) tykönä
jo olisikin muuteltu, niin hän suvaitsee, että ne peräytetään ja
muutetaan entiseen tapaansa. Kun nyt piispa pyysi saada kuninkaan
kirjeen kopioitaksensa, Fleming suullansa suostui, teollansa esti, eikä
näyttänyt kirjettä kellekään. Mutta minä ja veljeni nähdessämme, kuinka
vastoin kuninkaan tahtoa papistoa pahasti pideltiin, kuinka talonpoikia
yllytettiin heitä vastaan ja kuinka tyhmiä ja hurjapäisiä sisälle
tuotiin puhumaan röyhkeästi mieltänsä uskonasioissa, me suuttumukselta
emme voineet olla seikkaan sekaantumatta. Sanoimme sen sopimattomaksi,
kun sielujemme paimenia ja oppi-isiämme sillä lailla kohdeltiin ja
heidän perikadoksensa yhä useampia kiihoitettiin. Jo oli muka kuulunut,
kuinka muutamat hävyttömät olivat juljenneet pyhässä ja rauhanalaisessa
paikassa tehdä papeille väkivaltaa, viskaten heitä ulos kirkkopihasta
muurin yli. Jos nyt tähän törkeyteen lisäksi tulisi hallitusmiesten
johdatus, mikä viimein olisikaan turmiotöiden loppu, mikä rosvojen
määrä? Tämmöisiä tekoja pitäisi kovuudella rangaista eikä semmoisiin
uudestaan kehoittaa ja rohjentaa. – Näihin sanoihimme Fleming ensiksi
vähän jyrkästi vastasi; mutta sitten lykätäksensä papistoa rahvaan
pilkattavaksi ja tehdäksensä koko asian naurettavaksi hän siihen
lisäksi virkkoi, että ei tiedä siihen asiaan muuta apua, kuin että
samat miehet, joita oli kirkkopihasta viskattu ulos, viskattakoon samaa
tietä ja vieläkin väkevämmin sisälle. Tuosta kun hänen seurustalaisensa
römähtivät nauruun, me lähdimme pois."Mitenkä asia sitten päättyi, ei mainitse tämä kertojamme, mutta muista tiedoista arvaten sopii päättää, että piispa Eerik Eerikinpoika ei antanut itseänsä hämmästyttää, vaan lujamielisesti jatkoi puhdistustoimiansa, vaikka hän valitti, että rahvas tässä tilassa oli "yhdestä suusta kirkuen ja pauhaten vaatinut entisten kirkonkäytösten jälleenasettamista".[353] Koko tapaus, vaikka itsestään vähäpätöinen, osoittaa selvästi, kuinka Klaus herra sopivissa tiloissa osasi rahvastakin käyttää puolueellisiin tarkoituksiinsa. Vaan jos Suomen rahvas niinmuodoin oli vielä aivan vähän valmistunut niihin uskonnollisiin puhdistustoimiin, jotka Kaarle herttua ja Ruotsin säädyt olivat päättäneet toimeenpantaviksi, se sitä suuremmalla innolla antautui herttuan puolelle niissä asioissa, jotka koskivat valtakunnan yleistä hallitusta. Olihan vanhastaan talonpoikaisen kansan kalliina oikeutena saattaa vaivansa ja hätänsä kuningasten kuuluville. Nyt olivat vaivat karttuneet suuremmiksi kuin milloinkaan ennen; mutta kuningas oli kaukana vieraassa maassa, johon ei talonpoikainen mies tohtinut lähteä valituksineen, ja kuninkaan käskynhaltija Suomessa ei kallistanut korvaansa kansan hätähuutoihin.[354] Näin ollessa Suomen talonpojat eivät tienneet muuta turvaa kuin Kaarle herttuan Ruotsissa ja hänen luoksensa he lähettivät asiamiehensä maamme kaukaisimmistakin ääristä, huolimatta siitä kostosta, jolla oman maan valtiaat heitä uhkasivat. Lokakuun keskipaikoilla 1596 tapaamme Tukholmassa koko joukon rahvaan lähettiläitä sekä Pohjanmaalta että myöskin Savonlinnan, Viipurin ja Käkisalmen lääneistä. Kaikilla on samat valitukset, samat vaatimukset. Herttuan entiset suojeluskirjat ovat ainoastaan uutta vainoa heille tuottaneet. Papit, jotka ovat kansalle lukeneet Ruotsin hallituksen kirjeet, ovat olleet pakotetut metsään pakenemaan, ja itse lähettilästen, jotka kansa uudestaan on valinnut lähtemään herttuan luoksi, on täytynyt kolme pyhää olla kirkosta poissa karttaaksensa virkamiesten väijymisiä. Nyt heidän vaatimuksensa on päästä Klaus Flemingin hallituksen alta vapaiksi; muutoin heidän on täytymys etsiä itsellensä toinen esivalta ja suojelija kuin Ruotsin kruunu. He eivät muka enää uskalla kotiakaan lähteä muulla ehdolla, kuin että liittyvät yhteen, nousevat mies talolta aseisiin ja lyövät huoveja päähän, tulkoon siihen esivallan lupa tai ei. Tämmöisiä olivat ne valitusäänet, jotka nyt kuuluivat Suomen puolelta.[355] Etteivät ne olleet liioiteltuja, voimme päättää siitä, mitä kuninkaan puoleiset miehet samaan aikaan todistivat. "Voi mitä sortamisia, mitä valituksia ja kyyneleitä olen nähnyt ja kuullut!" – kirjoittaa kuninkaallinen sihteeri Niilo Rask Puolaan. "Herra Klaus Flemingiä on tosin pidettävä kuningasvallan ansiollisena säilyttäjänä; mutta sillä välin sotamiehet niin sortavat alamaisraukkoja, että enin osa ei enää milloinkaan toipune entisiin voimiinsa".[356] Silloin Kaarle herttuan päätös luopua hallitustoimesta saattoi tuon kiusauksiin jo tuskistuneen kansan täyteen epätoivoon. Marrask. 2 p. 1596 herttua kutsui sekä valtaneuvokset että Tukholmassa olevia säätyläisiä linnan isoon saliin ja ilmoitti lyhyessä puheessa, että ei enää voinut hallituksen kuormaa kantaa; senpä tähden ei pitäisi enää kenenkään tuoda valituksia hänen luoksensa, koska hän kumminkin oli voimaton niitä auttamaan. Seuraavana päivänä hän lähti Gripsholmaan antamatta Suomen rahvaan lähettiläille muuta neuvoa, kuin että auttakoot itseänsä, miten paraiten voivat. Tämä malttamaton sana sytytti kipinän, joka pian hävittäväisenä palona levisi Suomen salomailla. Nuijakapina kauhuinensa oli nyt tulossa.
Kaarle herttua ei kuitenkaan ollut kokonaan hallitustoimista luopunut, vaan kutsui säädyt kokoon Arbogaan ensi helmik. 18 päiväksi jättääksensä niiden haltuun takaisin sen valtionhoitajanviran, jonka nämä olivat hänelle uskoneet – tai saadaksensa heiltä uuden ja täydellisemmän hallitusvallan. Tällä välin hän marraskuun keskipaikoilla lähetti kuninkaallisen sihteerin Olavi Sverkerinpojan Suomen puolelle tointa pitämään Käkisalmen heittämisestä venäläisten haltuun; sillä venäläiset jo varustivat uutta sotaa, valittaen, että rauhanteon ehtoja siinä kohden ei täytetty, vaikka rajankäynti jo oli aikoja sitten suoritettu.[357] Todennäköistä on, että sekä Sigismund että Klaus Fleming olivat tahallansa viivyttäneet tätä rauhanteon lopullista täytäntöä voidaksensa paremmalla syyllä pitää Suomen sotavoiman koossa.[358] Vaan nyt vihdoin näytti marskikin, vaikka vastahakoisesti, toimeen ryhtyvän, ja joulukuun loppupuolella hän oli aikeissa tätä varten lähteä rajan puolelle.
Silloin äkkiä sana levisi, että Pohjanmaalla oli syttynyt kapina, joka par'aikaa levisi muihinkin maakuntiin. Marskin täytyi siis tälläkin kertaa heittää venäläisten asiat sillensä ja kääntää koko huomionsa toisaalle. Nuijasota oli alkanut, ja hetkeksi kaikki muut valtioseikat jäävät syrjään tämän yhteiskunnallisen taistelun tähden. Mutta mitkä ne erityiset syyt olivat, jotka saattoivat Pohjanmaan talonpojat kaikkien ensiksi tarttumaan aseisiin, on minun erittäin selittäminen. Lähden sen vuoksi ensi luvussa tarkastamaan Pohjanmaan oloja, jotka monessa kohden olivat aivan omituisia ja vaikuttivat siihen aikaan melkoisen erotuksen tämän ja muiden Suomen maakuntain välillä.
YHDESTOISTA LUKU
Pohjanmaa. Sen vapaus linnaleiristä
Pohjoispuolella Satakunnan, Hämeen ja Savon maakuntia oli ennen
niinkuin nytkin avara ala, jonka nimi oli monenlainen niinkuin
asukastenkin syntyperä. Nimet Pohjanmaa ja pohjalaiset ovat meidän
aikoina tavalliset. Mutta paitsi ruotsalaisten antamia nimiä, sanoivat
savolaiset ja karjalaiset vielä Nuijasodankin aikana tätä maata
Kainuunmaaksi, vaikka kainulaisten kansa jo aikaa oli historiasta
hävinnyt. Nämä kainulaiset, joiden valta 8:nnella ja 9:nnellä
vuosisadalla mainitaan kahden puolen Pohjanlahtea, lienevät jo
ruotsalaisen valloituksen aikana olleet hämmentyneinä lappalaisten
sekaan, niin että sillä aikakaudella ei ollut Pohjanmaalla muita
asujaimia kuin tuo siirteleväinen Lapin kansa poroinensa. Mutta siihen
aikaan, jolloin Birger Jaarlin retki oli vahvistanut kristinuskon ja
Ruotsinvallan hämäläisten seassa, eli nähtävästi 13:nnen vuosisadan
loppupuolella, lähti Hämeestä iso siirtokunta, joka otti Pohjanmaan
rannat haltuunsa ja pirkkalaisten nimellä voitti Lapin kansan allensa
Jäämereen saakka. Tällä tavoin Pohjanmaa sai ensimmäiset varsinaiset
asukkaansa. Eteläisessä osassa eli Suupohjassa oli Kyrö siirtolaisten
oikea pesäpaikka, josta he ensi aikoina omistivat myöskin rantamaat ja
Merenkurkun lukemattomat saaret ja luodot. Peräpohjassa taas olivat
Saloinen, Kemi ja Tornio ensimmäiset seurakunnat, joista asukkaita
levisi kaikille senpuolisille rantamaille. Näiden uudisasukasten
joukkoon näkyy Peräpohjassa yhtyneen jokin määrä karjalaisiakin, jotka
Laatokan tienoilta tullen, olivat tottuneet pitämään näitä perämaita
vanhana perintönänsä. Pähkinäsaaren rauhanteko uhkasikin siirtää nämä
seudut kokonaan Venäjän valtakuntaan ja Laatokan karjalaisten omaksi,
niin että Pyhäjoki olisi tullut Suomenmaan rajaksi pohjoisessa. Mutta
hämäläisten vahva uudisasutus liitti Peräpohjan rantamaat jälleen Turun
hiippakunnan alle ja Ruotsin valtakuntaan. Näin syntyi Pohjanmaa eli
Itäpohjan maakunta.[359]Hämäläiset eivät kuitenkaan saaneet tätä avaraa alaa yksin pitää. Jo vuoden 1300 paikoilla ilmaantui Suupohjan rantaseuduille joukko ruotsalaisia, jotka arvattavasti Ruotsin hallituksen toimesta olivat lähteneet useista eri maakunnista ja nyt karkoittivat suomalaiset pois rantasyrjästä. Kaikin paikoin ei tämä karkoitus suinkaan suosiolla käynyt, kuten vanha vihollisuus ja rahvaan hämärät muistot kyllä todistavat; mutta loppupäätös oli se, että Kokemäenjoen ja Vetelijoen laskujen välillä rannikko ja saaristo tuli Ruotsin väen omaksi, josta syntyivät Närpiön, Mustasaaren ja Pietarsaaren ruotsinkieliset, vaikka suomalaisnimiset pitäjät. Kauas sisämaahan eivät kuitenkaan ruotsalaisten asuinpaikat ulottuneet. Kun muistamme, kuinka meri tällä puolen ehtimiseen vesijättöjä lahjoittaa, ja sen ohessa katselemme Ruotsin väen nykyistä asumusalaa, havaitsemme, että ruotsalaisten uudisasunto venyi pitkänä, mutta varsin kapeana kaistana, jonka suomalaiset lienevät mannermaalla katkaisseet kahdessa kohden, Kyröjoen ja Lapuanjoen laskupaikoilla. Mutta kumminkin olivat nyt Suupohjan suomalaiset Kyrössä teljetyt heimolaisistaan Saloisissa, kunnes taas Savon siirtokunta yhteen jaksoon yhdisti kaikki Pohjan suomalaiset.
Tämä viimeinen siirtokunta tuli, niinkuin ennen olen kertonut,[360] vasta Kustaa Vaasan aikoina ja kansoitti vähin erin koko takamaan pitkin Maanselän kuvetta Oulujärven ja Lappajärven välillä. Paikoittain muutti samaan aikaan ranta-asukkaitakin erämaihin, eri heimokunnat ja toisinaan eri kansallisuudet tulivat vieretysten ja sekaisinkin asumaan, ja aikaa voittaen syntyi tästä monta eri murretta pohjalaisten suomalaisessa puheessa. Mutta kilvoitus näiden eri lahkojen välillä näyttää antaneen Pohjanmaan asukkaille sen verevän luonteen, josta heitä kauan aikaa on muiden rinnalla mainioina pidetty.[361]
Näin oli kolme eri lahkoa ottanut Pohjanmaan valtoihinsa; mutta maakunnan yhteinen nimi tuli sen pohjoisesta asemasta pitkän Pohjanlahden varrella. Siitä asti, kuin tämän lahden rantamaat tulivat Ruotsinvallan alaisiksi, kutsuttiin sekä läntistä että itäistä rantaa yhteisellä nimellä Pohjoismaiksi tai Pohjaksi, joka viimeinen nimitys tiesi, että tämä maa oli Itämerestä ulottuvan lahden pohjassa eli perässä.[362] Suomalainenkin nimi Pohjanmaa on siis melkein yhtä kuin perämaa, ja "Pohjanperää" näkyy toisinaan käytetyn tämän maakunnan nimitykseksi.[363] Sama on alkuperäinen merkitys sanassa Lappi eli loppi, ja tuosta voimme ymmärtää, miks'eivät pohjalaiset itse ole tahtoneet Pohjanmaan nimeä oikein omistaa. Tämä Pohjan nimi nyt ensi aikoina annettiin sinänsä molemmille Pohjanlahden varsille; mutta koska kirkollinen ja useimmiten maallinenkin hallitus niillä oli erityinen, ruvettiin niitä hyvin aikaisin nimessäkin erottamaan. Läntistä vartta, joka alussa oli Helsinglantiin kuulunut, kutsuttiin Länsipohjaksi, ja Suomen puolista, joka ensin lienee ollut Hämeesen luettu, mutta pian näyttää saaneen omat hallitusmiehensä Korsholman linnaan, mainittiin nimillä "Itäinen pohjoismaa" ja "Itäpohja".[364] Piispojen riidat määräsivät Kaakamajoen rajapaikaksi, ja Itäpohja, jota minä tästälähin kutsun Pohjanmaaksi, tuli sillä tavoin kuulumaan Suomenmaahan. Mutta Suomen nimi, joka vasta vähitellen levisi Varsinais-Suomesta muihin maakuntiin, ei vielä isoon aikaan ulottunut Pohjanmaahan. Vielä 17:nnen vuosisadan keskipaikoilla sanottiin, että "Kyrönkangas" eli Hämeenkangas erotti Pohjanmaan ja Suomen toisistansa.[365] Sillä kohdalla olikin tämä raja vanhastaan pysynyt, ja idän puolella oli Maanselän emähaara luonnollinen rajoitus. Mutta meren rannalla oleva Närpiön pitäjä, johon silloin Lapväärtikin kuului, oli 16:nnella vuosisadalla luettu Kokemäenkartanon lääniin eli Satakuntaan, josta se kuitenkin v. 1594 uudestaan liitettiin Pohjanmaahan.
Tämmöiselle maakunnalle, joka oli vakinaista nimeä vailla ja jonka asukkaat olivat erilaista syntyperää, jopa kahta eri kansakuntaakin, ei näyttäisi voineen syntyä mitään yhteistä omalaatuisuutta. Mutta maan yhtäläinen luonne ja erillinen asema sekä yhteiset historialliset vaiheet olivat liittäneet Pohjanmaan miehet toisiinsa ja erottaneet heidät muiden maakuntien asukkaista. Niinkuin tiedämme, on tämä maakunta lakea ja tasainen, enimmältään järvistä tyhjä, mutta täynnänsä suuria nevoja, jotka monessa paikoin jo ovat satoisina viljamaina. Merenkurkun ja Pohjanlahden laineet kuohuvat vasten maakunnan pitkää rannikkoa ja houkuttelivat jo aikaisin sen asukkaita kauppateillä kulkemaan. Pohjanmaalla ei ollut ainoatakaan kaupunkia eikä siis mitään porvarissäätyä; mutta pitkin rannikkoa oli joukko satamia, joista talonpojat itse kävivät vilkasta kauppaa keskenänsä ja muiden rintamaiden kanssa. Jo v. 1348 antoi kuningas Maunu Eerikinpoika Pohjanmaan ruotsalaisille Närpiössä, Mustasaaressa ja Pietarsaaressa oikeuden "ostaa ja myydä keskenänsä pitkin koko Pohjanmaan rannikkoa kaikkia syötäviä tavaroita, niinkuin rukiita, voita ja muuta semmoista, jota he elatuksekseen tarvitsivat", ja tämä etuoikeus heille sittemmin pari kertaa vahvistettiin.[366] Mutta vieläkin vilkkaampi liike näkyy pohjoisella Pohjanmaalla olleen. Täälläpä nuo mainiot lohivedet olivat, tänne kulki Norjasta ja Vienasta kauppateitä, ja sitä paitsi olivat juuri nämä Peräpohjan asukkaat niitä varsinaisia pirkkalaisia eli lapinkävijöitä, jotka veronsa ja kauppansa saaliina toivat Lapinmaasta monenlaisia turkiksia myytäväksi. Minkälaisen liikkeen nämä seikat synnyttivät, kuvailee meille Olaus Magnus varsin kehuvilla sanoilla, puhuessaan kaupankäynnistä Tornion saaressa.[367] "Tämä kauppapaikka" – hän sanoo – "on varsin ihanalla ja somalla paikalla, eikä toisessa satamassa koko pohjan puolella enempää käydä kuin tässä Torniossa. Siihen näet kokoontuu venäläisiä, lappalaisia, permalaisia, pohjalaisia, suomalaisia, ruotsalaisia, hämäläisiä, helsinglantilaisia ja useita muita, vieläpä Norjan puolelta korkeiden vuorten ja avarain erämaiden takaa sekä Jemtlannin maakunnan kautta; ja kaikki nämä kulkevat, kutka suikeilla veneillä, joilla laskevat väkevien virtojen koskia alas, kutka peuran vetämillä ahkioilla, kutka suksilla, joilla notkeasti hiihtävät lumisten tunturien yli. Venäläiset tavallisesti suvisydännä (niinkuin minä v. 1519 itse näin) sinne kokoontuvat, kantaen muutamissa paikoin vesien välillä alukset olallansa. Joka vuosi purjehtii sinne Tukholman, Turun, Rauman ja Öregrundin porvareita, jotka kauppaa rakentavat, ei rahoilla vaan tarvekalujen vaihdolla. Espanjasta ja Portugalista tuodaan parahinta viiniä ja suoloja, Englannista ja Flanderinmaasta kallista verkaa, Saksasta kaikenlaisia huonekaluja ja koristuksia, Svean- ja Göötanmaasta nisuja, rukiita, ohria ja kaikenlaista tarpeellista palkoviljaa.[368] Niin runsaasti noilla pohjan mailla saadaan monenmoista hyvää kalaa, että sillä saaliilla yltä kyllin voidaan vaihtaa kaikkia tarpeellisia tavaroita." – Syy, minkä tähden Olaus Magnus ei virka mitään Suomen puolisista kauppapaikoista Pohjanmaalla, oli varmaankin se, että hän ei tuntenut niitä niin hyvin kuin Torniota, joka oli hänen omaa entistä hiippakuntaansa. Mutta muista todistuksista näemme, että Suomenkin puolella oli yhtäläinen liike ja kaupankäynti. Niinpä Kemin, Iin ja Oulun mainitaan olleen Kustaa Vaasan aikoina, ja epäilemättä monta aikaa ennenkin, vapaita ja laillisia satamia, joista Pohjan miehet omilla laivoillaan kävivät eteläisessä Suomessa ja Ruotsinkin puolella, Määlarijärven ympäristöillä. Myös näihinkin satamiin kokoontui väkeä monelta haaralta. Ainakin Suupohjan talonpoikain sekä Rauman porvarien mainitaan siellä päin kauppaa käyneen, ja samaa voimme Ulvilan ja Turunkin porvareista arvata.[369] Mitä taas Olaus Magnus kertoilee venäläisten käynnistä ja kulkuneuvoista, se oikeastaan sopiikin Kemijoen ja Oulujoen laskupaikoille. Vienan puolista Kemijokea myöten kulkivat nämä kauppiaat ylöspäin, kunnes tulivat Oulujoen taikka suomalaisen Kemijoen lähdepaikoille, joista virta heitä sitten kuljetti Pohjanlahden rannoille. Tämä heidän kesämatkansa oli; mutta talvisina aikoina heidän oli tapana ensinnä tulla Liminganjoelle.[370]
Tämä vapaa kauppaliike oli tosin omituinen etuoikeus pohjalaisilla,
koska muissa maakunnissa melkein kaikki kauppa oli annettu kaupunkien
ja porvariston käsiin. Kustaa Vaasa, joka tahtoi järjestystä joka
asiaan ja muutoinkin vakavasti uskoi, että mahtavia kaupunkeja maassa
syntyisi, jos kaikki kaupankäynti koottaisiin muutamiin ainoihin
kuninkaan määräämiin paikkoihin, koetti myöskin pohjalaisten kauppaa
ahtaammalle rajoittaa. Venäläisten kaupankäynnistä Pohjanmaalla hän
arveli, että maahan tuotiin ainoastaan kelvottomia tavaroita, kintaita,
ryssänvuotia, liinakangasta ja muuta roskaa, mutta ulos vietiin maan
parahinta tavaraa, vaskilevyjä, helmiä ja muuta. Myöskin pohjalaisten
omaa merenkulkua hän koetti estellä, kehoittaen heitä maanviljelykseen,
kalanpyyntiin ja muuhun hyödylliseen elatuskeinoon. Mutta koska niin
vanhaa tapaa ja oikeutta ei ollut helppo kokonaan hävittää, hän
Suomenmaalle tekemässä Kauppasäännössään v. 1550 määräsi, että
pohjalaiset eivät saisi muuanne purjehtia kuin Santahaminaan (äsken
perustettuun Helsinkiin), josta heidän piti taas saaman omat
tarpeensa.[371]Merkillisen rajan kuningas tässä säännössä panee Pohjan miesten
tarpeillekin säätäessään, että kaikenlaista halpaa verkaa, rautaa,
jyviä, suoloja, hamppuja, liinakangasta, sarkaa ja niiniä pitäisi
pohjalaisille annettaman, mutta ei mitään hyvää verkaa eikä silkkiä
eikä kulta- ja hopeakaluja eikä muuta semmoista kallista tavaraa. Tämä
kielto, joka Olaus Magnuksen komeaan kuvaukseen verrattuna kuuluu kovin
kummalliselta, johtui siitä syystä, kun ei koko Pohjanmaalla asunut
muuta säätyä kuin papit ja talonpojat, joiden ei kuningas arvellut
tarvitsevan semmoista kiiltotavaraa. Samaten kuin Pohjanmaa oli muiden
maakuntain rinnalla saanut nauttia omituista vapautta porvariston
haitallisista etuoikeuksista, oli tällä maakunnalla sekin omituinen
etu, että aatelisto kaikkine rasituksineen oli pohjalaisille vieras ja
tuntematon asia. Koko maakunnassa ei ollut ainoatakaan aateliskartanoa,
ja kun Juhana kuningas antoi valtakunnan aatelistolle oikeuden kaikkiin
tuomarinvirkoihin, hän siitä kuitenkin selvästi erotti molemmat
Pohjanmaat, joihin hän tahtoi mielensä mukaan asettaa aatelisia tai
aatelittomia. Tosin ei näy tämä viimeksimainittu erotus paljon lukuun
tulleen, ja nytkin Sigismundin hallitessa oli valtaneuvos Klaus Bielke
siellä laamannina ja itse marski Klaus Fleming kihlakunnan tuomarina.
Myöskin oli läänityksiä Pohjanmaasta lahjoitettu, kuten Liminka Klaus
Bielkelle, Pietarsaari Klaus Flemingille ja Korsholma ympäristöinensä
Kustaa Banérille.[372] Mutta nämä herrat, jotka tuskin milloinkaan
lienevät näissä kaukaisissa virka-aloissaan ja läänityksissänsä
käyneet, eivät suinkaan mitään vaikuttaneet maakunnan oloihin ja
tapoihin. Eikä myöskään sotaväen valta siellä suuri ollut, koska Pohjan
miehet enimmästi omin neuvoin olivat saaneet vihollisten ryntäykset
päältänsä torjua. Niinpä oli Kustaa Vaasa Venäjän sodan alkaessa
ottanut kaikki sotamiehensä pois Pohjanmaalta ja käskenyt voutinsa
talonpoikien avulla karkoittaa ne viholliset, jotka sille puolelle
samoaisivat. Kun nyt Juhanan hallitessa vihollisuus Venäjän kanssa
uudestaan syttyi, koetettiin tosin tätäkin maakuntaa toisinaan
sotaväellä ja varustuksilla suojella. Mutta enimmältään tarvittiin
valtakunnan kaikki sotavoimat Viron ja eteläisen Suomen puolella, ja
viimein saivat pohjalaiset varsinaiseksi oikeudekseen, että he itse,
oman jalkaväkensä avulla, saivat maatansa puolustella, mutta pääsisivät
vapaiksi siitä raskaasta ratsuväen linnaleiristä, joka muita maakuntia
rasitti. Juuri tämä asia oli sittemmin varsinaisena riidanalkuna
pohjalaisten ja Klaus Flemingin välillä, ja tahdon siitä syystä vähää
laveammin kertoa ne sotaiset teot, joilla se oikeus ansaittu oli.
Luulen muutoinkin näiden tapausten hyvin valaisevan Pohjanmaan oloja
näinä Nuijasodan edellisinä aikoina.Niistä asutusseikoista, joita ylempänä mainitsin, oli luonnollisena seurauksena, että Venäjän puoliset karjalaiset hyvin aikaisin olivat tulleet vihollisuuteen Peräpohjan asukasten kanssa. Eräs hämärä tieto antaa meidän arvata, että jo v:n 1375 paikoilla lienee Oulujoen suuhun rakennettu jonkinmoinen linnoitus, jota vastaan pari vuotta myöhemmin tehtiin Novgorodista saakka sotaretki.[373] Näinä aikoina myöskin tapahtui karjalaisten uudisasutus Vienanmeren rantamaille; tämän meren lounaiseen kulmaan rakennettiin Solokansaareen kreikanuskoinen luostari, joka nimitettiin Solovetsin monasteriksi, ja koko seutu näyttää vähitellen tulleen tämän hengellisen laitoksen haltuun. Vihollisuus Peräpohjan suhteen näkyy tuon tuostakin puhjenneen surmatöihin ja ryöstöihin, joista erittäin kuuluisa on se sotaretki, minkä venäläiset v. 1496 tekivät tänne "kymmenen virran maalle", pakottaen liminkalaiset tarjoamaan Moskovan suuriruhtinaalle alamaisuutta.[374] Venäläiset vielä siihen aikaan väittivät, että maa ja vesi siellä pohjoisessa oli heidän omansa, jonka tähden he vaativat kolme kärpännahkaa joka mieheltä veroksensa sekä puolen Kemijokea ja kaikki muut lohivirrat Pyhäjokeen saakka.[375] Vielä katkerammaksi tuli riita, kun Kustaa Vaasan aikoina suomalaisia uudisasukkaita alkoi asettua Oulujärven takamaille, tunkien vienalaiset kalastajat pois tieltänsä. Tavan takaa nyt tapahtui surmatekoja erämaavesien ranteilla. Valtakuntien välille rakennetusta rauhasta pidettiin näillä seuduin tavallisesti aivan vähän lukua; mutta milloin esivaltain välillä sotaa oli, silloin tässäkin tietysti sitä tuimemmin mellastettiin.[376]
Luonnollista siis oli, että tuo Juhana III:n hallituksen alulla syttynyt sota pian levitti tuhojansa pohjan perille. Kuitenkin on sodan ensi vuosista aivan vähän tietoja. Mutta vuodesta 1578 alkaen näkyy meteliä näilläkin rajoilla syttyneen, ja kahden puolen nyt käytiin toisiaan hävittämässä. Miltä puolelta alku tehtiin, on vaikea päättää. Pohjalaisten tekemiä hävitysretkiä mainitaan sekä v. 1579 että seuraavanakin. Mutta vielä kauheampia vaurioita saivat pohjalaiset itse kärsiä omalla alueellansa. V. 1578 poltettiin kolme neljännestä Oulujärven uudisasutuksista, joita siihen aikaan jo oli kaikkiansa 280 taloa, osittain Oulujärven, osittain sen koillisten lisävesien varsilla.[377] Tämän kamalan tapauksen johdosta ruvettiin nähtävästi pitämään vakinaista vartijajoukkoa rajan puolella, joka toimi pantiin erittäin liminkalaisten velvollisuudeksi; mutta hävityksiä kuitenkin yhä jatkettiin.[378] V. 1580 poltettiin mainituilla erämailla 50 taloa, ja seuraavana vuonna 32.[379] Suomalaisella sitkeydellä uudisasukkaat kuitenkin monessa paikoin alkoivat uudestaan rakentaa asumuksiansa; mutta toivo saada säännöllistä sotaväkeä rajan suojelukseksi ei käynyt toteen, ja viholliset saivat siis estämättä jatkaa hävityksiänsä.[380] V. 1581 tai alussa v. 1582 poltettiin ja ryöstettiin isoin osa Iin pitäjästä.[381] Seuraavana vuonna tosin tehtiin aselepo valtakuntien välillä; mutta täällä pohjan perällä ei hävitystyö sen vuoksi tauonnut. Vuoden 1585 kuluessa hävitettiin Oulujärven seutu tykkänään; lähes tuhannen henkeä surmattiin, ja hävitys ulottui sinä ja seuraavana vuonna Limingan peräkyliin asti.[382] Näin oli Kustaa Vaasan perustama uudisasutus Oulujärven rannoilla tykkänään hävitetty; sen kirkko Manamansalossa oli poltettu, ja kirkkoherra Olavi Rahikainen oli pakomatkalla saanut surmansa Muhoksessa.[383] Kesällä 1587 kävi taas venäläisiä rosvokuntia, jotka polttivat ja hävittivät Sotkajärven, Utajärven ja Oulunniskan kyläkunnat sekä peloittivat muita erämaiden asukkaita pakenemaan kotipaikoiltansa. Seuraavana keväänä surmattiin lähes sata henkeä, jotka Oulujoen varsilta olivat tulleet hauenpyynnille Oulujärvelle.[384] Hävitys joka hetki lähestyi Pohjan rantamaita, joiden asukkaat jo olivat alkaneet varustaa itseänsä ruudilla ja ampuma-aseilla sekä muilla puolustusneuvoilla.[385] Myöskin Vienan puolella tehtiin varustuksia; Solovetsin monasteri ympäröitiin torneilla ja kivisellä muurilla, ja Suman maakunnassa rakennettiin puinen linnoitus, multapenkereitä ympärillänsä.
Näin oli jo vihollisuus täydessä vauhdissa, kun v. 1589 alkoi vieläkin ankarampi miekanmelske, jota edellisten rajametelien rinnalla sopii sanoa varsinaiseksi sodaksi. Venäjän hallitus oli edellisenä vuonna lähettänyt kaksi voivodia vienalaisten johtajiksi, ja nämä näyttävät silloin tehneen pienemmän ryöstöretken Pohjanmaan alueelle.[386] Pohjalaisilla ei vielä ollut mitään kuninkaan asettamaa päällikköä, vaan heidän johtajakseen nousi eräs väkevä ja urhokas iiläinen, nimeltä Vesainen, kotoisin Vesan talosta Alakiimingistä. Kansantaru kertoo, että kun viholliset nyt olivat sytyttäneet Iin kirkon ja ahdistivat aseetonta kirkkoväkeä, Vesainen tuli pelastajaksi ja ajoi heidät pakoon. Silloin päätettiin kostaa venäläisten tuhotöitä. Keväällä 1589 Vesainen lähti liikkeelle, ottaen mukaansa 90 vahvaa iiläistä, kenties muutakin väkeä, koska Venäjän aikakirjat vakuuttavat heitä olleen 700 miestä. Veneillänsä he tulivat Koutajokea alas ja pääsivät Pietarin päivän aattona lähelle Kantalahden kaupunkia, missä venäläiset silloin tapansa mukaan löivät yöllä leikkiä ulkopuolella kaupunkia. Vesainen ei oieti karannut päälle. Mutta kun asukkaat juopuneina olivat päivän noustessa menneet takaisin kaupunkiin ja ennättäneet uupua sikeään uneen, silloin suomalaiset väkirynnäköllä ottivat kaupungin ja saivat suuren voittosaaliin. Tässä tilaisuudessa poltettiin kaksi kirkkoakin, mutta kolmas muka pyhyytensä tähden säästettiin. Sitten Pohjan miehet hävittivät Umman, Koudan ja Kieretin, kääntyivät siitä Kemin kaupungin maakuntaan ja palasivat Vienan puolista Kemijokea myöten kotimaillensa. Mutta täällä heidän omassa kotipitäjässään oli tuhotöitä tapahtunut heidän poissa ollessaan. Venäläisiä oli Pertun päivän aikana käynyt Iissä, missä polttivat kirkon ja veivät kirkkoherran perheinensä vankeuteen, josta hän kuitenkin lunnailla pääsi; mutta kappalaisen he olivat surkeasti surmanneet kirkonavaimella. Vesaisen mainitaan parahiksi kotia ennättäneen pelastaaksensa nuoren kauniin vaimonsa vihollisten käsistä. Kuitenkin muu Pohjan rantaseutu vielä sai kovia kokea. Vesaisen tekemä hävitys Vienan puolella oli semmoisen pelon synnyttänyt, että uusia voivodeja ja uutta sotaväkeä lähetettiin Solovetsin monasterin varjelukseksi. Näitä nyt lähti vielä samana vuonna vähintäin 1,300 miestä Pohjanmaalle kostoa pyytämään, ja he polttivat viatontenlastenpäivänä Limingan kirkon, joka silloin seisoi Linnukkamäellä, sekä hävittivät perin juurin koko Limingan pitäjän, joka käsitti myöskin Oulujoen varret. Pitäjän 333 talosta ei jäänyt kymmeneskään osa polttamatta. Mutta muihin pitäjiin ei hävitys tällä kertaa levinnyt; sillä viholliset näyttävät pelänneen, että suomalaiset sillä välin kävisivät Vienan puolella.[387]
Tämä viimeinen tapaus oli siitä merkillinen, että venäläiset olivat olleet varsinaista sotaväkeä. Pohjalaiset sitä vastoin olivat heitetyt melkein oman onnensa nojaan. Nyt kumminkin käänsi yltynyt vaara Ruotsin hallituksen silmät tänne puolen. Koko Pohjanmaasta koottiin joka viides mies rajan puolelle ja lisäväkeä haettiin Länsipohjasta ja Angermanlannista, niin että sotavoima mainitaan olleen kahdeksattatuhatta miestä, joista noin kolmas osa oli säännöllistä jalkaväkeä.[388] Myöskin tykkejä ja ampumavaroja hankittiin, ja eräs kuninkaan lähettämä asemestari Hannu Laurinpoika sai toimekseen jakaa Pohjan rahvaalle kelvollisia sota-aseita.[389] Ylimmäiseksi komentajaksi näillä seuduin asetettiin vanha, tottunut soturi, ruotsalainen Pietari Bagge Söderbyn herra. Tämä nyt v. 1590 tuli Peräpohjaan ja alkoi heti rakentaa linnaa Oulujoen suuhun, samalle paikalle, missä jo ennen muinoin jokin linnoitus näyttää seisoneen.[390] Mutta Baggen tehtävänä oli sen ohessa lähettää retkikuntia Venäjän alueelle, ja erittäin näkyy Juhana kuninkaan huomio kääntyneen Jäämeren rannikkoon, johon Ruotsin valtakunnalla oli vanhaa oikeutta pirkkalais-kauppakunnan ajoista saakka. Tarkoituksena siis ei ollut ainoastaan Pohjanmaan suojeleminen, vaan Ruotsin vallan levittäminen taimmaiseen Turjanniemeen, niinkuin Lapin-saarentoa siihen aikaan nimitettiin.
Tässä äärimmäisessä Lapissa hallitsivat siihen aikaan Norja ja Venäjä jotenkin epämääräisten rajain vallitessa; mutta venäläiset olivat jo edellisellä vuosisadalla alkaneet levittää uudisasutuksia näille kaukaisille aloille, ja näin oli syntynyt Kuollajoen ja Tulomajoen yhtymäpaikkaan kaupunki, jonka nimi oli Kuolla tai Kuollansuu. Venäläisen uudisasutuksen kanssa tavallisesti seurasi luostarilaitos; niinpä tässäkin. Tuo Petsamonjoen varrelle, toistakymmentä peninkulmaa Kuollasta luoteeseen rakennettu Petsamon monasteri oli epäilemättä pohjoisin luostari, mitä maailmassa on ollut, ja sen tarkoituksena oli levittää kristinuskoa lappalaisille, joiden käännyttämisestä lähikansat olivat pitäneet paljoa vähemmän huolta kuin heidän verottamisestaan.[391] Tätä seutua vastaan kääntyi nyt syksyllä 1590 hävitysretki Suomen puolelta, ja päällikkönä oli tälläkin kerralla Vesainen, jonka sillä välin mainitaan käyneen kuninkaan puheilla selkoa antamassa pohjan seikoista. Itse joulupäivänä – näin Venäjän kronikat kertovat – suomalaiset valloittivat Petsamon monasterin, hävittivät sen perin juurin, niin ettei sitä enää sille paikalle koskaan rakennettu, ja tappoivat sekä esimiehen että 50 munkkia ja 65 monasterin palvelijaa. Kolmantena joulupäivänä Pohjan miehet jo karkasivat itse Kuollan kaupunkia vastaan. Mutta siinä heitä miehuullisesti vastustettiin, niin että 60 miestä kaatui, ja jääneiden täytyi veneillä paeta Tulomajokea myöten.]392] Paluumatka näyttää vieläkin onnettomampi olleen, vaikka kertomukset asiasta ovat vaillinaisia. Sanotaan ainoastaan, että Vesainen silloin tapettiin Torniossa pyssyn kuulalla ja että hänen surmaajansa oli eräs Ahma niminen vanki. Vesaisen kanssa mainitaan kaatuneen 300 miestä; ei tietoa, joko Kuollan edustalla vaiko vasta Torniossa. Mutta Juhana kuningas antoi kaatuneen sankarin leskelle sekä verovapauden että lahjoja palkinnoksi miesvainajan ansioteoista.[393]
Seuraavana keväänä 1591 teki asemestari Hannu Laurinpoika sotaväen kanssa toisen retken Torniosta Kuollansuuhun; mutta venäläiset olivat jo hyvissä varusteissa, niin että Hannu Laurinpoika, joka ei voinut tykistöänsä sinne saakka kuljettaa, kärsi paljon vahinkoa.[394] Syyspuolella samaa vuotta kokoontui Pohjanmaan sotavoima Kemiin, josta oli aikomus vihdoinkin tehdä ratkaiseva yritys Kuollaa vastaan. Mutta kun varottiin samaan aikaan päällekarkausta Vienan puolelta, kääntyi retki sitä kohden. Yksi osakunta, johon kuului sekä ruotsalaista että suomalaista jalkaväkeä, lähti jo elokuun lopulla Oulujoen tietä Venäjän puolelle, jossa Suman linnaa kolmatta vuorokautta turhaan piiritettiin. Muassa oli tykistöäkin; mutta vaillinaisen johdon ja huonon sotakurin tähden ei näy saadun mitään toimeen. Tämä retkikunta näyttää jo olleen paluumatkalla, kun Pietari Baggen poika, Sven Bagge, syyskuun alkupuolella tuli samaa tietä ylöspäin ja suuremmalla voimalla uudisti retken. Nytkin ensimmäinen rynnäkkö kääntyi Suman linnaa vastaan, joka nähtävästi valloitettiin. Sitten retkikunta kulki merenrannikkoa pohjoiseen, ryöstäen kaikki kylät Kemin kaupunkiin saakka. Venäjän kronikat kertovat kauhistuksella tämän hävityksen kovuutta; kylät ja kirkot, makasiinit ja kalastuspaikat ryöstettiin ja poltettiin ja paljon ihmisiä surmattiin. Vaan pysyväistä valtaa ei kuitenkaan voitu perustaa; sillä Moskovasta oli lähetetty näiden seutujen avuksi melkoinen sotajoukko, jonka päällikköinä mainitaan kaksi ruhtinasta nimeltä Volkonskij. Näiden alta täytyi Ruotsin sotavoiman vihdoin väistyä, tehden paluumatkansa pitkin Venäjän puolista Kemijokea, jonka varsilla kaikki asuttu maa hävitettiin autioksi. Koska retken tarkoituksena nähtävästi ei ollut muu, kuin tehdä vihollisen maalle mitä enimmän pahaa, on Sven Baggen käynti Vienan seuduilla katsottava suurimmaksi yritykseksi, mitä Pohjanmaan puolelta tähän asti oli tehty.[395]
Oikeastaan Juhana kuningas ei kuitenkaan ollut tyytyväinen näihin
retkiin Vienan rantamaille; sillä hänellä näkyy olleen päätarkoituksena
saada Kuollansuu ja Jäämeren rannikko valtoihinsa. Hän sen vuoksi antoi
käskyn tehdä uuden retken sinne käsin kevättalvella 1592. Mutta sillä
välin oli Pietari Bagge saanut muuta tekemistä; sillä jo tammikuussa
mainittuna vuonna tekivät venäläiset Vienan puolelta suuren kostoretken
Pohjan rantamaille. Retken päällikkönä oli ruhtinas Gregori Volkonskij,
ja hänen muassaan mainitaan olleen vähintäin 3000 ratsumiestä paitsi
muuta väkeä. Tammik. 24 p. tulivat venäläiset Oulujärveltä alas ja
kulkivat Laitiasaaren neljäskunnan kautta Liminkaan. Seuraavana
päivänä, joka oli Paavalin kääntymyksenpäivä, viholliset polttivat
Limingan kirkon, joka siis oli uudestaan rakennettu 1589 vuoden
hävityksen jälkeen. Kuten jo mainittiin, se siihen aikaan oli
Linnukkamäellä; mutta siinä paikassa, missä pitäjän nykyinen kirkko on,
oli silloin eräs linnoitus, jota talonpojat ensi aluksi onnella
puolustivat, ampuen puisella tykillä, joka oli nahalla päällystetty.
Vaan epähuomiosta tapahtui viimein, että ladattaissa pantiin kuula alle
ja ruuti päälle; kun tykki ei silloin lauennutkaan, saivat viholliset
voiton. Tästä hävitys levisi sekä Oulunsaloon että Siikajoelle;
jälkimmäisessä paikassa oli Saloisten alle kuuluva kappelikirkko, joka
myöskin poltettiin. Sillä välin molemmat Bagget, isä ja poika, joilla
Oulun linnassa oli noin 1400 jalkamiestä, eivät osanneet mitään
mainittavaa tehdä maakunnan suojelukseksi. Tammik. 27 p. oli
vihollinen, 1000 miehen vahvana, tullut linnan läheisyyteen, mutta
ainoastaan tiedustusta varten. Kun venäläiset sitten lähtivät
Siikajoelle, oli Sven Bagge marssinut Liminkaan, mutta peräytyi
jälleen, koska pelkäsi vihollisen katkaisevan hänen paluumatkansa
linnaan. Vihdoin hän kuitenkin 1000 miehen kanssa jälleen eteni
Lumijoelle, ja samaan aikaan jalkaväenpäällikkö Paavali Helsing oli
eteläisistä pitäjistä nostanut 4000 miestä, jotka asettivat leirinsä
Saloisten ja Siikajoen välille. Silloin venäläiset lähtivät yön aikana
tiehensä Oulujärvelle päin; mutta ratsuväen puutteesta ei voitu heitä
takaa ajaa, vaan Venäjän kronikat kehuvat heidän palanneen suuren
voittosaaliin kanssa. Että paljon ihmisiä oli surmattu ja sitä paitsi
vaimoja ja lapsia rääkätty, tuskin tarvinnee erittäin mainita.
Venäläisten sotavoima oli ollut suurempi kuin millään edellisellä
kerralla, ja enimmän osaa mainitaan olleen tataarilaisia.[396]Tämä oli viimeinen meteli Pohjan ja Vienan välillä Juhanan aikuisessa
sodassa, ja rauha pian antoi kummallekin puolelle lomaa sodan tekemiä
haavoja parantelemaan. Eivätkä nämä haavat olleetkaan vähäisiä.
Ainoastaan vuosista 1589-1591 arvasivat venäläiset vahinkonsa puoleksi
miljoonaksi hopearuplaksi. Suomen puolella taas olivat Iin ja Limingan
kirkot kahdesti poltetut, sen ohessa Oulujärven ja Siikajoen kirkot
sekä muutama kappelikirkko Kemissä olivat tuhkina ja kirkkojen kellot
ja kalliit esineet Venäjälle viedyt.[397] Mutta Pohjanmaan rahvas oli
kumminkin kärsimystensä ohessa saavuttanut melkoisen määrän sotaista
mainetta ja harjoitusta, ja saattoi kerskata itse vaikuttaneensa
maakunnan puolustukseen paljoa enemmän kuin esivallan lähettämät
sotilaat. Tämä sotatekojen herättämä itsetunto näkyy Pohjan miehissä
synnyttäneen erinäisiä pyyteitä, jotka paljon koskevat seuraavien
vuosien tapauksiin.Huomattavaa on, että koko se sotavoima, joka oli Pietari Baggen komennon alla, oli ollut paljasta jalkaväkeä. Sitä suuremmalla syyllä pohjalaiset arvelivat voivansa vaatia vapautumista ratsuväen elättämisestä, koska huovit eivät milloinkaan heidän maakunnassansa palvelleet, vaan ainoastaan retkien väliajoiksi sinne majoitettiin ja silloin kantoivat linnaleirin koko vuodelta. Keväällä 1590 Pohjanmaan rahvas tästä asiasta teki valituksensa ja anomuksensa kuninkaalle.[398] Juhana kuningas, joka siihen aikaan aikoi lakkauttaa kaiken linnaleirin yli koko Suomenmaan ja asettaa ratsuväen elättämisen toiselle kannalle, suostui pohjalaisten anomukseen ja lupasi lähettää sinne eri miehiä tutkimaan huovien väkivallantekoja.[399] Vaan tämä sääntö ei kauaa pysynyt voimassa. Kuningas pian huomasi mahdottomaksi elättää ratsuväkeänsä muulla kuin entisellä linnaleiritavalla, ja elok. 4 p. hän ilmoitti jälleen määränneensä Knuutti Juhonpojan huovit pohjalaisten elätettäviksi. Näin Pohjan miehet, jotka jo luulivat saavuttaneensa varsinaisen etuoikeuden, näkivät mielikarvaudella tuon kamalan rasituksen jälleen palaavan.[400] Mutta keväällä 1592, tuon äskenkerrotun venäläisen hävitysretken perästä, he tekivät uuden ponnistuksen saadaksensa halattua helpotusta. Jo aikaisin kevättalvesta kirjoitti Pietari Bagge heidän puolestansa kuninkaalle, mainiten, että herra Klaus Fleming oli lähettänyt kaksi lipullista ratsumiehiä Pohjanmaan eteläisen rovastikunnan elätettäväksi; Bagge pyytää nyt nöyrimmästi ja alamaisimmasti, että heidät tästä rasituksesta vapautettaisiin, koska he omalla kustannuksellaan pitävät yllä kolme lipullista omaa jalkaväkeänsä.[401] Kesän tultua menivät pohjalaisten lähetysmiehet itse ajamaan asiatansa kuninkaan luona, ja heidän toimensa onnistui niin hyvin, että kuningas erityisellä vapauskirjeellä Kongsörista heinäk. 29 p. vapautti Pohjanmaan asukkaat kaikesta ratsuväen linnaleiristä. Sensijaan heidän piti elättää ne jalkamiehet, joita he itse olivat maakunnan suojelukseksi asettaneet, nimittäin Lassi Niilonpojan, Hannu Mikonpojan ja Paavali Helsingin lipulliset, kuitenkin niin että Helsingin jalkamiehet jaettaisiin kahdelle edelliselle ja koko miesluku olisi 1000. Milloin nämä jalkamiehet käskettäisiin Oulun linnaan tai sotaretkelle vihollista vastaan, piti pohjalaisten varustaa ne ruoalla ja muilla tarpeilla, ja jos enemmän väkeä tarvittaisiin vihollisen paljouden tähden, piti itse rahvaan olla valmiina poikiensa ja renkiensä kanssa tekemään viholliselle vastarintaa.[402]
Näin oli sodan viimeisenä vuotena saavutettu tärkeä etuoikeus, joka pohjalaisten omasta mielestä oli ansaittu palkkio heidän urostöistänsä. Vaan tuskin tuo kammottu majoituskuorma näin oli Pohjanmaalta poistettu, niin se jälleen alkoi uudessa muodossa ilmaantua, ja riita syntyi, joka pian liittyi ajan yleisiin kiistaseikkoihin. Kuinka tällä tavoin linnaleiriasia, joka muuallakin maassamme oli kiihkein eripuraisuuden aine rahvaan ja Klaus Flemingin välillä, tässä Pohjan maakunnassa vihdoin synnytti hurjan vihollisuuden, josta kapinan liekki syttyi, saamme seuraavasta kertomuksesta nähdä.
KAHDESTOISTA LUKU
Riita Klaus Flemingin ja pohjalaisten välillä
Se riita, joka nyt oli syttymäisillään, oli pohjalaisten oman kertomuksen mukaan seuraavalla tavalla alkunsa saanut. Venäläisten viimeisen retken aikana oli Pietari Bagge, joka silloin oli maaherrana ja sotaeverstinä Pohjanmaalla, tehnyt suostumuksen muutamien virkamiesten ja äveriästen talonpoikien kanssa, varsinkin Kyröstä ja Ilmajoelta, että nämät varustaisivat ainoastaan yhden miehen ja yhden hevosen talolta ja saisivat pitää muun miesväkensä kotona, koska sitä vastoin muiden, jotka eivät hevosta varustaneet, täytyi kaiken kelvollisen miesväen kanssa lähteä omin eväin sotaan. Tällä tavoin saatiin toimeen viisikymmentä talonpoikaista ratsujunkkaria, ja mainittavimmat niiden joukossa olivat Erkki Olavinpoika, lainlukija eli tuomarinsijainen Pohjanmaalla, tämän maakunnan vouti Tuomas Yrjönpoika poikapuolinensa, toisen pohjalaislipullisen päällikkö Lassi Niilonpoika, Kyrön nimismies Lassi Gregerinpoika ja eräs Pietari Gumse Kyröstä. Nämä näin asetetut ratsumiehet lähtivät nyt Oulun linnaan, jossa mainitaan heidän juoneen ja mässänneen puolentoista kuukautta. Mutta kun ei mitään vihollista nähty, ei kuultu, otti Erkki Olavinpoika jaellaksensa nämät uudet huovit linnaleiriin yli koko Pohjanmaan. Samaan aikaan tuli välirauha toimeen Venäjän kanssa, ja koska siis Erkki Olavinpojan ratsumiehet eivät ainoatakaan kertaa saaneet kuntoansa osoittaa, oli luonnollista että Pohjan rahvas, jolla oli laillinen vapaus kaikesta ratsuväestä, ei taipunut antamaan linnaleiriä näillekään, joita pilkalla nimitettiin "sontaryyttäreiksi", koska olivat muka sontakuormalta äsken ottaneet hevosensa eivätkä olleet vielä koskaan vihollista nähneetkään.
Meidän on tässä Pohjanmaan omituisia oloja muistaminen, jos tahdomme oikein käsittää, millä mielellä pohjalaiset katselivat tätä uutta oman maakunnan ratsuväkeä. Tähän saakka oli Pohjanmaa ollut ainoa maakunta, jossa ei minkäänlainen aatelisto painanut ja polkenut talonpoikaista rahvasta. Tästä oli ollut luonnollinen seuraus, että virkamiehetkin, jotka täällä eivät olleet ikäänkuin herrassäädyn alimmaista luokkaa, vaan pikemmin talonpoikien tasalla, elivät rahvaan kanssa jotenkin hyvässä suosiossa. Tämä kaikki oli nyt muuttumaisillaan. Knaappeja, tätä aateliston alkua ja alhaisinta lajia, oli syntynyt Pohjan miesten keskellä, ja etevimmät virkamiehetkin, maavouti ja lainlukija, olivat etupäässä siihen liittoon ruvenneet. Jälkimmäinen näistä, joka näyttää pitäneen itseänsä puolittain aatelisena ja toisinaan kirjoitti nimeänsä "Eerik Olavinpoika Lahnasaaren herra", oli jo monta vuotta pitänyt varustushevosia Knuutti Juhonpoika Kurjen lipullisessa.[403] Nyt hän oli saanut koko joukon tovereita, joista saattoi syntyä eri lipullinen itse Pohjanmaalle.[404] Kokemus lienee pian osoittanut, mikä rasitus näiltä oli odotettavana, ja muiden maakuntain esimerkki sen vielä selvemmin todisti. Nämä syyt varmaankin vaikuttivat, että pohjalaiset murheella katsoivat tätä uutta ratsuväen laitosta ja koettivat sen varttumista estää.
Vaan asia alkoi saada yhä juonikkaamman muodon. Pohjan miesten kertomus
asiasta jatkuu näin.[405] Koska Erkki Olavinpoika ja muut, jotka
Pohjanmaalla olivat ratsuvarustusta tehneet, havaitsivat, että
talonpojat eivät mielineet heille linnaleiriä antaa, niin he tuosta
maakuntaa uhkailemaan, taaten vielä toimittavansa niin, että
lastenlapset sitä itkisivät. Samassa he lähtivät Suomeen (s.o.
Kyrönkankaan yli Suomenmaan toisiin maakuntiin) ja laskivat hevosensa
Suomen lipullisten alle ja saivat kohta linnaleirinsä Savossa, jonka
asukkaita he kovasti rasittivat, niin että savolaisten täytyi
kolmattakymmentä peninkulmaa heidän linnaleirinsä ja ryöstösaaliinsa
heille kuljettaa. Mutta heidän sijaansa alkoi taas Suomen ratsuväki
tunkeutua Pohjanmaalle, eikä ainoastaan huoveja, vaan myöskin
jalkaväkeä. Ja ensiksi pani siihen herra Klaus Fleming 300
skotlantilaista ratsumiestä, kohta sen jälkeen Uplannin lipullisen sekä
muutamia Suomen huoveja, jotka isommalta osalta hävyttömästi ja
kunnottomasti menettelivät rahvasta vastaan.Näin kuuluu pohjalaisten oma kertomus, ja varma on, että Klaus Fleming jo helmikuun alulla 1593, jolloin välirauha Venäjän kanssa oli saatu toimeen ja leiri Säkkijärveltä päästettiin hajalle, määräsi 190 ratsumiestä Pohjanmaalle majoitettaviksi, aivan niin kuin tällä maakunnalla ei mitään erikoisvapautta olisi ollutkaan.[406] Eikä siinä kyllä; maaliskuun loppupuolella marski lisäksi sääsi, että myöskin nuo "uudet huovit, jotka ovat tehneet palvelusta Oulun linnan tykönä", oli linnaleirillä varustettava Pohjanmaalla.[407] Pohjan miehet silloin kääntyivät Kaarle herttuan luokse, ja tämä antoi kesäk. 17 p. 1593 avoimen vahvistuskirjan Juhana-vainajan suomaan vapauteen.[408] Mutta koska Sigismund kuningasta par'aikaa odotettiin valtakuntaan, eivät pohjalaiset suinkaan liene lyöneet laimin etsiä hänenkin vahvistustansa ja vakuuttavat semmoisen saaneensakin.[409] Kuinka laita lieneekin, niin on kumminkin varma, että he Kaarle herttuan kirjeen voimasta nyt nauttivat vapautusta heinäkuun alusta joulukuun loppuun asti.[410] Mutta sillä välin Pohjanmaan knaapit, Erkki Olavinpoika ja hänen ystävänsä, myöskin olivat toimissansa, ja koska heillä oli kuninkaan kansliassa hyviä ystäviä, näyttävät he marraskuussa 1593, jolloin kuningas oleskeli Svartsjön linnassa, saavuttaneen kuninkaallisen kirjeen, joka velvoitti Pohjanmaan asukkaita maksamaan heille linnaleiriä. Tämän käskyn mukaan Peräpohjan asukkaat maksoivatkin, mitä heiltä vaadittiin; mutta eteläisessä rovastikunnassa tehtiin suora vastarinta. Talonpojat väittivät, että kuningasta oli väärällä esityksellä petetty, milloin heillä ei ollut tilaisuutta asiaansa puolustamaan, eivätkä luvanneet ensinkään myöntyä, ennen kuin knaapit ja talonpojat yhdessä olisivat olleet kuninkaan tutkittavina. Seuraus oli, että jo syntyi varsinaista kähäkkää. Paikoittain ratsumiehet aseellisella voimalla ottivat saatavansa; mutta muutamat talonpojat, varsinkin Kyrön pitäjässä, nousivat vastustamaan, kokoontuen 30 tai 40 miestä nuijinensa. Viha voutia ja lainlukijaa vastaan yltyi yltymistään, ja uhkauksia kuului, jotka ennustivat pahinta. "Ellemme muulla tavalla tästä voudista pääse", oli eräs Pietarsaaren talonpoika sanonut, "tahdomme hänet tappaa; ennen muinoin annettiin vasikannahka talolta voudin hengestä, vaan tästä tahdomme antaa kultakin talonpojalta lehmänvuodan".[411]
Tällä kertaa ei kuitenkaan näy olleen kysymystä muusta kuin uusien pohjalaishuovien linnaleiristä.[412] Mutta myöskin marski Klaus Fleming epäilemättä piti pohjalaiset muistossa, ja Sigismund siis ennen lähtöänsä antoi kesäk. 20 p. 1594 yleisen käskyn, että Pohjanmaan talonpoikien oli velvollisuus linnaleiriä pitää.[413] Tällä tavoin tuo kiusallinen kuorma oli kahdenkertaisessa muodossa palannut Pohjan miesten niskoille. Erkki Olavinpoika knaappeinensa oli taas saanut linnaleirinsä tässä maakunnassa, ja paitsi niitä oli muitakin huoveja sinne määrätty, kumminkin eteläpitäjiin. Talonpojat kohta panivat lähettiläänsä Ruotsissa käymään; mutta nyt oli Sigismund jo lähtenyt matkaansa ja Kaarle herttua neuvoskunnan neuvolla ja suostumuksella piti taas hallituksen perää. Hänen eteensä lähettiläät syyskuussa toivat haikeat valituksensa. Vouti, lainlukija ja nuo muut, jotka olivat ottaneet pitääksensä hevosia ratsupalveluksessa, olivat muka asettaneet niihin joukon kauppiaitten renkejä ja muuta joutoväkeä, jonka sitten lähettävät hevosten kanssa maakuntaan käymään kestiä rahvaan tykönä. Tämä väki, joka ei koskaan ole retkeä tehnyt, kulkee nyt ympäri rasittaen rahvasta kyyditsemisillä sekä muuta väkivaltaa harjoittaen ja vaatii itsellensä linnaleiriä kauppatavaroissa, vaikka pohjalaiset jo muutamia vuosia sitten ovat saaneet vapauden kaikesta linnaleiristä noilla ennen mainituilla ehdoilla. Päälliseksi ovat muutamat ratsumiehet Aksel Kurjen lipullisesta käyneet Suupohjassa, Kyrön, Vöyrin, Ilmajoen, Lapuan ja Laihian pitäjissä kokoamassa viime vuodelta kahden kuukauden eläkettä, johon vielä vaativat lisäksi neljän kuukauden määrää menneeltä vuodelta. Nämät nyt olivat tärkeimmät, vaikk'eivät ainoat valituspykälät, joihin Pohjan lähettiläät pyysivät oikaisemista, ja herttua siihen teki, minkä tehdä taisi. Avoimella kirjeellänsä syyskuun 14 p. hän vapautti heidät kaikesta linnaleiristä, uhaten rangaistusta jokaiselle, olkoonpa vouti, tuomari, pappi tai huovi, joka tätä kieltoa rikkoisi, ja kahta viikkoa myöhemmin hän kirjeellänsä Tuomas Yrjönpojalle määräsi Suupohjalle helpotuksen tuosta neljän kuukauden eläkkeestä, luvaten vastedes toimittaa korvausta Aksel Kurjen ratsumiehille.[414]
Mutta, niinkuin edellisessä on kerrottu, Klaus Fleming oli jälleen tullut Suomenmaan käskynhaltijaksi, ja herttuan säätämisistä ei pidetty paljon lukua. Pohjalaiset tietysti kävivät tästä asiasta Klaus herrankin puheilla; heillä oli siihen sitä enemmän syytä, koska tämä oli Pohjanmaan varsinaisena tuomarina, jonka puolesta lainlukija Erkki Olavinpoika virkaa toimitti. Vaan Klaus herralta ei saatu mitään lohdutusta. Marski väitti mahdottomaksi vapauttaa Pohjanmaan asukkaita ratsuväen linnaleiristä, koska kuorma sen kautta tulisi muille raskaammaksi kantaa; ja hän kirjoitti herttualle, että Satakunnan miehet haikeasti valittivat siitä etuoikeudesta, jota Pohjanmaa itsellensä vaati; olihan muka Pohjanmaan asukkailla hopeisia maljoja pöydälle panna ystäväinsä kestitsemiseksi, muilla sitä vastoin ainoastaan pettua ja jäkäläleipää ravinnokseen; sen vuoksi olivat satakuntalaiset uhanneet tulla väkisin ottamaan ulos sitä linnaleirinsaalista, jota pohjalaiset kieltäytyivät antamasta.[415] Totta onkin, että kohtuuden kannalta katsoen ei ollut paljon syytä, miksi tämä ainoa maakunta nauttisi suurempaa helpotusta kuin muutkaan; sillä Suupohja, jota linnaleiri enimmästi koski, oli verrattain vähän kärsinyt edellisen sota-ajan rasituksista, ja milloin erityiset asianhaarat näyttivät verokuormain helpotusta vaativan, oli Klaus herrakin valmis armeliaisuutta osoittamaan, kuten hänen kirjeensä ilmajokelaisten hyväksi keväällä 1595 kyllä todistaa.[416] Mutta toiselta puolen Pohjan miehet pitivät täytenä oikeutenaan, mitä Juhana-vainajan vapauskirje heille vakuutti, eivätkä tahtoneet päästää muun Suomen surkeita epäkohtia luonansa vallitsemaan. He sen vuoksi etupäässä riitaantuivat oman maakuntansa knaappien kanssa, ja niiden kautta heidän asemansa marskin suhteen pian tuli mitä kiivaimmalle eripuraisuuden kannalle. Olen jo muistuttanut, että lainlukija Erkki Olavinpoika oli nimenomaan Klaus herran palveluksessa ja niinmuodoin häneen kiintyneenä.[417] Tämä mies ei ollut muutoinkaan sovinnollinen luonteeltaan, vaan näkyy tahallaan Kaarle herttuan käskyjä vastustaneen, ja sen ohessa yllyttäneen Klaus herraa pohjalaisia vastaan. Ajan valtiollinen kiista pian sekaantui tähän syrjäiseen riitaseikkaan; marskille kerrottiin, että muutamat Pohjanmaan talonpojista olivat puhuneet rivoja herjasanoja Kunink. Majesteetista,[418] ja hän oli heti valmis uskomaan pelkäksi valheeksi ne kanteet ratsuväkeä ja knaappeja vastaan, mitkä pohjalaisten puolelta tuotiin hänen eteensä. "Niitä, jotka lähetettiin Klaus herran luokse valittamaan maakunnan vaivoja" – lausuu Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomanpoika[419] – "niitä huovit hämmensivät, soimasivat valehtelijoiksi ja vankeudella uhkailivat, jopa heitä pantiinkin salpojen taa, elleivät Ebba rouvan erinomaista esirukousta saaneet nauttiaksensa". Sen ohessa Erkki Olavinpoika ja hänen puolueensa koettivat pohjalaisilta estää kaiken valituskäynnin, asettaen vahteja sekä Ilmajoelle Kyrönkangasta kohden että Länsipohjan tielle. Väkivalta ja kiusa karttui päivä päivältä, ja samassa määrässä myöskin keskinäinen viha yltyi.
Emme saata olla ihmettelemättä sitä jäykkää intoa, jolla Pohjanmaan talonpojat näiden vastusten alla taistelivat vapautensa ja oikeutensa puolesta. Kymmenkunnan vuosia olivat muutamat heistä ahkeroineet tätä linnaleirin vapautta maakunnallensa, ja kun tämä etuoikeus kerran oli saavutettu, olivat he päättäneet kaikin mokomin sitä säilyttää ja puolustaa. Mutta Pohjanmaan oloille olikin omituista, että rahvas tässä valtiollisessa harrastuksessaan ei seisonut yksinänsä, vaan saattoi apunansa käyttää muunsäätyisiä miehiä, jotka korkeamman sivistyksensä nojassa osasivat rakentaa Pohjanmaan vaatimukset järjenmukaisiin päätelmiin ja sovittaa ne yleisiin valtiollisiin periaatteisiin. Nämä miehet olivat maakunnan papit, jotka alusta saakka asettuivat rahvaan puolelle ja antoivat pohjalaisten vaatimuksille aatteellista perustusta. Kun Klaus herra puolestaan muistutti, että Pohjanmaa oli muun Suomen kanssa saman herran alla ja sen vuoksi velvollinen kantamaan yhteistä kuormaa,[420] meni näiden miesten toteennäytös askeletta edemmäksi: Sekä pohjalaiset että muun Suomen asukkaat olivat ruotsalaisten kanssa saman kuninkaan ja saman valtakunnan alamaisia, sen vuoksi heidän myöskin piti yhteisen lain ja hallituksen turvissa elämän.[421] Tämä oli aivan sama kanta kuin Kaarle herttuankin, ja Pohjan miehet nyt yhä kiinteämmin liittyivät herttuan asiaan. Valituskäyntejä Ruotsin puolella jatketaan tästä lähtien lakkaamatta, ja olletikin yksi mies astuu nyt esiin Pohjanmaan etujen alituisena asianajajana hallituksen luona. Tämä merkillinen henkilö on pietarsaarelainen Hannu Hannunpoika Fordell, jonka syntyperää ja asemaa minun on erittäin tarkastaminen.
Kustaa Vaasan hallituksen alulla oli Tukholmasta muuttanut Pohjanmaalle eräs kauppiassuku, joka sen ohessa säilytti porvarioikeutensa Tukholmassa ja pian nousi suureen rikkauteen ja voimaan, ottaen usein hallituksenkin asioita ajaaksensa tässä kaukaisessa maakunnassa. Suvun vanhin jäsen Knuutti Fordell mainitaan voutina Kokkolan, Pietarsaaren ja Vöyrin pitäjissä, mutta hän harjoitti sen ohessa suurta kauppaa alueessansa.[422] Hänen molemmat poikansa Hannu ja Lauri saivat samalla tavoin tuon tuostakin luottamusvirkoja ja läänityksiä hallitukselta, vaikka eivät sen vuoksi luopuneet porvarillisesta elinkeinostaan. V. 1561 sai Hannu Knuutinpoika Fordell läänitykseksi Pinonäsin kuninkaankartanon Pietarsaaresta, ja hänen kuoltuaan v. 1579 sama etu jäi hänen leskellensä ja lapsilleen.[423] Asian laita näkyy olleen, että tuo varakas mies oli hallitukselle rahoja lainannut, ja koska niiden takaisinmaksaminen oli kruunulle siihen aikaan varsin vaikeata, suotiin Fordelleille tuon tuostakin useita hyväntekiäisiä.[424] Vanhan Hannu Fordellin poika, Hannu Hannunpoika Fordell, joka myöskin Pinonäsissä asui, oli niinmuodoin hallitukselle varsin tuttu mies, kun hän näillä ajoin rupesi pohjalaisten asiamieheksi linnaleiririidassa.
Jos olisi tämän miehen elämäkerta meille tarkemmin tuttu, näkisimme
varmaankin useampia syitä, jotka kehoittivat häntä rahvaan puolta
pitämään. Hän oli niitä halpasäätyisiä miehiä, jotka Kustaan ajasta
alkaen olivat ruvenneet pyrkimään ylöspäin aateliston suureksi kiusaksi
ja jotka siitä syystä olivat saman aateliston alituiset vihamiehet.
Hänen suvullansa oli muinoin ollut sekä tuomarinvirka Pohjanmaalla että
läänityksiä Pietarsaaren tienoilla, ja koska hän itse ei ollut kuin
Pietarsaaren pitäjän nimismiehenä eli melkein rahvaan vertaisena, hän
ei suinkaan lie kantanut suosiollista mieltä aatelistoa kohtaan yleensä
eikä varsinkaan Klaus Flemingiä kohtaan, jonka hallussa Fordellein
entiset virat ja läänitykset nyt olivat. Kuitenkin hänen tuumansa ja
tekonsa ovat semmoisessa hämärässä, ettemme tarkoin voi päättää, mitkä
tarkoitukset niitä johtivat.[425] Se vain on selvä, että hän, joka
semmoisenaan varmaankin olisi voinut ruveta Erkki Olavinpojan liittoon,
ei ollut siihen taipuvainen, vaan päinvastoin asettui rahvaan
puolustajaksi.Eikä ollut hänen apunsa halpa-arvoinen talonpoikien asialle. Vaikk'ei hän itse ollut korkeassa virassa, hän kuitenkin näkyy olleen hyvin tuttu Ruotsin hallitukselle. Suvun varallisuus ja entinen virka-asema lienee niin halpasäätyisessä maakunnassa, kuin Pohjanmaa oli, paljonkin ylentänyt miehen arvoa ja samassa tehnyt hänen apunsa kyllä mahtavaksi rahvaan asialle. Mutta melkein vielä enemmän se seikka hänen asemaansa vahvisti, että iso osa Pohjanmaan papistosta oli sukulaisuuden siteillä häneen liitetty, ja että nämä papit yleisesti olivat talonpoikaista syntyperää ja mielenlaatua. Lyhyt katsaus Pohjanmaan pappissäätyyn lienee tässä myöskin tarpeellinen.
Jo tämän vuosisadan alulla eli Uumajan pitäjässä Länsipohjassa rikas
talonpoika Eerik Sursill, joka tyttäriensä ja poikansa tyttärien kautta
on tullut alku-isäksi useimmille Pohjanmaan pappissuvuille. Tämän
miehen vanhin tytär, Katariina, oli ensinnä muuttanut Suomen puolelle
ja palvellut "avainpiikana" vanhan Hannu Fordellin tykönä Pinonäsissä,
kunnes neidon nai eräs pappismies, Henrik Niilonpoika, joka luultavasti
hänkin kantoi Fordellin nimeä ja viimein Pietarsaaren kirkkoherrana
kuoli v. 1569.[426] Tämä avioliitto on siitä merkillinen, että se
nähtävästi oli ensimmäisiä pappisavioliittoja Suomessa; sillä heidän
vanhin poikansa Juho tuli jo v. 1558 kappalaiseksi Pietarsaareen. Mutta
samasta Juhosta mainitaan, että hän vielä epäili naida ja naimattomana
kuolikin v. 1580. Katariinan muut lapset olivat Anna, joka meni
naimisiin Kyrön senaikaisen kirkkoherran Simo Nurkan kanssa, ja
Knuutti, joka silloin eli Pietarsaaren kappalaisena ja oli nainut
nuoremman Hannu Fordellin tyttären Lucian.Katariina Sursillin naimisen kautta muutti muitakin jäseniä tästä
suvusta Pohjanmaalle. Hänen sisarensa Magdalena sai mieheksensä Eerik
Tenalensin, joka v. 1569 tuli Pietarsaaren kirkkoherraksi. Heidän
veljeänsä Kaarlea pidettiin Katariinan kustannuksella Turun koulussa,
ja hän pääsi v. 1582 Kokkolan kirkkoherraksi. Tämän veljen luokse
muutti Ruotsista kolmas sisar Margareta, joka myöskin täällä naitiin ja
jonka pojan Gabriel Wernbergin mainitaan olleen lainlukijana
Pohjanmaalla ja naineen jo v. 1573 Vöyrin kirkkoherran Jaakko Viloideen
tyttären. Viimein oli Katariinalla toinenkin veli, nimeltä Östen, joka
itse pysyi Ruotsin puolella, mutta naitti useat tyttärensä
Pohjanmaalle. Yhden nai Laihian senaikainen kirkkoherra, Jaakko
Eskonpoika; toinen ja kolmas saivat miehiksensä kaksi Lithoviusta,
joka suku sitten asui toistasataa vuotta yhtenään Limingan
kirkkoherranvirassa; neljännen Östenin tyttäristä oli nainut Isonkyrön
entinen nimismies Pietari Gumse ja viimeisen Kalajoen kappalainen,
Pietari Arctophilacius, jota opinmutkaisen nimensä sijasta tavallisesti
kutsuttiin "Terva-Pietiksi".[427]Nämä ja muut esimerkit kylliksi todistavat, kuinka Pohjanmaan papit
olivat likeistä sukua sekä keskenänsä että Pietarsaaren Fordellien
kanssa. Mutta samassa oli enimpien pappissukujen talonpoikainen
syntyperä vielä varsin tuore, ja useat senaikaisista pappismiehistä
olivat itse lähteneet talonpoikaisesta säädystä, jossa heillä vielä oli
veljiä, vanhempia ja sukulaisia. Niinpä oli Mustasaaren kirkkoherra,
Brennerin suvun aloittaja, talonpoikainen mies luultavasti Närpiöstä;
Lithovius-suvun alkuisä, jonka jo mainitsin, oli kotoisin Littoisten
kylästä Turun tienoilta ja tuo äsken mainittu Terva-Pieti oli
talonpojan poika Lohtajalta. Luonnollista oli, että semmoiset miehet
hartaasti hellittelivät rahvaan asiaa, olletikin koska tämä asia isoksi
osaksi oli heidän omassakin. Heitäkin koski linnaleirin kuorma aivan
samalla tavoin kuin itse rahvasta, ja hekin nähtävästi kammoivat
aatelisvaltaa sekä ylipäänsä Pohjanmaan yhdistämistä muun Suomen
oloihin. He olivat tähän asti olleet Pohjanmaan etevin sääty, eikä
heidän valtansa suinkaan ollut vähäinen, koska oli tapa sanoa, että
"papit ovat hallitsijoita siinä maakunnassa".[428] Tätä asemaansa
heidän ei suinkaan tehnyt mieli nähdä muutetuksi muiden maakuntain
mukaan, jossa papisto oli melkein yhtä sorrettu kuin rahvaskin. Sekä
taipumus että oma etu veti siis papit Pohjanmaalla rahvaan puolelle, ja
vaikka meiltä ylipäänsä puuttuu tietoja heidän kunkin käytöksestä tässä
syttyneessä kiistassa, tapaamme kuitenkin muutamia heistä, esim.
Kalajoen taitavan kirkkoherran Ljungo Tuomaanpojan joskus maakunnan
asiamiehinä Kaarle herttuan luona.Vaan palatkaamme ajan tapauksiin, jotka alkavat saada yhä kiihkeämmän muodon. Kesällä 1595 Pohjan miesten kärsimättömyys jo on noussut arveluttavaan määrään, varsinkin Suupohjassa, jota linnaleiri eniten rasitti. Lopullinen rauhanteko Venäjän kanssa oli jo toimeen saatu, eikä näyttänyt enää tarpeelliselta elättää suurta sotajoukkoa maassa, saati linnaleirillä rikastuttaa niitä knaappeja, jotka yhdessä liitossa virkamiesten kanssa rahvasta rasittivat. Mutta eipä toivomistakaan ollut saada mitään muutosta näihin oloihin, ennen kuin vouti Tuomas Yrjönpoika olisi pois saatu ja toinen herttuan määräämänä hänen sijaansa. Eräs valituskirja tästä asiasta on meille säilynyt, ilman päivämäärättä, mutta Pohjanmaan sinetillä ja neljällätoista puumerkillä varustettuna. "Jos Tuomas Yrjönpoika kauemman aikaa pysyy voutinamme", kuuluvat sanat, "luovumme varmaan meidän köyhistä kodeistamme". Sen vuoksi pyydetään toista voutia ja kirjeen reunaan on lisätty nimi "Israel Laurinpoika" – mies joka edempänä tulee Pohjanmaan tapauksissa näkyviin.[429] Tämän valituksen johdosta näkyy herttua toistaiseksi erottaneen Tuomas Yrjönpojan virasta[430] ja luultavasti käskeneen hänen tulla vastaamaan talonpoikien kanteisiin; mutta tietysti kanteenalainen ei totellut. Pohjalaiset taas eivät jättäneet asiaa siksensä. Mikkelin aikoina. 1595 tuli taas Söderköpingin valtiopäiville heidän lähettiläitänsä, ja niiden joukossa oli myöskin Hannu Hannunpoika Fordell. On vielä tallella kaksi valituskirjaa, jotka nähtävästi kuuluvat tähän aikaan.[431] Toisessa pyytävät Pohjan miehet saada viralta erotetuksi voutinsa Tuomas Yrjönpojan ja Kyrön nimismiehen Lassi Gregerinpojan, jotka – niinkuin sanat kuuluvat – "pitävät Klaus herran puolta ja ylönkatsovat Teidän Ruht. Armonne kirjeitä". Toinen valituskirja on laveampi ja mainitsee kaikki ne vaivat, mitkä jo muista lähteistä olen kertonut. Tuomari (s.o. lainlukija), vouti ja Kyrön nimismies mainitaan niiksi, jotka Pohjanmaalla vallitsevat, ja kun sen ohessa sanotaan, että heidän tarkoituksensa on saada talonpojat lampuodeiksensa kruunun alta, havaitaanpa siitä selvästi, että pohjalaiset pelkäsivät jonkinmoisen aateliston sikiämistä. Muutoin sanovat lähettiläät tuskin tohtivansa kotiinsa palata kuoleman pelon tähden ja juttelevat, kuinka tässäkin Tukholman laiturin vieressä heidän laivanisäntänsä on äsken saanut surmansa omassa aluksessaan, jossa muka muutama huovi pisti hänet kuoliaaksi. Kirjan alle on viimeksi liitetty sanat: "Maakunnan sinetti on meillä muassa valtuudeksi" – joka todistaa, että valituskirja on vasta Ruotsiin tultua pantu kokoon.
Arvattava on, että ne miehet, joita pohjalaisten valitus koski, heti lähettivät siitä Flemingille tiedon, ja tämä, jonka silmissä jokainen Söderköpingin valtiopäivillä käynyt oli rikollinen, ei lyönyt laimin nimenomaan varoittamasta Pohjanmaan asukkaita. Hän jo oli havainnut, että Hannu Fordell oli tämän valituspuuhan päämiehenä, ja hänen vihansa tätä miestä vastaan lienee melkoisesti kiihtynyt siitä, että herttua oli Fordellille suonut Pietarsaaren pitäjästä kruunun kymmenykset, jotka olivat Klaus herralle läänitetyt.[432] Kirjeellänsä Suitiasta jouluk. 18 p. marski siis varoitti pohjalaisia antamasta itseänsä "tuon valapattoisen ja kunnianhylkyisen konnan Hannu Fordellin vieteltäviksi", koska tämä muka neuvoo heitä turmiotöihin ja tahtoo toimeen saada kapinaa ja meteliä Kunink. Majesteetin sotaväkeä vastaan; eikä kuitenkaan sillä muuta etsi kuin omaa etuansa ja hyötymistään. Todistukseksi tähän syytökseen marski mainitsee, että Fordell on vaatinut neljänneksen pannia viljaa kultakin mieheltä Ruotsinkäynnistänsä, josta muka aivan vähän hyötyä lähtee. Klaus herra nyt ilmoittaa erottavansa Fordellin nimismiehenvirasta, nuhtelee sen ohessa pohjalaisia heidän vastahakoisuudestaan, jota hänelle osoittavat vastoin ennen antamaansa kirjallista lupausta, ja sanoo Fordellin estäneen heitä tulemasta valituksineen marskin luokse, josta muka olisivat paljoa paremmin kostuneet. Kirje, joka on tehty Klaus herran tavallisella taidolla, loppuu uhkauksiin, jos Pohjan miehet jatkavat vastapintaansa linnaleiriasiassa.[433] Tämän kirjeen pohjalaiset heti lähettivät herttuan luokse lisäten omasta puolestaan kirjoituksen, jossa puolustivat Hannu Fordellin käytöstä ja tekivät valituksia Flemingin lainlukijaa, Erkki Olavinpoikaa, vastaan.[434] Viikkoa myöhemmin he vielä laveammin kirjoittivat Kaarle herttualle samoista asioista. He siinä kirjeessä kertoivat Flemingin ja hänen käskyläisensä vihaavan ja vainoavan kaikkia, jotka valtiopäivillä olivat käyneet, etenkin Hannu Hannunpoika Fordellia, ja todistivat tämän miehen suhteen, että ainoastaan muutamat erinäiset pitäjät olivat hänelle vapaaehtoisesti luvanneet palkintoa "siitä kustannuksesta, mitä hän on heidän puolestaan muutamien vuosien kuluessa tehnyt". Nyt muka uhataan viedä Hannu Fordell vankina Flemingin luokse, niin että hän, samoin kuin moni muukin, ei enää uskalla pysyä kotosalla. Ja oikeastaan koko maakunta on samassa ahdingossa raskaiden verojen ja linnaleirien tähden. Klaus herra oli kirjeessänsä väittänyt, että ratsuväki täytyy pitää koossa tuon vielä tekeillä olevan rajankäynnin tähden Pohjanmaan ja Vienan välillä; mutta Erkki Olavinpoika on suoraan tunnustanut, että marski pitää sotaväkensä varusteilla puolustukseksi herttuata ja neuvoskuntaa vastaan. Tämä Klaus herran sijaistuomari muutoin muka joka päivä valehtelee marskille, vieläpä uhkaa laittavansa niin, että Pohjan miesten lapset ja lastenlapset tulevat itkemään ja että seitsemällä talonpojalla pitää oleman yksi kattila eikä kellään lukkoa aittansa ovessa. Tästä kaikesta he nyt pyytävät herttuan neuvoa siitä, mitä heidän pitää tekemän. He olisivat muka tahtoneet Erkki Olavinpojan ja muutamat muut oikeuteen vedetyiksi herttuan ja valtaneuvoskunnan eteen, mutta nämä eivät ole huolineet tulla. Nytpä he arvelevat tahtovansa mielellään nämä miehet ottaa kiinni, mutta eivät sano uskaltaneensa sitä tehdä, koska heillä ei vielä ole siihen herttuan lupaa. Odottavatpa he siis muka herttualta tässä asiassa lohdullista vastausta.[435]
Tämän kirjeen loppulauseista havaitsemme selvästi, että Pohjanmaan talonpojat jo olivat valmiit väkivoimalla vastustamaan Flemingin käskyläisiä. Itse teossa nuo viholliset vallat jo alkoivat yhteen törmätä Pohjanmaan alalla, ja rahvas itsekin ryhtyi tämän ohessa kapinallisiin toimiin. Vaan tiedot näistä tapauksista ovat hämäriä ja sekavia. Eräs lyhykäinen muistelma mainitsee, että Maunu Iivarinpoika Kärkniemen herra lähetettiin 40 ratsumiehen kanssa vangitsemaan sekä Monikkalan herraa että Hannu Fordellia Pohjanmaalta, ja luultavasti tämä tapahtui tammikuun lopulla, koska herttua helmik. 28 p. ja maalisk. 2 p. antaa kummallekin suojeluskirjan Klaus Flemingiä vastaan.[436] Yritys ei kuitenkaan onnistunut, vaan näyttää siltä, että rahvas Pietarsaaressa ja muualla oli noussut aseelliseen vastarintaan. Ainakin kerrottiin tähän aikaan Korsholmasta Kustaa Banérille, jolla tässä oli läänitys, että Pohjan miehet olivat karkoittaneet ne huovit, jotka olivat talvikelillä tulleet linnaleiriänsä sieltä noutamaan, niin että muutamia pantiin jaloista riippumaan ja muutoin jokaista, joka käsiin saatiin, pahoin piestiin; sen perästä asetettiin vartioita kaikille teille, ettei kukaan päässyt sinne asioissakaan kulkemaan.[437] Tämä kuvaus oli kenties johonkin määrin liioiteltu; sillä yleistä kapinaa ei ollut vielä syttynyt. Mutta että paikoittaisin vastustus alkoi järjestyä, havaitaan muistakin todistuksista. Niinpä Klaus herra itse kirjoittaa Suitiasta helmik. 24 p. Pietarsaaren asukkaille nuhteita siitä, että he kieltävät häneltä veron, joka hänelle on läänitetty, ja uhkaa väkisin ottaa saatavansa, huolimatta heidän sotaväestään, jonka ovat nostattaneet. "Jos olette jotakin maksaneet herrallenne ja päämiehellenne Hannu Fordellille", kuuluvat marskin sanat, "siitä en aio lukua pitää; – olenpa aina teille hyvää tarkoittanut, jos olisitte tahtoneet noudattaa minun neuvoani eikä tuon kunnianhylkyisen konnan Hannu Fordellin".[438] Kohta tämän perästä näkyy Fordell paenneen Ruotsiin ja oli niin muodoin turvissa Flemingin uhkauksilta.
Paljoa paremmalla menestyksellä tapahtui tähän aikaan herttuan puolelta yhtäläinen yritys kuin äsken mainittu Klaus herran. Kun Pohjanmaan vouti ja lainlukija eivät suosiolla vastanneet rahvaan kanteisiin, lähetettiin helmikuussa 1596 herttuan palvelija Joen Jempte ottamaan heidät vangiksi. Asia onnistui paremmin, kuin olisi sopinut toivoakaan, ja vaikk'emme tarkemmin tiedä tapauksen seikkoja, voimme pitää varmana, että rahvas teki herttuan käskyläiselle harrasta apua. Muistaminen on, että ne "Suomen ratsumiehet", jotka ottivat eläkkeensä Pohjanmaalta, eivät tavallisesti olleet maakuntaan majoitettuina, vaan ainoastaan tuolloin tällöin kävivät saatavaansa noutamassa. Tästä syystä ei ollut voudilla ja lainlukijalla paljon puolustusta, ja heidän vangitsemisensa lienee ollut jotenkin helppo. Mutta kohta sen jälkeen tuli 200 ratsumiestä Aksel Kurjen lipullisesta Pohjanmaalle linnaleiriänsä varten, ja niistä lähti heti 30 miestä ajamaan Jempteä takaa, vaan eivät saavuttaneet.[439] Vouti ja lainlukija nyt tuotiin vankina Ruotsiin ja pantiin talteen Örebron linnaan. Vaan huhtikuun lopulla he pääsivät takausta vastaan vapaiksi, ja sovittiin niin, että helluntain aikoina piti Tukholmassa tehtämän herttuan ja neuvoskunnan edessä tutkinto ja tuomio asiassa. Tämä tutkinto näyttää kesän kuluessa tapahtuneenkin, mutta tuomiota ei silloinkaan tullut, koska kanteenalaiset sanoivat rahvaan lähettiläitä yksityisiksi vihamiehiksensä. Herttua tästä syystä lähetti elokuussa erään palvelijansa ottamaan papeilta ja rahvaalta kussakin pitäjässä totisia todistuksia kaikista valitusasioista, ja lupasi sitten niin tuomita, kuin laki ja oikeus sietäisi.[440] Minkä päätöksen asia viimeinkin sai, ei ole oikein selvillä. Että Klaus Fleming oli toimessa heitä vapauttaakseen jos jollakin, näkyy muutamasta kirjesetelistä, jossa hän neuvoskunnalle kirjoittaa haikeita valituksia siitä, kun muka herttua on vastoin Ruotsin lakia ja kaikkea oikeutta antanut pahoin pidellä vouti Tuomas Yrjönpoikaa ja Flemingin omaa palvelijaa, s.o. lainlukijaa Erkki Olavinpoikaa.[441] Todennäköistä on, että Klaus herra oli kuninkaallekin asiasta kirjoitellut, ja tällä tai muulla keinolla pääsivät vihdoin sekä lainlukija että vouti pois Ruotsista. Muutaman ilmoituksen mukaan he lienevät salaa karanneet Tukholmasta loppuvuodesta 1596.[442] Seuraavan helmikuun alussa tapaamme heidät jälleen Suomen puolisissa seikoissa.
Kuinka sillä välin olot Pohjanmaalla olivat muodostuneet ja mitä kevään ja kesän kuluessa siellä tapahtui, on jotenkin hämärässä. Nähtävästi pohjalaiset nyt vartosivat, mihin toimeen herttua aikoi ryhtyä, ja toistaiseksi siis kaikki julkinen vastarinta Flemingin hallitusta vastaan oli heidän puoleltaan lakannut. Elokuun keskipaikoilla tuli Pohjanmaalle uusi kuninkaallinen vouti, nimeltä Abraham Melkiorinpoika, eräs Upsalasta syntyisin oleva mies, joka näkyy olleen katolisuskoinen ja äskettäin oli Puolasta tullut kuninkaallisin valtuuksin. Tämä silloin kenenkään estämättä otti vastaan maakunnan voudintilit ja lähti sitten seuraavan kuun alkupuolella levollisesti Turkuun, missä jo olemme hänet nähneet Klaus herran apumiehenä kiistassa papistoa vastaan.[443] Flemingin valta Pohjanmaalla oli niinmuodoin jälleen vahvistunut; mutta rahvas sitä ahkerammin jatkoi valituskäyntiänsä Ruotsin puolella. Siinä maassa nyt oleskeli Hannu Hannunpoika Fordell talonpoikien alituisena asiamiehenä, ja hänen ohessaan mainitaan myöskin Limingan nimismies Gabriel Tuomaanpoika, joka nähtävästi liikkui peräpohjalaisten puolesta. Näillä miehillä kuuluu olleen kaikkien pitäjäin sinetit muassaan valtuudeksi;[444] mutta sen ohessa paljon talonpoikia näkyy kesän kuluessa tavan takaa tulleen Tukholmaan, mitkä tavallisilla kauppamatkoillansa, mitkä vartavasten valitusasioissa. Muutamat säilyneet valituskirjat sekä herttuan antamat suojeluskirjatkin kuvaavat jotenkin asiain senaikuista tilaa. Näemme muun muassa, että Klaus herran lähettämät sota-alukset koettivat estää pohjalaisten purjehdusta Ruotsiin, vaatien heitä tuomaan tavaroitansa Turkuun; osa tavaroista, joiden seassa mainitaan oravannahkoja ja voita, otettiin heiltä pois, ja paluumatkalla he pelkäsivät tulevansa pahoin pidellyiksi tai surmatuiksi, varsinkin jos heillä oli herttuan suojeluskirjoja.[445] Herttua taas, joka jo ennen oli julistanut Pohjanmaan vapaaksi linnaleiristä ja kaikista laittomista rasituksista, antoi taas heinäk. 26 p. uuden yleisen suojeluskirjan Pohjan miehille, käyttäen lauseparsia, jotka saattoivat minä hetkenä hyvänsä sytyttää kapinan liekin. "Ja pitää heidän", kuuluvat sanat, "oleman linnaleiristä säästettyinä, niin että jos joku ottaa sitä vastaan jotakin yrittääkseen, häntä pidettäköön kruunun uskottomana ja kapinallisena jäsenenä, jolle mainitut alamaiset eivät ole velvolliset mitään kuuliaisuutta osoittamaan, vaan saavat häntä vastustella ja hänen valtansa vähentämisessä olla avulliset; jotta mekin (herttua) ynnä ne hyvät herrat valtaneuvokset tahdomme kaikella ahkeruudella edistää, tehden heille laillista ja kohtuullista apua, jos joku tätä suojeluskirjaa vastaan rohkenee heille vääryyttä tehdä".[446]
Näin herttuan kirjeet pohjalaisten asiassa alkoivat yhä kiivaammalta kuulua, ja kuitenkin oli apu niistä varsin mitätön. Kun talonpojat kotiin tultuansa toivat semmoiset suojeluskirjat esiin, ratsumiehet tavallisesti ottivat ne pois heiltä, kastoivat ne kapakoissaan olutmaljoihin ja löivät niillä toisiansa suuta vasten, pilkalla tervehtien: "istuos ruhtinaan rauhassa!"[447] Vieläkin vähemmän oli Flemingin tapa huolia herttuan kirjoituksista, vaan hänenpä silmissään Ruotsissa käyneet miehet eivät olleet paljon muuta kuin kapinannostajia, joita vankeudella ja kovalla kurituksella sopi rangaista. Luonnollista siis oli, että Pohjan lähettiläät eivät enää tahtoneet tyytyä paljaaseen suojeluskirjaan, vaan Hannu Hannunpojan neuvon mukaan rupesivat kaduilla ja kujilla, missä ikinä näkivät väkeä koossa, huutamaan ja parkumaan sorrettua tilaansa, valittaen, että jollei herttua heille apua tekisi, heidän täytyisi muka antautua Venäjän alle. Näin he syksyyn saakka täyttivät huudoillansa Tukholman kaupungin.[448] Muutamat valituskirjat tältä ajalta kertovat, että ne, jotka herttuan suojeluskirja mukana palasivat Tukholmasta Pohjanmaalle, otettiin matkalla kiinni ja vietiin laivoineen tavaroineen Turkuun. Mutta valituskirjan tekijät itse olivat muka ylen kauan Tukholmassa viipyneet; heidän varansa olivat loppuneet ja heidän oli täytynyt velkaantua, eikä kuitenkaan mitään apua heille tullut.[449]
Tällä kannalla oli asiat, kun syksyn puolella Pohjanmaalta tuli uusia lähettiläitä Tukholmaan. Vanhojen vaivojen lisäksi oli Pohjalaisille tullut uusi rasitus, koska Klaus herra oli käskenyt heidän pitää meriväkeäkin linnaleirissä tykönänsä. Ikäänkuin helpotukseksi tahtoi hän sitä vastoin vapauttaa heitä maakunnan omista jalkamiehistä ja oli siis käskenyt heidän varustaa molemmat lipulliset kahden kuukauden eväällä; toisen lipullisen piti muka Narvaan lähtemän, toisen seuraaman Flemingiä kuningasta vastaan, jota hän sanoi odottavansa ensi tilassa kotiin tulevaksi. Mutta juuri tätä jälkimmäistä käskyä katsoivat Pohjan asukkaat sulaksi kavaluudeksi. Se jalkaväki, jonka Pohjanmaa itse omista miehistään oli asettanut, tahdottiin heiltä muka pois viekoitella, ettei heillä enää olisi mitään syytä vaatimaansa linnaleirin vapauteen eikä mitään puolustusta Klaus Flemingin ja hänen ratsuväkensä väkivaltaa vastaan. Tämä oli syy, minkä tähden he vieläkin kerran panivat lähettiläänsä Ruotsissa käymään, ja lähettilästen päämieheksi lähti tällä kertaa eräs talonpoika Kyrön pitäjästä, nimeltä Pentti Pouttu, joka itse kehui kaksikymmentä vuotta työtä tehneensä tätä linnaleirin vapautta varten, mutta joka nyt vasta ensi kerta mainitaan.[450] Muutama kertomus juttelee asian seuraavasti: "V. 1596 syyskuussa tapahtui, että eräs talonpoika Pentti Pouttu Kyrön pitäjästä lähti Tukholmaan, ottaen muutamia muita talonpoikia mukaansa. Siellä oli ennen heitä Hannu Hannunpoika Fordell, jonka kanssa Pouttu tovereinensa rupesi neuvottelemaan, kuinka tuo ratsuväen linnaleiri estettäisiin ja tauotettaisiin".[451] Niinkuin jo edellisessä on kerrottu, oli juuri samaan aikaan ja samoja vaivoja varten lähettiläitä muistakin Suomen maakunnista tullut Ruotsin puolelle, ja nämäkin nyt laskivat tuumansa yhteen Pohjan miesten kanssa. Ensin pohjalaiset, savolaiset ja Viipurin läänin asukkaat antoivat yhteisen valituskirjan herttuan ja neuvoskunnan eteen, ja tästä näkyy seuranneen, että lokakuun keskipaikoilla asetettiin tutkimuskunta, jossa istui kolme suomalaista herraa, nimittäin Krister Klaunpoika Horn Joensuun vapaaherra, eräs Hannu Juhonpoika Bon herra ja Hannu Hannunpoika Monikkalan herra, sekä Tukholman linnan vouti Pentti Laurinpoika. Niinkuin näemme, olivat nämä kaikki Kaarlen puoltajia taikka palvelijoita ja osittain Klaus Flemingin vihamiehiä; mutta valitukset, jotka heidän eteensä tuotiin, olivat varsin samat, kuin mitkä jo kauan aikaa olivat Suomesta kaikuneet, ja tutkijakunta tuskin lienee voinut niiden kiivautta enentää. Ainoastaan se uhkaus oli lisätty, että jollei heitä nyt aikanansa auteta, eivät he muka ikinä enää tahdo Ruotsista apua hakea, vaan aikovat itse toimittaa oikeutta ja, jos tämä ei luonnistu, etsiä apua itsellensä Venäjältä. Tämän sanoivat rahvaan päättäneen yli koko Suomenmaan, ja todestaan näyttääkin vähintäin toinen puoli Suomenmaata nyt lähettäneen asiamiehiänsä tänne saapuville.[452]
Tämän tutkimuksen perästä ei näy kuitenkaan mitään sen enempää seuranneen. Tosin herttua lokakuun 30 p. antoi Pohjanmaan rahvaalle uuden suojeluskirjan, jolla Flemingin käskyt tykkänään kumottiin. Vieläkin lujemmat kirjeet hän edellisenä päivänä oli antanut Pohjanmaan molemmille jalkaväen lipullisille, joita kiellettiin tottelemasta Klaus herran käskyjä. Kuninkaan kotiintulosta on Fleming muka paljaita valheita pannut, eikä ole hänen tarkoituksensa muu, kuin riistää Pohjanmaalta sen puolustajat ja omaa joukkoansa kartuttaa. Siis pitää jalkaväen pysyä paikoillansa, ja jos herra Klaus Fleming ottaa tehdäksensä rahvaalle jotakin väkivaltaa, pitää heidän julkisesti ja rehellisesti pitämän rahvaan puolta; samaten jos heitä itseänsä vastaan jotakin laittomuutta yritetään, silloin heidän on oikeus talonpoikien avulla tehdä vastarintaa.[453] Mutta semmoiset kirjoitukset eivät enää voineet tyydyttää Pohjanmaan lähettiläitä. Se apu, minkä herttua heille määräsi maakunnan omasta jalkaväestä, oli heistä liian vähäinen eikä muutenkaan aivan luotettava, koska juuri toinen päälliköistä, Lassi Niilonpoika, oli itse antaunut noiden vihattujen kotihuovien joukkoon. Toista se olisi ollut, jos Ruotsista muutamia lipullisia jalkaväkeä olisi heille avuksi lähetetty; mutta Kaarle herttuan tila oli tätä nykyä niin vaikea, ettei hän sitä voinut heille luvatakaan. Niinkuin jo entiseltä tiedämme, tapahtui juuri näinä päivinä, että herttuan ja neuvoskunnan väli kokonaan rikkui. Marrask. 2 p. Kaarle luopui hallituksesta, ja se apu, jota niin kauan oli odotettu, näytti nyt tykkänään poistuvan. Kun seuraavana päivänä herttua lähti Tukholmasta Gripsholmaan, mainitaan pohjalaisten astuneen vielä viimeisen kerran hänen eteensä, anoen apua jos milläkin neuvolla. Mitä heillä tämmöisessä tilassa oli sanomista, on helppo arvata; sitä paitsi sen tiedämme tarkemmin eräästä uudesta valituskirjasta, jonka he nähtävästi aivan samaan aikaan jättivät herttuan kansliaan. Lähettilästen Tukholmassa viipyessä oli uusia sanomia heille tullut Pohjanmaalta. Fleming oli nyt otattanut yhdeksän kuukauden eläkkeet ratsuväelle, ja Lassi Niilonpojan jalkaväki, joka oli Turkuun lähtenyt, oli tämän veron mukaansa kuljettanut. Sen ohessa oli vangiksi otettu ne miehet, jotka olivat tuoneet herttuan suojeluskirjan, ja heidän laivansa ja tavaransa oli Turkuun viety. Myöskin pappi, joka oli rahvaalle lukenut herttuan kirjeen, oli vankeuteen pantu. Koko maakunta nyt muka odotti, mitä apua ja lohdutusta herttua suvaitsisi Jeesuksen nimen tähden heille antaa. Kokemus oli tarpeeksi osoittanut, että kirjeistä ei mitään apua ollut; sen vuoksi he pyytävät joko saada sotaväkeä mukaansa Pohjanmaalle taikka varsinaisen valtuuden, että itse saavat väkivoimalla hankkia itsellensä oikeutta, miten paraiten voivat. Lopuksi he muistuttavat, että asia jo vaatii kiirettä: "vuodenaika on jo myöhäinen ja talvi tulossa, niin että me miesraukat kohta emme mihinkään pääse".[454]
Niinkuin tästä näemme, pohjalaiset suoraan pyysivät herttualta lupaa
noustaksensa aseelliseen vastarintaan Klaus Flemingin tylyä hallitusta
vastaan. Herttuan oma asema oli tällä hetkellä semmoinen, että hän
nähtävästi mielellään salli, että jotakin häiriötä Flemingille Suomen
puolella syntyisi. Hän siis näkyy suullisesti antaneen suostumuksensa
pohjalaisten anomukseen ja päästi niinmuodoin nuo kauan hillityt
intohimot valloilleen. Kuten eräs saapuvilla ollut pohjalainen
sittemmin jutteli, oli herttua nyrkkinsä nostanut, lausuen: "En muuta
neuvoa tiedä, vaan toimittakaa rauhaa omalla kädellänne; onhan teitä
ainakin niin monta, että taidatte ne päältänne torjua, jos ei muulla
niin aidan seipäillä ja nuijilla." Mitään varsinaista apua hän ei
voinut heille luvata; oli vain sanonut: "varjelkaa teitänne maalla
itse, minä merta vartioitsen".[455]Tämä vastaus oli niinkuin tulinen soihtu viskattu kuivaan kuloon. Sekä Kaarlen sanoista tässä tilassa että hänen käytöksestään seuraavissa tapauksissa täytyy meidän todeksi uskoa hänen ei muuta tarkoittaneen, kuin että pohjalaiset oman maakuntansa vapahtaisivat. Mutta niinkuin jo olemme nähneet, oli Tukholmassa tähän samaan aikaan miehiä muistakin Suomen maakunnista, ja näihin, joita samat vaivat painoivat, eivät pohjalaisten uudet tuumat voineet tarttumatta olla. Se on todennäköinen, jos kohta hämäräänkin peitetty asia, että näiden ja pohjalaisten välillä nyt rakennettiin Hannu Fordellin toimesta yhteisiä hankkeita, vaikka herttua nähtävästi näistä hankkeista ei mitään tiennyt. Mutta jos Kaarle siis tässä kohdassa näyttää syyttömältä, se ainakin on hänelle viaksi luettava, että hän ei ajatellut, mihin tuo valloilleen päässyt kostonhimo pysähtyisi. Samoin kuin kasken sytyttäjä usein ei itse voi arvata, ennen kuin tuli jo ojan toisella puolella lentää honkien latvoissa, niin Kaarle herttuakin oli päästänyt säkenen, joka pian ilmi tulena poltti maat ja mantereet. Mutta jos herttua siis kantaa syyn siitä, että hehkuva vihanliekki pääsi valloilleen, on samassa muistaminen, että Klaus Fleming puolestaan oli tähän paloon runsaasti sytykettä koonnut.
KOLMASTOISTA LUKU
Pohjalaisten ensimmäinen kapina
V. 1596 marraskuun 25:ntenä eli Pyhän Katariinan päivänä, jota siihen
aikana vielä jumalanpalveluksella vietettiin,[456] kokoontui rahvasta ja sotaväkeä Isonkyrön kirkolle. Rahvaan joukossa nähtiin myöskin noita Ruotsista äsken palanneita lähettiläitä, ja, niinkuin helppo oli arvata, ruvettiin näiden ja sotaväen välillä herjauksiin. Talonpojat arvelivat: "Nämäthän ne konnat ovat, jotka meitä raskailla linnaleireillä rasittavat". Muutama lähettiläistä, nimeltä Pentti Piri, joka oli päissänsä, lisäsi: "ei haittaisi, jos niistä sisälmykset revittäisiin ulos". Torasta vihdoin tuli tappelu, ja muutama jalkamies sai kymmenen kolahdusta kirveen hamarasta. Sitten nuo Ruotsissa käyneet miehet menivät olueelle Yrjö Kontsaan luokse, joka asui kirkon vieressä. Mutta kesken heidän juominkiansa tulivat ratsu- ja jalkamiehet, joita Pietari Gumse ja Lassi Niilonpoika olivat koonneet, ottivat heidät kiinni ja veivät vankina nimismiestaloon kuljettaaksensa heidät seuraavana päivänä Turkuun. Iloissansa, kun toivoivat saavansa palkintoa Klaus Flemingiltä urhoteostaan, sotamiehet nyt istuivat oluen ääressä Kyrön nimismiestalossa. Mutta sydänyön aikana kokoontuivat talonpojat ja ottivat väkisin nuo vangitut veljensä juopuneen sotaväen käsistä. Tässä kähäkässä annettiin muutamia kolahduksia, ja yksi jalkamies heitti henkensä.[457]
Vanha viha rahvaan ja sotaväen välillä sai tästä tapauksesta uutta
sytykettä. Viikon kuluessa levisi sanoma muihinkin pitäjiin, ja
arvattavasti sillä välin ne, joita tästä ja entisistä teoista
rangaistus uhkasi, koettivat yllyttää rahvasta nousemaan yksimieliseen
ponnistukseen sotaväen ja Klaus herran kovaa valtaa vastaan. Silloin
tapahtui kahdeksan päivän perästä, että Ruovedeltä tuli ratsumies,
jolla oli Klaus herran antama valtuus koota 9 tynnyriä jyviä ja 9
parmasta heiniä sekä muuta linnaleirisaatavaa kokoverolta. Samassa
Lassi Niilonpoika vaati jalkamiehillensä vuosimuonan ja kaikki
linnaleirin raskaus tuntui yht'aikaa painavan rahvaan hartioita. Mutta
kärsivällisyys oli nyt kokonaan loppunut, ja talonpojat tarttuivat
aseisiinsa. Ensinnä nousivat lapualaiset, ryöstivät ratsumiehen Kaarle
Paavalinpojan asunnon ja lähtivät tuosta Kyröön, jossa samalla lailla
menettelivät kaikkia vastaan, jotka siellä ratsuvarustusta pitivät.
Kyrön nimismiehen Lassi Gregerinpojan talosta otettiin kaikki omaisuus,
muutaman tuhannen taalarin arvosta, ja olisi itse talokin poltettu
tuhaksi, jos ei olisi varottu muita taloja, jotka siinä likellä olivat.
Pietari Gumsen talossa,[458] jonka isäntää edellisissä valituskirjoissa
oli mainittu "pääkonnaksi", harjoitettiin kappale vallatonta pilkkaa.
Ikkunalasit, joita siihen aikaan ei useassa talossa ollutkaan,
särjettiin tässä rikki ja kattohirret sahattiin poikki kolmelta kohden,
jotta katto putoaisi kotiintulijain niskaan; vihdoin elukoilta
leikattiin päät poikki ja pantiin ne joka ikkunaan, suut irvillensä,
ikäänkuin kummitukseksi ja pilkaksi. Mutta kun kapinoitsiat viimein
joutuivat lainlukijan Erkki Olavinpojan taloon, joka oli Voitilan
kylässä Mustasaaren pitäjää, senpä he tuhaksi polttivat huoneinensa
päivinensä. Lainlukijan vaimo oli muurannut kaikki hopeansa uunin
seinään ja sillä neuvoin saanut ne ryöstöstä säilytetyiksi. Mutta kun
talo oli poltettu, huomattiin hopean sulana valuvan muurista ulos
niinkuin pihkan. Silloin se korjattiin ja painoi puntarilla punnittuna
kuusi leiviskää. Tästä lähtivät talonpojat Lassi Niilonpojan taloon,
jonka samalla lailla polttivat. Itse Lassi Niilonpoika ennätti pakoon
päästä, mutta hänen vaimonsa jutellaan pelosta ja hämmästyksestä olleen
niin pökerryksissä, ettei hoksannut lähteä pois huoneesta, vaan olisi
itsekin palanut, elleivät talonpojat olisi häntä temmanneet ulos. Tämä
tapaus todistaa, että rahvaalla oli, keskellä kostoansakin, kuitenkin
sääliä sydämessä. Mutta varsinaisia vihamiehiänsä, missä he niitä
käsiinsä saivat, eivät suinkaan lie säästäneet. Mainitseehan kumminkin
muutama kertomus, että he löivät ison joukon kuoliaaksi, koettivat
niihin jousiansa taikka pistivät heidät jään alle uppoamaan.Olemme jo ennen nähneet, että Pohjanmaa edellisenä syksynä oli saanut
uuden kuninkaallisen voudin, jonka nimi oli Abraham Melkiorinpoika.
Missä tämä virkamies piti asuntoa, ei ole oikein selvää; mutta
todennäköistä on, että hän Korsholman kartanossa asuskeli, vaikka itse
kartanon isännyys oli Kustaa Banérin kartanonvoudilla, Hannu
Antinpojalla. Samoin kuin Abraham Melkioripojan asuntopaikka on
epätietoinen, ei myöskään hänen käytöstänsä tässä tilaisuudessa tunneta
muusta, kuin hänen omasta jokseenkin sekavasta kertomuksestaan. Siitä
ja ajankin laskusta arvaten näyttää talonpoikien kapina nyt vähäksi
aikaa hälvenneen, ja Abraham sanoo neuvoneensa ja varoittaneensa heitä
sekä suullisesti että kirjallisesti kaikesta kapinallisesta yrityksestä
sekä vakuuttaneensa heille kuninkaan nimessä vapauden kaikesta
linnaleiristä ja suojeluksen kaikkea väkivaltaa vastaan.[459] Mutta jos
vouti toivoi voivansa tämmöisillä myöhäisillä lupauksilla rahvaan
riehaantunutta mieltä viihdyttää, hän pian kyllä sai suuren
erehdyksensä havaita. Todennäköistä on, että nytkin ne, jotka
erityisistä syistä pelkäsivät rangaistusta ja kostoa Flemingiltä,
olivat ahkerassa yllyttämisen toimessa. Mutta ilmankin oli kyllä
rahvaan helppo ymmärtää, kuinka vähän luottamista oli voudin
lupauksiin, koska tähän asti ei kuningastenkaan omanimisistä kirjeistä
ollut apua eikä turvaa. Voimakkaampi kuin itse kuningaskaan oli tätä
nykyä marski Klaus Fleming Suomenmaassa, ja koska tämä mies ei ennen
ollut myöntynyt Pohjan miesten nöyrimpiin anomuksiin, oli vielä
vähemmän toivomista, että hän nyt taipuisi heille antamaan, mitä olivat
väkisin anastaneet. Päinvastoin he taisivat täysillä syillä arvata,
että marskin kaikki viha oli odotettavana, ja muuta neuvoa ei siis
näkynyt kuin ase kädessä vastakin puolustella vapauttansa.Mutta mitenkä tämä puolustus paraiten järjestettäisiin, oli taas toinen ja paljoa vaikeampi kysymys. Suorin tuuma tosin olisi ollut, jos Pohjan miehet olisivat omassa maakunnassansa odottaneet Klaus Flemingin ryntäystä ja silloin olisivat koettaneet häntä, mikäli mahdollista, vastustella. Kuitenkin oli toisaalta nähden tämmöisellä käytöksellä paljon ja varsin suuria haittojakin. Se on sotaisissa toimissa vanha totuus, jonka myöskin rahvaan johdattajat lienevät terveellä järjellänsä käsittäneet, että ainoastaan hyvin harjoitettu ja ylevähenkinen joukko voipi pysyä uskalluksessaan, jos sitä pitemmän aikaa pidetään malttavaisessa ja joutilaassa tilassa. Jos olisi pohjalaisten joukko kuinkakin suuri ja voimallinen ollut, oli kuitenkin varominen, että se vähällä aikaa hajoaisi, ellei saisi kohtakin ruveta miehuuttansa ponnistamaan. Mutta nyt oli kapinoitsijain joukko jo ennestään varsin vähäinen, koska ainoastaan Suupohjan miehet tähän asti olivat aseisiin tarttuneet, eikä niidenkään joukosta nähtävästi muut kuin suomalaiset asukkaat. Että ruotsinkieliset asukkaat olivat epäluotettavia liittolaisia, lienevät Suupohjan suomalaiset jo kyllä aavistaneet, ja mitä taas Peräpohjan miehet kapinatuumasta arvelivat, oli vielä tuiki tietämätöntä. Luonnollista on, että tämä osa Pohjanmaata oli kaukaisuutensa tähden paljoa vähemmän kärsinyt linnaleirin rasituksista, kuin Suupohja, jonka ainoastaan Kyrönkangas erotti ratsuväen pesäpaikoista ja jossa sitä paitsi nuo vihatut kotihuovit asuntoa pitivät.[460] Tämäpä seikka juuri selittääkin, miksikä monessa valituskäynnissä ainoastaan Suupohjan miehiä tavataan, ja senpä tähden ei viimeiselläkään kerralla, jolloin Pouttu Ruotsissa kävi, näy Peräpohjasta ketään muassa olleen. Mitä Kaarle herttua silloin oli lähettiläille neuvonut, mitä nämä olivat keskenänsä tuumanneet ja päättäneet, siitä eivät peräpohjalaiset vielä liene mitään tienneet, ja aika oli tärkeämpi, kuin että olisi maltettu heidän mieltänsä kuulustella. Mutta jos Peräpohjan mieli tätä nykyä oli tuntematon, olipa sitä selvempi tieto, mitä rahvas muissa maakunnissa halasi ja harrasteli. Olihan näistäkin maakunnista miehiä käynyt Tukholmassa juuri samoja vaivoja varten kuin Pouttu tovereinensa, ja kaikki seikat näyttivät todistavan, että pian koko Suomen talonpoikainen sääty oli valmis aseitansa nostamaan, kun ikinä Pohjanmaalta alku tehtäisiin ja apua tuotaisiin. Muutamista paikoin olikin semmoista apua Pohjan miehiltä anomassa käyty. Niinpä oli Kyrönkankaan toiselta puolen tullut Hämeenkyrön talonpoikia, joiden seassa eräs Laurikainen mainitaan, ja he olivat käskeneet Pohjan miesten tulla kankaan yli heitäkin vapauttamaan linnaleirin alta; muutoin sanoivat aikovansa muka yhdessä joukossa sotaväkensä kanssa tulla pohjalaisten luo majailemaan.[461] Tämä viimeinen uhkaus tosin ei muuta ollut kuin senaikuinen puheentapa, joka oli osoittavinaan heidän pyyntönsä hartautta. Mutta esitetty tuuma itsestään oli niin vietteleväinen, että Suupohjan miehet jo alustakin lienevät sitä miettineet ja nyt kumminkin siihen suurella innolla tarttuivat. Tämän tuuman päärakennus, niinkuin se nyt laadittiin, oli seuraava. Kolmessa eri joukossa piti Pohjan miesten eri haaroilta purkauman muihin maakuntiin, nostattaman koko Suomen rahvas ja viimein kaikki esteet musertaen suurena summattomana laumana yhtymän Turun linnaa vastaan, jossa Klaus herra, koko Suomen rahvaan tyly kiusaaja, muka oli vangiksi otettava. Kaikki aateliston ja sotaväen kartanot, mitkä tielle sattuivat, oli määrä hävittää; ainoastaan Monikkalan herran, Hornien ja Tottien kartanot, sekä Liuksiala, missä Eerik kuninkaan leski asui, piti siitä yleisestä hävityksestä säästettämän.[462]
Samoin kuin sananparren mukaan usein maalla viisaita ollaan, kun merellä vahinko tapahtuu, on meidänkin, jotka rauhan helmoissa istumme, helppo osoitella, kuinka tämä tuuma oli mahdoton perille saattaa ja kuinka oli luonnollista, että talonpoikien jäjestymättömät joukot lannistuisivat harjaantunutta sotavoimaa vastaan taistellessa. Mutta Pohjan miehillä oli ainoastaan kaksi ehtoa: taikka omaa maakuntaansa yksin varjella, taikka yhdessä muiden maakuntain kanssa vapauttaa koko Suomenmaa. Jos emme lukuun otakaan niitä erinäisiä asianhaaroja, jotka tekivät jälkimmäisen ehdon miellyttävämmäksi, täytyy meidän kumminkin myöntää, että se uljaampi ja jalompi tuuma oli, minkä Suupohjan miehet nyt tässä tilassa valitsivat. Milloinka ja minkä miehen päässä tämä tuuma ensin oli syntynyt, ei ole helppoa selville saada. Että Flemingin puoliset luulivat Kaarle herttuan niin käskeneen, ei ole suinkaan ihmettä, koska jo v. 1593 oli varsin suotta häntä syytetty hämäläisten yllyttäjäksi. Luonnollisista syistä tahtoivat myöskin kapinoitsijat itse nyt semmoisen luulon levittää.[463] Mutta tämä ei suinkaan todista, että Pohjan miesten nykyiset tuumat olivat herttuan kehoituksesta tai edes tieten syntyneet. Itse tapausten jakso näyttää kumminkin vapauttavan Kaarlen semmoisesta epäluulosta. Kapinan ensimmäiset liekit olivat syttyneet ikäänkuin sattumalta, vaikka kostotyöt, joita silloin harjoitettiin, tosin olivat seurauksena herttuan ennenmainituista lauseista maakunnan lähettiläille. Mutta vasta sen perästä ruvettiin nähtävästi ajattelemaan, mihin sitten oli ryhtyminen, ja silloin tuo laveampi yritys tuli mieleen. Mahdollista kuitenkin on, että herttuan nimeä yllyttimeksi käytettiin ja että Hannu Fordell ystäviensä ja asiamiesten kautta vaikutti talonpoikien päätökseen. Ainakin kerrotaan, että kapinallisten joukossa oli Fordellin lähettämiä miehiä ja niillä kirje tehty Kaarlen nimeen ja ikäänkuin herttuan käskyn mukaan.[464] Kun talonpoikien seurassa oli kirjoitusmiehiä, jotka osasivat heidän puolestaan ruotsinkielisiä kirjeitä valmistella, näyttääpä sekin tätä luuloa vahvistavan.[465] Mutta jos näin arvaammekin rahvaalla olleen neuvonantajia ja kehoittajia, eipä semmoisiltakaan miehiltä, kuin Pouttu oli, liene puuttunut neroa suuria tuumia käsittämään, ja tuuman täyttäminen kumminkin jäi kokonaan talonpoikaisten päämiesten toimeksi.
Nämä päämiehet nyt suurella innolla asiaan ryhtyivät. Ainoastaan Kyrön,
Ilmajoen ja Lapuan pitäjät olivat kapinan tuumiin yhtyneet, mutta
näistä kolmesta pitäjästä täytyi jok'ainoan miehen suosiolla tai
pakolla lähteä matkalle, eikä saanut raajarikkokaan kotia jäädä taikka
matkalta palata, ellei hänellä ollut erityinen lupa päämiehiltä.[466]
Kuinka suuri joukko tällä tavoin kokoontui, on varsin vaikea tarkkaan
määrätä. Kapinoitsijat itse tahtoivat paljoudestaan levittää
ylenmääräisiä luuloja, ja muut senaikuiset kertomukset sanovat tämän
määrän milloin kolmeksi tuhanneksi, milloin ainoastaan kahdeksaksi
sadaksi. Että edellinen määrä on liiallinen, havaitaan jo siitä, kun ei
nokka-luku Kyrön, Ilmajoen, Lapuan, Laihian ja Vöyrin pitäjistä
yhteensä ollut tähän aikaan isompi kuin 1,900 ja niiden yhteinen
kokoveron-luku oli 800. Mutta sen ohessa on muistaminen, että
Laihiankin väestö epäilemättä on luettu noiden "kolmen pitäjän" piiriin
ja että lisäväkeä näkyy muutoinkin usealta haaralta saapuneen. Herttua
oli kirjeessänsä Pohjan jalkamiehille kehoittanut näitä pitämään
rahvaan puolta, ja todennäköistä on, että tämä kehoitus ei ollut
turhaan lausuttu. Vielä selvemmin havaitaan, että suomalaiset asukkaat
ruotsinkielisistäkin pitäjistä, varsinkin Pietarsaaresta, miehissä
yhtyivät kapinoitsijain hankkeisiin, ja vielä taempaakin, Kokkolan
pitäjästä ja Lohtajalta saakka, riensi yksityisiä uroita
suupohjalaisten joukkoa kartuttamaan. Mutta Peräpohjan asukkaille
Liminkaan ja Iihin kirjoittivat Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan miehet
kirjeen, jolla heiltäkin apua pyysivät, lisäten tavalliset uhkaukset,
että muutoin tahtoivat sotaväen kanssa sopia ja käydä tappamassa kaikki
liminkalaiset ja iiläiset.Joulukuu oli nyt keskikohdallaan, kun Suupohjan suomalaiset vihdoin valmistuivat matkalle lähtemään. Suomenmaassa käytettiin tähän aikaan vielä vanhaa lukua, joka oli kymmenen päivää myöhempi oikeata ajanlukua, eikä siis ollut erittäin aikaista talven tuloa, kun näemme täyden rekikelin jo tarjona olleen. Tämä olikin sitä tarpeellisempi, koska Pohjanmaalta muuhun Suomeen ei kulkenut kuin yksi ainoa suvitie Kyrönkankaan yli, ja kapinoitsijain oli määrä jakaantua kolmelle eri haaralle. Kaikkien ensinnä ja arvattavasti jo alkupuolella joulukuuta näyttää se joukko liikkeelle lähteneen, jonka piti levittää kapinan liekki Savoon, Hämeeseen ja Satakunnan pohjoiskulmaan. Sen päämieheksi oli pantu eräs lapualainen Martti Vilpunpoika,[467] jota seurasi ainoastaan 50 miestä Lapualta ja Pietarsaaren erämaasta eli nykyisestä Lappajärven pitäjästä. Heidän vähäinen lukunsa oli kuitenkin tarpeenmukainen. Heidän ei tarvinnut matkallansa Lappajärven ja Rautalammin salomaiden lävitse pelätä mitään vastarintaa ja nostettuansa Rautalammin, Laukaan ja Sysmän asukkaat heidän piti vetäymän Pirkkalan puolelle, johon toista tietä myöten päälauman matka Pohjanmaalta meni.[468]
Tämän lauman päälliköksi ja siis ikäänkuin koko kapinan johtajaksi oli otettu eräs talonpoika Ilmajoelta, Jaakko Pentinpoika Ilkka eli Ilkkainen, josta koko retkeä sittemmin kutsuttiin Ilkkaisen sodaksi.[469] Millä tavalla tämä mies oli näin suurta luottamusta itsellensä ansainnut, ei ole oikein selvillä. Mutta arvattavasti oli hänkin liikkunut samanlaisissa toimissa kuin Pouttu ja muut linnaleirin vihaajat, ja ainakin tiedämme hänen olleen niitä, joita Klaus herra näinä aikoina oli nimenomaan vainonnut. Merkillistä on, että Ilmajoen Kokkolan kylässä oli kaksi ihan samannimistä talonpoikaa, joiden asema kuitenkin oli aivan erilainen. Toinen Jaakko Pentinpoika Ilkka, jonka isä, Pentti Juhonpoika, oli Juhana kuninkaan aikana ollut koko Kyrön hallintopitäjän nimismiehenä, asui vahvassa kokoveron talossa, jonka peltoala oli laveampi kuin siihen aikaan muutoin oli tavallista, ja tämän perityn mahtavuuden nojassa hän oli ruvennut knaapiksi, palvellen ratsumiehenä Antti Laurinpojan lipullisen alla. Vaan hänen naapurinansa asui toinen Jaakko Pentinpoika Ilkka, jonka sukuperästä ei muuta selkoa saada, kuin että hän vuoden 1592 paikoilla oli astunut isännyyteen erään Matti Savolaisen eli Suomalaisen jälkeen. Hänen talonsa, joka luettiin ainoastaan puoleksi veroksi, ei ollut maa-alaltansa puoltakaan siitä, mitä toisen Ilkan, ja verokirjat erittäin mainitsevat, että halla siinä joka vuosi liikkui.[470] Tämä köyhempi Ilkka se oli, joka nyt nousi syttyneen kapinan päälliköksi. Varsin mahdollista on, että jokin naapuriviha kaimain välillä oli ensimmäisenä syynä talonpoikaispäällikön käytökseen. Jo alkuvuodesta 1595 hän näkyy olleen niiden joukossa, jotka kiivaimmin vastustivat Flemingin käskyjä, ja tammikuussa mainittuna vuonna hän sen vuoksi vietiin vankina Turun linnaan.[471] Tästä hän kuitenkin viimein oli sukkeluudella päässyt pakoon, laskien itsensä vaatteistaan valmistamallaan köydellä muuria myöden alas. Tämä ihmeellinen pelastus ja ehkä muutoinkin miehen urhokas luonne lienee hänet koroittanut yleiseen johtajavirkaan. Luultavaa kuitenkin on, niinkuin tapaukset sitten näyttivät todistavan, että hän oli sitä käskijäkykyä vailla, joka tässä olisi tarpeellinen ollut, ja kansanruno antaa hänestä jokseenkin kehnon kuvan, kertoen:
Ilkka ilkeä isäntä,
Pää kero, sininen lakki,
Ei konna tapella tainnut,
Eikä sammakko sotia,
Että joi joka talossa,
Joka knaapin kartanossa.[472]Hänen rinnallensa oli heti alusta pantu muitakin päälliköitä,
niiden luvussa esim. Yrjö Kontsas, jonka talossa lähellä Kyrön
kirkkoa ensimmäinen meteli oli tapahtunut. Kuinka suuri päälauman
lukumäärä lienee ollut, emme tarkoin tiedä, ellei sovi sitä arvata
kahdeksaksi- tai yhdeksäksisadaksi, niinkuin muutamat kertomukset
päättävät kapinallisten koko paljouden olleen. Sitä vastoin on tiestä,
jota kuljettiin, jotenkin tarkkoja tietoja. Jos olisi suvinen aika
ollut, olisi heidän epäilemättä täytynyt seurata Kyrönkankaan soukkaa
selännettä, Karvianjoen poikki ja siitä Kauraharjua, Soininharjua ja
Vatulanharjua myöten. Mutta talvisella ajalla kävi Jalasjärven ja
Parkanon vesiä myöten Hämeenkyröön toinen lyhyempi eikä niin varsin
autio tie, jonka myöhäisempinä aikoina Adlercreutzin paluumatka v. 1808
on tehnyt kuuluisaksi Suomen historiassa. Tällä tiellä tapaamme Ilkan
ja Kontsaan jouluk. 19 p. Jalasjärvellä. Eräs ruotsinkielinen
päästökirja, molempien päämiesten puumerkit alla, antaa mainittuna
päivänä kahdelle miehelle oikeuden tästä kotiin palata, koska ovat muka
raajarikkoja ja epäkelpoja.[473] Viittä päivää myöhemmin eli
jouluaattona oli pääjoukko Ylöjärvellä, Pirkkalan pitäjän rajoilla.Mutta samalla aikaa, kuin Ilkan väki matkalle lähti, näkyy kolmas
joukko, jonka vaiheista kuitenkin varsin vähän tietoja on, lähteneen
liikkeelle alista Satakuntaa kohden. Tämän joukon väkilukua ei
ollenkaan tunneta; mutta arvattavasti se ei voinut olla aivan vähäinen,
koska paljon vastusta oli odotettavana, niin pian kuin tultaisiin oman
maakunnan rajoista ulos. Päämiehenä oli eräs Martti Tommola, jonka
mainitaan syksyllä Poutun kanssa Ruotsissa käyneen; mutta itse
Pouttukin oli samassa joukossa saapuvilla ja kuuluu olleen kovin
harmistuneena, kun ei päämiehyyttä hänelle uskottu, vaikka hän muka
kolmattakymmentä ajastaikaa oli Pohjanmaan linnaleirivapautta
ahkeroinut. Heidän matkansa näyttää käyneen ensin Mustasaarelle ja
siitä merenrannikkoa pitkin Ulvilaan, jossa heidän oli aikomus saada
Aksel Kurki Anolan herra suosiolla tai pakolla päämieheksensä johtamaan
heitä Klaus Flemingiä ja Turun linnaa vastaan. Jo Mustasaarella
lienevät toivoneet saavansa Abraham Melkiorinpojan vangiksensa; mutta
tämä ennätti pakoon ja lähetti pikaisen sanoman Klaus herralle ja
Satakunnan sotapäälliköille. Voudin kanssa seurasi jalkamiespäällikkö
Lassi Niilonpoika, joka lähetti lippumiehensä Pekka Pietarinpojan
muutamien jalkamiesten kanssa varoittamaan niitä jalkamiehiä, jotka
olivat antauneet kapinoitsijain joukkoon. Pekka Pietarinpojan piti
ottaa heiltä lippu pois, jos ei julkisesti, niin salaa, repien sen irti
varresta ja poveensa kätkien; hänen piti sen ohessa kehoittaa
jalkamiehiä uskollisuuteen Kunink. Majesteettia kohtaan, ja lisäksi
hänen oli tarkasti tiedustaminen, mikä kapinoitsijain laita ja aikomus
oli. Näistä tehtävistä kuitenkin jäi isoin osa täyttämättä. Jo
ensimmäiseen kylään tultuansa joutui lippumies seuroinensa talonpoikien
käsiin, eikä hänellä nyt muuta neuvoa ollut, kuin olla rupeavinansa
kapinoitsijain puolelle. Mutta kun hän lupasi heille toimittaa
epääntyneen lipun, joka hänellä kotonansa oli, sai hän vahvasti
vartioituna lähteä kotiinsa, ja sinne hän sitten jäikin, syyttäen
sairautta ja luvaten terveeksi tultuansa lähteä heidän seuraansa. Sillä
välin oli hän vartioiltansa salaa osannut tiepuoleen lähettää muutaman
jalkamiehistänsä, joka maan ja metsän halki kiirehti siihen kylään,
missä vouti ja päällikkö odottivat. Päällikkö sittemmin tunnusti, että
jollei tämä sana olisi heille tullut, he olisivat äkkiarvaamatta
langenneet rahvaan käsiin.[474]Oli joulukuun 18 p., kun Hämeenkyröön tuli jalkamiespäällikölle Hannu
Laurinpojalle sanoma Pohjan miesten aikomasta retkestä. Abraham
Melkiorinpoika oli hänelle kirjoittanut, että Pohjanmaa oli
varusteilla, että jo paljon pahaa murhalla ja poltolla oli matkaan
saatettu Kunink. Majesteetin palvelijoita, sekä ratsumiehiä että
jalkamiehiä, vastaan ja että kapinoitsijat aikovat levittää petollisen
yrityksensä yli koko Suomenmaan, nostattaen kaiken rahvaan eikä muita
säästäen kuin niitä talonpoikia, jotka tahtoivat heidän tuumaansa
suostua. Tämän sanoman Hannu Laurinpoika oieti lähetti Kristofer
Laurinpojalle Pirkkalaan, käskien hänen koota kaikki ratsumiehet ja
jalkamiehet, jotka siinä kihlakunnassa olivat, ja lähettää ne kaikki
Hämeenkyröön, jos muka talonpojat sitä tietä tulla hankkivat; mutta jos
heidän tulonsa tapahtuisikin Närpiön kautta, sopisi sotaväen muka
Hämeenkyröstä siirtyä sinne käsin heitä vastustamaan. Pianpa Knuutti
Juhonpoika Kurki Laukossa sekä muut sotapäälliköt lähipaikoilla saivat
asiasta tiedon, ja vakoojia lähetettiin Kyrönkangasta kohden. Sotaväki
sillä välin alkoi kokoontua, ja hyvä toivo oli, että myöskin herra
Klaus Fleming, joka jo oli Pohjan voudilta tiedon saanut, piakkoin
kaiken voimansa kanssa paikalle rientäisi.[475]Mutta tuskin oli tieto vaaran tulosta ennättänyt levitä, kun jo usealta haaralta hätä alkoi ahdistaa. Hannu Laurinpoika Hämeenkyrössä, jolla ainoastaan 80 miestä ratsu- ja jalkaväkeä saapuvilla oli, näki kohta, että siinä ei auttanut viipyminen, varsinkin kun hänen luulonsa mukaan pohjalaisten joukko sillä puolen nousi 4000 mieheen. Hänen pakomatkansa kääntyi Karkkuun päin, jossa jo 22 p. tapaamme hänen Valkamalla, Sarkolan neljäskunnassa.[476] Ilkan joukko ei kuitenkaan näy aivan äkkiä edenneen. Mutta sill'aikaa kuin Satakunnan ja Hämeen silmät huolella kääntyivät Kyrönkangasta kohden, leimusi kapinan liekki äkkiarvaamatta toisessakin paikassa. Se vähäinen joukko lapualaisia, joka Martti Vilpunpojan seurassa oli lähtenyt Rautalammin puolelle, näyttää varsin helposti saaneen toimensa suoritetuksi ja riensi nyt Satakunnan seuduille, tuoden rautalampilaisia seurassaan ja tiellänsä nostattaen Ruovedenkin miehet. Jouluk. 22 p. mainitaan tämän joukon jo tulleen Kangasalan pitäjään, jossa asettivat leirinsä Vääksyn kartanoon, Sarsankosken viereen.[477] Tästä näkyy sana oieti lähteneen Ilkan laumalle, joka tätä aikaa nostatti Hämeenkyrön ja Pirkkalan rahvaat ja vielä muihinkin pitäjiin kirjeitänsä lähetti. Eräs kirje, jonka pohjalaiset jouluaattona Keijärveltä ja Ylöjärveltä kirjoittivat Lempäälän miehille, on meille säilynyt ja todistaa, miten ylellisiä luuloja kapinoitsijat tahtoivat paljoudestansa levittää. "Meidän on nyt", kirjoittavat, "leirimme Keijärvellä 5,000 miehen vahvana, toinen leiri on Kyrössä ja Närpiössä 18,000 miehen suuruisena, ja Savosta tulijat, joiden on leiri Kangasalla Vääksyn kartanossa, ovat 12,000 miestä, kuten heiltä on varma tieto tullut". Tarkoituksensa he sanovat olevan lähteä Kaarle herttuan käskyn mukaan Turkuun Klaus Flemingiä, vihollistansa vastaan, joka muka kaikkia kavalia juonia yrittää ja tahtoo heidän poloista isänmaatansa hävittää. Kummallista on, että outoja nimiä on kirjeen alla – ei Jaakko Ilkkaisen eikä Yrjö Kontsaan, vaan erään Martti Vilpunpojan ja Pentti Tuomaanpojan, jotka sanovat itsensä kahden pitäjän päämiehiksi Pohjanmaalta.[478] Jos edellinen näistä on sama mies kuin tuo Rautalammilla käynyt lapualainen, niin hänen vähäinen seuransa jo näyttää yhtyneen pääjoukkoon. Vääksyssä olevat Rautalammin miehet taas nähtävästi Hämeen puolelle hävisivät. Mutta Ilkkaisen joukko muutti leirinsä Keijärveltä Nokian kartanoon Emäkosken niskalle, missä nyt muutamia päiviä odottivat. Useat kartanot sekä Kangasalla että Pirkkalassa heitettiin tulen valtaan, ja aateliston rouvat pakenivat pakenemistaan Hämeen linnaan turvaa etsimään. Sinne miehetkin samalla aikaa kokoontuivat lipullisiinsa voidaksensa kapinoitsijoille jotakin vastarintaa yrittää.[479]
Näin oli se ottelu alkanut, joka Nuijasodan nimellä on tullut mainioksi isänmaamme historiassa. Tavallisesti arvellaan, että tämä nimi on otettu kapinallisten omituisista sota-aseista, heidän raskaista, pitkävartisista nuijistansa, joilla koettivat ratsumiesten rautapuvut särkeä; ja varsin mahdollista on, että kun jok'ainoa mies sotaan ryhtyi, ei kaikille riittänytkään muita sen parempia aseita. Mutta ylipäänsä emme saa luulla, että Pohjanmaan rahvas, joka edellisen sodan aikana oli tottunut vienalaisten kanssa ottelemaan ja sitä varten oli Juhana kuninkaalta aikoinaan saanut säännöllisiä aseita ja ampumavaroja haltuunsa, ei olisi ymmärtänyt muita varustuksia viljellä kuin nuijiansa. Keväällä 1594 oli Sigismund Tukholmassa ollessaan antanut erityisen käskyn jättää Pohjan miesten haltuun toistaiseksi ne kruunun aseet, mitkä Hannu Laurinpoika-vainaja v. 1590 oli heille jakanut;[480] sitä paitsi takomisen taito lienee silloinkin yhä ollut Suomen talonpoikaisella kansalla jonkinlaisessa voimassa. Luultavaa siis on, että nimet "nuijajoukko" ja "nuijamiehet", samoin kuin "nuijapäät" ja "nuijakonnat", olivat sotaväen käyttämiä herjaussanoja, jotka kenties jo Rautalammin kapinan aikana v. 1593 olivat syntyneet.[481] Tuo järkähtymätön ja uppiniskainen Suomen rahvas, joka ei suosiolla laskenut niskaansa ikeen alle, oli muka itse ikäänkuin nuijan kaltainen ja nuijamiehen nimi näytti olevan sille varsin omansa. Juuri tähän aikaan se nimi ensi kerran tavataan niissä kirjeissä, jotka sotapäällikköjen välillä kulkivat antamassa uutisia kunkin paikkakunnan kuulumisista. Pyhän Tapanin päivänä, jouluk. 26, mainitaan Knuutti Juhonpoika Laukon herran lähteneen Hämeen linnasta 100 ratsumiehen kanssa hakeaksensa "tuota nuijajoukkoa". Hänen seuraansa näkyy Iivar Tavast Kurjalan herra, joka Aksel Kurjen lipullisessa palveli, yhtyneen toisen 100 huovin kanssa, ja nyt he luulivat voivansa ajaa nuijamiehet pakoon Nokiasta, varsinkin kun se väärä tieto heille tuli, että kapinallisten luku siinä paikassa ei ollut kuin 400 miestä. Mutta tämä yritys kääntyi sotaväelle tappioksi, ja vähäisen kähäkän perästä, joka kansantarun mukaan lienee tapahtunut Kalmaanmäellä, Tyrkkölän ja Taipaleen kyläin välillä,[482] täytyi Knuutti Kurjen huoveinensa paeta Karkkuun päin. Tässä hänen ei kauan aikaa tarvinnut odottaa, ennen kuin apua läheni. Marski Klaus Fleming kaiken voimansa kanssa oli jo Turusta lähtenyt ja teki par'aikaa täyttä tuloa yliseen Satakuntaan.[483]
Olemme jo edellisessä nähneet, että Klaus herra tähän aikaan piti sotavoimansa koossa Turun seuduilla ja par'aikaa aikoi lähteä Venäjän rajan puolelle Käkisalmen heittämistä varten rauhansovinnon mukaan. Tämän hankkeen nyt estivät Pohjanmaalta tulleet sanomat. Kohta ensimmäisten tietoin tultua pohjalaisten kapinallisista toimista, sanotaan marskin tahtoneen heti lähteä sinne, heitä väkivoimalla kurittamaan; mutta siitä päätöksestä häntä pidätti Olavi Sverkerinpoika, joka näillä hämmennyksen ajoilla viekasteli molemmilla puolin. Mitä tämä tällä kertaa tarkoitti ja mitä marski ensin Pohjan tapauksista arveli, ei ole tarkemmin selitetty. Mutta kun vihdoin tuli sanoma, että Pohjan miehet olivat tulossa Satakuntaa kohden, ei marski enää viivytellyt, vaan lähti Turusta jouluk. 23 p.[484] Hänen seurassansa oli neljä lipullista jalkaväkeä, ja hänen ratsuväkensä näyttää tiellä karttuneen kolmeksi lipulliseksi, niin että hänen koko voimansa arvattavasti nousi kolmeen tuhanteen. Muutamia järeitä tykkejä oli mukaan otettu. Tavallisella älyllään hän kirjoitti Viipuriin, että muka vähäinen, helposti lopetettava riita ratsuväen ja rahvaan välillä oli syttynyt, ja Viipurin herrat kohta ymmärsivät, että asia oli pidettävä mikäli mahdollista salassa senpuoliselta rahvaalta.[485] Klaus herra itse näkyy olleen synkkien aavistusten vallassa. Hänen korkea ikänsä ja ajan vaaralliset olot saattoivat hänet ajattelemaan mahdolliseksi, että jotakin inhimillistä tällä retkellä hänelle tapahtuisi, ja hän vaati puolisoltansa eron hetkellä nimenomaisen lupauksen, että tämä marskin kuoleman tapauksessa koettaisi kaikin keinoin peräyttää ne solvaavaiset herjaukset, mitkä Kaarle herttua nyt oli marskista julkaissut.[486] Muutoin tuo ankara valtamies tietysti oli entisellänsä, jäykkänä ja järkähtämätönnä, eikä hetkeäkään epäillyt tehtävästään syttyneen kapinan suhteen.
Ensin Turusta lähtiessään marski ei näy tietäneen muita nuijajoukkoja olevan kuin sen, joka Närpiön kautta läheni Porin kaupunkia ja alista Satakuntaa. Todennäköistä on, että Abraham Melkiorinpoikakin, kun tämän joukon alta pakoon lähti, luuli kaikkein nuijamiesten sitä tietä tulevan ja semmoisen sanoman marskille lähetti. Tätä rantajoukkoa vastaan siis Klaus herran matka ensin kääntyi.[487] Mutta tiellään hän näkyy tiedon saaneen, että kaikki vaara siltä puolen jo oli hävinnyt. Kuinka kauas Pouttu ja Tommola miehinensä olivat edenneet, mitä he matkallansa olivat toimeen saaneet ja missä paikoin heidät tuho vihdoin saavutti, siitä meillä ei ole vähintäkään mainetta. Ainoastaan kaukaisena kulkupuheena tapaamme sen tiedon, että kapinoitsijat olivat käyneet Ulvilassa saakka, missä Anola ja Sonniemi, Aksel Kurjen ja Götrik Fincken kartanot, olivat.[488] Sitten mainitaan lyhyesti, että Aksel Kurki huoveinensa oli tämän joukon hävittänyt, ja ajanlaskusta arvaten näyttää tämä tapahtuneen kohta joulun jälkeen.[489]
Klaus herran matka nyt kääntyi nuijamiesten pääjoukkoa vastaan, ja jouluk. 28 p. hänet tapaamme "hovinsa" ja tykistönsä kanssa Huittisten kylässä, samannimisen pitäjän kirkon paikoilla.[490] Tästä hän nyt marssi Karkun pitäjään, jossa Laukon herra pakenevan joukkonsa kanssa hänet kohtasi. Tästä pitäjästä kulkee ikivanhoista ajoista talvinen viittatie pitkää Sarkolanlahtea myöden Tottijärven kirkolle päin ja siitä koillista suuntaa Pirkkalan kylään, missä Pirkkalan kirkko siihen aikaan oli Pyhäjärven vesien kaakkoisella rannalla, vastapäätä Nokian kartanoa ja Emäkosken niskaa. Tätä tietä myöten näyttää Klaus Fleming sotavoiminensa tulleen Pirkkalan pappilaan. Ainoastaan soukka selkä nyt erotti hänet luoteisesta rannasta, missä kapinallisten leiri oli Emäkosken etelävarrella, Nokiassa, Viholassa ja Tyrkkölässä. Tätä asemaa vastaan näkyy Klaus herra heti tehneen rynnäkön, mutta kohtasi miehuullista vastarintaa.[491] Ankara kähäkkä, jonka mainitaan kestäneen aamusta iltaan, syntyi vanhan vuoden viimeisenä päivänä, ja illan tullessa lähetti marski talonpoikien puheille Knuutti Kurjen ja Abraham Melkiorinpojan, tarjoten heille sovintoa sillä ehdolla, että he seuraavana päivänä jättäisivät Ilkan ja muut päämiehensä Flemingin käsiin, mutta itse lähtisivät kotiinsa, jossa saisivat muka linnaleiristä vapaina olla, kunnes Kunink. M. valtakuntaan tultuansa saattaisi Ruotsin lain ja oikeuden mukaan tämän riidan ratkaista. Kuinka marski taipui semmoisia ehtoja tarjoamaan ja kuinka nuijamiehet taipuivat semmoisiin ehtoihin suostumaan, on melkein yhtä vaikea täydelleen selittää. Se on aina ollut kovan vallan kirous, että kaikki laupeus on sille vaarallinen ja että säälimätön kuritus on ainoa keino, jolla se vastakin voi kuuliaisuutta synnyttää. Sitä kummallisempi on Klaus herran käytös tässä tilassa. Hänen oli helppo käsittää, että jos pohjalaisille ikäänkuin heidän kapinansa palkinnoksi suotaisiin linnaleiri – vapaus, joka tähän asti oli heiltä kielletty, tämä olisi muillekin kehoitusta samaa vapautta samoilla neuvoilla anastamaan. Mutta toisaalta nähden oli marskin nykyinen tila jotenkin vaarallinen. Hänen takanansa alkoi Hämeenmaassa kapina yhä levitä, ja edessänsä seisoi epätoivosta hurjaantunut nuijajoukko, joka jo kahdessa kähäkässä oli miehuutensa todistanut. Todennäköistä siis on – mitä Kaskisten herra asiasta arvelee – että marski omaksikin turvaksensa sovintoon suostui. Pimeämpi, jopa mustempi on Pohjan miesten käytös tässä tilassa, kun mainitaan heidän myöntyneen antamaan omat päämiehensä Flemingin käsiin ja sillä hinnalla ostamaan itsellensä anteeksiantamusta ja etuja. Ainoastaan eripuraisuus ja hajalliset neuvot, jotka arvattavasti semmoisessa järjestymättömässä joukossa hallitsivat, voivat tehdä tämän seikan ymmärrettäväksi.
Näin nyt Pohjan miehet Nokiassa olivat päättäneet heittää suuret
tuumansa puolitekoon ja itse rauhassa lähteä kotimaillensa, jättäen
Satakunnan, Hämeen ja Savon miehet oman onnensa nojaan. Mutta ennen
kuin uudenvuoden aamu valkeni, oli jo kaikki rauhansovinto taas hajalle
mennyt. Muutama kertomus juttelee, että Klaus herra antoi lauaista
muutamia tykkejä Nokiata vastaan, niin että kuula meni toisesta
seinästä sisään, toisesta ulos; siitä muka pelästyneinä Pohjan miehet
yön pimeydessä pötkivät pakoon kotimatkalle. Mutta asia on varmaankin
toisella tavalla selitettävä. Se vähäinen yhdyshenki, joka tähän saakka
oli Pohjan miehet koossa pitänyt, hävisi nähtävästi kohta, kun he
olivat luvanneet uhrata omat päämiehensä Flemingille lepyttäjäisiksi.
Jaakko Ilkka, joka nyt – kuten kertomuksen sanat kuuluvat – "havaitsi
nahkaansa kaupittavan", lähti ryöstetyn ratsun selässä pakoon, eivätkä
siis nuijamiehet enää voineetkaan sovinnon pääehtoa täyttää. Kaikki
järjestys oli hajalle mennyt, ja kukin etsi omaa pelastustaan
pikaisella pakenemisella. Kovaksi onneksensa he sytyttivät matkalla
heinäladon palamaan, josta Flemingin vartijat saivat tiedon heidän
lähdöstänsä. Marskin mielestä olivat kapinalliset nyt petollisesti
sanansa rikkoneet. Hän siis kohta ammutti herätystä ja lähetti
ratsuväkensä heitä ajamaan takaa. Pakenijat olivat tuskin päässeet
kaksi penikulmaa Nokiasta, kun ratsumiehet jo heidät saavuttivat.
Niinkuin helppo on arvata, syntyi kauhea hätä ja hämmennys.
Saaliiksensa kuljettivat nuijamiehet muassansa ison joukon
metallikaluja, viljaa ja muuta tavaraa, jonka olivat ryöstäneet
aateliston ja ratsuväen kartanoista. Tätä heidän ei enää auttanut
korjata, vaan vilja päästettiin tielle sirottumaan, höyhenet tyynyistä
ja polstereista lennätettiin ilmaan ja loput viskattiin reistä ulos,
että pako olisi mukavampi. Sillä tavoin isompi osa pelastui, poiketen
tieltä metsän sisään, johon ei ratsuväki voinut heitä seurata. Mutta
iso joukko mainitaan tapetuksi taikka vangiksi joutuneen, ja
ratsumiehet ajoivat heitä takaa puoliväliin sitä kahdentoista
penikulman mittaista metsämaata, joka Pohjanmaan ja Satakunnan erotti.
Sorretuilla voimilla ja masennetulla mielellä tulivat Suupohjan
suomalaiset takaisin kotipaikoillensa, joista puolta kuukautta ennen
olivat lähteneet.[492]Arvattava oli, ettei marski kuitenkaan aikonut heitä sillensä jättää.
Itse hän vielä tammik. 4 p. oli Pirkkalan kylässä, mutta lähti tästä
Hämeenkyröön, jonka talonpojat, samaten kuin muut Satakunnan
miehet, jotka olivat pohjalaisten kanssa yhteyttä tehneet, saivat
rangaistukseksi kärsiä hävitystä ja ryöstöä. Edempänä ei Klaus herra
kuitenkaan tällä kertaa käynyt kuin Hämeenkyrön kirkolla, joka siihen
aikaan oli Kyrösselän rannalla, nykyisessä Viljakkalassa. Kuulumiset
Hämeen puolelta lienevät hänen tästä palauttaneet, ja tammik. 8 p.
tapaamme hänet Kangasalan pitäjässä matkalla Hämeeseen. Mutta
Pohjanmaalle lähetettiin ainoastaan Abraham Melkiorinpoika jonkin
vähäisemmän seuran kanssa ottamaan nuijamiesten paenneet päämiehet
kiinni. Tämä toimi ei näyttänyt enää suinkaan vaikealta, varsinkin
koska ruotsalainen väki Pohjanmaalla oli pysynyt rauhallisena ja
alallansa. Näille palkinnoksi, kun eivät menneet kapinoitsijain
seuraan, ja nähtävästi sen ohessa kehoitteeksi, että vastakin
pitäisivät laillisen järjestyksen puolta, antoi Klaus herra Kangasalan
nimismiestalosta tammik. 8 p. suojeluskirjansa Kokkolan, Pietarsaaren,
Vöyrin, Mustasaaren ja Närpiön asukkaille, ettei sotaväki saisi heille
mitään väkivaltaa eikä vääryyttä tehdä, ei kiintonaista eikä irtonaista
tavaraa ottaa.[493] Semmoista turvaa ei siis suomalaisille Pohjanmaalla
osaksi tullut, ja arvattava tästä on, mitä heidän oli odotettavana
kuninkaallisen voutinsa takaisintulosta.Näin oli Suupohjan miesten rohkea retki Klaus Flemingiä vastaan jo Satakunnassa tullut katkaistuksi, ja Flemingin käskyläinen nyt lähti heitä heidän omilta kotiseuduiltansa etsimään. Mutta ennen kuin seuraamme Abraham Melkiorinpoikaa Pohjanmaalle, täytyy meidän luoda silmämme Hämeeseen ja Savoon päin katsomaan, miten asiat siellä puolen vaihtelivat.
NELJÄSTOISTA LUKU
Hämeen ja Savon kapinat
Joka pari vuosikymmentä takaperin matkusteli Hämeenmaan pohjoiskulmalla, kuuli vielä paljon outoja tarinoita Kivijärven asukkaista, ikäänkuin nämä olisivat jotakin erilaista ja vihonviimeistä ihmisrotua. Tarkemmin tutkittuansa vieras kumminkin pian havaitsi, että nämä kaukaisen sydänmaan miehet tosin olivat käytökseltään raa'at ja ikäänkuin onnensa karvaisiksi käyneet, mutta sen ohessa karkean kuoren alla säilyttivät paljon vanhanaikaista vakavuutta ja rehellisyyttä.[494] Nähtävästi oli Nuijasodan aikana yhtäläinen paha maine koko tällä kulmakunnalla, joka silloin yhtenä Rautalammin pitäjänä levisi Savon, Pohjanmaan ja Satakunnan kulmausten väliin, ja tapaukset kevättalvella 1593 todistavat, että viha linnaleiriä vastaan oli juuri näillä paikoin kiivaimmallaan.[495] Mutta jos saamme rahvaan runollisiin muistoihin luottaa, olivat varsinkin perimmäiset sydänmaalaiset Kivijärven, Vastingin ja Saaren kylissä kaikkien kärkkäimmät aseisiinsa tarttumaan. Eräs runopätkä, josta loppu ja nähtävästi isompi osa keskeltäkin on kadonnut, kertoilee kapinan syttymistä näillä seuduilla:
Kivijärven kiltit miehet,
Vahvat Vastingin urohot
Nuijat nurkassa pitävät,
Sopessa sota-asehet,
Pimeässä pitkät varret,
Joilla huovia hosuvat,
Ryyttäriä rytkyttävät.
Siitä Saarelle samovat,
Urot oitis oikenevat,
Sota-asein sotimahan.Näin oli muka Rautalammin rahvas noussut kostosotaan sortajiansa vastaan. Koston hurmaus hehkuu seuraavissa säkeissä:
Veri parskui paidan päälle,
Suolet sinkoili sisältä
Ryyttäreistä ryvetetyistä,
Huoveista hosutetuista.[496]Liekö näissä runokappaleissa puhe rautalampilaisten edellisestä kapinasta, vaiko siitä, joka nyt pohjalaisten yllytyksestä syntyi loppuvuodesta 1596, en ota suinkaan päättääkseni. Ainakin ne todistavat, mikä verinen kostonhimo paloi senpuolisen rahvaan sydämissä ja kuinka helposti se lienee suostunut uudestaan aseisiin tarttumaan, kun Martti Vilpunpoika seuransa kanssa muutamaa viikkoa joulun edellä tänne tuli. Pohjan miesten muassa mainitaan olleen eräs Hannu Fordellin lähettämä, mutta Kaarle herttuan nimessä tehty kirje, jolla käskettiin mies talolta lähtemään Turun linnaa vastaan ja luvattiin kullekin talonpojalle, joka tähän tuumaan rupeisi, vapaus viideksi vuodeksi kaikista suorituksistansa. Tämä palkinnontoivo arvattavasti lisäsi intoa kapinan hankkeille. Rautalammilta lähtivät yllyttäjät Sysmän nimismiehen Matti Leinosen luokse, joka otti tämän pitäjän nostattaaksensa. Sitten Pohjalaiset riensivät Satakunnan puoleen, missä jo olen maininnut heidän tulonsa Vääksyn kartanoon. Luultavasti heitä sinne seurasi jokin määrä Rautalamminkin miehiä, jotka sitten lienevät palanneet taikka kääntyneet eteläistä Hämettä kohden. Pohjan miehistä ainoastaan kuusi henkeä oli Rautalammille jäänyt johdattamaan senpuolisia yrityksiä yhteistä tarkoitusperää kohden.[497] Nopeasti, vaikka salaa, lensi sanoma eteläisiin maan osiin. Jo viikkoa ennen joulua tiesivät muutamat talonpojat Suur-Savossa asian, ja eteläisessä Hämeenmaassa rahvas ikävöiten odotteli nuijamiesten tuloa. Tätä eivät hämäläiset varoneetkaan sanomasta suoraan itse Savon linnan isännälle, Götrik Finckelle, joka niinä päivinä, kun ensimmäinen sanoma tuli pohjalaisten lähdöstä Kyrönkankaan yli, oleskeli Porkkolan kartanossa Lammin pitäjässä ja nyt joulun aikana riensi virkapaikkaansa, varoittaen matkallansa Hämeen rahvasta levollisuuteen ja uskollisuuteen. Niinkuin hän mainitsee, kuului silloin hämäläisissä outo pakina, että jos Pohjan miehet tahtoisivat Hämeenkin rahvaan nostattaa, tämä ei olisi heidän mieltänsä vastaan, koska heillä ei ollut kuin nälkä ja kuolema edessänsä. Fincke silloin koetti heitä lepyttää, mutta uhkasi, jos hekin rauhattomuuteen rupeisivat, lähettää heitä vastaan jonkun tuhatluvun jousimiehiä, ratsuväkeä ja jalkaväkeä.[498]
Mutta tuskin oli Fincke lähtenyt matkaansa Savonmaahan, niin Rautalammin kapina jo alkoi levitä etelään päin, kahden puolen Päijännettä. Sysmäläiset jo olivat sotatuumiin ruvenneet, pianpa Jämsän ja Kuhmoisten miehet aseisiinsa tarttuivat, tätä esimerkkiä seurasi osa Padasjoenkin asukkaista, ja eteläisen Hämeen aateliskartanot olivat joutumaisillaan nuijamiesten ryöstettäviksi.[499] Ensin, niin kauan kuin pohjalaisten leiri Nokiassa oli hämeenlinnalaisille suurimpana pelkona, ei sotaväkeä paljon liiennyt tänne puolen lähettää. Ainoastaan vouti Antti Tordinpoika ja joku kymmenkunta ratsumiehiä hänen seurassansa näkyy koettaneen tätä syttyvää paloa sammuttaa. Kapinoitsijat vielä olivat hajallansa monessa eri joukossa, ja Antti Tordinpoika ensiksi lähti Sysmään, jossa hän sai erään päämiehen ja viisi muuta kapinallista vangiksi. Siitä hän lähti toista joukkoa vastaan Kuhmoisiin ja tappoi siltä päämiehen. Mutta nyt ennätti iso lauma rautalampilaisia Sysmään, ja sotaväki joutui kahden nuijajoukon väliin. "Taivaan Jumala", kirjoittaa Antti Tordinpoika, "on minua auttanut, etten ole ainoatakaan miestä hukannut, vaikka minulla ei ollut ratsuväkeä kuin 24 miestä ja vihollisia, jotka minua väijyivät, oli 400". Hänen pakomatkansa näyttää kääntyneen Uuttamaata kohden, johon nuijamiehetkin aikoivat kapinaansa levittää. Tammik. 7 p. mainitaan heidän jo olleen Kurhilassa ja Viitarlassa, Asikkalan pitäjässä.[500] Heidän lukunsa arvattavasti joka askeleelta eneni, mutta nyt heitä myös tuho ja häviö läheni lähenemistään. Pohjalaisten päälauma oli jo ajettu Kyrönkankaan yli takaisin, ja Klaus herra par'aikaa marssi Kangasalan ja Pälkäneen kautta Lammin ja Hollolan pitäjiä kohden.[501] Nämät kuulumiset lienevät pakottaneet Hämeen puolisia nuijamiehiä peräytymään Padasjoen kirkon seuduille. Mihinkä aikaan Hämeen nuijajoukko tässä vihdoin hävitettiin, ei tiedetä kuin varsin vaillinaisesti. Klaus herra näkyy sinne käsin lähettäneen edellänsä Ivar Arvidinpoika Tavastin ja hänen kanssansa joukon Aksel Kurjen ratsuväkeä, johon yhdistyi useita Tavastien palvelijoita. Tämän voiman mainitaan karanneen nuijamiesten päälle Nyystölän kylän maalla, vähän matkaa Padasjoen kirkolta kaakkoon, ja muutama kertomus lisää, että sotaväki tässä tilassa menetteli erinomaisella petollisuudella ja julmuudella. Tavast näet huomattuansa talonpoikien asettuneen kylään, missä huovien oli vaikea heitä ahdistaa, alkoi ensin hieroa sovintoa heidän kanssansa, luvaten säästää heidän henkensä, jos heittäisivät aseensa ja lähtisivät ulos aukealle. Mutta kun nuo kolme- tai neljäsataa talonpoikaa silloin tulivat aseettomina ulos pellolle, he kaikki joutuivat surman ja perikadon valtaan. Ainoastaan Laukaan kappalainen, Eerik Markunpoika, jonka nuijamiehet olivat pakottaneet heitä seuraamaan, vietiin vankina Hämeen linnaan ja sittemmin Turun linnaan. Tämä kavala teurastus, jolla Iivar Tavast on nimensä tahrannut, lienee tapahtunut noin tammik. 14 p:n paikoilla. Kansantarina osoittaa vielä pellon, missä nuijataistelu oli pidetty, ja lähellä oleva saari, johon kaatuneet haudattiin, kantaa tästä tapauksesta nimensä "Nuijasaari".[502]
Tällä ainoalla iskulla näyttää kaikki telme tukehtuneen länsipuolella Päijännettä. Muualla Hämeen läntisissä ja luoteisissa osissa lienee Klaus herran läsnäolo helposti tukehuttanut rahvaan kapinalliset liikkeet, varsinkin koska kaikki yhteinen johto ja tuuma niiltä puuttui.[503] Mutta Hämeenmaan pohjois- ja itäkulmat olivat vielä varusteilla, ja näistä oli kapina jo levinnyt yli koko Savon läänin, missä Rautalammin miehet tapasivat heimolaisia ja tuttavia. Tämä lääni oli siihen aikaan, vuodesta 1572 asti, jaettu kahteen voutikuntaan, joista Suur-Savo käsitti läntisen osan, mutta Pikku-Savo itäisen ja pohjoisen puolen. Niinkuin jo nimestäkin kuulemme, oli Suur-Savo vanhempi osa, jossa Mikkelin kirkko vanhaan aikaan oli ollut koko Savonmaan emäkirkkona. Mutta kun Suuren venäläissodan alulla v. 1475 Eerik Akselinpoika Tott oli Kyrönsalmeen rakennuttanut Olavinlinnan, jota tavallisesti, Uudeksi linnaksi ja Savon linnaksi nimitettiin, ja tälle linnalle vähitellen erotettiin oma lääni Viipurin linnan alta, niin Pikku-Savo oli tullut maakunnan hallituspesäksi, samaten kuin Suur-Savo oli kirkollinen pesäpaikka. Erinomaisen suuret olivat yhden vuosisadan kuluessa Ruotsin hallituksen toimet olleet tämän maakunnan viljelystä varten, ja Savonmaan vaaranalainen asema pitkin Venäjän rajaa teki semmoisen hellän huolen kyllä tarpeelliseksi. Jos rahvaan tarinoihin saamme luottaa, olisi mainittu Eerik Akselinpoika aikanansa toimittanut uuden linnansa seutuihin ruotsalaisiakin uudisasukkaita, joiden mainitaan asettuneen Haapasaloon, peninkulman päähän linnasta pohjoiseen.[504] Vieläkin vireämpi oli uudisasutus- ja viljelystoimi ollut Kustaa Vaasan aikana, jolloin Kustaa Fincke tämän läänin haltijana oli; niinpä Pikku-Savo, jolla vielä v. 1540 ei ollut muuta kirkkoa kuin Säämingin, sai vähällä aikaa kaksi uutta pitäjää: Rantasalmen ja Tavisalmen. Kustaa Fincken poika oli se Götrik Fincke, joka nyt jo toistakymmentä vuotta oli pitänyt Savonmaan hallitusta. Hänen leppeä luonteensa ja vanha peritty tuttavuus näyttävät rakentaneen ystävälliset suhdat Götrikin ja Savon miesten välille, eikä hän siis Hämeestä tullessaan vähintäkään epäillyt voivansa Savon talonpoikien avulla lyödä kapinoitsijat takaisin, jos niitä joku parvikunta yrittäisi hänenkin lääniinsä samota. Tämmöistä tapausta vastaan hän kuitenkin koetti kaikin neuvoin olla varuillansa. Todennäköistä on, että jokin huhu rautalampilaisten varustelemisista jo aikaisin oli Savoon tullut; ja Hannu von Oldenburg, joka oli neljännysmestari Aksel Kurjen lipullisessa ja silloin Savossa majaili, näkyy jo ennen joulua kahdenkymmenen huovin kanssa lähteneen tiedustusmatkalle "noita nuijavarkaita" vastaan.[505] Paitsi sitä jätti Fincke muitakin tiedustelijoita jälkeensä, joiden piti tuoda hänelle pikainen tieto, miten asiat Hämeen puolella kääntyisivät, ja käski nimismiestaloissa ja muualla, missä hevosia muutettiin, pitää kyytihevosia varalla, että tiedot hänelle pikemmin ehtisivät. Rahvaan hän käski olla valmiina aseinensa eväinensä ja luuli näin olevansa kylliksi varustettuna vaaraa vastaan.[506]
Mutta ainoastaan kolme neljä päivää sai Götrik Fincke Savon linnassa matkastansa levähtää, kun yhtäkkiä tammik. 3 p. tuli sanoma, että Rautalammin miehet jo olivat Suur-Savossa. Fincke kohta kirjoitti Suur-Savon voudille, Kustaa Olavinpojalle, käskyn kokoella kiireimmiten Juvan talonpojat ja muut, keitä vain ensi hädässä saataisiin kokoon, kehoittaa heitä uskollisuuteen ja saattaa heidät vastustamaan "tuota murhaajajoukkoa, joka kapinallansa viivytti Käkisalmen heittämistä ja rauhan tuloa". Mutta tämä oli jo myöhäistä; sillä vouti tuli 5 p. pakolaisena Savon linnaan, ja vähäistä jälkeen palasi myöskin Hannu von Oldenburg. Molemmat olivat liiaksi luottaneet vakoojiinsa ja saaneet äkkiarvaamatta nuijajoukon päällensä. Vähitellen tuli nyt tarkempia tietoja tämän joukon vahvuudesta ja teoista. Ensin oli siinä ollut ainoastaan 300 miestä Rautalammilta ja Sysmästä, mutta pianpa isompi osa Suur-Savon rahvaasta yhtyi kapinan tuumiin, ja nuijamiesten paljous karttui karttumistansa. Heidän leirinsä oli kahden penikulman päässä Mikkelin kirkolta, luultavasti lännen puolella, Sysmää kohden; mutta kapinalliset syrjäjoukot pitivät jo Hämeen valtatienkin tukossa sotaväen kirjeenkuljettajilta. Niinpä Klaus Flemingin oma profossi eli sotaviskaali, joka oli kirjeitä tuomassa Savon linnaan, oli otettu matkallaan kiinni Savon-Toivolassa, Heinolan ja Mikkelin välillä, josta hän vietiin nuijamiesten leiriin. Sitten olivat muutamat nuijamiehet käyneet Mikkelin kirkkoherran Hannu Mikonpojan tykönä, tahtoen pakottaa häntä avaamaan ja lukemaan marskin kirjeitä. Mutta kun tämä ei siihen myöntynyt, he olivat leiriinsä palanneet mitään pahaa tekemättä. Heidän joukossaan ei mainita olleen ainoatakaan, joka olisi osannut kirjoitusta lukea, vaan kaikki olivat talonpoikia ja talonpoikaisessa pukimessa.
Mutta kaikkein merkillisin tieto, minkä tiedustelijat Suur-Savosta toivat, oli se, että sinne tulleet nuijamiehet odottivat toista joukkoa Pieksämäen kautta Joroisiin. Tästä uudesta vaarasta tuli tammik. 7 p. ensimmäinen sanoma Savon linnaan, eikä monta päivää kulunut, kun se jo havaittiin entistä vaaraa ankarammaksi. Tosin oli koko tämä joukko lähtiessään Rautalammin pappilasta ollut ainoastaan 70 miestä. Mutta heillä oli päämiehinä kaksi Ilkan lähettämää jalkamiestä Pohjanmaalta, Pekka Palainen ja Paavo Palainen, joiden ohessa myöskin eräs Esko Utmark mainitaan,[507] ja paitsi sitä näkyy tässä joukossa olleenkin kirjoitusmiehiä, jotka ruotsinkielisillä kirjeillään osasivat antaa kapinalle laillisen muodon rahvaan silmissä. Heidän tarkoituksensa oli nostattaa rahvas koko Savonmaassa, siitä lähteä Viipurin lääniin ja vihdoin yhä paisuvissa laumoissa kulkea Turkua vastaan, missä heidän piti tapaaman Jaakko Ilkkainen pohjalaisten pääjoukon kanssa. Että muka Ilkan seurassa myöskin oli Kustaa herttua, kuningas Eerikin poika, oli niitä perättömiä valheita, joilla Savoon tulevat nuijamiehet tahtoivat asiaansa vahvistaa. Yhtä perätön, mutta paljoa uskottavampi huhu oli se, että heidän omassa joukossaan muka seurasi Hannu Hannunpoika Monikkalan herra, hänen kaimansa Hannu Fordell sekä Länsipohjan käskynhaltija "Mester Dijrich".[508] Tuskin olisi kuitenkaan semmoisia valheita tarvittukaan; sillä Savon rahvas, jossa viha oman maakunnan talonpoikaisia knaappeja vastaan näyttää olleen yhtäläinen kuin Pohjanmaallakin, oli kohta valmis aseisiin tarttumaan. Koko Pieksämäen kylä ja pitäjä antautui nuijajoukon pariin, ja kun kapinoitsijat tästä etenivät Vuorenmaan ja Kaitaisten kautta Joroisiin, niin koko Juvan hallintopitäjä, jonka neljäskuntia Joroinen oli, yhtyi suurella innolla nuijatuumiin.[509] Ylt'ympäri lennätettiin sanoma, että rahvaan piti avuksi rientämän, ja Tavisalmen miehet, joita neljä rautalampilaista oli tullut nostattamaan, jännittivät jo jousiansa lähteäksensä sydänmaistaan eteläiseen Savoon. Itse pääjoukko näyttää tammik. 11 p. lähteneen Joroisista Rantasalmelle, polttaen tuhaksi sotaväen talot sekä surmaten, keitä vain kruunun väestä saivat valtoihinsa. Päivää myöhemmin tuli heitä kaksi miestä Savon linnaan, tuoden kirjeen rahvaan nimessä Götrik Finckelle. Tämä merkillinen kirjoitus, joka oli ruotsiksi kokoonpantu, kuului seuraavasti:
"Terveyttä Jumalan kanssa nyt ja aina. Hurskas Götrik Fincke! Annamme Teidän hurskaudellenne tiedoksi, että meidät on lähettänyt Hänen armonsa, Kunink. Majesteetti, etsimään linnaleiriväkeä, ratsumiehiä ja muita, jotka ovat olleet sen hyvän herran Klaus Flemingin kanssa yksissä neuvoin ja ynseästi käyttäytyneet rahvasta kohtaan, ryöstäen, raastaen ja väkisin vieden, mitä ovat käsiinsä saaneet. Toiseksi tahdomme Teidän hurskaudeltanne vastausta, tahdotteko olla saman herran alla kuin mekin, uskoinenne väkinenne, vai ette; Teidän hurskautenne antakoon meille kirjallisen vastauksen, kuinka Teidän hurskautenne mieli on. Samaten pyydämme Teidän hurskauttanne nöyrästi, että teette hyvin, annatte noiden ratsumiesten ulos tulla, jotka tuonne linnaan ovat karkuun lähteneet, jos muuten Teidän hurskautenne tahtoo olla saman herran, Kaarle herttuan, alla. Niin myös, mitä Amprusi Heikinpoikaan ja hänen jalkamiehiinsä tulee, niille ei pidä mitään hengen vahinkoa tapahtuman, jos muuten tahtovat seurata meitä ja sopia heidän linnaleirinantajainsa kanssa – eikä näillä jalkamiehillä saa olla mitään aseita, vaan sauva olalla, joka on Hänen armonsa[510] käsky – elleivät viime kesänä olleet Klaus herran tykönä Turussa ja hänen neuvoissansa.[511] Ei muuta tällä ajalla, vaan Teidän hurskauttanne tämän kautta jättäen Jumalan haltuun, annettu Joroisista tammikuun 11 p. 1597.[512]
Se on Yhteisen kansan tahto."
Nähtävästi Götrik Fincke katsoi tämän kirjeen suureksi hävyttömyydeksi, koska hän vastaukseksi hakkautti kädet poikki tuojilta. Mutta muutoin näyttivät hänen voimansa olevan liian vähäiset vastustamaan nuijamiesten karttuvia joukkoja. Siitä asti kun Käkisalmen lääni oli valloitettu, ei Savon linna enää ollut rajaseuduilla, ja enin väki oli silloin vedetty Viipuriin taikka Käkisalmelle, kunnes kaikki riitaseikat Venäjän kanssa saataisiin ratkaistuksi. Rahvas taas, jonka apuun Fincke paljon oli turvannut, oli jo enimmäksi osaksi mennyt nuijamiesten puolelle. Kun sana sille lähetettiin samalla tavalla, kuin vanhastaan vihollisen rynnätessä oli tavallista, ei kokoontunut kuin 150 talonpoikaa Säämingin ja Haapalan neljäskunnistä, jotka linnaa lähinnä olivat. Tässä ahtaudessaan pyysi Fincke pikaista apua sekä Viipurista että Käkisalmelta ja pidätti tykönänsä myöskin 40 jalkamiestä, jotka matkallansa Käkisalmelle päin juuri olivat Savon linnaan sattuneet. Mutta apuväen tulo oli kovin vitkainen raskaan kelin tähden. Tammik. 8 p. lähtivät Arvid Tavastin apulainen Pekka Paavalinpoika Juusten sekä toisen Savon lipullisen päällikkö, Amprusi Heikinpoika, Käkisalmelta liikkeelle Viipuriin, josta heidän piti saaman Viipurin sotaväkeä seuraansa. Täältä oli jo samana päivänä lähtenyt Martti Klaunpoika Nummilahden herra 100 skotlantilaista ratsumiestä seurassansa; mutta perätön sanoma, että muka Suur-Savon nuijajoukko oli Taipalsaarelle tullut, vietti Viipurista tulijat sinne käsin. Eri teitä siis Käkisalmen ja Viipurin väet pyrkivät Savon linnaan, josta Fincke lähetti kirjeen toisensa perästä jouduttamaan heidän tuloansa. Fincken tila oli varsin vaikea. Pohjoinen nuijajoukko, jolla näyttää tietoa olleen apuväen tulosta, alkoi siirtyä linnaa lähemmäksi, ja nytpä Suur-Savonkin kapinoitsijat näyttävät lähteneen Juvan puolelle. Aikomuksena mainitaan olleen, että molemmat nuijajoukot yhtyisivät Parkuinmäellä, kahden penikulman päässä linnasta luoteeseen.
Kun vaara näin joka hetki kasvoi suuremmaksi, Fincke vihdoin ei enää malttanut odottaa lisäväen tuloa, vaan päätti lähettää "Jesuksen nimeen" oman vähän väkensä ulos, olletikin koska väki itse lähtöön pyrki. Joukko Aksel Kurjen ja luku Antti Boijenkin ratsumiehiä sekä sataluku Amprusi Heikinpojan jalkamiehiä ja toistasataa talonpoikaa oli Fincken koko voima, jonka päämiehiksi hän asetti Hannu von Oldenburgin ja erään Simo Olavinpojan.[513] Tuskin olivat kuitenkaan nämät liikkeelle lähteneet, kun Savon linnaan tuli tieto apuväen lähenemisestä, jonka tähden Fincke lähetti Oldenburgille käskyn varrota näiden tuloa. Mutta ennen kuin sana perille tuli, olivat savonlinnalaiset kohdanneet nuijamiesten etujoukkoja. Vähän matkaa Parkuinmäeltä luoteesen, noin peninkulman verta Rantasalmen kirkkoa etelämpänä, syntyi Putkilahdella yöllä 14:ttä p. vastaan kähäkkä nuijamiesten kanssa, joita kaadettiin 45 henkeä. Päivän tultua tappoi Simo Olavinpoika 67 nuijamiestä Härkälässä, Juvan pitäjän koillisessa kulmassa, josta vielä samana päivänä palasi Putkilahdelle.[514] Nämä tappiot levittivät hämmästystä pohjoisten nuijamiesten sekaan, jotka nyt alkoivat pakoon pötkiä. Myöskin 350 tavisalmelaista, enimmältään jousimiehiä, jotka jo olivat matkalla Joroisiin, kääntyi takaisin saatuansa näistä tapauksista tiedon. Mutta toisaalta päin oli Suur-Savosta samalla aikaa kapina levinnyt Koikkalaan, Luonteriveden rannalle Juvan eteläosaan, jossa yöllä 15:ttä p. vastaan useiden huovien talot poltettiin.
Samana päivänä vihdoin Käkisalmen ja Viipurin apujoukot yhtyivät savonlinnalaisten kanssa, ja nyt oli heidän yhdessä lähteminen Juvalle päin. Mutta hajalliset neuvot jouduttivat heidät taas erilleen. Amprusi Heikinpoika lähti tykistöä linnasta noutamaan, ja yhtymyspaikaksi oli määrätty Putkilahden kuninkaankartano. Mutta kun Juustenin ja Martti Klaunpojan tulo paljolta lumelta viivästyi ja samassa tuli tieto, että Paajalassa Joroisten puolella oli pari sataa nuijamiestä Tapani Niskaisen ja Olli Möykkisen johdolla, niin Amprusi heitti tykistön Mustolan nimismiestaloon ja lähti Oldenburgin kanssa Joroisiin. Paajalan joukko oli kuitenkin jo ennättänyt suksilla matkoihinsa, ja turhaan lähetettiin lentokulkija ajamaan Esko Utmarkia takaa. Joroisten rahvas oli metsiin paennut ja piiloitellut kaiken tavaransa, paitsi karjaansa. Koko Paajalan retkestä ei siis lähtenyt suurta hyötyä, ja Fincke samaten kuin Juusten ja Martti Klaunpoika olivat siitä varsin suutuksissaan.
Nämä viimeksimainitut olivat sillä välin kulkeneet Juvan kartanoon, jossa turhaan toivoivat tapaavansa Amprusin. Sitä vastoin tuli kuulumiset, että se parvikunta, joka oli polttanut Pekka Ilmarisen ja muiden huovien talot Koikkalan neljäskunnassa, nykyänsä oli 60 miehen vahvana Matti Leskisen talossa, johon he siis päättivät lähteä, ennen kuin nuijamiehille apua tulisi. Mutta tämä retki kävi sotaväelle onnettomaksi ja oli oikea syy heidän suuttumukseensa Amprusia vastaan. Nuijamiehillä oli hyvin suojakas asema muutamassa talonpihassa, johon oli päällekävijäin vaikea yrittää. Samaten kuin vieläkin joskus nähdään, olivat suomalaisten talot näinä rauhattomina aikoina, olletikin rajan seuduilla, rakennetut umpinaisiksi niinkuin linnat, joissa kapeat lautaikkunat olivat ampumareikien asemessa, eikä ollut pihaan muuta pääsöä kuin ahtaan ja helposti teljettävän portin lävitse. Semmoinen kaiketi sekin talo oli, jota sotaväki, 120 miehen vahvana, turhaan pyysi valloittaa tammik 16 p. Kolmen miehen kaaduttua täytyi heidän peräytyä Juvalle. Martti Klaunpoika oli saanut nuolihaavan otsaansa, ja toinen nuoli oli haavoittamatta mennyt puhki hänen selkähaarniskansa.
Pelättävää oli, että talonpojat tästä tapauksesta ottaisivat uskallusta, ja väistynyt sotaväki siis aneli pikaista apua sekä Paajalasta että linnasta. Fincke oieti lähetti apulaisensa, Germund Henrikinpojan Kokkalan herran, viemään tykit Juvalle. Mutta paljon lumen tähden näkyy tykistö taas jääneen. Suksimiehiä, joita Juusten ja Martti Klaunpoika myöskin pyysivät, ei ollut Götrik Finckellä antaa, koska Amprusi Heikinpoika oli päästänyt nostotalonpojat luotansa eikä itse vielä palannut Paajalasta jalkaväkensä kanssa. Näissä toimissa viivyttiin Juvalla kolme vuorokautta lepäilemässä. Yöllä 18:nnen ja 19:nnen p. välillä pyysi Juusten, että Fincke heille lähettäisi tynnyrillisen hyvää olutta sekä leipää ja kynttilöitä, vieläpä kannullisen paloviinaakin, koska muka yskä heitä pahoin vaivasi veden tähden, jota olivat juoneet. Muutoin keskusteltiin tähän aikaan Fincken ja sotapäällikköjen välillä, mitenkä voitetun rahvaan kanssa oli meneteltävä. Fincke jo kohta saatuansa tiedon Putkilahden ja Härkälän kähäköistä kirjoitti sotaväelle ystävällisen pyynnön, että säästettäisiin syyttömät ja turvattomat, jotka kenties pakolla olivat tähän turmioon ruvenneet; mutta jos muutamia heidän päämiehiänsä ja johtajiansa kiinni saataisiin, ne muka pitäisi vangiksi ottaa ja kappaleiksi hakata muille varoitukseksi. Tähän Juusten ja Martti Klaunpoika vastaukseksi arvelivat, että syyttömiä ja pakotettuja oli vähä luku taikka ei ollenkaan, ja tahtoivat häntä kiivastuttaa sillä ilmoituksella, että jos nuijamiehet olisivat saaneet Fincken, Oldenburgin ja Kustaa Olavinpojan käsiinsä, heidän oli muka aikomuksena ollut hakata ne kolmelle kappaleelle ja teilata kolmella tiellä. Mutta tämmöinen sanoma ei voinut muuttaa Fincken mieltä, ja erityinen seikka teki Juusteninkin leppeämmäksi. Savosta saatava apuvero Käkisalmen linnaan oli vielä maksamaton, ja Juusten, jonka sydämelle kävi tämä asia, arveli parasta olevan, että heitettäisiin kukistettu rahvas muutamaksi viikoksi rauhaan, kunnes vero olisi suoritettu; sitten muka sopisi "käydä heihin niskasta kiinni" ja kuljettaa linnaan rangaistaviksi. Näin sotaväen mielestä oli parempi lehmä lypsää kuin tappaa. Mutta nostorahvas linnan lähisistä neljäskunnista, jolla ei ollut niin syviä aprikoimisia, oli jo alusta asti ruvennut toiseen menettelyyn. Kun 16 p. marssittiin Koikkalaa kohden, käskettiin talonpoikien seurata eikä lähteä muuanne; mutta kun perille tultiin ja katsottiin taakse, niin nostorahvas jo oli Vuorenmaassa, jossa ryöstivät ja raastivat mitä käsiinsä saivat, niin että kullakin oli vähintäin hevoskuormallinen saalista. Pianpa heidän julmuuksiansa kerrottiin joka haaralta, ja Fincke samaten kuin sotapäälliköt koettivat turhaan heidän raateliaisuuttansa hillitä. Pikainen loppu kapinasta oli tästäkin syystä hyvin toivottava.
Vihdoinkin olivat Oldenburg ja Amprusi Heikinpoika Paajalasta palanneet
ja nähtävästi tykistökin perille saatu, jotta taas voitiin astua
eteenpäin. Leskisen nuijaseura oli sillä välin pyytänyt apua
pääjoukolta, joka 300 miehen vahvana seisoi Mikkelin kirkon toisella
puolen. Mutta kun ei mitään apua kuulunut ja sotaväki lähetti Juvan
kirkkoherran, herra Olavin, sovintoa tarjoamaan, niin tuli tämän
hoimeissa Matti Leskinen ja suostui muidenkin puolesta alamaisuuteen.
Sotaväki nyt 20 p. eteni toisen kerran Koikkalaan, jossa kuitenkin
ainoastaan Matti Leskinen perheinensä oli kotosella; hänen veljensä ja
muut toverinsa olivat metsiin hajonneet. Koikkalasta lähetettiin 20
ratsumiestä Mikkeliä kohden tiedustelemaan, ja he toivat samana päivänä
tiedon takaisin, että Remojärvellä, Visulahden hallintopitäjässä,[515]
oli entisen voudin talossa 60 nuijamiestä, joiden päämiehet olivat
Antti Remoinen ja Pekka Hyytiäinen. Seuraavana päivänä ryntäsi sotaväki
sinne. Vahingosta jo viisaaksi tulleena, se ei tällä kertaa koettanut
rynnäköllä taloa valloittaa, vaan sytytti nurkat tuleen. Tällä tavoin
hukkui tuleen ja terään koko tämä nuijaparvi, paitsi kolme miestä,
jotka vangiksi otettiin. Vankien seassa oli talon haltijakin, entisen
voudin poika, joka sitten hirtettiin Mikkelin kirkon vieressä.
Sotaväestä kolme miestä tapettiin ja muutamat olivat haavoja saaneet.
Muutamaa oli veitsellä ammuttu käsivarren läpi.Samaan aikaan kuin Remojärvellä näin mellastettiin, oli Viipurista tullut suoraa tietä Mikkeliin neljättäkymmentä ratsumiestä Antti Boijen lipullisesta. Nämä nähtävästi olivat lähteneet niitä nuijaparvia vastaan, jotka jo olivat Suur-Savosta levinneet Viipuriin ja Kymenkartanon lääneihin,[516] ja joutuivat nyt kähäkkään Suur-Savon nuijamiesten kanssa, joiden alta heidän täytyi paeta Sairilan kartanoon, penikulman päähän Mikkelin kirkolta itään päin. Tästä he lähettivät muulle sotaväelle, joka nyt oli tullut Paavilaan Vehmaisten kylään, sanoman onnettomuudestansa, mainiten, että Liukkolassa, lounaaseen päin Mikkelin kirkolta, oli 800 nuijamiestä, osaksi savolaisia, osaksi hämäläisiä. Tämän tiedon saatuansa sotaväki kohta lähti Sairilaan; mutta nuijajoukko jo kuului tiehensä lähteneen. Syy tähän äkilliseen lähtöön ei kuitenkaan ollut pelko lähenevästä sotaväestä; sillä näiden tulosta Sairilaan päin ei näy talonpojilla tietoa olleen. Mutta toinen ja paljoa suurempi vaara uhkasi heitä takaapäin. Sekä Pohjanmaan että Hämeen kapinat olivat jo kukistetut ja marski Klaus Fleming kaiken sotavoimansa kanssa oli tullut Hollolaan, luultavasti jo tammik. 17 p. Tosin hän parin päivän perästä lähti jälleen palaamaan,[517] koska hän ei näy uskaltaneen heittää Pohjanmaata näkyviltänsä. Mutta ennen lähtöänsä mainitaan hänen käskeneen hävityksellä rangaista Sysmän pitäjää, ja koska Suur-Savossa olevat nuijamiehet olivat isoksi osaksi sysmäläisiä, lieneehän tämä seikka kehoittanut heitä kotiin päin kääntymään. Kuinka vähäpätöisenä marski tämän Savon melskeen piti, näkyy siitäkin, että hän luoksensa käski Amprusi Heikinpojan väkineen ja muutoinkin lähetti erään Sakari Rukaisen pestailemaan Savosta uutta sotaväkeä sekä ratsumiehiä että suksenhiihtäjiä. Kuitenkin oli Savon kapina vielä, jos ei juuri täysissä voimissa, ainakin sangen pelättävä, ja Amprusi Heikinpoika siitä syystä ei muuanne lähtenytkään. Nuijajoukko, joka niin äkkiä oli Liukkolasta hävinnyt, ei näy kauas ennättäneen, kun eräs Paavo Tomahainen, jonka mainitaan olleen tuota linnanseutuista nostoväkeä, kiirehti heidän peräänsä ja houkutteli jonkun osan heistä takaisin sillä toivolla, että he muka saisivat nuo paenneet Boijen huovit valtoihinsa. Koska tämän palanneen joukon mainitaan olleen ainoastaan kolmattasataa miestä, taidamme arvata sen käsittäneen paljaastansa Suur-Savon talonpoikia. Sen päämieheksi mainitaan eräs Tapani Hänninen.
Tammik. 23 p. 1597 oli sunnuntai ja sotaväki piti jumalanpalvelusta Sairilassa. Saarnan jälkeen toivat muutamat sotamiehet, jotka olivat käyneet appeita kokoilemassa, pikaisen sanoman, että talonpoikainen lauma oli tulossa. Lähdettiin siis kohta liikkeelle Suur-Savon kirkolle päin, missä tavattiin nuijajoukko Mikkelin pappilassa. Tässä nyt tapahtui ratkaiseva tappelu, joka lopetti nuijakapinan Savonmaalla. Mutta inhoittava kavaluus, jolla nuijamiehet tässä petettiin, tekee tämän tapauksen voittajille häpeällisemmäksi kuin voitetuille. Talonpojat, joiden luku oli paljoa vähempi kuin sotaväen, tekivät ensin miehuullista vastarintaa. Itse pappilan asema Kenkäveron saaressa lienee ollut edullinen puolustukseen; ainakin siinä oli yhtäläinen suoja kuin muissa senaikuisissa talonpihoissa. Mutta kun sotaväki tässä taas uhkasi käyttää samaa keinoa kuin Remojärvellä ja nuijamiehillä ei muuta neuvoa ollut, kuin lähteä suojastaan ulos tai paloon hukkua, heidän uskalluksensa viimein lannistui ja sovinto solmittiin semmoinen, että koko joukko antautuisi vankeuteen, mutta saisi hengen pitää hätyyttämättä. Tämä kuitenkin oli sotaväen puolelta ainoastaan kauhea petos. Niinkuin päälliköt pari päivää myöhemmin kirjeessänsä Flemingille juttelivat, ei heillä ollut aikomustakaan lupaustansa pitää, vaan he tappoivat paikalla kaikki armahtamatta. Ainoastaan päämies, Tapani Hänninen, säästettiin tutkittavaksi. Mutta Paavo Tomahainen teilattiin Mikkelin kirkonmäellä.
Koko tässä verisessä nuijasodan näytelmässä, joka muutoin kyllä on täynnänsä murhetta ja kauhua, on Nyystölän murhateon ohessa tämä talonpoikien teurastus Suur-Savon pappilassa mitä inhoittavimpia kohtauksia. Että sen tekijät niin vapaasti ja kaunistelematta rohkenivat jutella asian Flemingille, sepä yltä kyllin todistaa, minkälaatuinen se hallitus ylipäänsä oli, jonka iestä Suomen kansa siihen aikaan kantoi. Tosin taidamme monesta syystä arvata, että Fleming itse ei olisi tämmöistä julmuutta harjoittanut; hänen viisautensa olisi kenties pidättänyt häntä tarpeettomasta kovuudestakin. Mutta epäilemätöntä kumminkin on, että hän piti sotaväkeänsä, olletikin uskollisia palvelijoitansa, aivan veltossa kurissa. Tämä seikka oli Suomen rahvaassa nyt sytyttänyt tyytymättömyyden, epätoivon, vihdoinpa ilmi kapinankin, ja ne suunnattomat vallattomuudet, joita kukistettuja vastaan harjoitettiin, sytyttivät vielä uutta vihaa ja kostonhimoa heidän sydämissänsä. Että Suur-Savon rahvaassa viha kauan aikaa jälkeenpäin kyti, kuten seuraavista tapauksista tulemme havaitsemaan, se ei suinkaan meitä enää kummastuttane muistaessamme sotaväen julmaa ja kunnotonta käytöstä Mikkelin pappilassa.
Tämän surkean tapauksen perästä oli koko eteläinen Savonmaa kukistettu,
ja Pekka Paavalinpoika Juusten lähti jo tiehensä Käkisalmelle. Myöskin
Hannu von Oldenburg näkyy kulkeneen poies Savon linnan puolelle. Mutta
Martti Klaunpoika ja Amprusi Heikinpoika, 100 huovia ja saman verran
jalkamiehiä muassansa, kääntyivät pohjoiseen päin ja tulivat Harjumaan
kautta Haukivuorelle tammik. 28 p. Täällä päin ei kaikki vielä ollut
niin tyyntä kuin etelässä. Jo 26 p. lähetti Fincke Savon linnasta
tiedon, että Tavisalmen miehet, jotka jo kerran olivat olleet tulossa
Paajalaan, nyt taas olivat aikeissa Pieksämäen kautta samota
Suur-Savoon ja että heidän seurassansa myöskin oli Esko Utmark. Fincken
kirje tapasi sotaväen Haukivuorella, jonne jo muutoinkin humina kuului
tavisalmelaisten tulosta. Tammik. 29 p. kirjoittivat Martti Klaunpoika
ja Amprusi Heikinpoika, että tuo "petturijoukko 900 miehen vahvana oli
edennyt Pieksämäen pappilasta Valkiamäelle, mutta tiedon saatuansa
sotaväen lähenemisestä ja muutenkin ruoan ja hevosappeen loputtua oli
palannut takaisin Pieksämäen pappilaan, jossa heidän voimansa yhä
karttui karttumistansa." "Koko Pieksämäen pitäjä", lisätään samassa
kirjeessä, "on ruvennut heidän puolellensa ja tahtoo heidän kanssaan
elää, kuolla; ja niin arvelevat, että jos me emme täältä lähde hajalle,
eivät hekään hajota leiriänsä, vaikk'ei heillä olisi muita varoja kuin
ainoa kana". Tämä uhkaava myrskypilvi kuitenkin niin äkkiä hävisi, että
melkein voimme arvata, että se ei ollutkaan niin vaarallinen, kuin
sotaväki hädissänsä oli luullut. Jo tammik. 30 p. hajosi koko
nuijajoukko Pieksämäeltä. Isompi osa luultavasti lähti kotiinsa,
mutta muutamien arveltiin lähteneen Rautalammin sydänmaihin ja
pohjoispuoliselle Pohjanmaalle, josta taas uuden palon hehku alkoi
näkyä. Savonmaassa oli kuolemantyyntä. Ainoastaan pelko pidätti vielä
muutamissa paikoin talonpojat metsissä suksillansa, ja levottomia
huhuja syntyi tuon tuostakin, todistaen, mikä viha ja epäluulo
sydämissä asui. Niinkuin Götrik Fincke tammikuun lopulla marskille
kirjoitti, oli viidettäsataa talonpoikaa tähän meteliin hukkunut,[518]
eikä ollut mitään verosaalista siltä vuodelta odotettavana. Jälestäpäin
kuitenkin mainitaan, että Pikku-Savon asukkaat vielä olivat voimissaan;
mutta Joroinen, Visulahti ja koko Suur-Savon voutikunta oli enimmältään
autiona.Näin oli tuo Pohjanmaalta levinnyt kapinanliekki joka haaralla
haihdutettu; Ilkkaisen sota oli tauonnut, ja suupohjalaisten suuret
tuumat olivat tyhjään rauenneet. Emme ole säälimättä saattaneet
katsella sitä Suomen rahvaan sorrettua tilaa, joka nämät tuumat oli
synnyttänyt, emmekä nytkään voi säälimättä katsella sitä sorrettua
tilaa, johon rahvas joutui tuumiensa turhaksi mentyä. Mutta tämän
säälin ohessa, jos suoralla järjen vaa'alla punnitsemme edut ja haitat
vastatusten, taidamme tuskin täydellä syyllä surra näiden nuija-tuumien
vaipumista. Yleiseksi totuudeksi kansojen historiassa havaitaan, että
jokainen yritys, joka ei osaa kansakunnan sivistyneempiä voimia
liittoonsa vetää, on perikatoon tuomittu tai perikadon kansakunnalle
tuottaa. Että Ilkkaisen sota oli sitä laatua, on lukija ehkä
edellisestä kertomuksesta voinut oivaltaa, ja mahdoton on luulla, että
tämän yrityksen luonnistuminen olisi itse rahvaallekaan onneksi ollut.
Jos olisi nuijasodan tulva, kuten tarkoitus oli, päässyt estymättä
kulkemaan Satakunnan, Hämeen ja Savon kautta Turkua vastaan, jos
aateliston ja sotaväen kartanot yli koko Suomenmaan olisivat joutuneet
tulen ja hävityksen omiksi, jos vihdoin Turun linna ja itse Klaus
herrakin olisivat tulleet kapinoitsijain valtoihin, niin epäilemättä
äärettömästi suurempi määrä Suomen talonpoikia olisi hukkunut oman
voittonsa seurauksiin, kuin minkä tappio nyt kadotti, ja isänmaamme
sivistys olisi mennyt ehkä vuosisatojen matkat takaperin. Mutta samat
syyt, mitkä olisivat semmoisen voiton turmiolliseksi tehneet, tekivät
sen myöskin mahdottomaksi. Se oli mahdotonta, että hajalliset ja
järjestymättömät joukot, joiden pääjohtajana kostonhimo oli ja joiden
ainoana sotataitona oli ryöstö ja hävitys, olisivat kauan aikaa voineet
hyvinjohdettua sotaväkeä vastaan ponnistella. Että nuijamiehiltä ei
puuttunut urhoollisuutta, olemme itse tapauksista kyllä havainneet.
Olen myöskin osoittanut, etteivät he olleet kaikkea johdatusta vailla
ja että yhteinen tuuma ohjasi kaikki eri joukot yhteistä tarkoitusperää
kohden. Mutta juuri tämä tuuma oli ryöstön ja hävityksen vimmalla
tahrattu ja tästä syystä itsekin häviön oma. Että kapina nostettiin
Klaus Flemingin kovaa hallitusta vastaan, emme tosin taida rikokseksi
lukea. Mutta kun nuijamiehet samassa nostivat kapinan kaikkea
omaisuutta vastaan, joka on kaiken hallituksen ensimäinen perustus –
kun puuttui heiltä sitä hallitsevaa kättä, joka olisi voinut hankkeet
koossa pitää ja himot hillitä – kun heissä tästä syystä kostonpyyntö
ja vallattomuus astui valtiollisten tuumain sijaan, niin heidän
kukistumisensa oli yhtä välttämätön kuin tarpeellinenkin.[519]Mitenkä kukistettua rahvasta kohdeltiin, emme tunne muualta niin täydellisesti kuin Savonmaalta; mutta epäilemättä yhtäläiset syyt synnyttivät muuallakin yhtäläisiä vaikutuksia. Kuitenkin on luullakseni Savon tapauksista yksi kohta omituinen, ja tämä kohta onkin juuri kamalimpia. Olen jo ennen maininnut talonpoikaisen nostoväen vallatonta käytöstä, jota ei nuhteet eikä varoitukset voineet estää. Heidän päämiehensä, Olli Hulkku, ei ollenkaan ollut mies heitä kurissa pitämään ja vielä vähemmän sotapäälliköt osasivat heitä hillitä. Pekka Paavalinpoika Juusten, joka ei suinkaan ollut hellätuntoisia, kertoilee kauhistuksella tämän nostorahvaan turmiotöitä. "He kiskoivat ja hävittivät", sanoo hän, "sekä syyllisen että syyttömänkin omaisuutta, ryöstäen ja varastaen kaikkea mitä käsiin sattui ja liikkuen enemmän yöllä kuin päivällä; eivätkä tyytyneet tavalliseen ryöstösaaliiseen, vaan karjankin teurastivat, nylkivät nahan pois ja antoivat lihan jäädä sekä paljon muutakin tekivät, jota oli surkea katsella ja kuulla; ja jos heitä semmoisista teoista tahdottiin estää ja kieltää, niin niitä vielä rohkeammin ja pahemmin harjoittivat, pitäen itsensä sotaväestä erillään, missä paras saalis oli tarjona". Näiden petojen joukossa mainitaan Pekka Holsti Hiisimäeltä, Heikki Kauppinen, Heikki Mokoinen, Lauri Lepainen ja koko Kontilan kyläkunta. Tosin ei heidän turmiotöidensä seassa mainita murhaa eikä tappoa, mutta sillä ei ole heidän käytöksensä vähemmän inhoittava. Niinkuin edellisessä olemme nähneet, tarttui isompi osa Savon rahvasta aseisiinsa sotaväen tylyä valtaa vastaan. Tälle puolelle oli jo linnankin läheinen rahvas rupeamaisillaan, mutta sattumus ja täytymys sen sijaan saattoi heidät sotaväen seuraan. Että he silloin kohta olivat valmiit kauheasti kiskomaan ja vainoamaan omia veljiänsä, joita äsken jo hankkivat autellakin, sepä varmaankin on surkeimpia kohtia siveyden historiassa, eikä muusta selitettävä kuin tuosta tapojen häiriöstä, jonka tässä Venäjän rajalla pitkälliset metelit olivat synnyttäneet. Samoin kuin niissäkin oli totuttu käymään varastamassa ja ryöstämässä Venäjän puolisten suomalaisten taloja ja tavaroita, ei nytkään pidetty muusta lukua kuin saaliista, huolimatta keltä tämä saalis vietiin. Että nuijamiehissäkin samanlaisia voitonpyyntöhimoja oli vaikuttamassa, saamme tuskin epäillä. Mutta heissä kumminkin näkyy etevimpänä yllykkeenä vapauden halu sekä viha ja kostonpyyntö; – ja vihakin ja kostonpyyntö eivät ole läheskään niin saastaista kuin paljas ilkeä tavaranpyyntö.
Tämän riettaan vallattomuuden rinnalla ei ole tosin sotamiesten käytös voiton jälkeen niin varsin inhoittava. Heidän silmissänsä voitettu rahvas oli rangaistava petturijoukko taikka ainakin julkinen vihollinen, joka monelta sotamieheltä oli talot polttanut ja tavarat hävittänyt. Mutta jos sotaväki jo ennenkin kapinaa oli liikkunut tunnottomalla kovuudella, ei ollut sen menettely nytkään kiitettävä. Ne, jotka kapinan kautta olivat vahinkoa kärsineet, katsoivat oikeudeksensa ottaa omansa takaisin mistä taisivat eivätkä silloin suurta lukua pitäneet, jos kymmenkertaisenkin määrän ottivat. Myöskin kovempia rikoksia, murhaa ja väkiraiskausta, mainitaan näiden turmiotöiden seassa, ja rahvaan hätähuudot kuuluivat Käkisalmeen saakka, josta Arvid Tavast useat kerrat kirjoitti muistutuksia Savon asioista. Onneksi oli yksi laupeuden syy, joka pakotti hallitusmiehet estämään mikäli mahdollista rahvaan perinpohjaista sortumista. Niinkuin Tavast muutamassa kirjeessänsä arvelee, oli sekä syyttömien että syyllistenkin omaisuus säästettävä, koska jälkimmäinen oli rikoksen kautta langennut kuninkaan ja kruunun omaksi ja muutenkin muka oli huolta pitäminen, että talot voisivat jälleen tointua ja veronsa suorittaa. Tosi on, että tämänlainen äly olisi kiitettävämpi ollut, jos se jo ennen kapinaa olisi kapinan syyt poistanut. Mutta olihan nytkin onneksi luettava, että voittajain oma etu vaati heidät edes jonkinlaiseen laupeuteen. Kuitenkin alhaiset sotamiehet olivat töin tuskin hillittävissä, ja väkivallan tekoja kerrotaan tavan takaa, lukematta mitä salaisuudessa harjoitettiin ja äänettömyydellä kärsittiin.
Syvällä kunnioittamisella on tässä mainittava tuo Savon läänin haltija,
Götrik Fincke, joka näissä surkeissa tapauksissa teki rahvaan
lievitykseksi kaiken, minkä tehdä taisi, vieläpä näkyy tehneen sen
totisesta sydämensä säälistä. Merkillistä on nähdä, mitä sellainen mies
arveli talonpoikain kapinallisesta yrityksestä. Tammikuun lopulla hän
kirjoittaa marskille, että hän ei koskaan olisi uskonut näiden Savon
miesten semmoisiin rupeavan ja että perkele silminnähtävällä tavalla on
heitä riivannut. Se oli hänestä siis ikäänkuin tauti, johon rahvas ei
itse ollut oikein syypää. Parantaessa tosin vaadittiin karkeita
lääkkeitä; mutta hellämielisen lääkärin piti niin paljon kuin
mahdollista säästämän sairastansa. Tällaisen mielipiteen johdolla
Fincke teki ja käski muiden tehdä. Kun hänestä sotaväen retket ja teot
alussa olivat olleet liian veltot ja hajalliset, hän heille kirjoitti
tammik. 22 p., että muka Kunink. Majesteetti kyllä olisi sietänyt
menettää 10 tai 20 sotamiestä, kun vain tuo petturijoukko olisi
ansaitun rangaistuksensa saanut, ja arveli siinä vasta oikean
sääliväisyyden olevan, kun tehtäisiin kapinasta pikainen loppu.
Rautalammin kirkkoherran hän vähäistä ennen käski ilmoittaa "noille
vaivaisille, joita perkele ja pahat ihmiset ovat niin häpeällisesti
vietelleet", että he saisivat pelkäämättä palata kotiinsa, kunnes asia
vasta laillisesti tutkittaisiin. Pianpa täytyikin Savon rahvaan paeta
hänen turviinsa. Härkälän, Joroisten ja Koikkalan neljäskunnat ensin
nöyristyivät, anoen häneltä suojelusta vääryyttä ja väkivaltaa vastaan.
Silloin Fincke helmik. 6 p. antoi heille rauhan- ja suojeluskirjoja, ja
koska kopioita näistä kirjoista ei kaikille riittänyt, hän täytteeksi
jaatti puisia "rauhanarpoja", joihin oli poltettu kolme C:tä
yläpuolelle ja kruunu alle.[520] Samanmoisia rauhanmerkkejä sittemmin.
jaettiin ympäri koko läänin. Helmik. 10 p. Fincke taas käski
Oldenburgin ja Martti Klaunpojan julistuttaa rummun lyönnillä
väellensä, että sotamiesten piti hengen uhalla lakkaaman ryöstämästä.
Tämmöisillä toimilla lain valta vähitellen, vaikka työläästi, palasi
Savonmaalle. Että tämä laki vaati uhrejansa, on luonnollista. Muutamat
nuijapäälliköt Fincke oli mestauttanut, ja helmikuun alussa hän lähetti
Simo Olavinpojan Tavisalmelle ottamaan senpuolisetkin päämiehet kiinni.
Mutta Savon rahvaalle yleensä oli laki Götrik Fincken kädessä
suojeluksena, ja missä hän muutoinkin saattoi sille helpotusta
toimittaa, hän näkyy hartaasti tehneen parastansa. Linnaleirin
raskaudesta ja ratsuväen säälimättömyydestä hän maaliskuussa kahdesti
valittaa Klaus herralle. Että hän varoi niiden vihaa, joiden himoja hän
näillä toimilla koetti hillitä, näkyy selvästi muutamasta marskin
kirjeestä. "Niinkuin minulle kirjoitatte" – lausuu hänelle marski –
"että minä muka pitäisin jonkinmoista epäluuloa teistä, joka semmoista
on minusta teille jutellut, se sen on valehdellut niinkuin aika konna;
en ole koskaan epäillyt teidän uskollisuudestanne Kunink. Majesteettia
kohtaan, eikä ole ketään teidän suvussanne löytty, joka olisi mitään
uskotonta tehnyt". – Ajan pitkään ei Götrik Fincke voinut yhtä hyvin
epäluuloja karttaa, ja syy oli isoksi osaksi se, että herttuanpuoleiset
häntä tavan takaa ystävällisillä kirjeillä kunnioittivat. Niinpä nytkin
jo helmikuun alussa tuli hänelle ystävällinen sana Pohjanmaan uudelta
voudilta, Israel Laurinpojalta, joka par'aikaa uudestaan nostatti
Pohjan miehet Klaus Flemingiä vastaan.Tuonne Pohjan puolelle kaikkien silmät taas kääntyivät. Kirjeessänsä helmik. 5 p. Klaus herra käskee Fincken kuljetuttaa millä keinoin tahansa semmoisen huhun Pohjanmaalle, että koska pohjalaiset ovat samonneet rajan yli Savonmaahan, niin kaikki Jääsken, Lapveden ja Savon miehet muka aikovat karata pohjalaisten päälle Liminkaan ja Iihin maksamaan heille tasan heidän turmiotöitään. Tämmöistä uhkausta marski ei suinkaan suotta tahtonut levitetyksi. Hänelle oli jo silloin tieto tullut, että Peräpohjassa uusi kapinanliekki oli viriämässä, ja pian hänen täytyikin lähteä liikkeelle Pirkkalasta sammuttamaan tätä paloa, joka yhä yltyi isommaksi. Kuinka tämä uusi puuha sillä välin oli syntynyt ja varttunut, on nyt aikomukseni selitellä, ja lähden siis Savon, Hämeen ja Satakunnan verisiltä tantereilta kulkemaan Abraham Melkiorinpojan jälkiä takaisin Pohjanmaalle.
VIIDESTOISTA LUKU
Pohjalaisten toinen kapina
Olemme ennen nähneet, kuinka Nokian tapausten jälkeen Pohjanmaan vouti, Abraham Melkiorinpoika, palasi voutikuntaansa asettamaan siinä rauhaa jälleen ja ottamaan nuijamiesten paenneet päämiehet kiinni. Kuinka hän tämän tehtävän toimitti, emme tiedä kuin varsin vaillinaisesti; mutta jos saamme hänen omia väitöksiänsä uskoa, olisi itse rahvaskin ollut hänelle siinä toimessa avullinen. Kuinka tämä lieneekään, oli kuitenkin luonnollista, että Ilkan seuralaiset, jotka jo Nokialla olivat suostuneet jättämään päämiehensä Flemingin käsiin, eivät nytkään ensi hämmästyksessä tehneet mitään estettä marskin lähettämälle voudille. Alakuloisuus onnettoman retken tähden näyttää kotiintulleessa rahvaassa vallinneen, ja moni, joka ainoastaan pakolla oli seurannut nuijapäällikköjen käskyjä, lienee ehkä mielellänsä nähnyt koston lankeevan näiden päälle. Näin saatiin vähällä vaivalla Jaakko Ilkkainen ja muutamat muut syylliset kiinni, ja nämä piti nyt Klaus herran käskyn mukaan kuljetettaman vankina Turkuun. Epäilemättä marski toivoi niiden tunnustuksista saavansa täyden tiedon, mikä osa Kaarle herttuan oli ollut Pohjan miesten kapinallisissa tuumissa. Silläpä hän vielä tammik. 29 p., jolloin juuri oli Hollolasta palannut Pirkkalaan ja siellä saanut tiedon Ilkan vangitsemisesta, kirjoitti Kyrön asukkaille vakaan käskyn, että älkööt suinkaan uskaltako Ilkkaa kuolettaa, ennen kuin marski on saanut häntä puhutella, vaan lähettäkööt hänet yön ja päivän läpi marskin luokse, joka muka tahtoi tutkia häntä, ennen kuin hän rangaistuksensa saisi. Sitä enemmän täytyy kummeksia, että tämä käsky ei tullut noudatetuksi. Asia tosin ei ollut kyröläisten vallassa, joille viimeinen muistutus kirjoitettiin. Mutta arvattava on, ettei voutikaan suotta tahtonut rikkoa Flemingin käskyä, ja lienee siis tärkeitä syitä ollut, koska hän paikalla Ilkan mestautti. Lippumies Pekka Pietarinpoika, joka jo oli tekotaudistansa tointunut ja ollut avullinen Ilkan vangitsemisessa, juttelee vain, että Abraham Melkiorinpoika ei nähnyt voivansa säilyttää vankiaan marskille vietäväksi.[521] Tästä ehkä sopii arvata, että Peräpohjan kuulumiset jo synnyttivät levottomuutta Suupohjan rahvaassa ja että Ilkan ystävät tästä tai toisesta syystä alkoivat tointua hämmästyksestänsä. Se asia, että mestaus näyttää tapahtuneen Ilmajoella, Pohjanmaan rajapitäjässä,[522] todistaa, kuinka suuri ja läheinen vaara lienee ollut; joka ei sallinut voudin viedä vankiansa maakunnan rajoista ulos. Hirmuinen oli ajan tavan mukaan se kuolema, jolla nuijamiesten ylimmäinen päämies henkensä heitti. Sääret ja käsivarret muserrettiin rikki, sitten pää poikki hakattiin ja raajat pantiin virpihin. Samoin viisi Ilkan toveria, Pentti Piri, Yrjö Kontsas, eräs Abraham Pernulasta, Maunu Vinikka Kokkolan pitäjästä ja Olavi Olavinpoika Lohtajalta, luultavasti samassa paikassa mestattiin. Mutta Pentti Pouttu, tuo Pohjan miesten mainio edusmies, vietiin vankina Turun linnaan, ei tietoa, nytkö vasta vai jo nuijaretkeltänsä Ulvilaan päin, johon hän oli pohjalaisten rantajoukkoa seurannut. Olipa hänenkin loppunsa mitä surkeimpia, koska mainitaan hänen pian saaneen surmansa vankihuoneen siivottomuudesta ja syöpäläisistä.[523]
Kuinka muiden päämiesten tällä kertaa kävi, eivät vaillinaiset tietomme
ollenkaan mainitse. Mutta ainakin muutamat syylliset, joiden luvussa
mainitaan Palon Perttu Kyrön pitäjästä, pääsivät onnella pakoon
Peräpohjan puolelle, missä heidän tulonsa enensi levottomuutta
pohjoisten pitäjäin rahvaassa. Niinkuin jo ennen olen maininnut, olivat
Suupohjan miehet lähtiessään oman maakuntansa rajoista ulos lähettäneet
peräpohjalaisille uhittelevaisen kirjeen, käskien näidenkin ruveta
heidän kanssansa yksiin tuumiin – muutoin muka tahtoivat sotaväen
kanssa sopia ja käydä tappamassa kaikki liminkalaiset ja iiläiset. Tämä
kehoitus, samaten kuin muut kuulumiset suupohjalaisten teoista ja
hankkeista, lienee tosin pohjoisessakin maakunnassa herättänyt
levottomuutta, mutta tämä levottomuus ei kuitenkaan ensimmältä
kapinaksi karttunut. Pohjoisissa pitäjissä ei näy, niinkuin Lapuan ja
Kyrön paikoilla, olleen mitään "kotihuoveja" eli "sontaryyttäreitä",
joita vastaan viha olisi useita vuosia kytenyt ja joiden
vallattomuuksia olisi sopinut paikalla kostaa. Samoin Peräpohja
kaukaisuutensa tähden nähtävästi oli vähemmän kärsinyt Flemingin ja
sotaväen vallasta yleisesti, ja silläpä olivatkin Peräpohjan miehet
harvemmin kulkeneet Ruotsissa valittamassa kuin suupohjalaiset. Mutta
jos olisikin heissä ollut viha Flemingiä vastaan yhtä ankara, ei ollut
kumminkaan Kemin, Iin ja Limingan paikoilta helppo lähteä liikkeelle
Turun linnaa piirittämään, niinkuin Jaakko Ilkan ja hänen seuransa
aikomus oli. Senpä tähden annettiin kyröläisten kehoituksiin se
vastaus, ettei tahdottu mihinkään varustukseen ruveta, ennen kuin
esivallalta siihen lupaa annettaisiin tai joku esivallan valtuuttama
sitä vaatisi. Näin olivat Peräpohjan asukkaat yhä alallansa pysyneet,
sill'aikaa kuin suupohjalaiset Satakunnassa mellastivat.[524]Mutta uudenvuoden jälkeen tuli uudet sanomat etelästä. Ilkkaisen yritys
oli nurin mennyt, hajoitettuina ja hermottomina olivat nuijamiehet
palanneet kotipaikoillensa, ja Klaus herran vouti, Abraham
Melkiorinpoika, oli uudestaan maakunnan haltijana. Nyt jos milloinkaan
oli syy pelätä, että Suupohjan miehet, kuten kirjeessänsä olivat
uhanneet, tekisivät sotaväen kanssa sovintoa, vieläpä lainaisivat
apunsa yhteiselle viholliselle laskemaan pohjoisetkin pitäjät kammotun
linnaleirin alle. Pian saatiin lisäksi tieto nuijapäällikköjen kovasta
rangaistuksesta. Ne miehet, jotka edellisinä vuosina olivat rohkealla
ja väsymättömällä miehuudella ajaneet maakunnan asiat, olivat nyt
kurjalla kuolemalla päivänsä lopettaneet taikka joutuneet semmoiseen
vankeuteen, joka ei ollut kuolemaa parempi. Kauhu ja sääli syttyi
näistä sanomista peräpohjalaisten sydämissä,[525] ja etelästä tulevat
pakolaiset lienevät koston tulta viritelleet.Vaan sillä välin oli Peräpohjan seuduille tullut eräs Ruotsista
lähetetty voutikirjuri, Sven Olavinpoika, joka tiesi ilmoittaa uuden
voudinkin pikaista saapumista ja omasta puolestaan epäilemättä jo
kehoitti vastarintaan Klaus Flemingin käskyläisiä vastaan. Muutamat
Kemin ja Iin miehet tämän johdosta heti tarttuivat aseisiin ja lähtivät
Liminkaan odottamaan voudin tuloa ja tarkempaa käskyä. Rahvaan
mielenlaatu tuli muutoinkin selvästi näkyviin. Niinpä esim. eräs
herttuan hovijunkkari Paavali Yrjönpoika Ludow, joka samaan aikaan
näille seuduin ilmaantui, ollen matkalla Suomeen sukulaisiansa
tervehtimään, estettiin edemmäs kulkemasta, koska rahvas varoi hänen
aikovan kenties petollisesti lähteä Flemingin puolelle. Tällä kannalla
olivat asiat, kun vihdoin paikalle saapui uusi vouti, Israel
Laurinpoika, jonka herttua jo lokak. 12 p. edellisenä vuonna oli
määrännyt vangitun Tuomas Yrjönpojan sijaan, mutta joka nyt vasta
tammikuun alusta näyttää uuteen virkakuntaansa perille tulleen.[526]
Hänen edellisistä vaiheistansa ei tiedetä muuta, kuin että hänen
mainitaan olleen hävinnyt kauppamies Hernösandista Angermanlannin
maakunnasta ja sieltä syntyisinkin. Muutama kertomus vakuuttaa, että
hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa ja että hänellä ei ollut
apunansakaan mitään kirjoitusmiestä. Mutta ainakin jälkimmäinen väitös
on valheellinen, koska juuri Sven Olavinpoika oli hänellä
voutikirjurina. Tärkeämpi on kysymys, oliko Israel Laurinpoika muuten
kelvollinen tähän silloin kyllä vaikeaan ja vaaralliseen virkaansa.
Yhdessä voutikunnassa oli nyt kaksi voutia, toinen Sigismundin ja
Flemingin asettama, toinen Ruotsista lähetetty, ja helppo oli
aavistaa, että nämä eivät sopisi kauan aikaa yhdessä. Mutta Abraham
Melkiorinpojalla oli marskin koko voima takaturvanansa, ja kysymys oli
siitä, millä tavoin Israel Laurinpoika näin vaikeassa tilassa osaisi
virkansa arvoa kannattaa. Mielihyvällä hän kuitenkin sai havaita, että
ei ainoastaan rahvas, vaan myöskin kaikki papit ja nimismiehet olivat
valmiit hänen puolellensa asettumaan, ja tämän avun nojassa hän kohta
alkoi tuumiansa rakennella.Luonnollista oli, että Peräpohjan rahvas arveluttavassa tilassaan nyt
oli kysynyt neuvoa uudelta voudiltansa. Niin pian kuin Israel
Laurinpoika tuli Liminkaan, hän tietysti ensi työkseen vapautti
herttuan hovijunkkarin, joka kuitenkin asiain nykyisessä tilassa ei
voinut edemmäs matkustaa, vaan palautettiin Ruotsiin. Sitten ruvettiin
keskusteluun talonpoikaisen nostoväen kanssa Limingan nimismiestalossa.
Jos talonpojilla tähän asti oli ollut jokin epäilys sotaisen hankkeensa
laillisuudesta, se nyt heiltä kokonaan poistui. Vouti näet heti
ilmoitti herttuan muka vakaasti vaativan ja käskevän, että koko
Pohjanmaa, vieläpä rahvas muissakin Suomen maakunnissa, nousisi
aseisiin Flemingin lahkokuntaa vastaan. Tämän kehoituksen mukaan siis
joukko Limingankin miehiä ryhtyi sotatuumaan, tykkejä ja ampumavaroja
päätettiin hankkia Oulun linnasta, ja muutama vartiajoukko asetettiin
Suupohjaa kohden, luultavasti Vöyrin rajoille, sillä aikaa kuin muun
rahvaan käskettiin kokoontumaan yleisiin maakäräjiin Pietarsaareen.
Näiden käräjien keskusteluista puuttuu meiltä tarkemmat tiedot; mutta
päätöksen mainitaan olleen seuraavan: Kunkin talon piti lähettää
aseisiinkelpaava mies kuukauden muonalla varustettuna maanvartijaksi
ratsumiehiä vastaan; muihin maakuntiin heidän ei pitänyt samota, mutta
omaa maakuntaa niin vartioida, ettei sen asukkaita kävisi vieminen
maasta ulos, kuten oli tekemään ruvettu. Tästä päätöksestä rahvas
lähetti sotaväelle kirjeen, ehdottaen, että asia lykättäisiin
valtaneuvoskunnan ratkaistavaksi, taikka Kunink. Majesteetin tuomion
alle, jahka tämä olisi valtakuntaansa palannut.[527]Vaikea on tietysti enää varmuudella sanoa, kenenkä ansioksi on luettava
se kiitettävä kohtuus, joka mainitussa päätöksessä on nähtävänä.
Todennäköistä on, että rahvaskin jo oli suupohjalaisten vahingosta
viisaaksi tullut eikä siis enää mielinytkään astua heidän jälkiänsä
oman maakuntansa rajoja edemmäksi. Mutta mahdollista on sekin, että
käräjäin päätös oli lähtenyt Israel Laurinpojalta, joka tässä
arvattavasti seurasi Kaarle herttuan käskyjä ja nyt käräjäin kautta sai
ikäänkuin kansallisen ja laillisen vahvistuksen tuumillensa. Tosin
Monikkalan herra meille vakuuttaa, että Israelilla ei ollut muuta
valtuutta eikä käskyä herttualta kuin hänen voudinvaltuutensa ja että
hän siis muka petollisella kavaluudella nämät asiat pani toimeen.[528]
Mutta silmiinastuvaa on, että hänen toimensa eivät muuta olleet, kuin
mihin itse Kaarle herttua jo syksyllä oli Pohjanmaan lähettiläitä
käskenyt; ja jos siihen ei olisikaan hänelle erityistä valtuutta
annettu, olihan jo voudinvaltuudella se mieli ja tarkoitus, että
maakunta oli vääryydestä ja väkivallasta varjeltava.Mutta eteläisellä Pohjanmaalla toinen vouti, Abraham Melkiorinpoika,
oli toisella tavalla maakunnan parasta valvovinansa. Hän oli nyt, kuten
itse arveli, kaikkien mieliksi asettanut kapinalliset myrskyt
Suupohjassa, hän oli sen asukkaat vielä uudella valallakin sitonut
uuteen uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen[529] ja oli näin onnella
tehtyjen tointen perästä nähtävästi varsin vakuutettu arvonsa suuresta
voimasta – kun hänelle käräjäin kirjeellä tuli tieto pohjoisten
pitäjäin uusista hankkeista. Että näitä remuja helposti kävisi
viihdyttäminen, sitä hän ei näy hetkeäkään epäilleen eikä siis
huolinutkaan lähettää käräjäin kirjettä Klaus herralle, vaan päätti
itse lähteä pohjoiseen, jonka tähden käski Pekka Pietarinpojan hänelle
toimittaa 30 tai 40 jalkamiestä Lassi Niilonpojan lipullisesta. Mutta
edeltänsä hän lähetti Peräpohjan rahvaalle ystävällisen kirjeen, jonka
sisällys on kyllä helppo arvata. Peräpohjalaisten piti muka
hankkeestansa luopua, katsoen, mikä tuho oli tullut niille, jotka
Suupohjassa olivat tämän metelin ensin matkaan saattaneet; mutta jos
eivät tuostakaan totelle, oli marskin koko sotavoima odotettavana heitä
kurittamaan ja musertamaan. Että kirje varmasti perille tulisi ja itse
rahvaan luettavaksi, lähetettiin kaksi sotapäällikköä ja yksi Abrahamin
omista palvelijoista viemään se sinne sekä tuomaan rahvaalta takaisin
vastausta.Vaan talonpoikien tykönä valmistettiin Abrahamille ja hänen
kirjeenkantajillensa tuimat tervetuliaiset. Kohta maakäräjäin perästä
oli Israel Laurinpoika lähtenyt pohjoiseen panemaan varustustuumat
täyteen toimeen. Kalajoella hän kohtasi noita sotatuumaan ryhtyneitä
Limingan miehiä, jotka nyt marssivat etelään. Hän näille ilmoitti, että
hän ei tyydy enää vapaaehtoisiin joukkoihin; koko rahvas oli muka
nostatettava, ja jokainen, joka ei suosiolla tahtoisi liikkeelle
lähteä, oli hirtettävä oman pirttinsä ovenpieleen. Luultavaa siis on,
etteivät kaikki Peräpohjan asukkaat osoittaneet täyttä alttiutta Israel
Laurinpojan hankkeille; mutta vouti uhkasi ottaa mestausmiehen mukaansa
ja sillä keinoin ajaa vastahakoisetkin liikkeelle. Samaan aikaan hän
Kalajoelta kirjoitti Savonlinnan lääniin, lähettäen sekä tiedon
maakäräjäin päätöksestä että kopioita herttuan kirjeistä Pohjanmaan
rahvaalle ja jalkaväelle. Tämä lähetys tuli helmikuun 5 p. Savon
linnaan Götrik Fincken käsiin, mutta oikeastaan se näkyy olleen
määrättynä Amprusi Heikinpojalle ja hänen jalkaväellensä, jonka kaiketi
Israel Laurinpoika tahtoi puolellensa houkutella saadaksensa sillä
tavoin jotakin harjaantunutta sotaväkeä avuksensa, jos talonpoikien
voima havaittaisiin liian vähäiseksi.[530] Tämä yritys tosin ei
luonnistunut, mutta todistaa ainakin, että Israel Laurinpoika ei lyönyt
laimin mitään keinoa asiansa vahvistukseksi. Kesken näitä toimiansa sai
hän tiedon Abraham Melkiorinpojan hankkimasta matkasta. Hän kohta
palasi sen vartijaväen luokse, jonka jo ennen maakäräjiä oli asettanut,
antoi heille kirjurinsa Sven Olavinpojan johdattajaksi ja käski heidän
ottaa kuninkaallisen voudin elävänä tai kuoliaana valtoihinsa. Näin
säädettyänsä hän lähti uudestaan matkalle nostattamaan pohjoisten
pitäjäin rahvasta.Rahvaan vartijaväki näyttää nyt väistyneen entiseltä asemaltaan pohjoisemmaksi Kokkolan pitäjään, ja syy tähän muuttoon ei ole aivan vaikea löytää. Ruotsinkieliset asukkaat, jotka Kokkolasta etelään päin asuivat pitkin Pohjanmaan merenparrasta, olivat jo alusta alkaen osoittaneet semmoista mielenlaatua, joka ei sopinut suomalaisten rohkeihin tuumiin. Nytpä pietarsaarelaiset kokonaan erkanivat maakäräjäin päätöksestä ja lähettivät Flemingille kirjeen, luvaten luopuvansa muiden tuumista ja vastakin hänelle kuuliaisuutta osoittaa. Niinkuin tässä sopikin, he samassa pyysivät uskollisuutensa palkinnoksi helpotusta jyväverostansa, joka oli marskille läänitetty, sekä ratsuväelle maksettavasta linnaleiristä.[531] Tämä ruotsalaisväen luottamattomuus ei voinut olla suomalaisilta salassa, ja nähtävästi siitä syystä heidän vartijaväkensä peräytyi Kokkolan kirkon paikkeille, missä suomalainen rantaseutu jo alkoi. Rahvaan päämiehenä oli eräs Hannu Krankka Limingan pitäjästä, jonka isä, Eerik Pietarinpoika Krankka, edellisenä sodan aikana oli ollut nostoväen päämiehenä Vienaa vastaan ja silloin maansa puolustuksessa kaatunut.[532] Epäilemättä poikakin hänen jälkeensä lienee sodan loppupuolella saanut tilaisuutta kuntoansa osoittamaan, koska Limingan nostoväki heti oli ottanut hänet päällikökseen ja vartijajoukon komento nyt hänelle uskottiin. Hänen ohessaan mainitaan johtajana myöskin tuo Suupohjasta paennut kyröläinen Palon Perttu.
Näin vartijaväki oli asettunut, kun Abraham Melkiorinpojan kirjeenkantajat perille tulivat. Heidän oli käsketty jättää kirjeensä ainoastaan rahvaan käsiin. Mutta jos saamme uskoa Abrahamin kertomusta, olivat Sven Olavinpoika ja rahvaan päämiehet kohta vieneet sen pois heiltä ja neuvottelivat keskenänsä, kuinka tekisivät siitä toisen selityksen, kuin mikä oikea sisällys oli. Talonpojat siis kutsuttiin kokoon lukkaritupaan, jossa kirje heille suomennettiin siihen johtoon, että muka Abraham Melkiorinpoika teki tuloa kuudensadan sotamiehen kanssa, jotka hän aikoi asettaa heidän luoksensa linnaleiriin. "Jos tähän, hyvät maamiehet, hyvin tyydytte", lisäsivät suomentajat, "niin siinä se nyt tarjona on; mutta jos ette, niin sanokaatte mielenne". Tästä lähti vaikutus, mikä oli tarkoitettukin. Rahvas vihastui ja huusi yhtä ääntä: "Ennen kuin siihen suostumme, tahdomme heitä vastaan uskaltaa henkemme alttiiksi." Kovaksi onneksi olivat kirjeenkantajat siinä saapuvilla syntiuhriksi rahvaan vihalle. Ne talutettiin alas jäälle nimismiestalon viereen ja pistettiin elävinä avantoon. Tämän hirmutyön perästä rahvas valmistihen ottamaan vastaan itse Abraham Melkiorinpoikaa. Sitä myöten kuin tämä kulki edelleen, tiedusteltiin vakoojain kautta hänen matkaansa, mutta varottiin tarkasti, ettei hänelle tullut vähinkään tieto siitä, mikä tehty oli ja mitä aiottiin. Talonpoikainen joukko sill'aikaa näyttää saaneen lisäväkeä ehtimiseen, koska mainitaan – vaikka nähtävästi liioittelemalla – sen jo nousseen tuhannen miehen paikoille.
Oli jokin päivä tammikuun lopulla, kun Abraham Melkiorinpoika
seuroinensa reissä ajaen läheni Kokkolan kirkkoa päivänlaskun aikana.
Kirkko seisoo mäen kukkulalla, joka nyt on noin kaksi uutta virstaa
merenrannalta, mutta jota nähtävästi ennen muinoin meri kahden puolen
syleili, koska Nuijasodan ajoista Pohjanmaan manner on ennättänyt
peräyttämään meren laineet ison matkaa taapäin. Lounan puolella
kirkonmäkeä on lavea luhtamaa, jonka nimi Tarharanta muistuttaa senkin
olevan mereltä saatua voittomaata. Pieni puronen, jonka yli maantie
kulkee, panee keväin syksyin koko luhdan veden alle.[533] Tähän
Tarharannan luhtaan talonpojat olivat asettuneet kahden puolen tietä,
niin että tienvarsilla kasvava viita peitti heidät tulijain silmältä.
Näin nämä mitään aavistamatta tulivat väijyjäinsä väliin, jolloin
talonpojat niin äkkiä hyökkäsivät heidän päällensä, kymmenen tai
kaksikymmentä joka reen kimppuun, että sotamiehet eivät ennättäneet
aseisiinsa tarttua, ennen kuin jo isompi osa oli lyöty hengettömäksi.
Ainoastaan muutamat osasivat pakoon päästä, mutta niiden luvussa oli
kaikkien ihmeeksi itse Abraham Melkiorinpoika. Asia jutellaan
tapahtuneeksi seuraavalla kummallisella tavalla. Kun talonpojat ensin
karkasivat esiin, oli heidän päämiehensä Hannu Krankka kohta käynyt
voudin kimppuun, jonka sudennahkainen turkki oli hänestä arvollinen ja
harrastettava voittosaalis. Tämän hän siis väkivoimalla riisti
puoleensa ja puki yllensä. Mutta sattuipa tästä niin, että Krankan
toverit, jotka iltahämärässä eivät voineet päämiehensä kasvoja erottaa
ja luonnollisesti kyllä luulivat itse voudin voudin turkissa asuvan,
alkoivat ankarasti hakata turkin uutta kantajaa, ja ennen kuin erehdys
ilmi tuli, oli Krankkaa niin mäikytetty, että – kuten vanha kertomus
arvelee – hänen kylkensä eivät suinkaan syhyneet. Sill'aikaa
todellinen Abraham Melkiorinpoika ennätti luunsa korjata saapuvilta ja
pakeni nyt kahden kumppanin kanssa tappotantereelta.Näin ensimmäinen lyönti oli isketty, ja kentällä makasi
neljättäkymmentä ruumista, kaikki ilkoisen alastomina, koska voittajat
olivat heiltä vaatteet riistäneet. Yösydännä kuitenkin yksitoista
henkeä kaatuneiden joukosta virkosi tainiostaan ja alkoi vahvassa
lumihangessa kontata ylös kylään, jossa kenenkään huomaamatta pääsivät
lukkaritupaan. Vasta aamulla heidät siinä äkättiin, ja olisi nytkin
heidät jään alle upotettu, ellei pitäjän kirkkoherra, herra Kaarle
Sursill, olisi tätä julmuutta estänyt. Tointumattomasti kuolleina oli
yhteensä kaksi kolmatta henkeä, joiden seassa oli eräs siihen aikaan
kuuluisa mies, nimeltä Gabriel Trälod. Tämä ruotsalainen oli ennen
ollut kotiopettajana kreivi Abraham Brahella, vastaisen
kenraalikuvernörin Pietari Brahen isällä; mutta Söderköpingin
valtiopäiväin perästä hän oli paennut Ruotsista Suomeen, jossa hän
katolisuskoisena toivoi parempaa turvaa löytävänsä.[534] Nyt hän tässä
Pohjan miesten nuijien alle henkensä heitti. Kaikki kaatuneet
laskettiin yhteen hautaan Kokkolan kirkkomaahan.Mutta Abraham Melkiorinpojan perikato oli ainoastaan viivytetty, ei vältetty. Paljaissa housuissa ja röijyssä oli hän ennättänyt kaksi peninkulmaa pakomatkallansa Hästön taloon nykyiseen Kruunukylän pitäjään,[535] kun eräs Kokkolan talonpoika, Sokan Jaakko nimeltä, hänet jo seuraavana päivänä saavutti ja kuljetti hänet vankina takaisin Kokkolaan. Niinkuin Abraham itse juttelee, koetti hän silloin vielä varoittaa rahvasta; mutta Sven Olavinpoika katkaisi hänen puheensa, ja yksimielisesti päätettiin lähettää tämä tärkeä vanki Kaarle herttuan luokse Ruotsiin. Sokan Jaakko, joka hänet oli vanginnut, asetettiin kuljettajaksi, ja näin entinen vouti, kädet ja jalat siteissä, vietiin Tornion kautta Tukholmaan ja siitä Arbogan kaupunkiin, jossa valtakunnan säädyt par'aikaa koossa olivat. Ajan seikat olivat erinomaisen onnettomat Abraham Melkiorinpojalle; sillä Kaarlen ja Flemingin väli oli juuri kiivaimmillaan, ja Abraham oli ensimmäiseksi syntiuhriksi langennut herttuan käsiin. Kaarle herttua tässä tilassa luetti säädyille kertomuksen pohjalaisten eripuraisuudesta Flemingin kanssa ja kysyi sitten, oliko heidän ajatuksensa, että vangittu vouti, joka oli pitänyt Klaus herran puolta, piti kuolemaan tuomittaman. Sen kaikki tahtoivat. Sitten asetettiin Arbogan raastuvassa erityinen tuomiokunta, nimittäin kuusineljättä aatelismiestä paitsi sotapäämiehistöä ja kaupunkien porvaristoa, ja Abraham Melkiorinpoika tuomittiin pois hengeltä.[536] Tätä tuomiota vastaan hän turvasi Ruotsin lakiin, joka sääsi: "tutkittakoon teko siellä, missä se tehty on, ja rangaistakoon rikkoja siellä, missä hän asuu"; sen ohessa hän pyysi vedota kuninkaan kotiintuloon saakka. Näin asiaa vähän aikaa viivytettiin. Marraskuun 7 p. hän antoi Tukholman raastupaan lavean "Exkusatsionin" eli puhdistuskirjan, jossa selitti kaikki seikat pohjalaisten kapinasta. Tämä kirja näyttää jo hukkuneen suureksi vahingoksi tämän ajan historialle. Sitä vastoin on säilynyt hänen "Protestatsioninsa" eli epäyskirjansa, jonka hän vähää myöhemmin antoi samaan oikeussijaan ja josta olen muutamat kohdat tähän kertomukseeni ottanut.[537] Arjin paikka hänen asiassaan näkyy olleen nuijapäällikköjen mestauttaminen Pohjanmaalla. Laveilla lauseilla hän nyt koetti asianomaisia uskotella, että tämä kaikki oli tapahtunut rahvaan mielisuosiolla ja omalla tahdosta. Mutta ei mikään voinut häntä pelastaa. Hänen kaulansa viimein katkaistiin mestauskirveellä, kuten mainitaan, keväällä 1598 Tukholman kaupungissa.[538]
Ajan, milloinka kähäkkä Tarharannan luhdassa tapahtui ja Abraham
Melkiorinpoika vangiksi otettiin, voimme johonkin määrin arvata siitä,
että tieto asiasta oli jo helmik. 2 p. tullut Mustasaarelle, mutta
Pirkkalaan, jossa marski silloin oleskeli, ei vielä helmikuun 8 p.
Edelliseen paikkaan oli tähän aikaan tullut kaksi lähettilästä
Flemingiltä, tuoden Sigismundin antamia kirjeitä sekä koko Suomen että
erittäin Pohjanmaan asukkaille. Toinen näistä lähettiläistä oli
jalkaväenpäällikkö Hannu Laurinpoika, sama mies, jonka näimme
Hämeenkyrössä, siihen aikaan kun Satakuntaan tuli ensimmäinen sanoma
Ilkkaisen tulosta. Toinen oli vieläkin tutumpi mies, itse lainlukija
Erkki Olavinpoika, joka jo oli, samaten kuin Tuomas Yrjönpoikakin, irti
päässyt herttuan käsistä ja nyt nähtävästi aikoi entiseen virkaansa
palata. Selvästi näkyy, että kuninkaallinen kirje pohjalaisille
parhaastaan koski Tuomas Yrjönpojan ja Erkki Olavinpojan vangitsemista
menneenä vuonna, ja koska edellisen virka jo oli Abraham Melkiorinpojan
hallussa, niin ainoastaan jälkimmäinen palasi entisille oloillensa,
ikäänkuin silminnähtäväksi todistukseksi kuninkaan mielestä. Mutta nyt
hänen tulonsa sattui erinomaisen sopimattomaan aikaan. Jos mikään asia
saattoi pohjalaisten sydämissä sytyttää vanhat vihanhimot, se
varmaankin oli Erkki Olavinpojan uusi näkyviintulo, joka näytti
ennustavan vahvistettua valtaa noille vihatuille "sontaryyttäreille".
Tästä syystä jo Suupohjankin katsanto lienee palanneelle lainlukijalle
jotenkin tylyltä näyttänyt, ja samassa tuli lisäksi sanoma Abraham
Melkiorinpojan onnettomuudesta, joka selvästi kyllä muistutti Erkki
Olavinpojalle mieleen, mitä hänelle itsellensä oli vuotta ennen
tapahtunut. Toista kertaa hänen ei tehnyt mieli kiinni tulla eikä hän
siis uskaltanut edemmäksi kulkea, vaan lähetti kuninkaalliset kirjeet
Vöyrin rovastin palvelijan kanssa pohjoiseen ja palasi itse jälleen
Flemingin luokse. Juuri tällä paluumatkallansa Erkki Olavinpoika ja
Hannu Laurinpoika kirjoittivat Mustasaarelta helmik. 2 p. maamiehille
"Pietarsaaressa, Kokkolassa ja sitten pohjoiseen päin", varoittaen
heitä katsomaan viisaasti ja varovasti eteensä ja vakuuttaen, että ei
ole eteläisistä pitäjistä, niinkuin Kyröstä, Mustasaaresta ja
Närpiöstä, muka mitään apua nuijamiesten odotettavana.[539]Mutta marski, joka Hollolasta palattuaan oli asettanut leirinsä
Tammerkoskelle, Pirkkalan pitäjän nimismiestaloon, näkyy vasta
lainlukijan tullessa saaneen tietoa Abraham Melkiorinpojan kohtalosta.
Että Peräpohjassa kapinanhankkeita liikkui, sen Fleming kuitenkin jo
ennenkin tiesi, eikä häneltä myöskään ollut salassa, kenenkä toimesta
tämä uusi liekki virisi. Niinpä hän helmik. 5 p. varoituskirjeessänsä
Ilmajoen kirkkoherralle, herra Matti Laurinpoika Stuutille, mainitsee,
että se voutipetturi, jonka herttua on sinne asettanut, kehoittelee
Pohjan miehiä kapinaan heidän herraansa ja kuningastansa vastaan.
Ilmajoen asukkaita hän samassa kiittelee, kun eivät ole estäneet Ilkan
kiinniottamista, ja käskee kirkkoherran tulla hänen luoksensa muutamien
talonpoikain kanssa koko pitäjän puolesta. Kaksi päivää myöhemmin hän
kirjoittaa suosiollisen vastauksen pietarsaarelaisille ja käskee muun
seassa heidän varoittaa naapureitansa Vöyrissä ja Kokkolassa
tottelemasta herttuan asettamaa voutia, koska muka ainoastaan
kuninkaalliselle voudille on kuuliaisuutta osoittaminen. Samana ja
seuraavana päivinä on häneltä Erkki Olavinpojalle kirjeitä, joissa hän
osoittaa levottomuutta Pohjan asioista, kun ei niistä muka muutamaan
aikaan ole mitään kuulunut. Kaikkia pieniäkin kekäleitä, joista palo
voisi syttyä, hän koettaa syrjiltä pois korjata ja käskee siis
lainlukijan sanoa Hannu Fordellin vaimolle, että tämän pitää lähtemän
Pohjanmaalta tiehensä Poriin, jollei suosiolla niin pakolla. "Hän ei
saa siellä enää olla, se paha piru" – arvelee marski – "juoniensa
tähden, joita hän harjoittaa miehensä Hannu Fordellin puolesta".[540]
Näin Klaus herra par'aikaa huolellisesti tarkasteli Pohjanmaan oloja.
Mutta kaikki hänen varokeinonsa olivat kuitenkin jo liian myöhäiset, ja
pian sen jälkeen kaiketi hänelle tieto tuli, että kapinan liekki
uudestaan oli Suupohjaankin levinnyt.Meillä on varsin hajanaiset tiedot Israel Laurinpojan töistä ja
toimista näillä ajoin, mutta siitä, mitä hän vihdoinkin matkaan sai,
voimme arvata hänen uutterasti hyörineen aloittamassansa toimessa.
Uhkauksia ja lupauksia hän näkyy yhtä ahkerasti käyttäneen ja osasi
sillä neuvoin kokoonunttaa yhä suuremman voiman nostoväkeä. Tarharannan
kähäkän jälkeen hän käski talonpoikien lähteä Sven Olavinpojan johdolla
Kyrön pitäjään Suupohjaan, jossa heidän piti muka odottaa herttuan
uutta käskyä sekä Ruotsista saatavaa apuväkeä. Itse hän sill'aikaa
vielä Peräpohjassa kuljeskeli. Maakunnan vero oli koottava, tykistö ja
ampumavarat oli Oulun linnasta kuljetettava Kyröön eikä mitään keinoa
laiminlyötävä, josta saattaisi tarpeen hetkenä olla apua ja turvaa.
Tämän kaiken tehtyänsä hän palasi nuijamiesten luokse, jotka sillä
välin olivat saaneet koko Suupohjan valtoihinsa ja hävittäneet ne
muutamat viholliset, mitkä tuolla täällä jäljellä olivat.[541] Ilkan
vanhat toverit näyttävät mieliteolla taas tarttuneen aseisiinsa, ja
pianpa heidän vanhat tuumansakin uudestaan tulivat näkyviin.
Paikoittain Suupohjan ruotsalaisetkin temmattiin tuohon yhteiseen
vimmaan. Muutama kertomus mainitsee, että eräs nuijaparvi lähti
Lapväärtin kylään Närpiön pitäjään, missä muutamat ratsumiehet vielä
viipyivät. Nämä saatiin kiinni ja pistettiin, niinkuin tapa oli, jään
alle; mutta kun oli joessa vähän vettä, täytyi seipäillä tunkea heitä
jään ja pohjan väliin, ja tässä hirmutyössä oli Lapväärtin kylän
vaimoväkikin avullinen, lyöden näitä onnettomia kiuluilla ja sangoilla
päähän. Samaan aikaan tapahtui Ilmajoella oikea ja kohtuullinen
kunnianosoitus ensimmäisen kapinan mestatuille päämiehille. Teilatut
ruumiit otettiin virvistä alas ja haudattiin mainitun seurakunnan
kirkkomaahan.Mutta kun ensimmäiset tehtävät näin olivat suoritetut ja koko maakunta vihollisista vapautettu, alkoi nuijamiesten leirissä eripuraisuutta syntyä. Lapuan ja Ilmajoen miehet, joissa Ilkan henki vielä eli, tahtoivat nytkin lähteä Kyrönmetsän yli yrittämään uudestaan onneansa Suomen ratsumiehiä vastaan. Tähän eivät peräpohjalaiset millään suostuneet, vaan heidänpä sitä vastoin ei enää tehnyt mieli varusteillakaan olla. Eväät olivat heiltä loppuneet, ja koska oli mahdoton tietää, kuinka kauan heidän olisi siinä joutilaina istuminen, he tahtoivat jo lähteä hajalle kukin kotiinsa. Asia oli juuri täpärällään, kun Israel Laurinpoika palasi Kyrön leiriin ja asetti sovinnon jälleen nuijamiesten kesken. Oli muka herttuan tahto, samaten kuin maakäräjäinkin päätös, että oltaisiin varusteilla, mutta ainoastaan omaa maakuntaa vartioimassa. Suupohjalaisten sopi onneansa kiittää, kun ei heidän tarvinnut lähteä omilta kotiseuduiltansa, ja koska peräpohjalaisilla ei samaa etua ollut, lupasi vouti heidän eläkkeeksensä koota eteläisistä pitäjistä jonkin määrän ruoka-aineita talottain kruunun saatavien lukuun. Näillä ehdoilla rahvas suostui pysymään alallansa, ja varustuksia tehtiin minkä ennätettiin Klaus herran odotettavaa päällekarkausta vastaan.
Eikä ollut suinkaan mahdotonta ajatella, että Pohjanmaan rahvas tässä asemassaan olisi voinut Flemingin sotavoimia onnella vastustaa. Jos maakäräjäin päätöksen mukaan mies talolta oli kokoon tullut, oli talonpoikien voima noussut melkein neljäntuhannen paikoille.[542] Tosin voimme arvata, että moni talonpoika varsinkin etäisemmistä paikkakunnista ei tahtonut mielellään lähteä omaistensa luota vaaran kitaan. Mutta se seikka, että pietarsaarelaisetkin, vaikka vastoin tahtoansa, olivat nuijamiesten joukossa saapuvilla, todistaa kylliksi, kuinka tarkasti Israel Laurinpoika oli koettanut kaikki mahdolliset voimat kokoon haalia. Kuitenkin oli noista pakotetuista enemmän vastusta kuin apua, kuten asian loppu selvästi osoitti. Toinen haitta oli epäilemättä sekin, ettei nuijajoukko voinut asettua suorastaan maakunnan rajalle, koska oli tietämätöntä, mitä tietä Klaus herran päällekarkaus oli odotettavana. Samat tiet, joita suupohjalaiset ensimmäisessä kapinassa olivat samonneet Suomen muihin maakuntiin, olivat nytkin Flemingin sotaväelle avoimina, ja nuijamiesten täytyi tästä syystä pitää leirinsä Kyrön pitäjässä, josta sitten sopisi rientää, minne tarve vaatisi. Kertomusten mainitsemista matkamääristä näemme, että leirin asema oli nykyisen Isonkyrön kirkon paikoilla. Mutta koska todennäköisintä oli, että Flemingin tulo oli tapahtuva ylisestä Satakunnasta suoraa tietä Kyrönkankaan yli, asetettiin toinen arvattavasti paljoa vähäisempi leiri esivartijaksi Ilmajoen pitäjään,[543] ja metsään, joka erottaa Kyrön ja Ilmajoen pitäjät toisistansa, valmistettiin kaadetuista puista murros, jonka takana olisi muka helppo tehdä ratsuväelle vastarintaa. Luultavaa on, etteivät muutkaan tiet, joita Flemingin väki olisi voinut Pohjanmaalle päästä, jääneet vallan varustamatta, vaikka kertomukset eivät siitä mitään puhu. Ainoastaan sen näemme selvästi, että semmoiset varokeinot niilläkin kohdin eivät olleet tarpeettomia, koska vähältä piti, ettei marski juuri Rautalammin ja Lappajärven kautta retkeänsä tehnytkin.
Olemme nähneet, kuinka Klaus herra helmikuun ensi päivinä oli levottomassa epätiedossa Pohjan asioista. Että Israel Laurinpojan nostattama kapina oli väkivoimalla kukistettava, sitä hän ei suinkaan hetkeäkään epäillyt; ainoastaan sitä, millä keinoin tämä kukistaminen paraiten kävisi, hän ei voinut päättää, ennen kuin tarkempia tietoja tuli peräpohjalaisten teoista ja tuumista. Ensin hän näkyy toivoneenkin, ettei tämä toinen kapina ollenkaan leviäisi Suupohjaan, ja lähetti siis sanan Savonlinnan lääniin, luvaten olla helmik. 18 p. Rautalammin nimismiestalossa, johon Fincken piti lähettää Amprusi Heikinpoika miehineen sekä joukko talonpoikaisia suksimiehiä.[544] Nämä tulivatkin määrätylle paikalle, mutta marski oli jo saanut Pohjanmaalta uutisia, jotka muuttivat hänen päätöksensä. Abraham Melkiorinpoika oli vangittu, Israel Laurinpojan nostoväki tullut Suupohjaan ja Ilkan vanhat toverit uudestaan nuijiinsa tarttuneet. Nyt Klaus herra kohta päätti liikkeelle lähteä, mutta Kyrönkankaan yli Ilmajoelle. Hän kokosi sotavoimansa ja lähetti rantatietä myöden Pohjanmaan entiset virkamiehet Tuomas Yrjönpojan ja Erkki Olavinpojan sekä ennen jo mainitun Hannu Laurinpojan nostattamaan Pohjan ruotsalaisia kapinallisia vastaan. Noormarkusta Ulvilan pitäjästä nämä miehet helmik. 16 p. kirjoittivat Närpiön ja Mustasaaren miehille, että näiden piti viimeistään seuraavana sunnuntaina (20 p.) kokoontua mies talolta Lapväärtin kylään kahdeksan-päiväinen eväs mukanaan: "sillä siihen aikaan", he sanoivat, "on Klaus herraa odotettava Ilmajoelle, ja hän tahtoo itse puhutella teitä".[545]
Ja todestaan jo kohta marski tuloa teki suuren sotavoiman kanssa. Hän oli neljättä viikkoa pitänyt leiriä Tampereen kylässä, joka siihen aikaan oli vähäpätöinen paikka ainoastaan viiden talollisen kokoisena eikä muuten merkillinen kuin Pirkkalan pitäjän nimismiestalon vuoksi, joka siinä oli. Tästä mainitaan Klaus herran lähteneen liikkeelle helmik. 18 p., ja hän näkyy vielä samana päivänä ennättäneen Hämeenkyrön pappilaan, Kyrösselän kaakkoiselle rannalle. Siitä hänen matkansa kulki varsin samoja jälkiä, kuin Ilkan väki kaksi kuukautta aikaisemmin oli samonnut Satakuntaan – Heittolan ja Laurikaisen kautta Jalasjärvelle, johonka hän luultavasti 22 p. perille tuli.[546] Hänen muassansa näyttää olleen paljasta ratsuväkeä, että matka pikemmin joutuisi. Arviolta voimme määrätä hänen voimansa 1,500 mieheksi.[547]
Kun nuijamiesten leiriin saatiin tieto, että Klaus herra oli tulossa
kankaan yli, otti Israel Laurinpoika pitääksensä katselmusta väestänsä
ja asetti eri pitäjille eri päämiehet, joista Hannu Krankka, tuo
Tarharannan luhdassa mainittu, sai komentoonsa Kemin, Iin ja Limingan
pitäjät. Ylimmäiseksi johtajaksi lupasi vouti itse ruveta ja oli
ottanut luutnantiksensa eli sota-apulaiseksi erään nimismiehen
Torniosta, nimeltä Israel Eskonpoika. Molemmat nousivat lavitsalle,
että heidän äänensä paremmin kuuluisi, ja vouti luki rahvaalle
valtuuksensa, jonka luutnantti sitten suomeksi selitti.[548] Taidamme
kyllä uskoa, mitä tästä seikasta mainitaan, että vouti ja hänen
suomentajansa molemmat panivat liikoja lisäksi, kuten luulivat
asianhaarain vaativan. Vouti sitten kehoitteli rahvasta tekemään
urhoollista ja yksimielistä vastarintaa vihollisillensa. Tämä tapahtui
Kyrössä ehtoolla helmik. 23 p., ja samassa nuijamiesten esivartija
antoi sanoman, että Klaus herra oli leirinsä luonut Ilmajoelle.
Nyt Israel Laurinpoika lähetti väen liikkeelle, luvaten itse
luutnantteinensa perässä seurata. Hänen aikomuksensa nähtävästi oli
haalia kokoon kaikki ne, jotka vielä mikä mistäkin syystä eivät olleet
nuijajoukossa saapuvilla. Tämänpä tähden hän lähetti sanan kaikille
jalkamiehille ja talonpojille, että joka ei retkelle seuraisi, se muka
kadottaisi hengen ja tavaran. Tätä ja muuta oli Israel Laurinpoika
toimittavinansa. Mutta talonpojat jälestäpäin valittivat, että hän oli
leiriin jäänyt juomaan ja heidät lähettänyt vaaran tantereelle.Kuitenkin sopii arvata, ettei vouti käskenyt heidän rynnätä suorastaan
Flemingin päälle, vaan ainoastaan varrota murroksensa takana Kyrön ja
Ilmajoen välisellä metsätaipaleella. Tämä näyttää ensin olleenkin
heidän aikomuksensa; mutta nyt toisia tuumia sijaan astui. Monikkalan
herra, joka ainoastaan suupuheista asian tunsi, juttelee, että muka
Aksel Kurki tuli heidän tykönsä sovintoa tinkimään ja vietteli heidät
ulos aukealle. Tämä sen puolesta totta on, kun marskilta näkyy
lähettiläitä tulleenkin käskemään heidän luopua yrityksestään ja jättää
yllyttäjät rangaistaviksi.[549] Mutta Hannu Krankka, joka itse oli
saapuvilla, todistaa, että talonpoikien aikomus oli karata yön
pimeydessä äkkiluulematta sotaväen päälle. Mitä ilmajokelaisten
kehoitukset lienevät tähän malttamattomaan päätökseen vaikuttaneet,
eivät nuo niukat tiedot ollenkaan ilmoita. Matkalle ainakin lähdettiin
ja tultiin Ilmajoen pitäjään, jossa lopullinen tappelu oli tapahtuva.Ilmajoen pitäjä, joka avaraan alaansa käsittää kaikki Kyröjoen latvat,
on nykyänsä Suomen väekkäimpiä ja rikkaimpia paikkakuntia, elättäen
peltojensa ja kytöjensä sadolla kolmekymmentä tuhatta henkeä. Mutta
Kustaa Vaasan ensi aikoina tämä pitäjä, jolla nyt on semmoiset kappelit
kuin Jalasjärvi, Kauhajoki ja Kurikka allansa, oli vielä itsekin
kappelina Pohjan Kyrölle, jonka ala silloin ulottui merenpartaasta
Kyrönmetsään asti, missä taas Hämeenkyrö alkoi nykyisten Kankaanpään ja
Parkanon rajoilta. Aikaisin Kustaa Vaasan hallituskautena oli kuitenkin
Ilmajoki saanut oman kirkkoherransa, ja Kauhajoelle oli v. 1584
kirkkotupa laitettu; mutta kaikki viljelys oli vielä jotenkin
vast'alkuinen. Jos tasaisten viljamaiden sijaan ajattelemme aavoja
ruoppaisia nevoja, joista ainoastaan joen varret olivat viljelyksen
alaisina, ja näiden takana siintyvässä kaukaisuudessa Kyrönkankaan
jylhät harjut ja kannakset, niin saamme varmaankin jonkinmoisen kuvan
Ilmajoen ulkomuodosta Nuijasodan aikoina. Kankaasta poikkeaa pitkin
Kyröjoen latvoja joukko matalia särkkiä, jotka paikoittain, varsinkin
pitäjän eteläosassa, kohoavat ylhäisemmiksikin selänteiksi ja
kukkuloiksi. Semmoinen särkkä kulkee Kurikan kautta pitkin läntistä
joen vartta, pääsee Jouppilan kylässä emäkirkon alalle ja kiertyy vähän
matkaa alempana joen poikki, Västilän ja Koskenkorvan talojen kautta.
Vastapäätä Jouppilan kylää joen itäisellä puolella on noin kolmen uuden
virstan päässä joenrannalta "Santavuori" niminen jyrkkä kukkula, joka
kuuluu emäkirkon piirikuntaan, Kokkolan kylän viimeisten talojen
Pirttolan ja Karjalan alle. Näille seuduille, kahden puolen Kurikan ja
emäkirkkokunnan rajaa, asettaa kansantarina ne tapaukset, jotka
Nuijasodan lopettivat. Santavuoren kaakkoisessa rinteessä, joka on
muita loivempi, näkyy vielä meidän aikana laineenkaltaisia, vähäisistä
kivistä kootuita selkäimiä, jotka kansantarinan mukaan olisivat
jäännöksiä nuijamiesten varustuksista. Tästä ehkä sopii arvata, että
talonpoikien esivartija eli toinen leiri oli asettunut Santavuorelle,
joka oli ainoa luja paikka niillä seuduin. Mihin Klaus herra oli
leirinsä luonut, eivät kirjalliset kertomukset eikä kansan suupuhe
selvästi mainitse. Mutta kun jälkimmäinen todistaa tappelun alkaneeksi
Rinta-Paavolan talon asemilla, puolen penikulman päässä Santavuorelta
etelään päin, joen läntisellä rannalla, saamme tuosta arvata, että
marskin leiri oli vähää pohjoisempana nykyistä Kurikan kirkkoa. Itse
tappelun vaiheitakin kertoessani täytyy minun ottaa kansan muisti
avukseni, koska senaikaiset kertomukset eivät anna kylliksi selitystä.
Ei ole ihmettä, että rahvas niillä paikoin on vuosisatoja lävitsensä
pitänyt uskollisessa muistissa tätä mainiota onnettomuuttaan; ja jos
useat asianhaarat ovat aikojen kuluessa riutuneetkin, on ainakin syytä
uskoa, että säilyneet kohdat ovat luotettavia.[550]Oli helmikuun 24 eli Matin päivä v. 1597, kun talonpojat aamulla päivän valjetessa pääsivät perille sotaväen leiripaikalle. Yhtenä yönseutuna he olivat juosten kulkeneet puolen kuudetta penikulmaa,[551] kuljettaen nuo Oulun linnasta tuodut tykit muassansa, eikä siis ihmettä ollut, että heidän tulonsa näin myöhästyi ja tuumansa karata äkisti sotaväen päälle tyhjään meni. Marski kun näki nuijamiesten tulevan, käski ratsuväkensä olla aseissa ja täydessä järjestyksessä. Samassa hän lähetti nuijamiehille varoituksen luopua vaarallisesta yrityksestänsä, muistuttaen, mikä verenvuodatus nyt kahden puolen alkaisi. Mutta talonpojat vastaan huusivat, etteivät muka tahtoneet sovintoa tehdä, "niin kauan kuin veri oli heissä lämmin Kaarle herttuan tähden". Kuitenkin ruotsalaiset talonpojat Pietarsaaresta, Vöyristä ja Kokkolasta erosivat nuijajoukosta ja juoksivat Flemingin puolelle. Marskin nyt mainitaan jakaneen sotavoimansa kolmialle, jotta molemmat siivet lähtivät nuijaväkeä kiertämään. Vielä kerran hän lähetti etujoukon huoveja tarjoamaan sovintoa sekä rahvasta kehoittamaan, että se muka henkensä haastolla mielensä malttaisi. Mutta talonpojat vastaukseksi ampuivat tykeillä etujoukon päälle, niin että viisi ratsumiestä kaatui hevosten selästä – niiden luvussa aatelismies Mikko Matinpoika Karpalainen. Tästäpä verinen tappelu alkoi. Talonpoikien asema ei ollut suinkaan edullinen; heidän toivonsa päästä äkkiluulematta sotaväen päälle oli vietellyt heidät lakeudelle, jossa ratsuväen oli helppo heidät piirittää ja muutoinkin viholliset saattoivat suuremman sotataitonsa käyttää hyväksensä. Tämänpä tähden nuijajoukko lienee pyrkinyt pääsemään takaisin Santavuoren paikoille. Kansantarina mainitsee, että talonpojat peräytyivät joen vasenta rantaa myöden. Arvattavasti heidän paluumatkansa ei ollut tuhoton, koska ainakin jokin osa sotaväestä heitä takaa ajoi. Mutta Klaus herran itse enimmän voimansa kanssa mainitaan menneen Paavolan paikoilla joen yli ja tästä kulkeneen itäistä rantaa. Piirtolan kohdalla, nykyisten Kurikan ja Ilmajoen seurakuntain rajalla, nuijamiehet karkasivat poikki joen vihollistensa päälle ja taistelu levisi Piirtolan kangasta pitkin kaakkoiseen suuntaan Santavuoreen saakka. Meillä ei ole vähintäkään tietoa, kuinka helposti tai työläästi sotaväki tässä voiton sai; mutta loppupäätös oli hirveä tappio talonpojille. Viisisataa nuijamiestä lankesi vangiksi Flemingin käsiin; muut taikka metsiin hajosivat taikka makasivat kaatuneina tappelutantereella. Usein vielä meidänkin aikoina kuokka nostaa näillä paikoin luurankoja näkyviin ja löydetyt aseiden jäännökset muistuttavat rauhalliselle kytöviljelijälle, kuinka viha tässä kerran raivosi. Semmoisia löytöjä on saatu Paavolastakin, missä taistelun mainitaan alkaneen. Mutta varsinkin Piirtolan talon asemilla ja lähisiltä nevoilta löydetään tiheässä ohuen multapeitteen alta pääkalloja, sääriluita, kivisiä aseita ja muita muinaisen kovan onnen muistomerkkejä.[552]
Tämän tappelun kautta oli Pohjanmaa taas tullut Flemingille alttiiksi.
Ilmajoen tappotantereella olivat maakunnan rohkeimmat miehet kaatuneet
taikka vangituiksi tulleet, ja niiltäkin, jotka paeten olivat henkensä
pelastaneet taikka muiden sotaan lähtiessä olivat jääneet kotoa
pitämään, oli nyt uskallus kadonnut onnettoman tappelun tähden. Itse
Israel Laurinpoika, se mies, jonka johdatusta Pohjan miehet viimeisissä
toimissansa olivat seuranneet, pakeni nyt pakenemistaan pohjoiseen,
niin että jo maaliskuun 2 p., eli kuusi päivää tappelun jälkeen, oli
Torniossa asti, kuudettakymmentä penikulmaa Kyrön leiristä. Sieltä hän
silloin kirjoitti herttualle kovin surkeaäänisen kirjeen, antaen
ensimmäiset tiedot talonpoikien tappiosta. Omasta pelastuksestaan hän
näkyy olleen kovin mureissansa. "Klaus herra" – hän kirjoittaa – "on
lähettänyt ulos kirjeet ja sanat semmoiset, että joka minut kiinni
ottaa ja vankina hänen luoksensa laittaa, se saapi rikkaan palkinnon;
josta syystä minun täytyy olla varuillani yöt ja päivät, eikä ole
minulla mitään rauhaa hänen veitikkainsa parvilta; sillä Erkki
Olavinpoika ja Tuomas Yrjönpoika ovat koonneet ison joukon tyhjää
seuraa ja tahtovat vetää talonpojat mukaansa Teidän Ruht. Armoanne
vastaan".[553] Tästä naurettavasta pelosta, joka ei Torniossakaan,
puolen sadan peninkulman päässä Flemingin saapuvilta, vielä ennättänyt
asettua, tunnemme hänessä tosin poroporvarin Hernösandista. Mutta emme
kuitenkaan täydellä syyllä voi sanoa häntä syypääksi talonpoikien
tappioon ja viimeisen nuijakapinan huonoon menestykseen. Että hän jo
muka yöllä ennen tappelua olisi lähtenyt pakomatkaansa, on ainoastaan
Monikkalan herran perättömiä juttuja, ja samaten ei Israel Laurinpojan
edellisissäkään toimissa näy olevan erinomaista moitteen sijaa. Se on
varsin epäiltävää, olisiko itse ratsumestari Hannu Hannunpoika voinut
saattaa nämät seikat parempaan loppuun. Se järjestys ja maltti, jota
tässä pohjalaisten toisessa kapinassa ylipäänsä havaitaan, on
varmaankin isommalta osalta Israel Laurinpojan ansiota. Että hänen
yrityksensä oli onnettoman lopun saanut, emme suinkaan voi hänelle
viaksi lukea, muistaessamme, kuinka vähillä apuneuvoilla hänen oli
täytynyt Flemingin suurta voimaa vastustella.Mutta jos Israel Laurinpojan on oikeus päästä monesta perättömästä syytöksestä puhtaaksi, täytyypä Klaus herrastakin myöntää, että hän kyllä viisaalla kohtuudella menetteli voitettujen kanssa. Hänen päätarkoituksensa oli saada sekä Pohjanmaan että muunkin Suomen talonpojat asettumaan, ettei heistä estettä olisi hänen taistelussaan Kaarle herttuata vastaan. Heidän kohtuullisiin vaatimuksiinsa hän tosin ei tahtonut suostua, koska sillä tavoin hänen voimansa Kaarlea vastaan olisi vähennyt. Mutta nyt, kun he voitettuina makasivat hänen jalkainsa alla, ei olisi ollut viisastakaan heitä koston vimmalla tallaella. Samoin kuin Ilkan ja hänen toveriensa kova rangaistus oli kiihoittanut peräpohjalaiset kapinaan, saattaisipa vieläkin jossakin paikassa kipinästä palo syttyä, jos koston liika kiivaus lisäisi sytykettä. Nämä tärkeät syyt käskivät Flemingin liikkua säälivästi, ja Fleming oli liiaksi älykäs, ettei hän sitä käskyä olisi totellut.
Emmepä siis saa paljoa luottaa noihin hirmuisiin taruihin, joita Flemingin vihamiehet levittivät ja historioitsijat sitten ovat matkineet. Niinpä jutellaan, että hän sidotti vangitut talonpojat tukuttain toisiinsa, kaksitoista henkeä joka vihkoon, ja antoi upottaa useat semmoiset vihot suuriin avantoihin kostaakseen ratsumiesten upotuksen Lapväärtissä. Muut vangit, jotka oli yöksi pantu salpojen taa, hän oli muka aikonut seuraavana päivänä samalla tavoin upottaa; mutta yöllä oli taivas auennut koko hänen sotajoukkonsa yli, jonka nähdessään muka Klaus herra oli pyörtynyt. Tämmöisiä juttuja syntyi helposti rahvaassa, jonka sydämissä viha ja kauhu yhdessä asuivat. Kauempana taas moni teko juteltiin julmemmaksi, kuin se todestaan olikaan. Mutta historian täytyy tarkalla vaa'alla punnita syyt ja seikat, ennen kuin se sellaiset hoennaiset todeksi kertoilee.
Sitä ei kuitenkaan ole epäilemistä, että sotaväki tavallisella vallattomuudellansa harjoitti monta hirmutyötä. Niinpä Ilmajoen kirkkoherran Matti Laurinpoika Stuutin mainitaan tässä metelissä saaneen surmansa, kun hän, kannu toisessa kädessä ja kirkonavaimet toisessa, kohtasi tulevaa sotaväkeä porstuassaan. Kirkonavaimilla häntä silloin lyötiin päähän, niin että hän lankesi kuoliaaksi portaillensa.[554] Toisenkin murhatyön on rahvaan muisto säilyttänyt. Piirtolan talon isännän, jonka maalla päätappelu tapahtui, mainitaan pukeuneen naisvaatteisiin karttaaksensa voittajain vainoa. Sepä kuitenkin vei ojasta allikkoon; sillä naisena häntä käskettiin sotamiehiä saunoittamaan, josta salaus tuli ilmi ja surma hänet saavutti.[555] Että tämmöisten murhatekojen ohessa myöskin ryöstöä ja hävitystä inhoittavalla tavalla harjoitettiin, havaitaan selvästi maakunnan tilikirjoista seuraavalta vuodelta. Mustasaaressa, Kyrössä, Vöyrissä, Lapualla ja Ilmajoella oli yhteensä 353 11/12 kokoveronmaata, jotka tämän hävityksen tähden täytyi vähemmälle verolle panna, paitsi 100, jotka olivat tykkänään autioina. Samoin kalastajatkin Lappajärvellä, Jalasjärvellä ja Jurvanjärvellä, jotka ennen olivat kruunulle maksaneet kuudenneksen saaliistansa, eivät v. 1598 voineet mitään veroa suorittaa, koska sotaväki oli heiltä verkot ja nuotat ryöstänyt.[556] Tämä kaikki nähtävästi marskin luvalla tapahtui taikka kumminkin hänen estämättänsä, ja onneksi tosin on luettava, että hänen hillittömät joukkonsa eivät aivan kauas edenneet Pohjanmaalla. Mutta tämän kaiken ohessa, jos itse Klaus herran käytöstä voiton jälkeen tarkastelemme, emme voi sitä aivan tylyksi tuomita. Meidän on muistaminen, mitä marski tässä tilassa olisi voinut tehdä, ja tällä vaa'alla arvaten meidän täytyy nähdä hänen tekonsa erinomaisen leppyisiksi.
Hänen olostansa Ilmajoella ei muuta mainita, kuin että hän kaivatti ylös Ilkkaisen ja muiden ruumiit, jotka näimme rahvaan haudanneen, ja panetti ne uudestaan teiliin. Tästä hän eteni Kyrön pappilaan, johon kutsutti luoksensa maakunnan papiston sekä kymmenen talonpoikaa joka pitäjästä. Yleensä papistoa pidettiin syypäänä maakunnan kapinaan, enimmästi siitä syystä, kun papit eivät sen estämiseksi käyttäneet suurta arvoansa. Syyllisimpiä lie ollut Kyrön kirkkoherra Simo Juhonpoika Nurkka, jonka pitäjässä nuijamiesten pääleiri oli ollut, ja rangaistukseksi nyt Kyrön pappila kokonaan ryöstettiin, niin että herra Simon täytyi käydä mierolla kerjäämässä. Muut papit ja Kyröön kutsuttu rahvas pääsivät jotenkin helpolla. Klaus herra ensin nuhteli papistoa, olletikin herra Eerikiä Lohtajalta, herra Kaarle Sursillia Kokkolasta, herra Eerik Tenalensia Pietarsaaresta ja herra Jaakko Viloidia Vöyristä, soimaten heidän uskottomuuttansa kuningasta kohtaan ja lisäten röyhkeällä tavallansa monta herjaussanaa ja ilkeätä haukuntanimeä. Tästä hän kääntyi talonpoikien puoleen, ja mainitaan heitäkin pahanpäiväisesti toruneen, jopa lyöneenkin, pakottaen heitä repimään hampain tiilejä uunista. "Olette kyllä", hän virkkoi, "luvanneet hampain hajoittaa Turun linnan, ettei kivi kiven päälle jäisi; kokekaatte nyt, kuinka helppo on hajoittaa uuni, joka niin vähäinen on, saati kokonainen suuri linna". Mutta tämmöisten nuhteiden perästä hän heidät hätyyttämättä pois päästi, sekä ne, jotka pitäjäin lähettiläinä olivat hänen puheillensa tulleet, että myös Ilmajoen tappelussa otetut vangitkin.[557] Ainoastaan talonpoikien päämiehet, niinkuin Hannu Krankka ja Palon Perttu, vietiin Turun linnaan, jossa heitä sitten tavan takaa tutkittiin kapinan syistä ja tuumista.[558] Vankien seassa oli myöskin eräs vanha tuttavamme, lippumies Pekka Pietarinpoika, jonka viimein näimme Abraham Melkiorinpojan apumiesnä mestaamassa Jaakko Ilkkaisen. Tämän perästä hän oli pysynyt kotosallaan, kunnes marski Kyröön tuli, jolloin hän vapaaehtoisesti oli tullut sotaväen luokse. Mutta Klaus herra, joka ei pitänyt hänen käytöstänsä luotettavana, lähetti hänet vankina Turun linnaan ja antoi ryöstää hänen tavaroitaan, jotka sen ajan oloihin verraten olivat jotenkin runsaat.[559]
Tuskin enempää kuin viikon päivät näkyy marski malttaneen Kyrössä
viipyä, ja arvattava siis on, että ainoastaan lähisempien pitäjäin
papit ja lähettiläät saattoivat sinne tulla hänen puheillensa. Ennen
kuin Limingan, Iin ja Kemin miehet olisivat ensin sanan saaneet ja
sitten tämän sanan käskystä ennättäneet Kyröön saakka, olisi
vähintäinkin täytynyt kulua puolen kuukautta, ja silloin marski jo oli
Pohjanmaan seudut kokonaan jättänyt. Mutta jos nämä Peräpohjan miehet
siis jäivät suusanaisia nuhteita vaille, ei Klaus herra kuitenkaan
unohtanut heitä kirjallisesti nuhdella. Meillä on jäljellä pitkä kirje,
jonka hän Kyrön pappilasta kirjoitti Kemin pitäjän asukkaille, vaikka
sisällys selvästi todistaa, että yhtäläisiä kirjeitä lähetettiin
useille pitäjille, miltei kaikille Pohjanmaalla. Koska tämä kirjoitus
antaa hyvin selvän kuvan Klaus Flemingin luonteesta ja valtiollisesta
käytöksestä, täytyy minun kertoa sen koko sisällys, kuitenkin niin
lyhennettynä, kuin aine suinkin sallii.[560]"Te ette ole tietämättä", hän alkaa, "jotka Kemin pitäjässä Pohjanmaalla asutte, kuinka petollisesti ja sopimattomasti olette teitänne käyttäneet, niinkuin valapattoiset, uskottomat, Jumalan ja kaiken kunnian hyljänneet konnat ja petturit, tehden kapinaa ja vastarintaa teidän oikeata kuningasta ja herraanne vastaan". Nyt hän osoittaa heille, mitä kauheita rikoksia he ovat harjoittaneet, niinkuin julmimmat pakanat eivätkä niinkuin kristillinen kansa. Hän sanoo aikoneensa jättää asian silleen, mitä Nokiassa tapahtui, koska oli arvellut sen lähteneeksi ymmärtämättömyydestä ja petturien viettelyksestä; sitten, jahka Jumala olisi sallinut Kuninkaallisen Majesteetin palata valtakuntaansa, oli hänen muka aikomus ollut haastaa heidät Ruotsin lain ja oikeuden eteen. "Mutta te", hän lisää, "olette lakinne pitäneet keihäissä, jousissa, nuolissa ja pyssyissä; silläpä minunkin on täytynyt Kunink. M:n puolesta käyttää samaa lakia ja oikeutta teitä vastaan takaisin, enkä kuitenkaan ole tahtonut niin julmasti teitä vastaan menetellä, kuin te teette, vaikka kyllä hyvä syy olisi ollut ja te sen ansainneet olisitte". Hän olisi muka Nokiassakin heidät kaikki säästänyt, jos olisivat antauneet Kunink. M:n kuuliaisuuden alle ja jättäneet petolliset johtajansa hänen käsiinsä. Mutta vaikka he jo siellä näkivät yrityksensä turmion, eivät siihen ole vielä tyytyneet, vaan nyt taas yli maakunnan nostaneet uuden kapinan, huolimatta Kunink. M:n armollisesta kirjeestä, joka jo oli tullut Närpiöön, Mustasaareen ja Pietarsaareen. Vielä vähemmän lukua he olivat pitäneet marskin kirjoituksista ja varoituksista, vaan olivat vanginneet ja tappaneet Kunink. M:n uskollisen palvelijan, jonka kuningas itse oli heille voudiksi asettanut, ja totelleet erästä karannutta kauppiasta, jonka ruhtinas on lähettänyt. Näistä hankkeista tiedon saatuansa oli marskin täytynyt tulla tänne metsän poikki. Hänen aikomuksensa ei kuitenkaan nytkään ollut heitä väkivoimalla kukistaa, ellei hänen päällensä olisi karattu hänen omassa leirissään. Silloin oli hän tehnyt kuin Nokiassakin, tarjoten armoa, jos tahtoisivat antautua kuuliaisuuteen Kunink. M:n alle, mutta ei saanut muuta vastaukseksi, kuin että he muka tahtoivat Kaarle kuninkaan tähden antaa henkensä alttiiksi, niin kauan kuin veri heissä lämmin oli. "Me", sanoo tähän marski, "emme tiedä mistään Kaarle kuninkaasta, muuta kuin että muutama vuosisata takaperin on eräs Kaarle-niminen ollut Ruotsissa kuninkaana; se jo on kuollut, mutta kuningas Sigismund vielä elää, jota sikiöinensä me rehellisinä sotamiehinä palvelemme, emmekä anna itseämme hosua ja tappaa". Tästä hän ottaa soimataksensa heidän kiukkuansa sotamiehiä vastaan, jotka ovat heitä pitkän sodan aikana varjelleet vihollisesta ja itse siinä työssä nähneet monta vaivaa ja hengenhätää, jolloin talonpoika on saanut kotona istua vaimon ja lasten keralla. Mitä Pohjan miehet kehuvat itse puolustaneensa tätä maakuntaa vihollisista, se ei ole muka muuta ollut, kuin muutamia satoja miehiä ryssänrahvasta, jota toisinaan on täällä näkynyt rajan puolella; jolloin taas sotaväki on rinnustellut koko suuriruhtinaan voimaa vastaan ja kuitenkin pakottanut hänet tekemään rauhan Ruotsin kanssa. Tätä rauhaa lopullisesti sovittamaan oli marski sotaväen kanssa juuri lähdössä rajaa kohden, kun rahvaan kapina hänet siitä esti. Hänen olisi nyt ollut oikeus tappaa heidät kaikki, heidän kotonsa ja kartanonsa hävittää, vieläpä jos itse ruhtinaskin (Kaarle herttua), jonka nimellä heitä on yllytetty, olisi joukossa ollut, ei olisi sitäkään säästetty, saati heitä; kuitenkin on marski muka sulasta säälistä armahtanut monta. Pohjalaisten ynseyden rinnalla kiitetään muiden maan asukasten uskollisuutta "yli koko Suomenmaan", koska nämä muka suosiolla ja mielellänsä ovat sotaväelle suorittaneet, minkä ovat voineet, ja myöskin tarjonneet tullaksensa marskin seurassa kostamaan pohjalaisten karkausta toisiin maakuntiin – jota ei marski kuitenkaan tahtonut sallia, hän kun tiesi itse voivansa syylliset rangaista. Toivoen, että Pohjan miehet vastaiseksi ajaksi luopuvat kaikista petollisista juonista, hän ei tahdo heidän viimeistä perikatoansa etsiä, vaan kehoittaa heitä lähettämään hänelle yön ja päivän läpi sanansa, jossa antakoot pitäjän sinetin alla, kukin pitäjä erinänsä, tarkan vastauksen, tahtovatko pysyä Kunink. M:lle kuuliaisina, uskollisina ja rehellisinä. – Tästä Klaus herra kääntää puheensa mielistelemisiin, ylistäen heidän entistä uskollisuuttaan, jossa ei mikään kansa missään Ruotsin alaisessa maakunnassa ole heitä voittanut. Että he nyt olivat hyvän maineensa muuttaneet petturien nimeksi, siitä hänen mielipahansa muka oli syvä, koska hän aina oli heille hyvää suonut ja aikonutkin heidän asioitaan parhainpäin edistää Kunink. M:n tykönä. Erittäin sanoo hän niistä, jotka siinä pitäjässä asuvat – ja tämän hän kaiketi kirjoittaa joka pitäjään – että ei koskaan ole kuullut heillä mitään semmoista tuumaa ja tekoa olleen, eikä ymmärtävänsä, kuinka he nyt ovat siihen joutuneet. Jos niin on, että he ovat olleet pakotettuja, ei heidän toki olisi muuta tarvinnut kuin antaa hänelle vähintäkin sanaa, niin hän oieti olisi sotaväen kanssa ollut heille avuksi. Jos he nyt itsestään ja omalla mielellään ovat tähän tuumaan ruvenneet, niin ansaitsevat kahdenkertaisen petturinrangaistuksen; mutta jos heitä muka on vietelty valheellisilla puheilla, se on eri asia, joka lankee kuninkaan armon alle. Lopuksi Fleming heitä varoittaa ottamasta enää vastaan toista voutia, kuin minkä Kunink. M. taikka hänen puolestaan marski heille määrää, ja käskee kiivaasti, etteivät tykönänsä saa kärsiä ketään ruhtinaan palvelijoista. Maksamattomat veronsa pitää heidän suorittaa kuninkaan virkamiehille, ja jos jollekulle muulle ovat jotakin maksaneet, sen saavat hakea takaisin, millä voivat, kuninkaalle heidän kaiketikin pitää tavalliset suorituksensa maksaa.
Tämän merkillisen kirjeen älyä ja sukkeluutta meidän täytyy
erinomaiseksi ihmetellä. Pohjalaisten rangaistavaisuus ja marskin
säälivä mielenlaatu, rahvaan halpuus ja sotaväen ansioteot selitellään
semmoisella vakuutuksella, että luulisimme Klaus herran puhuvan
täydestä omastatunnostaan. Mutta kun hän sanelee muiden maakuntien
taipuvaisuudesta, kun hän rupeaa itse pohjalaisia kohtaan
mielipuheisiin, silloin näemme, mikä päätarkoitus liikkuu hänen
vakavien sanojensa alla. Etualalla hänen mielessään on silminnähtävästi
Kaarle herttuan paisuva valta; pohjalaisten ystävyys tai viha
itsestänsä on hänelle kyllä vähäarvoista. Kuitenkin kun hän heitä ensin
on ankaralla kädellänsä kukistanut, hän tahtoo heitä vastaiseksi ajaksi
sekä peloittaa että miellyttää, etteivät taas hänelle esteeksi tulisi
hänen taistelussaan Kaarlea vastaan. Suurella sukkeluudella hän koettaa
johdattaa heille mieleen, että lykkäisivät syyn herttuan päälle ja
sillä hinnalla ostaisivat kuninkaan ja marskin anteeksiantamusta. Hän
on itse uskovinansa ja tahtoo saattaa heidätkin uskomaan, että kapinan
syy ja alku ei ollut heissä itsessänsä, saati heidän kärsimissä
vaivoissaan, vaan Kaarle herttuassa, joka oli heidät pettänyt ja
yllyttänyt. Senpä tähden hän myöskin koettaa uskotella, että talonpojat
Ilmajoen tappelutantereella olivat Kaarlea kuninkaaksi maininneet,
vaikka tätä nimitystä ainoastaan sigismundilaisten pilkkapuheissa
käytettiin.[561] Kaarlen vallanhimo oli muka kaikki hamat tehnyt,
kaikki pahat matkaan saattanut; Pohjan rahvasta oli vain niinkuin
teuraslampaita talutettu perikatoon.Se Kaarle herttuan kanssa pian aloitettava ottelu, johon yllämainittu kirje kyllä selvästi viittailee, ei sallinut Klaus herran enää kauan viipyä Pohjanmaalla. Pari kolme kuukautta oli häneltä jo hukkaan kulunut pohjalaisten kapinoita kukistamassa, kevät ei enää ollut kaukana, ja kevään kanssa lähenivät tärkeät tapaukset, joiden piti – niin marski toivoi – lopullisesti ratkaista kaikki riitaseikat. Voitetussa maakunnassa hän ei siis kulkenut edemmäs kuin Mustasaareen, josta mainitaan hänen jo maalisk. 5 p. kääntyneen paluumatkalle.[562] Kolme päivää myöhemmin hän Lapväärtin kylässä Närpiön pitäjää kirjoitti kirjeen koko Pohjan maakunnalle, kertoen lyhyesti edellisiä varoituksiansa ja käskien kovan rangaistuksen uhalla heitä laittamaan tykit takaisin Oulun linnaan sekä maksamaan selvällä rahalla ruutin, jonka olivat kuluttaneet.[563] Maalisk. 11 p. marski ratsujoukkoineen tuli Porin kartanoon, oli siellä yötä ja virvoitti itseänsä ja seuraansa runsaasti leskikuningattaren, Gunilla Bielken, kustannuksella, jonka läänitysalaa nämä seudut olivat.[564] Viimeistään viikkoa myöhemmin hän oli ehtinyt takaisin Turun linnaan, josta hän joulun aikana oli liikkeelle lähtenyt Pohjanmaan nuijamiehiä vastaan.[565]
Mutta nähtävästi samaan aikaan, kuin marski alkoi siirtyä pois Suupohjasta, astui Amprusi Heikinpoika jalkamiestensä ja Savon nostoväen kanssa Rautalammilta keskiselle Pohjanmaalle, ottamaan sieltäkin puolen kapinan päämiehet kiinni ja kokoamaan ratsumiesten linnaleirisaatavat. Peräpohjalaiset tarjosivat hänelle voita ja lohta sovittajaisiksi, samaten kuin eteläisestä maakunnasta oli määrätty maksettavaksi tynnyri rukiita ja seitsemän taalaria rahaa kultakin talonpojalta. Kuitenkin näkyy Amprusi Heikinpoika niin kiireesti rientäneen takaisin Savonmaalle, että syystä taidamme epäillä, tulivatko tarjotut sovittajaiset hänen saatavillensa. Sen sijaan näkyy hänen väkensä kyllä tylysti ryöstäneen sekä Rautalammilla että Pietarsaaren takamailla (nyk. Lappajärvellä), niin että se palatessaan toi suuren saaliin mukanansa. Maaliskuun lopulla jo oli päästy takaisin Savon linnaan.[566] Syynä, miksi Amprusi Heikinpoika niin äkisti oli palannut Pohjanmaalta, oli luultavasti eräs herttualta tullut kirje, jolla häntä käskettiin varoittamaan sekä sotaväkeä että rahvasta kaikesta vihollisuudesta ja tekemään Pohjanmaan talonpojille apua, jos Klaus Fleming aikoisi karata heidän päällensä. Tähän ei Amprusi kirjoittanut vastausta, ennen kuin oli ehtinyt takaisin Savon linnaan, eikä silloin huolinut herttualle mainita omaa retkeänsä, mutta ei arvellut enää voivansa siihen asiaan mitään, koska muka Klaus herra jo oli tehnyt talonpoikien suhteen, mitä hän oli hyväksi katsonut.[567] Että Savon jalkaväenpäälliköltä tahtokin puuttui, voimme päättää hänen edellisestä käytöksestään. Mutta epäilemättä ei enää ollutkaan helppo asettua masennetun rahvaan puolustajaksi Klaus Flemingin paisunutta ylivaltaa vastaan.
Kolme kuukautta olivat siis Pohjan miehet väkivoimalla ponnistelleet
tätä valtaa vastaan ja olivat nyt taas ikeen alla. Entiset vihatut
virkamiehet, Tuomas Yrjönpoika ja Erkki Olavinpoika, jotka vuosikausi
sitten olivat maakunnasta vankina viedyt, pitivät uudestaan tylyä
hallitusta eteläisellä Pohjanmaalla, missä kaikki pitäjät Lohtajasta
saakka pakotettiin uuden uskollisuudenvalan tekemään.[568] Sitä vastoin
pohjoisimmat pitäjät näyttävät muutamaksi aikaa jääneen omille
valloillensa, koska Flemingin käskyläiset nähtävästi varoivat tulemasta
liian likelle Ruotsin rajaa, missä heille pian sama kohtalo voisi
sattua kuin edellisenäkin vuonna. Tämmöinen pelko ei suinkaan ollut
perätön; sillä herttuan käskyläiset jo tänne käsin tuloa tekivät, ja
ennaltakin oli Oulun linnassa vähäinen varustusväki, joka luultavasti
totteli Kaarlen puolisen voudin käskyjä.Paitsi sitä Kaarle herttua jo alkoi ryhtyä tehollisiin toimiin Pohjanmaan asiain suhteen. Vasta tammikuun lopulla ja helmikuun alulla oli Kaarle herttualle tullut tieto Suomessa syttyneestä sodanliekistä. "Monta outoa sanomaa sieltä puolen, useammat pahoja kuin hyviä", sanoo hän tammik. 23 p. kirjoittaessaan Venäjän raja-asioista Matti Kruusille ja nuorelle Klaus Flemingille.[569] Helmik. 9 p. hän vihdoin tiesi marskin lähteneen sotaväkensä kanssa pohjalaisia vastaan ja nyt hän antoi avoimen kirjeensä sekä sotaväelle että rahvaalle, käskien heitä molemmin puolin lakkaamaan keskinäisestä vainostaan, kunnes Jumala sallisi kuninkaan palata valtakuntaansa.[570] Mutta samassa hän katsoi tarpeelliseksi lähettää pohjalaisille taitavamman johtajan, kuin Israel Laurinpoika oli, ja määräsi siihen virkaan Klaus Flemingin kiivaimman vihamiehen, tuon kavalan Hannu Hannunpojan Monikkalan herran, jonka kanssa seurasi sama herttuan hovijunkkari Paavali Yrjönpoika Ludow, jonka Peräpohjan miehet tammikuussa olivat sieltä palauttaneet. Heille piti seuraan annettaman jokin vähäinen määrä sotaväkeä, ratsumiehiä ja jalkamiehiä, vaikka nähtävästi tämä voima itse teossa supistui melkein mitättömiin. Nämä miehet nyt huhtikuun alulla pääsivät Peräpohjaan, mutta näkivät tulonsa jo liian myöhäiseksi. Heidän aikomuksensa silloin tosin oli ajaa Flemingin käskyläiset pois Suupohjasta ja ottaa sieltä kootut verovarat valtoihinsa. Mutta siihen he olisivat tarvinneet rahvaan apua, ja rahvas Peräpohjassakin oli jo kokonaan pelon ja alakuloisuuden vallassa.[571] Yli koko Suomenmaan oli talonpoikainen kansa jo kadottanut kaiken toivon päästä omilla voimillansa rasitusten alta. Ainoastaan Kaarle herttualta he enää apua toivoivat, ja niinkuin vasta saamme nähdä, ei tämä toivo ollut turha. Sitä taistelua, jonka Suomen rahvas oli aloitellut, pian jatkettiin, vaikka toisella tavalla ja toisilla voimilla. Mutta itse Nuijasota, tämä Suomen talonpoikien omankäden yritys, oli hervottomuuteen rauennut, jättäen hävitystä ja verisiä muistoja jälkeensä.
KUUDESTOISTA LUKU
Valtio-olot keväällä 1597. Klaus Flemingin kuolema
Maamme historiassa on ollut yleisenä lauselmana, että Nuijasodan kauhea
meteli, jonka vaiheita olen edellisissä luvuissa kertoellut, oli
Suomenmaalta surmannut enemmän kuin yksitoistatuhatta talonpoikaista
miestä. Semmoisetkin historialliset teokset, jotka eivät puhuneet
mitään tämän kapinan erityisistä tapauksista, tiesivät ainakin mainita
tämän kammottavan summan, joka niin vähäväkisessä maassa, kuin Suomi
siihen aikaan oli, varmaankin olisi tehnyt kymmenennen osan koko
aseisiin kelpaavasta väestöstä. Kuitenkin on silminnähtävää, että tämä
määrä on aivan liiallinen ja perättömistä luvunlaskuista lähtenyt.
Ensimmäinen paikka, mistä tämä historiaamme siirtynyt tieto löydetään,
on "Kaarle herttuan teurastuspöytä", eräs hurja herjauskirja, joka
lykkää Kaarlen syyksi kaikki tässäkin metelissä tapahtuneet surmat.
Tämän kertomuksen mukaan olisi esimerkiksi Savonmaassa Martti
Klaunpoika tappanut enemmän kuin 1,000 miestä, paitsi muutamia satoja,
joita muka Rautalammilla ja Savonlinnan läänissä kaadettiin. Mutta nyt
tunnemme jokseenkin tarkasti, että Savonmaassa eli Savonlinnan läänissä
tuskin 500 nuijamiestä kaatui, ja vaikka muista maakunnasta ei ole
meillä yhtä täydellisiä tietoja, täytyy meidän ainakin todennäköisestä
arviosta havaita, että "Teurastuspöydän" tekijä on jokaiseen eri
määrään lisännyt suunnattomia liikoja, joista siis yllämainittu summa
on kokoon saatu. Minun arvatakseni on talonpoikien mieshukka kyllä
runsaasti laskettu, jos se määrätään kolmeksi tuhanneksi mieheksi.[572]
Tästäpä määrästä epäilemättä toinen puoli lankeaa Pohjanmaan osaksi, ja
muu tappio näyttää olleen jotenkin tasan jaettu Savon, Hämeen ja ylisen
Satakunnan välille.Tosiaan ei historioitsijan tarvitse liiallisilla kertomuksella tämän ajan surkeutta lisätä, koska totinen tila jo itsestäänkin oli kyllä kauhistavainen. Rauhattomuuden, tappojen ja rasitusten lisäksi oli kova katovuosi sattunut yli koko Ruotsinvallan. Edellinen kesä oli heinäkuusta alkaen ollut kovin sateinen, niin että heinät ja vilja turmeltuivat märkyydestä eikä mitään syysviljaa saatu, varsinkaan savimaista. Siitäpä nälkä, puute ja kallis aika. Ruistynnyrin hinta nousi eteläisessä Ruotsissa 12 markkaan, mutta Suomessa, jossa ei suinkaan ollut runsaampi rahansaalis, maksettiin 13 markkaa. Talvella alkoi kauhea eläinrutto, ja ihmisetkin viimein nääntyivät vaivoihinsa, sairastaen uutta tautia, jota veritaudiksi kutsuttiin.[573] Että nämät tuskat olivat kahta kovemmat Suomenmaassa kuin muualla ja kahta kovemmat Nuijasodan hävittämässä alueessa kuin rauhallisissa paikkakunnissa, on luonnollista ja havaitaan jo kyllä hallitusmiestenkin voivotuksista. Jota enemmän kevät joutui, sitä kauheammaksi puute huomattiin. Hämeessä monen täytyi jättää peltonsa kylvämättä siementen puutteen tähden, eikä toisilla ollut vetojuhtia, että olisivat saaneet siemenensä maahan. Samaa asiaa meille Savostakin kerrotaan; tulevankin vuoden toivo oli siis jo monelta hävinnyt, ja kuitenkin nykyisen hetken hätä oli kaikkia tulevaisuuden kammoja kamalampi. Ylisessä Satakunnassa ja Hämeenlinnan läänissä täytyi talonpoikien syödä kuolleita hevosiansa, ja Savon linnasta kirjoitti Götrik Fincke, että joka päivä kussakin pitäjässä epälukuisia ruumiita haudattiin, jotka olivat nälkään kuolleet. Mutta kaiken tämän surkeuden alla paloi viha rahvaan sydämissä, niinkuin tuiman kuumetaudin hohde. "Ei ole milloinkaan" – kirjoittaa Götrik Fincke – "Suomenmaa niin hyvin rauhaa tarvinnut; Jumala sitä armahtakoon!" Mutta enemmän kuin milloinkaan, oli silloin rauha ja sovinnon toivo paksujen pilvien peitossa. "Sanalla sanoen", lausuu eräs ruotsalainen, joka silloin kävi rajaa Lapinmaalla ja jonka korviin tämä suunnaton surkeus ennätti – "sanalla sanoen, ei ole semmoista viheliäisyyttä, murhetta, nälkää, itkua ja parkua milloinkaan ennen kuulunut Jerusalemin hävityksen ajoista asti; Jumala armahtakoon Suomenmaata!"[574]
Meillä ei ole vähintäkään todistusta, että marski Klaus Fleming olisi korvansa kallistanut rahvaan hädän puoleen; päinvastoin hänen epäsuosionsa kohtasi jokaista, joka uskalsi muistuttaa maanasukasten surkeasta tilasta.[575] Hän ei kuitenkaan ollut suinkaan huoletonna; mutta hänen ainoana toimenansa oli vahvistella asemaansa Kaarle herttuata vastaan, ja semmoinen toimi ei voinut silloisessa asiain tilassa olla Suomen rahvaalle lievitykseksi. Maaliskuun keskipaikoilla oli marski Pohjanmaan rajoilta Turkuun palannut ja ryhtyi nyt monenmoisiin hallitusaskareisiin. Seitsemäntoista talonhaltijaa Rantasalmella sekä muutamat Sääksmäen kihlakunnassa ja ylisessä Satakunnassa saivat tähän aikaan häneltä knaappivapauden, nähtävästi palkinnoksi tekemästään avusta nuijamiehiä vastaan.[576] Silmiinastuvaa on, että Klaus herra tällä säännöllä koetti sotavoimiansa enentää; mutta muun rahvaan päälle lankesi tämän kautta sitä raskaampi kuorma, olletikin koska verojen ja linnaleirienkin määrät olivat pikemmin isonemassa kuin vähenemässä. Että kuitenkin Suomen talonpojat jos millaisenkin kuorman alla pysyisivät alamaisina ja nöyrinä, määräsi marski uuden valan otettavaksi yli koko Suomenmaan. Hänen kirjeensä tästä asiasta, annettu Kuitiasta huhtik. 2 p. kaikille Suomen asukkaille, mainitsee, että semmoinen vala jo on otettu kaikilta Suupohjan asukkailta sekä muutamilta pitäjiltä Turun seuduilla, mutta muihin maanosiin nyt lähetetään muutamia hyviä miehiä tekemään samaa tointa kaikissa pitäjissä. Valaa tehtäessä pitää muka talonpoikien laskeuman polvilleen ja heidän seassansa pitää seisoman uskotuita miehiä kuuntelemassa, kuinka he valansa sanasta sanaan lausuvat – "ei sillä tavoin", sanoo marski, "kuin he ennen ovat tottuneet huutamaan: niin, niin, niin ettei tiedetä mihinkä huutavat: niin". Vala oli sama, joka oli tehty Sigismundin kruunausjuhlassa, mutta lisäykseksi oli siihen liitetty erityinen "valanpäätös", joka sovitettiin eri paikkakunnille, sen mukaan kuin olivat olleet kapinassa osalliset taikka ei. Niinpä esimerkiksi Suur-Savon voutikunnan valanpäätös alkoi sanoilla: "Ja että me perkeleen yllytyksestä ja pahain ihmisten houkutuksesta olemme vastoin meidän ennen nimitettyä valaamme ja uskoamme vietellyiksi tulleet", j.n.e.; mutta Pikku-Savossa sen sijaan kuului tämä alku: "Ja että nyt moniahdat meidän kanssaveljistämme Suur-Savossa, Tavisalmen ja yhdessä osassa Rantasalmen pitäjässä ovat heitänsä vastoin heidän valaansa ja uskoansa rikkoneet", j.n.e. Viimein vala kirjallisestikin vahvistettiin etevimpien talonpoikien nimillä, joiden pyynnöstä taas papit ja virkamiehet panivat sinettinsä alle.[577]
Näiden kotiaskaretten ohessa Klaus herran täytyi kääntää huomionsa muillekin haaroille. Venäjän puolelta kuului yhä uhkauksia, josta rajalinnojen isännät tulivat jotenkin hädillensä. Mutta marski puolestaan ei näy olleen näistä kuulumisista juuri millänsäkään, antoi vain venäläisille vakuuttaa, ettei heidän tarvitsisi muka epäillä saavansa, mitä rauhanteossa oli luvattu, jahkapa rajankäynti ensin olisi täydellisesti tapahtunut. Arvattava on, että hän ei pitänyt näitä uhkauksia ja varustuksia niin vaarallisina, kuin ne muille näyttivät, eikä luullut venäläisten uskaltavan suotta rikkoa rauhaa, koska sekä Suomen että Puolankin yhdistetyt voimat olisivat sodan syttyessä olleet heillä pelättävinä. Mutta jos idästä tulleet sanomat eivät marskin mieltä paljon häirinneet, niin Ruotsin puoliset kuulumiset olivat sitä levottomampaa laatua. Jo edellisenä kesänä oli Klaus herra joka hetki varonut päällekarkausta Kaarle herttuan puolelta ja sitä tapausta varten varustanut itseänsä vastarintaan. Vaan mitä silloin oli ainoastaan varottu, näytti tällä hetkellä muuttuvan varmuudeksi, niistä toimista arvaten, jotka tällä välin Ruotsissa suoritettiin.
Siinä maassa näet Kaarle herttua nyt oli ruvennut yhä jyrkemmin ajamaan
valtiotarkoituksiansa, ja niiden ensimmäisenä silmämääränä oli saada
Klaus Flemingin erikoisvalta Suomessa kukistetuksi. Mutta sen ohessa
herttuan ja neuvoskunnan väli myöskin tähän aikaan lopullisesti rikkui,
ja yleinen valtioasema siis näytti muodostuvan sisälliseksi
taisteluksi. Niinkuin ennen olen kertonut, oli herttua marrask. 2 p.
edellisenä vuonna luopunut hallituksesta, mutta kohta sen jälkeen
uudestaan tarttunut ohjiin ja omalla uhallaan kutsunut säädyt kokoon
Arbogaan. Vaan Sigismundilta oli tullut ankara kielto valtiopäiväin
pitämistä vastaan, ja valtaneuvokset siirtyivät Tukholmasta
etelämaakuntiin voidaksensa senpuolisen aateliston avulla vastustella
herttuan tuumia, taikkapa hätätilassa paeta ulos maasta. Tämmöisten
olojen vallitessa alkoi säätykokous Arbogassa helmik. 22 p. 1597. Koko
neuvoskunnasta oli ainoastaan tuo huikentelevainen Aksel Leijonhufvud
saapuvilla ja aatelistosta tuskin muut kuin herttuakunnassa asujat;
mutta muista säädyistä oli jotenkin paljon edusmiehiä, muun muassa
kaikki piispat, paitsi Eerik Sorolainen Turusta. Ylipäänsä papit ja
porvarit koettivat sovinnollisiin keinoihin kehoittaa; mutta talonpojat
olivat hurjistuneina, varsinkin niistä sanomista, joita oli saatu
Pohjanmaan ensimmäisestä metelistä ja sen surkeasta lopusta. Eikä
myöskään lyöty laimin käyttää näitä kuulumisia yllyttimeksi. Kalajoen
kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika sai helmik. 25 p. Arbogan kirkossa
tehdä kokoontuneille säädyille kertomuksen Klaus Flemingin tylystä
hallituksesta, ja kun seuraavana päivänä ne Pohjan miehet, jotka olivat
vanginneet Abraham Melkiorinpojan, saapuivat vankinsa kanssa Arbogaan,
nousi rahvaan viha näistä uusista kuulumisista kukkuralleen. Ylipäänsä
talonpojat huusivat herttuan ehdotuksille "niin, niin!" ja olivat
valmiit suostumaan mitä ankarimpiin keinoihin. Säätyjen päätös, joka
allekirjoitettiin maalisk. 5 p., oli pääasiallisesti vahvistusta
Söderköpingin päätökseen. Kuningasta oli julkisilla lähettäjäisillä
pyydettävä, että hän niin pian kuin mahdollista valtakuntaansa palaisi;
mutta Suomeen piti lähetettämän muutamia hyviä miehiä tauottamaan sitä
melskettä, jonka herra Klaus Fleming kovalla hallituksellansa siellä
oli synnyttänyt, ja jos ei muu auttaisi, pitäisi koko valtakunnan olla
siihen avullisena. Vihdoin valtaneuvoksille annettiin kuuden viikon
miettimisen aika yhdistyäkseen säätyjen päätökseen. Kuinka Kaarle tämän
uuden päätöksen nojassa aikoi menetellä, oli melkein arvattava ja alkoi
pian teossa näkyä. Ensin hän kulki maakunnasta maakuntaan kokoilemassa
allekirjoituksia Arbogan päätökseen. Pian sen jälkeen hän alkoi
sotavoimalla ahdistaa niitä, jotka vastusta tekivät, ja tällä tavoin
Vadstenan, Elfsborgin, vihdoinpa Kalmarinkin linnat joutuivat toinen
toisensa perästä Stenbock-veljesten käsistä herttuan valtaan. Mutta
valtaneuvokset vetivät turhaan vastahankaa ja alkoivat siirtyä pakoon
Tanskan puolelle, josta sitten lähtivät Puolaan. Näin ensinnä Eerik
Sparre vaimoinensa, lapsinensa meni maanpakolaisuuteen. Hänen
esimerkkiänsä seurasivat pian Yrjö Knuutinpoika Posse ja Sten Banér.
Kustaa Banér ja Tuure Bielke vielä vähän aikaa viipyivät
isänmaassaan.[578]Jota enemmän herttua näillä tapauksilla oli voitolle pääsemässä Ruotsin puolella, sitä julkisemmaksi hänen kiukkunsa yltyi Klaus Flemingiä vastaan, jonka valta Suomenmaassa nyt oli korkeimmallaan. "Se metelinen ja kunnian heittiö ihminen", "se maanhävittäjä ja hylkiö", "se rahvaanpyöveli", "se verikoira", ovat näinä aikoina herttuan tavalliset sanat Flemingistä. Hänen päätöksensä oli jo jonkin aikaa ollut itse käydä Suomen puolella tätä ankaraa vihollistansa kukistamassa, ja kaikki mitä hän viime aikoina oli Ruotsin puolella toimeen saattanut, oli oikeastaan valmistusta tähän aiottuun retkeen. Nyt nämä valmistukset vihdoin olivat niin kauas edistyneet, että hän täydellä toden teolla taisi määrätä matkansa ensi kesän ajoiksi. Hänen kirjeensä ja kehoituksensa jo alkoivat hänen tuloansa ennustella.
Näistä Ruotsin oloista oli Klaus herralla epäilemättä niin tarkat ja
aikaiset tiedot, kuin hänen merentakainen asemansa suinkin salli.
Turhaan herttua koetti teljetä Ahvenanmeren Flemingin sanansaattajilta,
turhaan hän otatti marskin vakoojat Ruotsista kiinni;[579]
sigismundilaisten joukko itse Ruotsinmaalla oli viimeisten tapausten
kautta salaisesti enennyt ja karttui yhä karttumistansa sen pelon ja
toivon kautta, jota sinne nyt Suomesta levitettiin. Kuningasta muka jo
kevään aikana odotettiin Liivin kautta Suomeen, josta hänen piti Suomen
sotaväen kanssa lähteä Ruotsinmaalle. Mitä sitten piti seuraaman, ei
voitu niin tarkoin ennustella; mutta arvattava oli, että ne, jotka
kuninkaan käskyjä olivat ylenkatsoneet, eivät silloin näkisi
onnenpäiviä.Että nämä kulkupuheet eivät olleet tyhjää säikytystä, todistivat marskin ahkerat varustukset ja toimet. Kaarle jo alkoikin niistä levottomaksi käydä.[580] Syystä hän tosin taisi arvata, ettei Sigismund tavalliselta hitaudeltansa niin äkkiä valmistuisi; mutta varominen oli, että marski yhtähyvin, vieläpä yksinänsäkin, retkeen rupeaisi. Klaus herralla sitä vastoin näyttää olleen täysi vakuutus kuninkaan kotiintulosta. Nyt jos milloinkaan olikin tämä tulo tarpeellinen Sigismundin omalle asialle. Sitä olivat Ruotsin säädyt Arbogassa anoneet, sitä olivat valtaneuvokset rukoilleet, ja Klaus herra itse oli, Pohjanmaalta palattuaan, lähettänyt Jaakko Olavinpojan Bolstadin herran Puolanmaalle pyytämään, että kuningas välttämättömästi kevään tullessa lähtisi matkalle Liivin kautta.[581] Tuskin oli siis ajattelemistakaan, että Sigismund, omaksi silminnähtäväksi vahingoksensa, jättäisi uskolliset palvelijansa Ruotsissa ja Suomessa puolustamatta, vieläpä viipymisellänsä antaisi vihamiehilleen täysiä syitä heidän soimauksiinsa. Tämän vakuutuksen innosta marski kaikella uutteruudella valmisteli sota-asioita Suomenmaassa. Väkeä ja elatusaineita koottiin Turun paikkeille; tykistö asetettiin sotalaivoihin ja laivaston lisäksi otettiin kaikki haahdet ja veneet, mitkä käsiin saatiin.[582] Näissä toimissansa matkusti Klaus herra huhtik. 2 p. Turusta Kuitiaan ja siitä taas Uudenmaan puolelle: Pikkalan kartanoon, joka hyvän satamansa tähden oli laivanvarustuksille edullinen.[583] Täällä hän nyt viikon päivät viivyskeli ja aikoi sitten taas matkustaa takaisin Turkuun. Mutta silloin yht'äkkiä hänen elämänsä matka katkaistiin, ja mies kaatui, jonka päässä niin monta hanketta hyöri, jonka käsi niin monta ohjasta hallitsi.
Tästä äkillisestä tapauksesta on meillä kertomus Klaus herran
puolisolta, Ebba rouvalta, joka antaa siitä seuraavat tiedot. Päivää
ennen kuin marski aikoi Pikkalasta lähteä, eli huhtik. 11 p., hän ensin
kovasti sairastui päivällistä syötyään. Mutta koska hän oli kutsunut
puolisonsa tulemaan vastaan Perniön kuninkaankartanoon, hän ei tahtonut
matkustustansa viivyttää, vaan lähti seuraavana päivänä Pikkalasta.
Kulkiessaan hän kuitenkin yhä heikkoni, niin ettei hänen seuransa
voinut sallia hänen kulkea edemmäs kuin Pohjan pitäjän kirkon
paikkeille, vaikka Klaus herra itse oli suuresti halunnut tavata Ebba
rouvaa, joka häntä odotti kuuden peninkulman päässä. Näin poikettiin
muutamaan taloon Pohjan pitäjän kirkonmäellä, ja siihen sairas jäi
makaamaan. Hän ei valittanut minkäänlaisia vaivoja, vaan ainoastaan yhä
karttuvaa hermottomuutta, jota hän itse ei pitänytkään ensi alussa
kuolemantautina. Vaan kun hän huomasi kuoleman lähestyvän, hänen
mainitaan olleen sangen rauhallinen. Seurassa oli marskin oma
"parranajaja" eli lääkäri, mestari Markus, eikä sairaalta siis
puuttunut tarpeellista hoitoa. Vaan inhimillinen apu ei enää mitään
voinut. Kuolevainen pyysi mestari Markusta lukemaan hänelle niistä
hengellisistä kirjoista, joita muassa oli, ja jätti sielunsa Jumalan
kaikkivaltiaan haltuun. Kuolema tapahtui yöllä huhtik. 12 ja 13 p.
välillä. Viikkoa myöhemmin ruumis kuljetettiin Pentti Söyringinpojan ja
Hannu Eerikinpojan toimesta Turkuun, johon pahimmassa kelirikossa
perille saatiin huhtik. 23 p. Väliaikaisesti ruumis nyt asetettiin
linnan kappeliin ja Turun kaupungissa soitettiin sanomakelloja viikon
ajan. Mutta aikomus oli myöhemmin soveliaalla juhlallisuudella viedä
vainajan maalliset jäännökset viimeiseen lepopaikkaansa Flemingien
sukuhautaan Paraisten kirkkoon.[584]Ei ole mikään tapaus maailmassa luonnollisempaa, kuin että kuuden-, seitsemänkymmenen vuotias vanhus päättää elämänsä juoksun; mutta ei mikään tapaus voinut tällä hetkellä suurempaa hämmästystä herättää kuin Klaus Eerikinpoika Flemingin kuolema. Tällä hetkellä hän oli Kaarlen ainoa miehenvastus ja Sigismundin ainoa tukevuus. Hänen puoleensa asettui kaikki toivo ja kaikki pelko, hänen käteensä kaikki tulevaisuuden ohjakset näyttivät yhtyvän; ja nyt tämä käsi oli puutunut, ja toivot ja pelot vaihettivat sijaa. Jos itse Sigismund olisi Tuonelaan mennyt, niin sijaan olisi astunut hänen kaksivuotias poikansa Uladislaus, äitinsä hoidon alla, ja asiat olisivat tuskin ollenkaan muuttuneet taikka muuttuneet tämän syyttömän lapsukaisen eduksi. Mutta kuka oli Flemingin sijaan astuva, kuka oli Klaus herran järkähtämättömällä nerolla valvova Kaarle herttuan kaikkia hankkeita ja Suomen rahvaan kaikkia yrityksiä? Taitavia ja uskollisia miehiä löytyi epäilemättä muitakin, jotka tavallisina aikoina olisivat voineet pitää Sigismundin hallitusta Suomessa. Mutta ainoastaan vainajan käsi oli ollut niin luja ja säälimätön, kuin silloisen ajan kovat seikat näyttivät vaatineen.
Emme siis saa kovin ihmetellä, että sen ajan ihmiset eivät katsoneet marskin kuolemaa niin luonnolliseksi tapaukseksi, kuin se todestaan oli. Sigismundilaiset yleensä luulivat hänen surmatuksi jollakin taikauksella, ja pian se juorupuhe levisi, että Suitian Klaus oli hukkunut Pohjolan loitsijain kirouksiin. Muutamat uskoivat taikka olivat uskovinansa herttuan antaneen hänet myrkyttää. Kaarle taas näki tässä tapauksessa Jumalan käden. "Olemme saaneet tiedon", hän kirjoittaa toukokuun 17 p., "että Jumala on Flemingin kovia rikoksia rangaissut, antaen hänen äkillisellä poismenolla kaatua julmuudessansa".[585] Vaikea on sanoa, oliko herttua tästä tapauksesta hyvillään vai pahoillansa. Tosin oli hänen leppymätön vihamiehensä langennut muka Jumalan tuomion alle, mutta joka tuntee Kaarlen tuiman luonteen, saattaisi pian arvata, että hän mieluisemmin olisi oman tuomionsa alle hänet ottanut. Mitä taas Suomen miehet ajattelivat, sitä ei meidän tarvitse epäillä. Rahvaalle se epäilemättä oli suloinen ja hyvä sanoma, ja moni aatelinenkin lienee tästä toivonut sekasortojen loppua. "Nyt olemme päässeet siitä levottomasta miehestä; Jumala suokoon, että kaikki vielä muuttuisi hyväksi!" – kirjoitti Matti Laurinpoika Kruus Viipurista pojallensa Ruotsiin, kertoen mihin suunnattomaan kurjuuteen rahvas oli joutunut.[586] Sitä vastoin ne, jotka enemmän katsoivat Sigismundin etua kuin maan ja kansan onnea, olivat kovin hädissänsä. "Kun pää on poissa, niin muut jäsenet horjuvat ja hajoavat", kirjoitti eräs sigismundilainen Suomen asioista Puolaan ja arveli ainoan pelastuksen olevan kuninkaan pikaisessa kotiintulossa.[587]
Mutta ennen kuin Sigismundin tulo saattaisi tapahtua ja ennen kuin edes
tarkempia sääntöjä ennättäisi Puolasta tulla, oli maan väliaikainen
hallitus jollakin neuvoin järjestettävä. Kohta olivat vainajan leski
Ebba Stenbock sekä marskin vanhat ystävät Pentti Söyringinpoika ja
Pertteli Iivarinpoika lähettäneet kuolonsanomat kuninkaan luokse. Nytpä
muutamat aateliset ja sotapäälliköt kokoontuivat Turun linnaan
keskustellaksensa ajan vaikeista seikoista. Saapuvilla oli tässä
kokouksessa, paitsi Ebba rouva ja Turun linnan haltijat Pentti
Söyringinpoika, Hannu Eerikinpoika, Pertteli Iivarinpoika ja Antti
Laurinpoika Puotilan herra, myöskin Antti Boije, Hartikka
Henrikinpoika, Olavi Sverkerinpoika, Aksel Eerikinpoika Stålarm ynnä
muita. Mutta nuori Klaus Fleming Kaskisten herra ja Kaarle Hornin
veljet, Yrjö ja Arvid, joita marski ennen kuolemaansa oli kuninkaan
tykönä syytellyt, suljettiin Ebba rouvan käskystä ulos keskusteluista
ja saivat ainoastaan kirjallisen todistuksen aatelistolta
vilpittömyydestänsä. Muutoin kokouksessa neuvoteltiin, mihin oli
ryhtyminen venäläisten uhkausten suhteen; sillä nämä vaativat heti
paikalla Käkisalmen haltuunsa ja olivat lausuneet aikovansa muussa
tapauksessa "ottaa omenoita ja päärynöitä nauristen sijasta". Tästä
asiasta oli kuitenkin aateliston vaikea omalla edesvastuulla mitään
päättää, ennen kuin marskivainajan sija Suomen hallituksessa olisi
jotenkin uudestaan täytetty. Tärkein päätös oli niinmuodoin se, että
Maunu Iivarinpoika Stiernkors ja hänen kanssansa tohtori Samuel Staben
lähetettiin Puolanmaalle pyytämään uutta käskynhaltijaa Klaus Flemingin
avonaiseen sijaan. Samassa Suomen aateliset lähettivät Sigismundille
uuden vakuutuksen uskollisuudestansa.[588]Oli tähän aikaan, pari päivää ennen marskin kuolemaa, Arvid Eerikinpoika Stålarm tullut Narvasta Suomeen taivuttaaksensa Flemingiä jouduttamaan Käkisalmen jättämistä. Matkallansa hän sai tiedon Klaus herran lopusta, mutta riensi kuitenkin pahimmassa kelirikossa Turkuun, jossa hän oli aateliston neuvottelemisissa osallinen. Varsin todennäköistä on, että kokoontuneet sotapäälliköt Sigismundille lähettämässä kirjeessänsä pyysivät juuri tämän miehen käskynhaltijaksensa Klaus Flemingin sijaan ja näyttävätpä kohtakin hänelle jonkinmoista esimiehyyttä myöntäneen. Käkisalmen heittämiseen he eivät kuitenkaan suostuneet, vaan Stålarm sai Olavi Sverkerinpojan kanssa lähteä Viipuriin sovittelemaan venäläisten kanssa, miten paraiten osaisi.[589] Kaikkien ensiksi hän käski Amprusi Heikinpojan rientää 200 miehen kanssa tämän linnan puolustukseen; sillä Käkisalmen oikea puolustaja, Arvid Tavast, oleskeli nyt kartanoissaan Hämeen maassa.[590] Arvattavaa on, että yleensä jonkinlainen hajallisuus oli silloisissa hallitusneuvoissa. Tämä hallitus oli ollut kyllä työläs toimi yhdelle miehelle ja semmoiselle miehelle kuin marski vainaja oli, saati nyt useille miehille, joiden joukossa ei ollut toisella paljoa enempää arvoa ja käskemistä kuin toisellakaan. Paitsi sitä, kaikki Klaus herran tuumat ja toimet olivat jääneet puolitekoon, ja kaikki vaarat ja ahdingot olivat entisellään tai karttumassa. Mitä Käkisalmeen tulee eivät tosin Suomen herrat tahtoneet ottaa sen heittämistä yhteiselle edesvastuulleen, koska saatiin marskivainajan kirjevaihdosta tietää, että Sigismund oli tahallaan asiaa viivyttänyt. Mutta jokainen ymmärsi välttämättömäksi tyydyttää venäläisten vaatimuksia, ja olisi siis mielellään nähty, että Arvid Eerikinpoika omalla uhallaan olisi sen suorittanut. Tämä ei kuitenkaan siihen suostunut, vaan uhkasi jo lähteä takaisin virkapaikkaansa Narvan linnaan. "Aatelisto ratsastaa niin monessa eri joukossa eikä tahdo pitää meidän kanssamme yhtä", kirjoitti Stålarm suutuksissaan näistä Käkisalmen asioista.[591] Muutama pienempikin tapahtuma, joka ei valtio-oloihin vaikuttanut, ansaitsee tässä mainita. Olen ennen kertonut herttuan hovijunkkarin, Birkholtzin, rakkauden seikoista marskin veljentyttären kanssa. Kosija oli tämän vuoden alulla jälleen tullut Suomeen; mutta Klaus herra oli pannut hänet vankeuteen Yläneen kartanoon. Nyt hän sieltä karkasi tiehensä ja osasi vielä lisäksi viedä morsiamen mukaansa Ruotsiin Ebba rouvan suureksi mielikarvaudeksi.[592] Tämäkin vallattomuuden teko oli selvänä merkkinä olojen yleisestä hajanaisuudesta.
Tässä asiain tilassa tuli Suomen sotaväelle kaksi avointa kirjettä, toinen Sigismundilta Puolanmaalta, toinen Kaarle herttualta. Molemmat olivat kirjoitetut ennen, kuin tieto marskin kuolemasta vielä oli levinnyt – kuninkaan kirje ainoastaan viisi päivää tämän äkillisen tapauksen jälkeen. Sigismundilla on jo tieto talonpoikaisen kapinan verisestä lopusta. Sotaväen miehuullisesta, uskollisesta ja hyvästä käytöksestä tässä asiassa hän kantaa heille armolliset kiitokset. Hän olisi muka mieluummin nähnyt, että se kapinallinen joukko ei olisi semmoiseen turmioon ruvennut, kuin nyt, sen pahempi, tapahtunut on; mutta koska talonpojat enemmän ovat seuranneet konnallista mieltänsä ja pahanilkisten viettelyksiä kuin mitä oikeus, uskollisuus ja velvollisuus olisi vaatinut, niin on muka parempi, että tuho heitä on kohdannut, kuin että se olisi kuninkaan uskollisille miehille ja palvelijoille tapahtunut. Ja koska kyllä on uskottavaa, että ne, jotka tämän kapinan ovat saattaneet matkaan ja herättäneet, eivät jätä asiaa sikseen, vaan vielä vastakin yrittävät pahoja hankkeitansa toimeen panna laillista kuningastansa ja kuninkaan uskollisia palvelijoita vastaan, niin Sigismund käskee ja kehoittaa Suomen sotaväkeä pysymään Klaus herralle kuuliaisina sekä puolustamaan "yksi kaikkina ja kaikki yhtenä" kuninkaan oikeuksia ja omia vapauksiansa. Sen edestä kuningas heille lupaa armonsa, suosionsa ja suojeluksensa ja sanoo myöntäneensä Klaus Flemingille, sotaväen ja muiden sattuvien tarpeiden varalle, koko vuotuisen veron sekä kaiken saaliin ja saatavan yli koko Suomenmaan.[593] Erityisellä käskykirjeellä peruutettiin Raaseporin kreivikunta kruunun alle rangaistukseksi kreivi Aksel Leijonhufvudille, joka näinä aikoina oli Ruotsinmaalla yhtynyt herttuan ja säätyjen valtiollisiin puuhiin. Tämän läänityksen tulot niinmuodoin nyt määrättiin Suomen hallitustointen avuksi ja Suomen sotaväen elatukseksi.[594] – Peräti toinen mieli oli Kaarle herttuan kirjeessä, annettu Nyköpingistä toukok. 3 p. Herttua sanoo jo monta kertaa ennen neuvoneensa Suomen sotaväkeä luopumaan siitä julmasta linnaleiristä ja muusta rasituksesta, jonka Suitian Klaus Fleming siinä maassa on päälle pannut. Tuosta he eivät ole kuitenkaan totelleet, vaan ovat nyt paljaasta vallattomuudesta saattaneet matkaan surkean verenvuodatuksen varsin syyttä ja suotta, ainoastaan Suitian Klaus Flemingin yllytyksestä ja pahankurisesta sisusta. Herttua nyt heitä vieläkin varoittaa ja lähettää heille Arbogan päätöksen, pyytäen heitä ilmoittamaan mielensä niistä asioista, joita kokoontuneet säädyt olivat päättäneet. Samassa herttua pani lähettiläitä Suomessa käymään kuulustamassa, kuinka paljon talonpoikia oli tapettu. Näiden myöskin piti käskeä rahvasta (kuitenkin herttuan tuloa mainitsematta) olemaan varusteilla, jotta muka valmiina oltaisiin, mihinkä ikinä kutsuttaisiin.[595]
Tämä herttuan kirje ja lähetys, samaten kuin muut kuulumiset Ruotsin puolisista varustuksista, ilmoittivat jo selvästi Suomen herroille, mitä heidän oli Kaarlelta odotettavana. Sigismund taas tosin heille suojelustansa lupasi, mutta hänen apunsa näytti vielä jotenkin kaukaiselta ja Kaarlen hankkeet sen suhteen kovin läheisiltä. Toukokuun lopulla tuli Turun linnalaisille yht'äkkiä hätä käsiin. Herttuan tiedustelijoita oli Korpoossa käynyt, herttua itse varusteli viittä laivaa Tukholmassa, ja vaikka hän kuului aikovan niillä lähteä Kalmariin, arveltiin "sen miehen ei koskaan ampuvan minne viittaa". Pyydettiin siis pikaista apua sekä Aksel Kurjelta että Vironkin puoliselta sotaväeltä.[596] Samalla aikaa Pohjanmaaltakin tuli levottomia sanomia. Siellä Monikkalan herra oli ajanut Flemingin käskyläiset Suupohjasta, ja hänen odotettiin joka hetki Kyrönkankaan yli samoavan. Jo alussa toukokuuta oli äkkiä levinnyt sanoma, että muka pohjalaiset ja Ruoveden miehet tekivät tuloa Pälkäneelle. Arvid Tavast, joka tätä nykyä oleskeli kartanossaan Vesunnassa, oli kohta lähettänyt sanoman kaikille lähiseutujen aatelisille, että he kiireimmiten rientäisivät Pälkäneelle, tuoden kaiken, mitä väkeä kokoon saisivat;[597] mutta koko huhu havaittiin perättömäksi, ja herttuakin oli todella lähtenyt Kalmaria vastaan, jättäen vähäksi aikaa Suomen asiat sikseen. Puuska oli kuitenkin ennemmin tai myöhemmin odotettavana; se kyllä nähtiin muutamista Kaarlen käskyistä Monikkalan herralle, jotka joutuivat Suomen herrain käsiin, kun eräs herttuan kirjeenkantaja Porin seuduilla vangittiin.[598] Melkoinen sotavoima, ainakin 600 miestä, oli jo valmiina Monikkalan herran luona, joka muutoinkin kaikin tavoin juonitteli Suomen hallitusmiehiä vastaan, ja syystä pelättiin, että Pohjan nuijamiehet semmoisen avun nojassa tulisivat kostamaan edellisten kapinain tappioita.[599] Muu Suomen rahvas ei suinkaan osoittanut rauhallista mieltä. Yleensä kulki puhe, että muka Kaarle oli kuninkaaksi kruunattu, että hän oli tulemaisillaan Suomeen ja että etevimmät Suomen aateliset suorivat pakoa Viron puolelle. Sysmässä, Jämsässä ja Rautalammilla oli isoin osa talonpoikia poikennut taloistansa metsiin, ollen väijyksissä, kunnes muka toden teko alkaisi. "Annas aateliston ja huovien kylvää ja raataa", he olivat sanoneet, "me kyllä tahdomme niittää".[600]
Viisaalla kohtuullisuudella koettivat kumminkin Suomen hallitusmiehet näitä vaaroja karttaa taikka edes viivyttää. Jos Klaus herra vielä olisi elänyt, hänpä epäilemättä olisi toisen kerran lähtenyt Kyrönkankaan yli, ajanut Monikkalan herran pakoon, samalla lailla kuin Israel Laurinpojan äsken oli ajanut – ehkäpä käynyt Sysmänkin miehiä tervehtimässä, jos vain muilta tehtäviltänsä olisi malttanut. Suomen herrat sen sijaan ainoastaan varoituskirjeitänsä Pohjanmaalle lähettivät ja asettivat vahdin saman maakunnan rajaa kohden, Hämeenkyröön.[601] Toinenkin seikka kyllä osoitti, että marskin rautainen käsi oli poissa. Että rahvaan nurjuus ja kapinalliset hankkeet olivat syntyneet liiasta rasituksesta, että linnaleirin asetus oli surma talonpoikaiselle kansalle, nämä olivat ajatuksia, joita ei kukaan Suomen aatelisista olisi marskin aikana tohtinut mainita. Nyt taas näemme monen miehen päässä tämän ajatuksen heräävän. Stålarm ja ne, jotka hänen kanssansa Viipurissa olivat, kirjoittivat kesäk, 11 p. niille aatelisille ja sotapäälliköille, joiden arveltiin Hämeen linnaan kokoontuneen, että sotaväkeä pitäisi varoittaa "kokonaan lakkaamaan siitä väkivallasta ja kiskomisesta, jota osa heistä, Jumala nähköön, tähän asti liian paljon on harjoittanut, josta syystä nyt sitä vähemmän voidaan rahvaasen luottaa".[602] Samaan aikaan Arvid Tavast Hämeenlinnasta kirjoitti tästä asiasta Pentti Söyringinpojalle, ja myöskin Götrik Fincke, joka nyt oli Lammin pitäjässä Porkkola-nimisessä kartanossaan, mainitsi samaa asiaa kirjoittaessaan Aksel Kurjelle ja Hartikka Henrikinpojalle. Tavastin ja Fincken esitysten mukaan olisi rahvas kokonaan vapautettava linnaleirin kuormasta, sotaväelle palkka maksettaisiin koko maan yhteisestä saaliista, ja jos tämä ei riittäisi, pantaisiin rahvaan päälle jokin kohtuullinen apuvero, jonka voudit kokoisivat, ettei sotaväellä olisi rahvaan kanssa mitään tekemistä.[603] Tämä uusi ehdotus kyllä selvästi todistaa, kuinka paljon syytä oli ollut Suomen rahvaan edellisissä valituksissa ja Kaarle herttuan soimauksissa, emmekä suinkaan liikoja arvele, jos pidämme mainitun muutoksen sotaväen palkkaamisessa niin tärkeänä, että se vuotta ennen toimeen pantuna olisi estänyt nuijasodan tapahtumasta ja säästänyt monta tuhatta ihmistä perikadosta. Nyt ei voitu enää perin tehdä, mikä tehty oli, mutta tulevaisuuden kammottavia vaaroja näytti kuitenkin tarpeelliselta jos jollakin väistää. Loppupuolella kesäkuuta lähti Götrik Fincke takaisin Savonmaalle pitääksensä käräjiä sotaväen ja rahvaan välillä heidän keskinäisistä ryöstöistänsä.[604] Mutta linnaleirin asetusta eivät Suomen herrat voineet ominpäinsä muutella, kumminkaan ennen kuin heille ylimmäinen käskynhaltija olisi määrätty, joka laillisella voimalla saattaisi ryhtyä Suomen hallitusasioihin.
Lähes kolme kuukautta oli jo kulunut Klaus Eerikinpoika Flemingin
kuolemasta, kun vihdoin heinäkuun 1 p. tuli Viipuriin Sigismundin
antama valtuus, jolla Arvid Eerikinpoika Stålarm Lindön ja Grabbackan
herra asetettiin ylimmäiseksi käskynhaltijaksi Suomenmaahan sekä Suomen
sotaväen sotaeverstiksi. Valtuuskirja oli annettu Varsovasta kesäk. 20
p. uutta lukua, joka silloin jo oli paavinuskoisissa maissa tavallinen.
Suomessa taas, jossa vanha luku vielä puolentoista vuosisataa pysyi,
oli tämä päivä ollut kesäkuun 10, ja kirje oli siis tiellä viipynyt
täyteen kolme viikkoa. Nyt Arvid Eerikinpoika kohta yön ja päivän läpi
kiirehti Turkuun, johon hän ei kuitenkaan näytä perille tulleen ennen
kuin kahta viikkoa myöhemmin.[605]Meidän täytyy tässä pysähtyä tuokion ajaksi katselemaan sitä miestä, jolle Klaus Eerikinpoika Flemingin hallitusvirka nyt uskottiin. Olen jo ennen maininnut hänet muiden Suomen aatelisten joukossa ja samassa puhunut, mistä alkujuuresta Stålarmien suku oli lähtenyt.[606] Äidin puolelta taas oli Arvid Eerikinpoika perinyt Grabbe-suvun maineet ja tilukset; sillä hänen äitinsä Beata Niilontytär, jonka v. 1545 oli nainut valtaneuvos Eerik Arvidinpoika Sydänmaan herra ja joka nyt vielä eli Grabbackan kartanossa, oli ollut sen Niilo Maununpoika Grabben tytär ja ainoa perillinen, joka tanskalaisia Suomesta ajettaissa niin urhoollisesti oli pursillansa liikkunut meriluotojen välissä. Tyttärenpojan omakaan sotamaine ei ollut vähäinen. Hän oli nähtävästi syntynyt vuoden 1549 paikoilla,[607] ja hänet tavataan 12-vuotiaana Juhana herttuan palveluksessa Turun linnassa, saaden siellä ensimmäisen kasvatuksensa aatelisissa tavoissa. Kymmenen vuotta myöhemmin hän jo on kohonnut Suomen lipullisen ratsumestariksi, josta näkyy, että Juhana kuninkaaksi tultuaan piti entistä asepalvelijaansa hyvässä muistossa.[608] V. 1579, heinäk. 9 p., hän vietti häänsä Louhisaaressa Elina Flemingin kanssa, ja tämä lankous nuoremman Fleming-haaran kanssa lienee vaikuttanut, että hänen ja Klaus herran väli myöhemmin ei ollut oikein hyvä. Mutta se seikka, että hän vuodesta 1584 alkaen monta vuotta oli Suomen laivaston päällikkönä Klaus Eerikinpoika Flemingin pääkomennon alla, todistaa kumminkin sitä taipuvaisuutta ja miellyttävyyttä, joka näkyy olleen Stålarmin luonteenoma. Vuodesta 1590 alkaen on Arvid Eerikinpojan elämäkerta tarkemmin tunnettu ja hänen omilla kirjeillänsä valaistu. Mainitun vuoden alussa sota Venäjän kanssa uudestaan syttyi, ja Stålarmia, jonka arvo jo näyttää suurena olleen, pyydettiin seuraamaan Viron puolisella maaretkelle, että jos jokin onnettomuus kohtaisi ylimmäistä päällikköä, sotaväki muka tietäisi, ketä heidän pitäisi totteleman. Näin hän sai likeltä nähdä ja kokea tämän onnettoman retken vaiheita. Jo tammik. 26 p. tuli Jaama venäläisten valtaan, ja neljä päivää myöhemmin oli tsaari summattomine laumoinensa asettanut telttansa Ivangorodin edustalle, josta Stålarmin täytyi kähäkän perästä pois siirtyä. "Nähdessämme", kirjoittaa hän, "että vihollinen oli meille liian väkevä, asetimme väkeä linnaan ja lähdimme pois sydämen voivotuksella". Sotaväki, joka oli palkkaansa vailla, karkasi joukottain vihollisten puolelle, ja kaikkien onnettomin seikka oli se, että Narvan linna, joka seisoi vastapäätä Ivangorodia, Viron puolella jokea, oli kovin huonoissa varustuksissa. Tätä vastaan kääntyi tsaarin ryntäys, ja Kaarle Horn suostui viimein semmoiseen sovintoon, että Ivangorod heitettiin Venäjälle, mutta Narva pysyi Ruotsin omana. Olen jo ennen maininnut, kuinka Hornia tästä tapauksesta vainottiin ja kuinka koko Suomen aatelisto tästä ja muista syistä osoitti ankaraa mielipahaa.[609] Stålarm oli kiivaimpien joukossa ja sai niinmuodoin epäilemättä osansa Juhana kuninkaan epäsuosiosta. Mutta kelponsa ja herkän mielensä kautta hän pian näkyy jälleen armoihin tulleen, ja talvella 1591 näemme Stålarmin taas retkeilevän Venäjän alueella, jossa hän seuraavassa elokuussa sai suuren voiton venäläisistä Inkerissä. Vuotta myöhemmin, heinäkuun 10 p., Arvid Eerikinpoika pantiin linnanisännäksi Narvaan, jossa hän nyt sai viisi vuotta taistella tämän asemansa vastusten kanssa. Ensin oli hänellä välirauhan toimi, jossa Klaus Fleming toiselta puolelta ja venäläiset toiselta häntä ahdistivat. Sitten taas alettiin varsinaista rauhaa hieroa, jonka ohessa alinomainen puute Narvassa oli kovana kiusana. Keväästä v. 1593 alkaen Stålarm alinomaa pyyteli elatusaineita nääntyvälle sotaväellensä; mutta Klaus Fleming, joka ei muuta ajatellut kuin Suomen varustamista Kaarle herttuata vastaan, näkyy pidättäneen kaikki Narvaan määrätyt muonat. Lisäksi tapahtui saman vuoden syksyllä Narvan linnassa onneton ruutiräjäys, joka hävitti Stålarmilta koko hänen irtaimen omaisuutensa. Kesällä 1594 hän kävi kuninkaan puheilla Ruotsissa, ja mainitaan hänen tässä olleen ainoan, joka heinäkuussa ennen Sigismundin lähtöä osasi hillitä taalalais-sotaväen uppiniskaisuutta. Narvaan palattuansa oli hänellä entinen tuska edessä. "Rukoilen Jesuksen nimen tähden, että Ruht. Armonne älköön Narvaa unohtako", hän jo syksyllä herttualle kirjoitti, ja hänen hätähuutonsa tulivat tästä lähtien yhä kovemmiksi. "Täällä on semmoinen nälkä", hän taas kevään tullessa lausuu, "etteivät miehet ole moneen päivään nähneet leipäpalasta; ei täällä ole lihaa, ei suoloja eikä kapakalaa, ja miehet sairastuvat taikka kävelevät kalman näköisinä; kauan kyllä olen heitä hyvillä sanoilla elättänyt, mutta nyt ei niistäkään tahdo apua olla – vatsa ei enää tahdo velkaa sallia". Samana keväänä rauha kuitenkin solmittiin ja raja pian käytiin Viron puolella, mutta Käkisalmen tähden venäläiset taas uhkailivat sotaa, ja Narvan puute ja paljaus oli entisellään. Tosinpa lähetettiin tähän Vironmaan etumuuriin toisinaan milloin mistäkin rahoja ja elatusaineita; mutta näitä varoja ei koskaan tullut tarpeeksi asti, ja toisinansa ei ollut leipää linnanhaltijan omallakaan pöydällä, saati linnaväen syötävänä. Talvella 1596-1597 näkyy hätä olleen kovimmillaan. Verkaa ja muita tarvekaluja täytyi väkisin ottaa, mistä ikinä voitiin, ja kun ei muu neuvo auttanut, jakoi Arvid Eerikinpoika kaikki kultansa ja hopeansa sotaväelle. Samassa sanomat Venäjän puolelta nyt kuuluivat kamalammilta kuin milloinkaan. Useita kertoja oli Stålarm kirjoittanut itse kuninkaalle Käkisalmen heittämisestä. Vihdoin hän päätti lähteä tämän asian tähden marskin puheille Suomeen, mutta ei tavannutkaan enää Klaus herraa elävissä hengin. Tällä tavoin hän nyt joutui Suomen asiain sekaan.[610]
Olen jo maininnut, kuinka Stålarm tällä matkallansa kävi Turussa ja
sieltä taas lähetettiin Viipuriin estämään sodan syttymistä Venäjän
puolelta. Jos oli hänen tilansa tähän asti hänen Narvassa ollessaan
ollut vaikea ja vaarallinen, ei ollut hänen nykyinenkään toimensa
helpoimpia. Venäläiset uhkasivat karata päälle, niin pian kuin maa
tulisi ruohoon, ellei Käkisalmi sitä ennen olisi heidän. Siihen ehtoon
taas ei Arvid Eerikinpoika uskaltanut omalla edesvastuullansa suostua,
ja turhaan hän neuvoa pyyteli niiltä, jotka neuvomaan olivat
soveliaimmat. Vanha Arvid Tavast, Käkisalmen linnanisäntä, viipyi yhä
Hämeenmaalla, syyttäen kivulloisuuttansa, mutta nähtävästi ehdollansa
karttaen tätä vaarallista tointa. Asiat olivat jo niin ahtailla, että
Stålarm hankki palaamaan Narvaan puolustaaksensa viimeisillä voimillaan
sitä linnaa, jossa Kaarle Hornin onni ennen oli sortunut. Silloinpa
vihdoin kuninkaan lähettämä sana hänet Suomessa pysytti, ja saman sanan
kautta myöskin sotapilvet hajosivat; sillä valtuuksen kanssa, jolla
Stålarm tuli Suomen ylimmäiseksi käskynhaltijaksi, seurasi tuo kauan
kaivattu kuninkaallinen lupa Käkisalmen linnan ja läänin heittämiseen.
Stålarm kiirehti Turkuun, mutta Matti Laurinpoika Kruus ja Olavi
Sverkerinpoika lähtivät Käkisalmelle, joka nyt syyskuun 3 p. annettiin
venäläisten käsiin.[611] Lähes seitsemäntoista vuotta oli tämä
riitakappale tällä erällä ollut Suomen alla, ja täyteensä puolen
neljättätoista ajastaikaa se nyt tuli pysymään Venäjän omana. Meille,
joissa Suomen kansallisuus on herännyt eläväksi tunnoksi, tuntuu tosin
tämä Karjalan kadotus katkeralta taikka ainakin ikävältä. Mutta
esi-isillemme Nuijasodan aikana oli tämä runollisuutemme pesäpaikka,
tämä kallis helmi Suomen kruunussa, vielä vennon vieras ja vihollinen
maa, ja jos Suomen asukkaat yleensä lienevät iloinneet, että rauhanehto
vihdoinkin täytettiin, niin olletikin Arvid Eerikinpojan oli syytä
hyvillänsä olla, että tämä vaara ja huoli häneltä kerrankin hävisi,
samalla aikaa kuin muualta vaarat ja huolet hänelle enenivät.Minun on täytynyt Stålarmin edellisiä elämänvaiheita jokseenkin laveasti kertoella osoittaakseni, kuinka sovelias mies hän oli tähän uuteen painavaan virkaansa. Niinkuin olemme nähneet, hän oli taitava ja urhoollinen mies, joka jo tottunut oli vaikeihin asioihin eikä omaa etuansa koskaan katsonut. Paitsi sitä hänellä oli iloinen, vilkas ja hyvänsävyinen mielenlaatu, joka helposti voitti hänelle kaikkien sydämet, ja päälliseksi – mikä nyt ehkä tärkeintä lie ollut – hän oli monta vuotta oleskellut poissa Suomesta, ainakin niin kaukana, ettei hänen tarvinnut sekaantua Suomen selkkauksiin ja eriseuroihin, eikä kuitenkaan niin kaukana, että Suomen olot olisivat hänelle vieraiksi käyneet. Hän oli uusi ja tuore mies, johon ei ollut vielä kenenkään viha tarttunut, ja samassa vanha ja kokenut, joka tyyni tunsi vaikean vaikutusalansa ja ennestään oli tottunut riitaisissa asioissa asettamaan hyvää sovintoa.
Tekisimme epäilemättä liikaa ylistystä Sigismundin älylle, jos
luulisimme hänen näitä seikkoja arvostelleen ja niiden tähden valinneen
tämän eikä toista miestä. Myöskin jos vanha Klaus Fleming-vainaja
eläissään olisi asiassa neuvonsa antanut, on todennäköisempää, että hän
olisi jälkeensä tahtonut jonkun vanhemman miehen likemmistä
ystävistänsä, eikä tätä Stålarmia, jonka tavat ja mietteet niin monessa
kohden erisivät marskin tavoista ja mietteistä. Itse Suomen
aatelistossa lienee ollut niitä, jotka eivät pitäneet Stålarmia
täydellisen luotettavana, vaan olisivat tahtoneet jonkun kiivaamman
puoluemiehen ylimmäiseksi käskynhaltijaksi Suomenmaahan; ainakin kävi
puhetta, että oli aikomus nostaa Pertteli Iivarinpoika Stiernkors tähän
virkaan.[612] Mutta ne, jotka vielä katsoivat sovinnon mahdolliseksi
Kaarle herttuan ja kuninkaan välillä, lienevät Turun äskeisessä
aateliskokouksessa saaneet Stålarmin ehdotetuksi, ja Sigismund
arvattavasti tämän neuvon mukaan oli tehnyt määräyksensä.Heinäkuun 15 p. tapaamme Arvid Eerikinpojan vihdoinkin Turun linnassa, tässä Suomen hallituksen sydänpaikassa, josta hän kirjeen lähettää pietarsaarelaisille, käskien heidän maksaa veronsa Ebba rouvalle, marski vainajan leskelle, joka miehensä jälkeen on tämän läänityksen kuninkaalta saanut, eikä kellekään muulle, jos tahtovat rangaistusta ja kaksinkertaista maksua karttaa.[613] Tästä kirjeestä näemme, ettei Sigismund unohtanut uskollisimman miehensä perillisiä; mutta Kaarle herttua oli jo kuukautta ennen Flemingin kuolemaa korjannut sekä tämän läänityksen että tuomarisaatavat Pohjanmaalta kruunulle.[614] Kuitenkin näyttävät kuninkaan käsky ja Arvid Eerikinpojan yllämainittu kirje vaikuttaneen sen, että Pietarsaari muutamaksi ajaksi tuli Ebba rouvan nautittavaksi.[615] Muutoin Stålarm samassa kirjeessä mainitsee tulleensa määrätyksi sotaeverstin- ja käskynhaltijanvirkoihin yli koko Suomenmaan, ja luultavaa on, että yhtäläinen ilmoitus kävi ulos muullekin Suomen rahvaalle. Kahta päivää myöhemmin on annettu kirje Suomen rahvaan nimessä Sigismund kuninkaalle, jolle onnea toivotetaan, uskollisuutta luvataan sekä kannetaan kiitoksia siitä, kun hän muka hellästä huolenpidosta on asettanut Arvid Eerikinpojan maan ja kansan haltijaksi.[616] Tämä kirje silminnähtävästi ei ollut muuta kuin Suomen herrojen toimittama kohteliaisuudenosoitus Sigismundille. Valitettavasti rahvaan ja aateliston mielipiteet eivät enää käyneet samaa suuntaa, ja ainoastaan vallitseva sääty saattoi todellakin iloita siitä, että Suomenmaa nyt oli uuden käskynhaltijan saanut.
Näin oli Suomen kolmekuukautinen ohjattomuus mennyt puuskatta ohitse. Mutta myrsky Ruotsin puolelta jo täydellä toden teolla läheni, ja marskivainajan itsepintaisesta käytöksestä alkoivat hedelmät kypsyä, vaikka muiden, jopa osittain syyttömäinkin maistettaviksi. Kuinka Suomen hallitusmiehet nyt ensimmäistä puuskaa kestivät ja mitä Kaarle herttua syksyllä 1597 Suomessa toimitti, tahdon seuraavassa luvussa kertoella.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kaarle herttuan ensimmäinen retki Suomeen
Jota enemmän aika edistyi, sitä selvemmäksi vihdoin alkoi käydä, että
Sigismundin kotiintuloa ei ollut sinä vuotena odottamista. Kaarle
herttua jo oli Kalmarin valloittanut, hän oli suosiolla vetänyt
Kastelholman linnanvoudin puolellensa ja alkoi valmistua tullaksensa
Suomeen; mutta Sigismundin retkestä ei mitään kuulunut, ja moni
kuninkaan puoluelaisista jo epätoivolla aavisteli hänen valtansa
pikaista loppua. "Nyt on herttua kaikki Ruotsin satamat ja linnat
valloittanut", kirjoitti alussa heinäkuuta eräs sigismundilainen
Vironmaalta Puolaan; "jos vielä siihenkin asti luulette vartoamista
olevan, kunnes tuo horjuva, vieläpä aateliston ja sotaväenkin kesken
jotenkin eripurainen Suomenmaa joutuu herttuan valtoihin, niin siinä
erehdytte; hän ei luovu eikä lakkaa, se uskokaatte, ennen kuin on koko
valtakunnan haltuunsa saanut".[617]Tavallisella tarkkuudellansa Kaarle katsoi tarpeelliseksi tutkistella, kuinka kauas Sigismundin matkahankkeet olivat edistyneet, ja lähetti siis laivastonsa Danzigin edustalle tiedustelemaan, mitä sinne kuuluisi. Mutta kun sanoma palasi, ettei mitään hanketta näkynyt, hän kokosi sotavoimansa Tukholmaan ja käski Länsipohjan sekä Angermanlannin jalkamiesten lähteä Monikkalan herran komennon alle, jotta tämä lisätyillä voimilla saattaisi samota Turkua vastaan. Herttua itse lupasi liikkeelle lähteä jo viimeistään elok. 1 p. Edeltänsä hän lähetti Ahvenanmaalle kaksi palvelijaansa ottamaan Kastelholman linnan varoinensa retken tarpeita varten. Niinpä muutamia satoja tynnyreitä viljaa piti siellä leiväksi ja olueksi valmistettaman, ja herttua lupasi muka sittemmin sopia maksusta emintimänsä kanssa, jonka läänitystä Kastelholma oli. Vähäistä myöhemmin hän, kaiketi samalla ehdolla, käski Kastelholmassa teurastaa ja suolata sata viisikymmentä härkää tulonsa ajaksi.[618] Tietysti Ahvenanmaa asemansa vuoksi oli silloisessa taistelussa liian tärkeä paikka, että herttua olisi voinut antaa sen jäädä Ebba rouvan sisaren hallittavaksi. Sieltäpä Klaus herra eläessänsä oli tyyni tarkastellut Ruotsin puolisia oloja, ja samoin herttuakin lähetytti Kastelholmasta vakoojiansa tiedustelemaan, mitä Suomen puolella askaroittiin.[619] Ahvenan saaristo oli ikäänkuin silta, jota myöten Kaarle jo vähitellen läheni Suomen nientä.
Tällä viimeisellä aikakaudella tarjoaa herttua vieläkin kerran sovintoa Suomen herroille, vaikka tässä tarjouksessa on enemmän muotoa kuin todellista tarkoitusta. Valtakunnan säädyt olivat taas kutsutut kokoon Tukholman kaupunkiin lopulla heinäkuuta, ja tännepä nyt Suomen aatelisto ja sotaväki haastettiin vastaamaan siitä, mitä he olivat Klaus Flemingin käskystä edellisenä talvena tehneet. Ensimmäinen haastokirje oli annettu valloitetusta Kalmarista kesäk. 17 p., mutta tuli vasta heinäk. 22 p. perille Turkuun; se käski Suomen herrain saapua Tukholmaan heinäk. 29 päiväksi, ja muassa seurasi herttuan heille antama turvauskirje. Päivää myöhemmin, eli heinäk. 23 p., saapui toinen vielä ankarampi haastokirje, annettu Gripsholmasta saman kuun 18 p.; siinä Suomen aatelistoa soimattiin vastahakoiseksi sekä kostoa ansainneeksi ja vaadittiin Tukholmassa olemaan jo 24 p., joka oli yhdeksäs sunnuntai kolminaisuuden jälkeen. Niinkuin tästä näemme, oli niin lyhyt ajanmäärä pantu, ettei parhaallakaan tahdolla kukaan olisi voinut paikalle ehtiä. Samaan aikaan oli myöskin tullut eräs lavea selityskirje Upsalan arkkipiispalta, kapitulin jäseniltä ja professoreilta, jotka muistuttivat Upsalan kokouksen päätöksestä, varoittaen Suomen herroja kaikenlaisista tässä maassa olevista "paavilaisista ja paavilaisten puoltajista sekä kalvinilaisista ja muista kerettiläisistä eli panna-ihmisistä".[620] Näihin kirjoituksiin antoivat Turun linnassa saapuvilla olevat herrat vastauksensa heinäk. 24 p. Herttualle he kirjoittivat tahtovansa mielellään vastata jokaiseenkin kanteeseen, joka voitaisiin heitä vastaan nostaa, mutta ei kuitenkaan ennen kuin kuningas itse saapuisi valtakuntaan; he lykkäsivät syyn Pohjanmaalla tapahtuneeseen verenvuodatukseen kokonaan niiden päälle, jotka olivat rahvaan nostattaneet, ja mainitsivat kuninkaan nyt äskettäin heitä uudestaan kieltäneen lähtemästä mihinkään säätykokoukseen ennen hänen tuloansa; sen vuoksi he pyysivät, että herttua pysyisi heille armollisena herrana eikä heille mitään matkaan saattaisi, joka voisi olla koko valtakunnalle vahingoksi ja perikadoksi. Tämän kirjeen viejäksi lähetettiin eräs Yrjö Frille Ruotsiin ja pyydettiin saada hänen kanssansa takaisin suosiollista vastausta.[621] Samalla kertaa näkyy lähetetyn erityinen kirje Ruotsin säädyille ja siinä olletikin syytöksiä vääräuskoisuudesta vastustettiin. Tosin oli muka mahdollista, että Suomessa, niinkuin muissakin evankeelisissa maissa, saattaisi olla salaisia paavilaisia tai muita lahkolaisia; mutta kun nämä eivät astu julkisesti esille, ei ollut muka muuta neuvoa kuin jättää niiden tuomio ja hävittäminen yksin Jumalan haltuun. Omasta puolestaan Suomen herrat vakuuttivat pysyvänsä Upsalan kokouksen päätöksessä eikä sallivansa kirkoissa ja opetuspaikoissa muuta oppia tai muita kirkollisia menoja, kuin mitä kuningas kruunausvalallansa oli vahvistanut.[622] Myöskin Arvid Eerikinpoika, joka omasta puolestaan ei kuulunut kanteenalaisten joukkoon, koska hän tähän saakka oli pysynyt Suomen asioista erillään, tahtoi uusien toveriensa hyväksi lausua sanansa ja lähetti sen vuoksi saman sanansaattajan kanssa useita kirjeitä Ruotsin puolelle. Kirjeessään herttualle hän mainitsee, että määräaika jo oli liian lyhyt Suomen herrain tulla Tukholmaan ja sitä paitsi oli heille äskettäin tullut kuninkaalta kielto lähtemästä mihinkään kokoukseen: Stålarm siis nöyrästi pyytää herttuata antamaan vihansa Suomen sotaväkeä vastaan raueta; "ne ovat palvelijoita, ja heidän täytyy herransa ja kuninkaansa käskyjä noudattaa, varsinkin niissä asioissa, jotka eivät ole vastoin Kunink. M:n kruunausvalaa". Samana päivänä on Arvid Eerikinpojalta lähtenyt kaksi muutakin kirjettä asiasta, toinen neuvoskunnalle, toinen arkkipiispalle. Niissäpä Stålarm puhuu suunsa paremmin puhtaaksi, sanoen sotaväen valittavan, että herttua on käskenyt heitä vastaamaan säätyjen edessä, missä muka joukko talonpoikia tuomion langettaisi, jotka tapauksista eivät mitään tiedä. Sotaväen edellistä käytöstä hän puolustelee sekä niitä vastaan, jotka sanoivat sen syypääksi Pohjanmaan tapauksiin, että niitäkin vastaan, jotka arvelivat Suomen puolisten luopuneen oikeasta uskosta ja Upsalan kokouksen päätöksestä, ja lopettaa kirjeet sillä pyynnöllä, että niin neuvokset kuin arkkipiispakin neuvoisivat herttuata luopumaan semmoisista hankkeista, joista voisi muka tälle maalle ja kansalle vahinko tulla. "Mutta jos meille väkivaltaa yritetään", hän arkkipiispalle kirjoittaa, "täytyy meidän takaisin tehdä, mitä ei ole aiottu eikä tahdottu tehdä".[623]
Nämä Stålarmin kirjeet jo osoittivat, ettei Suomen uusi käskynhaltija tahtonut erottaa itseänsä muiden Suomen herrain kohtalosta. Vielä selvemmin hän pari viikkoa myöhemmin lausui mielipiteensä siitä valtiollisesta rettelöstä, joka herttuan puolelta uhkasi. Kaarle näet tiedon saatuansa, että Arvid Eerikinpoika oli astunut Klaus herra vainajan sijaan, kirjoitti hänellekin käskyn tulla Tukholmaan, johon muka "nuo rahvaan teurastajat" olivat kutsutut, ja vaati häntä sanomaan mieltänsä herttuan valtionhoitajavirasta.[624] Stålarmin vastaus, annettu elok. 9 p. 1597, oli tosin nöyriin ja siivoihin lauseisiin rakennettu, mutta sisälsi varsin teräviä muistutuksia herttuan käytöstä vastaan. Kutsua Tukholmaan ei voinut muka Stålarm eivätkä muut Suomen herrat vastoin kuninkaan kieltoa noudattaa, olletikaan koska valtaneuvokset, jotka Kunink. Majesteetti on herttualle avuksi hallituksessa suonut, eivät olleet haastokirjaa allekirjoittaneet. Kun herttua kirjeessään oli maininnut, että muka kaikki, mitä Ruotsinmaalla oli toimitettu, oli tapahtunut kuninkaalle hyväksi ja isänmaalle hyödyksi, kysyy Stålarm, oliko sekin kuninkaan etujen valvomista, että Kunink. M:n palvelijat joka paikassa pantiin viralta pois ja herttuan omat palvelijat asetettiin sijaan; olihan sitä paitsi kuninkaan palvelijoita vangittu sekä tyrmään ja rautoihin pantu vastoin lakia, jota ei ole muka Suomen puolella milloinkaan tapahtunut herttuan palvelijoille, sitten kun Stålarm sinne tuli. Tämä viimeinen lause tarkoitti Maunu Iivarinpoika Stiernkorsia, joka Puolasta meritse palatessaan oli joutunut tuulen ajamana Kalmariin ja sieltä oli vankina viety Tukholmaan; mutta Stålarm ei ollut tietävinään, että kahta kuukautta ennen herttuan kirjeenkantaja oli Porissa kiinni otettu, vaan lisäsi nöyrän pyynnön, että Maunu Iivarinpoika olisi irti päästettävä ja hänen muassaan olleet kuninkaan kirjeet Suomeen lähetettävä, ettei muka tämän asian kautta eripuraisuutta syntyisi kuninkaan ja herttuan välillä. Se, mikä näin oli tapahtunut, kumminkin muka vaikutti, etteivät Suomen herrat voineet ketään keskuudestansa Tukholmaan lähettää; sillä eiväthän valtaneuvokset ole siellä saapuvilla, eikä ole tietoa, kuka on oleva päällekantajana, kuka tuomarina; "jos talonpojat saavat vallan tuomita", arvelee kirjeentekijä, "tuskin yksikään aatelismies tai soturi säilynee". Stålarm kuitenkin vakuuttaa, että Suomen sotaväki kyllä voipi laillisesti puolustaa käytöstänsä, ja arvelee, että herttua ei suinkaan itse tiedä, kuinka suuressa määrässä pohjalaiset ja heidän yllyttäjänsä ovat olleet syypäät tapahtuneeseen verenvuodatukseen; hän sanoo muiden läänien rahvaan pyytäneen häneltä päämiehiä, jotka voisivat heitä johdattaa vastustamaan Monikkalan herran aikomaa päällekarkausta Pohjanmaalta, ja lopuksi hän varoittaa herttuata seuraamasta pahoja neuvonantajia ja ryhtymästä semmoisiin toimiin, jotka saattaisivat tulevaisuudessa olla herttualle itselleenkin vahingoksi. Koko kirje osoittaa, että Arvid Eerikinpoika jo oli asettunut aivan samalle kannalle kuin marskivainaja, sillä ainoalla erotuksella, että Klaus herran yksityinen katkeruus herttuata vastaan häneltä kokonaan puuttui. Myöskin uskonnon asiassa oli Stålarmin omatunto arjempi. Kirjeessänsä hän vain muistuttaa, että kuningas ei ole Suomeen lähettänyt vähintäkään kirjallista tai suullista sanaa, joka olisi puhdistettua oppia vastaan, ja että olisi aika vastalause tehdä, milloin jotakin semmoista tapahtuisi.[625]
Vaan Kaarle herttua oli jo askel askeleelta tullut semmoiseen asemaan,
josta ei enää ollut peräytymistä, ja koska hänen mielestään Suomen
herroihin ei vaikuttanut neuvo eikä varoitus, hän antoi säätyjen
vahvistaa päätöksensä tehtävästä retkestä. Kirjeellänsä Tukholmasta
elok. 5 p. hän ilmoitti kaikille Ruotsin asukkaille aikovansa pian
lähteä sotavoimalla Suomeen ja neuvoi heille hyvää käytöstä hänen
poissaolonsa ajaksi. Hänen sisarensapojalle, Saksin herttualle
Kustaalle, jonka hän jätti sijaisekseen Ruotsinmaalle, annettiin
osoitus, millä tavoin Sigismund oli otettava vastaan, jos hän sattuisi
Kaarlen poissaollessa Ruotsiin tulemaan. Jos kuningas tulisi
Tukholmaan, pitäisi hänet hyvin ottaa vastaan, syyt herttuan retkeen
selitettämän ja laillinen tuomio pyydettämän valtaneuvosten asiassa;
muut linnat pitäisi säilytettämän siihen asti, kunnes herttua palaisi.
Mutta jos kuningas ensiksi Kalmariin tulisi, olisi julistaminen, että
linna tosin pidetään kuninkaan varalla, mutta ei ketään sisään päästetä
ennen herttuan tuloa. Tämän säännön annettuansa Kaarle puolisoinensa
lähti Tukholmasta Suomeen päin elok. 20 p. Tukholman saaristosta hän
pari päivää myöhemmin kirjoitti alamaisille Suomeen avonaisen kirjeen,
ettei pitänyt "sille kapinalliselle joukolle" – tällä nimellä nyt
Suomen sotaväkeä ja aatelistoa tarkoitetaan – muka mitään
kuuliaisuutta osoittaa. Elok. 28 p. tuli herttua Kastelholmaan, johon
jätti puolisonsa ja itsekin jäi viipymään muutamiksi päiviksi. Hänen
laivastonsa jo liikkui Turun saaristossa.[626]Mutta sillä aikaa oli Suomenkin puolella yhtä uutterasti varusteltu vastarintaa. Laivasto, jonka varustaminen oli ollut Klaus herran viimeisiä toimia, valmistettiin täyteen sota-asuun, toisia laivoja täynnänsä tykkejä ja ampumavaroja kutsuttiin Viipurista Turkuun, ja vähässä ajassa taisi amiraali Pentti Söyringinpoika mennä ankkuriin Korpoon virralle. Samalla ahkeruudella Turun linnaakin vahvistettiin ja varusteltiin. Linnavallit korjattiin, nuijametelissä otetut vangit, joita oli vähän kolmattakymmentä, pantiin uutta kaivoa tekemään linnan ryytimaahan, lehmiä ja härkiä koottiin koko ympäristöstä, samaten ruista sekä puitua että puimatonta kuljetettiin linnan varastoihin ja viljan jauhatusta varten hankittiin joukko myllynkiviäkin.[627] Näin varustettuina näyttivät suomalaiset voivan vakaalla mielellä odottaa Kaarle herttuan tuloa, jos kohta tämä uskaltaisikin heitä vihollisen tavalla kohdella. Pian kyllä tosin heiltä toivo katosi, että herttua heidän neuvonsa mukaan mieltänsä malttaisi. Hänen vihollisuutensa jo näkyi ilmi töissä, ja elokuun ensi päivinä oli saatu Turkuun tieto, että Maunu Iivarinpoika oli Ruotsissa vangittu. Tämä tapaus osoitti Suomen herroille, mitä heidänkin oli odotettavana; mutta voimallinen vastarinta ei näyttänyt heille mahdottomalta, koska ainakin oli varma, ettei herttua saattaisi ratsumiehiä tuoda mukaansa Suomen ratsuväen verroille.[628] Paitsi sitä oli vielä jokin toivo jäljellä, että kuningas itse rientäisi Suomen avuksi taikka ainakin lähettäisi muutamia tuhansia sotureita Liivinmaalta. Jo oli Henrik Leijel, eräs skotlantilainen palkkasoturipäällikkö, tuonut väkensä Viron puolelta,[629] ja jos ei muuta sen enempää apua tulisikaan, taitaisihan Suomen vanha kokenut sotavoima vaikka yksinänsäkin vetää vertoja noille auralta äsken lähteneille, joita Kaarle saattaisi mukaansa kuljettaa.
Mutta pahin seikka, joka näitä toiveita häiritsi, oli se, että herttualla oli Suomenkin puolella paljon salaisia ystäviä. Enkä tässä puhukaan rahvaasta ja Turun porvaristosta, jotka jo tilansakin tähden hellittelivät herttuan asiaa. Oudommalta kuuluu, kun itse alhainen sotaväki sekä laivastossa että Turun linnassa alkoi Kaarlen puolelle kallistua. Että tämä uskottomuus osittain on luettava päällikköjen omaksi syyksi, saamme vastaisista tapauksista havaita; mutta paitsi sitä kulkivat herttuan salaiset puhuttelijat alinomaa Ruotsin ja Suomen väliä. Jo heinäkuun 7 p. oli Kaarle kirjoittanut Turun porvaristolle vakaisen kirjeen, käskien heitä tuomaan kaikki siellä olevat kruunun laivat tykkeinensä päivinensä Ruotsiin. Tätä oli muka jo muutamasti ennen heille käsketty, vaikka luultavasti uhkauksilta eivät ole uskaltaneet sitä tehdä; mutta elleivät nytkään sitä tee, niin herttuan muka täytyy heitä kohdella, kuten tottelemattomia ja vastahakoisia kohdellaan.[630] Jokainen ymmärtää, että asia nytkin oli yhtä mahdoton tehdä kuin milloinkaan, mutta Turun porvarit ainakin tekivät mitä voivat, houkutellen ja puhutellen Suomen sotaväkeä. Viimein taidettiin herttualle ilmoittaa, että koko meriväki, osa jalkamiehistä sekä tykkijunkkarit linnassa olivat salaisesti kääntyneet Kaarlen puolelle.[631] Asia ei voinut olla Suomen päälliköiltäkään kokonaan salassa. Turun linnassa kutsuttiin väki kokoon ja kysyttiin, tahtoivatko he olla kuninkaalle uskolliset ja linnaa miehuullisesti puolustaa. Enin osa kuitenkin tässä antoi hyvän vastauksen, koska arvattavasti eivät muuta uskaltaneet; sillä yksi, joka ei luvannut herttuata vastaan sotia, temmattiin joukosta ulos ja mestattiin sitten muille varoitukseksi.[632] Mutta laivastossa näyttivät asiat synkeämmältä. Meille on säilynyt eräs merkillinen kirjoitus, annettu Turun linnasta elok. 5 p., joka todistaa, että meriväen petollisuus jo silloin oli ilmi tullut. Siinä näet yhteiset laivurit ja merimiehet Suomen laivastossa tunnustavat kovin rikkoneensa ja syntiä tehneensä Kunink. M:n uskottua miestä, valtionasemestaria ja amiraalia Pentti Juusten Söyringinpoikaa Olsbölen herraa vastaan ja siitä syystä rangaistusta ansainneensa; mutta koska mainittu amiraali kristillisestä rakkaudesta ja monen hyvän miehen esirukouksesta on tämän heidän törkeän rikoksensa anteeksi antanut sekä ne heidän seastansa, jotka tästä asiasta kiinni ovat, hengen puolesta päästänyt, niin he lupaavat tätä hairahdustaan sitä ahkerammalla ja uskollisemmalla palveluksella parantaa eikä koskaan amiraaliansa tai päälliköitänsä ja laivureitansa vastaan vähintäkään tottelemattomuutta tai ynseyttä osoittaa kahdenkertaisen rangaistuksen uhalla.[633] – Tähän uskollisuudenvakuutukseen ei kuitenkaan ollut paljon luottamista, ja Stålarmin täytyi vetää laivasto takaisin linnanaliselle selälle, jossa tykit taas riisuttiin ja vietiin linnaan. Arvid Eerikinpoika oli silloin uskovinansa, että herttua ei uskaltaisi pienten haaksiensa kanssa tulla suoraa tietä meren yli, vaan kiertäisi Pohjanlahtea ja olisi odotettavana Monikkalan herran seurassa Pohjanmaalta.[634] Että Stålarm itse olisi todella tätä uskonut, on mahdoton luulla, koska Kaarlen askareet Ahvenanmaalla kyllä aikaisin osoittivat tämän oikean tarkoituksen. Mutta hänen oli tarpeellinen mikäli mahdollista muita uskotella, jottei laivaston riisuminen synnyttäisi epätoivoa uskollisissa ja liikaa rohkeutta uskottomissa. Tämä luulotteleminen ei kuitenkaan voinut kauan enää luonnistua. Kohta jo herttuan tuumat tulivat jokaisen nähtäväksi.
Elok. 20 p:n paikoilla alkoi herttuan väki liikkua Turun saaristossa, jossa ryöstivät Arvid Eerikinpojan, Iivari Tavastin ja Pentti Söyringinpojan taloja. Myöskin 150 tynnyriä rukiita ja 15 tynnyriä voita, jotka Uudeltakirkolta olivat Turkuun tulossa, siepattiin pois ja kaksi huovia kuljetusvartioista tapettiin.[635] Samaan aikaan tuli tieto, että Monikkalan herra, joka jo kauan aikaa oli kokoillut väkeä Pohjanmaalta, vihdoinkin hankki tuloa Kyrönkankaan yli. Tätä vihollista estämään lähetettiin Salomon Ille Savoon ja Hämeesen, mutta Hartikka Henrikinpoika Vuolteen herra Kokemäen kartanon lääniin. Ille, jonka piti ottaa komentoonsa Amprusi Heikinpojan ja Olavi Pietarinpojan jalkamiehet Savosta sekä Savon ja Hämeen talonpojat, lähti Turun linnasta elok. 12 p., ja kaksitoista päivää myöhemmin hän oli Juvalla, jossa uuden virkansa voimasta kirjoitti varoituskirjeen Peräpohjan asukkaille.[636] Yleensä luultiin, että Pohjanmaan rahvaskin oli varusteillaan kostaaksensa Ilmajoen verilöylyä; mutta tämä luulo näkyy olleen kokonaan perätön. Pohjalaiset päinvastoin näyttävät tähän aikaan jo kyllästyneen Monikkalan herran hallitukseen, niin että tämä heiltä pahinta pelkäsi ja pyysi herttualta kolme, neljä sotaviskaalia voidaksensa heitä kuuliaisuudessa pitää.[637] Varmaa siis on, että Hannu Hannunpojalla ei ollut muuta kuin varsinaista sotaväkeä seurassaan. Kuitenkin oli hän niilläkin voimilla pelättävä, eikä ollut vielä selvää tietoa, minne hänen matkansa ensiksi kääntyisi. Jos hän Hämeen linnaa vastaan tulisi, niin tämä ei ollut juuri missään sotakunnossa. Jos hän taas Satakunnan kautta marssisi Turkua kohden, niin pelkäämistä oli, että koko sen maakunnan rahvas paisuttaisi hänen joukkoansa. Tähän lääniin lähetettiin Hartikka Henrikinpoika elok. 30 p. neuvomaan talonpoikaista kansaa uskollisuuteen sekä käskemään pappien teroittaa samaa asiata saarnoissansa. Kohta sen jälkeen, syyskuun 1 p., tuli Turkuun sanoma, että Hannu Hannunpoika jo oli tullut Kyrönkankaan yli. Se oli kuitenkin erehdystä; sillä hänen retkensä ei tapahtunutkaan sitä tietä, vaan merta myöden, ja juuri syysk. 1 p. hän vielä oli Mustasaaren saaristossa, josta hän herttualle kirjoitti odottavansa ainoastaan purjetuulta. Syysk. 12 p. hänet tapaamme Porin edustalla. Hänen matkansa tarkoitti herttuan käskyn mukaan Turkua.[638]
Mutta toiselta puolen herttua itse jo perille ennätti pääjoukon kanssa. Hänen muassansa mainitaan olleen 12 lipullista jalkaväkeä sekä 500 ratsumiestä, ja hänen matkansa kävi suoraan Turkua vastaan.[639] Syyskuun 5 p. oli hän Nauvon selällä ja lähetti sieltä turunlinnalaisille uhkaavan kirjoituksen, jonka viejäksi pantiin torvensoittaja ja kaksi herttuan kirjuria. Herttua siinä käski Arvid Eerikinpojan luoksensa muutamien sotapäällikköjen kanssa ilmoittamaan muka selvästi mieltänsä. Samassa lähetettiin kirje Turun kaupunkilaisille ja toinen Viipurin linnaväelle, kieltäen heitä antamasta mitään apua Turun linnaan. Tässä linnassa oli silloin itse Arvid Eerikinpoika, ja hänen komentonsa alla oli koossa enin osa Suomen sotaväkeä, joka oli leirinsä luonut kaupunkiin ja linnan lähistöille. Stålarmin päätös oli estää herttuata maalle nousemasta ja torvensoittajan viemä vastauksensa kuului siis lyhyesti, että kuningas oli kieltänyt Suomen sotaväkeä rupeamasta mihinkään keskustelemukseen vastoin kuninkaan valtaa ja korkeutta. Lisäksi muutamat Suomen herroista näyttävät suullisesti lähettäneen isoisia pilkkasanoja: Herttuan oli muka rukoileminen Jumalalta koillistuulta, että pääsisi Ruotsiin palaamaan. Molemmat herttuan kirjeenkantajat jäivät linnalaisten haltuun, koska herttua sitä ennen oli heidän kirjeenkantajansa pitänyt.[640] Kaarle sillä välin jo oli lähemmäksi purjehtinut. Syysk. 6 p. hänen laivastonsa tuli näkyviin Ruissalon ja Hirvisalon välisestä salmesta. Stålarm tietysti ei tahtonut aloittaa vihollisuutta eikä siis suostunut muutamain ehdotukseen, että linnan järeillä tykeillä ammuttaisiin vastaan. Kuitenkin lienee muutamia tykkejä laukaistu, ja masto herttuan omasta haahdesta mainitaan poikki viedyn. Herttua, joka nyt oli saanut linnalaisten vastauksen, lähetti tämän johdosta heille uuden nuhdekirjeen sekä kohta sen perästä Maunu Iivarinpoika Stiernkorsin vaimon, joka sai toimekseen ilmoittaa, että Maunu Iivarinpoika oli kuolemaan rangaistava, elleivät muut Suomen herrat suostuisi rupeamaan mihinkään keskusteluun. Stålarm kuitenkin vastasi, niinkuin ennenkin, että kuningas oli heitä kieltänyt puheille tulemasta; hän sen ohessa väitti, ettei mitään häväistyssanoja ollut torvensoittajan kanssa lähetetty.[641] Vaan tällä aikaa oli Kaarle, joka havaitsi maallemenon linnan edustalla mahdottomaksi, antanut laivastonsa kiertää Hirvisalon saaren, jonka itäpuolisessa väylässä, neljänneksen peninkulman päässä linnasta, oli Ruskiakallion niemekkeessä soveliaampi päästä mannermaalle.[642] Tässä sekä Uittamon rannassa alettiin väkeä maalle laskea. Kesken tätä tointa tuli Stålarm Suomen väen kanssa, ja vähäinen kähäkkä syntyi, jossa herttualta kaatui muutamia miehiä. Louhikkoinen rantaseutu ei kuitenkaan ollut Stålarmin ratsuväelle edullinen, jonka tähden Suomen väki palasi kaupunkiin, antaen herttuan rauhassa päättää maallemenonsa.
Ruskiakallion kähäkkä, joka tapahtui syyskuun 7 p., oli jo ilmisodan
aloittanut; mutta Kaarle tietysti tahtoi mikäli mahdollista käyttää
sovinnollisia keinoja eikä siis luopunut vaatimasta Suomen päällikköjä
keskustelemukseen. Hän siis vielä kerran lähetti varoituskirjeen, ja
samalla kertaa nuo herttuan seurassa olevat herrat, kreivi Kaarle
Sture, Jaakko Klaunpoika Horn, Yrjö Posse, Hannu Strang ja Antti
Lennartinpoika, kirjoittivat Suomen herroille ehdotuksen
sovinnollisesta keskustelusta. Viimein tuli myötäinen vastaus, ja
keskustelemus määrättiin tapahtuvaksi 9 päivänä kello 9 aamulla.
Kupittaan lähteen vierisellä santaharjulla johon puhuttelijat kahdelta
puolen saisivat tuoda 50 ratsumiestä kanssansa.[643]Herttua kuitenkin lähti sinne käsin koko leirinsä sekä muutamien pienten tykkien kanssa, ja Suomen väki täydessä asussa odotti häntä kaupungin edessä Kupittaalla. Jollakin salaisella tempulla, jota eivät kertomukset kylläksi selitä, näyttää herttua saaneen paluumatkan Suomen väeltä teljetyksi, ja kun Arvid Eerikinpoika vaati estämättä päästäksensä takaisin linnaan, ennen kuin hän panttimiehiä vaihettaisi herttuan kanssa, ei Kaarle tähän ehdotukseen suostunut, vaan käski paikalla antaa panttia. Viimein ruvettiinkin tähän toimeen kahden puolen, ja herttuan puoliset panttimiehet seisoivat jo valmiina välipaikalla, odottaen niitä, jotka korvaukseksi olivat herttualle jätettävät. Silloin yht'äkkiä tapahtui muutos, jonka oikeata syytä ei ole helppo erottaa. Stålarm jälestäpäin syytteli herttuata sanan rikkomisesta.[644] Kaarle taas kertoilee suomalaisten ruvenneen eteenpäin astumaan, josta muka herttua luuli heidän aikovan hyökätä hänen kylkeensä ja huusi väellensä käskyn olla varuillaan. Oikeastaan useat Suomen herroista yhä vastustivat koko keskustelutuumaa, ja olletikin Aksel Kurki, joka oli määrätty panttivangiksi suomalaisten puolelta, suoraan kielsi antautuvansa siihen.[645] Todennäköisintä on, että Arvid Eerikinpoika nyt hankki siirtymään takaisin kaupunkiin ja että Kaarle päätti sitä estää. Jos niin oli, niin herttuan tarkoitus kokonaan onnistui. Vanha amiraali Jaakkima Scheel päästi kirouksen Suomen väen petollisuudesta ja käski vara-amiraalinsa Pietari Stolpen marssittaa merimiehet piikkeinensä vihollista vastaan. Mutta kun Ruotsin väki alkoi marssia ahdetta alas, kääntyivät ensin jotkut Stålarmin miehistä pakoon. Nyt herttuan puolelta muutamia tykkejä laukaistiin, niin että kaksi ratsumiestä Stålarmin joukosta kaatui ja muut kiireimmiten lähtivät matkaansa Hämeen tietä myöten. Kaarle kohta asetti leirinsä kaupunkiin ja antoi Myllymäeltä, joka luultavasti oli nykyinen Ryssänmäki, ampua pakenijoita. Muutoin hän ei ajanut heitä takaa, ja Stålarm pysähtyikin kahden penikulman päähän, josta toisinaan häiritsi kaupungissa olevaa herttuata.
Näin Kaarle oli saanut ensimmäisen voittonsa hyvin helppoon hintaan, ja Stålarmiin oli täytynyt, kuten itse myönsi, häpeällä lähteä pois Turusta, jättäen linnaan sekä vaimonsa että kaikki vaatteensakin, niin ettei muassaan ollut muuta kuin mitä yllänsä piti.[646] Miehen koko luonteesta arvaten taidamme kuitenkin vakaasti päättää, ettei tämä häpeä eikä syy lankea hänen päällensä, kuten moni sigismundilaisista tylysti tuomitsi. Syy oli epäilemättä Stålarmin sotaväessä, jonka luottamattomuutta jo olen maininnut. Ensimmältään ei tämä tapaus kuitenkaan näyttänyt aivan haitalliselta sigismundilaisten asialle. Tosin oli Turun linna nyt jäänyt oman onnensa nojaan ja herttua jo sunnuntaina syysk. 11 p. rupesi muutamien kähäkkäin perästä piiritystyöhön, antaen rakentaa valleja vastapäätä linnanporttia Myllyvuoren eli nykyisen Kakolanmäen juurelle.[647] Mutta linna oli hyvissä varustuksissa, toistatuhatta miestä sisässänsä, eikä Kaarle voinut täydellä toden teolla kääntää huoltansa sille puolen, niin kauan kuin Arvid Eerikinpojan joukko niin likeltä häntä takaa uhkaili. Stålarm ei kuitenkaan voinut ajan pitkään tätäkään asemaa pitää, ja silloin tosin alkoi linnalaisten tila kolkommalta näyttää. Syyt, mitkä pakottivat Stålarmin tiehensä lähtemään, ovat jokseenkin hämärässä. Tosin Monikkalan herra läheni lähenemistään Satakunnan puolelta ja samassa Turun seutuinen rahvaskin alkoi herttuan kehoituksesta aseisiin tarttua.[648] Mutta vaikuttavin syy oli nytkin arvattavasti Stålarmin omassa sotaväessä, johon Kaarlen houkutukset jo alkoivat tarttua. Avoimella kirjeellänsä syyskuun 13 p. lupasi herttua armoa niille, jotka luopuisivat "tuosta kapinallisesta joukosta", eikä ole syytä uskoa tämän kehoituksen olleen varsin vaikuttamaton. Tämmöinen ikävä seikka, jonka seurauksia ainoastaan pikaisella lähdöllä voitiin välttää, ei suinkaan puhuen parannut, eikä Stålarm näy kellekään syitänsä ilmoittaneen, vaan mainitsi ainoastaan päättäneensä hajoittaa sotavoimat linnoihin, osan Hämeen linnaan, toisia Savon linnaan ja loput oman komentonsa alla Viipuriin. Hänen lähtönsä tapahtui syysk. 20 p:n paikoilla, ja viikkoa myöhemmin tapaamme hänet Helsingin kartanossa. Todennäköistä on, että hän toivoi Turun linnan saattavan piiritystä kestää, kunnes talven läheneminen taikka muut sattuvat seikat pakottaisivat herttuan pois lähtemään. Kuninkaan kotiintulostakin yhä vielä huhuja kulki, ja niitä helposti uskottiin, kuten mieluista ainakin. Niinpä samaan aikaan, kuin Suomenväki hajalle lähti, kävi huhu semmoinen, että eräs Danzigista tullut Turun porvari, jonka muka herttua oli kiduttamalla saanut tunnustukseen, oli ilmoittanut nähneensä, kuinka Danzigista Tukholmaan päin oli lähtenyt 30 laivaa väkeä täynnä, vaikka tuuli ne oli merellä hajoittanut.[649] Että semmoiset jutut ja hoennaiset olivat tuulen tuomia, veden viemiä, ei tarvitse mainitakaan. Mutta ihme ei suinkaan ollut, että niitä niin helposti uskottiin ja että Turun linnan pelastuksesta vielä hyvä toivo oli.
Tässä linnassa sill'aikaa Pentti Söyringinpoika, Antti Laurinpoika
Puotilan herra, Hannu Eerikinpoika ja Pertteli Iivarinpoika koettivat
miehuudella puolustusta tehdä, eivätkä he ottaneet kuullaksensa
herttuan vaatimuksia linnan heittämisestä, vaan tekivät ensi alussa
hyökkäyksiäkin herttuan väkeä vastaan. Kun nyt Kaarle piiritystyöhön
rupesi, asettaen vallituksia sekä Myllyvuorelle että Vilkkilänmäelle ja
Korppolaisvuorelle,[650] niin linnasta ammuttiin ankarasti ja alinomaa,
jotta herttualta kaatui paljon väkeä, ennen kuin vallihaudat niin
syvälle saatiin, että kaivajat suojassa olivat. Syyskuun rankat sateet
täyttivät vedellä piirittäjäin tekemät kaivokset, ja herttuan väki
pian alkoi väsyä vaivaloiseen työhönsä. Näin asiain ollessa oli
linnanhaltijoilla hyvä uskallus, varsinkin koska joka hetki odotettiin
apua Stålarmilta ja hänen armeijaltaan. Oli linnaan jäänyt joukko
aatelisia rouviakin, joiden miehet olivat sotajoukon kanssa Turusta
lähteneet. Näiden luvussa oli Stålarmin omakin vaimo Elina, Aksel
Kurjen puoliso, Katariina Boije, ja Antti Boijen vaimo, Anna
Eerikintytär. Mutta etevimpänä oli Ebba Stenbock, marskin leski, joka
jo aikaisin kesällä oli lähettänyt 19-vuotiaan poikansa Puolaan, vaan
itse tyttärinensä uskollisesti vartioitsi herravainajansa ruumista
linnassa. Nämä aateliset naiset ja etenkin Ebba rouva osoittivat
uljasta ja vakavaa mielenlaatua. Syyskuun 17. p. kirjoitti Kaarle
herttua omalla kädellänsä marskin leskelle, luvaten sekä hänelle että
muille linnassa oleville rouville ja neitsyeille vapaan lähdön, jos he
tahtoisivat tavaroineen päivineen kulkea sieltä pois minne hyvänsä.
Mutta jos he eivät sieltä lähtisi ja heille jokin vahinko tai
onnettomuus sattuisi, sitä silloin ei herttua muka tahtonut syyksensä
ottaa, hän kun oli heitä kyllä aikanaan varoittanut. Kun ei tähän
ehdotukseen annettu mitään vastausta, antoi herttua ampua vitjakuulilla
akkunoita vastaan. Kerrankin mainitaan tapahtuneen, että yhteistä
rukousta pidettäissä semmoinen kuula leikkasi miehen keskeltä poikki
varsin läheltä Ebba rouvaa. Mutta tämä ei ollut arkaluontoisia, vaan
vahvisti esimerkillään ja kehoituksillansa muitakin uskollisuuteen.
Hänen kauttansa ikäänkuin marskin henki linnaa hallitsi.Mutta nyt alkoi alhaisen sotaväen uskottomuus ja nurja mieli ilmi tulla. On ylipäänsä luonnollinen asia, että semmoinen sotaväki, joka on saanut vallattomasti menetellä rauhallisten asujainten henkeä ja omaisuutta vastaan, on myöskin vaaran hetkenä omille käskijöillensä petollinen. Kunnian jäykkyys on semmoiselta kadonnut, eikä ole sen teoilla muuta ohjetta kuin pedon vainu saaliille. Mutta paitsi tätä kunnottomuuttansa oli linnanväellä jonkinmoinen syykin nurjuuteensa, koska Pentti Söyringinpoika oli riettaalla voitonpyynnöllä heiltä heidän ansaittua palkkaansa pidättänyt.[651] Tyytymättömyys lisääntyi viettelyksistä. Herttua tietysti ei lakannut lähettämästä varoituksiansa linnalaisille yleisesti, ja sen ohessa muutamat Suomen aatelismiehet, niinkuin Louhisaaren Flemingit ja Yrjö Horn, jotka Kaarlen kutsusta olivat hänen leiriinsä saapuneet, sekä piispa ja Turun porvaristo kirjoittivat linnaväelle kehoituksia herttuan puolesta.[652] Piiritettyjen omassakin keskuudessa näkyy olleen niitä, jotka ajoivat herttuan asiaa. Linnassa näet mainitaan olleen eräs syntyperäinen ruotsalainen ylioppilas, Daniel Hjort nimeltä, joka muutamat ajat oli oleskellut Klaus herra vainajan luona.[653] Tämä alkoi houkutella ensin joitakuita, sitten yhä useampia lähtemään herttuan puolelle. Viimein ei ollut tykkiniekkoihin enää luottamista, vaan täytyi jokaisen tykin viereen asettaa hovipalvelija, viritetty pyssy kädessä, pitämään heitä tarkasti vaarilla. Tällä tavoin pidettiin ankara ampuminen voimassa, niin että kahdella laukauksella vastattiin jokaiseen piirittäjäin ampumaan. Mutta sitä ei kuitenkaan voitu estää, että hyökkäyksissä ja milloin ikinä muutoin ulkopuolelle linnaa tultiin, isot parvet lähtivät karkuun herttuan puolelle. Kerrankin tapahtui, että yövartija täytyi yhdeksän kertaa uudistaa, koska edelliset kaikki olivat karanneet tiehensä. Silloin Pentti Söyringinpoika ja Antti Laurinpoika päättivät julkisesti tutkistella linnaväen mielenlaatua. Kutsuttuansa tykkiniekat ja jalkamiehet kokoon linnanpihaan, he lupasivat runsaita palkintoja niille, jotka uskollisesti pysyisivät kuninkaan puolta pitämässä, mutta julistivat myöskin pääsöluvan ja vapaan lähdön niille, jotka tahtoisivat luopua herttuan puolelle; olisihan sitten muka tiedossa, keneen luottamista oli. Useammat, kuin oli luultukaan, ottivat tällä luvalla lähteäksensä, ilmoittaen tahtovansa mennä vaimojensa ja lastensa luokse. Kun jäljelle jääneet kuitenkin aikoivat entistä leikkiä pitkittää, he löysivät tykkien sisustat ja sankit täynnänsä lokaa. Näin oli mahdoton enää pitkittää puolustusta, jonka vuoksi päätettiin ruveta heittämykseen.
Herttua sillä välin oli syysk. 23 p. uudestaan lähettänyt vaatimuksensa linnan heittämyksestä. Kun ei vastaus ollut myötäinen, oli hän lisännyt vallituksia ja ajoittaisin tuimasti ampunut linnaa. Kaarle itse alinomaa johdatti piiritystöitä. Kuusi penkeristöä oli hänellä jo valmiina ja seitsemäs varustettiin rynnäkköä varten. Mutta linnan muuriin oli kaksi rikkoa ammuttu, ja kaikki ylinen osa tornista hajoitettu.[654] Silloin linnan haltijat, Mikkelin päivän aamuna syyskuun 29 p. kello 7 ja 8 välillä[655] antoivat torvilla soittaa pyytäen päästä keskustelemukseen. Kaksi alapäällikköä kohtasi herttuan muutamassa penkeristössä, ja aluksi sovittiin, että panttimiehiä annettaisiin kahden puolen. Kaarlen puolelta lähtivät Antti Lennartinpoika, Pietari Stolpe vanhempi ja eräs jalkaväen päämies; linnalaiset näiden sijaan lähettivät erään jalkamiespäällikön sekä skotlantilaisen William Rutwenin ja Antti Laurinpojan. Kaarlen tarjoamat ehdot olivat, että jos he linnan heittäisivät, ei pitäisi heille tapahtua mitään vahinkoa hengen, kunnian tai omaisuuden puolesta, ellei heitä lailla syyllisiksi voitettaisi; mutta mitä herttualla oli kannetta heitä vastaan, siitä he olisivat velvolliset vastaamaan laillisesti säätyjen edessä. Tähän tämä päivä päätyi, ja aseet sillä välin olivat levollaan. Seuraavana päivänä, kun herttua uudisti vaatimuksensa, lähettivät linnalaiset hänelle setelin, jossa asettivat heittämysehtonsa. Setelin sisällys oli seuraava: Heillä tosin oli kuninkaan käsky estää herttuata puuttumasta Suomen linnoihin; mutta koska heidän oli mahdoton pitää tätä linnaa kauempaa aikaa ja herttuan panttimiehet olivat valan tehneet, että Hänen Ruht. Armonsa ainoastaan kuninkaan ja valtakunnan hyödyksi pyytää tätä linnaa ja maan hallitusta, niin he nöyrästi luottivat siihen, että herttua oli pitävä, mitä hänen panttimiehensä olivat vannoneet. Lisäksi pyysivät he saada riita-asiansa herttuan kanssa lykätyksi Kunink. M:n kotiin tuloon saakka, jotta he nyt saisivat kolmen päivän kuluessa lähteä hengen ja tavaran kanssa kukin kotiinsa ja siellä rauhassa elää.[656]
Tähän viimeiseen ehtoon herttua ei suostunut, mutta sanoi rikkomatta pitävänsä, mitä kerran oli luvannut. Keskustelemukset olisivat saattaneet venyä kylläkin pitkälle, ellei Kaarle väkisellä tempulla olisi päätöstä jouduttanut. Linnanportin edustalla ja suojana oli vahva etuvarustus, varustettu kolmikertaisella tykistöllä, nimittäin suurilla tykeillä eli niinkutsutuilla muurinmurtimilla, jotka olivat kahdessa rivissä, ja kahdeksalla vähemmällä ylinnä olevalla tykillä. Tämän oli linnanväki keskusteltaissa jättänyt avoimeksi, ja herttua siihen äkkiä lähetti muutamia lipullisia jalkaväkeänsä, jotka yhtä vauhtia valloittivat ympyriäisen torninkin, josta edellisinä päivinä oli mitä ankarimmin ammuttu.[657] Tätä herttuan tekoa on kyllä vaikea oikeaksi selittää; ja meidän aikoina sitä epäilemättä pidettäisiin sovinnonrikoksena. Mutta meidän on sen ohessa muistaminen, että sodan siveys siihen aikaan ei ollut niin tarkka. Pääasiassa eivät asiat tästä suinkaan muuttuneet; sillä onnen arpa oli jo lyöty. Kuitenkin kaksi tuntia vielä linnanporttia salvassa pidettiin, jolla aikaa ehdoista yhä tingittiin. Kun ei herttua enempään myöntynyt, täytyi vihdoin Pentti Söyringinpojan ja Pertteli Iivarinpojan taipua hänen käskyynsä ja lähteä ulos linnasta. Mutta Pentti Söyringinpoika, joka oli sotaväen palkoista pannut tuhansittain taalareita omaan kukkaroonsa ja tästä syystä oli kovin vihattu, ei tohtinutkaan tulla valtaportista, vaan puikahti ulos salaportin kautta. Linnaväki nyt marssitettiin ulos, niinkuin voitetusta linnasta ainakin – ratsumiehet hevosettomina, ainoastaan kalpa kädessä. Herttua heitä puhutteli ja kaikki suostuivat hänelle uskollisuusvalan tekemään. Heidän koko lukumääränsä sanotaan olleen 800 miestä. Kuinka monta linnaväestä oli kaatunut ja kuinka monta jo ennen mennyt herttuan puolelle, ei mainita. Mutta Kaarlelta sanotaan piirityksessä kuluneen 260 miestä.[658]
Meille on juttu säilynyt herttuan ensimmäisestä menosta linnaan, joka juttu ei kuitenkaan kaikin puolin ole luotettavimpia. Sanotaan hänen varoneen jotakin salaista ruutikaivosta ja siitä syystä vaatineen Ebba rouvan vastaansa portin suuhun. Tästä lähdettiin linnankirkkoon, jossa marskin ruumis vielä makasi maan päällä. Herttualle oli juteltu, että Klaus herra muka elävänä oli paennut Puolaan ja että ruumisarkussa ei ollut kuin hänen kultansa ja hopeansa. Kansi nostettiin, ja herttuan edessä makasi vihamiehen hengettömät jäsenet. Silloin mainitaan Kaarlen innossansa temmaisseen marskia parrasta; kiivailla soimauksilla virkkaen suovansa, että vainaja nyt hengissä olisi. Ebba rouvan kehutaan vastanneen: "Jos olisi herravainajani elänyt, ei olisi Teidän ruhtinaallinen armonne ikinä tänne sisään tullut."[659] Siitä lähdettiin Ebba rouvan huoneesen, jossa herttua otti vastaan kaikki avaimet ja muutti nyt linnaan asumaan. Linnan entiset päälliköt ja rouvasväki asetettiin kammioihinsa vartioitaviksi ja kaikki heidän tavaransa pantiin talteen herttuan sinetin taa. Vankien seassa oli eräs tavallaan kuuluisa mies, vanha Filip Kern, joka kaksikymmentä vuotta takaperin oli Juhanan käskystä valmistanut myrkyn ja haudan Eerik kuninkaalle. Kaarle, vaikk'ei asian laitaa tarkoin tiennyt, ei ollut tämmöiselle miehelle leppeä, vaan pieksi häntä omalla kädellään, jotta veri puhkesi nenästä ja suusta. Sotamiehet irvistelivät katalan kovaa onnea. "Koska hän oli jäsenlääkäri", he arvelivat, "eikä ollut isoon aikaan voidetta saanut, niin nyt häntä muka rasvailtiin, niin että kylkiluut rytisivät".[660]
Näin oli herttua kolmiviikkoisen piirityksen perästä saanut Turun linnan haltuunsa, ja yleinen luulo oli Kaarlen omassakin sotaväessä, että hän nyt oli lähtevä muita Suomen linnoja vastaan.[661] Toiselta puolen näyttää Arvid Eerikinpoika taas päättäneen käydä onnen kokeille ja rupesi kokoilemaan sotaväkeänsä Hämeen linnan paikoille.[662] Tämä tuuma kuitenkin haihtui, kun tieto tuli, että Turun linna jo oli valloitettu. Mutta eipä herttuakaan näyttänyt tahtovan sotaonneansa edemmäs koettaa, vaan alkoi jo suoria palataksensa Ruotsin puolelle. Syy tähän Kaarlen päätökseen lienee osaksi ollut myöhäinen vuodenaika, joka ei enää sietänyt hänen lähteä syvemmälle maahan, ellei mielensä tehnyt jäädä talven yli Suomeen. Mutta paitsi sitä on myöskin luultavaa, että huhut Sigismundin tulosta häiritsivät Kaarlen mieltä. Oli syyskuun keskipaikoilla tullut Puolasta Vironmaalle eräs katolisuskoinen ruotsalainen, Lindorm Bonde, tuoden rahoja ja verkaa Suomen sotaväelle jaettavaksi. Tämä kun kuuli herttuan jo kaikki tiet sulkeneen, ei tohtinutkaan lähteä varoinensa meren yli, vaan kirjoitti Haapsalosta syysk. 15 p. ilmoituksen asiasta Stålarmille, jonka luuli nyt Turussa olevan. Ja koska oli tarpeellista lisätä uskallusta Suomen väelle, hän jutteli kirjeessänsä, kuinka kuninkaan lähettämä sotaväki jo oli Vironmaalla täydessä tulossa Suomeen päin, kuinka Tanskan kuningas oli luvannut apuväkeä, j.n.e. Varsin luultavaa on, että hän arvasi kirjeensä joutuvan herttuan käsiin, ja niinpä kävikin. Kaarle valloittamastansa Turun linnasta vastasi hänelle häikisteleväisellä kirjeellä, toivottaen häntä tulevaksi, minne aikonut oli, niin häntä muka kohdeltaisiin, kuten oli toimensakin. Mutta Bonden uutiset kuitenkin lienevät saattaneet herttuan levottomaksi, olletikin koska lisäksi levitettiin sanomaa, että Sigismund oli lähettänyt kuusitoista hyvin varustettua laivaa Kalmarin salmeen.[663] Kuinka lieneekään, niin herttua ei enää mihinkään isompaan yritykseen ruvennut, ja sota-aseiden toimi oli täksi kertaa loppunut. Mutta miellytykset ja uhkaukset, kehoitukset ja varoitukset eivät loppuneet, ja niistä minun täytyy tässä erittäin puhua, selittäen maan yleistä tilaa Kaarlen retken aikana.
Siitä kauheasta levottomuudesta, joka vuoden alulla Suomen rahvaassa riehui, olisi kyllä sopinut odottaa, ettei tämä rahvas nytkään ristissä käsin katselisi hallitusmiesten aloittamaa taistelua, vaan miehissä rientäisi Kaarle herttuan puolelle. Että herttua itse tätä toivoi ja että Arvid Eerikinpoika sitä varoi, ei ole siis ihme. Jo syysk. 6 p. oli herttua valkamoiltaan lähettänyt avonaisen kirjeen Suomen rahvaalle, käskien sitä, niin monta kuin aseisiin kykenee, tulemaan hänelle avuksi Turkuun, niin pian kuin herttuan määräämät miehet kussakin pitäjässä sanan antaisivat; jolla ei aseita olisi, sen pitäisi niitä saaman Turkuun tultuaan. Tähän Kaarlen kehoitukseen vastasi Stålarm varoituskirjeellänsä syysk. 8 p., päivää ennen kuin hänen täytyi Turusta lähteä. Hän mainitsee kuninkaan suurta voimaa, kuinka hän on sukua keisarille, suuriruhtinaille ja muille vieraille valtikkaille, kuinka hän on pestannut väkeä Unkarista, Puolasta, Liivistä sekä muualta ja nyt aikoo tulla kuninkaallista korkeuttansa puolustamaan. "Sen vuoksi tahdon teitä kaikkia varoittaa", kirjoittaa Stålarm, "ettette anna itseänne makeilla sanoilla houkutella ja vietellä siitä valasta ja uskollisuudesta, jonka olette Hänen Kunink. Majesteetillensä vannoneet, ettekä anna pahan huudon tulla tämän maan päälle, jolla on muissa maakunnissa se hyvä maine, että suomalaiset ovat aina oikealle kuninkaallensa uskolliset olleet. Semmoisina toivon teidänkin, rehelliset maamiehet, vielä olevanne ja ahkeroivanne kantaa tämän hyvän nimen mukaanne hautaan asti, teille ja teidän jälkeisillenne kunniaksi, niin kauan kuin maailma seisoo." Loppupäätökseksi Stålarm vakuuttaa niin laittavansa, kun kuningas valtakuntaan tulee, että linnaleirit ja muut raskaat kuormat helpotetaan ja tauotetaan. Tämmöiset hyvät lupaukset, joita pian sen jälkeen Sigismundilta tullut avoin kirje vahvisteli,[664] näyttävät enemmän vaikuttaneen, kuin olisi voitu toivoa, ja kun päälliseksi Eerik piispa oli papistonsa kautta lainannut Suomen hallitusmiehille apuansa rahvasta rauhoittamaan,[665] ei herttua saanutkaan Suomen talonpojilta sitä tukea ja puolenpitoa, minkä oli odottanut. Ainoastaan niillä seuduin, missä Kaarlen oma sotaväki oli vallan saanut, näkyy rahvas herttuan käskystä aseisiin tarttuneen. Niinpä jo alkupuolella syyskuuta eräs herttuan käskyläinen, Kristofer Antinpoika, nostatti rahvaan Paraisissa, Nauvossa, Korpoossa ja Rymättylässä. Kaksi viikkoa myöhemmin, kun Stålarmin sotajoukko jo oli vetäynyt Helsingin ja Hämeen linnan puolelle, annettiin samalle miehelle syysk. 27 p. valtuus nostattaa talonpojat Etelä- ja Pohjois-Suomessa. Meillä on vielä tallella erästä käskykirjettä useita kappaleita, jota syysk. 27 ja 28 pp. lähetettiin Varsinais-Suomen ja Satakunnan pitäjille. Koska herttua muka heidän rukouksestaan sekä heitä pelastamaan oli Suomeen tullut, niin piti heidänkin olla avullisina "tuota kapinallista joukkoa" hävittämään, jonka vuoksi heidän oli lähettäminen Turkuun, viimeistään Pirjon päiväksi (lokakuun 7 p.), joka neljäs mies seastansa, olletikin nuorta urheata väkeä. Mutta jos olisi jokin pitäjä vastahakoinen, uhattiin siihen lähettää lipullinen jalkamiehiä linnaleiriin.[666] Millä mielellä ja mihinkä määrään tätä käskyä noudatettiin, on mahdoton sanoa; ainoastaan sen havaitsemme, että Satakunnan rahvas lokakuun keskipaikoilla oli varusteilla.[667] Mutta tämäkin yltymys lienee kohta lannistunut, kun herttua rupesi paluumatkaansa valmistamaan. Muussa Suomessa, mihin ei herttuan valta ulottunut, ei havaita mitään hankkeeksikaan sanottavaa. Tosin näkyy entinen viha muutamissa paikoin vielä kyteneen, ja Suur-Savosta, mutta etenkin Hämeen sydänmaista kuului tuon tuostakin metelisiä huhuja. Niinpä muutamat sysmäläiset ja Rautalammin miehet, kulkiessaan Lapveden markkinoille alkupuolella syyskuuta, olivat Suur-Savossa päästäneet kapinallisia puheita, joista Mikkelin kirkkoherra tuli niin hädillensä, ettei enää uskaltanut öisin olla pappilassaan ja lähetti omaisuuttansa Savon linnaan säilytettäväksi. Suur-Savon rahvaasta hän samalla kertaa ilmoitti Götrik Finckelle, että vielä sitä vanhaa hapatusta oli heidän sydämissään, vaikka muka puhuvat niin salaa ja solmituilla sanoilla keskenänsä, niin että ihmisparka ei voi ymmärtää heidän sananlaskujansa eikä tiedä sanaakaan, ennen kuin on hengetönnä. "Heillä on mesi kielessä, myrkky mielessä", arvelee sanankuulijoistaan tuo pelästynyt paimen.[668] Kuukautta myöhemmin kuului, että sysmäläiset olivat Karankamäen paikkeilla lyöneet kolme Antti Heinosen palvelijaa ja yhden jalkamiehen kuoliaaksi.[669] Mutta semmoiset pienet telmeet, joista ei mitään sen enempää syntynyt, olivat ainoastaan Nuijasodan jälkivihleitä, niinkuin meren vaahto myrskyn jälkeen.
Sama rahvas siis, joka yhdeksän kuukautta aikaisemmin oli jättänyt
kotonsa ja kartanonsa, aikoen omin neuvoin valloittaa Turun linnan ja
ottaa Klaus herran vangiksensa – tämä rahvas ei nyt enää nostanut
ainoatakaan nuijaa, milloin samaa linnaa piiritti mahtava sotajoukko.
Tätä kummasteltavaa seikkaa en katso suinkaan lähteneeksi rahvaan
alakuloisesta ja kukistetusta olosta tällä hetkellä. Tosin olivat
kapinalliset paikkakunnat joutuneet kyllä poloiseen tilaan tappionsa
perästä; mutta kaikkien aikojen kokemus todistaa, että juuri semmoinen
tila on kaikelle metelille satoisin maanlaatu. Paremmin kuin mikään muu
asia, todistaa Nuijasodan synty ja luonne Suomen rahvaan viheliäistä
tilaa loppuvuodella 1596. Mutta samaten tämän samasen rahvaan outo
levollisuus syksyllä 1597 näyttää todistavan, että sen olo vähällä
aikaa oli jollakin tavoin parantunut. Ja niinpä todesta olikin, ei
tosin tavaran ja ravinnon puolesta, mutta toivon ja turvallisuuden. Jo
sekin ainoa seikka, että Klaus herraa ei enää ollut, teki suuren
muutoksen Suomen talonpoikien mielentilassa. Onhan alhaisella
sivistyskannalla luonnollista, että ihmiset ainoastaan tämän tai toisen
miehen haahmossa käsittävät vihattavansa tai rakastettavansa, ja niin
oli Suomen kansan silmissä Klaus Fleming ollut kaikkien kiusojen
elävänä muotona. Tämä haahmo oli nyt kadonnut; se mies, jota kaikki
nostetut nuijat, kaikki jännitetyt jouset olivat tarkoittaneet, oli nyt
astunut Tuonelan tupiin, vieläpä oli sijaan tullut toinen mies, jonka
koko maine oli leppeyttä ja hellyyttä. Tämä muutos oli vihan
tylstyttänyt. Itse teossakin oli rahvaan tila parantunut. Tosin oli
Suomen rahvaalla silloinkin monta kovaa kärsittävää, ja valittajia
tulikin iso joukko herttuan luokse Turkuun.[670] Mutta ylipäänsä
koettivat maan silloiset hallitusmiehet mikäli mahdollista lepyttää ja
sovitella. Jos oli ensi katsannossa nuijakapina näyttänyt lisäävän
talonpojille kurjuutta, niin näkyi kuitenkin selvästi, että
rahvas vaikka voitettunakin alkoi saada voiton kohtuullisille
vaatimuksillensa. Pohjanmaalla, missä pelko syntyvästä aatelisvallasta
oli kapinan ensimmäistä säentä iskenyt, oli tarkoitus vihdoinkin
saavutettu, koska Erkki Olavinpoika ja Tuomas Yrjönpoika kolmannen
kerran olivat maakunnan rajoista hävinneet. Muissa maakunnissa tosin
linnaleiri vielä painoi, mutta sotapäällikköjen omatunto ja vielä
enemmän heidän pelkonsa tulevaisuuden vaaroista vaati heidän
hillitsemään alhaisen sotaväen ylpeyttä. Niin asiain ollessa voimme
helposti käsittää, ettei Suomen kansa enää taipunut semmoisiin
yrityksiin, jotka ainoastaan kolkoimmasta epätoivosta syntyvät, ja että
Arvid Eerikinpojan neuvot ja varoitukset eivät olleet tuuleen
lausuttuja.Näitä varoituksia vastaan katsoi herttua tarpeelliseksi tehdä
täydellisen puolustuksen avoimella kirjeellänsä Suomen rahvaalle,
annettu "Suomen Turusta" lokak. 2 p. Hän mainitsee nähneensä sen
kirjeen, minkä "se eriseurainen mies Arvid Eerikinpoika" on tähän
maakuntaan lähettänyt, ja ottaa nyt laveilla lauseilla osoittaaksensa,
että juuri Arvid Eerikinpoika apulaisinensa, samoin kuin Klaus Fleming
ennen häntä, ovat ne samat, jotka armollisen herran Kuninkaan korkeutta
ja valtaa vastoin tekevät, vaan ei herttua, joka muka varhain ja hiljan
ahkeroitsee, että se vala, minkä kuningas on alamaisilleen tehnyt, niin
hyvin kuin se, jolla alamaiset Hänen armonsa kanssa liiton tehneet
ovat, voimassa pidettäisiin ja kaikki asiat valtakunnassa lailliseti ja
toimellisesti käytettäisiin, "niin että köyhä niin hyvin kuin rikas,
kirjanoppimattomat kuin kirjanoppineet, vapausmiehet kuin vapauttomat
nautitsisit heidän hyvin saadut Privilegia ja oikeudet, niin myös
(voimassa pidettäisiin) Ruotsin lain ja lailliset säädyt, ja ettei se,
joka voimallisempi on, ryöväisi, hävittäisi ja kuoliaaksi löisi
sen, joka vähemmän voi, niinkuin tässä maakunnassa tätä aikaa
ylönpalttisesti tapahtunut on." "Sentähden" – sanoo herttua – "on
meidän uskollinen neuvo ja manaus, ettette usko, mitä Arvid
Eerikinpoika ja hänen apulaisensa meistä valhetellen sanovat, vaan
kavahtakaat heitä niinkuin niitä, jotka teidän ja koko Riikin
alaspolkemisen ja hävityksen jälkiinseisovat, ja kaiken teidän voimanne
kanssa heitä vastaan seisokaat ja tyhjäksi tehkäät, niinkuin Riikin
eriseuraisia miehiä ja hävittäjiä". Lopuksi Kaarle vakuuttaa, ettei
suomalaisten tarvitsisi semmoisesta käytöksestään pelätä rangaistusta
kuninkaalta, "niinkuin usein nimitetty Arvid Eerikinpoika Hänen
armostansa häpeällisesti ja pilkaten on sanonut". Kuningas on muka
luonnostaan "yksi laupias ja avuja täysi kuningas", joka epäilemättä
valaansa muistaa eikä salli vastoin lakia ja oikeutta mitään kellenkään
tapahtua eikä semminkään tuleva ole hänen perintövaltaansa "jonkun
sala-väen kanssa niinkuin joku vihollinen". Päinvastoin on herttuan
vakaa toivo, että kun kuningas "oikein saa tietää Arvid Eerikinpojan ja
muiden eriseuraisten ja väärinneuvosten menon, kuin tähän päivään asti
ei ole tainnut tapahtua moniahtain eripuraisten ihmisten tähden", jotka
muka herttuan tästä asiasta kuninkaalle lähettämät kirjeet salaavat ja
maahan laskevat – silloin on hän epäilemättä Stålarmia seuroinensa
nuhteleva ja laillisesti rankaiseva, niinkuin niitä, jotka itsensä
valtakunnan parasta ja kuninkaan korkeutta vastaan asettaneet
ovat.[671]Tämä kirje, jossa Kaarle herttua ikäänkuin tilin tekee asiastaan Suomen rahvaan edessä, on vieläkin merkillisempi sen vuoksi, että se suomenkielellä on kirjoitettu ja julkisuuteen lähtenyt. Tosin saattoi jo tällä aikakaudella joskus tapahtua, että hallitusmiehet Suomessa antoivat kirjallisesti suomentaa semmoiset hallitsijain antamat kirjeet, joista erinomaisen tarkka ja täydellinen tieto rahvaalle tarkoitettiin. Mutta tietääkseni on tämä ensimmäinen, joka alkuperäisesti lähti suomenkielisenä Suomen kansan kuultavaksi. Kuinka vähän tätä isänmaamme kieltä vielä siihen aikaan oli hallitusasioissa käytetty, olemme jo siitäkin voineet arvata, kun eivät nuijamiehetkään kirjoituksiansa teettäneet kuin ruotsiksi. Mutta Kaarle herttua, joka luultavasti ei itse osannut suomea, tahtoi kuitenkin selvillä suomen sanoilla puhutella Suomen miehiä. Tämä seikka, joka ehkä vähäpätöiseltä näyttää, todistaa kuitenkin, että Suomen kansallisuuden arvo tällä hetkellä oli valtiasten silmissä ylennyt, emmekä paljon erehtyne, jos päätämme tämän ylenemisen lähteneeksi Nuijasodan kapinasta. Kuitenkin oli sivistymätön rahvas ajan pitkään liian heikko yksinänsä kannattamaan kansallisuutemme arvoa. Tältä rahvaalta nyt ylellisten voimatekojen aika oli mennyt. Se astuu vähitellen pois tapausten tantereelta, ja ylimykset jäävät yksin sinne taistelua lopettamaan.
Näiden ylimysten mieltä tällä hetkellä on tässä paikka tarkemmin tutkistella. Kauheat todella näyttävät ne taistelut olleen, jotka tähän aikaan raatelivat ihmisten mieliä. Pelonalaisten oli tuiki tietämätöntä, miltä puolen olisi enimmän pelkäämistä. Tunnollisille taas alkoi käydä epäiltäväksi, millä puolen oikeus olikaan. Semmoista epävakaisuutta havaitaan silloin sekä Suomessa että Ruotsissakin, sekä herttuan puolisissa että sigismundilaisissa. Samaten kuin Ruotsissa moni siirtyi siirtymistään pois herttuan luota, moni Suomen herroista nyt alkoi taipua sovintoon. Kaarle ei suinkaan säästänyt mielipuheita eikä uhkauksia ylhäisille ja alhaisille, yhteisille ja yksityisille. Jo kohta Turkuun tultuansa oli hän käskenyt Fleming-veljesten sekä heidän lankonsa, Yrjö Hornin, tulla saapuville, ja nämä, jotka jo ennestään olivat kiivainten sigismundilaisten epäluulossa, tulivatkin. Yhtäläinen käsky lähti samaan aikaan jalkamiespäälliköille Amprusi Heikinpojalle ja Olavi Pietarinpojalle Savoon. Nämä, jotka silloin olivat marssissa Stålarmin sotajoukon luo, mutta näyttävät tahallansa matkalla vitkastelleen, vastasivat kyllä tulevansa, jos Suomen aateliston estämättä pääsevät. Kaarle kuitenkin, kun ei enää heitä tarvinnut, käski heidän pysyä paikoillansa ja antoi heille suojeluskirjeen, minkä he olivat pyytäneet.[672] Kaikin paikoin eivät herttuan kirjeet kumminkaan niin hyvin menestyneet. Niinpä Viipurissa olevat herrat, joista Arvid Tavast, Matti Kruus sekä Lauri Martinpoika Sarvilahden herra, Jaakkima Tiirikinpoika Muurilan herra, Pekka Paavalinpoika Juusten ja eräs Eskerd Linderinpoika olivat etevimmät, ottivat kirjeenkuljettajan vangiksi ja vahvistivat uudella kirjallisella valalla uskollisuutensa kuningasta kohtaan. Mutta kun he vaativat Götrik Finckeä tekemään samalla lailla, tämä lyhyesti vastasi, että hänen uskollisuutensa ei milloinkaan ollut epäluulon alla eikä siis sitä tarvittu vahvistaa, saati heidän käskyllään.[673] Muutamista huhuista muutoinkin huomataan, että eripuraisuutta alkoi ilmaantua Suomen herrain keskuudessa. Maltillisemmat, niinkuin Antti Boije ja Matti Laurinpoika Kruus, päästivät kovia sanoja niitä vastaan, jotka muka yksissä neuvoin Klaus herra vainajan kanssa olivat nämä onnettomat olot alkuun panneet; muutamat muut taas päättivät jatkaa puolustusta viimeiseen asti ja hätätilassa peräytyä Savon linnaan, joka olisi viimeisenä turvapaikkana.[674] Vaan tämän linnan isäntä, Götrik Fincke, karttoi tavallisella varovaisuudellaan kaikkia mielenosoituksia toiselle tai toiselle puolelle. Hänen hyvänä onnenansa oli nyt ja vastakin se, että hän kaukaisessa linnassansa saattoi jotenkin pysyä näkyvistä poissa, ja jos ei häneltä olisi kuulusteltu Käkisalmen jättämisen seikkaa, emme tietäisi Kaarlen häntä tähän aikaan muistaneenkaan. Toisin oli Sten Fincken laita Hämeen linnassa, jota nyt Turun linnan langettua lähin vaara uhkasi. Lokak. 12 p. käski herttua sekä Fincken että muiden Hämeen linnassa olijain tulla Turkuun viimeistään saman kuun 18 päiväksi, kosk'eivät vielä olleet muka mieltänsä ilmoittaneet. Heillä oli kuitenkin tukevat syyt tulematta olla, semminkin Hartikka Henrikinpojalla, jonka vangitsemisesta herttua pari kolme viikkoa ennen oli käskyn antanut. Samalla aikaa alkoi herttuan parvikuntia liikkua Hämeen ja Uudenmaan seuduilla saakka, ja näiden vallaton menettely ei lisännyt suinkaan ystävällistä mieltä Suomen herroissa. Niinpä Vuolteen herran kartano ryöstettiin, ja vaimo joutui herttuan valtoihin. Lindössä, missä yhtäläinen ryöstö tapahtui lokak. 22 p., ammuttiin Arvid Eerikinpojan kartanonvouti kuoliaaksi. "Minua ja vaimoani", kirjoitti katkeralla pilkalla Vuolteen herra, "on herttua nyt paljaaksi pannut, Jumalalle kunniaksi, kuninkaalle uskollisuudenosoitteeksi ja yhteiselle kansalle hyödyksi!"[675] Useat aivan syyttömätkin saivat tällä tavoin kärsiä, ennen kuin tämä vallattomuus saatiin estetyksi. "Niinkuin sota on Jumalan vitsaus", kirjoittaa Kaarle Gyllenhielm asiasta, "ovatpa useat sotaväestä, osittain itse suomalaisten johdolla, jotka vanhan Klaus Flemingin aikana olivat hänen miehiltään paljon väkivaltaa kärsineet, lähteneet aatelismiesten kartanoihin ja niissä niin surkeasti ryöstäneet, että tuskin huoneiden nurkat ja uuninpiiput jäljelle jäivät, ennen kuin voitiin sitä vastaan kieltoa panna".[676] Mutta vaikka nämä kostoteot osittain synnyttivät katkeraa mieltä, ne kumminkin olivat jokaiselle muistutuksena vakaasti punnitsemaan valtiollisten olojen silloista asemaa.
Jos nyt muissa Suomen miehissä epävakaisuutta havaitaan, ei ole ihmettä suinkaan, että sitäkin miestä, jonka päällä suurin edesvastauksen kuorma painoi, alkoivat silloiset vaikeat seikat arveluttaa. Niinkuin ennen olemme nähneet, oli Arvid Eerikinpoika karttanut julkista tappelua herttuan kanssa, ja jos olikin sotaväkensä luottamattomuus siihen pääsyynä, näyttää kuitenkin hänessä muitakin ajatuksia liikkuneen, jotka käskivät karttavaisuutta. Että Kaarle herttua kuninkaan poissa ollessa oli koko Ruotsinvallan laillinen hallitsija, ei ollut kieltämistä, ja jos olikin nyt eripuraisuus syttymässä kuninkaan ja herttuan välillä, oli kuitenkin Arvid Eerikinpojan rehellinen toivo, että täysi sovinto vielä olisi mahdollinen. Hän puolestansa siis ei tahtonut mitään tehdä, josta nämä toiveet saattaisivat hämmentyä, olletikin koska kuninkaan oikea mieli asiassa ei vielä ollut kylliksi selvä. Vasta toista viikkoa myöhemmin, kuin Turun linna oli Kaarlen käsiin tullut, ennätti vihdoin Stålarmille uusi valtuus, joka selvästi osoitti Sigismundin ajatukset herttuan retkestä. Kuningas siinä, Varsovasta syysk. 12 p., mainitsee, kuinka kapinallisen rahvaan ohessa on myöskin muutamia, jotka tähän asti eivät ole muuta jättäneet yrittämättä, kuin että eivät ole uskaltaneet ottaa hänen päästänsä kruunua pois ja panna omaan päähänsä, jota nyt muka näyttävät mielivänkin, olletikin jos saattavat valtoihinsa saada Suomenmaan, sen linnat ja sotavoimat, joita he aikovat miekalla, murhalla ja poltolla ahdistaa. Sen tähden ja sitä estämään käsketään Arvid Eerikinpoika, taikka se, jonka hän kuoleman tapauksessa nimittää ja määrää, nostattamaan kaikki uskolliset alamaiset ja sotaväet yli koko Ruotsin ja Suomen.[677] Tämä valtuus kuitenkin nyt oli liian myöhäinen, mutta selvästi oli siitä havaittava, ettei kuningas aikonutkaan niin äkkiä valtakuntaansa tulla. Mitä näistä vitkallisista hankkeista lopuksi oli tuleva ja mikä Sigismundin tuuma ja tarkoitus oikeastaan oli, alkoi vähitellen käydä Stålarmille epäiltäväksi, ja herttuan kirjeet lisäsivät mielenlevottomuutta. Se oli Kaarle herttualla tavallinen keino, että kun hänen omista kehoituksistaan ei apua ollut, hän antoi muidenkin samaa asiata kirjoittaa hänen oman sanelemisensa mukaan. Että valtiopäiväin päätökset olivat herttuan kynästä lähteneet, on tietty asia, ja samoin säätyjen antamat varoituskirjeet Suomenmaahan olivat epäilemättä Kaarlen tekemiä. Tällä keinoin hän tahtoi ikäänkuin teroittaa omat mietteensä yhtä hyvin niihin, joiden nimellä kirje annettiin, kuin niihin, joille se tuli. Arvid Eerikinpojalle hän sekä tällä lailla että omassakin nimessään lähetti sanan toisensa perästä. Fleming-veljesten ja Yrjö Hornin nimellä selitettiin puhdistetun opin vaara, jos Sigismund, joka ainoastaan paavilaisten neuvoja kuunteli, saisi itsevaltaisesti menetellä; sotapäällikköjen puolesta taas mainittiin maan rasitus, jos herttuan täytyisi vielä edemmäksi maahan marssia. Herttuan omatkin kirjeet tulivat vähitellen leppeämmiksi: Vika ei ollut muka Stålarmin, vaan Bonden ja Olavi Sverkerinpojan, jotka häntä olivat vietelleet. Tämä kaikki ei ollut vallan vaikuttamatonta. Tosin ei Arvid Eerikinpoika antaunut mihinkään sovintokauppaan, vaan lähti, ikäänkuin kiusausta pakoon, lokakuun keskipaikoilla Hämeen linnasta Viipuriin. Mutta kaksi kirjettä, jotka hän matkaltansa lähetti Turkuun, kuvailevat selvästi hänen mielensä levotonta tilaa. Toisessa, jonka hän kirjoitti langollensa Klaus Flemingille, hän arvelee, että jos syyllisiä onkin, eivät kaikki kumminkaan ole yhtä syylliset. "Minä puolestani", hän sanoo, "en ole yhdeksään vuoteen mitään linnaleiriä kantanut enkä ole myöskään mitään talonpoikia tappanut". Mitä uskonnon asiaan tulee, hän sanoo kirjoittaneensa sekä erinänsä että sotaväen kanssa kuninkaalle selvillä sanoilla, että jos ei Kunink. M. tahdo lähettää kirjallista vakuutusta heidän uskonnostansa ja vapauksistaan, niin tahtovat he virkansa heittää eikä millään muotoa pyrkiä omaatuntoansa vastaan. Samoin hän toisessa kirjeessään, joka herttualle tuli, puhdistaa itsensä siitä syytöksestä, että hän muka ehdottomalla valalla olisi sitounut kuninkaan palvelukseen ja että hän olisi kuningasta valheilla ärsyttänyt. "On minulla", hän sanoo, – "se ikä ja, Jumalan kiitos, se järkikin, että ymmärrän eripuraisuuden Kunink. M:n ja Teidän ruht. armonne välillä haitalliseksi varsinkin uskontomme tähden, enkä mitään hartaammin halaa, kuin että se riita ainoastaan kristillisillä ja rehellisillä keinoilla tauotetaan".[678] Näin Stålarmin omatunto tuimasti taisteli, samalla aikaa kuin häntä kuninkaan luona paneteltiin.[679] Hän oli, kuten itsekin omistaa, kovin ahtaalla valansa ja omantuntonsa välissä.[680]
Meille ei ole säilynyt niitä kirjoituksia, joilla Arvid Eerikinpoika ja Suomen sotaväki vaativat kuninkaalta uuden vakuutuksen uskontoonsa. Mutta Kaarle herttualta löytyy samalta ajalta pitkä kirje kuninkaalle, annettu Turusta lokak. 4 p. Siinä hän selittää syyt, mitkä ovat häntä pakottaneet Suomeen tulemaan, ja pyytää Sigismundia palaamaan valtakuntaansa. "Sillä emme tahdo mihinkään peittoon panna", kirjoittaa herttua, "vaan sanomme sen Teidän Kunink. M:tillenne suoraan ja aikanansa varoitamme, että, jollei Teidän Kunink. M:nne tämän valtakunnan hallitusta paremmalle kannalle aseta ja järjestä, emme tahdo semmoiselle hallitukselle alamaiset olla".[681] – Semmoiset sanat eivät suinkaan ole tyhjää säikytystä tällä hetkellä, jolloin koko Ruotsinmaa ja toinen puoli Suomea oli herttuan vallassa. Niinkuin ennen Ruotsissa, tahtoi Kaarle täälläkin nyt vahvistaa valtansa säätyjen laillisella suostumuksella ja kokoonnutti siis jonkinmoiset maapäivät Turkuun alkupuolella lokakuuta. Kutsu oli annettu syyskuun 20 p.; mutta kummastella täytyy, että talonpoikaista säätyä ei ollenkaan tähän kokoukseen käsketty, vaan herttua sen sijaan ainoastaan ilmoitti tarvitsevansa kruunun uskollisilta alamaisilta vähäisen apuveron, jonka hän siis, kuitenkin nöyrillä ja kohteliailla sanoilla, sääsi. Arvattava on, ettei muistakaan säädyistä aivan suurta paljoutta saapuville tullut,[682] ja kun sen ohessa keskusteltavat asiatkin olivat semmoisia, joista herttuan jäykkä tahto oli kaikille tietty, niin nämä Turun maapäivät näyttävät kaikin puolin kyllä vähäpätöisiltä. Seuraaviin esityksiin Kaarle pyysi "niitä hyviä miehiä aatelistosta, papistosta, sotaväestä ja porvaristosta täällä Suomessa, jotka nyt saapuvilla ovat, antamaan neuvokasta mietintöänsä ja selitystänsä": 1. omistavatko herttuan valtionhoitajaksi; 2. kuinka tuo väistynyt Suomen sotaväki on taivutettava; 3. tahtovatko noita vastahakoisia vastustella; 4. ovatko Ruotsin säätyjen ja herttuan kanssa yksimieliset pyytämään kuningasta joko lähettien avulla taikka jos ei semmoisiin kukaan tahdo ruveta, kirjeillä, että hän parantaa tätä metelistä hallitusta; 5. kelle, heidän mielestään, maan hallitus ja voutikunnat ovat uskottavat. – Säätyjen vastaukset kuuluivat: ensiksi, että he muun valtakunnan säätyjen kanssa omistavat herttuan valtionhoitajaksi Söderköpingin päätöksen nojassa; toiseksi, että he pyytävät herttuaa tarjoamaan sovintoa ja armoansa noille Arvid Eerikinpojan seurassa olijoille, niin toivotaan Jumalan avulla niiden taipuvan, mutta niitä, jotka eivät mitään neuvoa tottele, on kohdeltava Söderköpingin ja Arbogan päätösten mukaan; lähettiläsasian he jättävät nöyrästi herttuan, neuvoskunnan ja Ruotsin säätyjen toimitettavaksi, kuten Kunink. M:lle ja valtakunnalle taitaa ajan pitkään hyödyllistä olla; ja viimeiseen pykälään he vastaavat, että käskynhaltijoiksi maahan on pantava Söderköpingin päätöksen mukaisia miehiä, mutta voudeiksi semmoisia, jotka ymmärtävät maan tilaa ja rahvaan kanssa hyvin sopivat. "Tämän halpaisen mietintömme", kuuluvat loppusanat, "asetamme Hänen ruht. armonsa korkeamman ja paremman mietteen alaiseksi".[683]
Mutta kaikista neuvoteltavista oli nyt vaikein kysymys, mistä saataisiin kelvollisia miehiä pitämään isännyyttä äsken valloitetussa Turun linnassa. Jos olisi herttua voinut jättää siihen jonkin isomman sotavoiman ja sen ohessa sitä täydellisesti ruoka-aineilla varustaa, on kyllä mahdollista, että Kaarlen seurassa olevissa ruotsalaisissa olisi ollut tähän virkaan taipuvia. Mutta nyt ei heistä kukaan tahtonut siihen ruveta, ja ainoa neuvo oli asettaa joku Suomen mies, joka tosin ei saattaisi niillä voimilla linnaa puolustaa, mutta ehkä paremmin taivuttaa muut suomalaiset sovintoon. Soveliaimmiksi katsottiin Fleming-veljekset ja Yrjö Horn; mutta nämäkin, jotka eivät tahtoneet kuninkaan epäluuloa vastaansa enentää, pyysivät hartaasti tästä toimesta päästä. Viimein pitkän väitöksen perästä heidän kuitenkin täytyi myöntyä, mutta Klaus Fleming Kaskisten herra, joka tällä välin näkyy kuulustaneen lankomiehensä, Arvid Stålarmin, neuvoa asiassa,[684] sanoi mielensä suoraan, että hän ei aikonut kenenkään kanssa vihollisuudessa olla, vaan oli päästävä Stålarmin linnaan, milloin ikinä tämä sitä vaatisi. Sen mukaan heille myöskin valtuus ja käytössääntö valmistettiin lokakuun 14 ja 16 pp. Linna oli muka pidettävä kuninkaan varalla, ja jos kuningas itse sattuisi tähän maakuntaan tulemaan, pitäisi hänelle linnan portit ja ovet avoimina pidettämän sekä kuningas muuten parhaalla tavalla otettaman vastaan; Arvid Eerikinpoikaa taas piti heidän yhä kehoittaa sovintoon, mutta jos tämä kehoitus ei mitään auttaisi ja Stålarm ottaisi ampuaksensa linnaa, silloin pitäisi heidän ilmoittaa, että heillä ei ole käskyä mitään vihollisuutta aloittaa, josta kruunun linna saattaisi turmeltua; ja jos silloin Stålarm lupaisi pitää sen kuninkaan varalla, niin olisi se hänelle heitettävä, kuitenkin sillä varoituksella, että hän seuraa herttuan tekemää sääntöä eikä erota itseänsä Hänen Ruht. Armostaan ja valtakunnan säädyistä. Tämmöinen se käytössääntö oli, jonka herttua antoi ja saapuvilla olevat säädyt vahvistivat. Samat säädyt myöskin lupasivat puolustaa Klaus Flemingiä kaikesta kanteesta ja syytöksestä, johon hän saattaisi uuden virkansa tähden joutua, ja näillä ehdoilla hän nyt, vaikka vastenmielisesti, suostui linnanisännäksi rupeamaan, antaen kuitenkin jo Stålarmillekin tiedon asiasta. Hänen virkaveljiksensä asetettiin veljensä Lauri Fleming, heidän lankonsa Yrjö Horn ja eräs Lauri Paavalinpoika Piiloisten herra, joka oli ennestään voutina Maskun ja Vehmaan kihlakunnissa. Eräs Hannu Pietarinpoika Kärkisten herra tehtiin linnan ja kaupungin voudiksi.[685]
Näistä säätämisistä selvästi näkyy, ettei Kaarle herttua toivonutkaan voivansa tällä kertaa pitää, mitä oli retkellänsä voittanut. Varusväeksi hän siis ei antanut kuin nuo Pentti Söyringinpojan entiset miehet, mutta pani linnan muutoin paki paljaaksi kaikista varustusneuvoista, vieden sekä järeämmät tykit että kaikki laivatkin mukaansa Ruotsiin. Tällä tavoin hän tahtoi tehdä linnan helpommaksi takaisin valloittaa, jos se nytkin, kuten arvattava oli, joutuisi uudestaan sigismundilaisten käsiin. Kaikin puolin Kaarle kyllä havaitsi, että tehtävänsä Suomessa olivat jääneet puolitekoon. Mutta ainoa neuvo oli vasta korjata ja täyttää, mitä oli vaille jäänyt, ja niin Kaarle oli päättänytkin. Kuninkaansalin oven ylle Turun linnassa hänen mainitaan antaneen erään ranskalaisen kirjoittaa latinaksi seuraavan runon:
Tänne tultuani kapinalliset oieti voitin
Nyt minä lähden taas, en jälkiä yhtähän jättäin.
Tänne ma uudesta taas tulen: silloin on syyllisten surma,
Silloin ei säästävä oo käteni alaisiaan.[686]Ja näin herttua nyt oli lähtöön valmis. Avoimessa kirjeessänsä aatelistolle, papistolle ja yhteiselle rahvaalle hän sanoo kyllä tarvitsevansa enemmän aikaa maassa viipyä, mutta koska talvi on tulossa ja rahvasta rasitetaan herttuan sotaväellä, hän ensi kesänä tahtoo joko itse takaisin tulla taikka hyviä miehiä lähettää. Sillä aikaa nyt kaikki linnaleirit, ravitsemiset ja kyyditsemiset kielletään. Eri kirje Suomen rahvaalle estää sitä kovalla kiellolla hävittämästä ja ryöstämästä aateliston ja ratsumiesten taloja, kuten muka muutamat, erittäin nuo pohjalaiset, ovat tehneet. Vieläkin kerran tarjosi Kaarle Suomen sotapäälliköille sovintoa, kirjoittaen Stålarmille, Aksel Kurjelle ja Antti Boijelle, että he tulisivat ottamaan vaimonsa pois ja itse vastaamaan lain edessä. Tätä käskyä ei toteltu, ja siis nuo Turun linnasta otetut rouvat ja neitsyet samoin kuin linnan entiset päälliköt vietiin vankina Ruotsiin.[687] Näiden vankien joukossa oli, kuten ennen olen maininnut, myöskin Ebba rouva tyttärinensä. – On todennäköistä, vaikk'ei missään selvillä sanoilla osoitettu, että nämä ennen lähtöänsä saivat saattaa marski-vainajan ruumiin sen viimeiseen lepopaikkaan, Paraisten pitäjän kirkkoon. Läsnäolevat aateliset olivat pyytäneet saada ruumissaattoon yhtyä, vaan herttua oli sen kieltänyt. Mutta Kaskisten herra sanoo kumminkin auttaneensa tarve-esineillä niitä, jotka saattamassa olivat[688] – ja nämä saattajat, jotka semmoista apua tarvitsivat, eivät arvattavasti olleet muita kuin vainajan leski ja tyttäret.
Paljon olivat nyt onnen osat vaihtuneet. Samalla aikaa kuin
marskivainajan ruumis kaiketta hälyttä haudattiin ja hänen omaisensa ja
ystävänsä vankina vietiin Ruotsiin, nuo Nuijasodasta otetut vangit,
niin monta kuin oli Turunlinnassa säilytetty, pääsivät kukin kotiinsa.
Yksin Pohjanmaalta oli niitä toistakymmentä, ja näiden seassa nähdään
lippumies Pekka Pietarinpoika sekä entinen nuijapäämies, liminkalainen
talonpoika Hannu Eerikinpoika Krankka. Heidän paluumatkansa
kotimailleen tapahtui kaiketi Monikkalan herran seurassa, joka nyt vei
jalkaväkensä takaisin Pohjanmaalle ja haahtensa lähetti Saloisten ja
Pyhäjoen valkamiin. Monesta esimerkistä nähdään, ettei Kaarle herttua
unohtanut palkita Pohjan miehiä heidän kärsimistä vaivoistansa.
Muutamille paikkakunnille oli jo keväällä suotu verovähennystä ja
muutamille talonpojille annettiin nyt täysi verovapaus tästä tai
toisesta syystä. Semmoisen verovapauden sai vähäistä myöhemmin myöskin
Hannu Krankka 9 pannimaan kokoisesta, Limingan kylässä Limingan pitäjää
olevasta perintötilastansa. Sen sijaan Kustaa Banérin ja Klaus Bielken
läänitykset korjattiin takaisin kruunun alle ja Pohjanmaan papeilta
sekä nimismiehiltä, joilla muka oli liikanainen eläke, vietiin osa
heidän saalistansa. Hyödyllisimpiä sääntöjä oli varmaan sekin, että
Oulujärven paikkeita piti uudestaan taloilla asutettaman. Hannu
Hannunpoika Monikkalan herra, jolle nämät toimet uskottiin,
tehtiin Pohjanmaan käskynhaltijaksi ja käskettiin hänen rakentaa
virka-asunnokseen kuninkaankartano lähelle Oulun linnaa. Hänen piti
maakuntaa varjeleman kaikesta väkivallasta ja sitä varten enentämän
maakunnan kumpaakin lipullista 400 miehen. Toisen lipullisen päällikkö
oli nyt Pekka Pietarinpoika.[689]Samana päivänä kuin Monikkalan herran uusi valtuus annettiin, lokakuun 26 p., lähti herttua vankeinensa, saaliinensa pois Turusta. Hänen puolisonsa oli kohta tiedon saatuansa Turun linnan valloituksesta, tullut Kastelholmasta sinne ja palasi nyt miehensä kanssa. Matka meni suoraan Tukholmaan, jossa herttua 29 p. maalle nousi, tervehdittynä ruotsalaisten riemurunoilla.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Sigismundin ja Suomen väen käynti Ruotsissa
Kaarle herttuan ensimmäinen retki oli jättänyt Suomen asiat puolitekoon, josta ne pian palasivat entiselleen. Niinkuin Turun maapäiväin päätös ja herttuan antama ohjesääntö olivat käskeneet, ottivat nyt, herttuan mentyä, Turun linnan uudet isännät kehoittaaksensa Stålarmia sovintoon ja myöntyväisyyteen; mutta tämä Stålarm oli jo entisen intonsa takaisin perinyt, ja sovinto alkoi syntyä peräti toisenmoinen, kuin minkä herttua oli tahtonut. Ensimmältä olivat Arvid Eerikinpojan kirjeet langollensa, Klaus Flemingille, varsin kiivaita. Kun tämä oli käskenyt hänen hajoittaa sotaväen luotansa ja itse tulla Turun linnaan, Stålarm siihen vastasi päättäneensä pitää sotaväkensä koossa, jos kohta maa sen kautta joutuisikin peräti häviölle. "Turun linnaan en huoli tulla", hän kirjoitti, "mutta kaupungissa tahdon muutamia päiviä kestitellä, koska kaupunkilaisilla oli niin hyvät varat herttuan väkeä elättämään; sitten tahdon pistää tulta kaupunkiin, kun he ovat olleet kuninkaalle ja herrallensa niin uskottomia".[690] Kohta sen jälkeen eli joulukuun alussa hän tuli Viipurista Hämeen linnaan ja kokoili nyt kiireesti sotaväkensä, ei tarkoin tietty, Monikkalan herraako vastaan vai Turun linnaa ahdistaaksensa. Turun linnan miehille tuli ahtaus yhä suuremmaksi. Jos he olivat ennen saattaneet uskoakin, että herttuan kaikki toimet olivat tehtynä kuninkaan omaksi ja valtakunnan hyödyksi, niin Sigismund itse nyt Puolasta todisti, että kaikki, mitä Kaarle teki, tapahtui kuninkaalle "kiusaksi, pilkaksi, vahingoksi ja turmioksi" sekä hänen kuninkaallisille korkeuksilleen ja oikeuksillensa "raiskaukseksi ja haitaksi".[691] Myöskin Stålarmin vilpitön uskollisuus oli heille pistos sydämeen. Kun he häntä yhä kehoittelivat sopimaan herttuan kanssa, mutta häneltä saivat vastauksen: "parempi olla kuoliaana, kuin kuulla itsestään se pilkka, että miehen vala on kahdelle esivallalle", niin tämmöinen vastaus oli heillekin muistutus, mikä heidän rauhaansa tulisi.[692] Tämän kaiken ohessa heiltä puuttuikin tarpeellinen sotavoima ja varustus, millä olisivat Arvid Eerikinpoikaa vihollisen tavalla vastustelleet. Senpä tähden, kun tämä ehdotteli tulemista 400 ratsumiehen ja 400 pyssymiehen kanssa jonnekin keskustelemukseen, lisäten pilkallisen pyynnön, etteivät linnalaisetkaan toisi muka suurempaa voimaa mukaansa, Klaus Fleming vastaukseksi arveli tarpeetonta olevan niin monta satalukua mainita, koska Stålarm kyllä tiesi, minkä väen herttua oli jälkeensä jättänyt. Asian loppu oli helppo arvata. Kaskisten herra oli heti alusta vakuuttanut jättävänsä ilman petoksetta Turun linnan Stålarmin haltuun, niin pian kuin tämä sinne tulisi, ja kertoi ehtimiseen tämän kehoituksensa.[693] Tämän pyynnön mukaan näemme Arvid Eerikinpojan sinne saapuvan jo jouluaattona ainoastaan parikymmentä miestä muassansa. Kenenkään estämättä hän tässä otti linnanisännyyden omaan käteensä. Se sama linnanväki, joka kolme kuukautta aikaisemmin uskottomuudellansa joudutti puolustettavansa piirittäjäin valtaan, oli jo ennättänyt käydä tyytymättömäksi herttuan säätämään eläkkeeseen ja meni nyt taas Stålarmin puolelle. Herttuan asettamat virkamiehet erotettiin ja uusien seassa asetettiin linnan ja kaupungin sekä Pohjois-Suomen voudiksi Mikko Paavalinpoika Munck Nuhjalan herra. Mutta linnan entiset haltijat tekivät täyden sovinnon Arvid Eerikinpojan kanssa, ottaen häneltä uusia toimia tehdäksensä. Herttualle he kolmantena joulupäivänä kirjoittivat ilmoituksen asiasta, ikäänkuin olisivat tehtävänsä parhain päin toimittaneet.[694] Arvid Eerikinpoika oli muka Turkuun tullut ja oli nyt varsin taipuvainen sovintoon, niin pian nimittäin kuin hän saa kuulla, että herttua on sopinut Kunink. M:n ja valtaneuvosten kanssa ja muutoin tahtoo pysyä lain ja oikeuden rajoissa. Kirjeessä lisättiin Arvid Eerikinpojan ja koko Suomen aateliston puolesta nöyrä rukous, että herttua soisi Suomesta viemillensä vangeille kunnollisemman vankeuden, kuin mitä muka huhu Suomessa kävi heidän saaneen, ja luvattiin korvaukseksi hyvin pidellä niitä herttuan palvelijoita, jotka Suomessa olivat. Stålarm itse samoina päivinä lähetti lohdutuskirjeen vangituille herroille, luvaten rahoilla auttaa heidän Suomessa olevia rouviansa ja vakuuttaen heille heidän onnensa parantumista, jahka kuningas valtakuntaansa tulla ehtii.[695]
Näin olivat vuoden lopulla Suomen asiat melkein samalla kannalla kuin kesällä ennen Kaarlen tuloa. Tosin oli Arvid Eerikinpoika ainoastaan tyhjän linnan takaisin voittanut; laivat ja tykit sekä useat taidolliset miehet olivat häneltä palaamattomiin menneet ja linnanalainen maakunta oli paljastettu herttuan retkellä. Mutta näiden vahinkojen sijaan oli aika tuonut monta etuakin. Oli näet Venäjän kanssa nyt rauha ja sovinto täydellinen,[696] ja tämä asia herätti toivon, että se rasitus, jota oli kärsitty ja yhä kärsittiin maassa majoitetusta sotavoimasta, pian saataisiin poistetuksi. Tämä toivo näkyy vaikuttaneen, että rahvas Suomenmaassa pysyi jotenkin levollisena, ja vaikka valtiollinen eripuraisuus herttuan retken kautta oli melkoisesti kiihtynyt ja monen mieltä yhä karvastutti, oli kumminkin Flemingveljesten sovinto Stålarmin kanssa hyvänä, tulevaisuuden enteenä.[697] Suurimpana vaarana oli kuitenkin Kaarle herttuan taipumattomuus; mutta ainakin oli toivomista, ettei herttua enää tulevana suvena ennättäisi Suomessa käymään, koska Sigismundin kotiintulo oli antava hänelle Ruotsissa kyllin tekemistä. Väsymättömällä uutteruudella Stålarm nyt koetti entiset vammat korjata ja tulevaisuuden tarpeita valmistella. Tuskin oli Turun linna voitettu, niin hänen jo näemme Raaseporin läänissä, josta hän sitten palasi Turkuun; siitä hän taas tammikuun lopulla lähti liikkeelle Satakunnan kautta Hämeen linnaan, Viipuriin ja Savoon.[698] Päätarkoitus tällä matkalla oli pitää tutkintokäräjiä sotaväen ja rahvaan riita-asioissa, ja samalla kertaa hän näkyy koettaneen lakkauttaa tuon onnettoman linnaleirilaitoksen, määräten jalkamiehet majoitettaviksi pappien, lukkarien ja nimismiesten luokse, niinkuin Kustaa Vaasan aikana oli tapa ollut.[699] Klaus Fleming Kaskisten herra, joka yhä oli hyvää sopua rakentavinansa herttuan ja Stålarmin välille, kirjoitti edelliselle, että tämä muutos oli tehty muka Flemingin pyynnöstä herttuan mieliksi. Tämä onkin varsin todennäköistä; sillä Fleming-veljekset näkyvät tähän aikaan kiivaasti vaatineen linnaleirirasituksen poistamista ja talonpoikaisen kansan säästämistä. Mutta pahaksi onneksi sotaväen ahnaus ei ollut vähällä hillittävissä, ja moni Suomen herroista katseli rahvasta niinkuin vihollista, arvellen: "parempi maa autiona, kuin täynnä kavaltajia!" Voimme siis pitää varmana, että aiottu lievitys aivan vähän tuli toimeen pannuksi.[700] Mitä Kaarle herttuaan tulee, hän ei enää ollut pienillä myönnytyksillä lepytettävissä. Hänen vaatimuksensa oli nyt niinkuin ennenkin, että se omavaltainen hallitus, jonka marski vainaja oli Suomeen perustanut, piti lakkautettaman ja Suomen hallitusmiesten yhdistymän hänen ja Ruotsin säätyjen kanssa. Semmoisen yhdistymisen hän äsken oli toivonut voivansa suosiolla saavuttaa Fleming veljesten kautta ja Turun linnasta lähtien. Siis kun hän tammikuun lopulla vihdoin sai tietää, kuinka tämäkin toivo oli mitättömän mennyt, näkyy hänen mielensä kokonaan julmistuneen Suomen herroja vastaan. "Havaitsemme kyllä", hän kirjoitti tähän aikaan Monikkalan herralle, "että melkein kaikki suomalaiset pitävät rehellisyydestä ja kunniasta sen verran lukua, kuin sammakalla höyheniä on, ja heitä on sen mukaan uskottava".[701] Kosto jo nähtävästi kyti Kaarlen sydämessä, ja kovaksi onneksi semmoinen kipinä hänessä ei helposti sammunut. Mutta tätä nykyä ei ollut kostonpäivä vielä käsillä; nyt oli ainoastaan varominen, ettei Stålarm vielä edemmäksikin valtaansa levittäisi.
Varsin samalla lailla kuin Suomen hallitus näinä vuosina oli pysynyt erinänsä Ruotsin vallasta, oli itse Suomenmaassakin Pohjan maakunta viime aikoina pyrkinyt pois Suomen hallituksen alta. Tämän yrityksen oli marski kyllä kovalla kädellä kukistanut. Mutta tuona hämmästyksen aikana, joka marskin kuoltua tuli Suomen hallitukselle, oli Hannu Hannunpoika Monikkalan herra kokonaan erottanut Pohjanmaan ja sieltä myöskin tullut herttuan retkeä voimistuttamaan. Että semmoinen kylkipuolelta uhkaileva erivalta tulisi Suomen hallitusmiehille sangen haitalliseksi heidän askareissansa, oli tämä kokemus jo kylliksi osoittanut, ja varsin todennäköistä on, että kuningas oli käskenyt Stålarmin jos jollakin palauttaa pohjalaiset kuuliaisuuteen. Tuskin oli siis Monikkalan herra päässyt uuden valtuutensa kanssa Turusta takaisin Pohjanmaalle, kun sigismundilaiset jo rupesivat hänelle pauloja virittämään. Marraskuun lopulla lähetettiin Amprusi Heikinpoika Peräpohjan rajoja kohden, ja pari viikkoa myöhemmin kirjoitti Arvid Eerikinpoika kemiläisille kirjeen, varoittaen heitä tottelemasta Hannu Hannunpoikaa, ettei kuninkaan muka täytyisi vieraan sotaväen kanssa käydä perintövaltakunnassaan, josta saattaisi seurata ikuinen orjuus rahvaalle ja heidän lapsillensa.[702] Syytä on uskoa, että tämä varoitus ei ollut umpikuuroille korville lausuttu. Monikkalan herra oli jo vähällä aikaa osannut tehdä hallituksensa melkein yhtä vihatuksi, kuin marskivainajan valta aikoinaan oli ollut, ja ennen pitkää tuli häntäkin vastaan yhtä haikeita valituksia herttualle kuin milloinkaan.[703] Minkä tapainen hänen ja rahvaan väli jo tällöin oli, näemme siitä kirjeestä, jolla hän Korsholmasta jouluk. 1 p. käski Limingan, Iin ja Kemin miehet kokoontumaan hänen avuksensa Saloisiin, varustettuina millä aseilla voivat, varsinkin teräsjousilla ja nuolilla, sekä kolmen kuukauden muonalla. "Koska viime talvena" – kuuluvat loppusanat – "te kapinallisten talonpoikien kiihoituksesta aseisiin tartuitte ja sen kautta ensinnä saatoitte tämän eripuraisuuden alkuun, on nyt velvollisuutenne omaksi pelastukseksenne rientää minulle avuksi tässä hurskaassa asiassa; mutta jollei niin tapahdu, niin tietäkäätte, että tahdon teitä kaikella voimalla etsiskellä, teillepä surkeaksi perikadoksi, niin ettei koiraa, ei kanaa jäljelle jää".[704] Samalla aikaa hän itse nostatti eteläiset pitäjät, ja koko maakunta näyttää olleen varusteilla. Vuoden viimeisenä päivänä lähti Arvid Eerikinpojalle kirje, jonka Limingan, Saloisten, Kalajoen, Lohtajan, Vöyrin ja Mustasaaren kirkkoherrat sekä kuusi nimismiestä allekirjoittivat maakunnan puolesta. Pohjalaiset siinä sanovat itsensä syyttömiksi kaikkeen meteliin, mikä tapahtunut tai tapahtuva oli, ja valittavat, että Amprusi Heikinpoika oleksii heidän rajoillansa uhkaamassa heitä.[705] Suomen herrain yrityksestä ei näyttänyt siis aluksi lähtevän muuta hyötyä, kuin että Pohjanmaan asukkaat ärtyivät ja Hannu Hannunpojan asema vahvistui. Itse herttua, niin pian kuin hänelle saapui näistä asioista tieto, koetti kaikin mokomin toimittaa apua. Länsipohjan ja Angermanlannin sotaväen piti apuun rientää, milloin ikinä tarve vaatisi, ja itse Pohjanmaalle lähetettiin tarpeellisia sotavaroja, ruutia, lyijyä sekä verkaa ja rahoja jalkaväelle ja niille ratsumiehille, jotka olivat eteläisistä maakunnista sinne karanneet. Pohjan miehille neuvottiin uskollisuutta ja varovaisuutta, niin että, jos Amprusi väkinensä maahan samoaisi, ei pitänyt pohjalaisten tosin aloittaa vihollisuutta, vaan kuitenkin tehdä vastarintaa yhdistetyillä voimilla.[706] Mutta itse teossa Pohjan rahvas ei enää ollutkaan taipuvainen aseelliseen taisteluun, vaan kallisti mielellään korvansa Stålarmin sovinnollisille kehoituksille. Niinpä tapahtui, että kun Monikkalan herra tammikuun loppupuolella 1598 oli siirtynyt Pohjan perille lähteäksensä lopulliseen rajankäyntiin Lapin puolelle, koko Suupohja yht'äkkiä hänestä luopui ja teki sovinnon jonkinlaisen Suomen herrain kanssa.
Asian laita ei ole täydellisen selvä, mutta näkyy olleen
pääasiallisesti seuraava. Tammikuun keskipaikoilla oli Arvid
Eerikinpoika lähettänyt muutamia miehiä Pohjanmaalle julistamaan
kuninkaan kirjeitä ja käskyjä. Tähän lähetystöön valittiin nuo Turun
linnasta äsken luopuneet Lauri Fleming ja Lauri Paavalinpoika, jotka
tunnetun maltillisuutensa tähden olivat sovintotoimeen erittäin
soveliaat, ja heidän kanssansa seurasivat Maunu Iivarinpoika Stiernkors
ja Yrjö Pryss. Näön vuoksi he myöskin saivat asiakseen lähteä muka
Lapinmaan rajalle sovittuun kokoukseen Venäjän asiamiesten kanssa,
vaikka tämä tehtävä sitten jäi heiltä täyttämättä. Sitä paremmin
luonnistui heidän toimensa Suupohjassa. Jonkinlaisia maakäräjiä
pidettiin Mustasaarella, jonne papit ja muut arvolliset miehet
enimmistä pitäjistä olivat kokoontuneet. Niiden joukossa, jotka tässä
tilassa seisoivat maakunnan etupäässä, tapaamme vanhoja tuttavia
entisiltä ajoilta: Hannu Hannunpoika Fordellin Pietarsaaresta ja herra
Ljungo Tuomaanpojan Kalajoelta. Edellinen näistä piti yhä vielä
maakunnan sinettiä hallussansa ja näkyy siis yhtenään nauttineen
pohjalaisten erinomaista luottamusta; jälkimmäinen oli kirjamies,
joka ymmärsi rakentaa lauseet soveliaaseen muotoon. Kokouksen
loppupäätös oli, että pohjalaiset lausuttuansa mielipahaansa siitä
eripuraisuudesta, joka pahojen ihmisten yllytyksestä oli syntynyt,
lupasivat suorittaa veronsa kuninkaallisille virkamiehille ja pyysivät
Arvid Eerikinpoikaa toimittamaan heille kuninkaan armoa ja suosiota.
Tämä maakäräjäin päätös osoittaa, kuinka vuoden kuluessa pohjalaisten
mielipiteet olivat suuresti muuttuneet, eikä syynä suinkaan ollut muu,
kuin se yleensä leppeämpi henki, joka Stålarmin kanssa oli Suomen
asioissa valtaan tullut. Kaarle herttua, kun pohjalaiset Kokkolasta
antoivat hänelle asiasta tiedon, oli siitä varsin pahoillansa ja
soimasi heitä, että he olivat muka antaneet itsensä syypääksi
nuijakapinan nostamiseen. Kuinka heidän kirjeensä Stålarmille
oikeastaan lienee kuulunut, emme enää tiedä, mutta varma on, ettei
nytkään oltu taipuvaisia vastaanottamaan mitään tylyä hallitusta. Koska
siis Erkki Olavinpoika ja Tuomas Yrjönpojan poikapuolet samaan aikaan
alkoivat maakuntaan ilmaantua, lienevät nämä pian havainneet asemansa
mahdottomaksi, koska heti pötkivät jälleen tiehensä.[707]Oikeastaan oli Suomen herrain lähetyksellä varsin vähän voitettu, niin kauan kuin Hannu Hannunpoika Monikkalan herra yhä piti Peräpohjaa hallussansa. Tämä mies olikin hyvin varuillansa, eikä häntä ollut helppo saada syrjäytetyksi. Missä hän kulloinkin liikkui, hänellä mainitaan olleen 40 ratsumiestä ja joku sataluku jalkamiehiä seurassaan, jolla voimalla hän saattoi rahvaankin kurissa pitää. Heti Pohjanmaalle tultuaan olivat lähettiläät hänelle kirjoittaneet, pyytäen häntäkin tulemaan tuohon maakunnan kanssa pidettävään keskusteluun. Vaan Monikkalan herra vastasi Iistä tammik. 25 p. karttavaisesti ja pistävästi.[708] Häntä muka suuresti ihmetytti, että he, jotka viime syksynä herttualle lupasivat pysyä käskynhaltijoina Turun linnassa, ovat niin pian antaneet kääntää itseänsä ja ottaneet tämän vaivan ja pitkän matkustuksen päällensä. Mitä heillä nyt on Pohjanmaan rahvaan kanssa keskustelemista, sen suorittakoot, miten paraiten ymmärtävät; Monikkalan herran ei muka siihen tullut mitään eikä hänelle ollut niin korkeista asioista käskyä annettu; sitä paitsi hänen oli piammiten lähteminen Kemin Lappiin rajantointa varten. Tosin olisi kiitettävä Jumalan lahja vakuuttaa rauhaa ja sopua tämän maakunnan rahvaalle; mutta oli varsin epäiltävää, kuinka se lupaus muutamain puolelta pidettäisiin. Omasta puolestaan Monikkalan herra ei siihen luottanut. Hän oli muka saanut tarkan tiedon, kuinka jo syksyllä Viipurissa ja sittemmin Hämeen linnassa oli neuvoja laskettu hänen perikadokseen. "Niin on nyt päätetty", hän kirjoittaa, "että useita hyviä miehiä, olletikin hyväin ystäväini joukosta, joilta en tietäisi mitään pahaa aavistella, piti tänne lähetettämän rahvaan puheille ja niiden seurassa jokin sukkela veitikka, joka minulle lyijyluodin lahjoittaisi, jollei muu keino auttaisi". "Semmoisilla ehdoilla", hän lisää, "en uskaltaisi tulla oman isänikään puheille, saati kenenkään muun". Koko kirje osoitti selvästi, että Hannu Hannunpoika ei aikonut luopua asemastaan, vaan pysyi varuillansa, vaikka hän herttuan käskyn mukaan ei itse ryhtynyt mihinkään vihollisuuteen. Näin ollen lähettiläät eivät uskaltaneet edemmäs lähteä. Tosin Stålarm helmik. 16 p. kirjoitti erityisen kirjeen Pohjanmaan pohjoiselle rovastikunnalle, varoittaen Peräpohjan miehiä kuninkaan kostosta, elleivät he luopuisi Kaarle herttuasta ja hänen käskyläisestään ja suorittaisi veroansa Turun linnaan; heidän pitäisi sen vuoksi lähettää kaksi siivoa miestä kultakin pitäjältä Turkuun selittämään asiaansa valtaneuvos Sten Banérin edessä, jota kohdakkoin kuninkaan asiamiehenä sinne odotettiin.[709] Mutta tähän ei tullut mitään vastausta. Silloin Stålarm päätti ryhtyä tehollisempiin toimiin. Savoon tultuansa hän kirjoitti peräpohjalaisille uuden varoituskirjeen, mainiten aikovansa lähettää jonkun etevän miehen aatelistosta heidän puheillensa.[710] Samaan aikaan näemme Salomon Illen ja Hannu von Oldenburgin lähtevän jonkin väen kanssa Savosta Pohjaan päin, eikä heidän tarkoituksensa ole mikään vähempi kuin anastaa Oulun linna valtoihinsa ja ottaa Monikkalan herra vangiksi.[711] Mutta yritys ei luonnistunut. Monikkalan herra, joka juuri näinä aikoina oli lähtenyt Kuolajärven tienoille ennenmainituihin rajatoimiin, oli muutoinkin hyvin varuillansa, ja itse asukkaat, vaikka he tekivät herttuan luona ankaria valituksia Hannu Hannunpojan mielivaltaista hallitusta vastaan, eivät kuitenkaan tahtoneet ruveta sovittelemisiin Kaarlen vihamiesten kanssa. Stålarmille he siis vastaukseksi kirjoittivat, että he ovat muka kapinaan syyttömät ja pysyvät Kunink. M:lle uskollisina kuin ennenkin, mutta ovat maksaneet veronsa Hannu Hannunpojalle.[712] Illen täytyi niinmuodoin kääntyä takaisin matkaltansa, ja Pohjanmaan asiat saivat joksikin aikaa jäädä siksensä. Vasta kesken niitä melskeitä, joita nyt muualla päin valmistettiin, tulevat Pohjan seikat taas tapausten sekaan ja panevat Arvid Eerikinpojan kyllä katumaan sitä, ettei hän ollut niitä kerrassaan ennen asettanut.
Se oli kuninkaan kauan hankittu kotiintulo, jonka valmistamiseen nyt
kaikki toimi ja huolenpito tarvittiin. Se toivo, jonka täyttämistä
sigismundilaiset Suomessa olivat viime kesänä turhaan odotelleet, oli
nyt vihdoinkin toteen käyvä; sana toisensa perästä kulki Suomen ja
Puolan väliä, samaten kuin Puolasta Ruotsinkin maalle, ja erinomaista
häärinää havaittiin joka haaralta. Kaarlen käynti Suomessa oli saanut
Sigismundin tajuamaan, että kiire vihdoinkin oli tarpeellinen
aikomusten toimeenpanossa. Jo marraskuussa 1597 oli kuningas lähettänyt
Ruotsiin erään puolalaisen, Samuel Laskin valittamaan säätyjen edessä
Kaarle herttuan itsevaltaisista teoista. Silloin lähetetyssä kirjeessä,
samoin kuin toisessakin laveammassa, joka uudenvuoden aikana
kirjoitettiin, luetellaan ja selitellään kaikkia, mitä muka herttua
hamasta Sigismundin lähdöstä oli kuninkaan korkeutta ja valtakunnan
rauhaa vastaan harjoittanut. Kaarle oli muka valtionhoitajanviran
anastanut ja valtiopäiviä pitänyt vastoin kuninkaan selvää kieltoa, hän
oli sitten virkansa heittänyt, mutta kohta sen uudestaan takaisin
ottanut kenenkään kehoittamatta, hän oli vainonnut ja vanginnut
kuninkaan palvelijoita, sen linnoja vihollisen tavalla ampunut ja
vihdoin maata rasittanut lisäveroilla, sotaväenotolla, kyyditsemisillä
ja ravitsemisilla. Toisaalta päin vastataan myöskin niihin syytöksiin,
joilla oli kuningasta soimattu, ensiksi että hän olisi aikonut ahdistaa
valtakunnan uskontoa, toiseksi että hän olisi tahtonut rikkoa Venäjän
kanssa solmitun rauhan, ja viimein että hän olisi syypää Suomessa
tapahtuneesen verenvuodatukseen. Viimeksimainitusta asiasta arvellaan,
että herttua itse kirjeillä ja lähettiläillä on yllyttänyt Suomen
talonpojat ensin valituksiin, sitten kapinaan ja että Suomen kansa muka
ilmankin on luonnostaan taipuvainen pahemmin valittamaan, kuin sen
olisi syytä ja oikeutta. Erittäin laveasti selitellään herttuan ja
neuvoskunnan väliä, ja helppo on näissä selityksissä huomata Eerik
Sparren periaatteita. Tanskan esimerkki otetaan todistukseksi, että
neuvoskunta yksinäänkin saattaisi hallitusta pitää, ja arvellaan, liekö
ruotsalaisetkaan niin pahanilkistä ja vallatonta kansaa, ettei heitä
neuvoskunta voisi lain ja valan mukaan hallita, kuten muissa
valtakunnissa on tapahtunut. Sen ohessa mainitaan, mikä säästö ja
helpoitus maalle lähtee kuninkaan poissaolosta. Kuitenkin olisi
kuningas muka aikaisemmin Ruotsiin tullut, ellei olisi varronut niitä
lähettäjäisiä, joista jo Arbogan päätöksessä mainittiin. Mutta turhaan
varrottuansa oli hän nyt päättänyt tulla, ja kaikkia säätyjä
kehoitetaan häntä siivosti ottamaan vastaan. Merkillinen on varoitus
veronalaiselle rahvaalle, että älkööt niihin asioihin sekaantuko, jotka
eivät heidän säätyynsä kuulu. Kirjeet päätyvät lupauksiin ja
uhkauksiin. Kuningas muka toivoo kyllä voivansa, ystäväin ja ystäväinsä
ystäväin avulla, kostaa semmoista sanomatonta väkivaltaa, mitä hänelle
tehty oli.[713]Molemmat kirjeet olivat Ruotsin säädyille aiotut, ja herttua siis kokosikin valtakunnan säädyt Upsalaan tammikuussa 1598. Ensimmäisenä toimena oli juhlalliset hautajaiset; sillä kuninkaallinen huonekunta oli viime vuoden kuluessa kadottanut kolme täysi-ikäistä jäsentä. Ensinnä oli jo kesällä Gunilla Bielke, Juhana kuninkaan leski ja Sigismundin emintimä, nukkunut pois maailman meteleistä; marraskuussa taas oli Kaarlen sisar, Meklenburgin leskiherttuatar Elisabet mennyt Tuonelaan, ja muutamia päiviä sitä ennen Kaarlen ja Elisabetin sisarenpoika, Kustaa Saksin herttua. Nämä kaikki nyt tammik. 21 p. Upsalassa haudattiin; sitten kohta ryhdyttiin elävien väliseen riitaan. Sigismundin syytöksiin oli Kaarlen vastaus, että kaikki hänen tekemänsä oli tehty säätyjen suostumuksesta ja että Söderköpingin päätös, josta kuningas niin usein oli valitellut, oli saanut vahvistuksen samoilta valtaneuvoksilta, jotka sittemmin tarpeettomasti olivat isänmaastaan paenneet. Säätyjen vastaus annettiin helmik. 20 p. He sanoivat herttuan syyttömäksi ja vakuuttivat säilyttävänsä lujasti Söderköpingin ja Arbogan päätökset, samaten kuin kuninkaan vallan ja Kustaa-vainajan testamentin, eikä sallivansa, että Sigismund tai kukaan muukaan näitä päätöksiä kumoaisi. Tämän vastauksen kanssa täytyi Laskin lähteä. Säädyt nyt koettivat saada nuo Arbogassa ennen määrätyt lähettäjäiset toimeen, vaatien neuvokset Kustaa Banérin ja Tuure Bielken rupeamaan asiaan. Mutta nämäkin herrat sill'aikaa pakenivat Puolanmaalle. Ihmiset jo joka paikassa asettuivat eri leireihin: Sotaa ei julkisesti vielä mainittu kummallakaan puolen, mutta moni, joka tähän asti oli herttuata seurannut, rupesi varomaan, mikä lopuksi oli tuleva, ja Ruotsissa olevat sigismundilaiset jo veisailivat hiljaa voitonvirsiä. Uutterasti levitettiin Kaarlea vastaan tehtyjä herjausarkkeja ja Puolasta tuotiin suojelusarpoja niille, jotka kuninkaan kotiin tullessa olivat muka säästettävät. Kuinka ihmisten mielet ankaroista aavistuksista riehuivat, todistavat senaikaiset unet ja näyt. Tukholmassa oli muka verta satanut ja Itä-Göötanmaalla nähty sotajoukkoja ilmassa tappelevan. Kaarlenkin mainitaan unta nähneen jo pari vuotta aikaisemmin ennen Söderköpingin valtiopäiviä. Hänelle oli näyttänyt tarjona olevan kaksi peitettyä vatia, ja kun peite nostettiin, oli toisessa ollut Ruotsin vaakuna ja valtikka, toisessa kuoliaan luut ja pääkallo. Tätä nykyä tosin näyttikin epävakaiselta, kumpika saalis hänelle sallittu oli.
Puolanmaalla sill'aikaa oltiin täydessä tuoksinassa Sigismundin lähtöä puuhaamassa, ja paenneet valtaneuvokset osoittivat siinä toimessa erinomaisen intonsa. Lavea kirja Kaarle herttuan uhkateoista valmistettiin Euroopan hovien luettavaksi,[714] ja lähettiläitä kulki ylt'ympäri ystävällistä apua etsimässä. Tanskan kanssa, jonne Eerik Sparre lähti, rakennettiin ystävyyttä sillä ehdolla, että vanha riita kolmesta kruunusta, joita tämä valta Kalmarin unionin ajoista asti oli, Ruotsin evätessä, vaakunassaan pitänyt, sovitettiin Tanskan mieliksi. Toisia lähettiläitä kävi Lyypekin kaupungissa vaatimassa raadilta sotalaivoja vuokralle, ja kaikki kauppa Ruotsin kanssa pyydettiin katkaista. Luonnollista on, että Danzigia, Riikaa ja Tallinnaa, jotka olivat Sigismundin vallanalaiset, vaadittiin vieläkin suurempaan avuntekoon. Kaikki kaupankäynti Ruotsin kanssa heiltä suoraan kiellettiin ja ruotsalaiset laivat käskettiin pitää takavarikossa. Paitsi sitä piti Danzigin pysyttää satamassaan 62 ulkomaankin laivaa kuninkaan kulkua varten, Tallinnalta ja Elbingiltä samoin aluksia tilattiin, ja kun Riika Sigismundin vaatimuksesta lähetti kolmetuhatta Unkarin guldenia, katsoi hän tämän summan varsin vähäiseksi. Suomenmaasta ja Virosta kuitenkin tärkein apu oli odotettavana, ja valtaneuvos Sten Banér oli jo uudenvuoden aikoina lähtenyt senpuolisia miehiä puhuttelemaan. Määrä oli, että virolaisten ja suomalaisten piti Suomesta lähteä samalla aikaa, kuin itse kuningas Danzigista oli Ruotsiin tuleva, ja siinä yhtyä hänen joukkoonsa Kaarlen voimia vastaan. Tähän tuumaan ei tahtonut Viron ritaristo ensin suostua. Paidelinnassa he maaliskuussa vastasivat Sigismundin asiamiehille, Sten Banérille, Lindorm Bondelle ja Olavi Sverkerinpojalle, että muinoin maamestarien aikana heidän sotavelvollisuutensa ei ulottunut oman maan rajoja edemmäksi. Mutta kuningas muistutti heille, kuinka monta tuhatta Ruotsin miestä oli hengen ja tavaran uhrannut heitä Venäjää vastaan puolustaessaan, ja käski heidän viimeistään ennen juhannusta olla Arvid Eerikinpojan tykönä täysissä varustuksissa ja kolmen kuukauden muona mukanaan.[715] Siihen mennen siis Sigismund itsekin toivoi valmiiksi pääsevänsä. Jo maaliskuussa olivat puolalaiset Varsovan valtiopäivillä suostuneet hänen lähtöönsä, ja toukok. 9 p. hän jätti Varsovan, kulkien Weiksel-jokea alas Marienburgiin, johon kokoeli sotavoimansa, viisituhatta miestä. Viisaat miehet, niinkuin puolalainen Zamoiski ja Ruotsin valtaneuvokset, neuvoivat häntä ottamaan suuremman voiman mukaansa. Mutta Sigismund ei tahtonut uskoa, että ruotsalaiset toden teolla tekisivät vastarintaa, jos hän ei vain heitä aivan suurella vieraalla sotajoukolla kiivastuttaisi. Tämä joukko jo kuitenkin oli kylliksi suuri kiivastuttamaan, mutta kukistamaan ehkä liian vähäinen. Sen johtajaksi oli haettu liiviläinen voivodi Yrjö Farensbach.
Maailman ja enimpien sigismundilaistenkin nähden nämä valmistukset eivät olleet muuta tarkoittavinansa, kuin kuninkaan laillisen korkeuden ja oikeuden puolustamista. Mutta kuninkaan salaisissa neuvoissa liikkui paavikunnan toiveet ja hankkeet. Sigismund oli epäilemättä kaikista Euroopan senaikaisista hallitsijoista kuuliaisin palvelija paavilaisuudelle, ja tällä hetkellä hän oli, jos mahdollista, enemmän katolilainen kuin milloinkaan. Häneltä oli puoliso äsken kuollut.[716] Tässä ja muissa tapauksissa hän näki Jumalan rangaistusta siitä, kun hän muka harhauskolaisten vaatimuksiin Ruotsissa oli myöntynyt. Sydämen ahdistuksella hän ilmoitti tunnontuskansa paavin asiamiehelle ja lupasi ennen kuolla kuin uudestaan suvaita mitään, joka saattaisi hänen omantuntonsa puhtautta saastuttaa. Tämän innon perustalle rakentelivat paavi ja muut katolisvallat kyllä laajoja hankkeita ja tuumia. Kun Sigismund kerrankin saisi Ruotsinmaan täyteen valtaansa, silloin olisi Elfsborgin linna Gööta-joen suussa annettava espanjalaisten haltuun, jotka tässä helposti valmistaisivat aika laivaston kukistamaan paavikunnan kieltäjät Englanlannissa. Itämeri muuttuisi katolilaisten omaksi, eivätkä sen luterilaiset rantamaat voisi kauaa enää vastustella. Suomikin oli näissä tuumissa saanut tärkeän sijansa; sieltä muka Venäjänmaalle sopisi levittää katolisuuden vaikutusta. Näin oli Sigismundin aikomassa retkessä toinen syvempi tarkoitus, kuin mikä päältä näkyi. Useat langat paavilaisten kutomasta verkosta yhtyivät siinä salaiseen ja monimutkaiseen solmuun.[717]
Kuitenkin olisi epäilemättä suuri erehdys, jos luulisimme Sigismundin aikoneen julkisella väkivallalla pakottaa Ruotsin ja Suomen miehet paavinuskoon. Samoin kuin Puolanmaalla tähän asti oli tehty, hän kaiketi Ruotsinkin valtakunnassa aikoi asiaansa edistää – suomalla virkoja, läänityksiä ja muuta mahtavuutta ainoastaan niille, jotka olisivat hänen omaa uskontoansa. Kun nyt sillä ja muulla tavoin paavilaisuus pääsisi oikein koteutuneeksi, silloin vasta olisi aika puhua sen vanhoista oikeuksista; kirkot ja kirkolliset omaisuudet, jotka ennen uskonpuhdistusta olivat olleet paavilaisuuden hallussa, voitaisiin nyt oikeuden varjolla takaisin periä, ja Ruotsin miehet muka vihdoin unohtaisivat Upsalan päätöksen ja Kustaa Vaasan harhauskoiset ajat. Tämmöinen oli paavilaisten käytös joka paikassa, missä he eivät uskaltaneet julkista väkivaltaa käyttää, ja näin oli Sigismund itse jo kymmenkunnan vuosia Puolanmaalla vaikuttanut. Mutta Ruotsin säädyille, samaten kuin Arvid Eerikinpojalle ja muille Suomen miehille, hän saattoi hyvällä tunnolla vakuuttaa, että hän ei muka mielinyt millään muotoa heidän uskontoansa ahdistella. Hän ei mielestänsä siinä heitä pettänyt; hän ainoastaan jätti osan asiasta heille ilmoittamatta.
Varmana totena voimme pitää sen, että jos ihmeellinen sattumus olisi
nämä salaiset seikat valoon saattanut, ei olisi monta Suomen miestä
enää pysynyt Sigismundin asiata puolustamassa, ja Arvid Eerikinpoika
olisi kaikella innolla antaunut Kaarle herttuan puolelle. Mutta
muistaessamme, että kolmattasataa vuotta on kulunut, ennen kuin
historian soihtu on näitä salaisuuksia valaissut, emme suinkaan saa
kummastella, että sen ajan miehillä ei ollut niistä mitään selvää
tietoa. Kaarle herttuan terävä silmä näki tosin syvemmälle kuin muiden;
mutta häneltäkin puuttui selvät todistukset, millä olisi voinut asian
muille osoittaa, ja hänen täytyi siis enimmästi Ruotsin valtiollisesta
vapaudesta kiinni pitää, josta tekonsa saivat, kaukaa katsoen, kyllä
itsekkään muodon. Arvid Eerikinpoika taas oli siinä asemassa, että
hänen kyllä sopi nähdä tämä muoto, mutta ei suinkaan paljon muutakaan.
Söderköpingin valtiopäiväin aikana, jolloin riidan koko perustus
laskettiin, oli hän asunut syrjäisessä rajalinnassa, missä rajankäynti
ja nälänhätä antoivat hänelle kylliksi ajattelemista, ja tästä virasta
hän yht'äkkiä oli asetettu valtiollisten pauhinain keskelle.
Luonnollista on, että semmoiselle miehelle palvelijan uskollisuus
näytti olevan ensimmäisenä velvollisuutena, ja hänen tiensä yhä erkani
herttuan poluilta. Keväällä 1598 olisi taas ollut tilaisuus sopia
Kaarlen kanssa. Kun Stålarm lopulla maaliskuuta palasi Savosta Turkuun,
kohtasi hän siellä herttuan ja säätyjen lähettiläät, jotka nyt
niinkuin ennenkin pyysivät saada Suomen aateliset luopumaan
vastahakoisuudestansa. Samaan aikaan olivat Sigismundinkin asiamiehet,
Sten Banér, Lindorm Bonde ja Olavi Sverkerinpoika, juuri tulossa
Suomeen, ja Stålarm olisi tahtonut heitä varrota, ennen kuin
ruotsalaisille vastauksen antaisi. Mutta kun eivät lähettiläät
malttaneet odottaa, antoi hän saapuvillaolevan aateliston ja sotaväen
puolesta huhtik. 5 p. lyhykäisen vastauksen, että he eivät mitään muka
hartaammin pyydä kuin rauhaa ja sovintoa, mutta kuitenkin vasta silloin
voivat sovintoon kääntyä, jos ruotsalaiset eivät ilman neuvosten
neuvotta hallitustansa aseta.[718] Tämä vastaus selvästi osoitti, mitä
Suomen puolelta Kaarlen oli odottamista. Eikä ollut muutoinkaan enää
salattavana, että nyt sitä retkeä, minkä marski Klaus Fleming vuotta
ennen oli mielessään pitänyt, uudestaan vireästi valmistettiin Arvid
Eerikinpojan johdolla ja toimesta.Toivo kuninkaan kotiintulosta ja kaikkien selkkausten pikaisesta lopusta näkyy antaneen Stålarmille ja Suomen herroille uutta intoa voittamaan asemansa silloisia vastuksia. Emme voisi heidän ponnistuksillensa ansaittua arvoa antaa, ellemme likemmin tarkastaisi niitä vähiä apuvaroja, joilla nyt piti suuria toimia valmistella. Marskivainaja aikanansa oli, sotaväkeä tyydyttääksensä, kovasti rasittanut Suomen rahvasta; mutta tämän rahvaan kärsivällisyys ja voimakin oli nyt vihdoin loppunut, ja viisaus yhtä paljon kuin tunnollisuuskin estivät Stålarmia astumasta Klaus herran jälkiä, jos kohta ei nytkään voitu kiskomista ja rasitusta läheskään lakkauttaa.[719] Sotaväki taas, kun ei enää saanut mielin määrin kiskoa puoleensa, rupesi sitä jäykemmin vaatimaan kohtuullista eläkettänsä ja palkkaansa. Maan verot eivät siinä pitkälle riittäneet, olletikin koska edelliset sodat ja viimevuotinen kapina oli hävittänyt ison osan veronmaksajista. Niinpä Savossa, missä Kustaa Vaasan loppuaikoina oli ollut 1,697 kokoveronmaata, oli vuonna 1598 tuskin enempää kuin 600,[720] ja useille talonpojille oli myöskin suotu verovapautta, nähtävästi sillä ehdolla, että pitivät ratsumiehiä valtakunnan palveluksessa.[721] Rajamaakunnista talonpoikia tavan takaa karkasi Venäjän puolelle,[722] eikä ollut suinkaan maalle korvausta, vaan lisää rasitusta niistä mustalaisista, jotka olivat Savoon ilmaantuneet ja par'aikaa, toistasataa henkeä parvessa, kuleksivat edestakaisin maassa.[723] Tämmöisessä maan varattomuudessa olisi Sigismundin pitänyt runsailla avunteoilla edistyttää Suomen puolisia toimia, eikä ole helppo käsittää, mikä olikaan hänen auttaessa, koska Anna tätinsä äsken oli jättänyt hänelle rikkaan perinnön ja kaikki katolisvallat nähtävästi olivat valmiit hänelle rahoja toimittamaan. Kuitenkin olivat hänen tänne lähettämänsä varat varsin vähäiset tarpeen suhteen. Ne rahat ja verot, jotka hän menneenä syksynä oli Lindorm Bonden kanssa lähettänyt Suomen väkeä varten, olivat niin riittämättömät, että pelättiin toisten suuttumusta, jos toisille annettaisiin, ja sotaväki alastomuudessaan oli loppuvuodesta niin kiukkuisella mielellä, että varottiin sen ottavan päälliköt kiinni Tukholmaan vietäviksi. Itse Turun linnassa oli tyhjyys aivan tavaton; ajoittaisin siellä ei ollut varalla kuin kolme tynnyriä viljaa.[724] Arvid Eerikinpoika siis lähetti joulukuussa 1597 veljensä Akselin sekä Kaarle Iivarinpoika Stiernkorsin Vironmaalle jouduttamaan sitä apua, joka nyt Sten Banérin kanssa oli tulossa Puolasta.[725] Mutta Banérin täytyi jo Virossa jakaa osa varoistansa Tallinnan ja Narvan nälistyneelle ja kinastavalle varustusväelle, niin että kun kuninkaalliset asiamiehet vihdoin huhtikuun kuluessa Suomeen saapuivat, heillä ei enää ollut paljon jäljellä, vaan kuninkaan täytyi lähettää Banérille valtuus lainata jyviä laivaston varustamiseksi.[726] Tämän lainan saivat Suomen herrat antaa, kellä vain antamista oli, eikä suinkaan vähiä vaadittukaan. Götrik Finckeltä pyydettiin lopulla huhtikuuta tähän tarpeeseen 200 tynnyriä, ja hän kohta lähettikin, mutta ainoastaan 50. Vähäistä ennen oli häneltä vaadittu Turun linnaan 100 tynnyriä, ja silloinkin hän oli lähettänyt 50, mutta valitti suurta köyhyyttänsä, koska muka läänitetyt saatavansa ja palkkahevostensa linnaleirit ylisestä Satakunnasta olivat sen maakunnan häviön tähden jääneet viime vuodelta nauttimatta.[727] Arvattavasti Fincke ei ollut ainoa, jolta varoja tällä tavoin vaadittiin ja jota tämä asia ajattelutti. Mutta Stålarm, jonka täytyi muilta vaatia, oli itsekin ensimmäinen antamaan. Kultavitjansakin ja hopeamaljansa hän lupasi Finckelle pantiksi kruunulle annettavan lainan edestä eikä liene siis muitakaan varojansa säästänyt. Ahtaus oli suuri joka haaralla ja ottaa täytyi, mistä ikinä oli saatavana. Kaarle herttuan kanssa tuli uusi riidanaine, kun Stålarm kävi Gunilla Bielke-vainajan läänitykseen käsiksi. Herttua silloin äreästi kysyi, kuka hänen oli pannut nuoren Juhana herttuan holhoojaksi, jonka herttuakunnassa muka tämä läänitys oli. Mutta Kaarle itse oli juuri samaan aikaan ottanut Kastelholman ja Ahvenanmaan pois omalta emintimältään, joka vielä eli, eikä Arvid Eerikinpoika enempää kuin hänkään voinut tekojansa punnita rauhallisten aikain hiukka-vaa'alla.[728]
Näin alituisen puutteen alla valmisteli Stålarm Suomessa lähenevän kesän tehtäviä. Laivasto, joka herttuan retken kautta oli kovin heikonnettu, uudistettiin nyt ja varustettiin Helsingissä, Turkuun koottiin sotaväkeä, tykkejä ja elatusvaroja, ja ennen juhannusta taisi Arvid Eerikinpoika antaa kuninkaalle sanoman, että kaikki siellä puolen jo valmista oli. Hyvien sanomain kanssa oli Sten Banér toukokuussa palannut Sigismundin luo, ja hyvät sanomat kuninkaankin varustuksista tulivat Puolasta Suomenmaahan. Ainoastaan Suomen rahvaassa liikkui vielä epäilys Sigismundin tulosta. Kun heille Savossa kuninkaan avoin kirje asiasta suomennettiin, niin tosin kaikki hänelle onnellista matkaa toivottelivat, mutta muutamat olivat vanhassa uskossaan, jupistellen hiljaa, että semmoista muka aina ennenkin oli luvattu.[729] Samalla tavoin, kun Kaskisten herra helluntaipäivänä Mynämäen kirkonmäellä luki rahvaalle kuninkaan kirjeen tästä asiasta, oli talonpoikien vastaus, että he olivat kiitolliset armollisesta lupauksesta, mutta eivät ole tähän asti mitään apua nauttineet Kunink. Majesteetin vakuutuksista.[730] Todestaan Sigismundin lähtö myöhästyikin määräajastansa. Laski oli uudestaan lähetetty Ruotsiin, ja koska hän sillä matkalla enemmän aikaa viipyi, kuin aiottu oli, ei päässyt kuningaskaan juhannuksen aikana vielä lähtemään. Sigismundin toivo oli saada jollakin neuvoin Ruotsin laivasto valtoihinsa. Jo kirjeellänsä maalisk. 31 p. oli hän koettanut vietellä herttuan amiraalia, Jaakkima Scheeliä, luvaten hänelle 600 Puolan guldenia kustakin laivasta, vieläpä elinkautisen vuosieläkkeen ja kuninkaallisen armonsa ja suosionsa. Mutta Scheeliltä ei tullut mitään vastausta tähän häpeälliseen ehdotukseen.[731] Nyt piti Laskin julkisesti vaatia haltuunsa valtakunnan laivasto Danzigiin vietäväksi. Herttua vastasi, että niin kallista valtakunnan tavaraa ei sopinut antaa muukalaisen käsiin, mutta lupasi sen lähettää niin pian kuin mahdollista jonkun ruotsalaisen kanssa kuninkaalle, jos kuningas puolestaan antaisi täyden vakuutuksen, ettei samaa laivastoa käytettäisi herttuan ja säätyjen perikadoksi. Laski ei myöntynyt mihinkään ehtoon, mutta koetti kirjeillä ja kirjoituksilla vakuuttaa Ruotsin miehiä siitä, että kuninkaan tuoma sotajoukko olisi ainoastaan niille haitaksi, jotka tottelemattomuutta häntä vastaan osoittaisivat. Herttua taas kokoonnutti aateliset ja sotapäälliköt Göötanmaista Vadstenaan, jossa päätettiin varustetulla sotavoimalla mennä kuningasta vastaan Kalmariin. Samassa pyydettiin nöyrällä kirjeellä kuningasta, että hän erottaisi sotaväen tyköänsä ja antaisi alamaisillensa vakuutuksen, että ei ketään vastoin lakia kohtele, niin hän muka velvollisella alamaisuudella otettaisiin vastaan. Vadstenasta herttua lähti Tukholmaan, josta lähetti kehoituskirjeitänsä Pohjois-Ruotsin rahvaalle. Mutta Laski tuli heinäkuun keskipaikoilla takaisin Danzigiin tuoden sanoman ruotsalaisten varustuksista. Nämä tiedot saatuansa päätti Sigismund noilla kootuilla kauppalaivoilla matkalle lähteä. Hän kirjoitti heinäk. 22 p. Stålarmille käskyn lähteä Ruotsin puolelle, missä tämän piti maalle astua Tukholman tai Nyköpingin rantaseuduilla ja sieltä lähteä suoraa tietä sinne, missä kuningas olisi. Varoitus oli lisätty, ettei hän antaisi sotaväkensä ryöstää eikä hävittää. Toinen kirje Tukholman ja Vaxholman linnanisännille käski jättää nämä linnat suomalaisten haltuun.[732] Näitä käskyjä antaessaan oli Sigismund jo laivaan astunut. Heinäk. 24 p. hän purjehti Danzigin edustalta Helan-saarekkeen nenään, josta kaksi päivää myöhemmin lähti aavalle merelle.
Vaan sillä välin kun Preussin matalat rannat Sigismundin näkyvistä katosivat ja keulojen edestä Etelä-Ruotsi kunnainensa nousi näkyviin, heräsi Tukholman puolisissa maakunnissa aika meteli suomalaisten tulosta. Jo heinäk. 5 p. oli Arvid Eerikinpoika purjehtinut Turun edustalta Rymättylän selälle ja kokosi sinne kuljetettavan väkensä, joka osaksi vielä viipyi oluen ääressä Turun kaupungissa ja töin tuskin oli sieltä liikkeelle saatavissa. Hänen joukkonsa sanotaan olleen neljättätuhatta miestä,[733] joka määrä melkein vähältä kuuluu, muistaessamme, että iso osa Vironkin ritaristoa oli hänen seurassansa. Kaksi Wrangelia, Otto Ykskylä, Kaspar Tiesenhausen ja kapteeni De la Blanck mainitaan saapuvilla olevain virolaisten seassa, ja suomalaisista olivat Stålarmin joukossa etevimpinä Aksel Kurki, Antti Boije, Arvid ja Yrjö Horn sekä molemmat Flemingit. Mutta jos Arvid Eerikinpoika oli Virosta saanut voimansa lisätyksi, olipa hänen täytynyt väkeä jättääkin Suomen maan ja linnojen suojelukseksi, varsinkin Hannu Hannunpoikaa Monikkalan herraa vastaan, joka herttuan käskyn mukaan aikoi Suomen väen poissa ollessa samota Porin puolelle ja siitä Turun linnaan. Tätä aavistaen määräsi Stålarm vielä Korpoonvirralta 10 p., että Turkuun jääneet Jaakkima Tiirikinpoika Muurilan herra, Mikko Paavalinpoika Munck ja Hannu Juhananpoika Viljaisten herra kutsuisivat, jos hätä vaatisi, kaikki Turun läänin rälssimiehet linnaa puolustamaan. Näin varokeinot valmistettuansa hän lähetti vaivaisille rahoja hyvän matkan toivojaisiksi ja purjehti Sottungan saarille.[734] Hänen ensimmäinen tehtävänsä kuninkaan käskyn mukaan oli pyytää Kastelholman linnaa valtoihinsa; sitä varten hän jo kesän alulla oli lähettänyt partiokunnan tiedustusretkelle Kumlinkiin ja nyt äskettäin Korpoon virralta antanut haastokirjeensä Hannu Klaunpojalle, joka silloin oli herttuan käskynhaltija Kastelholmassa ja Ahvenanmaalla. Mutta Sottungaan tultuansa hän kuuli, että vähän matkaa edempänä, Fliisen satamassa Föglössä, makasi herttuan pienempi laivasto Pietari Stolpen komennon alla. Kaarle näet oli juhannuksen aikana sinne lähettänyt Stolpen[735] ja sitten hänelle vahvistukseksi lisännyt kahdeksan alusta, joista nimet "Boijen haaksi" ja "Aksel Kurjen haaksi" muistuttavat, mistä Kaarle oli merivoimiansa kartuttanut. Nämä voimat olivatkin jo kevään puolella olleet niin mahtavia, että suomalaisille ei oma saaristokaan Helsingin seuduilla saakka ollut turvallinen. Mutta nyt oli herttuan isompi laivasto Scheelin komennon alla Kalmariin menossa, ja Stålarm oli nähtävästi sekä väeltään että laivoiltaan paljonkin Stolpea mahtavampi. Kaikkiansa 260 alusta oli talven ja kevään kuluessa haalittu kokoon; vaan niistä tosin ainoastaan 5 oli suuria laivoja, neljä tai kuusi tykkiä kussakin; muiden mainitaan olleen haaksia ja lotjia.[736] Sottungaan tultuansa Stålarm pyysi päästäksensä keskustelemukseen Stolpen kanssa, ja tämä ensin lupasikin. Mutta yht'äkkiä Stolpe nosti ankkurinsa ja purjehti takaisin Ruotsiin yöllä heinäk. 21 ja 22 p:n välillä. Syy tähän äkilliseen lähtöön oli uusi käsky herttualta, joka näki tarvitsevansa kaikki laivansa Kalmarin puolella ja nyt koetti suosiolla saada suomalaiset palaamaan. Siihen vaatimukseen tosin Stålarm ei sanonut suostuvansa, jollei herttua voisi sellaista käskyä kuninkaalta toimittaa, mutta lupasi kuitenkin herttuan mieliksi viipyä Ahvenan vesillä, kunnes kuninkaalta tarkempi sana tulisi.[737] Hän siis otti Stolpen jättämät ankkurisijat ja alkoi kuninkaan nimessä puhutella Kastelholman herroja linnan ja maan heittämyksestä. Mitä näistä seikoista ajan pitkään olisi voinut syntyä, sopii kyllä kahtaalle arvata. Maan ja linnan vouti, Hannu Buck nimeltä, oli kevään kuluessa joutunut tuimiin toriin Suomen puolisten kanssa ja lienee tuskin nytkään ollut taipuvainen sovintoon. Mutta Hannu Klaunpoika, jolla ylimmäinen käskyvalta oli, lupasi jo tulla keskustelemukseen Stålarmin kanssa puolen peninkulman päähän linnasta. Sinne siis Arvid Eerikinpoika, Kaspar Tiesenhausen, Klaus Fleming ja useat muut saapuivat sopimuksen mukaan; mutta ennen kuin Kastelholman isäntä paikalle kerkesi, he olivat luultavasti saaneet jonkin sanoman Sigismundin tulosta Ruotsiin ja riensivät takaisin Fliiseen.[738] Seuraavana päivänä, heinäk. 25., lähti koko laivasto Ahvenasta ja tuli silloin hyvällä onnella Gröneborgin satamaan, joka on Uplannin maakunnassa, 5 penikulman paikoilla ulompana Tukholmasta.
Näin nyt Suomen herrat vahvan sotajoukon kanssa olivat Ruotsin puolisella rannalla, siinä maassa, missä heidän veljiänsä, vaimojansa ja sisariansa jo yhdeksän kuukautta oli vankina pidetty. Tulijain luulo näkyy olleen, että vangit yhä vielä Tukholmassa olivat; mutta nähtävästi he erehtyivät. Herttua oli jo tammikuussa käskenyt viedä herrat Gripsholmaan ja rouvat Örebrohun, jossa kukin jälkimmäisistä ei saisi pitää luonansa kuin yhden piian. Maaliskuussa taas näemme määrättävän, että muka suomalaisista vangeista osa olisi Tukholmasta Örebrohun vietävä, toiset Vesteråsiin. Kaarlella oli näistä talletettavistaan ollut paljon vaivaa ja vastusta, koska hän ei tahtonut saada ketään, joka olisi heidän asiaansa laillisesti tutkinut ja tuominnut, eikä heitä ennen käynyt päästäminenkään, kuten kuningas puolestansa näkyy Laskin kautta vaatineen. Sigismund muutenkin oli heidän kovaa onneansa muistanut, käskien huhtikuussa muutamain Tukholman porvarien lainata marskin leskelle sata taalaria ja muille vangeille tarpeen mukaan.[739] Kuinka kova tai helppo heidän vankeutensa ylipäänsä oli, ei tarkoin tunneta; ainoastaan Ebba Stenbockista mainitaan, että hän tyttärinensä säilytettiin rahamestari Welam van Wykin huoneessa Tukholmassa, missä heitä kaiketi kunnollisesti kohdeltiin. Että muut oli muualle siirretty, ei näy olleen heidän Gröneborgiin tulleille ystävilleen tuttua. Näiden tulijain ensimmäinen tehtävä oli nyt kuulustella, missä kuningas tähän aikaan oli, sekä vakuuttaa ruotsalaisille, ettei Suomen väki ollut vihollisena heidän maahansa tullut, ja siinä tarkoituksessa Stålarm kohta kirjoitti sekä käsikirjuri Hannu Kranckille että myöskin Hannu Eerikinpojalle Prinkkalan herralle. Hartaita terveisiä Suomen herrat näissä kirjeissä lähettivät Ebba rouvalle ja muille tuttavillensa ja omaisillensa, toivottaen heille, kuten sanat kuuluvat, "lukemattomia tuhansia hyviä päiviä ja öitä." Aksel Kurki omalla kädellään lisäsi pyynnön, että hänen vaimonsa sinne tulisi; tämä muka hänen mielestään jo oli kylliksensä Tukholman katuja astuskellut.[740]
Näihin kirjoituksiin vastausta odottaessaan Arvid Eerikinpoika
näkyy tuoneen sotaväkensä maalle ja asettaneen varustuslaitteita
leirinsä ympäri. Mutta Ruotsin miesten seassa syntyi kauhea meteli
lähimaakunnissa. Vaikka Suomi ja Ruotsi jo monta vuosisataa olivat
veljellisessä yhteydessä eläneet, pysyi kuitenkin yhä vielä
ruotsalaisten mielessä kamalia luuloja suomalaisista yleensä, jotka he
ajatuksissaan liittivät vanhojen tarujensa finniläisiin ja
jotunilaisiin. Olen jo ennen maininnut Kustaa Vaasan mietteitä
suomalaisten kavalasta luonteesta enkä katso epäiltäväksikään, että
tämä mies tässä niinkuin monessa muussa asiassa kuvasi ruotsalaisten
kansallista käsitystä. Mutta jos suomalaisia yleensä Ruotsissa
kammottiin ja pelättiin, niin Suomen sotaväki vielä paljoa enemmän
kauhua herätti. Sen harjoittamista julmuuksista oli jo monta vuotta
perätysten tullut meren yli kolkot sanomat, kamalat jo paljaassa
totuudessansa, mutta kahta kamalammat semmoisina, kuin ne matkalla
paisuneina Ruotsin rahvaalle kertoeltiin. Mitä näin ennaltaan löytyi
epäluuloa Suomen väkeä vastaan, sitä ahkeroitsi Kaarle herttuakin
kaikin keinoin enentää. Niinkuin valtakunnan julkisia vihollisia hän
heitä jo monta aikaa oli mainitellut ja juuri äsken lyönyt heidän
Ruotsin puoliset kartanonsa kruunun alle, samalla aikaa kuin hän koetti
suosiolla saada heidät Ahvenasta palaamaan. Nyt kun he olivat hänen
käskystänsä huolimatta edenneet Ruotsin rantaan saakka, hän ei
vähintäkään viivytellyt heitä vihollisen tavalla kohtelemasta. Herttua
oli juuri lähtenyt Kalmariin päin ja sinne määrännyt laivastonsakin,
kun uudet sanomat hänet saavuttivat Södertelgessä. Kohta hän kutsui
laivaston takaisin ja kiirehti itse jälleen Tukholmaan, jossa sulki
linnan ja kaupungin portit sekä lähetteli kirjeitä yltympäri
kokoilemaan sotaväkeä ja nostattamaan rahvasta. "Vaikka suomalaiset",
hän muutamassa kirjeessänsä lausui, "kutsuvat tänpuolisia ystävikseen
ja veljikseen, emme usko ketään niin sokeaksi, ettei havaitse heidän
pahanilkisiä juoniansa ja juudaansuudelmia". Samoin Stålarmin
sotaväellekin kirje lähetettiin, jossa arveltiin alhaisen sotaväen
olevan muka petettynä ja vieteltynä. Näin asiat valmisteltuansa Kaarle
päätti itse lähteä laivaston kanssa suomalaisia vastaan ja käski
uplantilaisten heitä takaapäin ahdistella. Mutta jo ennen tätä käskyä
olivat uplantilaiset liikkeelle tulleet. Kaksi Upsalan professoria,
Niilo Botniensis ja Jaakko Skinnerus, olivat koonneet muutamia tuhansia
talonpoikia, jotka nyt, makkaraeväät selässänsä, marssivat Gröneborgia
vastaan. Mutta tässä eivät uplantilaiset enempää kuin herttuakaan enää
tavanneet, keitä hakivat. Nähtävästi heinäk. 29 p. oli Stålarm taas
pannut tykkinsä ja väkensä laivoihin ja purjehtinut takaisin
Ahvenanmaalle.[741] Todennäköistä on, että hän kuultuansa, ettei
kuningas vielä ollut tullutkaan, katsoi tarpeettomaksi ja vaaralliseksi
kauemman aikaa siinä oleskella, olletikin koska hänen oli kielletty
mihinkään vihollisuuteen rupeamasta. Mutta Kaarle herttua julisteli
suomalaisten pötkineen pelosta pakoon, kun muka Jaakko Baggelta
Tukholmasta ja eräältä papin vaimolta Vermdöstä olivat hänen tulostansa
tiedon saaneet. Myöskin uplantilaiset lukivat tämän tapauksen
itsellensä ansioksi, ja heidänpä eväspussiensa täytteistä nimitettiin
koko meteli "makkararetkeksi."Kaarle herttua nyt päätti lähettää laivastonsa paenneita takaa ajamaan, eikä lyönyt laimin sen ohessa kirjeillä ja kehoituksilla taivuttaa heitä sovintoon.[742] Tämä tosin ei onnistunut; sillä asema oli semmoinen, että moni, joka tähän asti oli herttuan puolella ollut, alkoi pyrkiä sigismundilaisten ystävyyteen eikä päinvastoin. Mutta Arvid Eerikinpoika kumminkin täksi kertaa karkoitettiin Ahvenasta. Hän oli elok. 1 p. tullut Fliisen satamaan ja Spetalsundin salmeen ja aikoi elättää väkeänsä ahvenalaisten kustannuksella, kunnes sanoma tulisi kuninkaan saapumisesta Ruotsinmaalle.[743] Mutta tuskin viikon päivät tässä maattuansa hän äkkiarvaamatta sai herttuan koko laivaston amiraali Scheelin johdolla kimppuunsa. Stålarmin väki näkyy osittain olleen hajallansa elatusvaroja kiskomassa lähipitäjistä,[744] niin että muuta neuvoa ei ollut, kuin lähteä kiireimmiten pakoon Suomen puolelle. Noin 200 miestä ja molemmat hevoshaahdet jäivät Scheelin saaliiksi, ja Suomen sotaväki oli uudestaan osoittanut puuttuvan järjestyksensä ja sotakurinsa. Viron ritarien, jotka olivat suuresti kerskanneet sotataidostansa, mainitaan muiden edellä pakoon rientäneen. Nyt nämä puoli väkisin lähtivät tiehensä Viron puolelle ja lupasivat takaisin tulla, jahka varma sana kuninkaan tulosta saataisiin ja Arvid Eerikinpoika heidät kutsuisi. Stålarm itse lähti Turun linnaan ja päästi osan sotaväestä muutamaksi päiväksi maalle menemään; vaan suomalaiset knaapit pysyivät laivastossa.[745] Mutta kohta sen jälkeen eli elok. 10 p. toi muutama Laitilan talonpoika, joka Kalmarista palasi, tiedon, että Sigismund oli sinne saapunut, ja nyt Suomen sotaväki jälleen alkoi valmistaa itseänsä uuteen retkeen.[746] Ruotsin laivasto sillä välin makasi yhä Ahvenan vesillä ja viipyi siellä vastatuulen tähden kauemman aikaa, kuin ensin oli aiottu. Herttua taas oli jo Furusundista palannut Tukholmaan, jossa pani vankeuteen kaikki, joiden luultiin suomalaisten kanssa keskuutta pitäneen.
Ainoastaan pari kolme päivää suomalaisten lähdön jälkeen tuli Sigismund
laivoinensa Kalmariin, joka linna hänelle avattiin elok. 1 p.
Näytelmässä alkoi nyt toinen kohtaus, joka ensimmältä oli kääntyä
herttualle onnettomaksi. Vähäistä ennen Sigismundin tuloa oli Kalmariin
saapunut lähettiläitä Saksasta ja Englannista, joiden tarkoitus oli
rakentaa sovintoa kuninkaan ja herttuan välille. Turhaan nämä yrittivät
eheäksi korjata, mikä jo auttamattomasti oli rikottu. Keinoja
koeteltiin, ehtoja esiteltiin, eikä asian loppu ollut parempi kuin
alkukaan. Kaarle yhä syytteli Sigismundin pahoja neuvonantajia ja pysyi
entisissä vaatimuksissaan, joihin Sigismund puolestaan ei taipunut
myöntymään. Mutta näin sovintoa hierottaissa alkoi kuninkaan asia
saada yhä enemmän puolustajia Ruotsinmiesten seasta. Smoolannin ja
Länsi-Göötan ratsuväki, vieläpä iso joukko aatelistoa muualtakin tulla
tulvaeli Kalmariin kuninkaan lippujen alle, ja samaten Smoolannin
rahvaskin saatettiin puhuttelemisella Sigismundin puolelle. Pianpa
havaittiin, että Sveankin maakunnissa kuninkaalla oli paljon ystäviä.
Samuel Laski pienen joukon kanssa lähetettiin meritse Tukholmaan, ja
kohta tämä kaupunki ja linna tuli hänen haltuunsa. Moni, joka tähän
asti oli pitänyt Kaarlen puolta, luopui nyt, kun tämän perikato näytti
välttämättömältä. Tukholman linnanhaltijoiksi pantiin Klaus Bielke ja
Jaakko Klaunpoika Horn, jotka molemmat nyt vasta menivät julkisesti
Sigismundin puolelle. Toinen Horn, Krister Klaunpoika, joka niinkuin
veljensäkin tähän asti oli ollut Kaarlen puoleisia, otti
luovuttaaksensa Uplannin ratsumiehet ja Vestmanlannin asukkaat
herttualta. Merkillisimpiä luopujia oli tosin arkkipiispa Angermannus,
joka jo kuitenkin jonkin aikaa oli elänyt huonossa sovinnossa herttuan
kanssa. Mutta ei ainoastaan hän, vaan myöskin makkararetken johdattajat
Upsalan professorit poikkesivat entisiltä poluiltansa. Ainoastaan
rahvas pysyi melkein joka paikassa uskollisesti Kaarlen puolella. Kun
Taalain miehiä yritettiin yllyttää herttuata vastaan, nämä raivossansa
surmasivat Jaakko Näfin ja kaksi muuta herraa, jotka tähän toimeen
olivat ruvenneet. Yhtä onneton oli yritys saada herttuan laivasto
vietellyksi. Turhaan Laski ja arkkipiispakin kirjoittelivat Scheelille
ja Stolpelle, jotka vielä viipyivät Ahvenan saaristossa. Silloin eräs
nuori laivankapteeni, Wilhelm van Wyk, otti luovuttaaksensa meriväen.
Hänen mainitaan rakastuneen jompaankumpaan marski Flemingin tyttäreen,
joita äitinsä kanssa pidettiin vankina hänen isänsä huoneessa, ja varma
ainakin on, että hän Ebba rouvan vaatimuksesta ryhtyi tähän
vaaralliseen toimeen. Saatuansa Laskilta passin ja soveliaat ohjeet,
hän elok. 24 p. lähti Tukholmasta Ahvenaan ikäänkuin virka-asemaansa
sillä muutama herttuan omista laivoista oli hänen komentonsa alla.
Siellä hän rupesi yksityisesti kehoittelemaan muita kapteeneja
lähtemään aluksineen Tukholmaan, koska muka herttuan asia nyt oli
hukassa. Mutta Pietari Stolpe sai sukkelasti nämä vehkeet ilmi, ja
syynalainen tuomittiin elok. 31 p. mestattavaksi. Ainoastaan entisten
ystäväinsä esirukouksesta hänelle suotiin armo tulla vanhan soturitavan
mukaan ammutuksi, joka tuomio seuraavana päivänä pantiin täytäntöön
muutamalla Ahvenan luodolla. Tapaus herätti siihen aikaan suurta
huomiota ja paljon sääliä. Itse Kaarle herttuan siitä tiedon saatuaan
sanotaan surkutelleen tuon kauniin nuorukaisen kuolemaa.[747]Sillä välin oli Sigismund jo elok. 14 p. lähtenyt laivoinensa Kalmarista ja tuli vaivalloisen matkan perästä Stegeborgiin, joka vanhanaikainen linna seisoi Slätbaken-nimisen lahden suussa. Herttua taas oli Södermanlannista koonnut sotaväkensä ja siitä marssinut Linköpingiin, johon myöskin nuo muukalaiset sovittajat olivat tulleet. Silmiinastuvaa on, että Kaarle vähällä vaivalla olisi voinut ottaa Sigismundin vangiksi, kun tämä ensin, ainoastaan sata unkarilaista seurassansa, tuli Stegeborgiin. Mutta molemmilta puolin osoitettiin vielä sovinnollisia tarkoituksia. Herttua muutti elokuun lopussa leirinsä Söderköpingin paikoille, Slätbaken-lahden perään, josta kirjoitti kuninkaalle, että kaikki Ruotsin sotaväki olisi muka kuninkaan haltuun annettava niin pian kuin hän erottaisi muukalaiset luotansa ja antaisi Ruotsin miehille täydellisen vakuutuksen. Sigismund taas vaati herttuata lähettämään sotaväkensä pois ja luopumaan valtionhoitajan nimestä. Aamulla syysk. 8 p. lähestyi Kaarle Stegeborgia lounan puolelta. Mutta syksyisen sumun hajottua hän vasta havaitsi, että Hannu Weijer puolalaisen ratsuväen kanssa oli päässyt hänen selkäpuolellensa, samalla aikaa kuin Yrjö Farensbach edestä marssitti muun väen häntä vastaan. Kaarle olisi varmaankin joutunut suureen hätään, jos Sigismund olisi seurannut Farensbachin neuvoa, joka vaati saadaksensa täyttää ruotsalaisten tappion. Mutta kuninkaan sydän suli nähdessään alamaistensa verta vuotavan, ja herttua sai vetää väkensä ahdingosta. Kaarlen mainitaan tästä tapauksesta tulleen niin liikutetuksi, että hän tahtoi perheinensä lähteä maanpakolaiseksi Norjaan, jos sovinto sillä hinnalla olisi helpommin saatavissa. Kuitenkin oli tämä ainoasti ensi hetken ajatus. Asia ei ollut Kaarlen, vaan Ruotsin, ja marssittuansa pohjoispuolelle lahtea, hän uudestaan jatkoi entisiä sovittelemisia. Mutta nämä jo näyttivät niin mahdottomilta, että saksalaiset sovitusmiehet lähtivät tiehensä. Samaan aikaan tuli Scheelin laivasto vihdoin Ahvenan vesiltä Stegeborgin edustalle, ja etu näytti taas kallistuvan herttuan puolelle.
Mutta sama myötäinen tuuli, joka kuljetti herttuan laivat Stegeborgiin, toi myöskin suomalaiset uudestaan Ruotsin puolelle, missä Tukholman kaupunki nyt ystävällisesti heitä otti vastaan. Kauanpa heitä jo täällä oli kaivattu, ja jouduttavaisia sanoja toinen toisensa perästä oli heille tullut sekä kuninkaalta että Laskilta ja tukholmalaisilta. Muun muassa Klaus Bielke kirjoitti syysk. 1 p. Aksel Kurjelle, että hän oli lähettänyt muutamat urhoolliset miehet Uplannin ratsuväestä ottamaan väkivoimalla nuo vangitut suomalaiset rouvat heidän säilytyspaikastansa ja että nämä kaivatut, nimittäin Kurjen oma sekä Vuolteen herran ja Antti Boijen puolisot nyt olivat Tukholmassa. "Rientäkää nyt tänne, niin saatte pian rouvanne takaisin!" – oli kirjeen viimeinen ja vaikuttavin lause.[748] Vihdoin syysk. 14 p. tiettiin Stegeborgissa, että suomalaiset olivat tulossa,[749] ja kolme päivää myöhemmin tuli herttualle sanoma, että Aksel Kurki väkinensä oli Tukholmaan päässyt. Kaarlen tila näytti tulevan kovin ahtaaksi; sillä suomalaisten oli määrä Uplannin ratsuväen kanssa kiirehtiä Södermanlannin kautta Itä-Göötanmaalle, eikä Kaarlella ollut muuta väkeä heitä vastaan panna kuin rahvasta. Mutta nytpä taas Suomen väki viipyi viipymistänsä, ja viipymisen syy oli mitä merkillisimpiä. Arvid Eerikinpoika itse, Suomen väen sotaeversti ja retken johdattaja, oli vielä Suomenmaassa ja hänen kanssansa jokin osa suomalaisten sotavoimastakin. Hämmästyksellä täytyy kysyä, mitkä tärkeät toimet häntä siellä pidättivät tällä tärkeällä hetkellä, jolloin koko tulevaisuuden arpa lyötiin Ruotsin puolella. Ja tätä kummallista seikkaa selittääkseni täytyy minun tuokioksi viedä lukija suurten tapausten tantereelta näiden pienten tapahtumain keskelle, joita varten Arvid Eerikinpoika oli jäänyt Suomen puolelle.
Se oli Pohjanmaa, tämä sigismundilaisten alituinen loukkauskivi, joka nytkin taas tuotti häiriötä Suomen herrain tuumiin. Olen jo ennen maininnut, kuinka Arvid Eerikinpoika vuoden alusta alkaen oli ehtimiseen koettanut saada tämän maakunnan valtoihinsa ja sieltä pois ahdistaa Monikkalan herran. Tätä yritystä oli rauhallisilla keinoilla yhä jatkettu, mutta kaikki houkutukset ja uhkaukset eivät olleet pääasiassa mitään vaikuttaneet. Lopulla toukokuuta oli Stålarm taas kirjoittanut Pohjan miehille, uhaten heille kovaa rangaistusta, kun kuningas kotiin tulisi. Mutta pohjalaiset tähän vastasivat Kalajoelta kesäk. 30 p., että heidän arvatakseen kuningas ei ollut muka mikään tyranni eikä semmoisena ollut valtakuntaansa tuleva, kuten Arvid Eerikinpoika tahtoi uskotella. Hannu Hannunpoika itse, hänen voutinsa Gabriel Tuomaanpoika sekä joukko pappeja, nimismiehiä ja talonpoikia olivat tämän kirjeen alle nimensä panneet.[750] Epäilemätöntä on, että Stålarm mielellään olisi heittänyt Pohjanmaan asiat siksensä, kunnes muut tärkeämmät toimet olisivat kuntoon tulleet. Mutta alituinen pelko oli, että Monikkalan herra, ehkäpä Pohjan rahvaskin hänen seurassansa, ottaisi äkkiä samotakseen muihin maakuntiin, ja aikaa voittaen tuli yhä selvemmin havaittavaksi, että tämä pelko ei suinkaan ollut perätön. Niin pian kuin Kaarle herttua sai tiedon, että Suomen väki heinäkuussa oli purjehtinut Turun saaristosta, oli hän käskenyt Monikkalan herran pyrkiä Turun linnaa kohden ja taas uudistanut tämän käskyn niinä metelisinä päivinä, kun suomalaisten tulo Gröneborgiin oli Tukholman seutuja riehoittanut. Turkuun palattuansa Stålarm pian sai tiedon, kuinka Pohjanmaan käskynhaltija väkeänsä valmisteli ja näytti ainoastaan tilaisuutta vartoavan. Niinkuin tämmöisissä tiloissa on tavallista, nousi vaaranalaisissa maakunnissa tuon tuostakin huhuja Pohjanväen tulosta. Elok. 27 p. tuli Sonniemen kartanoon Ulvilaan, missä Götrik Fincke silloin oli, eräs porilaisilta levinnyt huuto, että Hannu Hannunpoika kahden lipullisen kanssa oli Närpiössä, josta muka seuraavana torstaina (31 p.) aikoi Poriin päästä.[751] Muut kulkupuheet taas juttelivat, että hänen tulonsa oli tapahtuva Rautalammin kautta. Hänen tekonsa ja tarkoituksensa tähän aikaan ovat varsin hämärässä, eikä muuta selvästi nähtävänä, kuin että petos jonkinmoinen joko herttuata tai Stålarmia vastaan oli tekeillä hänen kavalassa mielessään. Luultavinta on, että hänkin nyt katsoi Kaarle herttuan asian menetetyksi ja oli valmis tekemään sovintonsa sigismundilaisten kanssa. Koska siis Stålarm elok. 12 p. oli hänelle kirjoittanut ilmoituksen Sigismundin tulosta Kalmariin ja käskenyt hänen tulla alamaisella nöyryydellä kuningasta ottamaan vastaan, vastasi Monikkalan herra kohteliaalla kirjeellä Korsholmasta elok. 25 p., pyytäen tarkemmat tiedot, missä hän voisi yhtyä suomalaisten joukkoon ja anoen Stålarmin välitystä kuninkaan luona, jos jotakin kannetta häntä vastaan tehtäisiin.[752] Mutta Arvid Eerikinpoika tunsi miehen ja katsoi varmimmaksi pyytää häntä hänen omiin verkkoihinsa. Samaan aikaan siis, jolloin suomalaisten päävoima lähti Aksel Kurjen johdolla Ruotsiin, lähetettiin toinen osakunta, eikä sekään aivan vähäinen, merta myöden Pohjanmaalle. Retken johdattajaksi oli asetettu Jaakko Olavinpoika Bolstadin herra, luutnantti Antti Boijen lipullisesta, ja muassa seurasivat, muita mainitsematta, Maunu Iivarinpoika Stiernkors, Hartikka Henrikinpoika, Yrjö Pryss, Hannu von Oldenburg ja Jaakko Niilonpoika. Nämä vähällä vaivalla tekivät tehtävänsä. Syysk. 7 p. otettiin Hannu Hannunpoika kesken yöuntansa Korsholman kartanossa vangiksi ja vietiin varoinensa Turun linnaan. Hänen sotavoimansa oli hajoitettu, hänen Korsholmaan kokoilemat veronsa ja varansa ryöstetty, ja Pohjanmaa oli nyt uudestaan temmattu Kaarlen käsistä Suomen herrain haltuun.[753]
Syyskuu oli nähtävästi lopullansa, kun Hannu Hannunpoika Monikkalan
herra vihdoinkin tuotiin vankina Turun linnaan, missä Arvid
Eerikinpoika sillä välin oli odotellut Pohjan retken loppua. Vasta nyt
oli Stålarm valmis liikkeelle lähtemään ja näkyy lokakuun ensi päivinä
Tukholmaan tulleen.[754] Meidän on vaikea arvostella, kuinka
tarpeelliset hänen aikailemisensa olivat olleet. Mutta senpä ainakin
näemme, että, samoin kuin hänen tulonsa ensi kerran oli ollut liian
aikainen, hän tällä kertaa liiaksi myöhästyi, tuottaakseen apua
Sigismundin asialle. Tukholmassa häntä kohtasi sanoma suurista
tapauksista, joiden seurauksia ei kukaan vielä voinut arvata, mutta
jotka kumminkin jo olivat tehneet hänen tulonsa tarpeettomaksi.Niin pian kuin Scheelin laivasto syyskuun keskipaikoilla oli tullut Stegeborgin edustalle, Sigismund ei enää katsonut edulliseksi siinä viipyä, vaan lähti muutamana yönä sotajoukkoinensa Linköpingiin, jättäen Stegeborgiin ainoastaan vähäisen varustusväkeä. Kaarle kohta valloitti tämän linnan sekä kuninkaan laivat, ja seurasi sitten kuninkaan jälkiä Linköpingiin päin. Tässä vanhassa hiippakaupungissa, Stång-joen läntisellä varrella, joka kahdella sillalla oli toiseen rantaan yhdistetty, oli Sigismundin leiri. Kaarle väkinensä seisahtui kolmen ruotsinvirstan päähän kaupungista itää kohden. Tässäkin vielä ensin rauhallisista keinoista puhuttiin. Mutta yöllä syysk. 25:ttä p:ä vastaan karkasi Hannu Weijer herttuan esivartijan päälle, ja miekan toimi oli nyt alkanut. Päällekarkaaja kohta ajettiin takaisin, ja Kaarle marssitti väkensä Stång-joen siltojen luo, missä päivän valjetessa syntyi verinen tappelu. Sigismund joukkoinensa tuli tappiolle. Hänen muukalainen sotaväkensä ei enää millään ehdolla tahtonut uudistaa taistelua, ja kuninkaan oli välttämätön täytymys sovintoon suostua, myöntyen kaikkiin Kaarle herttuan vaatimuksiin. Kaikkien ensiksi annettiin viisi paennutta valtaneuvosta, Eerik Sparre, Kustaa ja Sten Banér, Tuure Bielke ja Yrjö Knuutinpoika Posse, herttuan käsiin tuomittavaksi säätyjen edessä. Sittemmin muista ehdoista sovittiin kaupungissa, missä herttua itse yksinänsä kävi kuninkaan puheilla. Molempain piti erottaman sotaväkensä tyköään ja kuninkaan sitten lähtemän Tukholmaan, jossa valtakunnan hallitus olisi hänen käsiinsä jätettävä. Kolmen kuukauden kuluessa olisi valtiopäivät pitäminen, jossa ruotsalaisten, suomalaisten ja virolaisten riitaseikat ratkaistaisiin. Kuninkaan ja herttuan välillä olisi tästä hetkestä kaikki entinen eripuraisuus unohduksiin heitettävä. Mutta jos jompikumpi tämän sovinnon rikkoisi, häntä vastaan olisi säätyjen oikeus nousta aseelliseen vastarintaan. Tämmöinen suostumus tehtiin syysk. 28 p., ja samana päivänä kirjoitti Sigismund asiasta Stålarmille, käskien hänen päästää väkensä kotia. Mikä muoto asioilla nyt oli, nähdään kuninkaan liittämästä varoituksesta, että Suomen rahvasta piti säästää linnaleireistä ja muista kuormista, joilla sitä muka tähän asti oli melkoisesti rasitettu. Kuninkaan neuvoissa ja mietteissä näytti tosiaan suuri muutos tapahtuneen, ja herttua näytti saaneen suuremman voiton kuin tappelutantereella – voiton Sigismundin sydämessäkin.
Nämä merkilliset uutiset tapasivat suomalaiset vielä Tukholmassa, josta juuri olivat lähdön hankkeissa etelään.[755] Arvattava on, että sigismundilaiset yleensä eivät asiain uutta tilaa ihastelleet. Mutta Suomen herroissa, erittäinkin Arvid Eerikinpojassa, näkyy raikas riemu syntyneen, heidän toivoessaan rauhallisten aikain vihdoinkin koittavan. Stålarm heti lähetti Sigismundin kirjeen Suomenmaahan kirkoissa julkaistavaksi[756] ja antoi alhaisen sotaväen lähteä takaisin meren yli. Mutta itse hän tahtoi aateliston kanssa varrota kuninkaan tuloa Tukholmaan. Lokak. 8 p. kirjoittivat Arvid Stålarm, Aksel Kurki, Otto Ykskylä, Antti Boije ja Henrik Leijel kirjeen Tukholmasta herttualle, ilmoittaen mielihyvänsä sovinnon teosta ja pyytäen, ettei hän uskoisi noita pahoja huhuja Suomen miehistä. Kohtuullista olikin toivoa, että kaikki entiset kiistat nyt olivat unohdetut, ja Stålarm siis tällä riemun hetkellä uskalsi pyytää herttuata, että hän päästäisi vapauteen Hannu Eerikinpojan Prinkkalan herran vaimoinensa, koska muka tämä vanha ja raajarikko mies, joka jo oli omaisuuttansa enimmän osan näissä melskeissä kadottanut, ei ollut aikanansa suurta valtaa pitänyt Turun linnassa ja aina silloin oli ollut niitä tuumia vastaan, mitkä olivat herttuan mieltä pahoittaneet.[757] Tämmöiseen esirukoukseen saatettiin syystä toivoa hyvää vastausta; sillä Kaarle tätä nykyä teki sovintonsa monen muunkin kanssa, joka häntä vastaan oli miekan leikkiä yritellyt. Mutta Suomen herroille olivat onnen kovimmat kohtalot sallittuna. Se rauhan ja riemun päivä, joka pilvien raosta oli heille valonsa lähettänyt, meni uudestaan paksujen pilvien taa, ja yö palasi entistä synkempi, entistä onnettomampi. Uusi hävittäväinen palo syttyi taas Sigismund kuninkaan kurjista harhateoista.
Viisi päivää Linköpingin sovinnon jälkeen vei kuningas väkensä takaisin Stegeborgiin, missä valloitettu laivasto taas annettiin hänen haltuunsa. Tästä nyt sotajoukon piti palata Puolanmaalle, mutta Sigismundin itse lähteä Tukholmaan. Kirjeessänsä Stålarmille lokak. 9 p. hän arveli olevansa jo muutamain päiväin perästä Tukholmassa, mutta heitti kokonaan Stålarmin mielivaltaan, tahtoisiko tämä ja muut Suomen herrat Tukholmassa varrota vai oieti palata alhaisen sotaväen seurassa Suomeen. "Ja vaikka sama sotaväki", lausuu kuningas, "ei ole voinut meitä tulollansa paljon hyödyttää, koska se aivan myöhään ja sopimattomaan aikaan on perille tullut, pitää teidän kuitenkin meidän puolestamme sitä kiittää sen hyvästä tahdosta ja uskollisesta mielestä". Lisäksi käskettiin lähettää tykistökin ja ampumavarat Suomeen, ettei muka se maakunta paljastettu olisi.[758] Luonnollista on, että Suomen herrat eivät tahtoneet laiminlyödä tilaisuutta päästäksensä kuninkaan puheille ja että he siis päättivät Tukholmassa hänen tuloansa odotella. Mutta hämmästyksellä he saivat pian kuulla, että hänen matkansa oli kääntynyt Kalmariin. Harvat ihmiset enää epäilivät, mitä tämä mutka tarkoitti. Tosin Sigismund Kalmarista kirjoitteli herttualle, että muka myrsky oli hänet sinne ajanut ja että hänen tarkoituksensa nyt oli maamatkaa Tukholmaan tulla. Mutta Kaarle kyllä jo näki, mitä Sigismundilla oli mielessä. Hän oli samaan aikaan saanut tiedon Monikkalan herran vangitsemisesta ja kirjoitti nyt Nyköpingistä lokak. 25 p. kylmän vastauksen suomalaisten ihastuskirjeeseen. "Te olette kuitenkin teoilla ja toimella vallan toista mielenlaatua osoittaneet", hän lausuu, ja käskee heidän nyt tarkemmin asiata ajatella, mainiten, että kuningas on Kalmariin tullut, josta aikoo lähteä pois valtakunnasta, kuten muka varmat tarinat käyvät.[759] Juuri samana päivänä, kuin tämä ennustus annettiin, purjehti Sigismund Ruotsin rannoilta Danzigiin päin, varustettuansa Kalmarin väellä ja elatusaineilla. Helanniemen tykönä tapahtui hänelle haaksirikko, niin että hän töin tuskin maalle pääsi ja tuli Danzigiin. Hänen kanssansa seurasi hänen luterinen sisarensa, Anna prinsessa, joka nyt iäksi päiväksi oli jättänyt syntymämaansa.
Joka mies sen nyt selvästi näki, että Sigismund vapaalla ehdollansa oli
rikkonut Linköpingissä tehdyt suostumukset, mutta sitäpä ei kukaan
vielä silloin tiennyt, että hän nämä suostumukset oli jo tehdessään
päättänyt rikkoakin. Linköpingissä ollessaan, sill'aikaa kun sovinnon
ehtoja valmistettiin, oli hän muutamana päivänä kutsunut luoksensa
kaksi paavinistuimen protonotariota eli pääkirjuria, jotka hänen
seurassaan olivat, sekä sotajoukkonsa päällikön Farensbachin, erään
puolalaisen piispan ja kaksi puolalaista käsikirjuria. Näiden edessä ja
todistettavaksi hän oli julistanut pitävänsä mitättömänä ja
voimattomana sen valan ja allekirjoituksen, jolla hän nyt muka
pakotettuna aikoi vahvistaa sovintonsa herttuan kanssa.[760] Että
tämmöinen kunniaton käytös oli jesuiittain opin mukainen, olen jo ennen
maininnut. Mutta inhoittavaa on historioitsijan kertoa ja kristityn
kuulla, kuinka yhden ainoan miehen eksytetty omatunto uudestaan syöksi
asiat entiseen sekasortoon.Todennäköistä on, että Sigismund ennen lähtöänsä oli antanut Suomen herroille suoran käskyn Tukholmasta palata; sillä jo marraskuun alussa oli Stålarm taas Turun linnassa. Samaan aikaan lienee Laski Tukholmasta lähtenyt, ja moni ruotsalainenkin, joka pelkäsi herttuan kostoa, pakeni Laskin tai suomalaisten seurassa tiehensä. Vasta Turkuun tultuansa näkyy Stålarm saaneen täyden tiedon, mistä syystä ja missä tarkoituksessa kuningas oli lähtenyt ulos valtakunnastansa. Tuo vanha tuttavamme Lindorm Bonde, joka jo useasti ennen oli käynyt Suomen herroja kiihoittamassa, toi nytkin kohta heidän kotiintulonsa jälkeen uusia kirjeitä kuninkaalta, joissa Sigismund selitteli, mitkä ankarat syyt olivat häntä lähtemään pakottaneet, ja samassa kehoitti heitä uskollisuuteen ja järkähtämättömyyteen, luvaten kiireimmiten tulla heidän avuksensa. Tämä sanoma ilmoitti selvästi, että entinen tuskallinen taistelu Kaarle herttuata vastaan oli uudestaan aloitettava, eikä kummaksi sovi katsoa, että Suomen herrain mielet tästä synkistyivät. Olletikin Fleming-veljekset, jotka nyt vuoden ajan olivat kaikki asiat parhain puolin sovitelleet ja pitkin matkaa koettaneet uskotella itseänsä ja muita, ettei mitään varsinaista eripuraisuutta kuninkaan ja herttuan välillä ollut olemassa, saivat vihdoin Bonden tuomista sanomista havaita, että kaikki välittäväinen toimi oli turha ollut. Heidän mielihaikeuttaan kertoo paraiten heidän omat sanansa. "Silloin", sanoo Kaskisten herra, "me kaikki hengessämme kukistuimme ja kovasti hämmästyimme nähdessämme, että tuo äsken meissä syntynyt toivo paremmista ajoista oli rauennut ja yhä pahempaan mennyt".[761] Mitä Stålarm ajatteli, emme tarkalleen voi erottaa; sillä hänen virallinen asemansa käski hänen maltillisesti sanojansa punnita.[762] Kenties hänen hilpeä luonteensa esti häntä katselemasta tulevaisuutta pimeimmältä puolelta. Muista Suomen herroista luultavasti nuo marskivainajan koulusta lähteneet eivät suinkaan olleet pahoillansa, että entistä kinaa jatkettiin. Mutta jokainen, joka vähänkin surkutteli yhteisen kansan kovia kärsimyksiä, oli murheissansa ja koetti vielä kiinni pitää kuninkaan äskeisestä lupauksesta linnaleirin helpoittamisen suhteen. "Olette epäilemättä lukeneet Kunink. M:n kirjeen", kirjoitti Lauri Fleming Mikko Paavalinpoika Munckille, "ettei pidä niin menetellä rahvaan kanssa linnaleirien ja muiden kuormain puolesta, kuin tähän asti liian paljon on tapahtunut; pyydän siis, että nyt lakkaatte lähettämästä ratsuväkeä ja jalkaväkeä nimismiesten ja neljännysmiesten kanssa talonpoikien luo laittomasti heiltä ryöstämään ja riistämään, mitä ainoata heillä on".[763] Nämä sanat ovat lohduttavaisia siitä syystä, että ne todistavat ihmisyydentunteita edes jossakin säilyneen. Vaan tässäkin asiassa oli kaikki toivo paremmista ajoista jälleen rauennut. Suomen maa ja kansa olivat Sigismundin paon kautta kerrassaan vajonneet takaisin entiseen kurjuuteen ja sekasortoon.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Valmistukset lopulliseen taisteluun
Olemme tulleet siihen kohtaan, missä Kaarlen ja Sigismundin väli kokonaan muuttaa entisen muotonsa. Tähän asti molemmat olivat kukin kohdastansa osoittaneet sovinnollista mieltä, vaikka sopimisen ehdot olivat heidät erottaneet. Nyt sitä vastoin oli ensimmäinen lyönti isketty, kuninkaan petollisuus oli kaikki rauhan toiveet hävittänyt, ja julkinen vihollisuus astui entisten sovittelemisten sijaan. Sigismund ilmoitti aikovansa suuremman sotalauman kanssa palata kukistamaan kaikkia, jotka olivat hänelle ehtoja asettaneet. Kaarle taas lupasi laittaa niin, että kuningas saisi ikipäiviksi jäädä sinne, minne oli paennut. Kummankin teot olivat näiden uhkausten mukaiset. Sekä vieraisiin hoveihin ja kaupunkeihin että Ruotsissa oleville ystävillensä levitti Sigismund kirjeitänsä, joissa syytteli Kaarle herttuaa julkiseksi kapinoitsijaksi. Samassa hän pyysi kokonaan hävittää Ruotsinmaan kaupankäynnin ja osasikin sillä keinoin ajaksi sytyttää riitaa Ruotsin ja Lyypekin välille.[764] Kaarle puolestaan teki Ruotsissa ankaran tutkinnon sigismundilaisia vastaan ja vahvisteli valtaansa säälimättömällä kädellä. Monelta hukkui onni ja omaisuus tässä tylyssä leikissä, ja monen Kaarlen puoleisista sanotaan silloin vääryydellä ja väkivallalla rikastuneen. Kun herttua lopulla marraskuuta tuli Tukholmaan, alkoi täällä jäykkä menettely porvariston kanssa, josta' etenkin saksalaiset porvarit olivat Kaarlen mielestä syynalaiset. Kaupungin pormestarit pantiin pois viraltansa, ja muut senpuoleiset, jotka olivat Laskin ja Suomen herrojen yrityksiä autelleet, niinkuin Klaus Bielke, arkkipispa Angermannus ja Krister Klaunpoika Horn, pantiin tarkkaan vankeuteen.[765] Samaan aikaan aloitettiin Kalmarin piiritys, ja kaikki Kaarlen teot jo osoittivat, ettei sovintoa Sigismundin kanssa enää etsittykään. Kun valtakunnan säädyt alkuvuodesta 1599 kokoontuivat Jönköpingiin, ne asettivat kuninkaalle semmoisia ehtoja, jotka tuskin olivat suoraa hylkäystä huokeammat. Sigismundin piti muka luopua paavinuskosta ja vasta pysyä isänmaassaan, taikka, jos ei hän siihen taipuisi, lähettää poikansa, Uladislaus, Ruotsiin luterilaisessa uskossa kasvatettavaksi Kaarle herttuan hoidon alla. Mutta jos hän ei kumpaankaan ehtoon suostuisi, he uhkasivat valita itsellensä toisen kuninkaan.
Näin asiain ollessa tuli Suomen herrain tila yhä vaarallisemmaksi.
Kaikki järjen ja varovaisuuden syyt näyttivät kehoittavan heitä
luopumaan semmoisesta kuninkaasta, joka viimeisellä retkellänsä oli
kykenemättömyytensä kylliksi todistanut, joka oman päänsä päästimeksi
oli heittänyt uskolliset palvelijansa, Ruotsin valtaneuvokset, heidän
vihamiehensä käsiin ja joka kaiken kurjuuden lisäksi oli pakolaisena
lähtenyt valtakunnastaan, rikkoen valat ja lupaukset. Epäilemättä
olikin maamme aatelistossa niitä, joihin tämä katsantotapa alkoi
vaikuttaa. Mutta toisin näkyy Arvid Eerikinpoika ja hänen kanssansa
enimmät Suomen herrat asiata arvostelleen. Jos Sigismund
riittämättömillä voimilla oli tämän ensimmäisen retkensä tehnyt ja
siitä syystä tullut täksi kertaa tappiolle, olipa toivomista, että hän
nyt vahingosta viisaaksi tultuaan varustaisi vahvemman sotavoiman ja
paremmalla menestyksellä tekisi toisen retken perintövaltaansa. Sekin
asia, että hän oli nuo hätäpakosta lähteneet sovinnot rikkonut, näytti
ainoastaan hänen hellää mielenlaatuansa todistavan, koska hän ei muka
tahtonut jättää Kaarlen kostolle niitä uskollisia palvelijoita, joita
hän ei silloin voinut puolustella. Näin uusi toivo ja uusi luottamus
virvoitteli Suomen herrain alakuloisia mieliä, ja herttuan lähettämät
varoitukset eivät heihin mitään vaikuttaneet. Kaarlen tarjoamat
sovintoehdot olivat kuitenkin tähän aikaan tavallista viettelevämmät.
Hän ei ainoastaan luvannut Suomen herroille täyttä turvaa, jos he
tulisivat hänen luoksensa Ruotsiin ajatustansa ilmoittamaan, vaan kehui
myöskin päästävänsä suomalaiset vankinsa vapauteen, jos Suomen puoliset
samoin päästäisivät Monikkalan herran; tässä tarkoituksessa hän nyt
antoi itse vankien, jotka jo taas olivat Tukholmassa, lähettää
kehoituskirjeen suomalaisille. Mutta Arvid Eerikinpoika vastasi joulun
edellä karttavaisesti, että Suomen puoliset tosin tahtoivat pysyä
rauhallisina eikä mitään vihollisuutta matkaan saattaa, vaan että
Monikkalan herra jo oli kuninkaan käskyn mukaan lähetetty Vironmaalle,
josta kuitenkin Stålarm muka tahtoi pyytää hänet takaisin. Semmoiseen
puolinaiseen sovintoon ei herttua suinkaan voinut tyytyä. Hän siis
vastaukseksi Stålarmin rauhanvakuutuksiin kirjoitti kyllä tuntevansa
hänet ja hänen seuralaistensa krokotiili-itkut sekä tietävänsä, mitä
heillä oli tekeillä.[766] Asia oli jo selvä, että Suomen puoliset
järkähtämättä olivat kiintyneet kuninkaan puolelle, ja ainoastaan tavan
vuoksi Ruotsin kokoontuneet säädyt vielä lähettivät varoituskirjeensä
Suomeen. Kaarle oli jo päättänyt käydä toistamiseen Suomenmaata
valloittamassa, ja Suomen herrat puolestaan valmistelivat ahkerasti
sitä uutta retkeä, jolla toivoivat Sigismundin aikovan ensi tilassa
korjata ensimmäisen retkensä hairaukset.Mutta sill'aikaa kuin Suomen herrat näin antoivat elämänsä ja onnensa Sigismundin asialle alttiiksi ja vilpittömän uskollisuuden silmillä katselivat hänen suuria harhatekojansa, näkyy kummallinen epäluulo heitä vastaan vallinneen kuninkaan heikossa sydämessä. Hänenpä ja hänen neuvonantajainsa mielestä oli tähän asti ainoastaan liika luottamus ja liika laupeus turmellut Sigismundin hyvät ja järkevät tuumat, ja kaikin mokomin kiirehdittiin näitä vikoja parantamaan. Julmuus semmoinen, joka ei enää kysy lain varjoakaan ja joka kuninkaan suusta lähteneenä on kahta inhoittavampi, puhuu siinä kirjeessä, minkä hän kohta Danzigiin tultuansa kirjoitti Suomen hallitusmiehille vangitun Monikkalan herran rankaisemisesta. "Ensin", kuuluvat sanat, "pitää istuvassa oikeudessa sille kavaltajalle hänen petollisia tekojansa ja juoniansa soimattaman, luettaman ja siitä otettaman tuomio. Kohta sen jälkeen pitää häntä kiristyspenkillä ja (palavalla) paloviinalla piinattaman ja tarkasti paperille pantaman, mitä hän tunnustaa. Ensi päivänä sen jälkeen pitää hänen saaman rangaistuksensa julkisen kavaltajan kuolemalla." Syystä taidamme epäillä, olisivatko Suomen hallitusmiehet milloinkaan ruvenneet ensin tutkimatta tuomitsemaan ja sitten tuomittua piinailemaan, kuten kuninkaan käsky heille teroitti. Nyt oli kuitenkin rangaistava jo Viroon lähetetty, ja kaikkien merkillisintä on, että tämä mies perästäkin henkiin jäi,[767] kunnes vihdoin varsin toiselta kohden surma hänet saavutti. Mutta samalla aikaa kuin Sigismund tällä tavoin purki voimattoman vihansa Hannu Hannunpoikaa vastaan, hän yhtä malttamattomalla epäluulolla kohteli niitä, jotka tähän asti olivat paraan käsityksensä mukaan täyttäneet alamaisten velvollisuudet. "Koska meidän ei ole turvallista", hän marrask. 10 p. kirjoitti Danzigista Matti Laurinpoika Kruusille, "pitääksemme missään käskynhaltiudessa niitä, joilla se ajatus on ollut, että kaikki, mitä Kaarle herttua on poissa ollessamme tehnyt, on muka tapahtunut meidän ja isänmaan hyväksi ja hyödyksi; sen vuoksi kiellämme sinua kovimman suuttumuksemme uhalla puuttumasta ollenkaan Viipurin linnamme asioihin, vaan pitää sinun lähteä siitä kotia kartanoihisi ja niissä pysyä rauhallisena ja hiljaisena, niinkuin uskollinen alamainen ainakin, jos tahdot välttää sitä, mikä tavan ja lain mukaan seuraa, jos joku juonittelee oikeata herraansa ja kuningastansa vastaan". Samanlainen käsky annettiin eräälle Eskert Lindorminpojalle, joka myöskin oli ollut Viipurin linnassa, sekä molemmille Fleming-veljeksille ja Yrjö Hornille ja lisäksi säädettiin kaikista näistä epäluulonalaisista, että heidän teitänsä ja töitänsä piti tarkasti vartioittaman, missä he muka ovat ja käyvät, kuinka kauan viipyvät yhdessä kohden ja mitä puheita ja juonia pitävät kulkiessansa. Kruusin sijaan asetettiin vanha Arvid Tavast linnanhaltijaksi Viipuriin ja Turun linnan isännäksi pantiin skotlantilainen William Rutwen. Mutta kaikista viranmuutteista merkittävin oli ylimmäisen hallituksen jako kahdelle miehelle, niin että Arvid Eerikinpoika vastakin pysyi Suomenmaan ylimmäisenä käskynhaltijana, mutta ylimmäiseksi sotaeverstiksi tehtiin Aksel Kurki Anolan herra. Ajan painavat toimet näyttivät tosin semmoista jakoa vaativankin, koska molemmat virat olivat vaikeat yhden miehen pitää. Mutta epäilemätöntä kuitenkin on, että toinenkin syy, kuin tämä mainittu, oli saattanut Sigismundin tasoittamaan hallitustointen vaivat ja edesvastuun. Hän ei enää luullut voivansa kehenkään täydellisesti luottaa ja tahtoi kaikkien tekoja tarkemmin vartioida asettamalla ahtaammat rajat kunkin virkavoimalle. Tämänpä tähden myöskin Lindorm Bonde yhä viipyi Suomenmaassa, ja lisäksi mainitaan vielä jonkinlainen sotaneuvoskunta, jonka piti tutkia kaikki sotaiset tuumat ja tehtävät. Arvattava on, että hallitusvoimain hajoituksesta seurasi heikkoutta ja saamattomuutta tehtävissä toimissa, ja tuskinpa lienee muu kuin Stålarmin suuri taitavuus ja hänen nauttimansa arvo estänyt nämä seuraukset vaikuttamasta. Mutta kuningas luuli antavansa Suomen asioille kylliksi tehoa ja tukevuutta, kun käskyjensä jäykkyyttä kovimmilleen kohotti. Se käytössääntö, jonka hän marrask. 10 p. antoi valtuuden ohessa Aksel Kurjelle, on selvänä todistuksena, mihinkä armahtamattomaan taisteluun hän aikoi suomalaisia käyttää. Koska muka Kaarle herttua on käyttäinnyt niinkuin julkinen vihollinen, Kurki ei saa antautua mihinkään keskustelemukseen herttuan tai hänen palvelijainsa kanssa eikä antaa hänen puoluskuntansa pitää salaisia kokouksia siinä maassa. Jos Pohjanmaan talonpojat tai muut rupeavat mihinkään turmiotekoon, pitää heitä varoitettaman, ja jolleivät varoitukset auta, on heidän kanssaan menetteleminen varsin samalla tapaa kuin nuijakapinassa. Kaikki muut, joiden Kurki havaitsee pitävän Kaarlen puolta, pitää hänen käskeä maanpakolaisuuteen, pakolla tai suosiolla; ja jos joku vastarintaa yrittää, ei ole henkeä eikä tavaraa säästäminen.[768]
Tämä kuninkaan kiivaus näytti todistavan, että hänellä suuret tuumat tekeillä oli, ja Arvid Eerikinpoika siis puolestaan koetti kiireesti suorittaa tehtävänsä Suomenmaassa. Ensiksi oli tarpeellinen valloittaa ne osat Suomenmaata, mitkä vielä herttuan hallussa olivat, nimittäin Ahvenan saaristo ja Pohjanmaan perimmäinen puoli. Tähän jälkimmäiseen maakuntaan oli herttua jo lopulla lokakuuta, niin pian kuin sai tiedon Hannu Hannunpojan tapaturmasta, lähettänyt erään vapaasukuisen miehen, nimeltä Augustinus Laurinpoika, käskynhaltijaksi, ja hänen kanssansa vähäisen laivaston ja tykistönkin sekä jonkin määrän sotaväkeä.[769] Mitä sukua ja kotoperää tämä mies lienee ollut, emme tarkoin tiedä; sillä muuta ei hänestä mainita, kuin että hän oli Hartikka Henrikinpojan Vuolteen herran sisarenpoika.[770] Mutta ainakin hän oli mennyt toisen asian puolelle kuin enonsa ja tuli nyt samaan riitaiseen asemaan, joka oli Monikkalan herralle tuhoksi käynyt. Luonteeltansa oli kuitenkin Augustinus Laurinpoika vähemmän kiukkuinen mies kuin edeltäjänsä, ja hänen tarkoituksensa oli säilyttää rauha Pohjanmaan ja Suomen välillä, jos Suomen herrat vain antaisivat hänen rauhassa olla.[771] Mutta nämä puolestaan eivät luulleet voivansa jättää Pohjan asioita sillensä. Arvid Eerikinpoika oli jo kohta kotiintulonsa jälkeen lähettänyt varoituskirjeitä Pohjanmaan asukkaille, ja suupohjalaiset, jotka äsken olivat nähneet Monikkalan herran vangitsemisen, vastasivat nöyrällä kirjeellä Mustasaaresta. Mutta koska Peräpohja vielä oli taipumaton ja Stålarm lisäksi sai tiedon, että uusi käskynhaltija oli sinne saapunut, hän tammik. 10 p. 1599 lähetti toisen kirjeen pohjoiselle rovastikunnalle, pyytäen selvän ilmoituksen, ketä muka totella tahdottiin, kuningastako vai metelinnostajia.[772] Tämä kirje pantiin kulkemaan Savon linnan kautta, ja Stålarm oli päättänyt, jollei suotuinen vastaus siitä seuraisi, lähteä väkivoimalla Peräpohjaa valloittamaan.
Mutta sillä välin kuin tämä haastosana kävi Pohjan perillä, käytti
Arvid Eerikinpoika lomansa toiseen yritykseen. Hän oli jo edellisten
vuosien tapauksista oppinut tuntemaan Ahvenan saarimaan tärkeyden ja
oli viime kesänä turhaan pyytänyt Kastelholmaa valtoihinsa, koska
kiireiset seikat silloin estivät häntä käyttämästä väkivaltaa. Nyt hän
päätti äkkiä karata jäätyneen meren yli Ahvenaan. Aika oli hyvin
sovitettu; sillä herttuan käskynhaltija, Hannu Klaunpoika, oli
par'aikaa Ruotsin puolella, ja Ahvenanmeri, joka harvoin jäähän menee,
esti häntä rientämästä linnansa avuksi. Kuitenkaan ei Kastelholmassa
niin vähän väkeä ollut, ettei olisi voitu vähäistä puuskaa kestää, eikä
Stålarm tuonut mukaansa isompaa voimaa, kuin minkä 18 hevosella ja
reellä kuljettaa saattoi. Mutta hänen tulonsa oli äkkiarvaamaton, ja
linna oieti ilman telmeettä tuli hänen haltuunsa tammik. 21 p. kello 12
päivällä. Tässä hän jonkin päivän odotteli Hannu Klaunpoikaa, joka
Väddöstä hankkeili muutamien tykkien kanssa ylitse tulemaan. Mutta kun
tämä ei päässyt taikka ei uskaltanut tulla, asetti Stålarm Salomon
Illen linnanisännäksi Kastelholmaan ja palasi itse Turkuun jo ennen
tammikuun loppua.[773]Tämä niin vähillä voimilla ja niin suurella menestyksellä tehty retki Ahvenanmaalle oli ensimmäinen toimi, jolla Arvid Eerikinpoika tahtoi vahvistaa Sigismundin valtaa Suomenmaassa ja valmistella tulevaista retkeä Ruotsin puolelle. Lähin tehtävä oli nyt käynti Peräpohjassa, jota hanketta salataksensa Stålarm käski Illen levittää semmoisen huhun, että muka koko Suomen sotaväki aikoi Ahvenan yli samota Ruotsiin.[774] Mutta tätä nykyä oli Stålarmilla toinenkin huoli, joka hetkeksi käänsi hänen silmänsä Venäjän puoliselle rajalle. Oli näet mainitussa lähimaassa Rurikin vanha hallitsijasuku sammunut alkuvuodesta 1598, ja tsaarien istuimelle oli noussut Boris Godunov, joka kohta oli alkanut rakennella ystävyyttä Kaarle herttuan kanssa. Tsaarilla oli tästä ystävyydestä monta etua odotettavana. Hän toivoi Puolan ja Ruotsin kruunujen lopullisesti eriävän, jos Kaarlea innostettaisiin lujasti pysymään tuumissansa, ja paitsi kahden naapurinsa heikkonemista hän toivoi Venäjän siinä mylläyksessä saavan Narvan, ehkäpä koko Vironmaan valtoihinsa. Alusta asti oli Stålarm koettanut estää herttuan ja tsaarin sananvaihdot ja sillä tavoin vihoittanut ei ainoastaan Kaarlea, vaan myöskin venäläisiä. Nyt tuli äkkisanoma, että venäläiset hankkivat maahan karata, ja Stålarm lähti kiireesti matkalle Narvaa suojelemaan. Mutta tiellänsä hän sai tiedon, että Venäjällä oli sisällistä riitaa syttynyt, koska muka Boris ja Romanovitshit taistelivat keskenänsä, ja kun samassa hänelle tuli sanoma Pohjan miesten taipumattomuudesta, hän lähti Viipuriin ja Savon linnaan tekemään valmistuksiansa Peräpohjaa vastaan.[775]
Oikeastaan emme saata sanoa, että tämä nyt tehtävä retki millään lailla
tarkoitti Pohjan rahvasta; sillä jokaisen oli helppo käsittää, että
peräpohjalaiset, yhtä paljon kuin suupohjalaiset ja muun Suomen rahvas,
jo olivat kyllästyneet ajan levottomiin oloihin ja ainoastaan Kaarlen
käskyläisten pakotuksesta tekivät näille apua Suomen hallitusmiehiä
vastaan. Kehoituskirjeet herttualta ja varoituskirjeet Stålarmilta
olivat vuorotellen heidän korviansa väsyttäneet, ja jos he edellisen
käskyjä noudattivat, koska maakunta oli hänen vallassansa ja hän nyt
yhä lisää väkeä lähetteli heitä puolustamaan, eivät he kuitenkaan
tahtoneet suotta suututella jälkimmäistäkään. Tämä heidän mielialansa
näkyi nytkin heidän ottaessaan vastaan Stålarmin kirjettä. Kun Savon
linnasta lähetetty talonpoika toi kirjeen Limingan nimismiestaloon,
olivat papit ja rahvas siinä koossa käräjiä pitämässä. Kirje luettiin
ja suomennettiin käräjäkokouksessa; mutta Peräpohjan miehet eivät
tahtoneet mitään vastausta antaa, ennenkuin Augustinus Laurinpoika
tulisi saapuville Oulusta. Tämä tulikin kohta ja antoi nyt tammik. 26
p. vastauksen semmoisen, mikä häneltä voitiin odottaa. "Minua
ihmeyttää", hän kirjoitti Götrik Finckelle, "kun ei minulle
kirjallisesti ilmoiteta, mistä syystä rahvasta tässä maassa niin usein
minua vastaan yllytetään; minä en tiedä olevani kenenkään tiellä".
Stålarm, joka näistä seikoista ymmärsi tilan Pohjanmaalla, kirjoitti
Viipurista helmik. 22 p Peräpohjan rahvaalle: "Koska Augustinus
Laurinpoika joukkoinensa ei tahdo lähteä pois sieltä ja kuningas on
käskenyt minun olla kärsimättä ketään herttuan palvelijaa siinä
maakunnassa, niin aion käydä häntä tervehtimässä sillä tavoin kuin asia
vaatii, kuitenkin teitä rasittamatta."[776]Niinkuin tämä kirje antaa meidän arvata, oli tarkoitus ottaa Pohjanmaan
käskynhaltija vangiksi, samassa valloittaa Oulun linna ja sillä tavoin
perustaa pysyväinen valta Pohjanmaalle. Savon linnaan siis koottiin iso
joukko jalkamiehiä sekä rekiä väen kuljettamista varten, ja Arvid
Eerikinpoika näyttää aikoneen itse lähteä retken johdattajaksi. Mutta
paitsi tätä joukkoa, joka Savosta hankki lähteä suoraa tietä
Peräpohjaan, piti toistakin väkeä Hämeen ja Satakunnan puolelta
kulkeman Suupohjan kautta, ja sille väelle oli Aksel Kurki
johdattajaksi aiottu. Kuitenkin kohtaa meitä se kumma, että ylimmäinen
sotaeversti ei näy tietäneen koko tuumasta, ennen kuin Stålarm ja
Lindorm Bonde jo olivat siihen kaikella innolla ruvenneet ja Kurjelle
sanan lähettivät hänen tehtävistään. Tämä, joka silloin, samaten kuin
Ahvenan retkenkin aikana, oleskeli Hämeen linnan paikoilla, ei näy
ollenkaan hyväksyneen, että sotatuumia hänen tietämättänsä päätettiin
ja suoritettiin. Hän siis helmik. 25 p kirjoitti Hämeen linnasta
Stålarmille, että hänpä ei suinkaan omasta neuvostansa arvaa
tähän retkeen ruveta, ennen kuin sotaneuvoskunta siihen antaisi
suostumuksensa. Neuvottelemista varten hän vaati Stålarmin ja Bonden
sekä muut päälliköt Hämeen linnaan; jos silloin tuuma hyväksyttäisiin,
hän ei muka tahtoisi sitä vastustaa. Hänen oma mielensä kuitenkin
kallistui vastahakaan. Ensiksi oli retki hänestä vaarallinen; sillä
Augustinus oli varuillansa ja sigismundilaisten olisi kaiketi tällä
matkalla viipyminen sulan veden aikaan asti, jolloin taas puuska
Ruotsin puolelta oli odotettavana. Toinen haitta oli sekin, että
Suupohja, joka jo ennen oli uskollisuutta luvannut, piti säästettämän
kaikesta väkivallasta, mutta arveluttavaa oli, mitenkä kävisi, kun sen
paikkakunnan läpi olisi tullen mennen kuljettava. Lopuksi oli
varominen, ettei tämä retki turmelisi jotakin hyvää sovintokauppaa,
koska kuulumisten mukaan lähettiläitä Ruotsista nyt oli menossa Puolaan
ja suomalaisten ei suinkaan ollut syytä halata riidan pitkittämistä.
"Jos Hänen Kunink. Majesteettinsa ei nytkään riennä, vaan aikailee
niinkuin ennen", arveli Kurki, "niin tulemme suureen hätään tänä
keväänä". Hänen ajatuksensa siis oli, että piti tarkempia tietoja ja
soveliaampaa aikaa varrota. Mutta jos tästä huolimatta retki kuitenkin
olisi tehtävä, tarvittiinhan siihen kumminkin suurta varovaisuutta.
Ensin sopisi muka Stålarmin kutsua Pohjan miehet keskustelemukseen,
paraiten Närpiöön, johon muutamat papit ja talonpojat kustakin
pitäjästä saisivat kokoontua ja jossa olisi tilaisuus heidän mieltänsä
tutkistella. Sillä välin pitäisi Amprusi Heikinpojan ja muiden, jotka
ennen olivat Pohjassa käyneet, oleman varusteilla ja olletikin oli
suksimiehiä kokoaminen, koska muka Pohjanmaalla oli varsin vahva lumi
ja joka henki siellä hiihtää osasi.[777]Kun tämä kirje tuli Savon linnaan, oltiin siellä jo täydessä lähdön toimessa. Elatus- ja ampumavaroja jaettiin jalkamiehille, huoveille ja nostorahvaalle, mitkä olivat tähän yritykseen määrätyt, osa heitä näyttää jo liikkeelle lähteneen, ja Kurjelle oli nähtävästi uudestaan lähetetty sana kiiruhtamaan hänkin lähtöänsä Satakunnan puolelta. Kurki oli nyt Laukossa, josta hän maalisk. 5 p. lähetti kiireisen käskyn Hämeen voutikuntiin, että kaikki jalkamiehet kahden viikkokauden muonan kanssa rientäisivät yön ja päivän läpi Hämeen linnaan, koska muka Arvid Eerikinpoika oli ruvennut tuohon Pohjan retkeen ja heidänkin siis oli lähteminen Pohjanmaalle. Kurki siis näkyy luulleen, että hänen varoituskirjeensä oli tullut liian myöhään, ja niin asian ollessa hän ei tahtonut huolimattomuudella turmella Stålarmin yritystä. Mutta Savon linnassa oli Kurjen kirje sill'aikaa jäähdyttänyt sotainnon. Bonde ja Stålarm tulivat Hämeen linnaan, ja tässä nyt maalisk. 18 p. päätettiin, että Pohjan retki oli jätettävä sulan veden ajaksi.[778] Kuitenkin Amprusi Heikinpoika oli jo jalkaväen ja nostorahvaan kanssa matkalle lähtenyt, eikä huolinut päällikköjen käskyn mukaan pysähtyä Rautalammille, vaan eteni omin päinsä Pyhäjärvelle ja Haapajärvelle, missä ryöstämisillä ja julmilla väkivallan teoilla kiivastutti Pohjan rahvasta.[779]
Näin olivat Aksel Kurjen estelmysten tähden Arvid Eerikinpojan rohkeat hankkeet menneet mitättömiin. Varsin vaikea on punnitella, kuinka painavat Kurjen syyt olivat ja kuinka helppo tai työläs Stålarmin aloittama yritys olisi ollut täyttää. Tosin oli Augustinus Laurinpoika pyytänyt kiireistä apua Ruotsin puolelta ja nähtävästi herttuan toimesta saanutkin voimansa vahvistetuksi,[780] jonka ohessa Oulun linnan kaukaisuus oli toinen vastus Suomen sotaväen tehtäville. Mutta nämä esteet olivat niitä, jotka Stålarmin into varmaankin olisi voittanut, ja sitä toivoessaan oli Stålarm edellisen kesän tapauksista kylliksi viisastunut ymmärtämään tämän tehtävän tarpeellisuuden, olletikin jos kuningas, kuten hän vakavasti uskoi, tekisi jo ensi kesänä toisen retkensä Ruotsiin ja suomalaistenkin siis olisi silloin niille toimille lähteminen. Tästä kuninkaan tulosta oli kuitenkin Aksel Kurjella toinen usko ja ajatus. Hänen suomalaisluontoinen epäluulonsa ei katsellut tulevaisuutta niin loistaviin kuviin puettuna, vaan synkällä mielellä hän aavisteli, että Suomen herrat yksinänsä olivat ainakin ensimmäiselle puuskalle alttiiksi heitettävät. Tätä vaaraa vastaan hän näkyy tahtoneen kaikki voimat valmistella, eikä siis suostunut syrjätoimiin, joiden tarpeellisuus oli perättömien toiveiden nojassa. Että Sigismund olisi Stålarmin verevään tuumaan mieltynyt, näemme jälestäpäin kuninkaan omista lauseista;[781] mutta omaksi syykseen hän tosin sai lukea, että tämä tyhjäksi meni, koska hän äskettäin oli hajoittanut hallitusvoimat Arvid Eerikinpojan kädestä. Seurauksena oli, että Oulun linnan valloitus jäi kuin jäikin tekemättä ja itse Suupohja oli taas joutunut herttuan käskyläisten valtaan, vaikka asukasten mielipiteet siellä olivat vähemmän luotettavia. Vaan kun Augustinus Laurinpoika huhtikuun lopulla siirtyi Oulusta Mustasaareen ja sinne toi haahtensa ja osan väestänsä, oli todellakin koko maakunta jälleen sigismundilaisten kadottama ja vaara sieltä puolen tullut melkoista lähemmäksi.[782]
Pohjaan tehtävästä retkestä oli niinmuodoin Suomen asiain molemmilla johtajilla ollut eri mieli; mutta muutoin emme havaitse mitään eripuraisuutta heidän välillänsä. Viikkokausi Hämeen linnan keskustelemuksen perästä tapaamme heidät molemmat Porin kaupungissa, jossa heille tuotiin Ruotsin säätyjen uhittelevainen kirjoitus.[783] Useita aatelisia ja päällikköjä näyttää silloin koossa olleen; mutta Stålarm ja Kurki tekivät muiden puolesta vastauksen Porista maalisk. 28 p. Niitä syytöksiä, jotka Ruotsin säädyt heille tekevät, eivät he sano ansaitsevansa ja arvelevat, että säädyt muka pakotettuina näin ovat kirjoittaneet. Kaikessa, mikä ei sotisi valaa ja uskollisuutta vastaan, he vakuuttavat tahtovansa ruotsalaisten kanssa sopia; mutta jos nämä eivät lakkaa ajamasta asiaansa niin, kuin nyt kuuluu, ei taida muka asia päättyä verenvuodatuksetta ja miekanmelskeettä.[784]
Kuukautta ei kulunut, ennen kuin se miekanmelske, jonka ainoastaan
Suomen herrain taipuvaisuus olisi estää voinut, jo oli alullansa.
Kaarle herttua oli jo ennen ruvennut valmistamaan toista retkeänsä
Suomeen ja ahkeroitsi nyt ensiksi saada Kastelholman takaisin
valtoihinsa. Tukholman saaristossa siis rakennettiin lotjia kevään
tarpeita varten ja samoin käskettiin Augustinus Laurinpojan varustaa ne
alukset, jotka hän oli Pohjaan vienyt, ja niillä purjehtia meren
auetessa Ahvenaan. Tänne jo huhtikuun keskipaikoilla Antti
Lennartinpoika, Pietari Stolpe ja Hannu Klaunpoika lähtivät meren yli
400 miehen kanssa. Illellä oli tuskin sataa miestä linnansa
varustusväkenä; mutta toivoen pikaista apua Suomen puolelta hän hylkäsi
ruotsalaisten tarjoamat sovinnot ja lähetti kiireisen sanoman
Stålarmille. Kohta herttuan väki rupesi ryntäämään sillan yli,
valloittaen puurakennukset portin edustalla, missä oli yhtäläinen
etuvarustus, kuin Turun linnassa olemme nähneet. Mutta Salomon Ille
tuiskutti ravakasti vastaan ja löi päällekävijät taas etuvarustuksesta
ulos, jolloin herttuan väestä kaatui 12 miestä, sitä paitsi oli
haavoitettuja, ja kaksi neljännysmestaria otettiin vangiksi. Linnan
väestä oli ainoastaan yksi jalkamies tapettu ja kaksi haavoitettu.
Mutta Kastelholma oli täksi kertaa pelastettu; sillä viholliset
vetäytyivät Lauttasalmen yli Finströmin ja Ekkerön puolelle, josta pian
purjehtivat takaisin Ruotsiin. Herttua, joka näistä tapauksista sai
tiedon juuri samaan aikaan kuin hän itse oli Kalmarin valloittanut,
kiivastui kovasti väkensä häpeällisestä tappiosta.[785]Mutta Arvid Eerikinpoika, joka silloin oli käynyt Helsingin seuduilla
käräjiä pitämässä, sai Tammisaaressa paluumatkallansa Illen lähettämät
uutiset. Samana tuntina hän kiirehti Turkuun päin ja sai nyt tiellä
Lindössä toisen sanan Illeltä, kuinka ruotsalaisten rynnäkkö oli
onnella vastustettu. Turussa häntä kohtasivat uudet tiedot, että
herttuan väki oli peräytynyt Väddöhön asti, johon odoteltiin Kaarle
Kaarlenpoika Gyllenhielmiä apuväen ja muurinmurtimien kanssa. Stålarm,
joka jo oli päättänyt itse lähteä neljän jalkaväenlipullisen ja 400
huovin kanssa Illen avuksi, katsoi asiain näin ollessa tarpeettomaksi
enempää lähettää kuin toistasataa jalkamiestä ja asetti tämän apujoukon
johdattajiksi Kaarle Iivarinpoika Stiernkorsin sekä marskivainajan
nuoren pojan, Juhana Flemingin, joka edellisenä syksynä oli tullut
Puolanmaasta takaisin. Kirjeellänsä Stålarm käski Illen järjestää
tarkan vahdin sekä koko Ahvenan että varsinkin linnan ympäri ja samassa
pitää nuo uskottomat ahvenalaiset tarpeellisessa kurissa. Jo oli
toukokuu alullansa, ja Stålarm oli tuskillaan, kun eivät asiat hänen
mielestänsä oikein vilkkaasti edistyneet. "Aika rientää ja ruoka
kuluu", hän kirjoitti Illelle, käskien hänen ahkerammin toimittaa
tietoja Ruotsin puolelta.[786]Kumma onkin kuullaksemme, mitä perättömiä tarinoita tähän aikaan
Suomessa kulki Ruotsin puolisista seikoista. Että toisinaan tyhjiä
tohuja säikähdyttiin, ei tosin ihmettä ollut, ja niinpä tapahtuikin
kerran, että kahta hollantilaista suolalaivaa, jotka tulivat Kemiön
ulkosaarille, luultiin herttuan sotahaaksiksi, jonka tähden Stålarm
kohta varusti kolmekymmentä lotjaa, joilla sinne lähti. Mutta paljoa
kummallisempi oli huhu Kaarle herttuan kuolemasta, jota kaksi kuukautta
läpitsensä Suomessa uskottiin. Stålarm jo toukok. 9 p. Illelle
kirjoittaessaan mainitsee semmoisen puheen yleensä käyvän, ja vielä
heinäk. 15 p. kirjoittaa Arvid Tavast Viipurista Götrik Finckelle:
"Herttua on totisesti kuollut, ja herttuatar on herransa kuoltua kreivi
Akselin (Leijonhufvudin) ja muiden luopuneiden avulla kaikkia pahaa
harjoitellut, erottanut viralta arkkipiispan ja maisteri Schepperuksen"
y.m. Kuitenkin oli sillä välin jo suomalaisia parvikuntia käynyt
Ruotsinkin puolella, mutta ne eivät sieltäkään varmempia kuulumisia
takaisin tuoneet. Huhu levisi Suomesta Sigismundinkin kuuluville. Mutta
kuningas, jolla kaiketi tarkemmat tiedot oli, varoitti Suomen herroja
uskomasta tätä perätöntä kulkupuhetta.[787]Tämä Suomessa vallitseva luulo herttuan kuolemasta ei kuitenkaan haihduttanut syttyvää sodanliekkiä; päinvastoin näyttää tästä karttuneen uskallusta Suomen väelle, joka nyt toukokuun kuluessa toimitti kaksi isonlaista sotatekoa. Onpa todennäköistä, että ruotsalaiset taas toukokuun keskipaikoilla yrittivät Ahvenaan tulla, koska Stålarmin täytyi isohkon voiman kanssa sinne purjehtia. Eikä hän tällä kertaa ainoastaan estänyt herttuan väkeä etenemästä, vaan lähetti itsekin pieniä joukkoja Ruotsin puolelle tiedustelemaan.[788] Arvata sopii, että hän näillä tiedustuksilla tahtoi valmistella tulevan kesän retkeä Ruotsinmaalle, ehkäpä sen ohessa hävittää herttuan laivatehtaat Väddöstä, Vermdöstä ja muualta. Mutta päätarkoituksena oli viettää herttuanpuoleisten silmät sinne kohden, sill'aikaa kuin hän lähetti väkensä toiseen tehtävään. Tämä uusi yritys tarkoitti Suupohjaa, missä Augustinus Laurinpoika par'aikaa varusteli haaksiansa herttuan käskyn mukaan. Koko sotavoiman kanssa, mikä oli Ahvenaan tuotu, purjehti siis Aksel Kurki toukokuun loppupuolella äkkiä Ahvenanmaalta pohjoiseen, samalla aikaa kuin Stålarm itse Turkuun palasi. Tämä yritys onnistui erinomaisen hyvin. Augustinus, joka näinä aikoina liikkui Suupohjassa tulevan kesän retkeä valmistamassa, tosin tiesi pelätä päällekarkausta; sillä jo toukokuun alulla oli jokin osakunta suomalaisia tullut meritse Närpiöön, jossa he asettuivat muutamaan saareen lisäväkeä odottamaan. Mutta kun Pohjanmaan käskynhaltija saman kuun lopulla saapui tykistönsä kanssa Mustasaareen, hän ei sillä hetkellä mitään pahaa aavistanut. Tämä tapahtui toukok. 29 p. illalla. Seuraavana päivänä, joka oli neljäs helluntaipäivä, kävi Augustinus Laurinpoika saarnaa kuulemassa Mustasaaren kirkossa, kun äkkiarvaamatta Aksel Kurjen koko voima – noin 1,500 miestä ja toista sataa alusta – paikalle tuli. Augustinus itse pääsi kuitenkin pakoon ja kirjoitti päivää myöhemmin Pietarsaaren pappilasta herttualle tiedon asiasta. Mutta kaikki hänen aluksensa ja tykkinsä, yksityisestä omaisuudestaan puhumattakaan, vietiin voittosaaliina Mustasaaren satamoista ja muutamat hänen väestänsä tapettiin tai vangittiin. Herttua, kun asiasta tiedon sai, soimasi käskynhaltijaansa, jonka olisi muka pitänyt jättää laivastonsa Oulun linnan seuduille. Tämä neuvo oli nyt myöhäistä viisautta, joka ei voinut tapahtunutta perin tehdä, ja kun herttua ennen oli käskenyt Augustinuksen kiirehtiä haaksinensa Ahvenan vesille, oli kyllä luonnollistakin, ettei tämä ollut Peräpohjassa pysynyt. Mutta vaikka Pohjan laivasto näin oli hukkaan mennyt, eipä sigismundilaisten retki muuten suurta vaikuttanut. Se sotainen yritys, jolla Stålarm maaliskuussa oli aikonut valloittaa Oulun linnan, olisi epäilemättä saattanut koko Pohjanmaan kaikkine varoinensa Suomen herrain valtaan. Mutta tämän retken perästä seisoi Augustinus pian yhtä pelättävänä Suupohjassa, etsien tilaisuutta kostaaksensa äskeisen tapaturman.[789]
Kevät oli nyt niin kauas ehtinyt, että tuimempia tapauksia ennen pitkää täytyi odotella. Suomen hallitusmiehet puolestansa olivat väsymättömällä innolla kaikki valmistukset suoritelleet. He olivat Ahvenanmaan Kaarlelta valloittaneet ja aseillansa kosketelleet sekä Pohjanmaata että Ruotsinkin rantoja. He olivat tämän ohessa voimiansa vahvistaneet uudella sotaväenotolla, johon Suomen rahvas sai harventunutta työvoimaansa antaa, ja varustelleet Turun linnaa uudella tykistöllä, joka muiden linnojen liikenevistä varoista oli vähitellen kokoon haalittu. Kaiken, mitä kohtuudella sopi heiltä vaatia, he olivat jäntevästi ja uskollisesti tehneet, ja heidän oli nyt täysi oikeus toivoa, että Sigismundkin puolestaan muistaisi velvollisuuttansa ja syksyllä annetuita lupauksiaan. Tosin oli kuningas maaliskuussa kirjoittanut Kurjelle ja Stålarmille, että hänellä ei ole muka tilaisuutta nyt äkkipikaa lähettää heille mitään vierasta sotaväkeä avuksi, jonka tähden hän käski heidän puolustella Turun linnaa miten voivat, jos heitä ahdistettaisiin. Mutta samaan aikaan osoittivat useat kuninkaan säännöt, ettei hän Suomen asioita kuitenkaan mielestänsä heittänyt, ja ainakin hän näkyi kiivaammin kuin milloinkaan vaativan Suomen miehiltä uskollisuutta ja alttiiksiantamusta hänen palvelukseensa. Useat virat, jotka edellisten tapausten johdosta olivat avoimiksi tulleet, uskottiin nyt luotettaville miehille, ikäänkuin suurten tointen lähestyessä. Amiraaliksi Pentti Söyringinpojan sijaan, joka puolentoista vuotta oli yhä pysynyt herttuan vankina, asetettiin Arvid Tönnenpoika Wildeman; Antti Laurinpojan Puotilan herran sijaan pantiin samasta syystä Kaarle Iivarinpoika Stiernkors ratsumestariksi, ja tämän viimeisen veli Maunu Iivarinpoika sai käskynsä alle toisen lipullisen, mitä Aksel Kurki ennen oli hallinnut. William Rutwenin kanssa pantiin Jaakkima Tiirikinpoika Muurilan herra Turun linnan isännyyteen.[790] Kaikille Suomen säädyille annettiin toukokuun alussa avoin kirje, jolla uskollisuuden rajamerkki siirrettiin ison määrän ahtaammalle. Kuningas sanoo mielipahalla havainneensa, että Suomen sekä kaupungeissa että maakunnissa on monta, jotka herttuan juonilla pettyneinä eivät muka sääli kuningasta hänen oikeassa asiassaan, vaan istuvat alallansa ja esteilevät tekemästä kuninkaalle ja isänmaalle kohtuullista apua. Sen vuoksi säädetään, että jos joku ei tahdo ruveta yksiin tuumiin Arvid Eerikinpojan ja muiden uskollisten miesten kanssa, sen talot ja tavarat pitää annettaman sotaväen ryöstettäväksi; joka taas herttualle jotakin apua tekee, se pitää lisäksi vankeuteen pantaman, kunnes kuningas hänestä vasta päättää tahtoo; mutta jos hän toisen kerran tavataan samasta rikoksesta, silloin hänen pitää henkensä menettää; samoin on niillekin tehtävä, jotka herttualle tietoa antavat taikka huoneissansa suojelevat herttuan kirjeenkantajia ja vakoojia. Kuhunkin kaupunkiin, pitäjään tai kihlakuntaan pitää Stålarmin asettaa valallisia miehiä tarkastamaan kaikkia epäluulonalaisia ja heidän tekojansa tutkimaan.[791]
Näin käskettiin rangaistuksen uhalla Suomen miehet uhraamaan henkensä ja tavaransa Sigismundin kukistuvaisen vallan tähden. Jokainen, joka tahtoi valtiollisten myrskyjen alta tyventöön paeta, lykättiin uskottomien luokkaan ja perättömille kanteille avattiin avara vaikutusala. Epäluulonalaisia oli jo iso paljous, ei ainoastaan Suomen rahvas ja porvaristo, joiden vanhastaan tiettiin kallistuvan Kaarlen puolelle, vaan myöskin Turun piispa papistoinensa, joista Arvid Tavast oli kuninkaalle kirjoittanut, että he muka vahvistavat talonpoikaista kansaa sen pahuudessa sekä kiihoittavat kapinaan ja eripuraisuuteen.[792] Aatelisista olivat muutamat jo syksyllä erotetut Sigismundin suosiosta; muut saivat aimollisilla uhreilla ostaa luotettavan nimen. Jo maaliskuun alulla olivat Bonde, Stålarm ja Kurki laskeneet aateliston päälle apuveron linnojen ja tykistön tarpeeksi, ja näytteeksi tämän maksun määrästä sopii mainita, että Götrick Fincke, joka kuitenkin jo pari kertaa ennen oli saanut varoistansa antaa lainoja Suomen sotavarustuksiin, oli nytkin arvattu sataan tynnyriin, jonka määrän hän tosin tahtoi tinkiä puoleksi.[793] Kuitenkin sama Fincke oli alituisessa pelossa joutuvansa kuninkaan epäluuloon, eikä takeita olekaan, ettei hän herttuan puolta salaisesti suosinut.[794] Muutamat Suomen miehet, esimerkiksi Viipurin kaupunkilaiset, koettivat valaansa uudistamalla välttää Sigismundin yhä karttuvaa epäluuloa.[795] Silmiinastuvaa on, että jollei Stålarmin leppeä luonne olisi lievittänyt Sigismundin kiivaita käskyjä, olisi maassa ollut täydellinen hirmuvalta. Tukala jos milloinkaan oli nyt tämän ylimmäisen käskynhaltijan tila. Yleisessä puutteessa ja varattomuudessa hänen piti kaikki tarpeet täyttää ja kaikki mielet suostuttaa, milloin esimerkillänsä taivuttaen kansalaiset kantamaan kärsivällisesti ajan kovuutta, milloin hyvillä sanoilla tyydyttäen tuota alastonta, nälkäistä ja nurjaa sotaväkeänsä, jota palkkansa maksamattomuuden tähden töin tuskin voitiin ryöstämästä hillitä.[796] Sigismundilta ainoastaan niukassa määrässä apuvaroja saatiin. Se rahasumma, minkä hän maaliskuussa lähetti sotaväen palkkaamiseksi, oli, kuten hän itsekin ymmärsi, varsin riittämätön, jonka tähden hän kirjoitti Bondelle käskyn, että ainoastaan enimmän tarvitsevaisille annettaisiin; muiden täytyisi muka malttaa mielensä parempaan tilaisuuteen.[797] Kesän tullessa näemme kuninkaan olevan hankkeissa toimittaa Suomen väelle apuvaroja sillä Ruotsin kuparilla, mikä oli edellisenä vuonna otettu takavarikkoon Lyypekistä.[798] Mutta tietämätöntä on, liekö tämä myöhäinen apu perille ennättänyt. Sitä vastoin Sigismund osoitti turhamielistä suuttumusta, kun Stålarm oli omin päinsä tilannut muutamia tarve-esineitä kuninkaan maksettavaksi velaksi.[799] Se puolieräisyys, joka oli Sigismundin luonteen oma, havaittiin nytkin kaikissa hänen toimissaan.
Kuitenkin olisi puute jos minkälainen ollut helppo Suomen väen kärsiä, jos heillä olisi täysi vakuutus ollut, että Sigismund perästäkin aikoi heille todentekoista apua toimittaa. Mutta asiat jo rupesivat siltä näyttämään, että suomalaiset oli heitetty oman onnensa nojaan. Tosin vielä huhuja kulki, kuinka muka Danzigiin ja Riikaan koottiin kymmenettuhannet, joilla kuningas oli aikeissa Ruotsiin lähteä, ja olihan siinä ainakin se perä, että 8 sotalaivaa varustettiin valloittamaan Elfsborgin linnaa Länsi-Göötanmaalla, jos herttua Suomeen lähtisi. Vihdoin oli Sigismund myöskin lähettänyt Yrjö Fahrensbachille valtuuden pestata 1,700 ratsumiestä suomalaisten avuksi. Mutta toisaalta katsoen ei suinkaan toivolliselta näyttänyt, kun Sigismund käski Danzigiin viedä kaikki Suomen laivat ja kaikki liiat tykitkin; jos ei muu neuvo auttaisi, pitäisi muka laivat poltettaman.[800] Tätä käskyä eivät Suomen herrat noudattaa voineet. Se oli Ruotsinvallan kuningas Sigismund, jonka laillisia oikeuksia he uskollisesti puolustaa tahtoivat; mutta jos tämä ehdollansa luopuisi Ruotsin kruunusta, eivät he suinkaan mielineet puolalaisen Sigismundin haltuun heittää isänmaan kalliita tavaroita. Virossakin, missä yhtäläinen tila synnytti yhtäläisiä mietteitä, väittivät jo Tallinnan kaupunkilaiset, etteivät he olleet muka Sigismundin perillisille uskollisuutta vannoneet, vaan ainoastaan hänelle ja hänen Ruotsissa vallitseville seuraajakuninkailleen, ja samoin Viron ritaristossa, jonka parissa nyt tapaamme Kaarle Horninkin, syntyi tähän aikaan levottomuutta.[801] Paavilaisten salaiset tuumat alkoivat vähitellen ilmi tulla, ja huhu levisi, että katolisuskoisten ruhtinaiden Pyhä liitto eli Sancta Liga, etenkin Espanjan kuningas ja itse paavikin, lainaisivat Sigismundille rahoja ja apua levittämään paavin uskoa Ruotsin valtakuntaan. Semmoiset kuulumiset peloittivat sekä Viron että Liivinkin miehiä, ja kun Arvid Eerikinpojan vaimo tähän aikaan kävi Vironmaalla, lähettivät muutamat etevimmät sieltä puolen Stålarmille sanan, että jos hän tahtoisi sopia Kaarle herttuan kanssa ja tuoda jonkin määrän sotaväkeä Suomesta heidän avuksensa, niin kolmetuhatta ratsumiestä yhtyisi hänen kanssansa Sancta Ligaa vastaan valloittamaan sekä Viron että Liivin maat ja linnat. Sigismundilta taas tuli Suomen miehille tosin kehoituksia toinen toisensa perästä, mutta ei mitään varsinaista avunlupausta. He olivat kuninkaan luokse lähettäneet erään Hannu Strangin, joka ennen oli ratsumestarina palvellut Kaarle herttuata ja hänen kanssansa käynyt Turun linnaa valloittamassa v. 1597, mutta nyt kevään kuluessa oli tuonut Ruotsin säätyjen kirjeet Suomeen ja sen tien jäänyt tänne. Tälle suomalaisten lähettiläälle ei vastannut kuningas muuta, kuin että Farensbachille oli lähetetty rahoja, joilla piti apuväkeä pestattaman. Sitten Sigismund useat kerrat löi rintaansa, lausuen: "Meillä on tässä jotakin kätkettynä, jota et tällä kertaa saa tietää." Mahdotonta on sanoa, mitä salaisuutta hän tällä lauseella tarkoitti; mutta selväksi alkoi käydä, että Suomen väki oli määrätty uhrattavaksi. Lindorm Bonde, joka tähän asti oli Suomessa askaroinut kuninkaan asiamiehenä, poikkesi jo turvallisempiin seutuihin Viron puolelle, ja ainoastaan Stålarmin pyynnöt sekä oma jalo mielensä pidättivät toisen kamariherran, nuoren Juhana Flemingin, Suomessa. Farensbachille lähetettiin sana jouduttamaan sitä ainoata apua, minkä kuningas oli luvannut; mutta tämä sanoi saaneensa rahat kovin myöhään. Ja kun nyt Stålarmin palvelija, Paavali Stilchen, kysyi häneltä, mitä suomalaiset neuvoksensa ottaisivat, jos ei apu heille ennättäisi, vastasi Farensbach: "Se seikka heidän täytyy kestää kuninkaan tähden; ja vaikkapa herttua Suomen valloittaisi ja heidät kaataisikin, täytyypä hänen kuitenkin sieltä lähteä ja samoin Ruotsistakin." Stilchen hämmästyneenä huudahti: "Jumala sitä armahtakoon; se väki parka on petetty."[802]
Ruotsin puolella Kaarle herttua sill'aikaa oli täysissä toimissa, ja nämä toimet kyllä osoittivat, mitä suomalaisten oli häneltä odottamista. Valloitettuansa Kalmarin linnan toukokuussa hän kohta oli mestauttanut linnanisännän, Juhana Sparren, sekä kolme muuta ruotsalaista linnan väestä. Sitten Ruotsin säädyt kokoontuivat Tukholmaan heinäkuussa. Sigismund kuningas lopullisesti hyljättiin, koska hän muka Kustaa kuninkaan testamentin, oman kruunausvalansa ja Linköpingin sovinnot oli rikkonut, mutta hänen pojallensa Uladislaukselle määrättiin vuosikausi, jonka kuluessa hän pitäisi lähetettämän Ruotsiin kasvatettavaksi luterilaisessa uskossa. Jos ei niin tapahtuisi, taikka Sigismund ei kuuden kuukauden kuluessa antaisi tähän vastausta, niin hänen jälkeläisensä ikuisiksi ajoiksi olisivat suljetut pois Ruotsin valtaistuimelta, ja sijaan pantava olisi se, joka säädetyn perintösuostumuksen mukaan likinnä olisi. Suomalaisista ja virolaisista päätettiin, että heitä vieläkin kerran kehoitettaisiin yhdistymään muiden säätyjen kanssa; mutta jos he eivät perästäkään taipuisi, pitäisi heitä sotavoimalla pakotettaman. Ja koska Kaarle herttua itse oli päättänyt lähteäksensä tälle retkelle, lupasivat säädyt hänen poissa ollessaan pysyä hänelle uskollisina ja, jos jotakin inhimillistä hänelle sattuisi, toimittaa hänen puolisollensa ja perillisillensä säädynmukaisen eläkkeen sekä antaa hänen jälkeensä valtakunnan hallituksen sille, jonka herttua tahtoisi siihen määrätä. Tämä päätös tehtiin heinäk. 24 p., ja kohta valtiopäiväin loputtua herttua valmistihen itse lähtemään Suomen puolelle.
KAHDESKYMMENES LUKU
Kaarle herttuan toinen retki Suomeen
Ruotsin säätyjen vielä koossa ollessa oli uusi yritys tapahtunut Kastelholmaa vastaan. Eräs Pentti Laurinpoika 600 jalkamiehen kanssa oli edeltäkäsin lähetetty Ahvenanmaalle, ja yöllä perjantaita vastaan, heinäk. 13 p., saarrettiin linna, ettei kukaan päässyt ulos eikä sisään. Ahvenalaiset, jotka aina olivat kallistuneet herttuan puolelle, olivat nytkin kohta valmiit hänelle uskollisuutta ja apua lupaamaan, ja Kaarle otti toimittaaksensa lisää tykkiä ja väkeä piirittäjille, jotka nyt aikoivat ruveta linnaa ampumaan, sill'aikaa kuin Scheelin piti laivastolla estää suomalaiset tulemasta Illen avuksi. Mutta silloin syntyi laivaston väessä jokin kinastus, niin että muutamat joukot erottivat oikeat päällikkönsä ja ottivat toisia. Herttua kirjoitti, ettei ymmärrä, mitä tyytymättömyyden syytä heillä oli, kun oli muka kaikkea kylliksi heillä ollut, ja käski rangaista kinastuksen päämiehet. Vaan sillä välin kuitenkin pääsi Suomesta apuväkeä Ahvenaan. Stålarm ja Kurki, vaikka edellinen tähän aikaan sairasti silmätautia, lähtivät sotaväen kanssa kiireimmiten sinne, ja piirittäjät saatuansa Suomen väen tulosta tiedon pötkivät oieti pakoon, niin ettei kähäkkää heidän kanssansa syntynytkään. Tämä näkyy tapahtuneen heinäk. 25 p:n paikoilla, ja pari päivää myöhemmin (heinäk. 27 p.) herttua Tukholmasta lähetti varoituskirjeen Ahvenaan tulleelle Suomen väelle. Mutta samaan aikaan amiraali Scheel näkyy saaneen väkensä jälleen säännöllisen kurin alle ja tuli itse uudistamaan Kastelholman piiritystä heinäk. 28 p. Suomalaiset tosin samana päivänä saapuivat sadalla lotjalla, mutta kääntyivät takaisin, kun näkivät ruotsalaisten ylivoiman. Kastelholma niinmuodoin oli jäänyt oman onnensa nojaan.[803] Oikeastaan Suomen herroilla oli tällä hetkellä toinenkin vaara torjuttavana, joka ei sallinut heidän yksinomaisesti kääntää huomiotansa Ahvenan puolelle. Suupohjassa, näet, Augustinus Laurinpoika jo juhannuksen aikoina oli jälleen koonnut voimiansa ja näkyy saaneen sen verran aluksiakin toimeen, että hän rannikkoa pitkin saattoi lähestyä alista Satakuntaa. Alussa heinäkuuta muutama hänen partiokuntansa jo kävi Ahlaisissa, missä Yrjö Pryss, joka makasi tautivuoteellaan eikä tahtonut antaa itseänsä vangiksi, ammuttiin kuoliaaksi. Lisäväkeä vielä odotettiin Länsipohjastakin Hieronymus Birckholtzin komennon alla; mutta Augustinus riensi edelle ja oli heinäkuun loppupäivinä maalle astunut Poriin.[804] Epäilemätöntä on, että Suomen herrat helposti olisivat Augustinuksen voimat masentaneet, jos olisivat aikaa saaneet kääntämään toimensa sinne käsin. Mutta tuskin he olivat Ahvenanmaalta palanneet, niin vaara siltäkin puolen taas yltyi entistä ankarammaksi.
Kolme kertaa kolmen kuukauden kuluessa oli Ruotsin väen täytynyt tyhjin toimin palata Ahvenanmaalta; kahdesti he olivat jo Kastelholmaa piirittäneet ja kahdesti pötkineet häpeällä pakoon. Mutta nytpä vasta olivatkin herttuan pääjoukot valmiina ja Kaarle itse lähtemäisillään Suomen puolelle. Kuinka suuri väen paljous hänellä tätä retkeä varten oli koossa, ei käy tarkkaan määrääminen; kuitenkin on varma, että isoin osa Ruotsinmaan sotavoimasta oli tätä varten kokoontunut Furusundin salmeen Tukholman ulkosaaristoon. Ainoastaan muutamat laivat Hannu Klaunpojan, entisen Kastelholman isännän, johdolla lähetettiin varjelemaan Elsfborgia, jossa tuo uskollinen Antti Lennartinpoika oli linnanhaltijana. Kastelholmaa vastaan oli, kuten jo mainittiin, Jaakkima Scheel lähetetty – tämän kerran vahvemman voiman kanssa. Onnen arpa nyt lankesi peräti toisin kuin edelliset kerrat Kastelholman edustalla. Muinaistarina juttelee, että Scheel ensin lännen puolelta eli Linnanselältä ampui Kastelholman muureja; mutta Salomon Illen, joka jo usein oli nähnyt ruotsalaisten pakenevan piiritystyöstä, mainitaan niin tykkänään ylenkatsoneen vihollisiansa, että hän etäisessä osassa linnaa rupesi kestailemaan ystäväinsä kanssa. Silloin Scheel asetti tykkinsä idän- ja kaakonpuolisille kummuille, joista jo ensimmäinen laukaisu lennätti suuren kuulan muurin läpi Illen kemusaliin. Tästä Illen mainitaan niin hämmästyneen, että kohta heitti linnansa piirittäjille, antaen itsensä herttuan mielivaltaan. Näin muinaistarina kertoilee Kastelholman viimeistä piiritystä.[805] Piirittäjäin oman kertomuksen mukaan oli tapauksen laatu seuraava. Kun Scheel heinäk. 28 p. oli linnan edustalle saapunut, hän seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, ei mihinkään toimeen ryhtynyt, ennen kuin jumalanpalvelus oli pidetty. Sitten hän asetti vallimultakorejansa, ja maanantaina hän valmisti, mitä rynnäkköä varten tarvittiin; lähettipä sen perästä sanansa linnaan, käskien linnalaisten nyt suosiolla ja otollisilla ehdoilla antautua. Mutta nämä vastasivat, että heillä oli toisenlainen käsky kuninkaalta. Silloin amiraali heille uuden sanan lähetti, että hänen seurassaan muka oli neljä munkkia, jotka tiistaina saavat veisata heille aamumessun, että sydän heissä pehminnee. Nämä niinkutsutut "munkit" olivat neljä suurta tykkiä, jotka tiistaiaamuna, heinäk. 31 p., pantiin linnan muureja järisyttämään. Vaikutus olikin semmoinen, kuin oli ennustettu. Kun "aamumessu" oli loppunut, sanotaan suomalaisten kerjänneen rauhaa, nostaen hattunsa keihäiden ja pyssyjen nenään. Näin linna samana päivänä heitettiin. Alhaisempi linnaväki heti otettiin armoihin ja pantiin Ruotsin väen sekaan, kaksi tai kolme kullekin ruodulle. Päälliköt aiottiin ensin heti ampua kuoliaaksi; mutta Scheel kumminkin asetti heidät sota-oikeuston eteen, ja tämä heidät tuomitsi pois hengiltä.[806] Tuomion toimeenpano kuitenkin lykättiin toistaiseksi. Syynä siihen oli, että Scheel, kuten hän muutamia päiviä myöhemmin herttualle kirjoitti, ei löytänyt ketään mestausmiestä, joka olisi tuon surullisen tehtävän toimittanut.[807] Todennäköistä myöskin on, että amiraali kenties tahtoi viivyttää heidän rangaistuksensa siinä toivossa, että herttuan ankara viha asettuisi. Se oli turha toivo. Ille ja hänen toverinsa olivat kiinni otetut muka julkisesta pahanteosta, nurjaa kilpeä kantamasta isänmaata vastaan, eikä Kaarle ollut tätä nykyä taipuvainen lievittämään lain ankaruutta. Armosta ja anteeksiantamuksesta siis ei puhettakaan ollut; ainoastaan määrättiin muutamat pykälät, joista vankeja piti tutkittaman ennen mestaustansa. Enimmät kysyttävät koskivat suomalaisten kirjeenkantajia ja vakoojia.[808] Mitä selkoa lienee saatu, ei mainita; – mutta nyt tuli toinenkin syy viivyttämään mestausta. Ille näet oli luvannut kaikella ahkeruudella taivuttaa muita Suomen herroja sovintoon herttuan kanssa, ja olipa siis koettaminen, millä hinnalla nämä tahtoisivat toverinsa hengen lunastaa. Näin saivat Kastelholmassa otetut vangit seurata Scheelin laivastossa Suomen puolelle.
Vaan Ruotsin laivaston edellä kulkivat ne Ruotsin säätyjen asiamiehet, joiden piti valtiopäiväin päätöksen mukaan tarjota viimeiset rauhanehdot suomalaisille. Nämä miehet olivat Erik Brahe Visingborgin kreivi, Arvid Drake Hagelsrumin herra, Arvid Maununpoika Svaneholman herra, Tuure Jaakonpoika Grensholman herra, Niilo Niilonpoika Säbyn herra, Maunu Yrjönpoika Viin herra, Yrjö Maununpoika Bolmnäsin herra, Niilo Posse-Geddeholman herra, Vesteråsin ja Vexiön piispat, eräs Upsalan professori, pari kirkkoherraa ja neljä miestä porvaris- tai talonpoikaissäädystä. Jo ensimmäiset kaksi nimeä, Eerik Brahen ja Arvid Draken, ovat tässä tilassa hyvin merkittävät. Edellinen oli uskonnoltaan katolilainen, jonka tähden Kaarle herttua jo v. 1594 oli erottanut hänet Tukholman linnanisännyydestä ja muista Sigismundin antamista viroista. Viimein oli hän seurannut kuningasta Ruotsiin, mutta Stång-joen tappelun perästä sopinut herttuan kanssa. Vieläkin pahemmin oli Arvid Drake loukannut herttuata, koska hän Sigismundin Kalmariin tullessa oli saattanut Smoolannin ratsumiehet kuninkaan puolelle ja sitten Stång-joen tykönä johdattanut samat ratsumiehet Kaarlea vastaan. Molemmat olivat tuoreet todistukset siitä, että Kaarle herttua ei ollut leppymätön, kun hänen armoansa ajoissa etsittiin, ja nähtävästi tämän tähden heidät oli valittukin johdattamaan Suomen herrat taipuvaisuuteen. Ohjesääntö mainitsi, että heidän piti vaatia suomalaiset lähettämään kahden viikon kuluessa muutamia miehiä joukostansa Ruotsin puolelle, ja oli suoraan nimitetty, keitä näihin lähettäjäisiin tahdottiin, nimittäin: Bonde, Stålarm, Kurki, Jaakko Klaunpoika, Lauri Fleming, Arvid Tavast, Antti Boije ja Hartikka Henrikinpoika sekä Turun piispa ja kirkkoherra muutamien muiden pappien kanssa ja kaksi porvaria kustakin, Turun, Helsingin ja Viipurin kaupungeista.[809] Näille kaikille lähetettiin sen ohessa kirjallinen turvanvakuutus, jos Ruotsiin tulisivat ilmoittamaan selvästi mielensä. Mutta jos suomalaiset eivät tähän myöntyisi, piti säätyjen asiamiesten julistaa heidät valtakunnan julkisiksi vihollisiksi, joille ei mitään armoa enää sallittaisi.[810]
Lähettiläät purjehtivat tavallista tietä Ahvenan lävitse, missä kävivät Scheelin puheilla, ja tulivat elok. 7 p. illalla Vähä-Sottungan saarille, josta heti lähettivät torvensoittajalla kirjeen Turun linnalaisille, vaatien päästäksensä heidän puheillensa ja pyytäen sitä varten turvauskirjaa. Muassa seurasi amiraalin lähettämä rummuttaja, joka vei kehoituskirjeen Kastelholman vangeilta Turussa oleville Suomen herroille. Seuraavana päivänä lähettiläät purjehtivat edemmäs Korpoon virralle. Tänne myöskin saapui amiraali Scheel ja koko hänen laivastonsa, 150 laivaa ja haahta sekä muutamia lotjia. Kun ei kuitenkaan vielä mitään vastausta Turusta kuulunut, lähdettiin elok. 9 p. vielä lähemmäksi Suursalmeen[811] ja lähetettiin erään palvelijan kanssa uusi kirje suomalaisille. Vaan nämä olivat juuri samana päivänä vastauksensa antaneet. Turussa olijat, Arvid Eerikinpoika, Aksel Kurki, Arvid Henrikinpoika Horn, Maunu ja Kaarle Iivarinpojat Stiernkors, Henrik Tönnenpoika Wildeman, Niilo Olavinpoika ja Jaakko Olavinpoika sekä koko sotaväki, ratsumiehet ja jalkamiehet, pyysivät kirjeellänsä Turusta elok. 9 p. selvän selityksen, mitä lähettilästen toimi tarkoitti. He sanoivat tietävänsä, että lähettiläillä oli sotajoukko muassansa väijyksissä ja että Kastelholma jo oli valloitettu. Siis, koska Kunink. Majesteetti on kovin heitä kieltänyt rupeamasta mihinkään keskustelemukseen herttuan tai hänen lähettilästensä kanssa ja heidän täytyy tätä käskyä totella, ettei kuningas, meren jäässä ollessa, lähettäisi parvea tataarilaisia, kasakkoja ja muita muukalaisia maata hävittämään, niin he pyysivät lähettiläitä koettamaan estää sitä verenvuodatusta, mikä nyt näytti olevan tulossa. Tämä vastaus lähetettiin samalla torvensoittajalla, joka oli lähettiläiden kirjeen tuonut, ja saapui seuraavana päivänä Suursalmeen. Amiraalin ajatus oli nyt, ettei enää pitäisi tuhlata kehoituksia; kuitenkin kirjoittivat lähetyskunnassa olevat pappismiehet elok. 11 p. eri kirjeen Turun piispalle ja kapitulin jäsenille, käskien heidänkin edistää sovintoa, niinkuin heidän rauhanvirkansa vaati. Kohta sen jälkeen tuli Turun linnalaisilta toinen kirje, jossa he pyysivät saadaksensa tietää, mitä säädyt Tukholmassa olivat päättäneet, ja tämän johdosta lähettiläät lähettivät kolmannen kirjeen ynnä Tukholman päätöksen pykälät. Elok. 13 p. oli vihdoin Turun linnalaisilla lopullinen neuvottelu asiasta. Silloin Stålarm, kuten hän itse vakuuttaa, olisi tahtonut myöntyä herttuan sovintoehtoihin; hänen vakaa omatuntonsa muka vaivasi häntä, varsinkin paavinuskon leviämisestä. Mutta muut soimasivat häntä uskottomaksi ja sortivat hänen mielipiteensä.[812] Heidän yhteinen vastauksensa kuitenkin oli karttavainen. Koska he eivät muka tiedä niitä syitä, joiden voimasta Ruotsin säädyt ovat peruuttaneet uskollisuutensa ja valansa Kunink. M:n suhteen, eivät he taida siitä asiasta ruveta mihinkään keskustelemukseen, johon tarvittaisiin enemmän aikaa ja miettimistä. Ja koska Tukholmaan kokoontuneille säädyille oli sallittu iso aika asiata miettiä, he toivovat Suomellekin suotavan saman oikeuden, jos muutoin valtakunnan hyötyä totisesti tarkoitetaan. Siihen he kyllä sanovat suostuvansa, että K. M. kuuden kuukauden kuluessa mielensä ilmoittaa ja lähettää nuoren poikansa kasvatettavaksi valtakunnan uskontoon; mutta he pyytävät samassa, että sill'aikaa kaikki vihollisuus herjetköön. Muutoin uskovat asiansa Jumalan huomaan, jonka varjelusta toivovat. – Tätä ehdotusta tietysti ei hyväksytty. Lähettiläät jo elok. 14 p., antoivat lopullisen vastauksensa, lausuen, että suomalaisten kirje oli niinkuin kavaltajain ja että heille ei voitu antaa kuuden päivänkään miettimisenaikaa, saati kuuden kuukauden. Rauhallisten keinojen jakso oli siis loppunut ja aseiden piti ratkaista.[813]
Se olisi totuuden loukkaamista, jos emme myöntäisi, että nämä Suomen herrain kirjeet eivät enää osoittaneet samaa uskallusta ja uljasta mieltä kuin heidän edelliset toimensa. Ensimmäisessä kirjeessä he asettavat tekosyyksi muka pelkonsa kuninkaan voimallisesta kostosta, ikäänkuin semmoinen pelko olisi mahtavampi kuin kunnia ja velvollisuus. Lopullisessa vastauksessaan he vaativat miettimisen aikaa, ikäänkuin Sigismundin ja hänen entisten alamaistensa riitaseikat nyt vasta olisivat heidän korviinsa saapuneet. Se mies, joka heidän joukossaan on etevin ja joka tähän asti järkähtämättömällä uskollisuudella on valvonut Sigismundin etuja, se sama Arvid Eerikinpoika jo neuvoo taipumista Kaarle herttuan vaatimuksiin. Onko siis tämä asian laita kumma kuullaksemme? – Ei, vaan se on luonnollinen seuraus siitä tuskallisesta, siitä mielenmurtavasta tilasta, johon kovat onnenseikat olivat saattaneet Stålarmin ystävineen. Uskollisuus kuningasta kohtaan oli heillä tosin vielä kunnian ja omantunnon asia; mutta tämä kuningas näytti jo kunnottomasti määränneen heidät uhrattaviksi, ja omatunto samassa kyseli, millaisen asian uhriksi heidän oli hukkuminen. Jo heitä Kaarle herttuan koko voima läheltä uhkasi, ja valtiollinen vapaus sekä luterilainen usko näytti asuvan hänen lippujensa turvissa. Sitä vastoin Sigismundin apu oli vielä kaukainen ja epätietoinen, eikä paljon epäilemistä enää ollut, että salaisia hankkeita paavikunnan leviämiseksi liikkui hänen neuvoissansa. Tässä ahtaudessaan kirjoitti Suomen sotaväki Turusta elok. 14 p. kuninkaalle, valittaen hänen tulonsa, samaten kuin lupaamansa apuväen viipymistä ja pyytäen alamaisesti tietää, oliko hänen aikomuksensa kokonaan heittää oikeutensa.[814] Silminnähtävää on, että suomalaiset toivoivat saavansa sitä miettimisen aikaa, jota olivat Ruotsin lähettiläiltä pyytäneet, ja luulivat kuninkaan sillä välin ennättävän lähettää heille vastauksen ja apua. Tämä toivo ei käynyt toteen. Vasta kuukauden päästä Sigismund Varsovasta kirjoitti vastauksen, kertoen entiset käskynsä sekä Suomen asioista yleensä että etenkin Suomen laivastosta; – ja ennen kuin tämä vastaus olisi voinut perille tulla, olivat jo Suomen herrain asiat auttamattomissa.[815]
Meillä ei ole tarkkaa tietoa, milloinka herttua itse Tukholmasta lähti, eikä asia niin aivan tärkeä lienekään.[816] Kohta tiedon saatuaan Kastelholman valloituksesta hän näyttää etevimmän sotavoimansa kanssa kiirehtineen Ahvenan saaristoon, missä nyt Fliisen satamassa määräsi laivastonsa kahtaalle jaettavaksi. Jaakkima Scheel sai toimekseen isompien laivojen kanssa lähteä Turkua vastaan ja joutui pian kähäkkään linnalaisten haaksien kanssa. Mutta muun osan laivastosta vei herttua itse edemmäksi saaristoon, hakien maallemenon paikkaa, mistä hän saattaisi tien katkaista Turun ja Viipurin väliltä. Hänen tarkoituksensa oli estää Turussa oleva sotajoukko pääsemästä – kuten edellisellä Suomenretkellä tapahtui – Viipuriin, jossa ehkä muukalaista väkeä Liivistä apuun ennättäisi ja jonka vahvat rajalinnoitukset ainakin olivat vaikeat valloittaa, jos niitä isompi voima puolustaisi. Tästä syystä hänen ei auttanut aivan kaukana Turusta maalle nousta, ettei muka jättäisi useampia teitä auki vihollisillensa; mutta Turun lähiseuduilla, missä Suomen väki rannikkoa vartioitsi, oli myöskin maallemeno vaikeampaa. Tässä tilassa mainitaan herttualle ilmaantuneen odottamattoman avun. Oli näillä seuduin Sauvon pitäjässä eräs suomalainen aatelismies, nimeltä Hannu Pentinpoika Tapilan herra, joka äsken oli Suomeen palannut Ranskanmaalta, palveltuansa kaksitoista vuotta sen maan kuninkaita, Henrik III:tta ja Henrik IV:ttä. Tämän miehen, joka ei vielä ollut osallinen muiden Suomen herrain neuvoissa ja joka Henrik IV:n lippujen alla oli tottunut miekkaansa käyttämään puhdistetun opin varjelukseksi, kutsutti herttua nyt laivaansa. Pitkän keskustelemuksen perästä suostui Hannu Pentinpoika menemään Kaarlen palvelukseen ja neuvoi hänelle soveliaan paikan maalle mennä.[817]
Paraisten saariston ja Sauvon mannermaan välissä, kaakkoiseen suuntaan Aurajoen suusta, on soikulainen vuono, nimeltä Paimionselkä, jonka pohjoisimpaan, matalaan ja ruovokkaiseen lahdenpohjaan tuo Someron järvistä lähtevä Paimionjoki vetensä purkaa lähellä Jaakon kappelin saarnahuonetta. Tämän vuonon Sauvon puoliselle rannalle Kärkniemen kartanon kohdalle[818] laski herttua väkensä maalle ja tuli elok. 17 p. Paimion pitäjään, missä hän kaksi vuorokautta piti leirinsä. Hänen aikomuksensa lienee ensin ollut marssia Turkua vastaan vangitsemaan suomalaisten pääjoukkoa, jolta Helsingin tie nyt oli teljetty. Mutta kun tieto tuli, että penikulman päässä Halikon puolella oli muutaman sillan tykönä jokin määrä Suomen huoveja syöttämässä hevosiansa, niin herttua lähetti väkensä näitä vastaan.[819] Suomalaisten joukko ei lie suuri ollut, mutta ainakin heillä oli tykkejä muassaan, jotka nyt lankesivat Kaarlen valtaan. Itse väki hajotettiin sinne tänne, muutamat heistä tapettiin, ja voittajat ajoivat heitä takaa – kuten herttuan sanat kuuluvat – "kuusi penikulmaa pilkkoiseen pimeään". Tämä tapahtui elok. 18 p., mutta vasta seuraavana päivänä lähti herttua itse Siililän kylästä Paimiosta, josta hän sitä ennen lähetti muutamia tarpeellisia käskyjä muille joukoillensa. Augustinus Laurinpojan, joka näillä ajoin lienee lähtenyt liikkeelle Porin seuduilta, käskettiin mikäli mahdollista tukkia tie suomalaisten sotajoukolta, ettei se muka Viipuriin pääsisi; mutta jos tämä jo olisi myöhäistä, piti hänen marssittaa väkensä Turkuun, siellä aljettavaan piiritystyöhön. Osa laivastosta määrättiin lähtemään Helsingin edustalle, etteivät pakoon pötkijät pääsisi sieltä meren yli Viron puolelle. Kaikella muotoa herttua tahtoi, että Turun linna vahvasti piiritettäisiin sekä maan että meren puolelta, sill'aikaa kun hän itse aikoi ajaa pakenijoita takaa. Arvid Eerikinpojalle hän vielä kirjoitti lyhyen kirjeen, käskien hänen tulla luoksensa. "Ja on sinun tietäminen", kuuluvat Kaarlen tuimat sanat, "että jahka olemme majaan saatelleet tuon toisen joukon sinun lahkokuntaasi, pitää sinunkin saaman kaalisi keitetyksi". – Näitä Siililässä toimitettuansa lähti herttua kiireesti liikkeelle ja tuli vielä samana päivänä (elok. 19) Someron pappilaan.[820]
Ensin näyttää Kaarle luulleen, että jokin isompi osa suomalaisten
sotavoimasta oli nyt lyötynä ja pakosalla. Hän kirjoitti Scheelille
saaneensa tiedon, että muka suurimmat veitikat ovat aikoneet
seuroinensa Helsinkiin päin, josta toivovat pääsevänsä Arvid
Tönnenpojan laivoilla Liivin puolelle, ja sanoo siitä syystä
päättäneensä lähteä heitä peräämään Helsinkiin. Kirjeellänsä
pakenevalle Suomen väelle hän kehoittaa sitä viisastumaan vahingosta
sekä antaumaan herttuan armoille ja lähetti myöskin Stålarmille
Scheelin kautta yhden pakomatkalta tavoitetun vangin, joka saisi antaa
Turun puoliselle Suomen väelle täyden tiedon sattuneesta tapaturmasta.
Mutta koska Scheel oli hänelle ilmoituksen lähettänyt, että
viimeksimainittu väki oli Turusta lähtenyt herttuaa kohden, hän
Somerolta lähetti 100 ratsua tiedustelemaan, minne päin heidän matkansa
kääntyisi. Pian hän tästä lienee tullut havaitsemaan, että tämä Turun
puolinen joukko juuri olikin suomalaisten päävoima ja että nuo pakoon
ajetut eivät olleet kuin jokin vähäisempi osakunta. Mitenkä tämä uusi
tieto muutti herttuan tuumia, emme täydellisesti tunne. Ainoastaan sen
näemme, että Helsinkiin meno tältä eräitä jäi ja että osa herttuan
väestä palasi Kärkniemelle ja sieltä kulki toisen laivaston luokse
Turun edustalle.[821]Hämärtäväinen sumu peittää seuraavat tapaukset. Kummallista kyllä on, että Turun linnalaiset eivät vielä elok. 23 p. näy tienneen herttuan maalletulosta ja saamasta voitosta. Kun mainittuna päivänä Arvid Eerikinpoika ja Aksel Kurki Turusta kirjoittivat Yrjö Farensbachille jouduttaaksensa luvatun apuväen tuloa, he eivät muuta tiedä, kuin että Ruotsin laivasto on penikulman päässä vartoamassa itse herttuan tuloa. Ruotsin väen mainitaan pitävän tarkkaa vahtia ympärinsä, jottei hyvin käy sitä häiritseminen; myöskin on talonpoikainen kansa kokonaan antaunut herttuan puolelle ja toimittaa Ruotsin sotavoimalle kaikki tiedot Suomen sotaväestä; kuitenkin on muutamilta herttuan sisseiltä muka kynnet korvettu, ja kähäköitä on tapahtunut, jommoisessa, kolme päivää sitten, on otettu 10 vihollista vangiksi ja muutamia tapettu. Kaksi päivää ennen tätä kirjettä, eli elok. 21 p., olivat Stålarm ja Kurki kirjoittaneet Kaspar Tiesenhausenille, joka oli Farensbachin tuotavassa apujoukossa ratsumestarina, ja häneltä pyytäneet 200 ratsumiestä avuksensa. Herttuan laivasto oli silloin ollut kahden penikulman päässä Turusta, Rymättylän selällä, jossa sitä joka päivä häirittiin maallemenon ja ryöstön estämiseksi. Hyvää toivoa näkyy vielä olleen, että luvattu apu ajoissa perille ennättäisi; sillä jos Farensbach, niinkuin luvannut oli, jo elok. 24 p. olisi Tallinnassa ja Suomen amiraali käskyn mukaan toisi viisi laivaa Helsingistä sinne, niin koko apujoukko saattaisi vuorokauden päästä olla Suomen rannalla, josta Suomen väen uskallus arvaamattomasti karttuisi.[822] Sillä välin oli Stålarmin ja Kurjen aikomus hävittää Augustinus Laurinpojan joukko lähettämällä muutamia lipullisia huoveja ja jalkaväkeä Porin seuduille. He olivat elok. 20 p. kirjoittaneet Ala-Satakunnan voudille, käskien hänen koota heiniä ja ruoka-aineita Virtsaalle ja Köyliöön, ettei sotaväen tarvitsisi rahvasta ryöstää, ja samassa vaatineet häneltä tarkkoja tietoja Augustinuksen matkasta.[823] Mitä tästä hankkeesta toimeksi tuli, emme selvästi voi erottaa. Ainoastaan se mainitaan, että Jaakko Olavinpoika näillä ajoin löi Augustinuksen voimat takaisin, ja arvattavasti tämä tapahtui jossakin paikoin Varsinais-Suomen luodekulmalla.[824]
Niinkuin ennen olemme nähneet, olisi Scheelin jo aikaa pitänyt viedä väkensä maalle aloittaaksensa Turun linnan piiritystä; mutta siitä oli nähtävästi Suomen väen vahvuus häntä estänyt. Tässä seikassa myöskin näemme syyn, minkä tähden herttua katsoi tarpeelliseksi muuttaa ensimmäisen tuumansa, ja lähetti osan voimastansa takaisin Turun edustalle. Tämän perästä lienee maallemeno tapahtunut samoilla seuduin kuin kesällä 1597.[825] Mutta Aksel Kurki poltti leirinsä Turun tykönä ja vetäytyi Suomen sotavoiman kanssa Marttilan pitäjään, jättäen ainoastaan neljä-, viisisataa miestä Stålarmin komennon alle Turun linnaan. Luultavaa on, että Kaarle herttua itse tällä välin oli jääneen armeijaosuuden kanssa asettunut Paimioon, ja sinne Scheel heti maallemenon jälkeen lähti häntä tapailemaan. Tämä näkyy tapahtuneen elok. 26 p.[826] Herttua nyt käski amiraalinsa ryhtyä Turun linnan piiritykseen ja määräsi hänelle sitä varten tarpeellisen väen. Mutta päävoimansa otti Kaarle omaan komentoonsa ja kiirehti Kurjen joukkoa saavuttamaan. Tällä matkallansa hänen mainitaan tulleen Liedon nimismiestaloon, jolloin hänen väkensä oli kiinni saanut erään vanhan miehen, jota Kaarlen hurskas viha kauan oli etsinyt. Se oli tuo petomainen Olavi Stenbock, herttuan oman emintimän veli, joka ennen muinoin oli raadellut Eerik kuningasta vankeudessa ja edellisenä vuonna uhannut murhata itse Kaarlenkin. Stång-joen tappelun perästä hän oli seurannut Stålarmia Suomeen ja sai nyt palkan monista rikoksistansa. Armon kerjäämiset eivät enää auttaneet, vaan katala vietiin metsään, jossa ammuttiin puun juurella kuoliaaksi ja ruumis kaivettiin alas läheiseen suohon. Mutta Eerik kuninkaan lesken, Katariina Maununtyttären, mainitaan sittemmin, pahaa hyvällä palkiten, muuttaneen hänen ruumiinsa siunattuun maahan.[827]
Se ikivanha valtatie, joka Turusta viepi Hämeenmaalle, kulkee ensin Aurajoen vasenta vartta Nummen ja Liedon kirkkojen ohitse ja tulee tästä Marttilan pitäjään, joka tällä taholla on Varsinais-Suomen viimeinen. Jo tämän pitäjän rajalla se kohtaa tuon vähävetisen ja koskisen Paimionjoen, jonka oikeata vartta tie nyt seuraa ylöspäin tiheiden kylien ja avarain peltojen lävitse. Keskellä pitäjää on Pyhän Martin emäkirkko, mutta lähempänä Liedon rajaa, ei kaukana siitä paikasta, missä pienen Tervasjoen vedet pohjoisesta juoksevat valtatien poikki isoon jokeen, on Euran eli Alastaron saarnahuone, jota kehutaan pitäjän vanhimmaksi kirkonpaikaksi. Tänne Kaarle herttuan matka Turusta tarkoitti, ja selvät todistukset osoittavat hänen pitäneen leiriänsä Euran kirkon paikoilla, kirkonkylän ja Yrjäntilän kylissä.[828] Suomalaisten sotajoukko taas oli asettunut emäkirkon tienoille, ja heidän tarkoituksensa oli nähtävästi tässä varrota Farensbachin tuloa, jonka avulla he saattaisivat palata Turun linnaa vapauttamaan.[829] Mutta ennen kuin he itse arvasivatkaan, syntyi tappelu elok. 29 p. Suomalaiset olivat vakoojillansa tiedustelleet herttuan hankkeita ja nyt viimein lähettäneet hänen leiriinsä pari kolme ratsumiestä, jotka sinne tultuaan sanoivat karanneensa Kaarlen puolelle, mutta sitten yöllä palasivat saatujen tietojen kanssa Suomen leiriin. Heidän sanomansa kuuluivat, että herttua muka aikoi lähettää joukon ratsumiehiä tiedustukseen, ja suomalaiset päälliköt nyt päättivät tälle joukolle tehdä mitä haittaa voisivat. Mutta Kaarle ei tarkoittanut tiedustusta, vaan lähti kaiken voimansa kanssa Suomen väkeä vastaan. Ensinnä tuli ratsumestari Karsten Schade herttuan etujoukon kanssa. Ruotsalaisten tulon mainitaan tapahtuneen jotakin syrjätietä, mistä ei heitä odotettukaan, ja suomalaiset siis alussa peräytyivät, kunnes soveliaaseen paikkaan tulivat. Silloin he kääntyivät ja löivät Ruotsin väen takaperin, jotta Schade pahasti haavoitettiin ja useat hänen miehistänsä ammuttiin. Mutta nyt tuli herttuan pääjoukko. Ensinnä ajoi ratsumestari Hannu Buck huoveinensa; häntä seurasi herttuan oma hovilipullinen Antti Niilonpojan komennon alla, ja sen jälkeen Hannu Blanckin ja Herman Von Biurenin ratsumiehet sekä muu herttuan väki. Tämän väkivoiman alta täytyi suomalaisten vetäytyä takaisin. Tie kulki tässä ahdasta metsätaipaletta myöden; mutta aukealle maalle tultuansa pysähtyivät suomalaiset toisen kerran ja alkoivat Buckin väkeä kouristella. Muu herttuan väki ei voinut ahtaalta tieltä ja erään ylimentävän veden tähden niin kerkeästi avuksi päästä, ja Hannu Buck sekä hänen luutnanttinsa Luukas Reuter kaatuivat. Vasta kun hovilipullinen paikalle ennätti, kääntyi tappelu ja Kurjen sotajoukko läksi tykkänänsä pakoon, jättäen tykit ja ampumavarat voittajan valtoihin. Herttua itse ratsuväkensä kanssa ajoi heitä takaa ison matkaa ja piti sitten leiriänsä kaksi vuorokautta Ison-Sorvaston kylässä Hämeen rajalla. Hän oli sigismundilaisten joukosta kaatanut toistasataa miestä ja loput hajoittanut. Mutta hänen oma mieshukkansa näyttää olleen yhtä suuri, nimittäin 130 ratsumiestä ja 30 jalkaväestä.[830] Hannu Buckin ruumis ja valloitettu tykistö kuljetettiin sitten. Turkuun.
Tämä tappelu oli ratkaiseva ja teki Kaarle herttuan Suomen herraksi. Tosin enin osa suomalaisesta sotajoukosta, varsinkin ratsuväki, oli päässyt surmaa pakoon, ja sotaeversti itse muutamien jäännösten kanssa pelastui vihdoin Viipurin varustusten taa, johon jo vierastakin apuväkeä oli tulossa Viron puolelta. Mutta suurin osa Suomen sotavoimasta oli täydellisesti hajoitettu, eikä siis enää ollut ajattelemista tehdä herttualle vastarintaa aukealla kentällä. Tuon suorasukaisen Aksel Kurjen mielikarvaus oli suuri, varsinkin kun hänelle tuli tieto, että muutamat pakolaisista olivat omin luvin lähteneet meren yli Viron puolelle. Eräässä kirjeessään Viipurista Yrjö Farensbachille syysk. 18 p. hän katkerasti soimaa sekä niitä, jotka eivät olleet hänelle muuta apua toimittaneet kuin kirjeitä ja lupauksia, että myöskin omia seuralaisiansa, jotka olivat jättäneet hänet pulaan ja ratsastaneet tiehensä, vaikk'eivät olleet muuta vammaa kärsineet, kuin että muka kannuksillaan itse haavoittivat hevosiansa kiireisessä paossaan. "Tätä nähdessäni", hän lausuu, "olisin mieluisammin tahtonut olla kuoliaana kuin elää".[831] Tietysti tapauksen siveellinen vaikutus tuntui yli koko maan. Yleinen hämmästys levisi sigismundilaisten keskuuteen, mihin ikinä sanoma Marttilan tappelusta kuului, ja talonpoikaisessa rahvaassa heräsi vanha kostonhalu ja uudet toiveet. Se oli Suomen hallitusmiesten kolkko perintö marskivainajan ajoilta, että rahvaan sydän oli heistä palaamattomasti poikennut, ja kansallinen perustus siis vajosi heidän jalkojensa alta. Rautalammin miehet, jotka seitsemättä vuotta sitten olivat olleet ensimmäiset metelinnostajat, tekivät nyt viimeisenkin nuijaretken – jos tätä nimeä enää sopii käyttää – ryöstäen ja raastaen Savon linnan paikkeilla, mistä perivät takaisin ne hevoset ja muut tavarat, jotka Pikku-Savon nostoväki Nuijasodan aikana oli heiltä vienyt. Muut Hämeen asukkaat eivät leppeämpää mieltä osoittaneet, vaan tappoivat osan pakenevasta ja hajonneesta jalkaväestä, joka nyt yksitellen tai kaksi, kolme parvessa pyrki pääsemään turvapaikkoihinsa itäiseen Suomeen.[832]
Marttilan pitäjästä herttua käänsi matkansa Helsinkiin, jättäen Hämeen seudut linnoinensa syrjälle. Tosin hän ei vielä selvästi tiennyt, eikö Kurjen pakeneva joukko ollut Hämeen puolelta turvaansa etsinyt. Mutta se ei voinut häneltä salassa olla, että Birger jaarlin vanha linna oli, tuskin kaksi kuukautta sitten, vahingonvalkeasta räjähtänyt eikä siis voinut antaa Suomen väelle mitään suojaa.[833] Sitä vastoin oli Helsingissä suomalaisten laivasto, jota herttua monesta syystä halasi haltuunsa saada. Jo syysk. 3 p. hän sinne ennätti, mutta ei enää saavuttanut niitä, joita etsi. Muutamat Suomen herrat, niinkuin Antti Boije, Maunu ja Kaarle Iivarinpojat, Aksel Eerikinpoika Stålarm, Antti Laurinpoika Puotilan herra y.m., olivat jo paenneet tätä tietä meren yli Tallinnaan, ja itse amiraali Arvid Tönnenpoika oli kolme päivää ennen herttuan tuloa lähtenyt kahdella laivalla ja muutamilla hevos-haaksilla samaan turvapaikkaan; mutta yksi suomalaisten laivoista oli purjehtinut Viipuriin.[834] Näin oli paras osa saaliista hävinnyt, mutta herttuan käsiin lankesi kuitenkin muutama Suomen parhaista laivoista sekä eräs muu alus ja iso määrä tykkejä ja ampumavaroja.[835] Nyt oli Kaarlen tarkoitus lähteä Viipuria vastaan, mutta tarpeellinen varovaisuus pidätti hänet vielä kaksi viikkokautta Helsingissä. Ensiksi hän tahtoi tarkempaa tietoa odotella, mihinkä Arvid Tönnenpoika toisella puolen ja Aksel Kurki toisella olivat oikeastaan joutuneet. Jos jälkimmäinen, kuten ei mahdottomalta näyttänyt, kokoaisi hajonneet voimansa Hämeessä yhteen, niin Turun linnalaisille voisi tästä uutta toivoa, miltei apua tulla. Kuinka Scheelin piiritystyö tuolla puolen alkaisi edistyä, sitä oli siis ensinnä tarpeellinen silmällä pitää, ja koska herttuan oli aikomus Viipuriin mennessään viedä jalkaväkensä merta myöden, täytyi hänen odottaa kuljetushaaksiansa, jotka vielä olivat Turun edustalla. Tämän odotusajan hän käytti tavallisella uutteruudellansa monenmoisiin toimiin, jotka kaikki osoittivat, kuka nyt oli maassa valtiaana. Kaikelle Suomen rahvaalle annettiin käsky, että se Kurjen paennutta joukkoa ahdistaisi, ja erittäinkin käskettiin aateliston alustalaisia, etteivät he isännilleen mitään kuuliaisuutta osoittaisi tai mitään veroa maksaisi. Ja koska useiden kruununalaisten talonpoikain oli täytynyt suurten rasitusten tähden myydä tai panttauttaa suuri osa tiluksistansa ja semmoinen kauppa oli muka vastoin lakia, niin annettiin heille oikeus laskea nämä tilukset takaisin talojensa alle. Samassa luvattiin autiotilojen ja torppien uudistajille kymmenen vuoden verovapaus tai enemmänkin. Sitä vastoin ruvettiin Suomen aateliston kartanoja jakelemaan herttuan puollisille, ja mitä Ruotsin väki tarvitsi, otettiin näistä kartanoista säästämättä. Henrik Tottinkin kartanosta käskettiin valmistaa sotaväelle leiväksi ja olueksi kaikki jyvät, mitä siellä olisi varassa, koska muka Tott ei ole antaunut säätyjen puolelle, jos kohta ei myöskään ole ruvennut tuohon petturijoukkoon. Kuitenkin vielä tarjottiin armoa kaikille, jotka suosiolla tulisivat herttuan luokse. Matti Laurinpoika Kruus Harvialan herra, joka jo vuoden ajat oli ollut Sigismundin epäsuosiossa ja aina oli kallistunut Kaarlen puolelle, näkyy jo saapuneen herttuan leiriin; mutta niidenkin joukosta, jotka olivat kuninkuuden lippua seuranneet, alkoi armonanojia ilmaantua, ja ensimmäinen oli Arvid Henrikinpoika Horn Haapaniemen herra, joka kuukautta ennen oli allekirjoittanut Suomen herrojen vastauksen Ruotsin lähettiläille.[836] Hänellepä annettiin anteeksi, mitä rikkonut oli; mutta ylipäänsä oli herttuan mieli enemmän kovuuteen kääntynyt kuin armoon. Hänen vihaansa oli vuosikausia viritelty, ja nytpä vihdoin oli kostonaika tullut. Kohta jo saamme nähdä vertakin virtana vuotavan Kaarlen vihan lepyttäjäisiksi. Tämä kolkko näytelmä, monen miehen surma ja monen vaimon itkettävä, oli jo alkanut Turussa, johon hetkeksi palaamme katselemaan Scheelin piiritystyötä.
Se oli silmiinastuva asia, ettei Turun linnan heikko varustusväki heikossa ja muinaisen sotataidon mukaan rakennetussa linnassa voisi kauan kestää kovempaa piiritystä, ja Stålarmin toivo näkyy olleenkin, että Kurki ja Farensbach yhdistyneillä voimilla pian ennättäisivät apuun. Kun nyt Marttilan tappelussa tämän toivon perustus oli kukistunut, oli Scheel epäilemättä laittanut sanoman tästä tapauksesta piiritettyjen kuuluville, toivoen heidän siitä taipuvan heittämykseen. Mutta Stålarm ei tahtonut näitä uutisia uskoa eikä myöskään suostunut heittämään linnaa. Silloin Scheel syysk. 5 p. lähetti linnalaisille sanan, että jos he tahtoivat toimittaa armoa niille, jotka olivat Kastelholmassa olleet, piti heidän ruveta sovintoon. Vaan kun vastaus oli yhtä kopea kuin ennenkin, Scheel syysk. 6 p. mestautti Turun torilla Salomon Illen sekä kuusi muuta vankia Kastelholmasta ja panetti seuraavana aamuna päät virpiin Korppoliaisvuorelle vastapäätä linnaa.[837] Tämä julma näky kuitenkin vaikutti vallan toista, kuin mitä oli tarkoitettu. Stålarm teetti linnan sisään vahvan puuvarustuksen, jolla saattaisi itseänsä puolustaa, jos ulko-osat valloitettaisiin, ja koko linnanväen mainitaan vannoneen valan, pamauttaa itsensä ja viholliset ilmaan, ennen kuin heittämykseen ruveta.[838] Scheelin täytyi siis jatkaa piiritystyötä, ja vielä syysk. 9 p. hän kirjeessään herttualle valittaa, että muka linnalaisten sydän on kokonaan paatunut niinkuin Faraon Egyptissä.[839] Mutta samana päivänä tapahtui kääntymys linnanhaltijain mielissä. Oli näet yön pimeässä eräs Aksel Kurjen palvelija juossut piiritysvahtien välitse linnaan, tuoden täydet tiedot Marttilan tappelusta. Tämä sanoma, joka myöskin osoitti, kuinka tuo odotettu muukalainen apujoukko yhä viipyi, ryösti linnalaisilta viimeisetkin toivon säteet ja sytytti suuttumuksen Sigismundia vastaan, joka oli tyhjillä lupauksilla heidät pettänyt. Arvattava on, että jos Stålarm vielä olisi tahtonutkin linnaa puolustaa, hän ei enää olisi sitä voinutkaan alhaiselta sotaväeltänsä. Syysk. 9 p. siis keskustelemus pantiin alkuun ja lakattiin ampumasta. Stålarm ensin tahtoi, että William Rutwen, joka oli muukalainen eikä siis Ruotsin lain alainen, saisi lähteä K. M:n luokse noutamaan vastausta. Siihen Scheel ei voinut suostua, ja nyt sovittiin asiasta niin, että Rutwenin piti lähteä Kaarle herttuan puheille ja hänelle esittää heittämyksen ehdot, mutta sill'aikaa piti linnan pysyä entisten haltijainsa vallassa. Tästä asiasta pidettiin keskustelua useat kerrat, ja vasta syysk. 11 p. näkyy sovinto syntyneen Scheelin lähettämäin Pentti Laurinpojan ja Juhana Derfeltin kanssa. Kirje, jonka linnalaiset lähettivät Rutwenin kanssa herttualle, on annettu viimeksimainittuna päivänä ja siinä on seuraavat allekirjoitukset: Arvid Eerikinpoika, Juhana Fleming, William Rutwen, Jaakkima Tiirikinpoika. Henrik Eerikinpoika, Mikko Paavalinpoika, Juho Niilonpoika, Kaspar Gröning, Sipi Sipinpoika jalkamiespäällikkö, Olavi Klaunpoika, Olavi Pietarinpoika laivanpäällikkö, Blosius Niilonpoika tykkimestari, kaikkien tykkiniekkojen puolesta, ja Juho Eerikinpoika, yhteisten ratsumiesten ja jalkamiesten puolesta. He sanovat havaitsevansa, mikä vahinko ja häviö tulee Ruotsin valtakunnalle, kun sen jäsenet uhraavat toinen toisensa teurastuspöydällä. Siis, koska he jo kylliksi ovat saaneet kärsiä uskollisuutensa tähden Kunink. Majesteettia kohtaan, he tahtovat nyt herttuan kanssa sopia, toivoen, että herttua antaa vihansa herjetä ja kaiketta petoksetta vakuuttaa heille hengen ja tavaran. Heidän asettamat ehtonsa jakaantuvat seuraaviin pykälöihin: 1. tahdotaan vakuutus hengen ja omaisuuden puolesta sekä unhoitus heidän entisistä teoistaan, sanoistaan ja kirjoituksistansa; 2. pyydetään ystävällistä kohtelemista, jotta ulos lähtiessä saavat mukaansa viedä vaatteet, aseet ja mitä muuta heillä on; 3. vaaditaan vakuutus, ettei kukaan heitä hauku eikä herjaavilla sanoilla pilkkaa; 4. pyydetään nöyrästi, että he saavat Kunink. M:n tykö lähettää yhden tai useita miehiä peruuttamaan heidän valansa sekä valittamaan siitä, kun on kuningas tyhjillä avunlupauksilla heidät semmoiseen hätään saattanut; 5. tahdotaan vakuutetuksi, ettei heitä väkisin viedä Ruotsiin tai muuanne, vaan että kukin saa pysyä omillansa kotonaan, rauhassa ja levollisena; ja 6. että kaikki, varsinkin ansainneemmat, saavat pitää eläkkeensä ja läänityksensä sekä sen lisäksi nauttia herttuan suosiota ja armoa, jolloin he lupaavat olla Hänen ruht. armollensa uskolliset ja rehelliset ja osoittaa hänelle kaikkea nöyrää palvelusta, niin myös Ruotsin säätyjen kanssa yksissä tuumissa olla, kuten entisinä aikoina ulkomaisia vihollisia vastustettaissa olleet ovat. – Paitsi tätä kirjoitti Stålarm erinänsäkin herttualle, mainiten, kuinka hän oli joutunut sigismundilaisten epäluuloon monesta syystä, varsinkin kun ei vainonnut herttuan palvelijoita eikä kuninkaan käskyn mukaan lähettänyt Suomen laivastoa Danzigiin.
Nämä kirjeet toimitettiin seuraavana päivänä Rutwenin kanssa Helsinkiin ja lisäksi lähetettiin syysk. 13 p. herttualle kirje Ruotsin sotapäälliköiltä, jotka pyysivät armoa ja anteeksiantamusta suomalaisille. Scheel näkyy sydämestään suoneen, että Kaarlen mieli leppyisi; sillä kahteen kertaan hänkin lähetti yhtäläisen pyynnön herttualle.[840] Mutta syytä oli pahinta pelätä sekä Illen onnettomasta esimerkistä arvaten että siitäkin, mitä herttua nyt äskettäin oli Helsingistä kirjoittanut Hartikka Henrikinpojan asiassa. Tämän miehen oli Augustinus Laurinpoika, Vuolteen herran oma nepain, äskettäin vangiksi saanut,[841] ja herttua hänestä syysk. 10 p. kirjoitti, että hänen oieti oli kärsiminen ansaitun rangaistuksensa samalla tavoin kuin Salomon Illen oli käynyt. Kuitenkin Scheelin sääliväisyys viivytti hänen surmaansa, ja nyt herttuankin mieli kuului vähäistä leppeämmältä hänen vastauksissaan piiritettyjen ja piirittäjäin armonrukouksiin. Syysk. 15 ja 16 pp. olivat nämä lähetykset tulleet Helsinkiin, ja jälkimmäisenä päivänä herttua antoi vastauksen. Esitettyihin ehtoihin hän ei suostunut, mutta antoi kuitenkin linnan päälliköille vakuutuksen, että heidän oli ainoastaan valtakunnan säätyjen edessä vastaaminen, ja salli alhaisen sotaväen lähteä linnasta, vieden mukaansa niin paljon kuin he kantaa jaksaisivat.[842] Tämän vakuutuksen tultua heitettiin Turun linna kohta Scheelin käsiin. Alhainen varustusväki marssitettiin ulos linnasta ja vannoi uskollisuusvalan herttualle. Muutama äsken tullut herttuan muistutusseteli sääsi, että Stålarm, Juhana Fleming ja muut päälliköt oli laivoihin tallelle pantava; mutta Scheel antoi heidän jäädä kaupunkiin, koska he olivat muka lain ja oikeuden ehdoilla antauneet. Syysk. 28 p. olivat vihdoin kaikki toimet kunnossa, linnan esineet ja tavarat kirjoitettuna ja Juhana Derfelt asetettu väliaikaiseksi linnanhaltijaksi. Ainoastaan se vielä oli epätiedossa, mikä onnenosa suomalaisten vankien oli odotettavana. Stålarm ja Juhana Fleming kirjoittivat viimeksimainittuna päivänä herttualle, anoen armoa Hartikka Henrikinpojalle; mutta itse Stålarmia ja hänen tovereitansa varten lähettivät samana päivänä piiritysväen päälliköt esirukouksensa Kaarlelle, pyytäen, että hän antaisi armon käydä oikeuden edestä.[843] Epäilemättä nämä Kaarlen palvelijat jo tunsivat, mitä sana "oikeus" herttuan suussa merkitsi, ja näyttävät erittäinkin Stålarmin tähden olleen peloissansa. Eikä tämä pelko ollut suinkaan perätön. Illen kohtalo oli vielä tuoreessa muistissa, uusia kostonuhria oli jo langennut Helsingissä, ja samaan aikaan kuin yllämainitut armonanomukset Turusta lähtivät, käytettiin samaa veristä oikeutta Viipurissakin.
Eräs lähde, josta välimmiten mutta aina varovasti olen ammentanut –
tuo "Kaarle herttuan teurastuspöytä" niminen herjauskirja – antaa
tiedon, että herttua Helsingissä ollessaan mestautti yhdeksän henkeä,
niiden seassa myöskin Hannu von Oldenburgin, Suomen maaprofossin, jonka
olemme Nuijasodan aikana nähneet Savon kapinaa vastustamassa ja viime
syksynä ottamassa Monikkalan herraa vangiksi Pohjanmaalla. Tälle
miehelle oli herttua vielä syysk, 7 p. kirjoittanut, käskien hänen
valmistaa hänelle yösijaa Sipoon kirkonkylään, missä muka
Viipuriin mennessä oli levähtäminen. Mutta Oldenburg lienee tätä
käskyä ylenkatsonut ja joutunut Kaarlen rangaistavaksi. Hänen
kuolemakumppaninsa ovat historialle äkkioutoja miehiä, jotka röyhkeällä
puheella tai muulla käytöksellä olivat herttuata loukanneet.[844]Syyskuun 17 p. oli herttua vihdoin valmis lähtemään Helsingistä. Hänen ei enää tarvinnut epäillä, saisiko Scheel omilla voimillansa Turun linnalaiset alamaisuuteen kääntymään, vaan huoletta hän saattoi kääntää selkänsä Suomen vanhinta linnaa ja kaupunkia kohden, missä armonanojat odottivat hänen vastaista valtasanaansa. Hänellä myöskin jo oli täysi tieto, mihinkä Arvid Tönnenpoika oli joutunut, ja tätä varten hän oli lähettänyt muutamia laivoja Tallinnan edustalle sekä kehoituskirjeitä Tallinnan asukkaille ja paenneelle amiraalille.[845] Vihdoinpa nähtävästi sekin asia jo oli varmistunut, että Aksel Kurki oli vienyt sotajoukkonsa jäännökset Viipuriin ja että Torkel Knuutinpojan vanhassa linnassa valmisteltiin ankaraa vastarintaa. Tätä sigismundilaisten viimeistä turvapaikkaa nyt Kaarlen matka tarkoitti. Hänen ratsuväkensä, joka jo näkyy ottaneen Hämeen lounaisseudut valtaansa, oli täydessä marssissa itää kohden. Tönne Yrjönpoika Högsjögårdin herra kulki aatelislipullisen kanssa ylistä tietä, Janakkalasta Päijänteen sivuitse Vuolenkoskelle Kymijoen niskaan, samalla aikaa kuin Aksel Ryning toisen osakunnan kanssa marssi Porvoon kautta rantatietä Säkkijärvelle. Useat suomalaiset huovit saatiin tällä matkalla vapaaehtoisesti antaumaan ja muutamat suomalaiset aatelismiehet tai heidän perheensä otettiin talteen. Mutta huonon kelin tähden kävi ratsuväen matka vitkallisesti, niin että Ryning vasta syysk. 23 p. oli tullut Säkkijärvelle, ja Tönne Yrjönpoika syysk. 28 p. ei ollut edemmäs päässyt kuin Selänpäähän Valkealaan. Sitä vastoin herttua itse jalkaväen kanssa astui laivoihin ja ennätti nopeasti perille. Lähtö Helsingistä lienee tapahtunut syysk. 19 p. Kaksi päivää myöhemmin noustiin maalle Viipurin edustalle.[846]
Kaikista maamme linnoituksista oli siihen aikaan Viipuri etevin sekä
vahvuudeltaan että varsinkin varustuslaitteittensa avaruudelta. Niinkuin
tiedämme, oli varsinainen linna jo 13:nnen vuosisadan lopulla
rakennettu pieneen saareen, jossa se useita kertoja kesti venäläisten
rynnistyksiä. Kaakon puolelle linnaa oli mannermaalla aikaa voittaen
syntynyt kaupunki, jonka Eerik Akselinpoika Tott oli muureilla
ympäröinnyt, melkein samaan aikaan kuin Olavinlinna perustettiin Savon
takamaiden riidanalaisille rajoille. Kuinka nämä muurit pian sen
jälkeen saivat "Viipurin pamauksessa" kuntonsa osoittaa, kehuvat kilvan
historia ja kansantarina. Kustaa Vaasan toimesta Viipurin varustukset
vielä vahvistettiin, mutta eivät kuitenkaan tällä puheenalaisella
ajalla käsittäneet koko sitä alaa, mikä nykyänsä on vallitusten
kehässä. Se osa linnoituksista, joka nykyään on länsipuolella
varsinaista linnaa ja jota Annan-kruunuksi eli Korsaareksi
nimitetään, oli silloin vielä esikaupunkia, Siikaniemi nimeltään, ja
senaikuinen kaupunki ei siis sillä kohden ulottunut Turunsiltaa
edemmäksi. Pantsarlahden puolella taas kulki muinainen valli
nykyisestä Kalitka-portista etelään päin, Suomenkirkon eli entisen
Mustainveljesten luostarin kellotornin ohitse merenrantaan, jättäen
ulkopuolelle vähintäin neljännen osan sitä alaa, mikä nyt on
Linnasalmen ja Pantsarlahdenportin välissä. Mutta vaikka myöhempinä
aikoina sekä Ruotsin että Venäjän hallitukset katsoivat tarpeelliseksi
laajentaa Viipurin varustuslaitteita, oli kuitenkin Nuijasodan aikuinen
Viipuri Suomen varoihin ja ajan tarpeisin verraten suuri linnoitus,
jonka täydelliseen miehittämiseen arvattiin tarvittavan 6 tai 7 tuhatta
miestä, eli enemmän kuin mitä Klaus herran ja Stålarmin käskyn alla oli
näinä seitsemänä vuotena Suomessa ollut.[847]Tämän tarpeen suhteen oli Viipurin varustusväki varsin riittämätön,
vielä sittenkin kun Aksel Kurki oli joukkonsa jäännökset sinne tuonut.
Syysk. 9 p. kirjoitti Arvid Tavast Savon linnalaisille, että hänen
linnassaan ei ollut kuin 3 tuhatta miestä eli tuskin puolta tarpeen
vaatimasta määrästä. Kuitenkin oli hänen toivonsa, että Pikku-Savon
vouti Pentti Hannunpoika toisi hänelle avuksi pari tuhatta talonpoikaa,
ja samoin käskettiin Amprusi Heikinpojan kaikin väkinensä sinne
rientämään, tuoden kahden kolmen kuukauden muonat muassansa. Mutta
Amprusi vastasi, ettei voinut saada liikkeelle ainoatakaan miestä siitä
vähästä väestä, mikä hänelle Marttilan tappelusta oli säilynyt, ja
vielä vähemmän lienee Savon talonpoikien mieli tehnyt sotaan lähteä,
olletikin koska Rautalammin miehet par'aikaa kävivät maksamassa heille
vanhoja kostovelkoja. Enemmän kuitenkin kuin rahvaan haluttomuus
sotaan, lienee saman rahvaan haluttomuus veronmaksuihin nyt haitannut
Viipurin herrain puolustushankkeita. Se lentävä sana, joka jo kylästä
kylään kertoili Kaarlen voittoa ja Suomen valtikasten lähenevää
perikatoa, kuinka muka hyvä herra Kaarle herttua oli "suohon ajanut
Suomen herrat, alhoon isot isännät" ja kuinka hänellä jo oli "harma
hankittuna, satuloittuna savikko", jolla nyt tulla aikoi "ala Viipurin
vihaisen" – tämä sanoma teki talonpoikaisen kansan vastahakoiseksi
tavallisiakin verojansa suorittamaan, ja turhaapa siis lienee ollut,
kun Arvid Tavast lisäksi laski suuren apuveron maakunnan päälle. Kuinka
suuria elatusvaroja Viipurissa ennaltaan oli, ei käy tarkkaan
arvaaminen; mutta toisesta rajalinnasta päättäen ne eivät liene
suinkaan ylellisiä olleet. Kun Amprusi Heikinpojan jalkamiehet eivät
luvanneet Viipuriin tulla, ja ne sen tähden määrättiin Savon linnaa
puolustamaan, ilmoitti Fincke, että linnassaan ei ole kuin 15 tynnyriä
rukiita ja 100 ohria, joka määrä ei montaa viikkoa riittäisi Amprusin
miehille leiväksi ja olueeksi. Että Viipurin varat tosin paljoa
suuremmat olivat, emme epäillä saa, koska tapa oli sinne koota osa
Savon lääninkin veroista. Mutta jos varustusväkeä lisää tarvittiin ja
osaksi saatiinkin, niin tarvittiinhan samassa määrässä lisää muonaa, ja
äkkiarvaamatonta lienee Viipurin herroille ollut, että heidän linnansa
varoja ja varustuksia niin pian kysyttäisiin.[848]Tässä ahtaudessa oli onni kuitenkin suosiollisempi Viipurin herroille,
kuin Suomen hallitusmiehille yleensä oli ollut. Se muukalainen
apujoukko, jota Stålarm ja Kurki turhaan olivat odotelleet ja joka
aikaisemmin saapuneena olisi voinut ehkä estää Kurjen sotavoiman
hajoamisen ja Turun linnan heittämyksen, oli nyt vihdoinkin täydessä
tulossa viipurilaisten avuksi. Kuitenkin tämäkin onnen sallimus oli
ainoastaan puolikuntoinen. Kun sotaeversti Yrjö Farensbach elok. 27 p.
vihdoin pääsi pestatun ratsuväkensä kanssa Pyhän Birgitan luostariin
Tallinnan lähelle, puuttuipa häneltä kuljetusneuvoja, millä olisi
voinut lautata miehet ja ratsut meren yli. Turhaan hän tässä asiassa
vaati tallinnalaisten apua, turhaanpa Lindorm Bondekin tuimasti
puolusti hänen vaatimustaan. Tallinnan porvarit, jotka tiesivät hänen
äsken yrittäneen salakeinoilla saada Paidelinnan valtoihinsa ja syystä
varoivat Vironmaan joutumista Puolan alle, sulkivat häneltä porttinsa
lukkoon, varoittaen myöskin Yrjö Boijea päästämästä puolalaisia
Tuomiopäähän ja pesälinnaan. Tästä syystä Farensbach ei saanut
lähetetyksi kuin osan apujoukkoansa Suomen puolelle. Hänellä olisi
pitänyt Sigismundin valtuuden mukaan olla kaikkiansa 1,700 miestä
pestattuna; mutta ajantiedot eivät sano hänellä täyteensä tuhattakaan
olleen, ja tästä lukumäärästä ainoastaan kolme neljä sataa miestä
saatiin meren yli kuljetetuksi. Tämän vähäpätöisen joukon kanssa
lähtivät Kaspar Tiesenhausen ja sotaeverstin nuorempi veli Wilhelm
Farensbach syysk. 6 p. Viron rannalta ja saapuivat 10 p. Viipuriin.
Mutta sotaeversti itse, jätettyänsä pari sataa miestä Vironmaalle
vastaisiin tarpeisiin, lähti loppujen kanssa takaisin Riian
puolelle.[849]Tämä myöhäinen ja puolinainen avunteko oli nyt ainoa, minkä Suomen herrat saivat Sigismundilta nauttia. Siinä toivossa, että Turun linna vielä olisi autettavissa, määrättiin tämä uusi väki lähtemään kahdessa joukossa länteen päin, toiset Lapveden kautta Hämeen linnaan, toiset rantatietä myöden Elimäelle. Tiesenhausen ja Farensbach toisella kohden, toisella taas Iivar Tavast ja eräs liiviläinen Jaakkima Grewe eli, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin, "Klein Jochum" (s.o. Pikku Jaakkima) asetettiin tämän retken johdattajiksi, ja heidän seuraansa piti lähetettämän muutamia ratsastavia pyssymiehiä. Sen ohessa määrättiin vanha jalkaväenpäällikkö Niilo Olavinpoika Meltolan herra miehinensä seuraamaan lotjilla merta myöden.[850] Mutta arvattavasti saatiin samaan aikaan tieto, että oli myöhäistä enää pyrkiä Turun linnalaisten avuksi, eikä aiotusta retkestä siis tullut mitään. Nyt ei enää muusta ollut kysymys kuin itse Viipurin puolustamisesta. Tämä Ruotsinvallan vanha etumuuri itäistä naapuria vastaan oli nyt käynyt sigismundilaisten viimeiseksi suojaksi Kaarle herttuan ja Ruotsin säätyjen lavenevaa valtaa vastaan. Mutta sen tukevuus tätä tarkoitusta varten näytti varsin epäiltävältä, ja lisää puolustajia ei ollut enää toivomista. Aksel Kurki, joka näinä päivinä tänne saapui, oli tuonut ainoastaan hajanaisen, alakuloisen joukon mukaansa ja oli itsekin kokonaan mielikarvauden ja epätoivon vallassa.[851] Tuo saksalainen joukko taas, joka oli pestattu ainoastaan kolmeksi kuukaudeksi ja näkyy toivoneen pääsevänsä hyvään linnaleiriin Suomen maaseuduille, tuli heti tyytymättömäksi asemaansa Viipurin kaupungissa, missä ruuat ja appeet täytyi kalliisti ostaa ja haiseva pukinliha oli paraana herkkuna. Sen ohessa pian havaittiin, että kaupunkilaiset kallistuivat Kaarle herttuan puolelle ja että luottamus Sigismundin asiaan oli joka haaralla katoamaisillaan.[852] Näin ollessa Viipurin kohtalo näytti kaikin puolin kovin arveluttavalta.
Näillä ajoin kirjoitti Arvid Tavast kuninkaallensa viimeisen
muistutuksen suomalaisten hädästä. Se oli syysk. 17 p., puolen viikkoa
ennen kuin Ruotsin aseet asettuivat hänen linnansa ympäri. Hän
mainitsee ennen kirjoittaneensa muutamat kerrat Kunink. M:lle eikä
saaneensa vastausta, mutta ottaa nyt vieläkin kerran muistuttaaksensa
kuningasta linnaväen puutteesta ja alastomuudesta. "Ja koska ruhtinas
väkinensä", lisää vanha linnanisäntä, "meitä jo läheltä ahdistaa,
pyydän minä alamaisesti, että Teidän Kunink. Majesteettinne itse
tahtoisi lähteä Tallinnaan, jos mahdollista, vielä tänä syksynä, jotta
yhteinen väki havaitsisi Teidän Kunink. Majesteettinne pitävän murhetta
ja huolta heistä; sillä jota kauemmin Teidän Majesteettinne tuloansa
viivyttää, sitä useammat lankeavat ruhtinaan puolelle. Teidän
Majesteettinne voipi kyllä ajatella, kuinka mahdollista on Suomen
sotaväen vastustaa Ruotsin koko voimaa. Senpä tähden odottelemme
suurimmalla ikävöimisellä Teidän Kunink. Majesteettinne onnellista
tuloa ja apua".[853]Mutta Sigismund istui kuninkaallisessa linnassansa Varsovassa, arvellen
jo kylliksi huolta pitäneensä Suomen asioista, ja Kaarle taas, jonka
into ja toiminta oli väsymätön, tuli laivoinensa väkinensä Viipurin
edustalle. Laivastosta herttua ensin lähetti kehoituskirjeen Viipurin
pormestarille ja raadille, vaatien heitä avaamaan kaupungin portit ja
yhdistymään Ruotsin kruunun kanssa. Kun ei tästä mitään lähtenyt, meni
Kaarle veneillänsä maalle, syysk. 21 p., länsipuolella linnaa ja
valloitti Siikaniemen esikaupungin, jota peräytyvä linnaväki turhaan
koetti tuleen sytyttää. Ainoastaan linnan etuvarustukset ja muutamat
myllyt poltettiin poroksi. Seuraavana päivänä lähetettiin Pietari
Stolpe muutamien lipullisten kanssa Pantsarlahden puolelle, ja toinen
joukko asetettiin Karjaportin eteen, joka oli siihen aikaan vähän
pohjoisempana nykyisestä Kalitkaportista. Näin oli linna ja kaupunki
joka haaralta piiritetty. Kaupungin puolustus oli annettu Aksel Kurjen
ja äsken tulleen apuväen huomaan, jotka kuitenkin kohta havaitsivat
lukunsa liian vähäiseksi ja siis vaativat porvaristoltakin apua
puolustustyössä. Porvarit syyttivät varustuslaitteiden avaruutta, joka
muka kaiken ponnistuksen turhaksi tekisi; mutta sotaväki tästä alkoi
syyttää heitä uskottomuudesta, uhaten heille rangaistukseksi ryöstöä ja
murhaa. Tämä eripuraisuus, jonka oikea syy oli kaupunkilaisten
taipumuksessa herttuan puolelle, joudutti kaupungin valloittamista. Jo
samana päivänä, kuin Kaarlen väki oli asettunut Pantsarlahden puolelle,
tulivat muutamat porvarit, muurilta alas hiipien, ilmoittamaan
pormestari Herman Bröijerin nimessä Stolpelle, että Hookananportti eli
Vesiportti, joka oli laivalaituria kohden ja sitten on myöhäisemmistä
tapauksista saanut Keisariportin nimen,[854] avattaisiin hänelle ja
hänen miehilleen, jos he ottaisivat suojellaksensa kaupunkilaiset,
heidän vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa. Stolpe kohta ilmoitti asian
herttualle ja karkasi seitsemän jalkaväenlipullisen kanssa kello 3:n
aikana ehtoopäivällä Vesiporttia vastaan, jonka hän kohta valloittikin
varustusväen huomaamatta. Samassa herttua Siikaniemen puolelta lähetti
veneillä väkeänsä kaupunkiin, ja sigismundilaisten ainoa neuvo oli
pakoon pötkiä. Mutta herttuan veneiden tähden oli jo työläs päästä
salmen yli linnaan, jonka tähden useat vangittiin tai tapettiin.
Vankien joukossa oli Aksel Kurkikin, Suomen sotaeversti. Mutta
Klein-Jochum ja eräs puolalainen, nimeltä Aleksanteri Dombuski, sekä
heidän kanssansa 60 tai 70 muukalaisesta ratsuväestä keksivät toisen
pelastuskeinon. He riensivät Karjaportin luokse, mursivat sen auki,
raivasivat tiensä Kaarlen jalkaväen läpi ja pakenivat Venäjän alueen
kautta Viroon. Kaarlen väelle ei ollut tässä kähäkässä paljon muuta
vahinkoa tapahtunut, kuin että veneellinen jalkamiehiä, jotka
kaupunkiin kiirehtivät, ammuttiin linnan tykeillä upoksiin.Nyt kääntyi herttuan voima linnaa vastaan. Vanha Arvid Henrikinpoika
Tavast; hänen poikansa Iivar, jonka olemme Satakunnan ja Hämeen
nuijamelskeissä ennen nähneet, ja linnanvouti Lauri Martinpoika Creutz
Sarvilahden herra olivat tässä päämiehinä, mutta kaupungin mentyä ei
näillä enää paljon toivoa ollut. Koska siis seuraavana eli syysk. 23 p.
herttua kuljetutti mahdottoman suuren tykin linnan alle ja sillä
muutamat laukaukset lähetti, niin kohta tarjottiin heittämystä. Kaspar
Tiesenhausen tuli ulos sopimaan herttuan kanssa heittämysehdoista.
Muukalaisen sotaväen piti saada lähteä, minne mielensä tekisi, mutta
niitä vastaan, jotka olivat Ruotsin kruunun alamaisia, piti lakia ja
oikeutta käytettämän. Näillä kovilla ehdoilla täytyi Viipurin herrain
heittää linnansa ja omat henkensä Kaarlen mielivaltaan, ja Kaarle oli
kolmena päivänä valloittanut Suomen etevimmän varustuksen.[855]Nöyryys nyt näytti olevan ainoa keino lepyttää herttuan julmistunutta mieltä, ja niin Arvid Tavastin mainitaankin nöyrintä nöyryyttä osoittaneen, kohdaten polvillansa herttuan linnanportissa. Mutta tätä vanhaa sigismundilaista, joka näinä edellisinä aikoina oli ollut innokkaimpana tyhjiä toiveita levittämässä ja joka oli kuninkaan epäluuloon saattanut Suomen papit ja luultavasti muitakin kansalaisiansa – tätä miestä ei voinut mikään alamaisuus pelastaa. Jo alusta näyttää herttua päättäneen ankarasti tässä menetellä eikä katsonut tarpeelliseksi käyttää laveita oikeudenmenoja, koska muka vankien tuomio jo oli Tukholman valtiopäiväin päätöksessä ja heidän luopumattomassa kovakorvaisuudessaan, jonka lisäksi he nyt viimein olivat vastoin kuninkaan valaa päästäneet vierasta sotaväkeä Ruotsin kruunun linnaan. Kuitenkin Aksel Kurki säästettiin vastaiseen tutkintoon, luultavasti siitä syystä, että häneltä toivottiin selityksiä Sigismundin hankkeista ja vehkeistä. Kaikki muut suomalaiset päälliköt tulivat surman omiksi. Arvid Henrikinpoika Tavast Vesunnan herra, joka 36 vuotta oli soturina Ruotsin kruunua palvellut, mutta jota nyt pidettiin saman kruunun luopuneena jäsenenä, hänen poikansa Iivar Arvidinpoika Kurjalan herra, jota syytettiin väkiraiskauksesta, väkivallasta ja herttuan nimen häväisemisestä, tuo 60-vuotias Niilo Olavinpoika Meltolan herra, jolle Eerik kuningas oli aatelisen kilven antanut ja jonka rikos oli se, että hän muka jaloillaan oli tallannut herttuan kirjeitä, sekä ratsuväen luutnantti Jaakko Olavinpoika Bolstadin herra, jonka olemme nähneet päämiehenä Monikkalan herran vangitsemisessa ja nyt viimein tavanneet Augustinustakin hätyyttämässä – nämä neljä mestattiin syysk. 27 p. Munkkilähteen vieressä, nykyisen Pantsarlahden esikaupungin takana. Kolme päivää myöhemmin mestattiin myöskin Lauri Martinpoika Creutz Sarvilahden herra. Tämä oli jo nöyrän käytöksensä tähden armoa saanut. Mutta kun herttua sai tietää hänen polttaneen Ykspään kuninkaankartanon, ettei Kaarlella muka siinä olopaikkaa olisi piiritysaikana, täytyi hänenkin laskea päänsä kirveen alle. Paitsi näitä mestattiin muutamia aatelittomia, niiden joukossa eräs pappi nimeltä Henrik Jesperinpoika, joka Hämeen nuijakapinassa oli vietellyt rahvasta heittämään aseensa ja antaumaan surmaajainsa valtaan, vieläpä linnan vahtimestari, eräs linnankirjoittaja y.m., joiden ruumiit sen ohessa teilattiinkin. Tätä häväistystä ei tapahtunut aatelisille. Mutta kaikkien mestattujen päät, aatelisten niinkuin aatelittomainkin, asetettiin rautakankiin Karjaportin ylle.[856] Kaikki muukalaiset, jotka eivät olleet Ruotsin kruunun alamaisia, tietysti säästettiin; ne vietiin Ruotsiin, ja saivat sieltä lähteä, minne tahtoivat. Ainoastaan Wilhelm Farensbach, joka oli käyttänyt loukkaavia sanoja herttuasta ja sopimattomasti kohdellut Viipurin porvaristoa, säilytettiin sitten vankina Ruotsissa.[857]
Herttua jo käänsi silmänsä Viron puoleen, johon lähetti, vielä
Viipurissa ollessaan, Pietari Stolpen omistamaan Narvan rajalinnan
Ruotsin kruunulle. Kuitenkin oli vielä Suomessa yksi linna jäljellä,
tuo Savon rajoja valvova "Uusi linna", missä monta vuotta lävitsensä
olemme nähneet vanhan raajarikkoisen Götrik Fincken isäntänä. Hänen
apulaisenansa oli viime vuoden alusta ollut Stålarmin lanko Krister
Matinpoika Biörnram, ja lisäksi oli Götrikin nuorempi veli Sten Fincke
räjähtäneestä Hämeen linnasta tänne tullut. Mutta jos päälliköitä oli
Savon linnassa yltäkylläisesti, ei ollut muita varoja sen suhteen
kehuttavassa määrässä, ja tämä seikka niinkuin sekin, että useat Suomen
herrat olivat lähettäneet rouvansa tänne ikäänkuin poies sodan
jaloista, todistaa yleisen toivon olleen, että aseiden melske ei näille
seuduille ylettyisi. Tämmöinen toivo olikin varsin luonnollinen, sillä
tämä linna ei ollut oikeastaan muuta kuin Viipuriin kuuluva ja Viipurin
takainen syrjävarustus Venäjää vastaan. Asemansa tähden syrjäisessä
paikkakunnassa, joka sata vuotta sitten oli vielä ollut melkein
synkkänä erämaana ja jossa ei silloinkaan suviaikaan liene kelvollisia
maanteitä ollut, oli Savon linna hyvinkin turvan takana, niin kauan
kuin Viipuri pysyi sigismundilaisten hallussa. Mutta kun nyt Viipuri,
samaten kuin muu Suomi, oli herttuan vallassa, olisi saman aseman
tähden ollut varsin turha yrittääkään vastarintaa tässä vähäisessä
huoneessa, johon ei Sigismundin apu ikinä olisi voinut turvaksi ehtiä.
Eikä olekaan syytä uskoa, että Götrik Fincke milloinkaan oli ollut
hyljätyn kuninkaan hartaimpia puolustajia. Epäilemättä hän jo aikoja
oli murheella katsonut omaa ja isänmaansa häviötä, jonka tämä
pitkällinen eripuraisuus myötänsä toi, ja lienee mielellänsä nähnyt
rauhan vihdoinkin palaavan, jos kohta tämä rauha olisikin Sigismundin
vallan loppu ja Kaarlen voitollepääseminen. Mutta tämän ohessa oli hän
tähän asti liikkunut kaikella varovaisuudella, karttaen yhtä paljon
Kaarlen vihaa ja Kaarlen ystävyyttä. Helsingissä ollessaan oli herttua
hänelle kirjoittanut käskyn tulla mielensä ilmoittamaan ja oli saman
käskyn uudistanut Viipuriinkin tultuansa. Mutta Götrikin vastaus oli
ollut karttavainen, ikäänkuin hän salomaissaan ei olisi paljon tiennyt
maailman silloisista menoista. Silloin herttua lokak. 1 p. lähetti
kolmannen kirjeensä. "Olemme jo kahdesti", kuuluvat herttuan sanat,
"sinulle kirjoituttaneet, käskien sinun tulla luoksemme. Tämä ei ole
tapahtunut, vaan olemme saaneet kirjeesi, jossa muun lavean lauseen
seassa pyydät tietää, mitä säätyjen yhdistys sisältää. Mutta me emme
mieli tulla sinun luoksesi sinulle tiliä tekemään, vaan käskemme nyt
vielä liiaksikin, että viipymättä tänne lähdet. Jos ei tämä tapahdu,
niin tietäös, että vähällä aikaa tahdomme sinua etsiskellä, kuten ei
ole sinulle hyväksi käypä. Sen mukaan sinuasi ojenna." – Pari päivää
ennen oli myöskin Amprusi Heikinpojalle annettu käsky rientää herttuan
puheille armoa anomaan, ja paremmaksi vakuudeksi lähetti Kaarle jo
väkeänsä Savon linnaan jouduttamaan asian päätöstä silläkin puolen. Se
oli nuori Jesper Matinpoika Kruus, Viipurin isännyydestä erotetun
Harvialan herran poika, joka tällä toimella aloitti tiensä kunniaan ja
mahtavuuteen. Hänen kanssansa lähetettiin eräs Olavi Pietarinpoika.
Heidän piti tiellänsä siivosti menetellä rahvaan kanssa, perille
tultuansa vaatia linna haltuunsa ja lähettää linnalaisten vastaus
herttualle. Mutta jos linna kohta heitettäisiin, olisi Sten Fincke ja
Krister Matinpoika sekä Aksel Kurjen puoliso kuljetettava Viipuriin,
muut rouvat taas Turkuun lähetettävä. Tarvinneeko mainitakaan, että
Götrik Fincke oieti linnansa aukaisi ja kiirehti herttuan armoa
etsimään? Hän otettiin erinomaisella suosiolla vastaan. Myöskin Amprusi
Heikinpoika, joka jo aikaa oli harjoitellut kahden herran palvelusta ja
sen ohessa oli osannut omaa hyötyänsä paraiten palvella, pyysi ja sai
nyt anteeksi, mitä oli Kaarlea vastaan rikkonut. Sitä vastoin Biörnram
ja Sten Fincke, samoin kuin Aksel Kurki, kuljetettiin vankina Turkuun,
johon herttua itsekin jo kohta palasi uusille tutkinnoille ja uusille
tuomioille.[858]Kolmatta viikkoa oli Kaarle Viipurissa viipynyt, kun hän lokak. 10 p.
lähti paluumatkalle laivoillansa. Hän jätti jälkeensä Aksel Ryningin
linnanisännäksi ja miehitti linnan osittain ruotsalaisilla sotureilla,
osittain suomalaisellakin väellä, joka nyt oli herttuan palvelukseen
mennyt. Kummankin väen päälliköksi asetettiin Eskert Linderinpoika,
yksi niitä miehiä, jotka Sigismund yksitoista kuukautta ennen oli
hylännyt suosiostansa ja sillä tavoin pelastanut Kaarlen vihasta. Koko
Suomen jalkaväen päämieheksi asetettiin Hannu Pentinpoika. Viipurin
porvaristoa, jonka apu niin tärkeä oli tämän linnoituksen
puolustamisessa, suosittiin entisten kärsimiensä tähden ja Viipurin
läänin rahvaalle suotiin vapaus linnaleiristä ja verorästeistä. Näin
vahvisteltuansa kaikkien uskollisuutta ja otettuansa uskollisuusvalan
tämänpuoliselta rahvaaltakin, jätti herttua Viipurin hyvästi, linnan
tykkien paukkuessa. Lokak. 15 p. hän oli Pellingen salmessa, josta
kutsui Suomen säädyt Ruotsiin tulevaksi helmikuuksi. Santahaminassa
Helsingin edustalla hän näkyy viipyneen 21 ja 23 pp., oli 29 p.
Orissaaren salmessa ja lienee marraskuun alussa Turkuun tullut.[859]Millä levottomuudella hänen tuloansa täällä varrottu oli, saatamme
helposti käsittää. Veriset sanomat olivat käyneet hänen edellänsä, ja
nähtävästi hänen käskystänsä olivat Stålarm ja Juhana Fleming jo
muutetut kaupungista linnaan säilytettäviksi. Kuitenkin taisivat Turun
linnan entiset puolustajat syystä toivoa, ettei heitä vastaan niin
pikaista oikeutta käytettäisi, kuin Helsingissä ja Viipurissa oli
tapahtunut; sillä herttuan vakuutus, jonka turvissa he olivat linnan
heittäneet, lupasi heille, että heidän asiansa olisi ainoastaan
valtakunnan säätyjen edessä tutkittava. Mutta tätä lupaustaan ei
herttua kauan muistanut taikka tahtonut muistaa.[860] Hänen mielestänsä
oli tuomio ja rangaistus juuri Suomessa toimitettava, että Suomen
miehillä olisi kammottavainen muistutus vastaisia viettelyksiä vastaan,
ja Turkuun tultuansa hän kohta asiaan ryhtyi. Tuomiokunta asetettiin
paikalla tutkimaan ja tuomitsemaan kaikki Turussa olevat vangit ja
jäseniksi tähän tuomiokuntaan määrättiin 37 miestä Kaarlen seuralaista,
herroista ja sotapäälliköistä, sekä lisäksi Turun kaupungin neljä
pormestaria ja "ne 12 raadissa". Etevimmät tuomarien joukossa olivat
kreivi Mauri Leijonhufvud, kreivi Maunu Brahe, Svante ja Niilo Bielket
Salestadin herrat ja amiraali Jaakkima Scheel. Porvaristosta mainitaan
pormestarit Mikko Kranck, Niilo Torkkelinpoika, Rantalan Hannu ja Klaus
Tuomaanpoika.Marrask. 7 p. istuttiin oikeutta Turun raastuvassa ja vangit tuotiin sinne. Neljä lipullista jalkaväkeä huiluineen ja rumpuineen kanssa oli järjestetty toria pitkin, kahden puolen heidän tietänsä. Herttuan kanteet "Arvid Eerikinpoikaa ja hänen seuralaisiansa vastaan" jakaantuivat kymmeneen pykälään, joista kuitenkin kuusi koski Stålarmia yksinänsä. 1. oli muka Arvid Eerikinpoika pitänyt salaisia juonia Lindorm Bonden kanssa tuodaksensa paavilaisen uskonnon isänmaahansa; 2. olivat hän ja hänen seuralaisensa ylenkatsoneet herttuan ja säätyjen monituisia kehoituksia ja varoituksia; 3. olivat kantaneet nurjaa kilpeä isänmaatansa vastaan ja siihen kuningasta vahvistaneet; 4. ovat ylenkatsoneet valtakunnan päätöksiä ja suostumuksia; sekä 5. luopuneet Linköpingin sovinnosta; 6. oli muka Stålarm tahtonut polttaa laivaston ja hävitellä Hänen ruht. armonsa herttuakuntaa; 7. oli hän muka herttuan hyvää nimeä häväissyt, sanoen, että herttua tahtoisi erottaa Viipurin ja Kymenkartanon lääneinensä Ruotsin kruunun alta ja antaa ne moskovalaiselle; 8. oli sama Arvid Eerikinpoika jättänyt Käkisalmen linnan venäläisille, ennen kuin rajat olivat täydellisesti käytyinä; ja 9. oli hän tilallisilta miehiltä ryöstänyt heidän omaansa ja omaisuuttaan. Lopuksi Stålarmia syytettiin semmoisesta yksityisen elämänsä viasta, jota historioitsija häpeää mainita ja jota Kaarlen olisi pitänyt hävetä tänkaltaista miestä vastaan esiin tuoda. Kaikista näistä kanteista oli se tosin painavin, että Suomen herrat olivat kantaneet nurjaa kilpeä isänmaatansa vastaan; sillä tämmöinen rikos kuului "suurimpiin lain asioihin", joista maanlaki määräsi hengen ja omaisuuden menettämisen. Tätä vastaan veti Arvid Eerikinpoika omaksi ja ystäväinsä suojelukseksi lain tekemän erotuksen: "muutoin jos rikkoja seuraa hänen oikeata herraansa, sitä, joka oikein on valtakunnan omuudelle tullut"; – jos muka kuningas ei itse saapuvilla ollut, oli siinä kuitenkin ollut hänen käskynsä ja kirjeensä, sinetit ja allekirjoitukset. "Mutta jos semmoiset kuninkaan käskyt taidetaan voimattomina pitää", lausui Stålarm, "silloin tosin henki ja hyvyys on menetetty". Tuomarit vastasivat: kun kuningas on tehnyt vastoin valaansa ja valtakunnan parasta, ei hänenkään seuraamisensa heitä puhdista, vaan olisi heidän päinvastoin pitänyt kuninkaankaaren mukaan "kuningasta neuvoa, mikä Jumalalle, hänelle ja hänen maallensa hyödyllistä on". Ja koska tätä vastaan kuninkaan käskyt ja kirjeet eivät mitään voi, niin oli muka Arvid Eerikinpoika itse jo tuomionsa lausunut. – Tämmöinen päätös tuli yleensä niistä neljästä pykälästä, jotka koskivat Suomen herroja yhteisesti. Mutta niistä syytöksistä, jotka koskivat Stålarmia yksityisesti, jäi enin osa vaille todistusta. Käkisalmen jättämisestä oli herttua itse jo aikaisemmin antanut käskynsä Olavi Sverkerinpojan kanssa, eikä Stålarm siis liikoja tehnyt, kun tässä asiassa kuninkaan antamaa yhtäläistä käskyä noudatti. Loppusyytös, joka nähtävästi olisi ollut helppo toteen näyttää, jos se olisi todenperäinen ollut, täytyi tuomarien jättää Jumalan tuomion alle, joka muka semmoisia törkeitä rikoksia ei jätä rankaisematta. Merkittävää on, mitenkä ensimmäinen kanne sai tutkimuksessa ja tuomiossa peräti muutetun muodon. Stålarm vakuutti, ettei hän ollut Bonden kanssa neuvotellut uskon asioista ollenkaan, vaan oli hänet ottanut vastaan niinkuin kuninkaan valtuutetun lähettilään ja sitten häntä apunansa käyttänyt, arvellen, että herttuankin luona sama Bonde jo alkuvuodesta 1595 oli lähettiläänä käynyt, vieläpä herttualta saanut komeita lahjoituksia. Tähän tuomarit vastasivat: jos Stålarm oli tahtonut ottaa esimerkin herttuasta, olisi hänen pitänyt lähettää Bonde poiskin lähettilään tavalla palaamaan, vaikka kuitenkaan Suomen maakunnalla ei ole oikeutta vastaanottaa ja palauttaa lähettiläitä herttuan ja valtasäätyjen tietämättä. Mutta nyt oli muka Bondea tässä maakunnassa pidetty, ei lähettiläänä, vaan täydellisenä hallitsijana, joka oli jaellut kruunun maita ja läänejä mielensä mukaan. Siis ovat Arvid Eerikinpoika ja hänen seuralaisensa pitäneet Bonden etevämpänä Kaarle herttuata, jonka kuitenkin säädyt ovat valtionhoitajaksi ottaneet – he ovat sillä tavoin luopuneet Ruotsin kruunusta sekä kaikista luvallisista päätöksistä, ja olkoot nyt sen rangaistuksen alaiset, minkä Ruotsin laki ja Söderköpingin päätös määräävät. Näin oli tämäkin pykälä kääntynyt yhteiseksi kanteeksi kaikkia Suomen herroja vastaan. Stålarm astui esiin, anoen ainoaksi armonsaanniksensa, että hän yksinänsä saisi kaikkein edestä kuolla, koska hän oli ylimmäistä käskyvaltaa Suomessa pitänyt. Sen ohessa hän valitti, että tuomarit olivat liika kiirettä pitäneet eivätkä tutkineet muiden tekoja, vaan hänen rikostansa yksistään. Kreivi Mauri Leijonhufvud siihen vastasi, että kaikki kanteenalaiset olivat olleet yksissä neuvoin ja että selvät teot eivät pitkää tutkimusta tarvinneet. Tuomio lankesi kovimman lain mukaan. Kuitenkin tuomarit väittivät, että asia oli myöskin valtakunnan säätyjen edessä tutkittava, ja pyysivät siis herttualta, että hän pitäisi syynalaiset tarkassa tallessa, kunnes säädyt kokoontuisivat – "ettei meitä soimattane", kuuluu tuomiokunnan loppulause, "niin kuin tahtoisimme itsemme pitää valtakunnan säätyjä ylempänä". Herttua ei myöntynyt mihinkään viivytykseen.
Sekä silloin että kaikkina jälkeisinäkin aikoina on erinomattain yhden miehen kohtalo herättänyt kauhua ja sääliä. Se oli marskivainajan yhdenkolmatta vuotinen poika, vapaaherra Juhana Klaunpoika Fleming. Isänsä kuoleman jälkeen oli tämä nuorukainen juhannuksena 1597 lähtenyt Puolanmaalle, seuraavana vuonna Sigismundin kanssa käynyt Ruotsissa ja sieltä palannut Preussiin, mutta samana syksynä tullut yksityisiä asioita varten Danzigista Suomeen. Hänen äitinsä ja kaksi sisartaan olivat vielä vankina Ruotsin puolella, ja koska hän oli saanut tietää heidän puutetta kärsivän, tahtoi hän toimittaa heille jotakin apua, mutta löysi kartanonsa Suomessa häviöllä ja autioina. Suomesta oli hän nyt ollut lähtemäisillään takaisin ulkomaille, kun Stålarm kiirehti Kuitiaan ja puhuttelemalla sai hänet jäämään kansalaistensa rohkaisemiseksi. Jos molemmat kuninkaan kamariherrat, Fleming niinkuin Bondekin, lähtisivät tiehensä vaaran lähetessä, se Stålarmin mielestä synnyttäisi semmoisen kauhun ja pelon alhaisessa sotaväessä, ettei ainoakaan mies enää pysyisi uskollisena, arvellen tuosta, ettei kuningas voisi eikä tahtoisi Suomen miehille apua tehdä. Näinpä muka kuninkaan maat ja linnat annettaisiin alttiiksi. Nuori Juhana herra oli vastannut, että hänen syystänsä ei olisi alttiiksi antamista kuninkaan koiraakaan, saati maita ja linnoja, ja näin oli hän palannut Turkuun Stålarmin kanssa. Silmiinastuvaa oli, että tämä mies jos kukaan oli vieteltynä, ja se seikka samaten kuin hänen kokematon ikänsä ja aikaiset kärsimisensä näyttivät vaativan sääliä ja anteeksiantamusta. Eikä ollutkaan Kaarle herttua tätä oivaltamatta. Hän oli ennen tutkimusta tuottanut eteensä tämän nuorukaisen, kovimman vihamiehensä pojan, ja tarjonnut hänelle armoa sillä ehdolla, että Fleming hylkäisi Sigismundin ja rupeaisi Kaarlen palvelukseen. Nuorukainen vastasi, että ei ole hänellä syytä luopua siitä kuninkaasta, jolle hän uskollisuutta luvannut oli; kuitenkin hän nöyrimmästi rukoili armahtamista. Tätä puhuessaan hän oli toisen polvensa notkistanut; mutta herttua kohta kysäisi, miksei hän molemmilla polvillaan häntä kunnioittanut. Uljaasti, niinkuin Fleming-nimisen sopi, vastasi Juhana herra: "Sen kunnian minä säästän Jumalalle ja kuninkaalleni." Silloin mainitaan Kaarlen mielen synkistyneen. "Sinä kyllä annat ilmi", lausui hän, "että olet perinyt isäsi luonteen ja ylpeyden, ja varoitat meitä siitä, mitä sinulta olisi odotettavanamme, jos elää saisit. Ole sen tähden valmis lain edessä vastaamaan muiden suomalaisten kanssa, joiden parissa olet tähän vaaraan antaunut." Tämän perästä olivat kaikki armonanomukset ja Kaarlen puoleistenkin esirukoukset turhat. Tutkimuksessa Fleming väitti, että hän tuskin ainoatakaan kertaa oli pyssyä virittänyt herttuan väkeä vastaan. Mutta tuomarit vastasivat, että hän ainakin oli maahan jäänyt Suomen väkeä yllyttämään ja että siinä muka kyllä rikosta oli.
Tutkimuksen jälkeisenä päivänä julistettiin tuomio linnan edustalla. Sotaväki seisoi piirissä vankien ympärillä ja saapuvilla oli paljon väkeä, pappeja, porvareita ja talonpoikia. Kreivi Mauri Leijonhufvud oli esimiehenä ja kansliakirjuri luki tuomion, jonka perästä kreivi Mauri, joka kenties toivoi herttuan vielä leppyvän, toi hänet itsensä ulos linnasta. Silloin otettiin uskollisuudenvala kaikelta rahvaalta, joka lupasi parannusta ja kuuliaisuutta. Kaikki tuomitut olivat polvillansa, ja kun herttua taas tahtoi piiristä pois mennä, nousi nuori Fleming rukoellen, että Hänen ruht. armonsa ei etsisi korkeinta oikeutta. Herttua vain käski heidän ajatella pitkää matkaa mentäväänsä.
Perjantaina marrask. 9 p. ilmoitettiin tuomionalaisille, että mestaus
seuraavana päivänä oli tapahtuva. Arvid Eerikinpoika ja Aksel Kurki
piti kuitenkin kuljetettaman Ruotsiin tarkemmin tutkittaviksi säätyjen
edessä; muut piti paikalla mestattaman. Lauantaina marrask. 10 p. kulki
kuolemansaatto linnasta kaupunkiin. Herttuan tallimestari, Antti
Niilonpoika, oli määrätty päällysmieheksi tässä surullisessa tilassa.
Paljon väkeä oli koossa tuota kamalaa näytelmää katselemassa, ja
varsinkin surkuteltiin nuorta Viikin vapaaherraa, jonka pää oli ensiksi
laskettava kirveen alle. Hänpä kuitenkin oli rauhallisempi, kuin hänen
nuoresta iästänsä olisi odotettu. Häntä saatteli Turun kirkkoherra
maisteri Gregorius; mutta nuoren herran mainitaan yhtä paljon
lohdutelleen pappia, kuin papin häntä, ja ottaneen iloisella äänellä
jäähyväiset kaikilta tuttavilta. Ennen loppuansa hän julisti itsensä
maallisessa katsannossa viattomaksi, syytellen herttuan verenhimoa.
Mutta ympärillä seisojat hämmensivät hänen puheensa, ja hänen päänsä
putosi. Hän oli vanhemman Fleming-haaran viimeinen polvi. Vielä
viimeisinä hetkinä oli hän kirjeellä lohdutellut äitiänsä, pyytäen
häntä hakemaan aviolliseksi marskivainajan äpäräpojan, Olavi
Klaunpojan, jolle hän toivoi armoa herttualta. Tämä toivo ei kuitenkaan
toteen käynyt. Kun viimeinen Viikin vapaaherra oli henkensä heittänyt,
riensi Olavi Klaunpoika esiin, tahtoen vuodattaa verensä velipuolensa
veren sekaan. Hänen täytyi toki malttaa vuoroansa, ja tuli vasta
viidentenä järjestyksessä. Vuoron tullessa hän täyttä ääntä huusi, että
Jumala oli kostava viattoman Juhana Flemingin veren Kaarle herttualle,
sille verikoiralle. Muuta hän ei saanut sanotuksi ympärillä seisojain
huminalta. Muut mestattavat olivat Sten Fincke Peipotin herra, Hartikka
Henrikinpoika Vuolteen herra, Krister Matinpoika Biörnram, Mikko
Paavalinpoika Munck Nuhjalan herra ja eräs Niilo Iivarinpoika, jotka
kaikki olivat aatelisia, sekä jalkaväenpäällikkö Sipi Sipinpoika,
vieläpä Jaakko Möl, Hannu Jänis, Esko Jaakonpoika, Herman Hannunpoika
y.m. Kaikkien päät, paitsi Flemingin, asetettiin Turun raastuvan
ylle.[861]Näin oli Suomen aatelisto verisellä kovuudella kukistettu ja Sigismundin valta oli isänmaassamme tauonnut. Ne, jotka viimeiseen asti olivat hyljätyn kuninkaan puolta pitänee, olivat nyt isommalta osaltansa mitkä mestattuina tai vankeudessa, mitkä pakolaisina Viron puolella tai Sigismundin hovissa. Maamme etäisemmissä osissa, missä sodan liekki ei ollut raivonnut, lienee vielä joitakuita ollut piilossansa, ja muutamat olivat milloin mistäkin syystä saaneet nauttia Kaarlen armoa. Mutta yleensä oli Suomen aateliston valta särjetty, ja missä sitä oli ennen karsaasti ja kiukulla katsottu, syntyi jo sääliä ja surkuttelemista. Esimerkki tästä säälistä ja ajan taikauskosta on se huhu, joka pian Suomessa levisi, että muka mestattujen päät Viipurissa olivat jouluyönä veisanneet kuningas Davidin 46 virren viimeistä värssyä: "Rauha täytyi heidän meille suoda." Luonnollista on, että Kaarlen vihamiehet koettivat lähellä ja kaukana kuuluttaa hänen julmuuttansa, ja aikaa voittaen ilmaantui ulkomailla kiukkuisia herjauskirjoja, joissa Kaarlen vallanhimo, Kaarlen kostonpyyntö ja verenjano tehtiin kaikkeen surkeuteen syypääksi. Että nämä syytökset olivat pääasiassa perättömät, toivon edellisen kertomukseni kylliksi osoittaneen. On rajoitetun kuningasvallan omaa ja oikeata luonnetta, että hallitsijan hairahdukset ovat langetettavat niiden syyksi, joiden avulla ja suostumuksella ne tapahtuneet ovat, ja täydellä oikeudella olivat siis ensin marskivainaja, sitten Stålarm ja hänen toverinsa joutuneet herttuan ja säätyjen vihan alle. Mutta tätä vihaansa Kaarle voitolle päästyänsä ei tiennyt hillitä, niinkuin jalomielisen voittajan olisi sopinut. Niinkuin ihmisillä yleensä valtiollisten taistelujen tuoksinassa on turmiollinen taipumus lukemaan toisillensa sydämen paatumukseksi sitäkin, mikä ei ole muuta kuin mielipiteiden ja käsitysten eroavaisuutta, niin Kaarlekin, jonka mieli oli kovien tapausten ahjossa karkaistu, katsoi vastustajainsa teoissa paljasta pahaa sisua eikä ollenkaan ymmärtänyt sitä velvollisuudentuntoa, joka hänen omaa velvollisuudentuntoansa vastaan soti. Se oli hänelle käsittämätöntä, että Sigismundin valapattoiset aikomukset enää olisivat keltään salassa, ja hänen leppymätön vihansa kohtasi jokaista Ruotsin alamaista, joka vielä säilytti jotakin rakkauden tuntoa tätä hyljättyä hallitsijaa kohtaan. Tästäpä Kaarlen kovat tuomiot, tästäpä hänen jättämänsä veriset jäljet. Mutta totta se on ja kaikille ajoille muistoon pantava, että tämä viljava verenvuodatus on ruosteella himmentänyt Kaarlen muuten niin kirkkaan maineen.
Niin surkea kuin tämä verinen näytelmä onkin, on kuitenkin kahta
surkeampi se velttouden ja saamattomuuden näky, joka kohtaa meidät, jos
luomme silmämme Sigismundin puoleen. Kun Suomen asiat jo ovat
lopullisesti ajettuina ja kaikki avunteko siis on myöhäistä, silloin
vasta Sigismund havahtelee levollisuutensa unesta, ikäänkuin
aavistellen, että hätää tekeillä on ja että todentekoisempi apu olisi
tarpeellinen. Hänen tietonsakin Suomen puolisista tapauksista ovat
tällä tärkeällä ajalla niin kummallisen myöhäisiä, että matkan pituus
ja kulkuneuvojen vastukset eivät yksistään selitä, kuinka
tarpeellisimmat sanomat ovat niin kauan tiellä viipyneet. Kun kirjeet
ja sanansaattajat tätä ennen olivat kolmessa viikossa tai korkeintaan
kuukauden kuluessa kulkeneet Suomen ja Varsovan väliä, niin nyt se
kumma tapahtuu, että vasta kahden kuukauden päästä tulevat
Sigismundille tiedot valtansa kallistumisesta ja kukistumisesta
Suomenmaassa. Lokak. 9 p. hän Varsovasta kirjoittaa sekä Arvid
Eerikinpojalle että Arvid Tavastille, kehoittaen heitä uskollisuuteen
ja apua heille luvaten. Hän on nyt muka tiedon saanut, että herttua on
Suomeen samonnut, ja sanoo vihdoinkin päättäneensä ruveta
todentekoisiin keinoihin. Niinkuin tiedämme, olivat siihen aikaan
kaikki Suomen linnat jo Kaarlen vallassa, joka kahta kuukautta ennen
oli retkensä aloittanut Kastelholman valloittamisella. Kuukautta
myöhemmin, eli samana päivänä kuin tuomio lankesi Turun raastuvassa,
Sigismund vasta on saanut tiedot Marttilan tappelusta sekä "siitä
haitasta, joka on Suomen laivastolle tapahtunut". Hän kirjoittaa Arvid
Tönnenpojalle ja sille Suomen väelle, joka on päässyt pakoon Viron
puolelle, vastaten heidän kirjeisiinsä, joilla he ilmoittavat nämä
tapaturmat, ja sanoo muka toivoneensa, että Stålarm ja nuo muut eivät
olisi antauneet tappeluun herttuan kanssa, ennen kuin Virosta
odotettava apu olisi perille tullut. Että Sigismundin omat vitkalliset
hankkeet kantoivat enimmän syyn tähän onnettomuuteen, sitä hän ei näy
vähintäkään aavistaneen, vaan koettaa vielä tylyllä tunnottomuudella
riistää uskollisilta palvelijoiltansa Suomessa heidän ainoan
kerskauksensa – sen, että he olivat voimiensa mukaan viivyttäneet
hänen valtansa kukistumista. Kuitenkin täytyy kuninkaallekin oikeutta
tehdä. Hän oli, Kaarlen Suomessa ollessa, lähettänyt muutamia
sotalaivoja Elfsborgia vastaan, vaikka nämä laivat eivät koskaan
perille tulleet, ja marrask. 18 p. – kuten hänen kirjeensä Yrjö
Farensbachille todistaa – hän toden teolla oli päättänyt vapauttaa
valtakuntansa, jonka tähden Puolan valtiopäivät piti muka koottaman
loppiaiseksi. Tätä kirjoittaessaan hän ei vielä tiennyt, että koko
Suomenmaa lähes kaksi kuukautta oli Kaarlen vallassa ollut. Hänen
toivonsa oli, että vihollisen täytyisi talven tähden lähteä takaisin
Ruotsin puolelle, ja niin ollessa hän katsoi tarpeettomaksi kauempaa
aikaa kustannella tuota pestattua väkeä, jonka Farensbach oli Suomeen
laittanut. Mutta jos tämän väen kuitenkin täytyi enemmän aikaa Suomessa
viipyä, niin piti sen siellä saada linnaleirissä elatuksensa, joka
sitten oli muka palkasta luettava pois. Suomen onneksi oli tämä
huolenpito jo liian myöhäistä; mutta merkittävää on, että Sigismundin
viimeinen sääntö Suomen asioista on linnaleirisääntö. Hän oli niitä
ihmisiä, joihin kovimmankaan kokemuksen opetukset eivät pysty.[862]Mutta kun kaikki oli kadotettu, kun etevimmät sigismundilaiset olivat kuninkaan tähden ja kuninkaan syystä menettäneet hengen tai vapauden ja heidän kartanonsa ja omaisuutensa olivat ryöstön alla, heidän vaimonsa ja lapsensa viheliäisyydessä – silloin Sigismund suosiolla autteli niitä, joihin hänen apunsa ja suosionsa enää ulottua saattoi. Hänen autteliaisuudestansa voisin useita esimerkkejä mainita. Aikaisimpia on hänen määräämänsä apu Pentti Söyringinpojan vaimolle ja Viipurissa mestatun Jaakko Olavinpojan leskelle, jotka jo seuraavan vuoden alussa saivat 10 tynnyriä kuukaudessa kumpikin, nautittavaksi vuotuisesta verosta Päiväsalosta.[863] Ne, jotka Sigismundin hoviin olivat paenneet, saivat siellä kohtuullisen elatuksensa. Luonnollista on, että Kaarlen käytös kulki toista suuntaa. Hänen vihamiehensä olivat rangaistavat, omat palvelijansa palkittavat, ja kun edellisten tilukset ja läänitykset nyt olivat kruunun alle menetetyt, otettiin näistä varoista palkkioita jälkimmäisille. Arvattavaa on, että oikeus ja kohtuus ei aina tämmöisissä kaupoissa vallinnut; mutta, mikäli erottaa voimme, ei herttua koskaan mieliltä mielin loukannut syyttömän oikeuksia. Muutamat esimerkit todistavat, että tuomittujen velat maksettiin heidän jättämistä tavaroistansa, ja samoin saivat sivuperilliset, jos olivat sukulaistensa rikoksista osattomat, isomman tai vähemmän osan heidän tiluksistansa. Marskivainajan tilukset hajoitettiin, mutta jokin osa ja ainakin Kuitian kartano Paraisissa annettiin herttuan saksansukuiselle hovijunkkarille, Hieronymus Birckholtzille, joka muutamia vuosia sitten oli vastoin Klaus herran tahtoa nainut hänen veljensä tyttären, Anna Flemingin, eikä tähän asti näytä saaneen vaimonsa perintöä. Yhtäläisistä syistä annettiin Augustinus Laurinpojalle hänen mestatun enonsa tiluksia, Vuolle, Judikkala ja toinen puoli kaikista tämän kartanoista Suomenmaassa. Kun seuraavan vuoden keskipaikoilla Aksel Leijonhufvudin luottamattomuus uudestaan ilmi tuli, niin Raaseporin kreivikunta korjattiin kruunun alle, mutta annettiin jo ennen vuoden loppua Akselin veljelle, Mauri kreiville. Silloin oli muutoin koston aika jo ohitse mennyt, ja Suomen aatelisto yleensä alkoi Kaarlen armosta saada takaisin, mitä vihan aika oli vienyt.[864]
Mutta aatelisto ei ollut ainoa sääty Suomessa, jota Kaarlen kova käsi koski. Kummallisempaa, jos ei täyteensä niin kovaakaan, oli hänen käytöksensä Suomen papistoa vastaan, joka kuitenkin kaikella ahkeruudella oli koettanut olla tapauksiin ryhtymättä. Se oli Suomen pappien kova onni, että Kaarlen niinkuin Sigismundinkin puolella oli liian korkea ajatus heidän maallisesta vaikutusvoimastaan. Senpä tähden sigismundilaiset yhä olivat vaatineet, että papisto tämän voimansa käyttäisi rahvaan rauhoittamiseksi, ja olivat lukeneet papiston syyksi, kun ei rahvas kumminkaan tullut levolliseksi. Mitä Suomen papit tässä tarkoituksessa olivat yrittäneet, se ei muuta vaikuttanut kuin epäluuloa heitä vastaan Kaarlen puolelta. Hänestäpä heidän olisi pitänyt vakavasti seisoa puhdistetun opin puolella, vieläpä vakavuudellansa vaikuttaa aatelistonkin kääntymistä. Kun ei tämä tapahtunut, luuli Kaarle heidän riettaasta voitonpyynnöstä hyljänneen isänmaan etuja ja uhkasi heitä rangaista muiden luopuneiden joukossa. Jo Helsingissä ollessaan oli herttua syysk. 12 p. käskenyt Upsalan arkkipiispan, maisteri Niilon, lähettää Suomeen 50 tai 60 taitavaa pappismiestä, koska muka isoin osa Suomen papistosta oli mieltynyt paavilaiseen hapatukseen ja paavin taikauskoiseen jumalanpalvelukseen. Tosin tämä ei muuta ollut kuin säikytystä sillä Kaarle, yhtä hyvin kuin kukaan, näkyy käsittäneen, kuinka mahdotonta oli vieraskielisiä pappeja maahamme asettaa.[865] Mutta ainakin oli epäilemätöntä, että ankara tutkinto oli Suomen papiston odotettavana. Jo Viipurissa yksi pappikin muiden muassa mestattiin, ja tuskin oli Kaarle Turkuun tullut, niin piispa Eerik Sorolainen ja Turun koulumestari, maisteri Markus, pantiin vankeuteen Turun linnaan.[866] Pian sen jälkeen ilmoitti piispa kulkukirjeellänsä marrask. 13 p. Suomen papistolle, että jokaisen papin, jolla kirkkokunta oli, piti, virkansa kadottamisen ja Hänen ruht. armonsa vihan uhalla, lähteä Ruotsiin ensi valtiopäiviksi, jotka olivat pidettävät muka viikko jälkeen loppiaisen. Heidän esimiehensä itse vietiin kohta vankina Ruotsin puolelle, ja jouluaattona herttua lähetti hänet Tukholmasta Upsalaan tutkittavaksi arkkipiispan ja kapitulin edessä, olisiko muka tämä mies enää papiksi kelvollinen, saati piispaksi.[867] Pari kolme kuukautta myöhemmin, kun varsinainen tutkinto tapahtui Linköpingissä, oli jo Suomen papistokin piispansa kanssa kanteenalaisena.
Mutta jos aatelisto ja papisto olivat herttuan voiton kautta joutuneet ahdinkoon ja kovan kurituksen alle, niin Suomen alhaiset säädyt, varsinkin talonpojat, saivat Kaarlen erinomaista suosiota ja huolenpitoa nauttiaksensa. Ainoastaan muutamat talonpoikaiset knaapit, jotka olivat seuranneet marskin sotaväkeä Pohjanmaalle, etsittiin rangaistaviksi ja tulivat siis osamiehiksi aateliston kovaan onneen.[868] Mutta yleensä oli rahvaalle jos kellenkään etu ja hyöty suuri Kaarlen voitosta. Kaikki alamaiset Suomessa vapautettiin vanhoista kruununrästeistänsä, joita ei suinkaan liene vähäistä määrää ollut näin monenvuotisten rasitusten ja metelien perästä. Paitsi sitä tauotettiin tuo Suomen rahvaan päärasitus, linnaleiri, ja selvillä sanoilla määrättiin, että ainoastaan vuotuinen vero ja sota-apu olisi tästä lähin maksettava.[869] Olihan sekin jo arvaamaton helpotus rahvaalle, että Suomen sotatila vihdoinkin oli loppunut ja rauhan aurinko rupesi paistamaan kedottuneiden peltojen yli, joita jo niin monta vuotta vainovarsain kaviot olivat tallanneet. Myöskin aateliston ahdistus oli ainakin aluksi rahvaalle edullinen, koska nyt kaikki verollinen maa, jonka aateliset milloin milläkin keinolla olivat allensa lyöneet, palasi kruunun ja entisten haltijain omaksi.[870] Sitä vastoin ei voinut papiston kärsittävä vaino olla talonpoikaiselle kansalle miksikään eduksi. Jos olisi entisten opettajain sijaan tullut Ruotsista uusia, maamme kieleen ja tapoihin pystymättömiä pappeja, olisihan tämä ollut koko Suomen rahvaalle kovempi kohtaus kuin itse papistolle. Mutta semmoista onnettomuutta ei Kaarle tahtonut eikä voinut tahtoa ja näkyy siis rahvaankin tähden sittemmin suoneen Suomen papeille anteeksi heidän luullut rikoksensa.
Kolmen kuukauden kuluessa olivat Suomen asiat saaneet tykkänään muutetun muodon. Se erityinen hallitus, jonka seitsemän vuotta sitten Klaus Eerikinpoika Fleming oli Suomeen istuttanut ja jota marskin seuraajat sitten voimiansa myöten olivat tukeneet, oli nyt juurinensa kumoon kaadettu, ja paljon mullistuksia ja hävitystä oli tapahtunut tämän rajuilman raivotessa. Mutta lopulta oli asia Suomelle terveellinen; sillä laittomuuden näännyttäväiset juuret olivat maasta pois peratut. Tämän kaiken oli Kaarle herttua tehnyt. Hänen olisi tosin tarvinnut enemmän aikaa Suomessa viipyä korjataksensa omaa työalaansa ja maamme haavoja parantaaksensa. Mutta muut toimet vaativat häntä jo rientämään takaisin Ruotsin puolella. Jo marrask. 9 p., samana päivänä, jona tuo verinen tuomio Turussa julistettiin, antoi herttua valtuuskirjan Niilo Bielkelle Gäddeholman herralle ja Tönne Yrjönpojalle Högsjögårdin herralle, joiden piti jäädä Suomenmaahan tutkimaan talonpoikaisen kansan valituksia. Tätä varten herttuan oma sinetti annettiin Bielken haltuun ja itse kanslia jätettiin hänen käytettäväkseen.[71] Tönne Yrjönpojan kanssa pantiin Jaakkima Scheel linnanhaltiuteen Turkuun. Näin oli Kaarle valmis lähtöön ja lienee heti sen jälkeen purjehtinut Ruotsiin, vieden enimmän osan sotavoimastansa takaisin meren yli.[872]
YHDESKOLMATTA LUKU
Loppukatsahdus
Olen edellisessä kertomuksessani koettanut selitellä niitä monenlaisia syitä ja asianhaaroja, jotka lopulla 16:nnetta vuosisataa jakoivat Suomenmaan asukkaat kahteen eri leiriin ja samassa sytyttivät ilmi sodan Suomen ja Ruotsin välille. Olen tämän sisällisen eripuraisuuden ja ulkonaisen sodan vaihtelevat tapaukset kertoellut ja voimiani myöten tutkinut niiden säätyjen ja miesten haluja ja mielipiteitä, jotka tapauksiin milloin milläkin tavalla tarttuivat. Tätä historioitsijan virkaa tehdessäni olen alinomaa koettanut silmällä pitää Suomen maan ja kansan tilaa näiden monituisten onnenvaiheiden alla. Nyt ei ole minulla muuta jäljellä, kuin irtonaiset langat kiinnittää ja tutkaimet sitoa kokoon, niin kutomani kangas on valmis – semmoisena kuin se minun käteni alta syntyä saattaa. Tätä tarkoitusta varten täytyy minun vielä jos lyhykäisestikin seurata tapausten yleistä juoksua nousevan vuosisadan alkuvuosina, sitten on velvollisuuteni saatella kertomukseni etevimmät henget iankaikkisuuden rauhaan, ja viimein tahdon pysähtyä Suomen kansalliseen henkeen, joka elää ja pysyy aikakaudet lävitsensä.
Se kostajantoimi, jonka Kaarle herttua oli Suomessa suorittanut, ei ollut vielä loppunut. Sigismundilaiset Ruotsissa, olletikin ne viisi valtaneuvosta, jotka kuningas oli Linköpingin sovinnossa jättänyt Kaarlen käsiin, odottelivat vielä tuomiotansa, ja tätä niinkuin muitakin tärkeitä kysymyksiä varten käskettiin valtakunnan säädyt kokoontumaan Linköpingiin, missä puolentoista vuotta ennen rauhan päivänpaiste tuokioksi oli pilkoittanut. Myöskin laillinen vahvistus siihen, mitä Suomessa oli sodan epävakaisella oikeudella tehty, piti tässä tilassa valtakunnan säädyiltä saataman, ja Suomen papiston asia oli samassa tutkittava heidän ruotsalaisten virkaveljiensä edessä. Tänne siis Suomen papit olivat kutsutut, ei valtiosäätynä neuvottelemaan valtakunnan asioista, vaan kanteen alaisina vastaamaan edellisestä käytöksestänsä. Tänne myöskin Arvid Eerikinpoika ja Aksel Kurki piti kuljetettaman, ei enää tuomittaviksi, koska heidän asiansa jo Turussa oli muka lopullisesti ajettu, vaan todistajiksi muita vastaan ja rangaistaviksi heidän kanssansa.
Näitä kahta etevintä suomalaista koetti herttua tällä välin pitää alituisessa kuoleman pelossa. Kohta Turun mestausten jälkeen oli molemmat kuljetettu Ruotsin puolelle Tukholman linnaan, josta vankeudestansa Stålarm marrask. 22 p. kirjoitti Ebba Stenbockille, marskin leskelle, selittäen syyttömyyttänsä nuoren Juhana herran kuolemaan.[873] "Minä olen viidenkymmenen vanha", lausuu tässä kirjeessä Stålarm, "mutta en ikinä ole kuullut niin tuomittavan: muiden tekoja ei tutkittukaan, ainoastaan minun rikostani Hänen ruht. armoansa vastaan; mutta sillä piti kuitenkin muidenkin kuoleman, vaikka minä nöyrästi pyysin saadakseni kaikkein edestä henkeni antaa". – Se kummallinen kohta, että Suomen ylimmäiset käskynhaltijat voisivat henkensä anteeksi saada, vaikka parikymmentä heidän käskyläisiänsä jo oli mestauskirveellä rangaistu, ei näy tällä hetkellä tulleen Stålarmin mieleenkään, ja todestaan näyttikin heidän loppunsa olevan lähellä. Kaarle oli toivonut saavansa heiltä todistuksia kanteenalaisten valtaneuvosten asiassa, mutta tämä toivo petti; sillä arvattavasti ei kumpikaan mitään tiennyt ruotsalaisen neuvoskunnan vehkeistä ja tuumista. Nyt määrättiin, että Stålarmin ja Kurjen tuomio oli Tukholmassa toteen käypä. Mutta kun kuolemansaatto jo oli liikkeelle lähtenyt, pyysi Arvid Eerikinpoika puhutellaksensa Sten Banéria. Tämä sallittiin, ja Stålarm haikeasti soimasi tätä miestä, joka oli suomalaiset kiihoittanut herttuata vastaan ja sillä tavoin muka saattanut matkaan koko onnettomuuden. Stålarm ja Kurki vietiin takaisin vankihuoneeseensa; mutta kun ei heiltä enempää tunnustusta saatu, täytyi heidän toisen kerran ennen vuoden loppua lähteä ulos. Se leikillinen mieli, joka elämän myötä- ja vastoinkäymisissä oli Stålarmille ominaista ollut, ei luopunut hänestä kuolemankaan lähestyessä. Pääkaupungin vallasnaisia oli kokoontunut ikkunoihin katsomaan hänen viimeistä matkaansa, ja näitä hän kohteliaasti kumarteli, lausuen: "Minä olen aina etsinyt naisväen suosiota; jos he nyt esirukouksellansa Hänen ruht. armonsa tykönä tahtoisivat auttaa minut pois elämästä, niin olisin heidän nöyrin palvelijansa ikäni päivät." Se oli nyt näiden onnenveljesten, Stålarmin ja Kurjen, kolmas lähtö kuolemaan, eikä nytkään heidän tuomionsa toteen käynyt. Herttuan äpärä, Kaarle Gyllenhielm, seisoi sivullapäin väkijoukossa, ja kun vangit olivat paikalle tulleet, hän astui esiin, ilmoittaen, että mestaus oli lykättävä tuonnemmaksi.[874] Niinkuin jo mainitsin, oli Kaarlen aikomus käyttää heidän todistustaan Linköpingin valtiopäivillä, ja siihen asti heitä siis säilytettiin vankeudessansa. Siellä Arvid Eerikinpoika näkyy kirjoittaneen ne seitsemän pykälää, joissa ilmoitti herttualle, mitä tiesi Sigismundin hankkeista. Se ei muuta ollut, kuin niitä yleisiä kulkupuheita, jotka loppuaikoina ja liian myöhään olivat tulleet Suomen herrain tietoon.[875]
Lopussa helmikuuta vuonna 1600 kokoontuivat valtakunnan säädyt Linköpingiin. Kaikkien toimitettavien seassa katsottiin tutkinto kanteenalaisia herroja vastaan tärkeimmäksi, ja se alkoi jo maalisk. 3 p. Nämä herrat olivat seuraavat: ensiksi ne viisi valtaneuvosta, Eerik Sparre, Kustaa ja Sten Banér, Tuure Bielke ja Yrjö Knuutinpoika Posse, jotka kuningas oli hätäuhriksi herttuan käsiin heittänyt; lisäksi kolme muutakin valtaneuvosta, Tuure Bielken veljekset Hogenskild ja Klaus sekä Eerik Leijonhufvud; vieläpä kolme aatelista, Kaarle Stenbock, Krister Klaunpoika Horn Joensuun vapaaherra ja Pentti Falk. Tuomareiksi asetettiin yliaatelistosta 38 miestä, ratsuväenpäälliköistä 24 miestä, 22 jalkaväenpäällikköä, 24 porvaria, 23 voutia ja lainlukijaa ja 24 talonpoikaa. Useat tuomareista, esim. kreivit Maunu ja Abraham Brahe, kreivit Aksel ja Mauri Leijonhufvud sekä Salestadin Bielket, olivat likeistä sukua tuomittavien kanssa. Suomen miehiä ei ollut kuin tuomiokunnan alisissa luokissa, joissa tavataan jalkaväenpäälliköt Pekka Pietarinpoika ja Sven Juhonpoika Pohjanmaalta, porvarit Hannu Henrikinpoika ja Juho Henrikinpoika Turusta sekä talonpoikien joukossa vanha tuttavamme Hannu Hannunpoika Fordell Pietarsaaresta. Tutkinto tapahtui julkisesti muutamassa isossa salissa Linköpingin linnassa, ja vieraiksi miehiksi oli saapuville tullut kaksi lähettilästä Kaarlen langolta, holsteinilaiselta herttualta. Kaarle herttua vapautti tuomarit heidän uskollisuusvalastansa häntä kohtaan ja rupesi itse kantajaksi. Hänpä muka oli kanteenalaisilta vääryyttä kärsinyt ja pyysi nyt valtakunnan säädyiltä oikeutta nauttiaksensa. Pääkanteet koskivat näitä Linköpingin sovinnossa vangiksi joutuneita neuvoksia, ja vanhatkin Juhanan aikaiset syytökset tuotiin heitä vastaan esiin, koska he muka uusilla rikoksilla olivat tyhjäksi tehneet entisen anteeksiantamuksen. Uudet syyt olivat, että kanteenalaiset olivat muka rikkoneet suostumuksensa herttuan kanssa sekä Söderköpingin valtiopäiväin päätökset, väijyneet herttuan onnea, kunniaa ja henkeä, vieläpä saattaneet vihollisen sotajoukon isänmaahansa. Näihin syytöksiin vastasi Posse nöyrillä rukouksilla, ja pääsi sillä lailla edemmästä tutkinnosta. Muut neljä väittivät, että heille oli ulkomaalaisia tuomareita luvattu, mutta asetetut tuomarit olivat heidän vastustajiansa. Mutta tästä väitöksestä ei pidetty mitään lukua. Mitä Linköpingin sovinnossa oli suostuttu, sen muka Sigismund tätä sovintoa rikkoessaan oli tyhjäksi tehnyt, ja jos koko valtakunnan säädyt olivat heidän vastustajiansa, niin siinäpä muka selvä todistus, että he olivat koko valtakunnan vihollisia. Nyt tuotiin esiin iso joukko yksityisiä kirjeitä, joissa kanteenalaiset olivat puolisoillensa ja ystävilleen puhuneet sydämensä ajatuksia ja toiveita. Useimmat olivat täynnänsä katkeruutta ja herjausta herttuata vastaan, varsinkin Sten Banérin, joka oli myöskin neuvonut Sigismundia estämään elatusvarojen tuontia Ruotsinmaahan katovuoden aikana sekä käynyt Suomen sotaväkeä yllyttämässä. Häntä vastaan tuotiin todistajiksi Arvid Eerikinpoika Stålarm ja Aksel Kurki. Pitkän tutkinnon perästä lankesi tuomio maalisk. 17 p. Hogenskild Bielke ja Kaarle Stenbock olivat vankina pidettävät, kunnes heidän asiansa tulisi tarkempaan selkoon. Muut tuomittiin hengeltä, kunnialta ja tavaralta pois. Seuraavana päivänä saivat kuitenkin Klaus Bielke, Yrjö Posse, Krister Horn ja Eerik Leijonhufvud rikoksensa anteeksi, koska olivat rukouksiin ruvenneet taikka osanneet itsensä jokseenkin puhdistaa. Muut valtaneuvokset määrättiin mestattaviksi, eivätkä mitkään rukoukset, eivät myöskään puolisojen ja kahdenkolmatta lapsen kyyneleet voineet heitä pelastaa. Kiristorstaina maalisk. 20 p. Kaarle lähti Linköpingistä, ja samana päivänä tapahtui mestaus kaupungin torilla. Kustaa Banér, Eerik Sparre, Sten Banér ja Tuure Bielke laskivat perätysten päänsä kirveen alle, kaikki suurella urhoollisuudella ja kristillisellä mielellä, joka sytytti sääliä katsojain sydämissä. Nyt levitettiin punainen vaate Arvid Stålarmille. Mutta Kaarlen käsikirjuri Eerik Yrjönpoika Tegel astui esiin, lukien herttualta tulleen kirjeen, jolla Stålarmille ja Kurjelle henki lahjoitettiin, jos säädyt siihen suostuisivat. Kansa, joka ympäri seisoi, huusi täyttä ääntä: "on jo kylliksi verta, kylliksi verta! armoa, armoa!" Stålarm ja Kurki notkistivat polvensa väkijoukolle, heittivät kumpikin 10 taalaria mestausmiehelle ja vetäytyivät syrjään. Vielä kuitenkin yhden pää katkesi, Pentti Falkin, kuudenkymmenen vuotisen soturin, joka oli syntyisin Ruotsista, mutta Suomessa oli vangiksi joutunut kohta herttuan lähdön jälkeen. Kaikki muut vietiin takaisin vankeuteen. Arvid Eerikinpoika silloin leikillisellä tavallansa lausui: "Nuo herravainajat, valtaneuvokset, nyt varmaankin ihmettelevät, mihinkä lienen joutunutkaan, kun en tule heidän jälkeensä taivaaseen, johon odottavat minua".[876] – Hän ja Kurki kuljetettiin kohta sen jälkeen Gripsholman linnaan, johon he perille tulivat huhtik. 3 p. ja jäivät pariksi vuodeksi vankina asumaan.[877] Heidän vastaisia vaiheitansa saamme tapausten juoksussa vielä katsella.
Että säädyt Linköpingissä olivat vahvistaneet Suomen puoliset tuomiot, tarvinnee tuskin enää mainitakaan. Lisäksi määrättiin, että nekin Suomen aateliset ja päälliköt, jotka esimiestensä viettelyksistä olivat vastahakoisuuteen ruvenneet ja siis saivat henkensä anteeksi, kuitenkin kadottaisivat kolmanneksen tiluksistansa sekä kaikki läänityksensä kruunulle. Mutta porvareista ja alisista kruunun virkamiehistä säädettiin, että, jos he olivat syynalaisia, kolmas osa kaikesta heidän omaisuudestaan olisi kruunun oma. Vielä tuimempi tuomio lankesi papiston päälle, jonka asia erikseen tutkittiin. Niinkuin edellisestä näimme, ei istunut Linköpingin tuomiokunnassa pappissäätyisiä olleenkaan, vaan tämä sääty oli ainoastaan antanut herttuan pyynnön mukaan mietintönsä asiasta, lausuen, että evankeliumin oppi epäilemättä olisi ahdinkoon joutunut, jos Sigismund olisi voiton saanut, ja että siis ne miehet, jotka olivat kuningasta neuvoneet tulemaan sotavoiman kanssa isänmaahansa, olivat kristittömästi ja petollisesti käyttäinneet Jumalaa ja isänmaata vastaan. Paitsi tätä mietintöänsä täytyi pappissäädyn ottaa Suomen piispan ja papiston asia tutkittavakseen. Maalisk. 12 p. oli Kaarle herttua kirjallisesti selittänyt ajatuksensa tässä asiassa: ensiksi muka piti piispan käytöstä tutkittaman; toiseksi oli herttuan mieli, että ne Suomen papit, jotka olivat pitäneet hevosia sigismundilaisten ratsuväessä, tuomittaisiin viralta ja kaikelta omaisuudelta pois; kolmanneksi olisivat nekin papit, jotka eivät olleet hevosia pitäneet sotapalveluksessa, kuitenkin sakotettavat viidellä taalarilla kultakin 10 talonpojalta, jotka heidän pitäjässään olivat, koska he olivat muka luopuneet Upsalan kokouksen ja Söderköpingin valtiopäiväin päätöksistä; neljänneksi ehdotteli herttua, että pappissääty valitsisi muutamia hyviä miehiä, jotka lähtisivät Suomenmaahan tutkimaan, mitenkä papisto siellä virkansa toimittaa, mikä taito heillä kullakin on ja mitä puutteita kirkollisessa hallituksessa siellä lienee.[878] Kannepykälät Eerik piispaa vastaan oli herttua jo ennen lähettänyt Upsalan kapitulille. Niitä oli kymmenen, ja ne syyttivät Suomen papiston esimiestä seuraavista vioista: 1. oli hän vastoin Vesteråsin päätöstä (v. 1527) kantanut piispan sakko-osuudet; 2. oli hän lainannut viljaa sigismundilaisille Suomessa; 3. ja 8. oli hän laiminlyönyt viralta erottaa pahamaineisia pappeja ja semmoisiakin, jotka olivat pitäneet hevosia ratsuvarustuksessa; 4. oli hän jaellut pappisvirkoja oman mielensä mukaan, eikä kysynyt Ruotsin hallituksen mieltä, vaan ottanut neuvoa herttuan vastustajilta; 5. papiksi vihkinyt oppimattomia miehiä; 6. ei ollut koskaan varoittanut herttuata niiden juonista, jotka olivat väijyneet herttuan henkeä ja kunniaa, eikä miehen tavalla pysynyt Söderköpingin päätöksessä; 7. oli hän pitänyt jokapäivästä seurustelua paavilaisten ja heidän ystäväinsä kanssa; 9. oli hän luvannut kehoitella papistoansa ja sanankuulijoitaan uskollisuuteen kuningasta kohtaan ja ollut avullinen kuninkaan valan rikkomisessa; 10. oli hän laiminlyönyt hiippakuntansa hospitaalit eli vaivaishuoneet. Nämä pykälät nyt tutkittiin Ruotsin pappissäädyn edessä; mutta Suomen piispa papistoinensa osasi jokseenkin käytöstänsä puhdistaa. Heillä oli todistuksia muassansa sanankuulijoiltansa ja Suomen virkamiehiltä, eikä olekaan epäilemistä, että enimmät syytökset olivat perättömiä. Ainoastaan kaksi pappia oli pitänyt hevosia ratsuvarustuksessa, toinen tuo Viipurissa mestattu, toinen Kokemäen kirkkoherra Hannu Matinpoika. Edellisen oli piispa kohta viralta erottanut; jälkimmäinen oli pappien kokouksessa vedetty edesvastaukseen, mutta Salomon Ille ja useat muut tulivat kapituliin, pitäen kirkkoherran puolta, niin ettei voitu häntä vastaan oikeutta käyttää.[879] Sen ohessa piispa vakuutti, että hän aina oli pysynyt Söderköpingin päätöksessä, ja pyysi herttuan omat lähettiläät todistajiksi, kuinka hän muka alkuvuodesta 1596 oli Turun linnassa henkensä vaaralla tätä päätöstä puolustellut. Samaten papisto kielsi luopuneensa Upsalan ja Söderköpingin päätöksistä, vaan sanoi pitäneensä piispansa puolta. Yhdeksäs syytös näkyy syntyneen siitä, että Stålarm, kun piispa oli joutunut kuninkaan epäluuloon, oli Sigismundin tykönä häntä puhdistellut. Nyt Stålarm antoi todistuksen, että Eerik piispa ei mitään asiasta tiennyt eikä koskaan antanut mitään lupausta. Epäilemätöntä kuitenkin on, että Eerik Sorolainen oli kehoitellut uskollisuuteen kuningasta kohtaan, ainakin nuijametelien aikana, mutta että hän olisi ollut Suomen hallitusmiesten neuvoissa, saati paavilaisten, sen syytöksen perättömyyttä todistaa yltäkyllin sigismundilaisten epäluulo häntä vastaan. Pappissäädyn päätös asiassa oli maalisk. 15 p. se, että muka Suomen piispa ja papit olivat täydellisesti itsensä puhdistaneet, jonka vuoksi pyydettiin, että herttua laupiaasti ottaisi heidät jälleen armoihinsa.[880] Mutta Kaarle herttua ei mielinyt niin helposti kanteenalaisia päästää. Tosin Eerik piispa nyt pääsi vapaaksi vankeudestansa; mutta valtiopäiväin päätöksessä määrättiin, että syyllisimmät papit olivat viralta erotettavat iäksi päiväksi, muut sakotettavat niinkuin herttua oli ehdotellut. Kutka toiseen tai toiseen luokkaan tulivat ja kutka mahdollisesti nähtiin varsin syyttömiksi, ei tarkoin mainita, vaan oli nähtävästi aikomus sitä vasta erittäin tutkia. Arvata kuitenkin sopii, että Pohjanmaan papit yleensä pääsivät kaikesta edesvastauksesta, jos olivat kanteenalaisina olleetkaan. Piispamme taas ei saanut aluksi virkaansa takaisin, ja Kaarle toukokuussa käski Upsalan kapitulin valita Turun hiipalle uuden kantajan, ehdottaen siihen Turun kirkkoherran Gregoriuksen. Toista kuukautta myöhemmin pääsi kuitenkin Eerik Sorolainen, muiden esirukouksesta, entiseen työalaansa, jossa vielä neljänneksen vuosisataa vaikutti; mutta hänen piti herttualle sakoksi maksaman tuhannen taalaria.[881] Myöskin muille Suomen papeille suotiin jo pian helpotusta. Tosin useat tahtoivat kokonansa vetäytyä pois rangaistuksen alta, ikäänkuin Linköpingin päätöksen sanat eivät sopisi heihin, ja Kaarle siitä syystä julisti, että he kaikki olivat hänen silmissänsä yhtä syylliset. Kuitenkin sakot alennettiin puoleen määrään jo elokuun alussa. "Mutta jos vielä joku olisi", herttua heille kirjoittaa, "joka ei tahtoisi tätä määrää suorittaa, hän on pantava viralta pois, ja sillä tavoin saattaisi tapahtua, että meidän täytyy yli koko maan asettaa ruotsalaisia saarnamiehiä, joiden uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen voimme luottaa, kosk'emme teiltä muuta kokea saa kuin vastahakoisuutta".[882]
Näin Kaarle herttua rankaisi ja päästi mieltänsä myöten, ja Ruotsi
niinkuin Suomikin noudattivat hänen tahtoansa. Kolme alista säätyä ja
sotaväki tarjosivat Linköpingissä hänelle kruunun; aatelisto ainoastaan
pyysi hänen pysymään hallituksessa. Kaarle itse ei vielä suostunut
kuninkaallista arvoa ottamaan. Paitsi Sigismundin poikaa, Uladislaus
nimeltä, jolle vielä annettiin viiden kuukauden aika täyttää entisiä
ehtoja, oli Sigismundin alaikäinen velipuoli, Juhana herttua, lähempänä
perillisenä eikä ollut millään lailla oikeuksiansa menettänyt.
Valtakunnan tila tosin tarvitsi täyden ja kokeneen miehen kättä
hallitusohjiin; mutta ennen kuin Juhana herttua, täyteen ikään
tultuansa, taitaisi luopua oikeuksistansa, ei Kaarle katsonut
lailliseksi itse ruveta kuninkaaksi. Sitä vastoin hän suostui
hallitusvirassa pysymään ja päätti itse lähteä Viroon, joka maa nyt
oli Ruotsin alle saatettava, niinkuin Suomi edellisen vuoden
retkellä. Säädyt tätä varten lupasivat tarpeeksi sotaväkeä sekä
aimollisen apuveron, joka teki viisikymmeneksen kaikesta irtaimesta
omaisuudesta.[883] Asia oli tarpeellinen, jos tahdottiin Ruotsin omana
säilyttää se maakunta, joka Eerik ja Juhana kuningasten pitkällisillä
sodilla oli ansaittu; sillä Sigismund jo lupasi puolalaisille, että
tämä vihdoinkin oli heidän valtaansa annettava. Mutta Viron miehet itse
kammoivat Puolan valtaa ja olivat siitä syystä jo valmiit luopumaan
Sigismundista.Niinkuin ennen olemme nähneet, oli herttua Viipurissa ollessaan lähettänyt Pietari Stolpen Narvan puolelle, ja tämä linna tulikin heti ruotsalaisten valtoihin itse porvarien ja aateliston avulla, jotka ottivat linnanhaltijansa, Otto Ykskylän, vangiksi.[884] Tämä ensimmäinen voitto tuotti toisia. Ensin oli Stolpen tila kyllä vaarallinen, koska talvisaikana oli vaikea hänelle apua toimittaa, vaikka tosin Venäjän tsaari oli antanut luvan viedä sotaväkeä Viipurista Venäjän alueen kautta.[885] Kaarle kuitenkin aikoi vasta meren auettua ryhtyä Viron asioihin ja silloin kerrassaan tuoda suuremman voiman muassaan. Niinpä Jaakkima Scheel, joka talven kuluessa kulki ympäri Suomen rahvasta puhuttelemassa, luuli voivansa, jos hätä vaatisi, saada noin 70 tai 80 tuhatta miestä kokoon,[886] ja Ruotsissa myöskin ankarasti varusteltiin. Näin yhtäläinen etsimys kuin se, joka oli Suomenmaata kohdannut, uhkasi Vironkin miehiä. Kaarle herttua määräsi, että kohta meren auetessa kaikki Suomen sotaväki oli lähetettävä Viron puolelle; mutta ennen kuin tämä tapahtui, tuli sieltä päin hyviä uutisia. Rakveren ja Paiden linnat sekä Lukkolinna ja Haapsalo olivat antauneet, useat Tallinnassa olevat Suomen herrat, niinkuin Yrjö Boije ja Antti Boije, Arvid Tönnenpoika Wildeman ja Aksel Eerikinpoika Stålarm, hakivat Kaarlen armoa,[887] ja tallinnalaisten puolesta tuli Kaarle Henrikinpoika Horn herttuan luokse tarjoamaan alamaisuutta. Tämä mainio mies, jonka Sigismund kolme vuotta oli pitänyt takavarikossa Viron puolella, näyttää asiain uutta muotoa siellä valmistelleen, ja hänet palkittiin nyt läänityksillä ja viroilla. Hän palasi Vironmaalle Tallinnan käskynhaltijaksi, ja Yrjö Boije, Tallinnan entinen isäntä, käskettiin Ruotsiin, jossa kohta pääsi herttuan armoihin. Näissä muutoksissa pääsi myöskin Hannu Hannunpoika Monikkalan herra vankeudestaan ja kulki Suomen kautta Ruotsiin. Ne Virossa olevat miehet, jotka Kaarlea pelkäsivät taikka vihasivat, pötkivät aikanansa pakoon Puolan alueelle, ja selvästi oli siis nähtävä, että Kaarlen ei tulisi tarve eikä tilaisuuskaan tässä pitää semmoisia tuomioita, kuin hän Suomessa oli pitänyt.[888]
Mutta Sigismund, joka vihdoinkin näki toden teon olevan, panetti vankeuteen Ruotsin säätyjen lähettilään, joka oli hylkäyskirjan tuonut, ja alkoi nyt sotaa valmistella. Kaarlen ei auttanut tätä odotella, vaan hän päätti itse samota Liivinmaahan. Tämän syttyvän sodan ohessa nousi par'aikaa muitakin rauhattomuuden pilviä näkyviin. Lyypekin kanssa oli täysi riita. Tanskan valta ei suostunut luopumaan kolmenkruunun vaakunasta, ja Venäjä juonitteli salaisesti onnettoman prinssin, Kustaa Eerikinpojan nimessä.[889] Näin asiain ollessa oli yksimielisyys Ruotsinvallalle tarpeellinen, ja herttua jo rupesi paremmalla suosiolla Suomen herroja kohtelemaan. Että semmoisia miehiä, kuin Götrik Fincke, Hannu Hannunpoika, Matti Laurinpoika Kruus ja Lauri Fleming, toimilla ja läänityksillä kunnioitettiin, ei ollut kuitenkaan niinkään ihmettä. Mutta samaan aikaan myöskin yksi niistä miehistä, jotka Kaarle ensimmäisellä retkellänsä oli Turun linnassa vanginnut, sai herttuan suosion ja kaikki tiluksensa takaisin. Se oli Antti Laurinpoika Puotilan herra, josta herttuan sanat nyt kuuluivat, että muka hän, samaten kuin moni muukin, oli ollut vieteltynä. Samassa muillekin aatelisille sallittiin, että koska nyt heinänteko oli käsissä, he saivat niittää kartanoissansa; kuitenkin oli muka vasta päätettävä, millä ehdoilla saisivat kartanonsa pitää.[890] Heidän oli nyt Liivissä ansaitseminen Kaarlen vastaista suosiota.
Heinäk. 31 p. 1600 lähti herttua puolisoinensa lapsinensa Tukholmasta, kulki Suomen saariston läpi ja tuli elok. 9 p. Tallinnaan. Viro oli jo kokonansa ruotsalaisten hallussa, ja Kaarle marssitti voimansa Liivinmaalle. Ensiksi Pärnun kaupunki ja linna valloitettiin. Tästä lähdettiin Viljantia vastaan, joka myöskin otettiin, ja yhteen mittaan nyt muutamat muutkin linnat joutuivat Kaarlen valtaan. Viljannin piirityksessä oli Kaarle luvannut Suomen aatelisille anteeksiantamuksensa ja suosionsa palkinnoksi heidän hyvästä käytöksestään. Sen vuoksi hän marrask. 30 p. palattuansa Paidelinnaan, jossa muutamia viikkoja oli levollansa, antoi kirjallisen armonvakuutuksen kaikille, jotka olivat häntä Liivin retkellä palvelleet, ja salli heidän periä kaikki tiluksensa takaisin.[891] Näin herttua leppeydellä vähitellen vahvisteli niiden uskollisuutta, jotka hän ensin oli kovuudella kukistanut. Että Suomen herrat seuraavissakin sotatapauksissa koettivat kiitollisuuttansa osoittaa, ei tarvinne mainita. Tarton linna valloitettiin; ja vaikka Wendenin luona ensin tapahtui vaurio, jossa tilaisuudessa Antti Laurinpoika Puotilan herra pahasti haavoitettiin ja tuo Pohjan nuijatapauksista tunnettu Paavali Yrjönpoika kaatui, tuli kuitenkin pian tämä kaupunki, samaten kuin Wolmarkin, ruotsalaisten käsiin.[892] Mutta puolalaiset alkoivat jo paremmin varustautua; jo loppupuolella vuotta 1601 tuli sodan onni vaihtelevaiseksi. Kaarle myöskin nyt kadotti muutamia paraita miehiänsä. Kokenhausenin piirityksessä Pietari Stolpe ammuttiin, samaan aikaan kuoli sotamarsalkka Otto Ykskylä, Narvan entinen haltija, jonka herttua oli palvelukseensa ottanut, ja samoin tuo kokenut sankari Kaarle Henrikinpoika Horn sammui Burtnikin leirissä. Mutta Ruotsin aseet pysyivät ylipäänsä voitollisina ja olivat jo tunkeuneet Riian edustalle saakka, kun tieto tuli, että Sigismund itse suuren sotavoiman kanssa oli tulossa. Heikommuuttansa katsoen Kaarle päätti väistyä aukealta, ja varusteltuansa linnat vointiansa myöten hän itse perheinensä lähti Suomeen. Loppupuolella marraskuuta 1601 hän vaivaloisen matkan perästä tuli Tallinnasta Tammisaareen ja oli saman kuun 28 p. Turussa.[893]
Ainoastaan lyhyesti minun käy tässä kertominen, mitä Kaarle tällä matkallansa Suomessa toimitteli. Edellisten metelien jäljet olivat vielä maassamme selvästi tuntuvina. Veronkannossa ja muissa yhteisissä asioissa vallitsi melkein entinen sekasorto; rahvasta painoi kova köyhyys, jota rasittavaiset mutta nykyistä sotaa varten tarpeelliset apuverot vielä enensivät, ja kukkuraksi kaikille rasituksille oli sattunut halla- ja katovuosi, niin että vähän rukiita oli tullut, mutta ohria ei ollenkaan. Väsymättömällä uutteruudella ja nerolla Kaarle nyt koetti auttaa ja korjata, mikä autettavissa oli. Hän oli jo kahtena edellisenä vuotena antanut käskynhaltijainsa tutkia, mitkä tilat Suomessa olivat sotatapausten kautta joutuneet pahimpaan häviöön, ja niille suonut verohelpotusta. Mutta yleensä hänen oli ollut ja oli vieläkin varsin mahdoton vähentää laillisten suoritusten määrää maassamme, koska valtakunnan silloinen ahdinko kysyi kaikkia mahdollisia varoja. Sama ahdinko oli myöskin vaatinut suuria sotaväenottoja, niin että esim. menneen vuoden lopulla oli Suomen rahvaan kanssa keskusteltu joka viidennen miehen otosta yli koko Suomenmaan.[894] Kuitenkaan tämmöisetkään kuormat eivät olleet mahdottomat Suomen miesten kantaa, jos vain niitä tasan ja oikeasti jaettaisiin, ja etenkin oli tarkasti valvominen, että virkamiehet, soturit ja muut, jotka nyt vuosikymmeniä lävitsensä olivat kaikenmoisiin kiskomisiin harjaantuneet, eivät saisi pahoja kujeitansa vastakin käyttää. Mitä turmiollisia tapoja siinä kohden oli Suomeen juurtunut, näemme lukemattomista esimerkeistä, joista mainita sopii se merkillinen, että pohjalaiset viime valtiopäiväin aikana olivat anoneet suorittaaksensa kaikki veronsa Tukholmaan sekä voudeiksensa ja lainlukijoiksi saada ainoastaan Ruotsin eikä Suomen miehiä.[895] Nämä väärinkäytökset oli Kaarle päättänyt tauottaa, ja koko hänen oloaikansa Suomessa kului maamme tarpeita tarkastamassa sekä kuulustelemassa ja kuuntelemassa rahvaan valituksia, joita tulla tulvaili hänen luoksensa kaukaisimmistakin maan ääristä. Kaikki virkamiehet käskettiin Turkuun antamaan selityksiä ja tekemään tiliä, ja harvat tosin olivat, jotka eivät tässä tutkinnossa menettäneet virkaansa, vapauttansa tai henkeänsä. Arvaamaton paljous oivallisia asetuksia ja sääntöjä, joilla entistä häiriötä pyydettiin estää, lähti samalla aikaa Kaarlen käden alta. Hänen terävä silmänsä ja hellä huolensa tunkeutui pienimpiinkin oloihin. Hänen lähettiläitään kulki joka haaralla tiedustelemassa, ja sen mukaan kuin tiedot tulivat maan tarpeista, oli apukin Kaarlelta valmiina. Missä köyhyys suurin oli, jätettiin vuoden vero kokonaan tai osittain anteeksi, tuhansittain tynnyreitä viljaa tuotettiin ulkomailta herttuan toimesta ja huolta pidettiin, että hävinneet tilat ja viljelemättömät erämaat saivat asujaimia. Oli ikäänkuin vanha isäntä, Kustaa Vaasa, jalompana entistänsä olisi uudestaan näille ilmoille tullut.
Merkittävät olivat tässä tilassa Kaarlen keskustelemukset Suomen
aateliston kanssa, jota uudenvuoden aikana 1602 hänen käskystään
kokoontui Turkuun noin 50 henkeä. Näiden joukossa tavataan myös Pentti
Söyringinpoika Juusten ja Krister Klaunpoika Horn, jotka siis jo olivat
vankeudestaan päässeet. Silmiinastuva oli nyt herttuan tarkoitus tehdä
lopullinen ja täydellinen sovinto Suomen aateliston kanssa, mutta
samassa hävittää kaikki ne omavaltaiset oikeudet, jotka tämä sääty oli
aikojen sekasorroissa anastanut. Jonkinpäiväisen keskustelemuksen
perästä Suomen aateliset tammik. 9 p. antoivat herttualle kirjallisen
uskollisuusvalansa, ja Kaarle puolestaan lopullisessa vastauksessansa
saman kuun 15 p. suostui useihin aateliston pyyntöihin. Mutta tarkasti
hän varoi, etteivät aateliset Suomessa pääsisi mihinkään erotukseen
valtakunnan aatelissäädystä yleensä, eikä hän siis myöntynyt niihin
erioikeuksiin alusväkensä suhteen, joita aatelistomme tässä tilassa
itselleen vaati sillä varjolla, että muka Suomessa ei ollut niinkuin
Ruotsissa alustalaisilla omia elukoita, juhtia eikä siemenjyviä, vaan
kaikki oli muka aatelisen isännän toimittamaa ja omaisuutta. Tämä rakas
muisto Viron puolisista oloista täytyi Suomen aateliston toki heittää;
sillä se oli vielä Kaarlen edessä rikollisena, joka äsken oli armoihin
otettu, ja useat sen jäsenistä olivatkin vielä vankeudessa. Näiden
vapauttamista nyt uskallettiin herttualta anoa. Kirjoituksessaan
tammik. 9 p. Suomen aatelisto tätä varten mainitsi Yrjö Possen, Arvid
Eerikinpojan, Aksel Kurjen, Pertteli Iivarinpoika Stiernkorsin ja Hannu
Eerikinpojan Prinkkalan herran, pyytäen samassa, että myöskin Turun
piispa Eerik pääsisi herttuan suosioon ja entiseen virkaansa. Viisi
päivää myöhemmin lisättiin pyyntö, että Aksel Iivarinpoika Stiernkors,
joka nyt kaksi vuotta oli herttuata uskollisesti palvellut, saisi
perityn omaisuutensa takaisin ja että herttua ottaisi armoihinsa ne
leski parat ja murheelliset vaimot, joiden miehet olivat maanpaossa,
mutta eivät olleet muka aseita kantaneet herttuata ja isänmaata
vastaan. Kaarle vastaukseksi näihin anomusiin lupasi vangit päästää,
jahka koko valtakunnan säädyt antaisivat suostumuksensa, vieläpä hän
lupasi Eerik piispalle antaa suosionsa ja jonkin soveliaan viran sekä
Aksel Iivarinpojalle hänen äitinsä, Elina Kurjen, perintötilukset.
Mutta ne miehet, jotka olivat ulkomaille paenneet eivätkä määräaikana
palanneet, vaan herjauksilla ja juonilla vahingoittivat herttuata ja
isänmaata – niille ei herttua muka muuta tahtonut kuin luotia ja
ruutia. Tähän keskustelemukset Suomen aatelisten kanssa loppuivat.
Eerik piispasta on mainittava, että hän jo aikaa oli entisessä
virassansa ollut ja vastakin siinä pysyi. Muutamille leskille oli
herttua jo antanut taikka vasta antoi osan omaisuudesta takaisin.
Niinpä Iivar Tavastin puoliso, Katariina Fincke, oli viime kesänä
saanut äitinsä perinnön,[896] ja samoin sai Ebba Stenbock tyttärinensä
osan tiluksiansa takaisin.Suotuansa etevimmille miehille virkoja ja muita etuja Kaarle helmikuun
alussa lähti Turusta. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli ollut käydä
myöskin Hämeessä, Savossa ja Karjalassa; mutta sen sijaan hän nyt
päätti Pohjanmaan kautta palata Ruotsiin ensimmäisenä hallitsijana,
joka näitä etäisiä Pohjan periä kulki. Helmik. 8 p. hän tuli Poriin,
josta seuraavana päivänä antoi sääntönsä Suomen voudeille, kertoen
siinä kaikki, mitä maamme hallitusseikoissa oli korjattavaa. Yleensä ei
herttua matkallansa paljon viipynyt, sillä jo saman kuun 14 p. hän oli
Korsholmassa, 20 p. Kalajoella, 24 p. Iissä, ja 26 p. hänet jo tapaamme
Länsipohjan puolella Torniossa. Mutta Pohjanmaan tarpeita hän kuitenkin
näkyy tarkastelleen sekä ottaneen vastaan rahvaan anomukset. Tämä
maakunta, joka rohkeimmasti oli pitänyt Kaarlen puolta, näytti etenkin
ansaitsevan hänen huolenpitoansa. Mutta sama maakunta oli myös ollutkin
jo enemmän aikaa Kaarlen huolen alla eikä liene siis niin pahojen
rasitusten vallassa tuskitellut. Yksi hämmennys oli kuitenkin jo
aikaisemmin astunut Kaarlen silmiin, nimittäin pohjalaisten
talonpoikain maakauppa, jota jo Kustaa Vaasa oli pyytänyt estää ja
rajoittaa. Kaarlella ei ollut valtiotaloudesta selvempää käsitystä kuin
isälläkään, vaan hän oli jo v. 1600, kesäk. 16 p., säätänyt, että ne
kauppamiehet, jotka muka asuivat ylimaassa ja pitkin merenparrasta,
muuttaisivat Mustasaareen, Pietarsaareen, Saloisiin, Oulunsaareen ja
Kemiin, joille paikoille luvattiin yhtäläiset oikeudet, kuin muut
kaupungit nauttivat.[897] Arvattava on, että herttua nyt matkallansa
tarkemmin tutkieli näitä paikkoja, ja muutamien vuosien perästä
perustettiinkin Oulun, Vaasan ja Kokkolan kaupungit. Liekö Kaarle tällä
Pohjanmaata hyödyttänyt, sopii kyllä kahtaalle ajatella; mutta varmempi
etu tuli tälle maakunnalle Kajaanin linnasta, jonka Kaarle v. 1607 –
kuten mainitaan, erään entisistä rajameteleistä mainion Klemo
Eerikinpojan kehoituksesta rakennutti Oulujärven seudun suojelukseksi.
Myöskin Lapin maihin saakka ulottui Kaarlen huolenpito; Hieronymus
Birkholtz, Kuitian herra, Daniel Teodorus (se sama Daniel Hjort, jonka
näimme Turun linnan ensimmäisessä piirityksessä) ja tuo Helsingistä
kotoisin oleva tähtientutkija Sigfrid Aaron Forsius lähetettiin jo
joulukuussa 1601 Lappiin rajoista tiedustelemaan, jolloin samassa
lappalaisten veronmaksut ja kirkollisetkin seikat järjestettiin.Mutta jo jättäkäämme Kaarle herttua, jonka vastainen hallitus ei kuulu tähän historiaan. Ainoastaan se on lyhyesti mainittava, että hän vihdoin v. 1604 Norrköpingin valtiopäivillä otti kuninkaallisen arvon ja nimen, ja v. 1607 Upsalassa kruunattiin, viimeinpä v. 1611 kuninkaana kuoli. Hän oli Suomenmaalle, niinkuin häntä nimitettiinkin, "hyvä kuningas". Häntä seurasi jalo poikansa, sankari Kustaa Aadolf. Sota Puolanmaan la hyljätyn Sigismundin kanssa yhä kesti taukoamatta Virossa, Liivissä ja vihdoin Preussinmaallakin, kunnes Sigismundin täytyi v. 1629 suostua välirauhaan ja Kustaa Aadolf ryhtyi Saksan uskonsotaan. Molemmat orpanukset kuolivat samana vuonna 1632, toinen voittajana Lützenin tantereella, toinen kotosallaan levottomassa Puolassa. Turhaan Sigismund oli julkisella sodalla ja salaisilla juonilla yrittänyt saada perityn kruununsa takaisin. Hän ei muuta vaikuttanut, kuin että Kaarlen ja hänen sukunsa valta vahvistui ja että Ruotsin kansa saatettiin valloituksen ja maineen tielle.
Mutta monelta yksityiseltä oli Sigismundin tähden elämän onni hukkunut. Enintä sääliä synnyttää tuon ilomielisen Arvid Eerikinpojan loppuvaiheet. Suomen aateliston anomuksen mukaan ja ystäväinsä takauksella hän vihdoin elokuussa 1602 pääsi vapauteen, niinkuin muutkin vangitut suomalaiset. Tilukset annettiin takaisin, Karjalan laamannikunta palkitsi entiset kärsimykset, ja suosion merkiksi hän vielä samana syksynä tehtiin, vanhan uskollisen Antti Lennartinpojan kanssa, sotaeverstiksi Liivin sodassa. Mutta Ruotsin aseille tapahtui vastoinkäymisiä, ja kun samaan aikaan tuli ilmi, että Stålarm uudestaan oli joutunut jonkinlaiseen kirjevaihtoon Sigismundin kanssa, heräsi vanha epäluulo häntä vastaan. Yön ja päivän läpi hänen täytyi syksyllä 1604 rientää Ruotsiin, jossa hän seuraavana vuonna säätyjen koossa ollessa tuomittiin uudestaan kuolemaan Tukholmassa toukok. 2 p. 1605.[898] Hänen ainoat pyyntönsä olivat nyt, että häntä ei mestattaisi, vaan ammuttaisiin, että ruumiinsa tulisi silpomatta haudatuksi ja että hänen velkansa maksettaisiin hänen perintötiloistaan. Hänen vaimonsa oli jo kuollut joulun aikana 1602 Helsingissä, ja lapsia nähtävästi ei ollut, jotka olisivat hänen omaisuuttaan perineet. Viidennen kerran hän nyt käytettiin mestauspaikalla ja viidennen kerran hänelle armo annettiin; mutta ikuinen ja kylläkin pitkä vankeus tuli hänen osaksensa. Samassa Gripsholman linnassa, missä hän ennen oli Aksel Kurjen kanssa istunut, täytyi hänen nyt yksinänsä loppuikänsä kuluttaa. Kuningas Kaarle IX, entinen Kaarle herttua, oli jo aikaa Tuonelaan muuttanut, kun vihdoin Arvid Eerikinpoika Stålarm noin 70-vuotiaana kuoli Gripsholmassa alussa toukokuuta v. 1620, ja sunnuntaina saman kuun 28 p. hänet haudattiin sopivalla kunnioituksella.[899] Hän on epäilemättä mainittavimpia miehiä Suomen kansan historiassa.
Onnellisempi loppu oli Stålarmin entiselle toverille, Aksel Kurjelle, sallittu. Hänkin oli v. 1602 saanut vapautensa ja tiluksensa takaisin, ja häntä käytettiin sitten useissa toimissa. Kun sota v. 1609 alkoi Venäjän kanssa, olivat nuo vanhat tuttavamme Aksel Kurki ja Antti Boije Ruotsin väen päälliköitä; mutta tuo Suomessa kasvatettu, nuori Jaakko Pontuksenpoika De la Gardie oli sodan johtajana, ja Eevert Kaarlenpoika Horn oli retken sankari. Kun sitten v. 1617 rauha oli solmittu Stolbovassa, käskettiin Kurjen lähteä Moskovaan hakemaan tsaarin vahvistusta. Mutta Kurki, kirjeessänsä kansleri Aksel Oxenstiernalle Tottijärveltä huhtik. 11 p. 1617, pyysi tästä toimesta päästä, koska hän muka sillä välin oli niin taudin valtoihin joutunut, ettei voinut tulla huoneesta taluttamatta. Hän eli kuitenkin vielä korkeaan ikään, 75-vuotiaaksi, ja kuoli rauhallisesti toukok. 30 p. 1630, niinkuin hänen hautakivensä Ulvilan kirkossa osoittaa. Hänen tiluksensa menivät hänen veljensä pojalle, Juho Knuutinpojalle, joka jo seuraavana vuonna tuli Turun hovioikeuden presidentiksi.
Olemme ennen nähneet, kuinka ne miehet, jotka syksyllä 1597 joutuivat Kaarlen vangeiksi, tällä tapaturmallaan välttivät Kaarlen kovempaa kostoa syksyllä 1599. Tämän perästä he vähittäin pääsivät jälleen vapauteen ja suosioon, mutta aikojen tylyys oli kuitenkin moneen lyönyt syvät haavat. Kun Pentti Söyringinpoika Juusten vankeudesta palasi, hän löysi molemmat tyttärensä raiskattuina ja viheliäisyydessä. Vanhaa amiraalia vielä käytettiin useissa valtakunnan toimissa, joista merkillisin oli se kaivantotyö, minkä Kaarle kuningas kesällä v. 1607 käski hänen aloittaa Lapveden ja Juustilanjoen välillä, samassa seudussa, missä sata vuotta ennen Eerik Bielke oli yhtäläiseen työhön ruvennut. Mutta Savon ja Viipurin rahvas, jonka piti työväkeä antaa, osoitti vastahakoisuutta, ja koko yritys jo nähtävästi seuraavan vuoden lopulla herkesi – kuten mainitaan – ruokavarojen loppuessa. Vuotta myöhemmin eli syysk. 23 p. 1609 Pentti Söyringinpoika kuoli Olsbölessä, jättäen ainoan Hannu-nimisen pojan. Hänen hautansa on Tenholan kirkossa. Edellisenä vuotena, lokak. 30 p., oli myöskin Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra mennyt Tuonelaan ja saanut leposijansa Turun tuomiokirkossa. Häneltä jäi kaksi poikaa, jotka molemmat nousivat ratsumestarin arvoon.
Eipä sopine tässä muistamatta jättää sitä miestä, joka näinä metelisinä
aikoina oli johdattanut Savon asiat ja jonka kopiokirjasta niin monta
tärkeätä tietoa on saatu näiden kolmen vuoden historialle.
Todennäköistä on, että muutamilla muillakin linnanhaltijoilla oli
yhtäläisiä kopiokirjoja, joihin kirjoituttivat kaikki lähettämänsä ja
saamansa kirjeet; mutta erinäiset seikat ovat tämän kirjan pelastaneet
muiden muassa hukkumasta. Götrikin ainoan lapsen Margaretan oli nainut
Eevert Horn, ja Fincke-suvun kirjoitukset joutuivat sillä tavoin
Kankaisiin, josta ne Isonvihan alkaessa vietiin Ruotsin puolelle
säilöön. Mitä itse Götrikiin tulee, oli karttavaisuutensa hänet
pelastanut aina ahdingoista. V. 1602 Tukholman valtiopäivillä hän,
samoin kuin Yrjö Boije, Matti Kruus ja Arvid Horn, tehtiin
valtaneuvokseksi. Hän eli vielä 15 vuotta ja näki siis päivän, jona
hänen mainio vävynsä, sankarien poika ja pojanpoika, kaatui v. 1615
Pihkovan edustalla. Götrikin loppuiältä on jäljellä kirje, lähetetty
kansleri Aksel Oxenstiernalle Turusta toukok. 7 p. 1616, joka kirje
elävästi muistuttaa mieleemme hänen vanhat murheensa tavaroistansa. Hän
siinä pyytää kanslerin toimittamaan hänelle tuomarikunnan, koska muka
hänen vuotuinen eläkkeensä, 2 lästiä, on valtakunnan tarpeen tähden
peräytetty, ja lupaa sen sijaan lahjoittaa kruunulle ne 100 tynnyriä
viljaa, jotka hän pari vuotta ennen oli lainannut Venäjän puolisiin
linnoihin.[900]Samoin kuin Götrik Fincke, mutta toisella tavalla ja paljoa huonommalla
menestyksellä, oli Klaus Hermaninpoika Fleming koettanut elää rauhassa
ja sovinnossa kummankin puolen kanssa. Hän oli keskellä meteliä
ainoastaan rauhan ja sovinnon puolta pitänyt.[901] Mutta rauhan ja
sovinnon puoli oli tällä ajalla kaikkein heikoin, ja "nuori Klaus
Fleming" joutui sekä Sigismundin että Kaarlen vihaan. Keväällä 1603
hänet tapaamme maanpakolaisena Rostockissa Saksanmaalla, jossa hän
painatti kiitettävän latinaisen kertomuksensa Suomen viimeisistä
tapauksista. Tällä kirjalla, jonka nimi on "Res in Finnia", hän toivoi
ansaitsevansa Sigismundin armon ja omistikin siinä aikomuksessa
teoksensa Olavi Sverkerinpojalle, joka oli Puolaan jäänyt Sigismundin
luo. Mutta kun ei hänen asiansa liene Puolassa onnistunut, kääntyivät
hänen silmänsä taas kotimaan puoleen. Täältä tarjottiinkin jo sovintoa
pakolaisille. Kun Antti Lennartinpoika ja Arvid Stålarm syksyllä 1602
lähtivät Viroon, he saivat mukaansa valtuuden vakuuttaa armoa ja
suosiota niille, jotka tahtoisivat isänmaahan palata, ja Norrköpingin
valtiopäivillä maalisk. v. 1604 luvattiin palaajille tilukset takaisin.
Sitä vastoin ne, jotka pois jäisivät, olisivat niinkuin tuomitut,
heidän omaisuutensa olisi kruunun, ja heidän lapsensa eivät voisi
korkeihin virkoihin nousta. Tämä viimeinen seikka lienee enimmän
murhetta Flemingille antanut, ja lisäksi tuli kesällä kehoitus
Stålarmilta, joka silloin oli Nyköpingissä ja vielä näkyy olleen
hyvässä toivossa omasta onnestansa. Kaskisten herra siis palasi
isänmaahansa. Häntä kohtasi aluksi vastuksia; sillä v. 1604 häntä
pidettiin vankina Tukholmassa. Puolustamisekseen hän lienee
kirjoittanut ruotsinkielisen ajantietonsa ja pääsi luultavasti pian
vapaaksi. Hän kuoli v. 1616, jättäen kaksi poikaa, jotka molemmat
nousivat korkeihin virkoihin. Lauri Flemingistä, Klaun veljestä, joka
jo v. 1600 oli tehnyt sovintonsa Kaarle herttuan kanssa ja v. 1602 oli
kuollut, lähtivät Liperin vapaaherrat. Ainoastaan nuorempi Fleminghaara
jäi tällä tavoin eleille. Sitä vastoin ei ollut vanhempaa haaraa
jäljellä kuin kaksi marskin tytärtä, joista Katariinan nai Eerik
Bielke, Linköpingissä tuomitun ja armoitetun Klaus Bielken poika, ja
toinen, Hebla, sai miehekseen Pietari Banérin, mestatun Kustaa Banérin
pojan, ja tuli vapaaherraisen suvun alkuemoksi.Samalla kertaa kun Kaskisten herralle, annettiin myöskin Jaakko
Klaunpoika Hornille kehoitus kotiin tulla; mutta tämä ei uskaltanut
tulla, vaan jäi kun jäikin Puolaan, syvästi ikävöiden isänmaataan ja
morsiantansa, Kristiina Bielkeä Gäddeholmasta. Pakenijain joukko yhä
lisääntyi Ruotsista, jossa moni ei voinut taivuttaa mieltänsä uusiin
oloihin. Niinpä molemmat Yrjö Posset karkasivat Puolaan, jossa toinen
heistä valmisti herjauskirjansa, nimeltä "Kaarle herttuan
teurastuspöytä". Uusista juonista seurasi uusia rangaistuksia.
Hogenskild Bielke, joka yhä oli vankina istunut, mestattiin v. 1605;
hänen veljensä Klaus pakeni Puolaan, josta kymmenkunta vuotta myöhemmin
kuitenkin sai palata; mutta Krister Klaunpoika Horn, joka jo
Linköpingissä oli kuolemaan tuomittu ja silloin armahdettu, sai vielä
kerran, 1605 vuoden valtiopäivillä, samanlaisen tuomion perästä armon.
Kummaa ei suinkaan ollut, jos Kaarlen mieli kävi synkäksi ja kovaksi,
koska kavaltajia ilmaantui joka haaralta. Hannu Hannunpoika Monikkalan
herra, joka onnella oli päässyt Sigismundin käsistä, rupesi jo pian
salahankkeisiin hyljätyn kuninkaan eduksi. Pääsyynä mainitaan olleen,
että Kaarle käski hänen tehdä tiliä kantamistansa Pohjanmaan veroista.
Hänen viimeiset kavaloimisensa eivät kuitenkaan ole tarkoin tunnetut,
mutta tuomio lankesi Tukholman linnassa tammik. 31 p. 1605.[902]
Seuraavan toukok. 29 p. hän mestattiin Tukholmassa ja pää pantiin
eteläportin päälle.Ne talonpoikaiset miehet, jotka Nuijasodan melskeissä seisoivat rahvaan johtajina, olivat melkein jok'ainoa jo silloin surmansa saaneet. Onnellisemman päivän valoa lienee tuskin yksikään muu nähnyt kuin liminkalainen Hannu Krankka. Olemme jo nähneet, kuinka Kaarlen ensimmäinen retki pelasti hänet vankeudesta ja kuinka hänelle verovapaus suotiin. Linköpingin valtiopäiväin aikana, maalisk. 29 p. 1600, hän tehtiin lohivoudiksi Iihin, jossa hänen muka piti valvoa ja hallita kruunun lohenpyyntiä. Mutta aikaa voittain hänen toimensa tarvittiin sotaisemmillekin aloille. Kevättalvella 1611 hän näkyy johdattaneen 156 suksimiestä, jotka eversti Antti Stuartin kanssa retkeilivät Suur-Suman maakuntaan Vienan puolelle, ja muutoinkin häntä näinä vuosina mainitaan käytetyn tiedustajana ja vartijana Venäjän rajalla. Palkinnoksi Kustaa Aadolf v. 1615 vahvisti hänen talonsa vapaaksi kaikista veroista. Vielä 1627 eli tämä entinen nuijapäällikkö, mutta 1633 ei häntä enää tavata, vaan sijassa nähdään eräs Kaarle Krankka, kentiesi Hannun poika.[903] Suku on nähtävästi levinnyt useihin säätyihin. Hannu Fordellista, tuosta Pohjanmiesten tunnetusta yllyttäjästä, ovat tiedot vaillinaisemmat. Nähtävästi hän jo alkuvuodesta 1606 oli pois mennyt maailman puuhista.[904]
Mutta jos yksityiset siksensä jätämme ja silmämme viimein luomme koko kansakunnan puoleen – mikäpä oli Suomen kansan saalis tästä seitsemänvuotisesta rauhattomuudesta, joka Nuijasodan nimellä on edellisessä kerrottuna? – Vastaus on monihaarainen kuin itse kysymyskin. Mutta koska lähimmät ja ilmeisimmät vaikutukset ovat jo tapausten ohessa selitetyt, saatamme ottaa yleiset ja valtiolliset seikat yksinään tarkasteltaviksi.
Kun Nuijasodan väkipainit Suomessa olivat tauonneet, – kun Kaarlen ja Sigismundin taistelu Ruotsinvallassa oli lopetettu, niin uusi aika oli noussut koko pohjoiselle maailmalle. Se työ, minkä Kustaa Vaasa oli aloittanut, oli vihdoin hänen nuorimman poikansa jäntevällä toimella täytetty ja samoin se uudistuskin, mikä Kustaan aikana oli Suomen oloissa alkanut, tuli nyt vasta tukevalle pohjalle asetetuksi. Uskonpuhdistus oli näillä mailla juurtuaksensa tarvinnut kolmeneljännestä vuosisataa, mutta olikin nyt täällä vahvemmalla perustalla kuin missään muualla Euroopassa. Olemme ennen nähneet, kuinka paavikunta tällä aikakaudella oli tointunut Lutherin aikuisesta tainiostaan ja kaikin mokomin, vieläpä hyvällä onnella, pyysi takaisin periä entisen alansa ja entisen voimansa. Tässä katolisuuden voittokulussa pohjoiseen päin nyt tapahtui kääntyminen, ja pian sen jo täytyi Ruotsin ja Suomen aseiden alta peräytyä Wienin porteille ja Alppi-vuorten juurille saakka. Se on Kaarlen maine, että hän tämän suuren uskontaistelun oli aloittanut, valmistanut ja ennustavalla silmällä oivaltanut. Mutta mainittavaa sekin lienee, että tuo verinen aalto, joka vyörytti paavilaisuuden takaperin Reinin ja Tonavan rannoille, oli väreenä alkanut Pohjanmaan nevoilla ja Rautalammin jylhillä vesillä.
Eikä olekaan millekään kansalle yhdentekevä, katseleeko se ristissä käsin maailman menoja, vaiko itsekin ryhtyy historian suuriin tapauksiin. Sen sivistys, sen koko tulevaisuus riippuvat siitä. Epäilemätöntä onkin, että Suomenmaan sivistys perustettiin tällä nousevalla aikakaudella, jolloin Suomen pojat Ruotsin lippujen alla vuodattivat verensä pitkin Euroopan tappotantereita, Moskovan ja Augsburgin välillä, Karpatien juurilta Juutinraumalle saakka. Mutta kuitenkin oli tässä sotaisessa loistossa ja sisällisessä edistyksessä omituinen kohtalo Suomenmaan. Ruotsin nimi peitti Suomen miesten urhoteot, ja juuri näinä Ruotsin kansallisuuden loistopäivinä Suomen kieli ja kansallisuus joutuivat ahtaimmalleen. Tämä asiain laita oli perustunut Suomen ja Ruotsin keskinäiseen tilaan ja kypsynyt itse Nuijasodan tapauksista. Katselkaamme vielä siltäkin kannalta tämän historian seikkoja.
Kaksi on asiaa, joita kansakunnat kaikkina aikoina ovat väkensä voimin puolustelleet: vapauttansa sisällisissä oloissa ja kansallista itsenäisyyttänsä muukalaisia vastaan. Yksimielisesti ovat kansat teoillansa todistaneet, että jos valita täytyy jompikumpi, jälkimmäinen kallistakin kalliimpi on; sillä orjuus muukalaisen kansan alla on orjuutta kolkoin. Mutta useimmiten ovat nämä molemmat, kotoinen vapaus ja kansallinen itsenäisyys, saman onnen ja arvan alaiset. Niin oli Ruotsillakin ollut tässä taistelussa, jota Kaarle johdatti. Mutta Suomen asema oli peräti toisenlainen. Aateliston ja sotaväen väkivalta oli sille lähin, ja painavin vaara, ja sitä vastaan oli apu haettava Ruotsin puolelta. Saman Ruotsin taholta tosin tuo toinen vaara uhkasi itse kansallista olentoamme; mutta tämä vaara ei silloin ollut niin ahdistavainen. Emme siis saa kummaksi katsoa, että kansallisen itsenäisyyden tunto on näissä tapauksissa syrjäytyneenä. Ainoastaan Suomen etevimmässä ja, sanokaamme, sivistyneimmässä säädyssä on tämä tunto havaittavana – tosin heikkona ja hämäränä vielä, mutta ainakin niin vahvana ja selvänä, että se Ruotsin puolisissa levottomuutta synnytti. Laveilla lauseilla koettivat siis ruotsalaiset todeksi näyttää, että Suomenmaa ei ollut muka "yhtään etevämpi kuin Uplanti, Länsi-Göötanmaa tai muut Ruotsin maakunnat", ja siihen väitökseen juuri kansallisuutemme vahvin osa, itse Suomen rahvas, hartaasti suostui, peläten kovinta kovemmin joutumistansa Ruotsin lain turvista omien ylimystensä mielivaltaan. Niinpä kun asiat vihdoin päättyivät, talonpoikainen vapaus voitolle tuli, ja aateliston hankkeet lannistuivat. Mutta tämän perästä tulikin Suomen maa ahtaampaan yhdistykseen Ruotsin kanssa, kuin milloinkaan ennen oli ollut.
Ja niinpä silloin täytyi olla. – Ne, jotka Suomen kansan entisyydestä laskevat tulevaisuuden enteitä, muistakoot ainakin, että Nuijasodan aika oli kansamme lapsuuden ikää. Vasta kolme vuosisataa oli Suomi silloin kansallisena kokonaisuutena ja järjestyneen hallituksen alla elänyt ja tarvitsi vielä sen kansan holhousta, jolta se oli valmiit lait ja laitokset saanut. Tälle vieraalle kansalle on suureksi ylistykseksi se uskollisuus, jolla toinen kansa oli sen valtaan mieltynyt. Mutta itse Suomen kansa oli historian kuopus, eikä sen vaiheita käy varsin tavallisella mitalla ja määrällä arvosteleminen. Paljon, jopa paljonkin kovaa koulua sen vielä oli käytävänä, niinkuin seuraavien vuosisatojen historiasta kyllä tiedämme. Kuitenkin lohduttakoon meitä sananlasku:
Vilu viljan kasvattavi,
Lämpöinen terän tekevi.Ja onhan kaikkien vaiheiden läpi säilynyt Suomen kansalle kaksi kallista tavaraa: saastumaton kunnia ja tulevaisuuden toivo.
LIITTEITÄ
1.
Klaus Eerikinpoika Flemingin avoin kirje Uplannin laamannikunnan asukkaille Säkkijärveltä tammik. 27 p. 1593
Alkuperäisenä Suomen Valtionarkistossa. Ainoastaan muutamat lisätyt
sanat lopussa ja allekirjoitus ovat kirjoitetut Klaus herran omalla
kädellä.Min wänligh helsen, och allt mere gott tilförende med Gudh alz:tigh Näst all wälönskningh Gifuer Jagh Clas Flemingh Friherre till Vijk riddere till Suidie och Tuna Sueriges richz råd richsens marsk öfuerste Admiral och General Krigzöfuerste, vdi finland och Liffland, Laghman vdi allt Vplandh med all nor och westernorlanden, Eder ärlige Suenske män huar äfter sit standh, så wäll ädle som oädle Presteskapedt, bönder sampt alle Andre, som vdi lagsagu Vplandh med all nor och wester nordlanden, boendes ähre, ingen vndantagendes, här med tilkienne migh hafua sport ändoch iag icke weet huru der om kan sandt wara, att Greffue Axell skall wele vnderstå sigh nagon otilbörligh handell företaga, och komme någodt bulder och Vpror tiluäge emot Sueriges Crone der ibland eder vdi Suerige, huilket riket och des inbyggiare til störste fördärf och vndergongh, och förtryck länder om samme vpsåt och företagande framgongh få skulle och kan iagh mig nogsampt icke förundre huru ringe de som sådane klamber och vplop wele eller hafue kommet tiluäge, achte deres ordh och ähre, som de deres fädernes land äre för plichtade med, mykit mindre lathe gå sigh till hiertedt den blodz störttningh som osz suenske synnerligen wij som på denne side mot alles wår heske fiende den Tyrannen, Ryszen, brukade bliffue, alrede öfuergongen ähr vti dette longuarige krigedt der mongen ährligh suensk man, hafuer satt lifuet till och liggie döde för hundh och Ram för deres Fädernes landz wälfärdh skull der till mykit annat ondt lidit vdi hungers nödh, Nakenheet af kiöld och frost och mångehande annan olägenhet, härmedzst deres hele ålder, med mod och blodh förslitit, och nu warit I den förhoppningh att de engånge hade kunnet blifue förloszat här ifrå och kommit heem till någon huilo, der med trösted sigh för all hafde mödhe arbethe och lifz fare, som de här wtstådt hafue och skole nu finne sådane oroligheet och bulder för sigh oförmodet. Huilket för mykit klageligidt ähr, Och blifuer fiendens modh der egenom styrckt som han vthan tuifuel wäl af sine kundskaper får förnimme at sådane oenigheet och vpror är inbördes vdi riket huilken doch elfest nogh des föruthan är spotzsk och högfärdigh, om nu så ähr vdi sanningh att för:de Grefue Axell eller någon annan, oansedt huem den hälst wara kunde som någet sådane oråd och obestånd sigh företagit hade eller wille, ded wethe i gode män bädzst som der närmest äre efter iag med Sueriges Richz Krigzmacht, är stad här vdi denne landzort, at achte på richsens fiende, den och ligger med sin veldig macht, vdi sit landh här widh Grentzen emot oss, Will iagh och inthet tuifle der opå, att i såsom ärlige suenske män, med högste fljt eder inbördes sådane bulder och vpror stille, och äfter yterste för mögenhet giöre dem motstånd: som sig vnderstå sådant tilluäge komme, och Sveriges Crone den otroheet beuise: till tesz här ifrå kan eder hielp och vnsätningh tilkomme, huilket i och wäll giöra kunne om i wele såsom i thet tilförenne giordt hafue både vdi danske feigde tide och elfest den tid man wiste sig mindre hiälp och vnsätningh till att hafue förmode, än som nu Gudh tesz lof ähr förhanden, om huilket huar så i sanningh ware kan, att något olideligit är på färde, Jagh inthet tuifler att den högbornne furste och Herre her Carl Sueriges richs arffurste, Hertigh till Söder manlandh Näricke och Vermelandh etc. der om förhollit haffuer. Icke deste mindre emedan iag en infödd Suensk ähr, som och mit fädernes land med troheet mener, hälst opå mit embethes wegne ded iagh hetes skall ware Richsens Marsk, will och skall som iagh tess Plichtig ähr, efter mit yterste förstondh winleggie och beflithe migh der om, ded som iagh wid mit samwett kan achte ware Sweriges richs gagn och bedzste, Hafwer iagh icke vnderlathe kunnet med denne min skrifuelse, eder mit betänckiande och meningh tilkienne gifue, huad migh synes rådhligest ware wdi saken, Will iagh här med hafue warnedt såsom och troligen förmanet eder alle samptligen och huar för sigh synnerligen höglofligh i hughkommelse Kon: M:tt som afsomnedt ähr, huilkens siell gudh alzmechtig ware nådigh Och h. Kon: M:ttz Kong: näste lifzarfuinger, som är den Stormechtigste högborne furste och herre her Siggismundus konung vdi Pålandh och tilkommende konungh vdi Suerige, lofuet och suorit haffue, efter som På 3 herredager der iagh och hafuer warit tilstädes, af menige rikzens ständer, såsom och af h. F. N:de Hertigh Carl, siälf är förhandhlet, den och medzst der opå drifvit haffuer, om den arfz föreningen huru den Kong: Linies ordningh för sigh gå skulle, och af alle både yppere och ringere andelige och werdzlige, så wäll adell som oadel är beiakadt samtycht och bevilget, och deropå hvar för sigh med uprechte hender giordt deres liflige eedh, hvilket wij alle sampteligen med bref och Segell bekräftiget och stadfäst hafve, och så med alle häredz signeter, hvar härede för sigh förseglet så wäll opå den seneste herredagen som På de andre till förenne ähre skiedde, stadigh fast och oryggeligen holles och äfterkommes, att h. Kon: Mtt: vdi Pålandh, och tillkommende konnung till Sverige och ingen annen för H. Matt näst äfter höglofligh ihugkommelse Kon: M:ttz dödeligh afgongh, till Sveriges Crone rike och regemente komma skall, der nu så händer att någre inthz achtendes hvem the hälst wara kunne, som wele före eder På någon wrångh meningh om h. Kon: M:tt alles wår tillkomande nådige konnungh till Sverige, med något löst taall På hvadh sätte thz och helst skie kann, Ty the såsom thet ene onde begijnne för gäthe inthet thet andre, så steller icke tro till sådane lögnachtige sägn, att h. Kon: Matt anderledes än som en christen herre och konnungh giörandes warder, Vthan såsom h. Kon: Matt På tvenne herredager hafuer stådt brede wid höglofligh ihugkommelse h. Kon: M:ttz framlidne älskelige Kiäre her fader, der mongen vdaf eder siälfue vthan tvifuell, hafve sedt och hördt opå, att h. Kon: M:ttz med en suoren eed, Hafwer wtloffuet och Tilsacht at h. Kon: M:tz will holle oss wid den rette christelige tro, efter som vdi Sverige sedvanligit ähr, så och wid wåre gamble Privilegier, som wij tilförenne af ålder haft haffue, så måge I inthet tuifle der opå att h. Kon: M:tt thet och wäll aldeles och fullkomblig hollandes warder, alldenstundh h. K: M: ett gott lofordh haffuer vdi Pålen, hoppas migh att h. Kon: Mtt: skall hafua dubbelt bätter här, vdi Sverige, derföre ähr ännu ytterligare min förmaningh till dem som sig sådane orådh och obeståndh företagit haffue, att i för ingen deell, wid all eder wälfärd tilgiörandes, icke fördriste eder till någonledes, företage eller giöre thet som i wethe, h. Kon: Mtt: vdi Pålen wår allernådigste tilkommande konnungh ähr emot, medzst för the orsaker skuld, att wij svenske kunne aldrigh betre och frommere konnungh önske oss af Gud än som h. Kon: M:tt är icke allenast den mechtigste herre som någon Potenthat vdi Christenheten wara kan, Vthan och så af den förnembste slecht och börd På möderne af keijserlig stamme, och På fäderne af Kong: Linie och herkomst, och en infödd konnungh vdi Suerige, hafuer och keijsarens syster i sängh och säthe, sigh till drotningh hvilket oss suenske icke häller ähr någon wahnäre, föruthan thet som h. Kon: M:tt äliest är befryndet, och i slechte med Mechtige konnunger så och de förnämste Churfurster, vdi hele Tysklandh som ähr Churfursten till Brandenborgh haffuer h. Kon: M:ttz morsyster, till furstinne, sammaledes, hertigen till Brunswijk, hafuer och sigh till furstinne den andre af samma Linie, och vdi månge andre landzskap är vdi slächtet förbunden, och om någen annan wille sticka sigh der emillen eller i den stad att trängie h. K. M. ifrå thz säthe, som h. K. M. Tillkommer här vdi Suerige, skulle thet h. Kon. M:tt myckit förtryte med sit hele kongl. slechte och wij svenske komme vdi sådane blodzbadh som aldrig någen tid tilförenne vdi Suerige hafuer hördtt waridtt Der egenom rikedt lätteligen kommer wnder fremmande herskap, hvilket Jagh steller eder som förståndige vdi betänckiande hvad eders välfärd tilhörer, och måge inthet tuifle der opå at såsom h. K. M. är en mechtig konnungh vdi sit konunga rike, der h. K. M. nu ähr, så weeth h. K. Matt och wäll medell, till huru och På huad sätte, i så wäll som menige Sueriges rike, skall bliffue försedd och försuaredt både för denne fiende, som wij På denne sijde haffue, och äliest alle andre eho the hälst wara kunne in eller wttrikes. Och huad Jagh för min Persson På h. K. M. vdi Pålandh wår tilkommande konnunghz wägne, vdi h. K. M. fråvaru kan giöre till saken eder till bijståndh, med den deell i kunne behöffue, både till folck, och annet min högste flijtt huad iag kan och förmå, will iagh haffue ospardtt, der i och måge eder aldeles tillathe, ändoch iag inthet tuifler att h. K: M: ded föruthan huar wmtränger warder wäll giörandes thz bädzste vdi saken, att allt sådant kan bliffue afställt och stillet, Och hafver iagh eder ärlige Suenske män detta vdi en wällmeningh efter som iag achter riked till all eders wälfärd ware nyttigst och gagnligst icke welet eller kunnet förholle, Befallendes eder samptligen här medh Gudh alz:tig till all wälfärd wänligen. Iligt af fältläg. vdi Carelen I säckierf sochn 5 mil:r ifrå Wiborgh den 27 Januarij Anno etc. 93.
Och skall thett ingen tro eller tenckia att iagh någen her medh will haff:e någedt otrohett tillmättidt, [vtann der nogenn so har förtage som förbemeltt är][905] at rychtedt haff:r gåått her för wisse sanningh, haff:r iagh vdaf ett trogedt ge möthe welet warnadt eder widh hwars och ens schade etc. i tidh förekomma, effter som min edh trohz mit Embett thz kräff:r huilckedt alt iagh förseer migh till alle eder erlige Swenske män, att i thz vdj en sådane godh Meningh vptage wille som thz frå migh vttgången ähr. Dat:m vt in literis.
Clas Flemingh. Egenn hondh
(Sinetti.)2.
Klaus Eerikinpoika Flemingin kirje Pohjanmaan voudille Ilmajoen asukkaiden pyytämästä verohelpotuksesta, Suitiasta huhtik. 26 p. 1595
Alkuperäinen kirje kokonaisella arkilla, joka on ollut suljettu
Klaus Flemingin sinetillä, säilytetään Suom. Valtionarkistossa
Tamelanderin kokoelmassa. Käsiala sekä kirjeessä että
allekirjoituksessa on jonkun kirjurin eikä marskin.Helssenn medh Gudh Alzmechtigh tilforende. Jagh kan eder Thomas Jöransson här medh icke förhålle Att kyrokeherden sampt then gemene man vdj Jlmola Cappell gieldh hafue hafft deris vthskickede hijdt till migh och giffuidt deris fattighdom och afkommenheett tillkänne, förthenskuldh biidit om tilgifft och förskoningh på gierderne som de stå tilbake medh. Szå effter Jagh icke wedt huru der om wara kan, Befaler eder förthenskuldh på h:te Kon. M:tz wegne, att huar så i Sanningh är som de föregiffuidt haffue, atti då göre medell medh dem effter som de kunne ware oförmögne till, och icke mere kräffie vdaf dem än de förmåge vttgöre, på dedh de icke motte bliffwe booslittne, h:te Kon. M:tt och Cronen till Större skada; Achtendes der hos h:te Kon. M:tz gagn och bedzste. Ther medh skeer dedh som h:te Kon. M:tt är behagligitt Och i hafue eder att effter rätte, Gudh befalendes. Dat:m Swijdie den 26 Aprili san. 1595.
Clas Fleming,
frijherre till Wijk Sweriges rijkes rådh
Richsens Marsh öfuerste admirall samptt
Generall felttöffuerste och Stodthållere
öfuer hele finladh (sic!).
Saman sivun alapuolella on, toisella kädellä lisättynä, seuraava
muistiinpano:Jlmoila bönders Medell på 95 års gärdh. haffiie vthgiordtt 1/2 gärdh för oförmögenheten och then Öff:rflödighe gestningh the aff hele Ryttere phanor hollit haffue, när the drogho till theres Borghläie.
Ulkokirjoitus:
Konngl. M:tz till Swerige och Polen, Min Allernådigste
Konungz tro tienere och fougdte vdi Österbotnen Ehrligh
wällföstånndigh Thomas Jöransson tilhånde.3.
Klaus Eerikinpoika Flemingin kirje Kaarle herttualle Ruskiakalliolta syysk. 3 p. 1595
Alkuperäinen kirjoitus Flemingin omalla kädellä on Suomen
Valtionarkistossa Gottlundin kokoelmassa, kahdella kokonaisella
sisätysten pannulla arkilla. Sinetti tallella, mutta epäselvä.
Käsiala erinomaisen sekava.Högbornne Furste Nodich Herre E. F. N. Min ödmiuke tienst altid bewisendes Iach har bekomedh E. F. N. breff att Iag Skulle begiffue mich till Swerige vtann All gennseielse Ded wett Gud huru minn legenhett er till ferdas ded wett wel monge mitt förfall der Iach icke I tuo monad har hafft kleder po kropenn Icke heller enn nu kann och febris till mz och stor till gud ner det betres och icke kann begiffue mich her I fronn för Iach H. K. M. befalning har [och][906] till stondh Iach ber E. F. N. [ödmiuklich][907] Icke will taged der före att Iach har giortt ded aff mott willighett Eller E. F. N. till förtrett so sannt mich gud hielpe ded icke er I denn motte skett vtann effter ded H. K. M. mich har befaled bliffue her till widerer beskedh I fronn H. K. M. later ded till E. F. N. högre och bettre betenkende huru ded wille mich bekomme dett Iach mott H. K. M. befalningh skulle göre och kome I H. K. M. ogunst och onode beder E. F. N. ödmiukelich E. F. N. ded Icke will begere Iach will för min personn bewise E. F. N. all ödmiuch och tienst I altt thz Iach kann gör vtann göre mott H. K. M. befalningh kann Iach ickee göre vtann mz all hörsamhett ded för plichted er göre Ded wett gud Iach har altid gernne wared der E. F. N. har wared och der Iach Inthz Anned hade till att förmode enn till förenne har wared [giorde Iach ded nu mz vtann I ded H. K. M. mich har befaledh bliffue her kann Iach Icke göre][908] der Iach E. F. N. har vmgott och waredh hoss och har aldrich mentt E. F. N. annedh enn well vtann mine missgynner bringe mich sodantt vpo oförskyltt Iach hopes till gud ded skall go öffuer dem sielff vtt E. F. N. skall aldrich befinne mz mich nogenn falskhett vtann huad Iach gör will Iach Inthz wid göre Enn E. F. N. skall ware witerlich Huad Iach E. F. N. I dette gör noged till mishagh att Iach mich Effter K. M. befalningh her förholler ded er icke aff mott willighett som förbemeltt er Som E. F. N. breff wider förmeler att E. F. N. Ingenn kenner god före lemptt E. F. N. I regeringenn Eller nogenn sich ded skull tilmette der mich gud Ifron beware Jach so obetencht skulle ware eller Icke mere wett haa enn Iach mich ded skulle late tycke Eller till mette Iach wett mich icke I noge motte haffue giordt der nogenn E. F. N. har sodennt bereted har mich ded offuer dichted Som Ingenn erlich Mann Icke Er mich heller sodannt aff H. K. M. befaledh vtann Iach Skulle haffue her Insende mz H. K. M. krigsfolk och befestingerne att de motte go like till och der krigsfolk och bönder giorde huar armen orett och öffuewold skulle sodenntt förtage dem ded skulle ju nogenn ware ded skulle[909] ha Insende mz po ded E. F. N. icke der med sodenn ringe saker bliffue bekymredh ded har flere [aff rodh][910] hafft sodann befalninger hero och liffland Her gustaff baner war I try or I lifflandh Eehuad E. F. N. mich har lated till skriffue har Iach besteltt ded och enn yterliger will göre Ded E. F. N. förmele att Iach icke noged skall mich före tage E. F. N. och ricksenns Rodh o ottsportt haffuer mich icke nogenn tingh före taged Icke heller göre will E. F. N. o ottsportt der noged er ded machtt po ligger ded Rijcked Angor och de E. F. N. bör wette Iach suored Minn ros ed so wel som all andre denn will Iach och holle So Iach de för gud will försuare och för huar och enn erlich mz erenn Iach har mich inthz annedh före tagedh Anned enn mellenn krigs folkedh och bönder och med fougter och sodentt ransaked om di ha giortt bönndernne orett och denn broslige lated straffes Ner Iach for wete Huad E. F. N. po K. M. wegnne befaler gör Iach ded willgenn och bör göredh [Iach ber][911] E. F. N. Icke will ded tencke Iach ellest skulle wegre mich vtann som för bemeltt er H. K. M. mich har befaltt bliffue her [Till H. K. M. mich fordrer][912] [her fron][913] H. K. M. mich icke noged har har befaled dedt Rike skulle ware skadlich och Iach Icke heller Anners will för holle mich enn som enn erlich svensk Mann Skulle Iach Nu po minn alerdom tid beslute minn[914] lewerne och minne barnn ded göre till testementt att Iach Anner skulle tiene mitt federnes land enn mz erenn der beware mich gud fronn der har Ingenn I min slech wared hwarkenn po federnne Eller mödernne Anners haffuer för holled sich enn erlich och wel mott sitt federne land de same will Iach och göre skulde Iach och ware so otacksam för allt det gode Mine förelder aff [E. F. N.][915] Her fader Er wederfared att Iach denn kunglich linniee Skulle mene annet enn well och wett mich för min personn ded aldrich haffue giortt helle will göre och wett mich[916] Rodslach belanger har minne med bröder I rodh aldrich ett ord skriffued mich till Enndoch E. F. N. Herfader H. K. M. Hölofflich i Hugkommelse offte har [lated][917] skriffued minn far till Ner hann war her i finland om ros Iach Dentid Iach war I suerge I förgongenn or den H. K. M. war I stokholm so offte de skriffue E. F. N. till fick Iach Aldrich se Icke heller ded E. F. N. skreff dem till Iach wiste Icke retter att E. F. N. wille war Iach icke skulle wete der före spord Iach Inthz heller der effter ded E. F. N. breff förmeler att E. F. N. will för minske minn myndighett Iach wett mich Ingenn myndighett haffue till mett eller noge giortt wider enn mich er aff H. K. M. befalle och ingenn myndighett till meter Iach mich Der E. F. N. mich noge till foger de mich skadlich er sker ded oförskyltt och later ded till gud Iach har Inthz förskylt ded ell wil göred Iach ber E. F. N. ödmiukelich att E. F. N. will ha[918] mich enskylled i ded Iach icke kann kome för Iach har K. M. tillstondh Iach ber E. F. N. ödmiukelich icke will tage mich ded till onnde Iach wil inthz gör[919] E. F. N. o ott sportt som förbemeltt och ber E. F. N. will [Icke][920] Tro minn Misgynere[921] [och Iach motte bliffue förskoned mz deden][922] Der Iach kann bewise E. F. N. all ödmiuch och tienst Gör Iach thz gerne för minn personn Och will hermedh haffue E. F. N. samp denn Högborne furstinne och E. F. liffsarwinger I Gud Skyd[923] och beskerm till ett lyksalichtt longwarichtt roliged lewerne nu och altid ödmiukelich will ha befaledh. Dat. Röd Hell denn 3 September 95.
E. F. N.
Med all ödmiuch
till tient
Clas Fleming.Iach taker E. F. N. ödmiukelich för ded E. F. N. breff förmele Att E. F. N. mich will so wel ha I Hegnn och försuar som al andre wil ded med all ödmiuch för tiene.
Ulkokirjoituksesta on jäljellä eri kädellä kirjoitettuna: '
Den Hög
Herre Her
Rijkes Arff
Södermanlan
Wärmelandh
Och Herre.4.
Tiirik Pietarinpojan ja Gabriel Tuomaanpojan kertomus Nuijakapinasta, luultavasti Kaarle herttualle lähetetty, Kemistä maalisk. 6 p. 1598
Alkuperäisen kirjoituksen mukaan Suomen Valtionarkistossa
(Gottlundin kokoelmassa). Hannu Hannunpojan Monikkalan herran
kirje Kaarle herttualle Kemistä maalisk. 8 p. 1598 (Gott. kopiok.
ss. 163, 164) osoittaa, että tämä todistuskappale silloin
lähetettiin herttualle, ikäänkuin kanteeksi Israel Laurinpoikaa
vastaan, ja että Hannu Krankka mukaan lähti herttuan luo.Bekennes Iagh Dijderich Persson Befalningzmann vthi Westerbåtnenn Och Gabriel Thomasson Lendzmann vthi Limingå Sochnn att Oss ähr wordet tilspordt, Om thz vproor som vthi forlidne winther skedde, Om wij ther af wethe skulle, huem ther till Orsak och Begynnelse waridt hafuer, Så kunne wij ther om fulkomplingen icke wette huru thett först Begyntes vthi Kyrå, Männ sedhan then vprustningh war tillwägha komenn, Fordrede the Kyrå boor medh all flijt att the Nårbyggere af Kemi och andre Sochner, skulle vthi lijke måtta Sampt medh them sigh vpruste, till huilkidh theras begärenn the Suarade, att the thz ingalunda göre kunde, efther the icke af öfuerheethen, ther till någenn Befalningh eller tilståndh hadhe, eij heller göre wille, för ähn then som af öfuerheethen fulmacht hafuer, thett af them fordrer, Och j medler tijdh När Suenn Olssonn som då Landzschrifuere blifue skulle, kom til Kemi, huad rådh han them då gifue kunde, Då vprustede sigh någre af Kemi och Iiå Sochner, och droge in till Limingå, och wore ther till tess, att Israel Larsson som då war beskedder att blifue fougde vthi Österbåtnenn, kom tilstädes och vthi Limingå hos Gabriel Thomasson, kome the vpreste bönnder och tillfrågade fougdenn om the skulle länger drage efther Flemingenn war wenttandes, Suarade them för:de Israel, thz ähr hans Furstelig Nådz alfwarlige Befalning att alle här vthi Österbåtnenn schulle sigh vpreesa, och alle almogenn medh sigh öfuer heele Finnland, Emot Flemingens Partij, Och När the förstodhe att Israel Larsson same theras vprustningh icke förwägre wille, vthann meere samtycke, Och fordrade skytt Lodh och krwth ifrå vlå Befestningh, Så gaf sigh och Hanns Kranch till att blifua höfwidzmann för någre af Limingå Sochnn, och droge så sin wägh södher vthi Landet, Så hafuer malen och wijdare af Hans Kranchs flere af almogens Berättelse och Bekännelse förståt att sedhann the blefue af alle Sochner, uppfordrade, Och blefue församblade vthi Kyrå Sochnn, Då hafuer Israel Larsson, hållidh Samtaal medh almogenn, och Israel Eskilsonn j Tårne hafuer hans taal På finske vthtålkadh att vthi Israel Larssonns fulmacht förmälet war att thz war hanns Furstelig Nådz Befalningh att alle Bönder skulle vpreeses eemot krigzfålkedh och wåre stondandes På een stool och bålster vnder sigh [vth På platzenn och Samalunda vthi Kyrå Kyrcke hade hann Same taal mz almogen],[924] huilkidh Israel Låfued be och tilsadhe att blifue theras förmann och ahnförere Emot Rytterne, widh huars och Eens lijfz straff som honom icke wille ware folgachtigh och bijståndigh, Och huar hann ifrå them wijke skulle, då skulle hann wara fallen vnnder same straff, och När almogenn til samme tugh så förmanat och befaledh war, droge the sin wägh emot Rytterne til Ilmola, ther och her Claes Flemingh medh Krigzfålkedh them mötte, och them Jämmerligha mörde och ihiäl slogh, Och medh stegel och hiul them plågadhe, Männ Israel Larssonn och hans Tienere, Rymde och flydde in j Landet sedhann hann bönderne först till wägz komidt hade, icke achtandes thenn skadhe och förderf som öfuer them hände kunde, huilkedh och för:de Hanns Kranch Ähnnu fulkompligenn Bekänner, att Så i Sanningh ähr vnder wåre Signeter. Dat. Kemi then 6 Martj Åhr 98.
Kaksi sinettiä, jotka ovat alla olleet, ovat jo pois varisseet.
Lehden toisella sivulla luetaan samalla käsialalla kirjoitettuna:Samalunda Bekenner och Hans Kranch Att När Israel Larssonn kom ifrå Landztingedh Mötte hann them vthi Kalaioki och sade att hann skulle drage till att vpreese almogenn, Och huilkenn som icke skulle ware wälwillig till att drage åstad, them skulle hann lathe vphenge för sin stugu dör, och sadhe sigh wilia tage Bödelenn medh sigh som them vtdrifue skulle om the icke eliest wille etc.
Kohta tämän alla lisätty eri kädellä, jokseenkin epäselvästi:
Tetta för:ne Bekenner och fulkompligen [och] tillstor Jagh Hans Erson
Krank att so ij sanningh ähr saeter Jagh mitt bomerke medh egen handh
haer vnder.(Puumerkki.)
5.
Arvid Eerikinpoika Stålarmin käsky Raaseporin läänin voudille Turun linnasta heinäk. 30 p. 1599
Alkuperäisenä Herra M. Samuelssonin kokoelmassa Tukholmassa,
Ulkokirjoitus: "Ehrlig och försichtig Henrik Erikssånn fougde
Vdj Rassborgz Lhän Dette till Hända."Helssenn mz Gudh Alzmechtig tillförenne. Jagh Later Eder Henrik Erson förnimme, att thz ähr min Endelige vilie och begiären till Eder, Atti vele förskaffe till Refle, femmtijo fampnar vedh till min hustrus behof, såm ähr på vägen att drage dijtt, Här om i Endeligen och Vtan någon försumelse så bestellandes Varde, Att den veden måtte mz dett förste komme till Refle. Eder här mz Gudh beffallandes Af Åbo slott den 30 Julij Anno 99.
Arffedh
Eriksson. M. p.I vele och förskaffe åth henne fersk fisk dett beste i kune, Och sende dijtt till enn 20 st:n sååge breder. I vele och skrifve en Zedell till henne hvadh i dijtt förskicke vedh och annedh sådantt Jagh ähr eder till vilie igen när i behöfve.
Katsaus vuosina 1877-1928 ilmestyneeseen Nuijasotaa koskevaan tieteelliseen kirjallisuuteen
Kirjoittanut A. R. Cederberg
Yrjö Koskisen Nuijasodan ensimmäinen painos ilmestyi vuosina 1857-59 ja toinen, parannettu painos vuonna 1877. On luonnollista, että sen puolen vuosisadan kuluessa, mikä oli vierähtänyt teoksen toisen painoksen valmistumisesta, on ilmestynyt koko paljon historiallista kirjallisuutta, mikä valaisee Nuijasodan tapauksia tai ainakin sitä aikakautta, johon Nuijasota kuuluu lähimpine edellytyksineen ja seurauksineen. On luonnollista, että tämän ajan kuluessa on saatu esiin arkistoista ja kirjastoista lähteitä, jotka ovat joko kokonaan uusia ja ennentuntemattomia taikka joita mainitun teoksen julkaisija ainoastaan vaillinaisesti on voinut käyttää hyväkseen. Samaten on luonnollista, että yhä syventyvä tieteellinen tutkimus tämän ajan kuluessa on tullut useihin uusiin tuloksiin, jotka joko suoranaisesti tai välillisesti valaisevat sitä suurta valtiollista, uskonnollista ja yhteiskunnallista taistelua, jonka tärkeänä osana oli nuijamiesten väkevä yritys. Tätä kirjallisuutta on tietenkin ilmestynyt niin Suomessa kuin Ruotsissa, niin itsenäisinä teoksina kuin vähäisinä tutkielmina aikakauskirjoissa. Tarkoituksemme on antaa seuraavassa tästä kirjallisuudesta jonkinlainen yleiskatsaus.
Laatiessamme tätä yleiskatsausta olemme tietenkin pitäneet silmällä sitä alkuteosta, jonka kirjallishistorialliseksi täydennykseksi katsauksemme on tarkoitettu. Yrjö Koskisen teos ei rajoitu, kuten tunnettua, vain kuvailemaan n.s. varsinaisen Nuijasodan tapauksia, vaan avaa lukijoiden silmien eteen verraten laajan taustan, jota vastaan talonpoikien aloittamaa ja nostattamaa liikettä on ymmärrettävä. Kirjoittaja luo katsauksen Suomen oloihin aina kuningas Kustaa Vaasan hallituksen alkupäivistä lähtien, kuvaillen maan valtiollista, uskonnollista ja yhteiskunnallista tilaa koko vuosisadan kuluessa. Mitä kauemmaksi ajassa 1500-luvun loppua kohti ennätetään, sitä yksityiskohtaisemmaksi muuttuu kuvaus, sitä monipuolisemmaksi ja laveammaksi sen ala. Tosiasiallisesti käsittääkin Yrjö Koskisen Nuijasodan toinen painos jokseenkin täydellisesti Suomen historian 1500-luvun viimeisillä vuosikymmenillä, voipa sanoa melkein kaikilta puolin valaistuna. Rikkooko tämä menettelytapa jossakin määrässä varsinaisen kuvauksen kehyksiä, on vaikeata sanoa; kaikissa tapauksissahan on myönnettävä, että Nuijasota on maamme historian tärkeimpiä tapaussarjoja 1500-luvulla, vieläpä tärkeimpiä käännekohtia yleensä Suomen kansan aikakirjoissa ja vaatii mahdollisimman monipuolista kuvausta.
Alkuteoksen mukaan emme ole tahtoneet seuraavassa yleiskatsauksessa tarkastella ainoastaan niitä vuoden 1877 jälkeen ilmestyneitä tutkimuksia, jotka koskettelevat vuosien 1596-97 tai ehkä 1593-99 tapauksia, vaan yleensä tutkimuksia, jotka valaisevat Yrjö Koskisen teoksessaan kuvailemia tapaussarjoja. Käsityksemme mukaan on tämä ollut tarkoituksenmukaista kaikissa suhteissa; jos tahdomme itse teoksessa säilyttää rikkomattomina vanhat kehykset, on myös kirjallishistorialliset täydennykset laadittava näitä kehyksiä silmälläpitäen.
Niin olemme siis seuraavassa käsitelleet – ja aivan tietoisesti huomioonottaen tehtävämme rajoitukset – niitä julkaistuja asiakirjakokoelmia ja asiakirjoja, jotka valaisevat aikakautta. Vastaavia asiakirjoja on Yrjö Koskinen kyllä osittain jo käyttänyt, mutta ei siinä laajuudessa, missä ne viime vuosikymmeninä ovat tulleet tutkimuksen käytettäviksi. Toiseksi olemme huomauttaneet lukijoillemme eräistä yleisesityksistä, jotka valaisevat koko aikakautta ja jotka siinä suhteessa ovat täydellisimpiä Ruotsi-Suomen kirjallisuuteen kuuluvista. Seuraavat sitten Nuijasotaa koskevan aikakauden valtiollisen historian esitykset, valaisten erikoisesti sitä taustaa, jota vastaan Suomen tapauksia on tarkastettava. Sitten tulevat tarkastelun alaisiksi historiallisen kehityksen eri yksityisaloja valaisevat tutkimukset, erikoisesti Suomen oloja silmälläpitäen. Päädymme sen jälkeen varsinaiseen paikalliseen historiaan, joka tietenkin tarjoaa Nuijasodan historialle enemmän suoranaista aineistoa kuin edelliset osastot. Ja lopuksi olemme tarkastaneet eräitä kokoelmateoksia ja yksityisiä tutkimuksia, jotka valaisevat henkilöhistoriaa ja kuvailevat yksityiskohtaisesti eräitä Suomen tapauksiin osaaottaneita henkilöitä.
I.
Kaikkein tärkeimpiä lähdekokoelmia, jotka ovat tulleet tutkimuksen käytettäviksi sen jälkeen, kuin Yrjö Koskisen nyt puheenaolevan teoksen toinen painos ilmestyi, on "Svenska riksdagsakter jämte andra handlingar, som höra till statsförfattningens historia under tidevarfvet 1521-1718". Sen kaksi ensimmäistä osaa, jotka ovat ilmestyneet vihkoina Tukholmassa 1887-99, käsittävät vuodet 1523-92 eivätkä tietenkään ole niin tärkeitä meidän aineellemme kuin kolmannen osan ilmestyneet vihot (käsittävät ajanjakson 1593-97, ilmestyneet kolmena vihkona Tukholmassa 1894-1900) ja neljännen osan ensimmäinen vihko (käsittävä kesäkauden 1597, ilmestynyt Tukholmassa 1910), jotka erikoisesti koskettelevat kuningas Sigismundin ja herttua Kaarlen välistä taistelua ja luovat erinomaisen taustan Nuijasodan tapaussarjoille. Mainitaksemme yhden esimerkin on kolmannessa osassa painettu Söderköpingin valtiopäivien asiakirjat, joilla tietysti on aivan perustava merkitys näiden kysymyksien perinpohjaiseksi valaisemiseksi. Kokoelmassa on myös paljon suoranaisesti Suomea koskevaa aineistoa, kirjelmiä, selontekoja ja mietintöjä, jotka nyt ensi kerran täysin tyydyttävässä muodossa ovat tulleet julkisuuteen.
E. V. Bergman julkaisi sarjassa "Meddelanden från Svenska Riks-Archivet" V (Tukholmassa 1881) "Register öfver Rådslag i konung Johan III:s tid" ja saman sarjan seuraavassa numerossa (Tukholmassa 1882) "Register öfver Rådslag i konung Sigismunds och hertig Carls tid 1593-1597", joilla molemmilla, ja varsinkin jälkimmäisellä, juuri näiden tapauksien valaisemista varten on ollut oma arvonsa ja joita paljon on painetussa kirjallisuudessa käytetty. Nyt ovat ne kuitenkin, sen jälkeen kuin "Svenska riksdagsakter" vastaavalta ajalta on tullut painetuiksi, kadottaneet ainakin jonkin osan merkityksestänsä. Kuitenkin voimme verratessamme näitä valtaneuvoston lausuntoja ja mietintöjä valtiopäiväasiakirjoissa painettuihin huomata, että edellisiä vielä nytkin voidaan myöskin Suomen oloja silmälläpitäen hyvällä menestyksellä käyttää.
Mitä Suomen sisäisiin oloihin tulee, tarjoaa tietenkin Reinh. Hausenin "Bidrag till Finlands historia" I-V asiakirjallisesti arvokkaita tietoja myös meidän tutkimusaineellemme, joskaan julkaisu vielä ei ole ulottunut niihin vuosiin asti, jotka ovat varsinaisen Nuijasodan historian valaisemiseksi kaikkein tärkeimmät. Julkaisun viides osa (ilmestynyt Helsingissä 1917) käsittää vuodet 1571-89 ja tarjoaa monta sekä huvittavaa että tärkeätä piirtoa Suomen sisäisen historian ymmärtämiseksi sekä on huomioonotettava etenkin henkilöhistoriallisessa suhteessa. Aikaisemmatkaan osat eivät ole mielenkiintoa vailla aineemme tutkijalle; niinpä sisältää esim. mainitun sarjan toinen osa (ilmestynyt Helsingissä 1894-98) laajan tutkintopöytäkirjan vuodelta 1588, mikä ei tosin suoranaisesti koskettele Nuijasotaa tai edes sen esihistoriaa, mutta valaisee Suomen sisäisiä oloja tällä aikakaudella.
Erikoisesti tulee mainita Suomen Historiallisen Seuran julkaisema arvokas sarja "Asiakirjoja, jotka valaisevat Suomen kameraalisia oloja I-VI" (Helsingissä ja Joensuussa 1882-1906), jotka nekään suoranaisesti eivät koskettele Nuijasodan vuosia, mutta tärkeällä tavalla valaisevat koko aikakautta. Näistä voisimme mainita esim. neljännen osan, joka sisältää J. H. Vennolan julkaiseman "Suomen vuotuiset tulot 1500-luvun jälkipuoliskolla" (Helsingissä 1899) tai Werner Tawaststjernan julkaiseman "Suomen tilallis- ja veroluetteloita kuudennentoista vuosisadan jälkimmäiseltä puoliskolta" (Helsingissä 1904).
K. G. Leinbergin "Handlingar rörande finska kyrkan och presterskapet" I-VII (Jyväskylä 1892-1893; Helsinki 1898-1907) sekä saman tutkijan "Handlingar rörande finska skolväsendets historia" I-IV (Jyväskylä 1884-1889, Helsinki 1901) sisältävät erittäin suuren joukon tärkeitä Suomen historiaa valaisevia asiakirjoja myöskin puheenaolevalta aikakaudelta. Valitettavasti on pantava merkille, että julkaiseminen on ollut verrattain epäsystemaattista ja että asiakirjain painatus ei suinkaan kaikissa kohdin vastaa tarkkuuden ja selvyyden vaatimuksia. Mitä 1590-lukua koskeviin asiakirjoihin tulee, tavataan ne pääasiallisesti ensinmainitun kokoelman ensimmäisessä ja kolmannessa osassa (Jyväskylä 1892; Helsinki 1898), mutta myöskin rippeinä teoksen seitsemännessä osassa (Helsinki 1907). Asiakirjat ovat etupäässä kirkollista laatua, mutta sisältävät myös suoranaisia tietoja kuningas Sigismundin ja Kaarle herttuan välisestä taistelusta, kuten esim., mainitaksemme jonkin näytteen, herttua Kaarlen kirjeen Turun piispalle Ericus Erici Sorolaiselle, päivätty Tukholmassa 16/10 1596 ja koskeva Klaus Flemingiä, tai esim. Turun hiippakunnan piispan ja tuomiokapitulin kirjeen herttua Kaarlelle, päivätty 12/9 1599, missä he selittävät kantansa ajan poliittisissa kysymyksissä. Jälkimmäisessä sarjassa, joka koskee Suomen kouluoloja, on myös useita asiakirjoja, jotka näitä kysymyksiä käsiteltäessä voidaan ottaa huomioon. Samassa yhteydessä voimme ehkä myös mainita ne asiakirjat, jotka Leinberg on saattanut julkisuuteen sarjassa "Bidrag till kännedom af vårt land III-VI" (Jyväskylä 1887-94). Nuijasodan tapauksia ne eivät kuitenkaan suoranaisesti kuvaa.
Vielä tulee meidän mainita Kustavi Grotenfeltin julkaisemat "Suomenkielisiä historiallisia asiakirjoja Ruotsin vallan ajalta" (vuosilta 1548-1809; Helsingissä 1912), joka sisältää muutamia ennen käyttämättömiä asiakirjoja näiltä ajoilta ja toisia, joita aikaisemmin kyllä on käytetty, mutta jotka julkaisija nyt parannetussa muodossa on tahtonut tuoda tutkimuksen käytettäviksi. Kuinka täydellisesti julkaisija julkaisutyössään on onnistunut, sen jätämme ratkaisematta. Tahdomme vain huomauttaa, että ainakin myöhempää aikakautta koskevien asiakirjojen julkaisemisen suhteen on esitetty painavia muistutuksia.
Näihin alkulähteisiin kuuluu myös esim. S. J. Boëthiuksen julkaisema "Ett regeringsprogram af hertig Karl från 1595" (Sv. Hist. Tidskrift 1885). Tämä ohjelma on laadittu lokakuun 4 päivänä 1595, siis juuri Söderköpingin valtiopäivien kokoontumisen aikaan, ja sisältää herttuan yksityiskohtaiset tiedustelut siitä, miten olisi meneteltävä erinäisissä sisä- ja ulkopoliittisissa kysymyksissä.
Samaten on mainittava "Ett par bref om Klas Flemings planer 1593" (Sv. Hist. Tidskrift 1905), jonka julkaisija ei ole tiedossamme, ja K. G. Leinbergin painattama "Berättelse huruledes Herr Claes Flemmings Son Johan Flemming på Åbo Slott blef fången, sedan anklagad, dömd och tillika med flere afflifwad på Åbo Tårg then 10 November år 1599" (Historiallinen Arkisto XVIII, 2, 1903). Molemmat ovat huomioonotettavat; meistä näyttää, että Leinbergin julkaisema kertomus, minkä alkuperäiskappale on Skoklosterin kokoelmissa Ruotsin valtionarkistossa, tuskin on täysin täsmällisesti ja alkutekstiä vastaavasti painettu.
Asiakirjalähteistä puhuessamme mainitsemme ehkä vielä Kaarle herttuaa vastaan tähdätyn häväistyskirjoituksen "Hertigh Carls Slaktarebenck", joka kyllä aikaisemmin on painettu, vuonna 1617, mutta joka painettuna on siksi harvinainen, että siitä tietääksemme on säilynyt ainoastaan kolme kappaletta. Tämä teos on vuonna 1915 uudestaan Tukholmassa Tor Bergin toimesta julkaistu. Kuten tunnettua, ei tällä vihaisella tekeleellä ole mitään erikoista arvoa, mutta kuitenkin on siitä saatu eräitä tietoja myöskin Nuijasodan historiaan.. Mainittakoon sivumennen, että Yrjö Koskisen arvelu (Nuijasota II s. 122), että Yrjö Niilonpoika Posse olisi tämän häväistyskirjoituksen julkaisija, lienee erehdyttävä; teoksen äskeinen julkaisija väittää Yrjö Knuutinpoika Possen jättäneen kokoelmansa käytettäväksi jesuiitta Gregorius Borastukselle, joka sitten niiden pohjalla on teoksen kirjoittanut.
II.
Niistä Ruotsin ja Suomen historiaa koskevista yleisesityksistä, jotka tässä yhteydessä on mainittava, ovat nähdäksemme tärkeimmät Emil Hildebrandin ja Kustavi Grotenfeltin kirjoittamat. Edellinen käsittää kuvauksen Kustaa Vaasan poikien aikakaudesta (Sveriges Historia 4. Gustaf Wasas söner, Tukholma 1904; uusi painos, nyt muodostaen viidennen osan suurta Hildebrand-Stavenowin Ruotsin historiaa, miltei muuttamatta, Tukholmassa 1923) ja antaa selvän ja täsmällisen kuvan valtakunnan oloista 1500-luvun toisella puoliskolla kuvaillen tarkasti sisäistä sotaa ja uskonnollista sekä valtiollista taistelua 1590-luvulla. Valtionarkistonhoitaja Emil Hildebrand, kuvauksen kirjoittaja, oli tämän aikakauden erikoinen tuntija ja on varsin selvästi käsitellyt ainettansa kiinnittäen huomiota seikkoihin, jotka tähän asti olivat jääneet huomaamatta. Mutta tietenkin on tämä tapahtunut teoksen laatua ja tarkoitusta silmälläpitäen ainoastaan yleisin piirtein ja tärkeimpien tapaussarjojen kuvaamiseksi. Professori Kustavi Grotenfeltin "Suomen historia uskonpuhdistuksen aikakaudella 1521-1617" (Jyväskylä 1902) on, mitä erikoisesti meidän maahamme tulee, erittäin hyödyllinen yleisesitys maamme vaiheista tähän aikaan ja antaa sekä selvän että tarkalla kädellä piirretyn kuvan isänmaamme historiasta 1500-luvulla. Erityisissä luvuissa käsittelee Grotenfelt, joka myös oli tämän vuosisadan erityistuntija, Klaus Flemingin aikoja ja Nuijasotaa sekä Kaarle herttuan retkiä Suomeen vuosina 1597 ja 1599. Molemmat mainitut luvut perustuvat pääasiallisesti Yrjö Koskisen esityksiin eivätkä tarjoa mitään erikoisesti huomattavia asiatietoja; ne ovat erittäin selvästi ja taitavasti kirjoitettuja yleiskatsauksia, joita laadittaessa nähdäksemme kaikki tärkein uusi kirjallisuus on otettu huomioon.
Täydellisyyden vuoksi mainitsemme vielä Carl Grimbergin "Svenska folkets underbara öden" (toinen näitä aikoja vastaava osa, Äldre Vasatiden, ilmestynyt Tukholmassa 1914), missä hyvin kansantajuisessa muodossa kuvataan Ruotsin ja Suomen oloja vanhimmista ajoista alkaen ja myös nyt puheenaolevalla aikakaudella. Mitään erikoista arvoa varsinaisia tutkijoita varten ei tällä nimenomaan Ruotsin oloja silmälläpitäen kirjoitetulla suuren suosion saavuttaneella kansankirjalla liene. Grimbergin esitykseen perustuu suureksi osaksi Einar W. Juveliuksen "Suomen kansan aikakirjat II" (Helsingissä 1928), mikä osa juuri koskettelee uskonpuhdistuksen ja uskonnollisten taisteluiden aikakautta.
III.
Siirtyessämme sitten katsomaan tutkimuksia, jotka valaisevat ajan yleisiä poliittisia oloja, huomaamme, että semminkin Ruotsissa on ilmestynyt useita kuvauksia, jotka juuri käsittelevät taistelua kuningas Sigismundin ja herttua Kaarlen välillä 1590-luvulla. Sellainen teos on jo äsken mainitsemamme S. J. Boëthiuksen tutkimus "Om den svenska högadeln under konung Sigismunds regering I" (Esitetty väitöskirjana Upsalassa 1877; ilmestynyt myös Carl Silfverstolpen sarjassa Historiskt bibliotek IV.) Teos ilmestyi, kuten näemme, samana vuonna kuin Nuijasodan toinen painos valmistui, mutta nähdäksemme ei Yrjö Koskinen ole sitä hyväksensä käyttänyt. Tutkimus käsittää vuodet 1592-94 ja valaisee ensi kerran täysin tieteellisessä muodossa ja painamattomiin asiakirjoihin perustuen kuningas Sigismundin ja Ruotsin aatelin suhteita näinä raskaina vuosina, selvitellen niitä riitakysymyksiä, jotka tekivät Södermanlannin herttuan ja aateliston välit kireiksi, ja niitä syitä, jotka olivat kohtalokkaiden erimielisyyksien pohjana.
Saman tutkimuksen jatkon muodostaa Boëthiuksen perinpohjainen tutkimus "Hertig Karls och svenska riksrådets samregering 1594-1596", joka ilmestyi kolmena eri osana Sv. Hist. Tidskriftissä 1884-86. Myös tämä tutkimus perustuu tarkkoihin ja yksityiskohtaisiin arkistotutkimuksiin ja osaksi juuri niihin asiakirjoihin, mitä edellämainittu E. W. Bergman oli julkaissut. Tutkimus antaa jotenkin hyvän yleiskatsauksen näiden vuosien tapauksista ja tarjoaa erityisesti Nuijasodan historialle koko joukon selittävää aineistoa. Kirjoitussarjasta selviää, kuinka se valtiollinen tausta, jota vastaan Nuijasodan ulkonaisia tapauksia on ymmärrettävä, muodostuu ja saa väriä.
Jo ennen olemme maininneet, miten Boëthius vuonna 1885 julkaisi Kaarle herttuan tärkeän hallitusohjelman vuodelta 1595.
Jokseenkin samoihin aikoihin kuin Boëthiuksen viimeksimainittu tutkimus ilmestyi Harald Hjärnen "Sigismunds svenska resor" (Upsalassa 1884), missä hän puolalaisten ja italialaisten lähteitten perusteella käsitteli 1590-luvun tärkeitä tapauksia ja niitä yhteentörmäyksiä, jotka sattuivat Sigismundin ja hänen setänsä välillä. Tämä tutkimus, joka nyt on jonkin verran vanhentunut, on nähtävästi suuressa määrässä hedelmöittäen vaikuttanut useihin seuraaviin tutkimuksiin.
Mainittuamme vielä ohimennen Emil Hildebrandin vähäisen tutkielman "Brytningen i Sveriges historia" (Sv. Hist. Tidskrift 1894), toteamme, että erittäin hyvän ja arvokkaan yleiskatsauksen ajan valtiollisiin oloihin antaa Sven Tunbergin teos "Sigismund och Sverige 1597-1598" I-II (Upsalassa 1917-1918), missä tekijä käytettävänä olleen painetun ja osittain myös painamattoman aineiston avulla valaisee kysymystä kuningas Sigismundin ja Kaarle herttuan suhteista Arbogan valtiopäivistä aina Stångebron taisteluun. Teos, joka on ruotsalaisen historiantutkimuksen viimeisten vuosikymmenien parhaita tuotteita, koskettelee myös usein, joskin vain ohimennen, Suomen oloja ja Nuijasodan historiaan kuuluvia tapauksia asettaen ne yhteyteen näiden vuosien yleisten tapausten kanssa. Tämän teoksen täydennyksenä voisimme mainita saman tekijän kaksi vähäistä tutkielmaa, jotka perustuvat ennen julkaisemattomiin asiakirjoihin, nim. "Konung Sigismunds förbindelser med Ryssland 1597" (Sv. Hist. Tidskrift 1915) ja "De svenska rådsherrarna och krisen i Sveriges historia 1597-1598" (ibid. 1916).
Tunbergin teoksen yhteydessä mainitsemme jo aikaisemmin ilmestyneen Axel Jonssonin tutkimuksen "Hertig Karl och Sigismund 1597-1598" (Göteborgissa 1906), joka sekin alkaa tapauksista Arbogan valtiopäivillä vuonna 1597 ja loppuu säätyjen kokoukseen Vadstenassa 1598. Jonssonin teos sisältää paljon uusia tietoja ja oikaisee useissa kohdin entisiä käsityksiä. Mitä erityisesti meidän maamme oloihin tulee, voimme mainita, että teoksen viidennessä luvussa on otettu yksityiskohtaisesti käsiteltäväksi herttua Kaarlen ensimmäinen retki Suomeen ja selitetään siinä ennen tuntemattomien asiakirjojen nojalla retken merkitystä ajan tapauksille. Suomalaisten miesten osuutta riitakysymyksien kehityksessä käsitellään sangen usein, kuten esim. Arvid Stålarmin ja Kaarle herttuan keskinäistä suhdetta Flemingin kuoleman jälkeen tai esim. Suomen aateliston ja Södermanlandin herttuan välejä kesällä 1597.
Teos, joka antaa arvokkaita lisiä näiden aikojen yleiseen historiaan Ruotsissa ja Suomessa, on Helge Almquistin tutkimus "Sverige och Ryssland 1595-1611. Tvisten om Estland, förbundet mot Polen, de ryska gränslandens eröfring och den stora dynastiska planen" (Upsalassa 1907). Teos antaa erittäin selvän ja tyhjentävän esityksen Ruotsin ja Venäjän välisistä suhteista Täyssinän rauhan jälkeisinä vuosina. Ajan yleistä poliittista asemaa kuvataan selväpiirteisesti ja monipuolisesti ottaen huomioon ne eri tekijät, jotka ovat vaikuttaneet kehityksen kulkuun. On luonnollista, että esityksessä myös usein häämöttävät Suomea koskevat kysymykset ja että siinä käsitellään Kaarle herttuan ja Klaus Flemingin välisiä suhteita. Teokselle antaa erikoista arvoa se seikka, että kirjoittaja runsaassa määrin on käyttänyt venäläistä ja puolalaista kirjallisuutta ja käsitellyt kysymyksiä puolilta, jotka tähän asti ovat jääneet tuntemattomiksi.
Sama tekijä on myös tarkastanut taistelua kuningas Sigismundin ja Kaarle herttuan välillä jonkin verran yleisemmältä kannalta tutkimuksessaan "Bidrag till kännedom om striden mellan konung Sigismund och hertig Karl 1598-1599" (Göteborgs Högskolas Årsskrift XX, 2, Göteborgissa 1915) koettaen saada selville, miten mainittua kysymystä aiottiin vuonna 1598 saada Saksan valtakunnan valtiopäivien ratkaistavaksi ja miten Sigismund yritti saada Danzigin apua taistellessaan Kaarle herttuaa vastaan. Tämäkin vähäinen tutkimus tarjoaa useita uusia näkökohtia, jotka on otettava huomioon tutustuessamme poliittisiin oloihin Ruotsissa ja Suomessa vuosina 1598-99. Tutkimukselle antavat erikoista arvoa ne täysin uudet lähteet, joita tekijä on koonnut Ruotsin rajojen ulkopuolella olevista arkistoista.
IV.
Mitä sitten tulee historiallisen kehityksen erityisaloja koskeviin tutkimuksiin, tahtoisimme kirkollisista oloista puhuttaessa ensiksi mainita J. S. Pajulan tutkimuksen "Suomen kirkon tilasta liturgisen riidan aikoina" (Hämeenlinnassa 1891). Tässä tutkimuksessa käsitellään juuri niitä tärkeitä kysymyksiä, jotka ovat taustana kuningas Sigismundin ja herttua Kaarlen väliselle riidalle. Teoksessa on selvitelty Suomen kirkon oloja Upsalan kokouksen aikoihin ja niitä monia vaikeuksia, joita sen johtomiehillä oli voitettavinaan koettaessaan säilyttää kirkon oppia puhtaana ja koskemattomana. Erityisesti tarjoaa teoksen toinen luku, "Suomen kirkon vaiheet vuosina 1593-1599", tärkeitä tietoja kirkollisen elämän kehityksestä ja kirkon suhtautumisesta valtiomahtiin näinä vuosina. Luku sisältää m.m. alaosastot "Erik Sorolaisen ja Klaus Flemingin välinen suhde Söderköpingin valtiopäivien jälkeen" sekä "Nuijasodan vaikutus papistoon" sekä vielä "Kaarle Herttuan retki Suomeen v. 1599 ja Erik Sorolaisen kohtalo". Tuntuu kuitenkin siltä, että nämä luvut antavat tutkimukselle huomattavasti vähemmän, kuin voisi odottaa siihen runsaaseen tutkimustyöhön nähden, minkä kirjoittaja nähtävästi on tutkimustaan varten uhrannut. On myös myönnettävä, että tekijän käsittelytapa niin näitä lukuja kirjoittaessaan kuin yleensä on jonkin verran ylimalkainen ja että hän ei niin perinpohjaisesti ja syvälti tunkeudu kysymyksiin, kuin kiitolliseen aineeseen nähden olisi toivonut. Tutkimus antaa kuitenkin meille hyvän yleiskatsauksen ja kieltämättä useita lisiä vastaavan aikakauden tuntemiseen.
Kirkollisia oloja valaisevat myös K. A. Appelbergin väitöskirjat "Bidrag till belysning af sättet för prästtjänsternas besättande i Finland från reformationen till medlet af 17:de seklet" (Helsingissä 1896) sekä "Bidrag till belysande af kyrkans rättsliga ställning i Sverige och Finland från reformationen intill kyrkolagen 1686" (Helsingissä 1900). Molemmissa teoksissa kosketellaan Suomen kirkollisia oloja ja Suomen kirkon asemaa 1500- ja 1600-luvulla. Appelbergin tutkimukset perustuvat kyllä pääasiallisesti jo painettuun aineistoon, mutta tarjoavat tutkimukselle hyviä ja huomioonotettavia yhdistelmiä ja näkökohtia, joihin ei aikaisemmin, ainakin mitä Suomen kirkollisten olojen kehitykseen tulee, ole kiinnitetty tarpeellista huomiota. Niin käsittelee tekijä erityisesti esim. herttua Kaarlen ja Suomen papiston suhdetta ja sitä omavaltaista menettelyä, mihinkä niin Juhana III kuin hänen nuorin veljensä useasti ovat tehneet itsensä syypääksi kirkollisen hallinnon suhteen. Kirjoittaja kuvaa hyvin myös sitä taustaa, mitä vastaan uskonnollista taistelua Ruotsissa ja Suomessa on ymmärrettävä, kosketellen erityisesti, kuten luonnollista on, niitä kirkko-oikeudellisia kysymyksiä, jotka näyttelevät tärkeätä osaa kirkollisen elämän kehityksessä.
Emme myöskään tahdo jättää mainitsematta Albin Simolinin "Viborgs stifts historia" (Helsingissä 1909), joka, joskin ehkä hiukan hajanaisessa muodossa, antaa arvokkaita tietoja maamme itäisestä hiippakunnasta kuudennellatoista vuosisadalla. Tekijä on koonnut teokseensa erittäin paljon sivistyshistoriallisia tietoja, hän koskettelee kirkon taloudellisia kysymyksiä ja tarjoaa myös henkilöhistoriallisessa suhteessa sangen paljon uusia tietoja. Hänen käyttämänsä runsas painamaton aineisto, joka etenkin on saatu Ruotsin valtionarkistosta, mutta myös osaksi Suomen valtionarkiston kokoelmista, tekee hänelle mahdolliseksi piirtää valaisevia kuvia kirkollisesta elämästä rauhattomina aikoina 1500-luvun lopulta ja 1600-luvun alulta. Niin antaa hän, mainitaksemme ainoastaan yhden esimerkin, tietoja sotaväen majoituksesta pappien luona ja niistä erikoisista rasituksista, mitä tämä majoitus kirkon palvelijoille merkitsi.
Erittäin tärkeä tutkimus, joka selvittelee hallinnollisia oloja Suomessa 1500-luvulla ja antaa myös paljon yksityiskohtaisia tietoja Suomen oloista juuri Nuijasodan aikoina, on Joh. Ax. Almquistin "Den civila lokalförvaltningen i Sverige 1523-1630" (Tukholmassa 1917-23). Suuren lähdeaineiston avulla – käytännöllisesti katsoen kaiken sen, mikä Ruotsissa ja Suomessa on saatavana – on taitava tutkija selvittänyt myös Suomen paikallishallinnolliset olot 1500-luvulla antaen runsaasti tietoja voimassaolleista hallintoelimistä ja virkamiehistä. On selvää, että tämä teos antaa runsaasti arvokkaita tietoja niille, jotka tahtovat perehtyä Suomen sisäiseen historiaan kuudennellatoista vuosisadalla, ja juuri sellaisia, joita aikaisemmilta tutkijoilta on puuttunut. Myöskin ne henkilöhistorialliset tiedot, joita hyvin runsaassa määrässä on kerätty suuren teoksen neljänteen osaan, tarjoavat myös Nuijasotaa koskevan aikakauden tutkijoille huomattavan paljon uutta.
Tässä yhteydessä voimme myös mainita Nils Edenin "Om centralregeringens organisation under den äldre Vasa-tiden" (1523-1594, Upsalassa 1899), joka antaa kuvan Ruotsi-Suomen sisäisestä hallinnosta kuudennellatoista vuosisadalla. Teoksen jatkona on saman tekijän "Den svenska riksstyrelsens organisation 1594-1602" (Sv. Hist. Tidskrift 1901), joka erityisesti koskettelee niitä aikoja, jotka Nuijasodan historian puitteissa meitä huvittavat. Seuraavana teoksena ja tässä samassa yhteydessä voinemme nimittää P. E. Bergfalkin "Om utomordentliga penningehjälper till kronan under sekstonde århundradet och början af det sjuttonde" (Upsala Universitets Årsskrift 1894, Upsala 1893), joka käsittelee kylläkin tärkeätä kysymystä Ruotsin ja Suomen sisäisestä historiasta, etupäässä 16:nnella vuosisadalla. Suomea koskevat raha-avustukset tulevat usein puheeksi; mainitkaamme esimerkkinä, millainen tavaton maksu määrättiin kuninkaallisella kirjeellä helmikuun 15 päivänä 1576 Suomen kaupungeille Turulle, Viipurille, Helsingille, Porille, Raumalle ja Naantalille. Tai esimerkiksi, kuinka valtakunnalta vaadittiin erikoinen raha-apu Kaarle herttuan Suomen retkeä varten v. 1599.
Jos luomme katsauksen taloudelliseen kehitykseen maassamme ja sitä koskevaan tutkimukseen, on meidän tätä alaa koskevasta kirjallisuudesta ehkä ensin mainittava Kustavi Grotenfeltin väitöskirja "Suomen kaupasta ja kaupungeista ensimmäisten Vaasa-kuninkaitten aikoina" (Helsingissä 1887), joka antaa meille runsaasti uusia ja valaisevia tietoja Suomen taloudellisista oloista 16:nnella vuosisadalla. On kyllä totta, että tutkimus ulottuu oikeastaan vain Juhana III:n hallituksen alkuaikoihin tai tarkemmin sanottuna Elfsborgin lunastamiseksi kannettujen verojen luetteloiden laatimiseen asti v. 1571 (muutamat tiedot ulottuvat kuitenkin aina vuoteen 1576), mutta juuri niihin lukuihin Yrjö Koskisen teoksessa, lähiten toiseen lukuun, jotka käsittelevät Suomen maan tilaa 16:nnella vuosisadalla, tämä esitys antaa hyviä täydennyksiä. Niin saamme Grotenfeltin teoksesta erittäin arvokkaita tietoja esim. Turun ja Viipurin kaupunkien taloudellisista oloista mainitun vuosisadan keskellä ja yleensä tarkalla kädellä tehtyjä yleiskuvauksia Suomen taloudellisesta edistymisestä tähän aikaan.
Jonkinlaisen jatkon Grotenfeltin tutkimukseen muodostaa T. S. Dillnerin "Studier rörande Finlands handel under tidrymden 1570-1622. I. Utrikeshandelns beskattning 1570-1605" (Helsingissä 1897), joka kuitenkin nähdäksemme antaa verraten vähän yleiskatsaukseen kelpaavia tietoja ja koskettelee enemmän, jos niin saisimme sanoa, kauppahallinnollisia kysymyksiä, kuten tuonti- ja vientitullia sekä aksiisia koskettelevia seikkoja. Ei liene kuitenkaan kiellettävissä, että nämä tiedot, mikäli ne ovat systemaattisesti kootut ja tarkoituksenmukaisesti järjestetyt, voinevat antaa lisiä Suomen talouselämän tuntemiseen 16:nnen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Sama tekijä oli jo aikaisemmin valmistanut työtään julkaisemalla koko joukon taulukkoja, jotka valaisevat Suomen kauppaa samalla ajalla, minkä väitöskirja käsittää, nim. "Tabeller rörande Finlands handel åren 1570-1622" (Hist. Arkisto XIII. 2, 1894).
Lienee mainittava, että Tekla Hultinin väitöskirja "Historiska upplysningar om bergshandteringen i Finland under svenska tiden I" (Helsingissä 1896) myöskin käsittelee näitä aikoja, mutta antaa kylläkin, mitä taloudellisiin oloihin tulee, hyvin vähän tätä aikakautta suoranaisesti valaisevia tietoja. Eräät hajanaiset ilmoitukset hallituksen yrityksistä kohottaa teollisuutta Mustion rautaruukista ja Ojamon malmikaivannosta ovat ainoat, mitä mainitusta teoksesta on saatavissa.
Taloushistorialliseen kirjallisuuteen kuuluu vielä Väinö Wallinin (Voionmaan) tutkimus "Suomen maantiet Ruotsin vallan aikana" (Kuopiossa 1893). Tutkimus antaa tärkeitä ja huvittavia tietoja Suomen talous- ja sivistyshistoriasta, tietoja, joita paljon on painetussa kirjallisuudessa käytetty. Se selvittää, kuinka maantielaitos Suomessa yleensä on kehittynyt, kuinka näitä kulkulaitosvälineitä maassamme yleensä on rakennettu ja hoidettu. Niinpä saamme Nuijasodan historiaa varten maamme tämänaikuisista kulkulaitoksista useita mielenkiintoisia tietoja, jotka kylläkin ovat tärkeitä arvostellessamme kapinaliikkeiden syntymistä ja etenemistä, sotajoukkojen kuljettamista ja muita tämän yhteydessä olevia kysymyksiä. Kirjoittajan selvitykset talvi- ja kesäteistä ja esim. siitä, kuinka heikossa tilassa suuri rantatie Mustasaarelta pohjoiseen vielä 1500-luvun lopulla oli, osoittaa tämän mitä selvimmin. Niistä monista kirjoitelmista, jotka valaisevat Suomen taloushistoriaa puheenaolevalla aikakaudella, ansainnee vielä tulla mainituksi K. R. Melanderin "Muistiinpanoja Suomen mitta- ja painosuhteista 15-sataluvun loppupuolella ja seuraavan vuosisadan alulla" (Historiallinen Arkisto XI, 1891). Kirjoitus antaa hyviä lisiä ja vaikeasti hankittavia tietoja maamme taloudellisten olojen tuntemiseksi.
Mitä Suomen sotalaitoksen historiaan tulee, on ilmestyneistä
tutkimuksista kai tärkein Werner Tawaststjernan "Pohjoismaiden
viisikolmattavuotinen sota I" (Helsingissä 1919-1920), joka laajalla
pohjalla kuvailee Ruotsin ja Venäjän välisiä taisteluja vuosina
1570-1590. Teos ei ole sotahistoria sanan tavallisessa merkityksessä;
se muodostuu ainakin paikkapaikoin Suomen olojen poliittiseksi ja
taloushistorialliseksi kuvaukseksi ja koskettelee runsaassa määrässä
muitakin Suomen historian kysymyksiä puheenaolevalla ajalla. Myös tätä
teosta varten on nähdäksemme käytännöllisesti katsoen käytetty kaikki
käsillä oleva aineisto, ja teos onkin muodostunut kuvaukseksi, jolla on
aivan pysyvä merkitys. Yhtä arvokkaaksi on varmaan – lausumme
arvostelumme sen perusteella, mitä meillä on ollut tilaisuus jo
painetuista arkeista nähdä – muodostuva teoksen melkein valmiina oleva
toinen osa, joka ulottuu Täyssinän rauhaan ja kuvailee siis Suomen
oloja juuri Nuijasodan kynnyksellä ja niitä rasituksia, jotka olivat
ulkonaisena syynä Nuijasodan puhkeamiselle.[925]Teos, missä annetaan sotalaitosta koskevia yleisiä tietoja, jotka ovat arvokkaita myös Suomen sotahistorialle ja jotka valaisevat Ruotsi-Suomen sotalaitoksen yleistä kehitystä, on Gustaf Petrin tutkimus: "Kungl. första livgrenadiärregementets historia I" (Tukholmassa 1926). Teoksessa selvitetään sotalaitoksen eri puolia sotaväenosastojen muodostamista, värväämistä, muonittamista ja toisia samanlaisia kysymyksiä erittäin valaisevalla ja monipuolisella tavalla. Oikein käytettynä voinee siitä varmaan olla hyötyä myös meikäläisen sotalaitoksen historian selvittämiseksi. Sitä vastoin muodostaa Einar W. Juveliuksen "Suomen sotahistorian pääpiirteet I. Aika vuoteen 1617" (Helsingissä 1927) ainoastaan kansantajuisen yleiskatsauksen, joka tarjonnee suomalaisen sotahistorian tutkimukselle verraten vähän uutta. Mitä tulee erityisesti Nuijasodan aikuisiin taisteluihin, joita teoksessa myöskin kuvaillaan, ei niistä ole meidän nähdäksemme minkäänlaisia uusia huomioonotettavia tietoja annettu, niin paikallaan kuin sellaiset olisivatkin olleet juuri mainitun teoksen puitteissa.
V.
On luonnollista, että niiden vuosikymmenien kuluessa, jotka ovat
vierähtäneet Yrjö Koskisen teoksen toisen painoksen julkaisemisesta, on
ilmestynyt koko joukko paikallis-historiallista aineistoa, joka
suuremmassa tai vähemmässä määrässä valaisee myös Nuijasodan aikoja.
Tässä yhteydessä tahtoisimme mainita ensimmäisenä sellaisista K. R.
Melanderin kirjoitelman "Muutamia tietoja Hämeen Nuijasodasta" (Hist.
Aikakauskirja 1911), joka sittemmin jonkin verran täydennettynä on
ilmestynyt nimellä "Hämeen nuijasodasta ja maamme sekasorron tilasta
nuijasodan aikana" (Hist. Arkisto XXIII, I, 1912). Kirjoitukseen on
koottu uusia tietoja nuijasodan vaiheista Hämeessä ja etenkin sen
seurauksista; nämä on saatu pääasiallisesti tuomiokirjoista,
manttaali- ja veroluetteloista, joiden nojalla kirjoittaja uudelleen
kuvaa itse Hämeen kapinaa ja niitä sekasortoisia oloja, jotka sitä
seurasivat. Nämä uudet tiedot antavat ehdottomasti arvoa tälle
vähäiselle tutkimukselle, joka on harvoja Yrjö Koskisen teosta
suoranaisesti täydentäviä tutkielmia.[926]Historiallisessa Aikakauskirjassa julkaistu Melanderin tutkimus antoi aihetta Kustavi Grotenfeltille kirjoittaa vähäisen muistutuksensa "Nuijasodan nimestä" (ibid. 1911), missä kirjoittaja koettaa todistaa, että nimitys nuijamiehet ei ollut mikään herjausnimi, vaan sisälsi "nähtävästi muiston ja viittauksen niistä aseista, joita silloin kapinaan nousseet talonpojat vielä käyttivät".
Paikallis-historiallisista tutkimuksista puhuttaessa on K. J. Jalkaisen teos "Pohjois-Hämeen erämaat, asutus ja olot vuoteen 1620" (Hämeenlinna 1892) ehdottomasti sangen tärkeä lisä Suomen sisäisen historian tuntemiseksi juuri näihin aikoihin. Teoksen toinen luku "Erämaan asutus ja olot 1550-1560" antaa meille tietenkin suoranaisia tietoja vähemmän, mutta sitä enemmän sen kolmas luku "Rautalammin pitäjä 1561-1620". Viimeksimainittuun lukuun sisältyvät m.m. erityiset esitykset verojen suuruudesta, eri veronkantoperusteiden käytäntöönottamisesta ja epäkohdista tällä alalla, kaikki asioita, jotka tietenkin juuri Nuijasotaa ja sen syitä silmälläpitäen ovat peräti tärkeitä. Myöskin on tekijä tarkastellut tutkimuksessaan häiriöitä sisäisissä oloissa, kuten veronkantomiesten ja aatelisherrojen menettelyä verojen kokoamisessa ja jaoittamisessa. Hän käsittelee myöskin erikoisesti linnaleirikysymystä ja sen merkitystä niillä alueilla, minkä kuvaus käsittää. Kuten luonnollista on, kosketellaan myös erityisesti Rautalammin miesten molempia kapinayrityksiä, vuosina 1593-1596. Tekijä antaa, mitä erikoisesti viimemainittuihin tulee, kylläkin eräitä uusia tietoja, joilla saattaa olla merkityksensä; meistä tuntuu kuitenkin, että hän on saanut verrattain vähän uutta sen lisäksi, mitä Yrjö Koskisen teoksessa ennestään on. Jalkanen on sittemmin täydennyksenä ensi tutkimukseensa julkaissut "Verot Rautalammilla v:ina 1562-1620", joka kuitenkin sisältää ainoastaan taulukoita (Hist. Arkisto XII. I, 1892).
Mitään olennaista uutta sen lisäksi, mitä äskenmainittu tutkija on antanut nyt selostetussa teoksessaan, ei nähdäksemme sisällä hänen "Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia" (Helsinki 1900), missä ainoastaan vuodesta 1620 Isoonvihaan ulottuva luku sisältää uusia tietoja edellisessä mainitun teoksen antamien lisäksi.
Mainitsemme sitten Santeri Ingmanin väitöskirjan "Tutkimuksia Pohjois-Suomen historiassa vuosilta 1595-1635" (Helsingissä 1890), joka tarjoaa meille koko joukon tietoja asutuksesta ja elinkeinoista, verotuksesta ja hallinnosta Pohjois-Pohjanmaalla 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alulla. Joskin tuntuu siltä, että tutkimus suinkaan ei ole tehty niin perinpohjaisesti ja että aineistoa ei ole käsitelty niin kriitillisesti, kuin suotavaa olisi ollut, lienee kuitenkin myönnettävä, että siinä tarjotaan koko joukko uusia tietoja näiden pohjoisten seutujen historiasta.
Kiinteämmän otteen kuin edellinen kirjoittaja on J. H. Vennola saanut aineeseensa teoksessaan "Pohjois-Suomen maalaisvarallisuus 16:lla ja 17:llä vuosisadalla" (Helsinki 1900), joka muodostaa huomattavan lisän Suomen taloudellisten olojen tuntemiseksi 1500-luvulla. Tutkimus koskee, kuten otsakekin osoittaa, Pohjois-Suomen maalaisvarallisuutta ja perustuu pääasiallisesti hopeaveroluetteloon v:lta 1571 ja Juhana Ottenpojan tarkastusluettelon v:lta 1608 tarjoamiin tiedonantoihin.
Niistä lukuisista kihlakuntakuvauksista, joita on ilmestynyt viimeisten vuosikymmenien kuluessa, voisi mahdollisesti mainita A. H. Snellmanin (Virkkusen) "Oulun kihlakunta. Muinaistieteellisiä ja kirkollisia lehtiä" (Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja IX, Helsingissä 1887) ja Antero Pelkosen "Entisajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta" (ibid. XXII, Helsingissä 1902), vaikka kumpainenkaan eivät suoranaisesti koskettele varsinaisen Nuijasodan tapauksia. Snellman luo selvän katsauksen Pohjois-Pohjolan levottomiin oloihin 1580- ja 1590-lukujen vaihteessa, kuvaillen rahvaan tilaa puheenaolevana aikana ja käsitellen siten samoja kysymyksiä, jotka tulevat puheeksi hänen kirjoituksessaan "Vanhan vihan aika ja Nuijasota" (Oma Maa I, 2 painos, Porvoossa 1920). Pelkonen esittää koko joukon kansanmuistoja, jotka ylettyvät myös näihin aikoihin.
Kiinnittäessämme huomiota niihin lukuisiin pitäjänkertomuksiin, joita on ilmestynyt eri puolilta maata ja joista jo mainitsimme Jalkasen kirjoittaman, panemme merkille, että useat näistä sisältävät suuremmassa tai vähemmässä määrässä tietoja, jotka tavalla tahi toisella koskettelevat Nuijasotaa ja sen yhteydessä olevien tapaussarjoja. Sellainen pitäjän kertomus on Juho Koskimiehen "Lapuan pitäjän historia" (Oulussa 1908), joka antaa koko joukon tietoja tältä vuosisadalta, kuten esim. virkamiehistä, taloudellisista ja kirkollisista oloista j.n.e. Teos sisältää myöskin erityisen luvun Nuijasodasta., joka tosin ei ole pitkä, mutta joka kuitenkin nähdäksemme antaa muutamia uusia yksityistietoja kapinaan nousseiden talonpoikien yrityksistä, jotka niin läheltä hipoivat puheenaolevaa pitäjää. Toinen pitäjänkertomus, johon kiinnitämme huomiota, on K. V. Åkerblomin "Korsholms sockens historia. 1500-talet" (Vaasassa 1928), joka tosiasiallisesti kuvailee tarkasti tämän Keski-Pohjanmaan pitäjän vaiheita puheenaolevalla aikakaudella ja myös suoranaisesti koskettelee Nuijasodan historiaa. Sitä vastoin sellaiset pitäjänkuvaukset kuin L. W. Fagerlundin "Anteckningar om Korpo och Houtskärs socknar" (Helsingissä 1878; sisältyy sarjaan Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk, utgifna af Finska Vetenskaps-Societeten 28), Aksel Varenin "Keuruun pitäjän historia" (Helsingissä 1890), V. Salmisen "Köyliön pitäjän historia" (Helsingissä 1905), Anders Allardtin "Lappträsk socken" (Helsingissä 1920) ja saman tekijän "Strömfors socken" (Helsingissä 1923) antavat nähdäksemme verrattain vähän uutta sen aikakauden valaisemiseksi, mihin Nuijasota kuului, puhumattakaan varsinaisen sodan tapauksista ja yksityisvaiheista. Viimeksimainitun tutkijan "Borgå sockens historia till freden i Nystad" I (Helsingissä 1925), mainitaksemme yhden esimerkin, antaa kyllä hajanaisia tietoja puheenaolevan pitäjän taloudellisista oloista, kuten verotuksesta ja sotaväenotosta mainittuun aikaan, samaten myös tietoja seurakunnassa olevista herraskartanoista ja niiden omistajista, tietoja, joilla voi olla ainakin välillisen merkitys Nuijasodan aikoja tutkittaessa.
Mitä kaupunkien historioihin tulee, tarjoavat J. W. Ruuthin kaupunkikuvaukset tärkeitä tietoja nyt puheenaolevan aikakauden valaisemiseksi. Erityisesti kiinnitämme huomiota hänen laajaan ja perinpohjaiseen "Åbo stads historia under medeltiden och 1500-talet" (Helsingissä 1909-1923) ja "Viborgs stads historia" (Helsingissä 1906, suomal. painos Viipurissa 1908). Niinpä kuvailee Ruuth useissa kohdin ensinmainittua teostaan varsin perinpohjaisesti sen murroskauden oloja, jonka tärkeimpiä tapaussarjoja Nuijasota on. Hän kertoo esim. teoksen toisessa osassa Turun porvarien suhteesta kuningas Sigismundiin ja Kaarle herttuaan, valaisten olotilaa monin uusin lähtein. Samaten kuvataan täydellisemmin kuin ennen ja taas tietenkin nojautuen painamattomiin lähteisiin herttuan käyntejä Turussa v. 1597 ja 1599 sekä niitä verituomioita, joita viimeisen retken aikana pantiin toimeen. Myöskin sisältää Viipurin kaupungin historia koko joukon uusia tietoja näistä ajoista ja tapaussarjoista. Sitä vastoin sisältänee saman tekijän "Björneborgs stads historia" (Helsingissä 1897, myös suomeksi, Helsingissä 1899) verrattain vähän sellaista, mikä suoranaisesti voisi valaista valtiollista ja uskonnollista taistelua 1590-luvulla.
Muissa kaupunkihistorioissa, joista kai etenkin tulisivat kysymykseen Torsten Hartmanin "Borgå stads historia" (I osa Porvoossa 1906) ja Volter Högmanin "Rauman kaupungin historia" I (Helsingissä 1907) lienee hyvin vähän sellaista, mikä näitä tarkoituksia varten olisi huomioonotettava.
VI.
Siirtyessämme tarkastelemaan henkilöhistoriallista kirjallisuutta, joka valaisee tätä aikakautta, kiinnitämme huomiota erikoisesti kahteen tärkeään julkaisuun, nim. Jully Ramsayn "Frälseslägter i Finland intill stora ofreden" (Helsingissä 1909-1916) ja K. G. Leinbergin "Åbo stifts herdaminne 1554-1640" (Helsingissä 1903), joita jokaisen, joka hiukankin syvemmältä perehtyy Nuijasodan historiaan ja tahtoo tarkastella sen tapauksia ja tutustua sen henkilöihin, ehdottomasti on käytettävä. Ramsayn teos on, kuten tunnettua, aivan käänteentekevä sukutieteellisessä kirjallisuudessamme, ja Leinbergin teos muodostaa epäkriitillisyyksistään huolimatta varsin tärkeän lisän Suomen papiston henkilöhistoriaan 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla. Samassa yhteydessä on myös mainittava J. W. Ruuthin erittäin ansiokas tutkimus, vaikka se kooltaan ei ole varsin suuri, "Suomen rälssimiesten sineteistä lopulla 1500-lukua ja alussa 1600-lukua" (Historiallinen Arkisto XI, 1891), mikä perustuu, kuten Ruuthin tutkimukset yleensä, suureen aineistoon ja tarkkaan kritiikkiin.
Tähän osaan lienee sopivinta lukea myöskin K. G. Leinbergin "Om finska studerande vid Jesuitkollegier" ja Henry Biaudet'n samanniminen kirjoitus (Historiallinen Arkisto XI, 1891 ja XIX, I, 1905), jotka pääasiallisesti sisältävät genealogisia tietoja niistä suomalaisista nuorukaisista, jotka murrosaikoina 1500-luvun lopulla ja seuraavan sataluvun alussa salaa lähtivät opiskelemaan jesuiittojen oppikeskuksiin.
Suoranaisen lisän Nuijasodan historiaan antaa Th. Westrinin tutkimus "Om Hans Fordell, en folkledare under klubbekriget" (Sisältyy Carl Silfverstolpen sarjaan Historiskt Bibliotek V, 1878). Tekijän käyttämät tiedot ovat saadut painamattomista lähteistä Ruotsin valtionarkistosta, lähteistä, joita eivät Grönblad eikä Yrjö Koskinen ole tunteneet, ja valaisevat tärkeällä tavalla tämän Nuijasodan yhden johtajan hämärästi tunnettuja elämänvaiheita. Mainitsemamme tutkimuksen lisäksi antaa sama tekijä vähäisen täydennyksen Hannu Fordell nuoremman elämäkertaan tiedonannossaan "Bidrag till släkten Fordells historia" (Svenska litteratursällskapet i Finland Förhandlingar och Uppsatser I 1886). Vähäisen lisän Nuijasotaa koskevaan henkilöhistorialliseen kirjallisuuteen muodostaa myös Werner Tawaststjernan "Arvi Henrikinpoika Tawast" (Historiallinen Arkisto XXVIII, 1920). Vaikkakaan kirjoitus juuri ei sisällä paljon uusia suoranaisia tietoja Nuijasodan historiaan, on se kuitenkin täydellisin elämäkerta, mikä meillä on tästä näihin aikoihin huomattavaa osaa näytelleestä henkilöstä. Samaten tulee meidän mainita Petrus Nordmannin kirjoittaman "Arvid Eriksson Stålarm" (Sv. Litt. Sällsk. i Finland Förh. o. Uppsatser XIX 1906, myöhemmin ilmestynyt nimellä "Arvid Erikson den olycklige" tekijän kokoelmassa "Krigsmän och krigsminnen. Historiska skildringar från äldre tider", Helsingissä 1918), joka kylläkin on aineeseen nähden verrattain lavea, mutta sisältää ainakin, mitä Nuijasotaan tulee, perin vähän. Hyvin vähän suoranaisesti Nuijasotaa koskevaa sisältää myös Kurt Antellin muuten selvä ja arvokas tutkimus "Arvid Tönnesson Wildeman" (ibid. XXV).
Tarkastellessamme edelläolevassa sen kirjallisuuden luetteloa, joka puolen vuosisadan kuluessa on ilmestynyt ja jonka tuotteet välittömästi tai välillisesti valaisevat Nuijasotaa, sen syitä ja tapauksia, on meidän myönnettävä, että puheenaolevan ajan kuluessa on tullut julkisuuteen sangen paljon asiakirjoja ja valmistunut yksityiskohtaisia ja yleispiirteisiä esityksiä, jotka koskettelevat juuri käsiteltävänä olevaa ainetta. Se, mikä on mainitun ajan kuluessa julkaistu, antaa tietenkin paljon uusia lisiä Nuijasodan aikakauden ja itse Nuijasodan historiaan ja täydentää sitä kuvaa, mikä meillä on tästä tärkeästä Suomen kansan historian tapahtumasarjasta. Mutta onpa myös myönnettävä, että nämä uudet lisät eivät millään tavalla olennaisesti muuta meidän käsitystämme kuvaillusta aikakaudesta ja itse tapauksien kulusta. Yrjö Koskinen oli erinomainen tutkija, joka todellisen historioitsijan silmällä ja vaistolla näki ja tunsi, mikä oli olennaista ia tärkeintä tapahtumain kehityskulussa. Hänen esityksissään on tavaton määrä pikkuseikkoja ja yksityiskohtaisia tietoja, mutta hän hallitsee niitä, ei eksy niiden moninaisuuteen ja kirjavuuteen, vaan osaa järjestää ne selväksi kokonaisuudeksi ja osiksi, jotka erottautuvat toinen toisiansa vastaan. Hän on suurien piirteiden ja vapauttavien näköalojen mies. Niinpä on ymmärrettävä, että joskin tutkimus syventyessään kehityskulun eri puoliin tuo esiin yhä uusia ja taas uusia asiatietoja, ne kuitenkaan eivät muuta niitä linjoja, joita tutkija on lukijoittensa eteen haahmoitellut ja sitä kokonaiskäsitystä, mikä teoksessa on annettu. Yrjö Koskisen teos "Nuijasota, sen syyt ja tapaukset" on ja pysyy Suomen historiallisen kirjallisuuden klassillisena teoksena.
AAKKOSELLINEN AINEHISTO
Aatelissääty, Suomen, 67 seurr., 117, 118, 168-172, 208 seurr.,
400, 590, 591.
Abraham Melkiorinpoika, 241, 287, 296, 306, 307, 312, 313, 315,
316, 342-355, 385.
Agricola, Mikael, 29, 30, 31, 38, 77. Amprusi Heikinpoika, 327 seurr., 348, 359, 376, 392, 415, 437,
455-457, 504-506, 549, 558, 559.
Andreas Laurinpoika, Tukholman porvari, 477. Angermannus, Abraham, arkkipiispa, 100, 481, 495. Anna prinsessa, Juhana III:n tytär, 155, 198, 491. Anna Eerikintytär, 423. Antti Eerikinpoika, 544. Antti Laurinpoika, Puotilan herra, 152, 219, 230, 304, 390, 423,
425, 426, 496, 512, 539, 588.
Antti Lennartinpoika, 132, 139-140, 146, 419, 426, 508, 513, 597. Antti Niilonpoika, 565. Antti Sipinpoika, 110. Antti Tordinpoika, eräs Hämeen vouteja, 320. Arbogan valtiopäivät, 353, 384, 385. Arctophilacius, Pietari, 279. Arpa, rauhanmerkki, 340. Arvid Arvidinpoika, vouti, 505. Arvid Eerikinpoika, ks. Stålarm Arvid Henrikinpoika, 507. Arvid Maununpoika, 551. Arvid Tönnenpoika, ks. Wildeman. Augustinus Laurinpoika, 213, 482, 500, 503-508, 510, 511, 521,
532-534, 539, 544, 570, 571.
Bagge, Tiirik Pietarinpoika, 325, 345, 615. Bagge, Jaakko, 50, 479. Bagge, Pietari, 260, 262-266, 268, 479, 482. Bagge, Sven, 262-264. Banér, Kustaa, 18, 104, 219, 228, 233, 234, 238, 253, 284, 296,
386, 447, 463, 488, 577-579, 598.
Banér, Sten, 18, 104, 117, 174, 217, 227, 233, 386, 453, 464, 467,
470, 488, 577-579.
Bartholdus Johannis, 136. Behm, Iisak, 482, 500. Beureus, Tuomas, 214, 223, 224, 227. Bielefelt, Hannu, 482. Bielke, Eerik, 34, 479. Bielke, Gunilla, Juhana III:n puoliso, 16, 220, 375, 462, 471. Bielke, Hogenskild, 18, 104, 115, 166, 228, 234, 238, 284, 578,
579, 598.
Bielke, Klaus, 104, 158, 219, 234, 253, 447, 479, 481-484, 489,
495, 578, 579, 598.
Bielke, Niilo, 560, 574. Bielke, Svante, 560, 570. Bielke, Tuure, 18, 104, 166, 216, 233, 234, 386, 463, 488, 578-579. Bignon, Jean, 446, 482. Biilefeldt, Lorens, 533. Birgitan luostari, lähellä Tallinnaa, 550. Birkholtz, Hieronymus, 108, 167, 193, 219, 393, 521, 545, 570,
571, 593.
Biure, Henrik, 217. Biureklubbe, Skelleftessä Länsipohjan rannalla, 255. Biuren, von, Herman, 536. Biörn Pentinpoika, Tapilan herra, 219, 224, 230. Biörnram, Krister Matinpoika, 211, 521, 557, 558, 565. Blanck, Hannu, 536. Blosius Niilonpoika, 543. Boije, suku, 48, 213. Boije, Antti, 152, 213, 222, 224, 230, 391, 423, 437, 446, 474,
484, 489, 507, 525, 539, 569, 586, 595.
Boije, Brita Eerikintytär, 188. Boije, Hannu, 55. Boije, Ingeborg Niilontytär, 213. Boije, Katariina, 423. Boije, Niilo, 50, 110. Boije, Martti, 117, 152, 175, 176, 177, 178, 213. Boije, Yrjö, 117, 122, 123, 137, 171, 174, 210, 213, 218, 238,
470, 537, 539, 546, 550, 551, 586, 596.
Bonde, Lindorm, 182, 213, 234, 429, 441, 464, 467, 469, 470, 492,
498, 499, 503-505, 514, 515, 517, 525, 550, 560.
Bothniensis, Niilo, 97, 479, 571. Brahe, Abraham, 578. Brahe, Eerik, 104, 115, 168, 234, 524, 527. Brahe, Maunu, 560, 578. Brahe, Pietari, vanhempi, 112. Brahe, Pietari, nuorempi, 33, 352. Brenner, suku, 280. Brinck, Maunu, 496. Bröijer, Herman, 553. Buck, Hannu, Pukkilan herra, 215, 406, 471, 476, 482, 536, 537. Bult, Juho Tiirikinpoika, 97, 166, 184, 213, 227, 239, 244.
Carolus, marski Klaus Flemingin äpäräpoika, 120. Chytraeus, David, tohtori, 530. "Collegium", 30. Creutz, suku, 217, 218. Creutz, Lauri Matinpoika, 218, 437, 554, 556. Cröell, suku, 317.
De la Blanck, De la Blanque, Juhana, 125, 473, 484. De la Gardie, Jaakko, 216. De la Gardie, Pontus, 56-58, 216. Denhof, Gerhard, 134, 139, 175. Derfelt, Juhana, 482, 542, 545, 570. Tiirik Pietarinpoika, ks. Bagge. "Disting", 163. Dombuski, Aleksanteri, 554. Drake, Arvid, 524. Dubbe, Eerik, 541. Dundi, Blasius, 492.
Eden, von, Anna, 552. Eekhammar, kartano, 484. Eerik, Lohtajan kirkkoherra, 369. Eerik XIV, 13-15, 32, 45, 52, 58, 70, 71, 75, 76, 109, 110, 111,
163, 188, 215, 216, 370, 535.
Eerik Eerikinpoika, Suomen piispa, ks. Sorolainen. Eerik Eerikinpoika, Sorolan herra, 72. Eerik Eerkinpoika, Kaarle herttuan suomalainen sihteeri, 192. Eerik Markunpoika, Laukaan kappalainen, 321. Eerik pommerilainen, kuningas, 41, 69. Eerik Tönnenpoika, 258. Elisabet, Meklenburgin herttuatar, Kustaa Vaasan tytär, 462. Erkki Olavinpoika, lainlukija Pohjanmaalla, 268-275, 354-356, 360,
366, 377, 396, 434, 458.
Erlanti Biörninpoika, 476, 479. Erämaat, 31. Eskert Lindorminpoika, 488, 549, 587. Esko Jaakonpoika, 566.
Falck, Pentti, 578, 579. Falentin, 395. Farensbach, Wilhelm, 550, 551, 556. Farensbach, Yrjö, 465, 483, 491, 514, 516-518, 533, 538, 550, 568. Fellerman, Hannu, 515. Fincke, suku, 69, 212. Fincke, Götrik, 202, 209, 213, 312, 319, 323-341, 359, 382, 397, 398,
437, 438, 469, 470, 486, 503, 509, 514, 549, 557, 558, 587, 596.
Fincke, Katariina, 484, 541, 546, 556, 566, 590. Fincke, Kustaa, 25, 43, 323. Fincke, Olavi, Parikkalan herra, 514. Fincke, Sten, 212, 432, 438, 439, 457, 458, 505, 559, 565, 591. Fleming, suku, 69, 106, 107, 209. Fleming, Anna, 108, 167, 193, 393. Fleming, Eerik, 13, 35, 37, 73, 106, 107. Fleming, Elina, Arvid Stålarmin puoliso, 210, 398, 446, 477, 517,
528, 529, 618.
Fleming, Herman, 54, 56, 57, 106, 116. Fleming, Iivar, 13, 73, 106. Fleming, Jaakkima, 107, 108. Fleming, Juhana, 117, 509, 518, 533, 542, 545, 560, 563-566, 576. Fleming, Katariina, 566, 597. Fleming, Klaus Eerikinpoika, 54, 58, 59-61, 72, 75, 82, 86, 93, 97,
105-245, 253, 266-275, 277, 282-293, 297, 299, 304, 307-316, 321,
333, 334, 341, 355, 356, 359-376, 382-384, 388 seurr., 400, 433,
446, 447, 452, 605-615, 617. Hänen äpärälapsensa, ks. Olavi,
Gottskalk, Carolus, 120.Fleming, Klaus Hermaninpoika, Kaskisten herra, 54, 57, 106, 112, 116,
117, 119, 134, 135, 140, 152, 158, 202, 209, 210, 222, 223, 224,
238, 240-242, 377, 391, 424, 437, 439, 441, 443-445, 449 seurr.,
468, 471, 474, 476, 497, 498, 507, 597.Fleming, Lauri Hermaninpoika, 106, 116, 117, 171, 209, 217, 223,
224, 424, 437, 441, 443-445, 454, 457, 474, 493, 498, 525, 586,
587, 597.Fleming, Lauri Iivarinpoika, 75, 106. Fliisen satama, 474-476, 479, 480. Folling, Pietari, piispa, 32. Fordell, suku, 276-278. Fordell, Hannu Hannunpoika, 276-279, 281-285, 287-290, 293, 301, 325,
356, 458, 578, 599.
Forshall, Sipi Eerikinpoika, 480. Forsius, Sigfrid Aaron, 593. Frille, Paavali, 215.
Gabriel Tuomaanpoika, 287, 345, 615. Garp, Hannu, 256. Geet, Jacobus Sigfridi, 280. Gerlinghoff, Berndt, 477, 515. Germund Henrikinpoika, Kokkalan herra, 330. Godunow, Boris, Venäjän tsaari, 502. Gottberg, Jaakko, 482. Gottskalk Klaunpoika, 120, 144. Grabbe, suku, 398. Greek, Bertil, 546. Gregorius, maisteri, Turun kirkkoherra, 524, 565, 572, 583. Grewe, Jaakkima, 551, 554. Griip, Mauri, 59. Grothausen, Arnold, 102. Gröneborg, satama, 476. Gröning, Kaspar, 126, 143, 219, 542, 545. Gulbrand Olavinpoika, 582. Gumse, Pietari, 268, 279, 294, 295 395. Gyllenhielm, Kaarle, Kaarle herttuan äpäräpoika, 417, 439, 509,
530, 577.
Gyllenhielm, Sofia, Juhana III:n äpärätytär, 216. Gyllenstierna, Niilo, 115, 233.
Hannu Antinpoika, 296. Hannu Biörninpoika, ks. Leijon. Hannu Eerikinpoika, Kaarle herttuan kamaripalvelija, 407. Hannu Eerikinpoika, Prinkkalan herra, 134, 140, 158, 171, 203,
211, 231, 388, 391, 423, 477, 489, 496, 591, 596.
Hannu Hannunpoika, Monikkalan herra, 152, 175, 186, 188, 189, 217,
221, 243, 290, 299, 301, 325, 366, 367, 378, 395, 406, 415-417,
422, 447, 455 seurr., 474, 485, 486, 490, 496, 497, 551, 586,
587, 598.Hannu Henrikinpoika, 578. Hannu Juhananpoika, Bon herra, 213, 217, 243, 290. Hannu Juhananpoika, Viljaisten herra, ks. Stålarm. Hannu Juhonpoika, 514. Hannu Klaunpoika, 471, 474-476, 501, 508, 522. Hannu Knuutinpoika, Monikkalan herra, 188. Hannu Laurinpoika, asemestari, 260, 262. Hannu Laurinpoika, jalkaväenpäällikkö, 307, 354, 355, 360. Hannu Matinpoika, 521, 541. Hannu Matinpoika, 582. Hannu Mikonpoika, jalkaväenpäällikkö, 260, 266. Hannu Mikonpoika, Mikkelin kirkkoherra, 324. Hannu Niilonpoika, 132. Hannu Pentinpoika, Tapilan herra, 219, 529, 530, 559. Hannu Pertunpoika, 186. Hannu Pietarinpoika, Kärkisten herra, 445. Hartikka Henrikinpoika, Vuolteen herra, 192, 212, 213, 217, 236, 391,
397, 415, 416, 421, 432, 438, 439, 452, 457, 484, 486, 500, 525,
544, 545, 565, 570.Hausman, Henrik, 477. Hebla Arvidintytär, 570. Heittola, silloisessa Hämeenkyrössä, 360. Helsing, Paavali, 264, 266, 474. Helsinki, 35, 36, 252, 525, 539-540. Hemming, piispa, 28. Henrik Eerikinpoika, 542, 618. Henrik Jesperinpoika, 556. Henrik Laurinpoika (Lithovius), 257, 279. Henrik Matinpoika, Tarkisten ja Biurön herra, ks. Huggut. Herman Hannunpoika, 566. Herukkahieta, Iissä, 248. Hevonpää, Jaakko Niilonpoika, 69, 72, 215, 487. Hjort, Daniel Teodori, 425, 593. Hookan Biörninpoika, 458. Hookananportti, Viipurissa, 553. Horn, suku, 69, 208, 216, 299. Horn, Arvid Henrikinpoika, 209, 224, 391, 474, 526, 541, 596. Horn, Henrik Klaunpoika, 25, 50, 52, 54, 55, 56, 82, 90, 130, 131,
138, 154, 176, 177, 209.
Horn, Jaakko Klaunpoika, 117, 118, 208, 419, 475, 479, 481, 524,
525, 598.
Horn, Klaus Kristerinpoika, 50, 52, 75, 110, 113. Horn, Kaarle Henrikinpoika, 55, 57, 59, 116, 117, 118, 119, 138,
154, 164, 171, 203-209, 221-226 229, 400, 517, 586, 588.
Horn, Krister Klaunpoika, 118, 174, 176, 203, 208, 243, 290, 479,
481, 495, 578, 579, 590, 598.
Horn, Yrjö Henrikinpoika, 202, 209, 224, 391, 424, 437, 441, 443-445,
474, 498, 586.
Huggut, Henrik Matinpoika, 152, 401, 535, 539. Hulkku, Olli, nostoväen päällikkö Savossa, 338. Humla, Sigart, 541. Hund, David Danielinpoika, 194. Hyytiäinen, Pekka, nuijapäällikkö Savossa, 332. Häme, uudisasutus, 42-44; kapina siellä v. 1593, ks. Rautalampi;
kapina v. 1596-1597, 317 seurr., 556.
Hämeenkyrö, 299, 307, 315, 360. Hämeen linna, 539. Hänninen, Tapani, nuijapäällikkö Savossa, 333, 334. Härkälä, 328. Härkäpää, Eerik, 30, 32, 77. Hästesko, Jaakko Henrikinpoika, 70. Hästesko, Martti Klaunpoika, 218, 327 seurr., 505.
Ii, 248, 251, 256, 258, 265. Iitti, 547. Ilkka, Jaakko Pentinpoika, 303-314, 325, 337, 342, 343, 369. Ille, Salomon, 212, 415, 416, 460, 501, 508, 509, 520-524, 541, 582. Ilmajoki, 191, 274, 298, 357, 362, 610, 611; tappelu siellä,
362 seurr. 617.
Ilmarinen, Pekka, savolainen knaappi, 320. Ingema, (Innamaa?), 475. Inkerinmaa, 470. Israel Eskonpoika, 361. Israel Hannunpoika, 460. Israel Laurinpoika, 281, 346 seurr., 366, 367, 455, 616, 617.
Jaakkima Tiirikinpoika, Muurilan herra, 218, 437, 474, 512, 542. Jaakko Eskonpoika, 279. Jaakko Knuutinpoika, Kernaalan herra, 188. Jaakko Niilonpoika, ks. Hevonpää. Jaakko Olavinpoika, Bolstadin herra, 218, 387, 394, 438, 486, 487,
526, 534, 556, 569, 570.
Jalasjärvi, 360. Jempte, Joen, 285, 286. Johannes Magnus, 23. Josef Juhananpoika, Pälkäneen kirkkoherra, 320, 489. "Jousi", 38. Jovin, Henrik, 559. Juhana herttua, sitten kuningas Juhana III, 13-20, 24, 26, 31, 32-33,
35, 37-38, 43, 44, 45, 46, 53-61, 63, 71, 72, 74-76, 90, 92, 93,
109, 110-123, 160, 163, 216, 217, 219, 254-258, 260, 262-267,
308, 399.Juhana herttua, Juhana III:n poika, 92, 471, 484. Juhana Martinpoika, 521. Juho Eerikinpoika, 543. Juho Henrikinpoika, 578. Juho Maununpoika, 50. Juho Niilonpoika, 542. Jussoila, Johannes, 240. Juusten, suku, 217. Juusten, Paavali, piispa, 29, 30, 32, 53, 54, 63, 64, 77, 81, 83, 217. Juusten, Pentti Söyringinpoika, 158, 192, 194, 217, 225, 423, 424,
390, 391, 412, 414, 415, 423, 424, 425, 427, 512, 569, 590, 595.
Juusten, Pekka Paavalinpoika, 217, 327 seurr., 437, 459. Jägerhorn, suku, 69, 214. Jägerhorn, Krister Klaunpoika, 214. Jänis, Hannu, 566.
Kaakamajoki, 249. Kaarina Hannuntytär, 141, 216, 217. Kaarle herttua, 13, 16-17, 19, 90, 92-105, 118, 113, 115, 122-264,
271-275, 281-293, 372, 374, 376-378, 384-386, 390, 394, 395,
405 seurr., 454, 462, 463, 476 seurr., 509, 511, 518, 519-593,
606-609, 611-617, kuninkaana Kaarle IX, 72.Kaarle Knuutinpoika, kuningas, 41. Kainulaiset, 246. Kainuunmaa, Pohjanmaan nimenä, 246, 258. Kalajoki, 251, 617. Kangasala, 15, 61, 315. Kantalahden kaupunki, 258, 259. Karjaportti, Viipurissa, 553, 554. Karjalaisia Peräpohjassa, 246, 247. Karpalainen, suku, 69, 214. Karpalainen, Mikko Matinpoika, 214, 365. Kaskisten herra, ks. Klaus Hermaninpoika Fleming. Kastelholma, 219, 406, 448, 474-476, 501, 508, 520-524, 541. Katariina Jagellotar, Juhana III:n puoliso, 14. Katariina Maununtytär, Eerik XIV:n puoliso, 15, 215, 216, 300,
439, 535.
Katovuosia, 19, 45, 227, 381. Kauppa, 34-37, 250-251, 592. Keijo, Tuomas, 30. Keijärvi, 309. Kemi, 246, 251, 256, 262, 371, 455. Kemijoki, 255. Kemin kaupunki Vienanmeren rannalla, 259, 262. Kerdtner, Martti, 132, 133, 138, 144. Kern, Filip, 428. Kernaala, Janakkalassa, 188. "Kestit", 34. Kieli, Suomen, 31, 32, 240, 434-436. Kijl, Knuutti, 132, 133, 138, 144, 157. Kijl, Niilo, 219. "Kilven-katselmus", 68. Kirjallisuus, Suomen, 29, 31, 32. Kivennapa, 50. Kivijärvi, 317. Klaus Tuomaanpoika, 560. "Klein-Jochum", ks. Grewe. Klemo Eerikinpoika, 592. Knaapit, 71, 72, 85, 86, 152, 156, 157, 171, 186, 382, 383, 573, 581,
582; Pohjanmaalla, 268 seurr.
Knuutti Antinpoika, "kirjuri Monikkalassa", 189. Knuutti Henrikinpoika, 556. Knuutti Juhonpoika, ks. Kurki. Kokkola, 252, 315. Kontsas, Yrjö, 294, 305, 308, 343. Korpon virta, 158. Korppolaisvuori, 110, 237. Korsholma, 219, 253, 487. Koulut, 21, 30, 77. Kranck, Hannu, kunink. kirjuri, 156, 157, 158, 175, 227, 452, 477. Kranck, Mikko Eerikinpoika, Turun pormestari, 227, 387, 389, 452, 560. Krankka, Eerik Pietarinpoika, 256, 350. Krankka, Hannu 301, 346, 350 seurr., 361, 362, 369, 370, 447, 598,
616, 617.
Krister Klaunpoika, ks. Horn, Jägerhorn. Krister Niilonpoika Hevonpään herra, ks. Hevonpää. Kristofer Antinpoika, 422, 431. Kristiina Pertuntytär, 514. Kristofer Niilonpoika, 307. Kruus, Matti Laurinpoika, 87, 171, 185, 186, 203, 377, 381, 382,
390, 402, 437, 438, 498, 514, 540, 587, 596.
Kruus, Jesper, 381, 382, 558, 559. Krüger, Simo, 552. Kulsiala, 150. Kuolla, Kuollansuu, Jäämeren rannalla, 261, 262, 263. Kupiainen, Heikki, 72. Kurki, suku, 69, 213. Kupittaa, Kupitsa, 420. Kurki, Aksel, 72, 117, 152, 153, 169, 177, 178, 179, 199, 202, 213,
214, 222, 224, 230, 273, 285, 306, 312, 362, 395, 397, 420, 423,
446, 474, 477, 474, 484, 489, 498, 499, 503-507, 510-512, 514,
520, 525, 526, 533-538, 540, 547, 549, 551, 554, 555, 558, 565,
576, 577, 579, 580, 591, 595.Kurki, Knuutti Juhonpoika, 151, 156, 157, 158, 161, 185, 213, 266, 269, 307, 310, 312, 313, 432, 433. Kustaa I Vaasa, 12-13, 24, 25-26, 27, 28, 31, 33, 34, 35, 36, 37, 38,
41-46, 47-52, 63, 67, 73-77, 81, 108, 109, 113, 219, 252-255;
hänen poikansa, ks. Eerik XIV, Juhana III, Maunu, Kaarle herttua.Kustaa, Saksin herttua, 411, 463. Kustaa Eerikinpoika, Eerik XIV:n poika 15, 128, 216, 325, 585, 586. Kustaa Olavinpoika, Suur-Savon vouti, 324, 330. Kyrö, (Isokyrö Pohjanmaalla), 246, 252, 253, 260, 271, 294 seurr., 356 seurr., 369, 616. Kyrö, Satakunnassa, ks. Hämeenkyrö. Kyrönkangas, Kyrönmetsä, 249, 270, 298, 305. Käkisalmi, valloitetaan, 56; annetaan takaisin Venäjälle, 182-184,
190, 244, 245, 391, 392, 402, 451, 452, 561.
Kärkniemi, 530, 532. Käskynhaltijanvirka, Suomen, 81, 82.
Laamannikunnat, Suomen, 80. Laivasto, 155-161, 173, 176, 238, 475. Lappajärvi, 43, 303, 359, 376. Lappalaiset, 39, 40. Lappi, Lapinmaa, 249, 593. Lapua, 295, 298, 357. Lapvesi, 25, 36, 50, 60, 432. Lapväärti, 249, 357, 360, 375. Laski, Samuel, 461-463, 472, 473, 474, 477, 482, 491. Lassi Gregerinpoika, 268, 281, 295. Lassi Kristerinpoika, 426. Lassi Niilonpoika, ks. Hevonpää. Lassi Niilonpoika, jalkaväenpäällikkö, 266, 268, 292, 294-296,
304, 306.
Lassi Yrjönpoika, 131. Lauri Paavalinpoika, Piiloisten herra, 443, 445, 457. Lauri Trulsinpoika, 387. Laurikainen, 299, 360. Lehtisten kartano, 507. Leijel, Henrik, skotlantilainen, 395, 413, 489. Leijon, Hannu Biörninpoika, Lepaan herra, 214, 219. Leijon, Kaarina Biörnintytär, 568. Leijonhufvud, Aksel, Raaseporin kreivi, 19, 75, 89, 93, 97, 126, 127,
129, 151, 219, 385, 394, 509, 570, 578, 605, 606.
Leijonhufvud, Eerik, 578, 579. Leijonhufvud, Mauri, 560, 563, 564, 570, 571, 578, 605, 606. Leinonen, Matti, Sysmän nimismies, 318. Lempäälä, 270. Leskinen, Matti, 329, 331. Liewe, Henrik, 482, 545. Liminka, 253, 255, 256, 259, 263, 502, 503. Lindö, 438. Linnaleiri, 63 seurr., 85, 87, 88, 89, 90, 150, 151, 153, 170, 227,
229, 265-293, 397, 453, 454, 573.
Linnukkamäki, 263. Linnunpää, suku, 69. Lithovius, Henrik Laurinpoika, 257, 280. Liuksiala, 15, 215, 299. Liungo Tuomaanpoika, 270, 275, 280, 385, 458. Loelius, Lauri, "mestari", 287. Ludow, Paavali Yrjönpoika, 345, 378, 588. Lukkolinnan (Lohden) tappelu v. 1573, 55, 212. Lumijoki, 264.
"Makkararetki", 478, 479. Malaspina, kardinaali, 100, 164, 181. Markus, Mestari (maisteri), Klaus Flemingin parranajaja, 388. Markus, maisteri, 527, 572. Martti Klaunpoika, ks. Hästesko. Martti Laurinpoika, 187. Martti Vilpunpoika, lapualainen, 293, 302, 308, 318. Marttila, tappelu siellä, 535 seurr., 568. Maunu, Narvan rovasti, 533. Maunu Byrgenpoika, 546. Maunu Gudmundinpoika, 544. Maunu herttua, 13, 92, 198. Maunu Klemetinpoika, 507. Maunu Niilonpoika, 217, 227. Maunu Yrjönpoika, 524. "Mester Dijrich", ks. Bagge, Tiitrik. Mewes, Markus, kauppahuone Lyypekissä, 515. Mikkelin pappila, 334. Mikko Eerikinpoika, ks. Kranck. Mikko Hannunpoika, Kaarle herttuan sihteeri, 194. Mikko Henrikinpoika, 170, 534. Mikko Olavinpoika, herttuan käsikirjuri, 292, 439, 449. Mikko Paavalinpoika, ks. Munck. Minckwitz, von, Ernfrid, 183, 184. Monikkalan herra, ks. Hannu Hannunpoika. Multiainen, Inko, 25. Munck, Mikko Paavalinpoika, 218, 451, 454, 468, 474, 493, 542, 565. Munkkilähde, lähellä Viipuria, 556. Mustalaisia, 469. Mustasaari, 247, 250, 252, 253, 315, 457, 458, 511. Muurilan herra, ks. Jaakkima Tiirikinpoika. Mynämäki, 472. Möl, Jaakko, 566. Möller, 484. Möykkinen, Olli, nuijapäällikkö Savossa, 329.
Naantali, 35, 36. Naantalin luostari, 35. Niilo, arkkipiispa, ks. Bothniensis. Niilo Hannunpoika, 194. Niilo Iivarinpoika, 565, 566. Niilo Juhonpoika, 194. Niilo Niilonpoika, 524. Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, 214, 218, 526, 551, 555, 570. Niilo Torkkelinpoika, 560. Niskainen, Tapani, nuijapäällikkö Savossa, 329. Noisniemi, 60. Nokian kartano Pirkkalassa, 309-314, 371. Noormarkku Ulvilan pitäjässä, 360. Nuijasota, sen nimi, 309, 310; sen luonne 336, 337. Nurkka, Simo, 279, 369. "Ny sochn" = Iitti, 547. Nyrhi, Maunu Pietarinpoika, 25. Nyystölä, Padasjoella, 321. Nät, Jaakko, 391, 482. Närpiö, 247, 249, 250, 298, 315.
Olavi Pietarinpoika, jalkaväenpäällikkö, 415, 437, 559. Olavi Pietarinppika, laivanpäällikkö, 543. Olaus Magnus, 24, 27, 28, 37, 250, 251. Olavi Klaunpoika, marski Klaus Flemingin äpärä, 120, 543, 565, 566. Olavi Olavinpoika, Lohtajalla, 343. Olavi Sverkerinpoika, 144, 244, 245, 272, 311, 391, 392, 402, 430,
441, 464, 467, 562, 597.
Oldenburg, von, Hannu, 219, 323, 324, 328 seurr., 546. Oulun linna, 254, 260, 264, 266, 356, 375, 377, 460, 503, 616. Oulun satama, 251, 257. Oulujärvi, pitäjä, 43, 255-257, 265, 447. Oulunsalo, 264. Oxenstierna, Kustaa Gabrielinpoika, 115.
Paavali Yrjönpoika, ks. Ludow. Paidelinna (Wittenstein), 55, 585. Palainen, Pekka ja Paavo, 325. Palon Perttu, nuijapäällikkö Pohjanmaalla, 344, 350, 370. Papisto, Suomen, 513, 514, 571-573, 580-584. Pekka Pietarinpoika, 306, 343, 348, 370, 448, 521, 578. Pentti Hannunpoika, 506. Pentti Juhananpoika, Hartikkalan herra, 217, 219. Pentti Laurinpoika, 243, 290, 520, 521, 542, 545. Pentti Laurinpoika, (Sabelhierta), 541. Pentti Tuomaanpoika, 308. Pernula, 343, 344. Pertteli Iivarinpoika, ks. Stiernkors. Petsamon monasteri Jäämeren rannalla, 261. Pietari Olavinpoika, 131. Pietarsaari, 247, 250, 252, 253, 315, 349, 356, 358, 404. Pikkala, 110, 237, 388. Pirkkala, 309 seurr. Piri, Pentti, 294, 343. Pirkkalaiset, 40, 246, 250. Pljusa-joki, 61. Pohjanmaa, 88, 89, 170, 186, 187, 191, 219, 246-316, 342-381, 394,
455-460, 485, 486, 500, 502-507, 589, 591, 592; sinetti, 281,
282; väkiluku, 298, 302, 358.Porin kartano, 375. Porin kaupunki, 35, 36, 220. Porkkola, kartano Lammin pitäjässä, 212, 319, 397. Porvoo, 35, 36, 54, 56. Posse, Niilo, 524. Posse, Yrjö Knuutinpoika, 125, 232, 233, 386, 488, 578-579, 591, 598. Posse, Yrjö Niilonpoika, 133, 419, 428, 598. Pouttu, Pentti, 290, 301, 306, 312, 343, 344. Preualch, Hannu Laurinpoika, 260. Prytz, Pryss, Yrjö, 218, 457, 486, 521, 570. Putkilahti, Savossa, 328. Pyhy, Kustaa Vaasan kansleri, 70. Pyhäjoki, 247, 255. Pyhäpäiviä, 294. Pähkinäsaaren rauhanteon raja, 21, 247.
"Raha", 29; rahannimet, 74. Rahikainen, Olavi, 257. Rajajoen aselepo v. 1575, 55, 56, 111. Rajankäynti vv. 1595, 1596, 183, 184, 189, 202, 203, 221, 244, 402. Ram, Lassi Torsteninpoika, 203, 211. Rantalan Hannu, 560. Raasepori, 27, 75. Raaseporin kreivikunta, 75, 86, 151, 219, 393, 570. Rask, Niilo, 175, 182, 184, 212, 239, 244, 245, 390. Rasmus Henrikinpoika, 238. Rauerling, Herman, 477. Rauman kaupunki, 35, 36, 251. Rauman luostari ja koulu, 30, 35. Rautalampi, 42, 43, 132, 303, 308, 309, 317, 359, 375, 377, 396,
432, 538, 549; kapina v. 1593, 132, 133, 161, 170, 317; kapina
vv. 1596-1597, 317 seurr., 432.Reimers, Mikael, 477. Remoinen, Antti, nuijapäällikkö Savossa, 332. Reuter, Luukas, 537. Ribbing, Eerik, 194, 195, 197, 215. "Riitamaa", 49. Roos, Kustaa, kreivi, 112. Rovaniemi, 255. Rukainen, Sakari, 333. Ruotsalaiset Pohjanmaalla, 247, 297, 315, 349, 350, 358, 360, 364. Ruskiakallio Viipurin edustalla; ks. Tuppura. Ruskiakallio lähellä Turkua, 418. Rutha, Juho Pietarinpoika, 429. Rutwen, William, 219, 417, 426, 498, 512, 542-544. Rymättylän selkä, 473. Ryning, Aksel, 194, 521, 347, 559, 571, 586, 589.
Saaristen pitäjä, 150, 170, 191. Sabelhierta, Pentti Laurinpoika, 541. Saloinen, 246, 264. Samuel, tohtori, ks. Staben. Santahamina, 35, 253. Santavuori, Ilmajoella, 363, 365. Sastamala, 150. Satakunta, 273, 306-315. Savo, sen asutus ja jako, 41-43, 322, 323, 331-332; tapaukset, 270,
323-336, 432, 469, 471.
Savolaisten siirtokunnat, 43, 44, 248. Savonlinna, 322, 326, 327, 557, 558. Schade, Karsten, 536, 559. Scheckerman, Dieterich, 477, 515. Scheel, Jaakkima, Kaarle herttuan amiraali, 420, 472, 475, 480,
482, 483, 487, 520, 522 seurr., 532, 534, 540 seurr., 560, 570,
574, 585.Schepperus, pappi Tukholmassa, 510. Sigismund, Ruotsin kuningas, 16-18, 92-105, 112, 113, 124-146, 271,
272, 393, 394, 440, 461-468, 473, 481 seurr., 504, 506, 510,
512, 513, 515, 517, 518, 567-569, 586, 593, 594, 606-614.Siikajoki, 264, 265. Siililä, Paimiossa, 531, 532. Silfverbögel, ks. Sipi Henrikinpoika. Simo Amprusinpoika, 514, 546. Simo Olavinpoika, 328. Sipi Henrikinpoika, Koskipään herra, 321. Sipi Sipinpoika, 213, 542, 565. Skinnerus, Jaakko, 479. Skytte, Juho Matinpoika, 215. Skytte, Martti, piispa, 29. Skytte, Mauius, 214, 243. Slang, Eerik Perttelinpoika, 547. Slang, Eerik Hookaninpoika, 54. Slang, Klaus Eerikinpoika, 215. Snell, Balthasar, 552. Sokan Jaakko, 453. Solovetsin monasteri, 255, 258. Sondergelteus, Olaus, 240. Sorolainen, Eerik Eerikinpoika, piispa, 32, 72, 97, 130, 136, 164,
203, 231, 239-242, 385, 513, 524, 571, 572, 580-583, 591.
Sparre, Eerik, 18, 113, 115, 134, 158, 168, 233, 385, 464, 488,
577-579.
Sparre, Hebla, 107, 108, 109, 113. Sparre, Juhana, 134-137, 518. Spetalsund, 479, 480. Spickernagel, Dirich, 438. Spåra, Henrik Maununpoika, 215. Staben, Samuel, lääketieteen tohtori, 228, 391, 527. Stenbock, Arvid Kustaanpoika, 214, 234, 386. Stenbock, Ebba, 112, 199, 228, 274, 311, 388, 390, 391, 393, 403,
404, 423, 428, 477, 482, 576, 591.
Stenbock, Katariina, Kustaa Vaasan puoliso ja leski, 109, 114,
220, 406.
Stenbock, Kaarle Kustaanpoika, 125, 141-143, 145, 160, 168, 386,
578, 579.
Stenbock, Olavi, 535. Stiernkors, suku, 69, 214. Stiernkors Aksel Iivarinpoika, 224, 230, 591. Stiernkors, Hebla Maununtytär, 218. Stiernkors, livar Maununpoika, 110, 214. Stiernkors, Kaarle Iivarinpoika, 224, 230, 470, 509, 512, 526, 539,
569, 570.
Stiernkors, Maunu Iivarinpoika, Kärkniemen ja Lahdenpohjan herra,
214, 284, 391, 410, 418, 457, 486, 512, 526, 539, 569, 570.
Stiernkors, Niilo Iivarinpoika, 566. Stiernkors, Pertteli Iivarinpoika, 117, 153, 158, 192, 214, 222, 224,
236, 390, 391, 403, 427, 496, 591.
Stilchen, Paavali, 518. Stolpe, Pietari, 178, 179, 420, 426, 474, 475, 482, 506-508, 553,
554, 571, 585, 588.
Storsund, Nauvossa, 526. Strang, Hannu, 188, 419, 507, 517. Stuart, Antti, 482, 599. Stuffue, Lauri, 414. Sturcius, Kristofer, 464. Sture, Kaarle, 419. Sture, Sten, vanhempi, 27, 47, 65. Stuut, Matti Laurinpoika, 355, 368. Stålarm, suku, 212. Stålarm, Aksel Eerikinpoika, 211, 391, 470, 539, 586. Stålarm, Arvid Eerikinpoika, 60, 117, 118, 123, 124, 138, 140, 171,
174, 176, 182, 184, 210, 211, 245, 391 seurr., 398-405, 408-411,
415, 417 seurr., 429 seurr., 439 seurr., 442, 446, 449 seurr.,
467 seurr., 515, 525, 526 seurr., 532, 533, 541 seurr., 560 seurr.,
568, 576, 577, 579, 580, 591, 593, 594, 597, 618.Stålarm, Elina Eerikintytär, 210, 211. Stålarm, Hannu Juhananpoika, Viljaisten herra, 212, 474. Stålarm, Kristiina, 211. Stålarm, Svante Eerikinpoika, Kiialan herra, 212. Stång-joen tappelu, 488. Stegeborg, tappelu sen tienoilla, 483. Suma (Suur-Suma), Vienanmeren rannalla, 258, 262, 263, 599. Sundergelt, Olavi, 240. Suomen herttuakunta, 14, 74. Suomenmaa; nimen avaruus, 21, 22; suuriruhtinaskunta, 58; sen
valtioasema, 23, 27, 195-196, 235, 236, 434-436, 600-601.
Suomen kieli, 31-32, 240, 434-436. Sursill, suku, 278-280. Sursill, Kaarle, 179, 352, 369. Suur-Savon pappila, ks. Mikkeli. Suur-Suma, ks. Suma. Sven Eerikinpoika, 188. Sven Juhonpoika, 521, 578. Sven Maununpoika, 204, 205, 207, 225. Sven Olavinpoika, voutikirjuri, 345 seurr., 616. Sysmä, 318, 333, 396, 432. Säkkijärvi, 126, 127, 128, 130, 171, 609. Särkilahti, suku, ks. Stiernkors. Särkilahti, Pietari, 29. Säädyt, Suomessa, 35. Söderköpingin valtiopäivät, 281, 282. Söyrinki Martinpoika, 541.
Tallinna, 53, 55, 550, 586; tulee Ruotsin valtaan, 52; kinastus siellä
v. 1589, 18, 114, 116, 117, 122, 123.
Tammisaari, 35, 36. Tampere, 360. Tapila, 530. Tapilan herra, ks. Biörn Pentinpoika, Hannu Pentinpoika. Tarharanta, 351-354. Taube, Lorentz, 237. Tavast, suku, 69, 212. Tavast, Arvid Henrikinpoika, 57, 117, 202, 209, 212, 339, 392, 395,
397, 402, 437, 438, 498, 509, 514, 525, 549-555, 568, 570.
Tavast, Germund Henrikinpoika, 547. Tavast, Livar, 212, 310, 321, 415, 480, 554, 555, 591. Tavast, Simo Tuomaanpoika, 70. Tavisalmi, 41, 42, 329, 335. Tegel, Eerik Yrjönpoika, 579. Tenalensis, Eerik Juhananpoika, 279, 379. Teppoinen, Tuomas, 175, 186, 587. Tiesenhausen, Kaspar, 473, 476, 484, 533, 550, 551, 554. Tiirik Pietarinpoika, ks. Bagge. Tomahainen, Paavo, 333, 334. Tommola, Martti, 306 312. Tornio, 246, 250, 251, 256. Tott, suku, 215, 299. Tott, Eerik Akselinpoika, 322, 548. Tott, Henrik Klaunpoika, 216, 218, 540. Tott, Klaus Aakenpoika, 18, 54, 55 82, 113, 117, 118, 216. Tuomas Yrjönpoika, 170, 259, 265-274, 355, 360, 366, 377, 434, 458,
610, 611.
Tuomiopää, (linnavuori Tallinnassa), 550. Trälod, Gabriel, 228, 352. Tuppura (Ruskiakallio), Viipurin edustalla, 197, 547, 611 seurr. Turjanniemi, 261. Turun kaupunki, 26, 35, 64, 68, 185, 203, 205, 206, 227, 231, 251,
413, 417, 425, 525, 560; syysmarkkinat siellä v. 1596, 240 seurr.;
maapäivät siellä syksyllä v. 1597, 442-545.Turun linna; sen piiritys v. 1563, 14, 26, 109-110; sen ryytimaa, 169;
aateliskokous siellä, 208, 220-224, 226, 391.
Tuure Jaakonpoika, 524. Täyssinän rauhanteko, 61, 173-184. Tönne Yrjönpoika, Högsjögårdin herra, 547, 559, 574. Törne, Matti, 110.
Uladislaus, Sigismund kuninkaanpoika, 495, 518, 584. Ulvila, 247. Ulvilan kaupunki, 35, 36, 251; ks. Pori. Upsalan kirkollis-kokous v. 1593, 97-99, 100, 101, 125, 136, 198,
199, 223.
Upsalan markkinat, 163, 164. Utmark, Esko, 325, 329, 335. Uudisasutus, 41 seurr.
Valentin, 395. Vaasa, ks. Kustaa Eerikinpoika. Vaasa, Sigrid, 216. "Vakka-suomalaiset", 37. Vastinki, kylä, 317, 318. Weijer, Hannu, 483, 488. Venäjän sota, Sten Sturen aikuinen, 254-255; Kustaa Vaasan aikuinen,
49-52, 255; Juhana III:n aikana, 19, 53-61, 115-118, 255-265,
399-400.Wernberg, Gabriel, 279. Vesainen, 258-269. Westgöthe, Arvid, 487. Westgöthe, Birgitta, 141. Westgöthe, Lassi, 426, 489. Vesunta, kartano Hattulassa, 395. Viiki, 111. Viipurin kaupunki, 34, 35, 36, 44, 50, 51, 60, 185, 186, 514, 526,
547 seurr.
Wildeman, Arvid Tönnenpoika, 126, 134, 142, 143, 203, 214, 230, 430,
512, 516, 532, 539, 540, 546, 568, 586.
Wildeman, Henrik Tönnenpoika, 526. Wildeman, Samuel Arvidinpoika, 541. Viloides, Jaakko, 279, 369. Vinikka, Maunu, nuijapäällikkö Pohjanmaalla, 343. Viro, 52, 53-61, 134, 135, 136, 464, 465, 516, 517, 584-588;
ks. Tallinna.
Witfelt, 484. Voitila, (ruots. Voitby), kylä Mustasaarella, 295, 487. Volkonskij, 263. Wrangel, Mauri, 473, 484. Vuolenkoski, 547. Vuolteen herra, ks. Hartikka Henrikinpoika. Wyk, van, Welam, mynttimestari, 477. Wyk, van, Wilhelm, laivankapteeni, 482. Vähäjoen tappelu Halikossa, 530, 531. Vääksyn kartano Kangasalla, 142, 216, 308, 319. Vöyri, 253, 315.
Ykskylä, Otto, 473, 484, 585, 588. Ykspää, kuninkaan kartano, 556. Yläneen kartano, 393. Yrjö Maununpoika, 524.
VIITESELITYKSET:
[1] Ks. A. G. Ahlqvist, Om Aristokratiens förhållande till
Konungamakten under Johan III:s regering, II, (Uppsala 1866).[2] Fryxell, Berättelser ur Svenska Historien, IV osa, Stockholm 1830,
s. 71, juttelee Aksel Leijonhufvudin väkivallantöistä. Saamme vasta
nähdä, kuinka Suomessa oli asiat.[3] Ks. Linköpings Bibl. Handl. I, s. 31: Juhanan kirje Sigismundille
heinäk. 19 p. 1591, missä hän myöskin Sigismundia varoittelee
uskomasta, mitä nuo uskottomat valtaneuvokset valehtelevat Kaarle
herttuasta.[4] Että tämä avarampi käsitys esiintyy Venäjän puolisilla
suomalaisilla, näemme heidän runostaan Katariina II:n kuolemasta, jossa
lauletaan: – – "Valitteli vanhat, nuoret, Pitkin suurta Suomenmaata,
Moskovan molemmin puolin."[5] Ks. Grönblad, Nya källor till Finlands Medeltid, I, s. 95: – –
"all Aboo biscopsdöme udj Findlandh, som kalles Östrelanden" – –
(v. 1497).[6] Ks. Rühs, Svea Rikes Historia, öfversatt af Strinnholm, Sthm 1825,
III osa, s. 405.[7] Läksi Kustaa Vaasan ensi aikoina uskonpuhdistusta pakoon ja
kirjoitti Venetsiassa v. 1540 kirjansa: Historia de omnibus Gothorum
Sveonumque regibus, joka v. 1554 painettiin.[8] Historia Olai Magni Gothi, Archiepiscopi Upsaliensis de Gentium
Septentrionalium variis conditionibus etc, kirjoitettu Roomassa v.
1555. Kartassa, joka on tähän kirjaan liitetty, on Suomen itäinen raja
melkein vallan pohjoisessa.[9] J. J. Tengström, Kustaa I:n hallituksesta, aikakauskirjassa Suomi
1853, ss. 200, 201 (kirje on tammik. 26 p:ltä 1556).[10] Ks. A. I. Arwidsson, Handlingar till upplysning af Finlands
häfder, III osa, ss. 175-179, 191 seur.[11] Ks. Olof Celsius, Erik XIV:s historia; Svederus, Stockholms
Magasin, III, s. 30.[12] V. 1490 mainitaan Sten Sture vanhemman pitäneen jonkinmoista
valtiokokousta Raaseporissa; ks. Arwidsson, Handl. I, s. 71: "Dominus
Regni gubernator – – – hanc nostram civitatem Aboensem est ingressus
– ad Dietam Rasborgensem se disponit transiturum."[13] Olaus Magnus, Lib. IV, cap. XVIII.
[14] Arwidsson, Handl. II, s. 232 (v. 1528) ja V, 362 (v. 1538).
[15] "Otoluger allmoghe och dryxe"; ks. Porthan, Chron. Episc. (uusi
pain.), s. 286.[16] Kirkollisista seikoista maassamme ks. Finlands minnesvärda Män: S.
Elmgrenin elämäkertomukset Särkilahdesta, Skyttestä, Agricolasta,
Juustenista ja Eerik Eerikinpojasta; myöskin F. Collan, De
Reformationis in Fenniae Initiis.[17] Tuon vanhan erehdyksen, että "Collegium Raumense" merkitsisi
jotakin korkeampaa koulua Rauman fransiskolais-luostarissa, on
Bomansson oikaissut. "Collegium"-sana ei merkitse näet muuta kuin itse
luostaria. Että Raumalla kuitenkin oli koulu, näkyy siitä, että Martti
Skytten mainitaan saaneen opetuksensa Rauman ja Turun kouluissa. Tämä
Rauman koulu pysyi uskonpuhdistuksenkin jälkeen. Ks. Hist. Arkisto, IV,
s. 168.[18] Nimi kirjoitetaan Keijoij, joka kuitenkin lienee vanhanaikainen
muoto, samaten kuin: "kukkoi", "isoi".[19] Suomen kouluista opinpuhdistuksen jälkeen ks. C. A. Alcenius, De
Scholis Fennia post Reformatam ecclesiam, Hki 1848.[20] Ks. W. G. Lagus, Om Finska Lagöfversättningar, s. 76; Arwidsson,
Handl. IV, ss. 129, 220; sekä muuten J. J. Tengström, Suomi 1853, ss.
158 seur.[21] Ks. kreivi Pietari Brahen kertomus vuodelta 1638 (Handlingar
rörande Skandinaviens historia, XXXI osa; myöskin Suomi 1855).[22] Sama ajatus oli Wexioniuksellakin (Descr. Suecim IV. cap. 6):
"Fenni foris quam domi et in natali solo laboriosiores."[23] Ks. Arwidsson, Handlingar III, 328.
[24] Ks. Kantelettaren runot Turusen Neiti ja Kestin lahja, jotka
kuvaavat kappaleen kaupunkitapoja keskiajalta. Nimellä "kesti"
(ruots. gäst, saks. Gast) merkitettiin nähtävästi Saksasta tulevia
kauppa-vyrrejä, jotka komeudellansa viettelivät Turun tyttölöitä. Ja
sitten talven oltuansa – "Kesti toivovi keseä, tuota toivo Kestin
laiva, Kestin laiva, Kestin lapset, Kestin entinen emäntä; muut kaikki
keseä toivo. Yksi pelkäsi – –", Kanteletar, toinen painos, ss. 263,
294.[25] Ks. Arwidsson, Handl. II, 258; sekä muuten näistä asioista Fab.
Collan, Finl. Allm. Tidning 1850, ss. 46 seur. ja Liljenstrand, Hist.
teckning af lagstiftningens grundsatser för Näringarne etc. Hels. 1853;
lisäksi J. J. Tengström, aikakauskirjassa Suomi 1853.[26] Ks. kirje Olavi Trottenpojalle huhtik. 3 p. 1549, Arwidsson,
Handl. VII, 268 seurr.[27] Sanotaan v. 1529 Eerik Flemingin perustamaksi. Mutta jo v. 1515
valittaa Pohjan pitäjän kirkkoherra, että hänen kappalaisensa liikkuu
ja rehkii tuolla kauppalassa ("ther i köpstaden"). Ks. E. Grönblad. Nya
Bidrag till Finlands Medeltid, Hels. 1852, s. 20.[28] Uusi paikka oli ennen kuninkaankartano, nimeltä Bärnäste (s.o.
Karhunpesä). Siitä uusi nimi Björneborg (s.o. Karhunlinna), Pori.[29] Ks. Öhman, Historik öfver staden Borgo.
[30] Ks. Arwidsson, Handl. II, 286 seur.
[31] Fryxell, Berättelser III, ss. 271, 272.
[32] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 86, ja Linköpings Bibliotheks Handl. II,
ss. 253 (Juhana kuninkaan kirje elok. 6 p. 1577).[33] Tämä sanan käsitys näkyy runossa, kun oravaa ammuttaissa
lausutaan: "Jo putois puhas lumehen, Raha hangelle hajosi." Ks.
Liljenstrand, Hist. tekning, s. 24.[34] Ks. Chydenius, Beskrifn. om Gamla Karleby, ja Tidn. utgifna
af ett sällskap i Åbo, 1777, ss. 133, 134. – Piispa Agricola sanoo
naimis-reguloissansa: "Miehen poli pite (naidessansa) kieumen
vijdhettoista kymende aiastaica, mutta vaimon poli neljättoista
kymende." Ks. Finlands Minn. Män., I, s. 303.[35] Ks. Porthan, Chronicon Episc., (Uusi painos), s. 510.
[36] Ks. ennenmainittu kreivi Pietari Brahen kertomus.
[37] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 220, ja Eero Salmelaisen matkamuistelmat
Viitasaaresta (Suometar 1853, n:o 29). Kivijärven Kinnulan lahdessa on
ollut kolme kivistä kellaria, jotka hämäläisten mainitaan rakentaneen
kalojansa varten; ks. Tidn. utgifna af ett sällskap i Åbo 1777, s. 68.[38] Merkillinen on suomalainen satu Lapin kansan synnystä: – Lippo
liukas mies, metsänkävijä (suomalainen), läksi peuran ajantaan ja
joutui Tapiolaan. Siinä Tapio, metsän kuningas, jonka on "parta,
hiukset kaikki kuusen naavasta", antoi hänelle tyttärensä, josta syntyi
hänelle poika. Lippo nyt tahtoi palata kotiinsa, ja Tapio vihdoin
suostui häntä saattamaan."Kun edellä hiihdän, seuraa sinä jälkeäni ja jää siihen yöksi, jossa somman sijan näet; mutta tee maja tarkka, jotteivät taivaan tähdet lävitse paista."
Kolmantena yönä Lippo unohti varoituksen – ja jäljet olivat hävinneet. Siinä Lippo monta vuotta lapsensa keralla eleli havumajassansa. – – Siitä Tapion tyttären synnyttämästä, havumajassa kasvaneesta pojasta on Lapin alku lähtenyt. Ks. Suomen Kans. Satuja I, 8-12. – Suomalaisille kuului varoitus: Tee majasi tarkaksi, ettei tähdet lävitse paista.
[39] Lopulla 13:tta satalukua lahjoitetaan Turun kirkolle Kantolan
kartano Vanajassa oravimetsinensä "sekä ne lappalaiset, jotka sen talon
alla ovat olleet". Ks. Franzén, de Bircarlis I, 20 (Porthan, Opera, IV,
s. 133). – Vielä v. 1454 oli Luulajan ja Piitimen pirkkalaisilla
jakoveljiänsä Hämeessäkin, joilla myöskin oli lappalaisia allansa.
Mutta enimmät Etelä-Suomen lappalaiset lienevät silloin jo olleet
"kuninkaan lappalaisia" (Konungz Lappa). Ks. Handlingar rör. Skand.
Historia XXIX, Sthm 1848, s. 29.[40] Juhana kuningas ensinnä toden teolla saarnatti kristinuskoa
lappalaisille. Ks. Tornaei Beskr. öfver Torneå ooh Kemi Lappmarker.[41] Ks. J. J. Tengström, Suomi 1853, s. 276 (viitta 46), jossa
luetellaan nämä rajariidat, alkaen vuodesta 1415. – Vielä v. 1544 ja
1550 satakuntalaiset ja hämäläiset valittavat, että Savon ja Pohjan
miehet käyvät heidän erämaissaan. Ks. Arwidsson, Handl. VII, 144, 312.[42] Ks. Suomi 1853, s. 212 seur. ja Arwidsson, Handl. IV, 25. Tuo
tunnettu Birger kuninkaan kirje vuodelta 1303 tarkoittaa ruotsalaisia
uudisasukkaita Pohjanmaan rannikolla, joka siihen aikaan luettiin
Hämeen takamaihin: ks. Suomi 1857, ss. 140, 141.[43] Ks. Arwidsson, Handl. VI, 312.
[44] Fabian Collanin ajatus (Suomi 1851, ss. 9, 10 ja Finl. Allm. Tidn.
1850, s. 352), että Tavisalmen kirkko oli Luetaipaleella Saamiaisten
kylässä nykyisillä Leppävirroilla, on myöhemmin osoitettu vähemmän
luultavaksi; ks. A. E. F(rosterus), Kuopio sockens ålder, namn och
första kyrka. Kuopiossa 1874.[45] Ks. Arwidsson, Handl. III, 289, IV, 220.
[46] Ks. Arwidsson, Handl. VII, 313.
[47] Ks. Åbo Tidningar 1776, s. 65; 1777, ss. 20, 67; 1778, s. 156;
1785 Bih. s. 136; 1791 n:o 45; sekä Salmelainen (Suometar 1853,
n:o 20-29). Toisinaan esivallan päätökset kävivät toiseenkin suuntaan.
Niinpä esim. luetaan Juhana herttuan diariossa 1558 tammik. 10 p.:
"Kustaa Finckelle, että hän varoittaa yhteistä kansaa Savossa (vthi
Sagulax) tunkeutumasta Satakunnan metsiin eläinten ammuntaan tai
muuten." (Toht. Bomanssonin muistiinpanot.)[48] Vanhimman talon Lappajärvellä sanotaan olevan Nykälä, senjälkeinen
Virsula. Ennen vuotta 1830 nimitettiin koko emäkirkkokuntaa
maakirjoissa "Savon-kyläksi". Mutta ruotsalaisia talonnimiä on paljon,
esim.: Strang (Rankila), Öfvermark, Bredbacka (Reipakka). Lappajärvi
oli Pietarsaaren pitäjää ja nimitettiin kauan aikaa Pietarsaaren
erämaaksi (Persöö mark). – Kauhajoella on Havusen talo savolaisen
perustama. – Noormarkun Lassilan kylä on paisunut kahdesta talosta,
nimeltä Savo ja Naperoinen; edellisen aloittajan mainitaan tulleen
Savosta, toisen "Mäntyharjusta".[49] Ks. Åbo Tidningar 1791, n:o 45. – V. 1551 käskee Kustaa voutinsa
Hämeessä rangaista Hämeen talonpoikia, kun olivat talot polttaneet
Pohjan ruotsalaisilta, jotka olivat asettuneet Hämeen vierisille
metsiin, luultavasti Lappajärvelle; ks. Arwidsson, Handl. VIII, 93. –
Surmatöitä kerrotaan vuodelta 1552. Arwidsson, Handl. III, 167 seur.[50] Ks. Arwidsson, Handl. VII, 263.
[51] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 106.
[52] Ks. Vaaranen, Samling af Urkunder, I, 232 (v. 1602).
[53] V. 1551 huhtikuussa kirjoittaa Agricola: "Nälkä on joka miehen
vieras, sekä talonpoikien että papistonkin, eikä ole kaupungeissa
mitään jyviä kaupan"; ks. Arwidsson, Handl. VI, 319. – V. 1588 oli
Viipurin läänissä hirveä nälänhätä. – "Sensit tota Carelia famem" –
niin että paljon ihmisiä siihen kuoli: Jääskessä 43 täysi-ikäistä ja 14
lasta, Ruokolahdella 110 täysi-ikäistä ja 62 lasta, Taipaleen pitäjässä
142 henkeä ja Lapvedellä 42 henkeä; ks. Suom. Valtionarkiston
tilikirjat.[54] Ks. Kalevala, toinen painos, XXXI Runo.
[55] Ks. Arwidsson, Handl. VI, 300.
[56] Ks. näistä rajameteleistä ja Kustaa Vaasan sodasta: M. Hongelin,
Theser för lektorstjensten i Historie, Hels. 1851.[57] Ks. Kanteletar III, virsi "Viron orja ja isäntä". – "Virolaisia
ja orjia" (Ehster och lifegna) sanottiin ruotsiksi.[58] — "ideoque Finnos – - velut procella ingens pervasit".
Messenius Scond, Illustr. XV, 131. – "Moschi Finlandian – – quasi
tempestas savissima nimium afflixerunt", I. c. VII, 13.[59] Ks. kirje lokak. 7 p. 1571, Åbo Tidningar 1782, s. 335.
[60] Ks. Åbo Tidningar 1792, n:o 21; sekä muuten näistä sotatapauksista
Klaus Hermaninpoika Flemingin "Memoriale Chronicon" painettu kirjassa:
Handlingar rör. Förhållandena i Finland mellan 1592 och 1596, Hels.
1856; ja Aeg. Girs, Johan III:s Krönika. Täydellisen selvityksen sodan
koko alkuosasta antaa Verner Tavaststjerna akatemiallisessa
väitöskirjassaan, Hels. 1875.[61] Ks. Messen. Sc. III. VII, 37, ja Akiander, Ryska krönikor (Suomi
1848) s. 222. Tämän rauhanteon asiakirjat ovat painetut kokoilemassa
Handl. rör. Skand. Hist., XXXVI osa, ss. 116, 137. – Kl. Fleming,
Kaskisten herra, joka kuitenkin näinä vuosina oli ulkomailla, sanoo
rauhan tehdyksi jo v. 1573 ja kolmeksi vuodeksi.[62] Saksaksi Wittenstein.
[63] Ruotsiksi ja saksaksi Lode, Lohde, Virumaan maakunnassa; viroksi
sitä sanotaan Kolloverre ja Lukkolinn.[64] Messenius, Scond. Ill. VII, 48; Akiander, Ryska Krönikor ss. 223,
224; Girs, Johan III:s Krön. s. 49; Suomi 1845, s. 276.[65] Messenius, Scond. III. VII, 54.
[66] Ks. Pontus-herran kirje kuninkaalle Käkisalmelta marrask. 7 p.
1580, Handl. rör. Skand. hist. XXXVI, ss. 241 seur.[67] Ks. Hist. Arkisto III, ss. 147, 148.
[68] Ks. Klaus Flemingin kirje Kaarle herttualle Tukholmasta lokak. 12
p. 1593 (Gottlundin kopiok. Suomen Valtionarkistossa, s. 34).[69] Ks. Akiander, Ryska Krönikor, Suomi 1848, ss. 239, 242. – –
Ruotsin historioitsijat eivät mainitse tätä retkeä ollenkaan. Iloissaan
rauhan tulosta eivät ole tietävinään, mitä Suomi vielä viimeisellä
kerralla sai kärsiä. Mutta pari yksityistä kirjettä Ruotsin
valtionarkistossa, Matti Laurinpojan Viipurista maalisk. 4 p. 1592
(Acta hist.) ja Klaus Flemingin Lapvedeltä helmik. 10 p. 1592
(Livonica), antavat asiasta tietoa.[70] Ks. Grönblad, Handlingar rörande Klubbekriget, III, s. 34. –
Aikaa, jolloin hävitys oli tapahtunut, eivät he ilmoita. Epäilemättä se
kuitenkin oli v. 1592 taikka – kenties luultavammin – v. 1590.[71] Hirmuiset rutot v. 1572 ja 1588; ks. Åbo Tidn. 1777, n:o 10; D.
Juslenius, Aboa vetus et nova, Cap. II, 16: Lindköpings bibliotheks
Handlingar II, s. 235. – Myöskin v. 1579 ja 1580 kävi rutto kumminkin
Ruotsissa, ja se rutto, joka alkoi kesäkuussa 1588, kesti kaksi vuotta.
Ks. Loenbom, Svenska archivum I, 113.[72] Ks. Adlersparre, Hist. Samlingar III, s. 9. Suomesta Viroon
vietävät, äsken otetut sotamiehet täytyi köysiin panna, niin paljon
heitä Viron olo hirvitti; ks. Arwidsson, Handl. X, 91, 92.[73] Ks. Arwidsson, Handlingar IV, 314.
[74] Ks. Arwidsson, Handl. III, 260; IV, 90.
[75] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 136.
[76] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 347.
[77] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 349.
[78] Ks. W. G. Lagus, Samling af Domkapitlets i Åbo Circulärbref ifrån
år 1564, Första delen, s. 2.[79] "Borgläger."
[80] Ks. Rühs, Sv. R. Hist. IV, 141. Usein joutuivat toraan ja
tappeluun toistensakin kanssa. V. 1574 hyökkäsi Vironmaassa saksalainen
väki Rakveren edustalla skotlantilaisten kimppuun ja tappoi heiltä
1,500 miestä; ks. Rühs, III, 322. – Mitä tuo onneton Viro kärsi, ei
kuulu tämän historian aineeseen.[81] Ks. W. G. Lagus, Samling af Domk. i Åbo Circulär-bref, I,
ss. 11, 12.[82] V. 1457 mainitaan Turussa pormestarit Matis Skalenberg, Albrit
Nyendorp, Göcke Wid, ja porvarit Gert Rentfart, Anders Grystfot, Lasse
Skalm. Muutamat näistä sukunimistä, jos eivät kaikki, ovat pelkkää
saksaa, ja ristimänimet "Matis", "Albrit", "Göcke", "Gert", todistavat
näiden herrojen saksalaista puheenpartta. Ks. Arwidsson, Handl. VI, 45.[83] Ks. Kristofer kuninkaan maanlaki, kuninkaankaari, XII.
[84] Ks. Arwidsson, Handl. V, 77: "Bencth Jönsson a vapn borgare i
Åbo."[85] Ks. Rühs, Sv. R. Hist. III, s. 206; ja Suomi 1853, ss. 123, 271.
[86] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 208, 243.
[87] Ks. Arwidsson, Handl. X, 26.
[88] Ks. Arwidsson, Handl. X, 32.
[89] Ks. Rühs, Sv. R. Hist. III, s. 297.
[90] Ks. knaappi-arvon synnystä muutamia tärkeitä viittauksia
J. M. Saleniuksen teoksissa Äyräpään kihlakunnasta ss. 29 seur. ja
Muolan pitäjästä, ss. 77, 78. Verovapauden laveus näkyy olleen
erilainen eri asianhaarain mukaan. Toisinaan knaappi sai, joko
otolliseksi ajaksi taikka niin kauan kuin piti varustetun miehen ja
ratsun valtakunnan palveluksessa omalla kustannuksellaan, vapauden
kaikista suorituksista sekä määräisistä että ylimääräisistä, paitsi
päivätöistä, joita hänen piti suorittaa niinkuin muiden veronalaisten
talonpoikain; ja jos hänellä ei täyttä veromaata ollut, piti hänelle
täytteeksi antaa autiomaata, joka on jäänyt kesannoksi ja viljelemättä;
ks. vapauskirjeet v. 1591 Heikki Kupiaiselle ja muutamille muille
rantasalmelaisille, Suom. Valtionarkiston tilikirj. n:o 6,641, lehd.
116, 119. Toisinaan taas suotiin vapaus ainoastaan linnaleiristä,
kyyditsemisistä ja kestityksistä (eräs vapauskirje muutamille
loimaalaisille v. 1592 tohtori Ranckenin hallussa), tai apuveroista,
päivätöistä ja kyyditsemisistä, mutta ei vuotuisesta verosta
(vapauskirjeet parille Aksel Kurjen ratsumiehelle v. 1589, Suom.
Valtionark. tilikirj. n:o 6,641, lehd. 120, 121). Edempänä
kertomuksessamme saamme näitä knaappeja useammin nähdä. Kuinka paljon
niitä eri aikoina löytyi, voitaisiin tietysti Valtionarkistomme
tilikirjoista selville saada; tässä vain mainittakoon, että Juhanan
hallituksen lopulla niitä tavataan kaikissa maakunnissa. Klaus Fleming
keväällä 1597 vahvisti sotavoimaansa suomalla useille Suomen
talonpojille knaappivapauden; ks. Lagus, Acta Soc. Scient. Fenniae II,
1, ss. 285, 286; ja Kaarle IX v. 1606 lupasi heille myöskin vaakunan ja
kilven, s.o. jonkinmoisen aatelisuuden; ks. Werwing, Sigismunds och
Carls Historier, II ss. 135 seurr.; Hallenberg, Gust. Ad. hist. IV, s.
509. Vehkalahden knaapeista muutamat lopulta pääsivätkin aateliseen
arvoon; ks. niistä Lagus, Finska adelns gods och ätter, ss. 549 seurr.[91] Eerik Eerikinpoika, Sorolan herra, kirjoittaa v. 1607 isällensä,
Turun piispalle: – – "quid Häfvompä (Hevonpää?) quid multi hujusmodi
alii, qui parum aut nihil a rusticis differunt?" ks. Vallenius, Finska
Adelns och Riddarhusets hist. (Åbo 1830), s. 30.[92] Ks. aateliston vastaukset Kaarle herttualle Turussa v. 1602;
Grönblad, De comitiis Arctopoli, s. 103; vertaa ss. 92, 118. Varovien
sanojen alta tirkistää oikea mieli kyllä selvästi.[93] V. 1550 kieltää Kustaa kuningas Suomen aatelisia ja muita myymästä
jyviänsä rahvaalle kalliimpaan hintaan kuin ruispanni 12 äyriin,
mallaspanni 11 äyr. ja ohrapanni 10 äyr. Kuitenkin oli hän kahta
kuukautta ennen säätänyt kruunun saatavista rukiista, että rahvas niitä
kyllä saisi puutteen vuoksi rahalla lunastaa, mutta ei vähemmällä kuin
14 äyrillä pannilta. Ks. Arwidsson, Handl. VII, 301, 314. – 8 äyriä
täytti markan, ja äyrissä oli 3 äyrityistä; mutta rahan sisällinen arvo
on hyvin vaihtelevainen. Panni oli 2 tynnyriä; 6 pannia luettiin
leiviskäksi ja 12 leiviskää lästiksi; mutta pannissa lukivat
suomalaiset 2 karpiota ja karpiossa 3 kolmannesta. Ks. Suometar 1855
(Y. K.), Karpiosta ja Kolmanneksesta.[94] Ks. Grönblad, Handl. rör. Förh. I, 6. – Wieselgren,
Dela-Gardieska Archivet IV, s. 65.[95] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 229 seur.
[96] Ks. Elmgren (Finl. Minnesv. Män), Agricola, Juusten, Erik
Eriksson; sekä C. A. Alcenius, De Scholis Fenniae post reformatam
ecclesiam, Hels. 1848.[97] Tarkempaa selkoa näistä seikoista saadaan Suomettaresta 1856, n:ot
28-32: (Y. K.) "Suomen hallitus-neuvot 15:nnellä sataluvulla." Vrt.
kirjoitukseni "Ruoka-ruotsi" Historiallisessa Arkistossa IV, s. 107.[98] Ks. Suomi 1853, s. 142.
[99] Vertaa Turun hovioikeuden kirje kuningatar Kristiinalle 1637 (Karl
Tigerstedt, Handl. rör. medlet af 17:de årh., ss. 493 seur.).[100] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 233, 234.
[101] Ks. Grönblad, Handl. rör. Förh. i Finland, s. 17. Jo v. 1574 oli
sama Klaus Fleming asetettu koko Suomenmaan käskynhaltijaksi (ks.
Anrep., Ättartaflor). V. 1576 tehtiin Klaus Aakenpoika Tott Etelä-
Suomen ja Henrik Klaunpoika Horn Pohjois-Suomen haltijaksi. V. 1585 oli
puheenalainen Tott Suomen ja Karjalan (se on koko Suomenmaan)
kuvernööri. Mutta v. 1587 asetettiin Tott ainoastaan Karjalan
laamannikunnan haltijaksi ja kreivi Aksel Leijonhufvud sai muun Suomen.[102] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 372.
[103] Ks. Grönblad, De Comit. Arctop., s. 57.
[104] Ks. Arwidsson, Hand. VI, 344-352; lisäys VII, s. XIV.
[105] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekriget, III, s. 121. –
Samanlaisia valituksia Matti Laurinpoika Kruusia vastaan on v. 1585.
Ks. Wieselgren, Dela-Gardiska Archivet, IV, 60, 61. Melkein aina
kuuluu, että pelätään vainoa siitä, kun on valittamassa käyty.[106] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekriget, III, 122-124. –
Vuosiluku puuttuu, mutta arvataan olevan 1590.[107] Ks. Grönblad, Handl. rör Klubbekr. III, 125; vertaa III, 10.
[108] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, 127 seurr.
[109] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, 131. Vuosilukua ei ole,
mutta tämä valitus lienee tapahtunut loppuvuodella 1590.[110] Ks. Suom. Valtionarkistossa Gottl. kopiok. (ss. 19, 20): Martti
Kerdtnerin ja Knuutti Kijlin kirje Kaarle herttualle Turusta maalisk.
22 p. 1593, jossa mainitaan, että alankomaalaisten ratsumiesten asut ja
aseet ovat Turussa suutarien ja kraatarien hallussa. – Nälänhädästä
linnoissa on alituisia valituksia.[111] Ks. Gottl. kopiok, s. 21: Henrik Klaunpojan kirje pojallensa
Kaarle Hornille Myckilsbergistä huhtik. 1 p. 1593.[112] Ks. eräs Juhana III:n kirje heinäk. 9 p. 1584 (Laguksen kokoilema
Suom. Valtionarkistossa), ja Juhana III:n registratuura 1591, lehti 59.
"Kaikille ratsumestareille, että ratsumiehet tästä lähin pysyvät K. M:n
linnoissa ja kartanoissa linnaleirissä", Tukholmasta (maalisk. 1591).
Mainitaan jo ennen niin säädetyn sekä ratsuväkeä että jalkaväkeä
varten.[113] Yleisenä lähteenä tässä ja useissa seuraavissa luvuissa: Werwing,
Sigismunds och Carls historier, (kirjoitettu v. 1694, painettu v.
1746), I osa.[114] Ks. Aniou, Svenska Kyrkoreformationens historia, III, s. 232.
[115] "Hertig Carls Fogelnät." Werwing I, 129.
[116] Ks. Leopold Ranke, Die Römischen Päpste. Berlin 1845. II, s. 371.
[117] Ks. Arwidsson, Handl. II, 63.
[118] Ks. Arwidsson, Handl. VI, 334 ja von Stiernmanin sukujohdot Aeg.
Girsin historian esipuheessa; myöskin Wieselgren, Dela-Gardiska arkiv.
V, 2, 3; sekä K. A. Bomansson, Hertig Johan och hans tid (Helsingissä
1862), ss. 32 seurr. Vertaa Anrep, Svenska Adelns Ättartaflor, suku
"Fleming". Flemingien sukutaulu on pantu Oppikirjani liitteisiin.[119] "Hänen isänsä teki itse kehnon naimiskaupan; jos se vielä kerran
tapahtuisi, se paljon kävisi sydämelleni", kirjoittaa Klaus herra
kesäk. 24 p. 1594 (Gottlundin kopiok. Suom. Valtionarkistossa, s. 44).
Asian laita oli, että Kaarle herttuan saksalainen hovijunkkari
Hieronymus Birkholtz oli Annaan rakastunut, mutta ei voinut täyttää
niitä huomenlahjanvaatimuksia, jotka Klaus herra ehdoksi pani. Maalisk.
24 p. 1595 herttua kirjoittaa Flemingille saaneensa Birkholtzilta
tietää, "kuinka laita nyt on veljentyttärenne", ja arvelee parhaaksi,
"että he nyt Herran nimeen tulevat yhteen", ettei muka suurempaa häpeää
syntyisi; herttua lupaa huomenlahjat (ks. registr. 1594, 1595, II,
lehti 73; Svederus, Stockholms Magasin, II, s. 773). Marski kuitenkin
oli taipumaton (ks. Gottl. kopiok. ss. 70 seurr.), ja kun Birkholtz
alkuvuodella 1597 tuli Suomeen, hän pantiin vankeuteen Yläneen
kartanoon. Vaan marskin kuoltua Birkholtz pääsi vapaaksi ja vei omin
luvin morsiamensa Ruotsiin.[120] Birkholtz ja herttua sittemmin syyttivät marskia, että hän oli
pidättänyt Anna Flemingiltä hänen isänperintönsä ja enemmän kuin
kaksikymmentä ajastaikaa oli ollut siitä mitään tiliä tekemättä; ks.
Kaarle herttuan registratuura 1597, II, lehti 82: Tukholmasta elok. 9
p. "Avoin kirje Hieronymus Birkholtzille ottamaan Tunan kartano
(Uplannissa) pantiksi." Tästä ajan määräyksestä sopisi arvata Jaakkiman
kuolleen 70-luvun keskipaikoilla. Bomansson kuitenkin arvelee hänen
olleen jo v. 1563 kuolleena; ks. Hert. Johan, s. 42.[121] Ks. Arwidsson, Handl. IX, 207.
[122] Ks. Arwidsson, Handl. IV, 116, 117, 137. Klaus herra itse
mainitsee lokak. 12 p. 1593 (Gottl. kopiok., s. 37): "On nyt
kolmasneljättä vuosi sitä, kun minua ruvettiin sota-asioihin
käyttämään" (siis v. 1561) "ja kolmaskymmenes vuosi siitä, kun sain
esivallaltani oikeuden komentaa sotaväkeä" (siis v. 1564!). Niinkuin
näemme eivät nämä ajanmääräykset kuitenkaan ole täydellisen tarkkoja.[123] Suomen Valtionarkistossa alkuperäisenä kirjoituksena Gottlundin
kokoelmassa.[124] Ks. Biografisk Lexikon öfver Svenska Män, Upsala 1838, IV,
s. 359.[125] Tämä Viiki on Siuntion pitäjässä. Vapaaherrakunta käsitti koko
Viikin neljäskunnan sekä osan toisestakin neljäskunnasta, johon muun
muassa kuului myöskin Pihkala, Klaus herran mieluinen tyyssija. Koko
läänitys sisälsi 25 1/4 veromarkkaa ja tuotti 79 1/2 taal. hopearahaa;
ks. Bomansson, Hertig Johan, s. 34.[126] Nämä kirjeet löytyvät Sven Elovinpojan kirjoituksissa Linköpingin
kirjastossa.[127] Ks. Klaus Hermaninpojka Flemingin (Kaskisten herran) teos "Res in Finnias [Grönblad, Handl. rör. Förhåll. s. 35]. Klaus herran käskynhaltijanvirasta ks. ylempänä siv. 74, ja laamanninvirasta ks. Bomansson, Hertig Johan, s. 32.
[128] Ks. Palmskiöldin kokoelmat Upsalan yliopiston kirjastossa; n:o
XIII, Tom. XVI.[129] Äitinsä kautta Klaus Flemingillä oli kaksi muutakin mainiota
orpanaa, nimittäin suomalainen sankari Klaus Kristerinpoika Horn ja
Suomenmaan käskynhaltija Klaus Aakenpoika Tott. Tämä havaitaan
seuraavasta sukutaulusta: Sigge Laurinpoika (Sparre), valtaneuvos, k. 1509.
| | |Hebla (Sparre), Ingeborg (Sparre), | naitu Eerik naitu: 1. Yrjö Hannunp. (Stiernsköld) k. 1517 | Flemingille 2. Krister Klaunp. (Joensuun Horn) k. 1522 |
| 3. Aake Klaunp. (Tott) k. 1531 |
| | Lauri Siggenp.Klaus Eerikinp. 2. Klaus Kristerinp. Horn (Sparre) k. 1554 Fleming k. 1597 Joensuun herra k. 1566 |
3. Klaus Aakenp. Tott Eerik Sparre,
k. lopulla v. 1592 valtaneuvos,
mestattu 1600[130] Nämä varoitukset eivät kuitenkaan näytä olleen aivan jyrkkiä,
arvattavasti siitä syystä, että Juhana ensi aluksi suurella kiihkolla
oli asiaan ryhtynyt; ks. A. G. Ahlqvist, Om Aristokratins förhållande
till Konungamakten under Johan III:s regering (Upsala 1866), II, ss.
98-100.[131] Ks. Klaus Flemingin kirje Kl. Bielkelle, Kust. Banérille ja Yrjö
Boijelle Tukholmasta huhtik. 4 p. 1590; Kust. Banérin tekemänä kopiona
Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.).[132] Ks. ylempänä s. 18.
[133] Ks. Klaus Flemingin kirjeet Kaarle herttualle lokak. 20 ja
jouluk. 12 pp. 1594 (Suom. Valtionarkisto, Gottl. kopiok., ss. 51, 55).[134] Gottl. kopiok. s. 64 viittaa tilusriitoihin kreivi Eerik Brahen
ja Eerik Sparren kanssa. Epäsuosijoikseen mainitsee Fleming v. 1595
Hogenskild Bielken ja "useat joukossa", mutta erottaa kuitenkin tuon
vanhan varovaisen Niilo Gyllenstiernan sekä Kustaa Gabrielinpoika
Oxenstiernan (joka vasta v. 1590 oli neuvoskuntaan tullut) ja Yrjö
Knuutinpoika Possen (joka vasta v. 1591 tuli valtaneuvokseksi).[135] Ennen mainitussa kirjeessään huhtik. 4 p. 1590 Klaus Fleming jo ilmoittaa ajatuksensa asiasta: "Ilmoitatte, että Kaarle Henrikinpoika on heittänyt Venäläisille Ivangorodin ja Kaprion, puhumatta Jaamasta, joka ennen oli annettu pois, ja sanotte sen tapahtuneen siitä syystä, että jos ei niin olisi tehty, olisi hänen täytynyt jättää Narva saaliiksi. Olisipa saattanut ollakin parasta, että hän olisi asettunut Ivangorodiin, koska sitä ei ollut vielä ammuttu ja se on vahva linna ja vähemmällä väellä puolustettava ja venäläinen luultavasti jo oli ampunut pois enimmän ruutinsa [Narvan piiritykseen]. Kellä Ivangorod on, se voi kovemmin ahdistaa Narvaa kuin Narvasta Ivangorodia. Ivangorodin linnanhaltija ei ollut kuuliaisuuteen velvoitettu Kaarle Henrikinpojalle, vaan hänen olisi pitänyt enemmän silmällä pitää valaansa Kunink. M:a ja isänmaata kohtaan. Ivangorod on paha naapuritupa Narvalle." – Niin pitkälle Klaus herra. Mutta jos Horn todellakin olisi heittänyt Narvan ja säilyttänyt Ivangorodin ja Kaprion, olisi epäilemättä syytös ja soimaus ollut vieläkin ankarampi.
[136] Ks. joukko kirjoituksia Suomen Valtionarkistossa (Acta hist.),
muun muassa Suomen ja Viron sotaväen valituspykälät, "Tukholmaan
tulleet marrask. 19 p. 1589"; Suomen aateliston rukouskirjat
kuninkaalle ja kuningattarelle, "Heinäkuussa 1590 Tukholmassa"; Sten
Banérin kirjeitä; Arvid Eerikinpojan kirje Tukholmasta (luultavasti
Eerik Sparrelle), perille tullut heinäk. 11 p. 1590, y.m.[137] Ks. Gottl. kopiokirja, ss. 54, 55: Klaus Flemingin kirje Kaarle
herttualle Pikkalasta jouluk. 12 p. 1594.[138] Ks. Klaus Hermaninpoika Flemingin (Kaskisten herran) "Memoriale Chronicum" [Grönblad. Handl. rör. Förhåll, s. 17].
[139] Ks. Bomansson, Hertig Johan och hans tid, ss. 33, 35. Olavi
Klaunpoika, joka v. 1599 mestataan, on historiassa paraiten tunnettu.
Mutta vv. 1588, 1589 ja 1593 mainitaan tilikirjoissa Gottskalk
Klaunpoika (ks. Suom. Valtionarkisto, vanha osasto, n:o 1536, lehti 62;
n:o 2,812 leht. 19; ja n:o 2,813, lehd. 24 ja 25), ja hänestä muutoin
tiedämme, että hän huhtikuussa v. 1593 lähti isänsä asioissa Puolaan,
mutta sillä matkalla Puolassa kuoli (ks. Gottl. kopiok. s. 369 ja
Grönblad, Handl. rör. Förh. I, s. 121). Vihdoin tiedämme eräästä
kolmannesta äpärästä ainoastaan sen, että hän oli nimeltä Carolus ja
elok. 19 p. 1596 haudattiin Turun tuomiokirkkoon kaikilla kelloilla
(ks. main. ark. n:o 258, leht. 3).[140] Arnold Johan Messenius, Historia om orsaken till oenigheten
emellan Sigismund och Carl (Grönblad, Handl. rör. förhäll. 1592-1596).
– Ks. myös Fryxell, Berättelser IV, 15 luku; ja Åbo Tidningar 1793,
n:o 13. – Enimmät Flemingin kirjeet ovat säilyneet ainoastaan
kopioina, ja muutoin Fleming, niinkuin muutkin sen ajan hallitusmiehet,
usein käytti kirjureita. Suomen Valtionarkistossa kuitenkin löytyy
muutamia näytteitä hänen käsialastansa, esim. kirje Kaarle herttualle
Ruskiakalliolta syysk. 3 p. 1595, jonka painatan tämän teoksen
liitteisiin.[141] Ks. ylempänä ss. 59 ja 116.
[142] Ks. Suom. Valtionarkistossa Gottlundin kokoileman kopiokirja, ss.
1-6 ja 366. Yrjö Boijea kutsutaan "ståthållar och namesenick till
Räfle", main. paik. s. 364. Ennen kuin marski Narvasta lähti, oli
lokak. 28 p. aselepo jatkettu, mutta ainoastaan kolmeksi viikoksi. Sitä
nähtävästi sitten yhä jatkettiin.[143] Ks. Werwing, Historier I, ss. 110, 117. – Herttuan ja
neuvoskunnan kirje Klaus Flemingille, ilman päivämäärättä, löytyy sekä
konseptina että kopiona Suomen Valtionarkistosta (Acta hist.). Että
kirje on kirjoitettu ensi viikolla Juhanan kuoleman jälkeen, näkyy
siitä, kun sanotaan kuninkaan kuolleen "viime perjantaina".[144] Ks. Ruots. valtionark., Juhana III:n registratuura 1592, lehti
280; Kaarle herttuan kirje Kaarle Kustaanpojalle Tukholmasta jouluk.
29 p. – Kaarle Kustaanpoika Stenbock, Klaus Flemingin nuorin lanko,
oli koko jalkaväen sotaeversti Suomessa, ja oli Turusta kirjoittanut
jouluk. 7 p., että hän tiedon saatuansa kuninkaan kuolemasta, oli
sotaväkeänsä kehoittanut uskollisuuteen.[145] Ks. registr. 1592, lehti 71: Neuvoskunta Klaus Flemingille
jouluk. 30 p., ja lehti 275 (vertaa 265): Kaarle herttua Klaus
Flemingille Tukholmasta jouluk. 29 p. – Sam. päiv. (lehti 278)
herttuan kirje eräälle ulkomaalaiselle sotapäällikölle Narvaan, Dela
Blancille, ettei pidä huolia siitä, mitä Klaus Fleming oman päänsä
mukaan käskee; tuota väliaikaista aselepoa kolmeksi viikoksi, joka oli
tehty lokak. 28 p., kutsutaan kirjeessä "kanarauhaksi" (höne-fridh).[146] Ks. ylempänä s. 95.
[147] Vielä jouluk. 28 p. 1592 oli marski Suitiassa; ks. Suom.
Valtionark. vanh. osasto, n:o 4,322, lehti 59. Hän oli jouluk. 12 ja 22
pp. ollut Turun linnassa; ks. n:o 4,318, lehd. 1, 2.[148] Ks. Werwing, I, s. 161. – Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.)
kopio Klaus Flemingin valtuudesta eräälle laivanpäällikölle lähteä
"itse neljäntenä" Porkkalan niemelle vartioitsemaan, annettu
sotaleiristä Säkkijärvellä tammik. 22 p. 1593. Laivanpäällikön nimi oli
Antti Kneck eli Knäk; vert. Gottl. kopiokirj., s. 370.[149] Alkuperäinen kirjoitus, omakätisine allekirjoituksineen ja Klaus
Flemingin sinetti alla, säilytetään Suom. Valtionarkistossa. Se on
annettu "hätäisesti sotaleiristä Karjalassa Säkkijärven pitäjässä 5
peninkulmaa Viipurista". Jälkimaineessa, joka on lisättynä päivämäärän
ja allekirjoituksen väliin, on vähän korjattua Klaus herran omalla
kädellä. Kopio samasta kirjeestä tavataan Gottlundin kokoelman
kopiokirjassa, s. 7. – Werwing (I, s. 162) mainitsee tätä kirjettä
esimerkiksi Klaus herran kehnosta ruotsintaidosta; mutta mielestäni
esimerkki ei ole hyvin valittu; sillä kirjuri, jonka käsialaa tämä on,
on nähtävästi hyvin osannut ruotsia. Werwing tuskin lieneekään itse
kirjettä nähnyt, vaan lainaa koko lauseensa Arnold Juh. Messeniuksen
historiasta. (ks. Grönblad, Handl. rör. Förhåll, s. 136). Olen
painattanut koko kirjeen tämän teoksen liitteisiin. – Että Klaus
herra, niinkuin hän perästäpäin väitti (Gottl. kopiok. s. 13), olisi
tarkoittanut Eerik kuninkaan maanpakolaista poikaa, Kustaa
Eerikinpoikaa, joka oli tullut jesuiittain kasvatiksi Itävallassa, ei
ole vähintäkään todennäköistä.[150] Kopio sovintokirjasta tavataan Gottl. kopiokirjassa, s. 364, ja
siinä on päivämääräksi pantu tammik. 23 p., mutta kirjeissä sanotaan
sovinnon tapahtuneen tammik. 20 p., ks. Gottl. kopiok. s. 295.[151] Marski itse oli vielä helmik. 5 p. 1593 Säkkijärvellä, vapauttaen
Suurpään kyläläisiä kruununpäivätöistä, koska sotaleiri oli ollut siinä
kylässä ja heille vahinkoa tehnyt; ks. Suom. Valtionark. n:o 5,670,
leht. 28 ja n:o 5,671, lehd. 75, 76. Suurpää on eteläpuolella
Säkkijärven kirkkoa.[152] Ks. Saml. af Domkapitl. i Åbo Circulärbref 1564-1700, I s. 39.
Kiertokirje ei kanna muuta ajanmääräystä kuin "Anno Christi MDXCIII",
mutta on nähtävästi kirjoitettu tammikuun alulla, ennen kuin vielä
kutsu Upsalan kokoukseen oli tullut. Piispa kuitenkin vienosti viittaa,
mitä oli pelkääminen Sigismundin katolisuudesta: historia muka opettaa,
että hallitsijain kuoleman jälkeen usein seuraa muutoksia
kirkollisissakin oloissa.[153] Henrik Klaunpojan kirje, annettu "Myckilberg"istä helmik. 6 p.
1593, tavataan Gottl. kopiok. s. 22 siihen lisättynä muistutus, ettei
tullut kirjallista eikä suullista vastausta.[154] Ks. Pietari Olavinpojan, Länsipohjan jalkaväen päällikön, ja
Lassi Yrjönpojan, taalalais-jalkaväen päällikön, kirje herttualle
Ylä-Satakunnasta helmik. 17 p. 1593; Gottl. kopiok. ss. 11, 12.[155] Herttuan kirje Gripsholmasta maalisk. 18 p. 1593 kopiona Suom.
Valtionark. Acta hist; vert. Gottl. kopiok,, ss. 34-41, 58.[156] Ks. Arnold Messeniuksen hist. (Grönblad, Handl. rör Förhåll., I,
ss. 137, 139), ja Antti Lennartinpojan kirje herttualle, Gottl. kopiok.
s. 18.[157] Kertomus tästä tapauksesta on otettu kirjasta "Hertig Carls
Slagtarebänk" (Kaarle herttuan teurastuspöytä), jonka eräs
maanpakolainen ruotsalainen Yrjö Niilonpoika Posse on painattanut v.
1617. Teos on varsin harvinainen eikä se ole historiallisena lähteenä
aivan luotettava. Oikeasta ajasta se varmaankin erehtyy lausuessaan:
"Genom desse Hertigens pracktiker Vpreste sigh först en stor hop Bönder
uti Rauthe Land som ihielsloge någre Vplandz Ryttere Anno 1595 strax
efter Juhle tidh." Tätä kuitenkin nimitetään "talonpoikien
ensimmäiseksi kapinaksi", ja sanotaan alkaneeksi jouluyönä(!). Että jo
talvella 1593 oli Hämeessä meteli, juttelevat sekä Arnold Juhana
Messenius että Klaus Fleming itse, vaikk'eivät tarkemmin määrää aikaa;
ks. Klaus herran kirje Kaarle herttualle lokak. 12 p. 1593, Gottl.
kopiok. s. 39. Mutta loppupuolella helmikuuta oli Klaus Fleming
Hämeessä, johon hän tätä meteliä varten oli lähtenyt.[158] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, iv (viitta): (kesäkuun
20 p. 1594) "Till Bertill Simonsson att han förehåller bönderna" etc.[159] Martti Kerdtner ja Knuutti Kijl kirjeessään herttualle Turusta
maalisk. 22 p. 1593 puhuvat yleisesti talonpoikien kapinallisesta
taipumuksesta: "Den es geht erbermlich zu hier im lande. Die Pauren
Versammelen sich mitt grossen haufen, erschlagen die Hoffleute des
nachts, in ihren Borchlegeren, nehmen ihn ihre Pferde, rustung und
kleidung, dass mancher nur mitt noth das leben davon bringen kan. – –
Her Claes hat etzliche davon gefangen, die will er auf Rade und Pfal
setzen lassen, Gott gebe dass es dardurch gestillet wurde und helffen
muchte"; ks. Gottl. kopiok. s. 20. Tämä näyttää pääasiallisesti, mutta
ei yksistään, tarkoittavan Rautalammin kapinaa. – Klaus herra oli
helmik. 19 p. Turun linnassa (ks. useita kirjeitä Suom. Valtionark.
Acta hist.), mutta lopulla kuuta Hämeessä, niinkuin kohta saamme nähdä.
Myöhemmin hän itsekin kehuu käyneensä talonpoikien kapinaa asettamassa
(ks. Gottl. kopiok. s. 17).[160] Ks. Gerhard Denhofin kirje herttualle Tallinnasta helmik. 1 p.
1593 (Gottl. kopiok. s. 297): Sparre on sinne tullut tammik. 27 p. ja
lähtee edemmäs helmik. 1 p. – Stålarmin kirje herttualle Narvasta
helmik. 28 p. 1593 (Gottl. kopiok. s. 365): Sparre on tullut Narvaan
helmik. 7 p.[161] Ks. Kaskisten herran teos "Res in Finnia" (Grönblad, Handl. rör.
Förhåll. I, s. 38; vert. ss. 93, 94) ja Gottl. kopiok. s. 15.
Viimeksimainitussa paikassa on eräs marskin kirje herttualle, annettu
Turun linnasta helmik. 22 p. 1593, ynnä siihen liitetty seteli samalta
päivältä, jossa sanotaan, että sitten kun itse kirje jo oli
kirjoitettu, oli Sparre vast'ikään tullut. Mutta tämän kirjeen on
marski silminnähtävästi tahallansa varustanut liian aikaisella
päivämäärällä, kuten kohta edempänä saan osoittaa.[162] Koko vala allekirjoituksinensa löytyy Grönbladin kirjasesta
Handl. rör. förhåll. 1592-1596, ss. 99-103. Viipurin lääniltä on
erityinen valakirja, s. 97.[163] Ks. Gottl. kopiok. s. 12.
[164] Ks. Hiärn, Ehst- Lyf- und Lettländische Geschichte; Gottl.
kopiok. ss. 366, 369. Sparre lähti Tallinnasta Puolaan maalisk. 22 p.
Viron ritariston vakuutuskirja, jonka on allekirjoittanut "Auschos der
Rete" ja "Auschos der Ritterschafft", säilytetään alkuperäisenä Suom.
Valtionarkistossa (Acta hist.).[165] Someron kirkkoherra Bartholdus Johannis on matkalla Upsalan
kokoukseen Taivassalossa helmik. 1 p.; ks. Suom. Valtionarkiston
tilikirj. n:o 1,538, lehti 109.[166] Registratuurassa 1593, lehti 40, on yksi kirje Vesbystä helmik.
18 p., mutta muitakin näyttää, Flemingin vastauksesta arvaten, tähän
aikaan herttualta lähteneen.[167] Ks. Gottl. kopiok., ss. 12-16. Että marski on pannut väärän,
liian aikaisen päivämäärän, päätän useistakin seikoista, joista tässä
selvimmät mainittakoon. Ensiksikin marski ei ollut Turun linnassa
silloin, kun Sparre sinne saapui. Toiseksi puhutaan setelissä siitä
valasta, joka Sparren tulon johdosta Sigismundille tehtiin (maalisk. 4
p.). Arvatakseni oikea päivämäärä on maaliskuun keskipaikoilla.
Nähtävästi marski tahtoi salata, että hän niin kauan oli ollut selkoa
tekemättä herttualle. Eräässä herttuan kirjeessä maalisk. 29 p.
(registr. 1593, lehti 71) sanotaan, että Flemingiltä on tullut kirje,
joka on "annettu 22 p. tätä nykyistä kuuta". On melkein syytä luulla,
että juuri puheenaolevaa kirjettä tarkoitetaan.[168] Ks. Kerdtnerin ja Kijlin saksankielinen kirje herttualle Turusta
maalisk. 22 p. 1593; Gottl. kopiok. s. 19. Valtuuskirja Kijlille ja
"Kärner"ille toimittaa sotaväen lähtöä Suomesta on annettu Upsalasta
maalisk. 3 p. 1593 (registr. B, leht. 28. – Eräs Klaus herran seteli
Kaarle herttualle, ilman päivämäärättä, jossa valitetaan siitä, että
herttua lähettää käskyjään marskin ohitse, on nähtävästi näiltä ajoin
(kopiona Suomen Valtionarkiston Acta hist.).[169] Ks. Henrik Klaunpojan kirje pojallensa Kaarle Hornille (joka
vankeudesta vapautettuna oleskeli Ruotsissa) Myckelbergistä huhtik.
1 p. 1593 (Gottl. kopiok. s. 21); ja Arvid Stålarmin kirje herttualle
Narvasta maalisk. 15 p. 1593, jossa pyydetään, että herttua
kirjoittaisi Flemingille "kovan kirjeen" muonavarain asiasta (Gottl.
kopiok. s. 366). Vertaa myöskin Denhofin kirje herttualle Haapsalosta
huhtik. 9 p. 1593, jossa valitetaan marskin raaoista soimauksista
(Gottl. kopiok. s. 298).[170] Ks. Gottl. kopiok. s. 20: äskenmainittu kirje.
[171] Ks. registratuura 1593, lehd. 48-52: herttuan kirjeet Upsalasta
maalisk. 4-7 pp.[172] Ks. Grönblad, Handl. rör. Förh. I, s. 106, ja Gottl. kopiok.
s. 23.[173] Ks. Gottl. kopiok. s. 369: Arvid Eerikinpojan kirje Narvasta
toukok. 2 p. 1593. – Antti Lennartinpojan tulo Turkuun mainitaan
maalisk. 12 päiväksi hänen kirjeessään herttualle samalta päivältä
(kopiona Gottl. kopiok, s. 18). Vaan koska valtuus hänelle vasta
maalisk. 6 p. Upsalassa annettiin, arvaan, että kopioitsija lienee
väärin lukenut 12, kun pitäisi olla kenties 18. Tallinnaan hän tuli
maalisk. 25 p.; ks. Gottl. kopiok. s. 366.[174] Ks. registratuura 1593 A., lehd. 62 ja 68; Upsalasta maalisk. 19
ja 21 pp. ja registr. 1593 B., leht. 41: Valtuus herra Kaarle
Kustaanpojalle käskynhaltijaksi Käkisalmen linnaan, Upsalasta maalisk.
18 p.; vert. Arnold Messeniuksen hist. (Grönbl., Handl. rör. Förh. I,
s. 137).[175] Ks. Kaarle Kustaanpojan kirje herttualle Turusta huhtik. 13 p.
1539, Gottl. kopiok. s. 25. Stenbock ilmoittaa hääpäivänsä tulevan
toukok. 20 p. ja pyytää herttuata sinne lähettämään edusmiehensä. Hän
näet nai Birgitta Westgöthen, jonka äiti Kaarina Hannuntytär (Juhana
III:n entinen jalkavaimo) vielä eli Vääksyssä Kangasalla.[176] Ks. registratuura 1593, lehd. 71-79: "Vastaus herra Klaus
Flemingin kirjeeseen, että hän luopuu yrityksestä omalla yksityisellä
neuvollansa, Vaskivuorelta maalisk. 29 p."; "Herra Klaus Flemingille,
että ilmoittaa H. Ruht. Armollensa, mitä tietoja Arvid Tönnenpoika on
Puolasta tuonut, Gripsholmasta huhtik. 5 p."; "Herra Klaus Flemingille,
että hän ensi kevätpäivänä vihdoinkin niin toimittaa, että Narvan linna
elatusvaroilla autetaan, sekä niistä laivoista, joita voidaan käyttää
Kunink. M:n kotiintuloa varten, Gripsholmasta huhtik. 7 p."[177] Ks. vanha kopio Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.).
[178] Ks. seteli ilman päivämäärättä kopiona Suom. Valtionarkistossa
(Acta hist.). Luulisin tämän setelin kuuluvan kirjeeseen toukok. 17
päivältä.[179] Kasper Gröning ja Arvid Tönnenpoika olivat maaliskuun alussa
Varsovasta lähteneet; sillä maalisk. 1 p. on Sigismund Varsovasta
antanut kumpaisellekin läänityksiä (ks. Suom. Valtionark. tilikirjoja).
Maalisk. 20 p. tuli Arvid Tönnenpoika Tallinnaan; ks. Gottl. kopiok.
s. 368.[180] Ks. Gottl. kopiok. s. 23: Kijlin ja Kerdtnerin kirje herttualle
Helsingistä huhtik. 5 p. 1593. – Lause "allhier auf königlichem hause"
ei voi muuta tarkoittaa kuin Helsingin kuninkaankartanoa, – Klaus
herran puheesta kokoontuneelle väelle ei muuta mainita kuin: "Seines
eigenen röhmen dabey auch nicht vergessen."[181] Ks. Arnold Messeniuksen historia (Grönbl., Handl. rör. förh. I,
s. 142.[182] Molemmat valtuuskirjat ovat painetut Grönbl., Handl. rör. förh. I
ss. 126-128.[183] Ks. Grönbl., Handl. rör. förhåll. I, ss. 103-114. – Sama kirje,
vaikka ainoastaan alkuosaltaan ja väärin päivämäärin (maalisk. 22 p.),
löytyy kopiona Gottl. kopiok. s. 16.[184] Ks. registratuura 1593, lehti 97: Kirje (nuorelle) Klaus
Flemingille Gripsholmasta huhtik. 25 p.[185] Ks. Grönbl., Handl. rör. förhåll. I, ss. 114-119: Klaus Fleming
Kaarle herttualle Turun linnasta toukok. 16 p. 1593. – Eräs kirje
Klaus herralta valtaneuvoksille Turun linnasta toukok. 17 p. 1593
löytyy kopiona Suomen Valtionarkistosta (Acta hist.), mutta sisältää
samoja asioita kuin ylempänä on kerrottu.[186] Tämä ajatus lausutaan sekä Kaarle Stenbockin mainitussa kirjeessä
huhtik. 13 p. että myöskin Turun linnanisäntäin kirjeessä herttualle
toukok. 15 p. (ks. Gottl. kopiok. s. 28).[187] Ks. registratuura 1593, lehti 131: Nyköpingistä toukok. 27 p
[188] Ks. registratuura 1593, lehd. 119 ja 141; Nyköpingistä toukok. 21
p. ja kesäk. 11 p.[189] Ks. Grönblad, Handl. rör. förhåll. I, ss. 119-126.
[190] Karkkulaiset.
[191] Urjalan ja Akaan (yhtenä nimismiehen pitäjänä).
[192] Tyrvännöstä (nimismiehen pitäjänä).
[193] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekriget III, ss. 2-30.
[194] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 5-10.
[195] Ks. Martti Boijen kirje Henrik Matinpojalle Gennarbystä heinäk. 9
p. 1593 (Gottl. kopiok. s. 30), ja Henrik Matinpojan kirje herttualle
Porvoosta elok. 5 p. 1593 (sam. paik. ss. 32, 33).[196] Ks. näistä asioista useita kirjeitä Gottl. kopiokirjassa, ss. 32,
35, 299 y.m., sekä Grönblad, Handl. rör. förh. I, ss. 123, 124.[197] Ks. Aksel Kurjen kirje Klaus Flemingille Anolasta kesäk. 24 p
1593, Gottl. kopiok. ss. 28, 29.[198] Ks. Pertteli Iivarinpojan kirje Valtaneuvoskunnalle Järppilästä
elok. 15 p. 1593, Gottl. kopiok. s. 33.[199] Ks. registratuurassa herttuan seteli kirjeeseen huhtik 7 p. 1593,
jossa kerrotaan tietoja tulleen, että muka Suomen talonpojat ovat
karkoittaneet Helsinglannin ja Gestriklannin jalkaväen sekä ratsumiehiä
ja muita ulos maasta, jonka vuoksi marskia käsketään olemaan
varuillansa venäläisiä vastaan.[200] Ks. esim. Henrik Klaunpojan kirje pojallensa Kaarle Hornille
"Myckilbergistä" huhtik. 1 p. 1593, Gottl. kopiok. s. 21.[201] Ks. paitsi edellisiä herttuan kirjoituksia ja lähetyksiä kirjeet
huhtik. 7 p. ja toukok. 21 p. 1593.[202] Ks. Gottl. kopiok. ss. 45 ja 51. Klaus herra ei sano saaneensa
enempää kuin muut, mutta myöntää kuitenkin saaneensa kaksi, joista
toinen oli 90 lästin vetoinen. Yhden laivan kuningas oli lahjoittanut
kuningattarelle ja "Frökenille" (Anna prinsessalle) yhdessä. Myydyistä
laivoista oli saatu 8 ja 9 tuhatta taalaria.[203] Klaus Flemingin kirje valtaneuvoksille huhtik. 22 p. 1593
luettelee 8 galeijaa, sekä "Björnen". "Finska Barcken", toisen
samanlaisen aluksen ja "pinkkaa". Turun porvareilta odotetaan yhtä tai
kahta laivaa, Porin ja Rauman porvareilta yhteisesti yhtä laivaa ja
helsinkiläisiltä yhtä "pinkkaa".[204] Ks. Knuutti Juhonpojan ja Hannu Kranckin kirje Turusta heinäk. 23
p. 1593 (Gottl. kopiok. s. 32): "någre hundrade Hoffmän, mäst sine egne
män af hvar fahna, som Högbem:te K. M:t till ähre och tjenst blifve H.
Herl:t fölgaktige på den reese". Arnold Messenius (Grönblad, Handl.
rör. förh. I, s. 144) on väärin ymmärtänyt tämän lauseen, luullen noita
"omia miehiä" Klaus herran omiksi palvelijoiksi. Sisällys osoittaa että
ne olivat itsenäisiä talollisia, jotka talojensa edestä ratsastivat.[205] Ks. Klaus Flemingin kirje herttualle Brindsundista Paraisista
heinäk. 1 p. 1593 (Gottl. kopiok. s. 29).[206] Ks. registratuura 1593, lehd. 143-145, Nyköpingistä kesäk. 15 p.
kirjeitä laivaväelle, että laivat on Dalehamniin tuotava, ja Klaus
herralle tästä ja muista asioista sekä Nyköpingistä kesäk. 20 p.
valtuus mainituille lähettiläille.[207] Ks. Knuutti Juhonpojan ja Hannu Kranckin kirje herttualle Turusta
heinäk. 23 p. 1593 (Gottl. kopiok. s. 32).[208] Ks. Gottl. kopiok. ss. 30-32.
[209] Vanhempi Messenius (Scondia 111. VII, 15) sanoo: "non aliquam
navium conscendit Sueticarum ipsemet, sed Höllandicam auro conductam.
Qua porro de causa istam Sueticis, licet mediocriter instructis
proetulerit, mihi nec dum innotuit".[210] Ks. Gottl. kopiok. s. 44: Klaus Flemingin kirje herttualle
Tukholmasta kesäk. 28 p. 1594.[211] Ks. Arnold Messeniuksen historia (Grönblad Handl. rör. förhåll.
I, s. 145). Itse kirje, annettuna Tukholmasta lokak. 12 p. 1593, ei ole
Messeniuksella eikä Werwingillä kerrottuna, mutta tavataan kopiona
Gottlundin kopiokirjassa, ss. 34-41. Kopion yläpuolelle on lisätty
lyijykynä-muistutus: "Ett trotsigt och spotskt bref", luullakseni
Arnold Messeniuksen kädellä.[212] "buller och munsmöda". –
[213] "Kofahrter." – Tämän syytöksen perusteena näkyy olleen seuraava:
Eräs porvarinleski Porista oli käynyt herttuan luona valittamassa, että
Klaus herra oli häneltä vienyt uuden laivan, aikoen käyttää sitä
Danzigin matkalle. Sen johdosta herttua oli Nyköpingistä kesäk. 26 p.
kirjoittanut Knuutti Juhonpoika Kurjelle, joka vastikään oli lähtenyt
lähettiläänä Flemingin luokse Turun saaristoon, käskien hänen puhutella
Flemingiä asiasta. Herttuan mielestä se laiva oli tarpeeton, koska
muutoinkin aluksia kylliksi saataisiin, eikä olisi valtakunnalle
kunniaksi, että porvarihaaksia semmoiselle matkalle käytettäisiin; ks.
Kaarlen registr. 1593 B, leht. 137. Että Klaus herra tässä kohden olisi
herttuan käskyä todellakin noudattanut enempää kuin muissakaan
asioissa, ei ole ensinkään luultavaa, vaikka hän nyt sitä käytti
syytökseksi herttuata vastaan.[214] Arnold Messenius (Grönblad, Handl. rör. förhåll. I, s. 145)
[215] Yleisenä lähteenä on minulla ollut Arnold Juhana Messenius
(Grönblad, Handl. rör. förh. I), joka näyttää käyttäneen hyväksensä
varsin paljon senaikuisia kirjeitä ja todistuskappaleita.[216] Arnold Messeniuksen sanat, nähtävästi senaikuisten lauseiden
mukaan.[217] Näin Klaus herra kertoo kirjeessään lokak. 12 p. 1593 ja tekee
siihen itse sen järkevän vastauksen, että "kaikkien ihmisten viisaus ja
ymmärrys on Jumalan kädessä, eikä kukaan ole pidempi kuin Jumala
tahtoo".[218] Ks. Sigism. ruotsinkielinen registratuura, 1594, lehti 49.
Osoitus niihin asioihin, joista Klaus herran piti keskustella
hengellisten ja maallisten kanssa, jotka saapuvat "Distingiin" (Upsalan
markkinoille), Tukholmasta tammik. 23 p.[219] Marski eräässä kirjeessänsä herttualle joulukuussa 1594 (Gottl.
kopiok. s. 58) mainitsee, että kuninkaan kansliassa sitten pidettiin
tutkinto sotaväen kanssa sekä Upsalassa että Tukholmassa, jolloin
sotaväki muka kielsi marskia soimanneensa. Mutta mahdollista on,
etteivät kaikki silloin tienneet, mitä allekirjoittivat; ks. Gottl.
kopiok. s. 374.[220] Eräs pohjakirja herttuan kannepykäliin Klaus Flemingiä vastaan
löytyy Suomen Valtion arkistosta (Gottlundin kokoelma, Acta hist.).
Fleming on muka 1:o tehnyt vastarintaa ("lagdt sig op emoth") herttuan
käskyille; 2:o syyttänyt herttuata aikomuksesta vastustaa kuningasta ja
estää hänen tuloansa valtakuntaan; 3:o sanonut kuninkaalle ja
muutamille valtaneuvoksille, että herttua on kirjoittanut salaisia
kirjeitä Suuriruhtinaalle estääksensä Hänen M:nsa kotiintuloa; 4:o
syyttänyt herttuata laivaston huonosta varustuksesta, vaikka Klaus
herra siihen on itse syypää, kun ei tuonut laivastoa Ruotsin
saaristoon, vaan on Suomesta nostanut kovan apuveron, josta tehköön
tiliä; 5:o vastoin herttuan sääntöä pitänyt sotaväen Suomessa ja
rasittanut rahvasta linnaleirillä, josta sotaväki ja rahvas ovat
surkeasti toisiansa tappaneet ja Klaus herra on muutamia mestauttanut;
6:o kuluttanut Narvaan lähetetyt muonavarat ja jonkin osan
kuljetuttanut omaan kartanoonsa; 7:o soimannut Upsalan kokouksen
päätöstä loukkaukseksi kuningasta vastaan; 8:o käyttänyt valtakunnan
asioissa oman neuvonsa mukaan kelvottomia miehiä niinkuin Antti Knekia;
9:o lähettänyt sopimattomia kirjeitä maaseuduille ja kirjoittanut
herttualle monta valheellista kirjettä; 10:o haukkunut kavaltajiksi
niitä sotamiehiä, jotka herttuan ja neuvoskunnan käskyn mukaan läksivät
pois Suomesta. Näin hän on tahtonut synnyttää eripuraisuutta kuninkaan
ja herttuan välille ja solvannut herttuata. Siitä herttua pyytää
säätyjä antamaan laillisen tuomion.[221] Ks. herttuan kaksi kirjettä, toinen laivaston asiasta, toinen
Birkholtzin kosimiskaupasta, Nyköpingistä kesäk. 14 p. 1594; Kaarle
herttuan registratuura 1594, Pars I, lehd. 95-97. – Marskin
veljentyttärestä ks. ylemp. s. 198.[222] Ks. Gottlundin kopiok., s. 42.
[223] Ks. Gottlundin kopiok., ss. 44-46.
[224] Ks. Klaus Flemingin kirje neuvoskunnalle huhtik. 22 p. 1593
(Suom. Valtionark. Acta Hist.), jossa marski mainitsee neuvoskunnan
siitä muistuttaneen ja sanoo itsensäkin jo talvella siitä heidän
kanssansa keskustelleen; sekä Kaarle herttuan kirje Tukholmasta heinäk.
16 p. 1593 (Kaarle hertt. registr. 1593 B., lehti 98). – Mainita
sopii, että syksyllä (lokak. 12 p.) 1593 lähetettiin kasviksia
kuninkaan kyökkiin Tukholmaan Turun linnan ryytimaasta, joka
niinmuodoin lienee joltisessakin kunnossa ollut (ks. Suom. Valtionark.
tilikirj. n:o 1541, lehti 25).[225] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekriget, II, s. 155. Kun
Nuijakapinan jälkeen uusi vala oli otettava Savon miehiltä keväällä
1597, lähetti Klaus herra sinne kopion Upsalassa tehdystä valasta
suomeksi. Ei ole nimenomaan mainittu, että vala jo kruunausjuhlassa oli
suomennettuna, mutta katson luultavaksi niin olleen.[226] Ks. Werwing, Historier, I, ss. 208, 209.
[227] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 31.
[228] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, esipuhe IV (viitta).
[229] Ks. Grönblad. Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 11, 20, 43, 48.
[230] Grönblad, Handl. rör. Klubbekriget III, ss. 33, 34.
[231] Sigismundin registratuurat näyttävät olevan varsin
epätäydellisiä, mutta niissä kuitenkin tavataan useita
lahjoituskirjeitä suomalaisille herroille, jopa semmoisillekin, jotka
eivät olleet Klaus herran ystäviä, esim. Kaarle Hornille, ja Lauri
Flemingille. Tilikirjoista ja muualta tavataan Sigismundin kirjeitä,
jotka registratuuroista puuttuvat. Erään knaappivapaus-kirjeen
muutamille loimaalaisille kesäk. 11 p. 1594 olen nähnyt tri O.
Ranckenin kokoelmissa. – Ratsuväen palkkaukseen määrättiin, paitsi
vero ratsumiesten omista taloista, jos heillä niitä oli, ja veroa
muistakin heille jaetuista (tildelte) tiloista (jolloin ei kuitenkaan
huoveilla saisi olla talonpoikien kanssa tekemistä, vaan voudit
kantaisivat), vielä täytteeksi Pohjanmaan, Ala-Satakunnan sekä
Pohjois- ja Etelä-Suomen voivero alkaen vuodesta 1595; ks. Sigismundin
registr. 1594 H. B., lehti 133: Tukholmasta toukok. 16 p. 1594.[232] "Vapaasukuinen Hannu Eerikinpoika" Prinkkalan herra, Turun linnan
haltija, lähti kesäk. 1 p. 1594 Turusta Tukholmaan; ks. Suom.
Valtionark. n:o 1,541, leht. 26. Matti Laurinpoika Krulls, Viipurin
linnanisäntä, näyttää samoin tähän aikaan Ruotsissa käyneen; myöskin
Arvid Eerikinpoika Stålarm Narvasta ja arvattavasti Yrjö Boije
Tallinnasta tulivat silloin Ruotsiin.[233] Ks. Gottlundin kopiok. ss. 47-49.
[234] Sovintokirja on painettu Stiernmanin kokoelmassa "Riksdagars och
Mötens beslut", I, ss. 430 seurr.[235] Valtuus on annettu Tukholmasta syysk. 17 p. 1594; ks. Kaarle
hertt. registr. 1594, lehti 159, vert. lehti 164. – Niilo Rask, joka
Hannu Kranckin kanssa oli sihteerinä rauhanteossa, kirjoittaa myöskin
kuninkaalle tästä asiasta Narvasta marrask. 24 p.; ks. Suom.
Valtionark. Acta Hist. – Denhof ei kumminkaan tullut osalliseksi
rauhansovitukseen.[236] Valtuuksia Tuomas Tepposelle Nyköpingistä heinäk. 29 p. ja
Tukholmasta syysk. 8 p., ks. Kaarlen registr. 1594, lehd. 125 ja 147 ja
valtuus Monikkalan herralle syysk. 9 p., sam. paik. lehti 150. –
Registratuurassa 1594, 1595, Pars 2, lehti 5, on verovapautuskirja
Tuomas Tepposen lipulliselle, "joka on 390 henkeä", annettu Tukholmassa
syysk. 19 p. 1594.[237] Ks. Kaarlen registr. 1594, lehti 125, seteli.
[238] Herttuan kirjeet syysk. 9 ja 10 pp.; ks. registr. 1594, lehd.
148, 149, 150. Käsky Klaus herralle lähetettiin Krister Klaunpojan ja
Arvid Stålarmin kanssa, jotka molemmat juuri silloin lähtivät Ruotsista
Narvaan. Koska herra Klaus Fleming kuuluu Suomeen tulleen ja saaneen
valtuuden Suomen ja Liivinmaan maaherranvirkaan sekä sen ohessa
marskin, sotaeverstin, amiraalin ja muihin korkeihin virkoihin, joita
kaikkia hänen olisi vaivalloinen hoitaa, niin Krister Klaunpojan ja
Stålarmin piti häntä kehoittaa niistä ajoissa luopumaan.[239] Ks. Kaarlen registr. 1594, lehti 151; Tukholmasta syysk. 10 p.
[240] Ks. sam. paik., lehti 158; syysk. 16 p. – Tässä kirjeessä
mainitaan, että Arvid Eerikinpoika (Stålarm) antaa suullisesti tiedon
herttuan mietteistä.[241] Ks. Kaarlen registr. 1594, lehti 162; Tukholmasta syysk. 21 p.
[242] Ks. Klaus herran kirje Sauvon pappilasta lokak. 20 p. 1594,
Gottl. kopiok. ss. 50, 51.[243] Ks. Kaarlen registr. 1594, lehti 184; Tukholmasta lokak. 14. p.
[244] Kirje ei ole säilynyt, mutta Werwing mainitsee sen, I, s. 268.
[245] Ks. kopio Ruotsin valtionarkistossa Acta hist. 1596. Kirje on
päivämäärää ja vuosilukua vailla; vaan takapuolella on muistiinpano,
että se "Tukholmaan tuli marrask. 5 p. Pietari Stolpen kanssa".
Sisällys tarpeeksi todistaa sen olevan vuodelta 1594. Huomattava on,
että tätä kirjettä ei tavata Gottlundin kopiokirjassa, missä enimmät
kirjeet herttualle ovat kopioituina. Vaan näistä arvaten sopii päättää,
että herttua syyskuun loppupuolella oli lähettänyt Stolpen viemään
kirjeitä rauhansovittajille Narvaan, jolloin samalla kertaa myöskin
herttuan kirje syysk. 21 p. Flemingille lähetettiin. Stolpe näkyy
palanneen marraskuun alussa ja sai nyt viedä kirjeen Flemingiltä
neuvoskunnalle. Sillä välillä oli jo muuta kirjeenvaihtoa ollut muiden
sanansaattajain kautta, nimittäin neuvoskunnan äsken mainittu kirje ja
Flemingin kirje herttualle Sauvon Pappilasta lokak. 20 p. (vastaus
herttuan kirjeeseen syysk. 21 päivältä), lähetetty erään herttuan
hovijunkkarin (tokko saman Stolpen?) kanssa. Seuraavista kirjeistä ks.
lähin viitta.[246] Herttuan kirje Tukholmasta marrask. 11 p. 1594 (registr., lehti
206) on vastauksena sekä kirjeeseen lokak. 20 päivältä että tuohon
neuvoskunnan saamaan kirjeeseen. Marrask. 25 p. herttua kirjoitti
Flemingille ruotsalaisen sotaväen tulosta mitään riitakysymyksiä
mainitsematta. Mutta jokin toinen herttuan kirje näiltä ajoilta on
kenties registratuurasta pois jäänyt, ja siihen on Flemingin vastaus
Pikkalasta jouluk. 12 p. (ks. Gottl. kopiok. ss. 51 seurr.). Marskin
lyhyt kirje herttualle "sine circumstantia loci et temporis" (Gottl.
kopiok. s. 57) on vastauksena herttuan marrask. 11 p. annettuun
kirjeeseen ja näyttää olevan annettuna joulukuun alulla. Fleming siinä
mainitsee, että hänen vanhin rakas poikansa on kuollut, vaan että hän
kuitenkin lähtee Viipuriin ja pitää maahanpaniaiset vasta takaisin
tultuaan. Vähäistä sen jälkeen on Klaus herran pidempi kirje Suitiasta
"sine circumstantia temporis" (Gottl. kopiok. ss. 57 seurr.)
vastauksena herttuan kirjeesen marrask. 25 p.; mainitsee, että
edellinen kirje muutamia päiviä takaperin lähetettiin Flemingin oman
palvelijan kanssa. Tähän kirjeeseen herttua vastaa Tukholmasta jouluk.
16 p. (registr. 1594, lehti 240). Sitten seuraa Klaus herran kirjeet
Pikkalasta jouluk. 12 p. (Gottl. kopiok. s. 51) ja Pikkalasta jouluk.
26 p. (Gottl. kopiok. s. 56).[247] Ks. kirje sotapäälliköille Tukholmasta marrask. 12 p. 1594
(registr, lehti 210), ja eräs kirje Arvid Eerikinpojalle marrask. 24 p.
(sam. paik., lehti 216).[248] Ks. Werwing, Historier, I, s. 269, ja eräs kopio Suom.
Valtionarkistossa (Acta hist.). Päivämäärä marrask. 30 p. on uutta
lukua, jota jo Puolassa käytettiin.[249] Ks. regist. 1594. lehti 240: Tukholmasta jouluk. 16 p.
[250] Ks. registr. 1594, lehti 237; Tukholmasta jouluk. 14 p.
[251] Ks. Arvid Stålarmin kirjeet herttualle ja Klaus herralle Narvasta
marrask. 12 p. 1594 (Gottl. kopiok. s. 373). Ristinsuuteleminen oli
tapahtunut marrask. 5 p. ja ensimmäinen istunto 9 p. Venäläiset silloin
vaativat Käkisalmen läänin ja Vironmaan, Ruotsin asiamiehet taas
Ivangorodin, Jaaman, Kaprion, Pähkinälinnan ja Riitamaan sekä osan
Lapista.[252] "Quater convenimus, bis inimici, demolitis tentoriis,
discessimus"; N. Raskin kirje Lindorm Bondelle Narvasta marrask. 26 p.
1594. (Suom. Valtionark. Acta Hist.)[253] Ks. Suomen Valtionarkistossa (Acta Hist.) joukko kirjeitä
asiasta, varsinkin Ruotsin rauhansovittajain kirjeet Kaarle herttualle
Wesenbergistä huhtik. 1 p. 1595 ja neuvoskunnalle Narvasta toukokuussa
1595 sekä pari von Minckwitzin kirjettä; myöskin muutamia Stålarmin ja
muiden kirjeitä Gottl. kopiokirjassa. Itse rauhankirja on painettuna,
Suomi 1841 (V vihko). – Keisarin lähettilään ansioita rauhanteossa
arvattiin varsin – suuriksi. Arvid Stålarm sitten osti kihtelyksen
soopelinnahkoja ja toisen näädännahkoja antaaksensa hyväntekiäisiä von
Minckwitzille ja hänen palvelijoilleen; ks. Gottl. kopiok. s. 381.[254] - - - - "non solum nulla exinde utilitas capiatur, sed etiam dimidia pars redituum Viburgi et Arcis Nouae in eius sustentationem quotannis impendantur"; N. Raskin kirje Bultille Tallinnasta lokak. 19 p. 1590. (Ruotsin valtionark. Acta Hist. 1596.) – Jo ennenmainitussa kirjeessä marrask. 26 p. 1594 oli Rask lausunut: - - - - "cuius [Kexholmiae] amissae damnum, meo iudicio, facile compensaret, cum pecuniaria eius redemtio (si id assequi possimus), tum mercaturae in posterum commoditas, vt iam taceam sumptuum diminutionem, qui in ea tuenda, sine ullo nostro fructu, qvotidie fiunt".
[255] Ks. useita Klaus herran kirjeitä Gottlundin kopiokirjassa, ss.
48, 56, 57, 59, 61, 74 ja 75.[256] Ks. Sigismundin ruotsink. registr. 1594, lehti 68: Tukholmasta
maalisk. 25 p. avoin kirje pormestareille, raadille ja yhteiselle
porvaristolle Turussa jotakin (vero-) vapautta varten; ja Suom.
Valtionark. n:o 1,536, lehti 70: eräs Turun raastuvassa annettu
todistus kesäk. 13 p. 1594. Molemmissa sanotaan palon tapahtuneen
"mennä vuonna". Juslenius, Aboa Vetus et Nova, tietää koko kaupungin ja
koko kirkon kelloinensa tuhaksi palaneen v. 1594! Se vuosiluku on
väärä.[257] Lavea ja asiallinen kertomus Viipurin palosta on eräässä Knuutti
Juhonpojan kirjeessä Matti Laurinpojalle Viipurista syysk. 7 p. 1594
(Gottl. kopiok. s. 47). Talo, josta palo alkoi, oli erään Hannu
Pertunpojan, joka par'aikaa oli sotavankina Venäjällä. Kahden puolen
Vesiporttia oli puuvarustus palanut, niin että kaupunki siltä puolen
oli ihan avoinna linnaa kohden. Matti Laurinpoika (Kruus), joka oli
Viipurin linnanhaltija, näkyy silloin olleen poissa, arvattavasti
Ruotsissa käymässä Sigismundin luona. – Syysk. 30 p. 1594 kirjoitti
Kaarle herttua Matti Laurinpojalle sekä kaupungin porvaristolle ja
raadille käskien, että kaupunkia uudesta rakennettaessa kadut ovat
tehtävät 14 kyynärää leveiksi ja raitit 11 kyynärää (ks. Suom.
Valtionark. Acta Hist). Myöskin Klaus Fleming muistutti, ettei pitäisi
rakentaa liian likelle muureja (ks. Gottl. kopiok. s. 53).
Korjaustöistä useita kirjeitä registratuurassa. Sekä Monikkalan herran
että Tuomas Tepposen vapaatalonpojat käskettiin verovapautensa
kadottamisen uhalla auttamaan vallien rakentamisessa.[258] Ks. Gottl. kopiok. s. 59: Klaus Flemingin kirje herttualle
Viipurin linnasta helmik. 2 p. 1595.[259] Eräs herttuan kirje Ruotsin sotaväen kotiintulosta, "ohjesääntö
Martti Laurinpojalle, Viipurin tykönä olevain Ruotsin jalkamiesten
päällikölle", on annettu jouluk. 18 p. 1594 (registr. lehti 241), mutta
nähtävästi oli jo aikaisemmin samaa säädetty. – Marskin avoin
käskykirje palvelijallensa Sven Eerikinpojalle lähteä Itäpohjaan ja
Länsipohjaan on annettu Pikkalasta jouluk. 15 p. 1594. (Suom.
Valtionark, Acta hist.). Herttuan avoin kirje tämän johdosta
Tukholmasta helmik. 14 p. 1595, on painettu Grönbladin teokseen Handl.
rör. Klubbekr. III, s. 41. – Kirjeessään herttualle Turusta maalisk.
18 p. 1595 (Gottl. kopiok. s. 65) marski ilmoittaa sijoittaneensa
herttuan "oman kirjeen mukaan" Hannu Strangin ratsumiehiä Pohjanmaalle.[260] Hänen isoisänsä, Knuutti Antinpoika, jota nimitetään "kirjuri
Monikkalassa", oli lainlukijana Hattulan kihlakunnassa v. 1538; ks.
Arwidsson, Handl. VI, 160, 188. Tämän poika Juhana eli Hannu
Knuutinpoika mainitaan vapaasukuiseksi jo v. 1564; ks. Arwidsson,
Handl. VI, 339. Sekä Juhana Knuutinpoika että hänen veljensä Jaakko
Knuutinpoika Kernaalan herra mainitaan v. 1565 rälssimiesten seassa;
ks. Suom. Valtionarkiston tilikirj. n:o 3,995, leht. 31. Juhana
Knuutinpoika oli nainut ensiksi Brita Eerikintytär Boijen Tirmulasta ja
toiseksi erään Märtan Kernaalasta. Jälkimmäisestä avioliitosta oli
syntynyt puheenaoleva Hannu Hannunpoika. V. 1585 suotiin Hannu
Hannunpojalle oikeus kantaa samaa vaakunaa kuin hänen isällänsä ennen
häntä oli ollut; ks. valtioregistratuura 1585, kesäk. 4 p. – Vrt.
Lagus, Finska Adelns gods, ss. 336, 362, ja Schlegel & Klingspor,
Ättartaflor, s. 192 – Marski Klaus Fleming kertoo, että Hannu
Hannunpoika kerrankin oli vietellyt erään aviovaimon ja hänen kanssansa
karannut ulos valtakunnasta Lyypekkiin, levittäen siellä puhetta,
kuinka Ruotsin kuningas oli kykenemätön palkkaamaan sotaväkeänsä; ks.
Gottl. kopiok. s. 84.[261] Ks. useita Klaus Flemingin kirjeitä herttualle, Gottl. kopiok.
ss. 61, 62, 65, 68, 71 ja 72. Ensimmäisessä, Hämeenlinnasta helmik. 24
p. 1595, hän sanoo haastaneensa Monikkalan herran Hämeenlinnaan
vastaamaan kanteisiin, mutta tämä oli karttanut saapua. Hän pyytää siis
herttuata kieltämään mieheltä suojelustaan, jos hän Ruotsiin tulee.
Herttuan suojeluskirjoja Hannu Hannunpojalle on painattanut Grönblad,
Handl. rör Klubbekr. III, ss. 43, 45 ja 47. Jo maalisk. 8 p. 1595
marski valittaa, että 8 taloa hänen Ruotsin puolisista läänityksistään
on otettu pois (Gottl. kopiok. s. 64); mutta siihen oli syynä muutamien
Ruotsin herrain velkomiset. Vihdoin jouluk. 9 p. 1596 herttua antaa
Monikkalan herran etsiä korvausta niistä Flemingin tiloista, jotka ovat
Kaarlen herttuakunnassa; ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s.
71. Erään Monikkalan herran "muonareen", joka marskin käskystä
ryöstettiin Hämeenlinnan tykönä talvella 1595-1596, mainitsee Grönblad,
Handl. rör. Klubbekr. I, s. 60.[262] Ks. Klaus herran kirjeet herttualle Hämeenlinnasta helmik. 24 p.
1595, Laitikkalan nimismiehentalosta maalisk. 6 p., Karkun pappilasta
maalisk. 8 p., Turusta maalisk. 18 p. ja Turun linnasta samana päivänä
(Gottl. kop. ss. 61-67), sekä varsinkin kirje Turusta kesäk. 20 p.
(Gottl. kopiok. s. 73), jossa myöskin viitataan maanlakiin. –
Matkustuksen alkuosasta sopii mainita, että Klaus herra vielä helmik. 2
p. oli Viipurin linnassa (Gottl. kopiok. s. 58), samoin vielä helmik. 7
p. (Tamelanderin kokoelm.). Mutta helmik. 12, 15 ja 16 pp. on hän Savon
linnassa (Suom. Valtionark. tilikirj. n:o 6,639, lehd. 136, 137: n:o
6,641, lehd. 116, 117). Helmik. 21 p. hän on Suur-Savosta tullen
Mäntyharjun Toivolassa, nähtävästi lähdössä Hämeeseen, ja kuittaa
kuluttaneensa Suur-Savon voutikunnassa 3 hiehoa, 10 lammasta ja 3
tynnyriä olutta, "siihen aikaan, jolloin kuljin maan lävitse,
keskustelemassa alamaisten kanssa K. M:n armollisen käskyn mukaan"
(Suom. Valtionark. n:o 6,639, leht. 145). Hämeen linnassa näkyy olleen
jokin sotapäällikköjen kokous (Gottl. kopiok. s. 62), ja marski siinä
viipyi ainakin helmik. 28 päivään saakka (Suom. Valtionark. irtaimia
papereita). Maalisk. 12 p. hän oli Kokemäen kartanossa (Tamelanderin
kokoelm.). – Marskin käynti Käkisalmella mainitaan erään nimettömän
kertomuksessa (Grönblad, Handl. rör. förhåll. i Finland 1592-1596, I,
ss. 57, 58); mutta että hän sinne oli lähtenyt muka helmik. 16 p., on
silminnähtävä erehdys. Käynti Käkisalmella on kenties tapahtunut
tammik. 18 ja helmik. 2 p:n välillä.[263] Ks. Klaus herran kirje herttualle Turun linnasta heinäk. 1 p.
1595 (Gottl. kopiok. ss. 74, 75).[264] Tämän kirjeen, joka alkuperäisenä löytyy Suomen Valtionarkistosta
(Tamelanderin kokoelmassa), painatan liitteisiin n:oksi 2.[265] Ks. esim. eräs herttuan suojeluskirja muutamille Saaristen
pitäjän miehille, jotka ovat sanoneet vainoa varovansa Klaus herralta;
Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 44.[266] Kirjeessään herttualle Turun linnasta maalisk. 18 p. marski
arvelee, että herttua ei itse pidä asioita tarkalla silmällä, ja pyytää
nöyrästi, että herttua aina kirjoituttaisi hänelle ilmoituksen, mitä
tahtoo toimitettavaksi, niin marski muka tahtoo siitä tointa pitää,
"kuten näen K. M:n ja valtakunnan edun vaativan", noudattaen sitä,
"mikä ei ole vastoin K. M:n kirjeitä!" Kirjeeseen liitetään eräs
todistus, jonka antavat Pertteli Iivarinpoika Stiernkors, Hartikka
Henrikinpoika Vuolteen herra, Pentti Söyringinpoika Juusten y.m. sekä
Uudenkirkon molemmat papit, että marski on haastanut Uudenkirkon ja
Vehmaan rahvasta todistamaan, onko hän heille pannut omavaltaisia
veroja, kuten heidän asiamiehensä ovat herttualle valittaneet – johon
rahvas yksimielisesti vastasi, että ei tiennyt semmoisesta
valheellisesta jutusta, vaan oli lähettänyt ainoastaan valittamaan
köyhyyttänsä. Lähettiläät eivät olleet saapuvilla, mutta marski vaati
saada heidät haltuunsa (ks. Gottl. kopiok. ss. 65-07).[267] Ks. Pentti Juustenin kirje Toivolasta helmik. 21 p. 1595 (Suom.
Valtionark. tilikirjat n:o 6,639, lehti 144), jossa mainitaan, että
marski Savossa on rahvaan kanssa sopinut, että sen sijaan, että pitäisi
toimittaa tykistöhevosia, kukin talonpoika suorittaa 2 markkaa rahaa.[268] Ks. Gottl. kopiok. s. 78. – Herttuan ankara vastaus ks. registr.
1594, 1595, II, s. 247.[269] Sen lisäksi, mitä ylempänä, ss. 108 ja 167 asiasta mainitaan, ks.
Klaus herran kirje herttualle Turusta kesäk. 25 p. 1595 (Gottl. kopiok.
s. 70) sekä herttuan kirjeet leskikuningattarelle elok. 19 p. ja Klaus
herralle elok. 24 p. (registr. 1594, 1595, II, lehd. 240, 245.)[270] Ks. edellä viite [231].
[271] Ks. useita kirjeitä registratuuroissa, varsinkin heinäk. 9-28 pp.
1595 (Registr. 1594, 1595, II, lehd. 209-219): Herttuan palvelija David
Danielinpoika Hund kirjoittaa Turusta elok. 8 p., että tulivat 5 p.
sinne. Toinen kirje samalta päivältä, eräältä Niilo Hannunpojalta
herttuan sihteerille Mikko Hannunpojalle, kertoo kuinka kirjeentekijä
omassa majatalossaan Turussa sai kärsiä väkivaltaista rääkkäystä tuon
voiveron tähden; ks. Gottl. kopiokirj., ss. 75, 76. – Hundin kirje
herttualle Viipurista elok. 27 p. 1595 kertoo, että edellisenä päivänä
ovat tavanneet Klaus herran Uuraassa; ks. Gottl. kopiok. ss. 79, 80;
vrt. Niilo Juhonpojan kirje Turusta syysk. p. 1595 (s.p. s. 80).[272] Ks. käskyt, Juustenille elok. 6 ja 22 p. 1595 (registr. 1594,
1595, II, lehd. 228, 242) ja äreä vastaus Juustenin esteilemisiin
syysk. 2 p. (lehti 253). Juustenin kirje herttualle Olsbölestä syysk.
13 p. 1595 löytyy Ruotsin valtionarkistosta (Livonica 447); eräs toinen
samasta asiasta marrask. 6 p. tavataan Gottl. kopiok. s. 82.[273] Ks. Klaus Flemingin kirje Kaarle herttualle Turun linnasta
maalisk. 18 p. 1595 ja toinen kirje laivureille Turun linnasta maalisk.
20 p.; Gottl. kopiok. ss. 66 seurr. – Herttuan valtuus Aksel
Ryningille, Nyköpingistä huhtik. 6 p., lähteä Tukholmaan tuomaan
marskin kirjettä herttuan valtaan sekä samasta asiasta huhtik. 29 p.;
registratura 1595, I, lehd. 89, 118.[274] Ks. Herttuan kirjeet Tukholmasta elok. 13 p. ratsumestareille ja
elok. 18 p. Klaus herralle: registratuura 1594, 1595, II, lehd. 235,
239.[275] Ks. Werwing, Historier, I, ss. 273, 274; registr. 1595, I, lehti 186. Klaus herran vastaus herttualle on Turusta kesäk. 30 p. 1595 (ks. Gottl. kopiok. ss. 73 seurr.). Marski siinä sanoo, että hänellä ei ollut vielä niin paljoa aikaa, että olisi voinut haudata poikansa (josta ylempänä viite [246]). Sen perästä hän aikoo lähteä Viipuriin katsomaan, kuinka rajoista sovitaan.
[276] Ks. Sigismundin pitkä memoriaali, lähetetty kesäk. 27 p. (uutta
lukua) erään Jonas Pietarinpojan kanssa, Werwing, I. ss. 279-281, sekä
herttuan kirje kuninkaalle Tukholmasta elok. 8 p. (registr. 1594, 1595,
II, lehti 229) ja kirje Klaus herralle Tukholmasta heinäk. 12 p. (sam.
registr., lehti 210). Viimeksimainitussa luetaan: "Dy den landzenden
Findland är så väl medh Swerigis Rijke Jncorporeret som andre som vnder
Swerigis Crone lyde."[277] Viimeksimainittu kirje löytyy kopioituna Götrik Fincken
kopiokirjassa vuodelta 1597 niinkutsutussa Kankaisten kokoelmassa
Ruotsin valtionarkistossa. Edelliset kuninkaan käskyt mainitsee
Werwing, I, s. 287.[278] Ks. Suomen Valtionarkiston "Acta historica", Klaus Flemingin
alkuperäinen, omakätinen kirje, annettu "Röd Hell" syysk. 3 p. 1595.
Koska se antaa paraimman kuvan Klaus herran omasta kirjoitustavasta,
olen sen painattanut teokseni liitteisiin, n:o 3. Rödhälliä
(Ruskiakallio) kutsutaan suomeksi Tuppuraksi. – Klaus herra oli jo
elok. 3 p. Viipurissa (ks. Ruotsin valtionarkiston "Gräntze handlingar
1594, 1595"). Elok. 16 p. hän oli Ruskiakalliolla (Gottl. kopiok. s.
77), elok. 26 ja 29 pp. sekä syysk. 1 p. Uuraassa (Gottl. kopiok. s.
79, Tamelanderin kokoelmat ja Gräntzehandlingar). Herttuan kirje
Gripsholmasta syysk. 18 p. 1595 (registr. 1594, 1595, II, lehti 269) on
vastauksena ainoastaan Flemingin kirjeisiin elok. 16 ja 17 pp. (joista
jälkimmäinen on kadoksissa); herttua nimittää niiden sisällystä "een
hoop Hackemath tilsammen blandet" (yhteenhämmennettyä pylsyä).[279] Ks. registr. 1594, 1595, II, lehd. 267 seur.: Gripsholmasta
syysk. 18 p. 1595.[280] Ks. registratuura 1594, 1595, II, lehti 182. Jo ennen, esim.
heinäk. 1 p., herttua lausuu aikeensa kutsua säädyt kokoon. Heinäkuun
alkupuolella oli pidetty neuvoskuntakokous Tukholmassa, jolloin muun
muassa keskusteltiin Suomen voiveroasiasta; ks. ylemp s. 193. Sitten
herttua palasi Gripsholmaan.[281] Jo elok. 25 p. oli Aksel Kurki saanut Kokemäelle herttuan ja
neuvoskunnan kutsun Söderköpingiin Mikon päivän ajaksi; ks. hänen
kirjeensä mainitulta päivältä, Suomen Valtionark. Acta hist. Mutta
samassa paikassa on myöskin eräs herttuan yksin antama valtiopäiväkutsu
kaikille säädyille (aukko jäänyt maakunnan nimeä varten), varustettuna
herttuan sinetillä, ja tämä on annettu vasta Tukholmasta elok. 29 p.
1595.[282] Ks. Aksel Kurjen kirje Klaus herralle Kokemäeltä elok. 25 p.
1595, Suomen Valtionarkiston Acta hist.[283] Ks. Götrik Fincken kirje Kaarle herttualle Savon linnasta lokak.
25 p. 1595, Gottl. kopiok. s. 387.[284] Rajakirjat painettuina Suomi-kirjassa 1841, VI. Muu rajankäyntiä
koskeva kirjevaihto Ruotsin valtionarkistossa "Gräntze handlingar 1594,
1595".[285] Ks. Lauri Flemingin kirje Hannu Eerikinpojalle Louhisaaresta
syysk. 13 p. 1595, Gottl. kopiok. s. 88.[286] Kaksi tämmöistä valituskirjaa on Grönblad painattanut: Handl.
rör. Klubbekr. III ss. 137, 138. Toinen on Marttilan pitäjästä,
varustettuna kirkkoherran sinetillä, toinen Kemin ja Iin miehiltä.[287] Ks. registratuura 1594, 1595, II, lehti 305. Samassa
registratuurassa, leht. 343, on sama ohjesääntö toistamiseen, mutta
annettuna marrask. 3. p. 1595. Kirje Klaus herralle marrask. 7 p. on
lehdellä 346 ja lisäohjesääntö lähettiläille (ilman päivämäärättä)
lehdellä 347.[288] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, 48, 52.
[289] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, 53.
[290] Ks. Kaarle Hornin kirje herttualle Kankaisista kelmik. 18 p.
1596, Gottl. kopiok. s. 94. Horn sanoo kokouksen tapahtuneen "ennen
joulua". Koska marskin vastalause, joka on Gottl. kopiokirj. ss. 82-85,
on annettu Turun linnassa marrask. 26 p. 1595, voimme arvata hänen heti
sen jälkeen puhutelleen Turun porvareita.[291] Ks. lähettilästen kirje herttualle Turusta tammik. 20 p. 1596,
Kaarle Henrikinpojan kirje herttualle Turusta helmik. 2 p. 1596 ja
lähettiläiden "kertomus" helmik. 5 p. 1596; Gottl. kopiok. ss. 91, 92.[292] Yleisenä lähteenä: Anrep, Svenska Adelns Ättartaflor ja von
Stiernman, Svea och Götha Höfdingaminne. Suvut Horn, Fleming, Kurki ja
Creutz nähdään niistä sukutauluista, jotka olen Oppikirjaani liittänyt.[293] Herttuan kirje Kaarle Hornille Gripsholmasta heinäk. 1 p. 1595
(registr. 1595, 1 lehti 204) osoittaa, että Henrik Klaunpoika jo
silloin tiettiin kuolleeksi, jonka tähden Kaarle Horn saapi luvan
lähteä isänsä maahanpaniaisiin, mutta hänen käsketään sitten heti
tulemaan takaisin Tukholmaan, koska muka säädyt ovat kutsuttavat kokoon
– ja tuomaan tullessaan tietoa siitä, mitä Klaus herra askaroitsee.
Maahanpaniaiset olivat määrätyt tapahtumaan Olavin päivän aikana
heinäk. 27 p.; ks. Kaskisten herran ja Yrjö Henrikinpojan kirje Götrik
Finckelle ja Arvid Tavastille Kankaisista kesäk. 30 p. 1595 (Ruots.
valtionarkiston "Gräntzehandlingar"). Kirjeen tekijät olivat näet tästä
syystä viivyttäneet tuloansa rajankäynnille ja saapuivat Viipuriin
vasta elok. 14 p.[294] Ks. ylempänä ss. 59 ja 116.
[295] Teoksen nimi on "Res in Finnia qui mutarint et variarint per
octoennium", painettu (luultavasti Rostockissa) v. 1603, jolloin tekijä
oli maanpakolaisena ulkomailla. Se on uudesta painettuna Grönbladin
kirjaan Handlingar rör. förhåll. i Finland mellan 1592, och 1596, I
vihko, jossa myöskin on julkaistu saman tekijän ruotsinkielinen
"Memoriale Chronicum".[296] Ks. suuri joukko Stålarmin kirjeitä Gottlundin kopiokirjassa.
Olen edellisessä useinkin niihin viitannut. Lokak. 10 p. 1595 oli
Stålarm Lindössä (ks. Gottl. kopiok. s. 82), mutta lienee pian palannut
Narvaan. Että hänen liian liukas kielensä toisinaan saatti matkaan
sekaannuksia, ei ole kieltämistä. Tähän aikaan hän puhui kumpaisenkin
puolen mieliksi, niinkuin seuraava esimerkki osoittaa. Hän kävi
syksyllä 1596 taas Suomessa ja kirjoitti siitä herttualle Narvasta
lokak. 29 p. 1596: "Kävin Suomessa ja kerjäsin jotakin apua (Narvan
linnaan), vaikka se aivan vähän on hyödyttänyt. Emme mitään, Yrjö Boije
ja minä, sekaantuneet asioihin, vaan neuvoimme Klaus herraa parhain
päin kaikin tavoin" (Ks. Gottl. kopiok. s. 393). Mutta kuninkaalle hän
kirjoitti vähäistä myöhemmin, marrask. 17 p.: "Narva on Ruotsista
tykkänään unohdettu; sieltä ei ole tullut rahoja eikä verkaa eikä
muonaa eikä muuta, ei puolenkaan taalarin arvosta, siitä saakka kuin
Teidän Kunink. Majesteettinne lähti. Kiitän hyvää herraa, herra Klaus
Flemingiä, joka vähistä varoistaan on apua tehnyt, niin myös Yrjö
Boijea. Ruotsista on vain tullut suullinen vastaus ja kummallinen
muona, josta ei sovi kirjoittaa. Olen sinne takaisin kirjoittanut ja
maininnut, kutka ansaitsevat semmoista muonaa syödä. Nyt minulle on
epäsuosiota uhattu ja syyksi sanottu, että Boije ja minä pidämme Klaus
Flemingin puolta." – Olen katsonut velvollisuudekseni tuoda esiin nämä
todistuskappaleet, koska tuo tekstissä tehty arvostelu Stålarmin
luonteesta muutoin kuulunee odottamattoman ankaralta.[297] Ks. esitykseni Historiallisen Seuran pöytäkirjaan lokak. 30 p.
1875. – Arvid Eerikinpoika kirjeessään kuninkaalle Narvasta marrask.
17 p. 1596 mainitsee tämän lankonsa kuolleeksi.[298] Ks. Lagus, Finska Adelns Gods, ss. 168, 169; Grönblad, Handl.
rör. förhåll. I, s. 112. Gyllenhjelmin jatkajan kertomus Ruotsin
valtionarkistossa mainitsee, että hän oli nainut Stålarmin sisaren.[299] Ks. Raskin kirje Juho Bultille Tallinnasta lokak. 19 p. 1596,
(Ruots. valtionark. Acta hist.), jossa sanoo naivansa Svante
Eerikinpojan tyttären Helenan, "a. d. quartam Cal. Decembr".[300] Ks. Gottl. kopiokirj. s. 103, jossa on eräs Kaarle herttualle
lähetetty valitus siitä väkivallasta, mitä appi ja vävy yhdessä olivat
harjoittaneet.[301] Hartikka Henrikinpojan Vuolteen herran sukuperästä on ollut eri
arveluita. Anrep sekoittaa häntä Hartikka Henrikinpoika Speitziin, joka
eli vasta seuraavalla vuosisadalla (ks. Ättartaflor: "Delphin"). –
Hänen isänsä näkyy olleen Henrik Juhonpoika Turun linnan vouti, joka v.
1527 tuli rälssimieheksi (ks. Arwidsson, Handl. II, s. 214; vert. Suomi
1860, s. 248). Götrik Fincke kutsuu häntä langoksi heinäk. 14 p. 1598
(Fincken kopiokirja Ruots. valtionarkistossa). Kaksi Vuolteen herran
sisarista, Kaarina ja Saara, olivat menneet aatelittomiin naimisiin,
kolmannen oli nainut eräs Hannu Juhananpoika Bon herra (ks. registr.
1595, I, lehti 234), neljännen eräs Sipi Sipinpoika (ks. Lagus, Finska
Adelns Gods, s. 171). – Niinkuin vasta saamme nähdä, oli eräs herttuan
käyttämä mies, Augustinus Laurinpoika, Vuolteen herran sisarenpoika,
luultavasti aatelittomasta avioliitosta.[302] Ks. Lindorm Bonden kirje Juho Bultille Tallinnasta lokak. 6 p.
1597 (Ruots. valtionark. Acta hist.): – "Quid non dictitarunt de ...
D. Georgio Boije? quas de illo non narrarunt fabulas? quem tamen ego
ita Regi fidum reperio, ut ipsum cor Regis."[303] Werwing (II, s. 68), Stiernman (Höfdingaminne, II, s. 377) ja
Grönbladkin (De Comit. Arctop., s. 64) antavat Pertteli Iivarinpojalle
sukunimen "Teet"; vaan tämä on erehdystä. Sigismundin ruots.
registratuurassa lehti 87, on kirje huhtik. 3 p. 1594, jossa Pertteli
Iivarinpoika mainitaan Iivar Maununpojan perilliseksi. – Että Iivar
Maununpoika todellakin väkivaltaisesti surmattiin, on jo Geijer
todistanut (Saml. Skrifter, II, iii, s. 216), vaikka luultavasti tuon
ylhäisen Stenbock-suvun tähden murhanteko sitten hämmennettiin. –
Maunu Iivarinpoika oli luutnanttina Aksel Kurjen lipullisessa v. 1597
(ks. Suom. Valtionark. n:o 4,332, lehti 50) ja tuli v. 1599 keväällä
saman lipullisen ratsumestariksi.[304] Yhden, nimeltä Sofia, nai sittemmin Tuomas Beureus (Erik XIV:n
opettajan, Dionysius Beureuksen, poika). Juuri tähän aikaan näyttävät
sekä Beureus että Niilo Olavinpoika Meltolan herra häntä kosineen; ks.
Gottl. kopiok. s. 93. Toinen Hannu Biörninpojan tyttäristä, nimeltä
Kristiina, tuli Aksel Kurjen toiseksi puolisoksi.[305] Tässä on oikaisuksi mainittava, että Juho Matinpoika Skytte, joka
oli nainut Arvid Henrikinpoika Tavastin sisaren, Margaretan, oli jo v.
1591 kuollut (ks. Arwidsson, Handl. X,, s. 215; Lagus, Finska Adelns
Gods, s. 307); mutta hänen poikansa Maurus Skytte mainitaan
ratsumiehenä Aksel Kurjen lipullisessa (ks. Suom. Valtionark. n:o
4,332, lehti 50). Maurus näkyy sitten kuolleen maanpakolaisena
Puolassa.[306] Ks. Lagus, Finska Adels Gods. ss. 141, 216. Suku otti myöhemmin
vaakunastaan nimen "Gyllenhjerta". Lassi Niilonpojan nimi ja sinetti
tavataan Suomen aateliston kirjeessä elok. 3 p. 1596 (Suom. Valtionark,
Acta Hist.); muutoin emme tietäisi häntä lukea tähän sukuun. –
Hevonpää on Paimiossa ja kantaa nykyään nimeä "Viksberg".[307] Ne Tottit, joita Suomen historia tuntee, ovat seuraavalla tavalla
lähteneet yhteisestä alkujuuresta: Suku Tott:
Aksel Pietarinpoika, Tanskan marski.
| | | |Aake Akselinp. Eerik Akselinp. Iivar Akselinp. Lauri Akselinp. Tanskan valtaneuvos. Viipurin isäntä Gottlannin halt. Raaseporin is.
| k. 1480.
|
| |1. Ingeborg, Sten Sture 2. Eerik Aakenp.
vanhemman puoliso. Tanskassa asuva.
|
Tönne Eerikinp.
mestattu Turussa 1522.
|
Ingeborg,
Juho Knuutinpoika
(Kurjen) puoliso
(Heidän lapsensa
Knuutti Juhonpoika
ja Aksel Kurki).3. Yrjö Aakenp. 4. Klaus Aakenpoika
Ruotsin valtaneuvos |
| Aake Klaunpoika k. 1531
Aake Yrjönp. |
mestattu Hämeenlinnassa 1520 Klaus Aakenpoika k. 1593
|
nainut Kristiina
Henrikintyttären Hornin
|
Henrik Tott
nainut Sigrid Vaasan
|
Aake Tott, "lumiaura"
|
Klaus Tott, kreivi.[308] Henrik Tott määrättiin niiden aatelismiesten joukkoon, joiden
piti keväällä 1593 lähteä Tuure Bielken kanssa Puolaan kuningasta
vastaan; ks. Kaarle herttuan registr. 1593 B. lehti 87: Nyköpingistä
toukok. 20 p.[309] Ks. O. Rancken, Karin Månsdotter (Suomi 1849), ss. 57-61;
Messenius, Scondia Illustr. VIII, s. 34; sekä esitykseni Historiallisen
Seuran pöytäkirjoissa, maaliskuussa 1876.[310] Kaarina Hannuntyttärestä ks. Bomansson, Hertig Johan, s. 66, sekä
Wieselgren, De la Gardieska Arch. IV, ss. 200, 201.[311] Tiedämme vain, että hänen veljensä oli Pentti Juhananpoika
Hartikkalan herra, joka oli ollut jonkin aikaa linnanhaltijana
Käkisalmella ja nyt oli kuollut; ks. registr. 1595, I, lehti 242. Hannu
Juhananpoika oli nainut Vuolteen herran sisaren (ks. ylempänä s. 213),
mutta oleskeli Ruotsissa. Hän oli ensin käskynhaltijana Teljessä, mutta
keväällä 1596 hän tuli amiraaliksi Tukholman varviin (Skeppsholmassa)
ja tarkastusmieheksi Vaxholmaan; ks. Maunu Niilonpojan kirje Sten
Banérille Tukholmasta huhtik. 27 p. 1596 (Suom. Valtionarkist. Acta
Hist.). – Molemmilla veljeksillä oli vaakunassaan kolme lehteä; ks.
Anrep. Ättart. II, s. 430, Stiernman I, s. 34.[312] Pentti Söyringinpojan ahneudesta löytyy jo vuodelta 1574
esimerkki; ks. Tavaststjerna, Lisätietoja, s. 81. Edempänä tulee siitä
myöskin puhetta. Lauri Fleming kertoo v. 1596 hänen saaneen marskilta
Maskun kihlakunnan ja kutsuu häntä Klaus herran imartelijaksi. –
Bomanssonin (Hist. Arkisto III, ss. 165, 166) ja Laguksen (Finska
Adelns Gods, s. 547) mukaan panen tähän Juustenien sukutaulun. Pekka Juusten, Viipurin porvari
| | |Söyrinki Juusten, Paavali Juusten, Birgitta (?) Hauhon Kirkkoherra. piispa. Viipurin pormestarin
Nainut Anna Sipintyt., Henrik Biuren puoliso.
joka eli vielä v. 1603
Viipurissa.
| | |Pentti Söyringinpoika Pekka Paavalinpoika Anna Juusten, Juusten Juustilanjoen Hannu Cröellin, amiraali, k. 1609 herra. Viipurin pormestarin
| puoliso.
Suku "Gyllenlood" | |
Juhana, pormestari, Samuel Cröell,
aateloitu kamariviskaali.
"Rosencroëll".[313] Ks. Lagus, Finska Adelns Gods, ss. 448-450, ja Bomansson, Hertig
Johan, s. 37. – Kirjeessään Kaarle herttualle Narvasta marrask. 13 p.
1594 hän puolustaa itseänsä siitä, kun on Tukholmassa kuninkaan
kansliassa pannut sinettinsä erään kirjoituksen alle; häntä oli muka
uskoteltu, että kirjoituksen sisällys oli toinen kuin todella oli:
"mädan iagh Fattig Man icke sielff kan skriffwe eller läse" (kirje
alkuperäisenä Livonica-kokoilemassa Ruots. valtionarkistossa ja kopiona
Gottl. kopiok. s. 374, jossa kuitenkin väärin on nimi "Olavi
Niilonpoika"). – V. 1596 syksyllä hän kävi Klaus herran asioita
kuninkaan luona, ja silloin Yrjö Boije ehdotteli häntä linnan voudiksi
Tallinnaan (ks. Boijen kirje kuninkaalle lokak. 26 p. 1596, Suom.
Valtionark. Acta hist.). Siksi hän ei kuitenkaan tullut; mutta kuningas
oli määrännyt hänelle kihlakunnan sekä muita läänityksiä Suomesta.
Narvaan palattuansa hän kirjoittaa, että Kaarle herttua häntä vihaa ja
on antanut saman kihlakunnan Henrik Tottille, joka ei kuitenkaan ole
uskaltanut edes Klaus herraa puhutella asiasta (ks. Suom. Valtionark.
Acta hist.).[314] Syytä on arvata, että näiden isä oli tuo viiteessä (311] mainittu
Pentti Juhananpoika Hartikkalan herra ja äiti tämän ensimmäinen puoliso
Kaarina Biörnintytär Leijon Lepaasta. Siinä tapauksessa oli heillä
sisar Anna, jonka on nainut Niilo Kijl (ks. Anrep, Ättartaflor, Suku
Kijl n:o 61). Että heillä oli jokin sukulaisuus Kijlin kanssa, aavistaa
Lagus, Finska adelns gods, ss. 129, 271.[315] Ks. Gottl. kopiok. s. 227.
[316] Ks. lähettiläiden kertomus Turusta helmik. 5 p. 1596 (Gottl.
kopiok. s. 92), ja Kaarle Hornin kirje herttualle Kankaisista helmik.
18 p. 1596 (sam. p. ss. 94-96). – Yhteentörmäys Klaus herran ja Kaarle
Hornin välillä tapahtui tammik. 31 p., joka oli kolmas keskustelupäivä.
Horn itse siitä kirjoittaa: "Sattuipa meidän välillämme muutamia
sanoja, joita Klaus herra nurjasti selittää minun muka panetelleen
K. M.-vainajan ja nyt hallitsevan K. M:n korkeutta ja vääntää sen asian
tekosyyksi, miksi hän ei tahdo minua pitää missään toimissa"; ks.
Hornin kirje herttualle Kankaisista helmik. 15 p. 1596 (Gottl. kopiok.
s. 94). Tästä arvaten Horn lienee muun muassa viitannut siihen vainoon,
jota hän itse oli kärsinyt Juhana kuninkaan aikana. Kaskisten herra
kirjassaan "Res in Finnia" sanoo asiasta: "Carolum Henrici Flemingius
fecerat a reliquis discedere, cum decipere prudentiam ducit. In calore
enim contentionis vocem aliquam Caroli elicit et retrahit, quam
intenderet et diduceret curva aliqua interpretatione, tamquam laesae
majestatis crimen"; ks Grönblad, Handl. rör. förh. I, siv. 40. Marski
näkyy heti teettäneen pöytäkirjaa siitä, mitä Kaarle Horn oli sanonut
ja ilmoitti aikovansa kanteen nostaa; ks. Klaus herran kirje
valtaneuvoksille Turun linnasta helmik. 12 p. 1596 (Suom. Valtionark.
Acta hist.). Viroon tultuansa Horn näyttää jo vuoden lopulla tulleen
vankina pidetyksi muutamassa kartanossaan: ks. edempänä s. 229.[317] Ks. Kaarle Hornin kirje herttualle Kankaisista helmik. 18 p. 1596
(Gottl. kopiok. s. 96) ja Lauri Flemingin kirje Tuomas Beureukselle
Louhisaarelta helmik. 12 p. 1596 (Gottl. kopiok. s. 93) sekä Klaus
Hermaninpoika Flemingin "Res in Finnia". Lähettiläisten "Kertomus"
(Gottl. kopiok. s. 92) mainitsee, milloin ja millä tavoin vastauskirja
heille tuotiin. Itse vastauskirjaa en ole voinut löytää.[318] Ks. Klaus Hermaninpoika Flemingin "Res in Finnia" ja Lauri
Hermaninpoika Flemingin äsken mainittu kirje Beureukselle.[319] Ks. Kaarle Hornin usein mainittu kirje Kankaisista helmik. 18 p.
1596 ja Sven Maununpojan ja Eerik Ribbingin kirje herttualle Turusta
helmik. 29 p. 1596 (Gottl. kopiok. s. 96).[320] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekriget, III, s. 145.
[321] Maalisk. 10 p. 1596 Sven Maununpoika ja Eerik Ribbing söivät
kaksi ateriaa Prunkkalan nimismiehen luona; ks. Suom. Valtionark.
tilikirj. n:o 1,566, lehti 87.[322] Ks. Klaus Flemingin kirje valtaneuvoksille helmik. 12 p. 1596,
Suom. Valtionark. Acta hist. Siinä on muun muassa myöskin mainittuna
Kaarle Hornin muka kuninkaan kunnialle käypä käytös.[323] Ks. Werwing, Historier, I, s. 295.
[324] Ks. Ruots. valtionarkiston Acta Hist.: Sigismundin kirje
Varsovasta toukok. 15/25 p. 1596. – Kokouksesta Turun linnassa
puhutaan eräässä luultavasti Lauri Flemingin Tuomas Beureukselle
lähettämässä kirjeessä, joka on kopiona Suom. Valtionarkistossa (Acta
hist.).[325] Ks. herttuan kirjeet tästä asiasta Gripsholmasta heinäk. 21 ja 22
pp. 1596; registr. 1596, lehd. 19, 20.[326] Ks. Maunu Niilonpojan kirje Sten Banérille Tukholmasta huhtik. 27
p. 1596 (Suom. Valtionark. Acta hist.). – Mikko Kranckin veli oli tuo
valtiotoimissa paljon käytetty kuninkaallinen sihteeri Hannu Kranck.
Heidän syntyperänsa oli Pohjan pitäjän Bolstarbystä, jossa heidän
isänsä oli syntynyt; ks. Hannu Kranckin kirje Juho Bultille Tallinnasta
huhtik. 6 p. 1595 (Suom. Valtionark. Acta hist.).[327] Ks. Kustaa Banérin kirje Hogenskild Bielkelle Eknäsistä toukok.
16 p. 1596, seteli (Ruots. valtionark. Acta Hist). Banérin palvelija
oli äsken tullut Korsholmasta (Banérin läänityksestä), tuoden sieltä
kuulumisia. Kerrotaan myöskin, että Klaus herra on mestauttanut
muutamia Suomen talonpoikia, jotka edellisenä syksynä kävivät Ruotsissa
valittamassa. Ruis ja ohra maksoi Pohjanmaalla 12 tai useammin 14
markkaa tynnyriltä, mutta sitä ei ollut rahallakaan saatavana. Samaa
kerrotaan tähän aikaan Turustakin; Tukholmassa oli ruistynnyrin hinta
10-11 markkaa. – "Ebba rouvan esirukousta" mainitaan Grönblad, Handl.
rör. Klubbekr. I, s. 12.[328] Werwing, I s. 293, mainitsee niiden seassa kaksi maallistakin
miestä, lääketieteen tohtorin Samuel Stabenin ja erään Trälodin.
Jälkimmäinen sai sitten surmansa Pohjanmaalla, niinkuin edempänä saamme
nähdä. – Ennenmainitussa kirjeessä Tuomas Beureukselle sanotaan:
"Niistä paavilaisista ja jesuiitoista, jotka ovat Ruotsista
karkoitetut, ovat muutamat eksyneet tieltä, niinkuin tohtori Samuel, ja
saapuneet tänne satamaan; – he lääkitsevät ruumista ja turmelevat
sielua. Kaikki ovat tuon suuren miehen (marskin) suojassa." (Suom.
Valtionark. Acta hist.)[329] Ks. Kaarle Hornin kirje herttualle Tallinnasta heinäk. 17 p. 1596
(alkuperäisenä Ruots. valtionark. Livonica kokoelmassa, 447; kopio
Gottl. kopiok. s. 392). Hän sanoo jo saaneensa kuulla, että kuningas on
käskenyt hänet vangita. Niin näkyy käyneenkin. Hänen pyynnöstään
valtaneuvokset lokak. 26 p. 1596 kirjoittivat kuninkaalle esirukouksen
hänen puolestaan. Alkuvuodella 1597 hän pidettiin vankina muutamassa
kartanossaan Vironmaalla; Ks. Grönblad, de Comit. Arctopol, s,, 61.[330] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, 59, 60.
[331] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, 62, 63.
[332] Ks. Suom. Valtionark. Acta hist.
[333] Ks. herttuan kirjeet Suomen aatelistolle, Suomen sotaväelle ja
Hannu Eerikinpojalle Gripsholmasta heinäk. 21 ja 22 p., registr. 1596,
lehd. 19-22; sekä aateliston ja sotaväen yhteinen vastaus Turusta elok.
3 p. 1596, alkuperäisenä, 16 sinettiä syrjässä ja 23 nimeä alla, Suom.
Valtionarkistossa (Acta hist.); vieläpä Hannu Eerikinpojan kirje Turun
linnasta elok. 4 p. 1596, sam. paik. – Suomen aateliston ja sotaväen
kirjeestä arveli neuvoskunta: "ähr icke olijkt vare Her Claes Flämmings
sammansättning" (ks. neuvoskunnan kirje elok. 20 p. 1596, Suom.
Valtionark. Acta hist.).[334] Turun porvariston kirje herttualle elok. 4 p. 1596 tavataan
alkuperäisenä, kaupungin sinetti alla, Suom. Valtionarkistossa (Acta
hist.). Herttuan kirje Gripsholmasta heinäk. 21 p. ja kirje Turun
piispalle samasta asiasta heinäk. 22 p. on registratuurassa 1596, lehd.
19, 20.[335] Ks. Klaus herran kirje valtaneuvoksille Turun linnasta elok. 8 p.
1596, kopiona eräässä kirjevaihtovihossa, ss. 45-50 (Suom. Valtionark.
Acta hist.).[336] Herttuan ja neuvoskunnan kirjevaihto, josta olen voinut
ainoastaan pääkohdat tähän ottaa, tavataan erityisessä kopiovihossa
Suomen Valtionark. Acta hist. – Anonymon kertomus (Grönblad, Handl.
rör. förhåll. I, ss. 64 seurr.) sisältää neuvoskunnan mietinnön (ei
kuitenkaan aivan tarkasti luettuna, esim. s. 64, rivi 5 alh., seisoo:
"Intill sines", lue: siw till sinnes"). Neuvoskunnan jäsenet tässä
tilaisuudessa olivat Niilo Gyllenstierna, Sten Banér, Kustaa Banér,
Tuure Bielke, Eerik Sparre, Yrjö Posse ja Klaus Bielke. –
Puolalaisesta lähetystöstä kertoo laveasti Werwing I, ss. 298-313.
Lähettiläiden nimet luetellaan Grönblad, Handl. rör förhåll. I, s. 74.
Ruotsin miehiä oli lähetyskunnassa ainoastaan kreivi Eerik Brahe
(katolisuskoinen) sekä herra Arvid Stenbock ja tuo oppinut Lindorm
Bonde (katolisuskoinen).[337] S.o. Suomeksi: mutta joiden jumalana vatsa on!
[338] Ks. kirje Tukholmasta syysk. 20 p. 1596 (Ruots. valtionark. Acta
Hist.).[339] Ks. registratuura 1596, II A. A., lehti 91: Suomen aatelistolle
Gripsholmasta syysk. 7 p.[340] Ks. kopio, ilman allekirjoituksitta, Suomen valtionark. (Acta
hist).[341] Herttuan kirje näille kolmelle herralle (jotka satunnaisista
syistä eivät olleet allekirjoittaneet Suomen aateliston kirjettä elok.
3 p.) tavataan registr. 1596, II A. A., leht. 90: "Sille Suomen
aatelille, joka ei pidä herra Klaus Flemingin puolta, Gripsholmasta
syysk. 5 p." Heidän vastauksensa Turun linnasta syysk. 29 p. 1596, ks.
Gottl. kopiok. s. 106.[342] Ks. Gottl. kopiok. ss. 108-110, Turun linnasta lokak. 20 p. 1596.
Allekirjoittaneina luetellaan 31 nimeä.[343] Ks. Lorentz Tauben kirje herttualle Viipurista heinäk. 20 p.
1596, Gottl. kopiok. s. 105.[344] Ks. Rasmus Henrikinpojan kertomus (Suom. Valtionarkiston Acta
hist.), ja Kustaa Banérin kirje Hogenskild Bielkelle Tukholmasta syysk.
11 p. 1596 (Ruots. valtionark. Acta hist.). Molemmissa mainitaan
rahavero, jolla muka oli ostaminen tuoretta ruokaa ("fersk math")
kuninkaan kotiintuloksi.[345] Ks. Kaskisten herran "Res in Finnia", Grönblad, Handl. rör.
förhåll. I, ss. 41, 42. Kaskisten herra itse joutui tästä syystä uuteen
rettelöön marskin kanssa.[346] Ks. muun muassa erään Flemingin palvelijan todistus, Werwing,
I s. 342.[347] Huhun kuninkaan tulohankkeesta Viron kautta kertoo Tallinnasta jo toukok. 7 p. 1596 Yrjö Boije herttualle; ks. Gottl. kopiok. s. 391. Kehoituksia tuli arvattavasti moniaalta; niinpä esim. Rask. kirjoittaa Bultille, Tallinnasta jouluk. 14 p.: "Et, crede mihi, nisi Majestas Regia proximo vere redierit in regnum suum haereditarium, haud dubie ille [Carolus] non quiescet, et fideles etiam subditi de ipsius Majestatis reditu plane desperabunt". (Suom. Valtionark. Acta hist.)
[348] Ks. Eerik piispan kiertokirje helmik. 10 p. 1596; Saml. af
Domkapitlets i Åbo Cirkulärbvef, Supplement, ss. 41 seur.: "Et quamvis
quibusdam peregrinum et mirum videatur nos ceremonias usitatas
improbare earumque abusum damnare, et multi calumniis et
debacchationibus nos deformare conentur, et facem discordiarum et
seditionum vociferentur, non tamen movemur calumniis."[349] Jesuiittain seminaareissa oli Juhanan aikana ollut monta
suomalaistakin; ks. Theiner, Schweden und seine Stellung zum heil.
Stuhl, Augsburg 1839, II, ss. 315, 318, 327; vert. Hist. Arkisto IV, s.
166. Eräs Olaus Sondergelteus oli Olmutzin kollegiossa v. 1580 saanut
toimekseen kirjoittaa Suomen kieliopin, jonka avulla aiottiin sitten
suomennuttaa katolinen katkismus. Sama "Olaus Sundergelt" oli silloin
pappina Pärnussa Liivinmaalla; ks. hänen kirjeensä kesäk. 15 p. 1596
(Suom. Valtionark. Acta hist.). Eräs Johannes Jussoila, joka v. 1585
kävi Brunsbergin seminaarissa, oli nykyään hovisaarnaajana kuninkaan
luona Puolassa; vert. Gottl. kopiok. s. 115. Myöskin Vilnan
seminaarissa oli v. 1589 ollut suomalaisia, jotka tervehtivät
Sigismundia suomenkielisellä runolla: "Terwen mule Sigismunde tule,
Nijn caiki cansa Vilnas lule"; ks. Pippingin Luettelo, s. 7.[350] Ks. Werwing, I, s. 300, jossa mainitaan eräs kuninkaan kirje
elok. 20/30 p. 1596.[351] Ks. yllämainittu "Res in Finnia", Grönblad, Handl. rör. förhåll.
I, ss. 42, 43.[352] ... "rei testem, et quasi censorem". Abraham Melkiorinpoika tuli
Puolasta ja oli määrätty Pohjanmaan voudiksi. Hänen määräyksestään on
herttualla tieto jo heinäk. 9 p. (nähtävästi Puolasta tulleiden
sanomain mukaan); ks. registr. 1596, II, lehti 6.[353] Ks. piispa Eerikin kiertokirje syysk. 24 p. 1596 (Saml. af
Circulärbref, Supplement, s. 45). Herttua kiitti Suomen piispaa hänen
käytöksestään erityisellä kirjeellä Tukholmasta lokak. 16 p. (registr.
1596. II, lehti 123).[354] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 53.
[355] Ks. pöytäkirja siitä tutkimuksesta, minkä Krister Klaunpoika
Horn, Hannu Juhananpoika Bon herra, Hannu Hannunpoika Monikkalan herra
ja Tukholman linnanvouti Pentti Laurinpoika pitivät lokak. 13 p. 1596
Suomen talonpoikain valituksista, Suom. Valtionark. Acta hist. Että
saapuvilla oli Käkisalmenkin lääniläisiä, näkyy siitä, kun mainitsevat,
mitä heidän vanhempansa ovat veroksi maksaneet suuriruhtinaalle.[356] Ks. Raskin kirje Bultille Tallinnasta jouluk. 14 p. 1596, Ruots.
valtionark. Acta hist. – Maurus Skytten ja hänen seuralaistensa
väkivallan teot Pälkäneellä ja Rautalammilla (Arwidsson, Handl. X. ss.
219 seurr.), todistavat myöskin jotakin.[357] Ks. Olavi Sverkerinpojan kirje Turusta jouluk. 16 p. 1596, Gottl.
kopiok. s. 114. – Venäläisten uhkauksista ja varustuksista puhutaan
alituisesti sen ajan kirjevaihdoissa. – Rajankäynti Pisamäestä
Jäämereen oli suoritettu vasta maaliskuussa 1596. Vaan etelässäkin oli
vielä eräs kohta Puruveden ja Paasiveden välillä riidanalaisena, koska
Savon puolelta väiteltiin, että erehdyksestä oli pantu rajapaikaksi
"Tervajärvi", kun pitäisi olla "Tervalampi". Asia oli kuitenkin aivan
vähäpätöinen, ja Suomenmaa oli kumminkin rajankäynnissä voittanut
itselleen 11 talonpoikaa Paljakossa ja Hangasniemellä (Putkilahdella),
jotka aina olivat muinoin kuuluneet Käkisalmen lääniin; ks. Gottl.
kopiok. ss, 88, 89, 383, 386.[358] Rask, äskenmainitussa kirjeessä jouluk. 14 p., kertoo Olavi
Sverkerinpojan tulosta Turkuun Käkisalmen heittämistä varten. "Sed
quoniam expressum Majestatis Regim mandatum ea de re Illustris Dns
Flemingius non habet, intelligo ipsum adhuc reniteri (Sic!), vtinam non
nimis diu." – Eräässä kirjeessä Baresundista toukok. 14 p. 1597
(Gottl. kopiok. ss. 395, 396) sanoo Arvid Eerikinpoika Stålarm
nähneensä erään Ebba rouvan (marskin lesken) antaman kopion Sigismundin
kirjeestä Klaus herralle tämän asian suhteen, josta havaitaan "att K.
M:tt vore rådfördt, att medh förb:de Kexholms lefwerering icke något
hastes skulle, medh mindre dess mehre omträngde".[359] Ks. kirjoitukseni Pohjanmaan asuttamisesta, Suomi 1857, ss. 111
seurr., ja tutkimukseni Pähkinäsaaren rauhanteon rajasta,
Historiallisen Seuran pöytäkirjoissa 1875; sekä J. R. Aspelin,
Korsholman linna ja lääni, Helsingissä 1869, jonka arvelut kuitenkin
useissa kohden ovat omituisia. Että Venäjän alamaisiksi luettuja
karjalaisia vielä v. 1365 oleskeli Peräpohjassa, näkyy eräästä Albrekt
kuninkaan kirjeestä Turun linnan edustalta helmik. 7 p. ("feria sexta
proxima post festum b. Agatha") 1365: kuningas kirjoittaa Ulvilan ja
Pohjanmaan asukkaille saaneensa tietää, että muutamat niistä
karjalaisista, jotka siellä asuvat ("Karelom, som när idher boo"), ovat
purjehtineet kauppansa kanssa edemmäs, kuin heillä vanhastaan on tapa
ollut, ja että muutamat pohjalaisista ovat olleet heille saattajina ja
muulla tavoin heitä edistäneet "Ruotsin valtakunnan suureksi vaaraksi";
sen vuoksi kielletään karjalaisia purjehtimasta edemmäs Pohjan
rannasta, kuin ennen ovat tottuneet; ks. Ruots. valtionarkistossa
Palmsköldin kokoelmat.[360] Ks. ylempänä ss. 42, 43.
[361] Ks. Suomi 1857, ss. 111-150.
[362] Ruotsiksi: Norrlanden, Norrbottn, Bottnen. – Ruotsalainen sana
"Botten" merkitsee sekä astianpohjaa että lahdenpohjaa, mutta ei
koskaan pohjoista suuntaa, joka on ruotsiksi: "norr", "nord".[363] Iin pitäjässä on "Herukkahieta" niminen lahti, jota pidettiin
Pohjanmaan rannikon viimeisenä perukkana ja josta sanottiin:
"Herukkahieta santamaa, ranta pisin (s.o. kaukaisin) Pohjanperän." Ks.
P. N. Mathesius, Kertomus Pohjanmaasta, Suomi 1843, s. 127.[364] "Oesternorlandia" Maunu kuninkaan kirjeessä v. 1329; ks.
Mathesius Suomi 1843, s. 123. – Kustaa Vaasan aikoina merkitsee nimi
"Norlanden" ainoastaan Angermanlantia, Medelpadia ja Helsinglantia; ks.
Arwidsson, Handl. IV, 309 ja IX, 196. "Östrabotnen", "Österbothnen" on
silloin jo Pohjanmaan tavallinen nimitys, mutta toisinaan myöskin
"Norrebotn" käytetään Suomenkin puolisesta Pohjasta. Muutoin on
muistettava, että Kustaa Vaasan hallituksen lopulla myöskin Savon
läänin pohjoisempaa voutikuntaa kutsuttiin "Norbotn". Ks. Arwidsson,
Handl. IV, 209, VI, 307, VIII, 42. Samaa nimeä käytettiin silloin myös
Hämeen takamaista; ks. Aspelin, Korsholman linna ja lääni, s. 3.[365] Ks. maaherra Johan Grahnin kertomus v. 1668 (Handl. rör. Skand.
Hist. 31 osa, s. 296).[366] Ks. Porthan, Chron. Episc. Finl. (uusi painos), s. 268.
[367] Ks. Hist. de Septentr. Gent. XX, luku 1, 2. Tornion saari eli
Tornion suun saari, lyhennettynä Suunsaari (Svensar), on nykyisen
kaupungin asema.[368] ... "omne genus necessarii leguminis"...
[369] "Kijm, Jjå, Ulå voro i Kon. Gustaf I:s tid fria hamnar. Olaga hamnar voro Salu, som ej hade skepp: ej Kaljoki, utan Rama [Rauma] handlade der", j.n.e., sanotaan eräässä vanhassa kirjoituksessa, jonka J. J. Tengström on julkaissut (Joukahainen II, s. 18; vertaa Mathesius, Suomi 1843, s. 129). – V. 1590 valittavat Pohjan miehet, että "Södre ström" (Määlarijärven lasku) oli ollut heiltä kielletty; ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbeke III, s. 128. V. 1533 kirjoittaa Kustaa kuningas Mustasaaren, Kyrön, Pietarsaaren ja Kokkolan asukkaille, jotka "köpslagen bruka pläga anthen mett Ryssarne, eller mett the Sockner nör [norr] i Östrabotnen"; ks. Arwidsson, Handl. V, 293. – Että turkulaisten ja Kokemäen puolisten oli tapa käydä Peräpohjassa, arvattakoon siitä, kun v. 1374 paikoilla tiesivät antaa todistuksia Turun hiippakunnan rajoista siellä päin; ks. Porthan, Chron. Ep., ss. 372 seurr.
[370] Ks. Mathesius, Suomi 1843, s. 286: A. Sjögren, Om Kemi Lappmark,
ss. 42 seurr. ja Arwidsson, Handl. III, 162, VII, 116.[371] Ks. Arwidsson, Handl. II, 295.
[372] V. 1586 elok. 5 p. sai Klaus Bielke läänitykseksi koko vuotuisen
veron puolesta Limingasta ja v. 1595 elok. 27 p. läänitettiin hänelle
Limingan toinenkin puoli. V. 1591 kesäk. 9 p. sai Klaus Fleming
(Eerikinpoika) vuotuisen veron Pietarsaaresta. Jo v. 1571 oli Kustaa
Banér saanut Korsholman kartanon ja v. 1594 elok. 4 p. hän sai
vuotuisen veron kolmesta Mustasaaren neljäskunnasta sekä kruunulle
säästyneet heinät Kyröstä ja Vöyristä. Ks. Suomen Valtionarkiston
tilikirjat n:o 4,807, leht. 12, 13.[373] Ks. Aspelin, Korsholman linna ja lääni, s. 40, jossa arvellaan
tähän sovitettavaksi, mitä Venäjän kronikat kertovat: että v. 1375
"seitsenkymmeniset Karjalaiset" (näinkö Peräpohjan asukkaita
nimitettiin siitä syystä, kun karjalaisia oli heihin sekaantunut?)
rakensivat pienen uuden linnan ja että v. 1377 nuoret miehet
Novgorodista tekevät retken nemtsien (ruotsalaisten) uutta linnaa
vastaan "Owlan" (Oulun?) tykönä (Suomi 1849, s. 282, ja Suomi 1848,
s. 114).[374] Ks. M. A. Castrén, Utdrag ur Solovetska klosterkrönikan (Suomi
1843); Koskinen, Oppikirja Suom. kansan historiassa, ss. 62, 77, 99;
Aspelin, Korsh., ss. 52 seurr.[375] Peräpohjalaiset valituskirjassaan puolipaaston aikana 1490
lausuvat: "tha seije the, ath Landet ok vatnet hör töm till som vijbom
pa. Ok villie the betvinge oss, att vijskulom göre thöm arligen skatt
trijhwijth skinn af hvar man ij landhet är, Ok halffdelin af Kim aa. Ok
alle the Lax aar ij Landit äre, in till en aa som heter Pöheiokij,
liggandes i Sala sokn." Venäläiset sanoivat rajakiveksensä Hanhikiveä,
joka on Pyhäjoen edustalla; siitä vetivät rajansa meren yli "Biwre
klubbe"en, joka on Skelleften rannassa, ja siitä pohjoista suuntaa
Tornioon ja Kemiin sekä pitkin Kemijokea Rovaniemelle asti, jonka he
itsellensä omistivat. Ks. Ruots. valtionark. "Moscovitica", ss. 23-28;
Hadorphin lisät Ruots. riimikronikaan, II, s. 344.[376] Retkistä Kustaa Vaasan aikuisessa sodassa ks. Ignatius, Bidrag
till Södra Österbottens hist., s. 31.[377] Ks. Suom. Valtionark. n:o 4,452, lehti 76 seurr. Seuraavat
kyläkunnat mainitaan poltetuiksi: Saarismäki, osa Manamansaloa,
Koutaniemi, Melalahti, Kienansuu ja Kienanjoki, Ristivesi ja Paltamo,
paitsi yksityisiä taloja Kongasjärvellä ja Vaajärvellä.[378] Suom. Valtionark. n:o 4,793, lehd. 94, 175, mainitaan, että eräs
Eerik Pietarinpoika Krankka, Limingan kylästä, nostoväen päämiehenä sai
v:n 1580 paikoilla surmansa vihollisilta (hänen nimensä tavataan vielä
1580 vuoden maakirjassa, mutta seuraavana vuonna on hänen sijassaan
hänen leskensä Sigrid Antintytär). Keväällä 1581 eräs Hannu Garp näkyy
olleen hallituksen määräämä vartijaväen johtajaksi (wdi landwährn)
Pohjanmaan rajalle (ks. Suom. Valtionark. n:o 4,761, lehti 125). Että
liminkalaisilla oli rajan vartioiminen, mainitaan tuolla täällä (ks.
sam. paik., lehti 114). Oulujärven seutu olikin alkuansa Limingan
pitäjää.[379] Ks. Suom. Valtionark. n:ot 4,758 ja 4,761. Ne kylät, jotka
v. 1580 poltettiin olivat Säräisniemi, Vuolijoki, Vuottolahti ja
"Voraxelax" (2 taloa) sekä osia Kangasjärvestä, Kivesjärvestä,
Manamansalosta, Mieslahdesta ja Vaajärvestä. V. 1581 oli jäänyt
seisomaan ainoastaan 18 taloa. Seuraavana vuonna luettiin kuitenkin
taas 46 taloa.[380] Toukok. 24 p. 1582 kuningas kirjoittaa Tukholmasta, että Tornion
ja Kemin asukkaat ovat pyytäneet sotaväkeä rajan puolustukseen, mutta
koska Pohjanmaalla ei ole varaa, millä tämmöistä väkeä elättää, eikä
kuninkaalle ole elatusvaroja sinne lähettää eikä väkeäkään liikenemään,
niin Tornion, Kemin, Iin ja Limingan pitäjät vapautetaan siitä
lisäverosta, joka viljassa olisi maksettava, koska pitävät
rajavartioimista ja itseänsä puolustavat. Ks. Suom. Valtionark. n:o
4,764, lehti 138.[381] Ks. Suom. Valtionark. n:o 4,761, lehti 114 ja 4,766, lehti 43
sekä 4,767, lehti 119. Poltettuina olivat Karjalan, Pirttitörmän ja Iin
kyläkunnat, sekä Olhava, Kuivaniemi ja Simo; ks. n:o 4,764 lehd. 73
seurr.[382] Ks. Limingan kirkkoherran, Henrik Laurinpojan (Lithovius-suvun
kantaisän), todistus, annettu Oulunsatamasta heinäk. 25 p. 1586, Suom.
Valtionark. Acta hist. – Syyskuussa 1585 oli vihollinen karannut
Raappanaan ja Kurjenpolveen, viidentenä joulupäivänä poltettiin
Jerkunan kylä ja maalisk. 23 p. 1586 tapettiin Oulujärven rannalla 120
liminkalaista, jotka olivat matkalla huhtamaillensa. Kirje annettiin
niiden lähettilästen mukaan, jotka pantiin pyytämään kuninkaalta apua
ja puolustusta maakunnalle.[383] Jo 1579 vuoden tileissä sanotaan, että venäläiset ovat polttaneet
herra Olavin pappilan; mutta 1581 vuoden tileistä hän on itsekin
kadonnut. – Vasta v. 1599 Oulujärven pitäjä toistamiseen erotettiin
Limingan alta; ks. Kaarle herttuan registr. 1599, II, lehti 117.[384] Ks. Henrik Laurinpojan todistukset Oulunsatamasta heinäk. 18 p.
1587 ja heinäk. 19 p. 1588, Suom. Valtionark. n:o 4,780, lehti 137 ja
n:o 4,783, lehti 106.[385] Ks. Saloisten ja Limingan nimismiesten kuitit vastaanotetusta
ruudista ja ampumavaroista kesällä 1586; Suomen Valtionark. n:o 4,777,
lehti 104.[386] Ks. Eerik Tönnenpojan kirje kuninkaalle Käkisalmelta marrask.
30 p. 1588 (Ruots. valtionark. "Livonica", 444), jossa kerrotaan, että
Boris Godunov kuuluu lähettäneen kaksi päällikköä Pohjan rajalle
kokoamaan väkeä ja tekemään hävitysretkeä Savoon, "tähän lääniin" ja
Kainuuseen (Kainus). Solovetsin kronikka sanoo retken tapahtuneen
Kajaanin kaupunkia eli linnaa vastaan, joka kuitenkin vasta v. 1607
perustettiin! Siitä sopii päättää, että tämä kronikka ei ole tapausten
kanssa yht'aikainen, eikävätkä sen vuosiluvut olekaan luotettavia, vaan
tavallisesti vuotta myöhemmät kuin muiden lähteiden.[387] Ks. Åbo Tidningar v. 1785, lisät., s. 29 ja v. 1791 n:o 18; Joukahainen II, s. 23; J. W. Calamnius, Muinais-tiedustuksia Pohjan periltä, Suomi-kirjan toisessa jaksossa, VII, ss. 221, 222; Solovetsin kronikka; Arwidsson, Handl. VI, s. 354; Åbo Tidn. 1777, s. 142. – Limingan hävityksestä, joka näkyy pääasiallisesti tapahtuneen alkuvuodesta 1590, on täydellinen luettelo Tuomas Yrjönpojan tilikirjassa vuodelta 1590 (Suom. Valtionark. n:o 4,790, lehd. 50 seurr.), jossa "Venäläisten polttamat v. 90" mainitaan neljäskunnittain ja kylittäin: Limingan neljäskunta: Limingan kylä 56, Temmes 2, Ängeslevä 5, = 63; Lumijoen neljäskunta: Lapinniemi 13, Lumijoki 29, Hirvasniemi 8, Rantakylä ja Virkula 21, = 71; Oulunsuun neljäskunta: Oulunsalo 37, Oulunsuu 50 = 87; Laitiasaaren neljäskunta: Laitiasaaren kylä 41, Sotkajärvi 5, Utajärvi 11, Ahmajärvi 2, Oulunniska 5, Sankijärvi 18, = 82; summa 303. Pitäjässä oli jo sitä ennen 50 autiotaloa. [388] Ks. P. H. Vidmark, Beskrifn. öfver Helsingland, II, s. 182. – Jo keväällä oli jalkaväenpäällikkö Hannu Mikonpoika väenottoa tekemässä Suupohjassa, mutta valittaa, että rahvas ainakin Kyrössä oli kovin vastahakoinen; ks. hänen kuittinsa Ojaniemeltä toukok. 11 p. 1590, Suom. Valtionark. tilikirj. n:o 4,790, leht. 33.
[389] "Hans Larson, tillförordnad Tygmestare i Österbotten" hän
nimittää itseänsä kuitissa Kemistä heinäk. 11 p. 1590 (Suom.
Valtionark. n:o 4,790, lehti 127). En voi varmaan sanoa, onko hän sama
mies kuin "Hans Larsson Preualch skipshöfuizman på thet norlenske
tåget" (sam. paik. lehti 137 ja n:o 4,793, lehti 179). Asemestari Hannu
Laurinpoika kuoli täällä Pohjassa marrask. 2 p. 1591 (ks. eräs Pietari
Baggen kirje, "Livonica" 444). Myöhemmin mainitaan "the värier, som
framledne Hans Larsson hafver utdelt emellan undersåtarne" (ks. Suom.
Valtionark. n:o 4,805, lehti 131).[390] ... "locum olim artis, ubi et multa sepultorum ossa reperta
sunt"; ks. Åbo Tidn. 1785, s. 29.[391] Ks. kirjoitukseni "Suomalaisten uutis-asutuksesta Jäämeren
rannikolla" Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1868, s. 68; A. Sjögren, Om
Kemi Lappmark, ss. 374 seurr. (Gesamm. Schriften I, ss. 213, 214). –
Kuollan kaupunkia nimitetään ruotsalaisissa lähteissä aina "Colensu";
sana Kuolla on oikeastaan Lappalainen muoto sanasta: kala, niin että
Kuolla joki merkitsee kalajokea.[392] Ks. Suomi 1843, s. 195, ja Suomi 1848, s. 238.
[393] Ks. Arwidsson, Handl. VI, s. 355. Verokirjoista en ole kuitenkaan
löytänyt mitään puhetta Vesaisen lesken verovapaudesta.[394] Ks. Hannu Laurinpojan ja Pietari Baggen kirjeitä kuninkaalle
v. 1591 "Livonica"-kokoelmassa Ruots. valtionarkistossa, n:o 444. Hannu
Laurinpoika, kuten jo mainittiin, kuoli marrask. 2 p. 1591. Hän näkyy
talviretkellänsä jättäneen tykistönsä Norjan puolelle, ja Bagge lähetti
myöhemmin sitä sieltä noutamaan.[395] Ks. Jörgen Vagessan kertomus ensimmäisestä retkestä Suman linnaa
vastaan (Suom. Valtionark. Acta hist.); Virallinen kertomus Sven Baggen
retkestä, annettu Oulun linnasta tammik. 19 p. 1592 (Handl. rör. Skand.
hist., XXXVIII, ss. 103-109); Venäjän kronikat (Suomi 1848, s. 238); ja
kaksi Pietari Baggen kirjettä kuninkaalle syksyllä 1591 ("Livonica"
444). – Suom. Valtionark. n:o 4,795, lehti 23, mainitaan yksi
Mustasaaresta ja kaksi Kokkolasta surmansa saaneina retkillä
Suur-Sumaan ja Kuollansuuhun.[396] Ks. Pietari Baggen kirje Kaarle herttualle Oulusta helmik. 7 p.
1592 ja eräs toinen kirje kuninkaalle, perille tullut huhtik. 20 p.
1592 ("Livonica" 445); Åbo Tidningar 1785, lisät. s. 30, ja 1791 n:o
18; Joukahainen II, s. 23 (jossa kuitenkin on väärä vuosiluku "1591");
Venäjän kronikat (Suomi 1848). – Bagge kertoo ensimmäisessä kirjeessä,
että venäläisten koko voima luultavasti nousi 20,000 mieheen. Toisessa
kirjeessä hän sanoo, että lukumäärästä ei ole varmaa tietoa, mutta että
se lukumäärä, 3- tai 4-tuhatta, joka kuninkaalle on kerrottu, ei ole
totta. Tuo vanha ajantieto, joka on painettu Joukahaisessa ja Åbo
Tidningarissa, mainitsee joko 3000 (Joukah.) tai 8000 (Åbo Tidn.).
Monikkalan herra (Grönblad, Handl. rör Klubbekr. I, s. 19) sanoo 600![397] Ks. Grönblad, Handl. rör Klubbekr. III, s. 140.
[398] Ks. ylempänä s. 77 ja Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 127
seurr. Valituskirja on annettu Mustasaaresta huhtik. 6 p. 1590.[399] Ks. kuninkaan kirje Pohjanmaan voudille Tuomas Yrjönpojalle
Tukholmasta toukok. 14 p. 1590, Suom. Valtionark. n:o 4,790, lehti 86.[400] Ks. kuninkaan kirje Tuomas Yrjönpojalle Tukholman linnasta elok.
4 p. 1590, Suom. Valtionark. n:o 4,790, lehti 93. – Pohjalaisten uusi
valitus tämän johdosta on ilman päivämäärättä, Grönblad, Handl. rör.
Klubbekr. III, s. 131. Että pohjalaiset lukivat vuodesta 1590 alkaen
tämän etuoikeutensa, näkyy sekä eräästä vanhasta muistiinpanosta
(Joukahainen II, s. 27) että Monikkalan herran kertomuksesta (Grönblad,
Handl. rör. Klubbekr. I, s. 19).[401] Ks. Pietari Baggen kirje kuninkaalle, perille tullut huhtik. 20
p. 1592, Ruots. valtionark. "Livonica" 445. Eteläinen rovastikunta
käsitti koko Suupohjan ja myöskin Pietarsaaren ja Kokkolan pitäjät,
jotka muutoin hallinnollisesti luettiin Peräpohjaan; ks. Ignatius,
Bidrag till Södra Österbottens äldre historia, s. 38.[402] Itse kirje löytyy kopiona Suom. Valtionarkiston tilikirjoista n:o
4,801 lehti 105. Kuninkaan kirje Tuomas Yrjönpojalle samasta asiasta
Kongsöristä heinäk. 31 p. 1592, löytyy painettuna registratuuran mukaan
Grönbladin teoksesta Handl. rör. Klubbekr. III, s. 1.[403] Jo 1590 vuoden tilissä sanotaan, että Erkki Olavinpoika
Voitilasta (tämä oli lainlukijan asunto Mustasaaren pitäjässä) piti
varustushevosia Knuutti Juhonpojan lipullisessa; ks. Suom. Valtionark.
n:o 4,789, lehti 18. Nimi "Erich Ollsson till Lahanasari" tavataan
esim. sam. ark. n:o 4,780, lehti 138. Mutta aatelista kilpeä hänellä ei
ollut, sillä hänen sinetissään on paljas puumerkki. – V. 1591
mainitaan erään Mikko Olavinpojan Petsmosta kuninkaalle kannelleen,
että Erkki Olavinpoika otti lahjoja oikeudessa; mutta käräjärahvas muka
vapautti lainlukijan, ja Mikko Olavinpoika sai sakkoa 40 taalaria.
Tämmöiset tuomiot eivät kuitenkaan ole aivan luotettavia.[404] Tilikirjoista tavataan ainoastaan 9 miestä, jotka knaappeina
saivat talonsa verovapaiksi. Täytyy ajatella, että enin osa, esim.
Tuomas Yrjönpojan poikapuolet, olivat tilattomia, jotka nauttivat
ainoastaan palkkaa ja linnaleiriä.[405] Ks. Grönblad. Handl. rör. Klubbekr. I, 10, 11: Kalajoen
kirkkoherran Ljungo Tuomaanpojan kertomus.[406] Ks. Klaus herran kirje Säkkijärveltä helmik. 3 p. 1593, Suom.
Valtionark. tilikirj. n:o 4,801, lehti 112.[407] Klaus Flemingin kirje Tuomas Yrjönpojalle Lempäälästä maalisk. 24 p. 1593, alkuperäisenä Suom. Valtionarkiston tilikirj. n:o 4,805, lehti 128: ... "attj försörie dhe Ny tilsatte hoffmän som haffue effther H:te Kon. M:ttz fulmachts brefz lydelsse lathe[t sigh] bruke widh Vle befestningh, medh Borgläger, att bekomme den deel der vdj E. Fögderij huar j kunne sticke dem in Jblandh Almogen der om i medh dem fogligen handle skole att de lathe finne sigh wällwillige att göre deris nödtorffter effter rätte och gewanlige ordning såsom alle andre ryttere här i landet till videre beskedh ifrå migh".
[408] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 14.
[409] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr I, ss. 11, 20, 43, 44, 48.
[410] Tämä huomataan siitä, että, niinkuin edempänä näemme, heitä
seuraavana vuonna vaadittiin korvaamaan nämä kuusi kuukautta.[411] Ks. Erkki Olavinpojan ja Tuomas Yrjönpojan kirje kuninkaan
sihteereille, Olavi Sverkerinpojalle ja Sipi Henrikinpojalle,
Mustasaarelta tammik. 25 p. 1594, Gottl. kopiok. ss. 41, 42; sekä
Monikkalan herran kertomus, Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 20.[412] ... "the nya Norländske beställte Ryttarnes wederlag"; ks. Erkki
Olavinpojan ja Tuomas Yrjönpojan yllämainittu kirje.[413] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, alkulause, s. IV; vert.
ylemp. s. 170.[414] Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 36-39.
[415] Ks. Klaus Flemingin kirjeet Kaarle herttualle Laitikkalasta
maalisk. 6 p. 1595 ja Turusta maalisk. 18 p. 1595 Gottl. kopiok. ss.
63, 65, 66. – Kirje, jonka Klaus herra sanoo pohjalaisille
lähettäneensä tästä asiasta, ei ole säilynyt.[416] Ks. ylemp. s. 191, ja liite n:o 2.
[417] Herttuan lähettämät rajankävijät, jotka heinäkuussa 1595 tulivat
Peräpohjaan, vaativat herttuan käskyn mukaan Erkki Olavinpojan mukaansa
rajankäynnille, mutta tämä vastasi, "että ei voi palvella kahta
herraa"! ks. Gottl. kopiok. s. 383.[418] ... "brukat deres otilbörligh mun ock gifvit Högb:te K. M:t alle
dee Tusen det värste dee hafve kunnet nämpne"; ks. Klaus herran
ennenmainittu kirje Laitikkalasta, Gottl. kopiok. s. 63.[419] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 11, 12. – Että
todellakin tähän aikaan pohjalaisia talonpoikia vankeuteen pantiin,
näemme Ilkan esimerkistä, josta edempänä.[420] Ks. Klaus herran kirje herttualle Turusta maalisk. 18 p. 1595,
Gottl. kopiok. s. 65.[421] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 40-55: Kaksi
kirjoitusta vuodelta 1597, joissa eräs pohjalainen selvästi ja
taitavasti puolustelee maakuntansa asiaa ratsuväen väitöksiä vastaan.
Yllämainittu ajatus löytyy s. 54, Argt:m XV. Grönblad hyvällä syyllä
arvelee, että näiden puolustuskirjain tekijä on ollut joku Pohjanmaan
papeista.[422] Suvun nimi kirjoitettiin milloin Fordeel, milloin Fordell.
Ignatius, Bidrag till Södra Österbottens historia, ss. 32-36, on
koonnut nuo hajalliset tiedot suvun jäsenistä. Siitä lainaamme
seuraavan, muista lähteistä vähän lisätyn sukutaulun: Knuutti Fordell.
| |
Vanhempi Hannu Fordell, Lassi Fordell,
ajottaisin tuomarina tai voutina Kustaa Vaasan "turkistenostaja"
Pohjanmaalla, k. noin v. 1579. Pohjanmaalla, Pohjanmaan tuomarina
puoliso; Anna. v. 1555, toisinaan voutina.
|
| |
Hannu Hannunpoika Fordell. Elisabet Fordell, Juhana kuninkaan
| ristilapsi.
|
| | |
Lucia, f. 1599. Barbro, naimisissa Elisabet.
naimisissa Pietarsaaren Kruununkylän
Knuutti Henrikinpojan kanssa. kirkkoherran kanssa.Muutoin löytyy joukko Fordell-nimisiä henkilöitä, joita en osaa tarkemmin sovittaa yhteiseen sukujohtoon. Eräs Juho Fordell, kenties Knuutin veli, tuli v. 1538 Pietarsaaren kirkkoherraksi (ks. Arwidsson, Handl. V, 366) ja näkyy kuolleen v. 1542 (ks. Suom. Valtionarkisto n:o 4,530, lehti 5). Eräs Knuutti Fordell mainitaan Oulun seuduilla Sigismundin ruotsink. registratuurassa v. 1594 (lehti 16). Myöskin se Henricus Nicolai, joka v. 1557 tuli Pietarsaaren kirkkoherraksi ja nai Katariina Sursillin, lienee kuulunut samaan sukuun; kumminkin hänen poikansa Juhana Henrikinpoika, joka tuli Pietarsaaren kappalaiseksi v. 1558, kantoi Fordell-nimeä (ks. Genealogia Sursilliana, s. 1). Vihdoin mainitaan seuraavan vuosisadan alulla eräs Hannu Juhonpoika Fordell porvarina Oulun kaupungissa (ks. Geneal. Surs. ss. 20, 87). Tästä kaikesta havaitaan, että suku oli varsin levinneenä Pohjanmaalla.
[423] Ks. Suom. Valtionark. n:o 4,772, lehti 16.
[424] Tästä velasta puhutaan vielä v. 1595, lokak. 28 p. ja v. 1600
toukok. 20 p.; ks. Kaarle herttuan registr. – Vrt. 1595 vuoden tilit
(Suom. Valtionark. n:o 4,808, lehti 114), jossa mainitaan nuoremman
Hannu Fordellin saama korvauskirje, jolla hänelle oli määrätty mainitun
velan maksuksi liikenevä nimismies- ja lukkarivero Kokkolan pitäjästä.[425] Kummallista on, ettei ainoatakaan kirjettä tältä mieheltä tavata
tuossa muutoin niin rikkaassa Gottlundin kokoelmassa. Eräs hänen antama
todistuksensa, sinetti alla, on Suom. Valtionarkistossa n:o 4,805,
lehti 114. Sinetissä on vain tavallinen puumerkki.[426] Ks. E. R. Alcenius, Genealogia Sursilliana, s. 1. Siinä hänen
nimensä on Henric Nicolai eli Jacobi, ja hänen sanotaan kuolleen v.
1568 tai toisen tiedon mukaan vasta v. 1583. Mutta eräs kunink. kirje
Tukholmasta maalisk. 5 p. 1569, joka hänelle vahvistaa ennen
nauttimansa 6 lästiä viljaa kruunun kymmenyksistä, nimittää häntä
"Henricus Nicolai" (Suom. Valtionark. n:o 4,712, lehti 13), ja toinen
kunink. kirje "Svartziö"sta heinäk. 21 p. 1569 asettaa herra Eerik
Juhananpojan (Tenalensis) kirkkoherraksi Pietarsaareen, määräten
hänellekin ne 3 lästiä rukiita ja 3 lästiä ohria, mitkä edeltäjällä oli
ollut (Suom. Valtionark. n:o 4,737, lehti 40).[427] Ks. näistä pappissuvuista E. R. Alcenius, Genealogia Sursilliana,
Helsingissä 1850, ja C. H. Strandberg, Åbo Stifts Herdaminne.[428] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 22: Monikkalan herran
lause. Mainioin esimerkki papillisesta mahtavuudesta oli ollut
Isonkyrön kirkkoherra (vv. 1550-1587) Jacobus Sigfridi Geet, "Kyrön
suurruhtinas", kuten hänen vihamiehensä, vanha Hannu Fordell, häntä
nimitti. Ks. hänestä Ignatius, Bidrag, ss. 41-45.[429] Alkuperäinen valituskirja Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.).
Pohjanmaan sinettinä mainitaan siihen aikaan olleen "ristikettu", ja
siksi tässä oleva kuva soveltuu.[430] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 51 (viitta), jonka
mukaan Tuomas Yrjönpoika kenties jo syyskesästä 1595 oli virastaan
toistaiseksi erotettu.[431] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 141-145. Grönblad
arvelee niiden vuosiluvuksi 1596, mutta se ei ole mahdollista.
Kumminkin toinen niistä on tehty suvisella ajalla ja molemmissa
puhutaan voudista ja lainlukijasta, jotka maakuntaa rasittavat. Mutta
nämä otettiin vangiksi kevättalvella 1596.[432] Ks. Kaarle herttuan registratuura 1594, 1595, II, lehti 317,
lokak. 28 p. 1596. Isän antaman velan maksuksi sai Fordell Pinonäsin
vapaaksi veroista sekä kruunun kymmenykset Pietarsaaresta ja
tallellaolevan lukkari- ja nimismiesveron Pietarsaaresta ja Kokkolasta.[433] Ks. Gottlundin kopiok. ss. 85, 86. Samana päivänä on Klaus herra
antanut verohelpotuskirjeen eräälle Mustasaaren talonpojalle (ks. Suom.
Valtionark. n:o 4,808, lehti 172).[434] Ks. pohjalaisten kirje tammik. 12 p. 1596, kopiona Suom.
Valtionarkistossa (Acta hist.).[435] Ks. Pohjanmaan kansan yhteinen kirje herttualle tammik. 20 p.
1596, kopiona irrallisella, jostakin kopiokirjasta leikatulla lehdellä
Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.).[436] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 60, III, ss. 55, 57,
Maunu Iivarinpojasta sanotaan "till Bäckenäs", joka on luettava: till
Kärkenäs.[437] Ks. Kustaa Banérin kirje Hogenskild Bielkelle Ekenesistä toukok.
16 p. 1596, seteli (Ruotsin valtionark. Acta hist.). Banér oli saanut
Korsholmasta kirjeitä, jotka olivat annetut helmik. 3 p. – Vrt. siihen
Suomen herrain vastaus herttualle elok. 3 p. 1596 (ks. ylemp. s. 220),
jossa sanotaan, että ratsumiehiä oli Pohjanmaalla kuoliaaksi lyöty ja
ryöstetty.[438] Ks. kaksi kopiota Suom. Valtionarkistossa (Acta Hist.).
[439] Ks. herttuan valtuus Joen Jemptelle, annettu helmik. 2 p. 1596,
Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 54, ja lyhyt muistelma
tapauksesta, sam. kirj. I, s. 60. Mainita sopii, että puuttuu
Pohjanmaan tilikirjoja vuosilta 1596 ja 1597, ja siitäkin syystä ovat
tiedot tämän vuoden tapahtumista Pohjanmaalla vaillinaisia.[440] Ks. Tuomas Yrjönpojan ja Erkki Olavinpojan sitoumuskirja, sinetit
alla, Örebron linnasta huhtik. 28 p. 1596 (Suom. Valtionark. Acta
hist.), sekä herttuan kirjeet pohjalaisille toukok. 5 p. ja elok. 14 p.
1596 (Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 61, 66); vert. Grönblad,
Handl. rör, Klubbekr. I, s. 20.[441] Ks. Sam. kirj. I, ss. 71 seurr.
[442] Ks. Monikkalan herran kirje Kaarle herttualle kesäk. 13 p. 1597
(Gottl. kopiok. s. 136).[443] Kaksi Abraham Melkiorinpojan kuittia Mustasaarelta elok. 14 p.
1596 (Suom. Valtionark. n:o 4,807, lehti 55, ja 4,808, lehti 92)
osoittavat hänen jo silloin sinne tulleen. Edellinen mainitsee hänen
ottavan vastaan voutikirjurilta jo kannetut verorahat siltä vuodelta,
ja siitä sopii päättää hänen nyt juuri astuvan virkaansa. Hänen
käyntinsä Turun syysmarkkinoilla on mainittu ylempänä s. 241. Hänen
syntyperänsä ja tulonsa Puolasta mainitsee Grönblad, Handl. rör.
Klubbekr. I, s. 6. – J. Chydenius kertomuksessa Kokkolan pitäjästä
(II, s. 8) kertoo muinaistarun mukaan, että Abraham Melkiorinpojalla
oli katolinen pappikin muassaan Pohjanmaalla. Tämä kenties lienee se
"Mestari Lauri Loelius", joka hänen aikanaan nautti 89 taalaria
Ilmajoen pitäjästä; ks. Suom. Valtionark. n:o 4,807, lehti 53.[444] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 66.
[445] Ks. esim. kertomus siitä, mitä Niilo Juhonpoika Kokkolan
Bråthesta ja ne 18 haahta, jotka hänen seurassaan oli, saivat kärsiä;
Suom. Valtionark. Acta Hist.[446] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 65. Samassa kirjassa
useita herttuan kirjeitä senpuolisista asioista. Myöskin herttuan
kirjevaihdossa neuvoskunnan kanssa (ks. ylempänä s. 232) mainitaan nämä
Pohjanmaan valittajat, "neljättä kymmentä miestä kuudesta pitäjästä".[447] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 20.
[448] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 65.
[449] Ks. valituskirja ilman päivämäärättä, Suom. Valtionark. Acta
Hist.[450] Ks. Grönblad. Handl. rör. Klubbekr. I, s. 64, sekä Werwing I,
299, 300. – Pouttula on Ylistaron kappelissa, joen oikealla puolella
Lapuan tien varrella.[451] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 4.
[452] Ks. ylempänä, ss. 243.
[453] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 68-70.
[454] Ks. valituskirja ilman päivämäärättä Suom. Valtionark. Acta Hist.
– Pyyntö saada herttuan luvalla ryhtyä aseelliseen vastarintaan
kuuluu: "eller och att E. F. N. werdiges för Jesu nampn skull och af
gunst gifue oss en fullmakt att vij sjelfue måtte förfeckte och fordre
oss lag och rätt dhett besta vij kunne". – Erityisessä setelissä
pyydetään herttuan käsikirjuria Mikko Olavinpoikaa viemään valitusta
esille sekä toimittamaan niin, että saavat "sen esimiehen ja voudin,
jota olemme pyytäneet".[455] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I. s. 65: Lapualaisen Martti
Vilpunpojan tunnustus heinäk. 3 p. 1597. – En ole huolinut mainita
sitä juttua, minkä "Kaarle herttuan Teurastuspöytä" ja sen mukaan
Fryxellkin kertoilee. Kaarle olisi muka kysynyt pohjalaisilta, montako
talonpoikaa oli määrätty elättämään yhtä huovia ja yhtä hevosta, johon
lähettiläät olisivat vastanneet, että yksi ratsumies tuli 20:lle
talonpojalle ja yksi jalkamies 40:lle. Silloin muka olisi herttua
arvellut: "jos ei 20 talonpoikaa voi tappaa yhtä huovia ja 40
talonpoikaa yhtä jalkamiestä, niin lempo teitä surkutelkoon". – Tämä
juttu on siitä syystä merkillinen, koska se tahtoo luulotella, että
Pohjanmaan linnaleiri niin varsin vähäinen oli. Kuitenkin oli jo v.
1590 yksi huovi kuuden talonpojan elätettävänä; ks. ylemp. s. 88.[456] Ks. S. Elmgren, Finl. Minnesv. Män, II, 211, 221. – Sinä vuonna
se oli torstai.[457] Kaikki lähteet kapinan alkutapauksiin ovat koottuina ja
painettuina E. Grönbladin kirjassa: Handl. rör. Klubbekr. I. Siinä
olevista vaillinaisista ja osittain ristiriitaisista jutuista olen
koettanut todennäköisimmät tiedot kokoon sovittaa enkä tahdo lukijata
väsyttää liioilla viittauksilla. Se "Sanfärdig Berättelse", jonka
Grönblad (I, ss. 4-9) on painattanut erään kopion mukaan, on
alkuperäisenä Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.). Samassa. paikassa
tavataan myöskin "Sven Joenssons Berättelse" (Grönblad, I, s. 16, 17).[458] Luultavasti se talo, jota nykyänsä kutsutaan Kompsilaksi eli
Gumsilaksi, uuden virstan päässä Isonkyrön kirkolta alempana.[459] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 32, 33.
[460] Koska Pohjanmaa tähän aikaan oli yhtenä voutikuntana, mutta
jakaantui kahteen rovastikuntaan, tarkoittivat nimet eteläinen
Pohjanmaa (Suupohja) ja pohjoinen Pohjanmaa (Peräpohja) tätä
viimeksimainittua jakoa. Kuitenkin on luultavaa, että ratsuväen
linnaleiri usein ei ulottunut niihin molempiin pitäjiin, jotka
kuuluivat hallinnollisesti Peräpohjaan, mutta kirkollisesti Suupohjaan.
Nämä olivat Pietarsaari ja Kokkola. Muutamat tilastolliset tiedot
lienevät tässä paikallaan. V. 1595 oli verokirjain mukaan (vrt. Suomi
1847, s. 110): Suupohjassa: Peräpohjassa:
Kokoveroja Nokkia Kokoveroja Nokkia Jousia
Närpiö 249 749 Kalajoki 22 1/2 425 -
Mustasaari 646 1/2 1848 Pyhäjoki 119 1/2 445 -
Kyrö ynnä Vöyri, Saloinen 207 469 -
Ilmajoki, Lapua Liminka 267 471 -
ja Laihia 803 1898 Ii 128 1/2 397
Pietarsaari 459 1/2 1399 Kemi 115 1/2 - 126
Kokkola, Lohtaja 413 1089 960 2,207 126
2,571 6,983Koko Pohjanmaalla oli siis 3,531 kokoveroa ja 9,190 nokkaa sekä 126 jousta. Nokka-lukuun näyttää otetun isäntä itse ja jokainen täysi-ikäinen mies talosta. Jousi-luku (jota ainoastaan Kemissä käytettiin) lienee ollut melkein samanlainen. Jos siis tämän mukaan koetetaan arvata Pohjanmaan väenpaljoutta, täytyy panna ainakin kaksi sen vertaa lisäksi naisia, lapsia ja irrallisia varten. Koko maakunnan väkiluku oli niinmuodoin noin 30,000 henkeä. – Linnaleiri tietysti suoritettiin kokoverojen ja puoliverojen mukaan. Kun pohjalaisten valituskirja huhtik. 1590 mainitsee ratsumiehiä heillä olevan siihen määrään, että 6 talonpoikaa elätti yhden huovin ja saman vuoden linnaleirisääntö määrää Pohjanmaalle 351 ratsumiestä, niin (poisluettuamme Närpiön, joka silloin kuului Satakuntaan) emme saa linnaleiriä ulottumaan juuri Pietarsaarta edemmäksi; ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 126, 128. Samoin herttua lokak. 1595 lausuu, että peräpohjalaiset olivat vähemmällä linnaleirillä päässeet; ks. sam. kirj. III, s. 51.
[461] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 66. – Laurikainen on
talo nykyisessä Parkanossa eli pohjoisosassa entistä Ikaalisten
pitäjää, joka silloin kuului Hämeenkyröön.[462] ... "haf:e sig i trij hopar åttskilleligen begif:t, achtandes
förhärrie och sköfle Finland" –; ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr.
II, s. 16 ... "skulle inge flere gårder förskona och obrände blifva
lata, Enn Kanckas, Hans Hanssons, her Claes Åkessons gårder två Aminne
och Liuxala", ks. sam. kirj. s. 63.[463] ... "skole begiffwe oss till Åbo, mot wår fiende Clas Flemingh,
... efter wår nådige Herres, Hertigh Carls befalningh"; kuuluvat sanat
muutamassa pohjalaisten yllytyskirjeessä; ks. Grönblad, Handl. rör.
Klubbekr. II, s. 4.[464] Ks. sam. kirj. I, 62. Fordellin rinnalla tässä mainitaan
toinenkin Hannu Hannunpoika, luultavasti Monikkalan herra. Mutta tämä
itse väittää peräti toista kirjeessänsä Limingan, Iin ja Kemin
asukkaille joulukuussa 1597. Ks. sam. kirj. I, s. 149.[465] Sekä Pohjanmaalla että Savossakin saamme nähdä ruotsinkielisiä
kirjoituksia lähtevän kapinoitsijoilta. Satakuntaan samoavista
pohjalaisista mainitaan muutamasti: – "doch wette the inthz berätte,
... huem thz först tiluega kommidt haf:r eller huem deris Ahnförere ähr
annadt ähnn een skrifuare ifro Österbottnnen then höre the lithz". Ks.
sam. kirj. II, s. 14.[466] Ks. semmoinen päästökirja kahdelle raajarikolle
Todistus-kappaleissani Nuijasodan Historiaan, Suomi 1857. – "Kolmesta
pitäjästä jok'ainoa mies", mainitaan Grönblad, Handl. rör Klubbekr. I,
s. 17; ja mitkä ne pitäjät olivat, mainitsee Hannu Krankka puhuessaan
niiden Peräpohjaan lähettämästä kirjeestä; ks. sam. kirj. I, s. 14.[467] Sennimistä miestä ei tavata manttaaliluetteloissa tilallisten
seassa.[468] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 63.
[469] "Jacob Illka", "Jacob Ilkannann", "Illkene Jacob", "Jacobum
Ilkainen", "Jacop Benthson Jlcka"; ks. Grönblad Handl. rör. Klubbekr.
I, ss. 5, 17, 82, 89; Kaskisten herran "Res in Finnia" ja Suomi 1857,
s. 101. – Ilkka on nykyänsä kahtena talona 5 nyk. virstaa Ilmajoen
kirkolta ylempänä joen varrella. Yli-Ilkan nykyiset asujaimet arvelevat
olevansa mainion nuijasankarin sukua; mutta luultavampi on, että tämä
suku kokonaan sammui ja että Yli-Ilkka on se talo, jossa knaappi asui.[470] Ks. Suom. Valtionark. manttaalikirjat. – Pentti Juhonpoika
tavataan jo Kustaa Vaasan aikana ja mainitaan v. 1587 nimismieheksi,
mutta oli jo v. 1589 kuollut, jolloin hänen sijassaan saman tilan
haltijana on Jaakko Pentinpoika, joka vuodesta 1592 mainitaan
ratsumieheksi. Hänen talossaan on pannimaata 38, toisella Ilkalla
ainoastaan 17. Molempain välillä on kolmas talo, 22 pannimaata, samoin
hallanarka kuin vähäisempi Ilkka, ja sen isännällä on nimi "Höfuelti".
"Höweltt" (nyk. Hyöveltti). Vuoden 1595 manttaalikirjassa on köyhemmän
Ilkan suhteen muistutus: "Dhenna mantal blef år 95 öde lagd mz jord och
allo." 1596 ja 1597 vuosien kirjat puuttuvat; mutta v. 1598 on
knaapilla molemmat talot, 55 pannimaata. V. 1599 on hänellä vain oma
talonsa, ja toinen Ilkka on "autiona". V. 1600 ja 1601 (mutta ei
edemmäksi) mainitaan yhä "autiona Jaakko Ilkka 17 pannimaata";
isommassa talossa on silloin Mikko Jaakonpoika Ilkka.[471] Ks. Suom. Valtionark. n:o 4,808, lehti 92: Tammik. 19 p. 1595
Martti Tuomaanpoika, ratsumies Antti Laurinpojan lipullisessa, ja Esko
Olavinpoika, jalkamies Lassi Niilonpojan lipullisessa, kuittaavat 2
taalaria rahaa ja 1 tynnyrin silakoita (2 taalarin arvosta), palkaksi
saatuna Klaus herran lupauksen mukaan siitä vaivasta, minkä ovat
nähneet vangista Jaakko Ilkasta.[472] Ks. Eräs H. G. Porthanin kädellä kirjoitettu runonpätkä Suom.
Yliopiston kirjastossa.[473] Tämä päästökirja, johon jo pari kertaa olen viitannut, on
kopioituna Götr. Fincken kopiokirjassa ja on nyt painettu: Suomi 1857;
s. 101.[474] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 63, 64: Pekka
Pietarinpojan tunnustus.[475] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, s. 1, 2.
[476] Ks. Suom. Valtionark. n:o 2,428, lehti 44-51. (Kuittiluettelo
kannetuista elatusaineista.)[477] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, ss. 4, 5, 8; vertaa I, s.
112. – Vääksy oli alkuansa kuninkaankartano, kunnes Juhana kuningas
antoi sen Lassi Henrikinpoika Hordeelille, joka nai Juhanan jalkavaimon
Kaarina Hannuntyttären. Lassi Hordeel oli kuollut v. 1591, ja vaimonsa
luultavasti kuoli aivan näinä aikoina; ks. ylemp. ss. 216 seur. –
Sarsankoski oli siihen aikaan Längelmäveden lasku Roineesen, kunnes
v. 1604 "ilkeä Iharinkoski saatti Sarsan vaivaiseksi".[478] Ks. Suom. Valtionark. Acta hist. – Kirje on painettu Gottlundin
luettelossa ja sen mukaan myöskin Grönbladin julkaisussa (Handl. rör.
Klubbekr. II, s. 3), joka kuitenkin epäilee sen todenperäisyyttä;
mutta hänen syynsä ovat mielestäni varsin mitättömiä. – Keijärvi
("Geijarffwi") oli Nuijasodan aikana koko luoteinen neljäskunta
Pirkkalan pitäjää, missä nykyänsä Ylöjärven ("ylarearff") kappelikunta
on.[479] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 21, 112 ja II alusta.
– Nokian kartano oli tätä aikaa Matti Kruusin hallussa, jonka appi,
Biörn Klaunpoika Leijon Lepaan herra, oli sen perinyt apeltansa Yrjö
Hannunpojalta.[480] Ks. Suom. Valtionark. n:o 4,805, lehti 131: kirje Tuomas
Yrjönpojalle Tukholmasta huhtik. 26 p, 1594; kuningas käskee
toimittamaan Oulunlinnan kaikki tykit takaisin Ruotsiin, mutta tekemään
luettelon muista aseista, keillä ne olivat ja mitä kullakin henkilöllä.[481] Nuijasota-nimestä sopii muutoin mainita, että vielä 1808 vuoden
sodassa sotamiehet kutsuivat "nuijaväeksi" niitä talonpoikaisia
siepposissejä, jotka Lapuan tappelun jälkeen Rothin ja Kaarle Juhana
Spofin johdolla hätyyttivät venäläisten selkää.[482] Ks. Vilh. Carlsson, Kertomus Pirkkalan pitäjästä, ss. 14, 15.
[483] K. Grönblad, Handl, rör. Klubbekr. ss. 14, 16, 31.
[484] Ks. Scondia Illustrata, VIII, s. 41.
[485] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 5, 75, 77, II,
ss. 9, 10, 14, 16.[486] Ks. Ebba rouvan kirje sisarellensa leskikuningattarelle Turun
linnasta kesäk. 5 p. 1597, Gottl. kopiok. s. 131.[487] ... "här Class Fleming ähr wttrychtt ifro Åbo 9,000 stark
förwthen Archelij till adt besökie den hopen som ifron Nerppis"...;
ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, ss. 12, 14 (Götr. Fincken
mainitsema hänen veljensä Sten Fincken kirjeestä).[488] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 77. Muutamat Skotlannin
huovit, jotka Viipurista Narvaan tulivat, juttelivat asian sillä tavoin
Arvid Stålarmille.[489] Ks. Arvid Tavastin kirjeet Käkisalmesta tammik. 7 p. 1597
(Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 75 ja II, s. 16).[490] Ks. Suom. Valtionark. n:o 2,428, lehti 156.
[491] Vihola ja Tyrkkölä ovat järven puolella Nokiasta, ja niillä
paikoin siis taistelu tapahtui. Vilh. Carlsson (Kert. Pirkkalan
pitäjästä, s. 15) mainitsee, että Tyrkkölästä vielä löydetään
pääkalloja ojia kaivettaessa ja että erästä niittyä Nokian alla
Viholaan päin vielä nykyaikana nimitetään "Hautausmaaksi".[492] Nokian tapauksista jutellaan Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I,
ss. 4, 5, 21, 22, 96, 97, 111, II, s. 31; ja Kaskisten herran "Res in
Finnia" (Grönblad, Handl. rör. förhåll., s. 44).[493] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 76. – Että Abraham
Melkiorinpoika oli Pohjanmaalle lähtiessään "af S(alig) her Clas med
folck stofferedh", mainitaan sam. kirj. I, s. 65. – Flemingin
sotaleiri Pirkkalan kylässä mainitaan vielä tammik. 4 p., mutta 7 p. on
herra Klaus Fleming hoveinensa Kyrön nimismiestalossa; ks. Suom.
Valtionark. n:o 2,428, lehti 156 seurr. – Hämeenkyrön hävityksestä
puhuu Götrik Fincke kirjeessään Stålarmille toukokuussa 1598; ks.
Fincken kopiokirja Ruots. valtionarkistossa.[494] Ks. Eero Salmelaisen matkakertomus, Suometar 1853, n:ot 23-27.
[495] Ks. ylempänä ss. 132, 133.
[496] Ks. Åbo Tidningar 1777, s. 75; ja Porthan, De poesi fenn. s. 70
(Opera Selecta III, s. 359). – Saari on pohjoiseen Kivijärven kirkolta
ja Vastinki Kivijärven ja Saarijärven kirkkojen välillä, jälkimmäisen
seurakuntaa.[497] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 62, 63.
[498] Ks. Grönbl. Handl. rör. Klubbekr. II, s. 5: Götr. Fincken kirje
Arvid Tavastille Savon linnasta jouluk. 31 p. 1596.[499] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, ss. 17, 31: Arvid
Tavastin ja Matti Kruusin kirjeet Käkisalmesta ja Viipurista. –
Edellisessä (tammik. 7 p.), jossa Tavast juttelee Knuutti Kurjen
lähdöstä (tapanina) Hämeen linnasta ja marskin lähdöstä (jouluk. 23 p.)
Turusta, lisätään: "Mutta nyt äskettäin ovat Rautalampi ja Kuhmoinen
ruvenneet varustautumaan". Jälkimmäisessä (tammik. 10 p.), jossa Kruus
puhuu Ilkan paosta (uunna vuonna), mainitaan lisäksi: "Sysmästä,
Jämsästä ja Padasjoelta on myöskin noin 60 tai 70 talonpoikaa
viltiössä; heitä asettamaan on lähetetty vouti Antti Tordinpoika 50
huovin ja rahvasjoukon kanssa ja toivotaan kapinoitsijat viime
perjantaina (7 p.) kaadetun."[500] Ks. Gottlundin kopiokirja, s. 115: Antti Torsteninpojan
(Tordinpojan) kirje sisarensapojalle (nimeä ei mainita) "Aitilasta"
(?Ahtialasta?) tammik. 9 p. 1597. – Antti Tordinpoika oli voutina
Hauhon ja Ylisessä kihlakunnissa. Edelliseen kihlakuntaan kuuluivat
Hauho, Tuulos ja Lammi, jälkimmäiseen Padasjoki, Sysmä, Asikkala,
Hollola, Uuskylä ja Tennilä (Koski ja Kärkölä). Muut Hämeen kihlakunnat
olivat Hattulan ja Sääksmäen.[501] Tiedot marskin retkestä Hämeeseen eivät ole aivan täydellisiä.
Että hän piti leiriä Laitikkalassa Pälkäneen pitäjässä, tiedämme
eräästä Pälkäneen kirkkoherran Josef Juhananpojan syksyllä 1599
antamasta todistuksesta, mutta päivää ei ilmoiteta. Sanotaan vain: Sinä
nuijavuonna, jolloin herra Klaus Fleming kulki sotaväkinensä Hollolaan
ja oli leirissä täällä Laitikkalassa, hän antoi lyödä auki Laitikkalan
neljännysmiehen veroaitan ja sotaväen hyväksi ajaa ulos viljan; mutta
aitan avain oli neljännysmiehen luona, vaikk'ei kukaan sitä kysynyt
eikä myöskään mitään kuittia annettu. Ks. Suom. Valtionark. n:o 4,332,
lehti 51.[502] Ks. Arvid Tavastin kirje Götrik Finckelle Käkisalmelta tammik. 25
p. 1597 (Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, s. 71) ja Matti
Laurinpoika Kruusin kirje pojallensa Jesperille Viipurista huhtik. 25
p. 1597, Gottl. kopiok. s. 119. Kruus arvelee: "Ei kenkään ole niin
epäkristillisesti ja tyrannillisesti talonpoikaraukkoja kohdellut kuin
Iivar Arvidinpoika." Molemmat todistavat, että kaikki surmattiin. Iivar
Tavastin kanssa lienee ollut eräs Sipi Henrikinpoika Koskipään herra,
"vahtimestari Aksel Kurjen lipullisen alla" ja Silfverbögel-suvun
kantaisä, koska Porthan Tuneldin maatieteessä (jossa muutoin
muinaistarut tappelupaikasta mainitaan) sanoo sigismundilaisten
päällikön kantaneen tätä sukunimeä; vrt. Lagus, Finska adelns gods,
ss. 124, 125, ja Anrep. Ättartaflor III, s. 724.[503] Hämeen tapauksista ovat tiedot erinomaisen vaillinaisia.
Tilikirjatkin sekä Hämeen linnasta että Hattulan kihlakunnasta vv.
1595-1599 ovat kadoksissa, ja muista kihlakunnista antavat voutien
tilit varsin epäselviä tietoja. Että Orihvedelläkin oli nuijamiehiä,
ilmoittaa eräs seuraavana vuonna annettu kuitti: Hannu Jaakonpoika,
munsterikirjuri Aksel Kurjen lipullisessa, on 40 huovin kanssa
vieraillut Iloilassa "siihen aikaan jolloin lähdimme kapinallisia
talonpoikia vastaan Orihvedelle"; ks. Suom. Valtionark. n:o 4,332,
lehti 50.[504] Tämä seutu on nykyään autiona, mutta rauniot ja muut löydöt
todistavat siinä ennen olleen asukkaita. Hra nimismies Olsoni
Kerimäeltä ja hra tohtori Fr. Poltin olivat tämän tiedon antaneet.[505] Ks. Suom. Valtionark. n:o 6,652: H. von Oldenburgin kuitti,
annettu Savosta jouluk. 20 p. 1597, "jolloin ensin lähdin
tiedustusmatkalle noita nuijavarkaita vastaan". Lause osoittanee, että
vuosiluvun pitää olla 1596.[506] Näistä ja seuraavista tapauksista Savonmaassa on meillä tarkat
tiedot Götrik Fincken kopiokirjoissa (Tukholman valtionarkistossa,
Kankaisten kokoelmassa), missä kaikki Finckelle tulleet ja häneltä
lähteneet kirjeet vv. 1597-1599 ovat kopioituina. Ne kirjoitukset,
jotka Savon kapinaa koskevat, on Grönblad painattanut: Handl. rör.
Klubbekr. II osa, johon nyt kerrassaan tämän luvun osalta viittaan.[507] "Eskill wttmark", "Eskell uthanmarck", "Eskill wthenmark". jo
nimestä näkyy, ettei tämä mies ollut suomensukuinen talonpoika, vaikka
hänellä näyttää talo olleen Rautalammin paikoilla (ks. Grönblad, Handl.
rör Klubbekr. II, 98). Kustaa Vaasan aikoina oli alisempia
käskynhaltijoita Savon linnassa eräs Tuomas Uttermark (ks. Arwidsson,
Handl. V, s. 324, VI, s. 187), jonka sukua tämä Esko saattoi olla. Hän
olisi sillä tavoin ollut melkein samassa tilassa kuin Hannu Hannunpoika
Fordell.[508] ..."hans hansson Per bagges Sen Mester Dijrich och hans fordell";
Grönblad, Handl. rör. Klubbekr, II, s. 13. – Kaarlen registratuurassa
v. 1597, pars II, lehti 235, tämä "Mester Dijrich" mainitaan
käskynhaltijaksi Länsipohjassa. Hän muutoin nimittää itseänsä Dijderich
Pietarinpojaksi (ks. tämän teoksen liite n:o 4), eikä ole mahdotonta
hänen olleen Pietari Baggen poikia, niinkuin yllämainittu lause näyttää
vakuuttavan. Nimi "Mester" = maisteri osoittaa hänen saavuttaneen jonkin
opillisen arvon.[509] Vuorenmaa ja Kaitainen ovat kaksi kylää, toinen luoteisessa
Juvassa, toinen Joroisten eteläosassa. Niiden väli on noin puolentoista
penikulmaa lounaasta koilliseen.[510] Arvattavasti kuninkaan. Sanovatpa jo kirjeen alussa: "meidät on
lähettänyt Hänen armonsa, kuninkaallinen majesteetti."[511] Mieli on nähtävästi: niille ei pidä vahinkoa tapahtuman, elleivät
j.n.e.[512] Kopiossa (Fincken kopiokirjassa) on: 17 p; mutta kirje tuli jo 12
p. Savon linnaan; ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II s. 29. –
17 p. olivat jo "nuo ratsumiehet" kyllä "ulos tulleet", nuijamiehille
kovaksi onneksi.[513] Simo Olavinpoika näkyy olleen alisempia käskynhaltijoita Savon
linnassa, koska hän kutsuu itseänsä: "Slottslofven" s.o. semmoinen,
jolle linna on uskottu; ks. Suom. Valtionark. 6,654, lehti 31.[514] Tarkempia tietoja Savonmaan paikoista antoivat minulle
hyvänsuovasti herrat Paavo Tikkanen, Egidius Olsoni, Antti Manninen,
A. T. Mikkelistä ja Tahvo Taskinen Rantasalmelta.[515] Remojärvi on nykyänsä kylä Juvan länsiosassa. Suur-Savon
voutikunta oli jaettu kolmeen kirkkopitäjään: Suur-Savo eli Mikkeli,
Juva ja Pieksämäki; mutta hallintopitäjät olivat toisenmuotoisia,
vaikka niitäkin kolme: Pellosniemen (Ristiina ja Mikkelin eteläpuoli),
Visulahden ja Juvan. Remojärvi oli Visulahden neljäskuntia.[516] Suom. Valtioarkistossa n:o 6,658, lehti 39, on kuitti, joka
näyttää osoittavan, että tammik. 20 p. oli Vehkalahdella 50 Aksel
Kurjen ratsumiestä ajamassa niitä talonpoikia takaa, "jotka hävittivät
siinä kihlakunnassa".[517] Kruus kirjoitti 22 p. Viipurista Götr. Finckelle, että Klaus
herra on ollut Hollolassa ja jälleen palannut. Luultavasti oli Fleming
tämän tiedon Viipuriin lähettänyt juuri paluumatkalle kääntymäisillään,
ja Kruus arvattavasti kohta lähetti tiedon Savon linnaan, niinkuin oli
siihen aikaan tapa linnojen välillä uutisia vaihettaa. Sanansaattajat
kulkivat tavallisesti 6 peninkulmaa päiväänsä, ja kun Hollolasta
Viipuriin on noin 22 penikulmaa, tapahtui arviolta Flemingin lähtö
Hollolasta 19 p. – Sakari Rukainen, josta edempänä, sanoo lähteneensä
marskin tyköä (luultavasti Hollolasta) tammik. 17 p.; Suom. Valtionark.
n:o 6,652, kuitit Suur-Savosta.[518] Stålarmille kirjoitti Fincke kuukautta myöhemmin, että
seitsemättäsataa oli muutamien päivien kuluessa tapettu. Mutta jos
laskemme yhteen, mitä eri paikoissa oli kaadettu, emme isompaa määrää
saa kuin korkeintaan 500.[519] Itse kansanruno tunnustaa nuijamiesten vallattomuuden pääsyyksi
yrityksen kukistumiseen, lausuen Ilkan kelvottomaksi, koska "joi joka
talossa, joka knaapin kartanossa"; ks. edellisessä siv. 305. Että
paljon julmuutta oli harjoitettu, on epäilemätöntä. Aateliston ja
sotaväen kirjeessä Kaarle herttualle heinäk. 24 p. 1597 (Gottl. kopiok.
s. 143) sanotaan: ... "om wij hade låtet dee Vproriske oss och wår
fattige hustrur och barn mörde och ihielslå vthi wåre egne stugur och
gårdar, som Gud bettre alrede alförmycke skedde, der somlige blefwe
lefwandes vnder ijsen stuckne och mange halsshugne vthi deres egne
stugu dörer".[520] ... "mz 3 C, öfwer fire (ofvanföre?) brende, och stämpill Crona
wnder". Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, ss. 100, 162. – Näitä
rauhanmerkkejä kutsuttiin ruotsiksikin arvoiksi: "Fridz Arper", ks.
sam. kirj. II, s. 106. Sanasta: Arpa ja Arpa-kapula, ks. A. Reinholm,
Om Finska Folkens Hedniska dop och dopnamn: H:ki 1853, s. 31.[521] ... "Sågh sigh icke kunna försvara Fengligh, till öfversten
Salige her Claes förd"; Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 65.[522] Sen voimme arvata tulevista tapauksista, jolloin J. Messeniuksen
kertomuksen mukaan (Scond. Ill. VIII) "victrix plebecula, ad Ilmolensem
digressa paroeciam", ottaa teilatut virvistä. – Samaten Werwing sanoo:
"togade in till Ilmola Kyrekia, der de utaf de upreste steglen
nedertogo deras Stallbröder, och begrofvo deras kroppar i kyrkiogården
der sammastädes". – Kirkkoherra Gabriel Peldanin v. 1674 kertoma
muinaistaru (Suomi 1858, s. 129), jonka mukaan mestaus oli tapahtunut
Kyrön kirkon luona, jolloin eräs Pentti Posso kapinoitsijain joukosta
olisi pantu muita mestaamaan, tarkoittaa nähtävästi Klaus Flemingin
omaa käyntiä helmikuussa, vaikka Ilkan mestausta on siihen sekoitettu.[523] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss, 6, 22, 33 seurr. –
Pernula on lähes 2 peninkulmaa Isonkyrön kirkolta ylempänä.[524] Paitsi ennen painetuita lähteitä löytyy Peräpohjassa syttyneestä
kapinasta eräs Tiirik Pietarinpojan ja Gabriel Tuomaanpojan Kemistä
maalisk. 6 p. 1598 antama kertomus, jonka nyt alkuperäisen, Suom.
Valtionarkistossa säilytetyn kirjoituksen mukaan painatan tämän teoksen
liitteisiin. Niinkuin näkyy, on myöskin Hannu Eerikinpoika Krankka
puumerkillänsä vahvistanut tämän kertomuksen.[525] "His autem compatiens superior Ostrobothniae populus"..., sanoo
Messenius, Scond. Illustrata.[526] Hannu Krankka kutsuu häntä Iivari Laurinpojaksi ("Ifvare
Larsson"), joka kuitenkin on sama mies kuin Israel. Hänen
voutivaltuutensa on Kaarle herttuan registratuurassa. Ks. hänestä
muuten Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I. ss. 7, 9, 14, 22. – Paavali
Yrjönpojasta ks. erittäin sam. kirj. I, ss. 66, 93, 94.[527] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 12, 14: II, s. 97.
[528] Ks. Grönblad, Handl, rör. Klubbekr. I. s. 22.
[529] Ks. Grönblad. Handl. rör. Klubbekr. I, s. 35, 83.
[530] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, ss. 97, 98, 107, 116;
josta näkyy, että Amprusi tämän lähetyksen kautta joutui epäluuloon.
Itse hän silloin valalla vannoi, ettei ole lähettänyt mitään sanaa eikä
kirjettä Pohjanmaalle; mutta hänen käytöksensä ei ole aina oikein
selvä.[531] Ks. Marskin vastaus heille Pirkkalasta helmikuun 7 p. (Grönblad..
Handl, rör. Klubbekr. I, s. 86).[532] Ks. ylempänä s. 256. Käytän Pohjanmaalla puheessa tavallista
muotoa "Krankka", erottaakseni nuijapäällikön hänen kaimastaan,
kuninkaallisesta sihteeristä, joka myöskin oli Eerikinpoika. Mitään
viittausta sukulaisuuteen niiden välillä en ole voinut löytää.[533] Tiedon tästä paikasta oli minulle antanut herra tohtori Otto
Donner. – Grönbladin käyttämä kopio kirjoituksesta "Sanfärdig
Berättelse" (Handl. rör. Klubbekr. I, s. 6) nimittää paikan: "een äng
benembd Karanant engen"; mutta alkuperäinen kirjoitus (Suom.
Valtionark. Acta hist.) antaa nimen "Cararant" ja reunassa "Taranant".[534] Ks. ylempänä s. 228 ja Von Stiernmanin muistiinpano Werwingin
historiassa I, s. 293, sekä Silfverstolpe, Hist. Bibliotek II, s. 354.[535] Hästön talot ovat meren rannassa, Hopsalan kylää. – Grönblad on
nimen painattanut "Hussöö", mutta alkuperäisessä kirjoituksessa seisoo
oikein "Hästöö".[536] Ks. Silfverstolpe, Historisk Tidskrift II, ss. 351-353. –
Abraham Melkiorinpoika tuotiin helmik. 26 p. päivällisaikaan Arbogaan
ja helmik. 28 p. kysyttiin säätyjen mieltä hänen asiastaan.[537] Ei minun tarvinne mainita, että Abraham Melkiorinpojan omia
todistuksia täytyy varovasti käyttää, missä muut tiedot eivät vahvista
niitä. Hänen epäyskirjansa on painettu: Grönblad, Handl. rör. Klubbekr.
I, ss. 27 seurr.[538] Ks. "Kaarle herttuan teurastuspöytä."
[539] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 83. – Että kuninkaan
kirje pohjalaisille koski voudin ja lainlukijan vangitsemista, nähdään
selvästi marskin kirjoituksesta herra Matille Ilmajoelle. Ks. sam.
kirj. I, s. 86.[540] Kaikki nämä Flemingin kirjeet on Grönblad painattanut, ks. Handl.
rör. Klubbekr. I, ss. 84-86.[541] "Post cladem regiorum, sub Karleby, victrix plebecula victoriam
prosequens, reliquarum incolis paroechiarum ad suam convocatis simul
militiam, hostium residuos passim extirpat." Messenius, Scond. Illustr.
VIII.[542] V. 1595 oli Pohjanmaalla 3,531 kokoveroa (ks. ylemp. s. 298);
mutta muistaminen on, että talojen luvussa oli myöskin puoliveroja.
"Mies talolta" merkitsee epäilemättä samaa kuin "mies savulta", kuten
Götrik Fincke sanoo maakäräjissä päätetyksi (ks. Grönblad, Handl. rör.
Klubbekr. II, 97), vaikka "savu" sanalla ainoastaan Savonmaassa lienee
nykyinen merkityksensä ollut. – Senaikaisista kertomuksista ei saada
mitään selkoa, kuinka iso nuijamiesten lukumäärä oli. Muutamissa
kertomuksissa luetaan kaatuneiksi 5000. Monikkalan herra taas sanoo
koko nuijajoukon ainoastaan 800:ksi (ks. sam. kirj. I, 104). Kaskisten
herran mukaan ("Res in Finnia") oli niitä "sexmille" (6000.)
"Teurastuspöytä" sanoo talonpoikien lukumäärän 6 tai 8 tuhanneksi
mieheksi, joista muka 3500 kaatui![543] Sitähän esivartijaa Götrik Fincke tarkoittanee puhuessaan
talonpoikien "kahdesta leiristä"; ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr.
II, ss. 138, 140. – Saan vasta osoittaa, missä esivartija luultavasti
oli.[544] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, s. 117, 118.
[545] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I. ss. 89-92. – Heidän
valtuuksensa kantaa päivämäärän: "Tammerkoski helmik. 17 p. vuonna
1597"; mutta tämä on epäilemättä väärin ja pitää oleman 13 tai 14 p.[546] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. s. 136, ja Suomen Valtionark.
n:o 2,428, lehdet 156-158. – Hämeenkyrön emäkirkko ja pappila olivat
silloin nykyisessä Viljakkalassa; ks. Suomi 1851, s. 85. – Heittola on
Kyrösselän pohjoispuolella lahdenpohjassa, ja Laurikainen on
Kuivasenjärven rannalla Parkanon pitäjässä.[547] Werwing (I, s. 337) sanoo marskin seurassa olleen 2500
ratsumiestä. Tämä näyttää minusta mahdottomalta, vaikka ylipäänsä on
vaikea mitään tarkasti päättää vanhojen kertomusten antamista
lukumääristä. Muutama kertomus (Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I,
s. 8) puhuu ainoastaan kolmesta ratsuväen lipullisesta.[548] Ks. Monikkalan herran kertomus (Grönblad, Handl. rör. Klubbekr.
I, s. 23) ja Tiirik Pietarinpojan ja Gabriel Tuomaanpojan kertomus
(Suom. Valtionark.). Grönbladin painattamassa on: "Och båda tessa
haffua stååt på en Hool." Mutta tämä viimeinen sana on epäilemättä
väärin luettu; sillä toisessa kertomuksessa luetaan: "och wore
ståndandes På een stool och bålster vnder sigh."[549] ... "mittit (Flemingius), qui rusticos admonerent, ut arma
ponerent, factiosos traderent et turbatores. Sed ipsi, furore et
impatientia nihil audientes, summa celeritate ... contendunt ad castra
Flemingji." (Kaskisten herran Res in Finnia). – Aateliston ja sotaväen
kirje herttualle heinäk. 24 p. 1597 (Gottl. kopiok. s. 143) vakuuttaa
marskin tässä tilassa "melkein rukoilleen" kapinallisia luopumaan
yrityksestään.[550] Kansantarina näistä asioista on kahdella eri ajalla kerätty
siellä asuvaisen rahvaan suusta. Ensikerran Jaakko Widman v. 1727 kävi
Santavuorella tutkimassa Nuijasodan jäännöksiä ja tarinoita (ks. Åbo
Tidn. 1778, ss. 68, 69). Sata kolmekymmentä vuotta myöhemmin eli
syksyllä v. 1857 oli minun pyynnöstäni silloinen ylioppilas, jo
tuonelaan mennyt ystäväni, tohtori Oskar Blomstedt, käynyt uudestaan
näitä asioita tutkimassa. Vainajalle tahdon tässä kantaa erityiset
kiitokset, varsinkin koska hänen antamansa tiedot ovat paljoa
täydellisemmät kuin edelliset. Häneltä yksistään on tieto nuijajoukon
ja sotaväen marsseista Paavolasta Piirtolaan. Sitä vastoin Widmanin
juttu, että nuijajoukko muka Paavolan pellolle oli leirinsä varustanut,
on nähtävästi perätön ja erehdyksestä lähtenyt.[551] ... "ut ante ortum solis quinque milliaria confecerint" (Res in
Finnia). – ... "the ifrå Kyro lupå om Natten emot her Claes läger i
Ilmola udjden Meningh att dem förraska öfver 5 1/2 Mijll" (Hannu
Krankan tunnustus). – ... "lupe samme natt siw store mijlor och
begynte bruke sine wärier efter deres sätte" (Aateliston ja sotaväen
kirje Kaarle herttualle heinäk. 24 p. 1597, Gottl. kopiok. s. 143).[552] Tappelusta Ilmajoella ja sen edellisistä toimista ks. (paitsi jo
mainittuja paikkoja): Messenius, Scond III; Werwing, Historier; ja
Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 7, 8, 14, 15, 23, 38, 39, 67,
94, 95, 104; II, 146. – Vangittujen luvun mainitsee marski itse
(Handl. rör. Klubbekr. I, s. 99), ja sama määrä todistetaan muuallakin
(sam. kirj. s. 57). – Kaatuneen sotaväen määrää ei mainita missään;
sillä paljaaksi loruksi ymmärrämme Kaskisten herran sanat: "Ut agnoscas
meras oviculas fuisse (rusticos), redit Flemingius tot interfectis,
nullo suorum ne oulnerato quidem, ut taceam caeso." – Kansantarina
taas mainitsee "kenraali-kiven" (Piirtolassa ja toinen Paavolassa),
jonka alla muka puolalainen kenraali (!) olisi haudattu. G. Peldan
(Suomi 1858, s. 129) kertoo v. 1674, että Paavolan ja Plosilan välillä
oli ollut neliskulmainen kolme syltä leveä ja pitkä hautapaikka
aidattuna honkahirsillä, jotka kuitenkin jo 40 vuotta takaperin olivat
kokonaan mädäntyneet. Mutta Piirtolan kohdalla niinkutsutussa "Kapalan
saaressa" eli kankaan reunalla lähellä nykyisiä Piirtolan taloja on
vielä nytkin pari isompaa hautaa nähtävänä. Senaikuisen Piirtolan talon
mainitaan olleen aivan joen rannalla.[553] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 92, 93.
[554] Ks. Ilmajoen kirkonarkistosta: "Historica Descriptio paroeciae
Ilmola."[555] Ks. Jaakko Widmanin kertomus: Åbo Tidn. 1778, s. 69.
[556] Ks. Suom. Valtionark. n:o 4,810, leht. 13, 14, 24.
[557] Peldanin kertoma taru Kyrössä tapahtuneesta mestauksesta (ks.
ylempänä s. 343) on silminnähtävästi perätön; sillä tietysti Krankka
etupäässä olisi sen kohtalon saanut. Luultavasti tuo muutoin ankara
kohtelu, jota talonpojat saivat kärsiä Kyrössä, on saattanut
muinaistarun siirtämään siihen paikkaan ja aikaan myöskin Ilkan
kuoleman seikat Ilmajoella tammikuussa.[558] Hannu Krankka sanoo heitä tutkitun joka kahdeksas päivä; ks.
Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 15. Yhdestä ainoasta
tutkimuksesta, heinäk. 3 p., on pöytäkirja jäljellä; ks. sam. kirj. I,
ss. 62 seurr.[559] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 68 seurr. –
Minkälaatuinen pohatan rikkaus siihen aikaan oli, näemme seuraavasta
luettelemuksesta: noin 1000 taalaria selvää rahaa, 2 hopeista
sotapuukkoa, kumpikin yhdeksättäkymmentä luotia painoltansa, 26
hopealusikkaa, 1 kullattu 20-luotinen kaularengas (jonka Eerik kuningas
hänelle muinoin oli lahjoittanut), joukko tinaisia vateja ja pulloja,
englannin-verkaisia vaatteita, 3 teräksistä kappaa; 1 hirvennahkainen
vaate varustettu sametilla ja hopeanapeilla, 2 ketunnahkaista hametta
hopeisilla hakasilla, 3 vilttikappaa, monenaineisia polstareita ja
tyynyjä, 30 penkkityynyä, 2 karhuntaljaa, 6 lampaan ja hylkeen taljaa,
8 vaippaa, 8 ryijyä, 8 pöytäliinaa, 5 paria lakanoita, sarkaa, liinaa
ja hollannin-liinaa, viljaa ja ruoka-aineita, 5 ruunaa rekinensä,
valjaineen, satuloineen sekä alukset aseinensa.[560] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 96-102.
Käsikirjoituksesta on Limingan nimi pois pyhitty ja sijaan pantu Kemin.
Päivämääränä on maaliskuun 28 p., joka on mahdotonta; eikä myöskään
sovi maalisk. 8 p., kuten Grönblad arvelee. Oikea ajanmäärä lienee
helmikuun 28 p.[561] Ks. esimerkiksi vakoojan kertomus Turun linnan tilasta kesällä
1597 (Suomi 1857 s. 102) ja Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 56.[562] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s 104.
[563] Ks. sam. kirj. I, s. 94.
[564] Ks. senvuotinen tilikirja leskikuningattaren "huomenlahjasta",
Suom. Valtionark. n:o 207, lehti 70: Luettelo siitä, mitä "herra Klaus
Fleming seuransa kanssa on kuluttanut Porin kartanossa maalisk. 11 ja
12 pp. v. 1597 palatessaan Pohjanmaan retkeltä sekä yhdessä yösijassa".
Paitsi nisuleipää ja muuta leipää 10 3/4 tynn., eri lajeja olutta
11 2/3 tynn., voita 2 L lb 13 lb, suoloja, lihaa, kanoja, kalaa,
ryynejä, jauhoja, herneitä, kynttilöitä 22 1/2 lb ja halkoja 30
kuormaa, mainitaan seuraavat hienommat aineet: Reinin viiniä 16 kannua,
pippuria 1 lb 12 luotia, sokeria 1/2 lb, sahramia 2 luotia, muskottia
2 luotia, muskottikukkaa 4 luotia, kanelikuorta 6 luotia, inkivääriä
8 luotia, rusinoita 1 1/2 lb, väskynöitä 3 lb, korintteja 10 lb,
sitrooneja ("lemoner") 6 kpl ja kurkkua 8 kpl. Hevosille oli apetettu
12 tynnyriä kauroja, 63 aamia heiniä ja 48 kupoa olkia. Joukko punkkia,
vateja ja lautasia oli viety tai rikottu. Myöskin yksi kirjava tapetti
oli viety ja on muistoon pantu, että sen otti Klaus herran palvelija
Juhana Näf.[565] Maalisk. 19 päivästä alkaen löytyy marskilta kirjeitä Turun
linnasta; ks. W. G. Lagus, om Clas Flemings dödsdag, Acta Societ,
Scient. Fenn. II 1, s. 287.[566] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 104, II, ss. 130, 145,
160, 162, ja Suom. Valtionarkisto n:o 6,655, leht. 79 (Amprusin kuitti
Leppävirroilta maalisk. 25 p. 1597 "palatessamme Pohjan retkeltä, Klaus
herran luota, takaisin Savon linnaan"). Monikkalan herran kirje
herttualle Oulusta jouluk. 30 p. 1597 mainitsee myöskin Amprusi
Heikinpojan edellisenä talvella harjoittamaa väkivaltaa "Ilmajoen,
Lapuan ja Pietarsaaren erämaassa (marckbygd)"; ks. Gottl. kopiok.
s. 160.[567] Ks. herttuan kirje Amprusi Heikinpojalle Vesteråsista helmik. 10
p. 1597 (Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 75 ja Amprusi
Heikinpojan vastaus Savon linnasta huhtik. 8 p. 1597 (Gottlundin
kopiok. s. 117).[568] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 114, II, ss. 151, 153.
Todennäköisintä on, että tämä uusi valanteko tapahtui itse marskin
edessä Kyrössä.[569] Ks. Kaarle herttuan registratuura vuodelta 1597, I osa, lehti 22.
[570] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 72-77. Toinenkin
yhtäläinen kirje löytyy Kaarlen registratuurasta annettuna Arbogasta
maalisk. 6 p., ja on todennäköistä, että ainoastaan jälkimmäinen
julkaistiin. Ks. sam. kirj. III, ss. 82-85.[571] Monikkalan herran ja Paavali Yrjönpojan valtuuden, annettu
Vesteråsista helmik. 12 p., on painattanut Grönblad (Handl. rör.
Klubbekr. III, s. 78). Luultavasti he eivät lähteneet matkalle ennen
Arbogan valtiopäiväin loppua (maalisk. 5 p.). Maalisk. 29 p. olivat
Uumajassa; mutta huhtikuun 12 ja 18 pp. olivat Limingassa, josta
kirjoittivat Götrik Finckelle ja herttualle; ks. Grönblad. Handl. rör.
Klubbekr. I, ss. 103-115, II, s. 167. – Huhtik. 18 p. on myöskin
Monikkalan herralta erinäinen kirje herttualle, annettu Limingasta
(Gottlundin kopiok. ss. 117-119). Hän kehuu aikoneensa marssia Klaus
Flemingiä vastaan, jos vain olisi saanut tarpeellista väkeä ja varoja:
vaan Länsipohjan jalkaväenpäällikkö, joka oli käsketty häntä seuraamaan
(ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, siv. 77) oli hänet pettänyt
eikä tullutkaan. Tuo kavala mies ei säästä suuria sanoja: nimittää
Flemingin puolisia "perkeleen ja Pilatuksen jäseniksi" ja varoittaa
herttuata heidän juonistaan, vakuuttaen itsestään: "Jumala kirotkoon
sydäntäni, jos se on petollinen Teidän Ruht. Armoanne vastaan!"[572] Herttua kirjoittaa huhtik. 20 p. (Hogenskild Bielkelle), että
Suomessa äskettäin on murhattu ja tapettu enemmän kuin 1,500
talonpoikaa; ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 92. Tämä
lukumäärä on hyvin todennäköinen, jos arvaamme, että Kaarle ei vielä
paljoa tiennyt Hämeen ja Savon tapauksista. Korkein samanaikuinen
luvunlasku "widh pass 7000" tavataan Matti Laurinpoika Kruusin
kirjeessä pojallensa Jesper Kruusille Viipurista huhtik. 25 p. 1597
(ks. Gottl. kopiok. s. 120). Se on silminnähtävästi liioiteltu.[573] Ks. Ilmoni, Nordens Sjukdomshistoria II, ss. 123 seurr.;
Linköpings Bibliotheks Handl. I, s. 117; ja De la Gard. Archiv. IV,
ss. 192 seurr.[574] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss., 17; 132; Götr.
Fincken kopiokirja (Kankaisten kokoelmassa Ruotsin valtionarkistossa):
Götrik Fincke marskille maalisk. 16 p. ja Stålarmille toukok. 28 p.
1597; sekä Suomi 1842, 4:s vihko, s. 59: Mikko Eerikinpojan kirje
toukokuussa 1597.[575] Niin kumminkin valittaa Matti Laurinpoika Kruus äskenmainitussa
kirjeessä pojallensa (Gottl. kopiok. s. 120): "Jagh haf:r nu så ofta
skrifvet Her Claes till om then arme bondens eländigheet att han war så
wredh på migh, att han haf:r låtet taga migh alt mit Vnderhold ifrån,
thz iagh i åhr icke till ett korn bekommet haf:r, Doch andre alle hafva
fått sitt, Thet hafver iagh vunnet för thet iagh om landsens
eländigheet klagat hafver."[576] Ks. W. G. Lagus, Claes Flemings Dödsdag (Acta Societ. Scient.
Fenn. II 1), ja Suom. Valtionark. tilikirjat.[577] Näistä valan seikoista ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II,.
ss. 147-160, jossa suomenkielinen vala on painettu senaikaisella
kirjoitustavalla.[578] Ks. näistä asioista, paitsi ennen tunnetuita lähteitä,
Silfverstolpen Historisk Bibliothek, II, jossa E. W. Bergman on
julkaissut valtaneuvosten kirjevaihdon sekä erään kertomuksen Arbogan
valtiopäivistä.[579] Ks. Kaarle herttuan registratuura 1597: tammik. 27 p. valtuus
tarkastaa, kutka kulkevat Ahvenan ja Veddön väliä ja mitä tointa heillä
on. Flemingin ja Stenbockien välinen kirjevaihto pitää estettämän. –
Maalisk. 11 p. herttuan trapanteille, jotka Ahvenanmaalla ovat, ottaa
kiinni kaikki Flemingin palvelijat ja sanansaattajat. – Huhtik. 16 p.
valtuus ottaa kiinni Klaus herran torvensoittaja, joka on Tunan
kartanossa (Flemingin kartanoja Uplannissa) ja ilmoittelee hänelle
kaikki seikat täältä puolen. – Huhtik. 17 p. valtuus ottaa kiinni eräs
pappi, hra Eerik Hammarlandista (Ahvenasta), jonka Klaus herra on
salaisesti tänne puolen lähettänyt – j.n.e.[580] Ks. registratuurassa herttuan kirjeet arkkipiispalle huhtik. 17
p. ja Hogenskild Bielkelle huhtik. 20 p.: ... "mitä sillä
tarkoittanevat, kun tuovat tänne joukon sotaväkeä, ja ketä vastaan
sotia tahtovat, emme taida tietää".[581] Ks: Mikko Eerikinpoika Kranckin kirje Lauri Trulsinpojalle
Turusta toukok. 11 p. 1597, alkuperäisenä Suom. Valtionarkistossa (Acta
hist.) ja erään Ruotsin valtionarkistossa olevan kopion mukaan
painettuna Suomi 1842, 4:nnessä vihossa, s. 57.[582] Ks. Grönblad. Handl. rör. Klubbekr. I, s. 114, III, s. 88.
[583] Pikkalan hyvästä satamasta puhuu Kustaa Vaasa jo v. 1556, sanoen
siinä päästävän kulkemaan jos kuinkakin suurilla laivoilla ja siis
soveliasta olevan siihen rakennuttaa sekä kaupungin että linnan. Ks.
Arwidsson, Handl. IX, 223. – Näistä kaupunkihankkeista ei kuitenkaan
tullut mitään.[584] Ks. Ebba Stenbockin kirje sisarellensa, leskikuningattarelle,
Turun linnasta kesäk. 5 p. 1597 (Gottl. kopiok. ss. 131, 132) ja Mikko
Eerikinpojan äskenmainittu kirje. Vrt. Bomansson, Hertig Johann, ss.
35-37. W. G. Lagus, Clas Flemings dödsdag (Acta Societ. Scient. Fenn.
11 1). Kellorahat jäivät tuomiokirkolle maksamatta; ks. Suom.
Valtionark. n:o 258, leht.[585] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 98.
[586] Ks. Gottlundin kopiok. s. 120: Viipurista huhtik. 25 p. 1597.
[587] Ks. Niilo Raskin kirje Haapsalosta toukok. 8 p. 1527, painettu
aikakauskirjassa Suomi 1842, I vihko, s. 38.[588] Ks. "Res in Finnia" ja Mikko Eerikinpoika Kranckin kirje Lauri
Trulsinpojalle Turusta toukok. 11 p. 1597. Kuolemansanan viejäksi
lähetettiin marskin palvelija Juhana Näf, ja vene, joka kuljetti Näfin
Tallinnaan, toi takaisin Jaakko Olavinpojan, jonka marski Pohjanmaalta
tullessaan oli lähettänyt Puolaan. Tohtori Samuelin lähetyksestä
mainitsee Olavi Sverkerinpoika, Gottl. kopiok. s. 121, ja venäläisten
uhkauksesta puhuu Arvid Stålarm, Gottl. kopiok. s. 126.[589] Stålarm tuli huhtik. 10 p. Suomeen (ks. Gottl. kopiok. s. 126) ja
saapui Turkuun muutamia päiviä sen jälkeen, kuin marskin ruumis oli
sinne kuljetettu; mutta toukok. 4 p. hän ja Olavi Sverkerinpoika
lähtivät Turusta rajan puolelle (ks. Mikko Kranckin kirje); toukok. 4
p. ovat Baresundissa ja kumminkin toukok. 24 p. Viipurissa (ks. Gottl.
kopiok. ss. 395 ja 121).[590] Ks. Suomen Valtionarkiston kuitit, n:o 6,655, lehti 88.
[591] Ks. Arvid Eerikinpoika Stålarmin kirjeet Viipurista kesäk. 11 p.
1597, Gottl. kopiok. s. 134.[592] Jo helmik. 10 p. 1597 mainitsee herttua, että Klaus herra on
pannut Hieronymus Birkholtzin vankeuteen (registr.). Että häntä Yläneen
kartanossa pidettiin vankina, sanotaan Gottl. kopiok. s. 152. Hänen
paostaan marskin kuoleman jälkeen valittaa Ebba rouva kirjeessään
leskikuningattarelle, kesäk. 5 p. 1597. Gottl. kopiok. s. 132.[593] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 116-118. Tämän kirjeen
päivämäärä on Fincken kopiokirjan mukaan huhtik. 28 p. Mutta siihen
nähden on muistettava, että Sigismund Puolanmaalla aina käytti uutta
lukua, joka jo kymmenkunnan vuotta oli ollut paavilaisissa maissa
tavallinen. Vanhan luvun mukaan oli siis tämä kirje annettu huhtik. 18
p. Se arvattavasti tuli Suomeen Jaakko Olavinpojan kanssa noin
toukokuun keskipaikoilla.[594] Ks. Turun linnanhaltijain valtuus kahdelle kamarikirjurille ottaa
Raaseporin kreivikunta kruunun alle, Turun linnasta kesäk. 4 p. 1597;
Gottl. kopiok. ss. 130, 131. On muka "näinä päivinä" tullut Jaakko
Olavinpojan kanssa kuninkaan kirje asiasta Klaus herra vainajalle.[595] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 95-97.
[596] Ks. niiden, jotka linnanhaltijoina Turussa olivat, kirje Aksel
Kurjelle Turusta toukok. 29 p. 1597, Gottl. kopiok. ss. 124, 125, ja
samojen kirje samana päivänä Henrik Leijelille, Gottl. kopiok. s. 125.[597] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 119.
[598] Kirjeenkantajan nimi oli Valentin eli Falentin. Tämä oli
matkallansa Ahvenanmaan yli tullut Porin seuduille, missä Aksel Kurjen
munsterikirjuri otti hänet kiinni ja vei Poriin, jolloin kirjeet
avattiin. Erkki Olavinpoika ja Pietari Gumse, kaksi vanhaa tuttavaamme
Pohjanmaalta, näyttävät saaneen toimekseen (niin Monikkalan herra
kertoo) viedä herttuan kirjeen Puolaan; mutta Valentin tuotiin vankina
Turun linnaan. Ks. Monikkalan herran kirje herttualle Mustasaarelta
kesäk. 13 p. 1597, Gott. kopiok. s. 136. Jo kesäk. 9 p. on Monikkalan
herralla ensimmäinen tieto tapauksesta; ks. Gottl. kopiok. s. 140.[599] Ks. herttuan kirjeet Monikkalan herralle Grönbladin teoksessa
(Handl. rör. Klubbekr. III), ja Monikkalan herran kirje herttualle
Mustasaarelta kesäk. 13 p. 1597, Gottl. kopiok. ss. 136-138.[600] Ks. Sysmän papin kirje Arvid Tavastille, Grönblad, Handl. rör.
Klubbekr. I, s. 123.[601] Viipurin herrain kirje Pohjanmaalle lopulla toukokuuta, ks.
Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 120 (vrt. Gottl. kopiok. s. 123);
Hämeenlinnan läänin kirje Pohjanmaalle ja Arvid Tavastin sekä Sten
Fincken kirje Kurki veljeksille, molemmat annetut Hämeen linnasta
kesäk. 12 p., ks. Gottlundin kopiok. ss. 134, 135.[602] Ks. Gottl. kopiok. s. 133. Stålarm erittäin valittaa
skotlantilaisten huovien kiskomisesta Viipurin läänissä; ne ovat
ylöskantaneet 124 ratsulle yhdeksän kuukauden linnaleiriksi 4,747 tynn.
viljaa ja tahtoisivat vielä pantata ulos talonpojilta kolmen kuukauden
edestä; mutta kun kysytään, missä miehet ja ratsut ovat, saavat tuskin
kokoon 20 ratsua ja 30 huovia, muut ovat Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa
ja Skotlannissa! – Linnaleirin määrä, yllämainituista numeroista
arvaten, näkyy olleen noin 4 1/4 tynnyriä kuukaudelta.[603] Ks. Arvid Henrikinpojan seteli Hämeen linnasta kesäk. 13 p. ja
Götr. Fincken kirje Porkkolasta kesäk. 17 p. 1597; Grönblad, Handl.
rör. Klubbekr. I, s. 131 ja II, s. 176. – "Jumala antakoon, että
semmoiset ylöskannot viimeinkin saisivat loppunsa, jotta maa kerrankin
toipuisi ja rauhaantuisi", kirjoittaa Götr. Fincke Savon linnasta
kesäk. 23 p.; sam. kirj. II, s. 183.[604] Ks. sam. kirj. II, s. 181.
[605] Ks. valtuuskirja Ruotsin valtioarkistossa, "Acta hist.", ja
Stålarmin kirje Finckelle Viipurista heinäk. 1 p. 1597, Fincken
kopiokirjassa.[606] Ks. ylempänä, ss. 210-212.
[607] V. 1599 hän itse sanoo olevansa 50-vuotinen; ks. Arvid
Eerikinpojan kirje Ebba Stenbockille marrask. 22 p. 1599 (Suom.
Valtionark. Acta hist. "Documenta vthskrefna af sjelfva Originalierna",
s. 1).[608] Ks. Bomansson, Hertig Johan, s. 70.
[609] Ks. ylempänä ss. 116-117.
[610] Ks. suuri joukko Stålarmin kirjeitä Gottlundin kopiokirjassa.
[611] Ks. Tavastin, Kruusin ja Henrik Matinpojan Biurön herran kirje
Götr. Finckelle Viipurista syysk. 16 p. 1597 Fincken kopiokirjassa. –
Rajankäynti pitkin Savonlinnan lääniä uudistettiin sillä välin
heinäkuussa ja elokuussa; ks. Suom. Valtionarkisto, n:o 6,655, lehdet
79 seurr. Se koski tuota Puruveden ja Paasiveden väliä; ks. ylemp.
s. 244.[612] Ks. Monikkalan herran kirje Kaarle herttualle Mustasaarelta
kesäk. 13 p. 1597, Gottl. kopiok. s. 137.[613] Ks. Gottl. kopiok. s. 141.
[614] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 81, 85: herttuan
käskyt Israel Laurinpojalle maalisk. 3 ja 8 pp.[615] Ks. Suom. Valtionarkisto n:o 4,810, lehti 28, josta näkyy, että
Ebba rouvalla vielä v. 1598 oli puheenalainen läänitys.[616] Ks. Gottl. kopiok. s. 402.
[617] ... "Occupatis enim omnibus portubus et arcibus Sueciae, si etiam eo usque exspectandum putatis, quoad nutantem, atque inter nobilitatem et milites quoque parum concordem, Finlandiam occupet Dux: fallimini. Non cessabit ille, mihi credite, donec totum regnum in potestatem suam redigat. Haec vero provincia [Viro], etsi M:ti Regim fidelissima, quid postmodum contra totum regnum poterit?"... ks. Niilo Raskin kirje Bultille Tallinnasta heinäk. 8 p. (Ruots. Valtionark. Acta hist. 1598). Vuosiluku on epäilemättä oikeastaan 1597; sillä kesällä 1598 Rask itse seurasi kuningasta Ruotsiin. "Occupatio Calmarix", joka samassa kirjeessä mainitaan, sopii myöskin ainoastaan tähän eikä seuraavaan vuoteen.
[618] Ks. Kaarlen registratuura vuodelta 1597, II osa: heinäk. 8 ja 10
pp. Nyköpingistä Monikkalan herralle; – 12 p. Eskilstunasta
Länsipohjan rahvaalle ja Angermanlantiin; – 15 p. Gripsholmasta Niilo
Gudmundinpojalle ja Hannu Buckille käsky Ahvenaan mennä; – 16 p.
Gripsholmasta Harald Tyrielinpojalle (Katarina Stenbockin voudille
Kastelholmaan); – elok. 9 p. Tukholmasta käskynhaltijoille Ahvenaan.[619] Ks. Kaarlen registr.; heinäk. 26 p. Tukholmasta Jaakko
Koschieldille ja Niilo Gudmundinpojalle.[620] Kaarle herttuan kirje Kalmarista kesäk. 17 p. 1597 tavataan
Ruots. valtionarkistossa, siinä nidoksessa, jolla on nimenä "Hert.
Carls och Sigismundi registratur". Että se Turkuun tuli heinäk. 22 p.
herttuan kamaripalvelijan Hannu Eerikinpojan kanssa ja että muassa
seurasi kopio turvauskirjeestä, mainitaan Suomen herrain vastauksessa
Ruotsin säädyille. – Kaarle herttuan kirje Gripsholmasta heinäk. 18 p.
1597 tavataan herttuan tavallisessa registratuurassa, mutta
päivämääräyksellä "heinäk. 16 p". – Mikä itse kirjeen päivämäärä oli
ja milloin se perille tuli, näkyy Suomen herrain vastauskirjeestä,
jossa myöskin mainitaan Upsalan hengellisten herrain manauskirje.
"annettu kesäk. 8 p. 1597".[621] Ks. Gottl. kopiok. ss. 142-144.
[622] Ks. eräs loppupuolelta keskeytetty pohjakirja tähän kirjeesen, Suom. Valtionark. Acta hist. – Yläreunaan on kirjoitettu "24 Julij 1596", mutta sisällys selvästi osoittaa, että se kuuluu vuoteen 1597. Loppu on keskeytynyt tällä tavoin: "Men thett buller och skilachtighett som här i landet kan tilfalled hafue, endoch wij wetha oskyllige till, hafue wij förnumedt thett förorsakas och ther af skedt wara att [en Partt] Presterskapedt." – Tarkoitus oli luultavasti sanoa, että papisto liian jyrkillä muutoksilla jumalanpalveluksessa oli levottomuutta rahvaassa vaikuttanut; vrt. ylemp. ss. 239 seurr.
[623] Kirje herttualle tavataan Gottlundin kopiokirjassa s. 144; toiset
kirjeet löytyvät Ruotsin valtionarkistosta "Acta hist. 1597", (kirjeen
neuvoskunnalle on Grönblad painattanut, Handl. rör. Klubbekr. I,
s. 133).[624] Ks. Kaarle herttuan registratuura 1597: Tukholmasta heinäk. 22 p.
– Sama kirje on jonkin kopion mukaan painettuna vanhoissa Turun
Sanomissa 1797, n:o 6; mutta kirjeen loppupuoli siinä on vaillinainen.
Päivämäärä heinäk. 28 p., joka siinä on, saattaa olla itse kirjeen,
vaikka registratuurassa on aikaisempi määrä. Se tuli Turkuun, kuten
vastauksesta näkyy, vasta elok. 9 p.[625] Ks. Gottl. kopiok. ss. 147-149. Reunaan on muistiin pantu, että
kirje tuli perille elok. 19 p. (niinmuodoin ennen kuin herttua
Tukholmasta lähti).[626] Ks. Kaarlen registr. – Osoitus Kustaa herttualle on annettu Tukholmasta elok. 20 p. Samana päivänä on muita kirjeitä annettu Gröneborgin satamasta, josta vielä 25 p. kirjoitetaan. Ensimmäinen kirje Kastelholmasta on elok. 30 p. [... "viime sunnuntaina tulimme Kastelholmaan" ...] ja viimeinen syysk. 2 p. – Kreivi Abraham Brahen aikakirja sanoo herttuan lähteneen Tukholmasta jo elok. 16 p. (ks. Loenbom, Sv. Arch. II), ja Werwing panee lähtöpäiväksi 14 p.
[627] Ks. Fryxell, Berättelser IV osa, 2 jakso, 18 luku. – Gottlundin
kopiok. s. 142: Arvid Eerikinpoika Lauri Martinpojalle Turusta heinäk.
16 p. 1597; – Suomi 1842, I vihko, s. 140. – Grönblad, Handl. rör,
Klubbekr. I, s. 61. – Suom. Valtionark. n:o 1,568, lehdet 22, 29; n:o
207, lehdet 66-68.[628] Ks. Götr. Fineken kopiok.: Stålarm Finckelle elok. 4 p. ja syysk.
6 p. 1597.[629] Ks. Gottl. kopiok: s. 148. Henrik Leijel (arvattavasti nimen
oikea muoto on Lyel) näkyy jo aikoja olleen Ruotsin palveluksessa ja
nauttineen läänityksiä Ruotsinmaalla.[630] En katso tästä lähin tarpeelliseksi aina viitata Kaarlen
registratuuraan, kun herttuan kirjeet mainitaan.[631] Ks. erään nimettömän Turun porvarin kirje herttualle [ulkokirjoitus "Wmlbördigh Larens stwffue"] Tukholman valtionarkistossa "Acta hist. 1597". Tämän kirjeen olen painattanut aikakauskirjaan Suomi 1857, ss. 102-104.
[632] Ks. Gottl. kopiok. ss. 149, 150: Samuel Niilonpoika Rosenin kirje
herttualle Korpoon virralta elok. 31 p. 1597. Turusta oli saatu tieto
tästä tapauksesta: oli elok. 27 p. pidetty väen tarkastus, jolloin yksi
jalkamies oli vastannut: "ei voi olla oikein, että tappelemme Kaarle
herttuata vastaan; sitä en minä milloinkaan uskalla tehdä"; elok. 29 p.
häneltä lyötiin pää poikki kaiken sotaväen läsnä ollessa ja hänen
ruumiinsa laahattiin kappaleiksi.[633] Tämä anteeksianomus ja uskollisuuden vakuutus on Tukholman
valtionarkistossa, Acta hist. 1597, ja on painettu aikakauskirjassa
Suomi 1857, s. 104.[634] Ks. Suomi 1842, I vihko, s. 40.
[635] Fincken kopiok.: Kruus Finckelle Käkisalmelta elok. 30 p. 1597
[636] Illen ja Hartikka Henrikinpojan toimista ks. Grönblad, Handl.
rör. Klubbekr. I, ss. 135-138, II, ss. 187-193. Siinä kuitenkin
Stålarmin Illelle antama valtuus kantaa väärän päivämäärän: "Turun
linnasta elok. 21 p." Suom. Valtionarkistossa (n:o 6,660, lehti 83) on
eräs Illen antama kuitti Suur-Savosta syysk. 22 p., joka todistaa, että
hän "elok. 12 p. 1597" lähetettiin Stålarmin valtuuden kanssa Turun
linnasta. Vaikea olisikin Illen ollut ennättää kolmena neljänä päivänä
Turusta Juvalle.[637] Ks. Monikkalan herran kirje herttualle Kemistä heinäk. 24 p.
1597, Gottl. kopiok. ss. 145, 146. Hän kertoo olleensa Mustasaarella
melkein joutua Erkki Olavinpojan valtaan, koska tämä oli tulossa 200
miehen kanssa (nähtävästi meritse) ja sekä papisto että muut koettivat
koreilla puheilla vietellä Monikkalan herraa siellä viipymään; hänellä
ei silloin ollut enempää kuin 20 miestä, jotka tahtoivat häntä auttaa,
ja hänen täytyi siis pakoon lähteä. Kirje valittaa, että sekä
papistossa että rahvaassa ja jalkaväessä on paljon petollisuutta ja
että Erkki Olavinpoika väkineen liikkuu Närpiön saaristossa.[638] Ks. Gottl. kopiok. s. 150: kirje Skutskäristä syysk. 1 p.; ja
muutama kolmen ratsumiehen (Monikkalan herran entisestä lipullisesta)
antama uskollisuusvala herttualle, kirjoitettu "Räfzö Hampn" syysk. 12
p. Ruots. valtionarkistossa (Acta hist. 1597).[639] Herttuan sotateoista Suomessa on Ruotsin Valtionarkistossa ("Acta
Historica") eräs Kaarlen julistama julkinen kertomus eli "relatsioni",
joita oli useita kappaleita (yksi saksankin kielellä). Tämä kertomus on
otettu registratuuraankin, jossa muuten on muutamia kirjeitä asiasta.
Samassa arkistossa on myöskin Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhielmin
(herttuan äpärän) kertomus, joka näihinkin asioihin koskee. Että olen
näitä lähteitä varovasti käyttänyt, ei tarvinne mainita; mutta
päivämäärien puolesta ovat ne kumminkin mielestäni luotettavia.
Sigismundin puolisilta löytyy erään nimettömän, nähtävästi Willam
Rutwenin, huonolla ruotsinkielellä kirjoittama kertomus, joka on
kuninkaalle "annettu Danzigissa marrask. 8 p. 1598" (säilytettynä Suom.
Valtionarkistossa Acta hist.), sekä tuo aikakauskirjassa Suomi 1842,
I vihko, painettu, jonka tekijä ei kuitenkaan näytä tapauksissa
saapuvilla olleen. Myöskin Lencqvistin kertomus Turun linnasta
(painettu aikakauskirjassa Mnemosyne 1823) on minulla lähteenä ollut.
Fryxell on Lencqvistin mukaan sommitellut juttunsa jotenkin sekavasti.[640] Ks. Rutwenin kertomus ja herttuan "relatsioni".
[641] Ks. Stålarmin kirje herttualle Turun linnasta syysk. 7 p. 1597,
Gottl. kopiok. s. 151. Kirje on myöskin herttuan relatsionissa ja siinä
lisäksi eräs Stålarmin seteli, josta näkyy, että Stiernkorsin vaimo
oikeastaan vasta silloin linnaan saapui, kun Stålarmin vastauskirje jo
oli valmis. Koska sotapäälliköt sillä hetkellä olivat hajalla,
"muutamat hevostensa luona ja osa itse linnassa", luvataan
(Stiernkorsin asiasta) vastaus huomispäivänä. Semmoista vastausta
kenties ei sitten ehditty antaa.[642] "Ruskikali", "Råskiakali", "Raskikalle", "Ruskekalie". –
Ruskiakallio on Ispoisten kartanon alustaa, Ilpoisten kylän rajalla,
Nummen pitäjää. Ruskiakalliosta 2 uuden virstan päässä linnalle päin on
leveä ja latuskainen kivi, nimeltä "Kuninkaankivi", jonka ääressä muka
kuningas kerran on ruokaillut. Vähän matkaa tästä kivestä linnalle päin
saavutaan Uittamon rusthollin tiluksille, jossa osa herttuan väestä
näyttää maalle nousseen. – Tiedon näistä paikoista ovat ystäväni A. F.
Rosendal-vainaja sekä herra rovasti F. G. Hedberg minulle antaneet. –
Runo, joka Yliopiston kirjastossa säilytetään, mainitsee maallemenon
seuraavilla sanoilla: "Hyvä herra, herttu Kaarle,
Isänmaan iso isäntä,
Vahva Suomen valtaherra
Näki maan, havaitsi rannan,
Purren puomihin pysätti.
Istui Ilposten mäelle
Jalkojansa levähtämähän,
Henkiänsä vedättämähän.
Kirjan linnahan lähetti", j.n.e.[643] "Kupis källen" (relatsioni): Runo kertoilee Kaarlen huovillensa
neuvoneen: "Kulkekaamme Kupitsalle,
Käykäämme hanhen-pajuhun."[644] Ks. registratuurassa herttuan kirje Arvid Eerikinpojalle Turusta
syysk. 27 p.: Stålarm on muka Suitiasta syysk. 23 p. kirjoittanut Klaus
Flemingille Kaskisten herralle päästäneensä suosiolla herttuan Turun
kaupunkiin. Sen herttua sanoo päävalheeksi; "olisit kyllä estänyt, kun
olisit voinut". Myöskin on Stålarm sanonut, ettei pidetty häntä kohtaan
valaa ja lupausta. Sen herttua samoin kieltää.[645] Ks. Rutwenin kertomus.
[646] Ks. Fincken kopiokirjassa Stålarmin kirje Götr. Finckelle
Helsingistä syysk. 27 p.: Pyytää muutamia ketunnahkoja ja muita
turkiksia, että saisi vuoria vaatteisiinsa, sekä pari näätää lakiksi.
Sanoo Turusta häpeällä lähteneensä paljaissa housuissa ja röijyssä,
ainoastaan vilttikappa muassansa. Hartikka Henrikinpojan selitys
kirjeessään Monikkalan herralle Judikkalasta jouluk. 26 p. 1597 (Gottl.
kopiok. s. 159), että muka Suomen väki oli tahtonut karttaa
ilmivihollisuutta, ei näy siis olevan kokonaan todenmukainen.[647] ... "Da sie nun viederumb eingtriebenn, liessenn S. F. G. ihr
läger schlahn vndt beschantztenn daraussen vohr dem Wintmuhlenn
berge"... (Ennenmainitun relatsionin saksankielinen kappale).[648] Ks. registratuura: Turusta syysk. 12 p. valtuus Kristofer
Antinpojalle ottaa käskynsä alle Paraisten, Nauvon, Korpoon ja
Rymättylän jalkamiehet ja rahvas.[649] Ks. Fincken kopiokirjassa Arvid Tavastin kirje Götr. Finckelle
Viipurista syysk. 25 p,, jossa hän mainitsee äsken saaneensa
Stålarmilta kirjeen ja sen mukaan juttelee sotaväen hajoittamisesta
sekä puolalaisen laivaston tulosta.[650] Herttuan ensimmäinen vallitus tehtiin Myllyvuorelle vastapäätä
linnanporttia, jonka edustalla oli muutama puinen, mullalla täytetty
etuvarustus. Siitä suomalaiset ampuivat ankarasti. Kerrankin kun
herttuan tykistömestari seisoi itse tähtäämässä tykkiä, tuli
suomalaisten puolelta kuula, joka sattui tykin suun ylisyrjään ja oli
vähällä viedä pään poikki tykistömestarilta. Sitten rakennettiin toinen
patteri Myllyvuoren ja linnan välille ja joen toiselle puolelle kaksi
patteria, toinen Korppolaisvuoren juurelle ja toinen vuoren kukkulalle;
ks. Gyllenhielmin kertomus.[651] Tämä häpeällinen seikka mainitaan sekä herttuan puolisissa
kertomuksissa että Arvid Eerikinpojankin kirjeessä Götr. Finckelle
Kurjalasta lokak. 12 p. 1597: ... "Mutta Jumala anteeksi antakoon
Pentti Söyringinpojalle, joka epäilemättä taisi olla siihen syypää,
että linna niin pian tuli ruhtinaan käsiin, koska hän kitsasteli
("slaggade") niin paljon noilta merimiehiltä, tykkiniekoilta ja
jalkamiehiltä linnassa."[652] Ks. Rutwenin kertomus.
[653] Tästä miehestä, jonka täydellinen nimi oli Daniel Theodor Hjort,
sitten aateloittuna Hiortvipa ja syntymäpaikkansa mukaan kutsuttu
"Fabrivillensis", löytyy muutamia tietoja Pippingin kirjasta "Histor.
Bidr. till Finlands Calendariografi", ss. 24 seurr., sekä hänen
kirjoituksessaan "Om hjelten i sorgespelet Daniel Hjort" (Bidrag till
känned. af Finl. natur och folk VIII). Miehen syntyperästä ei ole
Pipping saanut varmaa selkoa. Että hän oli ruotsalainen, eikä
suomalainen, näkyy Leipzigin yliopiston matrikkelista, johon hän
kesällä 1598 kirjoitettiin nimityksellä "Suecus".[654] Ks. Lassi Kristerinpojan kirje Lassi Westgöthelle [Turusta] lokak. 7 p 1597 (Tukholman valtionarkistossa, Acta Hist.). – Tämän kirjeen tekijä on arvattavasti joku Kaarlen alapäälliköistä. Linnalaisista puhuessaan hän käyttää nimiä: "ne järkähtämättömät ("stode", engl.: stout) ja pahankuriset suomalaiset", "ne myrkylliset suomalaiset".
[655] ... "Vid sju slog" ... "vid åtta slog" – on eri kappaleissa
ennen mainittua relatsionia.[656] Ks. kopio Suomen Valtionarkistossa, Acta hist.
[657] Ks. ennenmainitut herttuan "relatsioni" ja Lassi Kristerinpojan
kirje.[658] Herttuan mieshukka mainitaan kirjassa "Kaarle herttuan
teurastuspöytä", jonka tekijä, Yrjö Niilonpoika Posse, itse oli näissä
tapauksissa saapuvilla.[659] Ks. Fryxellin kertomukset ja ennenmainittu sigismundilaisen
kertomus painettu Suomi-kirjassa 1842.[660] Ks. Lassi Kristerinpojan kirje.
[661] Ks. sama kirje.
[662] Ks. Fincken kopiok.: Juho Rutha Pietarinpoika Finckelle Hämeen
linnasta lokak. 1 p. – Arvelee, että herttua ei ole vielä muka mitään
pahaa voinut matkaan saattaa.[663] Ks. Ruotsin valtionarkistossa Acta Historica 1597: Lindorm
Niilonpoika Bonden kirjeet Stålarmille Haapsalosta syysk. 15 p.,
Bultille Haapsalosta syysk. 17 p. ja Sigismundille marrask. 3 p. –
Kaarlen kirje Bondelle on annettu lokak. 1 p. (registr.) – Vertaa
siihen Arvid Tönnenpojan ja Olavi Sverkerinpojan kirje Suomen herroille
Tallinnasta syysk. 26 p.: "Kuukausi pian kuluu; sitten herttuan kaiketi
täytyy Ruotsiin palata. On myöskin jo niin hyvin toimitettu, että Hänen
ruhtinaallinen armonsa saa vieraita Ruotsiin, ennen kuin itse
arvaakaan". (Gottl. kopiok. ss. 404-406).[664] Sekä Stålarmin kirje että Sigismundin kirjoitus, annettu
Varsovasta elok. 31 p./syysk. 10 1597, ovat painetut Grönbladin kirjaan
Handl. rör. Klubbekr. I, ss. 140-144.[665] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 139.
[666] Ks. Tukholman valtionarkiston Acta Hist. 1597; kymmenen
allekirjoittamatonta paperia: 1. Kokemäelle, 2. Kokemäelle ja Ulvilaan,
3. Tyrvääsen ja Karkkuun. 4. Lietoon ja Marttilaan, 5. Loimaalle ja
Huittisiin, 6. Laitilaan, Uudellekirkolle ja Lapin pitäjään, 7.
Köyliöön, Euraan ja Eurajoelle; 8. Vehmaalle, Mynämäelle ja
Taivassaloon, 9. Halikkoon ja Perniöön, 10. Kyröön, Pirkkalaan ja
Ruovedelle.[667] Ks. Fincken kopiok.: Sten Fincke ja Hartikka Henrikinpoika
Götrikille Hämeen linnasta lokak. 23 p. 1597: Knuutti Kurki on
kirjoittanut, että Satakunta on varusteilla ja herttua valmis
purjehtimaan.[668] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. II, s. 189: Herra Hannun
kirje Götr. Finckelle Savon pappilasta syysk. 8 p. 1597. – Lapveden
maamarkkinat pidettiin vanhastaan syysk. 8 p.[669] Ks. Fincken kopiok.: Götr. Fincke Stålarmille Savon linnasta
lokak. 8 p.[670] ... "Per octiduum autem quo Principi adfui, tantum accusationes
et queerelas subditorum, qui magno numero affuerunt, jussu ejus audivi"
–, sanoo Kaskisten herra (Res in Finnia).[671] Ks. Suomi 1857, s. 105 seurr. – Ruotsinkielisenä se on
registratuurassa, mutta suomenkielinen kappale kantaa herttuan
allekirjoituksen ja sinetin. Suomenkielen tässä kirjeessä ei tarvitse
hävetä senaikaisen ruotsinkielen tai saksankielen rinnalla, ja surra
täytyy, ettei se ulkonaisessakin arvossa saanut tulla niiden verroille.
– Kielinäytteeksi panen tänne vähäisen kappaleen: ... "Että sijs
näidhen cansa täydellisest on åsotettu, että Arwed Erikinpoicka ia
hänen apulaisens owat iuri ne samat, kuin armolisen herran kuningan
korkeut ia walda wastoin tekevät, ia että se sanoma, ionga hän meistä
tällä tawalla vlwos saattanut on, eij ole mw kuin yxi pää walhe, ...
Sentehden on meiden Vscolinen neuwo ia manaus"... "Jota me teilde
cunnialiset Talonpoiat caicki, emme tahtonet salata. Jumalan huoman ia
haltun teitä andaden. Suomen Turusta."[672] Ks. registratuurassa Kaarlen kirjeet syysk. 11 ja lokak. 5 pp.
sekä Gottl. kopiok. s. 151: Amprusin kirje Vehmaisten kylästä Hämeestä
syysk. 28 p.[673] Ks. Fincken kopiok.: Viipurin herrain kirje syysk. 23 p. ja
Götrikin vastaus lokak. 1 p. sekä muita. – Herttuan kirjeenkuljettaja
oli nimeltä Maunu Avoinen.[674] Ks. Dirich Spickernagelin kirje herttualle Helsingistä lokak. 20
p. 1597 (Gottl. kopiok. ss. 154, 155). Hän on lähetetty kirjeitä
viemään Viipuriin, ja pelkää suuresti lähteä edemmäs. Eräs Viipurista
tullut huovi on hänelle kertonut, että "de motståndigen ein part Vnder
sick ein morthsolten Vprichten wollen, alhee nämliken Anders Boije Vnde
Jacob Ollsson, welche sick ein ander thorscheten (thotscheten? =
todtschiessen) wollen, haben sick och mit worten hardt geschulden,
Boije to N: Jacobsson(!) gesaget, du hast dit alles mit Her Klaes
gestiftet, dat wij nu alle mothen idt endtgelden, moten ock alle datt
Vnse dadorch misten sint also ock mit groten iwer Van einander
gescheden." Matti Laurinpoika oli muka vankeuteen pantu ja linnan
hallitus häneltä pois otettu. – Monikkalan herra, jonka juttuihin
kuitenkin harvoin on luottamista, kertoo herttualle, Kalajoelta jouluk.
16 p. 1597, tietoja Viipurista tulleen, että Arvid Tavast tahtoo
väkisin ottaa linnan avaimet Matti Laurinpojalta ja päästää Arvid
Eerikinpojan sotaväkinensä sisään, mutta Matti on muka lyönyt Tavastia
niin, että tämä on haavalääkärin hallussa (Gottl. kopiok. s. 157).[675] Ks. Fincken kopiok.: Sten Fincke ja Hartikka Henrikinpoika
Götrikille, Hämeen linnasta lokak. 23 p. 1597, jossa Vuolteen herra
pyytää vähän apua, "ettei vaimoni ensi talvena viluun kuole, jos se
herttuan vallasta pelastetaan"; sekä Acta Hist. 1597: Klaus Fleming
Mikko Olavinpojalle Turun linnasta lokak. 2 p. ja Stålarm Flemingille
Viipurista marrask. 6 p. Fleming mainitsee muun muassa, että 16 Antti
Lennartinpojan huovia oli Hämeestä palannut ryöstösaaliinsa kanssa,
josta osan myivät lähellä Turkua. Kohta sen jälkeen tulivat "muutamat
syyttömät raukat" valittamaan ja saivat takaisin, mitä oli myymätöntä.
Lokak. 9 p. annattaa herttua 4 tynnyriä voita Eerik kuninkaan leskelle,
koska Kaarlen sotaväki oli häneltä sen verran vienyt.[676] Ks. Gyllenhielmin relatsioni.
[677] Ks. Sigismundin ruots. registratuura: Valtuus Arvid
Eerikinpojalle Varsovasta syysk. 12/22 p. 1597.[678] Ks. Gottl. kopiok. s. 152, 153; Stålarmin kirjeet "niille, jotka
Turun linnassa olivat ja nyt ovat herttuan tykönä vankina",
Hämeenlinnasta lokak. 12 p. 1597 ja Kaarle herttualle Hollolasta lokak.
17 p. 1597; sekä Ruots. valtionarkiston Acta Hist. 1597: Stålarm Klaus
Flemingille Uudestakylästä (matkalla Viipuriin) lokak. 16 p. 1597 ja
Bonden kirje Bultille marrask. 23 p. 1957.[679] Bonde kirjoittaa Bultille Tallinnasta lokak. 6 p. 1597: ...
"intellexi fidem D. Arvidi esse apud Regiam M:tem in dubium revocatam.
Qua de re quid sentiam vix sentio, aut reperio, nisi diem et tempus
omnia revelatura. Hactenus tamen nihil audivi quod esset contra ab illo
actum. Sed provincia, quam sustinet, et haec tempora tam periculosa
facile reddunt illum ad cujusvis malevoli calumniam pabulum." (Jatko
ylemp. s. 213).[680] Ks. yllämainittu kirje Klaus Flemingille.
[681] Ks. registratuura. Myöskin Geijer (Sv. Folk. Hist.) nämät sanat
kertoilee.[682] Erityinen kutsu Lauri Paavalinpojalle Piiloisten herralle, syysk.
29 (?) p. 1597, on painettuna Lagus, Finska adelns gods, s. 7.
Piiloisten herra oli voutina Maskun ja Vehmaan kihlakunnissa ja näkyy
todellakin saapuville tulleen (Rutwenin kertomus). Muutoin tulivat
aatelistosta Fleming-veljekset, Yrjö Horn ja muutamat halvemmat
henkilöt.[683] Ks. herttuan esitykset registratuurassa ja säätyjen vastaukset
Kaskisten herran kirjassa "Chronologia Brevis" (Grönblad, Handl. rör.
förh. I, s. 29). Kummassakaan ei ole päivämäärää, mutta järjestyksestä
sopii arvata, että esitykset tehtiin lokak. 5 ja 9 p. välillä.[684] Kaskisten herran kirje Stålarmille Turun linnasta jouluk. 3 p.
1597 (Gottl. kopiok. s. 155) näyttää todistavan, että Stålarm oli häntä
kehoittanut ryhtymään tarjottuun virkaan mainituilla ehdoilla.[685] Ks. registratuura sekä "Res in Finnia" ja "Chronologia Brevis";
myöskin Fincken kopiok.: Juho Tönnenpoika. Esko Pentinpojalle
Vehkalahdelta lokak. 22 p. 1597; ja "Acta Hist. 1597": Lindorm Bonden
kirje Bultille Tallinnasta marrask. 23 p.[686] "Carolus huc veni, vici fudique rebelles;
Hinc abeo, prorsus vestigia nulla relinquens:
Huc iterum veniam, caveat sibi conscius omnis;
Non illo parcet tempore dextra reis." –Tekijä oli eräs herttuan palveluksessa oleva ranskalainen Jean Bignon (nimi kirjoitetaan myöskin "Joen Peersson Bignien").
[687] Ks. Yrjö Boijen kirje kuninkaalle Tallinnasta marrask. 3 p.,
Ruots. valtionarkistossa (Acta Hist. 1597): ... "alles grobe geschutze,
ausbenhommen etz, liche wenig und geringe Feldtstucke, nebenst allen
frawen, Jungfrawen vnnd Kindern". – Katson todennäköiseksi, että Arvid
Eerikinpoika Stålarmin puoliso, joka oli Fleming-veljesten sisar,
näiden mieliksi jätettiin Turun linnaan. Hän ei ainakaan ole myöhemmin
vankien joukossa Ruotsin puolella.[688] Ks. Res in Finnia: ... "deducentes ipsum rebus necessariis juvi".
[689] Ks. registratuura ja Suom. Valtionarkiston tilikirjat. – Krankan
vapauskirja on annettu maalisk. 26 p. 1598.[690] Ks. Ruots. valtionark. Acta hist. 1597, pari kirjettä Stålarmilta
Klaus Flemingille. Yksi on annettu Viipurista marrask. 6 p., toisessa
ei ole mitään ajanmäärää, mutta sisällys todistaa sen olevan saman kuun
loppupuolelta. Samassa tukussa on kirjeitä Flemingiltä herttuan
sihteerille Mikko Olavinpojalle, joissa jutellaan sovintotuumista
Stålarmin kanssa.[691] Ks. Sigismundin kirje Stålarmille Varsovasta marrask. 4/14 p 1597
(Ruots. valtionark. Acta hist.). Vertaa: Res in Finnia.[692] Ks. Gottl. kopiok. s. 158: Stålarm Klaus Flemingille "Näsgårdista
jouluk. 17 p. 1597.[693] Ks. Kaskisten herran kirjeet Stålarmille Turun linnasta jouluk. 3
p. ja Turusta jouluk. 12 p. sekä hänen ja muiden linnan haltijain kirje
samalle Turun linnasta jouluk. 17 p. 1597 (Gottl. kopiok. ss. 155-159).
Viimeisessä kirjeessä olivat Klaus Fleming ja Yrjö Horn luvanneet joko
tulla Hämeen linnaan toisena joulupäivänä taikka, jos Stålarm aikoi
Turkuun, tulla häntä vastaan Somerolle.[694] Kirje löytyy Tukholman valtionarkistosta, Acta hist. 1597.
[695] Ks. Stålarmin kirjeet Turun linnasta jouluk. 30 p. 1597, Suom.
Valtionark. Acta hist. ja Ruots. valtionark. Acta hist. 1597.[696] Venäläisten kyllä mainitaan syksyllä hokeneen jotakin Käkisalmen
linnan nykyisestä tilasta, ettei se muka enää ollut semmoisena kuin
valloitettaissa; mutta Stålarm siihen vastasi, että olisi kyllä voitu
repiä se alas ja uudesta rakentaa puiseksi, niinkuin se oli Venäjän
aikana, ja että niin olisi tehtykin, ellei toivottaisi hyvää
naapuruutta (ks. Klaus Flemingin kirje Mikko Olavinpojalle Turusta
marrask. 12 p. 1597, tukussa Acta hist.). Siihen se väitös loppui.
Lapin puolisista rajoista ei myöskään ollut täyttä sovintoa; mutta ne
asiat koskivat pääasiallisesti Pohjanmaata.[697] Ks. Klaus Flemingin kirje Hannu Kranckille (Ruotsiin) Kaskisista
tammik. 2 p. 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.), jossa hän muun muassa
kertoo, että hän ja Arvid Eerikinpoika ovat käyneet Mikko Kranckin,
Turun pormestarin, luona ja siellä juoneet Hannu Kranckin ja Ruotsiin
vietyjen vankien terveydeksi. Stålarmin ja Turun porvariston väli oli
siis jo ystävällinen. Vaan semmoiset miehet kuin Hartikka Henrikinpoika
eivät olleet sovinnollisella mielellä; Vuolteen herra näet muisti
kartanonsa ryöstöä ja vei korvaukseksi talonpojilta hevosia; ks.
Kaskisten herran kirje hänelle maalisk. 9 p. 1598 (Suom. Valtionark.
Acta hist.), jossa tätä väkivallantekoa soimataan: "Effther thz migh
förhoppes Thz ochristelige Regemente Som her Claes Fleming
(marskivainaja) förtt haf:r här i landett, måste engångh få enda".[698] Stålarmin matkoista mainitsen tässä selvyyden vuoksi muutamat
kirjeistä ja kuiteista nähtävät päivämäärät. Tammik. 6 p. hän on
Tammisaaressa, josta silloin aikoo Turkuun ja siitä kohta Poriin,
yliseen Satakuntaan, Hämeen linnaan ja Savon linnaan (Fincken kopiok.).
Tammik. 24 p. hän on Turun linnassa (Suom. Valtionark. Acta hist.).
Helmikuun alulla hän on Kokemäeltä kirjoittanut Kaskisten herralle
(Gottl. kopiok. s. 161). Helmik. 13 p. hän on Sääksmäestä (ks. alemp.).
ja 16 p. Hämeen linnassa (ks. Gottl. kopiok. s. 161). Helmik. 23 p. hän
oli Viipurissa, tuli maalisk. 1 p. Savon linnaan, josta 7 p. taas lähti
ja oli maalisk. 13 ja 14 pp. jälleen Viipurissa (Suom. Valtionark.
tilikirj. n:ot 6,657 ja 6,662 ja Arwidsson, Hand. X, s. 227). Maalisk.
24 p. hän on äsken palannut Turun linnaan (Fincken kopiok.).[699] Ks. Stålarmin avoin käsky Sääksmäestä helmik. 13 p. 1598 ja eräs käskyseteli Mikko Paavalinpojalle Turun linnasta maalisk. 1 p. 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.). Viimeksimainitussa setelissä on Arvid Eerikinpojan omakätinen allekirjoitus; mutta koska Stålarm silloin oli Savon linnassa asti, on luultavaa, että joku muu, kenties Kaskisten herra, on saanut käyttää hänen allekirjoittamaansa tyhjää paperia. Siihen luuloon on meillä vahvistuksena Klaus Flemingin kirje Mikko Paavalinpojalle (Turun linnasta) helmik. 18 p. 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.), jossa hän sanoo saaneensa mainitun avoimen käskyn Stålarmilta, että jalkamiehet Marttilan pitäjästä ovat sijoitettavat Pohjois-Suomeen ja Raumalle. Fleming arvelee: "Niille papeille, joilla on vähän varoja, niinkuin Maskun, Nousiaisten ja Maarian, ei voi lähettää kuin yhden jalkamiehen ja rikkaimmille nimismiehille niin, että kaksi nimismiestä pitää kolme jalkamiestä kuukauden ajan, kunnes voidaan siitä sovitella, jos herra Sten Banér [jota Puolasta odotettiin rahoja tuomaan] ei voi tulla niin pian. Jumala tietää, että on joka paikassa tyhjää, ja joka mies tahtoo saada." Hän vaatii, että pantu apuvero kootaan Turun linnaan ja ratsumiehet kutsutaan sinne elatustansa saamaan.
[700] Ks. Lauri Flemingin kirje Mikko Paavalinpojalle Louhisaarelta
helmik. 12 (?) p. 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.). Munck oli
hänelle lähettänyt linnaleirisetelin hänen palvelijoitansa varten; sen
hän lähettää vihaisesti takaisin: "Ej heller begärar att hafua Nogott
borgläger hos bönderne, Effther the äre så borglagde och plågade att
the haffua huarken koo eller soo, ther the kunne föda sig mz." Sanoo
Munckin antaneen ratsumiesten ja omain palvelijainsa ryöstää
Taivassalossa, Iniössä ja muualla lehmät ja ainoat viljat. Vert. Lauri
Flemingin kirje Stålarmille Louhisaarelta huhtik. 11 p. 1598 (sam.
paik.), sekä Klaus Flemingin kirje Mikko Paavalinpojalle,
helluntaipäivänä (kesäk. 4 p.) 1598 (sam. paik.).[701] Ks. herttuan kirje Monikkalan herralle tammik. 30 p. 1598
registratuurassa. Kerrallaan tahdon muistuttaa, että kaikki Kaarlen
säännöt ja kirjeet on registratuurasta haettava.[702] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 149: Stålarmin kirje
kemiläisille Hämeen linnasta jouluk. 13 p. 1957.[703] Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.) on eräs kemiläisten tekemä
valituskirja Monikkalan herraa vastaan, josta miehestä he Jumalan
tähden pyytävät päästäksensä erilleen. Päivämäärää ei ole, ainoastaan
vuosiluku 1598. Että mainitun vuoden alussa jo tuli herttualle
valituksia, näkyy registratuurasta. "Kuulemme, että liikoihin rupeatte,
sekä verottamalla että muuten, ja rahvasta rasitatte", kirjoittaa
herttua tammik. 30 p. Monikkalan herralle. Ylipäänsä Monikkalan herra
liikkui jotenkin omavaltaisesti hallituskunnassaan. Hän oli erottanut
Israel Laurinpojan voudinvirasta, samoin voutikirjurin, arvellen, että
kirjuri oli muka "julkea varas" ja Israel itse "ei myöskään vapaa
samasta viasta" (ks. Gottl. kopiok. ss. 150, 164). Hän oli omin luvin
pannut apuveron, ja herttuan täytyi lähettää erityisiä palvelijoitaan
tutkimaan asiain laitaa. Koska herttua kielsi häntä ryhtymästä
nostettuun apuveroon, hän taas omalla uhallaan vei neljänneksen pappien
korvauseläkkeestä (vederlag); ks. hänen kirjeensä eräälle herra
Eerikille huhtik. 22 p. 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.). Hänen
asemansa herttuankin suhteen alkoi näistä syistä käydä varsin
arveluttavaksi.[704] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. I, s. 148.
[705] Ks. Götrik Fincken kopiokirja vuosilta 1598 ja 1599.
[706] Ks. Monikkalan herran kirjeet herttualle Kalajoelta jouluk. 16 p.
ja Oulusta jouluk. 30 p. 1597 (Gottl. kopiok. ss. 157, 160) ja herttuan
kirjeet Tukholmasta tammikuun 5-10 pp. 1598 (registr.). Eräs Hartikka
Henrikinpojan Vuolteen herran kirje Monikkalan herralle Judikkalasta
jouluk. 26 p. 1597 osoittaa, että Monikkalan herra oli avoimella
kirjeellä luvannut suojelusta kaikille, jotka tahtoivat hänen
puolellensa karata – "mitä törkeitä rikoksia ovatkin tehneet", lisää
Vuolteen herra (Gottl. kopiok. s. 159.).[707] Ks. näistä seikoista katkonaisia tietoja Monikkalan herran
kirjeissä herttualle Piitimestä tammik. 23 p. 1598, Kemistä maalisk. 8
p. ja huhtik. 15 p. ja Oulusta huhtik. 23 p. ja toukok. 26 p. 1598
(Gottl. kopiok. ss. 160-172). Kaskisten herran kirje herttualle
Kaskisista helmik. 14 p. 1598 (Gottl. kopiok. s. 161) mainitsee näiden
herrain lähteneen rajantoimeen. Herttuan soimauskirje pohjalaisille on
Upsalasta maalisk. 2 p. (registr.); se on vastausta kirjeeseen, jonka
he ovat lähettäneet Kokkolasta herttuan palvelijan, Hookan
Biörninpojan, kanssa.[708] Ks. Fincken kopiok.
[709] Ks. Gottl. kopiok. ss. 161, 162. Hän sanoo lähettävänsä kuninkaan
kirjeet ja mandaatit Louhisaaren herran ja muiden lähettilästen mukaan,
josta näkyy, että näiden oli määrä matkustaa Peräpohjaankin. Niin ei
kuitenkaan tapahtunut, ja Stålarmin seuraavasta kirjeestä näkyy, että
edellisen viejänä oli ollut eräs hänen "postinsa" Israel Hannunpoika.[710] Ks. Gottl. kopiok. s. 162: Arvid Eerikinpojan kirje niille, jotka
asuvat pohjoisessa rovastikunnassa Pohjanmaalla, Savon linnasta
maalisk. 6 p. 1598.[711] Ks. Suom. Valtionark. n:o 6,652, lehti 73, n:o 6,655, lehti 79,
ja 6,662, lehdet 87-89, 102, 103: Illen ja Oldenburgin kuitteja Savosta
maalisk. 13-21 pp. 1598, – "siihen aikaan kun olin sotaeverstin
käskystä menossa Pohjanmaalle puistamaan Oulun linnaa (Olu befästningh)
ja kuuluttamaan Kunink. M:n julistuksia." Ille jo maalisk. 15 p.
mainitsee palaamistaan 25 hengen kanssa.[712] Ks. Fincken kopiok.: Kirje Pohjanmaan nimessä Pyhäjoelta maalisk.
21 p. 1598; Limingan, Saloisten ja Kalajoen kirkkoherrat sekä muut
miehet niiltä seuduin ovat allekirjoittaneet.[713] Ks. Werwingin historia I, ss. 356-372.
[714] Kirjan nimi on "Ausa Caroli Ducis Sudermannix" (Kaarlen,
Södermanlannin herttuan, uhkateot). Tekijäksi oli haettu eräs
professori Rostockista, nimeltä Kristofer Sturcius.[715] Ks. Sigismundin saksankielinen registratuura: Vastaus Viron maaneuvoksille ja ritaristolle Varsovasta huhtik. 26 p. 1598: ... "Wo nicht alle, huhtik. 26 p./toukok. 6 p. doch der mehren theill, vndt zum wenigstenn die, so noch bey zimlichen vermugenn (derenn dennoch eine zimbliche anzahll zusein, wir guttenn bericht haben), erstes tages [vähäistä myöhemmin määrätään kesäk. 15 päivä vanhaa lukua] nach Finlannde ... begebenn." Kuningas lupaa heille mieluisan palkinnon lausuessaan: "Mitä noihin paenneisiin talonpoikiin [s.o. orjiin] tulee, joista valitatte, tahdomme niin laittaa, jahka kapina Ruotsissa on asetettu, että senkin puolesta tulette tyydytetyiksi." – Heinäk. 21/31 p. kuningas sanoo mielihyvällä kuulleensa, että Viron ritaristo on totellut hänen käskyään. – Enimmät tiedot Sigismundin varustuksista ovat hänen saksankielisestä registratuurastaan.
[716] Juuri valtiopäiväin jälkeen hän huhtikuussa kävi Krakovassa
puolisoansa hautaamassa. Ks. Raskin kirje Vilnasta maalisk. 12 p. 1598,
Suom. Valtionark. Acta hist.[717] Ks. Leopold Ranke, Die Römischen Päpste. Berlin 1845, II osa, ss.
374-376.[718] Ks. säätyjen ja herttuan kirjeet helmik. 21 ja 27 pp. 1598
(registr.) ja Suomen aateliston vastaus Turun linnasta (Gottl. kopiok.
ss. 166, 167.[719] Ks. Klaus Flemingin kirje Mikko Paavalinpojalle Kaskisista
helluntaipäivänä (kesäk. 4 p.) 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.),
jossa yhä valitetaan rahvaan rasituksista: "Förty them bliffuer ifrå
then ena månadz tijd ifrå then andra allehanda ny pålagor wppå lachtt,
gärder och hielp boskap aff röktall och skatter, föruthan många slagz
bårglege och gestninger. Ther doch H. K. M:tt inthz weeth vdaff eller
är H. K. M. befhalning, Såsom och nw mz the knechters wmläggiande vdi
Masco heredt i Nåwsis och andra sockner the thär hwar dag gnella och
sigh beklaga. Hwilket man iche weett åm thz är krigzöffuerstens
befalningh."[720] Vertaa Arwidsson, Handl. III, ss. 283 seurr. ja Fincken kopiok.:
Götr. Fincken kirje Stålarmille Savon linnasta marrask. 7 p. 1598.[721] Pikku-Savossa oli yhteensä 300 kokoveronmaata, niistä 90
verovapaata. Stålarm kirjoittaa toukok. 26 p. 1598, että semmoiset
talonpojat nauttikoot ainoastaan veronsa vapaaksi, mutta muissa
ulosteoissa olkoot yhdellä ololla toisten kanssa.[722] Ks. Fincken kopiok.: Götr. Fincke Stålarmille Porkkolasta kesäk.
24 p. 1598: ... "yhä vielä karkailevat".[723] Ks. Fincken kopiok.: Götr. Fincke Stålarmille Savon linnasta
jouluk. 10 p. 1597. Fincke aikoo ajaa ne läänistään Ruotsin puolelle,
luultavasti Pohjanmaalle. Tämä mustalaisparvi lienee sama, joka
edellisenä syksynä oleksi Länsipohjassa, luultavasti Norjan puolelta
tulleena, ja Kaarle herttuan käskyn mukaan olisi ollut pois
karkoitettava. Monikkalan herra kirjeessään herttualle syysk. 1 p. 1597
valittaa, että "ovat tulossa tänne Suomeen"; ks. Gottl. kopiok. s. 150.
– Sitä ennen oli mustalaisia joskus Ahvenassa ja Turun seuduilla
nähty, ensi kerran v. 1559; ks. Hist. Arkisto III, ss. 196-198.[724] Ks. Klaus Flemingin kirje Mikko Paavalinpojalle helmik. 18 p.
1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.).[725] Ks. Ruots. valtionark. "Acta hist. 1597, 1598": Yrjö Boije ja
Lindorm Niilonpoika (Bonde) Sten Banérille Paidelinnasta jouluk. 24 p.
1597; ja Sten Banér, Bonde ja Olavi Sverkerinpoika Sigismundille
Haapsalosta (Virosta) tammik. 14 p. 1598.[726] Valtuus on annettu Varsovasta tammik. 15 p. ja löytyy Fincken
kopiokirjasta. – Kuninkaan lähettämistä rahoista olivat ratsumiehet
saaneet 4 Unkarin guldenia ja 1 taalarin jokaiselle hevoselle; ks.
Suom. Valtionark. n:o 6,662, lehti 100. – Että osa rahoista meni Viron
sotaväelle, mainitsevat Banér ja hänen toverinsa kirjeessä Raskille
Tallinnasta helmik. 18 p. 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.). Heidän
tulonsa Suomeen luultavasti viivästyi sulan veden ajaksi, koska ei
ollut turvallista rahasumman kanssa kulkea tavallista talvitietä
venäläisen alueen (Inkerinmaan) kautta. "Nam fama est quod Muscouita
non permittit libere per Russiam proficisci", kirjoittaa Kaskisten
herra Mikko Paavalinpojalle helmik. 18 p. 1598 (Suom. Valtionark. Acta
hist.).[727] Ks. Fincken kopiok. tuolla täällä. – Götrik Fincken vuosipalkka
oli 74 tynnyriä jyviä, 50 taalaria rahaa ja 12 kyynärää verkaa. Paitsi
sitä oli hänelle jo v. 1573 heinäk. 12 p. suotu elinkautiseksi
eläkkeeksi 2 lästiä viljaa vuodessa ylisestä Satakunnasta.[728] Ks. Stålarmin kirje Mikko Paavalinpojalle Turusta tammik. 24 p.
1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.); Kaarlen voutikirja Hannu Buckille
Upsalasta helmik. 17 p. 1598 ja valtuuskirja Hannu Klaunpojalle olemaan
käskynhaltijana Ahvenassa, Upsalasta maalisk. 8 p. 1598; sekä samana
päivänä kirje Stålarmille.[729] Ks. Fincken kopiok.: Götr. Fincke Stålarmille Porkkolasta kesäk.
24 p. 1598.[730] Ks. Klaus Flemingin kirje Mikko Paavalinpojalle helluntaipäivänä
(kesäk. 4 p.) 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.).[731] Ks. Sigismundin saks. registr., jossa kirjeen alla on lisättynä:
"Hierauf ist von Jochim Schelen nichts erfolget."[732] Ks. Sigismundin ruots. registr.: kirjeet Danzigin edustalta
heinäk. 22 p/elok. 1 1598.[733] Ks. Werwing I, s. 387.
[734] Ks. Stålarmin retken suhteen useat hänen kirjeensä Suom.
Valtionarkistossa (Gottl. kopiok. ja Acta hist.). – Kirjeet kesäk. 5
p., toinen Turun linnasta, toinen Rymättylän selältä, osoittavat,
kuinka oli vaikea saada ratsumiehet kaupungista ulos. "Ja sanokaa Hannu
Rasmuksenpojalle, Martti Jaakonpojalle ja muille useille, että he
tuhannen p—-leen nimessä, jolleivät Jumalan nimessä, sieltä lähtevät,
nuo olutkoirat; jos eivät nyt ole täytetyt, niin piru heidät enää saa
täyttymään. Luottavat siihen, ettei voida vastatuulen tähden kulkea;
vaan koska öisin voivat juoda, voisivathan, jos tahtoa olisi, samalla
aikaa soutaakin." – Kirjeet Rymättylän selältä kesäk. 6 ja 7 pp.
käskevät Munckin mestauttaa "tuon syntisen, Paavali Helsingin",
jalkaväenpäällikön, (ei mainita mistä rikoksesta) ja kustantaa 15 taal.
hänen hautaamiseensa.[735] Stolpen kirjeet herttualle Fliisen satamasta heinäk. 6 ja 8 pp.
(Gottl. kopiok. ss. 175, 176) osoittavat, että laivasto, joka
oikeastaan oli lähetetty tiedustusmatkalle, oli tullut Fliisen satamaan
kesäk. 27 p. Suomalaisia oli heinäk. 7 p. käynyt Pikku-Sottungan
saarilla ryöstämässä.[736] Ks. herttuan kirjeet Nyköpingistä heinäk. 2 ja 3 pp. 1598 ja
Hannu Klaunpojan kirje herttualle Kastelholmasta heinäk. 26 p. 1598
(alkuperäisenä Suom. Valtionark. Acta hist.). Fryxell on väärin
ymmärtänyt viimeksimainitun kirjeen numeromerkkejä ja siitä syystä
maininnut 25 isompaa laivaa. Stolpe, kirjeessään heinäk. 6 p.,
mainitsee suomalaisten isommat alukset seuraavalla tavalla: "Jngema
Walbors, Jonatas, Siunby Pincken, then E. F. N:de nädigast gaf förlof i
Åbo, igenom Claes Flemmings förböön, Så är ther och ett Skipp, som
bygdt är wid Helsingforss, så och sex stånge kreijer och Pineker Vthan
Skutor."[737] Ks. herttuan kirjeet Tukholmasta heinäk. 11 p. 1598. –
Senpäiväinen kirje tuli Stålarmille Sottungaan, josta vastaus annettiin
18 p. (Gottl. kopiok. s. 181). Sillä välin oli Kaarle 13 p. määrännyt
kolme miestä, nimittäin arkkipiispan, Jaakko Klaunpojan (Hornin)
Mustialan herran ja Erlanti Biörninpojan Skatmansön herran, rakentamaan
sovintoa suomalaisten kanssa; mutta tietämätöntä on, mitä nämä herrat
toimittivat.[738] Ks. Arvid Eerikinpojan kirje Hannu Klaunpojalle Fliisen
satamasta heinäk. 24 p. 1598 sekä Hannu Klaunpojan kirjeet herttualle
Kastelholmasta heinäk. 26 ja 29 pp. 1598 (Suom. Valtionark. Acta hist.
ja Gottl. kopiok. ss. 184, 185).[739] Sigismundin saks. registr. Varsovasta huhtik. 22/toukok. 22 p.
1598: "An Andreas Larson, Dieterich Scheckerman, Heinrich Hausman,
Berndt Gerlinghoff, Herman Rauerling vndt Michel Reimers", "den
Ehrsamen vnsern lieben getrewen vnterthanen, Rathman, Burgern, vndt
handtierenden Kauffgesellen, vnserer Stadt Stockholm".[740] Kirjeet Gottl. kopiok. ss. 183, 184 ovat annetut
"Timbron"-nimisestä paikasta, joka luultavasti on sama kuin Gröneborg.
– Stålarm kyllä mainitsee "minun veljieni rakkaat puolisot", mutta ei
omaa vaimoansa. Siitä voimme päättää, että tätä ei ollutkaan edellisenä
syksynä Ruotsiin viety (ks. ylemp. s. 446).[741] Werwing I, s. 388, sanoo Sigismundin tulleen Kalmarin edustalle
heinäk. 30 p., "joka oli kolmas päivä siitä, kun suomalaiset olivat
Gröneborgista purjehtineet". Sigismundin saks. registratuuran
ainehistossa mainitaan taas, että Sigismund vasta heinäk. 31/elok. 10
tuli Kalmarin edustalle. Arviolta olen pannut Suomen väen lähtöpäiväksi
29 p.; sillä senaikuisen puhetavan mukaan merkitsi "kolmas päivä" samaa
kuin kaksi päivää sen jälkeen.[742] Ks. paitsi muuta eräs kirje, jonka herttuan puolesta kirjoittivat
Klaus Bielke, Eerik Bielke, Pietari Bagge, Krister Klaunpoika, Jaakko
Klaunpoika ja Erlanti Biörninpoika Suomen väelle Tukholmasta elok. 1 p.
1598 ja herttuan oma kirje Stålarmille Furusundista elok. 2 p. 1598
(Suom. Valtionark. Acta hist.).[743] Ks. Stålarmin kirje Hannu Klaunpojalle Fliisen satamasta elok. 2
p. ja Hannu Klaunpojan kirje herttualle Kastelholmasta elok. 3 p. 1598
(Gottl. kopiok. ss. 185, 186). Spetalsund on vähän koilliseen
Fliisesta, Degerbyn tulliaseman ja Gripön välillä (R. T. Hansenin
antama tieto). Vielä elok. 6 p. oli Stålarm Fliisen satamassa.[744] Suomalaisen sotaväen mainitaan neljässä pitäjässä ryöstäneen,
niinkuin heillä oli Suomenmaassa tapana; ks. Piet. Stolpen ja Söyrinki
Juhonpojan kirje herttualle Kastelholmasta elok. 10 p. 1598 (Gottl.
kopiok. ss. 186, 187).[745] Ks. Sipi Eerikinpoika Forshallin kirje Iivar Arvidinpojalle
Kurjalan herralle, antopaikkaa ja aikaa ilmoittamatta alkuperäisenä
Suomen Valtionarkistossa (Acta hist.). Kirje on kirjoitettu elok. 10
p:n jälkeen ja itse laivastossa; mutta missä laivasto oli, ei
ilmoiteta. Iivar Arvidinpoika oli ennen pakotapausta lähtenyt
Fliisestä. – Vertaa muutoin suomalaisten paosta "Kaarle herttuan
teurastuspöytä" ja Gyllenhielmin "relatsioni" sekä Scheelin ja Stolpen
kirje Stålarmille Fliisen satamasta elok. 17 p. 1598 (Suom. Valtionark.
Acta hist.).[746] Ks. Stålarmin kirje Pentti Hannunpojalle Turun linnasta elok. 10
p. 1598 (Fincken kopiok.) ja yllämainittu Forshallin kirje.[747] Ks. Alkuperäinen tuomio Willem van Wykistä, elok. 31 p. 1598,
Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.). Allekirjoitusten seassa ovat
Pietari Bagge, Jaakkima Scheel, Pietari Stolpe, Henrik Lijue, Juhana
Derfelt, Antti Stuardt, Jean Bignon, Augustinus Laurinpoika, Iisak
Behm, Hannu Buck, Jaakko Gottberg, Hannu Bielefelt y.m. Tunnustuksessa
sanotaan: "fru Ibbe her Claws Flemings hade råedt honom till, thz han
skulle tage sigh till ware, handla medh her Claus Bielke och her
laskij, att han kunde få nådher".[748] Ks. Sigismundin ruots. registratuura: kirjeet Kalmarista elok. 7
p. ja Stegeborgista elok. 27-30 pp. sekä syysk. 9 p. 1598; Sigism.
saks. registr.: kirje annettu "Bahresundt" elok. 19 p. 1598. "An
Captein de la Blanque, Obersten Leuttenandt, Otto Vxkuln,
Feldtmarschaln, Caspar Tiesenhausen, Moritz Wrangeln Rittmeistern, vndt
andere Liffiendische Ritterschaft, so bey den kriegs Obersten Arwidh
Erichson, in Finlandt anwesendt sein". – Ruots. valtionark. Acta hist.
1598: Laskin kirjeet Aksel Kurjelle ja Antti Boijelle Tukholmasta
syysk. 1 p. ja Klaus Bielken sekä Witfeltin ja Möllerin kirjeet
Stålarmille syysk. 2 p.. – Suom. Valtionark. Acta hist.: Klaus Bielken
kirje Stålarmille ja laivaston päälliköille Tukholmasta syysk. 1 p.
1598 ynnä seteli Aksel Kurjelle. – Katariina Fincken "relatsioni"
(Ruots. valtionark. Acta hist. 1598) sanoo, että suomalaiset rouvat
tavattiin Eckhammar-nimisestä kartanosta; se paikka on Jädersin
pitäjässä Strängnäsin ja Thorshällan välissä.[749] Ks. Stiernmanin lisäkappaleet Werwingin historiaan, s. 209.
[750] Ks. Fincken kopiok.
[751] Ks. Fincken kopiok. Götr. Fincke Sten Finckelle.
[752] Ks. kopio Monikkalan herran kirjeestä Suom. Valtionarkistossa
(Acta hist.).[753] Ks. Hannu Hannunpojan kertomus (Grönblad, Handl. rör. Klubbekr.
I, s. 26), ja Suom. Valtionark. n:ot 4,810, lehti 28, ja 4,812, lehdet
110, 111: kuitit Mustasaarelta syysk. 10 ja 11 pp. 1598. – Korsholman
kartanokin näkyy tässä metelissä tulleen jokseenkin paljaaksi
ryöstetyksi. Merkittävää on, että tähän aikaan oli Voitilassa
Mustasaarella salpietarikeittämö ja ruutitehdaskin. – Lokak. 9 p.
lahjoitti Sigismund vapaasukuiselle luutnantille Jaakko Olavinpojalle
yhden haahden ("en pincke"), jonka hän oli ottanut tuolta kavaltajalta
Hannu Hannunpojalta; ks. Sigismundin ruots. registr.[754] Ks. Gottl. kopiok. s. 187: Stålarmin kirje Arvid Westgöthelle
Tukholmasta lokak. 5 p. 1598: ... "näinä päivinä tullut Tukholmaan".
Suom. Valtionark. n:o 1,574, lehti 103, osoittaa Monikkalan herran
tulleen Turun linnaan vasta 53:nnella viikolla tilintekovuotta 1598,
joka vuosi alkoi Mikkelin ajasta.[755] "Verum cum Holmia iter jam essent ingressuri, invaluit
fama de clade Lincopensi, et simul adferuntur litterae R(egiae)
M(ajestatis)"...; Res in Finnia.[756] Ks. Pälkäneen rovastin Josef Juhananpojan kiertokirje Pälkäneeltä
lokak. 26 p. 1598 (Samling af Circulärbref, Suppl., ss. 50, 51).[757] Ks. Gottl. kopiok. ss. 188, 189; Arvid Eerikinpojan ja muiden
kirje Tukholmasta lokak. 8 p. 1598 sekä seteli Stålarmilta ja Klaus
Bielken ja Arvid Eerikinpojan kirje Lauri Westgöthelle Tukholman
linnasta sam. päiv.[758] Ks. Sigismundin ruots. registr.
[759] Ks. Kaarlen registr.
[760] Ks. Fryxell (Berättelser), joka viittaa protonotariojen
todistuskirjaan (Ruots. valtionarkiston Acta hist. 1598).[761] Ks. Res in Finnia... "Atque ita in sua discedunt, quos
subsequitur Lindormus Nicolai... Hic primum animis omnes concidimus".[762] Ruots. valtionark. Acta Historica 1598: Stålarmin kirje eräälle
Blasius Dundi-nimiselle Tukholman porvarille Turun linnasta marrask. 2
p. 1598, jossa Stålarm sanoo kyllä tahtovansa, mutta ei voivansa
maksaa, mitä Blasius oli antanut Suomen sotaväen tarpeeksi ja nyt
tahtoo korvatuksi. Kirjeessä myöskin ilmoitetaan, että Stålarm on
saanut kuninkaalta selityksen hänen lähdöstään. Sovinnonteossa on muka
ollut muutamia kovia pykälöitä K. M:n uskollisia palvelijoita vastaan.[763] Ks. Lauri Flemingin kirje Mikko Paavalinpojalle Louhisaaresta
lokak. 26 p. 1598, alkuperäisenä Suom. Valtioarkistossa (Acta hist.).
Kirjeen tekijä sanoo luvanneensa koko eläkkeensä Turun linnan
muonitukseen ja käskee lähettää noutamaan viljat hänen luotaan,
arvellen: tehkööt muut, joilla on enemmän saatavaa, kukin kohdastansa
samoin.[764] Ks. Sigismundin saks. registr., helmik. 1599.
[765] Ks. Kaarlen registr.: Tukholmasta jouluk. 4 p. 1598: valtuus
tutkia Tukholman kaupungissa; syyllisten pitää muka maksaa sakkoa, joka
on annettava köyhille kärsineille. – Krister Klaunpoika näyttää vasta
vähää myöhemmin joutuneen kiinni; sillä maalisk. 31 p. 1599 kirjoittaa
herttua Tukholman linnanhaltijoille: "että Kr. Klaunpoika on sinne
linnaan käskymme mukaan vankeuteen otettu, se meille mieleen".
Säädetään, ettei hänen vaimonsa saa pysyä hänen luonansa eikä kukaan
muu kuin yksi ainoa palvelija; myöskin on varominen, ettei hän saa
salaisia kirjeitä tai sanoja lähettää eikä salaisesti ketään vierasta
puhutella.[766] Ks. registratuurassa Kaarlen kirjeet marrask. 1, 7 ja 27 pp. sekä
jouluk. 5 p. 1598 ja tammik. 11 p. 1599; sekä Perttu Iivarinpojan,
Hannu Eerikinpojan, Pentti Söyringinpojan ja Antti Laurinpojan kirje
Stålarmille, Aksel Kurjelle, Klaus Flemingille ja Hartikka
Henrikinpojalle Tukholmasta jouluk. 9 p. 1598 (kopiona Suom.
Valtionark. Acta hist.) ja Stålarmin kirje herttualle Turun linnasta
jouluk. 22 p. 1598 (Gottl. kopiok. s. 189). – Monikkalan herran
kuljetus Turun linnasta tapahtui jo marraskuun keskipaikoilla; ks.
Suom. Valtionark. n:o 1,579, lehti 68. Hänen oman kertomuksensa mukaan
(Suom. Valtionark. Acta hist.) oli eräs liiviläinen Maunu Brinck hänet
kuljettanut käsiraudoissa Venäjän kautta Tallinnaan.[767] Ks. Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, ss. 111-116; Monikkalan
herra tarjosi ilmoittaaksensa suuria salaisuuksia Kaarlen hankkeista,
joita oli tuntevinansa, ja vietteli sillä tavoin Sigismundin säästämään
hänet.[768] Kaikki yllämainitut kirjeet ja säännöt on otettu Sigismundin
ruots. registratuurasta marrask. 10-14/20-24 pp. 1598. Kurjen nimi
kirjoitetaan siinä: "Axel Kurke"; itse hän aina kirjoitti "Korck". –
Sotaneuvoskunnasta ks. Fincken kopiok.: Kurki Stålarmille Hämeen
linnasta helmik. 25 p. 1599: ... "ne hyvät miehet, jotka Hänen Kunink.
Majesteettinsa on asettanut sotaneuvoskunnaksi".[769] Ks. Kaarlen registr: Nyköpingistä lokak. 30 p. 1598 käsky
Augustinus Laurinpojalle lähteä Itäpohjaan. – Neljä päivää ennen oli
eräs Iisak Behm sinne lähetetty muutamia askareita varten.[770] Ks. "Kaarle herttuan teurastuspöytä" ja registr. 1600, toukok. 20
ja kesäk. 12 p.[771] Ks. Augustinus Laurinpojan kirjeet herttualle Oulunsaaresta
tammik. 7 p. ja helmik. 5 p. 1599 (Gottl. kopiok. s. 191).[772] Ks. Fincken kopiok.; Stålarmin kirje Peräpohjaan Turun linnasta
tammik. 10 p. 1559; ja Suom. Valtionark. Acta hist.: suupohjalaisten
kirje Stålarmille Mustasaaresta jouluk. 11 p. 1598.[773] Ks. Fincken kopiok.: Stålarm Götrik Finckelle Kastelholmasta
("Casterholm") tammik. 22 p. 1599. – Kuningas sitten vahvisti Illen
Kastelholman linnanhaltijaksi ja Ahvenan maaherraksi kirjeellänsä
Varsovasta maalisk. 26/huhtik. 5 p. 1599; ks. Sigism. ruots. registr.[774] Ks. Gottl. kopiok. s. 191: Stålarmin kirje Illelle Espoon
kartanosta helmik. 7 p. 1599.[775] Ks. Arvid Eerikinpojan kirjeitä Suom. Valtionarkistossa; vertaa
Akiander, Ryska Krönikor, s. 245.[776] Ks. Fincken kopiok.: mainitut Augustinuksen ja Stålarmin kirjeet
sekä Götr. Fincken kirje Stålarmille Savon linnasta helmik. 6 p. 1599.[777] Ks. Fincken kopiok.: "Axill Korck" Stålarmille (Hämeen linnasta)
helmik. 25 p. 1599.[778] Kaikki nämä tiedot ovat Suom. Valtionark. tilikirjain kuiteista. N:osta 6,657 nähdään, että Stålarm maalisk. 1 p. tuli Savon linnaan ja 7 p. siitä lähti. N:ossa 6,664, lehti 40, on Martti Klaunpojan Nummilahden herran kuitti Savon linnasta maalisk. 1 p. 1599, että on saanut huoviensa tarpeeksi ruutia ja lyijyä lähtiessään Pohjanmaalle. Aksel Kurjen kirjeet Hämeen voudeille sekä jalkamiespäällikölle Arvid Arvidinpojalle Laukosta maalisk. 5 p. 1599, löytyvät n:osta 4,343, lehti 204. N:ossa 6,664 lehti 60, on kirje Sten Finckeltä Götrik Finckelle Hämeen linnasta maalisk. 20 p., jossa mainitaan retkentuuma siellä hyljätyn; Stålarm oli sinne tullut 18 p., Bonde jo ennen. [Kirje on painettukin Bomanssonin kirjassa: Ålands Fornminnen, lisäys, s. 51.]
[779] Ks. Suom. Valtionark. n:o 6,664, lehti 42: Amprusin kuitti
Haapajärveltä Kalajoen pitäjästä maalisk. 29 p. 1599, että on saanut
ruutia ja lyijyä jalkamiehilleen sekä nostorahvaan tarpeeksi; Gottl.
kopiok. s. 197: Augustinuksen kirje Amprusille Oulusta maalisk. 25 p.
1599 tietää Amprusin olleen jonkin aikaa Pyhäjärven kylässä ja nyt
lähteneen alas Haapajärvelle päin; sam. paik. s. 198: Augustinuksen
kirje Stålarmille ja Kurjelle (ilman paikatta) huhtik. 11 p. 1599
(valittaa kenties liioittelemalla, että Amprusi on hävittänyt noin 100
talonpoikaa Pyhäjoen, Kalajoen ja Lohtajan pitäjissä, surmannut
muutamia satoja, raiskannut naisia j.n.e.). – Fincken kopiokirjassa on
vihainen kirje Kurjelta Amprusille ja Pentti Hannunpojalle Anolasta
huhtik. 4 p. 1599: ... "Olette vielä Pyhäjärvellä Pohjassa" ... "minua
kummastuttaa, kuka p—-le on järjen vienyt niin vanhalta mieheltä kuin
te olette". – Pohjalaisten vihaa mainitsee Götr. Fincke huhtik. 22 p.
ja kesäk. 5 p.[780] Ks. Augustinuksen kirje Pietari Stolpelle Oulunsaaresta
maalisk. 20. p. 1599 (Gottl. kopiok. s. 193) ja herttuan kirjeet
registratuurassa. Kaarle ei kuitenkaan oikein uskonut, että Suomen
herrat aikoivat valloittaa Oulun linnan, ks. esim. kirje Stolpelle
maalisk. 24 p. 1599.[781] Ks. Sigismundin ruots. registr.: toukok 2/12 p. 1599 Varsovasta
Stålarmille: – – "Olisimme mielellämme nähneet, kun olisitte
talvi-tilalla täyttäneet aloittamanne retken Pohjanmaalle. Teidän pitää
se vielä tehdä joko maitse tai meritse, ennen kuin herttuan hankkeet
pääsevät mihinkään alkuun."[782] Ks. Arvid Henrikinpojan ja Maunu Klemetinpojan kirje herttualle
Mustasaaresta maalisk. 18 p. 1599 (Gottl. kopiok. s. 192): alamaiset
muka odottavat herttualta apua ja pelastusta, "vaikka tässä on monta
pahaa niiden seassa". Augustinukselta on kirje herttualle Mustasaaresta
huhtik. 30 p. 1599 (Gottl. kopiok. s. 196).[783] Ruotsin säätyjen kirjeen toi eräs Hannu Strang, joka silloin,
muka pakotettuna, jäi Suomeen, mutta sittemmin antoi todella käyttää
itseänsä tänpuolisissa asioissa. Hän tapasi ensin Stålarmin Lehtisissä,
Klaus Flemingin kartanossa, josta Stålarmin mainitaan olleen menossa
Ahvenaan. Samassa siihen tulivat Aksel Kurki, Antti Boije ja useat muut
päälliköt. Ks. Strangin kirje Piet. Stolpelle Porista maalisk. 28 p.
1599 (Gottl. kopiok. s. 193, 194).[784] Ks. kopiot Gottl. kopiok. ss. 194, 195 ja Suom. Valtionark. Acta
hist.[785] Ks. Fincken kopiok.: Stålarm Arvid Tavastille, Lindöstä huhtik.
27 p. ja Gört. Finckelle Turun linnasta huhtik. 29 p. 1599; Gottl.
kopiok. s. 195, 196: Lindorm Bonden kiitoskirje Illelle Turusta huhtik.
28 p. 1599; sekä Kaarlen registr.: Stolpelle Kalmarista toukok. 18 p.
1599.[786] Ks. Gottl. kopiok. ss. 199 ja 206; Arvid Eerikinpoika Salomon
Illelle Turun linnasta toukok. 1 ja 9 pp. 1599.[787] Ks. äskenmainittu Stålarmin kirje Illelle toukok. 9 p. ja Fincken
kopiok.: Arvid Tavast Götrik Finckelle Viipurista kesäk. 1 p, ja
heinäk. 13 p. 1599; sekä Sigismundin ruots. registr.: Stålarmille
Varsovasta kesäk. 5/15 p. 1599.[788] Ks. Fincken kopiok.: Tavast Finckelle kesäk. 1 p. – Sigismund
kirjoittaa kesäk. 5/15 vastaukseksi Stålarmin kirjeisiin Turusta
toukok. 4 ja 12 pp.: "hyvä kun aiotte lisätä varustusväkeä
Kastelholmaan; mutta että tahdotte lähettää väkeä Väddöhön, emme
hyväksy: ne tulevat suden suuhun". – Vertaa Kaarlen registr.: kesäk. 6
p. Nyköpingistä (johon herttua päivää ennen oli Kalmarista tullut)
Scheelille, "noista suomalaisista, jotka jonkin aikaa sitten ovat 95
lotjan kanssa tulleet Ahvenaan ja sitten muutaman kerran käyneet
(Ruotsin puolella) Väddössä ja muualla pitkin merenparrasta tekemässä
konnuuttaan".[789] Ks. Gottl. kopiok. ss. 207, 208: Augustinus Laurinpojan kirjeet
herttualle Mustasaaresta toukok. 10 p. ja Pietarsaaren pappilasta
toukok. 31 p. 1599; Fincken kopiok.: Tavast Finckelle kesäk. 1 p. 1599
sekä Kaarlen registr.: Nyköpingistä kesäk. 12 p. 1599 Iisak Behmille ja
seur. p. Augustinukselle, vieläpä Tukholmasta heinäk. 30 p. 1599
Scheelille.[790] Ks. Sigismundin ruots. registr.: Varsovasta maalisk. 10/20 p.
1599 kirjeet Aksel Kurjelle ja Stålarmille, valtuukset Maunu
Iivarinpojalle ja Kaarle Iivarinpojalle, y.m.; maalisk. 22/huhtik. 1 p.
valtuus Arvid Tönnenpojalle Tiusterbyn herralle; huhtik. 12/22 p.
valtuus Jaakkima Tiirikinpojalle.[791] Ks. Sigismundin ruots. registr.: Varsovasta toukok. 313 p. 1599,
sekä Fincken kopiot ja De la Gard. Arch. IV, s. 79: Sigismund
Varsovasta toukok. 2/12 p. 1599; vertaa Geijer, Saml. Skr. II iii s.
347.[792] Ks. Sigismundin ruots. registr.: Varsovasta toukok. 10/20 p.
1599, vastaus Arvid Henrikinpojan ("Tavestes") mietintökirjaan.[793] Ks. Fincken kopiok.: Götr. Fincke Hannu Juhonpojalle ja Simo
Amprusinpojalle Savon linnasta maalisk. 15 p. 1599.[794] Ks. Fincken kopiok.: Stålarm Finckelle maalisk. 24 p. ja syysk.
19 p. 1598, jolloin mainitaan Fincken pelkäävän kanteita (... "minä en
ole, niin minua Jumala auttakoon, havainnut kenenkään kantavan Veljeni
päälle" ...); huhtik. 25 p. 1598, jolloin Stålarm syyttää Fincken
antavan herttuan puoleisten kirjeenkantajain kulkea edestakaisin pitkin
rajaa, jota Fincke seuraavassa kirjeessä ei myönnytä todeksi. –
Mainittava on myöskin, että Sigismund maalisk. 29/huhtik. 8 p. 1599
antoi häntä vastaan suojeluskirjeen hänen velivainajansa, Olavi Fincken
Parikkalan herran, leskelle, Kristiina Pertuntyttärelle, joka muka
Götrikiltä vääryyttä kärsi. Asian laita näyttää olleen se, että Olavin
tilukset olivat velasta panttautetut (esim. Hopola Siunnassa Matti
Kruusille ja toinen talo Arvid Tavastille). ja Götrik ne rahalla oli
lunastanut; ks. Fincken kopiok.: maalisk. 30 ja toukok. 3 pp. 1598. –
Näillä ajoin oli edullisempi pitää maatiluksia kuin rahaa ja viljaa![795] Ks. Sigismundin ruots. registr.: toukok. 12/22 p. 1599
Varsovasta Viipurin kaupunkilaisille vastaus heidän
uskollisuudenvakuutus-kirjaansa, joka oli annettu maalisk. 15 p.[796] Sotaväen kurjuudesta nähdään lauseita useassa paikassa, esim.
Götr. Fincken kirjeissä toukok. 2 p. ja heinäk. 26 p. 1599 (Fincken
kopiok.).[797] Ks. Sigismundin ruots. registr.: Varsovasta maalisk. 20/30 p.
1599 Lindorm Bondelle: – vaikka kuninkaalla on muka rahanahtaus, hän
lähettää ratsumestari Leijelin kanssa 8,000 "polniske f–".[798] Ks. Sigism. ruots. registr.: Varsovasta kesäk. 9/19 p. 1599,
"Befehlich schreiben an Hans Fellerman (kuninkaan lähettiläs
Lyypekissä), das Er Berndt Gerlinghoff, vndt Dieterich Scheckerman
(samat jotka edellisenä vuonna mainittiin porvareina Tukholmassa ja
käskettiin Suomen vangeille apua lainaamaan; ks. s. 477) samt ihren
Consorten Sieben tausendt thaler, von dem zu Lybegk beij Marcus Mewes
Erben arrestirten Kupfer, liefern solle, damit sie ihrer zusage nach
doppelt so viell an gutten dienlichen wahren nach Finlandt verschaffen,
vndt den kriegsleuten daselbst liefern mugen". – Kuukautta myöhemmin
hän määräsi ostamaan ja Suomeen lähettämään 2 lästiä rikkiä eli
tulikiveä, joka ei kuitenkaan voinut perille ennättää.[799] Ks. Sigism. saks. registr.: Varsovasta kesäk. 16/26 p. 1599,
jollekulle Tallinnan porvarille (?): ... "nach dem wir berichtet
werden, dass auff erforderung undt begehr Vnser verordneten General
Obersten in Finlandt ... Arvit Erichsson zu Lindöö, durch euch etzliche
wahren ausgeliebert worden, als an Kabelgarn 30 Schiff: lb, Hanff 10
Schiff: lb vndt bleij 4 1/2 Schiff: lb. Womit wir zufrieden solches in
ewere rechenschafft gut gethan werde, Wollen aber das ihr ferner mit
dergleichen mehren lieberung einhalten sollett, welches wir ohne
weithem unsern bescheidt für unnöthigk erachten."[800] Ks. Sigism. ruots. registr.: Varsovasta heinäk. 16/26 p. 1599
Arvid Tönnenpojalle ja Gottl. kopiok. s. 220: Arvid Eerikinpojan kirje
herttualle syysk. 11 p. 1599.[801] Ks. Sigism. saks. registr.: kirjeet tallinnalaisilta kesäk. 16/26
ja elok. 20/30 pp. 1599: ... "das nehest Unser königlichen person, Ihr
ewere gobuerliche Eits plichts nicht zuvor aus undt furnemblich auff
Unsere Leibes, Erben, Sondern aber Unsere Successoren erstrecken, auch
solches zu thun, Unnöthigh zusein vermeinen".[802] Ks. Arvid Eerikinpojan kertomus Kaarle herttualle vankeudestansa
Tukholman linnasta loppuvuodesta 1599, painettuna kirjassa: Samuel
Loenbom, Anekdoter om Svenska Män, I osa, ensimmäinen kappale. ss.
36-40, ja myöskin kopiona Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.). –
Kuninkaan kehoituskirjeitä Suomen väelle on iso joukko hänen ruots.
registratuurassaan. Jo maalisk. 20/30 p. hän käskee Bonden tulla Puolan
hoviin, niin pian kuin Suomen asiat ovat oikein valmistetut.[803] Ks: Kaarlen registr.: heinäk. 17-27 pp. 1599; Fincken kopiok.:
Stålarm Götr. Finckelle Turun linnasta heinäk. 18 ja 30 pp. 1599 sekä
Arvid Tavast Götr. Finckelle ja Krister Matinpojalle Viipurista heinäk.
26 p. 1599; Gottl. kopiok. ss. 410, 411: Pentti Laurinpoika ja Juhana
Martinpoika herttualle Kastelholman leiristä heinäk. 24 p. 1599 (jossa
mainitaan, että muutamia päiviä takaperin Kaarle Iivarinpoika
viidellätoista lotjalla on tullut tiedustukselle Löföhön, josta syystä
jalkamiehet ovat alakuloisina, varsinkin koska heiltä puuttuu ruokaa,
joka on laivastossa); sekä Ruotsin säätyjen lähettilästen kertomus
Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.). – Jo juhannuksen aikana näkyy
jokin ruotsalainen partiokunta käyneen Ahvenassa, kuten Salomon Ille ja
Hannu Matinpoika kirjeessään Aksel Ryningille Kastelholmasta kesäk. 30
p. valittavat; ks. Gottl. kopiok. ss. 209, 210.[804] Ks. Gottl. kopiok. s 199 ja 205: Augustinus Laurinpojan kirjeet
herttualle Mustasaaresta heinäk. 7 p. 1599 (Pryssin kuolemasta) ja
Birckholtzille Mustasaaresta heinäk. 19 p. 1599; Fincken kopiok.: Arvid
Tavast Götr. Finckelle ja Krister Matinpojalle Viipurista heinäk. 18 p.
1599 (Pryssin kuolemasta); ja Suom. Valtionark. tilikirjat n:o 4,814,
lehdet 110-116, josta näkyy, että Augustinus heinäk. 30 p. piti Porissa
katselmuksen väestänsä. Siinä ei mainita kuin kaksi lipullista,
nimittäin Pekka Pietarinpojan (201 miestä) ja Sven Juhonpojan (247
miestä).[805] Ks. Bomansson, Kastelholm, ss. 74, 75, jossa muinaistarina
kerrotaan Tärnströmin mukaan (De Alandia).[806] Ks. Ruotsin säätyjen lähettilästen kertomus Suom.
Valtionarkistossa (Acta hist.); vert. Hist. Arkisto IV, ss. 180, 181.[807] Ks. Scheelin kirje herttualle Spitalsundista elok. 5 p. 1599,
Gottl. kopiok. ss. 199, 200.[808] Ks. Kaarle herttuan registr.: Tukholmasta elok. 14 p. 1599.
[809] Luetelluista miehistä olivat muutamat jo poissa Suomesta. Bonde
oli Puolaan mennyt. Lauri Fleming oli kuninkaan käskyn mukaan lähtenyt
Viroon vastaamaan johonkin tilusriitaan. Jaakko Klaunpoika Horn lienee
edellisenä syksynä lähtenyt Suomen väen kanssa Tukholmasta ja oli nyt
Tallinnassa (ks. Gottl. kopiok. s. 412).[810] Ks. Kaarlen registr.: heinäk. 22 p. 1599, ja Suom. Valtionark.
(Acta hist.), missä kuitenkin käytössäännön päivämäärä on heinäk. 27 p.
ja turvavakuutuksen heinäk. 30 p. Suom. Valtionarkistosta löytyy sitä
paitsi lähettiläiden alkuperäinen matkakertomus: "En kort och sanferdig
berettelse huru sennigebud till Findland Anno 1599 afferdades, huru
resan gick, huru handlad wardt och huru hemressan lyctas." Siinä
kerrotaan, että lähdettiin Tukholmasta elok. 3 p. klo 5 illalla ja
tultiin 7 p. klo 7 aamulla Fliisen satamaan, josta samana päivänä
purjehdittiin Spetalesundiin Scheelin puheille. Täällä saatiin tieto,
millä tavoin Kastelholma oli valloitettu (josta edellisessä on
kerrottu). Samana päivänä iltapuolella purjehdittiin edemmäs
Vähä-Sottungan saarille.[811] "Storsund"-niminen salmi on kulkuväylässä lounassa Nauvon
kirkolta, Vansor- ja Petsor-nimisten luotojen välissä. Suomenkielisiä
nimiä ei näillä paikoilla oikeastaan ole. (Rovasti J. J. Fogelbergin
antamat tiedot.)[812] Ks. Gottl. kopiok. s. 220: Arvid Eerikinpojan kirje herttualle
syysk. 11 p. 1599.[813] Ks. Gottl. kopiok. ss. 200-204: Ruotsin lähettilästen kirjeet
elok. 7, 9, 11 ja 14 pp. 1599 ja kehoitus papistolle sovintoa
edistämään, "Storesund"ista elok. 11 p., sekä suomalaisten vastaukset
Turun linnasta elok. 9, 10 ja 13 pp. 1599. Vertaa lähettilästen
ennenmainittu kertomus, jossa myöskin mainitaan, että elok. 13 p. tuli
Suursalmeen Turun papiston puolesta maisteri Markus sekä tuomiokirkon
taloudenhoitaja pyytämään suojeluskirjaa, jota ei kuitenkaan heille
annettu. Siinä on myöskin kopio eräästä kirjeestä, jonka "Filosofian ja
Lääketieteen tohtori" Samuel Staben on Turun linnasta elok. 12 p.
lähettänyt kreivi Eerik Brahelle, nuhdellen häntä, että hän on
kuninkaan asiasta luopunut. Suom. Valtionark. Acta hist. sisältävät
lisäksi useita alkuperäisistä kirjeistä.[814] Tämä kirje ei ole säilynyt, mutta sen sisällys ja päivämäärä
nähdään Sigismundin vastauksesta syysk. 15/25 p; ks. hänen ruots.
registr.[815] Stålarm itse näkyy hyvin arvanneen vaaran suuruuden ja oli äsken
lähettänyt puolisonsa Tallinnaan, kuten näkyy hänen kirjeestään
Raaseporin läänin voudille Turun linnasta heinäk. 30 p. 1599 (Herra
Samuelssonin autografi-kokoelmassa Tukholmassa). Voudin pitää
Tallinnaan toimittaa kaikenlaisia tarve-esineitä Stålarmin vaimolle,
joka on lähdössä sinne.[816] Abraham Brahen aikakirja (ks. Loenbomin Svenska Archivum II, ss.
1 seurr.) sanoo herttuan Tukholmasta lähteneen elok. 19 p.; mutta
saamme kohta nähdä, että tämä on erehdystä, ellei Brahe tässä käytä
uutta lukua, joka ei muutoin ole hänen tapansa. – Registratuuran
päivämäärissä tältä alalta on iso sekasorto.[817] Ks. Palmsköldin kokoelmat Upsalassa n:o XI Tom. VI: "Continuatio
om Hertig Carls infall uti Finland andra gången" etc. (on kokonansa
Werwingillä I, ss. 461, 462). Tämä kirjoitus kuuluu oikeastansa Kaarle
Gyllenhielmin kertomukseen ja on siinä, s. 58, Gyllenhielmin omalla
kädellä kirjoitettuna (Ruotsin valtionarkistossa), mutta loppuu juuri
ennen Marttilan tappelua. Sitten Gyllenhielmin omakätinen kertomus
Ruotsin asioista seuraa. Mutta Gyllenhielmin kertomuksen perässä on,
ss. 163 seurr., toinen laveampi ja toisella kädellä kirjoitettu
"historiallinen teos", jota nimitetään: "Berättelse om Hert. Carls
landstigning på Finland och hvad där sedan passerat och hvilka där
blifvedt aflijfvade." Tämä on nähtävästi myöhemmin muista kertomuksista
ja todistuskappaleista kokoon sommiteltu, eikä ole aina oikein tarkka.
Tohtori J. E. Vaaranen on hyväntahtoisesti minulle kopion toimittanut.
– Suom. Valtionarkistossa on useita kappaleita erästä saksankielistä
kertomusta päällekirjoituksin: "Relation huru Åbo, Helssingfors och
Wiborg sampt Finland om hösten 1599 wardt intagin. Item Relation om
8 skep som K. Sigismundus sände att intaga Elfsborg, huru medh dhen
aflöp." Takapuolelle on yhteen kappaleeseen kirjoitettu: "Die Finnische
historia. Hieuon ist Doctori David Chytrwo eine Collationierte Copey
geschickt." Kertomuksen päivämääränä on toukok. 7 p. 1600.[818] Tapilan kartano on Sauvossa, 4 uuden virstan päässä kirkolta
etelälounaa kohden, ei varsin meren rannalla. Pari kolme uutta virstaa
Tapilasta länsi-lounassa on meren rannassa Kärkniemen kartano (kansan
puheessa "Kär'niemi").[819] Lencqvist (Mnemosyne 1823) nimittää siltaa "Vähäjoen sillaksi
Halikon pitäjässä". – Mitenkä Lencqvist ja muut kertoilijat ovat
tapaukset sekoittaneet, ei käy minun laveammin selitteleminen. Tutkija
sen kohta itsekin havaitsee.[820] Ks. Kaarlen registr.: "Siilestä" (useita kirjeitä) elok. 19 p. ja
Someron pappilasta (useita kirjeitä) elok. 19 p. 1599 – - "eilen
("elok. 18 p.") olimme kahakassa suomalaisten kanssa". – Siililä on 4
uutta virstaa Paimion kirkolta Marttilaan päin. – Paljon selitystä
saadaan Suom. Valtionark. n:o 1,590, jossa selvästi mainitaan, että
herttua meni maalle Sauvon pitäjässä Kärkniemen kartanon alueella
(lehti 122), että herttua sotavoimansa kanssa oli 2 vuorokautta Paimion
Siililässä, Sukselassa, j.n.e. (lehti 32) ja että hän jo elok. 17 p.
oli Paimiossa (lehti 36). Paimiolaiset saivat seuraavalta vuodelta
vuotuisen veron ja apuveron anteeksi sen rasituksen tähden, jonka he
olivat herttuan väeltä kärsineet (lehti 34). – Augustinus Laurinpoika
oli vielä elok. 14 p. Porin kuninkaankartanossa; ks. Suom. Valtionark.
n:o 2,432 lehti 242.[821] Ks. Suom. Valtionark. n:o 1,590, lehti 97: – – jolloin herttuan
väki "kulki Kärkniemeltä Sauvosta Turkuun, tuon toisen laivaston
luokse" –. Kaarlen registratuurassa ovat Someron kirjeet elok. 19 p.
sen kuukauden viimeiset, ja historioitsijan täytyy kahden viikon ajaksi
etsiä tietojansa muualta.[822] Ks. Gottl. kopiok. ss. 205, 206, 210-213: Yrjö Farensbachin
vastaus Juhana Flemingille Karkusista heinäk. 28 p. 1599 sekä Stålarmin
ja Kurjen kirje Tiesenhausenille Turusta elok. 21 p. ja Farensbachille
Turusta elok. 23 p. 1599. Viimeksimainitussa sanotaan: ... "auch ist
ihnen die gantze Baur mitt treuge bewogen welche alle Kundschafft von
vns geben." Myöskin erään Lorens Biilefeldtin kirje Narvan rovastille
Maunulle Turun linnasta elok. 23 p. 1599 (alkuperäisenä Suom.
Valtionarkistossa Acta hist.) sanoo herttuan laivaston olevan
Rymättylän selällä ja siellä odottavan herttuan tuloa. Kaarlen tulosta
Paimioon ei niinmuodoin silloin vielä tietty Turun linnassa mitään.[823] Ks. Suom. Valtionark. n:o 2,432, lehti 211: Stålarmin ja Kurjen
kirje Mikko Heikinpojalle Turun linnasta elok. 20 p. 1599: ...
"Kuulustelkaatte ahkerasti, tuleeko Augustinus maitse vai meritse, että
tiedämme sen mukaan asiamme sovittaa." – Virtsaa on Loimaalla, missä
Ylä-Satakuntaan mentävästä Turun tiestä poikkee tie Säkylään ja
Köyliöön.[824] Ks. ennen mainittu "Continuatio" ja Werwing I, s. 462, sekä
Gyllenhielmin jatkajan kertomus. – Augustinus oli syysk. 2 p.
Taivassalossa; ks. Suom. Valtionark. n:o 1,596, lehti 10.[825] Lencqvist sanoo maallemenon tapahtuneen Ispoisten kohdalla.
[826] Ks. Suom. Valtionark. n:o 1,583, lehti 73, josta näkyy, että
Scheel elok. 26 p. 1599 kävi "itse 40:ntenä" Piikkiön pappilassa.
Ennenmainittu saksankielinen kertomus (Suom. Valtionark. Acta hist.)
sanoo: "wie nun die Finnen also ... vom Sloss Abo gewichen, so hatt
Jochim Schiele sein Kriegsvolck zu lande angesetzt vnd ist den
gedachten Finnen nachgeilt vnd ist bey einer brucken Pemar genand zu
Sr. f. g. kommen."[827] Ks. Fryxellin kertomukset (IV osa, 2 kert., 41 luku) ja
Gyllenhielmin jatkajan kertomus. Myöskin Henrik Matinpoika Hugguth
kirjoittaessaan kuninkaalle Tallinnasta jouluk. 8 p. 1599 mainitsee,
että herttua on ammuttanut kuoliaaksi Olavi Kustaanpojan (Suom.
Valtionark. Acta hist.).[828] Ks. Elmgrenin kertomus Marttilan pitäjästä (Suomi 1857) ja Suom.
Valtionark. n:o 1,590, lehti 25, 28.[829] "Continuatio" (Gyllenhiemin kertomuksessa ja Palmsköldin
kokoelmissa) sanoo: ... "Finnarne ... aktade samla sig tillhopa med en
del värfvade ryttare, som konung Sigismundus hade ur Liffland
förskickat"... Werwing on tämän lauseen muuttanut näin: ... "Finnarne
... conjungerade sig med en del af de värfvade" etc. Tässä Werwing on
väärässä.[830] Päälähteenä on tuo saksankielinen relatsioni sekä Werwing, joka
kuitenkin panee perätysten kaksi kertomusta yksistä ajasta. Kaatuneet
herttuan puolella mainitsee "Teurastuspöytä". – Oikeasta ajasta on
tähän asti ollut hairausta. Werwing ja muut kertoilevat Marttilan
tappelun tapahtuneeksi yhdessä jaksossa edellisten Paimion tapausten
kanssa, ja Elmgren (Suomi 1857, s. 243) arvelee: elok. 16 p. tai
ainakin ennen Elok. 19 p. Että tämä on erehdys ja mistä erehdys on
syntynyt, näkyy edellisestä kertomuksestani. Oikean päivämäärän näemme
Kaarlen registratuurasta 1599, 2 osa, lehti 134: kirje Viipurin
edustalta Viipurin pormestareille ja raadille, jossa mainitaan, että
säätyjen lähettiläät muka ovat saaneet pilkallisia sanoja vastaukseksi
ja herttuan väkeä on sittemmin lyöty, vangittu ja pahasti pidelty,
josta on syntynyt "suurempi verilöyly, kuten tapahtui elok. 29 p". –
Että tämä päivämäärä on oikea, näkyy myöskin eräästä Tallinnan
kaupunginarkistossa säilytetystä Yrjö Boijen kirjeestä kuninkaalle,
Tallinnasta syysk. 8 p. 1599, jossa kerrotaan Kaarle herttuan tulleen
Suomen maahan, tuoden mukaansa 6 lipullista valittua ratsuväkeä ja 14
lipullista hyvin varustettua jalkaväkeä. "Elok. 29 p. vanhaa lukua" on
hän karannut Suomen väen päälle, ja vaikka tämä on kolmasti lyönyt
hänet takaisin ja ajanut häntä takaa 1 1/2 penikulmaa, on hän yhä
tuonut tuoretta väkeä avuksi, niin että suomalaisten on täytynyt 10
tykkinsä kanssa lähteä pakoon. (Herra C. Russwurmin antama tieto.)[831] Ks. Aksel Kurjen saksankielinen kirje Yrjö Farensbachille
Viipurista syysk. 18 p. 1599, alkuperäisenä Suom. Valtionark. Acta
hist. Kirjoitus on kovin himmentynyt.[832] Ks. Fincken kopiok.: Götr. Fincke Stålarmille syysk. 13 ja Arvid
Tavastille syysk. 16 p. 1599. Jälkimmäisessä mainitaan: "Menneellä
viikolla ovat Rautalammin talonpojat täällä käyneet" j.n.e. – siis
syysk. 9 ja 15 pp:n välissä.[833] Ks. Augustinus Laurinpojan kirje herttualle Mustasaaresta heinäk.
7 p. 1599 (Gottl. kopiok. s. 199), jossa lyhyesti mainitaan, että
Hämeen linna on ruudista räjähtänyt väkineen päivineen, sekä De la
Gard. Arch. V, s. 211, jossa on Stålarmin ja Kurjen yhteinen käsky,
annettu Turun linnasta heinäk. 13 p. 1599, että Hämeen linna kohta
maakunnan avulla on jälleen rakennettava. Liekö työhön ruvettu, emme
tiedä.[834] Ks. Yrjö Boijen kirje kuninkaalle Tallinnasta syysk. 8 p. 1599
(Tallinnan kaupunginark.), sekä Gottl. kopiok. s. 411. Myöskin Henrik
Matinpoika Hugguth sekä useita aatelisia naisia tavataan pakolaisten
joukossa.[835] Ks. herttuan kirje Helsingistä syysk. 5 p. Jaakkima Scheelille,
että Ruht. armonsa on tullut Helsinkiin. Hän sanoo saaneensa yhteensä
50 vaskitykkiä ja viisi lästiä ruutia valtoihinsa. – Gyllenhielmin
jatkaja kertoo, että myöskin osa liiviläisestä apujoukosta oli tänne
tullut ja äkkiarvaamatta nyt lankesi Kaarlen valtoihin. Mutta tämä
näyttää olevan erehdystä.[836] Ks. Kaarlen registr.; Helsingistä syysk. 3-17 pp. 1599. Muita
armonsaajia oli Samuel Arvidinpoika Wildeman Gammelbyn herra, Pentti
Laurinpoika (Sabelhierta) Kräplebyn herra ja Eerik Dubbe.[837] Ks. Jaakkima Scheelin kirje herttualle Turusta syysk. 7 p. 1599
(Gottl. kopiok. ss. 213, 214). "Teurastuspöytä" luettelee mestattujen
nimet: Illen, tullikirjoittajan Hannu Matinpojan, jalkamiespäällikön
Sigart Humlan ja erään Söyrinki Martinbojan sekä kolme skotlantilaista
ratsumiestä. – Katariina Fincke sanoo: "Samuel Ille" ja kuusi
aatelitonta.[838] Ks. Mnemosyne 1823 (kesäk.): Lencqvistin kertomus Turun linnasta,
viitaten erääsen käsikirjoitukseen "Commentarius", joka on piispa
Mennanderin hallussa; k. myöskin Gyllenhielmin jatkajan kertomus.[839] Ks. Gottl. kopiok. s. 214.
[840] Ks. Turun linnalaisten kirjeet, osittain irtonaisina kopioina
Suom. Valtionarkistossa, osittain myöskin Gottl. kopiok. ss. 214-220
(heittäymysehdot ovat sitä paitsi Ruots. valtionarkistossa Acta hist.
1599), ja Scheelin kirjeet syysk. 12 ja 13 pp. 1599, Gottl. kopiok. ss.
220, 222, sekä Ruotsin sotapäällikköjen kirje sam. paik. s. 223. Eräs
Ruotsin päällikköjen kirje linnalaisille, Turun kaupungista syysk. 11
p. (ennen kuin vielä on syntynyt sopimusta piiritystöiden
lakkauttamisesta) löytyy Suom. Valtionark. Acta hist.[841] Augustinus lienee Porista marssinut maamatkaa Turkuun päin ja
sillä tiellä saanut Vuolteen herran vangiksi. Sitä vastoin Birkholtzin
johtama osakunta Pohjan väkeä (Maunu Gudmundinpojan ja Antti
Eerikinpojan lipulliset), joka syysk. 6 p. saapui Turkuun, oli tullut
merta myöden ("Wir haben bey 40 meilen rudern mussen"); ks. Gottl.
kopiok. s. 214.[842] Ks. Kaarlen registratuura: Helsingistä syysk. 1599.
[843] Ks. Gottl. kopiok. ss. 229, 230: Stålarmin ja Flemingin kirje
Turun kaupungista syysk. 28 p. 1599 (sanovat jo muutamia päiviä sitten
heittäneensä linnan sekä jättäneensä kopioita kaikista kirjeistä, mitkä
ovat kuninkaalle lähettäneet ja kuninkaalta saaneet); ja sam. paik. ss.
230, 231: Ruotsin päällikköjen kirje Turun linnasta syysk. 28 p. 1599,
jonka ovat allekirjoittaneet Jaakkima Scheel Suchowin herra, Henrik
Liiwe, Pentti Laurinpoika, Juhana Derfelt, Hieronymus von Birckholtz ja
6 jalkaväenpäällikköä. – Kahta päivää ennen oli Birckholtz antanut
esirukouskirjeensä sukulaiselleen Kaspar Gröningille, joka sai lähteä
herttuan luokse, armoa itsellensä anomaan: ks. Gottl. kopiok. s. 227.[844] Heitä oli Simo Amprusi eli Simo Amprusinpoika muka "ratsumestari
Suomessa" (?varmaankin joku vouti tai muu kruunun käskyläinen),
"Bertil Greek" tullimies tai porvari Helsingistä, "Jöns" (Juho)
kaupunginkirjoittaja, "Per" (Pekka) ryytimaanhoitaja, eräs
marskivainajan palvelija "Pentti ja 3 ratsumiestä". Registratuurasta
nähdään, että ensimmäinen näistä jo oli mestattu syysk. 11 p., jolloin
annetaan suojeluskirja hänen leskellensä. – Katariina Fincke ei
ollenkaan mainitse Helsingissä mestatuita; hän lienee ne unohtanut, kun
ei ollut muuta aatelista kuin Oldenburg, hänkään ei aivan kuuluisa.
Gyllenhielmin jatkaja ei myöskään Oldenburgia mainitse, vaan Greekin,
joka oli pitänyt sopimatonta puhetta herttuasta, ja Simo Amprusinpojan,
jalkaväenpäällikön, jotka molemmat muka hirtettiin.[845] Ks. Kaarlen registr.: Helsingistä syysk. 11 p. 1599 Maunu
Byrgenpojalle, että hän muutamilla laivoilla lähtee Tallinnaan ottamaan
valtaansa ne kaksi kruunun laivaa, jotka viimeksi täältä sinne
kulkivat, sekä niin monta Lyypekin laivaa, kuin siinä satamassa on,
joka kuuluu olevan melkoinen joukko; syysk. 14 p. Tallinnaan aatelille
ja porvaristolle; syysk. 17 p., Arvid Tönnenpojalle, että tuokoon
takaisin Turkuun ne kaksi laivaa ja väen, minkä on viettänyt. – Yrjö
Boijelle herttua kirjoitti (syysk. 14 p.) muun muassa käskyn päästää
Monikkalan herra vankeudesta. Boije nöyrästi vastasi syysk. 26 p.
tahtovansa kirjoittaa asiasta kuninkaalle; ks. Gottl. kopiok. s. 411.[846] Ks. Aksel Ryningin kirjeet Porvoosta syysk. 14 p. ja Säkkijärven
pappilasta syysk. 23 p. 1599, Gottl. kopiok. s. 224-226; Tönne
Yrjönpojan kirjeet Janakkalasta syysk. 18 p. ja Selänpäästä
"Vehkalahdella" (nyk. Valkealassa) syysk. 28 p. 1599, Gottl. kopiok.
ss. 226, 228. Edellisessä kirjeessään sanoo Tönne Yrjönpoika, että
Kurki paetessaan on polttanut "Wänokosken" sillan "Ny" pitäjässä.
Jälkimmäisestä kirjeestä näkyy, että tarkoitetaan Vuolenkosken siltaa.
"Ny sochn", "Nykyrka" oli ensi aikoina Iitin nimi (ks. Akiander,
Herdaminne, I, ss. 233, 234). Vangittujen aatelismiesten joukossa
mainitaan Germund Henrikinpoika, Arvid Tavastin veli (vrt. Arwidsson,
Handl. X s. 215) sekä "nuori Eerik Perttelinpoika (Slang)
Stensbölestä". – Herttuan merimatkasta lisää saksankielinen
relatsioni: "seind also nicht mehr als eine nacht vntern wegen gewesen
vnd den andern tag gegen die nacht zu Rotthelle (Ruskiakallio eli
Tuppura) auff die Rede vor Wijborch vnd den andern tag vor die Stad
ankommen".[847] Näistä paikanselityksistä olen kiitollisuuden velassa silloiselle
ylioppilaalle, nyk. lehtorille J. Krohnille, joka erinomaisella
hyväntahtoisuudella ne minulle kokoili osittain herra rehtori
Ahrenbergilta, osittain muilta. – Minkä määrän puolustajia Viipuri
tarvitsi, kertoo Werwing, I, s. 464; ja saman määrän mainitsee Tavast
itse (ks. Fincken kopiok.: syysk. 9 p. 1599). Simo Kruger (Suom.
Valtionark. Acta hist.: syysk. 15 p. 1599) arvelee 8,000 tarvittavan.[848] Ks. Fincken kopiok.: syysk. 9-18 p. 1599. Arvid Tavastin, Aksel
Kurjen, Götrik Fincken ja Amprusin kirjeet. – Porthanin keräämä runo
(Yliopistomme kirjaston kokolehtiset käsikirj. n:o 54: 13) osoittaa,
kuinka rahvas käsitti sotatapaukset.[849] Ks. Thomae Hiärns Ehst-, Lyf- und Lettländische Geschichte, Ed.
Napierski ss. 379, 380, sekä Gottl. kopiok. ss. 411-414: Monikkalan
herran kirje Matti Laurinpojalle Tallinnasta syyskuussa ja Fincken
kopiok.: Yrjö Farensbachin kirje Tallinnasta syysk. 4 p. ja Tavastin
kirje Viipurista syysk. 11 p. 1599; myöskin Sigismundin saks. registr.:
Nie-Polomitzista marrask. 18/28 1599 vastaus Farensbachin kirjeisiin,
joissa oli mainittu, että pestattu väki oli perille tullut Viipuriin,
vaikka muka muutamat olivat "in mangel der Uberfur zu rücke geblieben".
– Yrjö Boije kirjeessään kuninkaalle syysk. 8 p. (Tallinnan kaup.
ark.), ilmoittaa Tiesenhausenin lähtöpäiväksi syysk. 6 p. ja sanoo,
että suomalaiset pakenijat eivät ole tahtoneet lähteä Tiesenhausenin
kanssa takaisin isänmaahansa.[850] Ks. Fincken kopiok.: Arvid Tavastin kirje syysk. 11 p. 1599.
Lähtö oli määrätty tapahtuvaksi, Jumalan suodessa, syysk. 13 p.[851] Ks. hänen ennenmainittu kirjeensä Yrjö Farensbachille Viipurista
syysk. 18 p. 1599, Suom. Valtio-ark. Acta hist.[852] Ks. Simon Krigerin kaksi kirjettä Viipurista syysk. 15 p. 1599,
toinen hänen enollensa Balthasar Schnellille, toinen hänen
tädillensä ("Medder") Anna v. Edenille, Pietari Fromholtin leskelle
Viljantiin (Suom. Valtionarkiston Acta hist.):... "auch so halten es
die vinnen (Finnen) mehr mit hertzog Carl alse mit dem Kunnige, was sie
thun, das thun sie nur zum scheine". Sanotaan herttuan muka syysk. 12
p. (!) valloittaneen Turun. Viipurin oloista kerrotaan muun muassa:
"Gott weis es das hir so viele alte böcke geschlachtet werden, alse ich
die tage meines lebens nieh gesehen, und muss för einen 1/2 stinkenden
bock 6 dukaten geben und alles was man haben will muss man auffs
tewerste zahlen."[853] Ks. Gottl. kopiok. s. 225.
[854] ... "Håkans porten som emoth Skipsbryggan är" (Gyllenhielmin
jatkajan kertomus); ... "die Wasser Pford" (Saksank. relatsioni).[855] Ks. Werwingin historiat ja Silfverpatronin kertomus Tukholman
valtionarkistossa, Acta hist. 1598, sekä ennenmainitut Gyllenhielmin
jatkajan kertomus ja saksankielinen relatsioni. Päivämäärät saadaan
Kaarlen registratuurasta. Kirje Viipurin pormestarille ja raadille ei
sisällä mitään päivämäärää, mutta seuraava kirje on annettu "Viipurista
syysk. 22 p." Seuraavissa kirjeissä juttelee herttua: "toisena päivänä
("syysk. 22") maalle menon jälkeen valloitimme kaupungin ja kolmantena
päivänä ("23 p.") linnankin". Mutta ruotsin puheen mukaan on toinen ja
kolmas päivä yhtä kuin suomeksi ensi päivä ja toinen päivä jonkin
tapauksen jälkeen. Maallemeno siis tapahtui syysk. 21 p. Semmoisen
käsityksen antaa Werwinginkin kertomus.[856] Ks. Fryxell ja Werwing sekä "Teurastuspöytä", Katariina Fincken
kertomus ja Gyllenhielmin jatkajan kertomus. Montako aatelitonta
mestattiin, ei näy selvästi. Katr. Fincke sanoo: "yksi pappi ja toinen
aateliton"; mutta "Teurast." luettelee vähintään seitsemän, niiden
seassa Henrik Jesperinpojan ja Knuutti Henrikinpojan (jälkimmäinen
luultavasti linnankirjoittaja). – Mestauspäiväksi sanoo Stiernman
syysk. 30 p. Mutta kun hän luulee linnan valloitetuksi vasta syysk. 28
p., on hän nähtävästi toisessa erehtynyt niinkuin toisessakin. Herttua
kirjoitti syysk. 25 p., että hän muka "huomenna" aikoi mestauttaa
Kurjen, molemmat Tavastit j.n.e. (registr.). – Gyllenhielmin jatkaja
panee mestauspäiväksi syysk. 27 p.[857] Ks. saksankielinen relatsioni, joka kuitenkin tässä paikassa
nimittää häntä Yrjöksi, mutta sanoo hänen olleen tuon Ruotsissa käyneen
sotaeverstin (Yrjö Farensbachin) veljen.[858] Ks. Kaarlen registr. 1599: kirjeet Götr. Finckelle Helsingistä
syysk. 13 p., Viipurista 26 p. ja lokak. 1 p.; Amprusi Heikinpojalle
syysk. 28 p.; muistoseteli ja valtuus Jesper Matinpojalle ja Olavi
Pietarinpojalle syysk. 30 p.; valtuus neljännysmestarille Sten
Klaunpojalle viedä Sten Fincke ja Krister Matinpoika Turkuun, lokak. 9
p.; ja Gottl. kopiok. ss. 227, 231, 232: Götrik Fincken kirjeet
herttualle Savon linnasta syysk. 27 ja 30 pp. 1599 sekä Amprusi
Heikinpojan armonanomus Savon linnasta lokak. 2 p. 1599. – Herttuan
ensimmäinen kirje Finckelle oli ollut Tönne Yrjönpojan haltuun annettu
perille toimitettavaksi (ks. Gottl. kopiok. ss. 226, 228). – Jesper
Matinpoika Kruus asetettiin seuraavana vuonna huhtik. 16 p. ratsuväen
luutnantiksi Karsten Schaden suomalaiseen lipulliseen ja viimein
Pohjois-Suomen laamanniksi ja sotamarsalkaksi; kuoli marrask. p. 1621.
Hänen vaimonsa oli Birgitta Pontuksentytär De la Gardie.[859] Ks. Kaarlen registr. 1559 ja Suom. Valtionarkiston n:o 5,779,
lehti 7. Suojeluskirja viipurilaisten tavaroille Lapveden rannalla on
annettu syysk. 26 p., avoin kirje Viipurin läänin rahvaalle lokak. 4 p.
ja avoimet kirjeet Henrik Jowin-nimiselle Viipurin kauppamiehelle
(köpsven), omistaa Pekka Paavalinpojan kartano Juustila sekä saamaan
maksunsa kapinallisten Suomen aatelisten omaisuudesta, ovat annetut
lokak. 4 ja 5 pp. – Eskertin valtuus on lokak. 2 p. ja Ryningin 4 p.[860] Jo syysk. 25 p. hän juttelee Turun asioista: ... "me emme
ruvenneet mihinkään sovintokauppaan, vaan käskimme heidän antautua
mielivaltaamme".[861] Edellisen kertomuksen lähteet ovat: Gyllenhielmin jatkaja (Ruots.
valtionarkistossa); Werwingin historiat; eräs vihko "Documenta
vtskrifna af sielfwe Originalierna" (suom. Valtionark. Acta hist.),
jossa muun muassa tavataan Juhana Flemingin sisaren, Katariina
Flemingin (Eerik Bielken lesken) relatsioni Tukholmassa jouluk. 15 p.
1643 sekä Juhana Flemingin kirje äidilleen y.m. (joka erinomaisen
valaiseva kokoelma on painettu Loenbomin kirjaan: Anekdoter, I osa,
§ Juhana Fleming); Lencqvistin kertomus Turun linnasta ja siinä
mainittu "Commentarius" (Mnemosynessä 1823); Katariina Fincken
relatsioni; ja "Tuomio julistettu Turussa marrask. 7 p. 1599" (Ruotsin
valtionarkiston Acta hist.); sekä herttuan kysymyspykälät Stålarmille
ja Kurjelle, mitkä Vaaranen on painattanut vuoteen 1605 kuuluvina
(Saml. af. Urk. II, s. 183), mutta jotka selvästi tähän aikaan
kuuluvat. – Fryxell panee mestauspäiväksi marrask. 12 p., mutta sanoo
itse sen lauantaiksi; marrask. 12 päivä oli kuitenkin maanantai. –
Sama historioitsija mainitsee, että Olavi Klaunpoika mestattiin
neljäntenä järjestyksessä; mutta se ei ole todennäköistä. Katariina
Fincke luettelee hänet viidenneksi, samaten Gyllenhielmin jatkaja,
mutta "Teurastuspöytä" seitsemänneksi eli aateliston jälkeen. –
Mestatuksi mainittu Niilo Iivarinpoika ei voi olla Stiernkors Varsalan
herra, koska tämä vielä v. 1625 näkyy eläneen. Mihin sukuun hän lienee
kuulunut, en ole voinut selville saada.[862] Ks. Sigismundin ruots. registr.: Varsovasta lokak. 7/17 p. 1599,
kirjeet Stålarmille ja Tavastille; Varsovasta marrask. 7/17 p. 1599,
kirjeet Suomen sotaväelle, joka on Liivin puolelle tullut, ja Arvid
Tönnenpojalle; – sekä Sigismundin saks. registr.: Nie Polomitzista
marrask. 18/28 p. 1599, kirje Yrjö Farensbachille.[863] Ks. Sigismundin ruots. registr: tammik. 22/helmik. 1 p. 1600 Yrjö
Boijelle. – Ne anomuskirjeet, joiden johdosta nämä avut annettiin,
tavataan Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.). Muun muassa on kirje
Antti Boijelta, Maunu Iivarinpojalta ja Karel Iivarinpojalta "ynnä
kaikilta aatelisilta, jotka Suomesta ovat paenneet", Tallinnasta
jouluk. 20 p. 1599, jossa vastataan Sigismundin nuhteisiin marrask.
7/17 p. ja pyydetään elatusta. – Jaakko Olavinpojan leski oli nimeltä
Hebla Arvidintytär. Tämä lienee ollut jälkimmäinen vaimo, koska Anrep
(Ättartaflor, suku Stubbe) mainitsee Jaakko Olavinpojan vaimoksi erään
Brita Frillen.[864] Kaarlen registratuuroissa nähdään iso joukko näitä sääntöjä
Suomen kartanoista. Ensimmäinen on syysk. 14 p. 1599 (uudistettu
marrask. 16 p), jolla Juhana Derfelt saa Kaarle Iivarinpojan tilukset.
Marrask. 16 p. sai Jaakkima Scheel Maunu Iivarinpojan tilukset
vastaisen säätämisen ajaksi ja marrask. 21 p. Yrjö Pryssin kartanon.
Svante Bielke sai marrask. 16 p. Niilo Olavinpojan tilukset ja
Hieronymus Birckholtz marrask. 21 p. Kuitian. Seuraavana vuonna 1600
yhä tapahtuu tämmöisiä lahjoja. Huhtik. 4 p. sai herttuan parranajaja
Raab marskin kivihuoneen Tukholmasta. Huhtik. 14 p. sai Stolpe Arvid
Tavastin kartanon, nimeltä Kumdis, Virosta (Rakveren läänistä). Toukok.
20 p. sai Augustinus enonsa kartanon Judikkalan ja puolen kaikista
perintötiluksista, vieläpä kesäk. 12 p. Vuolteen kartanon. Jouluk. 8 p.
sai Aksel Ryning Tunan kartanon Uplannista (marskin tiluksia). –
Raaseporin kreivikunta laskettiin kesäk. 13 p. 1600 kruunun alle ja
annettiin jouluk. 10 p. Mauri Leijonhufvudille. – Birckholtzin vaimon
perintöoikeuksia mainitsee herttua jo elok. 9 p. 1597, antaessaan
hänelle pantiksi Tunan kartanon, koska muka marskivainaja ja tämän
leski ovat Birckholtzilta pidättäneet hänen vaimonsa isäisen perinnön
ja nyt kolmattakymmentä vuotta olleet tekemättä tuosta tiliä.[865] Ks. Kaarlen registr.: Helsingistä syysk. 12 p. 1599 maisteri
Niilolle: vertaa siihen: "Alegrosundh"ista elok. 7 p. 1600 Suomen
papistolle. – Että herttua ei luullut Suomen kieltä tarpeettomaksi
Suomen kansan opettajille, näkyy selvästi hänen kirjeestään toukok. 20
p. 1600 Upsalan kapitulille, jonka käsketään Ruotsin piispain neuvolla
nimittämään uusi piispa Turkuun. Kaarle siihen virkaan ehdottelee Turun
kirkkoherraa, Gregoriusta, "niiden seasta, jotka siinä maakunnassa ovat
syntyneet ja Suomen kielen osaavat" (thz finske Tongemålett kunne).[866] Suom. Valtionarkistossa nähdään, että piispa ja kouluttaja olivat
vankina Turun linnassa VII:ksi viimeisellä viikolla vuotta 1599, s.o.
marrask. 4-10 pp:n välillä 1599.[867] Ks. Kaarlen registr.: Tukholmasta jouluk. 24 p. 1599 maisteri
Niilolle (arkkipiispalle), että hän ottaa Turun piispan tutkintoon ja
sitten antaa omansa ja koko kapitulinsa mietinnön asiasta; ja
Linköpingistä maalisk. 12 p. 1600, Kaarlen pykälät papistolle: ...
"koska Ruht. armonsa Tukholmasta kirjoitti Upsalan kapitulilaisille,
että he antaisivat mietintönsä maisteri Eerikistä (Turun piispasta) ...
ja silloin samassa lähetti sekä piispan että kannepykälät heidän
tykönsä".[868] Tämän käsityksen minä luulisin olevan herttuan antamassa
valtuudessa (Viipurista lokak. 2 p. 1599) Herman von Biurenille; ks.
Grönblad, Handl. rör. Klubbekr. III, s. 117. Grönblad taas luulee
herttuan aikoneen rangaista nuijamiehiä![869] Ks. Kaarlen registr.: Turusta marrask. 6 ja 14 pp. 1599 Suomen
rahvaalle. Vertaa Grönbladin De comitiis Arctopoli, ss. 43-46.[870] Ks. Kaarlen registr.: Viipurista lokak. 3 p. 1599 avoin kirje
Suomen rahvaalle, että perivät takaisin ne tilukset, jotka ovat heiltä
panttautetut taikka ryöstetyt; myöskin Viipurin linnasta syysk. 28 p.
1599, voutivaltuus ottaa takaisin kruunun alle kaikki läänitetyt ja
panttautetut kartanot Suomesta.[871] Ks. alkuperäinen valtuuskirja Suom. Valtionarkistossa (Acta
hist.).[872] Registratuurasta havaitaan, että hän marrask. 15 p. tuli
Tukholmaan. Samalta päivältä on eräs Bielken, Scheelin ja Tönne
Yrjönpojan kirje herttualle Turusta (Gottl. kopiok. s. 239). Suom.
Valtionarkistossa n:o 2,436, lehdet 132, 181, on herttuan kirjeitä
Turusta marrask. 20 ja 21 pp. 1599; mutta nämä lienevät Bielken
toimittamia herttuan nimessä.[873] Loenbom, Anekdoter, § Juhana Fleming, s. 33, ja "Documenta
vtskrifna af sielfve Originalierna", Suom. Valtionark. Acta hist.[874] Ks. Fryxell, Berättelser, IV osa, toinen jakso, 32 luku.
[875] Nämä pykälät, joihin jo ennen olen viitannut, ovat Loenbomin
teoksessa ja ennenmainitussa "Documenta"-kokoelmassa.[876] Ks. Werwingin, Fryxellin ja Geijerin historiat.
[877] Tohtori J. E. Vaaras-vainaja, jolle tässä tilaisuudessa tahdon
kiitokset kantaa, on muun seassa toimittanut minulle muutamat tärkeät
tiedot Stålarmista ja Kurjesta. Gripsholman tilikirjojen mukaan tulivat
nämä miehet sinne alussa huhtikuuta 1600, eli, niinkuin itse ovat
vankihuoneensa muuriin kirjoittaneet, huhtik. 3 p.[878] Ks. registratuura v. 1600 (painettu Vaarasen kokoelmaan "Samling
af Urkunder" I, s. 21).[879] Kokemäen kirkkoherra Hannu Matinpoika näyttää juuri nuijametelien
aikana ruvenneen ratsuvarustukseen; sillä tammik. 31 p. 1597 antoi
marski hänelle läänityksen ylisestä Satakunnasta sillä ehdolla, että
hänen oli pitäminen kaksi hyvinvarustettua hevosta ja miestä
valtakunnan palveluksessa; ks. Suom. Valtionark. n:o 2,427, lehti 29.
– Vuoden 1599 lopulla hän luultavasti tuli vangiksi ja säilytettiin
muutamia viikkoja erään Gulbrand Olavinpojan tykönä, joka oli voutina
Gunilla Bielken läänityksissä. Tammik. 14 p. 1600 hän tuli Turun
linnaan viikoksi ja näkyy sitten siellä olleen, jos ei yhtä mittaa,
kumminkin tuolloin tällöin, kunnes maalisk. 25 p:n perästä katoaa. –
Se Kemiön pappi Antti, joka syyskuun lopulla tavataan Turun linnassa,
lienee ollut sigismundilaisten vankina.[880] Ks. Åbo Tidningar 1791, n:ot 48 ja 50: pappissäädyn tekemä
tutkinto Linköpingissä maalisk. 15 p. 1600. Se löytyy myöskin Suom.
Valtionarkistosta (Acta hist.), varustettuna 60 allekirjoituksella,
jotka eivät kuitenkaan ole omakätisiä.[881] Registratuura: toukok. 20 p. 1600 Nyköpingistä Upsalan
papistolle; ja kesäk. 27 p. 1600 Nyköpingistä "Vastaus Turun piispan
anomuskirjaan", jonka Vesteråsin piispa Olavi oli herttualle tuonut
(molemmat painetut Vaarasen "Samling af Urkunder" I, ss. 58, 73).[882] Ks. registratuura: elok. 7 p. 1600 "Alegrosundh"ista avoin kirje
Suomen papistolle. Ettei Kaarle kuitenkaan pitänyt kaikkia Suomen
pappeja syyllisinä, näemme hänen kirjeestään samalle papistolle
maalisk. 27 p., siis kohta Linköpingin valtiopäiväin jälkeen. Kirje
koskee papiston eläkettä ja korvausjyviä (vederlag), eikä herttua sano
voivansa nyt antaa täydellistä vastausta, "varsinkin koska osa heitä on
sopimattomasti meitä vastaan käyttäinnyt, joiden pitää saaman
rangaistuksensa, jahka laillinen tutkinto siitä pidetään." Sillä välin
suotiin nämä oikeudet otolliseksi ajaksi niille, jotka virassa olivat
eivätkä olleet törkeästi rikkoneet. Molemmat kirjeet ovat painetut
Vaarasen Saml. af Urk. I, ss. 25, 81.[883] Ks. Grönblad, De comitiis Arctopoli, s. 70.
[884] Ks. näistä asioista joukko kirjeitä. Gottl. kopiokirjassa ss.
234, 238, 417, 420. Stolpe oli vielä lokak. 18 p. 1599 vastatuulen
tähden Tuppuran tykönä, mutta pääsi sam. kuun 24 p. vaivalla perille ja
sai seuraavana päivänä kaupungin haltuunsa. Kirjeessään herttualle
marrask. 6 p. Stolpe muun muassa mainitsee, että 10 viikkoa takaperin
Kustaa prinssi, Eerik kuninkaan poika, on tullut Riiasta Ivangorodin,
jossa venäläiset ovat ottaneet hänet juhlallisesti vastaan
tykinlaukauksilla linnan koko tykistöstä ja saattaneet häntä muutamilla
tuhansilla miehillä matkalle Venäjälle, nimittäen häntä "Kustaa
kuninkaaksi" (Gottl. kopiok. s. 422).[885] Ks. Gottl. kopiok. s. 243: Ilmoitus asiasta Ivangorodin
käskynhaltijalta, marrask. 21 p. 1599.[886] Ks. Gottl. kopiok. ss. 251 seurr. (Vaaranen, saml. af Urk. I, s.
18): Scheel herttualle Helsingistä helmik. 20 p. 1600.[887] Ks. näiden anteeksianomukset Tallinnasta maalisk. 10 p. 1600 ja
niiden kirjeet Ryningille kaksi päivää myöhemmin, Gottl. kopiok. ss.
427-429. Jouluk. 10 p. 1599 olivat Yrjö Horn ja Lauri Fleming saaneet
herttuan turvauskirjeen ja lupasivat tulla Ruotsiin, niin pian kuin
keli sallisi (Suom. Valtionark. Acta hist.).[888] Ks. registratuura 1600. – Hannu Hannunpoika oli toukok. 6 p.
1600 Turun linnassa menossa Ruotsiin ja heinäk. 19 p. hän sai
läänitykseksi Oriniemen ("Orivieni") ja Urjalan kylät Saaristen
pitäjästä, koska hän oli erkaunut siitä kapinallisesta joukosta ja
siitä syystä kärsinyt vankeutta ja rääkkäystä ("bestrickningh"). –
Kaarle Horn sai toukok. 8 p. 1600 Pakkisten neljäskunnan Pöytyältä sekä
laamannisaatavat Pohjois-Suomesta.[889] Kustaa Eerikinpojasta ks. viitta [884]. – Että Venäjältä pelättiin rauhattomuutta, todistaa registr. runsaasti. Niinpä elok. 11 p. 1600 herttua Tallinnasta sääsi, että Tuomas Tepponen seuroinensa lähtisi Venäjän rajalle ja samaten Eskert Lindorminpoika jalkaväkineen.
[890] Ks, registr. 1600: Tukholmasta heinäk. 29 ja 30 pp. – Tavastien
kartanot, Vesunta ja Kurjala, kuitenkin erotettiin.[891] Ks. registr. 1600: Paidelinnasta (Wittenstein) marrask. 30 p. –
Vertaa Gottl. kopiok. s. 456.[892] Näitä Viron tapauksia olen ainoastaan lyhyimmiten maininnut.
Gottl. kopiokirja sisältää niistä paljon kirjeitä.[893] Ks. Grönblad, De comitiis qum dicuntur Arctopoli celebrata fuisse
anno 1602, joka kirja laveasti selittää, mitä herttua tällä matkalla
Suomessa toimitti. Paitsi tätä kirjaa ovat Suom. Valtionarkiston
tilikirjat olleet minulla lähteenä. Vaarasen "Samling af Urkunder I"
sisältää enimmät todistuskappaleet.[894] Ks. registr. 1600: Paidelinnasta marrask. 30 p. valtuus Aksel
Ryningille keskustella rahvaan kanssa yli koko Suomen. Herttuan tahto
oli, että nuo neljä varustaisivat viidentensä aseilla sekä muonallakin
hänen kotona ollessaan; retkillä taas hän saisi herttualta, niinkuin
Suomen jalkamiehet ainakin, 6 kyyn. verkaa ja 8 markkaa rahoja.[895] Ks. registr. 1600: Nyköpingistä marrask. 27 p. vastaus
pohjalaisten kirjoitukseen.[896] Ks. registr. 1601, heinäk. 7 p.; vrt. Lagus, Finska Adelns Gods,
s. 316. Isänsä ja miehensä tiluksia hän ei saanut takaisin. Tämä
Katariina Fincke on nähtävästi kirjoittanut tuon edellisessä mainitun
kertomuksen Kaarle herttuan retkistä Suomeen. Katariinan äiti (Sten
Fincken puoliso): oli ollut Friskalan Flemingejä.[897] Ks. Vaaranen, Saml. af Urk. I, s. 67: "Kaarle herttuan vastaus
niihin pykälöihin, jotka vapaasukuinen Augustinus Laurinpoika,
käskynhaltija Pohjanmaalla, on kansliaan antanut."[898] Ks. Vaaranen, Saml. af. Urk. II, s. 187, sekä Jordan Andersson,
Om riksdagen i Stockholm 1605 (Linköping 1875), ss. 31-47, 75-78.
Stålarmin syyllisyys ei ole selvä, mutta hänen käytöksensä ei
kumminkaan näytä oikein vakavalta. Muutama hänen selityskirjansa ilman
päivämäärättä Suom. Valtionarkistossa (Acta hist.) puhuu ainoastaan
sodassa tapahtuneista vaurioista sekä muutamista kirjeistä, jotka hän
sen johdosta oli Kaarle herttualle kirjoittanut. Stålarm sanoo itsensä
huonoksi kirjoitusmieheksi, joka "toisinaan kääntää ajatuksen takaperin
ja tuskin osaa illalla lukea mitä aamulla on kirjoittanut".[899] Tiedon Stålarmin kuolinajasta on tohtori Vaaras-vainaja antanut
Gripsholman tilikirjoista, jotka osoittavat hänen kuolleen toukok. 6 ja
13 pp:n välillä 1620. Hautaus tapahtui toukok. 28 p. 1620 Kernbon
kirkossa. Hän oli vankeudessa istunut milloin "itse kolmantena",
milloin "itse viidentenä", s.o. kahden ja neljän palvelijan kanssa.
Laveammat tiedot saadaan Vaarasen väitöskirjasta "Öfversigt af Finlands
tillstånd i början af sjuttonde seklet", ss. 26-29, IX, X. –
Tyttäriänsä mainitsee Stålarm kesällä 1598, jolloin nämä olivat Turun
linnassa, mutta enempää ei heistä tiedetä.[900] Ks. Oxenstiernan kirjekokoelma Ruots. valtionarkistossa.
[901] ... "fuerunt consilia mea pacis et togae, non armorum socia" (Res
in Finnia).[902] Ks. Vaaranen, Saml. af. Urk. II, s. 172.
[903] Ks. registratuura ja Suom. Valtionarkiston tilikirjat, sekä
Vaarasen Saml. af Urk. III, s. 131.[904] Ks. Vaaranen, Saml. af Urk. II, s. 244.
[905] Nämä sulkujen väliin asetetut on Klaus herra omalla kädellään
reunaan liittänyt. Sitä vastoin on pyyhitty pois: "Vten effter som
förbem:tt ät."[906] Jälkeenpäin pantu; ennen oli seisonut: "der vpo".
[907] Jälkeenpäin pantu; ennen oli seisonut: "der vpo".
[908] Reunaan lisätty.
[909] "göre" pyyhitty pois.
[910] Reunaan lisätty.
[911] Reunaan lisätty.
[912] Kirjoitettu rivin päälle, mistä entinen kirjoitus on musteella ja
veitsellä poistettu.[913] Reunaan lisätty.
[914] Sana "verd" pyyhitty pois.
[915] Pyyhitty pois sana "Idea" ja E. F. N. reunaan lisätty.
[916] Pyyhitty pois sanat: "aldrig ha ha giortt Huad Rod slach".
[917] Reunaan lisättynä.
[918] Pyyhitty pois sana "tolemod".
[919] Pyyhitty pois sana "som".
[920] Reunaan lisättynä.
[921] "Tro" sijassa on ollut "ware", ja "Misgynere" sanan sijassa on
ollut "gunstich Herre".[922] Reunaan tehty lisäys, josta kuitenkin on kaksi viimeistä sanaa
"elest wederfars" jälleen pyyhitty pois.[923] "Skyd" on ollut kahdesti kirjoitettu; mutta edellinen kerta on
pyyhitty pois.[924] Nämä sanat on reunaan lisätty samalla kädellä.
[925] Senjälkeen kuin ylläoleva oli kirjoitettu ja ladottu, on
valtioneuvos Tawaststjernan suuren teoksen toinen osa ilmestynyt
nimellä: Pohjoismaiden sota 1590-1595 ja Täyssinän rauha (Helsingissä
1919). Vielä tärkeämmällä tavalla kuin edellinen osa valaisee
se Nuijasodan alkuhistoriaa ja sen syitä; viittaamme vain
mielenkiintoiseen kahdenteenkymmenenteen lukuun "Suomessa välirauhan
aikana pidetty sotaväki", missä uuden, ennen käyttämättömän
arkistoaineiston pohjalla valaistaan maan sotilasoloja Nuijasodan
kynnyksellä.[926] Kun kirjoituksemme jo oli ladottu, osui käsiimme Jalmari Finnen
kirjoitus "Vuosisatojen takaa 40. Unohtunut hirmuteko" (Aamulehti 1929,
n:o 12), missä kerrotaan erään huovipäällikön, katselmuskirjoittaja
Söyrinki Sigfridinpojan hirmuteosta Hämeessä Nuijasodan aikana.